|
Post by R.C. on Nov 3, 2006 22:37:06 GMT 3
”Onnea meille molemmille.”, toivotti lääkäri hiljaisella äänellä ja jäi katsomaan liikkeelle lähteneiden rattaiden perään. Hänen pimeyden karaisemat silmänsä erottivat vaunut matkalaisineen vielä pidemmänkin välimatkan päästä, kun nämä olivat oletetusti jo siirtyneet hämärän rajan tuolle puolen. Oli edelleen likipitäen mahdotonta havaita eroa näiden kahden kuin käsi kädessä käyvän vuorokauden välillä, ellei loittonevan ajurin liikehdintä, kuten vaikkapa silmiensä varjostaminen, antanut siitä vihjeitä. Tällöin Kizelmay painoi ilman muuta visusti muistiinsa kohdan, jossa kirkkaus vaikutti edeltä menneet vastaanottaneen.
Vaunujen vaimeaa rämistelyä seuratessaan perääntyi Kizelmay askeleen tai kaksi ylemmäs mäelle, saattaakseen pitää silmällä suuntaa, johon poika oli hevosen ohjastamassa. Nainen tajusi hämärästi, että poika tai kuka hyvänsä toinen ohikulkija saattoi nyt nähdä hänet seisomassa nurmipenkereellä päivänvalossa ensimmäistä kertaa vuosisatoihin. Ajatus tuntui kummalliselta ja hieman pelottavaltakin. Kizelmay vilkaisi ylös taivaalle tarkistaakseen, ettei se alkaisi valjeta ennen aikojaan, samaa tahtia kuin muu maailma johon poika oli juuri astunut. Tässä tapauksessa lääkärillä olisi tukalat paikat edessä. Entä jos aika oli niin pahasti sotkussa, ettei hän pääsisi enää koskaan poistumaan mökistään tai sen lähimaastosta?
Jälleen Kizelmay huomasi ajatustensa lähteneen harhailemaan, ja ravistautui päättäväisesti irti moisista mieleensä juolahtaneista uhkakuvista. Tuntui todennäköisemmältä, että tuvan ylle ja lähettyville levittäytyvä pimeys oli vallinnut alueella yhtäjaksoisesti jo pidempään, kaltaisen sitä tiedostamattakin. Oli niin ikään mahdollista, että merkillinen lumous särkyisi hetkessä ja hän kuolisi seuraavassa, mutta ei sellaisia auttanut ennalta murehtia. Nainen huokaisi ja kävi istumaan läheisen puun juurelle. Hän nojasi selkänsä tukevaan runkoon ja sulki silmänsä. Tuntui omituiselta levätä öiseen aikaan, mutta hän tiesi tarvitsevansa jokaista voimanripettään hyvinkin pian. Oli juostava kuin tuuli oikean hetken aikaan, ja ohjastettava hevosta kun väsymys painaisi jo seuralaistaan. Jospa vain kaikki menisi siihen asti hyvin...
|
|
|
Post by dallan on Nov 3, 2006 23:30:50 GMT 3
Yksisarvinen teki heräämistyötään. Oli taas aika tulla takaisin tähän maailmaan vanhojen ystävien pariin. Saisi tavata heidät, joita ei ollut saanut ottaa vierelleen, selkäänsä tai edes sitoa hännänpäähänsä kiinni, kun oli ollut pakko mennä omille teilleen. Ruumis oli täällä ollut ihan koko ajan. Eivät kaikki matkat tarvinneet jalkoja edetäkseen. Osa tehtiin mielikuvituksen maissa, joissa sai lentää näkymättömillä liekehtivän perhosensa siivillä.
Ne siivet eivät vain kantaneet mitään. No hyvä ihme, kun D'allan painoi enemmän kuin kotelosta auringolle huomenet toivottanut toukka, niin eivät vahingoittuneet hennot siivet häntä kannattaneet. Ne vain satuttivat. Pudottivat alas painajaisten keskelle maailmassa, missä alustana oli virkistävän veden hentoa kuvajaisen heijastavaa pintaa. Alasti se jätti ja kun tie vie alas, niin kuvasta oli kertomaan kuinka arvilla oma keho oli. Se kirottu musta nahka sattui luoda itsestään irti. Repiä nyt vääränväristä karvaa pinnaltaan ja korvata se toisella vielä ilman neulaa ja lankaa. Sattui nähdä itsensä. Oli mukavampi vetää koruja ylleen ja koristella nahka sitä päällystävällä neonkankaalla.
Oli sitä silti tälläkin lennolla se loppunsa. Viimeiset hetket sitä vain palatessaan muisti. Sitä oli syöksynyt kovan vedenpinnan lävitse, vaikka se oli pitänyt olla raikasta, kirkasta ja siroa. Se oli sattunut kamalasti. Se oli ollut kuin loputon virta jo vuodatettuja kyyneliä heiltä, jotka vesi oli vetänyt puoleensa ja painanut alleen. Hän oli niin suuri ja painava ja tunki itsensä jokaista karvaa vasten ja jokaisesta ruumiin arvesta sisään. Kasteli, kun halusi jotain itselleen. Kyyneleen kasvattamaan kokoaan? Sitä ei virta saisi. Yksisarvinen ei ollut sellainen poika. Sarvekkaat pojat eivät itke, vaikka käsketään.
D'allan menisi pois. Hän heräisi ja jättäisi tuon ilman ja tuon veden ja palaisi rakkaidensa luokse ikävästä unimaastaan. Kotona oli helpompaa, vaikka vastaanottona ei ollut kuin kylmä kärryjen alusta ja päänsärky muistuttamasta siitä, että tässä oltiin kipeinä unientuojan talutushihnassa lieattuna osaksi hänen suurta laumaansa. Vastaan tappeleminen sattui ja teki hengittämisestä vaikeaa. Se heitti silmiin pieniä neuloja raapimaan niiden pintaa ja vääristämään niiden tavan kertoa maailmasta kantajalleen. Sen huomasi jos vain käytti korviaan. Joku se nimittäin käveli tuolla kärryissä päin seinää ja se joku oli sen verran iso, ettei voinut olla kissa. Yksisarvinen se siellä harhaili kunnes pysähtyi tämän maailmansa reunalle osaamatta ollenkaan tulla kärryistä ulos, kun ei sitä tuntemattomaan rohkeus antanut hypätä.
|
|
|
Post by spyrre on Nov 4, 2006 16:33:08 GMT 3
((Eilisen pikaisen poistumisen jälkeen taisin jäädä suurimmaksi osaksi paitsi jatkosuunnitteluista, siksi tiedustelisinkin mitä tämän asian kanssa nyt olisi parasta tehdä. Jos jatkamme tällä samalla aktiivisemmalla linjalla, sopisiko nyt siis sitten se sunnuntai 19-20- aikoihin, kuten RC:n kanssa aiemmin suunnittelimme vai mitenkä olisi? =/ ))
|
|
|
Post by spyrre on Nov 5, 2006 20:49:29 GMT 3
*Tämä pieni koliseviin kärryihin lastautunut porukka etääntyi siis hiljakseen öisessä heinikossa alas lääkärin taloa laellaan pitävän kukkulan rinnettä. Spyro ei tuntenut vieläkään oloaan kovin luontevaksi istuskellessaan kuskinistuimella tottelevaista hevosta ohjastamassa, mutta ei kai auttanut tuntea syyllisyyttä juhdan komentelusta aivan vain siitä käytännön syystä, ettei hän itse varmasti jaksaisi kulkuvälinettä perässään kiskoa ilman kavioeläimen apua. Kissa oli hypännyt hänen viereensä istuskelemaan heidän lähtiessään liikkelle ja kuikuili nyt vähintään yhtä uteliaana ympärillään ohitse vierivää maisemaa kuin purppurapääkin. Pian tuo kummallinen pimeys hävisi kuitenkin uudestaan kuin taikaiskusta kulkijoiden ylittäessä tuon näkymättömän rajan. Spyro säpsähti jälleen äkkiä ilmestynyttä valoa, muistaen sitten äkkiä kääntämään päätään katsomaan jälkeen rinteelle jäänyttä vampyyriä ja heiluttamaan tälle kättään suurpiirteiseksi merkiksi siitä, missä kohtaa tähtitaivas katoaisi. Ei se poika aivan ilmapää asioiden kanssa ollut vaikka kasvoillansa suurimman osan ajasta hiukan hämmentynyt ilme komeilikin, vaan hän oli kyllä ymmärtänyt kuinka vahingollista aurinko uudelle tutulleen oli ja kuinka tärkeää tämän olisi tietää missä kohtaa tähän vaaraan tulisi likimain varautua osatakseen peräytyä nopeasti jos tarve vaatisi. Vaikka tiesikin tuosta yksittäisen kukkulan päällä vallitsevasta pienestä paikallisesta yöajasta tuntui silti varsin hassulta katsoa loittonevasta vankkurista kuinka vampyyri seisoskeli kaikessa rauhassa pilvisen aamutaivaan alla tuulen tuivertamassa heinikossa päivätähden säteitä kavahtamatta.
No, eiköhän Kizelmay pärjäisi, nyt täytyisi vain keskittyä käsillä olevaan tehtävään ja löytää reittinsä lääkärin kartalta osoittamaan kylään. Spyro veti viileää syysilmaa keuhkoihinsa ollen vähällä aivastaa, mutta käänsi sitten katseensa takaansa yksisarvisen vointiakin vilkaistuaan eteenpäin, maastoon sekä taakkaansa perässään kiskovaan hevoseen. Ensimmäinen tehtävä olisi sitten löytää se tie, jota seuraamalla kylä löytyisi, jonka jälkeen suurimpana ongelmana olisi ehkä matkalle sattuvat muukalaiset, tai kenties seikka, ettei purppurapää tiennyt oikeastaan yhtään mitään hevosesta huolehtimisesta. Hyvällä onnella eläimelle riittäisi se, että saisi levätä jonkin aikaa väsyessään ja juoda virran sattuessa reitin varrelle, mutta valjaita poika tuskin osaisi tai uskaltaisi irrottaa pelätessään että hevonen saattaisi irti päästessään saada päähänsä karata. Hmm. No jaa, ne olivat sen ajan huolia. Varovaisesti Spyro ravisti ohjaimia hiukan lisää, kehottaakseen juhtaa kulkemaan joutuisammin.
Kärry matkalaisineen rullasi siis alas rinnettä, alkaen matkansa (onneksi jopa oikeaan suuntaan) kohti määränpäänä olevaa kylää. Eipä aikaakaan kun ympärilleen mahdollisimman tarkkaan tihrusteleva purppurapää saikin silmiinsä tuon tien, joka johti haluttuun suuntaan, ja pyysi hevosta suuntaamaan kulkunsa tuohon suuntaan. No niin, eihän se nyt niin vaikeaa ollut... Poika hymähti hiukan helpottuneeseempaan sävyyn, vilkaisten sitten vieressään istuvaa Kissaa, joka näytti jostain syystä tuijottavan levottomasti taakse. Sitten Spyro sai itsekin havaita jotakin tapahtuvan kärryistä kuuluvan tömähdyksen muodossa joka heilautti koko kapinetta. Hölmistyneenä hän käänsi päätään, huomaten potilaan nousseen jaloilleen ja horjahtelevan epämääräisesti kulkuvälineensä kaiteita vasten. Poika älähti pienesti, nykäisi hädissään ohjaksista pysäyttääkseen hevosen (äkäten onneksi viimehetkellä vetämään ohjia hiukan hillitymmin ettei kyytiläinen lentäisi kyydistä) ja kääntyi sitten napittamaan sarvekasta huolissaan. Mitä hittoa, sehän oli hereillä?*
|
|
|
Post by R.C. on Nov 5, 2006 22:33:32 GMT 3
Puun juurelle istahtanut lääkäri oli autuaan tietämätön pojan kohtaamasta ongelmasta, toisin sanoen potilaan kavahtamisesta seisaalleen rattaissa pian oikean suunnan selvittyä. Tarkemmin ajatellen olisi naisen kai pitänyt valistaa vaunujen ajajaa tarkemminkin siitä, miten moisessa tilanteessa tulisi toimia, vaan eipä tämäkään mahdollisuus ollut kaikessa kiireessä Kizelmayn päähän ehtinyt juolahtaa. Paljon oli siis jäänyt purppurapään varaan, eikä se huono pää varmasti ollutkaan. Luottihan nainen tälläkin hetkellä samaisen tahon arviointikykyyn, ja tietenkin omaansa siinä sivussa.
Vaan kuinka mitata tarkkaa aikaa pimeydessä, jolla ei ollut tarjota taivaalle kuuta saati aurinkoa? Päiväntähden kaarevasta matkasta horisontissa ei saattanut kaltainen illankoittoa kartoittaa tai heittämästään varjosta kuluvaa tuntia katsoa. Edes yön hopeinen silmä ei tuntunut noudattelevan luotettavaa taivaltaan luonnottomassa hämärässä. Ongelma ei onneksi ollut lääkärille kummoinen, kun hän kaivoi taskustaan pienen vekottimen, alkeellisen aparaatin, joka mittasi aikaa. Hän oli saanut sen lahjaksi eräältä tekniikan taitajalta, joka uskoi jonakin päivänä tekevänsä läpimurron ja korvaavansa hankalat, kookkaat tiimalasit tällä kätevämmällä kapineella, jota kutsui ’kelloksi’.
Kizelmay veti härvelin vieterin kuten hänelle oli opetettu ja katsoi kuinka pieni viisari alkoi uutterasti liikkua metallisella taululla. Vaimea tikitys täytti hämärän. Nainen kuunteli tätä rauhoittavaa ääntä ja jäi odottamaan hetkeä, jona osoitin pysähtyisi ja hänen tulisi toistaa aiempi toimenpide. Vain tunnin kerrallaan jaksoi kapine tavallisesti toimia, joten hänen tulisi vetää se kuudesti. Kuusi tuntia. Nainen sulki hetkeksi silmänsä ja avasi ne kohta jälleen. ’Tik...tik...tik...’, jatkoi kellon ääni monotonista tahtiaan. Jonkin ajan kuluttua se pysähtyi ja nainen havahtui korjaamaan asian. ’Tik...tik...tik...’, alkoi viisari taas päättäväisesti toistella, kiertäen pyöreää liikerataansa. Kizelmayn silmät sulkeutuivat jälleen. Ennen kuin kaltainen arvasikaan, oli hän vaipunut horrokseen. Kello tikitti ja tikitti, kunnes sekin väsähti ja pysähtyi. Eikä jatkanut enää.
|
|
|
Post by dallan on Nov 18, 2006 3:55:29 GMT 3
((Saa heittää kävyillä. Ansaitsen sen.))
"Minne minua viedään?" yksisarvinen kysyi itseltään ja ei tehnyt sitä niin hiljaa. Sanat viilsivät ilman rikki ja houkuttelivat paikalle jotain muutakin lentävää. Jotain siivekästä ja D'allanin itsensä väristä. Sillä oli nokka ja se syöksyi suoraan silmiin. Se ei ollut lintu yhtä totta kuin että yksisarvisen polviin särki. Niihin todella särki. Se oli pieni puun lehti, johon oli piirretty musteella pieni linnun kuva. Lehti oli emonsa menettänyt ja sateen lannistamana löyhänä saattoi vain luovuttaa elämänsä rippeet tuulen vietäväksi liitäen yli maiden vailla kotia tai päämäärää. Ei lehtiin sellaisia käsitteitä yhdistetty. Ne vain harmittivat tuossa silmän edessä, kun peitetyllä silmällä ei voinut nähdä. Lisäksi lehti oli märkä ja haisi voimakkaasti koiralle.
Yksisarvisuros heilutti päätään liidättääkseen lehden toiseen lentoon parempia alustoja kohden. Uros kääntyi. Spyro se siellä oli. Miksi? Yksisarvinen ei tosiaan tiennyt, että miksi hän oli näissä kärryissä ja minne häntä oltiin viemässä. Miksi Spyro ja hevonen? Katseet nekin kai osasivat esittää kysymyksiä. Yksisarvisten katseet ehkä heikommin, kun D'allan nyt ainakaan ei ollut kovin ilmeikäs piirteiltään. Ei kai Spyro mitään pahaa tahtoisi. Hän oli rauhantahtoinen ja avulias nuori poika, joten kai tässäkin oli kysymys auttamisesta. Liittyikö tämä kaikki tähän mahdottomaan päänsärkyyn? Tuntui siltä kuin päässä olisi reikä ja kiedotut siteet puristivat. Ne mokomat eivät olisi päästäneet verta liikkumaan minne tahansa. Pitivät elossa ja verellisenä. Höpötystä sellainen ja olennon toimia, joka ei ymmärtänyt D'allania. D'allania, jolle kuolema ei tarkoittanut lähinnä kuin kivuliasta prosessia ja ikävää, joita nyt elämän tielle sattui aika paljon.
"Spyro?" yksisarvinen sanoi hieman epävarmana. "Pysäytä hevonen. Minun on paha olla." Vatsassa todella väänsi, vaikka valkoinen ei ollut edes syönyt mitään. Pieniä hämähäkkejä nyt korkeintaan, mutta ei mitään sen suurempaa ja tahdonalaisesti syötyä. "Auta minut alas ja kerro, missä lääkäri on." Pieni tauko. "En muista."
"Enkä tiedä, mistä tässä on kyse." Pieni tauko. "Mutta minä vuosin verta sinne. Se pitää siivota. Yksisarvisenmetsästäjät muuten tulevat ja ryöstävät kaiken lääkäriltä."
|
|
|
Post by R.C. on Nov 22, 2006 20:53:45 GMT 3
(( Tuli mieleeni että tässä olisi juonen kannalta ihan joustava sauma vetää hahmoni pois tarinasta. Olemmehan pelanneet jo pitkän ja mielenkiintoisen rupeaman ja nyt minusta tuntuu että voisin päättää oman osuuteni tähän. Jollette siis hirveästi vastustele tai koe tätä ongelmalliseksi, niin kirjoittaisin Spyrren jälkeen sitten lopetusvuoroni, jonka muotoilisin ilman muuta niin että peli voisi vielä teidän kesken jatkua ongelmitta. =) Onko tämä ok? ))
|
|
|
Post by spyrre on Nov 23, 2006 18:10:41 GMT 3
((Jos siltä tuntuu, en minä hanttiin laita. Kiitoksia peliseurasta sitten, RC. ^__^ ))
*Purppurapää säpsähti hiukan yksisarvisen ensimmäistä äänekästä kysymystä, pysäyttäen ihmettelevän hevosen kokonaan paikoilleen olennon pyynnöstä siitä kevyestä käynnistä jolla tämä oli hitaasti edennyt.* ”Äh… Me.. siis sinne taikakatemiin, muistatko? Jos ne osaisi auttaa siellä.” *Poika selitti onnistuen kuitenkin kuulostamaan aavistuksen syylliseltä. Se nyökkäsi hiukan yksisarvisen tunnistaessa hänet tuntien olonsa jostakin syystä hiukan yllättyneeksi. Kas, se tiesi hänen nimensä? Tai siis, äh, kai se tiesi jos D´allankin tiesi, ei kai siinä mitään sen kummempaa ihmettelemistä pitäisi olla.. Paitsi että oli, tämä seikka oli vieläkin omiaan herättämään hämmennystä varmaankin kenessä hyvänsä, joka ei omannut yhtä kierteistä sarvea otsalohkossaan. Spyro yskähti sormeillen ohjaksia vastaten sitten.* ”Siis, nyt ensiksi meidän piti mennä yhteen kylään odottamaan että Kizemay tulisi perässä sitten kun tulee pimeää.” *Tässä se taisi vastata kerralla useampaankin sarvekkaan esittämään kysymykseen. Levoton katse tarkasteli yksisarvista kerrankin suhteellisen puhtaiden purppuraisten hiusten alta, vilkaisten ohimennen taaksekin kohti sitä mäkeä, jonka huipulla vampyyrinainen odotti auringonlaskua. Eläimen vaatiessa kuitenkin alas kärryiltään ja lähtöä takaisinpäin poika rypisti hiukan kulmiaan epäilevänä.*
”Onkohan se hyvä idea? Sun voi olla vaikea kiivetä takaisin kyytiin kun paikalla ollaan vain me jos tulet alas siitä.” *Se huomautti varovasti, loikaten kuitenkin kuskinpukilta alas ja saapastellen pieniä maukaisuja päästelevä kissa perässään kärryjen taakse josta sarvekasta olisi parempi käsitellä. Se halusi takaisin, koska oli sotkenut Kizelmayn lattian? Ja mitä tuo puhe yksisarvisen metsästäjistä oli? Ainakin puhe sellaisista sai purppurapään vilkaisemaan epäluuloisena ympärilleen nähdäkseen josko moisia pirulaisia lymyäisi lähistöllä, muttei tainnut kuitenkaan saada silmiinsä mitään konkreettista aiheesta.* ”Metsästäjiä? Täälläkö?” *Se napsautti leukojaan tyytymättömänä mulkoillen pöpelikköjä vielä hetken miettien tätä uutta takaa-ajajien mahdollisuutta. Mitä tapahtuisi, jos ne ilmestyisivät paikalle nyt? Hänellä oli kyllä lääkärin antama pieni veitsi, mutta se olisi eri asia olisiko siitä oikeastaan paljoakaan apua määrätietoisia metsästäjiä vastaan. Kaikenlaisia hulluja sitä maailmassa pyörikin, lohikäärmeen metsästäjien kanssa hän oli itsekin joskus nuorempana nahissut, ja näytti siltä etteivät edes vaarattomat (tai no, ainakaan lohikäärme ei osannut kokea sarvekkaita uhkana) yksisarviset saaneet olla rauhassa. Oli tämäkin! Kärventää ne pirulaiset pitäisi kaikki tuosta hyvästä! Rähistyään mielessään näille ilkeille, viattomia olentoja jahtaaville hiippareille, Spyro älysi lopulta kiinnittää huomiota sarvekkaan eläimen puheisiin kokonaisuudessaan ja kääntää katseensa takaisin potilaaseen.* ”Mä luulen, että Kizelmay varmaankin on siivonnut jo, jos se ei aivan hetki sitten tapahtunut.” *Se sanoi, puraisten hiukan alahuultaan mietteliäästi pohdittuaan asiaa hetkisen. Takaisin meneminen tai paikalleen jääminen ei tuntunut hyvältä idealta yksisarvisen huonon kunnon tai takaa-ajajien kannalta.* ”Jos ne metsästäjät tosiaan tulee, ne huomaa ettet ole siellä enää niin tuskin ne vaivautuu Kizelmayta kiusaamaan enää. Eikö meidän olisi parempi jatkaa matkaa ja odottaa sitä sitten piilossa siellä kylässä vaikka tallissa tai jossain?” *Sieltä purppuraisen hiuspehkon alta ehdotettiin, tämän napittaessa kuitenkin yksisarvista huolestuneena kuin peläten että tämä saattaisi menettää tajuntansa uudestaan hetkellä millä hyvänsä.*
|
|
|
Post by R.C. on Nov 24, 2006 14:08:05 GMT 3
Monta monituista tuntia myöhemmin havahtui nainen tunteeseen, että jokin oli pahemman kerran pielessä. Horroksestaan tokkurainen kaltainen kohotti päätään nurmelta, jolle oli lyyhistynyt, ja katseli hämmentyneenä ympärilleen. Miksi hän oli ulkona? Mitä oli tapahtunut? Mikä oli vialla? Sitten hän muisti, ja huudahti vaimeasti harmista. Yksi toivoton vilkaisu maassa hengettömänä lojuvaan kelloon riitti selvittämään Kizelmayn pään kuin salamanisku kirkkaalta taivaalta. Jälkimmäinen tosin oli edelleen epätavallisen pimeä, joten mistäpä hän olisi tiennyt kertoa eroa...
Nainen nousi kiireesti jaloilleen ja käänsi huomionsa suuntaan, johon tiesi pojan kärryineen ja potilaineen lähteneen. Hän itse oli sitten mennyt nukahtamaan ja tuhlannut varmasti luvattoman paljon aikaa! Olikohan luonnottoman hämärän tuolla puolen vielä päivä vaiko jo yö? Pakkohan tämä oli tarkistaa, eihän lääkäri saisi muutoin koskaan tietää! Auringossa palamisen riski oli sentään yksinään tuvassaan nääntymistä parempi vaihtoehto. Kaiken lisäksi naisen omatunto soimasi häntä huolimattomuudestaan ja pelko lupauksensa raukeamisesta sai hänet astelemaan hetkeäkään epäröimättä eteenpäin.
Yllättäen maisema näyttikin muuttuvan Kizelmayn ympärillä. Tai oikeastaan kaikki oli vielä kuten ennenkin, puut ja pensaat paikoillaan, mutta vain taivaankansi niiden yllä vaikutti vaalenneen. Aamu sarasteli jo horisontin takaa. Lääkäri kohotti kätensä tuskaisesti rypistyneelle otsalleen ja huokaisi turhautuneesti. Hän oli siis myöhästynyt. Vain parin tunnin päästä koittaisi uusi päivä täällä 'todellisessa maailmassa', eikä hän ehtisi mitenkään lähteä enää matkalle kohti sovittua kylää vaikka juoksisikin tuulen lailla. Spyronkin täytyi tähän mennessä jo ihmetellä hänen poissaoloaan.
Nainen kävi takaisin pientareelle istumaan ja sulattelemaan tapahtunutta. Vähitellen lääkäri alkoi ymmärtää totuuden, jota oli onnistunut tähän asti kiertämään. Hän ei osannut hoitaa yksisarvista, siitähän koko reissu oli saanut alkunsa. Hän ei voinut matkata päivisin ihmisten aikaan. Spyrolla oli sen sijaan jo kartta, ohjeet ja tarpeeksi rahaa laivamatkaan. Poika oli varmasti terävä päästään vaikka vaikuttikin välillä hieman eksyneeltä. Mihin tämä olisi Kizelmayta tarvinnut? Kaltainen lieni loppujen lopuksi vain rasite operaatiossa, jossa oli jo yksi vaivainen mukana. Kenties näin olisi parempi...
Palatessaan vielä nukahtamisensa syihin huomasi Kizelmay kuinka heikkoon kuntoon hän oli kuluneiden päivien ja niiden aikana todistamiensa järkyttävien tapahtumien myötä mennyt. Ei tässä tilassa raskas matkustaminen onnistuisi. Kaltainen tarvitsi mitä pikimmiten tuoretta ravintoa, vaikka oli tottunut tulemaan toimeen säilötylläkin verellä. Se ei vain ajanut samaa asiaa, mistä ylleen varoittamatta langennut horroskin oli tainnut muistuttaa. Lääkäri huokaisi jälleen. Nyt hän oli viimeistään vakuuttunut siitä, ettei voinut lähteä pojan perään. Hän oli luvannut mustalle yksisarviselle saattavansa potilaan kaupunkiin, josta tuo saisi apua, ja järjestänyt puolestaan Spyron hoitamaan tavoitettaan. Päätös oli tehty nyt vailla aiempaa tarkoitusta eikä missään mielessä ollut reilu sellainen, mutta ajaisiko se silti saman asian?
Kizelmay tunsi voivansa luottaa Spyroon. Hän uskoi pojan ihmettelevän aikansa lääkärin katoamista, mutta jatkavan sitten matkaa jo yksin potilaan vuoksi. Tuo toivoisi ehkä kaltaisen ymmärtävän, kuten tämäkin omalla tahollaan. Helpompi purppurapään olisi seurata karttaa päivänvalossa. Lisäksi rattaissa oli kosolti ensiaputarpeita, muutama työkalu ynnä muuta jos yksisarvisen tila heikkenisi tai menopeli antaisi myöten. Kärryt lääkäri korvaisi kyllä jotenkin kyläläiselle, jolta oli ne lainannut. Ja mustan laukkunsa aseineen hän oli pitänyt itsellään. Kyllä kaikki menisi hyvin, halusi lääkäri uskoa ja toivoi hartaasti mielessään onnea pojalle ja yksisarviselle. Ja kissalle. Hän hymyili haikeasti ja katseli vielä jonkin aikaa taivaanrantaan kunnes käännähti ja lähti palaamaan mökilleen, ennen kuin päiväntähti ehtisi nousta liian korkealle.
(( Kaunis kiitos myös teille molemmille. Tämä oli varsin tapahtumarikas vaihe hahmoni elämälle ja nautittava pelikokemus minulle. ^^ Rattoista peliä teille tästä eteenpäin! ))
|
|
|
Post by dallan on Nov 26, 2006 22:25:20 GMT 3
((Menee nyt kaikki suunnitelmat uusiksi tämän pelin sisällön suhteen, kun kävi toisin, miten oli puhuttu, joten valitettavasti minulla menee jonkin aikaa miettiä, että mitä laitan tähän jatkoksi. Mutta ei hätää, kyllä tämä tästä.
Peli jatkuu tuolla "Ostosreissulla" osiolla taas.))
|
|