|
Post by R.C. on Mar 23, 2006 18:22:46 GMT 3
“Seis, kumpikin!”, kajahti Kizelmayn ääni terävänä ja kaikui huoneessa vielä hyvän aikaa. Hän saattoi lohduttaa lempeästi, vaan osasi hän puhua suoraan ja napakastikin. “En tiedä, mikä teidän kahden välinen yhteys on, mutta ette aiheuta täällä jupakkaa niin kauan kun olette molemmat potilaitani. Tämä on minun taloni, ja minun kotini on puolueeton vyöhyke kaikille riippumatta siitä, olivatko he vihollisia keskenään.”, ilmoitti hän järkähtämättömään sävyyn ja työnsä jo keskeyttäneenä nousi täyteen pituuteensa ja astahti sairasvuoteen ja yksisarvisen väliin, olentoon päin katsoen. “Ole kiltti ja rauhoitu, ei ole syytä väkivaltaan. Sinunkin pitäisi levätä.”, puhui hän nyt toiselle vaimeampaan, anovampaan sävyyn, tahtomatta toista käskyttämällä suututtaa, mutta tehden toisaalta selväksi, että mikäli yksisarvinen halusi päästä miestä satuttamaan, joutuisi tämä ensin hankkiutumaan eroon naisesta tiellään.
Samaan aikaan mietti nainen kuumeisesti mielessään, mistä kummasta tämäkin tilanne oli taas kehkeytynyt. Tänä yönä ei mikään tuntunut olevan aivan kohdallaan. Ajattelulla itseään satuttaneita yksisarvisia, tyhjästä ilmestyviä haavoja, selittämättömiä tunteita siitä, kuin lähellä olisi muitakin, näkymättömissä, tarkkaillen. Ja nyt nämä omituiset syytökset ja puheet mustista yksisarvisista. Kizelmay oli vähemmästäkin ymmällään. Tähän mennessä hän ei ollut voinut uskoa toisesta mitään pahaa, mutta oliko olento loppujen lopuksi kertonut kaikkea luokseen tulonsa syistä? Jossakin lähettyvillä saattoi virua vielä kokonainen joukkio yksisarvisen metsästäjiä naisen tästä tietämättä. Näin Kizelmay olisi tilanteen ainakin hahmottanut.
“Hän ei voi vahingoittaa sinua enää, joten älä sinäkään tuhlaa voimiasi hänen satuttamiseensa.“, lisäsi nainen nopeasti ja viittoi mieheen, joka ei totisesti ollut voimissaan. Kizelmay oli luonut asetelmasta nopeat johtopäätökset ja tiesi hetken hämmennyksen haihduttua taas paikkansa. Hän pyrkisi suojelemaan näitä kahta vastaanottonsa tarjoamassa turvassa, mutta samojen seinien sisällä myös lääkäri itse oli puolueettomuutensa vanki. Loppujen lopuksi riita oli miehen ja olennon välinen.
|
|
|
Post by dallan on Mar 26, 2006 14:17:52 GMT 3
((Kannattaa lukea tuo rinnakkaispelin viimeisin vuoro tätä vuoroa ennen.))
"Ei ole syytä väkivaltaan? Tule tänne niin näät jotain väkivaltaista." Yksisarvinen jätti miehen rauhaan ja meni avaamaan ovea. Taas tuo eläin rasitti itseään liikaa, mutta ei suutuspäisään tullut ajatelleeksi terveyttään. Sen sieraisiin äskettäin leijaillut rikin haju ja sen korviin kantautuneet ihmisten vaimeat huudot olivat merkki, että jälleen kerran oli täytynyt tapahtua jotain kauhistuttavaa. Yksisarvinen asteli ulos edes katselematta taaksensa saadakseen selville oliko sitä seurattu. Ulkoa käsin tuo kaikki näkyi niin hyvin. Läheinen kylä oli jälleen kerran ilmiliekeissä. Taivaalla olleet pilvet olivat jo tiessään, mutta niin oli melkein koko kyläkin ja sen asukkaat.
"Katso nyt, mitä se saa aikaiseksi. Se tekee jotain tällaista joka päivä ja minä en voi sille yhtään mitään", yksisarvinen sanoi tarkoittaen sanansa naiselle, vaikka ei edes tiennyt oliko hän lähellä. Eläin veti raskaasti henkeä. Se ei kestänyt katsella tuollaisten tapahtumista. Näky oli eläimelle ihan liikaa ja omaa kieltään purren se vain saattoi enää silmäillä ruohikon suuntaan. "Miksi asiat ovat näin? Miksi minun ei anneta elää ja antaa panostani sen sanelemiseksi, että asioiden ei tarvitsisi olla näin?"
Tuona aikana taloon astellut mies oli menehtynyt vuoteeseensa. Hiljaa se vain oli nukahtanut levätessään ja lopulta kivuttomasti nukkunut pois lääkärin yrityksestä huolimatta saada hänet pelastettua. Liekö tuossa kuolemassakin ollut jotain yliluonnollista niin kuin kaikessa tänä yönä tuntui olevan? Ei sillä loppuen lopuksi tuntunut olevan enää niin väliä miten asiat oikein ajautuivat tällaisiksi, kun jo se, millä tavalla ne olivat tuotti aivan tarpeeksi päänvaivaa.
|
|
|
Post by R.C. on Mar 26, 2006 17:54:17 GMT 3
Kizelmaykin oli jo havahtunut tuohon tupaan tulvahtaneeseen rikinkatkuun ja kauempaa kylästä kantautuneisiin kuoleman ja sekasorron ääniin. Hän seurasi yksisarvista oitis ovensuuhun eikä halunnut uskoa silmiään kohdistaessaan katseensa kohti ihmisrovioksi muuttunutta Myrkosta. Veriset kyyneleet tulvahtivat väkisinkin lääkärin silmiin, eikä pistävällä savulla ollut siihen syytä puoliksikaan. Kizelmay oli asunut täällä jo riittävän kauan oppiakseen tuntemaan kylän väkeä, joka oli toki silloin tällöin jokseenkin yksinkertaista ja vaatimatonta rahvasta, mutta mukavaa ja rauhallista yhtä kaikki. Hänellä oli ollut ystäviä tuossa ihmisyhteisössä!
"Miten tämä on mahdollista...", henkäisi nainen kauhistuneena ja ehti jo olettaa jonkun tumpelon unohtaneen kynttilänsä yöksi verhon alle palamaan tai jotakin vastaavaa. Eiväthän tavanomaisissa lautakylissä tai -kaupungeissa sattuneet mittavat palot toki harvinaisia olleet. Rikinhaju ja tulen räjähdysmäinen leviäminen antoivat kuitenkin olettaa jotakin epätavallisempaa. "Se... sekö sai aikaiseksi tämän?", toisti Kizelmay oikein ymmärtämättä yksisarvista, sillä tämä kaikki alkoi jo verottaa hänen mieltään siinä missä kehoaankin. "Lohikäärme? Täällä on lohikäärme?", jatkoi nainen näin arvellen ja nyökkäsi kuin vakuuttaakseen itsensä päätelmästään. Sehän selitti kaiken. Mutta mitä siitä, sillä tuo kaikki oli jo menetetty.
Lääkäri alkoi olla hermoromahduksen partaalla. Katsahdus sairasvuoteelle kuolleen miehen puoleen ei parantanut tilannetta laisinkaan. Hän oli saanut tänä iltana potilaakseen yksisarvisen, jota ei oikeastaan osannut edes auttaa, sitten miehen, joka oli kuollut melkein hänen käsiinsä samalla, kun koko kylällinen väkeä oli poltettu päreiksi aivan naapurissa. Heitäkään Kizelmay ei saattanut auttaa, sillä aamuun oli enää muutama tunti aikaa, eikä hän voinut enää poistua talostaan pelkäämättä kuolevansa itsekin aurinkoon. Lääkäriä revittiin joka suuntaan, ja hän oli niin voimaton, niin voimaton. Ja kuolema, se löyhkäsi jo kaikkialla.
"Yksisarvinen... en tiedä... en tiedä mitä tekisin hyväksesi. Minulla ei ole lääkettä sinulle, ei vastauksia. Olen...", aloitti Kizelmay sopertaen ja jätti kauhistuttavan näyn ulkopuolella lähtien hoipertelemaan takaisin sisään ja kohti huonetta tuvan toisella puolella. "...olen epäonnistunut. Olen pahoillani... anna anteeksi. Antakaa anteeksi.", hän nyyhkytti ja kääntyi vielä kerran katsomaan kauniin olennon puoleen. Olisiko sekin kuollut, kun hän sen seuraavan kerran näkisi? Nainen tunsi olonsa niin voimattomaksi... hyödyttömäksi. "Kunpa... kunpa sinäkin et menehtyisi, yksisarvinen.", hän kuiskasi tuskin kuuluvalla äänellä ennen kuin astui kynnyksen yli ja sulki oven perässään. Avain kuului kääntyvän lukossa, joka kilahti vaimeasti. Sitten kuului tömähdys jonkin osuessa lattiaan, ja pian tuvassa oli kuolemanhiljaista.
|
|
|
Post by dallan on Mar 26, 2006 19:46:13 GMT 3
Jotain kamalaa oli tapahtunut. Kaiken jo muun tapahtuneen lisäksi tarvittiin vielä lisää tragediaa tälle päivälle. Tuollainen hiljaisuus tömähdyksen jälkeen ei ollut mitään sellaista, mitä yksisarvinen olisi tämän kaiken tänä päivänä tapahtuneen jälkeen toivonut havaitsevansa. "Te kaikki ette kyllä kuole ympäriltäni" yksisarvinen sanoi itselleen ja käveli reippain askelin tuon talon ovelle. Lukossahan se oli eikä ihan noin vain auennut. Piti siis yrittää jotain järeämpää konstia. Mutta voimat alkoivat tässä vähitellen loppua. Yksisarvinen ei olisi jaksanut enää ponnistella. Sen päätä särki, sen sisimpään sattui ja kaikkiin lihaksiin tuntui koskevan. Keuhkojakin poltti hengittäessä ja sydämen lyönnitkin tuntuivat kivuliailta. Pakko tässä kuitenkin olisi yrittää. Hyvä ihme oltiinhan sitä jo koettu miltä kuoleminen tuntuu jo satoja kertoja aikaisemmin, joten tällainen kipu saisi nyt olla jotain, mikä kestettäisiin, ja josta ei olisi pysäyttämään yksisarvista edes yrittämästä pelastaa tuota niin ystävällistä lääkäriä, joka oli tehnyt kaikkensa eläimen eteen ja saanutkin kovin paljon aikaiseksi, vaikka ei ollut sitä itselleen ainakaan ääneen myöntänytkään.
Yksisarvinen oli saanut valtavasti tuolta naiselta. Hänen talossaan oli paikka, jossa levätä, hänen huolenpitonsa oli ollut niin nautinnollista ja oli huomattavasti helpottanut eläimen pahoinvointia. Lisäksi hän oli vielä kuunnellut ja jakanut kaikki nämä tämän päivän tapahtumat sinnikkäästi aina tähän asti kunnes liika sitten tuntui olevan liikaa. Ei keneltäkään voitaisikaan odottaa keskokykyä, joka auttaisi kantamaan tällaiset katastrofit omassa mielessään siten, että itse saattoi olla vain voimaton sivustakatsoja niiden suhteen.
Yksisarvinen ryntäsi päin tuota ovea aikeinaan murskata sen painollaan. Jos ovi ei tuosta kerralla hajoaisi, niin se yrittäisi uudestaan ja uudestaan ja vielä uudestaan kunnes sitten ei enää jaksaisi yrittää. Hänen oli päästävä auttamaan tuota naista ja selittämään, mistä tässä kaikessa oikein oli kyse.
"Ei se kylä todella minnekään lopullisesti kadonnut. Tämä on vain väliaikaista. Tapahtumia, joiden pitäisi kuulua vain minun elämääni ja olla erossa muiden arkipäivästä. Olin vain ihan liian heikko pitääkseni kokemukseni ominani ja tahdoin jakaa ne kanssasi. Tahdoin näyttää, millaista on se todellisuus, joka minun ympärilläni kummittelee ja johon tulin sinun luoksesi hakemaan apua ja todella saamaan apua." Nuo sanat yksisarvinen tahtoi tuolle naiselle kertoa ja kertoi ne jos vain pääsi sisälle tuohon rakennukseen. Jos se ei päässyt, niin eläin lausui ne oven lävitse toivoen vain, että lääkäri olisi vielä sisällä kuulemassa, vaikka ei itsekään uskonut, että asiat voisivat olla niin.
|
|
|
Post by R.C. on Mar 30, 2006 21:26:32 GMT 3
(( Sellainen oikaisu, tarpeellinen uskoakseni ( mutta en tiedä ), ettei Kizelmay sulkenut yksisarvista tuvan ulkopuolelle vaan sulkeutui itse huoneeseen, joka oli toisessa päässä taloa. ))
Tavallinen lautaovi, jonka taa nainen oli viimeisillä voimillaan koettanut ympäröivää painajaista paeta, ei ollut lukostakaan huolimatta järin kummoinen vastus jollekulle, joka kävi sitä voimakeinoin avaamaan. Niinpä yksisarvinen selätti vastuksensa heikosta tilastaankin huolimatta menestyksekkäästi, ja sai nyt huomata törmänneensä sinkoilevien puunsäleiden saattelemana tuvan pieneen lisäsiipeen. Huoneeksi tämä tila oli niin ahdas, ettei sen kalustukselliseen kokoonpanoon kuulunut oikeastaan muuta kuin työpöytä, pari raskaasti lastattua kirjahyllyä ja yksinkertainen lipasto, jonka päälle oli kasattu näppärä pienoislaboratorio koeputkineen ynnä muine kapineineen. Jonkinlaiseen tutkielmaan liittyviä papereita oli kaikessa hötäkässä lennellyt ympäri huonetta, mutta muutoin mikään ei näyttänyt sisäänmurtautumisessa kärsineen.
Nainen lojui lattialla tajuttomana. Häntä etsivän katse havaitsi helposti myös huoneen ainoan maton, jota oli vast'ikään siirretty paikaltaan niin, että alta pilkotti jonkinlainen lattialuukku. Kenties naisen tarkoitus oli ollut päästä sisään tuosta salaisesta sisäänkäynnistä, mutta hänen voimansa olivat loppuneet kesken. Vaimea inahdus karkasi lääkärin huulilta ja hänen kulmansa kurtistuivat aavistuksen murtuvan oven tuottamasta rämähdyksestä, mutta muita virkoamisen merkkejä Kizelmay ei vielä osoittanut.
|
|
|
Post by dallan on Apr 3, 2006 12:11:54 GMT 3
Elossa se oli vielä, mutta kuinka kauan? Ei välttämättä ainanaan enää aamulla jos tässä kestäisi niin kauan. "Ole ihan huoleti, kaikki tämä oli vain pahaa unta", yksisarvinen sanoi naiselle oikeastaan jopa toivoen, että tämä ei kuulisi. Eläin ei uskaltanut parantaa toista, sillä siitä olisi voinut olla enemmän haittaa kuin hyötyä. Ei se ollut varma olisiko se jaksanutkaan, joten näin ollen yksisarvinen vain jäi odottelemaan tuohon viereen näkyikö toisessa heräämisen merkkejä ja pitäisi kyllä huolen, että aamu ei ehtisi koittaa ennen kuin lääkäri olisi herännyt pelonsekaisesta unestaan.
Uni oli aika hyvä nimitys kaikelle tuolle äsken tapahtuneelle. Kaikki muuttunut oli nimittäin tiessään. Lävistetty ruumis toisesta huoneesta oli poissa ja sen jättämät tahrat ja hajukin olivat tiessään aivan kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Kylä ei ollut tiessään, vaan sen asukkaat jatkoivat vain uniaan tosin aika levottomasti tänä yönä. Elävinä he heräisivät uuteen aamuun ehjissä kodeissaan, joita tuli ei ollut ahminut. Liekehtivä painajainen oli silti heille yhteinen, sillä muistot olivat ennallaan siitä, mitä juuri äsken oli tapahtunut. Muuten se kaikki oli poissa aivan kuin mitään tuota ei koskaan todella olisi ollutkaan.
Tuon pienen talon ympärillä oli täysin pimeää. Yksisarvinen piti tarkkaan huolen siitä, että aamu ei koittaisi ennen kuin lääkäri olisi herännyt ja pitkitti yötä siitä seuraavien seurauksenkin uhalla. Hiljaa se katseli toisen tilaa vatsallaan kunnes sen omissa silmissä alkoi jälleen sumeta. Pois työnnetty rasitus oli tullut takaisin ja pian tuossa lattialla makasivat parannettavaksi tullut ja parantaja vailla mitään käsitystä siitä, mitä ympärillä tapahtui. Eläimellä oli vielä sen verran voimia jäljellä, että aamu ei koittaisi ennen kuin tuo eläin oli hereillä. Muilta osin olento vain laukkasi vapaana unimaailmassaan ja makaisi siinä kunnes joku tulisi ja tönisi sen hereille.
|
|
|
Post by R.C. on Apr 4, 2006 0:17:22 GMT 3
Kizelmay virkosi vain tuntia myöhemmin kalpean ihonsa kihelmöintiin. Tajuttomuutensa hieman hälvettyä hän tunnisti varoittavan oireen välittömästi ja säikähti tajutessaan, mitä tämän epämiellyttävän tunteen täytyi tarkoittaa. Lääkäri nousi huimaavaa päätään hieroen istumaan ja katsoi silmiään räpytellen ympärilleen. Hän tajusi pyörtyneensä työhuoneessaan, johon kaiken lisäksi oli nyt tuupertunut yksisarvinenkin. Tuvan lisäsiiven ovi oli avattu väkivalloin ja jälki oli melkoista nähtävää. Vähitellen Kizelmayta alkoi arveluttaa, oliko hän äsken sittenkään nähnyt vain tavattoman pahaa painajaista, kuten oli aluksi yrittänyt itselleen uskotella…
Nainen nousi huojahtaen seisaalleen ja väisti yksisarvista astuakseen toiseen huoneeseen. Tummat verhot peittivät yhä tuvan ikkunoita ja ulkona oli hämärää. Aamuun oli kuitenkin enää tunti aikaa, Kizelmay tunsi nousevan auringon jo nahoissaan. Ovi terassille oli jäänyt selälleen ja sen lääkäri kävi nyt ensitöikseen sulkemassa. Samalla hän ei voinut olla vilkaisematta kaukaisuudessa siintävän kylän puoleen, joka kaikeksi yllätykseksi näyttikin taas olevan rauhallisesti paikallaan. Nainen painoi oven selkänsä takana kiinni ja käänsi katseensa sairasvuoteelle. Kuollut mies oli, kenties Kizelmayn osittaiseksi helpotukseksikin, kadonnut…
Lääkärin kuumeista mieltä tämä kaikki ei kuitenkaan saattanut lievittää. Nainen uskoi vakaasti alkaneensa menettää järkensä. Lämmintä teetä ja joitakin rauhoittavia yrttejä ehtisi hän kenties ennen pimeyteen pakenemistaan nauttimaan. Vaan ensin oli sittenkin herätettävä yksisarvinen ja katsottava, että olennolla oli kaikki hyvin. Se oli raukka varmasti aivan viaton tämänöiseen hullunmyllyyn. Vaistomainen tarve suojella ja hoivata oli taas vienyt Kizelmaysta voiton. Hän palasi olennon luokse ja kumartui tätä varovaisesti herättelemään. “…oletko kunnossa? Pystytkö avaamaan silmäsi?”, tiedusteli nainen vaimealla äänellä ja laski viileän kämmenensä toisen otsalle.
|
|
|
Post by dallan on Apr 26, 2006 12:15:06 GMT 3
Yksisarvinen tunsi jonkin lähestyvän ja kuuli ääntä. Sitten joku kosketti. Kosketus oli hellä, joten siitä tuskin olisi uhkaa. Eläin raotti hieman silmiään. Ympäristö näytti turvalliselta. Koskettajakaan tuskin siis olisi uhka. Ei yksisarvinen saanut tuosta äänestä mitään selvää, joten se ei tajunnut mitä sille sanottiin tai erottanut kenelle tuo ääni kuului.
Tajuissaan eläin siis jo oli ja tajunnan mukana oli tullut aivan sietämättömän kova päänsärky. Yksisarvinen sulki silmänsä taas, koska se ei tahtonut rasittaa itseään katselemalla ympäristöään. Harva näky olisi nyt kyllin hyvä jos sen katseleminen vain voimisti tätä päänsärkyä.
Sitten joku vielä koputti oveen. Tuo jyske vain voimisti tätä päänsärkyä. Kenellä voisi olla tähän aikaan jotain asiaa tähän taloon? Koputus oli samankaltainen kuin valkoisen yksisarvisen tapa koputtaa tuota ovea tosin hellempi oven säästämiseksi. Jokin siellä koputti vielä heti perään toistamiseen. Ei se koputtaja sanonut mitään, mutta äänien perusteella ei ollut lähtemässä ovensuusta pois vaan odotteli ovella, että se avattaisiin.
***** Joku hyvin valkoisen yksisarvisen kaltainen olento siellä todella oli koputtamassa. Koputtaja oli nimittäin tämän musta lajitoveri, joka oli päättänyt mennä tervehtimään sairasta veljeään ja katsomaan, miten tämä oikein jaksaisi. Sen verran kova tarve yksisarvisella oli päästä sisään, että se vaikka hajottaisi tuon oven jos sitä ei avattaisi.
Yksisarvinen haisi rikiltä ja sen sarvi oli vielä lämpimän veren kastelemaa. Verinen oli myös yksisarvisen pää ja osittain sen niska ja harja. Eläin oli vielä lämmin johtuen siitä, että se oli juuri seissyt aivan liekkimeren lähettyvillä katselemassa ja kuuntelemassa sitä, mitä oikein oli saanut aikaiseksi. Hieman eläimen tummanpuhuvaa olemusta lievensi se, että sen harjaan ja häntään oli sidottu kiinni kauniita ja hentoja vihreitä kukkia niin ohuella lankamaisella luonnosta löytyneellä kasvilla, että kukat kiinni pitävää kasvia oli varsin vaikea havaita ellei nyt aivan vierestä sitä mennyt tarkastelemaan.
Yksisarvinen heilutteli häntäänsä kärsimättömänä ja hankasi hampaitaan toisiaan vasten. Ulkona oli epätavallisen pimeää vielä näin varhaisena aamunakin. Oli kuin tämä painajaisuni ei tahtoisi loppua siihen, että aamu koittaisi vaan yö vain jatkuisi ja sen asukit saisivat jatkaa tuhojensa tekemistä. Oli pimeää kuin keskellä yötä ja vain hennot tähdet tuntuivat tuovan hieman valoa tuonne ulkoilmaan.
Musta eläin haisi kuolemalta ja sen rauhallinen, keskittynyt olemus viittaisi siihen, että eläin ei kantanut lainkaan tunnontuskia veriteoistaan. Yksisarvinen ei tuntenut iloa tai surua, ei katumusta tai kaipuuta. Sen elämä oli nyt kuin tyhjää toimintaa kohti tiettyä tarkoitusta keinoja kavahtamatta. Kärsimättömyyttä eläin tunsi, sillä se oli elävä tunteellinen olento eikä kone. Lisäksi se tunsi vastenmielisyyttä väärää elämäntapaa noudattavaa lajitoveriaan kohtaan, jonka vaivoja musta oli nyt tullut vilkaisemaan ja menisi vilkaisemaan niitä vaikka väkisin.
|
|
|
Post by R.C. on Apr 26, 2006 22:26:58 GMT 3
Nainen oli helpottunut huomatessaan yksisarvisen hengittävän yhä tasaisesti, mutta hän hätkähti lähes samantien ovelta kuuluvaan koputukseen. Sekavat muistikuvat edellisestä, mystisesti kadonneesta vieraasta eivät olleet vielä täysin hälvenneet Kizelmayn mielestä, ja niinpä hän kohottautui hieman hermostuneesti seisomaan ja taakseen katsomaan. 'Mitähän siellä seuraavaksi odottaa?', ajatteli lääkäri levottomasti lähtiessään halki huoneen astelemaan, sillä pakkohan tuo seikka olisi selvittää.
Kizelmay tarttui hitaasti ovenripaan ja käänsi kahvaa antaakseen oven raottua vähitellen sisäänpäin niin, että saattoi väistää ulkoa tulevaa valoa. Tai ainakin aamuauringon olisi jo olettanut ensi säteitään tienoon ylle valavan, vaan sekä taivas että ympäröivä maisema olivat sittenkin yhä omituisen pimeitä. Tätä poikkeavuutta ei lääkäri ehtinyt kuitenkaan nyt ihmettelemään, sillä hänen huomionsa tarttui oitis mustaan yksisarviseen.
Hetkeen nainen ei oikein tiennyt, miten olisi tuohon tulokkaaseen ja tilanteeseen suhtautunut. Hän ei siirtynyt vielä kokonaan sivuun yksisarvisen tieltä, vaan mittaili tuota hämmentyneenä sarvesta sorkkiin ja sieltä takaisin. Syrjäkarein vilkaisi Kizelmay kauempana sijaitsevan kylänkin puoleen kuin tarkistaakseen, oliko se edelleen maisemissa. Sitten hän selvitti hieman kurkkuaan ja puhui: "Miksi...? ...tai siis...miten voin auttaa?", tiedusteli lääkäri viralliseen sävyyn vaikka arvelikin, että näiden kahden yksisarvisen välillä oli jonkinlainen yhteys. Hän alkoi niin ikään jo epäillä, mistä tuo kaikki veri ja rikinkatku mustassa olennossa saattoi olla peräisin, niin mahdottomalta kuin se tuntuikin.
|
|
|
Post by dallan on May 10, 2006 14:12:53 GMT 3
Valkoinen yksisarvinen saattoi leposijastaan saakka haistaa kuka tulija oikein oli, vaikka tämä ei nyt ollut tyypilliseen tapaansa suorastaan turhamaisen laittautunut ja puhdas. Sen verran tuo musta oli onneksi joutunut itseään rasittamaan, että haisi voimakkaasti hieltä. Ainakin riittävän voimakkaasti, jotta valkoinen saattoi tulijan tarkalla hajuaistillaan erottaa. Voimakkaat hajut eivät vain tehneet hyvää jo vallinneelle päänsärylle, vaan vain entisestään voimistivat tuota kipua. Valkoinen yritti olla liikkumatta ja toivoi, että kipu ja nuo hajut menisivät pois. Se alkoi pitää kummallista ääntä. Jokainen eläimen ulospäinhenkäys muodosti kummallisen vinkuvan äänen kuin pahaa unta näkevällä, joka ei kykene heräämään vaikka tahtoisi. Yksisarvisen jalat lahtivät liikkeelle kuin se olisi yrittänyt kyljellään maatessaan kävellä pois siitä, missä oli. Paikallaan räpiköimiseksi se jäi. "Älä päästä niitä sisään", yksisarvinen kuiskasi aivan hiljaa ääneen. Ääni oli niin hiljainen, että edes se itse ei saattanut erottaa omia sanojaan. "Sinä lupasit, että et päästä niitä sisään", eläin jatkoi yhtä hiljaisesti.
*****
"Tulin tapaamaan sairasta veljeäni jos se sopii." Musta puhui kohteliaaseen äänensävyyn ja lähes tunteiden sävyttämättömästi. Sen äänessä ei ollut huolta, uhkailua, vaativaa sävyä eikä mitään muuta sellaista vaan nuo sanat sanottiin kuin mikä tahansa arkipäiväinen vähämerkityksellinen toteamus. "Lisäksi jos sinulla olisi tarjota kylliksi lämmintä vettä, niin peseytyisin mielelläni. On kurjaa joutua olemaan seurassanne näin likainen ja pahanhajuinen."
"Tietenkin maksan vaivoistanne jos se on tarpeen. Olet varmasti pitänyt veljestäni erittäin hyvää huolta ja olen sinulle siitä hyvästä velkaa vähintään kiitokseni. Toki toivoisin, että kiitollisuuteni ei tarvitsisi jäädä vain sanallisessa muodossa ilmaistavaksi."
|
|
|
Post by R.C. on May 10, 2006 22:49:53 GMT 3
Periaatteessa lääkärillä ei olisi ollut mitään sitä vastaan, että hänen potilaitaan tultiin tapaamaan, päinvastoin nuo lämpimät jälleennäkemiset olivat usein hyvinkin mukavaa kuultavaa. Kizelmaylla oli kuitenkin jo olemuksensakin puolesta tarkat korvat, ja vaikkei hän tuvassa makaavan yksisarvisen sanoja suoranaisesti kuullutkaan, sai yksin tuon hermostunut ääntely ja käytös epäilemään, ettei kaikki ollut nyt aivan kohdallaan. Vaikutti siltä, ettei valkoinen olento toivonut ensinkään tätä mustaa lajitoveriaan tapaavansa. Niinpä nainen teki nopeasti ratkaisunsa ja vastasi: “Odottakaahan hetkinen niin käyn kysymässä, haluaako hän ottaa teidät vastaan.”, ilmoitti nainen vaistomaisesti teititellen, kun kerran tuo muukalainenkin osasi sanansa niin ihmeellisen imartelevasti asettaa. Olennon näennäinen tunteettomuus jätti lääkärin kuitenkin kylmäksi ja epäileväiseksi, vaikka ystävällinen hymy piirtyikin hänen huulilleen: “Tuon teille samalla lämmintä vettä, ettekä ole siitä mitään velkaa.”, lisäsi Kizelmay ennen kuin sulki oven taas mustan yksisarvisen turvan edestä. Eihän tämä nyt normaalia tai kovin kohteliastakaan käytöstä ollut, mutta olipa kulunut yökin ollut sen verran tavallisuudesta poikkeava, ettei nainen juuttunut nyt yksityiskohtiin. Hän toivoi viimeisen lupauksensa hieman lepyttelevän mustaa yksisarvista, vaikka jos tuo olento päättäisi oven läpi tulla, ei lääkärillä olisi sen estämiseksi kovin paljoa tehtävissä. Ainakin hän oli toiminut kuten parhaaksi katsoi, ja palasi nyt nopein askelin ensi tilassa valkealle olennolle puhumaan: “Yksisarvinen, tuolla ovella on parhaillaan jonkinlainen musta lajikumppanisi, joka haluaisi päästä juttusillesi. Voin lähettää hänet poiskin, tai ainakin yrittää, joten jollet halua tätä vierasta tavata, heilauta vaikka korviasi pari kertaa, niin sinun ei tarvitse puhumalla pahentaa oloasi…”, ehdotti Kizelmay ja toivoi toisen olevan sen verran tajuissaan, jotta ymmärtäisi sanansa.
|
|
|
Post by dallan on May 12, 2006 12:34:29 GMT 3
Musta
Musta yksisarvinen ei ollut kovin tyytyväinen lääkärin mennessä vielä D'allanilta kysymään tahtooko tämä tavata vieraita. Olento ei kuitenkaan tehnyt elettäkään vastustaakseen tuota tekoa vaan jäi vain ovelle rauhallisesti odottamaan tulevaa.
***** Valkoinen
Taas joku asteli lähemmäs. Lattia tärisi ja äänet voimistuivat. Pahinta olivat nuo kaiken läpi tunkevat hajut, jotka yksisarvinen nyt haistoi normaalia voimakkaammin ja tuo aistintatapa oli niin voimakas, että pieninkin haju kirveli sen sieraimia ja sai eläimen voimaan pahoin. Hajut oksettivat sitä ja täyttivät mielen sen mukana tuomilla pelottavilla kuvilla. Pieni hiven potilaan menettämää verta toi mieleen taistelutantereen, jossa petoeläin oli voittanut ja iskenyt hampaansa saaliinsa kaulalle tämän tappaakseen. Kaikken pahinta oli, että tämä saalis ei kuollut pedon iskusta, vaan jäi maahan kitumaan saalistajan jo aloittaessa ruokailuaan.
Pisara hikeä toi mieleen loputtoman marssin, jossa oli taivallettava pitkiä vuoristoteitä ilman paikkaa, johon oltiin menossa. Pakkanen poltti ruumista ja partakin oli muuttunut yhdeksi jääpuikoksi. Tuon reitinkin oli oltava niin hirvittävä, että kukaan ei siitä matkasta tuntunut selviävän. Matkakumppanien itku ja valitus täytti yksisarvisen korvat heidän kertoessa kivustaan, taudeistaan ja tuskastaan, jonka rakkaiden menettäminen oli saanut heissä aikaiseksi. Kaikki he kuolisivat. Ei tämä loputon marssi johtaisi minnekään ja kaikki siinä mukana oliat vain sokeasti seuraisivat tätä heidän nelijalkaista sarvekasta matkaopastaan mielessään unelmoiden, että seuraavan mäen jälkeen olisi se paikka, johon raskas taival päättyisi ja josta uusi rauhallinen elämä saisi alkaa. Tuo toiveet saivat jäänyä ruumiin mukana säälimättömän vuoren rinteelle ja hiljalleen kulua pois ja unohtua.
Rikilläkin oli oma tarinansa. Se tarina oli lähitulevaisuudesta. Tarina pienestä kylästä, joka saisi jokaisena yötään tulla sytytetyksi liekkeihin ja palaa pois vain herätäkseen aamulla taas uudelleen elämään ilman, että kukaan sen asukeista tietäisi tuosta rinnakkaistodellisuudestaan, jonka läpi heidän oli aina auringon kadotessa heitä vahtimasta elettävä. Lähenevien askelien maanjäristyksen kaltainen lisävivahde tuohon tarinaan teki kaikelle vain hyvää. Se tuska olisi loppu nopeammin ja uni alkaisi aikaisemmin uhrien saadessa sen alla rauhan tiedottomina odottaa uutta päivää uusine iloineen ja suruineen.
Valkoinen oli aivan sekaisin Kizelmayn asettuessa sen vierelle kysymään jotain. Ulkoisesti sitä oli vaikea erottaa, mutta eläimen mieli oli täynnä painajaisia. Jotain tuo nainen sanoi, mutta valkoinen eläin ei saanut tuosta puheesta sanaakaan selvää. Sen olisi pitänyt heiluttaa korviaan, mutta yksisarvinen ei tiennyt sitä ja sen korvat vain lepäsivät liikkumattomina paikallaan eläimen houraillessa painajaisten täyttämän unensa keskellä. Yksisarvinen oli ihan hereillä jo. Välillä se piti silmiäänkin auki, mutta painajaiset eivät menneet pois. Ne olivat tässäkin maailmassa eivätkä suostuneet jäämään pelkiksi mielen kuviksi. Ne olivat yksisarviselle se ympäristö, mitä eläin katseli kukin vuorollaan omalla kammottavalla tavallaan. Niitä oli monia. Varmaan kaksikymmentä ja kaiken tuo päästään turvonnut olento joutui alle sekunnin välein katselemaan läpi. Sekunti oli tarpeeksi välittämään sen mieleen noiden tapahtuminen kammottavuuden ja tuomaan avuttomuuden saattamana pahoinvoinnin mukanaan. Eläimeen sattui eniten se, että ei tiennyt miten voisi auttaa noita kaikkia kärsiviä. Sillä ei ollut edes antaa ruokaa nälkäluolemaa tekevälle saalistajalleen, joka yritti henkensä pitimiksi häntä itseään syödä, mutta yksisarvisesta ei ollut pedon ruuaksi ja peto ei saisi elää enää pitkään vaan olisi jäävä haaskansyöjien omaksi ravinnoksi, joita niitä vuorostaan odotti tämä sama suo, johon hekin juuttuisivat vastustamattoman raadon hajun ajaessa ne sinne. Nekin kaikki kuolisivat pois, kun olisivat ensin syöneet omat ystävänsä vain saadakseen itselleen hukkaan valuvaa lisäaikaa elää tässä elämän nielevässä vetisessä ja löyhkäävässä suossa.
Yksisarvinen halusi vain pois noiden unien keskeltä. Se tahtoi tehdä lopun kaikesta tuosta kärsimyksestä, mutta sillä ei ollut edes voimia kivuta omille jaloilleen, vaikka sitä yrittikin. Polviaan eläin sai taivutetuksi, mutta kehon paino oli jaloille liikaa kannettavaksi ja eläin vain rysähti lujaa vasten lattiaa voimattomana jatkamaan kauhutarinoidensa katselemista.
***** Musta
Mustalla yksisarvisella oli odotellessaan varsin tyytyväinen olo. Se tiesi hyvin, että sen valkoinen velipoika ei saisi liikautettuaankaan omia korviaan. Eläin kyllä kuuli hyvin, mitä tuolla sisällä tapahtui ja pitäisi huolen siitä, että valkoinen ei varmasti saisi annettua lääkärille mitään merkkiä sen suhteen, että ei olisi tahtonut päästää omaa rakasta veljeään sitä tapaamaan. Ei toisten ollut aina hyvä päättää omista asioistaan vaan heille teki hyvää, että toiset päättäisivät heidän puolestaan, mitä he tekisivät ja tällä tavalla ohjaisivat heidät valitsemaan viisaammin. Olisi vain ajan kysymys, että lääkäri luovuttaisi sen suhteen, että yrittäisi saada valkoista kertomaan sille tahtoiko se vieraita. Valkoinen ei enää koskaan antaisi elettäkään sen suuntaan, että ei tahtoisi mustaa sisälle. Veljekset vain olivat niin rakkaita toisilleen, että he suorastaan joskus tahtoivat aivan samoja asioita.
Yhden asian musta vain oli unohtanut mainita. Olisi hyvä pestä itsensä oikein huolella hajuttomaksi ennen kuin menisi tuon valkoisen lähelle nyt. Sen herkkä mieli ei sietäisi mitenkään ainakaan tällaista vereltä ja rikiltä löyhkäävää kuvotusta lähelleen, vaan ressukka sekoaisi lopullisesti jos joutuisi sen kokemaan. Valkoisella oli muutenkin kyllin vaikeaa. Kyllä se antaitsi välillä huolenpitoa, huomaavaisuutta ja ymmärrystä. Musta saattoi yrittää antaa sille noista kahta ensimmäistä, mutta ymmärryksen suhteen se ei tulisi olemaan veljensä kanssa väleissä ainakaan vielä pitkään aikaan.
|
|
|
Post by R.C. on May 12, 2006 21:51:44 GMT 3
Lääkäri oli potilaansa tahdon puolesta hetken neuvoton. Hän kohottautui taas vaihteeksi seisaalleen kipaistakseen hakemaan pienestä pesuhuoneesta vielä yhden puhtaan ja märän pyyhkeen, asettaakseen sen selvästi tuskissaan olevan valkean yksisarvisen otsalle. Mitäpä muutakaan hän olisi toisen ajatusten kirkastamiseksi tähän hätään keksinyt? Tuskinpa Kizelmay olisi ainakaan itse ehtinyt peseytymään, jos olisikin arvannut moisen tilannetta helpottavan. Eikä nainen nyt niin pahalta voinut haista... viileä iho ei pahemmin hikoillut. Mustaa muukalaista ei kuitenkaan ollut hyvä odotuttaa liian kauaa, ja jo nyt vilkaisi lääkäri levottomasti suljetun oven suuntaan. Kaikeksi helpotukseksi se oli toistaiseksi vielä paikoillaan.
"Yksisarvinen, tuolla ovella on muuan musta lajitoverisi, joka haluaisi tulla sinua tapaamaan. Heilauta korviasi kaksi kertaa, jos haluat minun päästävän hänet sisään.", pyysi Kizelmay uudelleen laskettuaan viileän hauteen olennon otsalle. Jos mitään ei tälläkään kertaa tapahtunut, oli hän samoilla linjoilla mustan yksisarvisen kanssa - olisi parempi, että hän päättäisi nyt toisen puolesta. Nainen tunsi sentään olevansa tuosta tietyllä tapaa vastuussa, ja niinpä hän nousi pian ja kääntyi päättäväisesti ympäri.
Ripeät askeleet suunnattiin nyt ensin keittokomeroon, jonka kuumaa kaminaa vasten oli asetettu metallisia saaveja niin, että vesi niissä pysyi aina miellyttävän lämpimänä. Lääkäri nosti tällaiset molempiin käsiinsä ja palasi ovelle, avasi sen ja laski kantamuksensa ulkopuolella odottaneen yksisarvisen eteen. "Olen pahoillani, mutta veljenne ei ole vielä riittävän hyvässä kunnossa ottaakseen teidät vastaan. Hänen on levättävä ilman minkäänlaisia häiriöitä - lääkärin määräys. Joudun siis pyytämään teitä tulemaan myöhemmin uudestaan.", ilmoitti Kizelmay ja väläytti vieraalle ystävällisen hymyn, joka oli taitavasti teeskennelty. Hän ei vieläkään sanottavammin luottanut tuohon odottamatta ilmaantuneeseen olentoon. "Toin teille kuitenkin vettä ja palan saippuaa, jotta voitte peseytyä ennen lähtöänne. Varokaa ettette polta itseänne.", jatkoi nainen sukkelasti ja asetti vielä taskuunsa sujauttamansa saippuan yksisarvisen eteen. "Annan teidän nyt siistiytyä rauhassa. Minun on puolestani palattava potilaani luo.", lisäsi Kizelmay ja aikoi taas sulkea oven.
|
|
|
Post by dallan on May 13, 2006 0:04:39 GMT 3
Musta
Yksisarvinen oli jo varma, että se pääsisi sisään. Eläin ehti jo ottaa yhden askeleen kävelläkseen tuohon rakennukseen lääkärin viimein palatessa julkaisemaan tuomionsa. Tuomio oli tyly. "ei sitten!", eläin ajatteli mielessään. "Ei sitten! Entä jos tapan sinut siitä edestä pois ja hajotan ovesi ja poltan talosi, niin pääsenkö sitten tapaamaan omaa rakasta veljeäni tämän hädän hetkellä?!" Eläimen sisällä kiehui. Viha poltti sen sisintä niin, että yksisarvisesta todella tuntui, että sen sisällä paloi. Ja sitten sitä olisi vielä pitänyt varoa polttamatta itseään! "Varokaa ettette polta itseänne. Varokaa ettette polta itseänne! Varoisit itse, sillä saatoit juuri itse julistaa itse itsesi poltettavaksi." Kaikki nuo olivat vain ajatuksia. Ulkoisesti eläin seisoi suhteellisen rauhallisesti mitä nyt heilutteli häntäänsä hieman normaalia nopeammin ja oli kyllä hyvin pettyneen oloinen. Ei se täysin kyennyt vihaansakaan nielemään, mutta ei selvästi valmistautunut mihinkään äkkinäiseen liikkeeseen, loitsuun tai muuhun hyökkäysyritykseen. Yksisarvinen ei edes työntänyt jalkaansa oven eteen vaan antoi naisen sulkea ovensa. "Kiitoksia saippuasta. Pesen itseäni tässä ulkona, joten jos tarvitsette apua veljeni kanssa, niin jos vain voin tehdä jotain, niin arvostaisin sitä, että antaisitte minun yrittää."
Valkoinen
D'allan rauhottui hieman jonkin viileän koskettaessa sen otsaa. Pakkanen teki sille tuloaan ja kylmä peite täytti koko maailman. Yksisarvinen tunsi jäävänsä kiinni jäätikköön ja ei jaksanut enää ponnistella. Vaimea puheensorina taustalla oli sen maailmassa kuolevien kivun valitusta ja valkoinen ei saattanut tehdä heidän hyväkseen mitään. Maailmassa ei ollut mitään, mitä olisi voinut muuttaa. Eläimen voimat alkoivat loppua. Jäätikkö oli sille liian paksua ja vangitsi jalat. Aurinkokin alkoi laskea. Tuli kylmä ja kuukaan ei enää paistanut taivaalla. Varjot vain loistivat ympärillä ja pian maailma olisi yhtä varjoa. Mitä tuo yksi varjo tuossa oikein teki?! Se tuli lähemmäs, yksisarvisen oma varjo oli kuin se eläisi omaa elämäänsä talon valaistuksessa ja tuli lähemmäs. Lääkäri oli juuri lopettanut keskustelunsa tuon tulijan kanssa, kun varjo oli juuri iskenyt omalla sarvellaan valkoista yksisarvista suoraan kaulaan. Tuo musta yksisarvisen oli herännyt eloon, vaikka sen piti olla vain varjo ja seurata kantajaansa mukana vailla omaa mieltä tai vapaata tahtoa. Auringosta ei ollut hallitsemaan varjoja näinä päivinä, joina se ei edes noussut silloin, kun sen pitäisi normaalisti nousta.
Sitten varjo oli taas aivan paikallaan aivan niinkuin sen pitikin. Valkoinen menetti paljon verta ja makasi maassa aivan tajuttomattomana. Se kuolisi jos sen verenvuotoa ei saataisi pian pysäytettyä ja pistohaava oli sen verran syvä ja vakava, että sitä olisi vaikea pysäyttää. Valkoisen yksisarvisen kaulavaltimo oli katki ja se säilyi elossa näinkin pitkään vain omaa kehoaan ylläpitävän luontaisen parannusvoiman avulla. Oli kyse parista minuutista tai ehkä aikaa ei ollut sitäkään vertaa, kun tuo parannusvoima olisi historiaa valkoisen yksisarvisen mennessä tästä seuraavaan maailmaan.
|
|
|
Post by R.C. on May 14, 2006 10:00:52 GMT 3
Nainen ehti huokaista helpotuksesta sulkiessaan ovensa ja uskoessaan olevansa hetken turvassa. Hän ei missään nimessä ollut ylpeä käytöksestään tai sen sanelevasta vainoharhaisuudestaan, mutta jotenkin tuntui, ettei näinä aikoina voinut olla liian varovainen. Eikä lääkäri yksin potilaansa puolesta huolehtinut, sillä Kizelmay tunsi omankin olonsa nopeasti heikkenevän. Hänen olisi pitänyt olla jo pimeässä horrostamassa, toisin sanoen potemassa kirotun tautinsa aiheuttamaa heikkoutta, sillä vaikka aurinko ei tänä aamuna suostunutkaan nousemaan, tunsi nainen yhtä kaikki kuluneen ajan aiheuttamat vaikutukset. Tähän mennessä olisi kaltaisen pitänyt vähintään ravita itseään, ja tätä lääkäri ei ehtinyt edes harkita.
Helpotus ja rauha eivät nimittäin kestäneet kauaa. Valkean yksisarvisen luo palaava lääkäri jähmettyi puolivälissä matkaa aavistaessaan jonkin olevan olennon osalta taas vinossa. Hän syöksähti eteenpäin ja teki diagnoosin lennosta, vaikkei sitä voinutkaan uskoa. Pistohaava. Alueella, johon yksisarvinen olisi tuskin itse ylettänyt. Vaistojensa varassa toimien nappasi lääkäri viileän hauteensa olennon otsalta ja painoi pyyhkeen voimakkaasti vasten runsaasti vuotavaa haavaa. Se ei kuitenkaan valunut aivan niin nopeasti kuin olisi voinut olettaa, minkä nainen ehti hätäisesti arvata olennon oman vaikutuksen ansioksi. Mutta miten tässä nyt kävisi? Pystyisikö hän tyrehdyttämään vuotoa niin kauan kunnes toinen ehtisi itsensä parantaa? Vai kuolisiko potilas kaiken vaivankin jälkeen hänen käsiinsä?
”En ymmärrä tästä mitään…tämä ei ole mahdollista…koeta kestää, yksisarvinen… ”, puheli nainen vaimealla äänellä puoliksi toiselle kuin itselleenkin. Sanat hieman rauhoittivat Kizelmayta samalla kun hän kurotti toisen kätensä kohti hyllyllä olevia purkkeja ja rasioita. Etsitty apu oli kaukana, mutta päättäväisesti hapuillen hän sai tuon purnukan putoamaan ja särkymään lattialle tarvitsematta jättää paikkaansa potilaan viereltä. Väliäkö yhdellä purkilla. Lasinsiruja varoen kahmaisi nainen kourallisen jonkinlaista lattialle levinnyttä tahnaa läiskäistäkseen sen nopeasti haavalle ennen kuin painoi pyyhkeen takaisin. ”Tämän aineen pitäisi nopeuttaa näin vakavan haavan umpeutumista. Aivan, se on hyvin, hyvin tehokasta eikä lainkaan haitallista olennolle, joka tulee luonnosta ja on sujut yrttien kanssa…”, höpisi lääkäri taas kuumeisesti itselleen, vaikka kaipa yksisarvistakin olisi kiinnostanut tietää, mitä hän oli oikein puuhaamassa, mikäli se oli vielä tajuissaan.
|
|