|
Post by dallan on Aug 14, 2006 23:33:40 GMT 3
Musta
D'allan ei noteerannut lääkärin ensimmäisiä sanoja, sillä ne eivät edes olleet totta. Eläintä ei vain kiinnostanut nyt lähteä selittämään, miten nämä asiat oikein toimivat, sillä menneestä se tiesi, ettei tällainen elämä ole niin ymmärrettävää niille, joille kuolema tarkoittaa jotain pelättyä ja pysyvää. Pian lääkäri kuitenkin loukkasi mustaa hyvin syvältä ja hyvin pahasti. Oli totta, ettei hän ymmärtänyt täysin tilannetta ja arvio ei näin ollut aivan perusteltu, mutta siitä ei tunteiden paloa ollut lääkitsemään. Sarvekas painoi päänsä alas kuunnellessaan ja veltoin korvin vastaanotti tuomionsa. Aika pitkään eläin pysyi siinä pystyssä. Yksisarvinen ehti kuunnella, mitä Spyrolla oli sanottavanaan. Hän itse ei tosin voinut olla varma, että muistiko noita sanoja enää välittömästi sen hetkenkään päästä, kun ne oltiin kuultu. Oli kuin sanat käväisisivät päässä kuin liian nopeaan luettu teksti ollen kuitenkin mahdotonta muistella.
Eläin rojahti polvilleen. Jo hetken se oli näyttänyt pahoinvoivalta kunnes sen jalat eivät enää kantaneet. Tiessä oli tuo rahtusen ylimielinen arvokkuudestaan tarkka olento, joka vaati asioiden tapahtuvan ympärillä oman tahtonsa mukaisesti. Muta hieman tahri sarvekkaan turpaa ja sen nostaessa sitä katsoakseen lääkäriään tarkemmin eläin sai näyttämään itsensä typerältä, kun kuin anoen katsoi likaisena parantajaa kohden, jolta oli hetki sitten vaatinut mahdottomia. Jossain näidenkin kaksijalkaisten rajat kulkivat ja toisella heistä tämä anteliaisuuden raja oli nyt jossain tuolla menneisyydessä ylitettynä ja taakse jätettynä. "Kizelmay, minä olen pahoillani siitä, mitä sanoin ja pyysin", yksisarvinen aloitti nöyrällä äänellä. "En olisi saanut ja tiedän sen nyt, kun toit sen puolen elämästä eteeni." Pieni tauko, kun mutaa pääsi valumaan eläimen suuhun ja se oli syljettävä ulos. Sitä varten yksisarvinen käänsi päätään, jotta ei vain osuisi kehenkään ja tuota elettä ei tällä tavalla tulkittaisi loukkaukseksi ketään kohtaan. "Pyysin teiltä liikoja ja jos vain voisin sen muuttaa, niin en tekisi sitä enää. Tiedäthän, että sananne satuttavat minua kuin metsäpalossa päälle kaatuvat palavat puut ja en sano tätä sääliä kerätäkseni omaa itsekeskeisyyttäni tai taputuksia itselleni kerjätäkseni vaan jotta te tietäisitte, että olen pahoillani siitä, mitä menin tekemään ja oma kamala käytökseni ennen kaikkea saa minut näin omaa menneisyyttäni suremaan." Pieni tauko. "Valitan tunteistani veljeäni kohtaan, koska ne tunteet ovat tosia. Kai ne sokaisivat minua ja saivat minua vaatimaan teiltä asioita, joita en eläessäni olisi saanut edes pyytää ja tekemään sen röyhkeällä ja kuvottavalla tavalla. En minä vaadi sitä enää ja enää en edes toivo, että ottaisitte sellaista taakkaa osaksenne vaikka olisikin niin, että sitä toivoisitte, vaikka niin ei tietenkään ole. En minä teitä tahtonut henkisesti satuttaa enkä tahdo. Rajallisuuttani vain erehdyin niin tekemään ja nyt minun on omaltakin osaltani kärsittävä siitä, että en voi ottaa tekoani pois ja pyyhkiä loukkaavia sanojani ajasta pois, vaikka pahoillaoloni ei tietenkään vedä vertoja sille, mitä menin väärillä teoillani teille aiheuttamaan. Enintä, mitä minä teiltä voin enää pyytää on ymmärrystä, etten tarkoittanut pahalla vaan tekoni oli tilanteen aikaansaaman sokeuteni, vajaavaisuuteni ja myös itsekeskeisyyteni tulosta. Parhaani teen, etten tekisi mitään tällaista jatkossa."
Kun tuo kaikki oli sanottu alkoi murhe hieman helpottaa. Lihaksia ei enää polttanut ihan niin paljon kuin äsken murheen vietyä niistä voimat ja suutakin kuivasi vähemmän. Vasta ensi kertaa musta edes varsinaisesti osasi kiinnittää huomiota siihen, että se likaisena makasi maassa ja sarvekas tuli jo miettineeksi ylös nousemista. Tuo oli kuitenkin tehtävä harkiten ettei D'allan saisi asioita näyttämään siltä, että oli vain polvistunut teatteria vetääkseen, sillä se ei ollut totta. Äskeisenlaisia näyttelijänlahjoja yksisarvisella ei todella ollut ja kaikki oli ollut totta. "Tämä kaikki viha on osittain siitäkin peräisin, että me emme ymmärrä toisiamme minun surkean kykyni kertoa asioita teille vuoksi", yksisarvinen vielä sanoi ennen kuin alkoi hiljalleen nousta jaloilleen. "Olen teille selityksen velkaa ja vastaan nyt jo esittämiinne ja kenties vielä tuleviin kysymyksiinne, jotta tämä kaikki ei tuntuisi niin pahalta kuin se ehkä teistä näyttää, mutta mitä se ei todella ole." Tuon sanottuaan sarvekas jo uskalsi taas kivuta jaloilleen ja hieman ravistella mutaa turvastaan varoen tarkkaan, ettei se osuisi kehenkään.
"Teille on varmaan käsittämätöntä, miksi minä näin veljeäni murehtisin vasta itse ajettuani hänet tuohon sietämättömän kivuliaaseen tilaan. Se johtuu siitä, että toisen meistä oli väistämättä tehtävä se toiselle ja pimeyden ollessa minun aikaani, niin minun aikani on nyt ja hänen ei. Se oli väistämätöntä ja sitä ei voi välttää, joten vaikka kuinka en tahtoisi satuttaa häntä, niin aina en voi tehdä muuta." Koiras veti hetken henkeä. Koskaan se ei tuntunut oppivan hengittämään ja puhumaan yhtä aikaa. Pulssikin sai hetken aikaa tasaantua, kun se oli päässyt nousemaan juuri sillä hetkellä, kun sarvekas kovasti jännitti jaloilleen nousemista. Sitä ennen sen pyytäessä pitkähkösti anteeksi tuolle tunteelle ei ollut ollut sijaa muiden pitäessä sitä aluetta hallussaan. "Sitten kun Kizelmay sinä kysyit, että miksi juuri hän", yksisarvinen viittasi samalla maassa makaavaan sydänsärkyiseen valkoiseen, "on minun siihen hankala vastata, mutta ehkä se auttaisi hieman, että sinulta parannusta pyytämään tullut yksisarvinen kuuluu ajassa menneeseen hetkeen ja hänen eloonjäämisensä olisi kovin tärkeää Spyron kannalta." Musta katsahti tuohon poikaan antaen hänelle hetken sulattaa tuon ajatuksen ja valmistautua tulevaan, mitä oli lopulta pakko kertoa, vaikka se olisi vain lisää murheellisia uutisia tähän sysimustaan ja murhaavan surulliseen vuorokauteen. "Hän ehkä muistaakin, että tuo valkoinen aiemmin satutti päätään vähän ja se pääsi hieman turpoamaankin. Siihen on aika vaikea syynsä, että miksi juuri minun piti tulla tänne häntä parantamaan ja miksi minä voin olla hänen kanssaan yhtä aikaa läsnä täällä ja jättäisin sen kertomatta siksi, kun se on kovin monimutkainen. Toki jos tahdotte sen tietää, niin ei minulla ole enää oikeutta salata teiltä mitään. Tärkeämpää kuitenkin on, että minun olisi saatava hänet parannettua, kun Spyro ehkä muistaakin, että valkoisen vaiva sitten lopulta meni ohi ja hän parani. Tämä on kuitenkin sitä aikaa, kun häntä ei vielä ole parannettu ja vain kun nyt on niin, että asiat ovat pahasti sekaisin, niin Spyro on nyt paikassa ja ajassa, jossa hänen ei suinkaan pitäisi olla. Kuitenkin nyt jos tapahtumat eivät menekään niin kuin ne on jo kirjoitettu menevän, niin valkoinen yksisarvinen ei tuosta vaivastaan selviäisikään ja samalla Spyron elämä ei menisikään samalla tavalla, kun hän, siis sinä Spyro", sanottiin taas Spyron suuntaan tarkemmin katsoen näin sanoja painottaen, "ei eläisikään tuota elämänvaihettaan valkoisen D'allanin pään parantumisen jälkeen niin kuin hän on elänyt sen nyt. Sen sijaan Spyro tavallaan menettäisi osan elämästään ja sopivan ajan päästä havahtuisi taas jatkamaan sitä pisteessä, missä hän ei muistaisi tuon välikauden tekemisistään mitään." Hetken hiljaisuus yksisarvisen osalta. Taivaalla tosin liiteli eräs korppi taivaan sineä pitkin rääkäisten kertaalleen. Musta nelijalkainen katsahti hetken tuonne ylös vihaisesti kuin ei olisi ollenkaan pitänyt tuon linnun läsnäolosta. "Toki niinkin voisimme tehdä, että antaisimme valkoisen vain kuolla ja Spyron pienen onnettomuuden tapahtua, mutta siinä on suurena riskinä se, että emme voi ennustaa, millaisesta vaiheesta hänen elämänsä oikein alkaisi ja kuten tiedämme, niin elämässä pahimmillaan voi käydä hyvin murheellisestikin."
Musta sulki viimein suunsa ja antoi toisille aikaa miettiä ja kenties keskustella toisensakin kanssa. sitä yksisarvinen kovin toivoi heidän tekevän ja siksi väistyikin tuosta tieltä maassa makaavan valkoisen yksisarvisen vierelle tätä katselemaan. Hieman eläimellä silti oli vielä lisättävää: "Kuolemastamme sitten sen verran, että ainakaan me täällä läsnä olevat yksisarviset emme kuole tässä maailmassa sen erikoisemmin kuin, että se tarkoittaa vain väliaikaista poistumistamme täältä vaikkakin joskus aika kivuliaasti. Mitään lopullista se ei siis ole ja meillä on oma systeemimme, millä pääsemme tänne takaisin aina henkemme menetettyä."
Musta uros hiljeni taas ja laskeutui polvilleen koettaen turvallaan valkoisen niskaa. Se oli kylmä ja ele sai valkoisen vain hieman liikahtamaan ehkä omaa kipuaan tai ehkä kosketukseen reagoidessaan. Valkoinen rauhoittui kuitenkin mustan alkaessa melko hiljaa puhua sille samassa tyynyn ilmestyessä valkoisen pään alle tämän elämää helpottamaan. Tyyny oli samanlainen kuin Kizelmayn talossa oli ollut, vaikkakin Kizelmayn omat tyynyt kyllä olivat talossa aivan omilla paikoillaan ja ennallaan. Musta oli vain kopioinut sellaisen hetkeksi tänne.
"Nuku vain pienokaiseni. Toin tyynyn sinulle sitä varten. Suo sille pääsi jälki. Se jälki on pienen jalkasi varovainen askel pehmeämmän elämäsi tuntemattomilla poluilla. Älä katso taaksesi vaan anna maailmallemme rauha katseeltasi. Teidenne haarat piirtyköön kohti toisia loppuja. Silmiäsikin kirvelee kuin näkökenttäsi heittäisi niihin hiekkaa. Ei teistä ole leikkimään keskenänne, siksi maailmamme työntää sinua pois tieltään. En minä voi auttaa sinua, sillä kukaan ei voi auttaa. Anna vain unesi tulla ja viedä sinut pois. Mitä siellä on? Mihin tiesi viekään? Ei tuikkivia tähtiä tai väsymystä huutavia särkeviä lihaksia. Ei iltatuulen säveliä puiden oksissa tai unihiekasta kirveleviä silmiä. Mene vain ja jätä kiusaajasi tänne. Mene pienokaiseni. Usva odottaa jo sinua ja siellä kotisi on ikiomasi. Siellä jaloillasi on lupa painua pumpulinpehmeisiin pilviin, jotka kotimme on maidollaan syöttänyt. Maista sitä ja täytä mahasi sillä. Nälällä olkoon huoneensa muualla, sillä se paikka ei kuulu maahan, jossa kaste on emosi rakkaudella siunattua. Ehkä se on, sitä eivät taivaamme tähdet kerro. Vai hapanta ja homeista? Eivät ne kerro, loistavat vain hiljaa yllä pimeällä sivellyn maan, jonka teiden hiljaiset kuiskaukset kutsuvat sinua polulle kohti sitä seuraavaa ikiomaa kotiasi. Tähtemme vain odottavat, että aamuaurinko ottaa niiden paikan ja pilvettömältä taivaalta polttaa silmäsi palatessasi takaisin. Niin sinisiä ovat pilvettömät taivaat ja niiltä ei sada vettä."
Musta hiljeni ollen pitkään vain valkoisen vierellä hiljaa tämän maatessa paikallaan juuri liikkumatta hennosti silmiään räpytelleen. "En minä voi sinua tappaa, sillä olemme eri paikassa ja ajassa, vaikka heijastuksemme ovat elämissämme toisillemme läsnä. Särjin vain omasi, mutta se on kaikki, mihin voimani riittävät."
|
|
|
Post by R.C. on Aug 17, 2006 22:01:51 GMT 3
Lääkäri oli oikeastaan odottanut tuolta aiemmin hyvin omanarvontuntoiselta mustalta olennolta aivan toisenlaista suhtautumista äskeiseen impulsiivisuuteensa, joten hän yllättyi lievästi kuullessaan yksisarvisen rojahtavan takanaan alas mutaan ja tavoittaessaan pian tämän anteeksiantoa anelevat sanat. Kizelmay käännähti puolittain taas kahden muun puoleen ja vaikutti hieman hämmästyvän nähdessään mustan olennon noin nöyrässä asemassa. Näky ei kuitenkaan saanut häntä katumaan äskeisiä kovia syytöksiään tai harkitsemaan uudelleen kysymystensä esittämisen tarpeellisuutta. Kizelmay oli vaihteeksi väsynyt tuntemaan mitään. Niinpä hän keskitti ajatuksensa kaikkeen kuulemaansa, löytääkseen yksisarvisen sanoista jonkin järjellisen selityksen, joka ehkä auttaisi hahmottamaan ratkaisun tälle oudolle tilanteelle.
Jos maassa viruva valkoinen olento nyt kuolisi, saisi tuo poika siis jäädä tähän aikaan ja paikkaan, muistaen yhä kaiken yksisarvisen kanssa kokemansa. Jos taas kärryissä makaava versio samasta yksilöstä menehtyisi, olisi tilanne huomattavasti hankalampi, ja mustan yksisarvisen ennustus saattaisi ehkä hyvinkin käydä toteen. Koko ajatus, asetelma ja kaikki nämä tapahtumat olivat tietenkin vain omiaan sotimaan Kizelmayn jokseenkin järjellisiin syihin, seurauksiin ja tiettyihin luonnonlakeihin perustuvaa maailmankuvaa vastaan. Toisaalta mikään viimeksi kuluneena päivänä ja yönä ei ollut tukenut näitä vanhoja käsityksiä, joten lääkäri oli päättänyt sysätä epäilyksensä syrjään ja varoa takertumasta yksityiskohtiin ja luonnottomuuksiin, välttyäkseen siinä sivussa sekoittamasta täysin päätään kaikella sillä, minkä ei uskonut olevan mahdollista.
Yksi asia häiritsi Kizelmayta kuitenkin ylitse muiden – ajatus tulevaisuudesta, joka vähintään yksisarvisen ja ehkä jopa heidän kahdenkin, pojan ja hänen, osaltaan tuntui olevan jo valmiiksi kirjoitettu. Tulisiko hänen siis pyrkiä kohti jotakin sopivaa lopputulosta, jottei ajan kudos tästä enää pahemmin sotkeutuisi? Olisiko hän yksin pojankin takia vastuussa siitä, ettei valkoiselle olennolle kärryillä tapahtuisi mitään? Entä mitä sellaista oli sittenkin mahtanut tapahtua, jotta menneisyys ja tulevaisuus saattoivat kohdata täällä hänen mökkinsä edustalla tänä iltana?
Vaan tällaisia pohtiessahan menisivät asiat varmasti vain entistä pahemmin sekaisin. Lääkäri puisteli mutisten päätään karistaakseen mielestään moiset turhat mutkat. Vaikutti yhtä kaikki siltä, että mustan yksisarvisen selityksissä oli kaikessa järjettömyydessäänkin tietynlaista logiikkaa. Menneisyydessä vaikuttavan valkoisen olennon oli selvittävä jotta tulevaisuudessa tämä olisi voinut...kuolla? Noh, ajatus olennon tietynlaisesta kuolemattomuudesta tuntui sentään lohdulliselta. Eiköhän musta yksilö tiennyt, mitä oli tekemässä, sillä tuskinpa tuo olisi turhaan koettanut kärryihin lastattua, valkeaa kaksoisolentoaan auttaa.
Kizelmay oli viimein tehnyt päätöksensä, joka oli samalla melkoinen myönnytys. Kaikki riippui loppujen lopuksi vain näkökulmasta, ja tältä osin maahan sortunut yksisarvinen oli kuin sairas hevonen, joka oli armollisempaa lopettaa. Musta yksisarvinen oli tätä mieltä, ja poikakin, hieman vastahakoisemmin tosin. Ja kun kerran tuon purppurapään huoleksi ei ilmeisen nuoren ikänsä puolestakaan hennonnut tehtävää sälytettävän, eikä musta yksisarvinen ollut omien sanojensa mukaan kyllin voimakas kuolemaa tuottamaan, jäi ikävä homma sitten lääkärin hoidettavaksi. Ei asema enää valittamalla paranisi.
Naisen kasvot näyttivät ilmeettömiksi kivettyneiltä hänen astellessaan tyystin vaitonaisena kohti rattaita ja matkatavaroitaan siellä. Kärryiltä laskettiin alas kookas, musta laukku, josta alkoi kohta ilmestyä omistajansa virallisen ammatin puolesta mitä eriskummallisimpia esineitä: oli hieno varsijousi ja nuoliviini, siropiirteinen ja julma sirppi, vaarna jos toinenkin sekä nippu erittäin ohutta ja kestävää terässiimaa. Jälkimmäisen Kizelmay otti mukaansa palatessaan valkoisen yksisarvisen luo ja kumartuessaan tuon taakse ja ylle. ”Väistä.”, kehoitti nainen sävyttömästi mustaa yksisarvista. ”Käännä katseesi jollet halua nähdä tätä.”, hän neuvoi edelleen pojan puoleen vilkaisten. Tämän jälkeen Kizelmay sujautti siiman valkean olennon kaulan ympärille, otti tukevan otteen molemmissa päissä olevista kädensijoista, vetäisi henkeä, sulki silmänsä ja kiskaisi kaikin voimin kätensä erilleen. Terävä lanka leikkasi nopeasti ja kivuttomasti. Hermoradat katkesivat kovin äkillisesti. Kuten todennäköisesti elämäkin.
Lääkäri päästi otteensa ja nousi seisaalleen. Sanaakaan vielä muille virkkamatta asteli Kizelmay takaisin rattaille ja siellä makaavan valkean yksisarvisen luo. Hän kietoi veriset kätensä hennosti lepäävän olennon ympärille ja hautasi kasvonsa tuon pehmeisiin harjaksiin. ”Anna anteeksi.”, kuiskasi lääkäri tukahtuneesti. Kukaan muu kuin valkea olento itse ei saattanut kuulla noita kahta sanaa. Juuri tälle yksisarviselle tunsi Kizelmay olevansa nyt eniten vastuussa. Koskaan aiemmin hän ei ollut kohdannut jälkeenpäin henkilöä, jonka hengen oli riistänyt. Eikä edes kaltaisten tappaminen ollut satuttanut näin paljon. Tässä olikin kaksi painavaa syytä sille, miksi Kizelmay vetäytyi näin suruaan sulattelemaan.
|
|
|
Post by spyrre on Aug 20, 2006 19:46:44 GMT 3
*Kuullessaan mustan yksisarvisen kaatumisesta kielivän lysähdyksen myöskin Spyron ja kissan katseet kääntyivät nyt varsin katuvan näköiseksi menneen eläimen suuntaan. Pieni eläin päästi epämääräisen marahtavan äänen ja pinkaisi karvojaan pörhistellen jonnekin heinikkoon purppurapään puolestaan jäädessä tummia, kiiluvia silmiään räpytellen katselemaan myöskin lääkärin tapaan varsin yllättyneenä yksisarvisen hyvin äkillistä asenteenmuutosta. Se ei tiennyt miten mustan sarvekkaan vuodatukseen olisi paras reagoida ja pysyi näin ollen vaiti kuunnellen tuon puhetta vilkuillen välillä kahta valkeaa yksisarvista kohdistaen tosin suurimman huomionsa komeasti pukeutuneeseen sarvekkaaseen, jonka kanssa oli saapunut. Eläimen kärsimys tuntui hänestä pahalta, eikä se näin ollen osannut aivan kunnolla keskittyä mustan D´allanin monimutkaisia koukeroita sisältävään puheeseen, mutta kuuli ja ymmärsi sentään tuon asian ainakin pääpiirteissään.
Musta olento oli selvästi yhtäkkiä hyvin pahoillaan lääkärille, (yksisarvinen kuului kutsuvan häntä Kizelmayksi) aiheuttamastaan mielipahasta. Poika melkeinpä säikähti ensiksi nähdessään toisenkin yksisarvisen lyyhistyvän ilman mitään näkyvää syytä luullen tuonkin satuttaneen itsensä yhtäkkiä jotenkin, mutta ymmärsi sitten asian laidan tuon alkaessa puhua katuvalla äänellä. Tietysti noin äkillinen mielenmuutos olisi monesta voinut vaikuttaa hyvin epäilyttävältä eikä Spyrokaan hetkeen ollut aivan varma mistä oli kysymys, mutta punnittuaan asioita hetkisen ei se kuitenkaan (ehkä vain silkkaa sinisilmäisyyttään, kuka tiesi) osannut kuitenkaan epäillä mustan olennon puheita mitenkään kovin epärehellisiksi, koska tavallaan kyllä tulkitsi jo tuntevansa tämänkin kuten valkoisen "veljensä" kuljeksittuaan tämän version kanssa jo jonkin aikaa pitkin metsiä, vaikka ei silloin osannutkaan aavistaa että musta olento olisi aivan erillinen, oma persoonansa eikä vain pelkkää väriä vaihtanut valkoinen D´allan. Oli miten oli, se ei onnistunut löytämään mitään syytä miksi musta olisi yhtäkkiä halunnut kieroilla jotakin tai vahingoittaa heitä, mutta poika ei kuitenkaan voinut olla tuntematta oloaan juuri nyt hyvin eksyneeksi. Katse kävi lääkärissäkin tarkastellen tuota ja tämän reaktioita hetken, ennen kuin palasi vahingoittuneeseen yksisarviseen edessään.
Vahingoittunut D´allan näytti vieläkin hyvin tuskaiselta… jotakin täytyisi ehdottomasti tehdä asialle ja pian. Musta yksisarvinen ei vain tuntunut halukkaalta tähän tehtävään vaikka näkyikin jo nousevan ylös, nainenkin oli vielä varsin vastahakoisella kannalla. Spyro havahtui mietteistään hiukan viiveellä kuullessaan mustan yksisarvisen mainitsevan nimensä ja nosti katseensa tähän ja Kizelmayhin räpäyttäen silmiään ensin vain hämmentyneenä, ilmeeseen alkaessa kuitenkin sekoittua nopeasti myös melkoista huolestusta, tällä kertaa häntä itseään koskien. Mitä yksisarvinen oikein tarkoitti, että hän oli "ajassa ja paikassa missä hänen ei pitäisi olla"? Jos hän oli kerran tullut tänne, eikö hän sitten ollut siellä minne oli menossa? Mutta miten oli mahdollista olla "väärässä ajassa"? Yksisarvinen oli sanonut, että jos valkoinen yksisarvinen ei parantuisi, hän "menettäisi osan elämästään". Hän ei ollut aivan varma mitä se tarkoitti, mutta ei pitänyt siitä miltä se kuulosti. Purppurapää rypisti kulmakarvojaan hypistellen levottomana käsiään. Asiat olivat jälleen kerran vääntämässä itseään parhaansa mukaan umpisolmuun hänen pääkoppansa sisällä, joka puolestaan sai Spyron tuntemaan olonsa turhauttava, jopa melkein pelottavan avuttomaksi.
Musta yksisarvinen asteli kohti rauhoittaakseen maassa makaavaa toveriaan, purppurapään siirtyessä vastahakoisesti hiukan kauemmaksi tehdäkseen tilaa eläinkaksikolle, vilkaisten siinä sivussa lääkäriäkin, ja etsiskellen kissaakin läheisestä heinikosta ennen kuin käänsi katseensa kärryillä makaavan sarvekkaan kautta vastavärisiin vierekkäin makaaviin yksisarvisiin. D´allan oli näköjään onneksi rauhoittunut hiukan mustan puhuessa tälle runollisin sanankääntein, valkean päänkin levätessä nyt mukavasti (no, mukavammin) jostakin mystisesti ilmestyneellä pehmeällä tyynyllä.* "Umm..." *poika äännähti hiukan hypistellen surkean näköisenä hihojaan, mutta vaikeni sitten sanomattakaan mitään, ilmeisesti se ei sittenkään osannut pukea asiaansa juuri nyt ymmärrettäviksi sanoiksi jos sillä oli jotakin asiaa ollut.
Sen sijaan se käänsikin katseensa liikkeelle lähteneeseen Kizelmayhin, ehkäpä saadakseen aikaa sulatella asioita tai vain katkaistakseen ikävät ajatusketjunsa. Purppurapää seurasi silmiään räpytellen naisen kaivellessa kummallisesta mustasta laukustaan esille toinen toistaan ikävämmän näköisiä esineitä tuon astellessa sitten ohutta metallilankalenkkiä pidellen yksisarvisten luokse. Spyro ei ollut aivan varma mihin moista omituista välinettä oikein käytettiin, mutta alkoi aavistella mistä oli kysymys Kizelmayn asetellessa lenkin kärsivän D´allanin kaulalle. Purppurapää siirtyi varmuuden vuoksi vielä hiukan kauemmas ettei olisi lääkärin tiellä, nyökäten sitten vaiteliaasti tuon varoitukselle. Yllättäen se ei kuitenkaan oikeastaan sulkenut silmiään tai kääntänyt päätään muualle, vaan seurasi toimenpidettä kulmakarvat pienessä rypyssä. Kaipa se tunsi velvollisuudekseen edes katsoa mitä sarvekkaalle ystävälleen tapahtui, kun ei ollut itse ollut edes kyvykäs päästämään tätä kärsimyksistään tuon kamalista tuskista huolimatta.
Kaikki oli ohitse yllättävän nopeasti. Spyro oli ollut huolissaan olettaessaan naisen kuristavan yksisarvisen langalla hengiltä joka ei myöskään olisi varmaankaan ollut se kaikkein kivuttomin hengenlähtö, mutta vaijeri ei vaatinut kuin naisen käsien liikkeen langan pureutuessa eläimen kaulan lävitse niin nopeasti ettei purppurapää oikeastaan ehtinyt kunnolla tajutakaan mitä tapahtui. Nyt se istui paikallaan silmiään räpytellen katsellen kuollutta sarvekasta ja pureskeli vaiteliaana alahuultaan. Toimenpide oli ollut yksinkertainen, mutta ei kuitenkaan selvästikään helppo lääkärillekään. Purppurapää nosti katseensa kärryillä makaavan olennon luokse menneeseen naiseen katsellen tuota oikeastaan ensimmäistä kertaa hiukan tarkemmin kirskauttaen hampaitaan.*
"....kiitos. Mä en usko että olisin pystynyt siihen." *Se sanoi vaisusti haroen takaraivoaan kädellään. No, periaatteessahan tekoa ei oltu tehty hänen hyväkseen joten kiitos saattoi kuulostaa hiukan oudolta, mutta ilmeisesti se kuitenkin tarkoitti sitä ymmärtäen, että jollei lääkäri olisi tehnyt mitä teki, olisi hän todennäköisesti joutunut tekemään likaisen työn itse, johon hänen fyysiset (ehkä henkisetkään) voimat välttämättä olisi riittäneet, mikä taas olisi ollut vieläkin kivuliaampaa yksisarviselle itselleenkin. Näin oli ollut huomattavasti parempi heille molemmille. Kärryillä makaavaa sarvekasta vilkaistiin uudestaan, katseen kuitenkin palatessa taas maassa makaavaan kuolleeseen olentoon. Pojan oli selvästikin vieläkin vaikea hahmottaa sitä seikkaa, että tajuton yksisarvinen oli myöskin sama D´allan kuin hänen edessään oleva.*
"Pitäisi kai haudata se." *Tuo mutisi sitten oikeastaan sanojaan kenellekään osoittamatta. Ajatukset ja tuntemukset olivat edelleenkin solmussa, mutta siihen kärvistely ei tainnut juuri nyt auttaa. Parempi keskittyä käsillä oleviin asioihin, joille voisi jopa tehdäkin jotakin.*
|
|
|
Post by dallan on Aug 23, 2006 0:19:48 GMT 3
Kaikki ei ollut ohitse yllättävän nopeasti. Musta yksisarvinen seurasi silmä tarkkana veljensä joka hetkiä siitä lähtien kuin valkoinen nosti vähillä voimillaan aavistuksen päätään ja yritti pitää sitä paikallaan auttaakseen lääkäriä tällä tavalla langan asettamisessa. Ainakin valkoinen yritti auttaa, mutta ei siitä oikein mitään tullut. "Kiitos", valkoinen oli ehtinyt kuiskata lääkärille kaulan jo hieman kasaan painuneiden suonien hiljaa tykyttäessä lankaa vasten niiden kuljettaessa aivoille lisää verta. Mustan yksisarvisen silmät näyttivät hitaan valkoisen yksisarvisen ihon repeämisen ja tämän silmien katseen elottomaksi valumisen kaulan verisuonien revetessä langan hiljaisesta viillosta rikki pumppaamaan omaa nestettään vain maaperän kasvien ravinteiksi. Siististi lanka lävisti hiljaisen ja eleettömän valkoisen eläimen kaulan ja kaulaan jäi vain siisti leikkuuarpi pään pudotessa irti kannattamastaan ruumiista loiskahtaen pieneen verilammikkoon, joka jatkoi laajenemistaan yksisarvisen muun ruumiin voimien valuessa pois tästä maailmasta ja ruumiin veltostuttua vuodattamaan sisintään maaperän päälle.
Musta katseli vain kuollutta valkoista yksisarvista ja sitä kuinka lääkäri kääntyi paikalta pois jättäen valkoisen ruumiin niille sijoilleen. Samassa kauhistuneisuuden tunne valtasi mustan sisimmän ja kiihdytti hengitystä paniikin täyttäessä mielen ja ohittaessa sen harkitsevan yksisarvisen ja varastaessa siltä vallan. Musta kiihdytti itsensä jaloillaan niin kovaan vauhtiin kohti valkoisen päätä kuin ehti tietenkin väistäen kaikkea suurempaa, mitä matkalla oli välissä ja potkaisi tähdäten mustalla kovalla sorkallaan suoraan kohti valkoisen yksisarvisen lihan, karvan ja nahan päälystämää kallomaista jalkapalloaan. Pallo lensi suoraan päin yksisarvisen revennyttä kaulaa kuitenkin ilman, että sorkka koskaan osui siihen. Jokin maaginen parannusvoima teki työtään ja verinen pää asettui nopeasti takaisin paikalleen ja sai mustan jalan heilahtamaan kovalla voimalla ohi ja mustan yksisarvisen menettämään rajusta ilmaa viiltäneestä potkusta tasapainonsa. Mustan polvet vielä taipuivat maan vetovoiman kiskoessa sitä kohti kovaa pintaa saadakseen eläimen ruumiiseen viillettyä pari haavaa, kun valkoinen yksisarvinen nousi erittäin nopeasti ja ketterästi pystyyn kuin koko makuullaolon aikansa olisi valmistellut tätä ja olisi kuollessaankin saattanut keskittyä jaloilleen nousemisen ajoittamiseen. Valkoisen nivelet naksuivat sen kovassa vauhdissa ja eläin pääsi antamaan mustan kaatumiselle potkulla vielä lisää vauhtia, vaikka sen vaatima liikkeiden nopeus hämmästyttävää olikin. Tasapainonsa menettänyt musta yksisarvinen ei paljoa mahtanut valkoisen ensitöikseen nostaessa molemmat etusorkkansa ilmaan vain laskeakseen ne suoraan mustan kaulalle niskanikamia murskatakseen. Jalkojen alle jäänyt musta rysähti voimattomana maahan valkoisen sorkat niskansa päällä valkoisen repiessä mustan nahkaa irti jalkansa pois siirtäessään.
Tästä ei ollut vielä D'allanin verenhimoa tyydyttämään. Hetkeäkään epäröimättä se iski sarvensa mustan kaulalle ja upotti sen sen lihaan repien suurimmat suonet rikki aikaansaaden voimakkaan verisuihkun ulos vuorostaan tuosta mustien karvojen peittämästä ruumiista. Hampaat irvessä valkoinen alkoi potkia oikealla etusorkallaan mustan kylkiluita rikki ja viisi iskua iskettyään kuuluvat pamaukset olivat jättäneet tuolle ruumiinalueelle enemmän luusilppua kuin mitään ehjää. Valkoinen ei jättänyt kylkeä rauhaan vaan iski hampaansa murskaamaansa kohtaan ja alkoi repiä niillä mustan ihoa rikki kuin lihansyöjäpeto. Se heitti pari kappaletta voimakkaalla päänliikkeellää tiehensä jostaen sitten päätään keuhkojensa maksimikapasiteetilla hengittäen raivon valtaamana katsellen silmillään tarkkaan runneltua lajitoveriaan suoden kaksikin sekuntia kylkeen aikaansaamansa haavan katselemiseen. Valkoinen käänsi päätään, tähtäsi ja upotti pitkän, kierteisen ja loistelijaan kimaltelevan sekä hohtavan kauniin valkoisen sarvensa suoraan mustan yksisarvisen sydämen lävitse kuin musta oli jokin aika sitten tehnyt hänelle itselleen. Nopealla pään pystyliikkeellä sarvi tuli ulos eri kulmassa kuin oli työnnetty sisään repien jo ajat sitten kuolleen mustan yksisarvisen sydäntä ensisestään rikki kohottaen lopulta tuon valkoisen ja puhtaan eläimen ruumiinosista ehkä kauniimman terävän aseen yläilmoihin valuttamaan tuon mustan yksisarvisen sydänverta pisaroittain maahan tämänpäiväistä verinäytelmää entisestään kasvattamaan. Valkoinen oli ollut nopea ja kaikki tuo tappaminen ja runteleminen ei ollut vienyt reilua minuuttia enempää.
Valkoinen D'allan antoi ruumiinsa hetken tasaannuttaa toimintojaan takaisin normaalitilaa lähemmäksi ja kohotti päätään tuulta vasten kuin itsestään valtavan ylpeä eläin tekee ja antoi sen tarttua harjaansa. Nuo hetki sitten komeina loistaneet vaatteet olivat nyt veren ja maan lian tahrimia ja hetki sitten puhtaana ja loistelijaana näyttäytynyt yksisarvisuros oli niin ikään oman veritekonsa likaama. Valkoinen sarvekas käänsi katseensa taas tuohon mustaan ja kuolleesta oli silmin erotettavissa se kuinka aavemmainen yksisarvinen teki nousuaan tuosta hengen jättäneestä lihallisesta ruumiista. Tuo henkiolennoksi kutsuttava oli kirkas kuin auringonvalo ja ei heti saanut yksisarvisen muotoa vaan kyljen haavakohdasta noustessaan nousi ensin epämääräisenä energiavirtana ilmaan aloittaen itsensä muotouttamisen luomalla sarven, sitten korvat ja pään, sitten harjan ja niskan, sitten etujalat ja keskiruumista ja lopulta takaruumiin, takajalat lopettaen matkansa hännäntupsuun päästyään. Tuo kirkas olento loi katseen ei valkoiseen yksisarviseen vaan sekä lääkäriin, että pieneen Spyroon ja tuo katse oli kuin pienellä lapsella, joka oli sanoinkuvailemattoman onnen vallassa löytäessään kauan kateissa olleen leluistaan kaikken rakkaimman. Henki ei siis ollut lähdöstään vihainen vaan niin kiitollinen kuin saattoi eleillään näyttää ja hieman se päälläänkin nöykkäili noille kahdelle kykenemättä sanoin kertomaan ajatuksiaan. Pimeys sai väistyä mustan yksisarvisen hengen kirkkaan loisteen tieltä, joka oli valona maagista ja täten ei vampyyreillekaan tuhoisaa. Maagisuuttaan se ei silmiäkään sokeuttanut vaan sen valtavaa loistetta saattoi katsella suoraan käsillään katsettaan peittämättä vilkuillen vain niiden pienistä raoista.
Aivan hetken päästä mustan yksisarvisen henki lähti valtavalla nopeudella kohti taivasta ja katosi tähtien loisteeseen. Samassa yltynyt tuuli hajotti mustan eläimen ruumiin maaksi ja lennätti sen ympäriinsä pienen pieninä hippusina osaksi luonnon kiertokulkua. Mustaa ei enää ollut ja sen palojakaan ei voinut maasta poimia. Kaikki oli kuin mustaa ei olisi koskaan ollutkaan. Oli vain epänormaali pimeys ja tähtitaivas, joka ei kuulunut sinne, loistamassa maaperälle ja sen päällä tallustaville olennoille.
Likaisena valkoinen yksisarvinen kääntyi noiden kahden puoleen pahoillaan siitä, mitä oli juuri tehnyt kyyneliä silmistään vuodattaen. Nämä yksisarviset eivät osanneet luonnostaan itkeä, mutta nuo kyyneleet olivat nyt tarpeen ja ne saatiin taialla aikaiseksi kertomaan selvemmin, miltä valkoisesta nyt tuntui. "En minä olisi tahtonut häntä noin raadella, mutta..." yksisarvinen nyyhkytti. "Mutta minun oli pakko, jotta hän ei heräisi henkiin kuten minä tein."
"Ette te voi antaa minulle ikinä anteeksi. Teihin sattuu ihan liikaa. Kärsitte ympärilläni kaikkialla, mihin vain menen. Se on niin väärin. Niin täysin väärin ja ainoa, miten voisin teitä siinä auttaa olisi, että menisin pois teidän luotanne ja jättäisin teidät rauhaan ja näin palauttaisin elämänne sellaiseksi, miten elämän kuuluu mennä. Ei sellaiseksi, mikä satuttaa jopa tavoilla, joiden ei pitäisi voida olla totta." Valkoinen lähti kävelemään tiehensä hyvin hitaasti. Sen voisi pysäyttää jos tahtoisi ja se pysähtyisi jos kumpikaan kahdesta muusta sitä haluaisi. Taakseen katsomatta eläin osittain kokeilikin, että mitä Spyro ja Kizelmay todella elämältään lähipäivinä tunsivat tämän verinäytelmän jälkeen tuntisivat haluavansa. Valkoinen tiesi, että tämä ei olisi ainoa kerta, kun he joutuisivat tällä tavalla kärsimään jos he jatkaisivat matkaansa hänen kanssaan. Olisi ihmimillistä ja ymmärrettävää jättää leikki sikseen ja palata maailmaan, jossa murheet olivat sentään selitettävällä tasolla. "Pimeys väistyy, kun teistä molemmat olette erikseen pyytäneet sitä väistymään."
|
|
|
Post by R.C. on Aug 26, 2006 0:11:55 GMT 3
Kuiskattuaan sanansa valkealle yksisarviselle vaunuissa käännähti Kizelmay taas kahden muun puoleen ja nyökkäsi vaisusti purppurahiuksiselle pojalle, koettaen tälle aavistuksen hymyilläkin huomatessaan helpotuksekseen toisen olevan yhä paikalla ja kunnossa. Ainakaan poika ei ollut kadonnut mihinkään kuten musta yksisarvinen oli varoittanut. Ja kuitenkin jalon olennon tappaminen vainosi yhä melkoisesti naisen mieltä. Hyvin ohuet verinorot johtivat viiruina lääkärin silmäkulmista hänen poskilleen. Moisesta erikoisesta piirteestä saattoi ehkä arvata, mikä Kizelmay todelliselta olemukseltaan olikaan, mikäli tiesi tarpeeksi kaltaisistaan. Tämä kavaltuminen ei kuitenkaan vaikuttanut häntä nyt häiritsevän. Tuskinpa kyseinen seikka oli omituisin asia, mitä tänä iltana oli saatu todistaa, ja tultaisiin ehkä vielä näkemään...
Jälkimmäinen näyttikin käyvän toteen pikemmin kuin kumpikaan sivustakatsojista arvasikaan. Kizelmay oli juuri nostamassa rattailta lapiota, jonka oli alun perin itseään varten tulevalle matkalle varannut, ja jolla kuolleen valkean olennon olisi nyt pojan ehdotuksesta voinut haudata, kun alkoi taas tapahtua. Näyn outouden ja brutaalisuuden järkyttämänä jähmettyi lääkäri aloilleen ja saattoi vain tuijottaa tilanteen ja sen asetelmien äkillistä muuttumista. Kun teurastus oli viimein ohitse, seisoi hän yhä hievahtamatta, kätensä lapiota puristaen puoliksi vaunujen laidan toisella puolen ja katseensa kuin hypnotisoituna kuolleista heränneessä yksisarvisessa viipyen.
Hetkeksi kirkastunut valo oli saanut lääkärin tiedostamaan vaaran auringosta ja kuolemasta, mutta tämäkään ei saanut häntä reagoimaan. Ja nyt tuo olento puhui hänelle ja pojalle jotakin, sen lääkäri hämärästi tajusi, vaikka olikin vielä pahasti typertynyt kaikesta näkemästään. Valkea yksisarvinen näytti surulliselta, ja musta yksisarvinen hyvinkin kuolleelta. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, liian nopeasti...Kizelmayta pyörrytti, hitto vie, ehkä ensimmäistä kertaa koko oman, raa'an uransa jälkeen hän tunsi jalkojensa käyvän veteliksi, vaikkei moista heikkoutta uskonut itsestään enää löytävänsäkään. Naurettavaa!
Nainen huojahti ja otti nopeasti tukea vaununlaidasta. Hän päästi viimein irti lapiosta, ravisteli päätään ja selvisi lopulta tietoisena tajunnanräjäyttävästä tapahtumasarjasta, jota pihamaallaan oli saatu vastikään seurata. Sumea katse käväisi purppurahiuksisessa pojassa. Mitenköhän tuo mahtoi selvitä tästä kaikesta? Kohta huomio kiinnittyi kuitenkin taas toiseen valkeaan yksisarviseen, joka oli lähtenyt loittonemaan. Tulisiko naisen seurata tätä? Ei, Kizelmay ei tuntenut kuuluvansa tuon rinnalle tässä tilanteessa, paikassa ja ehkä ajassakaan. Hänellä oli vielä lupaus pitämättä, olipa sen osaltaan saanut musta yksisarvinen yhä elossa tai ei. Lääkäri ei aikonut jättää potilastaan, tuota valkoista yksisarvista vaunuissa, vaan pysyi mieluummin tämän luona. "Minun on...minun on vietävä hänet...saamaan hoitoa.", nyyhkäisi nainen väristen ja antoi periksi. Hän lyyhistyi henkisesti väsyneenä maahan istumaan ja nojasi päänsä kookasta rattaanpyörää vasten. "Kunhan...kunhan olen levännyt hetken...ja saanut sulatella tätä...kaikkea.", lisäsi lääkäri ja puristi silmänsä tiukasti kiinni ympäröivältä painajaiselta. Edes hetkeksi...
|
|
|
Post by spyrre on Sept 5, 2006 17:37:16 GMT 3
*Jälleen yksisarvinen päätyi kokemaan julman kohtalon tämän lyhyen ajan sisällä, minkä tuo oli viettänyt purppurapään seurassa. Spyro alkoi jo melkein epäillä että syy saattaisi jotenkin mystisesti olla hänen kun onnettomuuksia tuntui sattuvan näin tiheään tahtiin, vaikka D´allan olikin antanut tavallaan ymmärtää että olennon elämä kulki normaalistikin melkoisen epävakaita polkuja. Miten joku sellainen voisi olla mahdollista? Olisiko hänen kenties pitänyt yrittää tehdä jotakin jota hän ei ollut tehnyt jotta näin ei kävisi? Se ei ollut enää ollenkaan varma mitä olisi ajatellut näiden asioiden suhteen...tai oikeastaan minkään, juuri nyt pääkoppa tuntui jumittavan inhottavasti melkeinpä vain minkä hyvänsä ajatuksen pyrkiessä ilmoille. No, ainakin Kizelmayn suorittama pään irrotus taisi olla tässä tapauksessa armeliaimmasta päästä sarvekkaan kokemista "kuolemista", vaijeri hoiti asiansa nopeasti, ja ilmeisesti myöskin melkein kivuttomasti, jättäen eläimen lepäämään vaiti nopeasti suurenevaan verilammikkoon.
Spyro katseli vaiti maassa istuen kuollutta yksisarvista se pieni ryppy otsallaan, seuraten sitten katseellaan lääkärin liikkumista vaunuissa lepäävän sarvekkaan luokse. Nainenkaan ei selvästi voinut hyvin, poika huomasi pistäen ohimennen merkille tämän varsin erikoisen väriset kyynelet. Mutta kaksikolle ei jäänyt paljoakaan aikaa surra taikka tuntea helpotusta sen seikan johdosta ettei kukaan ollut mystisesti haihtunut olemattomiin "väärässä ajassa" ollessaan. Purppurapää aisti jotakin kummallista tapahtuvan kuolleelle yksisarviselle nostaessaan katseensa tästä, mutta ennen kuin se ehti reagoida tuohon paljoakaan mustan yksisarvisen sorkan iskut maata vasten takanaan kantautuivat tuon korviin. Musta yksisarvinen hyökkäsi maassa makaavaa D´allania kohti, ja sitten tapahtumat olivatkin yhtä myllerrystä.
Tästä eteenpäin kaikki tapahtui hyvin nopeasti, eikä tyrmistynyt purppurapää välttämättä ehtinyt (onnekseen) edes ymmärtämään kaikkia julmia tapahtumia. Mustan hyökätessä ohitse aivan vierestä Spyro vierähti vaistomaisesti kummallisen vinkaisun ja älähdyksensekaisen äänen päästäen kauemmas välttääkseen jäämästä rynnistävän eläimen jalkoihin ja jäi pöllämistyneenä tuijottamaan sarvekkaita puolittain istuvassa asennossa kyynerpäihinsä nojaten. Äsken varsin kuollut D´allan oli noussut ylös ja hyökännyt mustan yksisarvisen kimppuun suuremmalla raivolla kuin purppurapää olisi edes osannut kuvitella, hän ei ollut koskaan nähnyt edes petoeläimen käyttäytyvän noin. Äskeinen asetelma oli äkkiä kääntynyt aivan ylösalaisin, eikä tummansävyisestä sarvekkaasta ollut vastusta silmänräpäyksessä päänirrotuksesta entistä ehommaksi toipuneelle D´allanille. Sorkat talloivat ja potkivat, hampaat repivät ja sarvi lävisti nyt vuorostaan maahan suistunutta avutonta mustaa. Eipä aikaakaan kun tuosta oli enää jäljellä vain vakavasti ruhjottu ruumis, jolloin valkoinenkin yksisarvinen lopulta rauhoittui raateluvimmastaan ja jäi seisomaan pää koholla ja harja liehuen katsellen aikaansaannostaan.
Spyro räpäytti suuriksi levinneitä silmiään, silmäterien kavennuttua myös valonpuutteesta huolimatta melkein vain pystyiksi viiruiksi silkasta järkytyksestä, uskaltautuen kohottautua hiukan ruohikosta tuon väkivallantäyteisen minuutin ollessa ohitse. Hetkellisesti sillä oli suuria vaikeuksia hahmottaa mitä tapahtui, pienen hetken ajan se taisi olla jopa jonkin verran peloissaankin pudottuaan niin tehokkaasti kärryiltä. Aivan kuin tilanne ei olisi jo ollut tarpeeksi hämmentävä, nousi aavemainen hahmo revityn mustan ruumiista saaden nuoren lohikäärmeen jälleen säpsähtämään ja nostamaan refleksinomaisesti käsivartensa hetkeksi silmilleen valolta suojaamaan kunnes se tajusi, ettei moinen ele ollut hyödyksi saati tarpeen. Tarkemmin katsottuna kirkas hahmo muotoutui tunnistettavaksi äsken kuolleeksi mustaksi sarvekkaaksi hölmistyneiden silmien edessä ja laukkasi sitten jonnekin taivaalle mustan yksisarvisen ruumiin niin ikään hajotessa olemattomiin hengen mennessä. ...ainakaan aave ei ollut näyttänyt kärsivältä, vaan melkeinpä onnelliselta kohtalostaan huolimatta.
Valkoisen D´allanin lopulta puhuessa lohikäärme käänsi huomionsa hitaasti tuon puoleen, räpytellen silmiään, mutta sanomatta mitään. Ymmärrettävästi ei sekään voinut olla olematta järkyttynyt näkemästään, mutta sen hetkisestä suhtautumisestaan se ei ollut aivan varma itsekään. Oliko se vihainen? Paheksuva? Pitäisikö sen olla peloissaan? Kizelmay oli selvästi päättänyt kantansa asiaan ja tuupertunut taustalla saaden Spyron kääntämään katseensa hampaitaan kirskauttaen nyyhkyttävään naiseen. ...se taisi itsekin tuntea jotakin kummallista kipua jossakin, mille ei kuitenkaan ollut mitään järkevää fyysistä syytä. Kuitenkin, havainto että D´allan oli tekemässä lähtöä, sai sen lopulta reagoimaan asioihin jotenkin. Poika hätkähti hiukan ja alkoi kömpelösti pyrkiä jaloilleen ruohikosta, vilkuillen äkillisesti melkeinpä hätääntyneenä ensin lääkäriin ja kärryihin, sitten poistuvaan yksisarviseen.*
"Dallan, minne sä olet menossa?" *Purppurapään ääni oli surkea, mutta se ei kuitenkaan seurannut kuin ehkä askelen verran ennen kuin pysähtyi epävarmana katsomaan taakseen naiseen ja toiseen valkeaan yksisarviseen.* "Eikö meidän pitänyt mennä mukaan, ja..." *Lause lopetettiin kesken, pojan kääntäessä katseensa taas kulmat kurtussa ja melkoisen eksyneen näköisenä sarvekkaaseen. Asiat, joita oli suunniteltu olivat nyt menneet aivan pieleen, eikä se nyt tiennyt mitä olisi tehnyt seuraavaksi. Oliko D´allan lähdössä? Pitäisikö hänen seurata? Mutta entä sitten tuo lääkäri, ja toinen yksisarvinen? Spyro oli huolissaan naisesta, joka näytti olevan vähintään romahtamispisteessä ja oli hyvin vastahakoisella kannalla jättämään tämän yksin sairaan sarvekkaan kanssa, joka myöskin tarvitsisi apua, vaikkei pojasta välttämättä mitään hurjaa käytännönhyötyä olisikaan.*
((Anteeksi kesto, ja vuoron venähtäminen. Tuommoinen tekstinpaljous on yleensä vaarana, jos itsekään en täysin osaa hahmottaa mitä hahmo tekee, jolloin hahmon reaktioiden pitää vain yrittää "antaa tulla itsestään". ^^; ))
|
|
|
Post by dallan on Sept 10, 2006 21:57:14 GMT 3
*Valkoinen yksisarvinen ei juuri katsonut taaksensa. Spyro kaipasi häntä. Olisi julmaa mennä nyt pois ja jättää toinen tuntemattoman lääkärin luokse yksin tätä lohduttamaan. Olisi julmaa jättää lääkäri yksin Spyron kanssa suremaan kaikkea kokemaansa, jonka keskellä saattoi vain huomata oman voimattomuutensa suuren maailman raadollisuuden keskellä. Ei vain ollut muuta vaihtoehtoa. Maailma oli niin raadollinen, että se ei sallinut D'allanin jäädä toisia lohduttamaan. Miten yksisarvinen olisi osannutkaan? Ei se ollut tottunut olemaan tekemisissä kenenkään kanssa sosiaalisesti. Spyrolle hän olisi ehkä osannutkin jotain sanoa, kun tunsi tähän hieman paremmin, mutta ei vain voinut. Musta D'allan korosti aina, että oli paljon asioita, joiden eteen ei voinut tehdä yhtään mitään. Nyt oli kuin hänen varjonsa olisi seurannut hänen valkeaa veljeään tuossa vierellä ja sanellut tälle, että mene pois. Musta se varjokin oli.*
"Tulen takaisin vielä, mutta lähtekää vain matkaan ilman minua. On vielä järjestelyjä, joita on tehtävä." *D'allan ei muuta sanonut. Se nopeutti askeliaan hieman. Ensin ne vaihtuivat nopeaksi kävelyksi, sitten yksisarvinen otti pari laukka-askelta ja pian jo kiisi paikalta nopeasti pois ja häntä ei ihmisjaloilla otettaisi kiinni. Sen verran hyvin eläimen fyysinen valmennus oli toiminut, että kovin pitkään tuota sarvekasta ei enää näkynyt paikalla.*
*******
*Se D'allan, joka makasi sairaana kärryissä, oli yhä kovin huonona. Yksisarvinen puheli jotain itsekseen ääneen, mutta ei noista sanoista oikein saanut selvää kuin aivan viereltä. Puhekin olisi ollut täysin käsittämätöntä jos joku sitä olisi istahtanut kuuntelemaan. Valkoinen vain toisteli sanoja "että", "äälle", "takaa", "äälle". Sanojen välit olivat pitkiä ja ne tulivat aika satunnaisessa järjestyksessä kuitenkin niin, että sama sana ei koskaan ollut peräkkäin. Sarvekkaalla oli kovasti kuumetta ja se haisi. Verta eläimestä ei enää vuotanut, mutta ikenet olivat hieman vaaleammat veren menettämisen vuoksi. Voide kaulalla oli parantanut hyvin siinä esiintyneen vuodon ja pitäisi ylimääräisiä sairauksia loitolla. Pään paisumiseen ei vain ollut oikein lääkettä saatavilla. Valkoisen oloa vain saattoi helpottaa ja aika paljon parempi sillä olikin kärryissä olla, kun yksisarvinen nukkui pintaunta itsekseen puhellen ja hieman kiemurrellen. Ei olennolla ollut hyvä olla, mutta asiat olisivat voineet olla pahemminkin.
Kaikki oli kuitenkin matkaa varten valmiina. Oli vielä pimeää ja kartasta lääkäri oli saanut nähdä, että missä määränpää olisi. Lähtö voitaisiin tehdä, kun matkalaisten fyysiset ja etenkin henkiset voimavarat olisivat palautuneet kylliksi reissun aloittamiseksi.
((Pudotan itseni tästä pelistä hetkeksi pois ellei kukaan mene valkoista nukkuvaa D'allania herättelemään tai tekemään hänelle jotain. Ilmoitan sitten taas, kun tulen takaisin.))
|
|
|
Post by R.C. on Sept 13, 2006 10:35:38 GMT 3
Mukavan todellista rattaanpyörää vasten lysähtänyt nainen raotti aavistuksen silmiään, kuullakseen ja huomatakseen vieraan valkoisen tekevän todella lähtöään. Nainen tunsi tämän ratkaisun jokseenkin helpottavaksi, eikä hän yrittänyt yksisarvista sen kummemmin seurata tai estellä. Miten hän olisikaan, kun sairas potilas makasi yhä takavasemmallaan vaunuissa, hänen vastuullaan, odottaen hoitoa? Kaiken lisäksi Kizelmay oli tappanut tuon loittonevan oriin jo kertaalleen, seikka, joka ei suostunut vielä jättämään häntä rauhaan. Väsynyt katse viipyi matkoihinsa rynnistävässä, liehuvaharjaisessa yksisarvisessa kunnes tuo ehti kadota näkyvistään.
Valkean olennon mentyä käänsi nainen huomionsa jonkin matkan päässä seisovaan poikaan, joka vaikutti surullisen orvolta tultuaan näin jätetyksi yksin hänen tupansa edustalle. Tosin olihan nainen itsekin jokseenkin samaisessa asemassa, alkuperäisen matkakumppaninsa kohdattua odottamatta loppunsa mitä hirveimmällä tavalla tässä painajaismaisessa illassa. Mahtoiko toinen olla yhtä hämmentynyt kuin hänkin? Tuntuiko tuosta yhtä pahalta? Kuinka typeriä kysymyksiä! Tietenkin poika lieni vielä pahasti pihalla ellei jopa shokissa kaikesta tapahtuneesta, oletti lääkäri joka piti nuorta miehenalkua edelleen jokseenkin tavallisena ihmisenä, vaikkakin hieman erikoisena piirteiltään, kuten vaikkapa räikeältä hiustenväriltään.
Oli parempi koettaa tukea toisiaan kuin jäädä omaan ahdinkoonsa rypemään, päätti nainen pakottaessaan kauhunsa taka-alalle ja noustessaan seisomaan. Hän asteli pojan luo ja koetti hymyillä tuolle niin rauhoittavasti kuin vastikään jonkun murhanneena saattoi. Ystävällinen ele jäi tällä kertaa lähinnä hieman tuskaisen irvistyksen asteelle. Naisen kädet ja rinnukset olivat yhä yksisarvisen verestä märät, ja hän tiesi sen itsekin. ”Tuota noin...nimeni on Kizelmay. Mukava tutustua, vaikkakin sitten...näin omituisissa olosuhteissa. Oletko kunnossa? Mikä nimesi on?”, tiedusteli lääkäri ja koetti saada poikaan katsekontaktia selvittääkseen, oliko tuo ehkä liian pahasti järkyttynyt tiedostaakseen häntä tai vastatakseen.
|
|
|
Post by spyrre on Sept 15, 2006 22:01:34 GMT 3
*Spyro katsoi alahuultaan pureskelleen pois juoksevan yksisarvisen perään, yrittämättä kuitenkaan estellä tätä olennon lähtiessä loittonemaan nopenevin askelin. D´allan oli menossa pois, nyt jo? No, olihan hän tietysti tiennyt, ettei voisi roikkua olennon perässä kovin pitkään, mutta purppurapää ei kuitenkaan voinut olla tuntematta oloaan melkoisen eksyneeksi juuri nyt. Hän oli jo mennyt tottumaan siihen että jompikumpi sarvekas oleskeli lähistöllä... vaikka D´allan oli tosin sanonut tulevansa vielä takaisin. Spyro ei ollut aivan varma suunnitteliko tuo tosiaan palaavansa, vai vain sanonut näin välttääkseen mahdolliset napinat, mutta juuri nyt purppurapää ei yksinkertaisesti jaksanut alkaa pähkäillä asiaa kovin monipuolisesti. D´allan oli menossa eikä hän tiennyt mitä nyt itsekseen jäätyään tekisi, se oli tilanne nyt violetinvärisillä suortuvilla kuorotetussa pääkopassa. Veren haju ilmassa oli vielä vahva, saaden Spyron tuntemaan olonsa hiukan huonoksi vaikkei koskaan yliherkkä verelle ollut ollutkaan, melkein päin vastoin... onneksi mustan yksisarvisen ruumis sentään oli kadonnut, ettei nuorukaisen tarvitsisi sitä katselemalla palauttaa äsken tapahtuneita väkivaltaisuuksia mieleensä, joita se teki parhaansa ollakseen ajattelematta. Tosin, oli aivan mahdollista ettei nuori lohikäärme aivan heti näystä eroon pääsisikään, tapahtuma ja mielikuvat ilmaantuisivat todennäköisesti vainoamaan viimeistään yöunissa, jos ne hereillä pystyttäisiinkin tukahduttamaan. Ystävien muuttuminen hetkessä verenhimoisiksi pedoiksi ja tappaessa toisensa nyt vain oli asia, jonka muisto ei aivan heti jättäisi rauhaan.
Purppurapää oli tainnut unohtua seisomaan paikalleen joksikin aikaa, mutta havahtui ajatuksistaan viimeistään kuullessaan puhetta jostakin läheltään. Se säpsähti hiukan, kääntäen silmiään räpytellen katseensa ja havaitsi Kizelmayn ilmaantuneen jostakin viereensä... tai no, ilmaantuneen ja ilmaantuneen, todennäköisesti nainen oli vain kävellyt, äkillinen havainto vain tuntui siltä pojan oltua sen verran ajatuksissaan. Ehh, mitä se oli sanonutkaan.* "Eh... Spyro. Ei tässä mitään." *Se sanoi, mutta ehkä hiukan vaisummin kuin normaalisti, pääsemättä eroon ilmeestään, joka toi epämääräisesti mieleen kuvan surkeasta koiranpennusta. Tällä kertaa takaraivon sotkemisen sijaan laihahkon käden sormet tosin olivat unohtuneet hypistelemään toista kärsineen näköistä hihaa. Kyllä se kuitenkin tajuissaan näytti olevan ja ymmärtävän ainakin pienellä viiveellä että häntä puhuteltiin. Ruskeat silmät vastasivat katseeseen suorasukaiseen tyyliin, vaikkakin nyt tilanteen johdosta hiukan epävarmasti räpytellen, pojan huomion harhautuessa pian kuitenkin veripaljouteen lääkärin vaatteilla aineen pistävän hajun voimasta, jonka takia nenä nyrpistyi hiukan ja katse siirtyi muualle.*
"Mä... en arvannut että se toinenkin olisi ollut täällä. Ehkä ei olisi pitänyt raahata Dallania tänne asti. Tai siis...." *Nuorukainen yskähti hiukan syyllisen oloisena, vilkaisi Kizelmayta hiustensa alta tietämättä oikein mitä sanoa, katseen vaellellessa hiljakseen kärryjen ja niiden hourailevan matkustajan suuntaan. Se pieni ryppy otsalla ei kuitenkaan kadonnut minnekään, silmien käätyessä hetken tarkastelun jälkeen muualle. Niin, tuo kolmas yksisarvinen... olihan se sentään täällä. Mutta vaikka sanallisesti olikin ymmärtänyt (tavallaan) D´allanin olevan varsin taipuvainen silloin tällöin "jakautumaan" ja muuttaman ulkomuotoaan, tuotti sille silti vaikeuksia suhtautua noihin kaikkiin ilmentymiin samalla tavalla. Kärryillä olisi hänen puolestaan voinut olla joku aivan vieras sarvekas, D´allanhan, jonka kanssa hän oli tullut, oli lähtenyt.
Mistä Spyron mieleen muistuikin toinen, melkoisen huoletuttava ajatus... Missä pahuksessa Kissa oikein oli? Hän ei ollut nähnyt eläintä yksisarvisten yhteenoton jälkeen. Poika kirskautti hampaitaan ja alkoi nopeasti tähyillä ympärilleen heinikkoon melkein pelästyneenä.*
|
|
|
Post by dallan on Sept 16, 2006 1:38:33 GMT 3
Itätuuli toi mukanaan miedon veren tuoksun jostain läheltä. Ääntä sillä ei ollut mukanaan kuljettaa ja hennosta kutinasta sieraimissaan ei tiennyt, missä jälleen yksi veriteko oli lisätty tämän päivän historiaan.
|
|
|
Post by R.C. on Sept 16, 2006 11:01:25 GMT 3
”En oikein usko että sinä tai kukaan muukaan olisi pystynyt häntä estämään, vaikka sitten olisitkin aavistanut tulevan etukäteen, mikä sekin lieni varmasti aivan mahdotonta.”, totesi lääkäri pienesti päätään puistellen, vilkaistessaan vielä kerran suuntaan, johon valkoinen yksisarvinen oli äskettäin melko määrätietoisella vauhdilla kadonnut. ”Turha meidän on siis syyttää itseämme siitä, mitä juuri tapahtui, tai varsinkaan asioista, joihin emme voineet edes vaikuttaa. Äläkä suotta kuvittele, että olisin sinulle jotenkin vihainen, Spyro. Emmeköhän ole molemmat yhtä hämmentyneitä tästä kaikesta.”, jatkoi nainen vaimeasti huokaisten ja ravisteli lievästä inhosta rähjäisiä vaatteitaan. Kuivuvasta verestä lähtöisin oleva tympeän rautainen haju tuntui nyt niin vahvana, ettei Kizelmay voinut olla varma, aistiko hän vielä jostain muualtakin leijailevan samaa, pistävää lemua.
Lääkärin huomion kiinnitti puolestaan takanaan vankkureissa yhä ääntelevä ja vääntelehtivä yksisarvinen, jonka epäselvä tilanne ei jättänyt toiveita sen pidemmille levähdyksille. Jollakin tapaa olisi äskeisestä verilöylystä silti selvittävä, vähintään jo edessä olevan matkan siedettävyyden tähden. ”Taidan käväistä nopeasti siistiytymässä ennen lähtöäni. Kupillinen yrttiteetä saattaisi myös tehdä meille molemmille hyvää. Haluaisitko tulla hetkeksi sisälle, Spyro?”, tiedusteli nainen huomaavaisesti kunnes havaitsi pojan katseen alkaneen taas harhailla. ”Vai oletko kadottanut jotakin?”, hän lisäsi kulmiaan kurtistaen, vilkuillen itsekin ympärilleen siltä varalta, että olisi onnistunut kartoittamaan ympäristössään jotakin uutta tai epätavallista. Kaltaisella oli kyky aistia elollisten veren lämpö näiden suonissa, ja joskus jopa nähdä se punertavana kajona pimeydessä. Alkuun lääkäri ei kuitenkaan tavoittanut mitään erityisempää, mutta hän jäi pojan vierelle odottamaan, josko tuo valottaisi paremmin huoliaan tai tarvitsisi apuaan etsinnässä.
|
|
|
Post by spyrre on Sept 22, 2006 17:36:45 GMT 3
*Siinä lääkäri taisi tosiaan olla oikeassa epäillessään että he olivat molemmat likimain yhtä ymmällään tilanteesta syystä tai toisesta... raaka veriteko ja asioiden äkilliset, rajut käänteet olisivat todennäköisesti riittäneet saamaan melkein kenet tahansa edes likimain normaalin tunne-elämän omaavan tolaltaan. Spyro tunsi pientä helpotusta kuullessaan ettei Kizelmay pitänyt häntä syyllisenä tapahtumaan (vaikka aivan varma asian tolasta se ei itse ollutkaan). Jutustelu oli muutenkin nyt tervetullutta viemään ajatukset muualle äskeisestä, ja poika oli alkanut hiukan palella viileässä yötuulessa. Aika kilttiä tarjota hänelle teetä, vaikka Kizelmaykin oli varmasti väsynyt ja kovia kokenut... ehkä hänkin tunsi seuran olevan paikallaan.* "Umm. ...no, täällä on kyllä hiukan kylmä" *Poika totesi hiukan epäröiden, kaipa tuo olisi tulkittavissa myöntäväksi vastaukseksi. Pieni, vaisu hymynpoikanen kävi nopeasti kasvoilla kadoten kuitenkin nopeasti ennen kuin purppurapääkin vilkaisi kärryjen suuntaan alkaen sitten äkkiä etsiskellä katseellaan jotakin heinikosta.*
"Kissa... se oli täällä vielä hetki sitten mutta en ole nähnyt sitä sen jälkeen kun..." *Se vastasi naisen kysymykseen kuulostaen hetkellisesti äärimmäisen levottomalta, lauseen lopun hiipuessa kuulumattomiin. Oli kai turhaa mainita epämiellyttävää tapausta, jota tarkoitettiin. No, tuskin yksisarviset kissaa vahingoittaisivat tai mitään, pieni otus oli varmaankin vain pelästynyt... ja ehkä samantyyppisessä järkyttyneessä mielentilassa kuin muutkin. Kai se takaisin tulisi vaikka olisikin juossut jonnekin, mutta Spyro ei silti halunnut jättää eläintä itsekseen vieraaseen maastoon. Poika kääntyi poispäin Kizelmaysta haistellen ilmaa (aivan kuin jostakin olisi vielä kantautunut hiukan veren hajua... todennäköisesti muistuttamassa äsköisestä) huokaisi sitten ja lähti astelemaan heinän sekaan ympärilleen katsellen. Siellä vähän matkan päässähän taisi tosiaan jokin pieni, pelästynyt olento piilotella, uskaltamatta tulla lähelle.*
"Hei, karvapallo. Ei mitään hätää enää. Ne menivät pois jo molemmat." *Nuorukainen jutteli hiljaisesti rauhoitellakseen eläintä ennen kuin kumartui poiminaan turkkiaan pörhistelevän valkean pikku pedon syliinsä. Kovin onnellinen ei tuokaan näyttänyt tällä hetkellä olevan vaan pälyili keltaiset silmät suurina ympärilleen, ennen kuin jäi tuijottamaan Kizelmayta korviaan luimistellen, mutta ei kuitenkaan pistänyt hanttiin Spyron nostaessa sen maasta. Hetken otusta rapsuteltuaan ja huokaistuaan helpotuksesta purppuratukka kääntyi taas lääkärin puoleen ja alkoi astella hiljakseen lähemmäs... pysähtyen kuitenkin pienen matkan päähän kissan päästäessä epämääräisen, pienen sihahduksen.*
"...eh, ai niin. En tiedä, suostuuko Kissa tulemaan sisälle... " *Spyro räpytteli silmiään nolona kuulostaen jälleen hiukan pahoittelevalta.* "Se ei kauheasti pidä teikäläisistä tai sellaisista jotka edes haisevat sellaiselle." *Kissaa pörrötettiin taas maanittelevasti pojan astuessa sitten kokeilevasti hiukan lähemmäs, ennen kuin pysähtyi taas vilkaisten tällä kertaa kärryjen suuntaan. Entäs yksisarvinen, jätettäisiinkö se ja hevonen (joka läsnäolon hän oikeastaan vasta nyt oli äkännyt) ulos? Tai no, Kizelmayhan sanoi ettei aikonut viipyä kauaa...*
|
|
|
Post by R.C. on Sept 23, 2006 2:26:53 GMT 3
Pojan löydettyä viimein kadottamansa, joka tässä tapauksessa näytti olevan pensaista esiin maaniteltu valkoinen katti, käväisi pieni hymy Kizelmayn huulilla. Hän piti eläimistä ja oli hyvillään toisen puolesta. Astetta keventyneempi ilme naisen väsyneillä kasvoilla hiipui kuitenkin viimeistään kissan säikyn suhtautumisen myötä. Eikä hänen todellinen olemuksensa tainnut enää purppurapäällekään arvoitus olla. Mahtoiko tuo poika, kuten yksisarvinenkin aiemmin, epäillä nyt lääkärin kykyjä tai oikeutusta työhönsä? Tai että hänen tupansa olisi ehkä kuin ansa pahaa-aavistamattomille uhreilleen? Minkälainen käsitys mahtoi noilla kahdella kaltaisistaan olla? Nainen huomasi ajatustensa käyvän ylikierroksilla äskeisen shokin jälkeen, ja hän huokaisi vaimeasti.
”Ei se mitään. Voittehan istahtaa hetkeksi vankkureihin yksisarvisen seuraksi. Rattaissa pitäisi olla vielä ylimääräinen lämmin viltti jonka voit pistää harteillesi, Spyro. Menen laittamaan meille molemmille kuumaa juotavaa ja tuon samalla kissalle maitoa, niin voimme jutella.”, totesi Kizelmay ilmeettömästi nyökäten ja käännähti suunnatakseen askeleensa kohti taloa, kadoten kohta sen ovesta sisään. Hyvin pian verhoin pimennetyistä ikkunoista alkoi kajastaa himmeä kynttilöiden hohde, jonka editse lääkärin solakka varjo aika ajoin liikkui.
Sisään astuttuaan kulki Kizelmay ensitöikseen pieneen keittiönurkkaukseen, heitti muutaman puuklapin kaminaan ja iski tuluksista liekin tulipesään. Hän täytti pienen pannun vedellä ja asetti sen kuumenemaan. Hieman sivummalle asetti hän puuvadillisen maitoa lämpenemään. Odotellessa oli hyvää aikaa käydä riisumassa vereen tahriutuneet vaatteet, siistiytymässä hieman pesuhuoneen puolella ja pukemassa ylleen jotakin puhdasta. Naisen olokin helpottui huomattavasti tämän pikaisen mutta virkistävän operaation jälkeen. Nyt hän vaikutti sentään taas hieman enemmän lääkäriltä ja paljon vähemmän lähikylän teurastajalta.
Tällä välin teevesi oli ehtinyt sopivasti kiehahtamaan, ja nainen saattoi ruveta hauduttamaan siinä muutamia rauhoittaviksi tuntemiaan yrttejä. Tässä taidossa hän olikin varsin näppärä, ja pian kahta hyväntuoksuista, höyryävää teekuppia ja yhtä lämmitettyä maitolautasta kantaen palasi Kizelmay takaisin ulkoilmaan. Hän ojensi toisen mukeista pojalle ja asetti lautasen kissan lähettyville, lähestymättä itse otusta kuitenkaan kahta metriä edemmäs. Jääden tuosta katista edelleen kohteliaasti loitommalle siemaisi lääkäri omasta juomastaan. Ei, sitä ei oltu myrkytetty, olipa nainen kuinka epäilyttävä olemukseltaan tahansa...Missään vaiheessa hän ei kuitenkaan antanut ymmärtää loukkaantuneensa kissan käytöksestä, jonka syyn käsitti kyllä oikein hyvin.
”Mitä ajattelit seuraavaksi tehdä?”, kysähti Kizelmay pojalta, kun molemmat heistä olivat ehtineet hieman hengähtää. Naisen katse siirtyi hetkeksi yksisarvisen puoleen. Hän tarkisti vain, että olento oli edelleen lämpimästi peitelty. Syksyinen yö alkoi vähitellen viilenemään. ”Olen lähdössä pian toimittamaan tätä potilasta paikkaan, joka minulle kartalta näytettiin.”, jatkoi lääkäri omasta puolestaan, eikä vielä tehnyt oletuksia sen suhteen, aikoiko poika kissoineen tulla heidän mukaansa. Asiastahan ei varsinaisesti oltu vielä puhuttu tai päätetty mitään. Toisella ei kai varsinaisesti ollut velvoitteita sairaan yksisarvisen suhteen, ja äskeisten kauhunäkyjen jälkeen naista ei olisi lainkaan kummastuttanut, mikäli poika olisi halunnut vain lähteä tiehensä.
|
|
|
Post by spyrre on Sept 24, 2006 16:30:29 GMT 3
*Pää kallistui hiukan huokaisulla höystetylle vastaukselle, pojan vilkaistessa uudestaan kärryihin ja sitten pörhistelevään kissaansa. Se pureskeli hiukan alahuultaan nyökäten sitten hiljaa ja maleksi lääkärin perään vilkuillen kärryjä kohti muistaen poimia ohimennen maahan lasketun vaatekäärönkin mukaansa, mutta pysähtyi sitten vähän matkan päähän määränpäästään äkäten kulkuvälineen eteen valjastetun hevosen. Ruohonsyöjät tai yleensä muutkaan vieraat eläimet harvemmin pitivät siitä että hän meni liian lähelle, eikä poika tahtonut säikyttää hevosta sen enempää kuin se oli jo säikähtänyt. Hmm. Ongelmallista.* "Älä huoli, en mä aio syödä sinua tai mitään" *se sanoi omasta mielestään mahdollisimman ystävällisesti eläimelle silittäen kissaa sylissään, olettaen ilmeisesti että hevonen edes likimain ymmärtäisi mikä hänen tarkoituksensa oli. Toivottavasti se oli tottunut epämääräisiin olentoihin ympärillään asustellessaan vampyyrin kanssa. Jonkin aikaa ratsua tarkasteltuaan Spyro siirtyi varovasti lähemmäs kärryyn aseteltua yksisarvista jos valjastettu eläin ei osoittaisi merkkejä että aikoisi vauhkoontua, mutta muulloin ei kai auttaisi muu kuin perääntyä.
Kizelmayn saapuessa takaisin jonkin ajan kuluttua Spyro istuskeli paikoillaan odottamassa, joko kärryissä taikka maankamaralla jos hevonen oli suhtautunut lähestymisyritykseen erityisen torjuvasti. Se oli seurannut vuoroin huolissaan tajuttoman yksisarvisen vointia vuoroin katsellut mökin suuntaan nähden lääkärin aina välillä kulkevan edestakaisin puuhiaan suorittaen mutta muuten se ei ollut liikkunut saati pyrkinyt pakosalle millään tavalla. Kissa näytti kyyhöttävän edelleen tuon sylissä, vaikkakin tällä hetkellä suojassa nuhruisen viitan sisällä niin että siitä näkyi vain hännänpää sekä välillä muhkuraisen kankaan alta kurkistava valkoinen naama. Ojennettu teekuppi otettiin pienen kiitoksen sekä vaisuhkon hymyn keralla vastaan pojan nuuhkaistessa ohimennen höyryävää juomaa ennen kuin kuitenkin kulautti kokeilevasti teetä ilmeisen piittaamattomana nesteen mahdollisesta korkeasta lämpötilasta. Nuuhkimisesta huolimatta Spyro oli enemmän utelias siitä miltä juoma mahtoi maistua kuin siitä että olisi epäillyt myrkytysyritystä, oikeastaan moinen ajatus ei tainnut edes pälkähtää sen päähän vaikka pieni varovaisuus olisi saattanutkin olla hyvästä vieraiden kanssa asioitaessa. Maitokuppikin herätti kyllä puolestaan kiinnostusta lämpimän viitan sisällä piileskelevän eläimen suunnasta, ja pian se hiipikin maistamaan omaa tarjoiluaan purppurapään suostuteltua sitä muutamalla pienellä tönäisyllä. Kissa vilkaisi kauemmas pysähtynyttä naista epäluuloisesti, alkaen kuitenkin sitten lipittää maitoa pitäen toisen liikkeitä silmällä.
Kizelmayn puhuessa purppurapää nosti huomionsa mukavasti käsiä lämmittävästä teekupista tähän, räpytellen jälleen hiukan silmiään tuohon melkein jatkuvasti hiukan epävarmaan tyyliinsä.* "...eeh. En tiedä." *Nuorukainen vastasi haroen takaraivoaan toisella kädellään, pureskellen hiukan alahuultaan epätietoisena. Naisen puhuessa enemmän pikaisista lähtösuunnitelmistaan se kuitenkin nyökkäsi hiukan, silmäten sitten yksisarvisen suuntaan.* "Niin, sinne "taikakkatemiin" *Se totesi, muistellen hetken kummallista sanaa, jolla paikkaa oli kutsuttu. Selvästikään sillä ei ollut aavistustakaan mitä termi "taika-akatemia" tarkoitti kun meni sanomaan sen niin väärin kuin mahdollista, poika vain toisti kuulemansa oudon sanan niin hyvin kuin sen muisti.* "Meidän piti alunperin kysyä Dallanin kanssa jos päästäisiin mukaan, mutta..." *Se vaikeni taas, kohauttaen hiukan olkapäitään ja otti hörpyn teetä kupistaan.* "Dallan kyllä sanoi tulevansa takaisin vielä." *Se muisti sitten ja kohotti päätään vilkaisten suuntaan jonne toinen valkoisista sarvekkaista oli aiemmin kadonnut, kääntäen sitten katseensa kysyvänä takaisin Kizelmayhin. Asiat olivat kyllä menneet aivan pieleen ja toisin kuin oli suunniteltu, mutta ehkä ne saataisiin vielä paremmille raiteille kaikesta huolimatta.*
"...tuota. Jos mä ja Kissa tullaan mukaan ainakin vähäksi aikaa, Dallan sanoi että voisi lähteä ilman sitä ja se tulee myöhemmin perästä" *Spyro ehdotti varovasti, lisäten sitten nopeasti perään* "Me yritetään ettei olla tiellä."
|
|
|
Post by R.C. on Sept 30, 2006 20:57:12 GMT 3
Lääkärin hevonen taisi viimeistään tähän mennessä olla jo väsynyt kaikkinaiseen säikkymiseen ja hermoiluun, olihan se joutunut lyhyen ajan sisällä haistelemaan kauempana palaneen kylän katkuja, kohtaamaan yksisarvisen, jollaista ei ollut kai koskaan ennen nähnytkään, ja todistamaan vieläpä kahden kyseisen olennon veristä menehtymistä, toisen menetettyä ensin päänsä ja noustua äkkiarvaamatta entistä ehompana raatelemaan ensimmäistä. Hyvä ettei elikko ollut tähän mennessä nelistänyt jo täyttä laukkaa matkoihinsa, mutta ei, tämä ori oli säyseä eikä vähästä hätkähtänyt. Sille riitti kunhan sai kauransa aamuin sekä illoin ja nukkua puhtaassa pilttuussa siinä välissä. Niinpä lohikäärmepoikakin saattoi kaikessa rauhassa nousta vaikka hevosen takanaan vetämiin kärryihin ilman että elikko siitä pillastui saati pahastui.
”’D’allan?’”, toisti nainen nyt purppurapään istuessa jo valmiiksi rattaissa ja hänen seisoskellessaan siinä hieman kauempana, omaa höyryävää teetään siemaillen. Kizelmay ei ollut kuullut yksisarvisen nimeä aiemmin, sillä tämä ei ollut esitellyt itseään. Mikäli siis kyseessä oli todellakin sama tapaus joka näytti tällä hetkellä makaavan rattailla...poika ainakin vaikutti vielä tekevän eron näiden kahden välillä, vaikka olikin aiemmin selittänyt molemmat yhtenä ja samana olentona. Mutkikasta. ”Kenties tämä tuntemasi D’allan aikoo suunnata mainitsemaansa taika-akatemiaan omia aikojaan ja tarkoitti tätä määränpäätä paikalla, jossa kohtaisitte jälleen.”, ehdotti nainen ja hymyili pienesti. ”Olette kyllä tervetulleita mukaan, Kissa ja sinä, jos vain suinkin siedätte tällaisen kalt...’vampyyrin’ läsnäoloa. Matkanteosta voi sairauteni myötä tulla mielenkiintoista, mutta omasta puolestani on mukavaa saada seuraa kaiken tapahtuneen jälkeen.”, lisäsi lääkäri ja huomasi sitten kumartua nostamaan kaikessa hötäkässä maahan pudonneen kartan, jota hän oli yhdessä mustan yksisarvisen kanssa aiemmin tarkastellut.
”Ehdottaisin, että lähdemme vielä tänä yönä ja otamme suunnaksemme Kwiyah-nimisen kyläpahasen. Meidän pitäisi ehtiä sinne ennen aamunkoittoa. Levättyämme iltaan asti jatkuisi matka kohti Sardicasia, satamakaupunkia. Sieltä löydämme todennäköisesti laivan, joka kiidättää meidät nopeinta tietä tähän kylään, jossa taika-akatemia sijaitsee.”, selosti lääkäri alustavan suunnitelmansa ojentaessaan kartan pojalle. Hän jäi odottamaan, mitä mieltä toinen näistä ajatuksistaan olisi.
|
|