|
Post by submarine on Feb 22, 2021 2:22:09 GMT 3
Akela tuntui ymmärtävän varsin nopeasti, mitä Tarash ajoi takaa. Mies seurasi vaiti, kun toinen alkoi selvästikin tutkia ja arvioida raunioita paljon tarkemmin, kuin etsien jotakin hyvin määrättyä ja merkittävää. Hän ei ollut ollut varma, oliko hänen ehdotuksensa edes mahdollinen, saati sitten pystyisikö toinen siihen tämänhetkisessä tilassaan, mutta tämä aikoi selvästi ainakin yrittää. Miehen tehtäväksi jäi lopulta siis vain katsoa vierestä vaiti. Hän ei osannut auttaa, ja kaikesta päätellen oli paras pysytellä visusti loitolla ikivanhoista raunioista. Paremman puutteessa mies tarkkaili raunioiden keskellä häämöttävää tunnelia. Akela näytti selvästikin joutuvan keskittämään huomionsa ponnistuksiinsa, joten hänen oli toimittava silminä siltä varalta, että jokin yrittäisi hyökätä heidän kimppuunsa... ei lopulta mikään erityisen kaukaa haettu ajatus.
Tarash odotti vaiti ja varuillaan. Hän uskoi kuulleensa tunnelista ääniä useaankin kertaan, mutta joko ne olivat pelkkää tuulen liikettä tai maan siirtyilyä, tai sitten pimeässä odottava ei tohtinyt hyökätä vielä ylös. Joka tapauksessa mikänä ei käynyt heidän kimppuunsa niinä hetkinä, jotka kuluivat, ennen kuin raunioiden kivi äkkiä räsähti ja rikkoutui käsittämättömällä, jopa karmaisevalla voimalla. Tarashkin hätkähti ja perääntyi askeleen, vaikka olikin osannut epäillä jotakin tällaista. Lopulta ikivanhat kivet huojahtivat viimeisen kerran epävarmasti, ja sortuivat sitten rytisten sisäänpäin. Maa jytisi ja valitti, kun ihmistä suurempi voima murskasi muinaisen maailman jäänteen. Samalla hetkellä Tarash harppasi eteenpäin pitämään huolen, ettei kaikkensa antanut Akela sortuisi kivien tielle, tai edes liian lähelle vaarallisesti vyöryviä kiviä. Tomu iski kasvoja vasten ja sirpaleita sinkoili sinne tänne.
"Oletko kunnossa?" mies murahti lopulta, kun jytinä ja tutina olivat lakanneet. Hän yskäisi ja laski käden kasvojensa edestä. Tomua leijaili yhä paksusti mutta sen läpi hän pystyi silti erottamaan, että se, mikä oli vielä äsken ollut ikivanha raunioi, oli nyt pelkkä muodoton kiviläjä. Siitä ei muutaman vihaisen raakalaisen voimin tultaisi läpi...
|
|
|
Post by spyrre on Feb 22, 2021 16:47:22 GMT 3
Saattoi olla että jokin piti tunkeilijoita silmällä tunnelin syvyyksistä, mutta tämä ei joko rohjennut tai sitten ehtinyt esille ennen kuin Akelan mystinen voima runteli raunioiden jäänteet. Ne sortuivat vieden mukanaan ison osan myös vanhasta lattiasta joka oli suojannut luolaa mutta nyt hautasi sen alleen. Kivien jytinä kantautui luultavasti kauemmaskin varsinkin maan uumenissa, vaikkakin luolan asukkaiden reaktiota oli enää mahdoton päätellä. Tehtävä oli suoritettu... vaikkakin jonkinlaisella hinnalla.
Näin vahva ponnistus kerralla olisi ollut paljon kestettäväksi normaalistikin, ja varsinkin nyt kun Akela oli muutenkin kyseenalaisessa kunnossa. Yhtäkkiä hänen päässään vain pimeni hetkelliseksi ja nainen lysähti kasaan kesken kaiken, varsin vaarallisella hetkellä. Kaikeksi onneksi Tarash kauempana oli pysynyt valppaana. Hetkeen Akela ei reagoinut kun hänet kiskottiin sivuun sortuman luota. Arpiset kasvot olivat kalvenneet mutta ainakin tämä hengitti. Kului tovi ennen kuin hän löysi jälleen tolkkua itsestään ja vetäisi terävästi henkeä tuntuen havahtuvan miehen sanoihin. "Pirut vieköön. Mitä tapahtui?" nainen ähkäisi, ja pyrki sitten jälleen istualleen, siristellen silmiään tomussa. Katse kävi ympärillä, ja löysi lopulta sortuneet rauniot. Hän mittaili niitä hetken kaiketi yrittäen taas selvittää päärään kunnes päästi ilmoille kaikesta huolimatta melkoisen tyytyväisen murahduksen. Nainen oli saattanut aikaisemmin vaikuttaa varautuneelta ja salamyhkäiseltä, mutta nyt tämä ei ollut ainakaan muistanut salailla kykyjään tippaakaan.
"Tiesin että se onnistuisi. Nuo käärmeet eivät ainakaan enää... häiritse meitä vähään aikaan... jos ollenkaan. Ehkä ne hintelät pirut eivät edes onnistu kaivamaan itseään tuon läpi." Ääni oli jokseenkin kärkäs siitä huolimatta että hänen olemuksensa ei ollut ainakaan hyvävointisempi kuin aiemmin ja hengitys kulki vieläkin raskaana kuin suuren fyysisen ponnistuksen jälkeen. Joka tapauksessa nainen päästi uuden murahduksen ja alkoi tapailla taas jalkoja alleen. "Mennään. Täällä ei taida olla enää mitään nähtävää."
|
|
|
Post by submarine on Feb 23, 2021 2:44:33 GMT 3
Akela vastasi Tarashin kysymykseen nopeammin olemuksellaan ja hämmennyksellään kuin millään sanoilla. Äskeinen oli selvästi vaatinut paljon voimia, joita toisella tuskin oli enää juurikaan annettavaksi, eikä tämä tosiaankaan ollut kunnossa. Mies tarkkailikin toista varsin tiukasti, kuin arvioiden tohtisiko edes sallia tämän liikkua, mutta pahin näytti menevän ohi nopeasti. Ainakaan toinen ei vaikuttanut olevan tekemässä kuolemaa, mikä oli kaiketi suunnilleen kaikki, mitä juuri nyt saattoi varsinaisesti toivoa. "Hyvin tehty... vaikka tuo näyttikin vaativan melkoisesti voimia", hän totesi lopulta ja antoi toiselle hieman tilaa hengittää. Hän heitti itsekin katseen raunioihin ja päästi mietteliään äänen. "Voimme kaiketi olla varmoja, että ne eivät tosiaan tule ahdistelemaan väkeä tai vankkureita. Jos ne pystyvät raivaamaan tuon, siinä menee silti pidempään kuin mitä me vaadimme", mies sanoi. Hän ei aivan pystynyt peittelemään sitä yksinkertaista tosiseikkaa, että äskeinen oli kaikesta huolimatta tehnyt vaikutuksen häneenkin. Olihan hän eittämättä aavistellut kaikenlaista aikaisemmin, mutta aikaisemmat pedot tai liskomiehet eivät olleet olleet läheskään yhtä kouriintuntuva todiste naisen voimista kuin tämä.
Akelan sanat havahduttivat miehen, ja hän katsahti toisen perään kun tämä alkoi jo tehdä lähtöä. Hän katsoi jälleen pitkään, kuin yrittäen arvioida sietäisikö toista edes päästää kävelemään itsekseen, mutta loppujen lopuksi hän ei rehellisesti ollut varma, miten sen olisi estänytkään. "... kerrohan. Ovatko nämä... voimat jotakin minkä kanssa synnyit, vai jotakin minkä olet oppinut?" Tarash kysyi yllättäen. Se oli karkea ja suora heitto, mutta hän ei osannut kaarrellakaan asian suhteen. Tämä oli jotakin, mistä hän ei tiennyt käytännössä mitään, eikä se sopinut. "Olen... kuullut huhuja mystikoista, joiden väitetään hallitsevan ihmeellisiä voimia, mutta enpä usko, että yksikään heistä olisi tehnyt tuollaista. Eikä tuo ollut ainoa, mitä olet tehnyt", hän ei voinut olla huomauttamatta. Toinen ei ollut ollut niin hienovarainen aikaisemminkaan kuin oli kukaties luullut... ja nyt tämän oli ainakin aivan turha yrittää piilotella enää mitään.
|
|
|
Post by spyrre on Feb 23, 2021 16:58:59 GMT 3
Akela kiristeli hampaitaan kömpiessään ylös mutta kuitenkin suoristautuen pian, kukaties puhtaasta härkäpäisyydestä enemmän kuin mistään muusta. "Psh. Ei väliä. Kunhan en joudu yrittämään tuollaista samantien uudestaan" hän puuskahti ottaen huojahtavan askelen kohti keihästään. "Ehkä ne tukehtuvat tuonne kaikki ennen kuin kaivautuvat ulos. Tai sitten eivät, mutta... aina voi toivoa." Akela käänsi hetkeksi huomionsa revittyyn käsivarteensa. Sormet puristuivat nyrkkiin hitaasti ja vaivalloisesti mutta ainakin ne liikkuivat, saaden silti aikaan turhautuneen murahduksen ja irvistyksen. Nainen sihahti ja kiskaisi keihäänsä maasta toimivalla kädellään ja heitti samalla kaunaisen katseen raunion jäänteisiin. Hän ei selvästikään kyseenalaistanut tekoaan sen perusteella mitä oli nähnyt... ja hänen sisuksissaan korventava myrkky ei varmastikaan parantanut hänen mielipidettään liskomaisista olennoista jotka oli juuri vanginnut pesäänsä, toivomansa mukaan kuolemaansa. Kyräilyynsä keskittynyt nainen tuskin edes tajusi Tarashin epämääräistä olemusta ennen kuin mies lopulta puhui varsin suoraan.
Sarvekas olento oli jo hyvissä aikeissa harppoa tiehensä kun Tarash kuitenkin toi ilmoille kysymyksensä joka pysäytti naisen pienen säpsähdyksen keralla. Hän seisahtui keihääseensä nojaten ja heitti varautuneen katseen olkansa ylitse tajutessaan varsinaisesti vasta nyt että oli tainnut tulla juuri paljastaneeksi jotain melkoisen suurta, jota kaiketi ei ollut aikonut. Tosin, vaikka hän mittaili miestä hetken aikaa vaikutti siltä ettei tämä ollut erityisen järkyttynyt... tai kaiketi edes yllättynyt äskeisestä. Se sai Akelan selvästi hämmentyneeksi ja kahden vaiheille, kunnes tämä viimein ähkäisi itsekseen. Tarash oli eittämättä pelastanut hänen henkensä... ehkä hän oli velkaa vähintään vastauksen tämän kysymykseen. Ei sillä että tässä taisi olla enää paljoakaan piilottelun mahdollisuuksiakaan... Kaiketi hän ei ollut lähellekään niin hyvä salamyhkäisyydessä kuin olisi voinut toivoa... "Minä... niin. Se... en ole aivan... varma. Se ilmestyi vuosia sitten, kun... olin paljon nuorempi. En... muista mistään siitä paljoakaan" sarvekas nainen tapaili lopulta ympäripyöreästi, joutuen selvästi hakemaan sanoja itselleenkin. Tarashin pohdiskelut saivat hänetkin kuitenkin valpastumaan. "En tiedä mitään... mystikoista. Jos tämä ei ole sellaista, niin... ehkä se kuuluu sitten väelleni. Tiedätkö jotain sellaisesta?" Tämä tiedusteli viimein. Hänen kulmansa rypistyivät kuitenkin pian, ja arpinen nainen käänsi katseensa vielä kohti kasaan romautettua tunnelia epäluuloiseen sävyyn, tullen ilmeisesti vasta nyt ajatelleeksi jotain. "Nuokin otukset pystyivät myös... johonkin sellaiseen. Se ei silti tuntunut ihan samalta. Voivatkohan ne silti puskea vielä läpi tuosta samalla tavalla? Ehkä ne pystyvät johonkin muuhunkin kuin siihen aikaisempaan temppuunsa..."
|
|
|
Post by submarine on Feb 25, 2021 2:27:57 GMT 3
Tarash kuunteli Akelan vastauksia vaiti. Hän selvästikin keskittyi toisen sanoihin, osaamatta tai haluamatta tuhlata aikaansa turhaan mietiskelyyn juuri nyt. Ikävä kyllä nainenkaan ei tuntunut tietävän todellista vastausta kysymykseen. Lopulta miehen olikin vain päästettävä epämääräinen murahdus ja vilkaistava taakseen, kohti raunioita. "Jos tuolla on samanlaisia liskoja kuin ne aikaisemmat, ja niillä tosiaan on samanlaisia voimia, niin sitten en tosiaan tiedä, miten kauan tuo niitä pidättelee. Entistä suuremmalla syyllä meidän on paras häipyä", Tarash vastasi lopulta. Hän oli selvästi äskeistä varautuneempi nyt, kun tämä mahdollisuus oli otettu esille; jos Akela oli pystynyt liikuttamaan valtaisia kivimassoja pelkällä ajatuksella... mikä lopulta estäisi samankaltaisia voimia omaavia olentoja tekemästä samoin? Hän toivoi, että ainakin jokin, mutta toiveeseen se jäi... "Minä en tiedä tästä mitään. Viisaiden kirjoitukset ja muinaisten kääröt eivät kerro kansastasi tai heidän voimistaan. Mutta... tuollainen voima, jos väkesi käyttäisi sitä mielin määrin, siitä täytyisi olla tietoa", mies jatkoi mietteissään. Hän ei täysin pystynyt peittämään tyrmistystään äskeisestä. Koko ihme tuntui hänestä melkeinpä epätodelliselta, kuin mieli olisi yhä kamppaillut pystyäkseen edes ymmärtämään sitä. Eikä hänellä ollut mitään vastausta asiaan.
Raunio rysähti, ja Tarash hätkähti varuillaan katsomaan. Hän melkeinpä odotti valtavien kivenlohkareiden kohoavan sivuun yhtälaisen mahdottomalla tavalla, jonkin toisen yli-inhimillisen voiman paiskaamana, mutta mitään ei näkynyt tai tapahtunut. Hän tahtoi uskoa, että kyse oli pelkästään röykkiön asettumisesta ja kivien luhistumisesta toistensa väleihin, mutta... kukapa tiesi? Varmaa oli vain, että heidän oli paras häipyä täältä. Akela tuskin pystyisi tekemään enää paljoakaan tässä kunnossa, eikä mies sitäkään vähää; he olivat kuin haavoittunut ja uupunut soturi ja kädetön mies, joita saattoi juuri parhaillaan vaania ties millainen vihollisten lauma. Tai niin hän tahtoi ainakin uskoa voivansa määritellä asian. Eihän hänellä ollut mitään todellista ymmärrystä siitä, mihin tällaista saattoi edes verrata. Mutta toinen heistä oli joka tapauksessa väsynyt ja toinen kyvytön. "... kukaties voimme katsoa sitä kirjaasi ja puhua tästä enemmän, kun emme ole näin välittömässä kuolemanvaarassa", hän mutisi lopulta, samalla kun joudutti tahtomattaankin askeliaan.
|
|
|
Post by spyrre on Feb 25, 2021 15:32:50 GMT 3
Akelan synkkä voitonriemu saavutuksesta oli kokenut nopeasti kolauksen kun nainen tuli miettineeksi liskoja sekä niiden outoja voimia tarkemmin. Omista kyvyistään huolimatta hänellä ei selvästikään ollut selitystä niin kysymykseen kuin toiseenkaan, eikä näyttänyt siltä että Tarash olisi ollut poikkeus. Oranssi katse silmäili miestä hetken kuin olisi tosiaan toivonut tältä jonkinlaista vastausta mutta kun sitä ei löytynyt sarvekkaasta naisesta kirposi hiljainen, pettynyt henkäys. Ehkä mies oli sanojensa mukaan saanut käsiinsä jonkinlaisia mystisiä tekstejä ties mistä mutta niistä ei selvästikään ollut apua tähän. Kaiketi se oli ollut hieman epäreilua edes toivoa sellaista tältä... rehellisesti mies vaikutti jokseenkin hämmentyneeltä näkemästään muutenkin. Tosin, tällä oli silti ainakin uskottava johtopäätös. "...niin. Pakkohan niin on olla. Ehkä sinun väkesi ei sitten tiedä siitä paljoakaan, edes ne kirjoitukset mitä olet löytänyt. Ja nuo liskot... no. Toivottavasti sitä ei tarvitse miettiä nyt. Tuon pitäisi saada ne ainakin miettimään uudestaan ennen kuin yrittävät mitään--"
Hetkeksi paikoilleen seisahtuneen Akelan olemus terävöityi äkkiä kun raunion suunnalta kuului kivien rysähdys. Nainen pyörähti ympäri oranssit silmät leviten kuin olisi itsekin odottanut pahaenteisten sanojensa kostautuvan... mutta ainakaan vielä epäluuloinen katse ei löytänyt syytä äänelle. Ehkä kivet tosiaan vasta asettuivat sortumisensa jälkeen, mutta.... hänkään ei tainnut olla äskeisen jälkeen tarpeeksi toiveikas vain tähän ottaen huomioon ettei hänkään tiennyt olentojen voimista yhtään mitään... tai edes sitä, mitä tässä onkalossa tarkalleen pesi. "Mitä pirua... Joko ne yrittävät läpi?" hän sihahti, jännittyen kireästi paikoilleen. Näytti siltä että Akela olisi lähes harkinnut käyvänsä kärvistelevänä ja käsipuolenakin vastarintaan jos jokin alkaisi tunkeutua esille kivenjärkäleiden alta. Hän puristi keihästään tiukasti ainoalla toimivalla kädellään ja hengitys kulki raskaasti, mutta kuvainnollisesti pystyyn nousevat niskavillat saattoi lähes nähdä. Tarashin huomautus sai osakseen terävän vilkaisun. "Mitä? Odota! Jos ne aikovat läpi, ne on pysäytettävä! Nyt tuonne, ennen kuin ne pääsevät ulos! Ainakin meidän pitäisi varmistua!" Nainen töksäytti ärhäkästi... vaikkakin sävy ei tainnut silti olla yhtä ponteva kuin aikaisemmin. Varmasti kaikki tämä koetteli väkisin hänenkin jaksamistaan... ja se tuskin jäi huomaamatta Akelalta itseltäänkään, mutta härkäpäisyys ei antanut periksi helposti.
|
|
|
Post by submarine on Feb 26, 2021 2:30:46 GMT 3
Tarash pysähtyi kuullessaan Akelan vastalauseet, mutta hänellä ei ollut suoranaista kiirettä kääntyä ympäri tai hyökätä takaisin raunioita kohti. Hän vilkaisi toista vaitonaisesti ja päästi epämääräisen äänen. Naisen vaatimukset eivät selvästikään miellyttäneet häntä. "Jos tuo ei riitä, niin en ole varma, millä ne olisi tarkoitus pysäyttää. Sinä tuskin pystyt tekemään tuota uudestaan... eivätkä minun nostelemani kivet tässä paljoa paina. Meidän kannattaa häipyä kun vielä voimme... ja katsoa kauempaa mitä tuleman pitää", mies vastasi lopulta. Hän ei kuulostanut erityisen kauhistuneelta tai suoranaisen levottomaltakaan, mutta hän lähestyi asiaa selvästikin järjen kannalta, ilman mitään ennakko-oletuksia. "Jos ne yhä aikovat tulla peräämme, meidän on parempi häipyä täältä. Jos tuo ei riitä, niin sitten suostuttelemme sen ukon kääntämään vankkurinsa ympäri ja etsimään toisen reitin. Me emme voita mitään taistelemalla henkemme edestä noita vastaan", hän jatkoi, aavistuksen napakammin. Jo nyt oli käynyt selväksi, että Akela ei ollut helposti taipuvaista sorttia, mutta hän ei kaikella tahdollaankaan nähnyt uskottavia vaihtoehtoja tälle...
Tarash heitti raunioihin ohimennen uuden, varovaisen silmäyksen. Liikahtivatko kivet juuri? Oliko sekin vain sortuman jälkijyrähdyksiä... vai olivatko he jo kuolemanvaarassa?
((Jätän sinun päätökseksesi, mihin suuntaan tämä menee.))
|
|
|
Post by spyrre on Feb 26, 2021 14:40:16 GMT 3
Akela palautti saamansa epämääräisen katseen terävästi, mutta ei kuitenkaan vastannut heti. Nainen oli selvästi taas jännittynyt kuin uhattu eläin mutta vastalauseet tulivat kuitenkin kuulluksi... vaikka nekin saivat hänet selvästi kärvistelemään muutenkin kuin olonsa puolesta. Äkkipikaiset ärhäkät toimet empivät kun saivat vastaansa huomattavasti punnitumman ja loogisemman suhtautumisen eikä Akela hetkeen osannut kuin kyräillä kireästi miehen sekä raunioiden välillä. Kantapään kautta opittu asenne huusi edelleen mielen perällä että hyökkäys oli paras puolustus, mutta järki sanoi toista... varsinkin nyt kun oli jopa lyhyt hetki miettiä asiaa.
"En minä noita otuksia pelkää" arpinen nainen ärähti, vaikkakin tässä oli jo aavistuksen puolusteleva sävy. Kuitenkin hän veti lopulta henkeä, ja irvisti sitten. Oliko hänellä oikeasti edes rahkeita väittää vastaan Tarashin sanoille? Rehellisesti... tuskin. Jokin jysähti uudestaan kivien alla tavalla, joka kuulosti tarkoituksenmukaisemmalta kuin pelkkä järkäleiden liike. Akela epäröi mutta kirosi sitten ääneen ilmeisen katkerasti. Hänen kuntonsa oli eittämättä juuri nyt varsin huono eikä sairas olo ollut ainakaan parantumassa, ja myös Taras näytti melkoisen runnellulta. "Ehkä... niin. Parempi... katsoa mitä tapahtuu. Minä... en tiedä voisinko edes pidätellä niitä nyt" Akela myönsi sihahtaen. Hän ei selvästikään ollut tyytyväinen mutta sitä tuskin oli aikaa jäädä kärvistelemään nyt. Äänet alapuolelta olivat vaienneet mutta ne saivat naisenkin selvästi lähinnä epäluuloiseksi. Hän heitti vielä rivakan katseen sortuneen tunnelin suuntaan ennen kuin pyörähti ympäri ja harppoi itsekseen puuskuttaen heidän tulosuuntaansa. Oli parasta etsiä paikka josta pitää raunioita silmällä nopeasti, jos he aikoivat tehdä niin... Oranssi katse nousi tutkailemaan ympäristöä terävästi.
"Tule. Ehkä voimme edes kiivetä kallioille täältä, niin näemme-" hän aloitti, keskeyttäen sitten kuitenkin kiroten. Nainen käänsi katseensa ähkäisten toimimattomaan käteensä ja irvisti. "....tai edes sinä. Minä... en usko että kiipeän minnekään" viimeisteltiin vaisummin mutta sitäkin turhautuneemmin.
((No, epäilisin ainakin vahvasti että tuo tuskin on ainoa reitti tuolta ulos...))
|
|
|
Post by submarine on Feb 27, 2021 2:10:32 GMT 3
((Ajattelin oikeastaan varsin samaa, heh.))
Tarash jännittyi jo silminnähden, kukaties valmistautuen pakottamaan Akelan mukaansa jos tämä ei muuten ymmärtäisi omaa parastaan, mutta kaikeksi onneksi toinen tuntui lopulta taipuvan. Hän vilkaisi naisen perään, kun tämä alkoi vihdoinkin harppoa kauemmas sortuneesta rauniosta, ennen kuin huokaisi ja seurasi häntä, nilkuttaen enemmän kuin olisi mitenkään suonut. Jos totta puhuttiin, hänen olotilansa tuskin oli määrättömästi naista parempi - siitä huolimatta, ettei häntä oltu myrkytetty, eikä hän ollut joutunut romahduttamaan rakennuksia pelkällä mielenvoimallaan. Hän oli silti saanut oman osansa aikaisemmasta väijytyksestä, kuten ruhjeet ja kuiva veri ohimoilla kertoivat. Eikä hänellä ollut nyt mahdollisuutta turvata outoihin rohtoihinsa; jos he olivat yhä vaarassa, se ei varmasti odottaisi kun hän kouristelisi maassa... "Sinä voit odottaa maan tasalla. Kaksi silmää riittää", mies vahvisti toisen myönnytyksen. Hänen äänessään ei ollut aavistustakaan tuomitsevasta tai vähättelevästä sävystä; hän ei tosiaankaan syyttänyt toista tämän voinnista.
Kun kaksikko oli päässyt kauemmas, Tarash etsi kohdan, josta saattoi kiivetä ylemmäs kallioille suhteellisen helposti. Hän vilkaisi vielä Akelaan, kuin varmistaakseen, että toinen varmasti pysyisi paikoillaan, ennen kuin lähti kiskomaan itseään ylös. Siinä meni pitempään kuin hän olisi halunnut, ja se otti selvästi voimille, mutta lopulta hän katosi reunan ylitse ja näkymättömiin, jättäen toisen odottamaan.
Aikaa kului. Monta, pitkää hetkeä. Mutta lopulta Tarash palasi. Hän laskeutui niin nopeasti kuin uskalsi taittamatta niskaansa ja laskeutui alas. Hän hengitti raskaasti ja pinnallisesti, mutta kaikki siitä ei selvästikään ollut pelkkää uupumusta. Hänen kasvoillaan oli vakava, kireä ilme. "Kivet ovat yhä paikallaan... mutta näin liikettä kauempana, kallioilla. Sinne oli liikaa matkaa ja yritin pysytellä matalana, mutta... ne hahmot vaikuttivat liian tutuilta. Niillä on varmasti muitakin reittejä ulos tuolta", mies totesi lopulta sen suuremmin kaartelematta. Hän ei yrittänyt millään tapaa kaunistella tai pehmentää tosiseikkoja. "Meidän pitää häipyä. Jos olemme onnekkaita, niin ne olennot piittaavat enemmän tuon sortuman raivaamisesta kuin meidän jahtaamisestamme tai jostakin karavaanista. Mennään takaisin vankkureille ja kerrotaan mitä näimme. Olemme tehneet jo tehtävämme", hän jatkoi, entistä varmempana päätöksestään.
|
|
|
Post by spyrre on Feb 27, 2021 16:34:56 GMT 3
Akela silmäsi runnellun näköistä soturia, oikeastaan varsin hankalasti, kunnes käänsi katseensa ja murahti. "Minä... odotan täällä. Pidän silmällä ettei mikään seuraa" hän totesi happamasti. Tarashkaan ei ollut sellaisessa kunnossa että kiipeäminen kallioilla olisi ollut helppoa, mutta selvästikin se kuitenkin onnistui paremmin kuin häneltä. Kun toinen lähti kapuamaan ylös sarvekas nainen jäi puolestaan kiristelemään hampaitaan alas ennen kuin asettui seinämän tuntumaan. Hän kumartui pitämään silmällä solaa molempiin suuntiin ja teroitti aistejaan, lähes odottaen, että jotain seuraisi raunioiden suunnalta. Hänen ainoa toimiva kätensä puristi jälleen keihään vartta kuumeisesti. Kuitenkaan mitään ei tuntunut tapahtuvan pitkään toviin. Akela sai tasata hengitystään vaikkakin kaikkea muuta kuin levollisin tuntemuksin, kunnes yläpuolelta kuului taas ääntä.
Nainen säpsähti kun kallioilla liikkui jokin ja kohotti nopeasti katseensa, mutta rentoutui aavistuksen kun tunnisti Tarashin. Helpotus toisen näkemisestä ei kuitenkaan kestänyt kauaa. Soturin kireä, synkeä ilme iski pian hänenkin tajuntaansa. Akela rypisti kulmiaan aavistaen pahaa jo kun mies kapusi takaisin alas, eikä selitystä tarvinnut odottaakaan kauaa. Hän sihahti kirouksen jo enemmän kireästi kuin ärhäkästi. Äskeinen suuri ponnistus joka oli maksanut hänelle paljon ei ollutkaan ollut niin suuri valtti kuin hän oli toivonut... "...pirut. Olisi pitänyt arvata. Ne pääsevät ulos jotenkin muuten" Akela ähkäisi katkerasti. Jos hän oli äsken epäröinyt niin nyt hän ei ainakaan voinut edes elätellä toivoa että olisi kyennyt pysäyttämään - tai edes hidastamaan - luolaan pesiytyneitä raakalaisia jollain tavalla jos ne eivät olleet edes jääneet oikeasti onkalonsa vangeiksi... Vaihtoehtoja taisi tosiaan olla vain yksi.
"Näitkö niitä paljon? Olivatko ne niitä äskeisiä olentoja? Vaiko niitä... toisia?" hän tiedusteli varovaisesti, kunnes puuskahti uudestaan. "...ei sillä kaiketi ole väliä. En pidä niistä mulkosilmäisistä, mutta... kunhan ne eivät seuraa meitä, niin..." Vaikka oli edelleen kireä, Akelakaan ei yrittänyt enää väittää vastaan toisen johtopäätökselle. Sen sijaan nainen nyökkäsi synkästi ja suoristautui. "Mennään sitten. Jos tuolla pesii niitä käärmeitä, niin ehkä ne eivät ole varmoja mitä täällä edes tapahtui. Emme löytäneet sitä leiripaikkaa, mutta sen hakemisen täytyy kai odottaa."
Akelankin täytyi hyväksyä tosiasiat heidän kärsimistään kolhuista. Kummankaan askelet tuskin olivat erityisen vakaita kun kaksikko kääntyi palaamaan takaisin kivikkoista solaa myöten, mutta nyt ei myöskään ollut varaa viivytellä. Ainakin takaisin löytäminen ei ollut vaikeaa vaikka ympäröivät kalliot häälyivät pahaenteisinä ympärillä. Akela kyräili ympärilleen aistejaan teroittaen samalla kun kiirehti eteenpäin, hidastaen sitten kulmiaan rypistäen. He olivat lähes saavuttaneet paikan jonne olivat jättäneet aiempien liskomiesten ruhot, mutta jokin ei ollut kohdallaan. Kivilohkareiden takaa kuului liikettä, sekä pahaenteistä ääntä kuin jokin olisi repinyt lihaa. Jokin oli tainnut jo löytää ilmaisen aterian jonka he olivat jättäneet jälkeensä hetki sitten.
|
|
|
Post by submarine on Feb 28, 2021 1:47:02 GMT 3
Kaksikko ei jäänyt miettimään sen pidemmäksi aikaa, vaan kiiruhti paikalta sen enempiä empimättä. Matka vankkureille olisi pitkä parhaassakin tapauksessa, ja vaikka tunneleiden asukkaat eivät lähtisikään heidän peräänsä, jokin muu saattaisi hyvinkin huomata haavoittuneen kaksikon. Oli siis nieltävä tuskat ja edettävä nopeasti, hiljaa ja huomaamatta. Kalliot tuntuivat olevan yhtä lailla suojaavia ja uhkaavia; ne peittivät heidät kyllä näkyvistä, mutta samalla ne myös kätkivät kaikki mahdolliset vaarat. Etenkin äskeisen jäljiltä oli helppo kavahtaa jokaista rasahdustakin - ja niitä riitti soraisissa kivisokkeloissa, joiden läpi tuuli ulvoi. Vaikutti kuitenkin siltä, että onni oli kaksikon matkassa - ainakin aikaisemman taistelun paikalle. Tarash havaitsi saman vaaran kuin Akelakin, ja painautui nopeasti matalammaksi kiviä vasten. Edessä oli jotakin, joko peto tai raadonsyöjä. Kumpi tahansa saattaisi olla vaarallinen heillekin. Tässä maassa ei voinut olla varma, että edes saalista saanut peto jättäisi ohikulkijat rauhaan; nokkelampi peto saattaisi yrittää surmata heidätkin voidakseen raahata jotain myös pesäänsä, typerämpi koska uskoisi heidän yrittävän kaapata sen saaliin. Ja jotkut eivät tarvinneet edes mitään tekosyitä vuodattaa verta... "Odota", Tarash totesi hiljaa, ennen kuin lähti hivuttautumaan kivien ylitse. Hänen oli nähtävä mitä edessä odottaisi, jotta hän tietäisi mitä tehdä.
Tarash kiskoi itseään kiville niin hiljaa ja varovaisesti kuin pystyi. Viime kerran kurja epäonnistuminen kummitteli hänen mielessään, kun hän työnsi päänsä lopulta reunan ylitse. Edessä odottava näky kertoi kuitenkin hänelle, ettei hänen kukaties tarvinnut varautua näin paljoa... joskin se teki samalla hyvin selväksi, että asiat eivät olleet varmasti ainakaan helpottuneet. Kivien toisella puolella, aukealla jossa kaksikko oli taistellut aikaisemmin hengestään, seisoi suuri ja jykevä peto. Se oli kuin valtava, pitkä lisko, jonka selkä oli panssarimaisten suomujen peitossa. Sen pää oli kiilamainen ja tylpääkuonoinen, ja sen leuat olivat kammottavan vahvat - kuten mies pystyi toteamaan, kun se raastoi leikiten paloja irti liskomiesten runnelluista ruhoista. Se oli kuin jokin muinaisaikojen kammottava kauhukuva, nälkäinen ja valtava hirviö. Ja totta puhuen Tarash ei ollut varma, että se tulisi ollenkaan kylläiseksi muutamasta pienestä ruhosta... tai etteikö se siitä huolimattakin yrittäisi syödä myös heitä, jos tajuaisi heidän olemassaolonsa.
"Iso peto. Jokin lisko. Kuusi jalkaa, näytti häijyltä... ja nälkäiseltä. Se liikkuu todennäköisesti kovaa", Tarash selitti lopulta Akelalle, pitäen äänensä niin hiljaisena kuin mahdollista. Heidän olisi keksittävä jokin keino sen ohittamiseen... ja niin paljon kuin mies toista toivoikin, hänellä oli paha epäilys, että naisen voimat eivät tarjoaisi nyt vastausta, tämän ponnistettua niiden kanssa jo äärimmilleen...
|
|
|
Post by spyrre on Feb 28, 2021 17:37:50 GMT 3
Akela epäröi mutta nyökkäsi toisen ehdotukselle kun mies alkoi hivuttautua kivien ylitse. Hän puolestaan kumartui jälleen piiloon odottamaan... vaikkakin valmiina loikkaamaan liikkeelle pienestäkin merkistä. Pahaenteiset äänet ja luiden rouskutus jatkuivat kuitenkin siitä huolimatta että hän odotti piilottelevan otuksen havahtuvan hetkellä millä hyvänsä siihen että oli saanut vieraita, ja pian Tarash palasikin synkeänä. Uutiset eivät olleet yllättäviä, mutta eivät kyllä rohkaisseetkaan.
"Se kuulostaa sentään vain eläimeltä" nainen murahti mutta vaikeni hiljaa manaten. "...vaikka olisi parempi jos emme törmäisi sellaiseenkaan nyt. Voimmeko kiertää sen? Jos vain jäämme odottamaan, se luultavasti vain huomaa meidät." Arpiset kulmat rypistyivät jälleen tuskastuneinan ja nainen nykäisi hyödytöntä käsivarttaan, mutta joutui toteamaan ettei tämä toiminut vieläkään sen paremmin. Kuten mies oli varoittanut, myrkky (tai sen vastamyrkkykään) tuskin katoaisivat hetkessä. Hän olisi halunnut kavuta itsekin katsomaan mistä oli kyse, mutta taisi olla paras ettei kokeilisi onneaan tämän kanssa nyt kun kumpikaan heistä ei varsinaisesti halunnut mitellä turhaan jonkin suuren pedon kanssa. Mutta oli kuinka oli, otuksen ohi oli päästävä.
"Yritetään ohi kivien suojassa. Ehkä se on tarpeeksi keskittynyt syömään ettei huomaa meitä. Mutta jos ei, niin... no, ehkä voimme säikäyttää sen, tai jotain. Emme saa käyttäytyä kuin saaliit tai se varmasti tulee peräämme" nainen pohti viimein. Hän katsahti Tarashiin arvioivasti. "Sinä poltit niitä raakalaisia jotenkin, aikaisemmin. Voitko tehdä niin uudestaan? Eläimet pelkäävät tulta. Jos se ei seuraa, niin meidän ei tarvitse tappaa sitä. Taistelen jos täytyy, mutta... olisi parasta jos ei tarvitsisi nyt." Akela ähkäisi ja vilkaisi kireästi äänien suuntaan. Hänen huonoa oloaan ei parantanut ainakaan se että hän koki itsensä myös varsin suojattomaksi. Hänen voimansa olivat vähintäänkin lopussa, niin fyysiset kuin ne mystisemmätkin, ja naisella oli vain yksi käsi jolla käsitellä edes keihästään. Siltikin olemuksessa oli enemmän turhautuneisuutta kuin pelkoa, eikä sarvekas nainen viivytellyt erityisen kauaa yrittää ottaa ensimmäisiä varovaisia askeleita eteenpäin. Jälleen kerran tämä toimi mielummin kuin jäi kyhjöttämään paikalleen... hyvässä tai pahassa.
|
|