|
Post by submarine on Jan 29, 2021 1:51:45 GMT 3
Viimeinen liskomiehistä tuijotti Tarashia, korvensi häntä käsittämättömällä ja tuntemattomalla tahdollaan. Se oli varmasti nähnyt ja kuullut, mitä sen ympärillä tapahtui, mutta hätä tai edes kiire eivät millään tapaa näkyneet siitä. Se piinasi lajitoverinsa tappajaa, survoi näkymätöntä veistään häneen kuin olisi yrittänyt löytää halkeaman, johon iskemällä hän olisi murtunut lopullisesti. Kukaties se oli jo vähällä löytää sen. Mutta sitten Akela pakotti sen herpaantumaan. Olento kääntyi ympäri. Se ei tehnyt sitä kiirehtien, mutta se teki sen nopeasti. Nainen oli jo melkein sen kimpussa. Sen läpäisevä, kiinteä tuijotus iskostui häneen, ja sen polttava tahto iski hyökkääjää vasten. Oli kuitenkin jo myöhäistä. Naisen luutikari sammutti sen tahdon ja elämän seuraavassa hetkessä upotessaan kahvaansa myöten sen ruumiiseen. Se nytkähti, korahti ja lankesi hyökkäyksen edellä. Ja sitten kaikki kolme olivat kuolleita.
Tarash retkahti veltoksi, kun polte äkkiä loppui. Hänen rintansa takoi ja hän huohotti kuin kidutuksen jäljiltä, mutta kipu oli tiessään samassa hetkessä. Vain iljettävä, epämiellyttävä tunne vieraasta tahdosta hänen mielessään oli jäljellä. Hänen piti siltikin haparoida pitkä hetki, ennen kuin hän löysi jälleen liikkumiskykynsä. "Kiitos. Miten... millä pirulla sinä hyökkäsit niiden kimppuun?" mies haparoi, ravistellen päätään. Akela oli selvästi puskenut hirviöitä päin välittämättä niiden hyökkäyksistä... tai ainakin puskien niiden läpi. Sillä ei selvästi ollut ollut mitään tekemistä ruumiillisten voimien kanssa. Hän oli ollut niiden edessä melkein avuton, yksi ainoa raivoisa purkaus oli vaatinut kaiken, mitä hänellä oli antaa. Kukaties ylikin...
|
|
|
Post by spyrre on Jan 29, 2021 16:33:05 GMT 3
Tällä kertaa lisko ei napannut Akelaa enää yllätyksellä. Se oli keskittynyt piinaamaan maahan sorrettua Tarashia, mutta pyörähti ympäri viimehetkellä kun hän syöksyi sen kimppuun ja käänsi polttavan katseensa häneen. Sarvekas nainen irvisti, ärjäisi ja puski tuskan läpi... ja sitten hänen teränsä jo löysi kohteensa. Hän iski koko painollaan olentoa vasten upottaen tikarin sen kylkiluiden väliin. Se oli tarpeeksi kaatamaan häntä reilusti pidemmän mutta hontelon liskon maahan, hurjistunut Akela mukanaan. Sarvekas nainen kiskaisi tikarinsa irti ja upotti sen vielä otuksen korisevaan kurkkuun kun elämä pulppusi siitä ulos hiekkaan.
Liskomies oli kuollut yhtä ilmeettömänä kuin se oli ollut eläessäänkin. Nainen veti sihahtaen henkeä hampaidensa välistä ja ponnisti sitten uudelleen ylös, kääntyen nyt kohti Tarashia. Ennen kuin ehti kuitenkaan ottaa montaakaan askelta hän tajusi nopeasti kolmannen suomuisen otuksen retkottavan jo maassa, ohut niska vääntyneenä. Hän pysähtyi otusta epäluuloisesti siristäen kunnes ilmeisesti vakuuttui sen hengettömyydestä. Sen aikeet Tarashin suhteen eivät selvästikään olleet onnistuneet, vaikkakin soturi ei näyttänyt voivan hyvin juuri nyt... mutta tämä oli hengissä. Välittömin vaara tuntui olevan ohitse.
Akela heitti kireän katseen vielä ympärilleen yrittäen tasata hengitystään, mutta rehellisesti huojahteli itsekin melkoisesti. Hitaasti villiintynyt olemus alkoi hiipua kun hänen kivulias, sekava mielensä alkoi löytää taas jotain muotoa. Arpinen nainen säpsähti hieman kun Tarash sai viimein sanansa ilmoille. Hän ähkäisi ja tuntui havahtuvan, laskien sitten tikarinsa jota oli puristanut valmiina iskemään sen taas hetkellä millä hyvänsä johonkin. "Minä... annoin takaisin. Ja sitten veitsestä. Saastaiset käärmeet" sarvekas nainen sihahti. Hän ei vieläkään kyennyt ajattelemaan selkeästi, oli syynä sitten liskojen julma voima tai sitten hänen omansa, jota hän oli jälleen joutunut käyttämään nopeasti ja säästelemättä. Myöskään Tarash ei ollut päässyt vähällä äskeisestä. Akela astahti kohti toista mutta yritys päättyi nopeasti horjahdukseen ja nainen putosi kiroten itsekin polvensa varaan kivuliain elkein. "Nyt tiedämme... tappaa nuo pirut näkemältä. Eivät... tuntuneet tottuneen vastahankaan" hän ähkäisi kaunaisesti, siristäen sitten miehen suuntaan. "...oletko kunnossa? Meidän... ei pitäisi jäädä tänne. Niitä... voi olla lisää."
|
|
|
Post by submarine on Jan 30, 2021 3:19:37 GMT 3
Tarash vääntäytyi istumaan. Hänen hengityksensä oli yhä raskas ja sydän hakkasi, mutta samalla todellisen kivun puute aiheutti typerryttävää ristiriidan tunnetta. Mutta hän oli hengissä ja ilmeisen koskematon, toisin kuin heidän kimppuunsa käyneet olennot, joten asia oli parempi sysätä sivuun. Oli mietittävä oleellisempia asioita. "... vai niin. Kätevää", mies sihahti lopulta Akelan selitykselle. Hän ei pystynyt nyt ajattelemaan asiaa liiaksi, ja loppujen lopuksi tieto siitä, että nainen pystyi vastustamaan jotakin tällaista, oli merkityksellisempi kuin alkaa miettimään syvällisiä syitä äskeiselle. Siis juuri nyt. Hänellä olisi montakin kysymystä esitettävänä myöhemmin. Hän valpastui, kun toinen rojahti maahan, mutta nopea vilkaisu kertoi, että kyse oli pelkästä ponnistuksen aiheuttamasta väsymyksestä, ei mistään odottamattomasta äkkikuolemasta. Ei voinut syyttää, jos tämä oli kokenut edes osan siitä mitä hän. "Minä selviän kyllä", hän murahti lopulta ja lähti vääntäytymään hitaasti jaloilleen. Liikkeet tuntuivat hitailta ja työläiltä, mutta ilman mitään näkyvää syytä. Kukaties olentojen outo hyökkäys oli lamauttanut hänet muutenkin, kuin vain silkalla tuskalla...
Tarash silmäsi kuolleita olentoja jalkojensa juuressa. Edes nyt, kun elämä oli jättänyt ne, ne eivät suostuneet osoittamaan mitään inhimillisyyttä. Jos niitä ei olisi runneltu ja puukotettu silminnähden, olisi melkein voinut luulla, että ne vain makasivat ilmeettömästi paikallaan ja tuijottivat. Miehen silmä erotti hädin tuskin mitään eroa aikaisempaan... joskaan hän ei ollut ehtinyt katsoa niitä liian tarkkaan. "Nämä eivät tulleet tyhjästä. Niitä on oltava enemmänkin. En tiedä mitä nämä ovat, mutta niidenkin täytyy syödä ja juoda, eikä niillä ole mitään mukanaan. Niillä on siis oltava... pesä jossakin, eikä se voi olla kaukana. Aivan mahdollista, että niitä on paljon enemmänkin", mies huomioi. Hän vilkaisi ympärilleen, ennen kuin kumartui ja nosti maasta yhden olentojen aseista. Se oli karkea ja yksinkertainen, pelkkä hädin tuskin muotoon isketty kivinen särmä. "Ne selvästi uskoivat voimiinsa, eikä niillä nähtävästi ollut muutakaan kykyä toimia. Nämä ovat vain surkeita viimeistelyvälineitä", hän lisäsi, ja heitti kapistuksen kädestään. Asioiden arvioiminen, huomioiden tekeminen ja ymmärtäminen toivat tasapainoa.
Tarash vilkaisi vielä uudelleen ympärilleen, ja sitten Akelaan. "Jos meidän on mentävä... niin jatkammeko eteenpäin vai palaammeko vankkureille? En usko, että herramme olisi erityisen tyytyväinen tähän. Emme ole löytäneet reittiä, emmekä leiripaikkaa. Ja sitä paitsi emme tiedä, onko näitä enemmän. Muttta jos niitä on, emme välttämättä palaa kertomaan tästäkään..." mies pohti ääneen. Vaikka äskeinen olikin selvästi iskenyt häneen kovaa, hän ei näyttänyt merkkiäkään siitä, että se olisi murtanut hänen sisuaan.
|
|
|
Post by spyrre on Jan 30, 2021 16:53:31 GMT 3
Akela ei miettinyt sanojaan varmastikaan paljoa juuri nyt eikä erityisemmin miehen epämääräistä vastaustakaan, muuten hän olisi ehkä saattanut punnita kertomaansa hieman enemmän. Nyt se kuitenkaan ei ollut lähellekään se päällimmäisin huoli. Aivan pelkkä ajattelu ja vellovan mielen kurissa pitäminen oli tarpeeksi tähän hätään. Tuntui että hän olisi saattanut lysähtää maahan tai antaa ylen hetkellä millä hyvänsä mutta nainen puri hampaansa yhteen, sihahti uhmakkaasti ja kiskoi sitten itsekin uudelleen jalkansa alleen. Hän ei aikonut jäädä kyhjöttämään maahan kuin surkeasti nujerrettuna.
Liskojen voimat tuntuivat iskeneen Tarashiin vielä ikävämmin kuin häneen (tai sitten Akela oli vain onnistunut käsittelemään itsensä paremmin näiden yhteenotossa)... mutta joka tapauksessa kukaan ei voinut väittää etteivätkö he molemmat näyttäneet parhaillaan melkoisen huterilta. Siltikin se oli paljon parempi kuin mitä mulkosilmäiset liskomiehet olivat kokeneet. Sarvekas nainen pyyhkäisi mustia rastojaan sivuun silmiltään astahtaen sitten vieläkin raskaasti hengittäen soturin tuntumaan suomuisen olennon ruumiin ääreen. Kuolleenakin sen katsominen karmi mutta Akela jäi tuijottamaan sen ilmeetöntä olemusta alleviivatun uhmakkaasti kunnes murahti ja nyökkäsi toisen huomioille. Näissä tuntui olevan perää, ikävän paljonkin. Kokonainen pesällinen moisia otuksia jossakin lähellä oli kaikkea muuta kuin miellyttävä ajatus...
Tarashin seuraava kysymys oli hyvinkin oleellinen ja sai arpisen naisen rypistämään kulmiaan. Hän ei vastannut heti vaan heitti aavistuksen empivän katseen ympäristöön ennen kuin olemus terävöityi jälleen. "Me emme tiedä mistä nämä tulivat. Ja jos niitä on lisää... meidän täytyy tietää siitä. Niitä ei saa päästää yllättämään, jos aiomme kuitenkin mennä läpi täältä" hän töksäytti lopulta. Oranssi, pistävä katse laskeutui jälleen alas liskon ruumiiseen joka tuijotti edelleen tulkitsemattomasti eteensä kuolemassaankin. "Ne ovat heikkoja kun niiden lähelle pääsee. Ne on helppo tappaa, eivätkä ne osaa puolustautua edes veitseltä. Meidän tarvitsee vain tietää mistä ne tulivat jotta voimme välttää niitä. Tai tappaa nekin." Akela kyräili otusta kunnes kohotti leukaansa tälle ja potkaisi murahtaen raadon naamalleen maahan. Tämä varmasti kertoi paljon hänen mielipiteestään. "En aio vain luikkia takaisin ja jättää noita käärmeitä taakseni! Ja tuon muun joukon kanssa emme ole hiipimässä ohitse yhtään mistään huomaamatta."
Nainen sihahti uudestaan ja kääntyi sitten astahtaen kohti maahan jäänyttä keihästään. Askel ei ehkä ollut vielä vakaa mutta ärhäkkä senkin edestä. Vieläkin verta tihkuva tikari pyyhkäistiin ohimennen muutenkin jo likaisiin räsyihin ja työnnettiin takaisin vyölle ennen kuin hän kumartui poimimaan keihäänsä ja suoristautui sitten, luoden terävän punnitsevan katseen ympärilleen. Liskot eivät olleet vaikuttaneet siltä että olisivat olleet kovinkaan varovaisia liikkeissään. Kukaties niiden jälkiä ei olisi liian vaikea seurata...
|
|
|
Post by submarine on Jan 31, 2021 2:33:13 GMT 3
Tarash vilkaisi Akelaan, joka oli yhä täynnä uhoa ja tarmoa, ja sitten vielä kerran maassa lojuviin ruumiisiin. Sitten hän murahti ja nyökkäsi. Hänen aivoissaan kyti yhä epämiellyttävä, rauhaton tunne epäinhimillisestä hyökkäyksestä, mutta mikään ei tosiasiassa hidastanut tai estänyt häntä enää. Tuntemattoman, käsittämättömän voiman aiheuttaman alkujärkytyksen jälkeen oli helppo nähdä, etteivät liskomaiset olennot olleet millään tapaa kuolemattomia... tai edes pahinta, mitä täällä saattoi kohdata. Moni muu asia olisi jo surmannut hänet ensimmäiseen virheeseen. "Meidän on tosiaan paras selvittää, mitä edessä odottaa. Mutta ole varovainen. Vaikka en tosiaankaan ole yhtä ketterä kuin sinä, olen silti varma etten tehnyt virheitä. Ainoa mahdollisuus joka tulee mieleeni on, että ryömin hieman lähemmäs niitä vaihtaessani paikkaa. Joko näiden olentojen aistit ovat ällistyttävät... tai sitten ne aistivat muutakin kuin sen, mitä silmät tai korvat kertovat. Jos niitä vielä näkyy, pysytellään etäällä", mies totesi. Hän katseli hetken ympärilleen, kuin yrittäen pohtia olisiko tarpeen yrittää piilottaa ruumiita, mutta kohautti lopulta olkiaan koko asialle. Jos niillä tosiaan oli lajitovereita, jotka löytäisivät ruumiit, niin samapa se.
Tarash poimi miekkansa maasta, johon se oli kalahtanut ja lähti kiertämään notkojen muodostamaa risteystä läpi. Maaperä oli kivikkoista ja tuulenpieksemää, eikä kunnollisia jälkiä ollut ainakaan täällä. Mutta kaiken järjen mukaan olennot olivat todennäköisemmin tulleet vastakkaisesta suunnasta kuin he, syvemmältä sokkeloisesta kivikosta. "Noiden tuskin tarvitsee pelätä mitään tavallista petoa, joka täällä saattaisi vaania", mies huomautti. "Tuollainen voima riittää varmasti tekemään lopun mistä tahansa typerämmästä otuksesta. En usko, että ruumiinvoimilla on paljoakaan merkitystä sellaisen edessä, mikä iskee mieleen." Hän heitti Akelaan mietteliään katseen. Tämän luulisi tietävän melkoisesti moisista...
|
|
|
Post by spyrre on Jan 31, 2021 16:22:53 GMT 3
Akela oli selvästi hyvää vauhtia kanavoimassa omaa tukaluuttaan äskeisestä ärhäkkään ja rivakkaan toimintaan. Olisi rehellisesti ollut melkoinen helpotus edes levätä hetki mutta nyt ei ollut aikaa moiseen... ei ainakaan sarvekkaan naisen mielestä. Jos kolme liskoa olivat tosiaan tulleet jostain läheltä ja niitä oli lisää, tuskin oli myöskään kaukaa haettu mahdollisuus että muitakin ilmaantuisi. Hän veti syvään henkeä ja suoristautui keihääseensä nojaten, nyökäten sitten Tarashin varoittavalle toteamukselle pienen kulmien kurtistuksen keralla. "Kai se... on mahdollista, että ne pystyisivät siihen. Ehkä. Niillä oli... vahvoja kykyjä" hän myönsi vastahakoisesti, aavistus epämukavuutta äänessään. Akela ei varsinaisesti halunnut miettiä liian tarkkaan mitä olisi tapahtunut jos hän olisi joutunut pidempään suoraan yhteenottoon ilman että olisi päässyt käsiksi liskoon... Sen lyhyenkin koitoksen jäljet tuntuivat hänen mielessään vieläkin. Nopeasti hän kuitenkin suoristautui taas, puristaen molemmat kätensä tiukasti aseelleen. "Joka tapauksessa! Nyt tiedämme varoa niitä. Ja saamme ne kyllä hengiltä etäämmältäkin jos on tarpeen! Ne eivät olleet valppaita tai varuillaan, ja huomasivat sinutkin vasta kun olit melkein niiden vieressä."
Sarvekas nainen tuntui löytäneen taas lisää tarmoa itseensä hetken epäröinnin jälkeen. Ehkä osa siitä oli uhmaa ja uhoa, mutta joka tapauksessa tämä harppasi niine hyvineen kohti kivisen sokkelon uumenia heitettyään katseen ympärilleen. Jälkiä ei näkynyt, mutta hän oli päätynyt samaan johtopäätökseen kuin mieskin siitä että olennot olivat epäilemättä tulleet toisesta suunnasta kuin he. Akela ei selvästi suonut enää ajatustakaan ruumiille jotka jäivät retkottamaan kiville vaan jätti ne jälkeensä niiden löydettäväksi joka nyt ensin apajille ehtisikään. Ehkä tässäkin välinpitämättömyydessä oli tietynlainen kaunainen sävy. Hän asteli varuillaan peremmälle ja valitsi hetken pohdiskelun jälkeen yhden poluista. Tarashin pohdiskelut saivat aikaan jonkinlaisen mietteliään myhähdyksen, kunnes nainen kuitenkin hidasti ja heitti pienen katseen olkansa ylitse. Ehkä miehen sävy taikka katse oli lopulta napannut hänen huomionsa siitä että tämä saattoi implikoida jotain muutakin kuin vain suoraan sitä mitä sanoi. Ja että hän oli kaiketi sanonut itsekin jotain aikaisemmin koskien outoja voimia...
"...niin. Varmaankin. Ne... eivät ehkä ole tottuneet siihen että täällä on paljoakaan muuta kuin petoja. Niitä vastaan ne pärjäävät luultavasti oikein hyvin. Miksi minulta kysyt?" nainen totesi lopulta pienellä viiveellä. Syystä tai toisesta siinä oli aavistuksen varautunut sävy. "Nyt me osaamme varoa niitä. Jos emme anna niille tilaisuutta tuollaiseen niin ne saavat katua että edes yrittivät" jatkettiin kuitenkin murahduksen keralla.
|
|
|
Post by submarine on Feb 3, 2021 1:55:02 GMT 3
Tarash silmäili Akelaa mietteliäästi, mutta päästi lopulta vain mietteliään hymähdyksen, eikä vastannut toisen epäluuloiseen kysymykseen sen kummemmin. Samapa tuo lopulta, heillä oli tärkeämpääkin mietittävää. Hän seurasi naista tämän valittua yhden reiteistä. Loppujen lopuksi oli todennäköisesti parempi häipyä paikalta nopeasti kuin miettiä suuntaa liikaa; äskeisestä oli eittämättä syntynyt melua, jonka kaikki lähellä oleva oli varmasti kuullut. "... mutta jostakin nuokin tulivat. Maailmassa on monia tuntemattomia olentoja. Mutta syystä tai toisesta ne vaikuttavat asuvan täällä. Miksi mikään ajatteleva olento tekisi niin?" mies tokaisi ohimennen, ja heitti vielä viimeisen vilkaisun olkansa ylitse ruumiisiin. Jonkin aivottoman hirviön läsnäolon hän saattoi vielä ymmärtää, mutta tuollaisilla olennoilla luulisi olleen tarpeeksi älyä, että ne eivät olisi vaivautuneet nyhjöttämään tällaisessa kuolonloukossa, olipa niillä outoja voimia tai ei. Jostakin kaukaa kantautui rääkäisy, joka eittämättä kertoi jonkin muun olevan kiinnostunut äskeisestä kahakasta. Mies vilkaisi ääntä kohti, tuhahti ja lähti seuraamaan Akelaa nopeammin. Samapa tuo. Heillä tuskin oli toivoakaan ymmärtää mokomien järjenjuoksua.
Matka jatkui samanlaista kivistä sokkeloa myöten. Missään ei näkynyt selviä jälkiä siitä, että äskeisen olennot olisivat tulleet tätä kautta, mutta se ei ollut mikään ihmekään; vain täysi typerys olisi jättänyt täällä selviä jälkiä. "Meidän pitäisi yrittää löytää jokin luola tai onkalo. Mikään muu tuskin voisi tarjota suojaisaa leiripaikkaa niille vankkureille... etenkin jos täällä on selvästi älykkäitä olentoja. Pidä silmäsi auki", Tarash tuli huomauttaneeksi matalalla äänellä. Uusimman tiedon valossa heidän vankkurinsa alkoivat tuntua entistäkin suuremmalta ja vaarallisemmalta taakalta...
|
|
|
Post by spyrre on Feb 3, 2021 14:19:31 GMT 3
Akela vilkaisi vaivihkaa Tarashia vielä muutamaan kertaan kunnes kaiketi tuli tulokseen ettei tämä ollut aikeissa kyseenalaistaa mitään. Nainen veti henkeä ja pyyhkäisi uudemman kerran sarvekasta otsaansa kunnes keskittyi taas seuraamaan kivistä kinttupolkua kallioiden lomassa. "Ei aavistustakaan. Ne olivat jonkinlaisia... liskoja. Ehkä ne... pitävät jostain tällaisesta" hän murahti toisen pohdiskeluille. Tuntui kieltämättä absurdilta että mikään jolla oli vaihtoehtoja viihtyisi tällaisessa paikassa, mutta... pirustako jostain tällaisista otuksista tiesi. Sen vähän verran mitä hän oli joutunut olemaan nyt tekemisissä niiden kanssa hän ei ollut huomannut niissä mitään inhimillistä... ei myöskään sen lyhyen henkisen yhteenoton perusteella.
Jostakin kuuluva rääkäisy valpastutti naisenkin hetkellisesti ja tämä hidasti kohottaen päätään, mutta jatkoi sitten nopeasti matkaansa. Jokin peto oli luultavasti vainunnut ilmaiset ateriat ja se kelpasi ainakin hänelle mainiosti vaikkei Akela ollutkaan näyttänyt piittaavan jälkiensä piilottelusta äsken. Niistä puheenollen liskojen seuraaminen kivisessä maassa puolestaan osoittautui hankalaksi, mutta toisaalta polulla oli vain yksi suunta... jos he nyt olivat valinneet oikean. "Luulisi että luolia täällä kyllä on jossain... mutta en ole varma siitä kuinka tyhjiä ne ovat. Täällä tuntuu olevan... kaikenlaista" nainen vastasi varautuneesti. Hän ei ollut pitänyt vankkureiden raahaamisesta aikaisemminkaan, eikä tämä kaikki tosiaankaan parantanut tilannetta. Siitä huolimatta hän vaikeni uudestaan kireästi kulkiessaan.
Polku kiemurteli eteenpäin auringon porottamien kallioiden välissä. Välillä se kapeni entisestään pakottaen kulkijat ahtautumaan lävitse melko tukalaan sävyyn, mutta vaikutti siltä ettei se ollut ainakaan vielä päättymässä umpikujaan. Lopulta se leveni jälleen, ja siitä erkani taas erillinen polku. Tällä kertaa se ei kuitenkaan ollut aivan samanlainen kuin kaikki ympäröivä erämaa. Sen viereen oli kasattu kasa kiviä, hyvin tarkoitukselliseen sävyyn. Akela seisahtui varautuneena silmäämään tätä kulmiaan rypistäen ennen kuin loi terävän katseen ympärilleen. Kivet oli selvästi valikoitu ja sommiteltu tarkkaan jonkinlaiseksi torniksi, joiden välissä oli ajoittain pieniä luita ja kiiltäviä metallinpalasia. Tämä tuskin oli ainakaan luonnollinen ilmiö... vaikka se mitä se sitten merkitsikään taisi olla oma kysymysmerkkinsä.
|
|
|
Post by submarine on Feb 4, 2021 2:24:12 GMT 3
Matka jatkui varautuneesti, tarkkaavaisessa ja jännittyneessä hiljaisuudessa. Uusia uhkia ei tullut näkyville... mutta vain typerys olisi pitänyt sitä syynä huokaista helpotuksesta. Vaaroja eittämättä oli, ne vain pysyttelivät hiljaa, vaanivat. Tarash tarkkaili ympäristöään herkeämättä, kun kaksikko eteni kallioita myöten. Äskeinen, karmaiseva kohtaaminen muuttui nopeasti toissijaiseksi murheeksi, pelkäksi muistutukseksi kuolemanvaaroista ympärillä. Oli keskityttävä tähän hetkeen. Lopulta he päätyivät oudon ilmestyksen eteen. Polku oli merkitty kivillä tavalla, jota ei voinut pitää minään muunakaan kuin älyllisten olentojen tuotoksena. Suuri torni, jonka rakentaminen oli vaatinut vaivaa ja aikaa. Moinen oli monella tapaa järjetön ilmestys tässä paikassa. Mutta samalla sillä oli eittämättä jokin merkitys.
Tarash tutki suurta kiviröykkiötä aikansa vaitonaisesti. Kivien välistä tosiaankin pilkotti luita tai metallinpaloja. Osa näytti pelkästään nopeasti paikoilleen työnnetyltä, osa taas selvästi tarkemmin siihen sisällytetyiltä. Joka tapauksessa ei ollut epäilystäkään, etteikö ilmestys olisi ollut tarkasti tehty. Alkeelliset rakennustarpeet eivät kertoneet karkeudesta, vaan neuvokkuudesta kurjassa, niukassa maassa. Tekijät olivat omistaneet tornilleen paljon voimiaan ja käyttäneet mitä vain pystyivät löytämään... mukaanlukien ihmisten luita, ellei mies aivan erehtynyt. "Tuo ei olisi tuossa, jos tällä paikalla ei olisi merkitystä. Eikä se olisi pystyssä, jos se olisi pelkkä muinaisjäänne", Tarash huomautti. Hänen äänensä oli tasainen ja väritön, kuten se oli ollut aikaisemmin hänen havainnoidessaan heitä vastaan käyneitä lisko-olentojakin. Hän tutki ja huomioi harjaantuneella, arvioivalla silmällä. Sitten hän kohotti katseensa itse polkuun, jota rakennelma selvästi merkitsi. "Tuolla on jotakin. Tuskin suojaa vankkureille tai edes mitään hyvää, mutta jotakin siellä on", mies tokaisi. Nyt hänen ääneensä oli hiipinyt aavistuksen kiinnostuneempi sävy. Järkevä ihminen olisi kääntynyt kannoillaan ja paennut saman tien, ja vain hullu olisi ehdoin tahdoin halunnut nähdä, millainen kuolema tämän polun päässä odottaisi... mutta harva tähän maahan tulleista oli järjissään muutenkaan. Tänne tulivat ne, jotka halusivat nähdä, mitä odotti kuoleman hampaissa...
|
|
|
Post by spyrre on Feb 4, 2021 14:21:09 GMT 3
Akela oli myös terävöitynyt nopeasti heidän löydettyään omituisen rakennelman keskeltä kallioita. Hän käytti pitkän tovin kyräilemällä ympärilleen ja kulkien varuillaan polkujen risteyksen ympäri yrittäen epäilemättä nähdä vaaniko lähistöllä jotain ennen kuin lopulta käänsi myös tarkemman huomionsa kiviseen torniin. Rakennustarpeita ei oltu kiinnitetty ainakaan nähtävästi mitenkään mutta ne istuivat omassa mystisessä järjestyksessään silti niin hyvin yhteen että ilmestys tuntui hämmentävän jämäkältä vaikka se kohosikin heidän päidensä yläpuolelle. Nainen rypisti kulmiaan tälle ja nyökkäsi Tarashin varautuneelle toteamukselle. "Tuollaista ei varmaankaan ole tehty ihan hetkessä" hänkin pohti ääneen epäluuloisesti, viitaten sitten pahaenteisiin luihin joita pilkotti sieltä täältä. Tarkemmin katsottuna jostakin syvemmältä kahden kookkaamman kiven lomasta näytti tuijottavan myös kallo, jonka inhimillisyydestä ei tainnut olla enää kysymystäkään. "Ehkä niiden käärmeiden pesä on täällä. Ne saattoivat olla matkalla väijymään väkeä kanjonille." Akela heitti varautuneen katseen polkua myöten eteenpäin, ja sitten Tarashiin. Soturi näytti itsekin kiinnostuneen löydöstä... sarvekas nainen tosin näytti edelleen varsin kärkkäältä.
"Mennään katsomaan. Jos siellä on jotain niin se on aivan liian lähellä meidän reittiämme" hän ehdotti lopulta, jo ottaen puolittaisen askelen polulle. Tapa jolla hän puristi keihästään taisi olla myös jokseenkin paljonpuhuva.
|
|
|
Post by submarine on Feb 5, 2021 1:58:50 GMT 3
Tarash murahti ja nyökkäsi toisen sanoille. Oli totta, että heidän pitäisi selvittää asia jo pelkästään karavaanin vuoksi... mutta mies olisi selvästi tehnyt sen muutenkin. Kun hän astui eteenpäin, hänen liikkeissään ei ollut aavistustakaan empimistä, ainoastaan selvän ja ehdottoman vaaran lähestymisen edellyttämää varovaisuutta. Edessä odotti eittämättä varomattoman tuho, eikä hän innostaan huolimatta ollut aikeissa rynnätä sinne suin päin. "Ole tarkkana. Jos noilla otuksilla on tarpeeksi älyä aseisiin ja monumentteihin, niillä on varmasti myös tarpeeksi älyä väijytyksiin ja ansoihin", mies huomautti. Polussa ei ollut mitään vaivihkaista tai piilotettua. Olennot tiesivät tarkalleen, että mikä tahansa vähänkään älykkäämpi osaisi seurata sitä. Oli siis turvallista olettaa, että ne olisivat myös valmiita siihen. Joku heikkohermoisempi olisi varmaankin voinut jopa huomauttaa, että he olivat astumassa juuri parhaillaan hyvin valmisteltuun, tuntemattomaan ansaan... mutta sellaiset ihmiset eivät olisi tulleet tänne asti muutenkaan. "Sinun kannattaa kukaties ottaa johto. Liikut hiljaisemmin kuin minä, ja sinä tunnuit selviävän paremmin niiden otusten tempuista aikaisemmin", hän huomautti ohimennen. Kyse ei selvästikään ollut pelosta, vaan silkasta järjestä. Hän ei pelännyt myöntää, että toisella oli paremmat edellytykset juuri nyt...
|
|
|
Post by spyrre on Feb 5, 2021 15:48:17 GMT 3
Akela tuskin tarvitsi sen enempää usutusta astuakseen edelle. Hän tiedosti sanat nyökkäämällä ja kääntyi sitten aistit valppaina hivuttautumaan polulle. Sitä ei tosiaan oltu piilotettu millään tavalla ja sorainen pohja tuntui usein kuljetulta. Nainen piti askelensa varovaisina ja kiirehtimättöminä, heittäen varautuneita katseita niin ylös kallioille kuin eteensäkin. Pian hän hidastikin ja kohotti kättään ennen kuin viittasi maahan. Polun poikki kulki nyöri, joka oli kiinnitetty jonnekin ylemmäs. Jos ei katsonut jalkoihinsa olisi luultavasti ollut varsin helppo kävellä tätä päin, ja kiskaista niskaansa mitä tahansa kallion reunan takana odottikaan joka toimisi varmasti myös hyvänä hälytyksenä. Tosin jos ei kulkenut silmät ummessa ei ollut myöskään suurempi ongelma vain astua sen ohitse. Akela myhähti lähes alentuvasti harpatessaan virityksen ylitse. Kukaties joku tällainen toimi eläimiin mutta tuskin kehenkään tätä älyllisempään ellei tämä todellakin ollut täysi typerys.
Tämä polku ei lopulta tuntunut olevan loputtoman pitkä. Reunustavat kalliot kävivät matalammiksi ja edessä alkoi erottua avoimempaa tilaa. Elämää tai suurempia ääniä ei kuulunut vieläkään mutta aukeaman keskellä saattoi kauempaakin nähdä suureksi osaksi hajonneen rakennuksen hahmon. Se oli selvästi vanha, epäilemättä yksi erämaata kansoittavista raunioista, vaikkakin lähes ainoa mitä siitä oli jäljellä oli muodostelma seiniä. Siltikin, jokin tämän keskellä ammotti kuin musta aukko, kurottaen alas maan sisuksiin. Oli rakennus muinainen tai ei, se ei välttämättä ollutkaan hylätty vaan joku -tai jokin- oli kaivanut itselleen onkalon seinien suojiin. "Arvasin. Ne varmasti pesivät tuolla" Akela sihahti hampaidensa lomasta. Lähelle polun päätä oli viritetty toinenkin nyöri kuin viimeiseksi varoitukseksi mutta Akela murahti tällekin ja painautui matalammaksi hivuttautuakseen sen ohitse ja lähemmäs rauniota nähdäkseen paremmin.
|
|
|
Post by submarine on Feb 8, 2021 2:16:21 GMT 3
Tarash tutki Akelan löytämää ansaa hetken, ennen kuin astui naisen tapaan sen ylitse ja jatkoi matkaansa. Nyt ei ainakaan ollut mitään epäilystä, etteikö polun päässä odottanut jotakin älyllistä, joka oli valmistautunut tunkeilijoihin... joskaan ei erityisen huolellisesti. Nyöriltä oli helppo välttyä, ja jo nopea tarkastelu paljasti, ettei se ollut viritettyä kiviröykkiötä mutkikkaampi muutenkaan. Mutta se oli eittämättä vain ensimmäinen monista vaaroista, pelkkä yksinkertainen ansa yksinkertaisten tunkeilijoiden varalle. Mutta ainakin se osoitti, että heidän kannattaisi varoa...
Polku loppui varsin pian, ja sen takana häämötti määränpää... jos sitä nyt sellaiseksi saattoi sanoa. Tarash seisahtui tähyämään vaitonaisesti edessä odottavan rakennuksen raunioihin. Ympärillä oli hiljaista, mutta nyt jos koskaan se tuntui ehdottomasti pelkältä petolliselta lumeelta, jonka avulla heitä yritettiin houkutella tuhoon. Mikään tai kukaan ei olisi nähnyt kaikkea tätä vaivaa turhan päiten. Mutta näky edessä ei vielä paljastanut yhtikäs mitään siitä, mitä tuleman piti; pelkkä romahtanut raunio, ja sen keskellä häämöttävä tunneli maan synkeään poveen. "Jotkut täällä kulkeneet ovat kertoneet, että myös maan alla on raunioita ja tunneleita. Kukaties Atrukin muinaiset herrat rakensivat maan alle yhtä lailla kuin sen päälle", mies totesi puoliääneen tutkaillessaan näkyä. Saattoi hyvinkin olla, että tunnelin suuaukon tuolla puolen odottaisi kokonainen arvaamaton vaarojen labyrintti... "Kukaties meidän pitäisi etsiä paikka, josta voimme tarkkailla tuota? Ties mitä siellä vaanii", hän lisäsi. Vaikka miestä ei selvästi pelottanutkaan, ei hän kuitenkaan ollut yhtä halukas harppomaan suoraan surman suuhun...
Äkkiä jokin liikahti yläpuolella kalliolla. Reunat olivat laskeutuneet lähemmäs kaksikkoa, mutta ne häämöttivät silti yhä heidän päidensä yllä. Nyt jokin vaani heitä, ja sen läsnäolosta kertoi vain ja ainoastaan äkillinen kivien kolahdus. Se sai Tarashin ärähtämään ja pyörähtämään ympäri, kohti uutta vaaraa. Kaksikon ylle oli kohonnut karmaiseva hahmo, joka oli yhtä aikaa iljettävän samankaltainen kuin he, ja hirvittävällä tavalla erilainen. Se oli ihmismäinen, mutta sen piirteet olivat karkeat ja raakalaismaiset, eikä silmissä näkynyt merkkiäkään järjestä tai älystä, kun se kohosi pystyyn. Kuin se olisi ollut jonkinlainen taantunut, groteski vääristymä ihmisestä - tai ainakin jokin ihmisen etäinen, selviytymiskamppailun typistämä sukulainen. Olento karjaisi tylsämielisesti, vailla todellista tunnetta ja kohotti käsiään, jossa piteli raskasta kivenlohkaretta. Se paiskasi sen kaksikkoa päin jäykästi, kuin unessa tai huumattuna. Samaan aikaan heidän toiselta puoleltaan kohosi samanlaisia hahmoja, jotka nekin kohottivat raskaita, murhaavia kiviä...
|
|
|
Post by spyrre on Feb 8, 2021 15:21:33 GMT 3
Hiljaiset raunionjäänteet eivät osoittaneet merkkejä elämästä, mutta niissä oli silti jotain pahaenteistä. Auringonvalossakin seinät loivat keskelleen toispuoleisia varjoja, puhumattakaan pimeästä tunnelista joka odotti kuin väijyvä kita. Akela katsahti Tarashia kun tämä puhui, ja jopa kärkäs nainen tuntui epäröivän. Kaikesta huolimatta edes hän ei tainnut haluta rynnätä suinpäin ties minne, mitä maan uumenissa odottikaan... varsinkaan sen valossa mitä toinen kertoi. "Kuulostaa juuri sopivalta loukolta joillekin tuollaisille" mutistiin vastaukseksi pienen irvistyksen keralla. Soturin varautunut ehdotus sai osakseen pienen varautuneen nyökkäyksen. "Hyvä, tehdään niin. Ehkä voimme keksiä jonkin tavan jolla saamme tuon kirotun kolon romautettua niiden--" Akela aloitti mutta hiljeni samantien kun jokin heidän yllään kolahti.
Sotureiden vaistot terävöityivät välittömästi äkillisestä äänestä ja kumpikin pyörähti ympäri juuri kun rujo olento kohosi näkyviin. Se oli huomattavasti inhimillisempi kuin liskot aiemmin mutta sen petomainen olemus ja elkeet eivät jättäneet paljoakaan arvailun varaan mitä se aikoi kun se kohotti järkälettä kourissaan... vaikkakin sen elkeissä oli jotain outoa, mitä Akela tosin ei ehtinyt nyt miettiä liiaksi. Sarvekas nainen ärähti ja kohotti keihästään, heittäen rivakan katseen ympärilleen kun muitakin samanlaisia hahmoja kohosi esille heidän ylleen. Tämä ei ollut mitä hän oli olettanut löytävänsä, mutta päin viskattu kivi oli jotakin jonka suhteen ei tarvinnut miettiä suhtautumistaan. Akela ärähti kirouksen ja harppasi rivakasti sivuun maahan rysähtävän murikan tieltä vastaten tähän paiskaamalla keihäänsä päin kalliolla seisovaa olentoa. Se tuskin oli jäänyt edes katsomaan oliko osunut kohteeseensa vaan nosti jo uutta järkälettä käsiinsä eikä tehnyt elettäkään väistääkseen asetta. Keihäs upposi rumasti sen rintaan... mutta se ei saanut muita raakalaismaisia olentoja empimäänkään vaan lisää järkäleitä paiskattiin kalliolta murhaavana sateena jotka moukaroivat vasten kivistä maata.
"Mitä kirottuja-- Eivät nämä ole niitä--!" Akela sihahti tavoitellen paremman puutteessa veistään samalla kun harppasi taaksepäin hirviöiden saarrosta. Äkkiä jokin kuitenkin risahti pahaenteisesti ja hänen sanansa keskeytyivät yllättyneeseen huudahdukseen. Hiekkainen maa petti naisen jalan alta ilman suurempia varoituksia kun piilotettu monttu murtui auki ja syöksi hänet typertyneenä taaksepäin. Missään ei ollut mitään mistä ponnistaa ja hiekkainen reunama mureni hänen hätäisen kätensä alta... eikä se vihainen ratina jota jostakin alhaalta kuului lohduttanut tippaakaan. Alas sortuneen roinan alta puski esille valtava, leukojaan tunkeilijalle louskuttava kitiinikuorinen otus joka kohottautui pystyyn kuin vihainen käärme. Ilmeisestikin kömpelöt viritykset tai edes hurjistuneet vartijat eivät tosiaan olleet olleet ainoa mikä tunkeilijoita odotti....
|
|
|
Post by submarine on Feb 9, 2021 1:25:52 GMT 3
Kummallakaan sotureista ei ollut hetkeäkään aikaa miettiä tilannetta tai odottamattomia vihollisia, jotka nyt kävivät heidän päälleen. Ne yrittivät murskata heidät yllätyksen turvin, ja pieninkin empiminen tai hämmentyminen olisi varmasti antanut niille mahdollisuuden tehdä juuri niin. Kaikeksi onneksi eh eivät kuitenkaan empineet tai jääneet miettimään turhanaikaisia. Tarash päästi sanattoman ärähdyksen ja väisti sivuun kivien tieltä. Raakalaiset paiskoivat niitä joka puolelta, ja moni niistä iskeytyi häntä vasten, mutta hän otti ne ehdoin tahdoin samantekevämpiin paikkoihin. Selkää tai hartoita vasten iskeytyvät lohkareet tekivät häijyä jälkeä, mutta se ei ollut mitään sen rinnalla, mitä ne olisivat tehneet hänen kallolleen. "Pois tästä! Eteenpäin!" mies ehti huudahtaa, yrittäen sohia Akelaa pois matalasta solasta ja saarroksista. Seuraavassa hetkessä maa kuitenkin kirjaimellisesti luhistui naisen jalkojen alta, ja tämä sortui johonkin kurjaan ansaan. Ainoa, mitä hän pystyi tekemään, oli olla sortumatta itse perään.
Tarash yritti kääntyä ympäri nähdäkseen mitä oli tapahtunut, tai kukaties auttaakseen, mutta siihen ei ollut aikaa. Hän pyörähti ympäri kuopan reunalla, haparoiden tukevampaa paikkaa joka ei sortuisi jalkojen alta, samalla kun raakalaismaiset epäihmiset loikkivat alas kallioilta hänen kimppuunsa. Jotkin niistä puristivat yhä kiviä, kun taas osa oli napannut kouriinsa karkeita nuijia, ja osa hyökkäsi päin pelkin kynsin ja hampain. Samapa se, ne kaikki olivat varmasti tappavia... Mies ärähti ja iski ensimmäisiä kurjia päin. Alta kantautuvat äänet kertoivat Akelan olevan vaikeuksissa, mutta hän ei voinut asialle mitään. Jos hänen miekkansa jäisi toiseksi näille olennoille, myös toisen kohtalo olisi varmasti sinetöity...
|
|