|
Post by spyrre on Jan 19, 2021 16:46:47 GMT 3
Akela oli pysähtynyt hetkeksi nojaamaan auringon paahtamaan kiviseinään raunioita vilkuillen. Hän joi siemauksen vesileilistään havahtuen kuitenkin ajatuksistaan kun Tarash vastasi. Nainen tuntui pohtivan sanoja hetken kulmiaan kurtistaen, kunnes soi jonkinlaisen varautuneen nyökkäyksen. "...jotain sellaista minäkin olen kuullut. Mutta en koskaan nähnyt raunioita joista olisi säilynyt enemmän kuin pari kiveä erityisen läheltä. Kai se asia korjaantuu pian" hän mutisi leilinsä takaa. Sävyssä oli silti aavistus epävarmuutta kuin sarvekas nainen ei olisi ollut aivan varma mitä ajatella tästä... eikä rehellisesti täysin perillä aiheestakaan. Toisin kuin kaikesta päätellen Tarash. Mies saikin katseen jos toisenkin osakseen. "Sinä... taidat tietää paljon tästä" hän huomautti. Ehkä soturi ei ollut tuonut ilmoille mitään salatietoa, mutta tämän sävy antoi kyllä ymmärtää ettei tämä luultavasti vain toistanut jotain kuulemaansa lasten satuakaan... Syystä tai toisesta tämä sai Akelan mietteliääksi ja nainen nykäisi olallaan kantamaansa säkkiä vaivihkaa.
"...en tiedä mitä tuo meidän hiipparimme tuolla hakee sieltä tai mitä siellä on asunut ennen, mutta tuolla paikassa on varmasti jotain. Vaikka en uskokaan että olemme ensimmäiset, jotka ovat käyneet tutkimassa siellä" nainen totesi lopulta. Hän ei vaikuttanut olleen erityisen perillä monestakaan asiasta mutta nämä sanat lausuttiin varmasti. Akela sulki leilinsä ja ripusti sen paikalleen, vetäen sitten säkistään esille jotain. Se näytti hyvinkin vanhalta, kärsineeltä kirjalta, jonka kanteen oli kirjailtu koukeroisia merkkejä. "Siitä minä kaiketi olenkin kiinnostunut." Nainen tokaisi, vaikkakin suurin osa huomiostaan vieläkin haravoi ympäristöä, haluamatta pudottaa suojaustaan liikaa edes puhuessaan. Silti esinettä käsiteltiin varsin huolellisesti.
|
|
|
Post by submarine on Jan 22, 2021 0:23:26 GMT 3
Muinaisen kaupungin raunioista ja sen salaisuuksista puhuminen sai Tarashin selvästi mietteliääksi. Hän tähyili raunioita kohti kuin olisi yrittänyt erottaa niistä jotakin, vaikka ne olivatkin tältä etäisyydeltä pelkkiä muodottomia hahmoja kaukana kallioilla. "Minä en ole täällä pelkkien helyjen perässä, se on totta", Tarash myönsi toisen huomautettua hänen omasta, ilmeisestä tietämyksestään. Ei hän lopulta nähnyt tarpeelliseksi piilotellakaan asiaa; väki harvemmin ymmärsi tai arvosti hänen oppejaan ja pyrkimyksiään, mutta Akela ei vaikuttanut siitä huolimatta yhdeltä niistä, joissa moinen herättäisi suoranaista vihaa. "Olen saanut oppia monesta asiasta, myös muinaisista kansoista, heidän raunioistaan ja niiden ihmeistä. Mutta se kaikki on hajanaista ja rajoittunutta. Suurin osa ihmisistä ei tiedä juuri mitään mistään. Minä mukaanlukien", hän huokaisi. "Ellen kasvata tietojani ja ymmärrystäni, minusta tulee pelkkä mystisismiä kaupitteleva pyrkyri, jolla ei ole todellisia vastauksia yhtään mihinkään. Siksi minun pitää itse löytää puuttuvat palaset. Tuo raunio on tappanut suurimman osan sen luokse pyrkivistä - sieltä siis todennäköisesti löytyy paljonkin."
Vaikka liika harhautuminen olikin kuolemaksi, myös Tarashin kiinnostus heräsi nopeasti, kun Akela veti esille ikivanhan kirjan. Se ei, parhaalla tahdollakaan, näyttänyt joltakin sellaiselta, mitä naisen olisi olettanut kanniskelevan mukanaan - puhumattakaan siitä, että hän selvästi suhtautui siihen varsin varovaisesti. Suurin osa oppimattomista, tieteisiin ja kirjoituksiin perehtymättömistä kuljeskelijoista ei yksinkertaisesti pystynyt ymmärtämään, että tällaisiin opuksiin kirjoitetuilla koukeroilla saattaisi olla mitään suurta merkitystä. Joko mies oli siis arvioinut toisen varsin väärin... tai sitten kirjan oli oltava erityisen merkittävä. "Mikä tuo on? Sinä... et näytä kirjoitettuun sanaan luottavalta", Tarash tokaisi lopulta. Asiaa ei pystynyt ilmaisemaan juuri sen hienovaraisemminkaan. Silti hänen kiinnostuksensa oli selvästi aitoa. "... ei millään pahalla", hän tuli lisänneeksi.
|
|
|
Post by spyrre on Jan 22, 2021 14:47:05 GMT 3
Akela ei kääntänyt katsettaan mutta tuntui silti kuuntelevan varsin tarkkaavaisesti, ellei jopa harkitsevasti, miehen sanoja. Hän vastasi lähinnä mietteliäällä äännähdyksellä, mutta lopulta tuli jonkinlaiseen johtopäätökseen mielessään ja veti esille oudon kirjan. Sen kannet olivat kärsineet ja reunoilta kuluneet mutta suuri osa merkinnöistä oli silti vielä erotettavissa... toivottavasti sama pätisi myös kellastuneisiin sivuihin. Tarashin herännyt kiinnostus oli selkeää ja sarvekas nainen silmäsi viimein miestä (ehkä jopa aavistuksen varautuneesti) ennen kuin päästi kevyen myhähdyksen tämän varautuneelle tiedustelulle. "Se kuului väelleni. Tiedän, koska tunnistan merkit. Siinä on kuvailtu paikkoja, ja uskon että yksi on tuo raunio." Hän vastasi, vaikuttamatta lopulta ottavan huomautusta ainakaan itseensä. Rehellisesti, toinen ei välttämättä ollut edes väärässä, mutta siltikin arpinen haltia lausui sanansa varsin vakaasti.
Pitkät sormet avasivat kannet ja selasivat varovasti sivujen halki ennen kuin löysi jotakin jonka kohotti näkyville. Aukeamalle oli tosiaan kuvattu kartta, jokseenkin summittainen ja iästä kärsinyt, mutta jotakin minkä saattoi tulkita suunnilleen ymmärrettävästi. "Vertasin sitä toiseen karttaan. Se vanha, mutta se on tuo. Sillä on jotain merkitystä, kai jopa minun väelleni." Akela totesi painokkaasti, ennen kuin nyökkäsi ja sulki kannet uudestaan määrätietoisesti. "...sinä tiedät paljon. Enkä usko että aiot yrittää vain ryöstää minua. Saat katsoa sitä myöhemmin jos haluat. Kunhan kerrot minulle mitä saat selville." Uusi katse jonka nainen heitti toiseen oli nyt odottava... ellei jopa verhotun jännittynyt, kuin hän olisi ollut suorastaan toiveikas tämän suhteen, syystä tai toisesta. Toisaalta, elkeet joilla Akela oli käsitellyt sivuja aiemmin olivat kuin lapsella joka oli etsinyt kuvia tekstin seasta, sen sijaan että hän olisi edes yrittänyt lukea tätä...
|
|
|
Post by submarine on Jan 23, 2021 1:18:58 GMT 3
Tarash katseli kirjaa varsin tarkkaavaisesti. Ikivanha opis oli selvästi herättänyt hänen kiinnostuksensa, ja hän tutki sen kantta silmillään vaitonaisesti ja mietteliäästi. Kun toinen avasi sen varovaisesti, hänen katseensa pyyhki nopeasti sivujen ylitse, tutkien ja arvioiden outoja merkkejä. Toisin kuin nainen, hän selvästikin yritti arvioida kirjoitusmerkkien sisältöä, vaikka nopea vilkaisu etäältä olikin täysin riittämätön siihen. Tavasta jolla hänen kulmansa kurtistuivat päätellen hän ei tosiaan ollut varma näkemästään... mutta se selvästikin kiinnosti häntä. "... mielenkiintoista", mies lopulta tokaisi, raapien leukaansa vilpittömän uteliaana. Hän olisi varmasti halunnut nähdä enemmänkin, mutta nyt ei ollut aika tai paikka alkaa tutkimaan muinaiskirjoituksia. "En ole nähnyt juurikaan kirjoituksia, jotka olisivat muun kuin ihmisten kädestä. Ja ne harvat muutkin ovat todennäköisesti olleet pelkkää väärennöstä. Jos tuo on tosiaan se, miksi sitä väität, siinä voi olla... melkoisesti tietoa", hän mietti.
Seuraavassa silmänräpäyksessä miehen mietteliäs, kaukainen katse oli tiessään. Miekka ilmestyi hänen käteensä yhdessä välähdyksessä, ja hän jännittyi ja kyyristyi kuin valpastunut peto. Hänen katseensa pyyhki ympäristöä terävänä ja armottomana, ja jokainen osa hänen olemuksestaan valmistautui selvästi tappamaan. Jostakin läheltä oli kuulunut ääni, hädin tuskin korvin erottuva, mutta yhtä kaikki selkeä ja ehdoton varoitus sotureille, joiden yllä häämötti kuoleman varjo. "... se ei ollut mikään peto", mies murahti matalalla äänellä. Äskeinen ääni oli ollut outo, liian lähellä inhimillistä ollakseen minkään pedon tai hirviön ärähdys, mutta samaan aikaan sillä ei ollut mitään tekemistä minkään sivistyneen suun kanssa... ei välttämättä edes minkäänlaisen ihmissuun. "Kirjat joutuvat odottamaan", hän lisäsi, ja osoitti kohti läheisiä kallioita. Se oli tullut niiden takaa. Kivenheiton päässä tapahtui jotakin...
|
|
|
Post by spyrre on Jan 23, 2021 17:37:59 GMT 3
Akela seurasi miehen elkeitä silmäkulmastaan, ilmeisen tyytyväisenä saamaansa vaikuttuneeseen reaktioon. Ehkä se ettei myöskään Tarash ollut nähnyt vastaavaa aikaisemmin välttämättä ymmärtäisi tekstiä saattaisi olla ikävä mahdollisuus mutta siltikin sarvekas nainen tuntui saavan lisää tarmoa itseensä. "Sen on pakko olla!" hän tokaisi painokkaasti epäilemättä ainakaan itse kirjan todenperäisyyttä. Kuitenkaan Akelakaan ei ehtinyt tämän pidemmälle pohdinnoissaan kun outo ääni valpastutti hänetkin.
Kirja katosi silmänräpäyksessä sinne mistä oli ilmaantunutkin ja naisen käsi kiertyi tiukemmin keihään varrelle. Aavistuksen keventyneet arpiset kulmat rypistyivät uudestaan kun Akela jäi kuuntelemaan valppaasti. Hän ei ollut varma mistä ääni oli lähtöisin mutta nainen murahti myötäävästi toisen toteamukselle. Ääni ei ollut kuulostanut eläimeltä... Mistä ikinä olikaan kyse, kummallakaan heistä tuskin oli aikomustakaan laskea sitä selustaansa. Piilikö kallioiden takana se väijytys, jolle tämä paikka oli kuin luotu?
"Mennään katsomaan" sarvekas nainen sihahti. Hänen huomionsa kääntyi mittailemaan kalliota jota mies oli osoittanut ja hetken arvioituaan Akela luikahti liikkeelle. Hän viittasi päällään hieman sivumpaan kuin kehottaen toista kiertämään toisesta suunnasta, mutta ei empinyt itsekään lähestyessään varuillaan kalliota, kaikki aistit valppaina. Jos sen takana kärkkyi jotain, niin hän oli täysissä aikeissa ottaa selvää siitä mitä se oli... vaikka saattoi ollakin täysin mahdollista että sekin oli jo huomannut heidät...
|
|
|
Post by submarine on Jan 24, 2021 2:01:35 GMT 3
Tarash nyökkäsi Akelalle vaiti, ennen kuin lähti etenemään matalana kohti kallioita naisen osoittamasta suunnasta. Heillä ei ollut aavistustakaan, mitä edessä odotti, mutta asemien ottaminen ei ainakaan olisi pahasta. Akela oli varmasti heistä kahdesta kevyttekoisempi ja hiljaisempi, mutta Tarash eteni silti varovaisesti, pysytellen matalana ja etsien varmoja paikkoja jokaiselle askeleelleen, ennen kuin otti ne. Heillä ei ollut kiire, sillä jos äänten lähde olisi ollut tietoinen heistä, se ei varmasti olisi päästänyt ilmoille äskeistä ääntä - se olisi kaikella varmuudella yrittänyt hiipiä heidän selustaansa. Mies ei ainakaan uhrannut itse ajatustakaan mahdollisuudelle, että kallioiden takana voisi odottaa mitään rauhanomaista. Ei tässä maassa. Akela oli varmasti jo asemissa, kun Tarash lopulta asettui itse kalliota vasten. Hän painautui matalaksi ja veti itseään hitaasti sen reunalle, yrittäen paljastaa vain niin mitättömän vähän itsestään kuin mitenkään mahdollista. Tältä etäisyydeltä saattoi erottaa lisääkin ääniä, samankaltaisia kuin aikaisemmat. Ne eivät tosiaan olleet inhimillisiä... mutta eivät myöskään eläimellisiä.
Kallion takana oli hieman leveämpi notkelma, josta johti pois useita kuruja tai rotkoja. Siellä seisoi nyt kolme hahmoa, jotka eivät olleet mitään äskeisen kaltaisia petoja. Ne olivat kaksijalkaisia, jollakin etäisellä tavalla jopa inhimillisiä... mutta samalla kaukana mistään todellisesta ihmisestä. Ne olivat liskon kaltaisia. Pitkiä ja jykeviä olentoja, joiden ruumista ei verhonnut mikään vaate, vaan ainoastaan suomuinen nahka. Tarash erotti niiden päällä useita karkeita, himmeistä metalleista vasaroituja koruja ja vöitä, joilta roikkui rujoja, kuolettavan näköisiä aseita. Niillä oli lyhyet, tylpät kuonot, suuret terävähampaiset kidat ja suuret, kellertävät silmät, joiden takaa ei varmasti häämöttänyt ihmismäisiä tunteita tai ajatuksia. Niiden kallot olivat oudon turpeita ja niiden päät näyttivät raskaila ja kömpelöiltä. Olennot tuijottivat toisiaan ja niiden kidoista karkasi outoja ääniä. Puhuivatko ne keskenään? Sitä oli mahdotonta edes arvioida. Yhtä hyvin ne olisivat voineet vain ärähdellä toisilleen. Ne eivät tuntuneet pelkäävän ympäristöään, kuten pieni retkikunta; olennot eivät pälyilleet ympärilleen tai edes tarkkailleet ympäristöään, vaan ne olivat keskittyneet vain toisiinsa.
Tarash tuijotti näkyä vaiti, puristaen kiveä allaan tiukasti. Edessä avautuva, groteski näky herätti hänessä ihmetystä ja epätietoisuutta, mutta hän ei antanut sen vaikuttaa ulkoiseen olemukseensa. Hän ei tiennyt, mitä nämä olennot olivat, tai mitä ne aikoivat tehdä, mutta oli selvää, ettei kaksikon kannattaisi ainakaan paljastaa itseään niille tuosta noin...
|
|
|
Post by spyrre on Jan 24, 2021 16:09:27 GMT 3
Akela liikkui ketterästi ja hiljaa kohti lohkareita joiden takaa äänet kuuluivat. Lähempää korviin kantautui enemmänkin ärähdyksiä ja murinaa, joissa ei kuitenkaan ollut mitään eläimellistä. Jos sarvekas nainen ei olisi ollut vielä jo aivan varpaillaan kaiken kanssa, nyt viimeistään olisi ollut selvää että he olivat tekemisissä jonkin vähintäänkin... oudon kanssa. Hänen otteensa keihäästä tiukentui ja oranssi katse kävi nopeasti Tarashissa ennen kuin nainen livahti kallion tuntumaan. Hän jäi kuuntelemaan jännittyneenä miehen lähestyessä, lähes odottaen sen mikä näkymättömissä väijyikään harppaavan esille heidän kimppuunsa. Niin ei kuitenkaan käynyt... Heitä ei kaiketi oltu huomattu vielä... eikä olento ollut yksin.
Hitaasti Akelakin kurotti päätään kivien ylitse nähdäkseen toiselle puolelle. Hän oli kenties arvellut löytävänsä lisää jonkinlaisia outoja petoja... ja oli kaiketi osittain oikeassa. Ainakin se mitä hän sai silmiinsä ei vastannut mitään hänelle tutulla tavalla inhimillistä. Nainen jännittyi paikalleen silmät laajenneina jääden hetkeksi tuijottamaan suomuisia olentoja häkeltyneenä. Hän rohkeni heittää vain nopean katseen kohti Tarashia mutta mies tuntui jakavan hänen epätietoisuutensa. Toviin Akela ei ollut alkuunkaan varma mitä olisi tehnyt. Liskomaiset olennot jatkoivat outoa keskusteluaan keskenään, ilmeisestikään hoksaamatta sitä etteivät ne olleet yksin. Ehkä tilanne olikin parasta pitää sillä taholla ja nainen jäikin toistaiseksi pitämään otuksia ja niiden touhuja silmällä, liikahtaen varuillaan aavistuksen parempiin asemiin punertavan kiven varjoon. Olentojen aikeista oli saatava selko... minne ne olivat menossa? Olivatko ne hoksanneet vankkurit solan ulkopuolella? Suunnittelivatko ne väijytystä heidän päänsä menoksi? Vai menisivätkö ne vain menojaan?
|
|
|
Post by submarine on Jan 25, 2021 1:14:21 GMT 3
Tarash tarkkaili näkyä ja yritti löytää jotakin merkkejä, jotka olisivat kertoneet mitä oudot olennot aikoivat tai ajattelivat. Se oli kuitenkin yhtä tyhjän kanssa. Lisko-olentojen kasvoilla ei näkynyt mitään tunnistettavia ilmeitä, eikä niiden eleissä ollut mitään sen inhimillisempää. Mies tuijotti jonkinlaiseen karmaisevaan, käsittämättömään irvikuvaan kaikesta ihmisen kaltaisesta, täysin vieraaseen ja vain pinnallisesti kaksikkoa muistuttavaan ilmestykseen, joka ylitti hänen ymmärryksensä. Olennot kommunikoivat keskenään. Sitä sen täytyi olla. Olennot seisoivat ja tuijottivat toisiaan, ja välillä niiden kidoista karkasi outoja äännähdyksiä, tai jokin niistä liikahti nytkähtäen. Liikkeet ja äänet eivät näyttäneet liittyvän toisiinsa, eivätkä ne tuntuneet edes olevan suoraan vastauksia muiden äännähdyksiin tai liikkeisiin. Se kaikki näytti satunnaiselta. Tarashin ymmärrys ei pystynyt edes lukemaan sitä keskusteluksi, tai edes puheeksi, vaan kaikki siitä näytti vain etäisiltä, epämääräisiltä liikahduksilta tai äännähdyksiltä. Mutta mitä muutakaan ne olisivat voineet tehdä? Niiden olemuksen ja ajatusten täytyi erota ihmismielestä niin paljon, että tututkin toimet näyttivät niiden tekeminä täysin vierailta... tai sitten ne tosiaan olivat niin kaukana käsityskyvyn tuolla puolen, ettei heillä ollut aavistustakaan, mikä tämä toimitus edes oli.
Tarash painautui aavistuksen matalammaksi ja vilkaisi Akelaa. Hänen suunsa muodosti sanoja, mutta hän ei lausunut niitä ääneen: "Mitä teemme?" Lopulta kysymys oli varsin yhdentekevä. Heillä ei ollut tietoa siitä, mitä nämä olennot olivat, tai mitä ne aikoivat, eikä niiden outo ääntely tai nytkähtely tarjonnut mitään vihjeitä mistään. Heidän olisi kaiketi vain... tarkkailtava niitä, kunnes jokin paljastaisi enemmän. Mutta oliko heillä varaa ottaa sellaista riskiä? Olennot, tai jokin muu erämaan loputtomista vaaroista, voisivat hyvinkin huomata heidät koska tahansa...
|
|
|
Post by spyrre on Jan 25, 2021 20:10:07 GMT 3
Tovin verran Akelakaan ei osannut tehdä muuta kuin vakoilla suomunahkaisia olentoja epäluulon vallassa. Siitäkin huolimatta että hän yritti parhaansa, nainen ei kyennyt tulkitsemaan niiden käytöksestä tai olemuksesta yhtään mitään... paitsi sen että tekeillä oli.... jotain. Aseista ja keskittyneestä, oudosta kommunikaatiosta kykeni silti näkemään etteivät nämä olleet mitään eläimiä mutta siinä oli kaikki inhimillinen mitä näissä oli, kukaties etäistä muotoa lukuunottamatta. Vaikka otukset eivät juuri nyt varsinaisesti tehneet mitään oli niiden katsominen silti jollakin tavalla karmaisevaa, eikä sarvekas nainen voinut estää kylmää värettä niskassaan.
Jos tilanteesta ei saatu irti muuta, niin ainakaan mulkosilmäiset keskenään ääntelevät otukset eivät olleet huomanneet kaksikkoa. Akela pisti merkille Tarashin kysymyksen kyräilynsä lomasta, ja hetken aikaa nainen epäröi. "Jos ne yrittävät väen suuntaan... pysäytämme ne" hän vastasi lopulta hiljaa, samaan tyyliin. Kukaties hän olisi yksin luikkinut toiseen suuntaan varmuuden varalta, ja oli aiemmin ilmoittanut ettei aikonut tapattaa itseään äreän, omahyväisen karavaaninjohtajan vuoksi, mutta... hän ei aikonut myöskään vain paeta häntä koipiensa välissä ensimmäisestä vaaranmerkistä. Heillä oli kaiketi tehtävänsä, ja hän aikoi tehdä sen. Nainen korosti toteamustaan kallistamalla päätään hieman kohti solan suuta josta he olivat tulleet ennen kuin jännitti olemustaan ja livahti liikkeelle. Hän suuntasi kivien suojassa notkelman reunaa matalana mukaillen otusten ohi, hakien parempia asemia pysäyttää mokomat jos ne aikoisivat väärään suuntaan. Samalla hän tosin tarkkaili kaikilla aisteillaan tapahtumia kallion toisella puolella...
|
|
|
Post by submarine on Jan 26, 2021 1:24:00 GMT 3
Tarash nyökkäsi Akelan sanoille, vaikka ei ottanutkaan turhaa riskiä vastatakseen siihen mitään. Hän oli samaa mieltä. He eivät tienneet, mitä nämä olennot olivat tai mitä ne aikoivat, mutta jos ne yrittäisivät mitään epäilyttävää, he kyllä estäisivät sen. Tässä paikassa ei julmaa kyllä ollut varaa vain katsoa ja toivoa parasta. Ja heillä oli sitä paitsi etu tässä tilanteessa; olivatpa olennot miten outoja hyvänsä, ne eivät lopulta näyttäneet erityisen vahvoilta. Niiden raajat olivat hintelät, eikä niiden ruumiissa ollut harjaantuneen soturin lihasta tai olemusta. Suurten päidensä kanssa ne näyttivät suorastaan kömpelöiltä. Edes niiden aseet eivät rujoudestaan huolimatta herättäneet soturissa minkäänlaista huolta; karkeat kiviveitset ja raskaat, kivipäiset kirveet eivät pystyisi tarjoamaan vastusta miekalle ja keihäälle. Jos he yllättäisivät ne, ei yhden yksilön ylivoimalla olisi väliä. Se olisi ohi nopeasti.
Tarash valmistautui henkisesti tekemään mitä tehtävä oli, ja Akelan esimerkkiä seuraten hänkin alkoi levittäytyä, kiertäen kivien suojassa eri suuntaan kuin nainen. Jos heidän olisi iskettävä, iskettäkööt sitten ylläköllä ja kahdesta suunnasta. Mies pysytteli aivan kivien tuntumassa, enemmänkin ryömien kuin luikkien. Hän liikkui vielä aikaisempaakin hitaammin, tietäen ettei hänen tarkalla paikallaan ollut yhtä paljon väliä kuin yllätyksellä.
Äkkiä mies jähmettyi. Liskomaiset olennot olivat vaenneet. Enää ei kuulunut niiden epäsuhtaisia ääniä. Vain tuuli ulvoi kivien lomassa. Hän odotti hetken, havaitsematta mitään muutosta, ennen kuin kurotti äärimmäisen varovasti katseensa kivien yli, nähdäkseen mistä oli kyse. Kaikki kolme olentoa tuijottivat suoraan häntä kohti suurilla liskonsilmillään. Niiden tunteita tai ajatuksia oli mahdotonta arvioida... mutta oli aivan varmaa, että ne tiesivät hänestä. Soturi kirosi itsekseen, yrittäen turhaan ymmärtää, miten ne olivat huomanneet hänet suojista. Hän pysytteli matalalla, mutta se oli jo yhtä tyhjän kanssa.
Olennot tuijottivat. Sitten yksi niistä päästi yllättäen sihisevän kähähdyksen, ja äkkiä kaikki kolme vetivät nahkanyöristä tehdyiltä vöiltään aseita. Kiviset veitset ja raskaat lyömäaseet ilmestyivät vähäeleisesti niiden käsiin, vailla inhimillistä vihamielisyyttä tai mitään merkkejä väkivallan ennakoimisesta. Mutta ne olivat tarttuneet aseisiin, ja tässä maassa se tarkoitti, että veri vuotaisi pian, puolin tai toisin...
|
|
|
Post by spyrre on Jan 26, 2021 15:23:10 GMT 3
Toisin kuin soturilla Akelalla oli puolellaan ketteryytensä ja kevyet askelensa, mutta nainen pelasi silti varman päälle. Hän liikkui rivakasti mutta ei kiirehtinyt ja pysytteli matalalla, seuraten tilannetta lähinnä korvillaan. Hän ei nähnyt otuksia mutta kuuli kyllä etteivät ne olleet liikkuneet... kunnes äkkiä äänet vaikenivat. Kun tajusi tämän sarvekas nainenkin jähmettyi paikalleen kesken askelensa keihästään puristaen. Tilanteen äkillinen muutos oli pahaenteinen ja kun Akela lopulta kohotti varuillaan päätään, osoittautuivat epäilyt nopeasti aiheellisiksi. Kaikki kolme liskoa tuijottivat kiinteästi kivien taakse kohti Tarashia... kunnes päästivät kirahduksen ja tarttuivat aseisiinsa. Se katkaisi pohdiskelut ja epävarmuuden hyvin lyhyeen.
Tämä ele oli kaikki jota ainakaan Akela tarvitsi. Niin vähän inhimillisiä, tulkittavia elkeitä kuin otuksissa olikaan, oli tämä hyvin vaikea tulkita kovinkaan monella tavalla ja epäröimättä nainen ponnisti vähin äänin kivien ylitse. Kaikkien kolmen kyseenalainen huomio oli kääntynyt piilottelevaan Tarashiin ja se tarjosi kevyelle naiselle tilaisuuden. Hän syöksähti ääntä päästämättä perimmäisen otuksen sivustaan, ärähtäen vasta kun survaisi keihäänsä pitkäraajaisen olennon kylkeen ja sitten huitaisi sen tämän turpeaan päähän. Isku ei ollut mitenkään varovainen saati säästellyt voimassa mutta se annettiin sentään keihään varrella... toistaiseksi. Tämä oli ainoa varoitus jonka Akela oli valmis antamaan. Olivathan he tunkeilijoita ja ehkä liskot pakenisivat... mutta oudon olennon horjahtaessa nainen veti jo keihästään valmiiksi. Hän ei selvästikään aikonut laskea paljoakaan moisen toiveen varaan vaikka sentään tarjosi siihen jonkinlaisen tilaisuuden. Ainakaan hurjaa taisteluvalmiutta ei luulisi olevan vaikea ymmärtää edes sellaisen, joka ei omannut inhimillisiä mannerismeja.
|
|
|
Post by submarine on Jan 27, 2021 2:30:54 GMT 3
Tarash harppasi liikkeelle samalla hetkellä kuin Akelakin. Kukaties hän teki sen naisen tehtyä aloitteen, tai kukaties koska aavisti samalla tavalla hetken hyväksi. Joka tapauksessa hän ei empinyt, vaan harppasi miekka välähtäen kivien ylitse ja loikkasi olentoja kohti, pyöräyttäen sitä päänsä yllä välähtelevänä kaarena. Hän oli elätellyt toiveita, että liskomiehet empisivät tai tekisivät jonkin virheen, mutta turhaan. Ne eivät liikahtaneetkaan, vaan tuijottivat häntä... lukuunottamatta yhtä, joka kääntyi viime hetkellä tuijottamaan selustasta hyökkäävää naista. Mies tunsi sen hetkeä ennen kuin hänen miekkansa olisi pitänyt iskeä. Hyökkäyksen ennakointi vaihtui äkkiä hirvittävään kipuun, kuin jokin olisi sivaltanut hänen aivoihinsa kuumalla veitsellä. Hän ärähti ja sohaisi ilmaa, tavoittamatta yhtään mitään, ennen kuin horjahti sivuun kuin juopunut. Näkymätön, aineeton tuska korvensi häntä punahehkuisena rautana, ja hän romahti sen voimasta maahan, ymmärtämättä tai pystymättä edes arvioimaan, mistä oli kyse. Silmissä välähteli ja korvissa kohisi veri.
Yksi liskomiehistä oli kääntynyt viime hetkellä ympäri, kohti Akelaa. Se tuijotti naista silmästä silmään samalla hetkellä, kun hänen keihäänsä liikahti iskeäkseen. Seuraavassa silmänräpäyksessä samanlainen polttava tuska sivalsi naisenkin tajuntaan. Kukaties hyökkäys oli tälle ymmärrettävämpi. Ainakaan sen olemus ja alkuperä eivät olleet samalla tavalla käsittämättömiä, mahdottomia kuin maahan sortuneelle miehelle. Olennoista iski näkymätön voima, jota ne käyttivät julmana ja voimallisena aseena. Tunteettomien, kylmien silmien takana häämötti epäinhimillinen, mutta kammottava äly ja tahto, joka kääntyi nyt hyökkääjiä vastaan nopeammin kuin yksikään todellienn ase...
|
|
|
Post by spyrre on Jan 27, 2021 15:39:32 GMT 3
Kuten aikaisemminkaan, Akela ei empinyt tai pohtinut enää ponkaistuaan liikkeelle kohti edessään seisovia olentoja. Hän oli aikeissa hoitaa tilanteen nopeasti mille tolalle se nyt sitten päätyisikään, niin liskojen pako kuin kuolemakin eittämättä kelpasivat... vaikkakin viimeinen mahdollisuus tuntuikin hieman ikävältä. Oli kuinka oli, moraaliseikoille ei jäänyt aikaa kun otukset huomasivat heidät ja alkoivat vetää aseita käsiinsä.
Sarvekas nainen oli ollut aikeissa tarjota aavistuksen armoa iskussaan, mutta alkoi näyttää siltä että he olivat aliarvioineet hontelot, kömpelön näköiset liskot varsin pahasti. Hän ehti tajuta yhden otuksista kääntyvän suuntaansa kun Tarash hyökkäsi taholtaan kohti kahta muuta. Hän oli silti nopeampi eikä tämä mitenkään ehtisi vetää omaa asettaan torjuntaan, ja Akela iski raivokkaasti ärähtäen. Tai niin hän aikoi, kunnes äkkiä jokin aivan muu iski hänen tajuntaansa. Se tapahtui aivan liian yllättäen ja nopeasti että nainen olisi ehtinyt tajuta samantien mistä oli kyse. Tuska repäisi hänen kallonsa sisällä ja Akela päästi tukahtuneen, tyrmistyneen valituksen. Jo iskuun valmistautunut keihäs herpaantui hänen kädestään ja nainen horjahti henkeään haukkoen polvensa varaan. Tilanne oli äkkiä saanut varsin uhkaavan käänteen... vaikka kuluikin hetki ennen kuin hän varsinaisesti kykeni tajuamaan sen kunnolla. Polttava, aineeton kipu iski julmasti juuri haavoittuvimpiin kohtiin... mutta tämä ei ollut aivan täysin vierasta. Nopeasti se herätti jälleen myös toisenlaisen leimahduksen... varsin vihaisen sellaisen.
Tuskainen Akela ehti tuskin kunnolla edes tajuta täyttä tilannetta mutta kaiken senkin seasta hän ymmärsi tarpeeksi: suomuinen otus hänen edessään oli iskenyt hänen kimppuunsa tavalla, joka sai eläimellisen vimman kuohahtamaan pintaan. Nainen sähähti ja irvisti ravistaen päätään, ennen kuin ärähti uudemman kerran ja kokosi nopeasti itsestään kaiken mitä sai. Aineeton hyökkäys sai äkkiä vastaansa toisen vihaisen kuohahduksen joka iski naisesta päin liskoa. Toisin kuin keihäs aiemmin, tämä ei ainakaan säästellyt. Se hyökkäsi tulisen sivalluksen läpi kuin näkymätön peto, repiäkseen ja paiskatakseen otuksen tieltään kivikkoon. Samalla raskaasti puuskuttava nainen puski jaloilleen... kukaties horjuen mutta yhtälailla hurjistuneena. Hänen keihäänsä oli kirvonnut maahan mutta tuskin miettimättäkään pitkät sormet kietoutuivat vyöllä riippuvan ikävän näköisen luisen tikarin kahvalle ja ärähtäen nainen syöksähti jälleen kohti otusta... kukaties toivoen parempaa tulosta, jos juuri nyt ehti ajattelemaan sitäkään.
|
|
|
Post by submarine on Jan 28, 2021 2:15:59 GMT 3
Liskomies ei paljastanut mitään tunteita, ei iskiessään Akelaa vasten, eikä kun nainen äkkiä sivalsikin takaisin samanlaisilla keinoilla. Sen outo voima väistyi hänen kuohahduksensa tieltä, mutta samalla se puolustautui hänen vastahyökkäykseltään, torjuen naisen raivon samalla kammottavalla, epäinhimillisellä tahdolla. Olennon kasvot olivat pelkkä ilmeetön naamio, mutta sen takana myllersivät hirvittävät voimat, jotka kääntyivät nyt kohtaamaan oikean haasteen. Ja sitten Akelan tikari upposi olennon rintaan. Se ei kohottanut kättäkään estääkseen, kuin sen koko huomio olisi kiinnittynyt tahtojen taisteluun, joka oli loppunut heti alkuunsa. Sen ilmeetön katse laskeutui tuijottamaan terää, ja sen suusta pääsi outo ääni. Sitten se rojahti maahan, kuolemassaan yhtä tutkimattomana kuin elämässäkin.
Tarash kiemursi maassa, yrittäen turhaan väistää sokaisevan tuskan tieltä. Hänen kaikki vaistonsa käskivän hänen paeta, väistellä kunnes korventava punainen rauta irtoaisi hänen aivoistaan. Mutta häntä piinaava voima ei ollut ruumiillinen, eikä mikään ruumiillinen teko pystynyt sitä kirvoittamaan. Se poltti hänen mieltään, teki kaikesta pelkkiä ristiriitaisia, vellovia valoryöppyjä ja aiheutti tuskaa, joka vakuutti hänen aivonsa vääjäämättömästä kuolemasta. Mies erotti etäisesti, miten toinen liskomaisista olennoista lähestyi häntä hitaasti ja vähäeleisesti toisen vain tuijottaessa häntä tiiviisti. Hän aavisti, että paikallaan seisova piteli häntä vallassaan, sallien toverinsa lähestyä häntä kiireettä. Häntä kohti asteleva olento ei osoittanut mitään tunteita, ei mitään valmistautumista siihen mitä aikoi, mutta sen kädessä oli silti kivinen veitsi.
Olento astui hänen eteensä ja kumartui veitsi ojennettuna miehen kurkkua kohti. Näin ne siis tappoivat. Tuntematta mitään tai kokematta mitään, hitaasti ja yhdentekevästi. Se aikoi tappaa hänet kuin kalan, ilman että asia edellytti edes todellista huomiota. Ajatus herätti Tarashissa silmitöntä raivoa, joka poltti jopa korventavan kivunkin läpi. "Tapa minut edes tosissasi!" mies karjaisi, ja äkkiä hän survaisi toisen kätensä eteenpäin, välittämättä lamauttavasta tuskasta. Hänen sormensa kiertyivät jäykästi olennon ranteen ympärille, mutta se hädin tuskin edes vastusteli. Hän tunsi, miten kapeat luut valittivat hänen kätensä alla, ja tuo alkukantainen, kouriintuntuva häivähdys valoi häneen uutta voimaa. Mies repäisi olennon päälleen, ja hänen toinen kätensä painui sen kurkulle. Hän pystyi tuntemaan, miten myös sen kammottava tahto tavoitteli hänen mieltään tulisella veitsellä, jonka sivalluksesta hän ei varmasti selviäisi. Mutta ennen kuin se tavoitti hänet, hän karjaisi ja puristi hirvityksen niskan rikki. Se murtui hänen kourassaan kuin kuiva oksa, ja hän tunsi rusahduksen sormissaan.
Synkkä tyytyväisyys täytti Tarashin tuskan keskelläkin. Jos hän kuolisi, hän ei kuolisi yksin, eikä haukkoen henkeään kuin suolistettu kala...
|
|
|
Post by spyrre on Jan 28, 2021 15:37:31 GMT 3
Akelan ylimaallinen vastaisku oli raivokas ja villi, mutta lopulta lähes nopea, voimakas purkaus päin liskon-naamaisen olennon mieltä. Se kukaties iski kuin muurinmurtaja mutta jos kyseessä oli joku joka tajusi olla seisomatta sen edessä, olisi tämä hurjuus voinut olla turhaa. Jos tahtojen taisto olisi jatkunut olisi voinut käydä kyseenalaiseksi mille tolalle se olisi lopulta kallistunut... mutta onneksi sarvekkaalla naisella oli muitakin keinoja. Kuin hurjistunut peto hän upotti tikarinsa olennon rintaan ennen kuin se ehti tajutakaan... ja sitten uudestaan, paiskaten otuksen raivokkaasti jaloiltaan maahan. Hänen päässään kipinöi vieläkin ja raajat tuntuivat huterilta mutta nyt ei ollut aikaa moiseen kun adrenaliini ajoi liikkeelle. Olentoja oli vielä kaksi.
Raskaasti puuskuttava Akela kiskoi itsensä liskon ruumiin yltä veristä tikariaan puristaen, havahtuen enemmän vasta kuullessaan Tarashin raivokkaan karjaisun. Hän ähkäisi ja pyörähti tätä kohti, tajuten miehen painiskelevan maassa yhden otuksen kanssa samalla kun toinen seisoi kauempana vähäeleisen karmivana... ja eittämättä teki samaa kuin mitä äskeinen oli yrittänyt hänelle. Naisen kasvoille levisi irvistys ja kivuliaasta olemuksestaan huolimatta hän jännittyi välittömästi uudestaan. "Sinä... hirviö!" hän sähähti ja syöksähti kohti kauempana seisovaa liskoa aikeenaan loikata sen kimppuun ja lopettaa sen samalla tavalla kuin äskeisenkin. Nyt hän ainakin tiesi aivan tarpeeksi näistä otuksista... Armo oli enää viimeinen asia Akelan mielessä kun liskonveren tahrima luuterä tavoitteli kaunaisesti tämän viimeistä lajitoveria joka näytti keskittyneen pitämään Tarashia vankinaan.
|
|