|
Post by submarine on Dec 26, 2020 1:57:52 GMT 3
Pieni karavaani eteni kivikkoisen maan halki. Rumat, haisevat otukset kiskoivat raskaita vankkureita ja tomuiset, rähjäiset miehet seurasivat sitä, kompuroiden teräviin kiviin ja suojaten silmiään sokaisevalta auringolta. Retkue liikkui nopeasti ja varuillaan, ylittäen autiota ja ankaraa maata, josta kohoavat kalliot eivät merkineet kenellekään suojaa tai armahdusta armottomalta auringolta, vaan uusia uhkia; tässä maassa vain typerys olisi lähestynyt kivikkoa pelkäämättä erämaan petoja, jotka saattaisivat vaania niiden suojissa. Karavaani oli pieni. Vankkureiden ympärillä liikkui alta tusinan ihmishahmoa. Kukaties se oli alun perin ollut suurempi; osalla oli tuoreeltaan sidottuja haavoja, ja kaikki tähysivät varuillaan ympärilleen ase käden ulottuvilla. Tässä maassa heidän suurin pelkonsa ei ollut, että jokin rosvojoukko hyökkäisi ryöväämään heidän vankkureitaan. Täällä varomattomat olivat kaikista halutuinta saalista. Sillä tämä maa oli Atruk, kuivuneiden kyyneleiden ja tomun valtakunta.
Sanottiin, että vain epätoivoinen tai hullu, tai epätoivoinen hullu, olisi kulkenut Atrukin erämaassa. Se oli Kuolemattomien hylkäämä, kammottava loukko, jossa kerrottiin odottavan vain kiveä ja hiekkaa - ja loputtomiin kammottavaa kuolemaa. Jos hirviöt eivät tappaisi muukalaista nopeasti, nälkä ja jano tekisivät sen hitaasti - tai sitten jonkin kasvin tai jalan alle jääneen pikkupedon myrkky tekisi siitä erityisen tuskallista. Varmaa oli vain, että kuolema odotti kaikkia niitä, jotka olivat tarpeeksi typeriä kulkemaan tässä kurjassa paikassa. Aikanaan, sanottiin, Atruk oli ollut yltäkylläinen maa, jossa olivat virranneet monet syvät virrat, ja jonka kallioilla olivat kohonneet hohtelevat kaupungit. Vanhat tarut kertoivat viisaista ja mahtavista, jotka olivat hallinneet lujalla, mutta lempeällä kädellä. Ja toden totta, Atrukin kallioilla kohosi yhä ikivanhoja raunioita, vanhempia kuin yksikään elävä muisti. Mutta jos kaupungit todellakin olivat olleet loisteliaita, tai niiden hallitsijat viisaita ja mahtavia, ei sitä pystynyt enää kukaan sanomaan. Nyt oli jäljellä vain auringon ja tuulen riipimiä luita ja sortuneita raunioita, joissa asuivat enää katkerat pedot. Ja jos maassa olivat koskaan virranneet yltäkylläiset virrat, jotka olivat synnyttäneet vihantaa ja vehreää elämää tähän paikkaan, ei kukaan halunnut edes ajatella asiaa. Nykyinen, kurja todellisuus olisi ollut liian julma päätös sellaiselle tarulle. Olipa maan tarunhohtoinen menneisyys tosiasiassa millainen hyvänsä, sillä ei lopulta ollut läheskään yhtä paljon väliä kuin sillä, että rauniot olivat yhä olemassa, ja että niistä löytyi yhä rikkauksia; kultaa, jalokiviä, ihmeellisiä esineitä ihmiskunnan alkuhämäristä... ja legendojen taikuutta, ihmeitä ajalta, jolloin Kuolemattomien jumalten valtakunta oli ollut vielä käsinkosketeltavan lähellä ihmiskuntaa. Niitä ei koskaan löytynyt paljoa, ja kaikki helpot saaliit oli tietenkin kahmaistu jo aikakausia sitten, mutta niiden olemassaolo oli verisempi ja kuolettavampi ansa, kuin yksikään jonka kuolevaiset kädet olisivat voineet rakentaa; aina riitti hölmöjä, jotka olivat valmiita hylkäämään sivistyksen värisevät valot ja kuolemaan maallisten ihmeiden vuoksi...
Nyt jälleen yksi joukkio teki sitä samaa. Hahmot ja niiden vankkurit etenivät hitaasti ja hankalasti läpi kivisten rotkojen ja pieksevän tuulen erämaan. Edessäpäin siinsi kallioiden ja kivisten solien sokkelo, joka lupasi vain uusia vaaroja. Mutta kaukana sen takana, pelkkänä värisevänä kangastuksena verenpunaista taivasta vasten, häämötti muoto, joka saattoi olla vain ja ainoastaan kallioille rakennettu kaupunki. Se kutsui väkeä puoleensa kuin majakka, ja seurasi maireasti miten he vuodattaisivat vertaan ja kuolisivat yrittäessään päästä sen tykö. Sillä jos hullut miehet joskus palasivatkin Atrukin maasta kädet kultaa väärällään, kauhutarinat kielensä päällä, paljon useampi ei palannut koskaan ollenkaan. Mutta mitäpä se merkitsi. Karavaani liikkui itsepintaisesti, yhtälailla epätoivon ja ahneuden ajamana...
|
|
|
Post by spyrre on Dec 26, 2020 21:08:04 GMT 3
Kuuma hiekka rusahteli ja upotti jalkojen alla kun karavaani eteni auringon porotuksessa. He olivat edenneet vaivalloisesti kohti kallioita mutta matkaa oli vielä jäljellä... ja koettelemukset vasta alussa, vaikka niitä oli jo kohdattukin. Vankkureiden jäljessä, hieman sivummassa muusta joukosta asteli aarteenmetsästäjien joukosta eittämättä erottuva hahmo. Tämä oli melkoisesti lyhyempi, kauttaaltaan räsyihin kääriytynyt ja selvästi kevyt-tekoisempi, jopa naiseksi. Tämä liikkui kevyin kantamuksin, yllään tomuinen viitta ja hupun alta pilkistivät lähinnä vain kasvoille kääräistyn huivin takaa pilkistävät silmät, joissa oli pistävän tarkkaavainen katse. Ne olivat lähes kiiluvan oranssit, suuret ja vinohkot, jotka viittasivat epäinhimilliseen vereen. Tämä tuskin oli ensimmäinen kerta kun haltiaväkeä näkyi ihmistenkin ilmoilla, mutta harvemmin nämä hakeutuivat porottavan erämaan armoille... varsinkaan itsekseen. Huivista ja viitasta huolimatta ei rehellisesti ollut erityisen vaikea huomata ettei tämä sopinut joukkoon, eikä se että nainen tuntui pitävän silmällä myös matkatovereitaan siinä kuin ympäristöään ainakaan auttanut tätä sulautumaan mihinkään. Siltikin, matka tuntui kulkevan yhtälailla kohti etäällä häämöttävää raunionhahmoa, ja epämääräisenkin joukon mukana kulkeminen oli varmasti parempi vaihtoehto kuin yksinään keskellä luonnonvoimia sekä nälkäisiä petoja... eikä matka olisi helppo näinkään. Solakka nainen kulki eteenpäin varautunein askelin ja aistit valppaina, haravoiden maisemaa katseellaan auringossa siristellen. Hänen kätensä puristi yksinkertaisen keihään vartta tiukasti ja valmiina käyttämään sitä. Se tuskin olisi ensimmäinen kerta, päätellen tummuneesta ja tahmeasta kankaasta joka oli kiedottu hänen käsivartensa ympärille, epäilemättä jo merkkinä jonkinlaisista vastoinkäymisistä. Hänen askelensa eivät kuitenkaan epäröineet kulkiessaan eteenpäin, kohti lähes pilkallisesti häälyvää rauniota jota oranssi katse mittaisi vaiteliaana tuon tuostakin...
|
|
|
Post by submarine on Dec 27, 2020 4:32:02 GMT 3
Yksikin silmäys olisi riittänyt kertomaan kenelle tahansa, ettei tämä karavaani ollut mikään epätoivoisten pakolaisten tai rahanahneiden kauppiaiden retkue. Vankkureiden ympärillä kulkevat miehet olivat resuisia ja jänteviä kuin hullut sudet, ja heidän katseissaan oli terää, joka kertoi ettei yksikään heistä räpäyttäisi silmäänsäkään jos joutuisi iskemään jonkun toisen hengiltä. He olivat kaikki tappajia, julmia ja säälimättömiä miehiä jotka elivät toisten verestä ja kyvystään vuodattaa sitä. Sillä tämä oli Atruk, ja tänne halajavat palkkasivat vain niitä, joille kuolema oli vanha ystävä. Kulkijoiden huomio ei missään kohtaa herpaantunut ympäristöstä, vaan he tähysivät herkeämättä korventunutta maastoa ja odottivat vaaran merkkejä koko ajan. Matkan tähänastiset taipaleet olivat jo osoittaneet, miten maa kohteli varomattomia; Puolen tusinaa miestä oli myynyt henkensä aarteista, joita kukaan ei ollut vielä edes nähnyt.
Suurin osa vankkureiden vartijoista sulautui yhdeksi julmaksi ja säälimättömäksi petolaumaksi, mutta erillään kulkevan oudon naisen tapaan oli muitakin, jotka erottuivat heistä. Vankkureiden rinnalla kulkenut mies olisi tehnyt sen jo pelkästään kokonsakin puolesta. Hän oli suoranainen jättiläinen jäntevien palkkamiekkojen rinnalla, melkeinpä päätä pidempi kuin yksikään ja leveäharteisempi kuin kukaan muu. Oli selvää, ettei hänen kokonsa ollut vain synnyinlahja; hänen ruumiinsa oli lihaksikas ja monien koetusten harjoittama ja jokainen liike riitti kertomaan, että hän oli kykenevä kammottavaan voimaan ja nopeuteen. Sen hän oli myös todistanut useaan otteeseen, ja moni kurjan maan peto oli heittänyt henkensä hänen miekastaan. Muut miehet pysyttelivät tahtomattaankin etäällä hänestä, kuten haaskansyöjät väistelivät petoja joita seurasivat. Mies ei eronnut muista vain kokonsa vuoksi. Hänen olemuksensa ja asentonsa kielivät itsevarmuudesta ja ylpeydestä, joka ei ollut vain pedon valmiutta tappaa, vaan murtumatonta, rautaista tahtoa. Hän liikkui pystypäin, suorassa, siinä missä miehet hänen ympärillään pälyilivät ja kyyristelivät hampaitaan kiristellen. Ja vaikka hänen vaatteensa olivat tahriutuneet ja repeilleet kuten muillakin, hän ei tuntunut unohtaneen kaikkea sivistyneen miehen arvoaan tässä kurjassa, korventavassa loukossakaan; hän putsasi vaatteensa ja ruumiinsa miten pystyi päivittäin.
Karavaani eteni suurimman osan ajasta vaiti. Miehet vaihtoivat toisinaan merkityksettömiä sanoja, mutta harva heistä olisi tohtinut keskittyä yhdentekevyyksiin henkensä uhalla. Mutta kookas mies muiden joukossa ei jakanut tuota pelkoa. Hän erkani vankkureiden viereltä ja siirtyi sivummmalle, kohti erillään kävelevää naista. "Sinun on parempi pysyä lähempänä muita, kun saavumme noiden kallioiden joukkoon. Mikä tahansa saattaa vaania niin lähellä, että muutama askelkin on liikaa", mies huomautti naiselle. Hänen äänensä oli syvä ja aavistuksen käheä. Hän lausui sanat vakaasti, mutta ilman todellista painoa. Hänen toinen kätensä lepäsi miekan ponnella kevyesti ja tottumuksesta. Kuin hän olisi todellakin huomauttanut asiasta vain huomauttaakseen.
|
|
|
Post by spyrre on Dec 27, 2020 15:11:06 GMT 3
Oli selvää millaista väkeä karu, hurjan näköinen joukko oli; vain askelen verran sivussa suoranaisista rosvoista... ja kohdalle osuva sopiva tilaisuus saattaisi nopeasti muuttaa tämänkin seikan silmänräpäyksessä. Näiden tuntumassa kulkeva nainenkin tiesi tämän eikä salaillut sitä. Hän nojasi hieman keihäänsä varteen kulkiessaan säästääkseen voimiaan raskaassa maastossa mutta pitkät, tummat sormet puristivat ja naputtelivat asetta tapaan joka kertoi että tämä oli valmis kiskaisemaan terän eteensä pienestäkin ärsykkeestä joka vihjaisi että se olisi tarpeen. Kukaties suurin osa huomiosta olikin suunnattu näkymättömiä uhkia kätkeville kallioille, mutta oli vähintäänkin selvää ettei pieni etäisyys muuhun joukkoonkaan ollut vahinko. Vain hölmö olisi tuntenut olonsa luottavaiseksi tällaisten muukalaisten matkassa... vaikkakin joukossa liikkumisessa olikin kieltämätöntä suojaa erämaan vaarojen keskellä.
Armottomasti porottava aurinko teki raskaasta tarpomisesta entistä tukalampaa ja nosti hien pintaan suojaamaan kiskotusta vaatetuksesta huolimatta. Se söi veronsa väkisinkin jopa vaiteliaasta haltianaisesta. Hengitys kulki raskaana kuivassa kurkussa ja hän käyttikin hetken kurottaakseen vyöltään riippuvaa leiliä. Aavistus arpisia, tummia kasvoja häivähti sivuun pyyhkäistyn huivin takaa kun hän kohotti astian huulilleen juodakseen mutta nainen terävöityi silminnähden huomatessaan jonkun jättäytyvän jälkeen muusta joukosta ja astuvan häntä kohti. Hän oli kyllä laittanut kookkaan miehen merkille aikaisemminkin -kuinka hän ei olisi voinut - mutta ei vaihtanut tämän kanssa sen enempää sanoja kuin muidenkaan lyöttäydyttyään joukkoon. Jos solakka haltia oli lyhyt ja hintelä verrattuna muihin, kutistui hän entisestään tämän soturin rinnalla eikä nainen rehellisesti pitänyt tuntemuksesta.
Lähestyvä muukalainen sai jokseenkin terävän katseen oransseista silmistä kun nainen veti suojaavan huivin takaisin paikoilleen. Hänen olemuksensa oli valpas ja varautunut mutta ei pelokas, ja vaikka tämä liikahtikin hieman epäluuloisesti nainen suoristautui silti vaikka hänen vartensa jäikin vaatimattomaksi. Kun kookas mies puhui, hän räpäytti silmiään aavistuksen yllättyneenä ennen kuin siristi uudestaan. "Pärjään kyllä" nainen tokaisi ykskantaan luoden mittailevan katseen soturiin tuntumassaan. Kaikesta huolimatta hän astahti lopulta puuskahtaen vastentahtoisesti eteenpäin kohti muuta joukkoa. Muukalaisen järkeviä sanoja oli vaikea kieltää, piti siitä tai ei. "En ole hölmö. Näin kyllä kuinka nopeasti ne elukat kiskoivat sen miehen mukaansa silloin aikaisemmin" lisättiin kuin varmemmaksi vakuudeksi, jokseenkin härkäpäisesti.
|
|
|
Post by submarine on Dec 28, 2020 2:03:45 GMT 3
Valtava mies kurtisti kulmiaan naisen sanoille ja katsahti tähän hieman tarkemmin. "Se mieskään ei ollut hölmö", hän huomautti. "Hän kyllä tiesi oikein hyvin mitä odottaa. Ne viisi edellistä, jotka kuolivat samanlaisilla tavoilla, varmasti riittivät varoitukseksi. Mutta siitä huolimattakin hän kuoli, vaikka yrittikin pysytellä muiden tuntumassa ja olla varuillaan." Mies katsoi ympärilleen, repaleiseen, haavoittuneeseen ja rähjäiseen joukkoon, josta erämaa oli tehnyt lähestulkoon yhtä saastaisia ja kurjia petoja, kuin ne jotka heitä herkeämättä vaanivat. Moni heistä olisi varmasti jo kääntynyt takaisin, jos vain olisi tohtinut. Nyt he jatkoivat eteenpäin koska kuolema odotti kummassa suunnassa vain, mutta edessä kimalsi myös lupaus kullasta. "Olisi hölmömpää tietää niistä vaaroista ja jättää silti itsensä niille alttiiksi", hän sanoi. Sävy ei ollut haastava tai terävä, mutta hän ei selvästi säästellyt sanojaan tai pidellyt kieltään.
|
|
|
Post by spyrre on Dec 28, 2020 15:23:28 GMT 3
"Oli miten vain. Se ei selvästikään häntä auttanut. Mutta minä olen nopeampi." Nainen tokaisi ja puuskahti huivinsa alta. Se kuinka paljon uhoa sanoissa oli saattoi jäädä hieman kyseenalaiseksi, mutta ainakin hänkin kantoi jo mukanaan revittyä käsivartta. Kai se kertoi että ainakaan tuolla kertaa hän ei ollut tullut raahatuksi kuolemaansa kuten moni muu... Sormien ote keihäästä oli edelleen tiukka, kuten koko olemuskin. "Puhut, kuin tuolla olisi turvallista. Sinäkään et ole heidän väkeään. Kannattaisi pitää silmällä selustaasi tai siinä on vielä veitsi. Olisi hölmöä olettaa etteivät ne tekisi niin jos se hyödyttäisi niitä" lisättiin vielä murahtaen, hieman matalammalla äänellä ennen kuin nainen kuitenkin suuntasi keihäänsä vartta sormeillen lähemmäs muuta joukkoa. Hän ei selvästikään pitänyt siitä mutta kaiketi soturin sanojen järkevyys meni kyllä perille... Siitäkin huolimatta että resuisen joukon laskelmoivat katseet olivat ikävä tervetulotoivotus. Nainen vastasi näihin ärhäkästi, mutta ei yrittänytkään tunkea joukon keskelle vaan jäi suosiolla tarkastelemaan tilannetta reunamilta. Mahdollisten hirviöiden suhteen hänen ei ainakaan tarvinnut arvailla yhtään mitään näiden aikeista eikä vaara tuntunut saavan naista kavahtamaan kireästä olemuksesta huolimatta. Tämä johtui luultavasti enemmänkin siitä että hän oli valmistautunut johonkin jokaisella askeleellaan kuin pelosta.
Heidän kulkiessaan kookas soturi sai myös vaivihkaisia, pohtivampia katseita. "Et näytä samanlaiselta aarteenetsijältä kuin nämä muut" nainen enemmänkin totesi lopulta. Hän oli vieläkin ilmeisen varautunut, mutta havaittavissa saattoi olla aavistus vaivihkaista kiinnostusta; erosihan soturi joukosta väkisinkin kuin härkä koiralaumasta. Ja tämä oli lähestulkoon ainoa, joka varsinaisesti oli edes yrittänyt puhua hänelle näinkään lyhyesti.
|
|
|
Post by submarine on Dec 29, 2020 1:55:53 GMT 3
Kookas mies veti kätensä rinnalleen epäilevästi. Hänen hartiansa kohosivat turhautuneina, mutta hän päästi ne putoamaan kaikessa vaitonaisuudessa ja laski kätensä takaisin alas. Hän olisi selvästi halunnut sanoa paljonkin, mutta hän oli lopulta vain muukalainen, kuten nainenkin. Hänellä ei ollut todellista oikeutta vaatia mitään tai odottaa painoa sanoilleen. Lopulta hän päästi oudon sopuisan ja myötäävän äänen, kuin ei olisi voinut varsinaisesti väittää vastaankaan toisen sanoille. "Olet oikeassa. Täällä ei ole turvaa, on vain suuria vaaroja ja suurempia vaaroja", mies sanoi. "Lopulta vain aika näyttää, ketkä meistä selviävät - jos ketkään." Miehen sanoissa ei ollut pelkoa, mutta niitä ei lausuttu myöskään kepeästi. Hän tuntui ymmärtävän tämän matkan riskit oikein hyvin - kuten eittämättä kuka tahansa muukin heistä. Mutta sen lisäksi hän tuntui myös valmistautuneen kohtaamaan ne, sen sijaan että pelkäisi niitä kuin suurin osa.
Hän kohotti katseensa naiseen kun tämä puhui uudelleen, ja päästi sitten mietteliään äänen, joka oli liian syvä hymähdykseksi, mutta liian yhdentekevä miksikään oikeaksi miettiväksi hyminäksi. "Ei, minä olen aivan erilainen aarteenetsijä", mies vastasi lopulta. Aihe ei näyttänyt miellyttävän häntä erityisen paljoa, eikä hän tarttunut siihen millään tapaa. Silti hän kuitenkin nyökkäsi ja katsoi toiseen. "Tarash. Minä olen Tarash", hän totesi ja osoitti muita miehiä kohti. "Suurin osa heistä ei halua kertoa nimiään toisilleen. Kukaties he pelkäävät, että se tekee asioista hankalampia. Mutta jotkut väittävät, että jos vainajan nimeä ei kerrota jollekin papille, jotta tämä voisi rukoilla sen puolesta, niin sitten hän on kirottu ikuisiksi ajoiksi eikä koskaan pakene parempaan paikkaan. Jos kuolen, voit nyt siis päättää sieluni kohtalosta." Mies lausui sanat tavalla, joka kertoi, ettei niitä oltu tarkoitettu vakaviksi - tai ettei hän ainakaan antanut paljoakaan arvoa moisille uskomuksille.
|
|
|
Post by spyrre on Dec 29, 2020 14:56:49 GMT 3
Haltianainen heitti uuden vilkaisun yläviistoon miestä kohden. Toisen sanat eivät vastanneet paljoakaan, mutta kertoivat eittämättä jotain... kuten kaiketi tämän innottomuuden puhua asiasta. Hänen toteamuksensa ei tosin ollut tarkoitettukaan varsinaiseksi kysymykseksi vaan huomioksi, eikä nainen tivannutkaan enempää. Hän päästi puolittaisen tiedostavan äännähdyksen ja nyökkäsi ymmärryksen merkiksi. Olihan heillä kaikilla varmasti syynsä suunnata kuolemankin uhalla sinne minne he olivat matkalla. Suurelle osalle heidän pienestä resuisesta joukostaan se vain tuntui olevan toivo rikkauksista... mutta kaiketi ei jokaiselle. Sen verran hän osasi ainakin aavistella itsekin. Siltikin se sai mietteliääksi.
Hän oli jo kääntänyt huomionsa takaisin kulkuunsa sekä petollisen hiljaiseen erämaahan kun mies puhuikin uudestaan. Nainen ei selvästikään ollut odottanut jatkoa, eikä varsinkaan nimeä muukalaiselle ja hetkellisesti oranssi katse olikin rehellisen yllättynyt. Hetken hän vilkuili muukalaista yrittäen päätellä minkälainen koira johonkin tällaiseen oli haudattuna ennen kuin lopulta hymähti ja nyökkäsi. "Tarash? Selvä. Muistan sen jos joudun etsimään sinulle papin" tokaistiin vaikeasti tulkittavaan sävyyn. Ainakaan se ei kuulostanut suoranaiselta vitsiltä... vaikka suojaavien räsyjen takaa kasvojen arviointi ei ollutkaan helppoa. "Akela. Tuskin teet sillä mitään, mutta... nimi nimestä. Minä en ainakaan pelkää niitä" nainen lisäsi napakasti, heittäen puolittaisen vilkaisun toiseen. Nopeasti hän kuitenkin valpastui ja kohotti päätään. Huudot edestäpäin varoittivat heidän olevan pian saavuttamassa ensimmäiset kalliosolat. Oli epäilemättä paras varautua...
|
|
|
Post by submarine on Dec 30, 2020 2:51:52 GMT 3
Tarash päästi toisen mietteliään äänen, kun Akela kertoi äkkiä nimensä. Sitten hän nyökkäsi. "Yritetään ensi hätään olla kuolematta, ennen kuin etsimme pappeja tai maksamme taivaspaikoista", mies totesi aavistuksen vakavammin. "Mutta jos kohtaa tiensä pään, on lohdullista tietää, että ei tule jäämään pelkäksi nimettömäksi vainajaksi jumalten selän taakse." Mies tuhahti itselleen päänsä sisässä ja nuhteli itseään, että edes sortui tällaiseen. Hän ei laskenut juurikaan painoa jumalten varaan, ja hän oli oppinut jo useaan kertaan, ettei mikään kuolevainen pyristely tehnyt maailmasta sen leppeämpää. Mutta siitä huolimattakin hän halusi kukaties uskoa, että näillä sanoilla oli jotakin merkitystä. Sillä jos ylemmät voimat eivät voineet sitä tarjota, niin mikä sitten, ellei ihminen itse?
Yhdentekevät ja asiaankuulumattomat mietteet saivat nopeasti väistyä, kun edestä kaikuvat huudot kertoivat paljon painavampien ja välittömämpien mietteiden lähestymisestä. Tarash valpastui, katsahti eteenpäin ja varmisti miekkansa olevan tarpeeksi höllässä huotrassaan. Edessä kohosivat jyrkän, korkeat kalliot, jotka ikiaikainen tuuli hiekkamyrskyineen oli kalvanut synkiksi hampaiksi, kuin karavaani olisi tosiaankin astumassa surman suuhun. Ne muodostivat tästä eteenpäin matalien solien ja ikivanhojen, aikakausia sitten kuivuneiden joen uomien kentän, jonka sisältä ei voisi nähdä juuri mitään. Labyrintin, jossa kuolema saattoi odottaa aivan lähellä, ja jossa varomaton harhailisi tuhoonsa tai eksyisi armotta. "Nuo miehet ovat nurisseet tästä jo pitkään. Heidän mielestään olisi kierrettävä kauempaa ja lähestyttävä tuota kaukaista kaupunkia ylempää", mies totesi matalalla äänellä. "He olisivat eittämättä oikeassa, mikään säästetty aika ei tee tästä järkevää kun vaarana on eksyminen ja hirviöt... mutta epäilen, että isännällämme on salaisia suuntia, joita seurata. Hän on ollut varsin määrätietoinen reitistään, eikä se luonnollinen silta sen rotkon ylitse voinut olla sattumaa." Tarashin katse hakeutui edessä kulkeviin vankkureihin. Niinpä niin. Heidän harvoin näyttäytyvä, pöyhkeä isäntänsä, joka lupaili rikkauksia selviytyjille ja joka ei selvästikään piitannut verestä, jota niiden eteen olisi vuodatettava... mutta joka oli kuitenkin ottanut mukaansa aivan liian pienen retkikunnan miksikään rikkaaksi kauppiaaksi. Samaan aikaan mies oli liian vauraan oloinen miksikään onnenonkijaksikaan; tätä ei ajanut epätoivo, vaan määrätietoisuus. Miehet olivat juoruilleet asiasta koko matkan. Synkimpien mukaan tätä ajoivat paljon salakähmäisemmän päämäärät kuin vain muinaisten hallitsijoiden rikkaudet... sillä tiedettiinhän, että muinaisina aikoina tunnettiin myös taikuuden salat. Häntä pelättiin noidaksi ja kurjaksi loitsijaksi, joka uhrasi miehiä kernaasti päästäkseen neuvottelemaan vangittujen demonien kanssa tai saadakseen käsiinsä kiellettyjä kirjoituksia, jotka turmelisivat tavallisen kuolevaisen järjen.
... olkoonkin, ettei Tarashilla ollut juuri varaa moittia miestä päämääristään.
|
|
|
Post by spyrre on Dec 30, 2020 15:15:39 GMT 3
"Minä en ainakaan aio kuolla tänne" Akela tuhahti kankaidensa takaa. Naisen ääni oli synkkä mutta määrätietoinen kun hän mittaili pahaenteisiä kallioita heidän lähestyessään. Hän ei näyttänyt innokkaalta astumaan niiden sekaan kuten tuskin kukaan muukaan, vaikkakaan se ei tuonut myöskään epäröintiä hänen askeliinsa. Kukaties pitkät sormet silti naputtivat keihään vartta aavistuksen terävämmin.
Tarashin huomautus sai aikaan pienen murahduksen joka kertoi paljon haltiankin mielipiteestä asiaan. Oranssi katse siristyi taas aavistuksen vilkaistessaan kohti vankkureita joukon keskellä ennen kuin palasi eteenpäin. Ensimmäiset miehet olivat jo astumassa varovaisesti kivimuodostelmien keskelle ja suuntaamassa solaan, joka heidän reitikseen oli jo valittu... vaikkakaan ei heidän toimestaan. "Niin. Se oli... melkoinen sattuma. Sen miehen on parempi oikeasti tietää tästä jotain." Akela nykäisi kireästi nuhjuista säkkiä olkapäällään joka piti sisällään hänen vähän omaisuutensa. Tämä oli vähintään laiha ja rähjäinen, mutta silti nainen oli tuntunut pitävän pussukkaa tarkasti silmällä. "Varsinkin jos huhut siitä pitävät paikkansa... vaikea sanoa, mitä pirua se hiippari hakeekaan. Mutta jos se osaa perille ja pitää etäisyytensä, niin... sama se minulle. Muussa tapauksessa pärjäisin mielummin vaikka itsekseni" nainen jupisi vielä ja sylkäisi maahan. Epäluuloista ja lähes vihamielistä katsetta ei salailtu joka seurasi eteenpäin narisevia vankkureita vaikkakaan hän ei tuhlannut moiseen sen enempää aikaa nyt. Kaiketi mielipide oli ainakin tullut selväksi... "Kunhan pääsen sinne, niin se saa tehdä minun puolestani mitä haluaa omin päineen" lisättiin mutisten.
Kiviset hampaat ja jyrkät kalliot olivat jo lähestulkoon kohdalla. Akela hidasti hieman askeleitaan nostaakseen katseensa varautuneena ylös kohti solan reunoja etsiäkseen mitä tahansa pahaenteistä liikettä kun vankkurit kolahtelivat kallioiden väliin, ennen kuin nainen sihahti itsekseen ja seurasi. Näkymän puute ei miellyttänyt häntäkään... varsinkin kun edessä odotti lähes loputon sokkelo samanmoisia loukkoja. Kukaties hän saattoi epäillä päätöstään seurata tätä reittiä muiden mukana, mutta ainakaan tätä ei tuotu julki. Jokin kolahti edellä ja soraa rapisi alas kalliota myöten joka sai useammankin kulkijan säpsähtämään ja kohottamaan aseitaan. Mitään ei kuitenkaan tuntunut tapahtuvan varautuneesta pälyilystä huolimatta ja yksi toisensa jälkeen joukko lähti jälleen etenemään.
|
|
|
Post by submarine on Dec 31, 2020 2:24:03 GMT 3
Tarash tyytyi vastaamaan Akelan sanoihin pelkällä murahduksella. Edessä häämötti vaaroja, joiden edessä ei sopinut harhautua. Hän ei kuitenkaan siirtynyt muun vartijajoukon luokse, vaan pysytteli naisen lähituntumassa. Miehet muutaman askeleen päässä keskittyivät yhtälailla edessä odottavaan kivikkoon ja kohottelivat aseitaan varuillaan. Jos jokin halusi asettaa heille ansan tai väijytyksen, tilanne oli erinomainen; avomaa takana tarkoitti, että vankkurit oli nähty jo hyvän aikaa sitten, ja heidän reittinsä oli ehdottoman ilmeinen ensimmäisten taipaleiden ajan. Pedotkin osasivat odottaa saalista piilossa... ja osa kohdatuista hirviöistä oli vaikuttanut pirullisesti älykkäämmiltä. Vankkureiden edessä, eläinten rinnalla ja niitä kiskoen, liikkui nelisen vartijaa. Heidän keihäänsä oli kohotettu valmiiksi. Taaempana tuli joukko muita, kädessään jousia ja lyhyempiä aseita. Huomio oli kiinnittynyt eteen ja etenkin ylemmäs kallioille. Kenelläkään heistä ei ollut aikaa katsoa alas.
Äkkiä kova rysähdys sai koko miesjoukon säpsähtämään ja kohottamaan aseitaan. Vankkureihin sidotut rumat pedot mylväisivät, ja keihäsmiehet askelsivat kauemmas kohottaen keihäitään niitä kohti, kuin peläten raskastekoisten juhtien seonneen. Mutta ne eivät kuitenkaan huutaneet raivostaan, vaan koska vankkurit notkahtivat äkkiä raskaasti sivulle ja kiskaisivat ne pysähdyksiin ja painoivat niitä alas. Toinen etupyörä päästi julman räsähdyksen ja pirstoutui irti, ja vankkureiden etureuna jysähti raskaasti kiville. Sisältä kuului tyrmistynyt ulvaisu ja räsähdyksiä. Miehet tähysivät hämmentyneenä vankkureita, mutta varsin pian heidän ääniinsä sekoittui myös vihaisia ärähdyksiä, joita seurasivat hetkessä turhautuneet syytökset. Etuvahdit eivät olleet katsoneet ollenkaan jalkoihinsa, vaan he olivat kiskoneet vankkurit suoraan leveään halkeamaan kalliossa. Toinen pyörä oli rysähtänyt sinne ja murtunut irti rasituksesta.
Hätäinen taisteluvalmius muuttui hetkessä turhautuneiksi ärähdyksiksi. Miehet tähysivät tätä kaikkea yhä hämmentyneinä, mutta ennen kaikkea ärtyneinä. Kuin moinen kohtalon oikku olisi ollut pelkkää julkeaa kiusantekoa nyt ja tässä paikassa.
|
|
|
Post by spyrre on Dec 31, 2020 17:11:16 GMT 3
Tunnelma oli kireä kun saattue hivuttautui varuillaan hiljaisesti odottavaan solaan. Yllättäen välittömin vaara ei kuitenkaan tullut mahdollisesta väijytyksestä taikka pedoista, vaan maastosta itsestään. Akela oli tarkkaillut kallioita siinä missä muutkin, ja säpsähti hälytettynä kun kookkaat juhdat päästivät äkkiä pelästyneen, protestoivan mylvähdyksen... ja jota seurasi vähintäänkin pahaenteinen puun räsähdys. Nainen seisahtui ja harppasi refleksinomaisesti kauemmas vankkureista kun nämä kallistuivat rytisten ennen kuin hänenkin katseensa löysi syyn. Vartijat joutuivat pidättelemään järkyttyneesti tempovia juhtia mutta elukat eivät olleet rytistelemässä tiehensä tai hänen ylitseen... aivan vain siitäkin syystä että halkeamaan puolittain sortuneet vankkurit eivät selvästikään olleet menossa mihinkään. Tämä oivallus ei ollut tervetullut varmasti yhtään kellekään, varmasti kaikkein vähiten heidän kyseenalaiselle johtajalleen jonka tyrmistynyt ja vihainen ääni kantautui vankkureiden sisältä.
Vain hetken huolimattomuuden aiheuttama välikohtaus alkoi nopeasti vaikuttaa varsin pahalta heidän matkansa jatkumisen suhteen. Haltianainen päätyi samaan lopputulokseen silmäiltyään pyöränsä pirstonutta kulkuvälinettä ja kirosi ääneen. "Tuo ei kyllä ole lähdössä enää liikkeelle" hän totesi kaiketi eniten Tarashille tuntumassaan, vaikka ei suoranaisesti arkaillut turhautuneesti kinastelevia vartijoitakaan. Rehellisesti tämä ei oikeastaan vaikuttanut edes erityisen huolestuneelta niin vankkureista kuin näiden omistajastakaan vaan nainen nojautui keihäänsä varteen jäädäkseen seuraamaan enemmänkin kärsimättömänä kun muu joukko kiirehti kiskomaan kapinetta ylös railosta minkä taisivat. Raskaiden vankkureiden liikuttaminen ilman yhtä pyörää ei ollutkaan helppo tehtävä edes juhtien avulla vaan vaati useita miehiä, jättäen vain pari vahtiin... ja nytkin lähes jokaisen huomio oli suuntautunut tähän välikohtaukseen.
"Ehkä meidän oppaammekin on nyt lastattava tavaransa noihin elikoihin ja käveltävä kuten meidän muidenkin--" nainen myhähti mutta valpastui äkkiä. Soraa rapisi taas alas kalliota, nyt lähempänä... ja äkkiä sitä seurasi jotain muutakin. Ehkä äskeinen onnettomuus oli ollutkin vanhinko, mutta jokin oli kuin olikin pitänyt lähestyjiä silmällä kuin osoittaakseen kuinka armoton erämaa vain odotti herpaantumista iskeäkseen hampaansa varomattomaan. "Varokaa! Kallioilla!" Akela ehti huudahtaa kiskaistessaan keihäänsä eteensä kun joukko rujoja petoja syöksähti esille. Ne liikkuivat nopeasti kuin liskot kiveä myöten kavuten mutta tästä ja niiden ruhoja peittävistä luisista panssarilevyistä huolimatta näyttivät enemmän epämuotoisilta, lähes härän kokoisilta susilta pitkine hampaineen ja kynsineen. Pedot eivät epäröineet tai varoittaneet aikeistaan vaan vyöryivät alas, iskien jo yhden epäonnisen miehen maahan. Paniikinomaisesti riuhtovat ja mekastavat juhdat selvästi houkuttelivat niitä mutta ne tuskin nirsoilisivat pienemmänkään saaliin suhteen...
|
|
|
Post by submarine on Jan 1, 2021 2:34:19 GMT 3
Julma ja säälimätön maa tiesi tilaisuuteensa tulleen, eikä empinyt. Pedot hyökkäsivät alas kallioilta ahnaasti ja nopeasti, kuin olisivat odottaneet juuri tätä hetkeä, kuin olisivat tienneet tarkalleen, millainen julma kohtalon oikku karavaania pian koettelisi. Ensimmäinen mies kuoli ennen kuin ehti ymmärtää, mistä oli edes kyse. Muut haparoivat huudahtaen kauemmas, sohien ja heristäen keihäitään. Raskaat juhdat villiintyivät yhdessä hetkessä ja alkoivat tempoa eri suuntiin, potkien ja runnoen petoja ja ympärillä olevia, piittaamatta keneen tai mihin osuivat. Pedot hyökkäsivät melkein yhtä säälimättömästi ympäriinsä, louskuttaen kaikkea liikkuvaa kohti ja repien säälimättä kaikkea, mihin kurottivat. Toinenkin mies kaatui melkein yhtä nopeasti kuin ensimmäinen.
Tarash päästi ilmoille hurjan karjaisun. Hänen leveä ja raskas miekkansa oli hänen kädessään yhdessä silmänräpäyksessä ja hän harppasi raivoavia petoja kohti, puskien miehiä tieltään pelkällä raa'alla voimalla ja massalla. Hän ei epäröinyt kuoleman edessä, vaan se sai hänet vääjäämättömäksi, keskitti hänen tahtonsa ja määrätietoisuutensa keihäänkärjeksi, joka sinkosi epäröimättä eteenpäin. Mietteliäs jätti oli väistynyt hurjan soturin tieltä, eikä soturi epäröinyt. "Miehet! Ryhdistäytykää!" hän mylväisi. Hänen miekkansa heilahti, ja hän iski sen lähimmän pedon panssaroituun kalloon. Luu rusahti terän alla, mutta hirvitys ei kaatunut. Miehen äkillinen hyökkäys yllätti sen ja se horjahti päätään heitellen sivuun, mutta paljasti hänelle saman tien valtavat hampaansa ja loikkasi hänen kimppuunsa. Tarash väisti syöksyn, harppasi sivuun ja iski kerta toisensa jälkeen pedon lonkkia miekallaan. Luupanssari rusahteli ja elukka mylvi raivosta ja tuskasta, mutta se ei selvästikään ollut aikeissa kuolla näin vähällä...
|
|
|
Post by spyrre on Jan 1, 2021 15:14:00 GMT 3
Villi kaaos oli puhjennut solan suulle vain yhdessä armottomassa silmänräpäyksessä. Heidän valmiiksikin pieni joukkonsa oli kärsinyt jo peruuttamattomasti kun louskuttavat pedot iskivät saaliinsa keskelle. Kaikeksi onneksi Tarash oli nopea iskiessään ensimmäisen hirmun kimppuun joka pysäytti sen ainakin hetkeksi aikeistaan. Luu ja panssari rutisivat kovien iskujen alla hirviön horjuessa, mutta se ei selvästikään aikonut luovuttaa vaan yritti kääntyä irvistellen tavoittelemaan soturia kimpussaan. Äkkiä jotakin näkymätöntä pyyhkäisi miehen ohitse. Se oli kuin häivähdys jotakin painostavaa ja aineetonta... mutta ilmeni nopeasti joksikin yllättävänkin fyysiseksi.
Peto ulvaisi tyrmistyksestä kun jokin tuntui iskeytyvän sitä vasten voimalla, joka riitti paiskaamaan hirviön jaloiltaan kivikkoon. Otus haukkoi henkeään ja sätki päästäkseen ylös mutta isku oli onnistunut lähes tyrmäämään sen hetkeksi. Kivulias tai ei, tuskin kuluisi kauaa että se olisi jälleen jaloillaan... eikä pedolle varmastikaan kannattaisi antaa sitä mahdollisuutta. Lyhyt hahmo syöksähti miehen ohitse kaatunutta hirviötä kohti. Akelan askelet eivät edes epäröineet kuin aiempi kireys olisi lopulta puhjennut pintaan suorastaan hurjistuneella vimmalla kun nainen loikkasi survaisten villisti keihäällään. Peto päästi korahtavan valituksen kun terä upposi sen kurkkuun... mutta rumiluksen nahka oli kirotun paksua. Se teutaroi tuskaisesti pakottaen Akelan kavahtamaan sivuun kynsiensä tieltä vaikkakin keihäs oli selvästi uponnut johonkin. Hirviön kidasta purskahti verta mutta se ei ollut antamassa periksi. "Pian! Tapa se ennen kuin se nousee!" Nainen ärähti kaaoksen lävitse, yrittäen hakea tilaisuutta keihäälleen hosuvien raajojen ja louskuttavien leukojen lomasta.
|
|
|
Post by submarine on Jan 2, 2021 1:46:53 GMT 3
Jos Tarash ehti tiedostaa jotakin outoa tapahtuneen hänen mitellessään hirviön kanssa, hän ei ainakaan ehtinyt ajatella asiaa, ainoastaan kohottaa miekkansa varuillaan. Jokin sai pedon horjahtamaan sivuun, ja äkkiä Akela olikin sen kimpussa hurjana, suorastaan villinä. Mies, joka kukaties yritti yhä ymmärtää tapahtuneen, pysytteli puolustuskannalla niin kauan, että toinen oli jo survaissut keihäänsä syvälle hirviön kurkkuun, panssarilevyjen väliin. Tarashin varautunut puolustuskanta ei kestänyt montaakaan hetkeä. Kun veri ryöpsähti pedon kurkusta ja nainen taisteli yksinään sitä vastaan, hänkin toimi. Miehen kurkusta karkasi uusi karjaisu, kun hän harppasi raskasta hirviötä kohti ja heilautti miekkaansa voimalla. Tällä kertaa hänen kätensä oli tarkka ja raskas terä humahti voimalla luulevyjen väliin. Panssari oli kuitenkin tiukassa eikä miekka uponnut kunnolla, vaan jäi ansaan levyjen puristukseen. Silti se riitti. Peto notkahti ja rääkäisi, kun miekka rysähti sen niskaan ja upposi lihaan. Se luhistui veren roiskuessa, mikä antoi soturille aikaa riuhtaista miekkansa irti ja iskeä uudelleen, tarkalleen samaan kohtaan. Tällä kertaa luulevyt eivät pidätelleet sitä, vaan mies tunsi lihan ja luun murtuvan miekkansa alla. Enempiä lyöntejä ei tarvittaisi.
"Niitä oli toinenkin!" mies karjaisi Akelalle samalla, kun riuhtoi asettaan irti pedosta. Hän ei ehtinyt tarkastaa missä pedon lajitoveri oli, mutta oli kuitenkin eittämättä varmaa, että se oli yhä hengissä... ja että ympärillä huutavat miehet tuskin pärjäisivät hyvin sitä vastaan, vaikka osa olikin jo alkanut muodostaa jonkinlaista rintamaa.
|
|