|
Post by submarine on Jan 12, 2021 1:33:57 GMT 3
Tarash pudisteli päätään Akelan sanoille, mutta ei turhaan tuhlannut sanojaan asiasta väittelyyn. Hän oli todistettavasti hengissä, mikä eittämättä riitti vastaukseksi kaikkiin vastaväitteisiin. Hän tuntui keskittyvän van sinnittelemään kipunsa kanssa, ja siinäkin oli selvästi jo aivan tarpeeksi haastetta juuri nyt. Hän kiitti kaikkia tunnettuja jumalia siitä, että tunsi aineen tuskaisen pureman jo ennalta, muussa tapauksessa hän tuskin olisi selvinnyt tästä yhtä tyynesti ja kurinalaisesti. "Pääsen kyllä pian jaloilleni. Kunhan ne kantavat", mies vakuutti, eittämättä enemmän Akelalle kuin pällistelevälle mieskaksikolle. Kaikesta huolimattakaan hän ei selvästi ollut aikeissa vain lojua tyhjän panttina tai odottaa mitään ylimääräisiä armopaloja keneltäkään.
Miehet, jotka olivat tosiaankin ällistelleet tätä kaikkea ymmyrkäisinä ja hölmistyneinä, tuntuivat todella oivaltavan tilanteen vasta, kun Akela tiivisti sen heille varsin napakasti. Kumpikin kyräili tätä ja miestä epämääräisesti, jopa epäluuloisesti, mutta lopulta kumpikaan ei tuntunut olevan halukas yrittämään mitään. Olihan mies tosiaankin hengissä, niin kummallista kuin se olikin, ja vielä tärkeämmin tämä ei selvästikään ollut mikään tavallinen mies. "... en minä minkään noitakonstailijan miekkaa haluaisikaan", miekkamies tuhahti ja kääntyi kannoillaan marssiakseen pois. Vanhempi mies ei sanonut mitään, mutta hänkin pälyili taakseen varsin mietteliäästi samalla, kun suuntasi takaisin vankkureille.
Tarash vilkaisi mieskaksikon perään ja päästi epämääräisen äänen, jotakin hymähdyksen ja tuhahduksen väliltä. Sitten hän katsoi Akelaan. "Ilmeisesti sinä estit heitä ryöväämästä minut, kun lojuin tiedottomana maassa? Kiitos siitä, vaikka en tiedäkään miksi vaivauduit. Sinähän luulit minun kuolleen", mies huomautti tyytyväisenä, mutta selvästi aavistuksen kummissaan. Hän ei varmasti ollut pahoillaan toisen avuliaisuudesta, eikä hän tosiaankaan olisi halunnut yrittää suostutella omaisuuttaan takaisin sen jo kertaalleen ryövänneiltä, mutta naisen väliintulo ei tosiaan sopinut yksiin sen kanssa, mitä tämä kurja maa oli paljastanut siellä kulkevasta väestä - kovasydämisistä vaeltajista, jotka eivät etsineet tovereita tai murehtineet muiden kohtaloa...
|
|
|
Post by spyrre on Jan 12, 2021 15:59:41 GMT 3
Akela seurasi tiukasti kun kaksi miestä luikki takaisin vankkureita kohti tyhjin käsin. "Hyvä" hän kuittasi kuivasti toisen jupinan ennen kuin tuhahti ja heitti epäluuloisemman katseen kohti muuta joukkoa... varsinkin kulkuvälineensä edessä komentelevaa mahdollista velhoa. Hän ei tiennyt oliko tämä laittanut merkille jotakin outoa tai olisiko sillä jotain väliä jos oli, mutta nainen ei olisi halunnut ainakaan kokeilla. Epäluottamus tätä hiipparia kohtaan oli suuri eikä hän halunnut yhtään lähemmäs tätä kuin pakko oli siitä huolimatta että liikkui joukon mukana.
Ainakin vartijakaksikko luikki tiehensä mitään yrittämättä. Akela laski huomionsa takaisin kivuliaaseen Tarashiin silmäten tätäkin hieman mietteliäästi, mutta havahtui silmiään räpäyttäen kun tämä lausui jonkinlaisen hämmentyneen kiitoksen. Se nappasi naisen yllätyksellä. Hän nyökkäsi vasta pienellä viiveellä, vaikkakin liikahti syystä tai toisesta kiusaantuneesti. "Ai. Niin. Minä... Se ei... tuntunut hyvältä. Sinä olit kuitenkin ainoa, joka... teki jotain, ja... halusin varmistua ensin" haltia tapaili. Akela päästi epämääräisen puuskahduksen ja käännähti ympäri keihäineen kuin käydäkseen vahtiin... tai ainakin katse kävi haravoimaan nopeasti jonnekin kallioiden suuntaan. "Ne olisivat käyneet suoraan kiinni, kuin haaskaelukat. Ei niin tehdä" hän murahti lopulta. "Seuraavalla kerralla kerro jos aiot jotain tuollaista tai annan niiden vielä tehdä mitä haluavat." Uhkaus töksäytettiin enemmän tai vähemmän happamaan sävyyn... luultavasti nainen itsekin oli jokseenkin närkästynyt säikähdyksestä. Tai kukaties siitä, että oli yleensäkään säikähtänyt. "Kauanko menee että tokenet?" lisättiin kuitenkin vielä hetken kallioiden kyräilyn lomasta.
|
|
|
Post by submarine on Jan 13, 2021 1:08:00 GMT 3
Tarash vilkaisi Akelaan mietteliäästi, sikäli kuin pystyi kivuiltaan miettimään liiaksi mitään. Hän oli hetken vaiti, ennen kuin päästi sitten ilmoille epämääräisen murahduksen. Tai kukaties se oli vain tuskan kirvoittama ähkäisy. Joka tapauksessa hän ei vaikuttanut aivan varmalta toisen sanoista. "En voi syyttää heitä. Kuten taas näimme, täällä kukaan ei ole turvassa eikä elämällä ole paljoakaan arvoa tai merkitystä. Ei ole mitenkään turhan outoa, että he halusivat vain napata kaiken hyödyllisen mukaansa ja jatkaa eteenpäin", mies pohdiskeli. Hän mietiskeli asiaa varsin rehellisesti ja suorasukaisesti, ottamatta mitään todellista asennetta sen suhteen. "Kukaties niin on järkevintäkin. Ylevät aatteet eivät tunnu palvelevan mitään tarkoitusta täällä", hän huokaisi sitten melkeinpä periksiantavaiseen sävyyn. Oli lopulta hyvin vaikea väittää vastaan raadollisille totuuksille, jotka tämä julma maa heille paljasti veren ja tuskan kautta. Atruk otti valittamatta ja säälimättä jokaisen, joka oli valmis antamaan sille yhtikäs mitään. Lopulta mies hymähti, kuin asia olisi ollut täysin turhaa haikailua - mitä se olikin. "Minun pitää istua vielä hetki, ennen kuin jalkani kantavat. No, nyt ainakin tiedät. Jos näytän kuolleelta, sinun on paras ainakin odottaa hetki, ennen kuin oletat liikaa. Minä... en kuole yhtä helposti kuin monet. Minulla on tapani selvitä."
Samaan aikaan vankkureiden ympärillä kuhisi, kun miehet yrittivät parhaansa mukaan korjata särkynyttä pyörää, katsoa mitä oli tehtävissä haavoittuneiden eteen ja raivata surmattujen petojen ruhoja sivummalle. Karavaanin herra nyki partaansa turhautuneesti ja katseli tätä kaikkea epämieltyneenä, kuin kyse olisi ollut pelkästä kiusallisesta välikohtauksesta, eikä lähemmäs hivuttautuvasta kuoleman varjosta koko joukkion yllä. Joko hän tosiaan ei kavahtanut äskeistä ollenkaan, tai sitten hän luuli olevansa tavalla tai toisella tämä kaiken koskemattomissa. Ainakin hän huusi napakoita, vihaisia käskyjä väelle ympärillään varsin kärkkäästi, komensi kiirehtimään ja parjasi menetettyä aikaa kovin sanoin. "Olen syytänyt jo aivan liikaa rikkauksiani teihin kurjiin! Siitä huolimatta ette osaa ajaa edes vankkureitani suoraan, saati sitten käyttää aseitanne siihen, mitä varten ne on tehty! Olisin selvinnyt paremmin, jos olisin palkannut yhden ainoan kantajan ja lähtenyt matkaan jalan! Kautta kurjien jumalten!" mies päivitteli kovaan ääneen.
Tarash hymähti tälle kaikelle. "Joko tuo mies on todella harhainen, tai sitten hänellä on enemmän sisua, kuin näillä kaikilla palkkamiekoilla yhteensä. Ehkä kumpaakin."
|
|
|
Post by spyrre on Jan 13, 2021 19:58:56 GMT 3
Tarashin kivuliaat äänet saivat naisen vilkaisemaan vaivihkaa olkansa yli ennen kuin tämä kävi jälleen vahtiin, tuhahtaen hieman toisen pohdiskeluille. "Kukaties. Muistan sen sitten jatkossa" hän tokaisi yhtälailla happamasti ajatuksille että ehkä oli vain järkevintä tehdä mitä ryöstösaalista kärkkyneet miehet olivat aikeissa tehdä. "...sinun saappaasi olisivat olleet liian suuret minulle joka tapauksessa" lisättiin kuitenkin. Tämä kuulosti lähes jonkinlaiselta...kevennykseltä, mutta siitä oli rehellisesti vaikea sanoa koska nainen ei kääntynyt ja ääni pysyi yhtälailla vakavana. Huolestuttavaa. "No. Mistä ikinä tuon rohdon saitkaan, se oli selvästi hintansa arvoinen. Toivottavasti sinulla on lisää, tuo tuskin oli ainoa peto mihin törmäämme." Akela pyyhki ohimennen kädellään verentahrimaa etumustaan epämieltynein elkein. Nyt tuskin oli kuitenkaan aika alkaa murehtia moisesta kuin mukavuudesta tai siisteydestä, olihan erämaa jo osoittanut mitä tapahtui kun sille soi pienenkin tilaisuuden.
Haltia jatkoi vahdissa seisomista, tosin heittäen itsekin katseen vankkureiden suuntaan. Väki hääri kiireisesti samaan aikaan kun partaisen miehen ärtyisä ääni kaikui kaiken yllä. Tämä sai jälleen pisteliään katseen. "Olisipa se tehnyt niin. Olisin halunnut nähdä miten nopeasti tuo olisi ollut jonkin elikon ateria" Akela tuhahti puoliääneen. Moinen valitus kävi selvästi hänen hermoilleen, mutta ei tarpeeksi että häntä olisi kiinnostanut tehdä muuta kuin pysyä erillään kaikesta. Tarash laittoi metelin eittämättä myös merkille, mutta jossain määrin objektiivisemmin. Haltia vaikeni mietteliäästi ja antoi hieman pidemmän, arvioivamman katseen mekastavalle miehelle. "Enemmän sisua kuin järkeä, ainakin" hän päätteli lopulta. "Ainoa syy miksi tuo kovaääninen hölmö on vielä hengissä on se ettei se laittanut nenäänsäkään ulos kärryistään kun jotain tapahtui. Mutta siinä vaiheessa kun välissä ei enää seiso ketään..." Akela antoi äänensä haipua pahaenteisesti ja kohautti sitten harteitaan. Ajatus ei selvästikään ainakaan haitannut häntä. Jokin tässä antoi aavistuksen siitä ettei naisella ainakaan ollut aikomusta olla se joka laittaisi henkensä peliin uhoavan, harhaisen miehen vuoksi jos tilanne menisi siihen... vaikkakaan hän ei ollut tuntunut myöskään väistävän taistelua aiemmin.
Akela valpastui ja kohotti keihästään kun havaitsi jälleen liikettä kallioilla. Tällä kertaa se ei kuitenkaan paljastunut samanlaiseksi kammottavaksi pedoksi kuin viimeksi. Esiin pyrähteli pieni joukko nahkasiipisiä eläimiä, jotka hetken kiinnostuneesti kaikkea tarkkailtuaan loikkasivat ilmaan liitelemään näkymän ylle terävähampaisia nokkiaan innokkaasti naksutellen. Niitä kiinnostivat selvästi enemmän jo valmiit, kuolleet ateriat kuin elävien hätyyttäminen... ainakin tähän hätään, tarkemmin katsottuna nämäkään elukat eivät olleet lopulta aivan pieniä. Nainen seurasi tätä hetken epäluuloisesti kunnes totesi tilanteen itsekin ja laski tuhahtaen asettaan. Verta ja sen löyhkää oli kaikkialla, oli pieni ihme ettei se ollut vielä houkutellut paikalle muuta. Akela murahti itsekseen ja nykäisi sitten ohimennen huivinsa kasvoiltaan, katsettaan taivaalta irrottamatta. Kankaan alta paljastuivat nyt paremmin vaaleanruskeat kasvot, joita halkoivat mustat tatuointikuviot, mutta ennenkaikkea arvet. Nyt niiden seassa oli yksi tuoreempi jota nainen pyyhkäisi revityllä huivillaan itsekseen jupisten. Hupun varjosta tuskin oli läheltä vaikea huomata myöskään paria pieniä sarvia tämän otsalla. "Olet ollut mukana pidempään kuin minä. Onko sinulla aavistustakaan miksi tuo hölmö on valmis vaarantamaan itsensä näin? Jos se on vain aarteiden perässä kuten suurin osa, se on vielä typerämpi kuin olettaisi. Rahaa sillä tuntuu jo olevan" hän tiedusteli hetken kuluttua mietteliäästi.
|
|
|
Post by submarine on Jan 14, 2021 1:14:23 GMT 3
Tarash hymähti uudelleen naisen ärtyneelle mutinalle ja turhautumiselle. Tai kukaties ääni oli lähempänä tuhahdusta. Joka tapauksessa hän nyökkäsi ja katsahti myös mekastavaan, äreään mieheen. "Kuka tietää. Hän ei vaikuta olevan aivan tottumaton tällaiseen, eivätkä nämä vaarat selvästikään tule hänelle yllätyksenä. Mutta siinä olet kyllä oikeassa, että hän tuskin pääsisi pitkälle itsekseen. Toisaalta hänellä on kaiketi tarpeeksi järkeä olla yrittämättäkään, sanoi mitä sanoi", mies tokaisi. Hän katsahti ärhentelevään partasuuhun vielä uudelleen, aavistuksen mietteliäämmin. Tämä ei vaikuttanut aivan yhtä typerältä, kuin sivistyksen parista tulleet, kokemattomat kauppiaat, jotka uskoivat rahan ja ostettujen miekkakäsien ratkaisevan kaikki mahdolliset ongelmat. Mutta toisaalta oli vaikea sanoa, miten tämä lopulta todella erosikaan niistä. "Ja onhan hänellä kaiketi se valtava korstonsa vankkureissaan, se jota harvemmin näkyy. Sillä miehellä on tarpeeksi aseita ja hartioita olla vaarallinen, ja herramme pitää häntä aina lähellään, niin ettei koskaan ole oikeasti yksin tai erämaan... tai meidän... armoilla", hän huomautti vielä. Karavaanin herralla tosiaankin oli raskastekoinen, suurikokoinen ja raskaasti aseistettu soturinsa, jonka ei oltu nähty poistuvan vankkureista juuri koskaan. Kaiken keskellä oli helppo melkeinpä unohtaa, että mies edes oli olemassa. Mutta ellei tämä ollut kadonnut jollakin ilveellä vankkureista kenenkään huomaamatta, siellä tämä edelleen oli - ja kaikesta päätellen mies oli varmasti tarpeeksi vaarallinen tekemään ainakin pahaa jälkeä mille tahansa, ennen kuin kaatuisi itse.
Kun puhe äkkiä kääntyi siihen, mihin karavaanin herra oikeastaan pyrki tällä kaikella, Tarash vilkaisi tätä uudemman kerran mietteliäästi, tavalla joka kertoi hänen pohtineen asiaa aikaisemminkin, ja kukaties syvällisemmin kuin suurin osa. Hän harkitsi kysymystä hyvän hetken, ennen kuin vastasi mitään. "Tänne tullaan kahden asian perässä", mies totesi ilmeettömästi. "Suurin osa etsii täältä muinaisia rikkauksia, joita hirviöt, armoton maa ja muinaiset kiroukset ovat vartioineet. Suurin osa heistä on tarpeeksi rikkaita, että voi palkata kokonaisia sotajoukkoja suojakseen - ja tarpeeksi järkeviä, ettei edes lähde itse tänne, vaan antaa muiden kuolla puolestaan. Miksipä heidän edes tarvitsisi tulla, aarteiden etsimiseen on omat ammattilaisensa, ja typerämpikin tunnistaa arvoesineet sellaisia nähdessään." "Mutta sitten on myös niitä, jotka tulevat tänne, koska täällä on jotakin, mitä ei missään muualla ole. Atruk on muinainen maa, tarujen ja legendojen tyyssija, ja näiden raunioiden vainajat vaalivat tietoa, jota yksikään elävä ei koskaan ole nähnyt. Tietoa, joka on paljon kultaakin arvokkaampaa niille, jotka osaavat käyttää sitä. Tai asioita, joita sillä tiedolla on saatu aikaan", hän jatkoi mietteliäänä. "Kuten jo aikaisemmin sanoin, tuo mies on ollut hyvin tietoinen siitä, minne haluaa, ja hänellä on selvästi jokin kartta... jostakin. Olemme jo ohittaneet raunioita, joita kohti hän ei edes vilkaissut. Toki hän sivuutti asian vain toteamalla, että ne oli todennäköisesti jo ryövätty koska olivat liian lähellä rajaa, mikä voi pitää paikkansakin, mutta hän selvästi tiesi mitä halusi... eikä se ollut siellä."
|
|
|
Post by spyrre on Jan 14, 2021 21:26:29 GMT 3
Akela kuunteli samalla kun seurasi ilmassa kaartelevia haaskaeläimiä katseellaan keihääseensä nojaten. Niin vähän kuin hän pitikään vankkuriensa edessä huutavasta miehestä, tämä kaikki herätti silti paljon ajatuksia. Hän päästi mietteliään äänen, kunnes loi pienen pisteliään silmäyksen olkansa ylitse jollekin mitä toinen tuli sanoneeksi. "Ei minun herrani ainakaan" nainen töksäytti myrkyllisesti kunnes kuitenkin tuhahti ja käänsi huomionsa taas mittailemaan mietteliäästi näkymää sekä kuhinaa kärryjen tuntumassa. "Siinä korstossa on jotain... outoa. Näin sen vain vilaukselta aiemmin, mutta..." Akela mutisi hetken kuluttua. "...eivät ne kaksi keskenäänkään kauas pääsisi, jos näille muille tapahtuu jotain. Mutta tuo selvästi haluaa olla täällä henkilökohtaisesti. Jostain syystä. En pidä siitä. Mutta mitä minä tiedän. Tuskin tällaisesta paikasta mitään kovin hyvää tällä tavalla haviteltaisikaan." Nainen vaikeni taas hetkeksi kulmiaan rypistäen, voimatta silti olla irvistämättä hieman painellessaan veristä repaletta naamassaan rätillään. Haavaan tunnuttiin silti suhtautuvan vain yhtenä muiden joukossa, nämä eivät selvästikään olleet uusi tuttavuus. "...oli kuinka oli. Tällä menolla emme tule pääsemään pitkälle ennen pimeää. Nuo kirotut vankkurit tuhlaavat meiltä paljon aikaa. Joudumme vielä jäämään keskelle tätä sokkeloa yöksi" Akela lisäsi kohta. Hän nyökäytti päätään kevyesti väen suuntaan joka yritti vielä epätoivoisesti saada pyörää korjattua ja puuskahti sitten. "Toivottavasti tuolla hiipparilla on jotain hihassaan ja se tietää jonkin salaisen leiripaikan täällä. Vaikka enpä pidättele hengitystäni."
Taustalla häärinnän reunamilla haaskaeläimet tuntuivat rohkaistuvan hiljakseen hivuttautuakseen suuren raadon äärelle havittelemaan lihaa. Niiden innokas ääntely sai Akelan kääntämään päätään ja hätkähtämään hieman kun yksi elikoista lehahti kuolleen hirviön päälle heidän tuntumassaan. Se kallisteli kaljua lintumaista päätään tarraten lihaan kynnekkäillä siivillään, eittämättä kiinnostuneena myös kahdesta pienemmästä verentahrimasta hahmosta... jotka sentään liikkuivat vielä. Akela jännittyi nopeasti ja ärähti. Nainen paiskasi rätin kädestään ja tarttui keihääseensä, antaen elukalle mojovan iskun puisesta varresta joka lähetti sen kivuliaasti kirkuen räpistelemään taaksepäin. Hän oli selvästi aikonut ottaa luulot pois moisesta otuksesta samantien ennen kuin se saisi ajatuksia verisestä maassa makaavasta miehestä... ja olihan toisen miekkakin vielä kiinni raadossa. Kyräillen sarvekas nainen astahti eteenpäin pedon äärelle ennen kuin kumartui kiskaistakseen aseen elukan kidasta luoden varoittavia katseita äänekkäisiin haaskansyöjiin.
|
|
|
Post by submarine on Jan 15, 2021 3:40:37 GMT 3
Tarash ei varsinaisesti osannut, tai edes katsonut tarpeelliseksi, väittää vastaan toisen mutinoille. Moni asia oli kaikkea muuta kuin parhaalla mahdollisella tavalla juuri nyt, eikä matka tosiaan ollut ollut myötäinen tähän mennessä. Osa väestä selvästikin jo epäili, että kohtalon julma koura vain odotti oikeaa hetkeä antaa lopullinen armonisku heille kaikille. Mikään ei tulisi ainakaan helpottumaan, eivätkä asiat olleet menneet erityisen hyvin edes tähän asti. "Päivää on vielä jäljellä. Älä lannistu, ei kukaan väittänyt alun perinkään, että matkasta kirottuun maahan tulisi helppo tai kepeä", mies totesi lopulta. Hän ei kuulostanut millään muotoa siltä, että olisi laskenut sanoille juurikaan painoa, mutta samalla hän aikoi pitää päänsä määrätietoisesti kylmänä. Tuhon manaaminen ylle ennen aikojaan tuntui usein olevan erinomainen tapa myös saada sitä.
Erämaan pienemmät pedot saapuivat vihdoin hyötymään muiden epäonnesta. Tarash vilkaisi pedon raadolle laskeutunutta, rumaa otusta ja seurasi vaitonaisesti, kun Akela iski siitä pahimmat luulot pois. Nainen oli eittämättä oikeassa; tässä maassa ei tosiaan kannattanut paljastaa heikkouksiaan tai näyttää siltä, kuin tekisi kuolemaa. Jokin saattaisi kokeilla onneaan. Hän tuhahti, ennen kuin vääntäytyi äkkiä ärähtäen jaloilleen. Hän varoi selvästi yhä kylkeään, mutta ainakin hän oli nähtävästi istunut tarpeeksi kauan, että jalat kantaisivat taas. Nähtävästi hänen juomansa ihmeliemi tosiaankin elvyttäisi hänet täysiin voimiinsa. "Sinuna jättäisin ne kuitenkin rauhaan. Nuo otukset vaikuttavat tarpeeksi nokkelilta kantaakseen kaunaa, ja ne todennäköisesti ovat valmiita taistelemaan jos liian kauan estelet niitä täyttämästä vatsansa", Tarash huomautti. Sitten hän astui eteenpäin ja ojensi kättään, kaiketi odottaakseen, että nainen antaisi hänen miekkansa takaisin.
"Kuulehan. Sinulla tuntuu olevan aavistus enemmän... jonkinlaista käsitystä periaatteista, kuin monilla. Voisin kukaties hengittää hieman kevyemmin tässä jumalten hylkäämässä erämaassa, jos tietäisin, että voin luottaa ainakin jonkun vahtivan selustaani. Todennäköisesti sinäkin. Mitä sanot?" mies äkkiä tokaisi, katsoen toista suoraan silmiin. Vaikka hän sanoikin sanottavansa varsin äkkiseltään, oli hän kaikesta päätellen silti täysin vakavissaan. Ilmeisesti hän oli sitä outoa väkeä, joka uskoi vilpittömästi... johonkin siinä määrin, ettei joutunut edes etsimään sanoja sen ilmaisemiseksi...
|
|
|
Post by spyrre on Jan 15, 2021 14:27:36 GMT 3
Nainen päästi epämääräisen myhähdyksen toisen toteamukselle ja myötäsi sanoja kevyellä olkapäiden kohautuksella. Kukaan ei varmasti ollut edes odottanut että tämä matka olisi helppo tai turvallinen; joten kaiketi kaikki siinä mielessä oli menossa suunnilleen odotusten mukaisesti. Hän ei pitänyt siitä että he olivat partasuisen, huutavan miehen päähänpistojen taikka tämän hankalan kulkuvälineen armoilla mutta hän ei ollut myöskään aikeissa antaa periksi. Hän taistelisi viimeiseen saakka jos siihen mentäisiin.
Haaskansyöjät alkoivat käydä kärkkäämmiksi ja pakottivat Akelan nopeasti takaisin nykyhetkeen. Isketty elikko räpisteli hetken surkeasti selällään maassa ennen kuin otus löysi jalkansa alleen ja pyrähti pakosalle. Sen toverit kavahtivat taaksepäin nostaen ilmoille entistä suuremman kiihtyneen metakan mutta parvi ei näyttänyt olevan pakenemassa katetun pöydän ääreltä näin vähästä... Sarvekas nainen piti niitä silmällä kumartuessaan ruhon puoleen kiskomaan miekkaa, joka tosin oli helpommin sanottu kuin tehty. Se oli uponnut syvällä, läpi panssaroidun pedon päästä ja kallosta. Hän joutui kiroamaan ja nykäisemään useammankin kerran painaen jalkansa otuksen ruhoa vasten ennen kuin terä viimein rusahti irti.
"Viimeinkin" hän jupisi pudistaen saastaista terää hieman, mutta käänsi katseensa kun Tarash alkoi äkkiä nousta jaloilleen. Nainen räpäytti silmiään ja jäi seuraamaan tätä katseellaan, eittämättä hämmentyneenä siitä että soturi oli jo näinkin hyvässä kunnossa. Kylki aristi selvästi vielä mutta muuten mies oli jo selvästi tolkuissaan. Aiempi myrkkyrohdos oli voimaltaan vaikuttavaa. Sarvekas haltia liikahti tuijotuksestaan toisen puhuessa ja heitti uuden varautuneen katseen kauempana räpisteleviin otuksiin. Ne selvästi kärkkyivät vieläkin kiiltävin, mustin silmin joissa oli varsin valpas tuijotus, eikä hänellä ollut syytä epäillä sitä etteikö Tarashin aavistus olisi oikea. "Hmh. No, pitäköön hyvänään. En ole niin epätoivoinen vielä että haluaisin kokeilla miltä tuo elikko maistuu." Hän tuhahti pyöräyttäen miekan sitten kädessään lykätäkseen sen odottavalle miehelle. "Katso hieman tuon kapineen perään. Se yksi korsto olisi vienyt sen hyvin mielellään heti kun tilaisuus tuli" nainen lisäsi. Seuraava ehdotus tuli selvästi enemmän yllätyksenä. Moinen ei sopinut hänenkään käsitykseensä tällaisesta karusta, kovapintaisesta ja opportunistisesta joukosta johon hän oli lyöttäytyny ja sarvekas haltia mittaili toista hetken vaiti kuin arvioidakseen kuinka vakavissaan toinen oli... vaikkakin suora katse jonka hän sai kertoi luultavasti jotain. Akela oli hetken vaiti ennen kuin heitti epämääräisen katseen ympärilleen. "Niin. Olisihan se... järkevää. Ottaisin kaiketi sinut mielummin selustaani kuin... no, ketään noista" hän myötäsi lopulta. Nainen ei selvästikään ollut yhtä tottunut sanojensa kanssa mutta ainakaan tästä ei ollut havaittavissa vilpillisyyttäkään.
"No... Kun kerran olet jaloillasi meidän olisi paras liikkua muualle. Nuo elikot keskittyvät toivottavasti raatoon kun pääsevät käsiksi siihen" Akela töksäytti, hieman yskähtäen. Hän viittasi keihäällään hieman tarpeettomasti kuhiseviin haaskaeläimiin ennen kuin astahti liikkeelle kohti muuta joukkoa kumarruttuaan vielä nappaamaan kantamuksensa mukaansa. Eiköhän etäisyys ruhoon olisi hyvästä joka tapauksessa.
|
|
|
Post by submarine on Jan 16, 2021 1:29:32 GMT 3
Tarash hymähti ja nyökkäsi. Hänen kasvoillaan oli vilpitön, jopa tyytyväinen hymynpoikanen, joskin hillitty sellainen. Toisen varovainen suostumus oli kukaties enemmän, kuin tässä paikassa olisi tohtinut edes toivoa. "Hyvä, se on sitten sovittu. Kumpikin meistä on valmis käyttämään asettaan toisen hyväksi, eikä koskaan tätä vastaan, ja yhden kunnia ja menestys on myös toisen", mies selvensi, melkeinpä kuin olisi tehnyt yhteenvetoa jostakin itselleen tutusta käytännöstä. Ainakin hän otti asian selvästi vilpittömän vakavasti. "Niin on parempi. Moni tästä väestä... he uskovat selviytyvänsä olemalla itse tarpeeksi vahvoja. Mutta kukaan ei ole tätä maata vahvempi." Mies katsahti muuhun karavaaniin. Kaikki oli muuttunut hankalaksi, sekaiseksi ja ponnettomaksi nyt, kun vankkurit olivat pysähtyneet. Karavaanin herra huusi kärttyisiä käskyjä väelle, joka ei joko viitsinyt tai osannut tarttua niihin juuri mitenkään. Näyssä ei ollut mitään yhteishengen tapaistakaan, eikä suuri joukko luonut minkäänlaista yhteistä voimaa. "... mutta olet oikeassa, meidän olisi parempi siirtyä", hän myönsi ja katsahti ohimennen rääkyviin, ruhon kimppuun hyökänneisiin raadonsyöjiin, ennen kuin lähti itsekin vankkureita kohti.
Kaksikko oli tuskin edes ehtinyt puolimatkaan vankkureiden luoksi, kun niiden omistaja äkkiä huomasi heidät ja lähti harppomaan heitä kohti nopein, ärtynein askelin. Mies nyki partaansa turhautuneesti ja asteli ympäriinsä tehottomana. "Te kaksi! Jos olette vielä hengissä, menkää tiedustelemaan reittiä etukäteen! Vankkurit on saatava syvemmälle solaan vielä tänään! En suvaitse enää enempää häiriöitä ja typeriä pysähdyksiä! Tiedustelkaa ainakin tunnin matka ja palatkaa takaisin! Menkää, jos haluatte ansaita palkkionne!" mies puuskahti ja heilutti käsiään turhautuneesti. Tarash vilkaisi ensin mieheen, ja sitten edessä odottavaan, kivikkoiseen sokkeloon. Ensialkuun käsky tuntui suorastaan mielipuoliselta, lähestulkoon varmalta kuolemalta. Mutta toisaalta... viime hetket olivat osoittaneet, että miesjoukko ympärillä ei suonut juuri sen parempaa suojaa. Ehkäpä pieni, nopeasti liikkuva kaksikko olisi jopa vähemmän selvä kohde kaikille edessä odottaville pedoille...
|
|
|
Post by spyrre on Jan 16, 2021 16:52:30 GMT 3
Toisen tyytyväinen julistus sai aikaan hämillisen katsahduksen, lopulta jopa pienen hymähdyksen joka erosi sarvekkaan naisen aiemmasta happamuudesta. Kukaties edes orastavan toveruuden löytyminen odottamatta tällaisesta paikasta tuntui hyvältä jopa tästä... vaikkakaan haltia ei tuntunut olevan pääsemässä varautuneisuudestaan aivan helpolla eroon. "Yritetään sitten olla ainakin järkevämpiä kuin nämä hölmöt" Akela hymähti heittäessään keihäänsä olalleen ja suuntasi kohti vankkureita.
Heidän saapumisensa laitettiin nopeasti merkille, ja tietysti juuri väärällä taholla. Turhautunut karavaaninjohtaja pyörähti muitta mutkitta heitä kohti ja Akelan hampaiden lomasta kantautui puolittainen kirous. Kaksikon ei tarvinnut miettiä kauaakaan mitä tämä halusi vaan se tehtiin nopeasti selväksi, hosumisen ja huudon keralla joka sai sarvekkaan naisen kulmat kurtistumaan entisestään. Hän seisahtui keihäs olallaan silmäilemään mekastavaa miestä ja viileä asenne leimahti nopeasti ikävämmin käskyjen edessä. "Haluatko että hajaannumme? Nyt? Täällä? Sehän on typerää!" arpinen haltia napautti suoraan. "Näitkö mitä tapahtui äsken, heti kun nuo elukat saivat tilaisuuden? Etpä tietenkään, koska laitoit nenäsi esille vasta kun puolet väestäsi oli syöty ja me olimme jo iskeneet ne otukset maahan!" Akela heilautti keihästään ärtyneesti kohti lähintä raatoa jonka päällä jo kuhisi parvi pieniä siivekkäitä petoja. "Tällä menolla sinulta loppuu väki jo ennen kuin olet puolimatkassa! Jos haluat perille niin sinun kannattaisi vetää pääsi sieltä mihin ikinä oletkaan sen tunkenut ja ajatella välillä!" Uusi repaleinen haava joka kulki naisen kasvojen poikki sai tummat kasvot näyttämään entistä tuimemmilta kun keltainen, pistävä katse jäi tuijottamaan hänen huppunsa varjosta. Akela ei selvästikään ollut ottamassa moista erehdyttävästi itsemurhatehtävältä (tai vähintään puhtaan piittaamattomalta) kuulostavaa komennusta vastaan erityisen hyvin, ei varsinkaan kun haavoittunut Tarash oli vasta hädin tuskin päässyt jaloilleen. Ei sillä, että tämä sekainen joukko jonka mukana he olivat saapuneet olisi lopulta tuntunut auttavan heitä kovinkaan ratkaisevasti.
|
|
|
Post by submarine on Jan 17, 2021 1:28:39 GMT 3
Parrakas mies risti kätensä rinnalleen ja kuunteli sarvipäisen naisen vihaista vuodatusta enemmänkin turhautuneen kummastuneena, kuin hurjistuneena tai tyrmistyneenä. Hän kurtisti kulmiaan kuin olisi kuunnellut vihaisen lapsen kiukunpuuskaa ja katsoi tätä hyvin suoraan ja kaartelematta, silmästä silmään. Tämä ei varmasti ollut ensimmäinen kerta, kun mies sai kuunnella jonkun turhautuneen vartijansa vihaisia sanoja - nyt tai muulloinkaan. "Minä haluan, että ne muutamat, joilla tuntuu olevan tarpeeksi älyä ja sisua tehdä yhtikäs mitään ilman, että huudan tahdissa käskyjä, tekevät itsestään hyödyllisiä! Ja kyllä vain, tiedän toden totta oikein hyvin, mitä äsken tapahtui! Jos aiot tosiaankin parjata minulle siitä miten tämä maa on vaarallinen, tai syyttää minua siitä, että oletan palkkaamieni vartijoiden olevan valmiita tekemään työtä palkkansa eteen, voit säästää suutasi! Sinulle on maksettu avokätinen palkkio siitä, että lähdit tähän, eikä ole minun syytäni, jos olet niin typerä, että et olettanut tämän todella olevan vaarallista!" mies ärähti ja heristi sormeaan. Sitten tämä risti kätensä uudelleen ja katsoi niskoittelevaa palkollistaan suorastaan haastavasti, melkeinpä loukattuna. "Jos teen mielestäsi jotakin väärin, niin kerro toki, millä tapaa minun pitäisi toimia! Odotammeko tässä yhtenä laumana, että voimme sitten marssia seuraavaan petojen väijytykseen, jota tällaisella joukolla ei ole mitään toivoa huomata ennen kuin ne ovat jo kimpussamme? Vai pitäisikö minun kukaties lähettää koko väki tarkastamaan etukäteen, jotta kukaan ei ole täällä korjaamassa vankkureita, ja jotta tiedustelijoista ei olisi mitään hyötyä!?" tämä pajatti suorastaan hurjistuneesti. "Tai jos sinulla ei ole parempiakaan ajatuksia, niin tee kuten käskin, tai riko sopimuksesi ja mene menojasi! Minulla ei ole tarvetta vartijalle, joka ei osaa suoriutua näin yksinkertaisista käskyistä!"
Tarash astui askeleen eteenpäin ja kohotti kättään tyynnyttelevään, tai ainakin toppuuttelevaan sävyyn. "Riittää. Tämä ei auta ketään. Tämä retkikunta on vakavassa vaarassa, eikä meidän tule sortua vihoittelemaan toisillemme. Vihollisia on jo kaikkialla ympärillämme", mies totesi. Hän kuulosti ällistyttävän määrätietoiselta ja seikkaperäiseltä, kun otti huomioon ettei hän oikeastaan ehdottanut mitään, tai ottanut minkäänlaista todellista asennetta asioiden suhteen...
|
|
|
Post by spyrre on Jan 17, 2021 16:12:20 GMT 3
Akela ei selvästikään omannut paljon uskoa kyseenalaiseen johtajaan, joka ilmaantui näkyviin vain huutamaan väelle ja ainoastaan vaaran ollessa ohitse, mutta siitäkin huolimatta vaikutti siltä että miehellä saattoi siltikin olla argumentteja päätöksilleen... niin epämiellyttävään sävyyn kuin ne tuotiinkin esille. Turhautuminen oli ilmeistä ja molemminpuolista eikä ollut vaikea nähdä sarvekkaan naisen niskakarvojen nousevan (ainakin kuvainnollisesti) pystyyn saadessaan vastaansa haastavaa asennetta. "Tietysti täällä on vaarallista! Siksi ei kannattaisikaan tehdä typeryyksiä!" hän ärähti vastaan mutta harhautui sarvienkalistelustaan heittämään näreän katseen väliin astivaan Tarashiin. Tilanne (tai parrakkaan miehen asenne) ei miellyttänyt tippaakaan, mutta tyynen soturin toppuuttelussa oli kaiketi lopulta perää... enemmän kuin olisi halunnut myöntääkään.
Akela vaikeni hetkeksi kyräillen ja hampaitaan kirskutellen, kunnes päästi ilmoille äreän tuhahduksen kaiketi pohdittuaan tilannetta hetken hieman objektiivisemmin. Hän ei näyttänyt tyytyväiseltä vieläkään ja karavaaninjohtaja sai teräviä katseita mutta valmius lähteä vääntämään asioista tuntui sentään korvautuvan lähinnä happamuudella. Ikävä kyllä oli varsin totta että tiedustelijoista ei olisi mitään hyötyä jos nämä eivät, no, tiedustelisi edeltä, nyppi tämän myöntäminen tai ei. Ohimennen hän silmäsi myös Tarashia joka ei ollut ilmaissut varsinaista mielipidettä asian suhteen mutta tuntui kuitenkin olevan jo äskeistä paljon paremmassa kunnossa.
"...psh. Hyvä on sitten. Mutta älä luulekaan että voit vain yrittää paiskata meidät surman suuhun huviksesi kun sinulle sopii" haltia töksäytti lopulta painiskeltuaan aisoiden kanssa hetken, ja sitten luoden tuiman katseen mieheen. "...äläkä yritä väittää ettenkö olisi tehnyt osuuttani, tai seuraavan kerran kun jotain tapahtuu niin saatte pärjätä keskenänne." Ilmeisesti moinen tölväisy oli käynyt jopa arpisen haltian ylpeyteen, varsinkin kun niin hänen kasvojaan kuin vaatteitaankin peitti vieläkin tahmea, tumma veri. Hän tuhahti vielä kerran ennen kuin pyörähti uudelleen ympäri keihäineen ja suuntasi harppomaan kohti pahaenteisiä kallioita. Jonkun tämäkin oli kaiketi tehtävä... eikä vain senkään vuoksi että kovaääninen mies niin komensi.
|
|
|
Post by submarine on Jan 18, 2021 2:42:45 GMT 3
Tarash kiirehti Akelan perään. Parrakas mies jäi kyräilemään heitä ärtyneesti, mutta vaitonaisesti. Napakat sananvaihdot olivat lopulta arkipäiväisiä tapahtumia tällaisen karavaanin keskuudessa; suurin osa väestä oli omapäistä ja ärhäkkää muutenkin, ja vaaran paikat vain kiristivät hermoja entisestään. Jos äskeisestä oli selvitty näinkin vähällä huudolla ja ärhentelyllä, kyse oli eittämättä sopuisammasta sananvaihdosta kuin suurin osa. "... no, jos haluat ajatella hyviä puolia, niin jos hän olisi passittanut jonkun tuosta joukosta tekemään tätä, emme koskaan saisi kuulla mistään tuloksista... tai edes koko miehestä", Tarash tokaisi päästyään toisen rinnalle. Tyhjiä sanoja, pelkkää yhdentekevää yritystä kääntää ajatukset leppoisammiksi. Mutta oli siinä kaiketi perääkin. Hyvässä tai pahassa, kaksikko oli esiintynyt äsken edukseen, mikä kaiketi tarkoitti, että heidän palkkionsa oli nyt kohdata entistäkin suurempia vaaroja. Koska jonkun sekin oli tehtävä.
Sokkeloinen solien ja kallioiden kenttä jatkui eteenpäin paljon pidemmälle, kuin mitä silmä pystyi näkemään. Siitä erkani varsin nopeasti sivureittejä, nousuja ja laskuja, joiden kulkusuuntia tai päätepisteitä oli mahdotonta edes arvailla. Tämä oli todellinen sokkeloiden kenttä, joka pystyi varmasti paitsi eksyttämään kulkijan helposti, niin myös kätkemään vaanivan uhan, kunnes oli jo aivan liian myöhäistä - kuten juuri oli nähtykin. Tarash pysähtyi jonkin matkan päähän retkueesta ja vilkaisi ympärilleen. Tämä paikka sai kaikki vaistot varoittamaan, ja typerämpikin olisi ymmärtänyt miten lähellä kuolema saattoi vaania. "Meidän on kaiketi paras etsiä reitti, jota myöten nuo vankkuritkin pääsevät eteenpäin. Ainakin se selkeyttää asioita", mies tokaisi lopulta. Hän nyökkäsi ohimennen päällään eteenpäin, kohti leveintä eteenpäin vievää reittiä. Läheltä erkanevat sivuhaarat näyttivät joko aivan liian kapeilta, pelkiltä halkeamilta seinämissä, tai sitten ne nousivat tai laskeutuivat niin jyrkästi, että vankkureiden ajaminen niihin olisi ollut silkkaa vaikeuksien kerjäämistä. "Jos jotakin tapahtuu, keskity pysyttelemään hengissä."
|
|
|
Post by spyrre on Jan 18, 2021 16:16:45 GMT 3
Akela harppoi ärhäkästi menemään, mutta sentään tuntui hyväksyneen suunnilleen tilanteen mihin oli joutunut. Parrakas mies sai tahtonsa läpi ainakin tällä kertaa... mutta se nyt tuskin oli asia jota kannatti jäädä märehtimään liian pitkäksi aikaa vaikka hän saattoikin tuntea hiipparin katseen niskassaan. Kun Tarash kiirehti hänen peräänsä nainen hidasti hieman vauhtiaan ja käänsi päätään tuhahtaen. "Kaiketi. Jos jonkun olisi tarkoitus selvitä tästä hengissä niin... no, se tuskin on kukaan noista. Ei sen perusteella mitä näin aikaisemmin" hän tokaisi ja pyyhkäisi ohimennen kasvojaan jo valmiiksi likaiseen hihaansa. Tilanteen todellisuus oli myönnettävä tällaisessa paikassa koska typerä kovapäisyys johtaisi kuolemaan yhtälailla kuin silkka hölmöyskin. Silläkin uhalla että tämä kommentti taisi kuulostaa vähintäänkin itseriittoiselta.
Pahaenteiset solat lähestyivät ja huomio oli nopeasti käännettävä niihin. Myös sarvekas nainen seisahtui hetkeksi mittailemaan siristellen jonnekin horisonttiin kurottavia kalliolabyrintteja epäluuloisesti, heittäen useamman katseen ylöskin. Aiemman kaltaisia petoja (tai muunkaanlaisia) ei kuitenkaan näyttänyt nyt kärkkyvän niiden reunamilla... tai ainakaan niin että ne olisivat antaneet mitään merkkejä itsestään. Akela hymähti myötäävästi Tarashin pohdinnoille ja nyökkäsi. "En näe montaakaan tarpeeksi tilavaa reittiä tuolle kapineelle. Valinnanvaraa ei taida olla paljoa."
Nainen teroitti aistejaan ja astui sitten varuillaan solaan. Se oli täynnä polkuja, halkeamia ja lohkareita, suurempia sekä pienempiä, jotka kaikki olivat tarpeeksi kätkemään sisäänsä vaaroja. Kivinen maa oli karua ja petollista ja useammin kuin kerran Akela joutui harppaamaan kiroten sivumpaan kun jostakin kivenkolosta tai soran alta kaivautui esille vihaisia suuria hyönteisiä. Kiiltävä musta skorpioni napsutteli ja heristi pistinsään tunkeilijoiden ärsyttämänä ennen kuin rapisteli tiehensä juuri heidän jalkojensa tuntumasta. Pelkkä askeleidensa varominen ei kuitenkaan veisi pitkälle tässä paikassa. Akela hidasti suuremmasta solasta poikkeavien sivuhaarojen kohdalla varmistaakseen ettei mutkan takana odottanut mitään valmiina loikkaamaan heidän kimppuunsa, ja alas seinämiä rapiseva sora sai hänet kohottamaan keihäänsä varuillaan joka kerta riippumatta siitä oliko kyseessä tuuli vaiko jotain muuta. Koko ajan pyrkimys oli kuitenkin suunnattu kohti kaukana häämöttäviä massiivisia raunioita jonka kivet kylpivät vielä hiljakseen punertavassa valossa. Niin pahaenteinen kuin tämä olikin, siinä oli silti vieläkin jotain jylhää ja ylevää, kaiken tämän ajankin jälkeen. "Vaikea uskoa että tuolla on joskus asunut väkeä" nainen mutisi puoliääneen luultavasti lähes itsekseen vilkuillessaan häälyvää hahmoa. Tuntemukset joita tämä toi olivat eittämättä ristiriitaisia jopa hänelle.
|
|
|
Post by submarine on Jan 19, 2021 1:38:41 GMT 3
Kaksikko eteni hitaasti ja varovaisesti sokkeloisten kallioiden poikki, etsien vankkureille sopivaa reittiä ja pitäen koko herkeämättömän huomionsa ympäristössään. Yksikin virheliike olisi voinut olla kuolemaksi. Tarash piti kätensä miekan tuntumassa ja antoi katseensa pyyhkiä kallioita ympärillään. Silmät eivät kuitenkaan vieneet vielä pitkälle tässä loukossa; kaikkien aistien oli oltava valppaina. Mutta vaikka tämä kaikki vaatikin hirvittävää keskittymistä, ja vaikka epäonnistumisen hinta olikin vielä tuoreeltaan mielessä, ei mies kuitenkaan antanut jännityksensä näkyä. Hän tarkkaili ympäristöään tyynesti, valmiina ja jännittyneenä mutta hätäilemättä. Ainakaan ensihätään reitti ei vaikuttanut erityisen huonolta. Kyse oli kukaties muinaisesta joen uomasta, sillä sen pohja oli varsin tasainen ja sileä. Vankkuritkin kyllä selviäisivät siitä, kunhan ne vielä pääsisivät liikkeelle. Ja jos jotakin uhkia odotti, eivät ne odottaneet ainakaan täällä - tai sitten ne olivat liian surkeita uhkaamaan edes kahta kulkijaa, saati sitten kokonaista aseistettua retkikuntaa. Pienet, vihaiset elukat jalkojen alla olivat lopulta yhdentekevä kiusa, jota jokainen täällä kulkeva oli oppinut väistelemään jo pelkästään alitajuisestikin. "Meidän on löydettävä reitin lisäksi jokin sopiva paikka yöpymiselle. Muuten on aivan samantekevää, miten turvallinen tämä uoma on", Tarash kommentoi matalalla äänellä, kun kaksikko eteni.
Kaksikko kulki varovaisesti ja hitaasti. Aurinko paahtoi yhä niskaan kuivassa, punertavassa iltapäivässä, ja silloin tällöin oli pakko seisahtua ja levähtää hetken verran. Tuollaisen tauon aikana Akela otti äkkiä puheeksi rauniot, jotka häämöttivät horisontissa ja tulivat aina välillä näkyviin kallioiden välistä. Tarash vilkaisi mietteliäästi toisen tähyilemään suuntaan ja murahti. "Väkeä kyllä. Mutta ei ihmisiä. Usein tietämättömien tarut ja legendat loihtivat kaikenlaisia kuvia ihmeellisistä palatseista ja entisaikojen kuninkaista, mutta voin vakuuttaa, että niissä ei ole asunut koskaan yhtä ainoaa ihmistä", mies vastasi. Rauniot eivät tuntuneet tekevän häneen samanlaista vaikutusta, mutta silti hän tutkaili niitä mietteliäästi. "Ne tietäjät ja viisaat, joilla on aavistustakaan siitä, millaisia noiden raunioiden todelliset asukkaat olivat, ovat harvassa. Joka tapauksessa he jättivät jälkeensä asumuksia ja esineitä, joita ei selvästi ole tehty ihmisille... tai ihmisten toimesta."
|
|