|
Post by submarine on Dec 16, 2013 14:27:32 GMT 3
Gald ei voinut millään muotoa väittää, että olisi ollut erityisen varma jatkosta. Kammio oli aivan yhtä tyhjä kuin aikaisemminkin, tai oikeastaan jopa tyhjempi nyt kun luurangot olivat laahustaneet muualle ja tulleet sitten hakatuksi pieniksi palasiksi. Nyt kammiossa ei ollut enää edes niitä. Vain pöytä pilarin ympärillä ja kolme ovea. Kaikkialla oli taas ikävän hiljaista, kun vertasi aikaisempaan taistelun ja mähinän meteliin. Jossakin lähettyvillä vesi tippui tasaisella rytmillä, mutta se ei millään tapaa tehnyt paikasta vähemmään... noh, aavemaista. Ilmaisu taisi tosin ikävä kyllä olla tavallistakin osuvampi. "En tiedä. Ei täällä ainakaan ole enempää luurankoja. Eikä näiden takaa kuulu yhtään mitään. Ei siellä ainakaan mitään ole passissa valmiina", Gald vastasi Spyron kysymyksiin jatkosta, yrittäen arvioida tilannetta parhaansa mukaan. Ei tainnut tosin olla erityisen paljoa arvioitavaa ainakaan näillä eväillä. Ja ansat saivat kyllä hänetkin epäröimään. Hän ei ollut hyvä missään sellaisessa. Eh, ne olivat pimeässä hiippailevien vorojen asia, eivät rehtien sotureiden. Vaikka sitten taas toisaalta, kaipa hänkin juuri nyt hiipi pimeässä. "En... tiedä. On se kai mahdollista että nämä on ansoitettu jotenkin. Mutta... eh. En tiedä miten tästä voidaan jatkaa muutenkaan kuin näistä ovista. Ei meillä ole kuitenkaan mitään millä täältä pääsisi pois vielä", Gald lopulta vastasi, vilkaisten aavistuksen puolittaisesti Spyroon. Eh, hän ei varsinaisesti halunnut näyttää pojalle miten vähän oikeastaan tiesi tilanteesta tai jatkosta, jos vain mahdollista. Se todennäköisesti saisi tämän vain panikoimaan. Silti hän kohotti toisen kätensä niskalleen kiusaantuneena, yrittäen parhaansa mukaan pohtia tilannetta läpi synkeässä kammiossa. Aineksia mihinkään sumplimiseen tai pyörittelyyn ei ikävä kyllä vain ollut. Oli vain kammio, pöytä ja kolme ovea.
Yllättyneenä soturi vilkaisi uudemman kerran poikaa, kun tämä äkkiä heitti varsin odottamattoman, mutta yhtä kaikki varsin osuvan huomion. Miekka, puhuva miekka. Eh, se oli kyllä pitänyt asiasta ääntä aikaisemminkin. Ja se varmaankin muutenkin ymmärsi varsin paljon siitä, mitä tässä paikassa nyt oli meneillään. Loppujen lopuksi huomio oli sen verran yksinkertainen että hän tuli tuhahtaneeksi turhautuneena itsekseen sille, miten ei itse ollut tajunnut moista. "Niin no... niin. En edes muistanut", Gald ähkäisi ohimennen, kohottaen sitten aavistuksen kyseenalaisesti miekkaa ja vilkaisten sitä. Ase tuntui olevan jonkinlaisessa passiivisessa tilassa juuri nyt kun mitään ei tapahtunut. Alun puheenpaljoutensa jälkeen se oli mennyt varsin hiljaiseksi. Mutta kukaties niin oli paras, hän ei ainakaan ollut varma miten hyvä asia oli koko ajan puhuva miekka. Silti, se toisaalta tarkoitti ettei hän ollut aivan varma mitä sille olisi pitänyt tehdäkään. Ensin hän kaavaili vain avaavansa suunsa, mutta jollain ilveellä miekka tuntui aavistavan että sitä tarvittiin, ja olikin äkkiä jo äänessä. Samalla tasaisella, rikkomattomalla, välkehtivällä äänellään. "Tämä on herrani Taah-Fiarin lähimpien vartijoiden viimeinen leposija. He seurasivat herraansa kuolemaan vapaasta tahdosta ja joivat kymmenen myrkkyä voidakseen valvoa hänen untaan ikuisesti. Heidätkin oli pahuus turmellut. Ovet ovat nyt turvallisia", miekka vastasi esittämättömään kysymykseen varsin tasaisen varmasti, pitämättä minkäänlaisia hengähdystaukoja tai muutenkaan liiaksi rytmittämättä. Eipä sen toisaalta ilman keuhkoja kai tarvinnutkaan. Joka tapauksessa, Gald tuli räpäyttäneeksi sille silmiään siltä varalta että ase aikoisi sanoa jotakin muutakin, mutta se pysyi hiljaa. Ilmeisesti se nyt vain oli sanonut sanottavansa eikä pitänyt muuta tarpeellisena. Terän hehku rauhoittui taas hyvin tasaiseksi, ja miekka tuntui taas ikään kuin sulkevan silmänsä ja astuvan taka-alalle.
Saatuaan nyt kuulla kaiketi kaiken sen mitä pitikin, olkoonkin että varsin tiiviisti ja ilman mitään vähänkään epätarpeellista, vilkaisi Gald ohimennen kohti luurankojen jäänteiden täyttämää käytävää, kiristäen suupieliään jokseenkin vaivautuneesti. "Vaatii melkoisen fanaattista omistautumista kuolla jonkun vuoksi kun tämä on jo mennyttä. He tuskin olisivat olleet mielissään jos olisivat saaneet tietää mikä kohtalo tätä kaikkea odotti. Hyvä että tuhoutuivat", soturi lausui, kuulostaen jossain määrin jopa melkeinpä anteeksipyytävältä, tai ainakin siltä että yritti parhaansa mukaan antaa ilmeisille sotureille tunnustusta palveluksestaan vaikka olikin äsken pirstonut niitä armotta palasiksi. Hetken verran hän tuijotti luunsirpaleita, ennen kuin sitten huokaisi, vilkaisten vuoron perään oviin ja Spyroon. "No. Minusta tuntuu että on ihan turha edes miettiä mikä näistä on paras avata ensin. Joten minä avaan tämän ja sillä siitä päästään", Gald tokaisi varsin itsevarmasti, astahtaen kohti keskimmäistä kolmesta ovesta varsin itsevarmana, aikomatta jäädä kuuntelemaan mitä Spyrolla oli mahdollisesti sanottavanaan asiasta. Hän halusi pois täältä, mieluiten mahdollisimman nopeasti, ja ainoa keino päästä täältä odotti ilmeisesti yhä vain syvemmällä. Kuten ilmeisesti myös haudan pahaenteinen herra, mutta sille ei voinut yhtään mitään. Ovet auki ja edistystä asioihin, se oli oikea tapa...
|
|
|
Post by spyrre on Dec 17, 2013 15:56:14 GMT 3
Ajatus ei suuremmin tainnut ilahduttaa suuremmin ketään heidän kahlatessaan epämääräisen käytävän poikki maahan sorrettujen luurankojen jäännöksiä väistellen mystiseen hautakammioon, mutta mikä sitten edessä päin odottikaan, taisi se silti olla heidän ainoa mahdollisuutensa päästä ulos olla etsiä tämä ja toivoa parasta. Varsinkin Spyro, kaiketi äskeisestä viisastuneena, tuntui suhtautuvan jokseenkin varovaisesti oviin heidän lähestyessään näitä vaikka huonetta kansoittavat luurangot olikin jo hakattu kaikki palasiksi. Se vilkaisikin jokseenkin levottomana Galdiin ennen kuin käänsi huomionsa kolmen pahaenteisen oven silmäilyyn, soturin arvellessa että ansoja tai ei, ei toiselta puolelta ainakaan kuulunut mitään mikä olisi viitannut siihen että takana olisi odottanut lisää vihamielisiä ruumiita. Tovin verran nulikkakin kuunteli varautuneena, mittaillen katseellaan ovia kuin yrittäen nähdä jotain epäilyttävää, kaiketi kuitenkaan saamatta aisteihinsa mitään erityisen raskauttavaa. Se tyytyikin vain nyökkäämään epävarmasti soturin arviolle, luultavasti hoksaamatta kuinka epäileväksi Galdkin lopulta tunsi itsensä, vaikka purppuratukka onnistuikin näyttämään jälleen jokseenkin huolestuneelta. "Mäkään en kyllä kuule mitään. Eh, vaikka... ei nämäkään pitäny mitään ääntä ennen kuin nousi ylös" se huomautti epävarmasti viitaten ohimennen kammion keskellä kohoavan pöydän ja maahan hajotettujen luurankojen suuntaan, sentään jo rauhallisempana vaikkakin olonsa kaikkea muuta kuin mukavaksi tuntien. Varsinkin jos edessä saattaisi ruumiiden lisäksi odottaa jotain salakavalampaakin...
Tosin, epävarmassa tilanteessa apua löytyikin tällä kertaa lähempää kuin oli odotettu. Gald näytti jokseenkin yllättyneeltä nulikan huomauttaessa että Kehränterä taisi olla enemmän perillä asioista kuin antoi ymmärtää, mikä sai Spyronkin yskähtämään hieman ja näyttämään aavistuksen kiusaantuneelta ehdotuksensa viitatessa kuitenkin melko suoraan äskeiseen välikohtaukseen. Kaiketi se koki olonsa vieläkin vaivautuneeksi onnistuttuaan härnäämään luurangot heidän kimppuunsa toimittuaan varomattomasti varoituksista huolimatta... vaikka saattaisikin olla todennäköistä että hirviöt olisivat tehneet mitä tekivät joka tapauksessa. "Olisi voinu sanoa aikasemmin jostain tuollasista" se jupisi hieman miekan liian myöhäistä varoitusta, kääntäen kuitenkin pian myös huomionsa Kehränterään kun soturi kohotti tätä tiedustellakseen asiasta mutta ehtimättä kuitenkaan tätä pidemmälle ennen kuin miekka itse jo vastasikin, kaiketi tapahtumia kuunnelleena... jos miekasta nyt näin pystyi sanomaan. Purppuratukkakin näytti yllättyneeltä aseen omatoimisuudesta mutta tyytyi tällä kertaa kuuntelemaan vain hieman levottomasti paikallaan liikehtien Kehränterän kertoessa epäröimättä sanottavansa, ennen kuin kapine vaikeni uudestaan. Luuranko-soturien kohtalo ei ollut erityisen miellyttävää kuultavaa varsinkaan miekan luonnottoman äänen kertomana pojan päätyessä näyttämään hieman järkkyttyneenä terän kertoessa kuinka tusina soturia oli juonut vapaaehtoisesti myrkkyä vain päästäkseen samaan hautaan herransa kanssa. Tämä kieltämättä selitti kammion hämmentävän irvokkaan asetelman... mutta kaiketi se että kuolleet "vartijat" olisivat nousseet ylös ja käyneet hyökkäykseen ei ollut tainnut kuulua alkuperäiseen suunnitelmaan. "Hitto... miksi kukaan tekis mitään sellaista?" se töksäytti saaden jälleen melkoisia kylmiä väreitä koko ajatuksesta, vilkaisten ohimennen vastentahtoisesti olkansa ylitse lähimpänä maassa retkottavan luurangon jäänteiden suuntaan.
Mutta jos ei muuta, ainakin miekan sanojen mukaan ovien ei kaiketi pitäisi enää aiheuttaa ikäviä yllätyksiä. Spyro rypisti kulmiaan ja silmäili kapinetta hetken punnitsevasti kunnes nosti jälleen huomionsa Galdiin miehen puhuessa kommentoiden myötätuntoiseen sävyyn sotureiden synkkää valintaa sekä odottamattomampaa kohtaloa. "Juu, ehh. Eihän sellaisesta olis enää edes mitään hyötyäkään.... muuta kuin, eh, noin. Vaikka ne ei kai tehneetkään sitä tarkotuksella. Aika... kamalaa" se myötäsi epämääräisen oudoksuvasti onnistumatta kaiketi oikein näkemään suuremmin järkeä moisessa melkoisen dramaattisessa muodollisuudessa sen enempää kuin Galdkaan, ellei mahdollisesti vielä vähemmän. Ainakin ajatus taisi häiritä sitä, sen lopulta vastatessa vain jonkin verran painokkaammalla nyökkäyksellä soturin toteamukseen. Hyvä vain niin soturien itsensäkin kannalta ettei luurangoissa erottunut enää häivähdystäkään luonnottomasta elämästä kuin hetki sitten... vaikka nämä kaiketi olivatkin jostain syystä valinneet lepopaikkansa itse, tämän lopun kanssa näillä tuskin oli ollut valinnanvaraa. Joten... tuskin he olisivat edes mitään muuta voineetkaan tehdä kuin mitä he olivat tehneet.
Oli tilanne mikä oli, jälleen varmuutensa löytäneen Galdin jokseenkin reteä päätös että nyt oli parasta mennä ja miettiä myöhemmin, taisi olla varsin paikallaan. Soturin tokaistessa että miettiminen olisi turhaa suunnaten kohti keskimmäistä ovea, poika päätyi katsahtamaan tätä jälleen varsin huolissaan, mutta vaikka oli kaiketi aikeissa sanoa jotain se päätyi kuitenkin viimein sulkemaan suunsa estelemättä. Ovi oli summanmutikassa valittu, mutta toisaalta, kai tämä oli heille tähän hätään yhtä hyvä vaihtoehto kuin muutkin jos nämä täytyisi tutkia kuitenkin. Lisäksi keskimmäinen tuntui jollain tapaa loogiseltakin vaihtoehdolta sille mitä he olivat etsimässä. Kai se oli vain pakko ottaa selvää puhuiko miekka totta vaikka purppuratukka ei voinut olla tuntematta oloaan skeptiseksi tämän suhteen varsinkin jos heidän täytyisi jälleen kerran luottaa henkensä mokoman puhuvan ja tuijottavan kapineen sanan varaan. Mutta ainakaan Gald ei epäröinyt, tämä oli selvästi jo tehnyt päätöksensä. "Äh... ole varovainen" se vain mutisi lopulta, kunnes veti henkeä ja jäi jännittyneenä seuraamaan mitä tulevan piti soturin tarttuessa keskimmäisen oven kahvaan. Täytyi kaiketi vain toivoa ettei tämän takana odottaisi vain lisää murhanhimoisia ruumiita...
|
|
|
Post by submarine on Dec 22, 2013 3:39:06 GMT 3
Spyrokaan ei loppujen lopuksi tuntunut hirveästi vastustelevan Galdin rivakkaa päätöstä avata jokin ovista sen enempää asiaa hautomatta. Kaipa poikakin ymmärsi, että tässä ei lopulta ollut muita tapoja edetä täältä mihinkään, ja että loppujen lopuksi huone ei tarjonnut edes minkäänlaista erityisempää arvioinnin mahdollisuutta. Oli siis parempi vain käydä tuumasta toimeen ja katsoa mitä tuleman piti. Siksipä hän ei sen suuremmin epäröinytkään astellessaan oven luokse. Tämä oli hänen mestarinsa ensimmäisiä oppeja: mikäli jotain oli tehtävä, empiminen oli turhaa. Oli parempi kuluttaa voimiaan onnistumiseen kuin ahdinkoon. "Älä huoli, ainahan minä", Gald tokaisi taakseen Spyrolle tämän mutistessa jonkinlaisen kehotuksen varovaisuuteen. Sitten hän kuitenkin seisahtui, melkeinpä mietteliäänä, ja päästi pienen, epämääräisen äännähdyksen ennen kuin vilkaisi aavistuksen kiusaantuneena poikaan. "Tai siis, ainakin yritän olla. Yleensä", soturi korjasi väitettään ja huokaisi, ennen kuin nojautui ovea vasten, painaen varovasti korvansa siihen. Rivakka sai olla, muttei sentään tyhmä. Ovi tosin oli varsin jämäkkää tekoa, jo pelkän ulkonäönkin puolesta, eikä hän ollut varma, olisiko kuullut mitään edes jos siellä todella olisi jotakin ollut. Mutta mitään ei myöskään kuulunut, joten kai sekin oli jotakin.
Gald vilkaisi vielä odottavaiseen, hermostuneseen Spyroon takanaan, ennen kuin kohotti kätensä ovenkahvalle, tarttuen siihen kokeilevasti. Mitään ei tapahtunut, ja muutaman nopean (kukaties liiankin nopean) hetken jälkeen hän lopulta kiskaisi. Kitisevä, nariseva ovi tuntui aukeavan oikeastaan yllättävän helposti, kuin sitä olisi käytettykin. Mies ei kuitenkaan kiskaissut sitä selälleen saman tien, vaan jäi katsomaan ovenraosta, niin että kauempaa tuskin erotti mitään, valaisten Kehränterän tasaisella hehkulla edessä aukeavaa huonetta. Oli kukaties, tai oikeastaan ehdottomasti, hyvä että hän noudatti edes jonkinlaista varovaisuutta. Hetken Gald vain tuijotti huoneeseen edessään, räpäyttäen muutamaan kertaan silmiään. Tosin jo hiljaisessa hämärässäkin pystyi sanomaan, että hän näki jotakin, sillä melkein saman tien, ennen kuin edes tajusi mitä edessä oli, soturi meni täysin jäykäksi. Ote miekasta tiukentui nyrkkimäiseksi puristukseksi, ja ovenkahvaa puristava käsi kiristyi aivan samalla tavalla. Vaistot toimivat nopeammin kuin äly, ja vasta muutamaa hetkeä myöhemmin hän sitten äkkiä puoliksi ähkäisi, puoliksi henkäisi kuuluvasti. Samaan aikaan, kuin yhtälailla näyn edessään tajuten, Kehränterä äkkiä välähti kirkkaasti, kuin tyrmistyneenä. Sitten hän astahti jäykän pakonomaisesti, melkein kuin kauhuissaan, taaksepäin, huitaisten oven kiinni ilman mitään varsinaista harkintaa. Se painui karmeihinsa, sulkien näyn takanaan - kaikesta päätellen lähinnä ennen kuin Spyro ehtisi asiaa ihmetellä sen enempää, kun otti huomioon miten nopeasti soturi tämän puoleen käännähti.
Hetken verran Galdin kasvot olivat varsin kalvakat, jos nyt aavistuksen sinertävä ja jo valmiiksi varsin halvakka iho nyt varsinaisesti edes kalpeni. Suuret silmätkin olivat vielä aavistuksen enemmän auki, ja koko hänen yleisilmeensä puhui selvästä, suuresta järkytyksestä. Kukaties jopa kauhusta. Ensimmäiset hetket hän vain tapaili sanoja, joita hänen huuliltaan ei kuitenkaan ollut tulevaksi. Sitten soturi kuitenkin sai hermonsa jossain määrin kuriin, ja päästi uloshenkäisyn, kun keuhkoihin kauhusta ansaan jäänyt ilma purkautui ulos. Maagisen miekan hohdekin tasoittui aavistuksen verran. "Siellä... ei ollut mitään. Ei mitään", Gald tapaili, tietämättä yrittikö nyt varsinaisesti vakuutella yhtään ketään mistään. Mutta mitään muuta hän ei kyennyt sanomaan tai kertomaan edes näin lyhyen silmäyksen jälkeen. Ei Spyrolle eikä varmaan kenellekään muullekaan. Hän vilkaisi ohimennen, melkein kuin peläten, taakseen ovea kohti, ennen kuin keskittyi vain ja ainoastaan poikaan edessään, katsoen tätä äkkiä tiukasti silmiin, totisempana kuin juuri mistään tähän asti. "Sinä... tuota. Sinun pitäisi mennä kauemmas. Jos noista muista... tulee jotain vaarallista. Mene sinne kivipilarin toiselle puolelle. Älä kurkistele, jokin voi nähdä sinut", Gald tapaili, nielaisten muutamankin kerran puheensa keskellä melkeinpä kuuluvasti. Käsi, jolla hän osoitti ehdotettua suoja-ja piilopaikkaa tutisi silminnähden. Ei tarvinnut olla erityisen hyvä ihmistuntija ymmärtääkseen että se "ei mitään", jonka mies huoneessa oli nähnyt oli kaikkea muuta, ja vieläpä kammottava. "Mene vain sinne. Minä tarkistan nämä muutkin nyt heti", lisävakuutettiin nopeasti, vaikka soturin omat sanat täyttivätkin häntä haluttomalla pelolla siitä, mitä tuleman piti. Ja vaikka hän yrittikin parhaansa mukaan pitää katseensa tiukasti edessään ja purppurapäässä, linnunsilmät hakeutuivat silti ovia kohti, kuin epäillen niiden jokaisen pitävän sisällään käsittämättömiä kauhuja. Kolmaosa siitä oli ainakin jo totta...
((2spooky4Gald D: ))
|
|
|
Post by spyrre on Dec 24, 2013 16:52:39 GMT 3
((Pahoittelut sekavuudesta taas. <_< ))
Vaikka oli seurannut tännekin saakka ilman hirvittävän suuria vastaväitteitä, ei Spyro voinut silti olla vilkaisematta miestä hieman epävarmasti kuontalonsa alta Galdin tokaistessa rehvakkaasti että ainahan sitä varovainen oltiin. Kaiketi haukansilmäinen soturikin tajusi asian pian ja kiirehti korjailemaan, mikä tosin ei tainnut tehdä erityisen hyvää tämän uskottavuudelle mikä sai pojan kohottamaan aavistuksen kyseenalaiseti kulmiaan, tämän päätyessä kuitenkin lopulta lähinnä puuskahtamaan pienesti. Kenties se toisenlaisessa tilanteessa olisi voinut olla jopa hieman huvittunut ellei olisi parhaillaan oltu murhanhimoisia hirviöitä kuhisevassa haudassa... mutta oli värvätty soturin kyseenalaiseksi järjen ääneksi tai ei, siitä ei päässyt mihinkään että vaihtoehtoja ei oikein ollut. Ovesta oli mentävä, pahoja aavistuksia tai ei. Kaipa mies tiesi mitä tekisi.... tällä kertaa, ainakin.
Galdin astellessa lähemmäs ovea nulikka jäi seuraamaan tilannetta hieman kauempaa, sormeillen itsekin jokseenkin varuillaan omaa irvistelevää asettaan. Se pysyi vaiti kun mies kumartui hetkeksi kuuntelemaan ääniä muinaisen oven toiselta puolelta ennen kuin soturi viimein tarttui kahvaan ja vetäisi uksen raolleen kurkistakseen sisään. Onneksi tämä sentään nyt tuntui noudattavan lupaamaansa varovaisuutta, ei sillä ettäkö poika olisi Galdia täytenä hölmönä pitänytkään... mutta siltikään purppuratukka ei osannut olla huolestumatta. Se säpsähti vanhan ja tomuisen oven selkäpiitä karmivaa narahdusta hieman yllättyneenä siitä kuinka helposti tämä oikeastaan edes aukesi Galdin tarttuessa tähän. Se olisi automaattisesti odottanut tällaisessa paikassa hieman enemmän vastusta hoitamattomien muinaisten saranoiden ja karmien suhteen, ja kieltämättä se oli ehtinyt jo pelätä ovien olevan mahdollisesti lukossa syystä tai toisesta. Muussa tapauksessa heidän reittinsä olisi saattanut tyssätä lähes seinään huolestuttavankin helposti... mutta ilmeisesti ovia ei oltu nähty tarpeelliseksi lukita, heidän onnekseen. Helpottuneisuus taisi kuitenkin jäädä melkoisen lyhyeksi nulikan tajutessa lähes samantien sisään kurkistavan Galdin jännittyneen kuin jotain nähden niille jalansijoilleen oven raosta sisään tuijottaen. Mitä ikinä hohtavan miekan valossa oven takana odottikaan, tämä ei selvästikään miellyttänyt tätä tippaakaan. "Mitä---?" Yllättynyt nulikkakin sihahti hätkähtäen ja silmiään räpytellen toisen jäädessä äkkiä tuijottamaan sisään henkeään haukkoen pojan yrittäessä kuitenkin kurottaa hieman kaulaansa toisen ohitse nähdäkseen mikä oli aiheuttanut moisen järkytyksen, mutta ennen kuin tämä ehti varsinaisesti edes nähdä mitään saati viimeistellä hämmästynyttä kysymystään, läimäytti soturi jo oven kiireesti kiinni pyörähtäen ympäri silmät ymmyrkäisenä. Ymmärrettävästi tämän seuraava julistus siitä, että oven takana ei ollut yhtään mitään sai purppuratukan näyttämään entistä häkeltyneemmältä. Poika hätkähti jälleen (kuin hieman syyllisestikin) kun ovi kiskaistiin kiinni nenän edestä, jääden kuitenkin itsekin melkoisen varpaillaan räpyttelemään silmiään ilmeisen järkyttyneelle soturille. "Eh? Miten niin ei?" töksäytettiin myös melkoisen jännittyneenä ja ehkä jopa hieman vainoharhaiseenkin sävyyn purpppuratukan pälyillessä varuillaan kauhistuneesta miehestä oveen tämän takana selvästikin varsin huolissaan tämän reaktiosta... kenties jopa hieman vastentahtoisen uteliaanakin. Mutta tajutessaan toisen kalvenneet kasvot nulikka kuitenkin empi, napsauttaen lopulta leukansa hämmentyneenä kiinni pasmansa sekoittaneena, tivaamatta ainakaan tähän hätään lisää karmeita yksityiskohtia vaikka epätietoisuus sitä selvästi tökkikin päätellen epämääräisestä vilkuilusta ovien suuntaan. Mitä ikinä sisällä olikaan, se oli selvästi kauhistuttanut miestä melkoisesti.
Pian Gald sai kuitenkin jälleen koottua itsensä kääntäen varsin vakavana katseensa enemmän tai vähemmän hakoteillä jännittyneesti liikehtivään nulikkaan. Spyrokin jätti oven pälyilyn hetkeksi sikseen kääntäen katseensa varuillaan soturiin, kuitenkin rypistäen hieman kulmiaan tämän kehottaessa painelemaan piiloon kauemmas kivipilarin varjoon. "Ehh? Niin mutta... entä sä sitten? Jos siellä on jotain? Oletko varma että se on hyvä idea?" poika huomautti empien, olematta kaiketi erityisen innoissaan tästä varsinkn nyt entistä suuremmalla epäluulolla oviin suhtautuen, varsinkin kun nyt annettiin ymmärtää että sisällä voisi olla jotain jonka vuoksi ei saisi kurkistellakaan. Haukansilmäisen soturin käsi näytti vapisevan silminnähden vieläkin pojan vilkaistessa kyseenalaisesti tätä ja osoiteltua pilaria hieman kauempana... miehen kuitenkin tuntuen olevan varsin vakavissaan sanojensa suhteen. Ehm. Se kirskautti hampaitaan vastahankaisesti kunnes kuitenkin lopulta ähkäisi ja nyökkäsi hieman alistuneena, vaikkei selvästikään pitänyt ajatuksesta... ei sillä, että se olisi pitänyt monestakaan asiasta nyt vähään aikaan. "....äh. No. Jos mä... odotan kauempana sitten" myönnyttiin pitkin hampain, sen tosin vilkaistessa kuitenkin huolestuneena eteenpäin. Entä jos vaikka eivät lukossa olisikaan, jokaisen oven takana odottaisi jotain kauheaa...? Vaikka, eh, pianpa se kaiketi nähtäisiin vaikka nulikka ei voinut olla tuntematta oloaan jälleen hieman nujertuneeksi myöntäessään itsekin äänettä että taisi olla parasta pysytellä pois jaloista. Gald näytti varsin kauhistuneelta näkemästään, mutta tämä oli kyllä osoittanut pärjäävänsä tähänkin saakka... ja olihan tällä nyt apunaan Kehränteräkin. Eh, ei kai siitä päässyt mihinkään että miekasta oli äskenkin ollut hyvin suuri apu. "Sano sitten jos... tarvitset jotain" nulikka lisäsi vielä haroen kuontaloaan aavistuksen turhautuneeseen sävyyn ennen kuin kääntyi ottamaan jännittyneenä etäisyyttä.
Lopulta nulikka päätyi vastahakoisesti vetäytymään, kuitenkin melkoisesti pälyillen, kauemmas pilarin tuntumaan. Se ei silti tainnut olla kovin vakuuttunut moisesta kurkistelukiellosta taikka oli liian täpinöissään ja jännittynyt moiseen purppuratukan kuikuillessa tuon tuostakin varuillaan soturin suuntaan... ja päätyen kaiketi paremman puutteessa tökkimään lattialla lojuvaa rojua jonkinlaista mahdollisesti viskottavaa etsiskellen. Eh, kuka tiesi, jos ovien takaa rynnistäisikin jotain kamalaa olisiko kivenmurikasta tai parista mitään apua, mutta... parempi kai sekin kuin ei mitään. Kenties.
|
|
|
Post by submarine on Dec 30, 2013 15:32:09 GMT 3
Vaikka se, mitä Gald oli nähnyt oven takana (siis se äärimmäisen vakuuttava ja varma ei mitään) olikin järkyttänyt pelkällä silmäykselläkin, siinä määrin että Spyrokin sai kauhistella jo pelkästään hänen kasvojaan, pääsi hän kuitenkin tilanteen tasalle varsin nopeasti. Alun hengenhaukkomisen ja epämääräisen takeltelun jälkeen hän alkoi jo saada kiinni taas jonkinlaisesta kurista ja itsehillinnästä. Siinä määrin, että Spyrokin myöntyi loppujen lopuksi siirtymään edes hiukkasen suojaan. Eipä niin että mies selvästikään olisi hyvin voinut, mutta hän pysyi yhä jaloillaan, henkisesti kuin ruumiillisestikin, ja tilanteen tasalla. Se oli kai aivan tarpeeksi juuri nyt. "Minä pärjään. Eh, ainakin minulla on ase ja osaan käyttää sitä", Gald tokaisi varsin ykskantaan Spyrolle tämän empiessä ja pohtiessa muiden ovien avaamisen järkevyyttä muutenkaan. Kukaties se oli aavistuksen ikävä heitto, etenkin kun otti huomioon miten kiusaantuneen vaikea poika tuntui muutenkin olevan siitä, ettei pystynyt oikein nokittamaan raavasta soturia mitenkään tässä paikassa ja lähinnä tarkkaili kaikkea taustalta, mutta toisaalta se taisi olla myös raadollisen totta. Heistä kahdesta soturi oli se, jonka oli parasta olla ensin vaaran tiellä. Juuri nyt ei kaiketi voinut olla erityisen korrekti, jos halusi olla hengissäkin vielä. "Älä huoli. Kyllä se tästä. Me selviämme täältä kyllä, ja sitten voimme unohtaa tämän kaiken. Jaksat hyvin", hän tokaisi ohimennen jonkinlaisena epämääräisenä rohkaisuyrityksenä, kun Spyro lopulta myöntyi kuin myöntyikin siirtymään suojiin kivipilarin taakse. Soturi nyökkäsi pojalle mahdollisimman kannustavasti, vaikka pieni kasvojen nykiminen taisikin paljastaa, ettei hän juuri nyt ollut erityisen uhmakkaalla päällä itsessään. Hassua miten nopeasti sekin katosi... tai ei oikeastaan, kun otti huomioon mitä hän oli juuri nähnyt. Tai siis ei mitään, tietysti. Mutta silti.
Olipa miten oli, kiskaisi Gald muutaman kerran tomuista, haudanhajuista happea, ennen kuin sitten kääntyi ympäri, etsien aavistuksen haparoiden katseellaan toisen oven silmiinsä. Sen toisella sivulla olevan. Siinähän se oli, eikä kaiketi ollut menossa mihinkään. Odotti vain vääjäämättömänä, tarjoamatta mitään lohdullista vihjettä siitä, mitä sen takana saattoikaan vaania. Ja kun ei kerran muuta voinut, astui hän vain lähemmäs, vaikka kirosikin samalla juuri nyt hiljaa itsekseen tätä kaikkea. Jos se hirvi olisi vain pysähtynyt jonnekin muualle... "Noniin. Ole valppaana", Gald sihahti nopeasti taakseen, vilkaisten vielä Spyroa, joka kurkisteli kiven takaa parhaansa mukaan. "Eh, tämä on vain muodollisuus. Jos nyt... jotain", mies huomautti vielä nopeasti kun tajusi itsekin, että piteli Kehränterää kädessään nyt suorastaan valmiissa asennossa, kärki kohti ovensuuta kuin valmiina survaisemaan sen mihin tahansa sieltä ulos yrittävään. Niin se taisi ollakin. Vielä yhden nopean huokaisun ja henkäisyn jälkeen Gald tarrasi oveen. Jos Spyro olisi ollut oikein lähellä ja hänen edessään (eli siis kaiketi jos tähän olisi tarrattu oven sijaan), olisi poika voinut kukaties nähdä, kuinka hänen katseensa terävöityi ja kovettui. Silmät levisivät suuriksi ja pupillit kutistuivat olemattomiin. Ei järkytyksestä, vaan kuin pyrkien havaitsemaan aivan kaiken välittömästi. Ettei mikään pääsisi yllättämään. Ja niine hyvineen, ärähtäen, hän kiskaisi oven auki.
Ja sitten... no sitten ei oikeastaan varsinaisesti yhtään mitään. Ovi tempautui auki rääkäisten ja narahtaen, mutta kun Gald sai silmiinsä mitä sen takana odotti, niin... noh. Ei tosiaan yhtään mitään. Pelkkää hiljaisuutta, muutaman hetken ajan, ennen kuin soturi sitten huokaisi huomattavan helpottuneesti, rentoutuen silminnähden siinä, missä äsken oli jännittynyt kuin luutunkieli äärimmilleen. "Äh. Siellä... ei ole nyt mitään", mies tokaisi kuuluvasti, vilkaisten taakseen Spyroon silminnähden helpottuneena. Sitten hän kuitenkin tajusi, mitä oikeastaan sanoi, ja päästi äänekkään tuhahduksen. "Tai siis, ei siellä äskenkään tosiaan ollut. Mutta täällä on vielä vähemmän", korjattiin nopeasti, miehen potkaistessa puolihuolimattomasti oven selälleen ja paljastaessaan Spyrolle, ettei huone tosiaankaan tainnut pitää sisällään mitään. Kyseessä taisi olla jonkinlainen varastohuono. Jotakin hyllyjä, ja koreja hyllyillä. Kukaties korit itsessään olivat jossain määrin pahaenteisiä jo vain koska nyt olivat tällaisessa paikassa, mutta mitään varsinaisen kammottavaa tuskin osui kenenkään silmään. Eikä ainakaan Galdilla ollut mitään tarvetta käydä nyt suoranaisesti ainakaan tonkimaan mitään mahdollisia varastoituja ikävyyksiä, kun ne itse eivät päälle tunkeneet. "Eh, sitten on kai enää yksi. Pysy vielä siellä, niin minä tarkistan tämänkin", hän tokaisi varsin nopeasti tilannetta hetken tutkailtuaan, ennen kuin astui nyt suorastaan muitta mutkitta viimeisen oven luokse, ja samojen muodollisuuksien jälkeen kiskaisi senkin auki. Varovaisesti, mutta paljon ripeämmin. Kun nyt yksi ovi oli osoittautunut vähemmän hirveäksi, niin rohkeutta taisi jopa löytyäkin.
Kolmannen oven takaa paljastuikin sitten puolestaan... noh. Se ei ainakaan ollut ei-mitään. Mutta toisaalta ei mitään uhkaavaakaan, ainakaan välittömässä mielessä. Gald tuijotti hetken sisään, ennen kuin sitten naksautti kieltään ja huokaisi. Tällä kertaa aavistuksen tuskistuneesti. "No. Tässä on kai se mitä me etsimme. Eh, ettei mikään olisi helppoa", hän totesi lopulta, ennen kuin astui pois oven tieltä, näyttäen Spyrollekin. Kolmannen oven takana odottivat... portaat alas, jonnekin täysin rikkomattoman ja yltiöpäisen synkkään pimeyteen joka nieli kaiken valon jo muutaman askeleen päässä. Kaiketi varsin mahdotonta sanoa mitä alhaalla oli, tai edes että miten syvälle portaat jatkuivat, mutta ainakin tässä nyt oli selvästi reitti eteenpäin... tai siis alaspäin. Kehränterä väreili hetken aavistuksen epätasaisesti, kuin miettien tai arvioiden, mutta pysyi kuitenkin hiljaa. Se tuntui olevan hiljaa nyt varsin paljon. "Eh. Voit kaiketi tulla esiin. Mutta tuonne ei sitten mennä", Gald totesi lopulta, viitaten yhä kiinni olevaan, ensiksi avattuun oveen kuin johonkin kammottavaan, ruttoiseen hirviöön. Sanoissa taisi olla jopa sen verran paljon terää, että mies oli tosiaankin tosissaan. "No. Nyt meillä on sitten reitti eteenpäin. Ehh. En usko että tämä voi jatkua loputtomiin. Alamme varmaankin olla lähellä loppua. Neh, kotona haudat olivat paljon vähemmän kammottavia. Niissä oli sentään edes tarkoitus käydä ja niistä pääsi poiskin", soturi mutisi puoliääneen, raapien taas niskaansa ja vilkuillen pimeyteen jossain määrin epäluuloisesti. Ties mitä edessä tällä kertaa odottaisikaan. Tuskin ainakaan mitään hyvää, taaskaan. Eh, ajatella että hän oli aikanaan pitänyt valoisia ja avaria hautoja kotivuorensa seinämissä jotenkin kammottavina. No, tässä taisi ainakin oppia yhtä jos toistakin. Kuten että haltiat olivat kammottavan vastuuttomia hautausurakoitsijoita...
((Ehh. Tulipahan kuiva selitysvuoro. Mutta ehkä se siitä.))
|
|
|
Post by spyrre on Dec 31, 2013 19:30:07 GMT 3
((Ajoi asiansa ihan hyvin ainakin, heh. ))
Piti siitä että joutui jotain tällaista myöntämään tai ei, oli Spyronkin myönnyttävä Galdin kehotukseen peräytyä kauemmas mahdollisen oven takana odottavan vaaran tieltä. Vaikka soturin tokaisu saikin sen kiristelemään hieman hampaitaan poika kuitenkin nyökkäsi lopulta vaiteliaasti suunnaten pälyillen kohti pahaenteisen tummana hahmona ylös kohoavaa kivipilaria kammion keskellä. Gald oli näyttänyt varsin järkyttyneeltä sen suhteen mitä ikinä olikaan keskimmäisen oven takana nähnyt mutta tämä oli sentään koonnut itsensä ihailtavan nopeasti mikä taisikin olla suurin syy miksei hämmentynyt ja epäluuloinen nulikka edes yrittänyt suuremmin väittää vastaan... siltikään se ei voinut olla tuntematta oloaan jälleen jokseenkin pelkurimaiseksi. Soturin huikatessa rohkaisuja hänen peräänsä purppuratukka empi hetken mutta nyökkäsi sitten hieman pyyhkäisten hieman ärtyneesti vihoittelevaa käsivarttaan ennen kuin seisahtui monoliitin tuntumaan kääntyen seuraamaan varuillaan katsellaan Galdin toimia. Kumpikin kaksikosta taisi olla enemmän tai vähemmän skeptinen tällä hetkellä hieman kaiken suhteen, mutta kai se olisi vain toivottava että jomman kumman oven takaa löytyisi jotain muuta kuin ansoja ja hirviöitä.
Galdin terästäytyessä ja suunnatessa sitten kohti toista reunimmaisista ovista jännittyi Spyrokin (hieman vastoin kehotuksia) kurkistelemaan monoliitin varjosta, yrittäen samalla vilkuilla josko kammiossa lojuisi jotain mahdollisesti käyttökelpoista sen verran kun uskalsi irrottaa katseensa edestään. Se nyökkäsi varuillaan uudemman kerran miehen kehottaessa valppauteen, pyöritellen paremman puutteessa nuijaa jälleen levottomasti käsissään. Mitä tämä paljon puhuttu "ei mikään" olikaan keskimmäisen uksen takana ollut, he molemmat selvästi toivoivat että tämä seuraava olisi huomattavasti vähemmän karmivaa sorttia.... Jännitys tiivistyi entisestään lähes käsin kosketeltavaksi kun tietään pimeässä kammiossa Kehränterällä valaiseva Gald viimein tarttui oveen tempaisten tämän sitten rivakasti auki miekkansa valmiina. Ikivanhat saranat valittivat saaden purppuratukankin jännittymään lähes jonkinlaista hyökkäystä odottaen... tämän kuitenkin pistäen pian merkille soturin näyttävän äkkiä rentoutuvan hieman sisään painostavan hiljaisuuden jälkeen tuijotettuaan kuin helpottuneena. Nulikka räpäytti epäluuloisena silmiään kurottaen kaulaansa piilopaikastaan, kunnes Gald äkkiä tokaisi huomattavasti äskeistä huojentuneemmin ettei täälläkään ollut mitään, jopa tällä kertaa vetäisten oven kunnolla auki pojankin nähtäväksi. Esiin piirtyikin miekan valossa lähinnä vain pölyisiä hyllyjä sisältöineen minkään erityisen uhkaavan sijasta, saaden Spyronkin näitä hetken tuijoteltuaan vetämään syvään henkeä. Toisaalta, ei voinut väittää etteikö helpotuksen lisäksi näky olisi kuitenkin ollut pieni pettymys: täällä ei ainakaan näyttänyt olevan mitään hyödyllistä saati reittiä eteenpäin. "Eh, hitto. Sieltä ei ainakaan pääse mihinkään.... ellei siellä ole piilossa jotain" purppuratukka arvioi, kaiketi kuitenkaan uskomatta viimeistä puolitoiveikasta ajatustaan itseään varuillaan miekan valaisemaa näkymää kauempaa tarkastellen, nuuhkaisten ohimennen hieman ilmaakin syystä tai toisesta ennen kuin jännittyi uudestaan Galdin kehottaessa odottamaan sillä aikaa kun tämä tarkastaisi viimeisenkin oven. Spyro nyökkäsi jääden seuraamaan miehen toimia, kuitenkin nyt ajoittain melkoisen huolissaan keskimmäisen mystisen oven suuntaan pälyillen. Jos toinenkin ovi osoittautuisi äskeisen kaltaiseksi, taitaisi olla pakko silmätä uudestaan keskimmäistä oli siellä minkä laatuista "ei-mitään" sitten hyvänsä...
Tällä kertaa aihetta ei kuitenkaan ehditty kärvistellä kovinkaan pitkään äsekeisestä rohkaistuneen Galdin astellessa muitta mutkitta viimeisen oven ääreen, toistaen rivakasti aiemman toimenpiteen. Saranoiden pahaenteinen kirskahdus leikkasi jälleen haudan hiljaisuutta Spyron kuikuillessa jännittyneenä piilostaan sisään tuijottelevan soturin liikkeitä. Tällä kertaa tämä ei ainakaan näyttänyt siltä että mies olisi halunnut vetäytyä kauhuissaan ovia paiskoen mutta tämän pettymyksestä ja tuskastumisesta kielivä äännähdys oli lähes yhtä huolestuttava saaden pojan jo kiristämään hampaitaan lähes odottaen uutta umpikujaa.... kunnes haukansilmäinen mies viimein tokaisi heidän löytäneen etsimänsä ja astui sivuun paljastaen seinän tai tyhjän huoneen sijasta vielä alemmas pimeyteen johtavan portaikon. Spyro mittaili tovin näkyä yrittäen päättää olisiko pitänyt olla helpottunut ettei matka tyssännytkään vielä tähän vai huolestua hieman lisää kunnes se viimein kirskautti hampaitaan ja siirtyi monoliitin varjosta hivuttautumaan kohti Galdia sekä portaikkoa tämän kehottaessa tulemaan esiin, vaikkakin ilmoittaen painokkaasti että keskimmäiseen oveen ei sitten koskettaisi. Väkisinkin tämä kielletty uksi veti epätietoisen nulikan katseen puoleensa, sen kuitenkin nyökätessä painokkaalle toteamukselle. "Ehm. Juu, ei. Jos sieltä ei pääsekään minnekään" se myötäsi kuitenkin hieman kokeilevaan sävyyn ja vilkaisi soturin suuntaan epäilemättä vedellen parhaillaan jonkinlaisia omia johtopäätöksiään mielikuvituksensa turvin, kuitenkaan yrittämättä ajoittaista vilkuilua lukuun ottamatta hivuttautua sen enempää keskimmäisen oven suuntaan. Utelias tai ei, onneksi se ei tainnut olla tarpeeksi tyhmä koskeakseen tähän soturin reaktion nähtyään.
Pian huomio siirtyikin, vaikkakin varuillaan, oleellisempiin asioihin nenänsä edessä Spyronkin jäädessä arvioimaan Galdin uusinta löytyöä, rypistäen hieman kulmiaan havaitessaan edessään lähinnä lisää mystisiä käytäviä ja pimeyttä. "Äh... vielä alemmas? Kuinka hiton syvä tämä paikka oikein on?" Se manasi puoliääneen kurkistellen alas pimeyteen pienen matkan päässä Galdista. Hetken verran pieni toivottomuus nosti päätään kun edessä oli vieläkin kaiken jo tapahtuneen lisäksi luvassa ilmeisesti vain lisää samanmoista, kunnes poika kuitenkin henkäisi alistuneena takaraivoaan sidotulla käsivarrellaan kyhnyttäen vaikka liike saikin sen irvistämään hieman... ellei kyse ollut vain edessä avautuvasta jokseenkin lohduttomasta näkymästä. "...eh, no. Ainakin siellä oli jotain. Eikä vaan lisää noita" tämä yritti kuulostaa levottomuudestaan huolimatta varovaisen optimistiselta vilkaisten ohimennen lattialla retkottaviin luurankojen jäännöksiin, katseen kääntyessä kuitenkin pian Galdiin tämän arvellessa ettei matkaa voisi olla enää kovin pitkälti. Poika epäröi mutta nyökkäsi kuitenkin, kallistaen hieman päätään soturin jupistessa ohimennen kuinka karmiva paikka hautakammio oli kotopuolen vastaaviin verrattuna. "Ehkä ihan hyvä ettei täällä ole oikein käyny ketään... jos nuo otukset olis sitten päässeet ulos" se huomautti mielestään loogisesti hetken mietittyään, kunnes henkäisi syvään kääntäen katseensa vastentahtoisesti alas varjoihin katoaviin pölyn peittämiin muinaisiin kiviaskelmiin. "...olis ne suippokorvat silti voineet tehdä tästä vähän vähemmän kamalan. Ja matalamman" lisättiin lopulta vielä tuskastuneesti, purppuratukan ottaessa sitten varovaisen askelen eteenpäin nuuhkaisten varuillaan ilmaa. "Äh. Yhtä tunkkasta kuin muuallakin. Ei vie ainakaan ulos" tämä kuittasikin pian kaiketi sen verran itsestään selvästi ettei poika kuulostanut edes varsinaisen pettyneeltä. Olisihan uloskäynti tervetullut, mutta moista taisi olla turha toivoa näin syvällä maan uumenissa... mutta kaipa eteenpäin oli silti suunnattava. Odottava katse kääntyikin pian takaisin Galdiin, ei innokkaana mutta sentään vastaan hangoittelematta vaikka edessä tuskin odottaisi mitään kovin mukavaa.
|
|
|
Post by submarine on Jan 5, 2014 19:35:12 GMT 3
Pienen ihmettelyn jälkeen jatko taisi alkaa olemaan selvillä, vaikkei se mitenkään erityisen paljoa ketään selvästi miellyttänytkään. Tuskin niin Gald kuin Spyrokaan oli erityisen ihastunut yhä vain alas pimeyteen johtavista portaista, vaikka ne nyt olivatkin ainoa reitti eteenpäin. Purppurapäinen poika ei selvästikään ollut yhtään sen mieltyneempi oven takaa löytyneeseen kuin soturikaan, kun hän hetken perästä astui sivuun ja näytti tällekin. Ja tälläkin kyllä oli mutinansa mutistavana aiheesta. "Liian syvä. Eh, en rehellisesti tiedä mitä me täältä haemme, mutta... noh. Se lupasi että täällä on jotain mikä auttaa", Gald vastasi hetken perästä toisen sadatellessa ja miettiessä, miten syvä hauta oikeastaan edes oli. Hän kohotti pienesti Kehränterää kädessään painona sanoilleen. Eh, pakko myöntää että puhuvan miekan lupaus jostakin yhtään sen enempää selittämättömistä pakokeinoista oli ehkä hieman huono peruste millekään, mutta muuta ei tainnut oikein olla. "... ja kaiketi myös se haudan varsinainen asukas. Eh, en ole kyllä erityisen varma siitä. Ollaan varovaisia", lisättiin hetken miettimisen jälkeen. Kehränterän tasainen hehku tuntui järkkyvän hiukan kun Gald otti asian esille, palasi kuitenkin nopeasti taas entiselleen. Siinä sivussa hän itse tuli vilkaisseeksi myös Spyroon, joka päätään raapiessaan joutui irvistelemään melkoisesti. Syytäkään ei juuri tarvinnut miettiä kun otti huomioon sidotun, telotun käden. Se sai soturin tekemään jokseenkin vaivautuneen ilmeen. "Pysy takana kuten tähänkin asti. Ja varo sitä kättäsi, jos se hajoaa pahemmin et välttämättä koskaan enää tee sillä paljoakaan. Edes kun pääsemme ulos täältä", mies tokaisi varsin tasaisen ykskantaan. Eh, varoitus oli kukaties melko kalsea, mutta samalla siinä taisi olla ainakin toiveikkuutta siitä, että tämän kaiken jälkeen olisi vielä elämää, jossa nyt edes voisi murehtia vanhoista haavoista. Kukaties hänen olisi pitänyt saman tien murehtia myös omiaan, mutta juuri nyt se ei sopinut. Soturi tunsi kipua, muttei piitannut siitä, niin hänelle oli aina opetettu. Murehtiminen tulisi myöhemmin.
Olipa miten oli, ei kummallakaan kaksikosta tainnut olla varsinaista kiirettä ampaista yhä vain syvemmälle surman suuhun. Kidassa kuitenkin oltiin jo, ja totta puhuen tämä alkoi melkein tuntua jo omin avuin nieluun ryömimiseltä. Eh, olipa miten urhea soturi tahansa, ei tällainen paikka tosiaan ollut millään tavoin mitään, mihin kukaan olisi astunut omasta halustaan. Jos olisi tiennyt tästä aikaisemmin, olisi Gald kiertänyt tällaisen paikan armotta kaukaa. Aarteista ja kaikesta muustakin huolimatta. "Toisaalta noita otuksia ei edes olisi, jos joku olisi hoitanut tehtävänsä kunnolla. Eh, tätä hautaa ei ole kai sitten siunattu oikein tai jotakin. Aina kotona... tai siis... noh. Minulle on aina kerrottu että se on tärkeää", Gald tokaisi Spyron mietteisiin siitä, miten oli kukaties silti hyvä, että haltiat olivat tehneet hautansa jonnekin kauas tuntemattomaan paikkaan. Hän ei voinut olla aivan samaa mieltä siinä kohtaa, kun se samalla toimi kuitenkin varsin kirjaimellisena lihaa syövänä ansakuoppana. "Toisaalta, en usko että auttaa enää yhtään miettiä miten olisivat voineet tehdä paremmin", mies lopulta tuhahti puoliääneen, nykäisten nyt taakse sidottuja hiuksiaan kun ei kerran varsinaisesti pystynyt enää pyyhkimäänkään niitä silmiltään. Selkäpiissä hiipi hillitty kauhu ja hermostuneet kädet tarvitsivat edes jotakin tekemistä. "Hoidetaan tämä vain ja mennään pois. Kaiketi tässä täytyy sitten tehdä joidenkin haltioiden työt. En usko että niitä on enää jäljellä korjaamaan virheitään", lisättiin vielä aavistuksen tuskastuneesti, ennen kuin pitkätukkainen, koukkunokkainen soturi käänsi taas katseensa tiukemmin kohti ovea ja sen takaa alkavaa portaikkoa. Mikään siellä ei ainakaan ollut muuttunut millään tavoin. Joko kukaan ei vielä ollut huomannut haudassa tapahtuneita asioita... tai sitten oli ja odotti. Ei erityisen lohdullinen ajatus.
"No. Ei se tällä parane. Tule perässäni, mutta jätä muutama askelma väliä. Eh, nämä ovat varmaan liukkaat ja ehkä rikki tai jotakin. Minä tarkistan tilanteen. Ja ole valmis perääntymään. Voin haluta tuolta melko vauhdilla pois", Gald ohjasti nopeasti Spyroa, vilkaisten vielä tähänkin siltä varalta että pojalla olisi jotakin ongelmia asian suhteen. Sitten hän kuitenkin kallisti äkkiä päätään hieman ja huokaisi kohti kattoa. "Minun on pakko myöntää, etten pidä tästä yhtään. En tarkoita tätä pahalla, mutta... sinun ei kuuluisi edes olla täällä. Et ole soturi vaikka sinusta joskus sellainen voisikin tulla. Ehhh. En ole hyvä tällaisessa", Gald puoliksi totesi, puoliksi mutisi, ottaessaan askeleen kohti Spyroa ja kumartuessaan aavistuksen tämän puoleen. Äärimmäisen terävät, kiinteän rikkomattomasti tuijottavat silmät nauliutuivat pojan omiin varsin läheltä. "Sinä voit jäädä tähän ja odottaa. Sinun ei ole mikään pakko tulla mukaan. Kukaties keksit paremman tavan päästä pois kun mietit hetken. Tuon oven saisi varmaankin kiilattua kiinni jollain minun jälkeeni. Olisit täällä turvassa. Ja... noh. Minä palaisin jos pystyisin. Mutta en tiedä pystynkö, eikä sinun ole mikään pakko tapattaa itseäsi minun kanssani. Sinun ei tarvitse seurata minua tuonne", soturi selitti hyvin seikkaperäisen varmasti, huokaisten muutamaan kertaan välillä. Nyt hän oli kuitenkin huomattavasti vakaamman vakavampi kuin suurimman osan ajasta. Tässä puhuttiin vakavista asioista. Ja vaikka totuudet toisinaan olivat ikäviä, oli ne parempi kohdata ja käsitellä kuin teeskennellä ettei niitä ollut. "Sinä päätät tästä. Ja sen mukaan mitä haluat tehdä", Gald lopetti painokkaasti lyhyen puheensa, laskien varsin painokkaasti kätensä pojan olalle. Se oli jokseenkin pitkäkyntinen, ja oikeastaan sen nahka oli melkoisen paksua ja melkeinpä suomuista, kuin linnunkoivessa, mutta se nyt ei tainnut liittyä mihinkään. Käsi itsessään oli osoitus luottamuksesta... ja velvollisuudesta päättää.
|
|
|
Post by spyrre on Jan 6, 2014 19:50:54 GMT 3
Spyrosta irtosi jokseenkin skeptinen myhähdys pojan kurkistellessa pimeään, entistä syvemmälle laskeutuvaan portaikkoon. Näky tuskin miellytti kumpaakaan, varsinkin kun ei edes oikeastaan tiedetty mitä avuliasta haudan pohjalta edes pitäisi löytyä kuten haukkamainen soturi totesikin. "...no. Toivotaan että siellä on jotain. Ellei tuo halua vain sitä tyyppiä hengiltä ja väitä siksi" poika mutisi silmäten miehen kohottamaa Kehränterää tämän välähtäessä kyseenalaisesti, mutta sulkien kuitenkin suunsa leukojaan napsauttaen. Alas sitä kaiketi oli mentävä, täytyi vain toivoa että lopussa odottaisi jotain vaivan arvoista kuten miekka oli luvannut... Pian soturin ääni keskeytti hetkeksi miettiväksi käyneen purppuratukan aatteet saaden nulikan hätkähtämään hieman tämän kehottaessa pysymään takana ja varoittessa olemaan telomatta jo nyt paikattua käsivartta tämän enempää mahdollisesti pahojenkin seurauksien varalta. Ajatus tuntuikin saavan tämän varsin huolestuneeksi ja pienellä viiveellä Spyro hoksasikin laskea vaivihkaa kuin omia aikojaan kuontaloaan härkkimään nousseen raajan, pienen kiusaantuneen yskähdyksen keralla. "....eh, ai niin. Juu, pysyn. Tuota, ehkä se asettuu vielä, se toimii vielä kuitenkin" se myötäsi jääden hetkeksi silmäilemään ja pyörittelemään kättään varovaisen toiveikkaan repliikkinsä vanavedessä, kuitenkin melkoisen varautuneesti. Haava oli kyllä kipeä, mutta särky oli sentään käynyt lähinnä tasaiseksi taustajomotukseksi joka vihlaisi lähinnä nopeasti liikutellessa mutta ei estänyt tätä kuitenkaan... Myös tilkkeeksi solmittu kangasriekale oli tummunut ja kostunut, mutta kyseessä ei tainnut olla mitään hengenvaarallista vielä... toivottavasti.
Mutta, vaikka ikävää olikin, haavat eivät olleet tähän hätään heidän suurin ongelmansa, vaikkei Galdkaan ollut selvinnyt yhteenotoista naarmutta. Ohimennen Spyro kirskautti hampaitaan nykäisten sidettä parempaan asentoon ennen kuin käänsi huomionsa jälleen eteenpäin, siirtäen ajatuksensa konkreettisempiin asioihin epätietoisen kärvistelyn ollessa lopulta jotain vielä ikävämpää. Soturin pohdiskellessa hautaa ja tämän groteskeja asukkaita purppuratukka puolestaan mittaili varautuneesti katseellaan lattialla makaavaa pirstoutunutta kalloa jonka Kehränterä oli hetkeä aiemmin musertanut rypistäen kulmiaan arveluille että vajavaiset hautatoimet saattaisivat olla syy haudan nykyiseen tilanteeseen. "...meinaatko että tämä johtuu siitä? Hitto... en tienny että ne siunaukset ja sellaiset on jotain tällasta varten" se ihmetteli puoliääneen liikahtaen hieman levottomana, mutta käänsi itsekin katseensa pian pois ruumiista edessä ammottavaan porraskäytävään Galdin tokaistessa että ei kai auttanut kuin hoitaa homma nopeasti ja painua muualle. "Ähh... niin kai. No, jos se viiminen tuollainen on siellä yksin jos kaikki muut oli haudattu ylemmäs, niin..." nulikka pohti keskeyttäen repliikkinsä kuitenkin pieneen emmintää kai todeten tässä olevan aivan liian monta "ehkää" varsinaisesti auttaakseen mielenrauhan suhteen, kunnes tyytyi vain kohauttamaan olkapäitään ja liikahtamaan levottomasti Galdin kääntyessä myös ilmiselvän vastahakoisesti kohti portaikkoa, olematta selvästikään itsekään innoissaan siitä mitä täällä saattaisi odottaa.
Näky alas kiermurtelevissa pimeissä kiviportaissa oli vähintään yhtä pahaenteinen kuin kaikki muukin tähän mennessä, vaikkei näkyviin ainakaan vielä hoippunut mitään vihamielistä. Pahat aavistukset olivat kuitenkin osuneet tähänkin mennessä liki oikeaan, eikä oikein mikään antanut olettaa että mikään olisi ainakaan parantumassa mihinkään suuntaan. Alhaalla oli jokseenkin varmasti jotain ikävää, mutta melkein tätä tietoa pahempi oli epätietoisuus siitä mitä tämä lopulta oli. Spyro siristi silmiään yrittäen samalla kurkistella pimeyteen Galdin ohitse jotain nähdäkseen, mutta epäonnistuen. Tihrusti minkä tihrusti, näkymä päättyi kuitenkin Kehränterän valon reunamille, piirtäen näkyviin vain kivisiä portaita, ikivanhaa tomua sekä mustia varjoja. Se hypisteli vaivihkaa asettaan soturin jaellessa jälleen ohjeita, kunnes mies äkkiä huokasi kääntyen ympäri. Yllättynyt poika päätyi jälleen näyttämään jokseenkin hölmistyneeltä kun soturi kumartui vakavana hänen puoleensa, tokaisten ettei hänen olisi edes kuulunut olla täällä. Varsin pian kiusaantuneeksi ja epäröiväksi käyneestä nulikasta irtosi epämääräinen "muttakun", tämän kuitenkin vaietessa uudestaan teräväsilmäisen miekkosen selittäessä miksei hänen kannattaisi oikeastaan edes mennä mukaan. Tämä puhuikin varsin suoraan ja vaikka purppuratukka avasikin suunsa muutamaan kertaan kuin sanoakseen jotain sillä oli selvästi vaikeuksia keksiä vastaväitteitä nulikan päätyessäkin paremman puutteessa näyttämään lähinnä syylliseltä syystä, josta kaiketi ei ollut itsekään varma. Uhkaavasti vaikutti siltä että Gald oli oikeassa... hän ei ollut soturi eikä hänestä luultavasti sellaiseksi olisikaan ja vastikään tyhjennetyissä yläkerroksissa pitäisi kaiken järjen mukaan olla nyt turvallista....
Spyro kirskautti vastahakoisesti hampaitaan kääntäen katseensa vilkaisemaan vanhojen luiden ja panssarin täplittämää elotonta kammiota väistääkseen pistävää keltaista katsetta, eksyen jälleen kaiketi lähinnä refleksinä haromaan sekaista kuontaloaan. Se oli selvästi napattu melkoisen yllätyksellä asian suhteen, hän ei ollut taistelija, ja toinen tuntui olevan vahvasti sitä mieltä ettei hänen kannattaisi edes tulla mukaan, mutta.... ei tämä kyllä mennyt oikein. Varsinkin Galdin onnistuessa kuulostamaan siltä ettei haudan pohjalta välttämättä olisi asiaa enää takaisin... Purppuratukka rypisti tummia kulmiaan ähkäisten sitten tuskastuneena pienen hetken ajatusten kokoilun jälkeen ennen kuin pudisti päätään. "...ähh. Mä tiedän kyllä ettei musta ole miksikään soturiksi näin, tai paljon muutakaan, mutta... no. Ei meistä kummankaan pitäis olla täällä, mutta me kuitenkin ollaan jo. En mä voi vaan.... jäädä tänne jos sä meinaat mennä yksin ties minne! Ei se vaan... ei se ole oikein!" töksäytettiin viimein aluksi hieman hapuillen mutta lopulta jo lähes tuohtuneena, nulikan heilauttaessa käsivarsiaan epämääräisesti kuvatakseen kaiketi kuinka hirvittävän väärin ja kamalaa jokin tällainen oikein olisi. Tuntui tämä lopulta loogiselta saati hyvältä idealta tai ei, ei nulikka tuntunut arvostavan ainakaan tämän vaihtoehtoa tippaakaan. Kai se lopulta päätyi vain päättämään ettei moisilla sivuseikoilla ollut väliä, päätellen jälleen härkäpäiseen tapaan kiristyvistä leukaperistä. "Selvittiinhän me tännekin asti, eikö? Entä jos sä tarvitset taas jotain siellä? Mä voin vaikka käydä hakemassa tai... jotain! En mä ainakaan mihinkään piiloon meinaa jäädä, en mä mitään raatoja pelkää! ...eh, niin paljon ainakaan. Mutta silti!" Tuohtunutta ilmoitusta alleviivattiin vielä puuskahduksella, vaikkakin vieläkin hieman pälyillen, lyhyen nulikan yrittäessä kutenkin ryhdistäytyä varmemman vakuudeksi ja vilkaisten keltasilmäistä miekkosta hieman tuohtuneena moisesta ehdotuksesta. "Sitäpaitsi, eikö mun pitänyt vielä katsoa ettet tee mitään hölmöä? En mä sitä voi täällä tehdä" lisättiin lopuksi vielä jokseenkin jämäkästi, samalla kun laihat käsivarret vetäistiin itsepäiseen puuskaan. Perustelut, olivat kuinka kyseenalaisia hyvänsä, olivat selvästi painavat... ainakin pojan mielestä.
|
|
|
Post by submarine on Jan 12, 2014 16:52:38 GMT 3
Spyro ei selvästikään ollut samaa mieltä tilanteesta ja omasta asemastaan kuin Gald. Varsin nopeasti, vaikkei nyt täysin odottamattimasti, alkoi poika väittää vastaan hänen ehdotukselleen pysyä turvassa ja poissa vaaran tieltä. Se sai hänet kohottamaan kulmiaan aavistuksen verran ja huokaisemaan. Avasipa hän suunsakin sanoakseen jotakin vastaan, mutta ei loppujen lopuksi onnistunut saamaan paljoakaan sanotuksi keskenkasvuisen sanojen väliin. "Niin, mutta..." Gald aloitti, mutta joutui sitten vaikenemaan, kun Spyro yhä vain jatkoi jollain ilveellä sekä määrätietoista että haparoivaa vastaväitettään, aikomatta selvästikään myöntyä hyvällä. Ja vaikka hän olisikin kukaties voinut kumota pojan väitteet, ei soturilla lopulta ollut niin aikaa kuin haluakaan jäädä inttämään asiasta. Eh, eipä sillä että hän oli niin erityisen paljoa yksimielisyyttä odottanutkaan esittäessään tämän jälkeenjäämistä. Kunhan se nyt oli ainakin tehty. Lopulta, kuunneltuaan toisen vuodatuksen ja silmättyään tätä hetkisen tiukasti, hän tuli vain huokaisseeksi syvään. "Todellakin, sinulla on enemmän rohkeutta kuin monella raavaalla miehellä. Olipa se sitten typerää tai ei", Gald lopulta puuskahti, vaikka äänensävy olikin kaikkea muuta kuin närkästynyt tai vihamielinen. Päätään jokseenkin pudistellen mies suoristautui taputettuaan Spyroa vielä kerran olalle, ja huokaisi uudelleen. "Selvä on sitten. Me kuljemme tämän yhdessä alusta loppuun. Tapahtui mitä tapahtuikaan. Minä kuolen sinun puolestasi, ja sinä kuolet minun puolestani. Lopulta kaikki muu olisi ollut sopimatonta tässä kohtaa", mies jatkoi, paljastaen jopa hymynpuolikkaan hetkiseksi, ennen kuin vakavoitui taas ja värähti. Hauta oli kylmä, ja tuntui oikeastaan vain kylmenevän entisestään nyt kun ovi alas oli auki. Ei sieltä mitään kylmyyttä hyökynyt, mutta siitä huolimatta kammion lämpötila tuntui vain laskevan entisestään. Eikä se ollut mitenkään lämmin aikaisemminkaan. Kuin... synkkä pimeys olisi imenyt sitä vähääkin pois. Tai jotakin sellaista.
"No, alahan tulla sitten. Katsotaan onko kummallakaan meistä rahkeita selvitä tästä typeryydestä ja itsetuhoisuudesta", Gald lopulta tuhahtaa hymähti, kääntämättä katsettaan enää Spyroon synkistä portaista, joita kohti tuijotti nyt tiiviisti. Sitten, melkeinpä varovaisin elein, kuin peläten häiritsevänsä jotakin nukkuvaa petoa, hän kohotti Kehränterän eteensä. Ja kuin ymmärtäen tilanteen (todennäköisesti se ymmärsikin, vaikka olikin vaikea sanoa millä aisteilla) sen hehku voimistui entisestään, soihdusta kirkkaaksi lampuksi. Siitä huolimatta pimeys edessä ei kuitenkaan väistynyt odotetulla tavalla. Valo kyllä sai sen perääntymään, mutta ei ajanut sitä pois kuten tavallisesti. Kuin pimeys oven toisella puolella ei olisi enää ollut vain valon puutetta, vaan sen vastakohta. Jokin todellinen voima, joka vastusti miekan hehkua. Pimeys kyllä antoi tilaa, mutta vain pakon edessä ja vastahakoisesti. "No. Kai... tuonne on sitten mentävä", Gald lopulta totesi hetken portaikkoa silmäiltyään, huomattavasti vähemmän vaivattomasti kuin äsken. Eh, osasipa hän olla huoleton eli ei, paikka kyllä palautti hyvin nopeasti tilanteeseen. Jokseenkin vastahakoisesti hän otti askeleen eteenpäin, tarkkaillen tilannetta. Valo puski pimeyttä vasten ja työnsi sitä syrjään, mutta sen vaatiman vaivan saattoi melkeinpä tuntea. Tavallinen soihtu tuskin olisi tehnyt suurtakaan lovea tähän synkkyyteen. "Pysy... pysy lähellä. Minusta tuntuu että täällä ei ole hyvä jäädä pimeään", Gald tokaisi taakseen, puristaen miekkansa kahvaa aavistuksen kovempaa. Eh, hän ei pimeyttä pelännyt, mutta tämä tukahduttava, nielaiseva synkkyys oli jo jotakin aivan muuta. Kukapa tiesi mitä siellä, näkymättömissä ja piilossa, vaanisi...
Varmistettuaan että Spyro oli tosiaan mukana ja hyvässä järjestyksessä, otti Gald ensimmäisen, vaivalloisen askeleensa oviaukon läpi ja kynnyksen yli, laskien jalkansa ensimmäiselle askelmalle. Hän värähti ja sihahti, sillä se tuntui kylmältä saappaan pohjan läpikin. Ja heti kun hän lähestyi, voimistui tunne nielemisestä pelkästä kielikuvasta varsin todellisen tuntuiseksi. Pimeys oli niin syvää että hän tuskin näki edes seiniä kummallakaan puolellaan, Kehränterästä huolimatta. Käytävä oli aavistuksen leveämpi kuin edelliset, mutta ei se siitä johtunut. Jos miekan valo olisi äkkiä sammunut, ei hän ollut enää varma olisiko palannut enää edes tältä askelmalta... "Pysy *hyvin* lähellä", Gald korjasi aikaisempaansa, vilkaisten nyt Spyroa ennen kuin sitten lähti etenemään varsin varovaisesti. Ja jokainen askelma hyysi pahemmin ytimiä myöten ja sai kaikki aistit huutamaan vain pahemmin vastaan. Tässä paikassa oli jotakin niin väärää ja pahaa, että maallisinkin hölmöläinen olisi sen havainnut. Äänet vaimenivat ja katosivat aivan liian nopeasti askeleita myöten, ja joka suunnalta tuntui tukahduttava painostus. Tämä paikka oli kuolema, ja yhä vain pahemmaksi kävi. Kehränterä oli ainoa pieni pelastus kaiken keskellä, ja sekin tuntui nyt vain häviävän vähäiseltä valonpilkahdukselta ikuisessa pimeydessä. Gald ei voinut uskoa, että sekään olisi pystynyt pitämään tätä ikuista mustuutta pitkään loitolla. Mutta hänen jalkansa eivät siltikään pystyneet liikkumaan nopeamminkaan. Pelkästään eteneminen kohti varmaa, kammottavaa kohtaloa vaati jo hirvittävää tahdonvoimaa, saati sitten kiirehtiminen...
|
|
|
Post by spyrre on Jan 22, 2014 18:47:54 GMT 3
((No niin, pahoittelut viiveestä, sen siitä saa kun ei pidä silmiään auki. Toivottavasti saa selvää pienestä sekavuudesta huolimatta. =I ))
Vastalauseistaan huolimatta taisi tiukan katseen edessä luimisteleva purppuratukka pelätäkin Galdin vain yksinkertaisesti kieltäytyvän ottavansa häntä mukaan, eikä ajatus ollut selvästikään Spyron mieleen siitäkin huolimatta että tämä tiesi varsin hyvin ettei alas johtavien portaiden mustuudessa odottanut ainakaan mitään miellyttävää. Syystä tai toisesta tuntui kuitenkin yksin jääminen, tai ennen kaikkea ennemminkin toisen jatkaminen yksin surman suuhhun olla sen mielestä paljon kauheampi vaihtoehto, siksi se kaiketi yrittikin keksiä mahdollisimman monta perustelua mahdollisimman nopeasti olivat nämä hieman haparoivia tai eivät, ennen kuin se viimein vaikeni vetämään henkeä ja vilkuilemaan tiukasti tuijottavaa petolintumaista miestä kuontalonsa lomasta. Soturin ilme näytti kaikkea muuta kuin vakuuttuneelta miehen jäädessä hetkeksi tuijottelemaan vastahankaista purppuratukkaa, mutta kun tämä viimein vastasi huokaisten syvään päätyi poikakin räpäyttämään silmiään hieman varautuneesti. "Ei se ole tyhmää, jos me päästään ulos vaan menemällä tuonne. Sittenhän se olis tyhmää hajaantua" se töksäytti kiireesti kuin jonkinlaisena lisäperusteluna kuin olettaen repliikin pohjustavan uutta toteamusta kuinka tyhmää mukaantuleminen olisikaan, ennen kuin tajusi pienellä viiveellä ettei Gald ollutkaan oikeastaan väittämässä vastaan. Miehen suoristautuessa viimein suoden jopa taputuksen olalle poika vaikeni viimein ollen selvästi hieman yllättynyt lopputuloksesta, sen pienen närkästyksen karistua melkoisen nopeasti nulikankin viimein päästyä mukaan tilanteeseen ja puuskahtaessa suoristautuen hieman. Siitä huolimatta että oli ollut selvästi eri mieltä asiasta ei Gald tuntunut kuitenkaan olevan näreissään vastaväitteistä, mikä sai syystä tai toisesta aikaan pienen helpottuneen häivähdyksen nulikan mielessä... vaikka tämä taisikin lähinnä käytännössä tarkoittaa suoraan suden suuhun marssimista, ilman että he edes tiesivät mitä edessä odotti... muuta kuin että tämä oli mitä luultavimmin vähintään hengenvaarallinen. Mutta kyseessä tuntui silti olevan luottamuksenosoitus, johon Spyro ei suhtautunut kevyesti, niin kyseenalaisen rohkaiseva kuin soturin toteamus yhdessä selviämisestä tai kuolemisesta olikin. Poika vilkuili miekkosta kuin varmistaakseen että tämä oli vakavissaan ennen kuin veti henkeä itsekin ja vilkaisi uudemman kerran soturin katsetta seuraten alas pimeyteen. Poika ei lopulta osannut kuin nyökätä vaiteliaasti toisen synkkään toteamukseen, kaikkea muuta kuin innoissaan mutta sentään osoittamatta aikeita enää syödä sanansa. Kaiketi sekin oli hapuilustaan huolimatta ollut vakavissaan siitä mitä oli sanonut. Lopulta vastaus ei sinänsä tainnut olla edes tarpeen, molemmat taisivat kuitenkin olla hyvin perillä siitä mitä edessä odotti.
Pahaenteinen hiljaisuus laskeutui jälleen hetkeksi kammioon kaksikon valmistautuessa jatkamaan matkaa uhkaavaan pimeyteen, kohti tuntemattomia vaaroja. Spyro värähti hieman kylmien väreiden juostessa niskassaan olematta itsekään varma johtuiko tämä synkeästä näystä edessään, vai oliko kivinen kammio hiljakseen käymässä entistä kylmemmäksi. Ainakin portaikon läpitunkemattomassa pimeydessä oli jotakin varsin levottomuuttaherättävää, tähän mennessä jokseenkin pimeydestä piittaamattoman pojankin rypistäessä kulmiaan alas tihrustellessaan kuin jokin olisi häirinnyt sitä melkoisesti. Kuitenkaan se ei sanonut mitään vaikka olikin jälleen päätynyt nykimään epämääräisesti kätensä ympärille kietaistua kangasriekaletta. Galdin viimein puhuessa todeten ettei kai auttanut muu kuin mennä katsomaan mitä tuleman piti hätkähti poikakin viimein ajatuksistaan. Se ei väittänyt vastaan vaikka kirskauttikin hampaitaan hieman vastahakoisesti ennen kuin nyökkäsi ja astahti lähemmäs soturin kohottaessa hohtavan Kehränterän eteensä valaisemaan käytävän läpitunkematonta pimeyttä. Syystä tai toisesta hohtava miekkakaan vaikka näkyi kirkastuvan entisestään ei onnistunut valaisemaan kuin hieman eteenpäin saaden pojan rypistämään jälleen kulmiaan vaikka se joutuikin jo siristelemään melkoisesti tämän valossa. Mustat varjot tuntuivat jollain luonnottomalla tavalla lähes kiinteiltä kuin nämä olisivat odottaneet pääsevänsä iskemään kyntensä kehen hyvänsä ulottuvilleen eksyvään... mutta ainakin toistaiseksi Kehränterä tuntui pitävän nämä loitolla, vaikkakin vain muutaman askelen verran. Tunne oli varsin outo, varsinkin kun pimeänpelko taisi olla Spyrolle yllättävän uusi tuttavuus eikä luottamus puhuvaan miekkaan tainnut vieläkään olla tarpeeksi suuri että tämä olisi ollut valmis uskomaan henkensä tämän varaan ilman kärvistelyä. "Tuon olis parempi purra siihen yhteenkin yhtä hyvin kuin noihin muihin" nulikka ei voinut olla lisäämättä vielä puoliääneen seuratessaan taaempaa Galdin kohottaessa asettaan, valpastuen kuitenkin välittömästi miehen jälleen puhuessa ja astuessa sitten silminnähden varuillaan ja jännittyneenä eteenpäin. Tätä tuskin pystyi syyttämään moisesta, kai se oli myönnettävä että motivoituneista vastaväitteistään huolimatta Spyrokaan ei voinut olla olematta melkoisen hermostunut silmäillessään hyytävään pimeyteen, joka jollain selittämättömällä tavalla tuntui suorastaan odottavan heitä. Mutta jos ei aikonut jäädä itkemään paikalleen tyhjään kammioon, kaiketi tälle oli annettava mitä tämä halusi ja noustava kohtaamaan mikä ikinä sisällä odottikaan.
Kun oli saanut kantansa selväksi eikä sillä ollut enää aihetta väittää vastaan millekään oli Spyro käynyt hyvin pian huomattavasti hiljaisemmaksi mikä saattoi hyvinkin johtua suureksi osaksi nulikan yrityksestä olla näyttämättä levottomuuttaan kai siinä pelossa että Gald saattaisi vielä todeta hänet hyödyttömäksi ja komentaa jäämään jälkeen... missä se tosin ei tainnut kuitenkaan olla kovin menestyksekäs. Se irrotti vaivoin katseensa pimeydestä Galdin kehottaessa pysymään lähellä ja vilkaisi tätä nyökäten pienen liikahduksen keralla. ".....outoa. Ei ylhäällä noin pimeetä ollu" se mutisi epäluuloisesti hieman puolustelevaan sävyyn, vilkaisten vielä vastahakoisesti ympärilleen kammiossa. Äkkiä se kääntyi ympäri tallustellen sivummalle, mutta ennen kuin ehti heräämään enempää epäilyksiä siitä että purppuratukka olisi muuttanut mielensä se kumartui kuin jotain löytäneenä poimien maasta seinän tuntumassa jököttäneen kivenmurikan. Aikeet selvisivätkin pian kun nulikka tallusteli takaisin lykäten ohimennen löytönsä oven väliin varmuuden varalta, kaiketi huolissaan siitä uksi saattaisi tavalla tai toisella sulkeutua heidän perässään. Käsiään pudistellen se viimein vilkaisi miestä ja nyökkäsi uudemman kerran, ennen kuin henkäisi syvään ja asteli tämän tuntumaan. Kaipa kivi ovenvälissä oli jotain, mutta tuskin moinen tällaisessa paikassa onnistui lopulta tuomaan paljoakaan mielenrauhaa.
Lopulta kaksikko viimein joutui kohtaamaan väistämättömän, astuen kynnyksen yli pimeään, hyytävään portaikkoon soturin johdolla. Jännittynyt purppuratukka kiristeli epäröivänä hampaitaan Galdin astuessa Kehränterällä tietään valaisten ensimmäisille portaille, kuitenkin äkkiä värähtäen ja sihahtaen hampaidensa välistä kuin askel olisi tehnyt kipeää. Poika kirskautti hampaitaan mutta astui toisen perään vilkuiltuaan pian perässä varovaisin elkein, irvistäen itsekin kylmyyden suorastaan hyökyessä lävitseen pelkällä askelella. Moinen sai senkin värähtämään melkoisesti ja nykimään viittaansa, vaikka vaate taisi pian osoittautua harvinaisen yhdentekeväksi näissä olosuhteissa. "Hitto.... miten voikin olla näin kylmä" se mutisi hampaidensa välistä kunnes nielaisi ja pakottautui ottamaan toisen askelen eteenpäin... ja sitten vaivoin kolmannen. Galdkin eteni hitaasti vain muutaman askelen edellä, mutta silti Spyro joutui lähes hammasta purren pinnistelemään pysyäkseen tämän jäljessä. Poika ei osannut sanoa miten tai miksi, mutta ilmapiiri portaikossa kävi askel askeleelta tukahduttavammaksi, eikä edes Kehränterä valaissut alas kiemurtelevia muinaisia portaita kuin korkeintaan askelen verran eteenpäin. Koko paikka huokui luonnotonta uhkaa joka sai niskakarvat pystyyn ja kylmät väreet selkärankaan... mutta silti ei ollut muuta mahdollisuutta kuin jatkaa. Puristaen itsekään asiaa varsinaisesti huomaamatta asettaan rystyset valkoisena ja ajoittain kylmästä värähdellen poika puri hampaansa yhteen ja yritti keskittyä seuraamaan edellä kulkevan soturin selkää sekä sitä ainoaa valontuikahdusta joka läpitunkemattomassa pimeydessä kajasti pysyäkseen perässä ja päästäkseen edes etenemään mustuuden poikki. Jotenkin aivan vain liikkuminen oli käynyt suorastaan raskaaksi ja jokainen askel oli otettava tietoisesti pinnistellen, mutta vaikka olisikin tullut katumapäälle, poikakin tiesi varsin hyvin että paluuta tuskin enää oli, kun eteenpäin oli jo astuttu... varsinkin kuin niin mahdottomalta kuin tuntuikin, tuntemus alkoi pian käydä entistä pahemmaksi. Kohta jälleen yhden vastahakoisen askelen jälkeen nulikka havahtui äkkiä vihlaisuun käsivarressaan, mikä sai sen ähkäisemään yllättyneenä ja hidastamaan tarraten raajaan tuskaisesti ennen kuin sai kohotettua käsivarren ylemmäs tarkasteltavaksi. Kaiken keskellä tämä oli hetkeksi päässyt jopa painumaan taka-alalle vaikka kipeä olikin, mutta äkkiä revittyyn käteen oli levinnyt varsin outo, epämiellyttävä tunne. Oikeastaan myös side oli käynyt hyvin tahmeaksi saaden pojan räpäyttämään jokseenkin hämmentyneenä silmiään sen havaitessa kankaan tummuneen entisestään, niin että tämän läpi oli hiljakseen tihkumassa tummia pisaroita. Purppuratukka töksäytti hampaidensa välistä hiljaisen, kireän kirouksen yrittäen pikaisesti kiskoa sidettä kireämmälle ennen kuin havahtui siihen että Gald oli ehtinyt saamaan jo joitain askelia etumatkaa ja kiirehti säpsähtäen tämän perään haluten nyt vielä vähemmän jäädä jälkeen kuin aikaisemmin. Tässä kaikessa oli selvästi jotain pahasti vialla... eikä kyse ollut enää vain muutamasta kävelevästä ruumiista vaan jostain paljon pahemmasta.
|
|
|
Post by submarine on Jan 23, 2014 17:00:52 GMT 3
Kaksikko, kaksi tällä hetkellä varsin vähäiseksi ja surkeaksi itsensä kokevaa elävää keskellä kylmää, muinaista kuolemaa, laskeutui hitaasti ja vaivalloisesti hyisiä portaita. Gald johti, tai kukaties tarkemmin hänen pitelemänsä miekka. Pimeys tuntui syvenevän vain entisestään hänen ja Spyron laskeutuessa alaspäin, vaikka hän ei ollut varma miten se oli edes mahdollista. Pian Kehränterä hänen kädessään halkoi pimeyttä melkeinpä jo kirjaimellisesti, eikä se enää tosiaankaan käyttäytynyt kuin pimeyden olisi pitänyt. Se tuntui melkein.. aineelliselta. Kuin joltakin öljyiseltä, tunnistamattomalta aineelta, joka lipui ilman halki. Soturi oli melkein varma, että pystyi hämärästi erottamaan siinä muotoja ja liikettä, mutta toisaalta oli vaikea sanoa. Kaikki vain tuntui nyt hyvin, hyvin epävarmalta. Ja epämiellyttävältä. "Pysy lähellä. Tässä paikassa ei kenenkään elävän kuuluisi olla", Gald melkeinpä sihahti taakseen, toistaen jälleen kehotuksen, tai oikeastaan vaatimuksen, pysyä lähellä. Niin mahdottomalta kuin se ehkä tuntuikin, oli tämä pimeys jo suorastaan aineellista. Siinä määrin että hän saattoi jo kuvitella, miten todella tuntisi jotain jos vain kurottaisi aivan Kehränterän heikon valopiirin ulkopuolelle. Eipä niin, että hänellä olisi ollut aikomustakaan tehdä niin. Silti, epämiellyttävä mielikuva siitä miten pimeys yhtäkkiä päättäisikin olla enää hyväksymättä tunkeilijoita, ja mitä siitä seuraisi, pyöri hänen päässään. Tämä pimeys oli tarpeeksi pahaenteistä, että sen saattoi ajatella suorastaan aikovan jotakin... "Minun ei pitäisi olla täällä. Minä synnyin taivaan alla ja kasvoin sen päällä. Tämä ei ole hyvä paikka..." nuorukainen jatkoi mutisten melkeinpä itsekseen. Oli pakko myöntää, että niin paljon kuin se sotikin kaikkia soturihyveitä vastaan, pelko alkoi hiipiä sisään. Ei toimelias pelko joka sai olemaan nopea ja tehokas, vaan epäröivä, vikisevä, suunnaton ja tarkoitukseton pelko. Se joka tappoi. Tämä paikka imi kaiken rohkeuden. Kukaties kirjaimellisesti.
Gald havahtui orastavan pelkonsa syövereistä Spyron äkkiä ähkäistessä hänen takanaan. Hän käännähti ympäri, samalla odottaen löytävänsä jotakin kammottavaa pojan kimpusta, ja tuntien niskavilloissaan - tai untuvissaan - hirmuisan kihelmöinnin kääntäessään selkänsä sille lähteelle, josta tämä kaikki pahuus jossakin edessä, syvemmällä, tuntui huokuvan. Mutta mitään ei kuitenkaan näkynyt, ja oikeastaan Spyro vain seisoi paikoillaan... mikä oli kukaties hyväkin, ottaen huomioon tarmon jolla soturi oli pyörähtänyt ympäri miekka kädessä. Hänellä meni hyvä hetki tajuta mistä oikeastaan oli kyse, mutta Spyro näytti puristavan nyt aikaisemmin haavoittunutta kättään. Haava oli ollut ikävä, mutta jo tyrehtymään päin. Nyt se kuitenkin vuosi taas varsin vuolaasti ja näytti olevan pahenemassa. "Se on auennut uudelleen", mies totesi varsin ykskantaan, välittämättä siitä että kuulosti eittämättä varsin hölmöltä itsestäänselvyyksiä heitellessään. Hänen äänessään oli tiettyä huolta ja hermostusta, kukaties varautumustakin. Tässä paikassa niin yksinkertainen asiakin tuntui paljon pahaenteisemmältä. Mikään tuskin oli enää sattumaa. Nopeasti soturi vilkaisi omiakin haavojaan, mutta ne näyttivät yhä samoilta. Tai ei, oikeastaan eivät; ne näyttivät paljon paremmilta. Hänen haavansa olivat... umpeutuneet. Totta puhuen hän ei enää ollut edes tuntenut niitä ennen portaikkoon astumista. Nyt jäljellä oli vain pieniä, hailakoita jälkiä. Varovaisesti hän vilkaisi Kehränterään, keksimättä oikein mitään muutakaan syytä tälle. Miekassa oli eittämättä mahtia, eikä haavojen parantaminen kaiketi ollut erityisen mahdoton asia, eh. "Sidotaan tuo paremmin kun päästään näistä portaista", Gald totesi lyhyesti ja aavistuksen epävarmana tästä kaikesta Spyrolle pojan kiiruhtaessa lähemmäs. Paremmassa valossa hänen silmänsä kuitenkin kiinnittyivät äkkiä johonkin.
Spyron ilmeisestikin uudelleen vuotamaan äitynyt haava alkoi hiljalleen tihkua läpi siihen vedetystä, kömpelöstä ja paremman puutteessa tekaistusta siteestä. Ensin pisara, ja sitten toinenkin. Siinä ei ollut mitään erityistä, ja ne tippuivat alas kuten mikä tahansa pisara. Ensin Gald ei edes tiennyt miksi tuli katsoneeksi sitä sen tarkemmin, mutta kun ne osuivat kivisiin portaisiin, levisivät hänen lintumaiset silmänsä vielä suuremmiksi. Ne osuivat maahan ja roiskahtivat pieniksi tahroiksi, kuten veripisaroiden kuuluikin, mutta varsin nopeasti ne alkoivat... kerääntyä miekan valossa. Kiville levinneet veriroiskeet vetäytyivät takaisin pieniksi pisaroiksi, ja sitten ne alkoivat... ryömiä. Tai liikkua. Kuin jokin voima olisi kiskonut niitä. Ne valuivat pitkin epätasaista porrasaskelmaa, ennen kuin tihkuivat sen ylitse seuraavalle. Ja seuraavalle. Vailla mitään selvää, järkevää syytä, kauhistuttavasti ja kaiken normaalin vastaisesti, valuivat Spyron vuotamat veripisarat alas pimeyteen, kohti... mitä siellä sitten olikaan. Kuin jonkin voiman vaatimina. "Oh!" Gald päästi äänen, säpsähtäen tajutessaan mitä oikeastaan näki. Jokin voima veti verta puoleensa, ja se totteli. Mikä oli varsin kammottavaa. Varuillaan hän pyörähti uudelleen ympäri, melkein horjahtaen hyytävän kylmillä portailla, tuoden Kehränterän hänen ja Spyron ja alhaalla odottavan väliin. Mutta mikään ei ollut muuttunut. Ei enemmän eikä vähemmän kammottavaksi. "Minä... minusta tuntuu että sinun pitää nyt juoda tämä", soturi totesi jokseenkin takellellen, tavoitellen vyöllään roikkuvaa taikajuomapulloa. Se oli yhä siinä, ja juuri nyt tuntui että sille ei ollut parempaa käyttötarkoitusta koko maailmassa. Mikään syy, miksi veri ryömi määrätietoisesti kohti jotakin, ei voinut olla mitään hyvää. Varovaisin, varautunein elein Gald kiskoi pullon vyöltään, ojentaen sitä taakseen Spyrolle. Hän uskaltautui luomaan nopean vilkaisun taakseen, ennen kuin säpsähti taas vahtimaan edustaansa. Soturin kasvoista kuulsi kaikkea huolesta ja pelosta varautuneeseen taisteluvalmiuteen. Mahdotonta sanoa mitä veri saisi aikaan, tai miksi, mutta ainakin se selvästi teki nyt jotakin jossakin edessäpäin, näkymättömissä. Ja juuri nyt taikajuoma oli ainoa tarpeeksi nopea tapa, jonka hän keksi haavojen sulkemiseen. Eikä tässä kohtaa ollut aikaa miettiä sen tarkemmin.
|
|
|
Post by spyrre on Jan 23, 2014 21:36:48 GMT 3
Tuskin oli millään tavalla liioittelua sanoa että tämä ympärillä vellova luonnoton mustuus oli ehdottomasti yksi karmivimmista asioista johon Spyro oli vielä tullut törmänneeksi... mukaanlukien jopa vastenmieliset kävelevät ruumiit. Vaikka kalmojen verenhimossa ja yleisesti ottaen liikkumisessa ei ollut muuta järkevää selitystä kuin puhtaat pahat voimat, olivat nämä silti lopulta kiinteitä ja enemmän ymmärrettävissä kuin suorastaan silmissä kiemurtelevat, valoa uhmaavat varjot jotka kurottelivat kohti heidän hivuttautuessaan hitaasti eteenpäin tomuinen, halkeillut askelma kerrallaan. Vaikka kuinka yritti ei edes purppuratukan katse onnistunut läpäisemään varjoja vähääkään toisin kuin tämä oli tottunut pakottaen tämän lopulta kääntämään katseensa kiinteästi eteenpäin kohti Galdia ja Kehränterää, pojan yrittäessä lopulta mielummin vältellä mustuuden tarkempaa tuijottelua. Olo oli kuin kohti teurasta talutettavalla pässillä... eikä selkäpiitä karmiva ja jalkoja lyijynraskaaksi kiskova tunne voinut mitenkään johtua vain pimeydestä ja aavemaisesta ympäristöstä, tämän saadessa selvästi jopa Galdinkin varsin varpailleen. Ei epäilystäkään, täällä odotti jotain hyvin pahansuopaa. Portaiden kapuaminen tuntui kestävän pienen ikuisuuden, vaikka todellisuudessa he tuskin olivat edenneet kuin muutaman hetken verran.
Spyro eteni vaivalloisesti hampaitaan yhteen purren, kuin peläten pienenkin äänen saattavan ajaa ympärillä vellovan pimeyden heidän kimppuunsa. Galdin sihahtaessa kehotuksen olkansa ylitse poika säpsähti jännittyneenä ääntä, vastaten kuitenkin vain nyökkäämällä. Se tuskin olisi onnistunut estämään ääntään paljastamasta levottomuuttaan jos olisi onnistunut edes saamaan tähän hätään jotain ymmärrettävää ilmoille... kunnes äkillinen kipu käsivarressaan viimein kirvoitti yllättyneestä pojastakin tuskaisen äännähdyksen. Se ei ollut tainnut ehtiä edes varsinaisesti tajuta pysähtyneensä ennen kuin hoksasi Galdin kääntyneen edempänä, soturin jäätyä tuijottamaan varuillaan taakseen. Poika kirosi hampaidensa välistä edeten sitten vaivalloisesti kohti miestä, yrittäen samalla turhaan tilkitä jälleen yltynyttä verenvuotoa sidettä nykimällä. "Hitto... en tiedä miten, ei se äsken näin...." se mutisi itsekin jokseenkin hämmentyneenä haavan äkillisestä hermostumisesta. Oikeastaan koko puremakohta tuntui varsin oudolta, saaden pojan rypistämään kulmiaan levottomana kulmiaan sen silmäillessä miekan valossa hyvää vauhtia entisestään kostuvaa kangasta. Soturin ehdottaessa haavan sitomista jossain portaiden juurella poika nielaisi hieman empivästi kuitenkin nyökäten hieman. "Ehkä se vaan--" se aloitti kireästi päästäen tilanteesta huolimatta hampaidensa lomasta jokseenkin tuskastuneen hiljaisen puuskahduksen, kunnes pienellä viiveellä hoksasi Galdin jääneen katsomaan jotain... oikeastaan varsin tyrmistynein elkein. Purppuratukka vaikeni ja räpäytti silmiään seuraten varautuneena toisen katsetta veripisaroiden täplittämälle portaalle olematta aivan varma mitä edes odottaa.... kunnes niin nulikan kuin lintumaisen miehenkin järkytykseksi pisarat alkoivat äkkiä osoittaa odottamattomia elämänmerkkejä.
Spyrostakin irtosi varsin tyrmistynyt äännähdys, järkyttyneen pojan säpsähtäessä puolittaisen askelen taaksepäin ollen vähällä kompastua takanaan olevaan portaaseen kun maahan valunut veri alkoi äkkiä suorastaan ryömiä eteenpäin kohti pimeyttä. Kaikeksi onneksi se sai kuitenkin pelastettua tasapainonsa yllätyksestään huolimatta kuten yhtälailla tyrmistyneenä pisaroiden liikehdintää seuraava Galdkin, jääden hetkeksi vain tuijottamaan näiden perään paikalleen jähmettyneenä osaamatta oikein tehdä muutakaan kuin puristaa kättään refleksinomaisesti kuin estääkseen enempää verta pakenemasta omia aikojaan. "Miten--- Miksi se...?" se sai viimein töksäytettyä silminnähden järkyttyneenä moisesta, saamatta kuitenkaan katsettaan irti paikasta josta jo jonnekin varjoihin valuneet pisarat olivat kadonneet näkyvistä. Ymmärrettävästi jokin tällainen oli varsin omiaan saamaan itse kunkin melkoisen tolaltaan Galdinkin pyörähtäessä miekkoineen kohti varjoja kuin kohtaamaan sen mitä veri ikinä houkuttelisikaan esille... tosin ainakaan vielä mitään ei näkynyt eikä kuulunut, tämän kuitenkaan varsinaisesti tuomatta mielenrauhaa oikein kenellekään. Spyrokin oli säpsähtänyt kyräilemään varsin varuillaan eteenpäin myös pahaa aavistellen mutta havahtui Galdin levottomaan ääneen tämän hapuillessa äkkiä pulloa vyöltään. "Eh? Mutta..." Käsivarttaan puristava poika hapuili vilkaisten epäröivästi ensin pulloon ja sitten edessä odottavaan pimeyteen, kunnes kuitenkin irvisti varsin mielenosoituksellisesti ja astahti ottamaan ojennetun esineen vastaan jokseenkin alistuneen vaikkakin kireän puuskahduksen keralla. Kuka tiesi, kenties pullolle olisi tullut käyttöä myöhemminkin eikä varautuneesti pulloa käsittelevä purppuratukka näyttänyt olevan kovinkaan ihastunut koko litkusta melkoisesta pälyilystä ja epäluuloisesta nyrpistelystä päätellen, mutta käsivarren side oli kostumassa läpikotaisin huolestuttavaa vauhtia ja jopa varsin pikaisella punninnalla ei mennyt kovinkaan kauaa päättää kumpi oli lopulta karmivampi: epämääräinen, pahalta haiseva puteli vaiko mikä ikinä saikaan veren vuotamaan ja käyttäytymään.... näin. Oli kyseessä mikä ilmiö tahansa, taisi olla parasta olla antamatta tälle yhtään mitään ilmaiseksi tämän enempää.
Eteenpäin varuillaan Galdin ohitse pälyillen ja itsekseen vaimeita kirouksia jupisten nulikka päätyi pikaisesti askartelemaan tyrkytettyä pulloa auki, jokseenkin tahmein ja epävarmoin sormin. Saatuaan korkin irti sen oli kuitenkin vielä pysähdyttävä irvistämään pistävänhajuiselle litkulle varsin kärvistellen kunnes se kuitenkin varjoihin sekä Galdiin vilkaistuaan kohotti pullon kulauttaakseen ainetta kurkkuunsa kaikkea muuta kuin hanakasti. Ei tainnut lopulta tulla yllätyksenä että juoma maistui likimain samalta kuin haisikin kulauksen johtaessa varsin pian epämääräiseen kakomiseen ja uuteen tukahtuneeseen kiroukseen. "Egh" nulikka kommentoi paljonpuhuvasti saatuaan henkensä kulkemaan pyyhkäisten hihallaan inhoten suutaan, ennen kuin vilkaisi suorastaan epäluuloisin elkein käsivarttaan nähdäkseen tapahtuiko jotain. Samaan aikaan se kuitenkin jatkoi jokseenkin vainoharhaisin elkein pälyilyä eteenpäin, vilkaisten samalla levottomasti lattiaa josta kapinalliseksi heittäytynyt veri oli päättänyt mönkiä tiehensä. Tämä ei kyllä ollut mitään, mihin purppuratukka olisi osannut varautua oikein mitenkään. "....mikä hitto tekee jotain... tuollaista? Ei kyllä sellanen kuin nuo ylhäällä" se sai viimein mutistua kysymyksen joka varmasti kiusasi parhaillaan molempien mieltä, vilkaisten hermostuneesti Kehränterää edellään puristavaa Galdia. Tämä paikka oli ehdottomasti sellainen missä kummankaan heistä ei olisi pitänyt olla... tai kenenkään, tuskin kukaan toivoisi jotain tällaista edes pahimmalle vihamiehelleen. Hyvin nopeasti pimeys oli käynyt karmivasta tunteesta aivan konkreettisen uhkaavaksi. Ei sillä, jotain vastaavaahan tässä kyllä oli pelättykin koko ajan.
|
|
|
Post by submarine on Jan 30, 2014 18:05:00 GMT 3
Vaikka epäröi, kakoi ja kärvisteli, suostui kuin suostuikin Spyro lopulta juomaan paremman vaihtoehdon puutteessa ojennetun taikajuomapullon. Poikakin kyllä selvästi tajusi, nihkeydestään huolimatta, että tässä kohtaa oli parempi olla ottamatta mitään turhia riskejä minkään täysin käsittämättömän, yliluonnollisen ja kammottavan kanssa. Tämän irvistely taisi tosin olla ymmärrettävää, sillä vaikka olikin joutunut juomaan niitä yhden jos toisenkin, siinä määrin että olisi voinut väittää asian olevan jo pieni rutiini, ei Gald koskaan pystynyt väittämään pitävänsä niistä yhtään sen enempää. Maku oli jokseenkin sanoinkuvaamaton, mutta yhtä kaikki paha; tislatun, ties mistä valmistetun elinvoiman ei kaiketi voinut olettaa maistuvan hyvältä. Mutta ainakin poika selvästi tajusi tilanteen vakavuuden eikä aikonut pistää vastaan. "Minäkään en pidä niistä. Mutta ne auttavat", soturi totesi hermostuneesti, varsinaisesti edes kääntymättä ympäri kun erotti toisen vähemmän ihastuneen kakomisen ja sadattelun koko touhun suhteen. Ja vaikkei hän sitä nähnytkään, niin ellei pojassa ollut jotakin pahasti vialla, olisivat haavat umpeutuneet käytännössä jo saman tien. Sekään ei kieltämättä ollut millään tavalla nautinnollinen tunne, enemmänkin kaiken luonnollisen vastainen ja pahimmassa tapauksessa suorastaan panikoittava, mutta ainakin tuloksia tuli. Mikä oli hyvä, sillä mies joutui edelleen vilkuilemaan aina välistä epäluuloisesti alas portaisiin, joita pitkin veri yhä kovin määrätietoisesti liikkui. Sihahtaen hän yritti tallatakin yhden pisaroista, mutta vaikka se hetkeksi sotkeentuikin hänen kantansa alle ja kiviin pelkäksi tahraksi, kerääntyi se taas pian yhteen ja jatkoi liikkumista. Jokin kiskoi tai kutsui sitä absoluuttisen hanakasti jonnekin pimeyteen.
"En tiedä. En yhtään. Mutta ei anneta sille ainakaan yhtään lisää. Tuokin on jo tarpeeksi paha", Gald sihahti olkansa yli Spyrolle, kun poika pahimmasta järkytyksestään toivuttuaan yritti varsin turhaan miettiä jonkinlaista selitystä tilanteeseen. Eipä niin että hänellä olisi ollut mitään todellista käsitystä siitä, mitä veri tarkoitti tai mitä siitä seuraisi, muttakun jossakin epäpyhässä, kammottavassa, epäkuolleiden täyttämässä paikassa veri virtasi luonnonlakien vastaisesti johonkin, ei se voinut olla mitään hyvää. Ei missään määrin eikä koskaan. Soturi odotti miekka valmiudessa pitkän hetken, tuijottaen valppaasti pimeyteen, mutta mitään ei varsinaisesti tuntunut kuitenkaan tapahtuvan tai näkyvän - lukuunottamatta kammottavaa, epäluonnollista pimeyttä itsessään. Paikallaan seisominen alkoi nopeasti syödä saappaiden läpikin jalkapohjia hirvittävällä kylmyydellä. "Sieltä ei taida olla tulossa mitään. Eh, ehkä... on parempi jatkaa ennen kuin jokin innostuu. Parempi kohdata asiat omilla ehdoilla", Gald lopulta mutisi, rentoutuen aavistuksen verran. Ei todellakaan paljoa, vain sen verran että pystyisi jopa kävelemäänkin. Hän ei ollut edes varma kenelle oikeastaan puhui tai selitti juuri nyt alkeellisia soturioppeja. Kukaties itselleen enemmän kuin pojalle; juuri nyt oli todellakin työn ja tuskan takana keksiä mitään tarpeeksi painavaa syytä hivuttautua yhä syvemmälle pimeyden syövereihin. Taktinen etu kuulosti eittämättä keskenkasvuisesta, soturiasioista mitään tietämättömästäkin täysin yhdentekevältä. Loppujen lopuksi hän ei osannut oikein muutakaan, kuin puuskahtaa vain turhautuneesti kaikelle ja ottaa varovaisen askeleen eteenpäin - alemmas. Mikään ei ainakaan saman tien hyökännyt kimppuun. "Pysy lähellä. Ja jos näet jotain outoa niin... eh", Gald tokaisi taakseen, aloittaen jonkinlaisen tärkeän neuvon, ennen kuin tajusi miten vähän järkeä siinä edes oli. Poika tuli taaimmaisena tunnelissa, jossa pimeys oli niin läpitunkematonta ettei edes seiniä erottanut kunnolla. Jos tämä näkisi jotain outoa, seisoisi se todennäköisesti soturin ruumiin päällä, eikä se häntä siinä kohtaa enää juuri hyödyttäisi. Jos nyt karuja ilmauksia käytettiin. "No, kunhan olet varovainen", päädyttiin lopulta paremman puutteessa kehottamaan. Eittämättä täysin yhdentekevä neuvo sekin, mutta tässä paikassa oli pakko sanoa edes jotakin, ettei päätyisi vain levittelemään käsiään. Tai pakenemaan vikisten.
Kehränterä leikkasi taas varsin kirjaimellisesti pimeyttä, kun Gald eteni hitaasti ja varautuneesti. Hän olisi voinut vaikka vannoa, että pimeys todellakin halkesi miekan terän ja valon edestä. Ja jos hän katsoi tarpeeksi tarkkaan, sen huolestuttavan selkeät rajat melkeinpä kiemurtelivat tuskissaan kun niin tapahtui. Hän yritti parhaansa mukaan olla katsomatta. Painostava, kammottava kuolema ja pelko vain pahenivat jokaisella askelmalla, kunnes lopulta soturi pelkäsi todella murskautuvansa niiden alle. Oli mahdotonta edes yrittää selittää miten tai miksi, mutta siltä se kuitenkin tuntui. Vahvasti. Paikassa ei ollut mitään luonnollista, ja aluksi vain takaraivossa kolkuttanut pelko alkoi olla jo kaikkialla päässä... ja kaikkialla ruumiissa. Hänellä ei ollut aavistustakaan kauanko he kulkivat kammottavassa pimeydessä, tai miten kauan oli vielä kuljettava. Tunne siitä, ettei Kehränterän valokehän ulkopuolella ollut enää mitään, että ääretön pimeys nielaisisi heti tilaisuuden tullen loputtomaan mustuuteen, oli vain vahvistunut. Kun portaat äkkiä loppuivat, ties kuinka monennen jälkeen, tuli se Galdille siinä määrin yllätyksenä, että hän kompuroi ja oli vähällä kaatua maan tullessa vastaan huomattavasti oletettua aikaisemmin. Soturi onnistui kuitenkin pelastamaan itsensä ja miekkansa kalahtamasta maahan, seisahtuen epäluuloisesti. Pimeys oli aivan yhtä rikkomatonta ja läpitunkematonta, mutta nopea hapuilu eteenpäin kertoi ainakin sen, että portaat olivat loppuneet. Ei ainakaan enää alaspäin. Kukaties sekin oli jotakin. "Me... olemme jossain", Gald ähkäisi lopulta, tietämättä oikein miten muutenkaan olisi sen ilmaissut. Portaat olivat päättyneet, ja sen oli tarkoitettava kaiketi jotakin, mutta oli mahdotonta sanoa mitä. Tai oliko se hyvä asia...
|
|
|
Post by spyrre on Jan 31, 2014 18:09:36 GMT 3
Väkisinkin Spyro joutui käyttämään hetken haukkoen henkeä ja tasaten itseään huitaistuaan kitusiinsa vastenmielisen, kyseenalaisen litkun joka kaiketi elintärkeydestään huolimatta ei kyllä saanut oloa tuntumaan ainakaan paremmalta varsinkaan tässä tilanteessa. Mitä mokomaan noitaliemeen sitten ikinä olikaan lykätty sai se olon huteraksi ja sekavaksi, haavoittuneen vihlovan käsivarren käydessä kivuliaan sijasta selittämättömällä tavalla epätodelliseksi, mutta kaikeksi onneksi niin epämiellyttävää olikin, oli tunne ohitse varsin nopeasti. Ennen kuin muutenkin ahdistunut poika ehti säpsähtää tilannetta enempää ensisäikähdyksen lisäksi pahin epämääräisyys hellitti, jättäen jälkeensä lähinnä pahan maun, hieman sekavan olon sekä epämääräisen kihelmöinnin raadeltuun käsivarteen. Purppuratukka pudisti vaisusti kiroten päätään tokeentuen kuitenkin pian tarpeeksi päästäkseen takaisin ajan tasalle, havahtuen Galdin hermostuneeseen toteamukseen ettei juoma ollut tämänkään herkkua mutta ajoi kuitenkin asiansa. Spyro vetäisi henkeä pariin kertaan ennen kuin kohotti käsivarttaan jääden hetkeksi siristelemään tälle epäluuloisesti kuin varmistuakseen ettei tämä yrittäisi purra tai mitään muuta epäilyttävää ennen kuin rohkaistui nykäisemään kangasriekaletta sivuun todettuaan että kummallisesta tunteesta huolimatta ei liikuttelu lopulta sattunut. Oli kaiketi myönnettävä, että vaikka omasikin huonot puolensa, oli Galdin ojentama litku tehnyt mitä oli luvattu. Purppuratukka ei ollut oikeastaan edes aivan varma missä vaiheessa jotain oli varsinaisesti tapahtunut, mutta yhtäkkiä revityn, kipeän käsivarren sijasta kyseenalaisen siteen alta pilkisti nyt ehjä, vaikkakin hieman sotkuinen iho. Se räpäytti silmiään näylle pyyhkäisten varuillaan verta kankaaseen kunnes joutui kuin joutuikin toteamaan että aine oli toiminut. Vaikka pojalla tuskin oli silti minkäänlaista hinkua kokeilla mitään vastaavaa aivan heti uudestaan ellei ollut pakko, olo oli vieläkin jokseenkin huono vaikkakin omituisella, vaikeasti määriteltävällä tavalla.
"Ehh. No. Se toimi" se sai töksäytettyä vastaukseksi kuulostaen kuitenkin vieläkin hieman huonovointiselta, kunnes viimein liikahti levottomasti ja jätti käsivartensa rauhaan nostaen itsekin pimeyden keskellä hampaitaan kiristellen katseensa eteenpäin, niin vastentahtoista kuin tämä olikin. Vaikka poika kuinka oli aiemmin julistanut etteivät mokomat raadot pelottaneet (ainakaan kovin paljoa) ei se silti olisi varsinaisesti halunnut nähdä mikä heitä haudan pohjalla odotti verta vaatien. Gald jopa yritti tallata muutaman ohitse ryömivän pisaran, tämän kuitenkaan pysäyttämättä näiden kylmäävän määrätietoista etenemistä, saaden Spyron nielaisemaan. Mutta kaikista jännittyneistä pahoista odotuksista huolimatta mikään ei siltikään kömpinyt vielä esille toivottamaan heitä tervetulleeksi luultavasti jollain varsin epämiellyttävällä tavalla. Mutta ikävä kyllä painostava tunnelma ei antanut toivoa siitä että kenties pimeässä ei ollutkaan mitään niin pahaa kuin he epäilivät. Edessä oli ehdottomasti jotain kamalaa... he vain eivät nähneet tätä vielä. Ikävä kyllä, tämäkin lyhyt levähdystauko oli pian ohi, portaisiin ei voinut jäädä seisoskelemaankaan vaikka petolintumaisen soturin myös hieman epävarma kehotus jatkaa matkaa sai purppuratukan kiristelemään hampaitaan. Kenties miehen puheissa oli järkeä, mutta tästä oli hankala vakuuttua kun koko paikka tuntui kasvavissa määrin kuolemanloukulta. "Hitto... tämä on ihan hullua" poika ei voinut olla mutisematta vaisusti varsin kireänä kaiketi lähinnä itsekseen, määrittämättä tarkoittiko luonnotonta ilmiötä vaiko sitä että he edes olivat koko paikassa. Kuitenkin se säpsähti äkkiä kuin vasta nyt tajuten ajatelleensa ääneen ja nielaisi muut epäilynsä joita luultavasti riitti, nostaen epäröivän katseensa hieman kaikkea välttelevästä alaviistosta takaisin Galdiin kunnes kohta räpäytti silmiään kuin oivaltaen jotain. "Tuota... entä sä? Kai sulla on lisää tätä? Kun ne luurangot tuolla.... " tämä hoksasi pienellä viiveellä, varsin huolestuneena. Spyro ei ollut hetkeen edes muistanut asiaa mutta myös Gald oli ottanut yhtä jos toistakin osumaa ennen kuin oli saanut luurangot murskattua. Kenties nämä eivät olleet olleet vakavia naarmoja, mutta jos tämä paikka sai haavat pahenemaan näin paljon muutamassa hetkessä suorastaan kiskoakseen veren ulos tunkeilijoista, tämä tuskin oli millään tavalla hyvä asia tämänkään kannalta. Ikävä kyllä ainakin Spyron puristama pullo oli tyhjä, mikä sai nulikan tilanteesta huolimatta jälleen hieman syylliseksi.
Niin mielipuoliselta ja vastentahtoiselta kuin teko tuntuikin, jatkoi Gald pian jälleen etenemistä alas, Kehränterän pienen valokeilan ollessa ainoa kiintopiste läpitunkemattoman mustuuden keskellä. Empivällä, jo melkoisesti hampaitaan kiristelevällä Spyrolla oli vaikeuksia pakottaa itsensä liikkeelle, mutta lopulta se liikahti kylmästä hytisten eteenpäin kenties silkalla härkäpäisyydellä, napattuaan jälleen nyt varsin surkealta puolustukselta tuntuvan nuijan portaanreunalle jätetyn tyhjän pullontapaisen tilalle. Niin mahdottomalta kuin se kaiken keskellä tuntuikin, pimeys ja uhka ympärillä olivat käymässä entistä pahemmaksi, saaden pojan puremaan hammasta lähes jokaisella askelella ja välttelemään ympärilleen vilkuilua.... vaarallista kenties, mutta lopulta tuskin tästä olisi ollut hyötyä vaikka tämä olisi yrittänytkin. Katse pysyi tiukasti portaissa sekä Galdin selässä, vain satunnaisesti pyyhkäisten eteenpäin Kehränterän halkomaan pimeyteen. "En mä näe yhtään mitään" purppuratukka mutisi silminnähden tolaltaan kaiketi niin tästä kuin muustakin kunnes napsautti leukansa kiinni tajutessaan kuinka valittavalta kuulosti vetäen vaiti muutaman kerran henkeä ennen kuin ynähti jotain epäselvää vastaukseksi Galdin kehotuksiin nyökäten hieman. Hetken aikaa se ei saanutkaan sanaa suustaan edeten vaivalloisesti kaiketi huomaamattaan veristä kangasta kätensä ympärillä hypistellen kunnes tuskallisen pieneltä ikuisuudelta tuntuvan ajan kuluttua laskeutuminen viimein loppui.
Galdin horjataessa yhtäkkiä edessään Spyrokin lähes hypähti refleksinomaisesti ennen kuin ehti edes hoksata mitä varsinaisesti tapahtui pienen yllättyneen äännähdyksen karatessa ilmoille ennen kuin tämä ehti tätä estää. Kuitenkin painostavan tunnelmankin keskellä tilanne paljastui vielä toistaiseksi jokseenkin odottamattoman epädramaattiseksi pojankin kohta tajuten mistä oli kyse. Pelästyneen ähkäisyn korvasi pian aavistuksen vähemmän järkyttynyt, mutta yhtälailla kireä, hiljainen huokaus, nulikan astuessa sitten itsekin varuillaan toisen tuntumaan yrittäen pimeyttä ja hermojaan uhmaten suoristautua hieman aistejaan parhaansa mukaan terästäen. Loputtomat uhkaavat portaat olivat loppuneet, mutta.... mitään muuta heidän ympäristöstään taisi olla jokseenkin mahdotonta sanoa. Läpitunkematon mustuus ei antanut myöten peittäen näkyvistä kaiken Kehränterän luomaa valoa lukuunottamatta, he olisivat kaiketi aivan yhtä hyvin voineet seistä niin hieman leveämmässä käytävässä kuin valtavassa salissakin pimeydessä väijyvien kalmojen keskellä varsinaisesti edes tietämättä asiasta. Galdin toteamus taisi olla paras tapa miten tilannetta pystyi kuvaamaan, Spyron nyökätessä hieman nielaisten uskaltamatta kuitenkaan sanoa mitään ennen kuin oli kuulostellut tovin oliko pimeyden poikki lähestymässä jotain, nuuhkaisten ohimennen varuillaan ilmaakin. Jännittyneen hetken jälkeen se kuitenkin hengähti jälleen, pudistaen sitten tuskastuneena päätään. "Hitto, miten täältä pitäis löytää mitään... Äh. Näitkö edes mihin se... veri menee?" Se sai viimein tiedusteltua ääntään hermostuneena madaltaen, yrittäen itsekin tähyillä lattiaa sen verran kuin näki, siitä huolimatta että se olisi selvästi hyvin mielellään ollut ajattelematta saati katselematta omin päin pakenevia veripisaroita yhtään enempää. Mutta kieltämättä se taisi olla ikävä tosiasia että veri oli epäilemättä menossa jonnekin, joka luultavasti oli se jota he etsivätkin. Hieman lisää valoa tilanteeseen olisi kuitenkin ehdottomasti tervetullutta... mikä saikin pälyilevän nulikan muistamaan jotain. "Ähh... ai niin, odotas. Jos se kristalli auttais vähän... ehkä" ehdotettiin hiljaa, pojan alkaessa pikaisesti etsiskellä taskustaan sinne toviksi unohtunutta kristallia jonka Gald oli aiemmin ojentanut, toivoen tämän mahdollisesti helpottavan tilannetta. Tosin, näissä olosuhteissa ei tainnut voida olla varma oikein mistään... paitsi siitä, että sokkona pimeyteen suuntaaminen oli kaikkea muuta kuin houkuttelevaa.
|
|
|
Post by submarine on Feb 6, 2014 15:12:54 GMT 3
Oli kukaties jollain tavalla imartelevaa, että Spyro osoitti huolta Galdin hyvinvoinnista tämän kaiken keskellä, etenkin kun otti huomioon mitä tämä itse oli äsken saanut todistaa. Oman veren pakenemisen olisi voinut luulla vetävän hiljaiseksi, mutta nähtävästi ei. Taikajuoman juotuaan poika tiedustelikin jo varsin nopeasti, miten hänen laitansa oli ja että oliko hänellekin vielä jäljellä. Ja vaikka kysymykset toki olivatkin aiheellisia, Gald ei ollut juuri nyt varma siitä, miten huolestunut oikeastaan oli aiheesta. Soturi päästi pienen, mietteliään äännähdyksen, vilkaisten ohimennen poikaa kohti, ennen kuin kohotti haavoittunutta kättään näyttääkseen toisellekin. Se ei oikeastaan tainnut olla enää ollenkaan haavoittunut. Aikaisempien taisteluiden haavoista ei ollut jäljellä enää mitään varsinaista, ja hänen verensä oli visusti sisäpuolella. "Minusta tuntuu että tämä miekka... tekee asioita. Tai en minä mitään muutakaan selitystä keksi. Ainakaan minulla ei ole enää haavoja", Gald lopulta tokaisi, osaamatta varsinaisesti edes päättää miltä olisi pitänyt kuulostaa. Kukaties vaikuttuneelta, vaiko ehkä epäilevältä tai hämmentyneeltä? Juuri nyt ja tässä paikassa taisi olla vaikea järkyttyä suuresti enää mistään. Jos Kehränterä teki jotakin hänen haavoilleen, se oli kaiketi hyvä. Mutta mitään muuta siitä ei oikein pystynyt sanomaan. Oli kaiketi vain parempi katsoa mitä tuleman piti ja olla valmiina kaikkeen. "Eh, paras jatkaa matkaa. Mutta minä olen kunnossa", soturi lopulta ilmaisi johtopäätöksensä tästä kaikesta, pienen vakuuttelevan ja rauhoittelevan sävyn kera. Spyrolla taisi olla jo aivan tarpeeksi murheita muutenkin, kuten se että edes oli tällaisessa paikassa. Oli parempi jos poika ei joutuisi sen lisäksi murehtimaan vielä häntäkin. Gald kyllä pitäisi huolen siitä, eh.
Olipa miten oli, päättyi portaiden laskeutuminen loppujen lopuksi, hyvässä tai pahassa, tasaiseen maahan. Kompuroinnistaan huolimatta Gald piti miekkansa koko ajan visusti edessään ja valmiina. Portaiden loppuminen oli isoin muutos hetkeen, ja tässä paikassa jo pelkästään vaihtelu itsessään sai melkoisen hermostuneeksi. Mitään ei tosin ollut ainakaan porhaltamassa suoraan kimppuun, mutta se saattoi aivan yhtä hyvin vain tarkoittaa että jokin vaani. Soturi ei aikonut herpaantua niin vain. Hän odotteli varuillaan että Spyro pääsisi lähemmäs, haravoiden kevyesti Kehränterällä puolelta toiselle. Se ei juurikaan auttanut läpitunkemattomaan pimeyteen, eikä pieni valon liikkuminen paljastanut yhtään mitään paitsi lisää kivistä lattiaa ja läpitunkematonta pimeyttä, mutta oli sekin parempi kuin vain paikallaan seisominen. "Ehh. En. Se meni... johonkin. Kaikki", Gald vastasi hetken perästä, Spyron tiedustellessa jatkosta ja verestä ilmeisestikin aivan yhtä hermostuneena. Ei eittämättä tarvinnut olla mikään kokenut soturi tajutakseen, miten hankala tilanne oli. Kehränterä kyllä leikkasi pimeyttä, mutta siitä huolimatta se tuntui melkein mahdottoman (tai oikeastaan hyvinkin mahdottoman) läpitunkemattomalta ja tukahduttavalta. Hetken mies mietti pienellä kauhulla, mitä tapahtuisi jos Spyro, tai nyt teoriassa kuka tahansa, joutuisi sen keskelle. Hän oli melkein varma, että sen sisältä ei voisi nähdä edes valoa lähettyvillä... tai kuullakaan mitään. "Ainiin. Se. Mmh, ota se esiin. Ehkä sekin auttaa vähän vaikka... feh. Se oli vain jokin pieni velhonkalu", Gald vastasi kun toinen muisti äkkiä kristallin jota vieläkin kantoi. Hän uskalsi kuulostaa jopa aavistuksen toiveikkaalta, vaikka loppujen lopuksi olikin vaikea sanoa miten paljon valokristallistakaan olisi apua. Se oli kyllä ollut kirkkaampi kuin Kehränterä, mutta toisaalta hän kehtasi arvella, että miekassa oli huomattavasti enemmän mahtia. Loppujen lopuksi oli mukava olla väärässäkin joskus, sillä kun Spyro veti yhä valoa säteilevän kapistuksen esiin, kasvoi pimeyttä pitelevä valokehä suuresti. Ainakin kaksinkertaiseksi, kukaties enemmänkin. Ei se vieläkään valtava ollut, mutta äkkiä ei tuntunut aivan siltä, kuin pimeys yrittäisi murskata alleen. Kristalli leikkasi siihen reikää paljon tehokkaammin... tai sitten kyseessä oli vain ja ainoastaan valon määrä ja se, ettei melkeinpä aineellinen mustuus pystynyt enää pitelemään sitä ahtaalla yhtä hyvin. Joka tapauksessa, se sai petolintumaisen nuorukaisen huokaisemaan. "Huh. Hyvin keksitty. Ehkä täällä nyt näkeekin jotain. Ja näet jotain jos... katoat. Tai jotakin. Eh, parempi kun kummallakin on valoa", Gald lopulta tokaisi, jossain määrin kehuvastikin, varsin tyytyväisenä käänteeseen. Pimeyden loittoneminen oli ehdottomasti hyvä, jo senkin takia että nyt saattoi sentään erottaa porraskäytävän reunat, ja kuinka se lähti laajenemaan johonkin pimeyteen.
Valon määrän lisääntyminen ja pimeyden väistyminen tuntui muutenkin helpottavan sen tukahduttavaa olemusta, sillä äkkiä Galdin korviin kantautui jonkinlainen... ääni. Se ei ollut juuri mitään, mutta siitä huolimatta pitkän hiljaisuuden jälkeen odottamaton aistihavainto tuli sen verran yllätyksenä että hän säpsähti. Melkeinpä välittömästi toinen käsi kohosi pystyyn ja Spyron suuntaan, vaitonaisena eleenä siitä että poika olisi hiljaa ja varuillaan. Jostain... edestäpäin kaiketi, kuului jotakin. Soturi siristi silmiään, kurtisti kulmiaan ja lopulta käänsi päätäänkin, yrittäen parhaansa mukaan saada jotain selkoa kuulemastaan. Jonkinlainen... napsahdus. Tai kopsahdus. Tai kolahdus. Pientä raappinaa. Ei mitään säännönmukaista, eikä mitään tarkoitukselliselta kuulostavaa. Ne olisivat tavallisesti olleet totta puhuen aivan yhdentekeviä ääniä. Mutta tässä paikassa ne tarkoittivat että jokin teki niitä. Ja se ei voinut olla mitään hyvää. "Siellä... on jotakin. Jossain. Pysy lähellä", hän totesi hyvin hiljaa taakseen, melkeinpä kuiskaten, ennen kuin kyyristyi aavistuksen. Ei niinkään mihinkään hiipimiseen, vaan enemmänkin vain valmiiksi jonkin varalta. Toisaalta olisi tehnyt mieli pysyä vain paikoillaan, mutta soturin vaistot vaativat selvittämään mahdollisen uhan. Ja, kuten tähänkin asti oli todettu, paikalleen jääminen ei auttanut mitään. Ainoa suunta oli eteenpäin. Gald ei ehtinyt oikeastaan ottaa kuin joukon varovaisia askeleita ennen kuin edessä oli jotakin. Ei äänen lähde, mutta silti jotakin varsin erityistä. Ovi, tai oikeastaan kaksikin ovea. Pimeydestä tuli esiin kaksi suurehkoa, puiselta vaikuttavaa, koristelematonta ovea. Niissä oli rautavahvikkeita, ja aika oli selvästi kovettanut ja tummentanut puun melkein yhtä mustaksi, mutta muuten niissä ei mitään erityisempää sitten ollutkaan. Paitsi kahvat. Aavistuksen kyseenalaisena soturi vilkaisi taakseen Spyroon, kuin kysyen tämän mielipidettä koko asiasta. Jatko taisi olla kyllä varsin itsestäänselvä, mutta siitä huolimatta tällaisten ovien avaaminen noin vain tuntui kyllä kyseenalaiselta. Varautuneesti mies tökkäsi toista niistä Kehränterän kärjellä, mikä ei oikeastaan saanut aikaan yhtään mitään - jos nyt pientä ääntä ei otettu huomioon. Samanlaista kuin ne etäiset ja kaukaiset, jotka edelleen jatkuivat jossakin ovien toisella puolella...
|
|