|
Post by spyrre on Sept 15, 2013 21:52:32 GMT 3
Spyrre: Sää oli puolisateinen ja viileähkö, hiljakseen laskemassa olevan auringon kajastaessa taivasta peittävän pilvimassan läpi yllä kohottautuvien valtavien puiden oksien lomitse. Olosuhteet matkan taittamiselle eivät mahdollisesti olleet ne kaikkein mukavimmat viiman puhaltaessa aina ajoittain pistävänä ohitse sekä mutaisine, epätasaisine teineen joka kiemurteli asumattoman korven lävitse. Näillä main maastoa peittävässä tiheässä kasvillisuudessa ja äkkijyrkissä louhikoissa viihtyivät varmasti niin pedot kuin rosvot, vaikka synkkää ikimetsää silmätessä sinne tuskin oli vaikea kuvitella väijymään jotain vielä pahempaakin... mutta tie, vaikka tämä kenties olikin tulkittavissa korkeintaan leveäksi poluksi, oli tämän poikki kuitenkin vedetty. Mutta vaikka reitti olisikin jalan saattanut olla pitkä ja mahdollisesti melkoisen vaarallinen, sujui reissu huomattavasti nopeammin (vaikkakin töyssyisemmin) tien virkaa toimittavaa uraa pitkin hölkkäävältä hevosvaljakolta jonka perässä rytistelivät katetut, täyteen pakatut vankkurit.
Tosin saattoi olla mahdollista ettei nopeammin liikkuva vankkurikaan ollut turvassa erämaan ja tien vaaroilta, jonka vuoksi tiiviisti pakatussa kärryssä matkasi kuskinpukilla tuimasti juhtia eteenpäin ajavan miekkosen sekä muutaman sisällä kyhjöttävän matkalaisen lisäksi muutama huomattavasti karskimpi aseistautunut seikkailija matkaa turvaamassa. Kaksi nahkaisiin panssareihin sonnustautunutta soturia istuskeli matalalla äänellä keskustellen vankkurin seinän tuntumassa viereen pakattuihin tynnyrintapaisiin nojaillen, näyttämättä suuremmin olevan moksiskaan töyssyisestä menosta ellei laskettu ajoittaista mielenosoituksellista kirosanaa silloin kun kärryn pyörä sattui rymistelemään normaalia syvemmän kuopan taikka kivenmurikan yli. Pikaisella vilkaisulla olisi kenties voinut arvella näiden olevan veljeksiä yhteneväisistä piirteistään ja lyhyestä, vaaleasta kuontalosta päätellen, mutta tarkempi katse paljastikin ilmeisen sukulaisuuden lisäksi että kyseessä olivatkin ennemminkin sisarukset, vaikka niin panssari kuin jokseenkin epänaiselliset piirteet eivät tätä suuremmin alleviivanneetkaan vieressä istuvan miehenkin ollessa jokseenkin lähinnä jäntevämmänpuoleinen. Kaksikko näkyi kuitenkin viihtyvän omissa oloissaan, uhraamatta suuremmin huomiota niille muutamalle muulle matkalaiselle jotka vankkuriin tavaroiden lomaan oli sullottu.
Enemmän tai vähemmän täyteen ahdetun kulkuneuvon tavarapaljouden sekaan oli kuin olikin mahtunut useampikin henkilö, uhmaten mahdollisesti niskaan vyöryvien kattiloiden, kangaskääröjen sekä säkkien vaaraa. Nämäkin tuntuivat lähinnä puuhastelevan omiaan tai torkkuvan miten epätasainen meno nyt tämän salli, pidellen omia matkatavaroitaan tiukasti hyppysissään estääkseen näiden katoamista kaiken muun sekaan. Pieni vankkuri oli selvästikin lähtenyt kiireessä ja pyrki nyt mahdollisimman kauas lähtöpisteestään, tarpeeksi hanakasti jopa valitakseen reitikseen näinkin epä-optimaalisen tien keskellä synkkää, laajaa korpea jopa näinkin illan suussa. Myös matkalaisten olemuksessa oli havaittavissa tiettyä levottomuutta vaikka ilmapiiri olikin muuten verrattain leppoisa... kunnes kahden soturin keskustelu äkkiä keskeytyi miehen kirotessa aiempaa äänekkäämmin. "Hei! Nulikka! Katso tuon elukkasi perään tai nakkaan sen vielä pihalle! Se on taas eväiden kimpussa!" Tämä ärähti tehden kädellään äkäisen hätistävän huitaisun läheisen tavarakasan suuntaan joka sai aikaan epämääräistä kolinaa ja rääkäisyn kun jotain pientä, valkoista ja jokseenkin sydänjuuriaan myöten pöyristynyttä loikkasi kauemmas. Esiin ilmaantunut valkoinen kissa tuijotteli luimistellen ja niskaansa pörhistellen tätä mielestään täysin mielivaltaista, epäoikeudenmukaista ja röyhkeää häiritsijää turvallisen välimatkan päästä, mutta ennen kuin kukaan kaikeksi onneksi ehti purra tai viskata ketään minnekään, tuntui vankkurin ovensuuhun majoittunut, lähinnä epämääräiseltä mytyltä näyttävä muodostelma heräävän eloon. Nuhruisista vilteistä muodostuva möykky hätkähti ja jostain tekstiilien seasta kohosikin paksun viitan hupun peittämä hölmistynyt naamataulu, jonka saattoi nopeasti hämärässäkin valossa hahmottaa jokseenkin nuhruisessa kunnossa olevaksi korkeintaan 16-kesäiseksi nuorukaiseksi. "Ehh? No etkä nakkaa! Pidän kyllä! Ei se mitään tee" Nulikka protestoi hieraisten ohimennen silmiään kuin ei missään tapauksessa olisi torkahtanut vaan kyllä pitänyt uljaasti vahtia. Se tähysi hieman siristellen sisälle hämärään vankkuriin ennen kuin kömpi huterasti seinästä tukea hakien jaloilleen itsekseen jupisten, kaipa kaiken kaman keskellä tassuttelevaa epäluuloista kissankuvatusta tavoitellakseen, kunhan oli ensin luonut varsin närkästyneen katseen äreän soturin suuntaan. No, ainakin moinen dramaattinen käänne tuntui käyvän näissä olosuhteissa jonkinlaisesta viihdespektaakkelista, päätellen siitä pidätellystä huvittuneesta hekotuksesta joka kantautui jostain varjojen seasta saaden uuden, vaikkakin jo melko kiusaantuneen vilkaisun kärsineeseen, liian suureen viittaan kääriytyneen pojan suunnalta.
Sub: Syrjäisillä mailla, joilla ei liikkunut juuri ketään muuten kuin pakon edessä, ja nämäkin vain pitkin hampain, olivat kaikki merkit sivistyksestä melkoisen harvinaisia. Etenkin kaikki sellaiset joista oli mitään hyötyä, eivätkä vaikkapa jonkun epäonnisen matkalaisen maalliset jäänteet. Siksipä saattoikin oikeastaan olla jopa täysin mahdollista väittää, että tällaisessa paikassa pieni, kuoppainen ja heinittynyt tiekin oli melkoista luksusta. Bradan oli yrittänyt selittää teorian useaan otteeseenkin yhdelle jos toisellekin, mutta varsin turhaan tähän asti. Harvaa tuntui erityisemmin kiinnostavan koko asia, ja ne kaikki jotka mielsivät itsensä hiukkaakaan paremmaksi väeksi lähinnä tuhahtelivat närkästyneinä kun mokoma nukkavieru vartijankuvatus kehtasi edes avata suunsa arvokkaampiensa suuntaan. Toisaalta, se puolestaan ei taas kiinnostanut häntä pätkääkään. Tai ei ainakaan niin paljoa, että hän olisi tuhahtelua enää edes muistanut muutaman hetken myöhemmin. Hänellä oli liian kiire. Vaikka laskea puita tai muuta sellaista. Siinä meni... mones. Ja siinä meni todella mones. Suurehkoissa vankkureissa oli paljon kaikenlaista väkeä, mutta Bradan taisi kyllä silti erottua tästäkin joukosta varsin hyvin. Suurin osa matkalaisista oli kuitenkin paikasta toiseen mahdollisimman nopeasti haluavia, mutta ainakin periaatteessa täysin tavanomaisia, ehkä aavistuksen rahakkaampia tallaajia, ei niinkään selviä ja peittelemättömiä sotureita. Ja suurin osa niistä muutamista sotureistakin antoi itsestään selvästi enemmän rutinoituneen vartijan, vahdin tai muun enemmänkin urataistelijan vaikutelman. Ja tokihan hänetkin oli palkattu tänne aivan samaan tapaan, pitämään huolta ettei kukaan tai mikään pääsisi käsiksi vankkurin elävään tai elämättömään lastiin, mutta siitä huolimatta hän kyllä käänsi katseita. Joko kohti tai poispäin. Jos aivan totta puhuttiin, oli kyseessä hädin tuskin aikuisikään asti ehtinyt ja melkoisen lyhyt miehentapainen. Ja varsin nukkavieru sellainen. Hirvittävä sekainen kuontalo, joka hädin tuskin mahtui kypäränkään alle kun se päässä sattui olemaan, moneen kertaan paikatut, sekalaiset vaatteet ja lukuisat arvet olivat kyllä omiaan kertomaan, että tämä ilmestys kulki paljon ja pitkälle, eikä juuri välittänyt sen suuremmin ulkoasustaan. Hyvä tuhahtelunaihe niin matkalaisille kuin muillekin vartijoille; ties mikä köyhä ja puolitaitoinen viiden pennin keihäsmies. Mukana kaiketi vain ruokapalkalla ja saamassa kyytiä paikasta toiseen. Ties mistä oli onnistunut hommaamaan varusteensakin, kukaties varastamalla. Olipa miten oli, taittui vankkureissa töyssyinen matka omaan tahtiinsa. Ikivanha, kukaties ikiaikainen metsä oli hermostuttavaa seutua, jossa huhuttiin (ja tiedettiin) vaanivan kaikenlaista kammottavaa, mutta tähän asti matka oli edennyt rauhallisesti. Kukaties hirvitykset pysyivät loitolla kun oli vain tarpeeksi väkeä ja suuret vankkurit. Vaikka eilisenä päivänä olikin jäänyt vielä paljon aikaa, oltiin silti leiriydytty illalla metsän edustalle. Vankkurikuski halusi saada metsätaipaleen taitettua yhden päivän aikana, ja ilman häiriöitä se kaiketi olikin mahdollista kun oli lähdetty liikkeelle jo aamuvarhain. Tai siis ilman ulkopuolisia häiriöitä. Sisällä sen sijaan huokailtiin taas kerran, kun yksi vankkurivahdeista (kukaan tuskin muisti miehen nimeä, ja tämä osasi tulla tiedetyksi aivan tarpeeksi hyvin muutenkin) keksi jälleen jotakin rähjäämisen aihetta. Lyhytkestoista tosin, mutta siitä huolimatta. Toisaalta myöskään asianomaista nulikkaa tai tämän vielä asianomaisempaa kissaa tuskin katsottiin yhtään sen vähempää kieroon (siinä olikin sitten toinen kyseenalainen nukkavieru), ja kaikki olivat tyytyväisiä kun vain saatiin taas hiljaisuus. "Älä huoli. Ei se nakkaa sitä mihinkään. Se vain syö sen. Se pitää kissoista", tokaisi joku äkkiä huppupäisen nulikan lähettyviltä Tarkempi vilkaisi paljasti tämän nopeasti Bradaniksi, joka oli hetkiseksi keskeyttänyt puuhansa (syystä tai toisesta oli katsonut tarpeelliseksi vuoleskella ehdottomasti puunpalasta vankkureissa ja lennättää lastuja kaikkialle) tuijottaakseen suurilla, ymmyrkäisillä silmillään poikaa. Siinä katseessa oli jotakin perinjuurin häiritsevää... ja häiriintynyttä. "Olen nähnyt. Ei edes nylje", lisättiin kuin se olisi ollut kovinkin hyvä asia. Ja perään heitettiin vielä leppoisa hymykin.
Spyrre: Kenties laihemmanpuoleinen, mukaan tarttunut kyseenalainen nulikkakin oli kenties jossain vaiheessa laittanut merkille yhden jos toisenkin matkaseurastaan, mutta tämäkin oli lopulta muutaman epämääräisen, vaivautuneen sanan jälkeen keskittynyt lähinnä omiin asioihinsa, kuitenkaan kukaan niin näreistä vartiomiehistä kuin vakavailmeisestä (ja nyrpistelevistä) matkalaisista eivät lopulta olleet erityisen kutsuvaa seuraa, vaikka yllättävän hyväntahtoisen ajurin toimesta oli tällekin ilmeisen rahattomalle mierolaiselle löytynyt tilaa vankkurista vaarallisen metsän poikki kissoineen kaikkineen... vaikka tämä ratkaisu ei selvästi ollutkaan kaikkien muiden mieleen. Vaikkei nyt suoranaisesti näyttänyt arastelevan teräväpuheista soturia, jonka kielenkäyttöä oli jo taidettu kuulla useampaankin otteeseen niin aiheesta kuin toisestakin, niin se näytti kuitenkin lähinnä kiusaantuneelta saamastaan huomiosta. Valkoinen, vähintään yhtä närkästynyt kissankuvatus ei varsinaisesti auttanut asiaa paljoakaan viisveisaamalla raskaasti pojan kaikki hienovaraisemmat kissittelyt kuten myös turhautuneemmat manaukset vaan oli päätynyt kyräilemään hieman kaikkea tavarakasassa tassutellessaan... mukamas epähuomiossa aivan vastakkaiseen suuntaan kohti tavoittelevasta kädestä. Nulikka irvisti tuskastuneesti huppunsa sekä sen alta törröttävän sotkuisen kuontalon seasta, kunnes äkkiä hätkähti hieman kuullessaan puhetta jostain varsin läheltä. Räpyttelevät, tummat (ja aavistuksen kiiluvat) silmät kääntyivän yllättyneenä äänen suuntaan, tajutessaan puunpalaa vuoleskelevan vartiomiehen(?) sanoneen jotain. Tai no, kentien yllättyneen, ehkä jopa hieman järkyttyneen katseen syynä ei varsinaisesti ollut että tälle oli puhuttu, vaan enemmänkin muukalaisen jokseenkin hyväntuulisen tokaisun sisältö. "Eh? Mit-- Ei kissoja syödä!" nulikka töksäytti takaisin lähes tyrmistyneenä koko ajatuksesta, kunnes huojahti epämääräisesti kiroten kärryjen rytistellessä jälleen yhden kuopan ylitse. Se silmäsi kuitenkin epäilevästi vuoleskelevaa hymyilevää, oikeastaan yllättävän nuorelta näyttävää miekkosta kuin olisi epäillyt tämän naruttavan, kunnes katse kääntyi käymään kovaan ääneen uhonneessa soturissa. Kissanpirulainen näytti jatkavan touhujaan kaikesta piittaamatta, nulikan kirskauttaessa hampaitaan ja katsoessa lopulta parhaaksi kaiken varalta kiskoa katti pois mokoman hirviön ulottuvilta... päätellen hieman vainoharhaisen puoleisesta katseesta tämän suuntaan. "...miten niin nylkemättä, kokonaisenako muka? Eihän se ole mahdollistakaan" se katsoi kuitenkin tarpeelliseksi huomauttaa syystä tai toisesta, jokseenkin itsepäiseen sävyyn. Eihän tällainen hirmuteko nyt ollut edes harkinnan arvoinen! Katse käväisi kuitenkin huolestuneena katissa, ettei mitään hirvittävää nyt kuitenkin pääsisi yhtäkkiä tapahtumaan.
Sub: Tieto kissojen syömisestä ei selvästikään tullut moisen otuksen omistajalle erityisen myönteisenä asiana. Jos totta puhuttiin, oli tämä oikeastaan noin nyt silmämääräisesti jokseenkin järkyttynyt koko asiasta. Tai ainakin Bradan uskoi sen olevan järkytystä. Näistä asioista nyt oli aina vähän vaikea sanoa, mutta. Merkit täsmäsivät ja sitä rataa. Hän puristi suunsa mitäänsanomattoman tiukaksi viivaksi ja kallisti päätään aavistuksen verran, kuin ei olisi ollut aivan varma mistä moinen metakka. Eikä oikeastaan kyllä ollutkaan. Paitsi että ilmeisesti poika ei pitänyt kissojen syömisestä. Se nyt oli melko keskilooginen päätelmä. "Kyllä niitä aika moni asia syö. Kuten eläimet. Ja tuo tuossa", miehenalku tokaisi takaisin, osoittaen samalla sormella äreään vartiomiehen. Kukaties oli hyvä, ettei tämä kolinassa ja hälyssä kuullut sen suuremmin mistä oli puhe, mutta siitä huolimatta tämä heitti, ehkä noin nyt vain varmemmaksi vakuudeksi, yleishyödyllisen käsimerkin osoittelijan suuntaan ja jäi jupisemaan jotain sisarukselleen. Samasta puusta veistettyjä, kumpikin irvisteli ja jurotti minkä ehti. Tosin eri puusta kuin Bradanin puristama kalikka. "Niin no. Eivät eläimetkään nylje mitään. Vaikka eivät söisikään kokonaisena", huomautettiin pojan nopeasti tekaisemiin vastalauseisiin varsin kieltämättömän loogisesti. Siihen tuskin oli erityisen helppo sanoa mitään vastaankaan. "Mutta eipähän sitten mene ainakaan hukkaan. Kun ei siis heivaa vaan syö sen kohta kun saa tekosyyn", Bradan jatkoi aivan yhtä huolettomasti kuin tähänkin asti. Kuin olisi lähinnä rupatellut päivän säästä tai jotakin sellaista. Siinä sivussa hän tuli kuitenkin vilkaisseeksi nulikkaan hiukan tarkemminkin, melkein kuin olisi miettinyt. Tai ainakin haeskellut jotakin. "Mutta sinä et taida tahtoa sitä. Kannattaisi sitten katsoa vähän tarkemmin tuota. Viime yönäkin se meni miten halusi. Täällä on kaikenlaista joka kyllä söisi tuon. Vaikka kokonaisenakin", hän tokaisi, vilkaisten nyreän oloiseen valkoiseen otukseen. "Sillä on pienet kynnet ja hampaat. Ja heikot luut", lisättiin. Vaati kaiketi hyvin tietynlaista ihmistä (tai mitään muutakaan), että saattoi tokaista ohimennen sellaista kuulostamatta millään tavoin erityisen epämiellyttävältä. Tai kukaties juuri se teki siitä vielä epämiellyttävämpää, mutta ainakaan lähtökohtaisesti sanoissa ei ollut minkäänlaista ikävää painoa. Pelkkää jutustelua. Ohimennen. Keskenkasvuisille siitä miten näiden lemmikit olivat hyvää ruokaa ja heikkoja. "Niin taitaa tosin olla sinullakin. Ehkä se sopii teille. Ehkä sinun pitää katsoa myös itsesi perään", Bradan tokaisi hetken asiaa maisteltuaan. Ei hienovaraisuutta, ei minkäänlaista. "Jos jossain vaiheessa pysähdymme, älä hortoile kauas. Täällä vaanii kaikenlaista. Ja jotkut niistä asioista ovat kamalampia kuin minä." Ja jälleen se oli täysin kepeä heitto ilman mitään asianmukaisia äänenpainoja.
Spyrre: Arvelu siitä, että nulikka järkyttyi edes ajatuksesta jonkinlaisista kissapeijaisista taisi osua varsin oikeaan, jos siitä kuinka kyräileväksi se oli käynyt saattoi päätellä mitään. Se kurtisti hieman kulmiaan jutustelemaan innostuneelle, epävarmana syöttikö tämä pajunköyttä vaikka jokseenkin hämmentävästi tämä kyllä puhui suoraan ja asiallisesti, ilman mitään merkkejä vitsailusta. "Eh, no... niin eläimet kyllä.... mutta ei ihmiset. Ja sellaiset" poika yritti väittää vastaan hieman hapuilevaan sävyyn toisen jämäköille perusteluille, kuitenkin mulkaisten ikävästi vankkurien toiselta puolelta käsimerkkejä vilauttelevaan kissanmurhaajaan... siis jos veistelijän sanoihin oli mitään uskomista. Aihe oli selvästi kaikkea muuta kuin miellyttävä, mutta jokseenkin hämmentävästi toinen tuntui kuitenkin juttelevan tästä varsin mielellään leppoisan veistelynsä lomasta. Nulikka rypisti kulmiaan hieman lisää kunnes puuskahti huppunsa alta äärimmäisen paheksuvasti, kuin kyse olisi ollut pikkulapsien hyötykäytöstä paisteina ja miksi tämä olisi ollut hyvä asia. Veistelijän huomio siitä ettei otus ainakaan menisi hukkaan syötynä sai uuden tyrmistyneenjärkyttyneen katseen kunnes nulikka murahti mielenosoituksellisesti. "Ei ihmiset voi syödä niitä samalla tavalla, purra paloja pois niin. Ja muutenkin! Ne, eh, on vähän kuin koirat ja hevoset ja... sellaiset, ne ei ole ruokaa! Varsinkaan ne!" ilmoitettiin härkäpäisen leukojen napsautuksen keralla kissanomistajan lämpenemättä moiselle ajatukselle tippaakaan saati sitten moisille naurettavuuksille että ikävä vartija siskoineen söisi kissoja kuin omenoita... vaikka sillä ei selvästikään ollut aikomustakaan kokeilla mitä tyyppi tekisi ja olisiko moinen mahdollista. Tai kenties tämä, asiasta melkein jo liiankin tietävästi keskusteleva tapaus... mutta ainakin kanta oli järkähtämätön, kuten keskustelukumppani pian päättelikin. "No en! Parempi olla kenenkään yrittämättä, huitaisen kyllä kuonoon niitä elukoitakin! Että sitä ei kyllä saa syödä kukaan." Tuohtunut poika alleviivasi huojahdellen jokseenkin epävakuuttavasti tärisevän vankkurin lattialla seistessään, sentään kuitenkaan vielä kaatumatta vaikka epäsuosioon joutunut soturiparivaljakko taustalla saattoi kenties toivoa. Laihat käsivarret ristittiin kuitenkin varmemman vakuudeksi rinnalle järkähtämättömään puuskaan, pojan kuitenkin vilkaistessa silmäkulmastaan vaivihkaa josko kissa olisi eksynyt tarrausetäisyydelle. Ei ollut, ainakaan vielä....
Vieraan nuorukaisen palaute osoittautui jälleen melkoisen vaikeaksi väittää vastaan, tämän huomioiden kääntäessä nopeasti huomion kissan pälyilystä takaisin itseensä, laihan nulikan liikahtaessa viimein lähinnä vaivautuneena...ja kenties aavistuksen vainoharhaisena. Eh, hitto sentään, jos olisikin tiennyt että leirissä oli viime yönä hirveä kissansyöjä...! Eh, siis, jos tämä nyt edes oli sellainen, eihän hän vieläkään tietenkään uskonut moista palturia. Ehkä. "Ehh? No kun... yöllä? Mähän katsoinkin! Tai siis, taisin nukahtaa, mutta... Ei se yleensä mene kovin kauas! Ja se on nopea, vaikka on pieni!" Poika päätyi varsin pikaisesti puolustelemaan noin kauheaa väitettä sekä katin heikkoluisuutta, kunnes vaikeni jälleen hetkeksi hieman häkeltyneenä toisen pikaisen arvioinnin leimatessa oikeastaan hänetkin samanmoiseksi, heikkoluiseksi herkkupalaksi ties mille, ilmeisesti? Tämä aiheenvaihto oli omiaan saamaan aikaan jälleen hieman silmien räpyttelyä ja närkästystä tällaisesta tuomiosta, kunnes nulikka viimein ähkäisi vaivautuneena vastalauseiden sijaan. "....no ei ole syöneet meistä kumpaakaan tähän mennessä! Ja kyllä mä nyt sen tiedän" töksäytettiin lopuksi, tosin hieman epäselvästi sen suhteen kumpaan huomioon tällä nyt lopulta vastattiin. Syystä tai toisesta hupun varjoista pilkistävillä kasvoilla käväsi varsin turhautunut ilme, tämän ilmeisesti harhauduttua jo varsin lahjakkaasti koko kissajahdistaan. Kenties tämä olisi kannattanut tehdä jo aikaisemminkin, koska nyt rauhaan ja huomiotta jätettynä nulikan jalkojen takaa tuijottelikin äkkiä pari pyöreitä keltaisia silmiä veistelijän suuntaan kuin minäkin sanattomana syytöksenä. Poikakin havahtui tähän hieman säpsähtäen ja päästi äärimmäisen tuskastuneen huokauksen kumartuen poimimaan otuksen viimein lattialta parempaan talteen, vilkaisten vaivautuneena ympärilleen. Jostain taisi kuulua jälleen huvittunutta hykertelyä koko kissa-farssin kunniaksi. Poika yskähti, nykäisi huppuaan vaikeana alemmas ja katsoi parhaaksi istua kiireesti alas hyppelehtivällä alustalla ennen kuin aloittaisi uuden sirkusnumeron kanssamatkustajien viihdykkeeksi kaatumalla selälleen rojun sekaan.
"Ei tämä ole eka kerta kun me ollaan menossa minnekään, tiedätkö. Eikä kukaan ole koskaan yrittäny syödä meitä, ellei joku teistä sitten ole niin sekaisin että yrittää" se puuskahti kuivasti lysähtäessään kömpelösti ääneen protestoiva katti sylissään seinän vieressä pönöttävän tynnyrin päälle, vilkaisten ohimennen veistelijää hieman pohtivasti itsekin nyt kun pahin kriisi oli tämän näkökulmasta ohitse. "....oletko sä myös vartija? Olet aika lailla nuorempi kuin nuo muut" oli tämän vuoro viimein heittää jonkinlainen hieman skeptinen arvio kuin jonkinlaisena takaisinmaksuna. Mainittu uskottavampi vartijakaksikko sai puolestaan jälleen näreän katseen kun näistä kerran tuli puhe. Kaikesta päätellen nulikka oli jo päättänyt ettei näillä näkymin pitänyt noista kummastakaan.
|
|
|
Post by spyrre on Sept 22, 2013 22:35:43 GMT 3
Sub: Koko kissansyöntikeskustelu tuntui herättävän kanssamatkustajissa yhtälailla huvittuneisuutta nulikan järkytyksestä ja närkästystä moisesta elämöinnistä. Kaiken kaikkiaan suurin osa väestä kuitenkin tuntui lähinnä tyytyvän olemaan hiljaa ja pälyilemään. Kukaties syypää ei ollut niinkään nulikka itsessään vaan tämän puhetoveri, joka resuisuudestaan huolimatta vaikutti kieltämättä sellaiselta, jolle ei ollut hyvä käydä ongelmalliseksi. Olkoonkin että tämä itse ei tuntunut paljastavan oikeastaan juuri minkäänlaisia tunteita koko tilanteen suhteen. Vaikka se nyt kai periaatteessa asiaankuuluvaa olikin, tämä ja nulikka taisivat olla ainoat jotka suhtautuivat puheenaiheeseen edes melkein vakavasti. Sekin taisi olla hyvä syy olla puhumatta kenellekään yhtikäs mitään. Bradanilla itselläänkään ei tainnut oikeastaan olla enää juuri lisättävää koko kissatouhuun, kun keskenkasvuinen pyrki hetken perästä vastalauseidensa jälkeen vaihtamaan puheenaihetta. Ilmeisesti se nyt vain oli ollut tälle täysin normaali ja sopiva puheenaihe. Tai jotakin sellaista. Joka tapauksessa, toteamus tämän ilmeisestä nuoruudesta sai miehenalun vilkaisemaan ympärilleen aavistuksen yllättyneenä, kuin olisi yrittänyt tarkistaa pitikö väite tosiaan paikkansa. Naamasta oli tosin vaikea päätellä mihinkään suuntaan, mitä mieltä tämä oikeastaan asiasta oli. "Niinkö? Niin kai. Tai sitten ne ovat vanhempia", kuului jokseenkin mitäänsanomaton vastaus, kuin tämä ei olisi erityisemmin välittänyt asiasta tai ainakaan millään tavalla tajunnut kommentin tarkoittavan mitään muuta kuin nyt sitä suorinta ja yksinkertaisinta huomiota. Ja vaikka tämä sitten jatkoikin, taisi se olla enemmänkin vain huomion kiinnityttyä aiheeseen. "Vaikka eivät kunnolla harjoittelekaan. Tai edes yritä. Ovat turhaan mukana kun minä olen täällä", tämä tokaisi. Ja ällistyttävää kyllä, ei äänestä kuultanut minkäänlaista erikoisempaa ylpeyttä tai uhoa. Tämä tuntui uskovan väitteeseensä suunnilleen samaan tapaan, kuin siihen että talvella oli kylmä tai että vesi oli märkää. Varsin mielenkiintoista sinänsä, kun koko matka oli tähän asti ollut varsin rauhallinen ja todisteet moiselle taisivat olla varsin vähissä. Kukaties joku joskus oli todennut, että pirujen maalailu seinille oli rumaa. Tai sitten sellaista olisi voinut väittää ainakin varsin pian, kun Bradan ilmeisestikin kuittasi kerralla kaiken mahdollisen huonon karman mitä vain lähettyviltä löytyi. Sillä hyvä kun tämä oli saanut mietiskelynsä omasta ylivertaisuudestaan ja riittäväisyydestään loppuun, kun äkkiä vankkureiden edestä, tarkalleen ottaen kaiketi kuskinpaikalta, kantautui melkoinen korvia särkevä ulahdus. Ja sitten varsin pian monta napsahdusta pitkin vankkureiden kylkiä, jotka jokainen näitä asioita tunteva olisi varsin nopeasti määritellyt nuolikuuroksi - tuoksi arvaamattomaksi säänvaihteluksi, joka usein iski pahimpaan aikaan ja kieli lähestyvästä hirviö- tai rosvorintamasta. Kaikesta päätellen melko kookkaasta sellaisesta. Siitä taisi tosin kertoa myös ulkoa kantautuva, kieltämättä epäinhimillisen oloinen ja oudon mokeltava möykkä kun jokin (tai tarkemmin monta jokua) päästi äkkiä hyytävän, kiljuvan sotahuudon. Varsin nopeasti muuttui tunnelma vankkureiden sisällä täysin. Tähän asti väki oli kyllä ollut varautunutta, mutta loppujen lopuksi mitään ei ollut tapahtunut ja tunnelma oli pysynyt tasaisena. Nyt kuitenkin nopeaälyisimmät painautuivat jo matalaksi pysyäkseen poissa vankkureiden ikkunoista, ja hitaammat pitivät lähinnä hämmentynyttä ja pelokasta meteliä. Vartijoiden oli ilmeisestikin aika ansaita palkkansa, ja mukana oleva kourallinen alkoikin varsin nopeasti valmistautua. Äänestä päätellen ne ulkona perässä ratsastaneetkin olivat jo täydessä työn touhussa. Mutta vaikka sisällä nököttävät vartijat olivatkin rivakoita miehiä, kukaan näistä ei ollut yhtä nopeasti pystyssä ja täydessä täpinässä kuin Bradan. Kuten olettaa saattoi. Hädin tuskin olivat nuolet iskeytyneet vankkuriin ja väki painunut valittaen maihin, kun tämä oli jo harpannut vankkureiden ovelle ja pamauttanut sen auki. Lähimmät joko huusivat tai kiljuivat, kun tämä sai välittömästi vasten kasvoja nuolia, mutta ilmeisestikin päällä pidetystä panssarista oli jotain hyötyä, sillä suurin osa niistä kimpoili siitä harmittomasti. Ja se yksi olkaan iskeytynytkin tunnuttiin jätettävän täysin omaan arvoonsa. "Noniin!" kyseenalainen vartija vaivautui puuskahtamaan melkeinpä innokkaan kuuloisena, ennen kuin kiskaisi vankkureiden katolta jotakin epäilyttävästi pitkältä ja ikävältä keihäältä näyttävää ja loikkasi maihin. Kiroillen ja sadatellen loput vartijoista tunkivat perässä ulos vankkureista, joskin huomattavasti vähemmän innokkaasti. Mennessään nämä eivät juuri liiaksi välittäneet siitä jos tulivat kiireessä potkaisseeksi tai huitaisseeksi jotakuta. Ovea lähimpänä istuvat saivat lukea itsensä onnekkaiksi, jos eivät saman tien tulleet pyyhkäissyiksi asemiesten tungussa ulos ilmeiseen ja jo varsin äänekkääseen, rääkyvään ja kolisevaan kaaokseen. Jotain ikävää oli kyllä tapahtunut, sillä äkkiä vankkuritkin olivat pysähtyneet. Kukaties se liittyi kuskin huutoon...
Spyrre: Kai seuransa laadusta autuaan tietämätön (tai piittaamaton) nulikka sai kokea ainakin pieneksi kyseenalaiseksi saavutukseksi sen, että kissojen kauheasta aterioinnista keskusteleva tapaus ei enää väittänyt vastaan varsin asialliselle palautteelle... vaikka tulkitsi tilanteen miten tulkitsi, kyse saattoi varsin hyvin olla oikeasti siitä ettei tätä vain kiinnostanut tarpeeksi, nuorukaisen lopulta keskittymättä selvästi kovinkaan painavasti moiseen sosialisointiin. Ei paljoakaan siistimpi saati pidempi, mutta selvästi reippaasti kevyt-tekoisempi nulikka puuskahti itsekseen kuin vieläkin hieman tuohtuneena siitä että joku näinkin itsestäänselvä asia, kuin miksi kissat eivät olleet ruokaa, piti perustella, mutta oli sentään jättänyt sivuun suuremmat vastaväitteet jonkun mielestä paljon raskaammista tuomioista yleisen rääpälemäisyyden suhteen. Kuitenkin jonkinlaista keskusteluntapaista silti näytettiin vielä virittelevän, syystä tai toisesta... Nulikka vilkaisi jälleen toista huppunsa varjosta hieman kummissaan tämän pohdiskellessa moista mystistä ikäkysymystä kunnes se kohautti olkapäitään sen verran kuin näreää kissaa pidellen pystyi. "Eikö se ole aika sama asia?" se huomautti huolestuttavan vakavana onnistumatta ilmeisesti näkemään hienovaraisia vivahde-eroja siinä mitä tarkoitti olla nuorempi kuin muut verrattuna siihen että muut olivat vain vanhempia, hoksaamatta suuremmin kaksikon saamia vaiteliaita mutta huvittuneita katseita muilta matkustajilta. Tosin nuoren vartijan seuraava varsin itsevarma kommentti, jonka kenties muulla tavalla ilmaistuna olisi voinut tulkita jopa uhoksi, sai tämän tummat kulmat kohoamaan entisestään kun tämä julisti olevansa parempi ja harjoittelevankin enemmän kuin kumpikaan mukana olevista vanhemmista sotureista. Viittaansa kääriytynyt nulikka näytti olevan jälleen hieman ymmällä miten olisi suhtautunut tällaisena suurena totuutena ilmaistuun asiaan silmäten ensin toista nuorukaista ja sitten vielä kahta muuta kärryn toisella seinustalla enemmän hämmentyneenä kuin kovin tarkkaan vertaillen, mutta selvästikin jokseenkin skeptisellä kannalla tästäkin.
"Eh? No... en nyt tiedä, kai se on hyvä että on useampi" se kuittasi kohta kokeillen, mutta ennen kuin se ehti paneutua aiheeseen (tai sen kyseenalaistamiseen) enempää, keskeytti jutustelun äkkiä uhkaava tuskanhuuto kärryjen edestä juuri ennen kuin nuolikuuro ropisi alas vankkurin kylkiin käheiden sotahuutojen saattelemana. Muiden matkustajien esimerkkiä seuraten tynnyrillä istuskeleva nulikkakin hätkähti pelästyneenä valpastuen välittömästi kun metakka ulkona alkoi ja tuntui iskevän päälle, jättämättä lopulta kovinkaan epäselväksi mitä tapahtui. Katse singahti välittömästi edestä kuuluvan huudon hälyttämänä eteenpäin tämän säpsähtäessä refleksinomaisesti kauemmas seinästä kun puuhun lähes tämän takana tömähti nuoli. Se kavahti kiroten jaloilleen kissaansa puristaen kai kaavaillen hakeutuvansa kiireesti kauemmas, mutta ennen kuin se varsinaisesti ehti totetuttaa aiettaan olikin joukko hyvin innokkaita karavaanivartijoita jo jaloillaan... ja tarkkaanottaen hänen aiempi puhekumppaninsa etunenässä. Ovelle säntäävä soturi onnistuikin ohi tömistellessään lähes huitaisemaan yllättyneen nulikan jaloiltaan saaden tämän horjahtamaan älähdyksen keralla raskaasti päin viereistä seinää, jota ilman tämä varmasti olisikin jo ollut selällään jossain. Mutta kerrankin protestointiin ei tästä huolimatta oikein tainnut olla aihetta kun välikohtaus paljastuikin seuraavassa hetkessä lähes onnenpotkuksi kun virkaintoinen miekkonen tempaisi muitta mutkitta vankkurin oven auki, suoraan päin satavasta nuolikuurosta huolimatta. Poika hädintuskin ehti tokeentua tarpeeksi tajutakseen mitä edes tapahtui kun äkkiä sisään hämärään vankkuriin iski kylmä ulkoviima mukanaan muitakin tuliaisia, kuten oven suussa seisovan soturin ohitse sujahtava nuoli, joka tömähti uhkaavasti läheiseen seinään saaden muut matkustajat kompuroimaan pelästyneinä kauemmas. Ulkona oli selvästikin melkoinen rähinä jo menossa jolloin oven suussa oleskelu paljastui varsin pian hyvin huonoksi sijainniksi... niin sisään satavien nuolien, kuin ulos rynnistävien sotureidenkin vuoksi. Hutera ja jokseenkin järkyttynyt poika oli juuri ja juuri onnistunut pelastamaan tasapainonsa kissoineen nuolen suhahdettua ikävän läheltä hänen editseen kun kaksi muutakin vartijaa ehti liittyä edellä rynnistäneen innokkaimman vanaveteen joka kaikesta päätellen jo tempoi ulkona kuonoon jotain minkä ehti... Ja oli se lopulta tarkoituksellista tai ei edes näreästi poikaa vilkuilleilta soturisisaruksilta, eivät nämä kaikessa kiireessä kuitenkaan ehtineet suuremmin katsella ympärilleen kun hurjistuneita sotahuutoja kaikui ulkoa jo joka suunnasta. Kun kaiken kaaoksen keskellä jokseenkin hämmingissä parhaansa mukaan suojaan yrittävä nulikka sattui epäonnekseen luomaan katseen olkansa ylitse nähdäkseen mitä ulkona tapahtui tempaisi ovesta loikkaava miekkonen tätä voimalla kyynerpäällään suoraan kylkiluihin, saaden nulikan horjahtamaan jo kolmannen kerran melkoisen älähdyksen keralla, ja tällä kertaa viimein menettämään tasapainonsa.... ja tällä kertaa lopulta siihen aivan väärään suuntaan.
Varsin dramaattisesti hölmistynyt nulikka katteineen horjahti taaksepäin kaatuen melkoisena raajojen, valkoisen karvan ja nuhruisen viitan mylläkkänä kolmikon perässä ulos, päätyen tömähtämään kivuliaasti suoraan vankkurien taakse hiekkaiselle tielle. Pudotus vankkurista iski hetkeksi ilmat pojan keuhkoista tämän kuitenkin tajutessa varsin pian järkytyksekseen mitä oli tapahtunut ja tämä alkoi pyrkiä kiireesti kirouksia hampaidensa välistä sihahtaen ylös, vaikkakin melkoisen kömpelösti, jollain ilveellä vielä vähintään yhtä pelästynyttä kissaa puristaen. Kuinka ollakaan, sen seikan tajuaminen että oli juuri päätynyt vahingossa keskelle hiisien ja huitovien sotureiden sekamelskaa oli kaikkea muuta kuin miellyttävä havainto, nulikan yrittäessäkin kompuroida mahdollisimman pian sivummalle niin nopeasti kuin kissoineen ja aristavine kylkiluineen sekä hämminkeineen nyt ehti. Kaikesta päätellen sillä ei oli yhtä vähän intoa liittyä mukaan taisteluun kuin tällä lopulta näkyi olevan aseitakaan... harmi vain että ympärillä riehuvaa hiisijoukkoa tämä ei taitaisi suuremmin haitata.
Sub: Vaikka ulkopuolella tuskin erityisemmin ketään lämmittikään olla juuri nyt (ellei sattunut olemaan siihen palkattu tai sitten vain äärimmäisen kyseenalainen), näki sieltä ainakin reilusti paremmin tilanteen. Olkoonkin että kovin moni tuskin olisi myöskään halunnut nähdä sitä. Siitä huolimatta, ainakaan vaunuista elämöiden horjahtanut sai nyt varsin hyvän kuvan koko touhusta. Halusipa tai ei. Kuten olettaa saattoi, oli kyseessä tosiaankin mitä selvimmin hiisijoukko. Kummallakin puolen tietä tunki pusikosta esiin pieniä, vihreitä, läpsykorvaisia otuksia samalla kun vähintäänkin yhtä monta samanlaista syyti kasvillisuuden joukosta nuolia kohti vankkureita ja kaikkea liikkuvaa minkä ehtivät. Ei nyt erityisen tarkasti, mutta määrä taisi korvata laadun. Samaan aikaan vankkureiden puolustajat, niin sisältä tulleet kuin kaksi hevosilla perässä seurannuttakin, pyrkivät parhaansa mukaan iskemään vastaan. Tai niin ainakin ne tavanomaiset. Oli myös se yksi ja ainoa, joka selvästi erosi muista. Siinä, missä neljä muuta vankkurivartijaa, sisarukset ja ratsumiehet, tuntuivat pyrkivän vain ansaitsemaan palkkansa jalkamiesten asemoituessa vankkureiden katveeseen helposti puolustettaviin asemiin ja ratsumiehet pyyhkivät vain polkua mahdollisimman nopeasti ohitse, huitaisten hiisiä tieltään silloin kun eivät joutuneet itse liiaksi vaaraan, osoitti Bradanina tunnettu aivan yhtä vähän sovinnaisuutta tässä kuin kaikessa muussakin. Toisaalta tämä saattoi hyvin nopeasti tulla myös todistaneeksi sanansa paremmuudestaan. Sillä varsin pian saivat vankkureiden vasemmalta puolelta hyökkäävät hiidet huomata olevansa aivan väärässä paikassa, eivätkä enää läheskään niin hyökkääjiä tässä tilanteessa kuin uskoivat alun perin olevansa. Mies oli kukaties lyhyt ja nuhjuinen, mutta se ei merkinnyt kyllä oikeastaan yhtään mitään. Ensimmäiset pienistä vihreistä hirviöistä ehtivät hädin tuskin tajuta mitä edes tapahtui, kun näiden keskuuteen iski keihästä heiluttava peto. Ensimmäinen niistä ei ehtinyt edes korahtaa kun se seivästettiin ja paiskattiin sitten pois kuin kasa heinää hangon edessä. Ja seuraavia kohtasi pitkälti varsin samanlainen kohtalo. Soturi löi kammottavalla voimalla, joskus vaivautumatta edes kääntämään keihäänkärkeä seuraavan vastustajan (tai tapettavan) suuntaan ennen kuin murskasi sen pelkällä puisella varrella. Sitä oli vaikea sanoa edes taisteluksi, kyseessä tuntui olevan pelkkää raivoisaa repimistä ja iskemistä. Hiisillä ei vain yksinkertaisesti ollut mahdollisuutta tehdä itsestään edes kunnon vastustajia. Ne olivat vain kohteita, ja tarkoin, kammottavan väkivaltaisin vedoin ne kuolivat yksi toisensa jälkeen. Nuoletkin pysähtyivät kun tämä melkeinpä välinpitämättömästi seivästi hiiden ja kohotti sen eteensä suojaksi pelottavan tottunein elkein. Kukaties loput vartijoista olisivat tuijotelleet tätä epäuskoisesti tai jopa nyreästi, jos näillä olisi ollut aikaa moiseen. Hiisiä kyllä tunki päälle vaikka niitä parhaansa mukaan tapettiinkin. Niitä riitti, kuten hiisiä aina tuntui riittävän. Mitä vankkurin sisällä värjötteleviin tuli, ei näillä ollut läheskään yhtä hyvää kuvaa tilanteesta, eikä myöskään pienintäkänä halua saada sellaista. Oikeastaan nämä taisivat juuri nyt tietää vain ja ainoastaan, että vankkurin ovi oli auki, ja aina välillä sieltä lensi sisään jotakin, olipa kyseessä sitten nuoli tai kivi tai eräs erityisen suuren kaaren tehnyt hiiden käsi. Ja vaikka näillä ei erityisemmin rohkeutta juuri nyt ollutkaan, osoitti ainakin muutama jopa jonkinlaista aloitekykyä. Vaikka ulkona nyt olikin väkeä ja joku nulikka, pamautettiin vankkurin ovi sisältä kiinni niin nopeasti kuin nämä nyt vain pystyivät. Hankala sanoa, huomattiinko keskenkasvuista edes missään kohtaa, mutta ainakaan tätä ei säälitty. Armoton oli maailma.
Spyrre: Ympärillä riehuva raivokas kaaos oli likimain niin ikävä näky kuin olisi voinut uumoillakin... vaikka taistelunkulku olikin kieltämättä hieman odottamaton. Kunhan tokeni saamastaan iskusta edes jokseenkin tolkkuihinsa ja onnistui kiroten kapuamaan huterille koivilleen sekä sai aikaiseksi vilkaista ympärilleen tarkemmin, ei nulikka tässäkään tilanteessa voinut muuta kuin jäädä tuijottamaan hetkeksi, epäuskoisesti silmiään siristellen. Puskista iski esiin vihamielinen hiisi poikineen lähes joka suunnalta vaikka vankkurien luokse asettuneet vartijat tekivät parhaansa pitääkseen otukset loitolla, ei mikään näistä ollut lopulta mitään verrattuna siihen verilöylyyn joka riehui edempänä tiellä. Varsin varmalla äänellä puhunut, nuorin ja lyhyemmänpuoleinen vartija tuntui yhtäkkiä paljastaneen aivan erilaisen karvan kuin tältä olisi kenties odottanut ja kaatoi suorastaan brutaalilla rutiinilla hiiden toisensa jälkeen (joskus useammankin kerralla), näyttämättä välittävän tippaakaan siitä että seisoi parhaillaan yksin vihernahkojen ympäröimänä. Ei sillä, että tällä lopulta olisi näyttänyt olevan paljoakaan merkitystä, ylivoimastaan huolimatta vaikutti siltä että hiidet olivat ne jotka olivat parhaillaan hätää kärsimässä yksinäisen soturin sijasta. Näky oli kaikkea muuta kuin kaunis, mutta kuten karmeilla onnettomuuksillakin, kaikella yllättävyydellään siitä oli aluksi vaikeuksia saada katseensa irti kunnes järkyttynyt, henkeä haukkova nulikka viimein havahtui ympäröivään meteliin ja kissan rimpuiluun. Mitä suorastaan hämmentävää edessä tiellä sitten tapahtuikaan, se oli kuitenkin kaikkea muuta kuin hänen huolensa juuri nyt. Jostain suhahti jälleen kuuro nuolia, tosin kaikeksi onneksi enemmän puolustaviin sotureihin kuin ulos kierähtäneeseen nulikkaan suunnattuna, mutta nämä olivat varsin omiaan saamaan tähän vipinää. Se kavahti taaksepäin, vilkaisi vielä vastentahtoisesti olkansa yli hiisiä raivolla kaatavan miekkosen suuntaan ja kompuroi sitten kiireesti matalana takaisin kohti vankkureita kaavaillen luikahtavansa takaisin seinien suojiin..... saaden tosin varsin tylyn vastaanoton. Vain muutaman metrin päässä tempaisi joku toimelias äkkiä vankkurin ammollaan repsottavan oven kiinni tyrmistyneen nulikan nenän edestä epäilemättä loksauttaen salvankin paikoilleen varmemman vakuudeksi vaikka sitä tuskin yleisessä ympäröivässä metelissä saattoikaan kuulla. Oli tämäkin...! Poika kompuroi jo ääneen manaten eteenpäin mutta ennen kuin tämä ehti kolkuttelemaan oven taakse protestoimaan julmaa hylkäystään, saavutti mylläkkä viimein tämänkin. Äkkiä pensaikosta ponkaisi esille jälleen yksi hiisi, ilmeisestikin pistäneenä merkille aseistautuneiden puolustajien keskellä haahuilevan varsin väärässä paikassa olevan tapauksen, ja rynnisti uhkaavasti räkättäen kohti karkeatekoisella keihäällä huitoen pakottaen nulikan perääntymään kiireesti kauemmas kohteestaan. Onnekseen se sentään tajusi tilanteen nopeasti vihrenahkaisen pikkuhirviön selvästikin iskettyä mielenkiintonsa tähän ja kompuroi hätäisin, vaikkakin turhautunein liikkein vankkurin kulman taa, pois sohivan keihään tieltä.
Vaikka puolustajat taisivat, varsinkin oman terminaattorinsa avustuksella, pärjätä oikein kiitettävästi, kiristyi tilanne silti ikävästi väärään paikkaan joutuneen nulikan kannalta. Eikä itseään melkoiseen paniikkiin lietsova kattikaan pahemmin auttanut asiaa, vaan vaikka selvästi vihasikin seikkaa, ei poika lopulta pystynyt enää pitelemään hurjistunutta eläintä vaan joutui laskemaan tämän irti ennen kuin otus intoutuisi repimään hänen käsiään enempää hiisienkin iskiessä päälle samaan aikaan. Mutta jos ei muuta, osoittautui nulikan aiempi arvio eläimestä ainakin todeksi: tämä oli varsin vikkelä käpälistään. Otus singahti välittömästi lähes vain vaaleana vilahduksena ensin ojaan josta katosi karvat pöllyten pöheikköön, mahdollisesti aiheuttaen kiitettävää hämminkiä muutamassa tielle sattuneessa hiidessä jos joku näistä ehti pientä otusta huomaamaankaan. Mutta vaikka yksi ongelma oli poissa päiväjärjestyksestä, oli katin jälkeensä jättämällä nulikalla kuitenkin melkoinen valikoima lisää... eikä kaikkein vähimpänä nurkan takaa kimppuun rynnistävän hiiden muodossa. Otus iski päälle varsin innokkaana ilmeisestikään vakuuttumatta ärhäkämmänpuoleisista kirouksista ja uhkauksista joita kiireesti vetäytyvä aseeton poika tämän suuntaan viskoi, mutta jonkun huomion moinen metakka taisi kuitenkin viimein kiinnittää. Äkkiä vankkurin etupuolelta ilmaantui epäilyttävän tuttu hahmo, joka säntäsi vastaan yllättyneesti rääkäisevää hiittä. Kissansyönnistä julmasti syytelty soturi loi jokseenkin äreän katseen jotenkin tielle eksyneeseen nulikkaan rynnätessään tämän ohitse mutta vaikka tämä ei sanonutkaan mitään oli tämäkin aivan tarpeeksi saamaan pojan hyvin vaivautuneeksi. Hiisiä riitti kaikkien huidottavaksi ties millä mitalla, eikä hänellä ollut edes kättä pidempää... ei sillä, että tämä olisi varsinaisesti elätellytkään toiveita pärjäävänsä hirviövyörylle sotureiden tavoin. Nulikka seisahtui hetkeksi vetämään henkeä vankkurien seinustalle vilkaisten hampaitaan kiristellen ympärilleen yrittäen koota ajatuksiaan ja päättääkseen mitä tekisi.
Ympärillä pyörivä taistelu ei ollut vielä laantunut, mutta vaikka hiisiä olikin paljon, osasivat puolustajat sentään asiansa... ja miehen katse oli kyllä vienyt ainakin yhden viestin varsin hyvin perille. Poika tarrasi empien vyöllään riippuvan veitsen kahvaan selkeästi kaikkea muuta kuin tottuneesti saati innokkaasti, mutta ei lopulta vetänyt kapinetta ainakaan vielä esille. Katse pyyhkäisi yli ympäristön kunnes viimen laskeutui vastentahtoisesti takaisin vankkureihin joiden suojassa tämä kyhjötti... tai tarkemmin sanottuna näiden alle. Vaikka olisi kuinka yrittänyt väittää mielessään asialle vastaan, nulikka ei lopulta keksinyt parempaakaan ideaa kuin yrittää pysyä pois tieltä, niin paljon kuin tämä tökkikin. Se vetäisi henkeä ja kumartui sitten pitkin hampain ylpeytensä niellen kierähtämään vaivihkaa vankkureiden alle suojaan, jälleen muutaman nuolen suhahtaessa ylitse ympäröivistä pensaista. Ei kai se auttanut muu kuin antaa vartijoiden tehdä työnsä ja yrittää pysyä hengissä, kunhan hiidet eivät äkkäisi että vankkureiden allakin piilotteli joku. Äänestä päätellen niitä taisi ainakin olla jälleen lähestymässä useampikin.
|
|
|
Post by spyrre on Sept 25, 2013 22:32:24 GMT 3
Sub: Taistelun tuoksinnassa ja kaaoksessa yksi hämmentyneen pakoon pyrkivä poika oli varsin helppo hukata. Puskista tunkevilla ja ammuskelevilla hiisillä oli tähdellisempääkin mietittävää tavoittelemansa ryöstösaaliin kanssa, ja parhaansa mukaan poissa nuolien tieltä kyyristelevillä, parhaansa mukaan liian lähettyville erehtyviä hiisiä kauemmas ja maihin iskevillä puolustajillakin oli parempaa tekemistä hengissä pysymisen kanssa. Kokemus taisi tässä kohtaa kyllä osoittautua varsin korvaamattomaksi, sillä viakka hiisiä olikin paljon, eivät ne tuntuneet saavan erityisemmin aikaan kun vartijat pitivät pintansa. Toinen ratsain taistelevista vartijoista putosi kyllä hevosensa selästä, todennäköisesti kuolleena, mutta ruosteiset hiisimiekat ja käyränpuoleiset nuolet olivat siltikin kaikkea muuta kuin vakuuttavia. Vankkureiden alle pelastautuneella nulikalla taisi oikeastaan olla ensisijaisen hyvä paikka tarkkailla koko myllerrystä, niin vähän kuin tämä sitä todennäköisesti arvostikin. Ainoa joka tämän piilopaikastaan äkkäsi taisi olla maahan paiskatta, keltahampainen hiisi. Se ei kuitenkaan ehtinyt muuta kuin jäädä tuijottamaan hämmentyneenä piiloutunutta, ennen kuin sen paiskannut antoi myös armoniskun. Kyllä, kaikilla taisi juuri nyt olla parempaakin tekemistä. Tai kukaties parempi ei ollut oikea sana ainakaan jokaisen kohdalla. Mitä tuli Bradaniin, joka taisi aivan omin avuin pitää hiidet poissa toiselta puolelta vankkureita ja säästää melkoisesti vaivaa muilta vartijoilta, ei tämä huitonut enää läheskään yhtä innokkaasti kuin aikaisemmin. Kyseessä tuskin olivat ne vähän haavat joita tämä oli saanut, soturi kun ei tuntunut suuremmin edes piittaavan moisista, ei ainakaan niin paljoa että ne olisivat tätä varsinaisesti hidastaneet. Ei, tämä puhdinmenetys tuntui olevna huomattavasti enemmän puhtaasti henkistä. Jos totta puhuttiin, oli tämä veltostunut nopeasti hieman samaan tapaan, kuin hemmoteltu lapsi, joka hetken uusimmalla lelullaan leikittyään olikin nopeasti saanut huomata sen tylsäksi ja mielenkiinnottomaksi. Kun hiidet eivät ilmeisesti olleet tarjoamassa erityisemmin mitään mielenkiintoista haastetta, hidastui mies pelkästään ottamaan tasaisia askeleita noin nyt suunnilleen siihen suuntaan mihin tarvetta ilmeni. Eipä niin että tämä olisi tosin ollut hiukkaakaan vähemmän vaarallinen näinkään; vaikka iskut olivatkin innottomia ja velttoja, iski tämä silti helposti hiisien aseet aseet syrjään ja seivästi aina vain seuraavan. Kukaties se haluton, turhautunut tapa jolla tämä hädin tuskin teki edes töitä, mutta joka kuitenkin esti yhtäkään otuksista edes koskemasta tähän ja kaatoi niitä yhä kuin heinää, oli jopa kammottavampi kuin vain raivoisan innokas huitominen. Kuten myös varmasti se tapa, jolla tämä aina välillä mutisi jotakin väliin. Sitä tuskin kukaan mihinkään muuhun keskittynyt erotti, mutta selvästi tämä oli äkkiä toisaalla. Turhautunut ja toisaalla. "Ei riitä. Ei riitä. Edes yksi hyvä..." Bradan tuhahteli itsekseen, siinä sivussa kun nyt ohimennen huitaisi hiideltä pään harteilta ja murskasi toisen vapaalla, paljaalla kädellä. Tällainen tuntui hämmentävän pieniä, rumia hirvityksiä vielä pahemmin kuin pelkkä suora raivo. Niiden pasmat alkoivat olla pahasti sekaisin koko touhun kanssa, ja ellei jotakin varsin epäonnista (ainakin tiettyjen kannalta) olisi sattunut, olisivat ne todennäköisesti piakkoin vain häipyneet liian kovan vastuksen edessä. Kuskinpukilla istuskeleva ajuri, joka tähän asti oli voitu lukea kaiketi kuolleeksi tai ainakin tilanteen kannalta menetetyksi, alkoi äkkiä osoittaa elonmerkkejä. Jos tarkkoja oltiin, varsin hätäisiä sellaisia. Äkkiä vankkureiden edestä alkoi kuulua huudontapaista ja elämöintiä, joka kuulosti erehdyttävästi siltä kuin tämä olisi kuuluttanut että nyt lähdettäisiin pakoon. Kaiketi koska se taisi ollakin juuri sitä. Suurimmalle osalle vartijoista moinen tieto tuli varsin tervetulleena, ja ties kuinka monetta hiittään viimeistelevä Bradankin vilkaisi huokaisten taakseen, näyttämättä kuitenkaan varsinaisesti hiukkaakaan vastahakoiselta. Turhaa oli ollut, mutta ainakin se kaiketi loppuisi. Jokseenkin ikävästi kuski ei tosin aikonut nähtävästi jäädä odottelemaan että kaikki pääsisivät mukavasti kyytiin. Edestä kuuluva ratsupiiskan läiske ja hevosten kauhistunut hirnunta (jota tähänkin asti oli kuultu, mutta ehkä vähemmän terävästi) kertoivat, että nyt mentäisiin eikä meinattaisi. Paremman puutteessa ulkona nahistelevat vartijat tarrasivat kuka mihinkin. Ja varsin rivakasti vankkurit lähtivätkin liikkeelle. Tällä kaikella oli tosin tietysti se ikävä seuraus, että niiden alle pelastautuneen suojapaikka pakeni nopeasti päänpäältä, ennen kuin paineli varsin kunnioitettavaa vauhtia tietä eteenpäin. Tällä tuskin oli aikaa tai mahdollisuuksia tarratakaan mihinkään, ellei yrittäisi sitten murhaavasti pyörivää akselia. Kauniisti ilmaisten moinen ei ollut erityisen hyvä ajatus. Ja vähemmän kauniisti... noh, raajarikkona ja käsipuolena ei ollut hyvä elää. "Hei! Toi jäi!" kuului yksi vartijoista, sisaruskaksikon naispuolinen, äkkäävän äkkiä tiellä kyyristelevän nulikan. Ikävä kyllä se ei tainnut saada aikaan mitään suuria pelastusoperaatioita tai edes hidastamista siltä varalta että poika tajuaisi juosta perään. "Mitä sitten? Ei se edes maksanut!" kissansyöjä tuhahti perään. Tällä tuntui olevan täysi tuo ja tuska roikkua vankkureiden kyljessä nuoli kyljessään. "Minähän sanoin! Pidä huoli tai joku syö! Sinut ja sen kissan!" Bradan tuli huikanneeksi peräänsä kovinkin suurta jälkiviisautta. Kohteliaasti tämä jopa vilkutti vapaalla kädellään, kun vankkurit syöksyivät täyttä, varmasti äärimmäisen pomputtavaa ja epämukavaa vauhtia mahdollisimman nopeasti puiden taakse näkymättömiin. Ja mitä tuli hiisiin, ampuivat ne perään hetkisen verran nuolia, ennen kuin jäivät tuskastuneesti rääkyen ja pomppien kiroamaan julmaa epäonneaan tovereidensa raatojen keskellä. Siis lajitoveriensa, tuskinpa niillä muita tovereita olikaan. Raivo oli suuri, ainakin kunnes yksi otuksista tuli tajunneeksi, että niiden keskuudessa nökötti joku, joka lyhyydestä huolimatta ei oikein sopinut vihreän läpsykorvan määritelmän. Ja pienet, pisteliäät silmät alkoivat kääntyä...
Spyrre: Oli tämä niin nöyryyttävää kuin olikin, ei laihan nulikan oikein auttanut muu kuin hankkiutua pois taistelun tieltä, ja paremman puutteessa vankkureiden alle luikahtaminen taisi olla se paras idea mitä tähän hätään oikein edes löytyi. Kaikilla, niin hyökkääjillä ja puolustajilla oli liian kiire toistensa kanssa jotta edes murhanhimoiset hiidetkään olisivat saaneet aikaiseksi etsiskellä mahdollisia piilottelijoita sotureiden hakatessa näitä maahan parhaansa mukaan... ja yksi vielä hurjempaan sävyyn kuin muut, vaikka jokseenkin hämmentävästi tuntui tämän tahti pian hidastuvan. Ei sillä, että se lopulta olisi vaikuttanut lopputulokseen paljoakaan. Hermostunut ja turhautunut poika saikin tovin ajan kerätä ajatuksiaan ja tasata henkeään ympäröivän taistelun keskellä vilkuillen pyörien lomasta epäluuloisesti ympärillä riehuvaa taistelua, voimatta kuitenkaan olla tuijottelematta jokseenkin hämmingissä lyhyttä miekkosta joka yksin kaatoi hyökkääjiä kuin heinää... jopa kasvavan kyllästynein elkein. Mutta vaikka muutkin vartijat tekivät osansa, vyöryi vihernahkoja silti päälle edelleen kaikkialta, kuin otuksille ei olisi loppuakaan. Toisen ratsumiehenkin jo pudotessa kuolleena satulasta kauempana alkoi poikakin huolestua tilanteesta entistä enemmän. Näitä otuksia oli aivan liikaa... ja ne olivat selvästi varsin motivoituneita saamaan haluamansa. Poika seurasi tilannetta hampaitaan kiristellen ja yritti turhaan arvioida päälle vyöryvien hiisien harvenemista (luoden ohimennen varsin murhaavan katseen naamalleen vankkurien viereen paiskattuun otukseen vaikka se ei selvästikään ollut näreä katse joka koitui hiiden kohtaloksi) mutta kun nämä eivät varsinaisesti osoittaneet vieläkään merkkejä periksi antamisesta, tuntui joku muukin viimein päätyvän likimain samoihin aatteisiin.
Poika oli juuri parhaillaan pohtimassa josko olisi sittenkin ollut parasta yrittää tehdä jotain siitä huolimatta ettei varsinaisesti edes tiennyt mitä, kun vankkurien edestä alkoi äkkiä kuulua elonmerkkejä kuskin kiireisen kajautuksen sekä panikoivien hevosten muodossa... juuri ennen kuin kärryt kolahtivat kiireessä liikkeelle. Nulikka töksäytti hätäisen kirouksen tajutessaan mitä tapahtui muttei mahtanut tälle oikein enää mitään muuta kuin yrittää parhaansa mukaan suojautua ohi murskaavasti rytisteleviltä pyöriltä painautumalla mahdollisimman matalaksi. Onnetar osoittautui kuitenkin tällä kertaa edes sen verran suopeaksi kolhimaansa natiaista kohtaan ettei tämä onnistunut murskautumaan hengiltä vankkurien kolistellessa piilottelijan päältä hiekkaa ja pikkukiviä lennättäen... mutta helpotus oli varsin lyhytaikainen. Hyvin pian kävi selväksi ettei kellään ollut aikeita edes hidastaa saati pysähtyä sotureidenkin joutuessa loikkaamaan kiireesti kyytiin liikkuvaan vankkuriin, vaikka joku viimein jopa huomasikin että jälkeen oli jäänyt jotain muutakin kuin lauma pettymystään rääkyviä hiisiä... oikeastaan nulikka olisi saattanut kenties päästä tällä menolla vähemmällä vain jäämällä pyörien alle, kun oivallus siitä että oli äkkiä yksin keskellä aseita heristeleviä vihrenahkoja iski mieleen. Kaipa edes pienenä onnenpotkuna hiidet näyttivät likimain yhtä yllättyneiltä käänteestä kuin tämäkin. Otusten rynnistäessä vielä hosuen vankkurien perään uskalsi nulikka jälleen nostaa päätään vilkaistakseen tien tomusta ympärilleen, löytäen järkytyksekseen kauemmas jytistelevät vankkurit sekä näiden kyydistä suorastaan rohkaisevasti hyvästeiksi vilkuttavan aiemman puhekumppaninsa. Poika töksäytti pelästyneen kirouksen ponnistautuen kiireesti jaloilleen mutta vaunujen perään juokseminen taisi osoittautua välittömästi jokseenkin tuhoon tuomituksi yritykseksi aivan vain tämän loittonevan vauhdin kuin välissä seisovan hiisilauman vuoksi jonka typertynyt, julmasti tielle hylätty nulikkakin huomasi varsin pian... kuten myös sen, ettei äskeinen äkillinen liike kenties ollut se kaikkein fiksuin temppu.
"Hei, te mut ulos työnsitte!" Se ei voinut olla protestoimatta loukattuna mokomaa huutelua, mutta mielenosoitukset saivat kyllä jäädä lyhyeen niin epäoikeudenmukaisia kuin olivatkin, kun huomattavasti oleellisemmat asiat vaativat välitöntä huomiota. Varsin nopeasti vihainen silmäpari toisensa jälkeen alkoi kääntyä jokseenkin petetysti tiellä vankkurien perään tuijottavan nulikan suuntaan. Poika vilkaisi kiireesti ympärilleen kiroten jälleen hampaidensa välistä ennen kuin katsoi parhaanksi ottaa muutaman pitkän askelen takapakkia luoden vielä viimeisen epätoivoisen katseen vankkurien perään. No, apua ei selvästikään ollut odotettavissa joten vaihtoehdot olivat tällä hetkellä varsin vähissä, eikä pojalla ollut suuremmin aikaa jäädä puimaan näitä tämän tarkemmin. Niine hyvineen se pyörähti ympäri ja syöksähti muitta mutkitta lähimpään pöheikköön mistä pikainen vilkaisu ei paljastanut ainakaan kovin montaa hiittä sännäten mielessään kiroten parhaansa mukaan pakosalle puiden sekaan. Pääseminen pois avoimelta tieltä oli ollut ensimmäinen päähän pälkähtänyt asia, mutta eipä kai siitäkään päässyt mihinkään että olihan ryteikössä juoksemisessakin omat miinuspuolensa, joita tosin ei oltu ehditty miettimäänkään niin pitkälle. Olihan poika sentään nopea koivistaan tarvittaessa, mutta niin taisivat ikävä kyllä olla hiidetkin....
Sub: Hiidet eivät olleet kukaties päässeet vielä aivan yhteisymmärrykseen siitä, mitä tarkalleen tehdä sille ainoalle epäonniselle nulikalle, joka edustavasti sopi sekä syntipukiksi, että pieneksi ja heiveröiseksi joka tuskin pistäisi turhan raskaasti hanttiin. Varmaa taisi tosin olla, että se tulisi olemaan joka tapauksessa jotakin kamalaa ja julmaa. Mahdollisesti myös epäinhimillistä. Ainakin karkeita aseitaan hypistelevien otusten ilmeet viestivät, että kohta tapahtuisi kamalia. Nulikan onneksi tämä taisi sentään olla varsin nopeaälyinen (ja -jalkainen), sillä ainoa mikä esti hiisiä vain käymästä saman tien päälle taisi olla alkuhämmennys. Se ei kestänyt turhan kauaa, ja vikkelä-älyisimmät niistä olivat jo kiertämässä piirittämään ja nappaamaan tätä, kun poika äkkiä ampaisikin jaloilleen ja kohti lähintä puskaa siihen tahtiin, että ainoa varsinainen reaktio jäi epämääräiseen ja tarmottomaan huitaisuun kohti. Sillä tuskin oli mitään varsinaista virkaa. Seurasikin hetken hiljaisuus ja lisää tuijottelua, ennen kuin yksi otuksista näytti pääsevän jyvälle tilanteesta. "Okaz kruur!" jokin hiisistä rääkäisi raivoisasti. Se taisikin olla melkoinen jännityksen laukaisija, sillä varsin pian nulikan perään rynnisti kokonainen lauma hiisiä, pyyhkien läpi, yli ja ali pusikosta ja huitoen siinä sivussa villisti. Nulikka oli tosin jo hylännyt sen, mutta tarkkasilmäisemmät hirviöjoukosta kyllä äkkäsivät tämän rämpimässä mahdollisimman sukkelaan poispäin. Ja eikun perään. Kukaan tuskin katsoisi hyvällä, jos suurelta ryöstöretkeltä palattaisiin täysin tyhjin tassuin, ja paremman puutteessa ruipelosta nulikasta voisi vaikka... keittää soppaa tai jotakin. Parempi vain ottaa kiinni ja pähkäillä sitten. Ja niinpä nämä ampaisivatkin perään, viskoen keihäitä, ampuen nuolia ja pitäen noin nyt yleisesti kammottavaa möykkää, joka pelotteli linnut pakoon puista ja kaiken muunkin elämän hereille ja lipettiin. Kukaan tuskin saattoi syyttää tai tuomita pojan suunnitelmaa ampaista pakoon parhaalta näyttävään suuntaan mahdollisimman nopeasti vihaisen ja murhanhimoisen hiisijoukon tieltä. Se oli, yllättävää kyllä, varsin monen muunkin tavanomaisin suunnitelma, kun piti jollain ilveellä selvitä hengissä kasasta teräaseita, joiden toisessa päässä möllötti rumia , alamittaisia barbaareja. Ainoa huono siinä suunnitelmassa taisi olla, että vaikka se nopealla arviolla olikin ainoa edes suunnilleen järkevä, ei sekään tosiaankaan ollut mitenkään erityisen tehokas. Ei näissä olosuhteissa. Metsähiidet olivat koko (lyhyen ja karun) elämänsä liikuskelleet näissä metsissä, ja olipa kyseessä sitten luonnollinen tai luonnoton kehitys, olivat ne myös varsin hyviä siinä. Kukaties avoin tiekin olisi ollut parempi pakosuunta, sillä hiidet painoivat läpi pusikoista ja aluskasvillisuudesta kuin sitä ei olisi ollutkaan. Ketterimmät niistä loikkivat jopa puihin kuin apinat konsanaan, paiskoen mitä nyt käteen löytyi (keihäitä, kiviä, käpyjä tai vaikka järkyttyneen oravan) nulikan niskaan samalla kun lähestyivät tätä pelottavan tehokkaasti. Joku pessimistinen olisi kukaties voinut väittää jopa, että tämän peli oli pelattu. Tai luvut luettu. Tai jotakin sellaista. Hiisien röhinästä ja kiljunnasta päätellen ne ainakin olivat aivan samaa mieltä. Kaikeksi onneksi niiltä ei kysytty. Hiisijoukon kärki alkoi jo napsia pojan kantapäillä, kun kohtalo äkkiä tunki sormensa peliin. Tai jos tarkkoja oltiin, kohtalo taisi tässä tilanteessa olla korkeintaan epäsuora tekijä. Todellisuudessa mikä tahansa pysähtyy hyvin tehokkaasti, kun jostakin sankan pusikon keskeltä sivustasta iskeytyy äkkiä jokin valtava, rääkyvä päälle, kuten ensimmäiset viitisen hiittä saivat nopeasti todeta. Ne vastasivat moiseen kuolemalla hyvin nopeasti ja tyrmistyneessä hiljaisuudessa. Loppujoukko sentään piti meteliä, kompasteli toisiinsa ja kavahti taaksepäin yrittäessään epätoivoisesti tajuta mitä tapahtui. Ja loppujen lopuksi kun ei sattunut jäämään alle oli tilanteesta kaiketi melko helppo saada kuva, joskaan ei välttämättä selkoa. Tällaista harvemmin näki, eivätkä hiidet olleet yhtään sen paremmin perillä kuin kukaan muukaan. Jos tarkkoja oltiin, oli nulikkaa takaa-ajavien hiisien keskelle yhtäkkiä rysähtänyt suuri, murhaavan raskas ja varsin teräväkyntinen... aarnikotka. Sellaiselta se ainakin erehdyttävästi näytti. Syystä tai toisesta sen päätä peitti reiätön, silmät alleen jättävä muotoiltu teräslevy, mutta aarnikotkalta se silti näytti, murhaavaa nokkaa myöten. Enemmän kukaties tiikeriltä kuin leijonalta, muuta juuri nyt sillä ei tainnut olla yhtään mitään väliä. Eikä kaiketi silläkään ettei sillä oikeastaan ollut siipiä. Tärkeämmin valtava peto ei myöskään tainnut olla yksin. Sen selässä, peräti satulassa, istui joku. Joku, joka toi erehdyttävästi mieleen soturin täydessä varustuksessa. Sellainen se olikin. Päässään pitkällä sulalla varustettu kypärä ja yllään metallinpaloista tehty sotisopa, puristaen kädessään pitkävartista, jämäkkään terään päättyvää asetta ja käden ulottuvilla vyöllään ja ratsunsa varustuksessa muita. Kauhistuttava ilmestys jo valmiiksi järkytetyille hiisille joista kaikki eivät vielä olleet edes varsinaisesti tajunneet lajitovereidensa kuolemaan, ja jonka pelottavuutta lisäsi (rääkyvän, valtaisan aarnikotkan lisäksi) kasvoille vedetty metallinen, suuta ja nenää peittävä naamio. Siihen oli muotoiltu hirmuisa petolinnun nokka, ja vain tuimat ja tuikeat silmät tuijottivat sen takaa ja kypärän varjoista. Kammottavaa kyllä, ilmestys näytti jopa sopivan valtavan pedon selkään, eikä vain roikkunut siinä minkä taitoi. Kuin olisi ollut jonkinlainen... aarnikotkaritari. Metsässä. Vähempikin riitti pistämään pasmat sekaisin hiideltä jos toiseltakin. Vielä hieman lisää pasmoja taisi seota, kun ilmestys kauhistuttavalta näyttämisen lisäksi myös puhui. Oli epävarmaa ymmärsikö yksikään hiisistä moista, mutta tarkoitus tuskin jäi epäselväksi. "Hajaantukaa, hirviöt! Kaikotkaa tai tuntekaa kalpani! Teistä yksikään ei pääse ohitseni hengissä!" tämä karjui petolintumaisten rautakasvojensa alta. Ne saivat soturin äänen kuulostamaan entistä hurjemmalta, suorastaan epäinhimilliseltä. Ja vaikka hiidet nyt eivät varsinaisesti välittömästi totelleetkaan, eivät ne selvästikään tienneet ollenkaan mitä tässä nyt olisi pitänyt tehdä. Miettimistauko kaiketi. Tai tuijottelutauko, tarkemminkin. Kauhistelutauko. Etenkin kun aarnikotka rääkyi taas minkä vain pystyi. Ja sehän pystyi.
Spyrre: Kaikeksi onneksi tielle hylätty oli jokseenkin paremmin mukana tapahtumissa kuin hiisilauma, koska katsoisi tätä mistä muusta kuin hiiden näkökulmasta, ei ajatus nulikkasopasta kuulostanut millään tavoin houkuttelevalta... varsinkin jos sattui olemaan se ainoa nulikka joka huonoksi onnekseen lähimailta löytyi. Mutta jälleen paljastui moinen tuuri lyhytaikaiseksi kun pöheikköön pakoon painellut poika tajusi että hiidet seurasivat perässä odotetun kärkkäästi... mutta oikeastaan myös huolestuttavan nopeasti kuin hankala maasto ei olisi haitannut pirulaisia sitten tippaakaan. Nulikka irvisti itsekseen vilkaistessaan uhkarohkeasti olkansa ylitse kohti perässä rääkyen vyöryvää näkyä ja kiihdytti parhaansa mukaan vauhtiaan vaikka aluskasvillisuus tuntuikin suorastaan pyrkivän tarraamaan kiinni pakenijan jalkoihin. Äkilliseen pakoretkeen huipentunut vaarallinen välikohtaus tuntui olevan suuntaamassa kohti vielä ikävämpää loppua, vaikka vielä toistaiseksi nulikka onnistui jollain ilveellä pitämään ainakin tarpeeksi välimatkaa etummaisiin takaa-ajajiin ettei jo aivan kintereillä hosuva keihäänkuvatus aivan ylettänyt kuin korkeintaan hipaisemaan perässä lepattavaa viitta-kangasta... tosin vaikka aseet vielä tavoittelivatkin tyhjää, olivat perään viskotut kapineet sekä ja ammutut nuolet jo huomattavasti ikävämpiä. Kaipa se olisi ollut pojankin pakko myöntää jos tämä olisi ehtinyt asiaa mitenkään ajattelemaan että vaikkei laihoja vikkeliä kinttuja suurena ylpeydenaiheena pitänytkään olisi hitaampi luultavasti jo kohdannut karmean loppunsa hiisilauman repimänä, mutta se, riittäisikö tämäkään otusten karistamiseen alkoi tuntua melkoisen epätodennäköiseltä. Otuksia vyöryi perässä ties kuinka monta ja uusi ilmestyi aina jostain jos tämä onnistuikin jollain ilveellä luikahtamaan tielle eksyneen puunrungon turvin pois yhden tulilinjalta... ja epätoivoisesta murkittelusta huolimatta ilmassa lentäviä hidasteita oli jo niin paljon että väkisinkin osa löysi kohteeseensa.
Vaikka olikin alkanutkin ikävissä merkeissä, alkoi meno käydä jo kompuroivammaksi pojan joutuessa suojaamaan parhaansa mukaan päätään kivien, keppien ja ties minkä sälän sataessa niskaan. Viereiseen puuhunkin tömähti nuoli poikineen kunnes ensimmäinen viimein viisti tarpeeksi läheltä repäistääkseen olkapäätä jopa viittakankaan läpi. Nulikka älähti ja kompuroi, mutta ennen kuin hiisilauma ehti kuitenkaan lentää niskaan täydellä voimalla kääntyivätkin pöydät jälleen jokseenkin varoituksetta. Äkkiä pöheiköstä hyökkäsikin jotain valtavaa, teräväkyntistä ja raivokasta pikkuhirviöiden niskaan, repien näitä armotta maahan useammankin ennen kuin otukset edes tajusivat mitä tapahtui. Poika näytti tilanteesta jokseenkin yhtä tyrmistyneeltä kuin nämäkin valtavan, vihaisen metallinaamaisen eläimen hyökätessä jostain, eikä se varsinaisesti saanut aikaiseksi tähän hätään jäädä katsomaan tästä tarkempia yksityiskohtia, jos hädin tuskin ehti edes hoksaamaan ratsastajaa tämän selässä. "Egh" se kommentoi ja kompuroi enemmän tai vähemmän paniikinomaisesti kauemmas käyttäen tilaisuuden hyväkseen päästäkseen takaisin jaloilleen ja suojautuakseen lähimmän puunrungon suojiin. Tosin, takaa-ajo ei enää jatkunutkaan niin hanakkana muukalaisen ilmaantumisen pistettyä luun varsin lahjakkaasti hiisilauman kurkkuun. Ilmassa kajahtava, metallisen kypärän sisältä kaikuva haastekaan ei tainnut olla näiden suhteen kovin rohkaiseva, vaikka nämä vielä sormeilivatkin aseitaan. Hetken hengähdystaukonsa aikana poikakin oli ehtinyt hahmottaa ettei esiin rynnännyt eläin ollutkaan yksin. Se pälyili hengästyneenä rungon tuntumassa vilkuillen varuillaan kahden vaiheilla niin hiisiä kuin aarnikotkaa ratsastajineenkin, mutta vaikka ei täysin varmalla kannalla ollutkaan taisi tilanne kuitenkin olla ainakin tähän hätään melkoisen selvällä kannalla. Kuka muukalainen ikinä olikaan... no, tämä ei selvästikään ollut hiisi, eikä suhtautunut näihin suopeasti. Eivätkä hiidetkään kyllä tähän vaikka äänekäs, raivokas lintumainen otus saikin ne epäröimään... kunnes lopulta yksi urheimmista (tai tarkemmin sanottuna takimmaisena seisovista) viimein päästi vihamielisen räkätyksensä ja nosti jousensa. Äkkiä esimerkkiä seurasi moni muukin, kenties edessä seisovien hiisien pieneksi järkytykseksi. Kenties vihernahat eivät olleet niitä kaikkein taktisimpia tai fiksuimpia, mutta sinnikkäitä nämä ainakin pahimmillaan osasivat olla.
|
|
|
Post by spyrre on Sept 26, 2013 21:25:32 GMT 3
Sub: Täydellisessä maailmassa hurjan soturin ilmaantuminen ja uhkaus olisi riittänyt pelottamaan hiidet juosten pakoon. Toisaalta täydellisessä maailmassa samat hiidet eivät myöskään jahtaisi keskenkasvuisia pitkin korpia murhanhimoisesti ja koko väliin tunkeminen ja varoittelu olisi muutenkin turhaa. Täydellisessä maailmassa ei todennäköisesti edes olisi hiisiä. Tai niin Gald ainakin juuri tällä hetkellä olisi veikannut varsin varmaan sävyyn. Hän ei pitänyt hiisistä millään tapaa, eikä voinut uskoa että tässä maailmassa olisi ketään muutakaan joka pitäisi. Tuskin edes muut hiidet. Haisevia, tyhmiä, rumia, väkivaltaisia otuksia. Edes se, että hän istui aarnikotkan selässä ja tuijotti niitä tuimasti alakenoon, ei muuttanut varsinaisesti mitään. Ne olivat yhä olemassa ja yhä siinä. Hänellä ei ollut aavistustakaan mistä koko ajojahdissa oli kyse (tai oli, montakin), mutta tilanne oli aivan tarpeeksi selkeä väliintuloon. "Häipykää, niin en iske teitä hajalleen ja jahtaa pakenijoita takaisin saastaisiin koloihinsa!" soturi ratsunsa selässä (Gald, kuten oltiin jo mainittu) ärähti vielä uudemman kerran empiville hiisille. Ne näyttivät olevan sen verran hämillään että kukaties jopa tottelisivat ennen kuin alkaisivat miettiä asioita. Ikävä kyllä asioita miettivät hiidet valitsivat aina väärin. Ja siltä näytti pahasti tälläkin kertaa, sillä taaempana möllöttävät näyttivät nähtävästi pääsevän siihen tulokseen, että olipa mies tai peto miten pelottava tahansa, välissä oli monta muuta jotka siitä kärsisivät huomattavasti enemmän. Tai ainakin ensin. Se tuntui olevan aivan riittävä tieto, ja räkättäen yksi jos toinenkin otuksista kohotti jousensa. Ja kaikesta huolimatta Gald ei varsinaisesti voinut väittää etteikö olisi odottanut jotain tällaista. "Typerät otukset! Minä varoitin!" Gald ärähti heilauttaessaan kättään kohti ensimmäisenä neronleimauksensa saaneista otuksista. Sitä seurasi taas valtaisa, raivoisa aarnikotkan rääkäisy. Ruipelo rääpäle päästi nopean, mutta tuskaisan korahduksen kun hänen vielä äsken pitelemänsä suuriteräinen keihäs iskeytyi sen rintaan ja naulitsi sen maahan. Teolla ei tainnut ikävä kyllä olla enää varsinaista väliä muiden hiisien kannalta, mutta ainakin se teki yhdestä selvää. Ne muut ikävä kyllä tekivät juuri kuten aikoivatkin, ja räpsäyttivät kohti pienen nuolikuuron. Paremman puutteessa mies kohotti toisen kätensä suojaamaan kasvojaan. Nuolet olivat pieniä ja useissa niistä tuskin oli kiveä parempaa terää, ja ne ropisivatkin vasten hänen panssariaan tai jäivät siihen jumiin aiheuttamatta varsinaista vahinkoa. Aarnikotka hänen allaan päästi rääkäisyn, joka kertoi tuskasta, ja sitä hän suri hetken. Mutta juuri nyt oli muuta mietittävää, ja hän käänsi sen mielessään vihaan päin. Nämä otukset olivat tehneet virheen. Muutaman täysin ennenaikaisen hetken hiidet jatkoivat melkeinpä voitonriemuisesti räkätystään, kuin olisivat jo onnistuneet kaatamaan uhittelemaan ilmaantuneen ihmisen, tai ainakin nyt "siitäs sait" -suuntaisesti. Se tosin jäi lyhyeksi, kun valtava peto mies selässään loikkasi eteenpäin. Se ei ollut mitenkään erityisen ketterä liike, oikeastaan yllättävänkin kömpelöä, ja yhtä epäonnista hiittä lukuunottamatta muut kyllä ehtivät pakoon otuksen alta, mutta aarnikotkan selästä niiden keskelle loikkaava mies olikin sitten asia erikseen. Hän puristi kädessään jämäkkää, käyrää miekkaa, joka välähteli puiden lävitse siivilöityvässä valossa ennen kuin leikkasi tuiman uran ilman ja lähimmän hiiden läpi varsin kevyesti. Kukaties kyseessä ei ollut mitenkään ällistyttävä tai uskomaton liike, mutta tässä seurassa (tai siis tässä hiisilaumassa, seuraksi siitä tuskin oli) se oli silti ehdottomasti taidokkainta miekkataitoa. Kynnelle kykenevät hiidet räpiköivät kauemmas joko peloissaan tai ainakin hämmentyneinä. Panssaroitu soturi kädessään terästä ja josta roikkui katkenneita, vänkyröitä nuolia ei ollut ainakaan millään muotoa sellainen, jonka tahtoi viereensä. "Minä olen Gald Puuskansiipi!" hän julisti, vaikkei ollutkaan aivan varma kenelle. Eipä sen tosin niin väliäkään. Se oli hyvä tapa aloittaa, etenkin kun hän jatkoi sitä hyökkäämällä hiisiä kohti iskien tiukoissa, tappavissa kaarissa. Korkeintaan eläinten nahkoihin tai sekalaiseen roinaan sonnustautuneista otuksista ei ollut vastuuta taotulle teräkselle, joka puri armotta kaikkeen mihin vain ylsi. Kukaties ärhäkkä hyökkäys pelottaisi hiidet muihin aatoksiin... etenkin kun suuri, raivoisa aarnikotka painoi vieressä yhtälailla päälle, iskien ja valtava, aivan varmasti tilaisuuden saapuessa luita katkoa nokka naksuen. Sen silmiä peittävä panssarinpala kukaties haittasi melkoisesti hiisien nappaamista, mutta yksikään niistä tuskin tulisi ainakaan vapaaehtoisesti lähelle...
Spyrre: Niin näyttävän sisääntulon kuin muukalainen petoineen tekikin, ei parhaillaan jokseenkin henkihieverissä puuskuttava nulikka voinut olla vilkaisematta tätä aavistuksen kyseenalaisesti soturin yrittäessä uhitella pikkuhirviöt perääntymään suosiolla. No, tämä oli varmasti vaikuttava ilmestys, varsinkin hiiden varsin matalasta näkökulmasta, mutta toisaalta, hiisiä oli vielä melkoinen lauma aiemmasta muutenkin näiden pettymykseen jotaneesta harvennuksesta huolimatta eikä näitä olisi lopulta hyvällä tahdollakaan voinut kutsua oikein miksikään muiksi kuin verenhimoisiksi ja jokseenkin typeriksi otuksiksi. Ja kuinka ollakaan, jalomieliseen varoitukseen vastattiin vähemmän kohteliaalla nuolikuurolla, mikä ei tainnut tulla kenellekään suurenakaan yllätyksenä. Kohti viuhuvat nuolet saivat nulikan vetäytymään välittömästi hampaidensa välistä kiroten puunrunkonsa taakse, mutta ikävä kyllä soturilla ei tainnut olla moista vaihtoehtoa. Tämä itse oli sentään pukeutunut panssariin mutta tämän ratsu rääkäisi ilmeisen tuskaisesti mutta vaikka nulikka vilkaisikin jo varsin huolissaan kaksikon suuntaan taisi moinen olla kuitenkin lähinnä omiaan suututtamaan suuren eläimen ratsastajineen. Kun nämä säntäsivätkin raivokkaasti eteenpäin keskelle hiisiä niin kynnet kuin miekanterä viuhuen, saattoivat ainakin fiksuimmat näistä saattaa hieman katua paikalle jäämistään ja lauma hajaantui pitäen korvia vihlovaa kakofoniaa infernaalisella rääkymisellään. Tosin siinä missä etummaiset pedon ja miehen revittäviksi jäävät hiidet keskittyivät lähinnä paniikinomaiseen huitomiseen, yrittämään rynnistää pakoon näiden tieltä tai melkoisen brutaalilla tavalla tapetuiksi tulemiseen, tuntuivat kauempana pöheiköissä sekä puihin kavunneet hurjistuvan tästä entisestään (luultavasti koska eivät olleet itse tuli-linjalla ja laskivat omaavansa vielä karmean hiisikuolleisuudenkin jälkeen tarpeeksi suuren ylivoiman että joku muu kuolisi edelleen ensin) yrittivät nämä vieläkin vihamielisesti rääkyen syytää nuolia, kiviä ja hieman kaikkea mahdollista ratsukon niskaan ilmeisestikään piittaamatta siitä että joukkojensa eturintama tuntui saavan touhusta tarpeekseen. Fiksuimmat yksilöt tajusivat tovereidensa viimeisiä hetkiä aitiopaikalta seurattuaan etteivät varsinaisesti mahtaisi paljoakaan valtavalle eläimelle ratsastajineen hosumalla näitä veitsillä tai poikki napsahtelevilla keihäillä eivätkä olleet tarpeeksi urheita yrittämäänkään vaan perääntyivät arvokkuudesta piittaamatta pöheikköön melkoisella ulinalla. Tosin paikalle jäi silti vielä joukko urheita syytämään ammuksia näiden niskaan, kai osaamatta vielä päätellä että etujoukkojen painellessa lipettiin mikään ei varsinaisesti enää seisoisi näiden sekä hurjan ratsukon välissä. Tämä taisi olla harvinaisen huono päivä olla hiisi.... jos niitä erityisen hyviä pikkuhirviöille koskaan varsinaisesti ilmeni.
|
|
|
Post by spyrre on Sept 27, 2013 21:47:08 GMT 3
Sub: Hiidet hajaantuivat ja lakosivat armotta teräksen ja kynsien tieltä. Niin suuruudenhulluja kuin nämä pikkuotukset tuppaasivatkin olemaan, Gald oli kyllä nähnyt niitä ennenkin, ja tiesi varsin hyvin miten näiden kanssa piti toimia. Hiidet olivat eittämättä mestareita kaikessa todellisuudentajun puutteessa, ja vaikka ne yleensä aloittivatkin varsin vahvasti riehumisensa ja uhonsa, ei todellisuus ollut melkeinpä koskaan samaa mieltä asioista. Nytkin alamittaiset, hintelät ja lähinnä pikkueläinten piinaamisessa oppineet otukset kyllä kaatuivat tieltä varsin kevyesti miekan, aarnikotkan ja tarpeen vaatiessa saappaankin edessä. Ja kun luuloilta potkaisiin pohja pois, moni kovaa naamaa näyttäneistä hiisistä sai nopeasti harkita uudelleen. Vastentahtoiset, tylsät teräaseet rapisivat vasten miehen panssaria tai nirhivät turhaan paksua aarnikotkan nahkaa, ennen kuin niiden omistajat päättivät olla viisaampia kuin toverinsa ja livistää jonnekin muualle. Ne jotka eivät ehtineet tai tajunneet kaatuivat varsin nopeasti. Musta veri ja hiidenraadot rumensivat pian tannerta, jonka keskellä kaksi varsin erilaista taistelutoveria ajoivat otukset edeltään. Pienen hetken Gald ehti elätellä toiveita, että miekan viuhuttaminen, meteli ja muutama hiidenraato olisivat kaikki mitä tällä kertaa vaadittiin. Mutta ei, ei tietenkään. Hän ei ehtinyt seistä paikoillaan montakaan hetkeä miekka kourassa pakenijoita mulkoillen, vieressä rääkyvän pedon riepotellessa eittämättä jo varsin kuollutta hiittä, kun horjahti äkkiä ähkäisten jonkin ikävän raskan kolahtaessa päähän. Tai tarkemmin sanoen kypärään, kaikeksi onneksi. Siitä huolimatta se pisti sekaisin hetkeksi ja iski kypärän vinoon. Jossain määrin hämmingissä, kiskoen rautaista, ylimääräistä kalloaan suoraan soturi vilkaisi nopeasti ympärilleen. Syypäätä ei tosin tarvinnut etsiä pitkään; hiisijoukosta kaikkien nokkelimmat (siis jos ei laskettu niitä jotka olivat häipyneet hyvällä) olivat sekasorron aikana kiipeilleet ja loikkineet puihin, ja näyttivät nyt olevan varsin varmoja voittoisasta asemastaan. Rääkyvät, räkättävät otukset paiskoivat kaikkea noin nyt suunnilleen paiskottavaa ja sinkosivat epämääräisiä nuolia kohti. Gald pyyhkäisi yhden niistä syrjään kun se ammuttiin kasvoja kohti. Tarkkuutta otuksilla ei ollut nimeksikään, mutta se ei tuntunut näitä piruja haittaavan hiukkaakaan. Aarnikotka vieressä rääkyi raivoisasti, kun sitä kivitettiin ties rojulla. Ei se vaarallista ollut, ei paksuun nahkaan, mutta häiritsi kyllä silti oletettavan näkökyvytöntä petoa melkoisesti. "Hyvä on! Kun kerran ei hyvällä! Omapahan on häpeänne!" Gald puuskahti kovaan ääneen, ennen kuin varsin suivaantuneen turhautuneesti viskasi miekkansa maahan ja suuntasi (jokseenkin matalana, nyrkin kokoinen kivi päähän ei ollut erityisen mukava vaikka otukset olivatkin puusilmäisiä) aarnikotkansa luokse. Muutama uskaliaammista hiisistä alkoi jo räkättää ja ulista kovinkin voitonriemuisina puiden oksilta, vakuuttuneina kaiketi siitä että soturi aikoisi paeta lyötynä. Niinhän se selvästi oli, että hiittä nyt ei vain voittanut mikään. Ja sitten kun epämääräinen väliin tunkija typerässä lintunaamiossaan olisi häipynyt, voitaisiin vihdoinkin napata vaikka se pakoon päässyt rääpälekin. Tätä kelpasi jo riekkua ja juhlia. Ennenaikaisimman ilakoijan remu jäi varsin lyhyeksi ja muuttui tukahtuneeksi korinaksi, kun Gald ei odotusten mukaan noussutkaan aarnikotkansa selkään ja häipynyt sen siliän tien. Jos tarkkoja oltiin, hän kiskaisi satulan sivusta esiin lyhyen, tarkkaan kaarretun jousen ja nuolen sen jänteelle. Ja aivan yhtä muitta mutkitta se myös ammuttiin lähimpään otukseen. Hiisien nerokkaassa suunnitelmassa taisi olla ainakin se puute, että vaikka puista toki olikin kätevä ammuskella maassa miekan kanssa huitovaa ongelmitta, olivat ne kuin pieniä, rumia maalitauluja toiselle jouselle. Jouselle, joka taisi olla sekä tarkempi että vahvempi. Ja joka ampui suoria, teräskärkisiä nuolia. Ensimmäinen hiisistä mätkähti äkkiä laskeutunutta hiljaisuutta rikkoen maahan ehdottoman kuolleena. Ja ikävä kyllä soturi näytti kurottavan jo seuraavaa jousta. Ei, nämä otukset eivät ikävä kyllä tainneet olla läheskään yhtä koskemattomia kuin olivat luulleet olevansa.
Spyrre: Niin hirvittävän nokkelalta kuin hiisien vastaisku näiden omasta mielestä varmasti näyttikin ajaessaan soturin kompuroiden ratsunsa luokse, paljastikin tilaisuus oikean karvansa varsin pian hölmömmillekin otuksille. Voitonriemuinen räkätys korvautui äkkiä suorastaan tyrmistyneellä hiljaisuudella puissa kyhjöttävien pikkihirviöiden jäädessä hetkeksi tuijottamaan kuin suorastaan petettyinä ensimmäistä nuolen lävistämänä putoavaa lajitoveriaan, kunnes näille viimein valkeni tämä varsin oleellinen puute suunnitelmassaan: puusta ammuskelu taisi olla suorastaan nerokas idea vain ja ainoastaan silloin kun kohde ei voinut ampua takaisin vielä kovempaa. Tämä oivallus, ettei kukaan enää seissyt niiden ja aarnikotkasoturin nuolten välissä, sai loppuihin hiisiinkin vipinää. Kun ensimmäinen välkky viimein loikkasi rääkyen oksistosta pöheikön suojiin seurasi moni muu perässä, lukuunottamatta niitä muutamaa jotka katsoivat parhaaksi kavuta vielä ylemmäs lehvien lomaan niin nopeasti kuin pystyivät, mahdollisesti jopa tempaisten tielle sattuneen lajitoverin tieltään alas pusikkoon. Tovin verran metsän pohjalle suorastaan ropisi kaoottisesti rääkyviä ja ympäriinsä ryntäileviä hiisiä jotka taisivat viimein nerokkaan suunnitelmansa kaaduttua todeta ettei yksi rääpälemäinen paisti tainnut olla aivan tämän arvoinen saalis, niin paljon kuin vankkureiden menetys näitä nyppikin. Panssaroitu soturi valtavine lintuineen taisi olla liikaa jopa näiden mittapuulla, varsinkin kuin aiempi päällepäin huomattavasti epävakuuttavammankin näköinen tapaus oli luultavasti tappanut puolet näiden joukosta jo aivan yksin. Tosin pöheiköstä lensi vieläkin ajoittain uhmakas nuoli tai kivi, mutta tällä kertaa otuksilla taisi olla jo huomattavasti suurempi kiire välttyä tulemasta tapetuksi kuin varsinaisesti tähdätä kovinkaan antaumuksella.
Vaikutti uhkaavasti siltä, että tilanne saattaisi sittenkin olla ratkeamassa suuntaan, joka ei tarkoittanut metsään paenneen nulikan syödyksi tulemista... ainakaan toivottavasti, näillä näkymin. Tämä yhteenotto oli lopulta ollut tähän saakka varsin nopea eikä poika ollut lopulta liikkunut paljoakaan runkonsa suojista, vaikka ymmärrettävästi oli koko touhun suhteen varsin varuillaan. Varsinkin valtaisaa, vihamielistä lintua oli vilkuiltu jokseenkin varovaisesti, mutta kaipa tällaiseen ajojahtiin puuttuminen kertoi jo jotain mystisestä muukalaisestakin. Tosin, vaikka mies riehuvine petoineen veikin suurimman osan vihernahkojen huomiosta väkisinkin, oli joukossa aina ainakin yksi välkky tapaus... tai ainakin omasta mielestään. Nulikkakaan ei lopulta ollut saanut olla aivan rauhassa sillä aikaa kun soturi kaatoi hiisiä tieltään, ainakaan päätellen siitä kuinka tämä oli jotenkin päätynyt rytäkän aikana tökkimään maassa naamallaan retkottavaa hiidenkuvatusta suorastaan epäluuloisesti jostain nappaamallaan karahkalla, kuin epäillen tämän saattavan vielä nousta hetkellä millä hyvänsä. Kaikeksi onneksi pikkuhirviö ei tainnut näyttää tähän hätään kovinkaan halukkaalta moiseen, mutta... ei kai sitä koskaan tiennyt?
Sub: Ilmeisestikin jopa hiisien paksuihin, pieniin päihin alkoi upota se tosiasia, että niiden oli ehkä parempi olla yrittämättä mitään loputtoman nokkelaa kuten huomattavasti varteenotettavamman vastustajan nujertamista kun hillopurkin avaaminenkin hakkaamatta sitä säpäleiksi olisi käynyt jo pulmasta. Galdin osoitellessa niitä seuraavalla nuolella ja tarkkaillessa tilannetta pikkuhirviöt alkoivat varsin nopeasti ensimmäisen nerokkaan sissisoturinsa kuoltua vetäytyä huomattavasti korkeammalle puiden oksien sekaan turvaan, ilmeisesti kun pelkäsivät liiaksi tulla alaskaan. Tämä riitti kyllä soturille oikein hyvin, eikä hän vaivautunut sen suuremmin jatkamaankaan niiden ampumista nyt kun tilanne oli pitkälti selvillä. Mitä nyt napautti yhden nuolen kannusteeksi puunrunkoon, saaden sitä pitkin ylöspäin räpiköivät hiidet kiljumaan ja kiskomaan itseään ylemmäs hieman nopeammin. Ja sinne ne sitten jäivätkin loppujen lopuksi, tuijottamaan pienillä pistävillä silmillään vihamielisesti, mutta loppujen lopuksi varsin pelkurimaisesti. Sotahenki taisi olla sen verran ikävästi rikottu, etteivät ne hetkeen tekisi yhtään mitään - paitsi korkeintaan vannoisivat kostoa tai jotakin sellaista jos olisivat oikein uskaliaita. Kun mistään ei näyttänyt olevan tunkemassa enää mitään ikäviä, typeriä yllätyksiä, päästi Gald pitkän huokauksen, vilkaisi vielä kerran pahansuovasti korkealta pälyileviä hiisiä, ja työnsi sitten jousen ja nuolen takaisin paikalleen. Loppujen lopuksi tästä oli kaiketi selvitty niin hyvin kuin nyt saattoi toivoakin. Ohimennen hän taputti aarnikotkan suurta kylkeä jonkin kiittävän ja kannustavan välimaastosta. Suuri peto oli saanut kyllä osumia, mutta yksikään niistä ei näyttänyt erityisen vaaralliselta tai kivuliaalta juuri nyt. Ne pystyisi tarkastamaan myöhemminkin. Nyt olisi parempi kaiketi kerätä varusteet kasaan ja häipyä muualle. Parhaimmassa tapauksessa paenneet hiidet olisivat kohta rääkymässä kasaan apuvoimia, jos niitä enemmän jossain vaani. Ja todennäköisesti vaanikin, ne kuitenkin olivat hiisiä. Niine hyvineen hän astahti eteenpäin hiidenraatojen keskelle poimimaan maahan viskaamaansa miekkaa. Nopea vilkaisukin riitti kertomaan, että otuksilla itsessään ei ainakaan olisi mitään mukaan ottamisen arvoista. Jos nyt eläinten luita ja muuta rojua ei laskettu. Soturin ollessa kumartuneena aseensa pariin, kuuli hän takaansa varsin tutun, mutta siitäkin huolimatta pahaenteisen äänen. Tavalliselle väelle aarnikotkien erilaiset ääntelyt olivat varmasti täysin yhdentekeviä, mutta hänelle ne olivat kuitenkin yhtä selkeitä kuin puhe. Ja juuri nyt se piti ääntä, joka kertoi varsin uhkaavasti aggressiivisuudesta ja äreydestä. Jotakin tiettyä kohtaan. Ja hiisien paettua hänellä oli varsin hyvä käsitys siitäkin, mistä tarkalleen oli kyse. Käännähtäessään nopeasti ympäri miekka kädessään Gald sai ikävä kyllä todeta olevansa myös oikeassa. Niin terävät aistit kuin pedolla muuten olikin, sokeana ja vielä äskeisen taistelun verien peitossa se oli silti eittämättä kaikkea muuta kuin terävimmässä mahdollisessa tilassa. Ja ikävä kyllä sen tarkat korvat poimivat silti hyvin tehokkaasti tiedon siitä, että lähellä oli vielä jotain. Miehen kääntyessä ympäri se oli jo lähestymässä vaanivassa, uhkaavassa kyyryssä läheisiä puita. Ja mitä varmimmin niiden takana ei piilotellut ainakaan hiittä. Varsin rivakasti Gald harppoi lähemmäs petoa, painaen napakasti sen nokan alas. Se olisi aivan varmasti kyennyt repimään näin hyvin tarjotun raajan irti ilman mitään vaikeuksia, mutta sen sijaan ulkopuolisen silmään varmasti hyvin ällistyttävästi otus näyttikin suoranaisesti lannistuvan ja painuvan matalaksi kuin opetettu koira tai jokin muu kotieläin. Ainoa tyytymättömyydestä kertova asia taisi olla pieni sihinä, jota se piti. Kypäräntapainen joka peitti sen silmät kukaties vielä lisäsi vaikutelmaa lannistuneisuudesta. Mutta siitä huolimatta taisi olla varsin selvää, ettei sitä pakotettu mihinkään. Halutessaan aarnikotka olisi aivan varmasti iskenyt miehen syrjään vaikeuksitta ja painellut uuden saaliin perään. Mutta se totteli vakaata, tuttua kättä. "Noniin. Rauhoitu. Siellä ei ole mitään pahaa. Ei mitään", Gald tokaisi tasaisesti pedolle, ennen kuin käänsi huomiotaan kohti puita. Ääni, jolla hän huikkasi, oli tasainen ja hillitty, mutta todennäköisesti kuului aivan tarpeeksi hyvin rautanaamion vääristämänäkin. "Hei, sinä siellä. Oletko kunnossa? Tule tänne, niin minun ei tarvitse pidellä tätä kun se luulee että vaanit siellä. Ihan rauhassa, se ei tee mitään", hän tokaisi, yrittäen kuulostaa mahdollisimman luotettavalta. Se saattoi olla hieman hankalaa kun takana sihisi hevosta suurempi ja raskaampi peto, joka oli juuri repinyt hiisiä pieniksi paloiksi ainakin puolen tusinaa.
Spyrre: Ainakin hiisistä oli selvitty enemmän tai vähemmän sulokkaan käsikähmän jälkeen, ja vaikka osa selvinneistä olikin sännännyt päistikkaa ylös puiden runkoja, kyyhötti näitä silti oksastossa huomattavasti vähemmän kuin pakoon painelleita tai kuolleina metsän pohjalla makaavia oli. Murhanhimoista mulkoilua ja rääkymistä saatiin vieläkin mutta otukset eivät näyttäneet olevan enää tarpeeksi rohkeassa kunnossa viskatakseen alas enää edes käpyä, saati yrittääkseen mitään muutakaan kovin tarmokasta. Mutta kaikesta päätellen ainakaan aarnikotka ei ollut vieläkään tilanteeseen erityisen tyytyväinen. Piiloon luikahtanut poika oli viimein tainnut vakuuttua että jostain ilmaantunut ja matalaksi huitaistu hiisi ei ollut enää hyökkäämässä eikä enempää näkynyt tähän hätään tunkemassa enää esille kauempana riehuvan soturin aarnikotkineen onnistuttua ajamaan vihernahat melkoisen kauniisti pakosalle. Otusten rapistellessa ylös pitkin runkoja nulikka seurasi näitä epäluuloisesti katseellaan suojapaikastaan, ennen kuin viimein vetäisi hieman helpottuneesti henkeä... tosin kenties hieman liian aikaisin. Muukalaisen puuttuminen asiaan oli mitä luultavimmin pelastanut tilanteen varsin rumalta lopulta, mutta varsinkin aarnikotkan äkillinen reaktio sai nulikan jokseenkin vastahakoiseksi astumaan esille. Se säpsähti valtavan otuksen kääntyessä äkkiä kohti hiisien loputtua ja vetäytyi takaisin piiloon, vilkaisten varsin jännittyneenä ympärilleen kuin etsien josko lähistöllä olisi mitään parempaa suojaa kuin puunrunko, jos täytyisi vielä yrittää luikkia pakosalle aarnikotkaltakin... mutta kaikeksi onneksi tälle ei lopulta ollut tarvetta soturin ilmeisesti päättäessä että lintukaan ei saisi tähän hätään aterioida nulikalla sen enempää kuin hiisilaumakaan.
Poika empi hetken metallin vääristämän huudon kuullessaan ennen kuin kurkisti piilopaikastaan hurjan näköistä kaksikkoa. Niin miehen kuin pedonkin kasvoja näkyi peittävän nokallinen metallinen kypärä mikä näytti kaikkea muuta kuin leppoisalta, mutta uhkaava näky tai ei, ei kai siitä päässyt mihinkään mitä nämä olivat äsken tehneet... vaikka nulikka kyräilikin valtavaa, vihamielisesti sihisevää lintumaista otusta vielä epäluuloisemmin kuin tämä häntä. Siis, sen verran kuin otus silmättömän kypäränsä kanssa pystyi. Piilottelu tältä ei siltikään selvästi auttanut. "Ähh... juu, olen" vastattiin viimen varautuneeseen sävyyn, ennen kuin nulikka viimein puuskahti itsekseen, pudotti käteensä unohtuneen karahkantapaisen ja astui varuillaan puun takaa, vaikuttaen syystä tai toisesta jokseenkin vaivautuneelta. Tosin hirvittävän paljon lähemmäs sillä ei näyttänyt olevan hinkua vaan vihaisen linnun melkoisen avoin kyräily jatkui pienen välimatkan päästä. "Oletko varma? Näyttää siltä että se haluaa purra joka tapauksessa" nulikka huomautti mittaillen otusta katseellaan kuin arvioiden heikkoa jäätä, kunnes vetäisi syvään henkeä vieläkin ilmeisen hengästyneenä ajojahdin päätteeksi. "Äh. Tuota. Kiitos kuitenkin, ne pirut oli nopeempia kuin ajattelin. Eh, ei kai tykänneet kun vankkurit pääsi karkuun vaikka hulluja ne on muutenkin" poika yskähti hieman huppunsa varjosta nykäisten päähinettä epämääräisesti, ennen kuin uskaltautui irrottamaan hetkeksi katseensa miehen pidättelemästä valtavasta linnusta mulkaistakseen epäluuloisesti ylhäällä keikkuviin, oksistosta pettyneen verenhimoisesti kuikuileviin hiisiin. Kai sitä nyt oli kuitenkin tultu päädyttyä pelastetuksi, noloa tai ei, eikä auttajien kyräily ollut hirvittävän kohteliasta... vaikka toinen näistä vaikuttikin siltä että olisi silti varsin mielellään halunnut napata pään harteilta. Ehh.
|
|
|
Post by spyrre on Sept 30, 2013 22:37:11 GMT 3
Sub: Hetken epäröinnin jälkeen varsinainen pelastettava osoitti kuin osoittikin jopa elonmerkkejä itsestään, vaikka vaikuttikin aavistuksen vastahakoiselta. Toisaalta se taisi olla varsin ymmärrettävää kun oli juuri saanut pakoilla henkensä edestä ties kuinka montaa pikkuhirviötä, ja sitten vielä huomattavasti suurempi ja varteenotettavan vaarallisempikin vaikutti siltä kuin olisi aikeissa tehdä jotakin varsin ikävää. Toisaalta Gald nyt tietenkin tiesi pelon aiheettomaksi, ainakin niin kauan kuin hän oli tässä, mutta kaipa se silti oli pakko ymmärtää. Joka tapauksessa tämä lopulta heitti ilmoille vastauksentapaisen, ennen kuin astui esiinkin. Kaiken kaikkiaan tämä näytti olevan hyvässä kunnossa ja jopa yllättävän rauhallinen. Ilmeisesti tämä ei ollut aivan ensimmäinen kerta kun jotain ikävää sattui. "Vain niin varma kuin nyt elinikäisellä kokemuksella voi olla. Ja tietysti se haluaa. Olet pieni ja se on juuri surmannut pieniä otuksia minkä ehtii samalla kun ne telovat sitä. Ja olet pieni. Tarpeeksi pieni saaliiksi. Mutta koska minä en halua, ei se tee mitään", Gald selitti mahdollisimman seikkaperäisesti, kun poika varsin epäluuloisesti tiedusteli, josko aarnikotka varmasti oli vaaraton. Ja eihän se tietenkään ollut, koskaan, se oli aarnikotka, mutta se ei ollut vaarallinen tämän suuntaan juuri nyt, mikä kaiken järjen mukaan oli aivan tarpeeksi paljon. "Vankkurit? Teitä oli useampiakin? Ne ovat kaiketi jo kaukana jos pakenivat... ilman sinua", hän vastasi kun ilmeisesti todettuaan ettei ollut äärimmäisessä hengenvaarassa tokaisi keskenkasvuinen jonkin epämääräisen kiitoksentapaisen ja ilmeisiä selittelyjä. Eipä hänkään välttämättä erityisen luonnollinen ja rento osannut olla juuri nyt. Ottaen huomioon että hän piteli toisella kädellään valtava petoa takanaan ja toisella yhä verta tihkuvaa miekkaansa, takanaan röykkiö hiisiä ja yläpuolella vielä läjä kauhistuneita eläviäkin. Ei, tämä ei tosiaan nyt tainnut olla niitä kaikkein parhaita paikkoja puhua sen enempää mistään. Panssaroitu ja veriroiskeinen soturi vaihtoi aavistuksen verran painoaan jalalta toiselle samalla, kun silmäsi nokkaisen naamionsa takaa pojan läpi noin nyt päällisin puolin. "Hyvä, taidat olla pitkälti kunnossa. Pystyt varmaan ainakin kävelemään?" Gald lopulta tokaisi ilmoille tarkastettuaan, mitä nyt oikeastaan oli edes varsinaisesti pelastanut surman (tai siis hiisien) suusta. Ohimennen hänkin vilkaisi taakseen, kukaties jopa aavistuksen kiusaantuneesti. Siellähän ne hiidet yhä möllöttivät, ja aivan yhtä typerinä ja epämiellyttävinä. Hän olisi heristänyt niille miekkaa, jos se ei todennäköisesti olisi saanut niitä tekemään jotakin vielä tyhmempää. "Parempi häipyä täältä ja puhua jossain muualla ennen kuin nuo tulevat toisiin aatokseen. Seuraa perässä", hän jatkoi, jättämättä keskenkasvuiselle juuri tilaa vastaanväitteille. Kukaties tämä ei haluaisi lähteä yhtään mihinkään, ainakaan hänen mukaansa, mutta juuri nyt tässä ei tainnut olla kovinkaan paljoa valinnanvaraa. Tämä oli saanut jo itsekin nähdä mitä yksinään hortoilu metsässä sai aikaan. Tai jotakin sellaista. "Etsitään jokin muu paikka niin voit kertoa tarkemmin tuosta kaikesta", Gald lisäsi vielä puistellessaan nopeasti miekkansa pahimmista veristä ennen kuin työnsi sen takaisin aarnikotkan satulan sivussa roikkuvaan huotraansa. Hän ei kuitenkaan itse noussut sen kyytiin. Peto tuskin kuitenkaan suostuisi kantamaan poikaa josta oli jo muutenkin epäluuloinen, ja jos tämä olisi jalan, ei hänelläkään ollut mitään varsinaista syytä liikkua ratsain. Saisi vain jäädä odottelemaan.
Spyrre: Jokseenkin varovaisella kannalla oleva nulikka näkyi punnitsevan kriittisesti miekkosen sanoja silmäillen ilmeisen murhanhimoista eläintä tämän takana kun tämä selitti varmasti tietävänsä että otus kyllä pistelisi hänet poskeensa mielellään, muttei nyt ikäväkseen pääsisi tekemään sitä, kunnes lopulta nyökkäsi hieman asialliseen sävyyn pitäen etäisyytensä. Se näytti kenties jälleen hieman kiusaantuneelta kun suorastaan alleviivattiin kuinka pieni saaliseläin hän oikeastaan oli, kuten ilmeisesti hiidetkin, mutta lopulta se ei väittänyt vastaan asian suhteen päätyen vain korkeintaan ähkäisemään vaikeana. Vaikkei mitään aarnikotkista tiennytkään osasi poikakin selvästi arvioida ainakin suunnilleen ettei valtava lintu ollut iloinen hänen näkemisestään ja olisi varmaan aivan mielellään hyökännyt jos olisi päässyt.... jos tämä oikeastaan edes näki mitään....? Tämä oli kyllä huomannut kypärämäisen kapineen otuksen päässä mutta vasta nyt pienellä viiveellä poika oikeastaan vasta hoksasi ettei tämä tainnut nähdä mitään tämän alta, mikä sai sen kallistamaan hieman päätään kummastuneena vaikka suhtautuikin eläimeen selkeän varuillaan... vaikka ei lopulta näyttänyt kuitenkaan siltä että olisi kaavaillut karkuun tähän hätään, soturi näkyi kuitenkin pitelevän otusta melko vaikuttavasti aloillaan. "Tuota. Juu. Varmaan, menivät aika kovaa eikä sitten viitsineet hidastaa" se totesi hieman kuivasti muukalaisen tiedustellessa vankkureista ja pudisteli ohimennen nuhruista vaatetustaan, kai enemmän vaivautuneena sijaistoimintona kuin tätä oikeastaan puhdistaakseen. Tämä vaatekerta taisi olla jo kaiken moisen siistimisen avun ulottumattomissa, vaikka kärsinyt paksu viitta taisikin olla muita hieman paremmassa kunnossa.
Siitä ei kyllä päässyt mihinkään etteivät niin olosuhteet kuin paikkakaan olleet parhaat mahdolliset jutustelulle, soturinkin päädyttyä varsin pian samaan tulokseen. Nulikka yskähti jälleen nykäisten vaivautuneena huppuaan tutkivan katseen alla mutta nyökkäsi kuitenkin tiedusteluille. Olihan hiisilauma onnistunut pommittamaan ties millä ja onnistunut muutamaan kertaan osumaankin, mutta vaikka olo nyt ei kehuttava ollutkaan niin sentään kyseessä ei tainnut ainakaan olla mitään rampauttavaa päätellen siitäkin kuinka antaumuksella nulikka oli juuri hetki sitten rynnistellyt. Se taisi olla jopa hiljakseen toipumassa pahimmasta hengästyksestään vilkaisten kuitenkin lintukypäräistä hieman varuillaaan tämän ilmoittaessa että nyt oli parasta häipyä kehottaen seuraamaan, mutta nulikalla ei ollut tähän lopulta vastaanväitettävää. Se silmäsi vastahankaisesti ensin vihamielistä aarnikotkaa ja sitten hiisiä, niin pöheikössä lojuvia raatoja kuin puiden latvuksissakin kököttäviä kunnes henkäisi hieman päätyen lopputulokseen että kenties lintu olisi tähän hätään se pienempi paha kerran muukalainen piteli tätä loitolla.... vaikka epäluuloisen katseen otus sai silti. Ei kai siitä päässyt mihinkään että tämä puhui asiaa... oli tämä kuka sitten olikaan. "...äh, no juu, varmaan parasta. Niitä meni karkuunkin aika lauma, jos ne vaikka keksii tulla takaisin" se arveli, jättäen sitten toistaiseksi linnun kyräilyn miekkosen kääntyessä asettelemaan miekkaa takaisin paikalleen ja kiersi maaston katseellaan pienen kulmienrypistyksen keralla. "Tuota. Tie on ainakin tuolla päin... ne pirut onnistu pudottamaan yhden vartijankin sinne, en tiedä kuoliko se. Eh, en ehtiny katsomaan" poika yskähti jälleen jokseenkin vaivatuneena viitaten silti pian hieman huolestuneeseen sävyyn tulosuuntaansa. "...vaikka ei kyllä oikein yrittäny kukaan muukaan" lisättiin hieman vaisummalla, jokseenkin kaunaisella mutinalla. Ei tainnut olla vaikea nähdä ettei se ollut kovin hyvillään siitä mitä ikinä olikaan tapahtunut vaikka koko välikohtaus saikin pojan näyttämään enemmän nolostuneelta kuin henkihieveriin pelästyneeltä... jostain syystä. Nulikan mielestä takaisin tielle suuntaaminen taisi olla loogista, mutta vaikka ottikin puolittaisen askelen tähän suuntaan se pysähtyi kuitenkin silmäämään miekkosta kysyvästi. Olihan tämä kuitenkin kehottanut seuraamaan, joten.... no, ei kai silloin kuulunut rynnistellä päättömästi edelle. Ainakaan vielä.
Sub: Vaikka aarnikotkalla olikin selvästi vaikeuksia keskenkasvuisen kanssa (kukaties jopa tavallista enemmän), se kyllä siitä huolimatta lähti matkaan vain jossain määrin kyräillen (paremman sanan puutteessa, niin virheellinen kuin se olikin), kun Gald nykäisi sitä ohjaksien tapaisista. Avoimemmalla maalla hän olisi antanut sen kulkea vapaasti, mutta metsässä sen oli parempi seurata johdatusta. Ei se todennäköisesti puihin olisi törmäillyt muutenkaan, mutta hän osasi kuitenkin valita sille helpoimman reitin. Eipä niin että mikään reitti olisi ollut loputtoman helppo tässä maastossa, mutta siitä huolimattakin. Kunhan nyt vain päästäisiin kauemmas tästä kaikesta, niin voisi varmaankin jo hieman jopa hengähtää. Ilmeisestikin uudeksi matkaseuraksi, ainakin tilapäisesti, muotoutunut poika takana totesi äkkiä jotakin tiestä, ja kaiketi sitä myötä tuli epäsuorasti huomauttaneeksi että Gald oli valitsemassa väärää suuntaa. Mies tosin vilkaisi taakseen kypäränsä alta varsin kevyenpuoleisesti, kuin tieto ei olisi tullut minään erikoisena yllätyksenä, taikka myöskään erityisen merkittävänä muutenkaan. Hän onnistui ohimennen jopa hymähtämään, mikä taisi olla jo saavutus sinällään tämän kaiken keskellä. "Älä huoli. Jos mikään tässä metsässä käy aarnikotkan kimppuun, ei se kyllä pelkää myöskään tietä. Täällä on kaikenlaista, ja iso osa siitä on jo oppinut että tietä pitkin kulkee helppoa saalista. Luulisin. Seuraa minua", Gald tokaisi lopulta takaisin keskenkasvuiselle, yrittäen kuulostaa mahdollisimman vakuuttavalta. Eipä niin että hän olisi varsinaisesti mikään tämän metsän tuntija, mutta ainakin hänen mielestään tämä kuulosti noin nyt suunnilleen järkevältä. Eikä hänellä ollut mitään varsinaista kiirettäkään mihinkään, joten tie tuskin ratkaisevasti ainakaan helpottaisi menoa. Toteamus hiisien pudottamasta miehestä sai tosin hänetkin vakavammaksi. Joskaan ei varsinaisesti harkitsemaan uudelleen. "Pelkäänpä pahoin, että jos hän jäi haavoittuneena hiisien keskelle, niin toivoa tuskin on. Ne ovat julmia ja armottomia petoja. Ja niitä on paljon", vastattiin hetken perästä peittelemättä juurikaan happamuutta otusten suhteen. "Mutta ainakin nyt muutama vähemmän. Hetken verran", lisättiin kuitenkin, kaiketi siinä toivossa että se tarkoittaisi ainakin jotakin. Vaikka loppujen lopuksi, tuskinpa paljoakaan. Hiisiä oli aina ja kaikkialla, ja ne sikisivät aivan liian nopeasti. Etenkin tällaisissa paikoissa, joita pelättiin ja välteltiin minkä pystyttiin. Olisi tarvittu rohkeita miehiä. Ja paljon. "Parempi vain mennä. Jos palaamme sinne niin törmäämme vain uusiin hiisiin. Ja muuhunkin", soturi lopulta päätti mietiskelynsä ja sanansa, ennen kuin nykäisi aarnikotkan ohjaksia uudelleen saadakseen sen liikkeelle pysähdyttyään. Se päästi puolikkaan epämääräisen äännähdyksen, mutta lähti sitten taas kulkemaan, hakien huolellisesti jokaista askelta epävarmassa maastossa. Täyshiljaisesta poistumisesta tuskin saattoi kuitenkaan puhua, sillä sotisopaansa sonnustautuneesta soturista lähti jokaisella askeleella varsin rytmikäs kolina. Ei nyt mikään korvia huumaava, mutta silti varsin olemassaoleva. Eipä tosin niin että olisi voinut siltikään valittaa siitä. Olihan se jälleen kerran eittämättä pelastanut hengen, tai ainakin hyvinvoinnin. Siitä roikkui yhä muutama nuoli, ja eittämättä varsin monta muuta samanlaista oli kimmonnut äskeisessä taistelussa pois. Äänekkyydestään huolimatta panssari tasoitti melkoisesti tilannetta. "Sinulla on kaiketi nimi?" Gald heitti ohimennen ilmoille, joutuen oikeastaan puhumaan varsin lujaa että ääni kuuluisi sotanaamion lävitse edes melkein selkeästi. Eipä niin että tässä varsinaisesti hiljaa yritettiin ollakaan, ja oli kai parempi pitää yllä ainakin jonkinlaista ääntä ettei tarvinnut koko ajan vilkuilla taakseen tietääkseen pojan olevan yhä siinä. Hänellä oli kuitenkin tarkkailtavaa edessäänkin, niin maaston kuin kaiken muunkin mahdollisen suhteen. "Ehm. Taisin jo huutaa omani", hän lisäsi melkeinpä mutisten. Ei nyt varsinaisen nolona, mutta kuitenkin.
Spyrre: Kaikesta päätellen se loogisin suunta eli tie ei houkutellut muukalaista nulikan vilkaistessa tätä hieman yllättyneenä tämän perustellessa kuitenkin asiansa jokseenkin varmoin äänenpainoin... vaikka kenties sanat saattoivat jättää hieman toivomisen varaa. Poika kohotti tälle kulmiaan, vilkaisten tien suuntaan empien, mutta vaikka vaikuttikin hieman vastahakoiselta taisi sillä kuitenkin olla tarpeeksi järkeä olla jäämättä kinastelemaan kovinkaan lähelle puuta jossa parhaillaan kyyhötti hiisiä kuin ties millaisena kyseenalaisena satona. "No... niin mutta..." se aloitti mutta vaikeni kuitenkin, osaamatta kuitenkaan loogisesti väittää vastaan toisen päätelmälle pudonneesta sotilaastakaan jota kukaan ei ollut edes pysähtynyt auttamaan. Tämän kasvoilla kävi synkähkö turhautunut ilme pojan mulkaistessa vielä murhaavaan sävyyn ylhäällä kuikuilevia hiisiä kunnes se kuitenkin viimein puuskahti itsekseen ja suuntasi muukalaisen perään tämän lähtiessä taluttamaan ratsuaan eteenpäin puiden lomassa. "Äh, niin kai. Hitto. Ne tappoi kyllä niitä hirveästi siellä tiellä varsinkin se yksi mutta niitä oli vielä paljon enemmän kuin nyt täällä" poika myötäsi viimein. Pudonneella vartijalla tuskin oli suuriakaan mahdollisuuksia olla selvinnyt elossa... ei maahan pudonneena sen myllerryksen keskellä, vaikka tuntuikin ikävältä vain myöntyä jättämään tämä tarkistamatta. Puhumattakaan siitä että tämä piti pöheikössä tarpomista parempana suunnitelmana, mutta toisaalta... no, tienvarsihan taisi lopulta olla se kaikkein helpoin ja ilmeisin paikka väijyttää, kuten aiemmin oli juuri nähty. Luultavasti. Kaipa miekkosen puheissa oli perää... vaikka nulikkaa kieltämättä mietityttikin vähän mitä tässä metsässä saattaisi olla joka ei arastelisi aarnikotkaakaan. Hmm.
Mutta tiellä tai ei, kauhean vaivihkaisesta liikkumisesta tuskin pystyi tällä hetkellä haaveilemaan soturin tömistellessä menemään kasvillisuuden lävitse valtavine petoineen panssarit kilahdellen. Tämä muun muassa taisi saada jokseenkin hiljaisempaan liikuskeluun tottuneen pojan hieman levottomaksi tämän päätyessä turvallisen välimatkan päässä aarnikotkasta pälyilemään lähinnä ympärilleen siltä varalta että ympäröivissä pöheiköissä saattaisi piillä jotain ikävää. "Kunhan ei ole ainakaan maahisia" se mutisi kai lähinnä itsekseen vilkaisten epäluuloisena myös ylös puihin kuin olisi haistanut ilmaakin ohimennen, kunnes miekkonen havahdutti sen kaikesta epäluuloisuudestaan tiedustelemalla mukaan eksyneen nulikan nimeä. "Ai niin. Spyro" poika ilmoitti lyhyesti kypärän alta kaikuvalle kysymykselle, päätyen lopulta hymähtämään hieman miehen todetessa että oli tainnut oikeastaan jo kertoa omansa vaikkakaan ei oikeastaan hänelle. No, kaipa ajatus oli tärkein. "Juu, niin taisit. Gald, vai? Ne hiidet ei kyllä varmaan muista sitä kuitenkaan" se huomautti avuliaasti, vaikka jokin pieni tämän äänessä taisi vihjata että nulikalla saattoi sittenkin yleisestä levottomuudestaan ja uupuneisuudestaan huolimatta olla sittenkin jonkinlaista huumorintajua vaikka tämä vilkaisikin jälleen ylös puihin. "Eh, no. Hyvä kun olitte täällä vaikka tuo lintu haluaakin kai syödä mut tai jotain. Mihin muuten olet menossa? Luulin ettei täällä pöheikössä oikein ole mitään." Kysäistiin lopulta hetken punninnan jälkeen, pojan luodessa jälleen asiaankuuluvan katseen edellä taluteltuun petoon... ja lopulta hieman uteliaamman lintukypäräiseen soturiin. Mahdollisesti määränpää oli jossain määrin ymmärrettävä kiinnostuksen aihe, varsinkin täällä. Kummalliseen sotisopaan pukeutunt mies tarpoi yksin täällä pöheikössä petoineen, kaipa tämä oli menossa jopa jonnekin? Toivottavasti? Ei ollut ensimmänen kerta kun Spyro oli lopulta viettänyt yönsä ties missä pusikossa nukkuen, mutta ei tarvinnut myöskään olla nero päätelläkseen ettei ainakaan tämä nimenomainen metsä ollut hyvä paikka jäädä pimeällä, varsinkin kun otti huomioon mitä oli tapahtunut jo päiväsaikaankin. Vaikka mukana olikin kookas äreä linnuntapainen.
|
|
|
Post by spyrre on Oct 2, 2013 20:59:30 GMT 3
Sub: Rääkyvät, typerät hiidet jäivät taakse kun kaksikko (tai kolmikko, jos vähemmän inhimilliset laskettiin mukaan) suuntasi poispäin äskeisen kahakan keskeltä. Hetken Gald pysyi varuillaan siltä varalta, etteivät ne olisi tyytyväisiä moiseen häipymiseen, mutta ilmeisesti otuksista oli isketty sisu pois sen verran lujaa, että ne eivät olleet turhan halukkaita iskemään edes selkään. Todennäköisesti odottelisivat kunnes olisivat aivan varmoja ettei kukaan enää palaisi uhittelemaan, ja häipyisivät sitten vähin äänin takaisin koloihinsa. Tai ainakin toivoa sopi. Kukaties hakisivat enemmän apuvoimia ja palaisivat osoittelemaan ruumiita tai etsimään kostoa, mutta kaikeksi onneksi he olisivat todennäköisesti jo varsin kaukana. Ja jos totta puhuttiin, ei soturi tässä ollut pakoon menossa muutenkaan. Tulkoon jos aikoivat ja uskaltaisivat, hän iskisi kyllä ne maahan uudelleenkin. Olipa miten oli, aloitti kaksikko pienen, kevyen sananvaihdon siinä kohtaa, kun olivat päässeet kuulomatkan ulkopuolelle hiisiä täynnä nallottavasta puusta. Pojalla kaiketi oli kuin olikin nimi, ja siitä keskustelu taisi olla jonkinlainen harhautus tällekin. Tämä oli ilmeisestikin saanut nähdä kaikenlaista ikävää äsken, eikä Galdilla ollut mitään varsinaista halua tai tarvetta muistuttaa keskenkasvuista siitä. Koko tapaus taisi olla aivan tarpeeksi selvä muutenkin. Hiisien kanssa mikään harvemmin oli erityisen epäselvää, mutta usein sitäkin ikävämpää. "Eh, niin. Gald, tosiaan. Vaikka enpä usko että niiden muistilla on mitään väliäkään", hän vastasi pojalle tämän epäillessä, mahtoiko nimen julistamisella hiisille lopulta olla mitään väliäkään. Tuskinpa. Nimen julistaminen nyt kuitenkin oli vain jotakin, joka kuului asiaan. Sotureiden keskuudessa. Tuskin oli tarvetta selittää sitä erityisesti enempää. Eh, niin poika kuin hiidetkään tuskin tajusivat tästä tuon taivaallista. Kuten ei kaiketi tosin ollut tarvettakaan. "No. Jos totta puhutaan, niin en välttämättä ole juuri nyt menossa yhtään mihinkään. Siis paitsi pois hiisien suunnalta", soturi myönsi hetken perästä, kun toinen kyseli ilmeisen kiinnostuneena siitä, mitä tässä seuraavaksi oikeastaan oli tarkoitus edes tehdä. Oletus taisi olla, että jonnekin oltiin matkalla. Kukaties aavistuksen noloa tuottaa pettymys. "Juuri nyt lasken omalla kohdallani vain ja ainoastaan hyväksi asiaksi sen, miten täällä ei ole mitään. Minulla on jonkin verran... ongelmia eräiden tiettyjen kanssa. Eh, rumemmin voisi kai sanoa että piilottelen", hän jatkoi, tehostaen sanojaan elehtien vapaalla kädellään. Eipä niin että mokoman myöntäminen olisi ollut mitenkään erityisen mukavaa, eikä hän missään nimessä kuulostanut ainakaan innostuneelta tai ylpeältä. Jos oikein tarkkoja oltiin, kuulsi äänestä kyllä jonkin verran jotain häpeän ja empimisen välimaastostakin, kun moista joutui toteamaan. Hän onnistui kuitenkin työntämään sen syrjään ja paikkailemaan hieman varsin pian. "Mutta en oikeastaan. Minä... suunnittelen ja valmistaudun. Olen pari viime päivää yrittänyt ratkoa mitä tehdä ja mihin suuntaan lähteä. OIen melko varma että niillä on takaa-ajajia täällä metsässä. Mutta tämä on iso paikka ja täällä on... muutakin. Kunhan pysyn päivisin liikkeellä ja vaihdan paikkaa", Gald selosti tarkemmin, vilkaisten siinä samalla enemmänkin vertauskuvallisesti kuin varsinaisesti taakseen. Pää kyllä kääntyi, mutta kypärän ja varustuksen kanssa liike osoitti enemmänkin kiinnostusta poikaan kuin varsinaista katsetta tähän. "Et ole sattunut näkemään täälläpäin, tai muuallakaan, epämääräisen näköistä väkeä? Eh, pahimmillaan kai kaavuissa, mutta tuskin sentään. Niillä on kaikilla liekehtivä käsi jossakin. Siis kuvio. Ovat varsin... ikävää väkeä. Ja sitkeitä", soturi tokaisi, odottamatta oikeastaan varsinaisesti ainakaan erityisen avuliasta vastausta. Kaiketi se oli enemmänkin jonkinlainen epäsuora selitys siitä, mistä tässä nyt tarkalleen ottaen oli kyse.
Spyrre: Ilmeisestikin vaikka jokseenkin epäluuloinen ja varovainen olikin, taisi poikakin olla lähinnä helpottunut kun hiisistä selvittiin näiden seuraamatta perässä vaikka edellä kulkeva kookas selvästi näreä petoeläin sekä huonohko näkyvyys ympäristöön estivätkin lopulta tätä rentoutumasta suuremmin... vaikka kaipa se olikin vain viisasta näissä olosuhteissa siitä huolimatta että se taisi kuitenkin tähän hätään luottaa siihen ettei äsken tilanteen pelastanut muukalainen päättäisi yhtäkkiä kääntää takkiakaan ilman syytä. Aarnikotka tosin oli asia erikseen pojan kieltämättä pitäessä tätä silmällä siinä missä ympäristöäkin, oikeastaan jokseenkin tarkkailevaan tapaan kuin olisi yrittänyt päätellä jotain, antaen otuksen kuitenkin pian olla rauhassa kun tämä ei näyttänyt tekevän paljoakaan muuta kuin seurailevan taluttajaansa. Pienen sananvaihdon johtaessa jonkinlaisiin esittäytymisiin Spyroksi julmasti nimetty tapaus päätyi lähinnä kohauttamaan olkapäitään epämääräisen myöntelevään tapaan miekkosen todetessa ettei hiisien muistilla väliksi ollutkaan vaikka näille oli silti pitänyt jostain syystä esittäytyä... pieni hieman oudoksuva katsahdus kyllä kertoi ettei poikakaan ollut aivan perillä soturietiketistä jotta olisi osannut arvostaa moisia muotoseikkoja, mutta ei sentään nähnyt tarpeelliseksi kommentoida asiaa enempää vaikka Gald sitä ei välttämättä nähnytkään. Kaipa hieman oudot tavat olivat helppo ohittaa, kun lintukypäräinen miekkonen tuntui olevan muuten jokseenkin asiallinen tapaus siitä huolimatta että tämä oli tavattukin vasta hetki sitten... tai siitä, että tämän ratsu tuntui kaikkea muuta kuin ystävälliseltä. Spyro otti varmuuden vuoksi askelen kauemmas eläimestä, harhautuen kuitenkin räpäyttämään varsin yllättyneenä silmiään soturin myöntäessä hetken emminnän jälkeen ettei oikeastaan ollut menossa minnekään... muuta kuin ilmeisesti syvemmälle pöheikköön. Koska... tätä ajettiin takaa?
"Ehh? Ongelmia?" nulikka toisti aavistuksen kyseenalaisesti, selvästikään odottamatta moista vastausta. Ilmeisesti sillä taisi mielestään olla jonkinlainen yksinoikeus spontaaniin ongelmiinjoutumiseen... tai sitten se hoksasi kyseessä olevan jokseenkin henkilökohtaisen asian, josta ei ehkä ollut kohteliasta tivata. Toisaalta.... hän kyllä roikkui itsekin parhaillaan soturin vanavedessä joten aiheessa saattaisi kenties olla syytä huolestua. Poika tosin onnistui näyttämään lähinnä kummastuneelta kunnes vilkaisi ympärilleen arvioivasti ja nyökkäsi hieman kun Gald valaisi jopa aivan itse enemmän asiasta. "Eh, no. Siihen piilotteluun tämä paikka olis varmaan ihan hyvä... vaikka täällä onkin sitten niitä hiisiä ja kaikkia muita" se arveli hieman empivästi ihmetellen epäilemättä mitä Galdilla oikein oli perässään jos näki tämän yleisestikin kartellun metsän pienempänä pahana kuin takaa-ajajansa, nykäisten jälleen ohimennen huppuaan miehen kääntäessä päätään. Kaipa tämä ainakin selitti tien välttelyn ja pöheikössä rynnistelyn... Tämän kysymys epämääräisistä kaapuveikoista sai natiaisen kuitenkin vaikenemaan pienen kulmien kurtistuksen keralla. "Kaapuveikkoja? Ei kai ne ole jotain velhoilijoita tai sellaisia?" tiedusteltiin epäluuloisen äänensävyn kertoessa nulikan suhtautuessa viimen huomattavasti huolestuneemmin kuin mahdollisiin hiisiin tai kenties aarnikotkaankin vaikka näitä loogisesti haluttiinkin vältellä. "Ei kyllä ole näkynyt. Kai. Tai on niitä kaapuveikkoja aina välillä jossain, mutta. Eh. En ole yleensä menny niin lähelle että olisin ainakaan nähny sellaista merkkiä." Poika yskähti hieman päätyen jälleen ohimennen hypistelemään huppuaan, katseen kuitenkin seuraillessa viimein enemmän soturin kuin aarnikotkan jäljessä. "Meinaat että ne jahtais sua tännekin asti? Minkä ihmeen takia?" töksäytettiin lopulta ilmoille kaipa jokseenkin odotettava kysymys, vaikkakin pienen emminnän jälkeen. "Tai no. Käyhän ne hiidet ja sellaiset täällä niidenkin kimppuun jos tulevat, että... Ja onhan sulla tuo lintukin? Meinaatko että ne on niin sekaisin?" Jos Gladin aavistukset olivat oikeassa, miekkonen oli ilmeisesti syystä tai toisesta suututtanut hiipparit oikein kunnolla jos mokomat olivat valmiita tällaiseen ajojahtiin...
|
|
|
Post by submarine on Oct 5, 2013 15:40:23 GMT 3
Yllättäen (ja kukaties Galdin ei niin suureksi ihastukseksi) Spyroksi itsensä nimennyt poika osoitti varsin paljonkin kiinnostusta hänen tilanteeseensa ja mainitsemiinsa ongelmiin. Vaikka toisaalta, kaipa oli ymmärrettävää että tämä oli kiinnostunut kun kerran nyt oli mukana. Mutta siitä huolimattakin tällä tuntui olevan jopa hieman näkökulmaa asioihin, siinä määrin että soturi tuli vilkaisseeksi uudestaankin puolisymbolisesti taakseen kuin arvioivasti. Ei, tämä ei tosiaankaan tainnut olla mikään tavanomainen keskenkasvuinen. Siitä kertoi toisaalta jo olemus ja ulkonäkökin, mutta lisäksi tämä selvästi mietti asioita eri tavalla kuin tavanomainen, turvattuun kasvatukseen tottunut poika. "No, ongelmat lienevät vapaan kuljeskelijan ikuinen matkatoveri", Gald vastasi toisen tiedusteluihin, pyöräyttäen elehtivästi vapaata kättään kuin koko asiassa nyt ei olisi ollut mitään uutta, tai erityisen huolettavaakaan. Se ei loppujen lopuksi tainnut olla mitenkään erityisen vakuuttavaa. Ei, tuskinpa tällaisessa paikassa kukaan pysytteli sivussa omasta halustaan. Jos tarvitsi lymyillä vanhassa, hirviöitä väärällään olevassa metsässä, siihen tuppasi olemaan syykin. Kuten hänelläkin, ikävä kyllä. "Hiidet sun muut jättävät kyllä rauhaan kun vain joutuvat kohtaamaan sisua ja vahvaa terästä. Kuten kaiketi huomasitkin", soturi puuskahti aavistuksen happamasti Spyron myötäillessä metsän kelpoisuudesta piilotteluun tai muuhun sellaiseen, mutta ottaessa kuitenkin esille myös hiidet suurena uhkana. "Vaikka kaipa on myönnettävä, että on täällä ikävämpääkin. Parempi kaiketi vain välttää kuin voi", lisättiin jossain määrin myöntävästi kuitenkin sitten.
Seurasi taas varsin yllättyneen arvioiva takavilkaisu, kun Spyro äkkiä yhdistikin varsin omin avuin "kaapuveikot" velhoihin. Tai "sellaisiin". Kuin olisi kovinkin huolestunut omien kokemusten pohjalta moisesta. Mmh, ilmeisesti tällä tosiaan oli oma taustansa. "Ei ole vielä tullut vastaan, mutta varsin todennäköiseltä se vaikuttaa. Ainakin jossain kohtaa, ikävä kyllä", hän kuitenkin lopulta vastasi, nostamatta vielä varsinaisesti toisen outoa tietämystä esille sen tarkemmin. Kukaties oli kohteliaampaa olla utelematta liiaksi, eihän hänkään varsinaisesti mielinyt paljastaa kaikkea itsestään heti kättelyssä kenelle tahansa. "Tähän asti ne ovat olleet varsin... itsepintaisia takaa-ajajia. Periksiantamattomia, suorastaan. Vaikka olenkin antanut aivan tarpeeksi monta syytä harkita uudelleen", Gald totesi nyt selvästi happamammin, puristaen aarnikotkan ohjaksia aavistuksen tiukemmin. Peto sihahti äkkiä kuuluvasti. Ei niinkään tiukkenevan otteen takia, ei hän kuitenkaan sitä nykinyt, vaan koska aavisti mistä oli kyse. Eittämättä viimeaikaiset tapahtumat olivat sillekin varsin pinnalla ja päällimmäisinä. Sekin oli kyllä saanut kokea aivan tarpeeksi ikävyyksiä tämän kaiken takia... "Ilmeisesti ne eivät juurikaan välitä siitä, paljonko joutuvat kuluttamaan aikaansa ja miehiä jos vain ovat kostamaan lähteneet. Kun edes tietäisin kunnolla mitä tässä kostetaan. Mutta enpä tosiaan usko, että muutama hiisi tai juuri mikään muukaan niitä pidättelee. Kunhan toivon mukaan eivät löydä minua täältä", Gald jatkoi, huitaisten nyreästi kädellään sanojensa painoksi. Lieni selvää kenelle tahansa, ettei hän ollut varsinaisen mielissään tilanteesta.
Seurasi hetken verran hiljaisuutta, jonka aikana Gald lähinnä johti kulkua, tietämättä nyt itsekään erityisen hyvin minne tässä oltiin menossa. Se ei tainnut olla erityisen tärkeääkään, totta puhuen. Niin kauan kuin metsästä ei halunnut pois, oli metsässä, menipä minne menikään. Taas ohimennen tuli vilkaistua taaksepäin. "Nähdäkseni tulit itsekin iskeneeksi yhden niistä otuksista maihin silloin aikaisemmin? Ha, melkoinen temppu, pelkällä kepillä. Et taida olla aivan ensimmäistä kertaa liikkeellä? Tai hankaluuksissa?" soturi tokaisi aavistuksen kevyemmin. Jos totta puhuttiin, ilmapiiri oli tainnut päästä hieman synkeäksi, ja oli varmaankin parempi hieman keventää sitä. Tilanne oli mitä oli, mutta ainakaan ei ollut tarvetta pelotella poikaa. "Eh, en rehellisesti tiedä paljonko tässä on varsinaisesti vaaraa. Ainakaan siis niistä takaa-ajajista. Ovat sitkeitä mutta... eivät mitenkään erityisen varteenotettavia. Tähän asti olen kyllä selviytynyt niiden juonista. Pelkkää sekopäisen oloista roskaväkeä aseiden kanssa. Enpä usko että edes pääsevät tänne metsään asti. Ja jos pääsevätkin, niin ne kyllä kuulee kaukaa", lisättiin vielä ohimennen, taas kevyemmän kädenpyörittelyn säestämänä. Kukaties liian kepeää ja itsevarmaa, mutta parempi kaiketi sekin kuin synkistely ja pirujen maalailu seinille. Tai siis puunrunkoihin. Niitäkin riitti, ja Gald joutuikin oikeastaan ohimennen opastamaan aarnikotkaa kaatuneen, suuren kelon ylitse, jääden sen päälle katsomaan josko Spyro tarvitsisi apua. Hän näytti kukaties aavistuksen kuvaan sopimattomalta tässä korpimaisemassa täydessä sotisovassa ja koko komeudessaan, tarjoten auttavaa kättä pojalle alapuolella kuin mikäkin uljas ritari, mutta menköön. Ainakin tämän kerran.
|
|
|
Post by spyrre on Oct 5, 2013 22:28:33 GMT 3
Poika katsahti jälleen miekkosta mutta myhähti kutenkin jokseenkin myötävästi huppunsa alta tämän toteamukselle kuljeskelun riskeistä... eipä kai siitä päässyt mihinkään että näinhän asiat menivät, kuten äskenkin oli huomattu, vaikka soturi ei ilmeisesti ollut kauhean hyvillään kysymyksistä vaikka vastasikin. Tai siltä tämä ainakin vaikutti vilkuillessaan taakseen tuiman kypäränsä alta, vaikka Spyro ei sinänsä mielestään ollut sanonut mitään ainakaan kovin asiatonta. Toivottavasti. "Niin kai. Kai se kuuluu asiaan tai jotain" nulikka totesi hieman kuivasti Galdin pohdintaan kuin myös jokseenkin kokemuksesta, päätyen kohauttamaan hieman olkapäitään kai väittämättä lopulta vastaan hiisienkin suhteen vaikka otukset tälle itselleen olivatkin selkeästi jokseenkin suurempi riski... mutta soturi oli kyllä ajanut nämä pakosalle varsin ihailtavasti, ottamatta edes näennäisesti itse paljoakaan vahinkoa pikkuhirviöiden hyökkäyksestä... vaikka kaipa sekin auttoi paljon että ne olivat oikeastaan olleet hiidet jotka joutuivat yllättäen hyökkäyksen kohteeksi eikä toisin päin. Ehm. Mutta joka tapauksessa. "No, luulisi ainakin ettei pelkät hiidet pelottele kaikkia pois täältä, kuulin ainakin kaikenlaisia juttuja matkalla. Vaikka kai nekin saa juoksemaan ihan tarpeeksi hyvin" mutistiin jälleen hieman synkästi, ennen kuin Spyro yskähti hieman vilkaisten jälleen ympärilleen. Ei epäilystäkään ettei sekään oikeastaan halunnut törmätä enää mihinkään hiittä pahempaan kun toivoi päässeensä eroon näistä pikkuhirviöistäkin.
Tosin, ilmeisesti kuvioissa oli kuitenkin jotain vielä muutakin kuin muutama hirviö... kaipa se oli kiinni näkökulmasta kuinka pahaksi tämän paljatuksen tulkitsi, mutta kysymys kaapuveikoista ei ainakaan näyttänyt viehättävän poikaa tippaakaan... ei sillä että Galdkaan olisi vaikuttanut kovinkaan innokkaalta kun asia nousi esille. Nulikka irvisti paljon puhuvasti huppunsa alta epämääräisen "egh"-äännähdyksen keralla soturin kuvaillessa ympäripyöreästi mutta silti tarpeeksi tilannettaan selvittääkseen että kyseessä oli ilmeisesti jotain jokseenkin ikävää... vaikkakin epämääräistä? Se ei tainnut varsinaisesti laittaa edes merkille saamaansa hieman arvioivaa vilkaisua vaikka silmäsikin jälleen aarnikotkaa hieman varuillaan tämän elämöidessä syystä tai toisesta kunnes nyökkäsi kantaaottavasti miehen sanoille. Kyseessä eivät kuitenkaan tainneet olla sentään hullut velhot... ainakaan suurimmaksi osaksi, kaikesta päätellen. Hieman huolestuttavampaa kuitenkin vielä ettei Gald olettanut mahdollisten hirviöidenkään pidättelevän näitä. "Eh, riehaantuivat ihan muuten vain? Ihme sekopäitä tuollaiset! Mikä niitä sitten ikinä nyppiikään. Ehkä joku iso otus löytäisi ne silti ensin jos tulevat" Spyro tuhahti joutumatta selvästi miettimään paljoakaan mitä mieltä tällaisesta asetelmasta pitäisi olla, vaikka kohottikin hieman kulmiaan Galdin vihjatessa ettei ollut edes ihan varma mistä oli kyse, mutta tästä huolimatta poika ei tainnut pitää skenaariota mitenkään erityisen kaukaa haettuna. Sen sijaan se nykäisikin jälleen huppuaan ja vilkaisi varuillaan ympärilleen, nuuhkien ohimennen ilmaa. Vaikka näyttikin varautuneen hieman enemmän, ei se lopulta näyttänyt kuitenkaan epäröivän paljoakaan josko olisi sittenkin parasta olla seuraamatta soturin jäljessä vaan jatkoi likimain samaan tahtiin, ehkä vain hieman enemmän ympäristöä seuraten. Kaipa se oli pieni onnenpotku sitten että metsä oli niinkin suuri ja vaikeakulkuinen kuin oli, ainakin täällä jonkun jäljillä pysyminen vaatisi melkoista vaivaa... vaikka tämä taluttelisikin mukanaan valtavaa petoa. Ehkä. Tosin vieläkin taisi olla melkoinen kysymysmerkki minne edes oltiin menossa.
Kaipa aiheen henkilökohtaisuus oli jo käynyt toisen asenteesta selväksi taikka poika arveli jo kuulleensa tarpeeksi eikä tämäkään patistanut enempää tietoa Galdin lopulta vaietessa aiheesta. Tai sitten sekin oli vain vajonnut hetkeksi ajatuksiinsa kolmikon taittaessa hetken taivalta niin hiljaisuudessa kuin panssareihin sonnustautunut soturi metsässä petoineen pystyi. Kun Gald kuitenkin pian rikkoi laskeutuneen vaiteliaisuuden jokseenkin aiempaa vähemmän synkkään sävyyn nuhruinen nulikka räpäytti yllättyneesti vilkaisten miekkosta tapaan joka vaikutti syystä tai toisesta jokseenkin kiusaantuneelta. "Ehh? Äh. No. Niin. Se otus vaan... tuli jostain" se töksäytti hieman puolustelevaan sävyyn kuin olisi hiiden teilaamisen sijasta tullut yllätetyksä käpälä raskauttavasti keksipurkissa, kunnes yskähti jälleen. "No. En. Vaikka tänne ei kyllä ollu tarkotus oikein jäädä. Ei vaan oikein ollu vaihtoehtoja" Spyro lisäsi kuitenkin puuskahtaen mielenosoituksellisesti samalla kun lähetti epäonnisen kävyn lentoon pusikkoon näreällä kengän tönäisyllä. No, ei sekään tainnut tosiaan olla ensikertalainen ongelmissa, vaikkei lämmöllä äskeistä välikohtausta muistellutkaan oli se silti selvästi huomattavan paljon vähemmän järkyttynyt kaikesta kuin olisi voinut. Kohta se kuitenkin nosti jälleen katseensa maanrajasta soturin todetessa ettei edes takaa-ajajista mahdollisesti ollut kuitenkaan huolta. Poika kuunteli kallistaen päätään hieman epävarmasti, mutta nyökkäsi lopulta hieman toisen sentään kuulostaessa jokseenkin itsevarmalta asian suhteen. "Eh. Varmaan kai sitten jos tähänkin mennessä, niin... ja onhan tämä iso metsä." Se vastasi hetken kuluttua tilannetta punnittuaan, tosin ei kenties aivan niin luottavaiseen sävyyn kuin toinen.
Vastaantuleva reitille rysähtänyt valtava kelottunut puunrunko onnistui kuitenkin keskeyttämään matkanteon hetkeksi vaatien huomiota. Spyrokin hidasti hoksattuaan esteen kunnes pysähtyi seuraamaan jokseenkin uteliaasti sivusta kun soturi opasti huolellisesti ratsunsa esteen ylitse. Nulikka ei varmasti ollut aarnikotkien asiantuntija mutta jopa se oli tainnut onnistua hoksaamaan ettei kaikki ollut aivan niin kuin piti tämän yksilön suhteen. Joka tapauksessa se odotteli kaksikon rämpivän esteen ylitse ennen kuin edes yritti perästä epäilemättä haluten silti pitää etäisyytensä otuksen terävään nokkaan ja kynsiin. "Voihan se olla että ne eksyykin jäljiltä tänne. Sillähän niistäkin urpoista pääsee" ehdotettiin tämän mittaillessa maastoa katseellaan, tosin päätyen näyttämään hieman yllättyneeltä toisen jäädessä odottamaan. Tosin pian se kuitenkin kohautti olkapäitään ottaen avun vastaan kerran sitä tarjottiin kavuten ylös rungolle. "Tuota. Kiitti" se kuittasi, vilkaisten kuitenkin hieman arvioivasti aarnikotkan jälkeen... tai oikeastaan kai tarkemmin sanottuna tämän silmätöntä kypärää. Tuskin oli vaikea arvata ettei se oikein ymmärtänyt tämän tarkoitusta, järkeillen otuksenkin luultavasti näkevän eteensä paremmin ilman mokomaa kapinetta. Hmm.
|
|
|
Post by submarine on Oct 7, 2013 3:44:46 GMT 3
Gald auttoi pojan ylös kaatuneelle puunrungolle kaikessa rauhassa, varoen kiskaisemasta tätä jaloiltaan tai jotakin sellaista. Kaikeksi onneksi tämä vaikutti melko varmajalkaiselta, joten mokomasta ei tarvinnut liiaksi murehtia. Aarnikotka oli astunut jo sen yli kaikessa rauhassa, odotellen paikoillaan ilman varsinaista kiirettä. Ja tuskinpa sillä mihinkään olisi kiire ollutkaan. Tämä paikka oli sille outo, eikä sillä varmasti ollut aavistustakaan siitä, mitä olisi pitänyt tehdä tai minnepäin suunnata yksinään. Gald pani merkille sen nuuhkivan ilmaa itsekseen, mitä tuskin huomaisi ilman melkoista tietoa näistä pedoista. Sen sieraimet kun eivät sen suuremmin liikkuneet. Olivathan ne kovassa nokassa. Olipa miten oli, nyökkäsi hän hyväksyvästi toisen kiitokselle ja päästi irti tämän kädestä, ennen kuin vilkaisi ympärilleen aavistuksen korkeammalta. Ei tosin niin että sillä olisi ollut mitään väliä, mutta kaipa tämä paikka oli yhtä hyvä kuin mikä tahansa vilkuiluun. Metsä ympärillä vaikutti kaikeksi onneksi nyt rauhalliselta ja tavanomaisia ääniä lukuunottamatta hiljaiselta. Ei mitään epätavallista tai epäilyttävää. Ei ainakaan vielä. Vaikka olikin kai pahaksi onneksi myönnettävä, että hiidet eivät olleet läheskään ainoat otukset joita hän täällä oli nähnyt. Kaikeksi onneksi suurinta osaa kiinnosti sentään hengissä pysyminen enemmän. Osa osoitteli aseella vain kunnes oli varma että mies ja valtava peto olivat menossa muualle. Ja osa häipyi kun niitä osoitteli. Toimivaa, kaikeksi onneksi. "Tuolla noin metsä syvenee. En ole liiaksi vielä liikkunut sielläpäin. Ja tuolta tulin eilen. Siellä oli... hämähäkkejä. En suosittele. Tuollapäin pitäisi minusta olla joki. Ehkäpä sinne", Gald selosti hieman ääneen, osoitellen muutamaan suuntaan. Kaipa se ainakin kertoi että hänellä oli varsin hyvä suuntavaisto. Harva kaiketi osaisi sanoa enää mitään suunnista metsässä vaelleltuaan vapaamuotoisesti sinne tänne. Ja sitten vielä nahisteltuaan pienehkön hiisiheimon kanssa.
Gald vilkaisi vielä uudemman kerran ympärilleen, kiinnittäen ohimennen huomiota siihenkin, miten Spyro vilkuili aarnikotkaa varsin mietteliäästi. Ei tarvinnut olla turhan suuri älykkö ymmärtääkseen mitä tämä mietiskeli. Siivetön, ja tuskin mitään näkikään. Siinäpä vasta peto. Ei, pojan mietiskely lieni oikeutettua. Kyllä hänkin kaiketi olisi mietiskellyt, jos asia olisi outo. Toisaalta oli vaikea ajatella, miten se olisi voinut edes olla outo. Hänelle se oli niin yksinkertainen osa elämää. "Ei sille olisi mitään hyötyä vaikka ottaisinkin sen pois. Se on sokea. Nyt sen silmät ovat ainakin turvassa", soturi lopulta tokaisi varsin peruslukemilla, kuulostamatta erityisen nyreältä tai närkästyneeltä. Enemmänkin se oli vain asian valaisemista. Hän oli lakannut pitämässä sitä itsessään arkana paikkana kauan, kauan sitten. Ohimennen peto liikautti päätään aavistuksen. Se tiesi kyllä kun siitä puhuttiin. Tietysti tiesi, ainakin kun hän puhui siitä. Valaisematta asiaa ilman erillistä kehotusta sen enempää Gald hyppäsi tasajalkaa alas puunrungolta, suoristautuen ja pyyhkäisten jonkin roskan pois panssaristaan. Se vaatisi vielä kunnon läpikäynnin ja hoidon. Verta ja muutakin. "Tuohon suuntaan. Siellä voisi olla leiripaikka. Ja jos näet jossain jotakin riistaksi kelpaavaa, sano. Auttaisi melkoisesti", Gald tokaisi, vaihtaen asiasta toiseen varsin nopeasti, keskittymättä toverinsa ja ratsunsa ilmeiseen puutteeseen läheskään niin paljoa, kuin olisi voinut olettaa. Oikeastaan hän näytti unohtaneen jo edes asiasta mitään sanoeensa. Ei aivan, mutta toisaalta hän ei pistäisi sitä hiukkaakaan pahakseen...
|
|
|
Post by spyrre on Oct 7, 2013 15:16:18 GMT 3
Kaksikon seisahtuessa silmäilemään hetkeksi ympärilleen hieman korkeammalta näköalapaikalta ilmeni sentään pian Galdin olevan ainakin selvillä missä edes mentiin vaikkei kenties niin tarkasti minne. Spyrokin tähysi ympärilleen takaraivoaan mietteliäästi kyhnyttäen tämän osoitellessa suuntia, jääden tuijottelemaan hetkeksi puoliuteliaasti sinne missä julistettiin olevan hämähäkkejä. Oli tosin varsin selkeää ettei kyseessä ollut mikään mukava paikka joten toteamus kuitattiin lähinnä pienellä nyökkäyksellä, kuten myös suunnitelma joesta. Kaipa tämä oli aivan yhtä hyvä suunta kuin kaikki muukin, eikä vedenlähde ollut koskaan huono asia keskellä tiheää umpimetsää. Yleensä. Paitsi joskus, olihan näillä taipumus tietenkin vetää puoleensa hieman kaikkea muutakin eläintä ja otusta... ehm. Aarnikotkakin näkyi seisahtuneen hetkeksi kääntelemään päätään ilman opastaan kuin olisi myös katsellut ympärilleen mitä tämä tosin tuskin teki ottaen huomioon silmiä peittävän metallisen kypärän. Poika harhautuikin silmäämään otusta nyt hetkellisesti tarkemmin nähdessään tämän viimein paremmin mutta vaikka tämä ei tähän hätään aatteitaan julki tuonutkaan muuten kuin pienellä kulmien kurtistuksella, Gald tuntui kuitenkin pistävän tämän merkille arvaten osuvasti mistä oli kyse. Seurasi jälleen pieni syyllinen säpsähdys nulikan tajutessa jääneensä kiinni rysän päältä, huomion kääntyessä varsin pian linnusta soturiin tämän ilmoittaessa jokseenkin muina miehinä eläimen olevan sokea ilman kypäräänsäkin. Yleinen siivettömyys puolestaan ei tainnut edes vaatia suurempaa selvennystä kaikessa ilmeisyydessään.
"Ehh? Mä vaan mietin..." nulikka aloitti kiireesti tosin vaieten pian huomatessaan ettei mies vaikuttanut sen suuremmin närkästyneeltä... vaikkei nyt erityisen ilahtuneeltakaan. Ymmärrettävästi. Spyro kirskautti hampaitaan vilkaisten sokeaa petoa uudemman kerran soturin loikatessa alas rungolta, nulikan viivytellessä itse hieman pidempään. Otti ratsunsa ihmettelyä henkilökohtaisena loukkauksena tai ei Gald vaihtoi kuitenkin pian aihetta sujuvasti mikä saattoi olla pieni helpotus kiusaantuneelle puhekumppanillekin. Poika kohotti katseensa osoitettuun suuntaan näyttäen oikeastaan valpastuvan hieman kun tuli puhe riistasta, sen ainakin yrittäessä näyttää siltä että olisi jo etsiskellyt jotain. "Jaa, juu, sanon! En kyllä vielä huomannu ainakaan. Joen suunnalla saattaa olla varmaan enemmänkin kun eläimet kuitenkin käy juomassa siellä" se kommentoi avuliaasti yrittäen työntää pienen kiusaantuneisuutensa mielestään, kunnes viimein liukui rungolta maan kamaralle. Poikakin päätyi ohimennen pudistelemaan hieman vaatetustaan ennen kuin seurasi kaksikon keralla takaisin pensaiden lomaan... tosin se ei kieltämättä voinut olla olematta hieman skeptinen tähän metsään leiriytymisen suhteen vaikkei se ollutkaan tottumaton nukkumaan ilman kattoa päällään. "Tuota. Niillä joiden kyydissä olin oli aikamoinen kiire tästä läpi. Ei halunnu edes olla enää lähelläkään sitten pimeällä" tämä huomautti hetken epäröityään. Toinen tosin oli ilmeisesti pyörinyt täällä jo pidemmän tovin... kaipa soturi tiesi mitä teki. Vaikka vaihtoehtoja tuskin taisi tähän hätään oikein ollakaan. Ehh.
|
|
|
Post by submarine on Oct 9, 2013 3:05:18 GMT 3
Gald ei kiinnittänyt turhan paljoa huomiota Spyron jopa syylliseltä kuulostaviin selityksenpätkiin, vaan jatkoi kaikessa rauhassa eteenpäin, taluttaen aarnikotkaa rinnallaan. Kaipa hänkin olisi lopulta ollut varsin syyllisen oloinen jos olisi jäänyt kiinni ihmettelemästä asiaa, joka saattoi vaikuttaa kovinkin aralta. Mutta ei, häntä se ei tosiaan kaivellut sen suuremmin. Ei, kun kyseeessä oli kuitenkin varsin ilmeinen ja selkeä tosiasia. Niin se nyt vain oli. Sokea mikä sokea. Ikävää, muttei katkeraa. Ei ainakaan enää. Joskus aikanaan se oli ollut. Silloin, ennen kuin hän oli oppinut hyväksymään moisen. Mutta ei enää. "Mmh. Kukaties. Varmasti sielläpäin on ainakin enemmän saalista. Olisi hyvä saada jotain, minulla alkaa matkamuona sekä loppua että tympiä", Gald vastasi ohimennen kun puheenaihe kääntyi parahultaisesti mahdolliseen riistaan ja sen kaatamiseen. Ohimennen hän tuli vilkaisseeksi taas taakseen, hymähtäen kevyesti. "Enkä usko että hiittäkään voi syödä, vaikka niitä tulikin kaadettua aivan tarpeeksi. Ehh, kukaan tuskin on tarpeeksi hullu kokeilemaankaan. Tuskin edes hengenhädässä", hän lisäsi, heilauttaen kepeästi kättään jonkinlaiseksi puolittaiseksi merkiksi vitsistä. Tai ainakin kepeämmistä aiheista, kukaties. Tai no, ainakin hiidet oli voitettu, vaikka se ei kukaties kepeää ollutkaan. Jotakin sellaista, joka tapauksessa. "Niin no. Eittämättä, harva täällä vapaaehtoisesti olisikaan. Etenkään sellaiset jotka liikkuvat vankkureissa paikasta toiseen ja joille niiden paikkojen välissä on vain mahdollisimman nopeasti ohitettavaa", soturi tokaisi takaisin aavistuksen ympäripyöreästi toisen huomauttaessa, että ainakin kaikilla muilla oli kova kiire pois metsästä, ei suinkaan etsiä leiripaikkaa sieltä. Ja vaikka koko vastaus kuulostikin pitkälti mietiskelyltä, taisi siinä silti tulla melkoisen selvästi esille asennetta. Äkkiä hän käännähti jopa ympäri kannoillaan, katsoen penikkaa nyt suoraan, kohottaen vapaan kätensä tätä kohti kuin kovinkin komeasti. "Mutta älä huoli. Vannon, että niin kauan kuin olet seurassani, tulen takaamaan turvallisuutesi, vaikka sitten hengelläni!" Gald ilmoitti varsin napakasti. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän tosin rentoutui aavistuksen ja kohautti kevyesti suojattuja olkapäitään. "Toisaalta, kaipa takaan omankin turvallisuuteni hengelläni joka tapauksessa, joten sinä tulet varmasti siinä hyvin sivussa. Ehkä. Ja toisaalta, jalan täältä ei ehdi tänään pois enää muutenkaan, joten...", hän lisäsi vähemmän uljaasti ja enemmän perustyylisesti, antaen hiljaisuuden puhua puolestaan viimeisten sanojen kohdalla. Haluttiinpa tai ei, täällä oltiin, joten oli kaiketi turha ainakaan kärvistellä asiaa. "Älä huoli, saatan sinut huomenna pois täältä. Kukaties häivyn itsekin", mies lupasi, ennen kuin käännähti ympäri ja lähti taas kävelemään.
Kuten Gald oli uumoillutkin, tuli kuin tulikin jonkin mittaisen kävelymatkan jälkeen esiin joki. Tai ainakin joentapainen. Se ei ollut erityisen suuri, mutta silti sen verran kookas että yli loikkaamista olisi hyvä harkita ainakin muutamaan otteeseen. Ja sen verran syvä, että huono harkintakyky (tai loikkaamistaito) johtaisi kyllä kylmään kylpyyn. Sen toinen puoli näytti varsin umpeenkasvaneelta, mutta se puoli jota matkalaiset lähestyivät oli avoimempaa ja vähäpuisempaa. Siis varsin helppokulkuista etenkin suurelle aarnikotkalle, jonka askeleet löysivät uutta varmuutta avoimemmalla. Toisaalta syynä saattoi olla myös vesi jonka se haistoi ja kuuli, sillä peto melkeinpä kiskoi Galdin perässään lähemmäs jokea, hamuten juotavaa. Hän päästi sen juomaan kaikessa rauhassa, ja kumartui itsekin lähemmäs vettä. "No, ainakaan kukaan ei kuole janoon aivan hetkeen", Gald tokaisi ohimennen, vilkaisten taakseen Spyroa, ennen kuin kiskoi lopultakin pois kasvoiltaan kaikkea muuta kuin miellyttävän tai mukavan sotanaamionsa. Sitä seurasi nopeasti myös kypärä. Varustuksen alta paljastui kuin paljastuikin lopun perin aivan oikea mies. Ihmisestä ei aivan voinut puhua, sillä kyseessä ei nopeallakaan vilkaisulla selvästikään ollut sellainen. Sen suuntainen kyllä, mutta ei ihminen. Eikä haltiakaan, vaikka se varmasti olisi ollut seuraava arvaus monelle. Ei, kyseessä näytti olevan jotakin hieman oudompaa. Miehen piirteet olivat terävähköt, korvia, nenää ja kasvonmuotoa myöten. Ja hänen silmänsä olivat varsin keltaiset, ja niissä oli melkoisen pienet, lintumaiset pupillit. Kypärän alta puolestaan paljastui varsin tuuhea ja pitkäkin hiuspehko, jonka hän päästi kypärän alle käännetyltä nutturalta vapaaksi, ravistellen hieman päätään sen setvimiseksi. Hiukset eivät kuitenkaan olleet ainoa asia mikä hänen päästään tunki esiin. Sen reunamilla, ohimoilla, otsalla ja niskassa, kuontalo näytti varsin paljon suoranaisilta suolilta. Pieniltä ja melko untuvaisilta, mutta siltikin. Koko vaikutelma oli eittämättä varsin lintumainen. "Ah. Vihdoinkin pääsen eroon tuosta", Gald ähkäisi ohimennen, ennen kuin kauhaisi virrasta vettä suuhunsa ja sitten kasvoilleen kunnon kourallisen ja toisenkin. Se virkisti melkoisesti. "Kylmää ja puhdasta", tokaistiin ohimennen melkeinpä kannustavasti pojankin suuntaan. Tälläkin todennäköisesti olisi melkoinen jano kaiken ryntäilyn jäljiltä.
|
|
|
Post by spyrre on Oct 9, 2013 15:43:17 GMT 3
Epämääräinen aarnikotkan tuijottelu oli onneksi pian unohdettu kun pohdiskelu kääntyi nopeasti käytännöllisempään suuntaan. Poika nyökkäsi kannattavasti aikeille joen suhteen, irvistäen paljonpuhuvasti Galdin heitolle hiisistä, selvästikään myöskään innostumatta pikkuhirviöiden murkinoinnista. "No ei hitossa. Nehän voi olla vaikka... myrkyllisiä tai jotain! Tai maistuu ainakin varmana yhtä kauheelle kuin haiseekin" puuskahdettiin mielenosoituksellisesti vaikka Spyrokaan tuskin otti koko aihetta vakavissaan, olivathan hiidet nyt.... hiisiä. Mahdollisesti jopa kivet olisivat saattaneet olla houkuttelevampi kulinaristinen elämys kuin nämä, mikä varmasti kertoi jo paljon. Parasta kai vain pitäytyä valppaana oikean riistan suhteen ettei edes tarvitsisi turvautua johonkin näin epätoivoiseen. Kaikesta huolimatta taisi pieni huolestuneisuus kuitenkin nostaa jälleen päätään pojan jäädessä hetkeksi pohtimaan metsän ikävää mainetta sekä mahdollisesti vähemmän mukavaa faunaa... tosin tämä ei selvästikään huolestuttanut miestä näennäisesti tippaakaan. Poika katsahti soturia hieman kyseenalaisesti olematta aivan varma mitä tämä tarkoitti, pysähtyen kuitenkin pienen hölmistyneen säpsähdyksen keralla tämän äkkiä pyörähtäessä dramaattisesti ympäri. Varsin määrätietoista julistusta seurasi pieni hiljaisuus kunnes nulikasta viimein irtosi jopa pieni tyrskähdys. "Hei oikeasti" se protestoi osaamatta pienestä kiusaannuksestaan huolimatta olla vaikuttamatta hieman huvittuneeltakin tästä draamasta kunnes hetken emmittyään vilkaisi vaivihkaa soturia punnitsevasti. Eh, kaipa tämä oikeastaan tuntui olevan pohjimmiltaan vakavissaan? No, johan tällä kai olisi ollutkin tilaisuus painella vain pakoon kuten vankkureilla ja näiden puolustajillakin, mutta... vaikka moinen piilottelu sai vieläkin aikaan jonkinlaisen syyllisyydenhäivähdyksen, tuntui tämä kuitenkin melkoisen rohkaisevalta ettei ainakaan joutuisi näillä näkymin jäämään korpeen itsekseen. "Äh. No. Niin kai. Tuota, kiitti. Mä yritän pysyä pois tieltä." Poika lupasi viimein päätyen jälleen härkkimään huppuaan. Viimeisen repliikin kohdalla tosin saattoi häivähtää aavistus tuskastuneisuutta tämän välttäessä ohimennen katsetta ennen kuin suuntasi jälleen edellä tallustelevan kaksikon perään.
Jonkin ajan kuluttua puiden lomasta alkoi viimein kantautua hiljakseen vahvistuvaa solinaa, joka paljasti Galdin olleen oikeassa joen suhteen. Spyrokin kohotti päätään valpastuen alkaen vilkuilla hieman tarkemmin niin ympärilleen kuin eteenkin ilmeisesti muistaen aiemman "tehtävänsä" pitää silmänsä auki riistan varalta, kunnes he viimein astuivat pienehkön joen penkereelle. Poika hidasti hieman epäluuloisena aarnikotkan kiihtyessä mutta tämän innostuksen kohde oli lopulta varsin ymmärrettävä kun otus suuntasi suoraa päätä veden ääreen Galdin päästettyä tämän vapaaksi ja hetken kuluttua Spyrokin viimein seurasi vaikkakin pitäen ohimennen valtavaa lintua silmällä. "No ei ainakaan. Ehkä siellä on vielä kalaakin" nulikka lisäsi aavistuksen toiveikkaasti haravoiden katseellaan joen rantaa sekä tummaa virtaavaa vettä kunnes käänsi huomionsa viimein takaisin muihin soturin viimein riisuessa kypäränsä. Tämän alta paljastuneet kasvot, vaikkakin suhteellisen inhimilliset, eivät tainneet lopulta muistuttaa paljoakaan mitään mitä poika olisi tunnistanut tämän väkisinkin jäädessä empimään yllättyneenä silmiään räpytellen hyvin lintumaisen miehen sukiessa sulkaista kuontaloaan. Tosin, se oli tainnut jo oppia läksynsä aiemmin tuijottelun suhteen kääntäen hieman yskähtäen huomionsa sen sijaan jokeen. Ehh, jos hän oli aiemmin arvellutkin haistavansa jotain erikoista, tämä ei ollutkaan tainnut johtua vain soturin ratsusta...
"Näyttääkin kylmältä" se kommentoi pian puolestaan hieman vähemmän innokkaasti, kunnes kuitenkin tallusteli itsekin veden ääreen ja kumartui kokeilemaan pintaa kädellään. Lopulta sekin päätyi kuitenkin upottamaan kämmenensä veteen kauhoakseen juotavaa, vaikka tämä ei tainnutkaan arvostaa kylmyyttä aivan yhtä paljon päätellen siitä kuinka se pärskähti huppunsa alta ja hieraisi vain kasvojaan hihallaan juotuaan. Mutta oli kuinka oli, joenvarsi taisi lopulta olla jokseenkin hyvä paikka oleskella, vettä selän takana ja parempi näkyvyys ympärille. "Äh. Hiton pöheikkö" Poika puuskahti itsekseen lysähtäen sitten hetkeksi istualleen hiekalle silmäten joen vartta uudemman kerran kumpaankin suuntaan. Kaipa se kaikki rynnistely ja rämpiminen olivat varsin omiaan ottamaan voimille. "Mitäs sitten? Katsotaanko löytyykö jonkinlaista suojaa vai jäädäänkö tänne rannalle?" kysäistiin kohta nulikan vilkaistessa toista. Lopulta yllätyksestä selvittyään se ei ainakaan näyttänyt erityisen järkyttyneeltä seurastaan, vaikka hypistelikin jälleen huppunsa reunaa hieman epävarmasti. Ellei jopa kenties mietteliäästi.
|
|
|
Post by submarine on Oct 11, 2013 15:58:58 GMT 3
Gald hymähti kevyesti Spyron vähemmän tyytyväiselle vahvistukselle siitä miten vesi taisi olla kylmää kaikilla mahdollisilla tavoilla. Vaikka poika sitä olisikin karsastanut, hän ei selvästikään pistänyt asiaa pahakseen kauhoessaan kylmää vettä kasvoilleen ja suuhunsa. Taistelu, olipa vastassa sitten kokeneita sotureita tai hiisiä, ei koskaan ollut millään tavalla helppoa, rentoa tai mukavaa. Vesi pesi pois ainakin osan niin hiestä kuin roiskeistakin ja viilensi kuumentunutta verta paremmin kuin mikään muu. Hetkisen hän vain joi ja pesi, miettimättä sen suuremmin mitään muuta. Viime päivät olivat olleet aivan tarpeeksi hankalia muutenkin. Hän ansaitsi ainakin pienen hetken näin. Todennäköisesti sille tulisi käyttöäkin; tämä metsä ei muuttuisi ainakaan hiukkaakaan sen mukavammaksi. Spyron puuskahtelu "hiton pöheiköstä" sai soturin vilkaisemaan ohimennen tätä kohti, ennen kuin hän hymähti uudemmankin kerran. Ainakaan tämä ei selvästikään ollut osaansa tyytyvää sorttia, ei ainakaan ilman vastaanväitteitä. "No jaa, metsä on metsä", hän vastasi ilman sen suurempaa omistautumista asialle, ennen kuin toisen esimerkkiä noudattaen kallistui itsekin taaksepäin ja laskeutui itsekin polviensa varasta istumaan, uittaen kättään yhä virrassa. Aarnikotka vieressä joi edelleen varsin ahnaasti ja suurella halulla, kallistellen lintumaisesti päätään. Ymmärrettävää. Sillä oli paljon suurempi vatsa ja paljon enemmän viilennettävää. Mutta vettä ainakin riitti, joten eipä murhetta siitä.
"Mm-hmh. Enpä usko että täällä mitään varsinaista suojaa löytyykään. Ainakaan miltään muulta kuin säältä", Gald vastasi Spyrolle, kun tämä otti esille jatkosuunnitelmat. Ohimennen hän tuli vilkaisseeksi ympärilleen verkkaisen tasaisesti, kuin olisi jopa ollut rauhallinen tässä paikassa. Kukaties jossain määrin, mutta paljon enemmän pelkästään hätäilemätön. Vain kokemattomat ja taitamattomat uskoivat, että hoppuilu ja hätäily oli yhtä kuin tilanteen ottaminen vakavasti, ja vaikka hän ei missään nimessä mikään mestari missään (paitsi kukaties aarnikotkissa) ollutkaan, oli hänkin kyllä päässyt yli siitä. "No. Jokin saattaa hortoilla tänne ja veden ääreen. Mutta toisaalta pitäisi olla ties miten kaukana jos haluaisi välttyä siltä. Ja siellä liikkuu kaikkea muuta muutenkin. Turha kai lähteä tämän pidemmälle", Gald lopulta päätti, kohauttaen kevyesti olkiaan. Eh, jos hän mitään oli oppinut näiden muutaman päivän aikana, niin ainakin sen ettei tätä metsää pystynyt oikein huiputtamaan. Se oli suuri ja vanha, ja jos se mieli jotakin tapahtuvan, se tapahtui. Vaikka kuinka yritti järkeillä. "Jäädään tähän. Eipähän tarvitse murehtia ainakaan vedestä."
Vielä hetken istuskeltuaan ja henkeä vedettyään Gald punkesi taas pystyyn, puuhaten panssarinsa parissa. Muutamassa hetkessä tottuneet sormet olivat kuin olivatkin löytäneet oikeat narut ja remmit. Ja muutamassa hetkessä lisää ne oli avattu. Kokenein, rutiininomaisin elkein hän pujottautui ulos renkaiden ja levyjen muodostamasta suojakuorestaan ennen kuin laski sen kypärän ja rautaisen naamion seuraksi. Toinen hetki meno jalka- ja käsisuojusten kanssa, mutta nekin irtosivat kyllä varsin ripeästi. Alta paljastui kuin paljastuikin loputkin melko keskimittaisesta, aavistuksen pitkähköstä ja leveäharteisesta miehentapaisesta. Tai miehenalusta, ei hän lopulta erityisen vanha ollut. Ja varsin hikinen, kevyehkö vaatekerros. Uudesta vapaudestaan nauttien Gald kumartui, nojaten hetken venytellen polviaan vasten ennen kuin ojentautui ja kurotteli käsiään suuntaan jos toiseenkin. Sitä seurasi muutama nopea lämmittelevä liike. Niin hölmöltä kuin se ehkä tämän kaiken keskellä tositilanteessa tuntuikin, oli parempi olla unohtamatta jälkilämmittelyä. Niin hänen mestarinsa oli opettanut, eikä hänellä ollut pienintäkään syytä uhmata moista viisautta. Mikään ei ollut helpompi tapa krampata kaikkia lihaksiaan. "Noniin. Katsotaanpa", hän tokaisi, melkeinpä itsekseen, astuen lähemmäs aarnikotkaa. Se oli saanut ilmeisesti juotua tarpeeksi, ja hän laski kevyesti kätensä sen päätä suojaavalle teräslevylle. Kuka tahansa muu olisi aivan varmasti menettänyt sormia tai koko raajansa moisesta tempusta, mutta hänelle tämä peto oli kuin oman ruumiin jatke. Nopein, rauhallisin liikkein hän avasi panssaria pitelevät remmit, ennen kuin pujotti sen pois sen päästä ja tarkasteli kapistusta hetken paremmin. Sen pinnassa oli suuri, tyylitelty silmäkaiverrus. Ironista, kukaties. Mutta menkööt. Ja sen alta paljastuivatkin sitten, kuten olettaa saattoi, vaaleanhailakat, eittämättä sokeat silmät. Ne eivät räpytelleen äkillisessä valossa eivätkä tarkkailleet paljastunutta ympäristöä. Ainoa tapa, jolla olento edes reagoi oli pään ravistelu kun metallilevyn paino katosi. Mitään muuta eroa ei ollut. Gald laski hetkeksi kätensä sen pään päälle, ennen kuin kääntyi ympäri. Tyyni, ylpeä peto ei osoittanut minkäänlaisia reaktioita, mutta hän tiesi sen silti arvostavan elettä. Hän tunsi sen.
Gald laski pitelemänsä panssarilevyn hetken sitä katseltuaan omiensa joukkoon, ennen kuin vilkaisi lähettyvillä nököttävää Spyroa. Kukaties kasvoilla oli hetken ajan ehtinyt käydä haikeammanpuoleinen ilme, mutta se oli jo kadonnut silmien löytäessä pojan. "Noniin. Mmh. Tämä ei taida olla ensimmäinen kerta, kun leiriydyt korpeen? Eh, nopeana arvauksena", soturi tokaisi toiselle, melkeinpä vain rikkoakseen vaiteliaisuuttaan. Hän tuli heittäneeksi kevyen hymähdyksenkin siihen päälle, ennen kuin kääntyi taas aarnikotkansa puoleen, keskittyen lähinnä nostamaan kantamuksia pois sen päältä. Niitä ei ollut lopulta erityisen paljoa, aseita lukuunottamatta ainakaan, mutta siitä huolimatta nelijalkainen, vahva peto oli korvaamaton apu kantajana. Sille tämä kaikki ei tuntunut juuri miltään, mutta hänelle matkaaminen tai metsässä tarpominen olisi eittämättä ollut huomattavasti tuskaisempaa ilman sitä. Eikä se valittanut, reagoi tähänkin vain ja ainoastaan rentoutumalla ja ravistelemalla itseään, kun sen päällä ei enää ollut ylimääräistä painoa.
|
|
|
Post by spyrre on Oct 13, 2013 19:22:03 GMT 3
Joentörmällä istuskeleva Spyro mittaili tovin maastoa katseellaan kunnes ohimennen takaraivoaan kyhnyttäen nyökkäsi myötäävästi soturin päätökselle jäädä joen ääreen. Eipä kai siitä päässyt mihinkään että umpikorpi oli umpikorpi, eikä tätä voinut oikein tähän hätään vältellä. Eiköhän tämä ollut paras mahdollinen paikka tähän hätään, vaikka nulikka katsahti ylös taivaallekin kuin säätä arvioiden kun tästä tuli puhe. No, onneksi olosuhteet olisivat varmasti voineet olla huomattavasti ikävämmätkin kuin ne nyt olivat... pitäisi kai vain olla tyytyväinen siihen mitä onni soi. Kerrankin. "Juu, parempi varmaan. Tulenkin saa paremmin hiekalle ilman että poltetaan koko paikka" sekin pohdiskeli ääneen hieraisten hieman vedessä kohmettuneita käsiään, jääden sitten puoliuteliaasti seuraamaan kun Gald kuoriutui panssaristaan. Hieman erikoisen lintumaisesta ulkonäöstään huolimatta suojusten alta ei ilmaantunut mitään erityisen erikoista, ei siipiä eikä pyrstösulkia, vaikka myönnettäköön ettei poika näitä oikeastaan vakavissaan odottanutkaan, päin vastoin se olisi luultavasti vain ollut entistä häkeltyneempi jos pari siipiä olisi jotenkin onnistuttu ahtamaan tämän panssarin alle.
Seurattueen tovin toisen askartelua varusteidensa kanssa päätyi Spyrokin pian seuraamaan esimerkkiä omasta varsin köyhästä omaisuudestaan ja asustuksestaan huolimatta. Se puuskahti hieman voipuneesti upottaen kuitenkin vielä kätensä veteen pyyhkäistäkseen paremman varmasti jokseenkin tomuisia kasvojaan vaikka se saikin aikaan jälleen pienen irvistyksen ja hytinää, ennen kuin alkoi käydä läpi loppuvaatetusta. Hiisien innokas pommitus ja ryteikön läpi rynnistely oli aiheuttanut muutaman uuden repeämän jopa paksuun viittakankaaseen nulikan rypistäessä tälle kulmiaan tämän revennyttä lievettä hypistellen kunnes kuitenkin huokasi itsekseen. Lopulta täytyi varmasti vain kiittää onneaan ettei lopulta ollut käynyt tämän pahemmin... oikeastaan koko touhusta oli tainnut jäädä jälkeen vain muutama hieman aristava ruhje sekä pintanaarmu vaikka hiidet olivat varmasti kykeneviä paljon pahempaankin tilanteen saadessaan kuten aiemmin oli huomattu. Toisen venytellessä poika tyytyi ravistelemaan melkoisen paksua pölykerrosta viitastaan huuhtaisten myös nuolen nirhaisemaa olkapäätä kylmällä vedellä ennen kuin todettuaan ettei tämä varsinaisesti vuotanut tai tehnyt mitään muutakaan nykäisi viittaa paremmin hieman tummuneen paitakankaan päälle. Hoksatessaan Galdin tallustelevan aarnikotkan luokse se kääntyikin seuraamaan tätä katseellaan. Oli varsin selkeää että tämä oli varsin perillä hurjasta pedostaan tämän vastustelematta millään tavalla kun mies tarttui tämän naamaa peittävän metallikypärään, paljastaen tämän alta parin hailakoita, mitään näkemättömiä silmiä. Vaikka oli juuri vähän aikaa sitten jäänyt jo kiinni moisesta käytöksestä poika oli vähällä jäädä jälleen silmäilemään otusta pienen kulmien rypistyksen keralla kunnes havahtui huomatessaan Galdin kääntyvän ja laski kiireesti katseensa viattomasti jokeen.
"Mitä? Juu ei. Tehdään niin oikeastaan aika usein" se vastasi kai tarkemmin ajattelematta pienellä viiveellä kysymykseen, yskähtäen hieman nyppäistessään risunpätkän hupun alta törröttävästä jokseenkin sotkuisesta kuontalostaan ennen kuin lykkäsi mokoman takaisin paikoilleen päähineen alle. "Niin varmaan tekin?" Se puolestaan arvasi soturin purkaessa tavaroitaan aarnikotkansa selästä, kunnes poikakin alkoi pyrkiä hietikolta takaisin jaloilleen katsoen ilmeisesti parhaaksi itsekin tehdä jotain hyödyllistä pelkän pällistelyn sijasta. "Tuota. Jos mä vaikka haen sitten polttopuita--" se aloitti kunnes äkkiä jännittyi ja jäi tuijottamaan alavirtaan hieman nuuhkien. "Hei, tuolla" se huomautti ääntään madaltaen, viitaten varovasti kädellään tiheän kasvillisuuden sekaan virran rannalla. Liikettä ei näkynyt, mutta tarkemmin katsottuna pensaikosta piirtyi esiin varjoihin jähmettynyt kookas sarvekas hahmo, joka taisi epäilyttävästi muistuttaa hirveä. Kaiketi eläin ei ollut vielä hoksannut tulleensa nähdyksi vaan pyrki piilottelemaan aistiessaan tunkeilijoita metsässä. Kukaties onnenpotkuna heille kaikille muille, muuten tämä olisi varmaan jo painellutkin täyttä vauhtia pakoon valtavan lintumaisen pedon huomatessaan.
|
|