|
Post by submarine on Oct 29, 2013 4:27:00 GMT 3
Gald ei ollut erityisen varma, mitä tarkalleen ottaen oli juuri tapahtunut. Tai siis, hän oli kiskonut kivikasasta miekan, joka puhui. Ja ilmeisesti säteili valoa. Eihän siinä sillä tavalla mitään vaikeasti ymmärrettävää ollut mutta... mikään sanoista ei tuntunut sopivan yhteen. Eh, olihan hän toki kuullut puhuvista ja taikavoimaisista miekoista, mutta tässä oli ihan oikeasti ilmeisesti sellainen. Jotenkin. Hän ei ollut aivan varma miten asiaan olisi pitänyt edes suhtautua. Pyllähdettyään kauniisti ilmaisten perseelleen jonkinlainen äkkiä ilmaantunut mahtiase kourassa hän oli rehellisesti juuri nyt varsin hämmentynyt. Siinä määrin ettei osannut oikein muutakaan kuin pidellä miekkaa ja tuijottaa. Spyrolla tuntui olevan huomattavasti selvempi asennoituminen tilanteeseen, sekä myös suunnitelma miten siihen olisi pitänyt reagoida. Gald tuli vilkaisseeksi tätäkin nopeasti, kun poika varsin kärkkäästi vaati pian aseen viskaamista sinne mistä se oli tullutkin, ennen kuin se tekisi jotakin kammottavaa. Ja vaikka se olikin tietysti ymmärrettävää, niin... no. Toisaalta Galdin oli pakko myöntää että piteli käsissään juuri jotakin josta nuorille soturikokeilaille yleensä kerrottiin häikäiseviä satuja innostamiseksi. Ja sitä paitsi hän ei vieläkään ollut aivan varma oliko täysin mukana koko tilanteessa. "Ehkä se..." Gald ehti aloittaa kokeilevasti, mutta ei päässyt juuri sen pidemmälle kun miekalla oli sanansa sanottavana jotenkin väliin. Ei hajuakaan miten. Se ei varsinaisesti puhunut, kun sillä ei ollut suuta. Se lähinnä... värisi ja tuikki rytmikkäästi, kai. "Ei! Älkää! Olen odottanut niin kauan! Liian kauan! Liian kauan, että joku elävä, joku jalomielinen, laskeutuisi tähän pimeyden pesään! Minä voin auttaa teitä!" miekka suorastaan huusi (jos se nyt oli oikea sana) väliin, sellaisella tarmolla että Gald joutui hölläämään siitä jopa otettaan aavistuksen verran.
Vaikka kaikenlaisissa sankaritaruissa kerrottiin ties millaisista mahtiaseista, ei niissä koskaan oikein käsitelty sitä, miten niihin olisi pitänyt suhtautua. Tai miten niille puhuttiin. Ja siksi Galdilla menikin toinen pitkä hetki lähinnä tuijotellessa kovasti itseään todistelevaa asetta, ennen kuin hän edes yritti mitään. "Auttaa... miten? Missä? Mikä sinä... siis kun. Mikä sinä olet?" Gald kokeili varovaisesti. Niin ikävää kuin se kukaties olikin, hän ei voinut aivan vain viskata asetta poiskaan kuten Spyro olisi toivonut. Aivan vain jo siksi, että moinen olisi ollut kauheaa aseiden kaltoinkohtelua. Hän vain piti kellertävät silmänsä siinä ja sen hehkussa. Kun soturi ei ilmeisesti ainakaan välittömästi ollut tottelemassa pojan varsin hätäistä käskyä, tuntui miekan hätäinen asenne laantuvan aavistuksen verran. Kun se vastasi, oli siinä aavistus painoa ja tasaisuuttakin. Eikä se ainakaan enää suorastaan vilkkunut silmiä särkevästi. Gald sai aikaiseksi jopa vääntäytyä aavistuksen pystyyn ja laskea käsiään polvien varaan. "Minä olen Kehränterä. Sanhar-Valinin kolmas suuri miekka, ja Taah-Fiarin toveri. Olen saanut levätä tässä haudassa kuusi ja puolisataa vuotta, hylättynä ja entisen kantajani kiroamana. Olen odottanut. Kiitän teitä löytämisestäni, ja palvelen teitä parhaani mukaan", miekka selitti. Oli oikeastaan hyvin vaikea suhtautua siihen juuri mitenkään, kun ei ollut oikein mitään mitä katsoa, eikä mitään mistä ääni varsinaisesti tuli. Se vain tuli... miekasta.
Gald heitti ohimennen vilkaisun Spyron suuntaan, siltä varalta että ilmeisesti kaikkea muuta kuin tyytyväinen nulikka olisi jo paennut johonkin. Toivottavasti ei sentään. Loppujen lopuksi, vaikka tämä varsin outoa olikin, soturi ei voinut varsinaisesti myöntää olevansa ainakaan kauhusta kankeana. Ehkä se johtui siitä, että miekka oli oikeastaan varsin miellyttävä pidellä. Kukaties se johtui painosta. Tai kukaties jostakin muusta sellaisesta. "Tässä haudassa? Kaiken sen ajan? Se on... pitkään", Gald aloitti lopulta kokeilevasti, tietämättä vieläkään miten miekalle varsinaisesti tuntui puhua. Hän... ei yleensä puhunut miekoilleen. "Miksi tässä haudassa? Mikä hauta tämä on?", hän jatkoi. Kukaties miekka oli epäilyttävä, ehkä. Mutta se oli juuri nyt myös ainoa edes teoreettinen tapa saada tietoa koko tilanteesta. "Tämä on Taah-Fiarin, Gironielin oikean käden, viimeinen leposija, jonka rauha rikkoutui hänen itsensä takia. Entinen kantajani ja käteni on vaipunut synkeään varjoon, ja velloo nyt rauhattomana näissä kammioissa, piinaten entisiä luotettujaan, voimatta paeta. On häpeäni jakaa tämä synkeä paikka hänen kanssaan", miekka humisi. Ja jos miekka pystyi kuulostamaan haikealta tai surumieliseltä, tämä kyllä kuulosti. Tässä kohtaa Galdin oli pakko, yhä istualtaan, vilkaista pitkä hetki Spyroon. Hänellä ei ollut aavistustakaan mitä tästä nyt saattoi edes sanoa. Ei välttämättä pojallakaan, mutta... noh. Ehkä jotakin. Ehkä?
|
|
|
Post by spyrre on Oct 29, 2013 15:45:25 GMT 3
Niin epämiellyttävä kuin äkkiä silmiä sokaiseva valo olikin, niin kenties hohtava miekka olisi vielä voinut olla jossain määrin ymmärrettävä ja sulatettavissa... mutta siinä vaiheessa kun kapine alkoi vielä osoittaa merkkejä ymmärryksestä sekä puheenlahjoista taisi tämä mennä jo jokseenkin yli ainakin Spyron rajoista ja ensireaktio olikin sen mukainen. Gald näytti olevan lähinnä varsin ymmällään tilanteesta mutta ennen kuin kukaan varsinaisesti ehti päättää tämän kummemmin mitä olisi pitänyt tehdä kiirehti miekka jälleen ilmaisemaan mielipiteensä, tällä kertaa varsin kiihkeästi ja äänekkäästi. Nulikka säpsähti odottamattoman tunteikasta protestia kavahtaen yllättyneenä askelen kauemmas kohottaen varuillaan kättään siltä varalta että tuikkiva noitakapine päättäisi toistaa aiemman valoshownsa, mutta onneksi tai epäonneksi, tämä tuntui kuitenkin olevan kiinnostuneempi vakuuttamaan miksi sitä ei missään nimessä saanut viskata takaisin. Esineen hämmentävän inhimillinen reaktio saikin purppuratukan empimään, kunnes se kuitenkin rypisti kulmiaan varautuneesti ja päästi epämääräisen murahduksen miekkaa pälyillen ennen kuin vilkaisi kyseenalaisesti jälleen asetta hämmentyneenä pitelevää Galdia. Ehh, odottanut? Jotain jalomielistä? Poika ei ollut alkuunkaan varma kuinka moiseen julistukseen sekä kiireiseen avuntarjoukseen puhuvalta aseelta olisi pitänyt suhtautua, mutta tämän suureksi huoletukseksi soturi ei näyttänyt olevan aikeissa noudattaa omaa aiempaa neuvoaan, vaan jäävän kuuntelemaan ja tutkiskelemaan löytöään oikeastaan varsin kiinnostuneena. Tämä sai pojan luimistumaan hieman lisää ja liikahtamaan levottomasti, sen kuitenkaan itsekään tietämättä mitä tässä olisi tarkalleen pitänyt tehdä... vaikka se kantansa oli tainnut tehdäkin selväksi.
"Hei Gald..." se yritti levottomasti vilkuillen niin miestä kuin miekkaakin vähän matkan päästä ilmeisen varuillaan, mutta vaikeni soturin jättäessä hänen mielestään sen kaikkein loogisimman neuvon huomiotta, päätyen sen sijaan tiedustelemaan lisää löydöltään ja suorastaan yllyttämään tätä rikkomaan logiikkaa puhumalla lisää. Vaikka ei tästä innostunutkaan Spyrokin jäi lopulta tarkkailemaan varuillaan tilannetta kun alkoi vaikuttaa siltä että Gald oli kuitenkin kunnossa eikä miekka tehnyt muuta kuin... vastaili kysymyksiin nyt sentään rauhallisemmin ja tuikki kummallisesti. Ehh. Poika vaikeni toviksi tyytyen lähinnä tuijottelemaan touhua kauempaa ottaen epämääräisiä askeleita edestakaisin kulmat epäluuloisessa kurtussa, kaiketi yrittäen itsekin parhaansa mukaan sulatella koko asiaa. Soturi ei näyttänyt kovinkaan huolestuneelta tilanteesta, melkein lähes päin vastoin... mutta vaikka Spyrokin oli joskus kuullut ohimennen tarun jos toisenkin tällaisista mystisistä kapineista ja niitä heiluttelevista sankareista, hän ei ollut varsinaisesti erityisemmin pitänyt näistä.... kenties ymmärrettävistä syistä.
Galdin ja miekan käydessä jonkinlaista keskustelua poika pysyi oikeastaan hieman huolestuttavankin hiljaa taustalla, pitäen tilannetta tiukasti silmällä mutta kuitenkaan sentään haluamatta rynnistää yksikseen minnekään. Ase joka ilmeisesti oli nimennyt juuri itsensä Kehränteräksi lueteltuaan sitten litanian muita nimiä jotka eivät varsinaisesti merkinneet nulikalle mitään, sai yhden jos toisenkin epämääräisen katseen, pojan kuitenkin vilkaistessa vaivihkaa punnitsevasti ympärilleen kammiossa päädyttyään arvelemaan ettei mikään taitaisi ainakaan räjähtää välittömästi silmille vaikka esinettä ei tuijottelisikaan koko ajan. Huh, jos kapineen puheisiin oli luottamista, tämä oli ilmeisesti ollut täällä... hyvin kauan. Jostain syystä. Epämääräisten kävelevien raatojen ympäröimänä. "Pirun outoa" nulikka mutisi kai lähinnä itsekseen enemmän kommenttina yleisesti kaikkeen kuin mihinkään vastaten, vaikka tämä taisikin tähän hätään olla melkoisen riittämätön ilmaisu kuvaamaan välikohtausta. Ilmeisesti se taisi kuitenkin lopulta jopa kuunnella, päätyen päästämään lopulta jonkinlaisen epämääräisen murahduksen kurkustaan miekan kerrottua hämmentävän haikeaan sävyyn haudasta sekä tämän asukkaasta, vaikkakin jokseenkin epäsuorin sanankääntein mikä vaati myös hieman sulattelua. "Siis... tämä tyyppi? Se on sitten sen syytä miksi täällä on käyny näin?" se varmisti viimein varautuneesti pitkän hiljaisuutensa jälkeen viitaten ohimennen hieman lähimpään seinällä riippuvaan repaleiseen seinävaatteeseen, vaikka tunsikin olonsa välittömästi hieman typeräksi olematta oikeastaan varma näkikö miekka edes mitään... nulikka taisi yleisesti kommunikoida aseiden ja muiden elottomien esineiden kanssa vähintään yhtä vähän kuin Gald kokematta moista myöskään erityisen luontevaksi. Mutta lopulta kun ehti asiaa ajatella ei ollut kovinkaan vaikea hoksata hohtavan miekan sekä haalistuneiden kuvien yhtäläisyyttä aivan ominkin avuin, ja pienen selvittelyn jälkeen miekan melko kielikuvallinen selostuskin taisi selittää jotain. Kenties. Mutta ainakin tämä vahvisti heidän epäilynsä että kalmoja oli kuin olikin täällä enemmänkin. Ja kaikesta päätellen miekkakaan ei erityisemmin viihtynyt täällä...
"Tahdot sitten muualle, vai? Tiedätkö miten täältä pääsee ulos jos kerran haluat auttaa jotenkin?" poika töksäytti hetken pyörittelyn jälkeen mielestään oleellisen kysymyksen, tosin osoittamatta vieläkään suurempaa halua ainakaan tulla lähemmäs. Siinä vaiheessa kun alkoi olla selvää ettei voinut saada logiikkaa siihen miten ja miksi eloton kapine puhui taisi olla parasta vain tyytyä siihen että tämä oli noiduttu, ja yrittää keskittyä oleellisiin asioihin... ainakin se sai pään särkemään huomattavasti vähemmän. Kuitenkin purppuratukan asennoituminen tuntui olevan edelleen varsin punnitseva sen vilkaistessa myös Galdia, ei onneksi enää viittä vaille painelemassa pakoon mutta silti enemmän tai vähemmän skeptisellä kannalla tästä koko touhusta. "Mitä varten se sitten oli haudattu tuonne?" se huomautti kohta hieman matalampaan epäilevään sävyyn tällä kertaa selvästikin soturille, vaikka taisi olla melko turha toivo ettei tämän pitelemä miekka itse kuulisi... tai eh, miten tämä nyt sitten ikinä puhetta ymmärsikään, mutta kaipa ajatus oli tärkein. Epäilyttävä hauta oli kuitenkin epäilyttävä, keskellä epäilyttävää metsää ja täynnä epäilyttäviä käveleviä raatoja.... siinä vaiheessa kun moisesta katakombista löytyisi epäilyttävä miekka pois silmistä haudattuna, kenties tälle oli aivan syynsä...?
|
|
|
Post by submarine on Oct 29, 2013 17:59:36 GMT 3
Gald ei ollut läheskään varma, mitä oikein ajatella koko tilanteesta. Ilmeisesti haudalla oli enemmänkin historiaa, ja jokin oli pahasti vialla täällä. Sen nyt tosin olisi tajunnut hölmömpikin ilman erillistä selostusta; epäkuolleet harvemmin kuuluivat mihinkään kunnolliseen paikkaan. Miekka puhui jokseenkin koukeroisesti ja kaunosanaisesti, mutta ilmeisestikin jokin hautaan lasketussa sankarissa itsessään oli pahasti vikana. Tai sitten tämä oli tehnyt jotakin. Tai jotakin sellaista. Mutta vaikka tämä kaikki olikin outoa, oli hänen pakko myöntää että vaikka se typerää ehkä olikin, ei hän voinut ainakaan varsinaisesti epäillä miekkaa. Se vaikutti vain jotenkin... oikeamieliseltä. Jos miekka nyt pystyi sellainen olemaan. Luotettavalta, kukaties ainakin. "Kyllä. Kantajani ja herrani ei ole enää valossa, vaan pimeydessä ja varjossa. Kaipaan pois, valoon ja uuteen uljauteen", miekka vastasi Galdin käsistä Spyrolle tämän tiedustellessa enemmänkin tilanteesta ja yksityiskohdista. Gald päätti olla hetkisen vain hiljaa ja kuunnella, sillä Spyro taisi pitkälti kysyä juuri niitä asioita mitä hänkin mietti. "Mikäli ette pysty poistumaan kuten tulittekin, on ainoa mahdollisuuteni löytää entinen herrani ja tuhota hänet. Tehkää se, hän on menetetty ja epäkuoleman riivaaman. Vapauttakaa hänet. Hänellä on monia esineitä, jotka voivat auttaa teitä", miekka selosti. Gald pani merkille jopa kiivaan sävyn joka oli jossain määrin erotettavissa sen sanoista, kuin se tosiaankin olisi halunnut entisen herransa tuhoa niin kärkkäästi kuin kylmä teräs nyt vain pystyi. "Kun uhmasin herraani hänen herättyään haudassaan epäkuolemaan ja pimeyteen, yritti hän tuhota minut. Mutta tässä paikassa hän ei siihen pystynyt, ja vihassaan hän paiskasi minut tänne ja sorti patsaan päälleni. Minut oli pimeyteen tuomittu", surumielinen teräase selitteli tilannettaan parhaansa mukaan, säästäen Galdin ainakin epämääräisiltä yrityksiltä yrittää keksiä jotakin järkevää Spyrolle. Sitten se kuitenkin välähti aavistuksen terävämmin, kuin määrätietoisesti. "Kunnes löysitte minut. Nyt voitte kantaa minut täyttämään sen mitä en silloin kyennyt."
Jossain määrin tilanne alkoi selvitä, tai ainakin nyt jotakin osia siitä, mutta siitä huolimattakaan Gald ei voinut sanoa että olisi ollut erityisen hyvin selvillä tilanteesta. Hän ei tosin ollut varma miksi ase olisi ainakaan valehdellut, joten kukaties siihen saattoi suhtautua ainakin varauksellisen uskovasti. Kukaties. Outo se oli kuitenkin, kuten koko tilanne muutenkin. Mies kohensi taas asentuaan ja tiukensi hieman otettaan, melkeinpä kokeilevasti, miekan kahvalla. Se oli oikeastaan todella hyvä kädessä... "Mutta... mitä herrallesi tapahtui? Miksi hän on... mitä on? Tämä ei näytä sankarin haudalta", Gald lausui lopulta, yrittäen muotoilla edes jossain määrin kysymyksiä, jotka selvittäisivät tilannetta. Kukaties välitön tilanne oli selvillä, mutta hän olisi kyllä mielinyt ymmärtää sitä tarkemminkin. Tai siis laajemmin. "Herrani kantoi minua monta vuotta ylpeänä, puolustaen kaupunkiaan ja herraansa. Mutta synkät ajat tulivat, kauan sitten. Ja herrani, Taah-Fiar, kaatui taistelussa. Hän oli löytänyt lopunajan taisteluissaan vihollisiltaan synkeän kruunun, joka häntä viehätti. Varoitin häntä siitä, mutta sen synkeä voima vietteli hänet, ja hänet haudattiin kantaen päässään kirottua pahan kalua. Se ei sallinut hänen levätä, vaan nosti hänet haudastaan. Mutta täältä hän ei ole voinut paeta. Hauta on estänyt sen. Nyt hän hallitsee näitä kammioita pimeydessään", miekka selitti tasaisesti tuikkien, kuulostaen varsin haikealta ja synkeältä. Ilmeisesti tällä aseella oli vahvat näkemykset hyvästä ja pahasta. Mitä Gald ei tosin voinut ainakaan moittia. Aseet kai vain tehtiin niin. "Sitten... nämä epäkuolleet ovat hänen herättämiään? Ja hän on tuhonnut kaiken tämän?" Gald lausui melkeinpä kokeilevasti ääneen, vilkaisten Spyroonkin kuin hakien jonkinlaista vahvistusta siitä, ettei miettinyt nyt aivan mahdottomia tai typeriä. "Kyllä. Hän ei sietänyt entistä elämää, joka häneltä nyt on evätty."
Tuli taas varsin hiljaista. Gald istui maassa, yhä miekkaa tuijottaen, tietämättä mitä tarkalleen ottaen nyt pitäisi tehdä. Jokin pahuuden kalu oli päässyt valloilleen ja saanut aikaan jotakin tällaista... se ei kuulostanut ainakaan hyvältä. Hän vilkaisi Spyroa puolittaisesti uudelleen, tutkaillen tämän reaktioita koko asiaan. Poika oli todennäköisesti vielä huonommin mukana koko tilanteessa kuin hän. Eikä tämä näyttänyt olevan hiukkaakaan mielissään koko tilanteesta. Ei varmasti ollut syytäkään, muutenkaan. "Mutta... kukaties on jokin muukin tapa päästä pois täältä? Jos tämä... Taah-Fiar ei pääse pois täältä, emmekö voi vain paeta?" Gald yritti, haluten nyt ainakin kartoittaa mahdollisuutensa jos ei muuta. Sitten hän ähkäisikin ja irvisti silmiään siristäen, kun miekka välähti äkkiä melkeinpä vihamielisen kirkkaasti. "Ei. Herrani on tuomittu ikuiseen pimeyteen ja varjoon ilman minua. Hänet täytyy vapauttaa kuoleman lepoon. Ja koska olette täällä, on hauta murrettu. Herrani tulee pian tajuamaan sen, ja silloin hän on vapaa! Suuri kurjuus ja kauhu tulevat riivaamaan näitä seutuja, jos se sallitaan. Ette voi paeta nyt. Teidän on lopetettava aloittamanne!" miekka pauhasi varsin kärkkäästi, saaden Galdin siristelemään silmiään entisestään kun se välähteli. Hetken hän oli aikeissa kertoa ettei kumpikaan heistä ollut täällä oikeastaan omasta halustaan mutta... asetta olis ituskin varsinaisesti edes kiinnostanut. Eh, hän pystyi taas vain vilkaisemaan Spyroon kysyvästi, vaikkei ollutkaan varma mitä pojalla olisi ollut edes sanottavanaan koko tilanteeseen... ainakaan sellaista mitä ei oltu jo sanottu.
|
|
|
Post by spyrre on Oct 29, 2013 20:57:08 GMT 3
Sen lisäksi että oli puhekykyinen Kehränterä taisi hyvin pian osoittautua suorastaan puheliaaksikin, mikä varmasti ei olisi ollut taipumus jota miltään miekalta olisi odottanut. Pienen etäisyyden päästä tilannetta seuraava Spyro rypisti taas hieman kulmiaan aseen vastatessa hänelle kuin kovinkin hienostunut keskustelukumppani, ilmoittaen kaipaavansa ulos ja uuteen kunniaan, kuin ilmeisesti jo itse päättäneenä tämä tulisi ottaa mukaan... mikä saikin pojan vilkaisemaan Galdia varovaisesti. Ainakin purppuratukka tulkitsi hieman huolestuneesti tämän osoittavan hyvinkin paljon mielenkiintoa pitelemäänsä miekkaan. No, ei sillä että haudan uumenissa olisi ollut valinnanvaraa aseistuksen suhteen kuten he olivat juuri turhautuneesti hetki sitten todenneet, mutta... kenties aivan periaatteenkin vuoksi nulikan oli vaikea vakuuttua kärkkään velhokapineen tarkoitusperistä. Varsinkin kuin vain ulos haudasta ei ilmeisesti ollut tarpeeksi tälle, vaan tämä halusi... entisen kantajansa hengiltä? Oikeastaan, hyvin vaativaan sävyyn... tämän kuitenkin sentään perustellessa vaatimuksensa sillä, ettei toista reittiä ulos ollut vaan ainoa mahdollisuus oli ilmeisesti tämän tietyn kävelevän ruumiin teilaaminen ja tämän tavaroiden penkominen. Hämmentävästi tämä tuntui kuitenkin surevan kantajansa synkkää kohtaloa saaden Spyron vilkaisemaan epämukavasti kammion lattialla jo makaavia kalmoja. Jos nämä tosiaan olivat joskus olleet haltioita ja mahdollisesti jonkinlaisen sankarin tovereita, näiden kohtalo oli kieltämättä varsin karmea... vaikka kenties saattoi toivoa etteivät nämä olleet enää tajunneet tilanteestaan mitään enää pitkään aikaan. Eikä sankari itsekään ollut ilmeisesti välttynyt tältä... mutta silti asetelma sai pojan empimään. Eihän yläkammio jonka katon läpi he olivat pudonneet voineet olla ainoa reitti ulos..? Vaikutti kuitenkin uhkaavasti siltä että miekka oli jo päättänyt heidän puolestaan että näin kuului tehdä, oli tarpeellista tai ei, eikä purppuratukka varsinaisesti pitänyt tästä... varsinkin kun sillä tuntui olevan omat epäilyksensä muutenkin.
Ainakin miekka tuntui olevan varsin innokas vastaamaan kysyttäessä ja kertomaan mielipiteensä silloinkin kun ei varsinaisesti kysytty, sen sijaan että olisi ainakaan empinyt tai kierrellyt puheissaan. Tämän kiirehtiessä vastaamaan puolittaiseen epäilykseen jonka purppuratukka oli oikeastaan esittänyt Galdille nulikka näytti olevan jokseenkin kahden vaiheilla mutta antoi aseen lopulta kertoa kohtalostaan keskeyttämättä kerran tämä jo aloitti, vaikka vilkaisikin jälleen soturin suuntaan nähdäkseen mitä mieltä tämä asioista oikein oli Kehränterän viimeistellessä puheenvuoronsa jälleen hyvin määrätietoisella julistuksella. Spyro taisi joutua kuitenkin pettymään hieman jos oli toivonut jonkinlaista suoraa ratkaisua miehen suunnalta hämmentyneeseen ilmapiiriin, jossa itse miekka taisi olla kaikkein eniten perillä siitä mitä tämän mielestä olisi pitänyt tehdä, eikä nulikka osannut vielä sanoa oliko tämä varsinaisesti hyvä asia. Varmaan itse oikeastaan asiaa edes huomaamatta se päätyi jälleen askeltamaan lattialla levottomin jaloin kuin kissa kuumaa puuroa kiertäen kuunnellessaan, osaamatta tai vaivautumatta peittelemään epäluuloaan. Taisi olla varsin selvää ettei se suhtautunut kovin hyvin sekaviin, painostaviin tilanteisiin. Mutta jos kertomuksesta saattoi jotain päätellä, miekka tuskin ainakaan oli syypää kalmojen olemassaoloon, tämän tuntuessa enemmänkin suorastaan inhoavan näitä.... eh, jos metalliesineen tunnetiloista nyt mitään varmaa pystyi sanomaan.
"Eh? Ja nyt haluat että me vaan mennään ja... tapetaan se?" Nulikka töksäytti epäuskoisesti päätyen kommentoimaan ohimennen vaiteliaalla manauksella sotkuisen kuontalonsa alta yrittäessään punnita kaikkea kerrottua, Galdin puolestaan jatkaessa vuorostaan kyselytuokiota purppuratukan osaamatta hetkeen setviä ajatuksiaan tarpeeksi tehdäkseen näin. Tosin se valpastui heti silminnähden välittömästi enemmän varuillaan kun haudassa mainittiin olevan entisen sankarin hallussa toinenkin noitakapine, joka oli vastuussa epäkuolleiden hirviöiden olemassaolosta. Ei sillä että se olisi suhtautunut tilanteeseen luottavaisesti alunperinkään, mutta tämä kuulosti entistä pahemmalta. Poika vaihtoi varsin levottoman katseen soturin kanssa tämän tiedustellessa niin tuhon kuin hirviöidenkin olevan ilmeisesti mystisen kruunun ja tämän turmeleman sankarin syytä, johon miekalla tuntui olevan jälleen varsin painavat mielipiteet. "Se... ei sietänyt? Ja hautasi sutkin tuonne?" nuorukainen huomautti hetken pohdittuaan vilkaisten lähintä hengiltä ruhjottua ruumista vastentahtoisesti mutta arvioivasti kuin olisi yrittänyt saada aseen kiinni valheesta, vaikka olikin silkassa hämmingissä tainnut silti pitää epäluulonsa sanallisesti toistaiseksi melko pienissä mittasuhteissa tilanteeseen nähden. Heidän näkemänsä kalmot eivät ainakaan olleet osoittaneet kovinkaan suuria hengenlahjoja pystyäkseen osoittamaan tällaista harkintaa tai älyä... Mutta kaikeksi onneksi hirviöt tai näiden herra eivät kuitenkaan ilmeisesti päässeet kaivautumaan ulos jonkin haudassa kenties estäessä niitä... siitä huolimatta että nämä olivat kuitenkin kyenneet kiskaisemaan heidät sisälle...? Nulikka loi miettivän silmäyksen kivipaaden suuntaan kunnes katsahtikin Galdia heti toiveikkaammin tämän huomauttaessa että kenties häipyminen olisi aivan paikallaan jos hautaan vangittu kalmo kerran ei pääsisi pakenemaan... tosin moinen ehdotus ei selvästikään innostanut miekkaa sitten tippaakaan ennen kuin tätä ehdittiin edes kunnolla pohtia.
Spyrokin säpsähti hohtavan terän hermostuessa ja alkaessa protestoida painavasti pakosuunnitelmaa välähdellen vihamielisesti kuin tuohtumisensa alleviivaukseksi. Tosin jos tämä ei arvostanut vastaanväittämistä, ei erehdyttävästi syytökseltä kuulostava julistus ilahduttanut myöskään purppurapäätä, pojan luimistuessa nopeasti. "Ei me mitään aloitettu, ei edes oltais täällä jos nuo hiton otukset ei olisi jo kiskonut meitä alas!" se päätyi protestoimaan kohottaen jälleen kättään silmiensä suojaksi välkettä vastaan jokseenkin härkäpäisten piirteiden alkaessa nousta esiin härkittäessä yleisen hämminginkin seasta, sen kuitenkin hillitessä pian itsensä ennen kuin alkoi suorastaan nahistella itsetietoisen aseen kanssa vaikka sen leuat kiristyivätkin. Se ei ollut tyytyväinen tilanteeseen tai kenties luottanut miekkaan, mutta tämän sanat avatun haudan uhasta sekä turmioon tuomitusta entisestä sankarista onnistuivat kuitenkin menemään perille saaden sen vaikenemaan. Nulikka empi tovin hampaitaan kirskauttaen kunnes vilkaisi myös vaiteliaaksi mennyttä Galdia. "....luuletko että se... puhuu totta?" Se kysäisi varautuneesti, mutta kuulostaen oikeastaan jokseenkin huolestuneelta. Oli henkilökohtaisesti mitä mieltä miekasta olikaan, siitä ei kuitenkaan päässyt mihinkään että hauta oli selvästi vaarallinen ja oli ollut vähällä koitua jo heidänkin kohtalokseen. Entä jos olisikin mahdollisuus että epäkuolleet voisivat kaivautua ulos ja levittäytyä metsään? Vaikka koko asetelma huolestuttikin nulikkaa... oli tämä mahdollisuus kieltämättä melkein vielä huolestuttavampi. Gald oli kuitenkin tappanut näitä hirviöitä jo monta, kysyvän katseen kertoessa että tämän mielipiteelle taidettiin jopa antaa painoarvoa kaikista epäilyistä (ainakin puhuvaa velhokapinetta kohtaan) huolimatta. Kaipa tämä hyvin pitkälti olisi kiinni soturin aikeista muutenkin. "Ei nämä otukset täällä ainakaan kyllä tajunneet mistään mitään... Ellei täällä ole jotain muutakin jossain" lisättiin kohta hieman vastentahtoisesti, purppuratukan vilkaistessa kammion reunalla kajastavan pahaenteisen käytävän suuntaan. Kalmoja oli kaadettu jo useita, mutta näistä yksikään ei selvästikään ollut se kaivattu yksilö. Jos aikoisi niin tehdä, tätä olisi kaiketi haettava syvemmältä... jostain, missä odottaisi samanlaisia hirviöitä ties kuinka paljon lisää...
|
|
|
Post by submarine on Nov 2, 2013 18:58:00 GMT 3
Miekka vaikutti varsin varmalta koko tilanteesta ja siitä mitä olisi pitänyt tehdä seuraavaksi, eikä Spyronkaan kantaa kyllä tarvinnut erityisen paljoa arvailla. Poika, toisin kuin maaginen Kehränterä, olisi eittämättä halunnut vain häipyä koko paikasta, eikä vaikuttanut turhan luottavaiselta tilanteen suhteen muutenkaan. Eikä tätä kyllä varsinaisesti voinut syyttääkään siitä millään tavoin. Mutta mitä taas Galdiin tuli, ei hän vielä ollut ehtinyt tutkiskella omaa kantaansa. Vaikka... no. Olihan se kukaties ikävää ja töykeää pojan kannalta, mutta soturin oli pakko myöntää, että miekan asenne ja kanta kyllä puhuttelivat. Kaiketi varsin soveliasta, olihan se kuitenkin miekka. "Tapahtuipa se miten tahansa, olette nyt täällä, ja teidän on lopetettava aloittamanne", miekka vastasi varsin hanakasti Spyron vastaväitteisiin varsinaisista syyllisistä, välähtäen painokkaalla tavalla kuin nyökäten tai vetäen kätensä puuskaan. Se ei tainnut jättää juuri keskusteluvaraa asian suhteen. Kukaties olikin paras, että Spyro antoi periksi asian suhteen ensin, pään hakkaaminen miekkaan kun tuppasi tekemään varsin kipeää. Eh, Gald ei voinut olla tuntematta että hänellä olisi pitänyt olla enemmän sanottavaa asioihin, tai kukaties vain enemmän ongelmoitavaa puhuvasta miekasta. Mutta loppujen lopuksi... oli pakko kaiketi myös myöntää että tämä kaikki herätti hänessä jonkinlaista (mahdollisesti epäterveellistä) kiinnostusta. Ja yllättävän vähän paniikkia. Kukaties miekan pitely vain jotenkin rauhoitti. Eipä niin että sen tarjoaminen Spyrolle olisi varmaankaan ainakaan millään tavalla tyynnyttänyt tätä...
Gald tuli kiskoneeksi katseensa irti kauniista miekasta ja kohottaneeksi sen Spyroon, kun tämä taas jokseenkin varautuneesti tiedusteli hänen mielipidettään, joka kyllä taisi tosiaan loistaa poissaolollaan juuri nyt. Eh, olisi varmaankin parempi sanoa jotakin asian suhteen eikä vain istua tässä ihmettelemässä. Spyro ei selvästikään aikonut tehdä mitään ilman häntä (eikä, raadollista kyllä, tainnut oikein siihen pystyäkään tässä paikassa), ja miekka puolestaan vaikutti kykenevältä lähinnä kertomaan mitä pitäisi tehdä. Ainakin sen mielestä. "En tiedä miksi se... valehtelisikaan. Se on... miekka", Gald vastasi lopulta kokeilevasti, yrittäen parhaansa mukaan erotella tilannetta helppoihin ja kiistämättömiin tosiasioihin. Miekat olivat hänen kokemuksensa mukaan melko pitkälti hyvin rehellisiä. Teräs ei valehdellut. Ja tämäkin miekka taisi olla terästä. Jonkinlaista terästä. Kaiketi. "Eh, eikä se taida näyttää sellaiselta joka kieroilisi", soturi lisäsi aavistuksen mietteliäämmin, liikauttaen kevyesti asetta käsissään. Se välähti kirkkaasti, kuin olisi ottanut henkisesti asennon hänen sanojensa vahvistukseksi. Ei, valehtelevat, pahoja aikovat miekat olivat varmaankin... synkempiä ja vähemmän suoraselkäisen sävyisiä. Ainakin näin nyt järkeillen. "Tai jotakin sellaista. En tiedä ainakaan miksi se valehtelisi että täällä... on jotain. Ei se siitä hyötyisi, kai?" lisättiin vielä. Se taisikin olla oikeastaan vahvin seikka jonka Gald asiasta keksi. Miekan kertomat asiat eivät oikein... olleet varsinaisesti sellaisia joilla heitä olisi voinut johtaa johonkin kauheaan ansaan tai harhaan. Miekka, joka oli kuunnellut yllättävän hiljaa kaksikon nopeaa sananvaihtoa, näytti itsekin tajuavan saaneensa ainakin toisen heistä omalle kannalleen, tai ainakin jo kallistumaan sinne päin. Se välähti taas, kuin nyökäten Galdin sanoille, ja kävi taas puheliaaksi. "Mikäli mielitte maallisia rikkauksia, löydätte kultaa ja jalokiviä langenneen herrani arkuista. Mikäli haluatte mahtia, on hänet verhottu aarteisiinsa. Mikäli mielitte kunniaa ja oikeutta, löydätte sitä antamalla minun täyttää tehtäväni ja tuhoamalla hänet", maaginen ase lausui varmanpuoleisesti, käyden nopeasti läpi kaiketi ne tällaisiin paikkoihin yleensä eksyvien yleisimmän narut, joista vedellä. Ja viimeiseksi säästettiin vielä se kaikista tärkein: "Ja mikäli mielitte vielä vapautta ja nähdä auringon, kulkee teidän tienne hänen lävitseen."
Gald antoi hiljaisuuden laskeutua hetkeksi, vilkaisten vielä niin miekkaan kuin Spyroonkin, ennen kuin laski katseensa hetkeksi alas harkitsevaan sävyyn. Sitä ei kuitenkaan kestänyt pitkään, ennen kuin hänen leukaperänsä tiukkenivat päättäväisesti ja hän päästi äkkiä haudan kalmanhajuista hiljaisuutta särkevän äänen, jotakin huokaisun ja hymähdyksen väliltä, ennen kuin äkkiä vääntäytyikin pystyyn, puistellen itseään puhtaaksi kosteasta maasta. Soturin liikkeessä oli melkoista määrätietoisuutta, kun hän kohotti miekan käsissään, ja pyöräytti sitten sillä kaksi nopeaa, kokeilevaa kaarta. Ei minkäänlaista kitkaa tai vastaanharaamista, ase totteli hänen kättään uskomattoman kauniisti. Se oli todellakin Miekka. "Minä haluan niitä kaikkia, ja muutakin", Gald hymähti lopulta ääneen, laskien miekan sivulleen ja kohottaen katseensa melkein tyytyväisin elkein kohti kattoa. Se oli toki varsin hyödytöntä, kun vastassa oli vain ties miten paljon maata, mutta ele kai sekin. Kukaties moinen varmuus ei sopinut tähän paikkaan ollenkaan, mutta oli kai parempi löytää edes vähän sisua tämän kaiken keskellä. Se, pakko myöntää, helpotti. Ohimennen Gald pyyhkäisi jälleen kerran hiuksensa silmiltään, ennen kuin laski katseensa Spyroon, virnistäen nyt niin hyvin kuin vain pystyi. Melko hyvin tilanteen huomioon ottaen, vaikka hampaat eivät juuri paistaneetkaan miekan luomassa valossa. Silti, hän oli onnistunut löytämään ainakin hieman uutta tarmoa tämän kaiken keskellä. "En tiedä mitä tässä nyt on meneillään, mutta minusta tuntuu että haluttiinpa tässä nyt mitä tahansa, meidän täytyy mennä syvemmälle. Eikö? Täällä me vain mädännymme saamatta aikaan mitään", mies eritteli niin johdonmukaisesti kuin nyt vain kykeni. "Mennään ja tehdään mitä voimme. Ja häivytään sitten täältä kun tiedämme miten."
|
|
|
Post by spyrre on Nov 2, 2013 21:29:31 GMT 3
Kehränterä ei tuntunut haluavan antaa periksi kannassaan siitä huolimatta että sai osakseen jonkinlaista vastarintaakin... tämä vaikutti olevan mekoisen taipumaton myös mielipiteineen yleisen olemuksensa lisäksi. Vaikka puuskahtikin hieman epämääräisesti saivat tämän sanat kuitenkin purppuratukan ilmeisesti ainakin harkitsemaan, ennen kuin tämä vilkaisi jälleen varsin kysyvästi Galdia. Kenties se oli osannut jo hieman pelätäkin löydöstään hyvin kiinnostuneen miehen suhtautumista joten tämä ei varsinaisesti yllättynyt kun edelleen asetta tutkiskeleva soturi vastasi hetken pohdiskelun jälkeen hyvin miekkaa myötäilevästi, vaikka tämä aiheuttikin jälleen jonkin verran levottomuutta nulikassa. Niin miestä kuin Kehränterääkin vilkaistiin varuillaan, mutta kun soturiltakaan ei irronnut myötämielisyyttä poika joutui tyytymään jokseenkin turhautuneeseen ähkäisyyn ja heilauttamaan paljonpuhuvasti käsivarsiaan... joka tosin johti varsin pian irvistykseen ja näreään raajan hieromiseen. "Niin onkin. Eli sen ei edes pitäis sanoa mitään. Sähän sanoit ettei oteta mitään outoa!" Spyro huomautti oman mielipiteensä soturin pohdiskeluihin, mutta vaikka ilmeisesti jo aivan se, että miekalla yleisesti edes oli sanottavaa mihinkään oli sen mittapuulla varsin epäilyttävää, sai arvio siitä mitä Kehränterä voisi valheilla edes saavuttaa sai nulikankin sentään empimään. Suoraan sanottuna sekään ei ollut aivan varma mitä epärehellistä jokin sellainen kuin miekka voisi haluta... eh, muuta kuin kenties likimain ne asiat mitä tämä oli sanonutkin. Ota nyt puhuvien metallinpalasten ajatuksenjuoksusta jotain selvää....
"......ei hajuakaan" oli lopulta ainoa mitä poikakaan osasi lopulta kommentoida kiusaantuneesti mutisten tämän motiiveihin, vaikkei selvästikään pitänyt siitä että joutui myöntämään tämän. Vastahankaisemmankin kaksikosta jäädessä enemmän tai vähemmän kahden vaiheilla haromaan takaraivoaan innostui miekkakin jälleen tarjoamaan kaikkea mahdollista seikkailijoita houkuttavaa minkä vain keksi, mutta vaikka vilkaisikin rohkaistunutta kapinetta kyseenalaisesti Spyro ei tällä kertaa sanonut mitään. Kaipa se oli tilannetta pohdiskeltuaan päätynyt väkisinkin ainakin yhteen väistämättömään johtopäätökseen, jonka miekka vahvistikin viimeisenä repliikkinään: oli mitä mieltä vain, niin tuskin he ainakaan olivat kiipeämässä ulos samaa reittiä kuin mitä olivat tulleet. Hetken aikaa kammiossa vallitsi jopa harkitseva hiljaisuus, viimeisen painavimman sanan taidessa lopulta jäädä Galdin harteille. Kenties laiha nulikka ei vain ollut varsinaisesti luontaista haudanryöstäjä-tyyppiä eikä se tuntunut innostuvan kovin näkyvästi aarteen lupailustakaan jääden lähinnä silmäilemään soturia tämän miettiessä, kunnes tämä viimein tuntui vetävän johtopäätöksensä. Purppuratukasta irtosi jonkinlainen tuskastunut, mutta lopulta lähes alistunut ähkäisy haukansilmäisen miehen lopulta kavutessa motivoituneena jaloilleen todeten että tahtoi kaiken jota tarjolla oli ja ehkä vähän enemmänkin. Eipä kai siihen lopulta ollut enää paljoakaan sanottavaa...
Spyro jäi toviksi lähinnä härkkimään sekavaa kuontaloaan levottomana seuratessaan katseellaan kun Gald kokeili hohtavaa miekkaa kädessään tehden tällä muutaman heilautuksen. Tämä tuntui oikeastaan rohkaistuneen paljon saatuaan aseen käsiinsä siitä huolimatta että oli hetki sitten vähällä tulla syödyksi, mutta... eh, no. Kaipa suulaskin miekka oli miekka ja vaikka Spyro ei paljoakaan osannut näistä kokemuksesta sanoa, kapine oli kyllä vakuuttanut kiven kovaa auttavansa jos saisi tahtonsa läpi. "....äh. No. Niin kai" poika myötäsi viimein hieman innottomasti Galdin arvellessa että tähän jäämällä ei ainakaan saavutettaisi mitään, kunnes se huokasi ja nosti katseensa jostain alaviistosta jonne oli jäänyt hetkeksi vilkuilemaan. "Ei kai me oikein muuta voida. Jos olet varma. Äh. Eihän näitä otuksia enää hirveän paljon voi täällä olla" viimeinen lause lisättiin varovaisen toiveikkaasti pienellä viiveellä, vaikka pojan ilmeisesti täytyi kuitenkin periaatteesta luoda jälleen hieman siristelevä kyräily hohtavaan miekkaan. Taisi vaikuttaa varsin selvältä ettei soturi aikonut enää ainakaan luopua tästä... Hiljakseen katsekin taidettiin jo uskaltaa irrottaa miekasta, tämän huomion kulkeutuessa lattialla vähän matkan päässä tuupertuneen kalmon tuntumassa lojuviin esineisiin. "No. Et taida tarvita tätä sitten ainakaan enää" purppuratukka arveli suunnaten hiljakseen lattian poikki kunnes kumartui poimimaan itsekin hieman arvioivaan sävyyn Galdin aiemman, tarpeeksi toimivaksi todistetun ruman nuijantapaisen maasta. Tämä kapine oli ainakin painavampi kuin kyseenalainen pöydänjalka ja vaikka sillä oli naama tämä sentään ymmärsi olla puhumatta, eikä vaatinut paljoakaan vertailua hylätä vanha puunpala ja korvata kapine tällä... ellei Gald nyt jostain syystä keksisi haluta molempia, jota spyro ei kyllä ainakaan olettanut. Tämä näytti kuitenkin sen verran innostuneelta Kehränterästä...
No, kaipa jonkinlainen päätös oli lopulta tehty, kaiken hämmingin jälkeen. Nykäistyään ohimennen hihaansa Spyro kurottautui poimimaan vielä puoliksi unohtuneen kristallinkin kunnes suoristautui ja jäi olkapäänsä yli toiseen vilkaistuaan mittailemaan varovaisesti kauempana kajastavaa tunnelin suuta, aikomatta ainakaan rynnistää minnekään yksin vaikka oli antanut ymmärtää suostuvansa tulemaan mukaan. Ainakaan vielä täältä ei tunkenut esille lisää kalmojakaan joten heidän läsnäoloaan tuskin oli huomattu... kaipa se pian nähtäisiin mitä syvemmällä maan uumenissa piili. Toivottavasti jotain, joka oli jopa riskin arvoistakin.
|
|
|
Post by submarine on Nov 3, 2013 14:21:12 GMT 3
Gald oli onnistunut löytämään hieman uutta tuulta purjeisiinsa, mutta ikävä kyllä Spyro ei tuntunut oikein jakavan sitä. Toisaalta, tuskinpa sitä olisi tältä mitenkään voinut vaatiakaan. Poika ei, ikävä kyllä, ollut soturi jolla olisi ollut mitään syytä luottaa taitoihinsa, tai mihinkään muuhun, tällaisessa paikassa. Tämä halusi vain pois täältä, ja se oli kukaties ymmärrettävin asia koko tässä tilanteessa. Gald tuli ohimennen vakavoituneeksi taas aavistuksen, huokaisten melko kuuluvasti ennen kuin jäi katsomaan parhaansa mukaan innottomasti tilannettaan kyräilevää poikaa. "Hei, älä huoli. Me pääsemme täältä kyllä, ja sitten syödään hirveä. Se on siellä vielä", soturi tokaisi lopulta pojalle, yrittäen keksiä ainakin jonkin positiivisen asian. Tällaisessa paikassa unohti hyvin helposti ja nopeasti, että mitään muuta enää edes oli. Mutta maanpäällinen oli yhä olemassa, ja niin oli hirvipaistikin. Ja kaikki muukin, toivottavasti. "Ja sitten minä opetan sinulle miten tuota käytetään. Niin että seuraavalla kerralla hiidet eivät uskalla edes vilkaista suuntaasi", lisättiin vielä, kun poika noukki maasta pronssipäisen, jämäkän nuijan pöydänjalkansa tilalle ja tutkiskeli sitä. Gald onnistui hymähtämään uudelleen, vaikka se olikin varsin kevyt ja enemmänkin muodollinen äännähdys. Eh, kukaties jopa muistutus hiisistä oli tässä kohtaa jollain tavalla lohdullinen. Niiden pelkääminen oli kuitenkin loppujen lopuksi huomattavasti mitättömämpi juttu kuin... no, tämä kaikki. Kammottavat epäkuolleet ja kaikki muukin.
Gald antoi hiljaisuuden laskeutua hetkeksi, ennen kuin vilkaisi kädessään pitelemäänsä miekkaan. Huotraa sille ei tuntunut olevan missään, mutta toisaalta juuri nyt oli tuskin mitään tarvettakaan laittaa miekka ainakaan pois käsistään. Nyt kun se ei puhunut tai kokenut sen erikoisempia... tunteenpurkauksia (jos miekka nyt pystyi tuntemaan yhtään mitään), oli sen hehku lähinnä tasaista ja melko hillittyä. Sen valossa kyllä näki, mutta ainakaan se ei särkenyt silmiä. Eh, kaipa se oli yhtä hyvä valonlähde kuin kristallikin. Kukaties ei tehnyt pahaa pitää molempia käsillä. "Mmh. Jos tällä miekalla on yhtään rahkeita sanojensa tueksi epäkuolleiden vihaamisesta, hoituvat loput tielle tulevista ehkä helpommin", Gald uskalsi miettiä ääneen, kohottaen taas puolitarkastelevasti terää. Eh, olisi lopulta ollut varsin lattean ikävää, jos mahtimiekaksi itseään julistava ase olisikin osannut lähinnä vain... puhua ja hohtaa - vaikka nekin toki olivat ehdottomasti ihmeellisiä kykyjä. Mutta miekka joka yritti olla jotain muuta kuin ase oli ehdottomasti sen verran kyseenalainen, että Spyron nihkeys koko taikakalun suhteen voitaisiin ottaa uuteen harkintaan... "Nyt kun minulla on kantaja, me puhdistamme tämän paikan puhtaalla valolla ja pyhällä vihalla", miekka suostui jopa vastaamaan taas tuikkien. Se kuulosti kyllä varsin varmalta asiasta, kuin ei olisi ollut edes väliä kuka sitä kantoi. Kunhan... joku. Eh, alentava ajatus kukaties, mutta ainakin se taisi kertoa jonkinlaisista voimista. Gald laski sen taas sivulleen ennen kuin kohotti haukansilmänsä (tai kotkansilmänsä) kohti Spyroa. "No... kaipa se on jotain. Eh, tiedän ettet pidä tästä, mutta kyllä tämän kanssa varmaan on paremmat mahdollisuudet kuin ilman sitä", soturi tokaisi, kuulostaen jopa jossain määrin sovittelevalta. Ja rehellisesti aavistuksen kiusaantuneelta. Oli pakko myöntää ettei hän varsinaisesti olisi halunnut ainakaan riitaantua sen ainoan (elävän ja lihallisen) toverinsa kanssa tässä paikassa. Spyro oli kyllä jo myöntynyt, mutta ei tätä voinut millään ainakaan tyytyväiseksi väittää.
Hetkisen Gald raapi vapaalla kädellään niskaansa hiljaisuudessa, kieltämättä ja korkeintaan huonosti peitellyn kiusaantuneena. Eh, olipa hän nyt sitten suuri soturi joka oli juuri löytänyt mahtiaseen tai ei, ja oltiinpa tässä nyt sitten kammottavassa epäkuolleiden haudassa tai ei, oli jollakin oudolla tavalla Spyron laiminlyöminen silti se huolestuttavin asia. Poika oli kuitenkin tässä hänen takiaan, ja sitä paitsi ainoa elävä olento hänen lisäkseen ties miten pitkällä matkalla. Ja olihan hän vannonut suojelevansa tätä. Tai siis jotakin. Eh, hän ei tainnut olla erityisen hyvä tässä. "Hei, en minä tahdo kiusata sinua tällä. Mutta minusta tämä on nyt paras vaihtoehto", Gald tokaisi parhaalla ja diplomaattisimmalla äänellään, ennen kuin astui aavistuksen lähemmäs ja kumartui pojan puoleen. "Okei, entä jos tehdään näin? Sitten kun me pääsemme pois täältä, sinä saat päättää otammeko yhtään mitään mukaan vai viskaammeko ihan kaiken kuoppaan ja juoksemme pois. Mutta vasta sitten. Juuri nyt me tarvitsemme, niin ikävältä kuin se tuntuukin, tätä miekkaa. Mutta sitten kun seisomme taas maan päällä, teemme ihan kuten haluat. Kaikki pois mikä vielä silloinkin tuntuu epäilyttävältä", hän selitti, yrittäen kuulostaa mahdollisimman seikkaperäiseltä ja loogiselta asian suhteen. Miekka vaikutti siltä, kuin sillä olisi ollut paljonkin sanottavaa asian suhteen, mutta se vaikeni kyllä kun Gald vaihtoi sen melkoisen rivakan kovakouraisesti kädestä toiseen, ennen kuin ojensi oikeaa kättään Spyrolle kättelyn merkeissä. "Sovittu? Minä päätän nyt, sinä sitten? Ja sitten tehdään hirvipataa?"
|
|
|
Post by spyrre on Nov 3, 2013 19:15:20 GMT 3
Vaikka kaksi kolmasosaa kolmikosta taisi olla päättänyt mitä seuraavaksi olisi paras tehdä, se viimeinen ei tainnut olla tähän hätään kovin varma monestakaan asiasta. Spyro vilkaisi kyseenalaisesti ulos johtavan käytävän suuntaan Galdin todetessa rohkaisevaan sävyyn että ulos vielä päästäisiin siellä odottavan hirvipaistin äärelle, mutta ei sentään tuonut enää epäilyksiään ilmoille vaikkei tainnutkaan olla kummoinen näitä piilottamaan. Maanpinta, aurinko ja jopa sellaiset ajatukset kuin mahdollinen seuraava ateria tuntuivat olevan kaukana kun monet muut uhkaavat mahdolliset vaarat tunkivat etusijalle, mutta... no, kenties ne kuitenkin odottaisivat siltä varalta että he vielä pääsisivät kapuamaan ulos. Mies tuntui sentään uskovan että he pääsisivät, luvaten jopa näyttää kuinka maasta poimittua nuijaa käytettiin. Poika pyöritteli kapinetta hieman hakevasti terveessä kädessään kunnes lopulta hetken emmittyään nyökkäsi pienesti. Kenties mies yritti vain rauhoitella, mutta tuntui kuitenkin hyvältä muistaa että edessä oli vielä muutakin kuin tämä, vaikkakin vain ateria sekä kenties edes melko tuttuja hiisiä. "Eh, saa nähdä niistä. En ole kauhean hyvä tällaisessa" nulikka myönsi kenties jokseenkin tarpeettomasti yskähtäen kunnes kuitenkin irvisti hieman muistutukselle hiisistä. "....nekin hiton otukset olis kyllä parempia kuin... nämä" lisättiin jupisten tämän katsahtaessa lähes syyttävästi lähimpien kalmojen suuntaan ennen kuin otti askelen mielenosoituksellisesti kauemmas. Kaipa se oli myönnettävä että vaikkei purppuratukalla ollut selvästikään kovinkaan lämpimiä välejä vihernahkoihinkaan (tuskin kellään oli, kyseenalaisesti toisilla hiisilläkään) olisi hauta täynnä näitä silti ollut vähemmän ikävä havainto kuin nämä täysin luonnottomat hirviöt...
Tilanteesta huolimatta kaipa jonkinlainen jämäkämmän kättäpidemmän saaminen toi ainakin hieman hermoja vaikka tuskin varsinaisesti mielenrauhaa saavuttikaan. Galdin jäädessä hetkeksi tutkiskelemaan Kehränterää pyöritteli Spyrokin omaa, puunpalasta painavampaa asettaan siirtyen ilmeisesti vaihteeksi miekan kyräilystä pitämään silmällä käytävän suuta siltä varalta että valo tai meteli houkuttelisi paikalle jotain. "No, kai se on edes terävä" nulikka tokaisi jokseenkin puolivillaisen arvionsa hohtavasta terästä soturin pohdiskellessa tämän käytännöllisyyttä, johon miekka itsekin heitti määrätietoisen julistuksensa innokkaasti välähdellen. Kapine saikin osakseen uuden kyseenalaisen vilkaisun Spyronkin ilmeisesti pistäen pienen kulmien kurtistuksen keralla merkille aseen tuntuvan oikeastaan välittävän lähinnä vain siitä että pääsisi huitomaan jotain.... ja hohtamaan lisää ilmeisesti, ainakin tämä tuntui hyvin mielellään heittävän kielikuvia valosta hieman kaikkialle. Eh. Kaipa kapineeseen oli pakko luottaa ainakin sen verran ettei Gald pärjäisi tämän kanssa ainakaan huonommin kuin ruman irvistelevän nuijan... niin kauan kuin itse miekka ei tekisi mitään typerää ainakaan. Oltiinhan sitä kuitenkin ileisesti aikeissa hyvin pitkälti seurata tätä tämän puheiden varassa alas ties mihin katakombeihin, missä epäilemättä odotti määrittelemätön lauma lisää kalmoja. Olivat hitaita tai eivät, jo neljäkin oli tuntunut olevan tarpeeksi kerralla...
Spyron epäröinti ei ollut sitä hienovaraisinta laatua Galdinkin pistäessä tämän merkille, mutta ainakin poika oli jo hiljennyt vastaväitteissään todettuaan olevansa alakynnessä koko aiheessa. Soturin perusteluissa oli sentään loogista perää, johon oli hankala keksiä järkevää vastavetoa pelkän epäilyksen ja tuntemuksen pohjalta... siitä huolimatta että purppuratukan logiikan mukaan tällaiseen noitakapineeseen koskeminen ja tämän uskominen suoralta kädeltä oli jo aivan oletusarvoltaan huono idea. Nulikka liikahti levottomasti paikallaan vilkaisten myös hieman kiusaantuneeksi käynyttä Galdia kunnes vastasi tälle lähinnä nyökkäyksellä... joko myötäillen kaikesta huolimatta taikka vahvistaen ettei pitänyt miekasta, tai todennäköisesti hieman molempia. Valinnanvaraa ei kuitenkaan lopulta ollut paljoakaan, sen oli poikakin jo päätellyt. Se päätyikin näyttämään rehellisesti melkoisen yllättyneeltä kun soturi hetken vaivautuneen hiljaisuuden jälkeen edes tiedosti erimielisyyden tarjoten sovittelevaan sävyyn odottamattoman diplomaattista ratkaisua. Purppuratukka räpäytti muutamaan kertaan silmiään vilkuillen ojennettua kättä kunnes nosti katseensa hieman kulmiaan rypistäen odottavaan soturiin. "Oletko tosissas?" se töksäytti hieman epäluuloisesti vilkaisten varuillaan miekkaankin kuin odottaen tämän alkavan mekkaloida jälleen hetkellä millä hyvänsä. Nulikka ei tainnut olla tottunut siihen että tälle annettaisiin näinkin paljon painoarvoa ja se tuntui hämmentyvän hetkeksi edes mahdollisuudesta että toinen edes ehdotti tällaista... mutta kaikesta päätellen mies taisi olla vakavissaan? Yllätyksekseen se alkoi tuntea olonsa hieman syylliseksi vaatiessaan soturia luopumaan löytämästään esineestä josta tämä selvästi piti, pojan oltua kuitenkin suurimmaksi osaksi enemmän huolissaan kuin vihainen vaikka olikin tainnut osoittaa tämän enemmän tai vähemmän kärkkäästi. Eihän hänkään lopulta tiennyt varmasti oliko miekka edes kirottu... vaikkei hän pitänytkään kapineen ensivaikutelmasta. Lopulta kuitenkin siihen ainakin saattoi luottaa että soturi varmasti pyrki saamaan heidät kokonaisina ulos, kaavaili itse miekka mitä hyvänsä. Ja kaipa tämä tosiaan tekisi tämän paremmin miekan kanssa kuin ilman.
Nulikka tuntui punnitsevan silti tilannetta hetken kahden vaikeilla ennen kuin viimein kohautti hieman olkapäitään vaikka alkuun hieman katsetta vältellen. "...ehm. No. Jos, tuota. Äh. Kai... se on fiksuinta" saatiin ilmaistua hieman hapuilevaan sävyyn kunnes Spyrokin päätyi puuskahtamaan vaivautuneesti pääsemättä kuitenkaan tällä kertaa käsiksi kuontalonsa sotkemiseen pitelemiensä esineiden vuoksi. "Se vaan... Ole sitten varovainen tuon kanssa, jos se.... kun ei noista tuollaisista koskaan tiedä. Ja muutenkin! En meinaa alkaa enää katsomaan jos ne hiton otukset yrittää vielä pureskella jotain!" Virkkeen hieman epävarmasta aloituksesta huolimatta tämä viimeisteltiin kohta jokseenkin härkäpäiseen sävyyn kunnes poika kohta siirsikin hypistelemänsä nuijan terveestä kädestään vastatakseen jokseenkin sovinnolliseen kädenpuristukseen. Aiemmasta kireydestään huolimatta se oli tainnut ainakin leppyä melkoisesti pienen hämminkinsä jälkeen ollen hyvillään huomioinnista vaikka se ei voinutkaan vastustaa kiusausta luoda alleviivatun varoittavan katseen miekkaan. Kapinetta oli ilmeisesti ainakin päätetty pitää silmällä... ja tehdäkseen selväksi ettei hän ainakaan suostunut mihinkään siksi että tämä sanoi yhtään mitään. Luulisi vielä saavansa alkaa hyppiä lisää nenille.
"Äh. No. Mennään sitten että päästään poiskin... ja syömään. Ei kai näitä raatojakaan ole hyvä päästää ulos täältä jos ne kerran ylettyi vetämään meidätkin tänne... jos ne voi pysäyttää jotenkin" purppuratukka kuittasi viimein jokseenkin vähemmän vastahankaiseen sävyyn, kuin jopa hieman päättäväisyyttä äänessään. Edessä oli silti reissu alemmas epäilyttävään käytävään epäilyttävän miekan kanssa mutta kaiketi se tunsi olonsa silti paremmaksi joten parempi kai hoitaa homma pois alta ennen kuin alkaisi jälleen epäröidä. Ainakin nuija heitettiin paremman idean puutteessa olalle katsahtaen sitten odottavasti Galdia ennen kuin jäi mittailemaan ymmärrettävästi vieläkin jokseenkin varuillaan edessä odottavaa tunnelia. Tämä ei tuntunut vaihteeksi aivan yhtä epävarmalta vaikka tilanne sinänsä olikin sama kuin aikaisemminkin, kaipa motivaatio teki joskus pieniä ihmeitä kun se itsekin viimein päätti mitä tuli tehdä ainakin tähän hätään. Ehkä mies saisi nämä loputkin hitaat, vaikkakin verenhimoiset hirviöt hengiltä nyt paremmin tulematta pureskelluksi kun tiesi mitä odottaa... varmaankin? Kuten oli sanonutkin, Spyrolla oli myös varsin vähän haluja katsoa moista uudestaan tämänkään kannalta kuin omaltaankaan. Mutta olivathan he kuitenkin selvinneet jo tähänkin saakka.
|
|
|
Post by submarine on Nov 5, 2013 16:12:31 GMT 3
Galdin ehdotus tuntui saavan Spyron edes hieman vähemmän nyreäksi koko tilanteesta, vaikka tämä vaikuttikin varsin hämmentyneeltä siitä että tältä edes kysyttiin, kuten myös jokseenkin kiusaantuneelta. Mies kuitenkin odotteli kaikessa rauhassa ja kärsivällisesti kunnes poika lopulta antoi kunnon vastauksen, kuin ainakin tasavertainen toveri, korkeintaan nyökäten ohimennen kun tämä töksäytti varsin epäluuloisen kysymyksen hänen totisuudestaan. Ja kun tämä lopulta ilmeisestikin suostui uskomaan että tässä todellakin annettiin nyt valtaa ja päätöksentekoa muillekin, hymähti soturi tyytyväisesti ja nyökkäsi uudelleen. "Noh, uskonpa että tämä, kuten varmaankin kaikki muukin jos sellaista nyt on, pääsee todistamaan hyödyllisyytensä. Ja jos se ei sitten ole hyödyllistä tai on epäilyttävää, niin en minäkään sitä halua", Gald järkeili varsin loogisenpuoleisesti, kuin tässä nyt ei lopulta olisi edes ollut mitään erimielisyyttä. Eh, ja tuskinpa varsinaisesti olikaan. Galdilla saattoi kukaties vain olla utilitaarisempi asenne tällaisiin taikakaluihin. Kaipa sekin oli soturiutta. "Mmh. Toki, toki. Sinä olet minun maalaisjärkeni nyt, jos aion jotain tyhmää", Gald vastasi aavistuksen huvittuneesti toisen puuskahtaessa vielä uuden kehoituksen olla varovainen tällaisten kanssa, ennen kuin tarrasi ojennettuun käteen. Hän puristi sitä jämäkän rehdisti, ennen kuin päästi irti ja näytti nopeasti jopa vakavoituvan aavistuksen verran, vilkaisten vielä ympärilleen pimeässä. Kukaties tässä oli ollut edes hieman positiivisempi käänne (ainakin hänen mielestään, tuskinpa Spyron), mutta siitä huolimatta tilanne oli kaikkea muuta kuin mukava tai hyvä. Pitäisi keskittyä nyt siihen
"Uskonpa että ne pysähtyvät kuten nämä tähänastisetkin", Gald tokaisi ja nyökkäsi, kun Spyro lopulta totesi, että olisi paras vain mennä ja hoitaa tämä loppuun. Siihen hänellä ei ollut ainakaan mitään vastaansanomista. Tätä oli jo nähty aivan liikaa, ja oli aika ratkaista tämä. Miekka hänen kädessään tuntui yhtä aikaa lohdullisen raskaalta ja voimallisen kepeältä. Jo aivan vain tavallisella, nyt tuhonsa kohdanneella miekallaan hän olisi iskenyt minkä tahansa näistä kalmoista armotta maahan, ja jokin pieni ja sinnikkään innokas ääni hänessä halusi jo nähdä, mitä tämä mahtiase saisi aikaan. Eipä niin että hänellä olisi ollut pienintäkään halua juosta surman suuhun, mutta... nyt tuntui siltä kuin hänellä olisi ollu oikea kalu tätä kaikkea hulluutta ja kauhua vastaan. Jokin jolla iskeä takaisin, ei vain puolustautua. "Muista, pysy takanani ja valppaana. Eh, ja jos... nyt sattuu jotain niin... luotan sinuun", soturi totesi aavistuksen hapuillen, yrittäen kuulostaa silti mahdollisimman luontevalta asian suhteen. Ehh, toisaalta tuskin olikaan luontevaa tapaa sanoa, että jos taas uhkasi tulla syödyksi elävältä, elätteli toivoa että poika juoksisi taas väliin vaarantamaan henkensä. "Eh, visko niitä vaikka rojulla tai jotakin jos ei muuta. Voivat vaikka kaatua", lisättiin vielä, vaikka se eittämättä kuulostikin kaikkea muuta kuin kannustavalta. Eh, lopulta taisi olla melko vaikea peitellä sitä, ettei hänellä ollut hajuakaan olisiko poika pitänyt vain käskeä pysyttelemään kaukana ja piilossa vaiko ottamaan osaa kun oli aivan yhtä pahasti tässä. Eh, yleensä sotureiden ei tarvinnut miettiä tällaista. Kunhan vain teki oman osansa. Vaikka se kukaties olikin varsin riviajattelua. "Minä... luotan harkintakykyysi! Tee parhaasi!" Gald lopulta lähestulkoon puuskahti kiusaantuneena, ennen kuin käännähti kannoillaan ja marssi muutaman askeleen kohti tunnelia, joka eittämättä johtaisi yhä vain alaspäin. Hän pysähtyi hetkeksi tuijottamaan sitä, odottaen.
Kun nyt asiat oli selvitelty ja tilanne jollain tavalla tiedossa, ei tainnut tosiaan olla enää mitään muuta tehtävissä kuin suunnata alaspäin. Gald vilkaisi vielä taakseen, kuin varmistaakseen Spyron olevan hollilla, ennen kuin lähti varovaisesti lähestymään tunnelia. Se oli aivan yhtä synkeä kuin edellinenkin, tai koko paikka, ja kaartuessaan ja kallistuessaan alaspäin se jäi ikävän epäilyttävästi varjoihinkin. Soturi kurkisti varovaisesti sinne, kumartuen jännittyneenä ja valppaana. Mitään ei kuitenkaan sen suuremmin kuulunut tai näkynyt, taaskaan. Hetken odotettuaan mies lopulta huokaisi hiljaa, ennen kuin otti askeleen tunneliin. Sen kapeat seinät ja matala katto tuntuivat suorastaan nielaisevan. Hohtava miekka, Kehränterä, hänen kädessään taisi olla jossain määrin oudompi valonlähde kuin soihtu tai edes pieni säteilevä kristalli, ja hän yrittikin parhaansa mukaan pitää sen sivullaan ja takanaan ettei paljastaisi tuloaan aivan kaikille. Välillä katse käväisi Spyrossakin, varmistaen miten hyvin tämä selvisi. Todennäköisesti aivan tarpeeksi hyvin. Poika oli melkoisen sitkeä...
|
|
|
Post by spyrre on Nov 5, 2013 20:36:27 GMT 3
Kenties tilanne ei ollut vieläkään paljoakaan vähemmän uhkaava, mutta ainakin tähän oli löytynyt hieman uutta varmuutta. Vaikka Spyro taisi aluksi vaikuttaakin hieman skeptiseltä ja hämmentyneeltä päätteli se viimein Galdin ilmeisesti tarkoittavan mitä sanoi ja jopa odottavan vastausta mikä sai sen hetkeksi harkitsemaan tilannetta. Kehränterä oli tullut miehellekin selkeänä yllätyksenä mutta silti tällä taisi kuitenkin olla jonkin verran enemmän kokemusta tällaisesta voidakseen näin keveästi todeta että oli kuinka kiiltävä hyvänsä, jos osoittautuisi huonoksi kapineen voisi yhtä hyvin vain viskata pois. Mutta vaikka ei olisikaan erityisemmin aikaansa tämänkaltaisisa haudoissa viettänytkään tämä ei selvästi ollut soturin ensimmäinen kerta tien päällä, joten kaiketi tästä ei pitäisi yllättyä... ei sillä etteikö pojalla olisi silti ollut epäilyksensä kapineesta. Mutta... kaiketi nämä voisivat sitten odottaa. Ainakin hetken. "Voin pitää sitä sitten silmällä" se lupasi nyökäten puristaessaan ojennettua kättä, kenties hieman huolestuttavasti vaihteeksi hiljenneen miekan kannalta vaikka kaipa se ymmärsi tarkoittavansa asioita hieman laajemminkin kuin pelkästään aseen vahtaamisena. Ainakin aihe tunnuttiin ottavan varsin vakavasti ellei jopa hieman liiankin, jos olisi ottanut huomioon miehen kenties hieman puolivakavan sävyn viimeisessä repliikissään.
Lopulta tehtävissä ei tainnut olla enää muuta kuin kääntyä kohtaamaan edemmäs maan uumeniin kiemurteleva pimeä käytävä ja mitä ikinä tämän päässä odottikaan. Esimerkkiä seuraten Spyrokin sihtasi hetken silmiään niin kristallin kuin miekankin valossa siristellen eteenpäin varjojen keskelle Galdin puhuessa ja tuodessa ilmoille jälleen joitain neuvoja ja kehotuksia, muistuttaen jälleen pysymään taaempana. Toteamuksestaan päätellen haukansilmäinen soturi ei epäillyt etteikö olisi voinut nyt miekka apunaan kaataa lisää vastaantulevia kalmoja ja kohta poikakin nyökkäsi tälle pienen pohdinnan jälkeen, kunnes mies kuitenkin jatkoikin hieman odottamattomammin. Tämän ilmaistessa hapuilevaan sävyyn luottavansa jälleen pojan harkintaan jos jotain menisikin pieleen tämä liikahtikin jälleen hieman levottomasti luoden tämän suuntaan uuden yllättyneen vilkaisun olematta hetkeen aivan varma miten vastata. Kenties soturi ei ollut aivan varma kykenisikö nulikka paljoonkaan päätellen hapuilevasta ja hieman kiusaantuneesta sävystä, tuskin poika itsekään oli, mutta... luottamus oli iso asia varsinkin kun toinen oli kuitenkin ollut mukana näkemässä kuinka hän oli painellut pakoon hiisiä ja he molemmat olivat olleet vähällä tulla kävelevien raatojen popsimaksi, mikä tuskin oli erityisen imarteleva suositus kenellekään. Kuitenkin... tämä sanoi jotain tuollaista? Väkisinkin häivähdys pelkoa epäonnistumisesta nosti päätään mielikuvien aiemmasta noustessa esiin, mutta se ravistettiin kiireesti taka-alalle vaikka tämä ehtikin saamaan purppuratukan leukaperät kiristymään aavistuksen. ....eihän hän voinut vain istua taustalla tuijottamassa, ainakin se oli varmaa. Se ei vain... ollut oikein, jos jotain tapahtui. Tällä kertaa emmittyään vain hetken se nyökkäsi uudemman kerran suoristautuen hieman ja puuskahtaen itsekseen. Nyt ei ollut aikaa tällaiselle... kävi miten kävi, enää ei tiukassa tilanteessa saisi jäädä empimään kuten aikaisemmin jos oli tarpeen tehdä jotain. "...mä yritän. Ensi kerralla olen nopeempi" purppuratukka vahvisti viimein haettuaan itsekin hetken sanoja, jos ei varsinaisen malttamattomasti niin ainakin härkäpäisempään sävyyn seuraten katseellaan ohi kiirehtivää Galdia kun mies asteli eteenpäin töksäytettyään asiansa. Vaikka toinen ei ollutkaan aivan varma oliko tämä lopulta hyvä idea nulikka ei kenties olisi kuitenkaan ollut hyvillään vain komennuksesta painoa piiloon ja pysyä siellä päätellen pienestä ryhdistäytymisestä, vaikka tämä kaiketi aavisti myös soturinkin pienen vastahakoisuuden. Pojan olemus oli kyllä varautunut mutta muuten nuorukainen ei kuitenkaan osoittanut aikeita harkita itsekseen jäämistä minnekään, vaan silmättyään vielä varmuuden vakuudeksi maassa makaavaa ruumista jonka pään nuija oli murskannut se paransi otettaan aseesta ja asteli kevyin askelin tunnelin suuta tutkivan soturin jälkeen. Kaiketi olisi lopulta sitten eria asia miten tämä lopulta toimisi, mutta ainakin se aikoi yrittää vaikkei tiennyt tarkalleen mitä edes odottaa... varmaankin lisää ruumiita ainakin.
Galdin suunnatessa varovaisesti sisään tunneliin poika vetäisi hieman henkeä ennen kuin himmensi kristallia jälleen viitanliepeellään ja seurasi lopulta perässä myös hieman kumarassa vaikkei lyhyellä nulikalla tainnut olla pienintäkään vaaraa ainakaan iskeä päätään kattoon. Kuten aiemminkin, käytävä oli ahdas, hiljainen ja tyhjä Galdin pitelemän miekan valaistessa reittiä eteenpäin kuin kalpea tasainen soihtu. Spyro vilkuilikin asetta ajoittain mutta kapine ei tuntunut ainakaan tähän hätään olla aikeissa saada typeriä päähänpistoja ollen jopa hiljaakin, joten poika päätyi antamaan tämän viimein olla rauhassa kiinnittäen myös huomionsa eteenpäin, tosin silmäten hieman levottomana kyseenalaisia puolilahoja tukirakenteita jotka pitivät käytävän kattona toimivaa maamassaa paikoillaan. Näky ei ollut sen luottamustaherättävämpi kuin mikään muukaan täällä... Eteenpäin hiljaa hivuttautuva nulikka hypistelikin ohimennen rumasti irvistelevän nuijansa kädensijaa jonkinlaisena sijaistoimintona tehden kuitenkin parhaansa kuullakseen tai nähdäkseen jos edessä päin piilisi jotain.... vaikka jos tapahtumat noudattaisivat vielä samaa kaavaa, odottaisi varsinainen uhka vasta kammiossa jonne käytävä epäilemättä johtaisi. Toivon mukaan tämä olisi edes viimeinen.... eh, kenties olisi pitänyt kysyä miekalta ennen lähtöä siltä varalta että tämä olisi tiennyt mutta nyt taisi olla jo liian myöhäistä.
|
|
|
Post by submarine on Nov 6, 2013 18:02:11 GMT 3
Tunneli kaarsi jälleen alas ja oikealle, tehden varsin tukalan kiepin. Hetkisen Gald tohti jo pohtia miksei koko paikka vian ollut romahtanut kasaan lukemattomien vuosien aikana, se kuitenkin oli pelkkää maata ja tukirakenteetkin kaikkea muuta kuin varman näköiset, mutta... totta puhuen oli ehkä parempi olla miettimättä sitä liikaa. Aivan vain jo siksikin että muuten voisi tehdä tukalaa edes liikkua tässä loukossa, saati sitten jopa tehdä jotakin. Kaipa paikka nyt vian oli maaginen tai jotakin sellaista, vaikka se nyt oli käynyt jo muutenkin varsin itsestäänselväksi. Oudon kestävä arkkitehtuuri ei ollut edes melkein oudoin tai ikävin asia tässä paikassa. Ei edes siitä päästä. Olipa paikan sinnikäs kestävyys sitten niin tai näin, alettiin ilmeisesti olla varsin syvällä, sillä edetessään varuillaan seinänviertä myöten pisti Gald äkkiä merkille, että maa muuttuikin kiveksi. Kukaties se oli jollakin tavalla jopa lohdullista... tai sitten ei, kun ajatteli miten syvällä tässä oikeastaan oltiinkaan. Ja mitä alhaalla odottaisi. Joka tapauksessa ainakaan ei kaiketi tarvitsisi murehtia enää kammioiden ja tunneleiden kestävyydestä. Kylmä, kostea, harmaa kivi ei ainakaan murtuisi aivan heti. Toisaalta se oli myös entistä kylmempää, ja Spyrolle haavansiteiksi hihansa repinyt (ja kylkensä epäkuolleiden kanssa auki ja irti telonut) Gald värähtikin, kohottaen kätensä irti sen pinnasta. Eh, nopeasti ilma alkoi oikeastaan tuntua suorastaan epäluonnollisen kylmältä. Ei nyt sentään jäätävältä, mutta hyvin viileältä ainakin. Paljon viileämmältä kuin sen olisi kukaties pitänyt edes olla. Varovaisesti Gald pysähtyi hetkeksi alaspäin vievässä tunnelissa, vilkaisten varovaisesti taakseen Spyroon siltä varalta, että kylmyys iskisi tähän pahemmin tai jotain sellaista. Mistä näistä tiesi. Edessäpäin käytävä näytti taas laajenevat kammioksi, nyt jopa aavistuksen selkeäreunaisemmin karkean mutta jämerän kiven muodostamissa tunneleissa. Ja vaikka kovasta kivestä olisikin kaiken järjen mukaan pitänyt kaikua paremmin, ei Gald hetken kuuntelun jälkeenkään erottanut edestäpäin mitään muita ääniä kuin vesipisaroiden tipahtelun jossakin kaukana. Ei kömpelöitä askeleita tai epäkuolleiden ähinää. Pelkkää... haudanhiljaisuutta. Osuvaa, mutta soturi ei ollut varma, oliko se enemmän vai vähemmän huolestuttavaa kuin suora ja selkeä tieto siitä, että edessä oli jotakin. Hiljaisuus tässä paikassa tuntui suorastaan pahaenteiseltä. Vaanivalta.
Kun ei hetkeen kuullut yhtikäs mitään, vilkaisi Gald Spyroon, ennen kuin teki muutaman nopean käsimerkin siihen suuntaan, että vilkaisisi ensin itse ja sitten tämä voisi tulla perässä. Nyt ei ollut mitään kiirettä iskeä nopeasti, ainakaan toivottavasti, joten oli ehkä parempi tarkastaa tämä järjestelmällisesti. Ja sitä paitsi hänellä oli omakin valonlähde. Miekan kanssa hän lähtikin hivuttautumaan alaspäin kylmään, kiviseen pimeyteen, etsien tarkkaan jalansijaa liukkaalla kivilattialla. Ja lopulta, kun oli kunnolla asemissa, vilkaisi hän kulman taa varovasti, valmiina vetäisemään päänsä takaisin jos jokin sitä yrittäisi teloa. Näky, joka Galdin silmien eteen aukesi, ei välttämättä ollut aivan siitä odotetuimmasta päästä. Suurehko, mutta pitkälti melko riisutun karu kammio, jonka seiniä reunusti vain pari ovea. Kivinen pilari jatkui tämänkin kammion läpi, ties minne, mutta sen ympärille oli tuotu... pöytä. Jonkinlainen pyöreä pöytä joka reunusti sitä ja jonka läpi se kulki. Pöydän ympärille oli aseteltu tasaetäisyyksin ainakin kymmenkunta korkeaa tuolia, ja Gald värähti tajutessaan, että niissä istui vieläkin väkeä. Tai siis... oli istunut. Enää sitä ei voinut sanoa väeksi. Nyt pöytää vasten nojasi joukko aikaa sitten kuolleita, tomuisia luurankoja sotisovissa, aseet vöillään. Kuin rinki ikivanhoja sotureiden jäänteitä. Näytti siltä kuin nämä olisivat vain kuolleet niille sijoilleen. Ja kaukaakin saattoi sanoa, etteivät ne olleet juuri siitä liikkuneet. Pöydällä näiden edessä oli komea kattaus, arvometallisia aterimia ja astioita, mutta ei edes jäänteitä ruuasta. Pitkän hetken Gald vain tuijotti näkyä edessään varautuneesti. Tässä paikassa kuolema ei tarkoittanut ilmeisestikään mitään, paitsi vielä kauheampaa elämää sen jälkeen, eikä hän ollut hiukkaakaan varma mitä tusina luurankoa lupaili. Mutta ainakaan hänen läsnäolonsa, jonka ne olisivat varmasti huomanneet jos niikseen, ei tuntunut saavan aikaan yhtään mitään. Luurangot näyttivät varsin... kuolleilta. Pölyn ja hämähäkinseittien peitossa. Kukaties nämä syystä tai toisesta eivät olleet sitten kohdanneet samaa kirousta kuin ylempänä?
"Eh, se on... selvä", Gald puoliksi kuiskasi, puoliksi ähkäisi taakseen, ennen kuin astahti varovaisesti kammioon. Juuri muuta siellä ei sitten näyttänytkään olevan, joukko sotureiden jäänteitä, pöytä ja kolme ovea kammion muilla seinustoilla. Ei oikeastaan edes mitään koristeita tai haudantarpeita, kuten olisi voinut olettaa. Kammio näytti enemmänkin jonkinlaiselta... aulalta. Osa luurangoista istui asennoissa joita olisi voinut ehkä jopa kutsua valppaiksi tai vartiollisiksi, vaikka suurin osa olikin valahtanut aikojen saatussa pöytää vasten tai puoliksi lattialle. Kuin nämä olisivat vain... istuneet pöydän ääreen odottamaan kuolemaa ja kohdanneet sen ilman suurempaa huolta. "Eh. Tämä on... vähän outoa", soturi mutisi melkein itsekseen kiertäessään varovasti ja mahdollisimman kaukana pöydästä kammiota, löytämättä varsinaisesti yhtään mitään. Hän ei ollut kovinkaan varma sopiko tässä paikassa edes korottaa ääntään. Ovet näyttivät jykeviltä, ne olivat kuitenkin rautavahvikkeisia, mutta kukapa tiesi mitä niiden takana oli. Kukaties jotakin joka välitti enemmän tunkeilijoista kuin luurangot pöytänsä ääressä. Ehkä Spyronkin olisi parempi tarkastaa hieman tilannetta ennen kuin mietittäisiin mitään sen enempiä...
|
|
|
Post by spyrre on Nov 6, 2013 20:45:56 GMT 3
Kaksikon (tai kenties tavallaan kolmikon?) hivuttautuessa varuillaan aina vain syvemmälle kiemurtelevaa käytävää pitkin, ei ilmapiiri käynyt ainakaan yhtään kevyemmäksi, mutta vaihteeksi ainakin askelet osoittivat aiempaa hieman vähemmän epäröintiä moisen lopulta ollessa melko odotettavissa... ainakin toistaiseksi. Kun ympärillä kajasti vain väijyviä varjoja, loputtomasti multaa sekä ikivanhaa tomua jonka ympäröivän hiljaisuuden rikkoi vain heidän askelensa maata vasten, olisi edes pieni ilmavirta tunkkaisessa ilmassa ollut varsin tervetullut mutta tällainen taisi olla näin syvällä jo liikaa vaadittu. Spyro oli vielä hetken elätellyt toiveita josko edestä kuitenkin löytyisi uloskäynti, niin epätodennäköistä kuin tämä olisikin, mutta ilmapiirin pysyessä aivan yhtä seisovana ja entistä painostavampana, oli kai pakko myöntää itselleen heidän olevan vain matkalla alaspäin... jotain uutta sentään löytyi, kun hailakka valo äkkiä piirsikin tummien maaseinämien sijasta esiin kosteaa, kylmää kiveä. Purppuratukka silmäsi varuillaan ympärilleen pistäessään muutoksen merkille mutta tämä ei ollut se joka sai pojan epäröimään vaan hiljakseen salavihkaa kimppuun hiipivä kylmyys. Tiedostaessaan varsin epämukavan viileyden purevan läpi vaatteistaan Spyro näytti alkavan tuntea olonsa hieman tukalaksi huolimatta siitä että tällä oli jopa nuhruinen paksu viittansa harteillaan. Se joutui hidastamaan kulkuaan köhäisten vaimeasti kasvoille ääntä tukahduttamaan nostetun hihansa takaa kunnes irvisti hieman ja vetäisi värähtäen viittaa sen verran paremmin ympärilleen kuin näissä olosuhteissa pystyi. Huomatessaan Galdin vilkaisevan taakse se päätyi nopeasti näyttämään hieman syylliseltä kohauttaen pienesti olkiaan ennen kuin nopeutti jälleen askeleitaan. Kaiketi olosuhteet eivät olleet vielä olleet tarpeeksi ikävät ylempänä vaan oli tarvittu vielä tämäkin tunnelmaa luomaan... jokin kallion sisällä tuntui kuin lähes huokuvan kylmyyttä ympärilleen, mikä ei ollut erityisen mukava enne.
Hyvin pian, ennen kuin tätä mysteeriä ehdittiin kummastella kovinkaan pitkään, taisi kauempana edessä jälleen erottua jotain. Spyrokin rypisti kulmiaan seisahtuen hieman taaemmas odottamaan ja kuuntelemaan jääneestä Galdista kurottaen itsekin kaulaansa varovaisesti kurkistaakseen eteenpäin. Tunnelin päässä kajasti jälleen häivähdys kammiosta... tällä kertaa kaiketi kivisestä sellaisesta, mutta huolimatta epäluuloisesta hiljaisuudesta ei kumpikaan tarkkailijoista tainnut saada korviinsa tai muihin aisteihinsa merkkejä mitä edessä oikein odottaisi... muuta kuin eittämättä kuollut, jäätävä hiljaisuus. Eteenpäin varuillaan vilkuileva poika katsahti miestä kysyvästi, päätyen tosin näyttämään aavistuksen tyytymättömältä tämän viittoessa jäämään odottamaan kunnes se kuitenkin nyökkäsi hieman. Galdin hiipiessä varuillaan miekkoineen kohti käytävänmutkaa ja kammiota nulikka jäi paikoilleen hakien varmuuden vuoksi parempaa otetta aseestaan odotettavasti pahaa aavistellen... mutta hieman yllättäen hiljaisuutta ei rikkonutkaan epäkuolleiden luonnoton elämöinti ja laahustus, edes soturin kurkistaessa varautuneesti huoneeseen. Kauempaa seuraava nulikkakin jännittyi tämän kurottaessa kulman ympäri kohti laajempaa pimeyden verhoamaa tilaa, kirskauttaen epäluuloisesti hampaitaan kun mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Ehh... ei mitään..? Olivatko kaikki kalmot sittenkin olleet ylemmissä kerroksissa..? Spyro vilkaisi ohimennen olkansa ylitse tulosuuntaan jossa tilanne oli kuitenkin vieläkin yhtä rauhallinen kuin aiemminkin jääden sitten kurkistelemaan epätietoisesti eteenpäin soturinkin tutkiskellessa pahaenteisen hiljaista huonetta miekallaan pimeyttä valaisten. Jäädessään hetkeksi hytisemään pimeään käytävään poika ei ollut aivan varma miten odottamaton hiljaisuus olisi pitänyt tulkita. Se seurasi levottomasti miekan luomaa valonhohdetta edessään käytävän päässä sen verran mitä tätä paikaltaan näki, kunnes säpsähti hieman kun Galdin ääni kantautui hiljaisuuden lävitse. Kaikki oli... kunnossa? Purppuratukan otsalle ilmaantui uusi huolestunut ryppy tämän kuitenkin suunnatessa itsekin pian kohti jo kammioon luikahtanutta miestä jännittyneesti nuijaansa puristaen. Jos näky oli onnistunut yllättämään soturin, ei ollut Spyrokaan tainnut osata odottaa näkemäänsä pojankin seisahtuessa säpsähdyksen keralla niille jalansijoilleen astuttuaan mutkan ympäri ja saadessaan silmiinsä monoliitin ympärille katetun pöydän ääreen rojahtaneet entiset illallisvieraat... vai mitä jo pelkiksi luurangoiksi maatuneet tapaukset sitten ikinä olivatkaan olleet. Hetken näkyä epäluuloisesti tuijotettuaan poika kuitenkin vilkaisi soturia ymmällään ennen kuin astui itsekin peremmälle kammioon, kuitenkin luurankoja pälyillen. "....miksei nämä ole nousseet ylös? Niinkuin ne muut?" Spyro mutisi epäluuloisesti tallustellessaan ruumiita vilkuillen kohti Galdia, selvästikin jakaen tämän hämmingin. Itsessään nämä, sekä jäänteiden viimeinen ateria, olivatkin lähes ainoat mitä kammiosta löytyi... lukuun ottamatta seinästä yllättäen erottuvia ovia. Pojallakaan ei tuntunut olevan suurempaa halua tutkailla ilmeisestikin pölyisistä varusteista päätellen sotureiden jäänteitä kovinkaan tarkkaan, tämänkin tyytyessä kurkistelemaan näitä kauempaa Galdin kierrellessä kammiossa. Jostain syystä näitä henkilöitä ei oltu haudattu kuten muita... tai ainakaan missään ei näkynyt arkkuja ja taisi olla melkoisen selvää etteivät nämä olleet liikkuneet enää sitten kuolemansa. Koskematonta tomua ja lukinverkkoja levittäytyi kaikkialla ympärillä. "Mitä hittoa ne edes... tekee tuossa?" poika ei voinut olla pohtimatta puoliääneen kiertäen hitaasti ja tarkkaavaisesti pöydän ympäri myös kammion seiniä seuraillen. Koko näky epäilyttävine asetelmineen oli omiaan saamaan ikäviä kylmiä väreitä selkärankaan vaikka nämä vainajat olivatkin rauhallisimpia mitä haudasta tähän hätään oli löytynyt... Eh, kenties nämä eivät enää pystyneet liikkumaan ollessaan vielä huomattavasti huonommassa kunnossa kuin aiemmin kohdatut? Ehkä?
Hieman vainoharhaisesta pälyilystä huolimatta hytisevä purppuratukka tarkisti levottomalla katseella mitä Gald puuhasi tahollaan ennen kuin varmistuttuaan että luurangot eivät aikoneet tehdä mitään se alkoi hivuttautua kohti edessä siintäviä ovia. Hauta oli tähän mennessä ollut varsin suora reitti eteenpäin mutta nyt haarautuikin yllättäen kolmeksi, puhumattakaan näitä tukkivista vanhoista, mutta selvästikin tukevista ja rautavahvisteisista ovista joiden murtaminen voisi olla työn ja tuskan takana jos tällaiseen jouduttaisiin. Poika silmäili näitä vuoron perään huolissaan uskaltaen jo käyttää kristallin valoakin hieman enemmän mutta katsoen kuitenkin parhaaksi olla vielä koskematta näihin vaan vilkaisi uudemman kerran varovaisesti Galdiin. "...ehh. Mitäs... nyt?" tiedusteltiin varovasti pojan astahtaessa sitten askelen verran lähemmäs lähintä, vasemmanpuoleista ovea yrittäen päätellä oliko tämä lukossa...tai piilikö tämän takana kenties jotain. Ympäristö oli koskematon ja hiljainen... mutta miekka oli väittänyt että täällä olisi vielä jotain? Ainakin Spyro epäili vahvasti ettei heillä kävisi niin hyvä tuuri että etsitty kaiken pahan alku ja juuri olisi yksi luurankosotureista joka olisi kuukahtanut jo omia aikojaan kauan ennen kuin he olivat edes ehtineet paikalle. Jos miekan aiempaan kertomukseen olisi luottaminen.
|
|
|
Post by submarine on Nov 9, 2013 13:22:59 GMT 3
Spyrokin liittyi hetken perästä ihmettelemään ja tutkimaan kammiota, joka kaiketi herätti enemmän kysymyksiä, kuin ainakaan tarjosi vastauksia. Eikä poika selvästikään ollut hiukkaakaan sen paremmin selvillä, saati sitten tyytyväinen, oudon tilanteen suhteen. Koko tilanne oli vähintäänkin kyseenalainen ja kukaties jopa karmaisevampi kuin vain päälle tunkevat, järjettömät epäkuolleet. Galdilla ei ollut aavistustakaan mitä kammion keskellä lepäävä näky edes tarkoitti. Se erosi kaikesta muusta tähän asti melkoisesti, ja mies piti etäisyyttä pöytään ja sen ääressä lepääviin vainajiin. "En tiedä. Ehkä ne... en tiedä", Gald yritti keksiä jonkin vastauksen Spyrolle, joutuen kuitenkin nopeasti antamaan periksi ja luovuttamaan. Ikävä kyllä hänellä ei yksinkertaisesti ollut mitään juuri nyt. Ruokapöytä haudassa oli jo itsessään melkoisen outoa mutta... nämä soturit tekivät siitä vielä reilusti oudompaa. "Ne vain... ovat siinä. Kuin olisivat vain... jääneet siihen ihan rauhassa", Gald mutisi melko yksimielisenä outoudesta Spyron kanssa. Niin paljon kuin hän nyt mitään tästä ymmärsi, oli näiden sotureiden täytynyt istua tähän aivan itse. Ilman pienintäkään pelkoa, vaikka olivatkin mitä ilmeisimmin kyllä tietäneet kuolevansa niille sijoilleen. Ei kukaan vahingossa ainakaan kuollut noin rauhallisesti... eikä noin suurella joukolla.
Seurasi melkoisesti hiljaisuutta ja seisoskelua ja tuijottelua. Soturi ei ollut odottanut tällaista. Hän oli varautunut uusiin epäkuolleisiin kammotuksiin, tai haudan paljonpuhuttuun herraan (joka taisi tosin yhtä kaikki olla myös epäkuollut ja kammotus) tai... johonkin. Mutta ei tähän näkyyn, tai erillisiin oviin. Tai nyt oikein muuhunkaan tässä. Epätietoisuus sai aikaan epäluuloisuutta, ja mies raapikin niskaansa varuillaan, osaamatta oikein päättää juuri nyt mitään tilanteen suhteen. Hänellä ei yksinkertaisesti ollut tarpeeksi käsitystä tästä. Eikä hän osannut oikein muutakaan, kuin ymähtää jotakin puolittaista pojalle, kun tämä lähti lähestymään yhtä ovista tutkivan oloisesti. Eh, kaipa ovien läpi olisi mentävä jos kerran täältä mielisi eteenpäin. Gald jäi varuillaan tarkkailemaan tilannetta pojan tutkiessa ensimmäistä ovista. Kivikasasta kiskottu mahtava miekka, Kehränterä, oli tyytynyt viimeiset hetket olemaan varsin hiljaa, kuin olisi tarkkaillut tilannetta. Mutta nyt, kun Spyro otti vähänkään tarkoituksellisemman askeleen kohti ovea, se äkkiä välähti, saaden Galdin vilkaisemaan pitelemäänsä asetta paikoiltaan yllättyneenä. "Älä päästä poikaa sinne!" miekka ehti melkeinpä huudahtaa. Gald tuli räpäyttäneeksi yllättyneenä silmiään, ennen kuin oivalsi jossain määrin mitä ase ajoi takaa, ja käännähti Spyron suuntaan nopeasti. Eh, ei hajuakaan mistä oli kyse, mutta ase tiesi nämä asiat varmaankin paremmin, ja se kyllä kuulosti nyt niin hätäiseltä kuin vain kylmä metalli pystyi. "Spyro! Tule pois sieltä!" soturi ähkäisi, ottaen itsekin askeleen kohti poikaa kättään ojentaen. Mutta se taisi ikävä kyllä olla jo myöhäistä. Aivan liian myöhäistä. Vaikka hänkin oli käynyt lähellä ovia, ei hänellä ollut ollut vielä aikomustakaan tutkia niitä sen tarkemmin, ja ilmeisesti aikomuksella oli tässä eniten merkitystä...
Kivinen, pitkälti paljas kammio oli ollut tähän asti varsin hiljainen. Mutta nyt se oli äkkiä täynnä elämää. Tai ei. Ei elämää. Kuolemaa. Äkkiä pöydän äärellä lepäävät jäännökset eivät enää suostuneetkaan vain lojumaan paikoillaan. Risahtelu, rutina ja moni muukin luiseva ääni täytti kammion, kun säteilevän kristallin ja hohtavan miekan valossa jo puoliksi romahtaneet, tomuiset, luiset hahmot äkkiä alkoivatkin liikkua. Gald jäi tuijottamaan niitä epäuskoisella hämmennyksellä, kun luurangot alkoivat vaivalloisesti, mutta epäilemättä ja vääjäämättä, kerätä itseään ja kohota. Jotkin niistä olivat enää pelkkiä luukasoja, mutta ne järjestyivät uudelleen. Pöytää vasten nojaavat rangot työntyivät pystyyn luisin käsin. Valahtaneet päät ja kypärät työnnettiin pystyyn. Ja leukaluut naksuen, mitään näkemättömin silmäkuopin ja pelottavan määrätietoisesti luiset sormet monien aseiden ympärille kiertyen maalliset jäänteet alkoivat nousta pöydän äärestä. Niillä ei ollut kiire, ne toimivat suorastaan järjestäytyneesti, mutta ne olivat silti ehdottoman varmasti nousemassa. "Spyro! Pois!" Gald sai ähkäistyä, niin vähän hyötyä kuin siitä olikin, ennen kuin harppasi soturivaistojensa valpastuttamana pojan suuntaan, tarraten tähän ja kiskaisten taakseen parhaansa mukaan. "Mene! Suojaan!" soturi ähkäisi nopeasti, huitaisten kädellään kohti ylös vievää tunnelia. Tilanne vaikutti aivan tarpeeksi huolestuttavalta, ja hän halusi ainakin Spyron pois sen kaiken keskeltä ennen kuin kohotti varuillaan miekkansa kohti nousevia, aseistautuneita soturiluurankoja, vetäisten terävästi henkeä hampaidensa välistä. Tilanne oli kammottava, eikä sitä auttanut kyllä hiukkaakaan kun miekka äkisti ratkesi melkeinpä laulamaan. Tai ainakin huutamaan riemukkaasti. "Kostakaa vääryys, tuhotkaa pahuus! Tuhotkaa, tuhotkaa!" miekka huusi, välkkyen taas silmiä särkevästi. Eikä Gald ollut millään tavalla varma mitä siitä olisi pitänyt ajatella. Kai se oli hyvä että oli henkistä tukea... tai jotakin?
|
|
|
Post by spyrre on Nov 9, 2013 18:08:54 GMT 3
Kammion irvokas astelma oli vähintäänkin hämmentävä kaikkien kuokkavieraiden kannalta, eikä edes Galdilla ollut saamistaan kysyvistä katseista huolimatta antaa oikein mitään järkevää vastausta tähän... kuin korkeintaan sellaisia, jotka herättivät vain enemmän kysymyksiä. Miehen huomio siihen kuinka entiset soturit näyttivät siltä kuin olisivat vain kuukahtaneet kaikki kerralla rauhassa ruokapöytänsä ääreen johon nämä oli jätettykin sai Spyron tarkastelemaan näkyä paremmin tämän hivuttautuessa etäisyyden päästä ohitse, kaikkea muuta kuin luottavaisesti vaikka nämä käyttäytyivätkin vaihteeksi niin kuin ruumiiden olisi pitänytkin... siis retkottivat kuolleina paikallaan ilman että kukaan yritti purra ketään. "....huh. Ehkä sitten... myrkkyä tai jotain. Mutta... minkä takia? Ne muut oli kai edes haudattu. Tai kai oli, ainakin ennen kuin karkasivat." Poika mutisi kyseenalaisesti, mittaillen katseellaan jokaisen edesmenneen soturin eteen katettua astiastoa kunnes joutui viimein myöntämään ettei silti nähnyt asetelmassa järkeä. Se pudisti ymmällään päätään kääntäen sitten pienen epämääräisen henkäisyn keralla katseensa luurankojen sijasta mielestään merkittävämpään asiaan... tai siihen ainoaan mitä kammiossa näiden sekä pöydän ja monoliitin lisäksi oli. Edessä siintävät ovet olivat selvästi heidän ainoa reittinsä eteenpäin... ja ulos, jonka mahdollisuus varsinkin houkutteli nuorukaista hetki hetkeltä enemmän synkän ja tomuisen haudan käydessä sitä epäilyttävämmäksi mitä syvemmälle tämän uumeniin he laskeutuivat.
Galdin jäädessä hetkeksi lähinnä sulattelemaan tilannetta ymmällään Spyro päätyi puolestaan paremman idean puutteessa astahtamaan lähemmäs yhtä ovista tutkiakseen tätä tarkemmin... mutta vaikka olikin sillä hetkellä tuntunut loogisimmalta seuraavalta siirrolta, alkoi pian vaikuttaa siltä ettei näin ehkä olisi sittenkään kannattanut tehdä. Nulikka lähestyi varuillaan ja oli kyllä järkeillyt pitävänsä etäisyytensä mutta tämä ei silti ollut tarpeeksi välttyäkseen siltä mitä seurasi kun hauta tulkitsi tunkeilijoiden pyrkivän eteenpäin ja kävi vastaiskuun. Poika kumartui varuillaan eteenpäin mittaillen kulmat pienessä kurtussa vahvatekoista ovea edessään etsiskellen mahdollisia lukkoja tai mitä tahansa mikä saattaisi vaikuttaa etenemiseen mutta ennen kuin se varsinaisesti ehti vetää tästä mitään suurempaa johtopäätöstä keskeytti miekan odottamaton välähdys ja huudahdus tämän ajatukset varsin tehokkaasti. Hätkähtäen äkillistä elämöintiä se otti refleksinomaisesti askelen etäisyyttä vilkaisten kapineen suuntaan kuitenkin hieman närkästyneenä pitelemänsä kristallin valossa siristellen. "Eh? En mä aikonukaan--" aloitettiin protestoivaan sävyyn vaieten kuitenkin hämmentyneen silmienräpäytyksen keralla kun Gald kiirehti äkkiä hätäisesti kohti... ja vasta sitten nulikka oikeastaan tajusi epämääräisen kuivan rahinan sekä luisevan napsahtelun takaansa, joka tuntui käyvän nopeasti kovemmaksi. Seurasi entistä voimakkaampi säpsähdys purppuratukan pyörähtäessä tyrmistyneenä ympäri saaden nyt silmiensä eteen näyn, jota oli lähes odottanut heidän astuessaan kammioon aikaisemmin... mutta vaikka jotain tällaista oli jo pelättykin, se ei lopulta lohduttanut paljoakaan tai tehnyt näkymästä yhtään vähempää kammottavaa kun jo paikoin palasiksi hajonneet luurankosoturit alkoivat vetää itseään kasaan ja kömpiä luonnottomasti nykien jaloilleen pöytänsä äärestä, tavoitellen lihattomilla sormillaan aseitaan. Sen lisäksi että näissä oli vielä vähemmän järkeä kuin aiemmissa kalmoissa miksi nämä edes pystyivät liikkumaan tai tekemään mitään muutakaan, kävi näiden kohoamista tyrmistyneesti tuijottavalle pojallekin nopeasti selväksi että nämä olivat myös huomattavasti vaarallisempia... toisin kuin päin hoippuvat muumioituneet vainajat, nämä selvästi ymmärsivät jopa miten heilutella aseita... jotenkin? Puhumattakaan panssareista ja kypäristä jotka vielä roikkuivat luisevan, tyhjän kehon ympärillä.
"Mut-- en mä koskenu mihinkään...!" Spyro tapaili häkeltyneenä luisevien sotureiden kohottautuessa kiireettä mutta uhkaavasti, kuin olisi yrittänyt vakuuttaa otukset istumaan kiltisti takaisin paikalleen... ikävä kyllä tämä suunnitelma ei tainnut tuottaa mitään tulosta luurankojen piittaamatta tippaakaan minkäänlaisista syyttömyydentodisteluista nyt kun olivat päättäneet havahtua. Onneksi Gald reagoi jälleen nopeasti toivuttuaan ensijärkytyksestään ja säntäsi järkyttyneen nulikan suojaksi luurankosoturien kääntyessä uhkaavasti kohti, epäilemättä aikeissa tehdä selvää tunkeilijoista... jollakin tavalla jokseenkin huolestuttavan järjestäytynein elkein, jos moisesta pystyi kävelevien ruumiiden yhteydessä puhumaan. Purppuratukasta irtosi epämääräinen yllättynyt äännähdys kotkansilmäisen miehen kiskaistessa tämän rivakoin ottein taakseen vetäen miekkansa valmiiksi kohtaamaan luonnottomat vastustajansa, kajauttaen samalla ilmoille kiireisen komennuksen painua suojaan. Kumpikaan tunkeilijoista ei tuntunut ymmärrettävästi suhtautuvan kuin lähinnä kauhulla kuolleisiin, kohti kompuroiviin olentoihin... mutta hohtava Kehränterä puolestaan tuntui käyvän suorastaan riemukkaaksi. Viimeistään nyt Spyro alkoi vakuuttua siitä että epäilyttävän lisäksi mokoma kapine taisi olla kaiken lisäksi jokseenkin järjiltään.
Purppuratukka ähkäisi kivun vihlaistessa ikävästi pureskellussa käsivarressaan päätyen kompuroimaan hieman kun se tempaistiin kiireen kaupalla kauemmas soturin asettautuessa puolustusasemiin, mutta onnistui sentään hämmingistään huolimatta pysyttelemään jaloillaan. Se irvisti vetäisten kuitenkin itsekin epävarmasti nuijansa jotenkin eteensä, vilkaisten kahden vaiheilla ensin niin soturia kuin tämän osoittamaa tunnelia kammion toisella laidalla kun tämä komensi pakenemaan. Vaistomaisesti se säpsähtikin ja otti askelen tähän suuntaan seinänviertä myöten kunnes kuitenkin empi hoksatessaan ettei Gald kaiketi ollut aikeissa seurata. "Mutta... niitä on niin monta! Ala tulla, et voi jäädä siihen!" Poika protestoi hätäisesti pälyillen miestä hermostuneena samalla kun tarkisti pikaisesti luurankojen asemat, kuitenkin vastahakoisena rynnistämään yksin pakosalle vaikka tusinan verran ruosteisia miekkoja ja muita aseita jo vedettiin huotrista vastenmielisen kirskahtelun saattelemana. Neljäkin hidasta kalmoa aiemmin oli jo ollut vaarallinen ylivoima, ja näitä hirviöitä oli kymmenkunta, vielä aseistatutuneina! Kenties he kuitenkin vielä ehtisivät näiden ohi pois nykyisestä umpikujasta, ainakaan aiemmat otukset eivät olleet olleet kovinkaan nopeita ja Spyron laskujen mukaan näitä oli monta aivan liikaa jotta olisi kannattanut vain jäädä odottelemaan varsinkaan seinä selkänsä takana, vaikka Galdilla oli nyt edes miekka nuijan sijasta... oli hohtava kapine kuinka innoissaan vastustajista hyvänsä. Ei kai puhuvan aseenkaan kuulunut suhtautua aivan... näin, sehän menisi vielä ja tapattaisi kantajansa jos yrittäisi pyrkiä näin hulluna ylivoiman kimppuun! Tai näin purppuratukka kaiketi ainakin epäili, päätellen katseesta jonka intoileva ase sai kuuluttaessaan kärkästä tuhoaan epäkuolleiden niskaan. Kapineen kyräily tosin taisi jäädä tällä kertaa lyhyeksi, tämän hohtaessa ja välkkyessä jälleen varsin päätäsärkevästi keskellä raskasta pimeyttä.
|
|
|
Post by submarine on Nov 10, 2013 16:15:42 GMT 3
Olipa tilanne sitten Spyrosta johtuva tai ei, oli se aivan varmasti nyt tapahtumassa, olipa poika tilanteesta mitä mieltä tahansa. Gald ei ehtinyt jäädä miettimään oikeastaan mitään en enempää, tilanne oli uhkaava ja se oli aikeissa tulla päälle hyvin, hyvin nopeasti. Häntä ei kiinnostanut varsinaisesti mikään muu juuri nyt kuin pojan saaminen turvaan ja uhan lopettaminen. Kukaties sitä olisi saattanut pitää töykeänä käytöksenä, mutta soturi eli ja kuoli rivakkuutensa tai sen puutteen johdosta. Eikä hänellä ollut vielä mitään aikomustakaan kuolla... tai antaa muidenkaan. "Kyllä! Mene! Tulen kun pystyn!" Gald tyytyi ärjäisemään Spyrolle vilkaisemattakaan poikaan sen paremmin. Tämä oli toki oikeassa siitä että tunneli tarjoaisi vähintäänkin taktisen pullonkaulan, mutta hän ei aikonut vetäytyä mihinkään ennen kuin Spyro olisi reilusti edellä ja kauempana. Kaikeksi onneksi luisevat, ikivanhat soturit eivät näyttäneet juuri piittaavan kohteestaan lähestyessään. Ne tunkivat kohti suorastaan tyrkylle jäänyttä soturia, antaen pojan livahtaa rauhassa kauemmas... ellei tämä ehdottomasti päättäisi jäädä. "MENE!" Gald ärjäisi vielä uudelleen, ennen kuin kohotti miekkaa - miekkaansa - tuimasti, kohdaten lähestyvät luurangot silmästä silmäkuoppaan. "Te menette tästä vain minun kuolleen ruumiini yli! Eikä se kaadu helpolla!" soturi karjaisi kohti luisevia hahmoja, pyrkien parhaansa mukaan karkoittamaan oman epäilyksensä tai empimisensä.
Jo kaiketi ikiaikoja sitten kuolleilta sotureilta oli täysin turha odottaa ainakaan minkäänlaisia vastauksia. Ne tulivat, tasaisen varmasti, kohottaen aseitaan. Niiden liikkeissä oli Galdille varsin tuttua harjaantumusta, mutta samalla... vaivalloisuutta. Ne liikkuivat kuin kokeneet soturit, mutta unessa tai uupuneina. Ilman todellista tahtoa tai tarmoa. Mutta ne olivat silti sotureita, ja kärkimmäinen niistä lähestyi miekkaansa kohottaen, kuin olisi pyrkinyt vastaamaan soturin haasteeseen. Jollakin oudolla tavalla se kaikki teki tilanteesta aavistuksen järjellisemmän. Aivan sama miksi, ainakin hän oli valmiina. Tasaisesti lähestyvä luurankosoturi yritti iskeä miekkansa Kehränterää vasten, mutta Gald oli valmiina. Yhtäkkiä jämäkästi tänään kohotettu hohtava miekka pyörähtikin taakse, saaden iskuunsa omistautuneen luurangon huojahtamaan epävarmasti eteenpäin. Ja takaa, valmiusasennosta, soturi iski kovaa ja armotta epäkuolleeseen. Hänen silmänsä, kunnioitettu ja pelättykin, näki paikkansa, ja kullanhehkuinen terä sivalsi luurangon niskaan. Siihen se ei kuitenkaan pysähtynyt, vaan iski säälimättä lävitse, kaataen kammotuksen maahan ilman ääntäkään. Eikä Gald edes miettinyt iskiessään nopeasti seuraavaa. Se yritti puolustautua, mutta hirmuinen, kuolemaa ja kostoa huutava miekka pyyhkäisi sen ja sen vanhan, kuluneen sotisovan läpi kuin ne olisivat olleet pelkkää tomua. Ase tuntui suorastaan loikkaavan hänen kourastaan iskuun, kuin vapautettu peto. Se ei tuntenut armoa tai sääliä, ei tällaisia olentoja kohtaan. Eikä Galdilla ollut mitään syytä olla eri mieltä. "Tämä on hauta! Teidän kuuluisi levätä!" Gald ärähti, väistäessään yhden kammotuksen miekan. Mutta toinen näki tilaisuutensa, ja sivalsi suojatonta miestä. Hän päästi tuskaisan ähkäisyn, horjahtaen kauemmas iskijästä, hartia verta tihkuen. Mahtava miekka tai ei, kammotuksia oli paljon ja ne lähestyivät tiukkenevana rinkinä...
Ärähtäen uudemman kerran, nyt enemmänkin sisunpuuskassa kuin varsinaisesti mistään tarpeesta huutaa luurankojen olemattomiin korviin enää yhtään mitään, pyörähti Gald luisevien hahmojen keskellä sivulle. Hän kohtasi yhden niistä miekka miekkaa vasten, kirvoittaen Kehränterästä silmiä särkevän välähdyksen, ennen kuin työnsi hirviön aseen sivuun, kiersi alas ja iski sitten hirmuisella voimalla koko miekan läpi sen palkaasta selkärangasta. Kammotus hajosi pelkiksi luiksi ja tomuksi ilmassa, ennen kuin edes putosi maahan. Mutta enää Gald ei jäänyt kohtaamaan muita niistä, vaan harppasi avaamastaan aukosta luurankojen linjassa, sännäten kohti tunnelia. Hänen huuliltaan karkasi uusi sihahdus, kun jonkin toisen hirviön miekankärki onnistui sivaltamaan hänen vain kankaan suojaamaa selkäänsä, mutta se ei ollut syvä isku, eikä hänellä ollut aikaa murehtia siitä. "Spyro! Ole valmiina! Me pysäytämme ne tähän tunneliin!" Gald ärähti tullessan, hakien poikaa parhaansa mukaan katseellaan. Tunneli tarjoaisi heille paremman aseman. Epäkuolleita kammotuksia tai eivät, ne taistelivat silti kuin miehet, ja siksipä miesten taktiikat purisivat niihin. Tai niin hän saattoi ainakin toivoa. Mutta tunnelissa ne eivät ainakaan tunkisi päälle yhtä pahasti. Se riitti tällä hetkellä...
|
|