|
Post by submarine on Oct 14, 2013 1:18:06 GMT 3
Saatuaan aarnikotkan vapaaksi kantamuksistaan kävi Gald sen nopeasti läpi, tutkien eläimen haavojen ja vammojen varalta. Kahakka oli kahakka, ja vaikka äsken vastassa olikin ollut vain hiisiä, olivat ne silti vihamielisiä ja aseistettuja. Ja yleensä ne aseet olivat ruosteisia ja saastaisia. Pienikin haava saattaisi tulehtua ja märkiä jos sitä ei tarkistaisi ja hoitaisi. Kaikeksi onneksi mitään sen suurempaa ei tosin sattunut silmään hänen kiertäessään sitä kevyin, tottunein ja rauhoittelevin ottein. Naarmuja, kukaties, pieniä nirhamia, muttei mitään sen suurempaa. Olihan se silti, sokea tai ei, suuri ja vaarallinen peto, jolla oli niin paksu nahka kuin lujat, kovat sulatkin. Ne eivät olleet mitään pehmeitä höyheniä vaan teräviä ja jäykkiä. Jos tarpeeksi yritti, sellaisen reunaan pystyi kyllä viiltämään kätensäkin auki. Vänkyräiset hiidennuolet tuskin pärjäsivät turhan hyvin sitä vastaan. eh, huonommin kuin häntä vastaan ainakin. Soturi pisti ohimennen merkille kivun kyljessä, merkin jostakin sinne ulottuneesta haavasta. "Niinpä kaiketi. Täälläpäin on helppo leiriytyä. Aina löytyy jotain suojaa ja ruokaa", Gald vastasi Spyron suuntaan kääntämättä päätään aarnikotkasta, kun tämä hetti vasta-arvelun ulkosalla leiriytymisen ja sellaisen suhteen. Vastauksessa saattoi taas olla mukana jopa hiukkanen asennoitumista, mutta eipä siitä niin väliksi. Hänellä ei ollut varsinaista tarvetta olla sanomatta asioita kuten ne olivat. "Väki täälläpäin tuntuu pelkäävän näitä paikkoja ja piilottelevan kodeissaan. Vaikka täällä hirviöt ovat pieniä ja sääkin yleensä armollinen", soturi lisäsi puolimietteliäästi. Hänen leukapielensä kiristyivät aavistuksen kun tarkistavat kädet kulkivat yli solisluiden, joiden lähettyvillä saattoi yhä erottaa pienet, mitättömät tyvet. Niitä tuskin olisi edes luullut siiviksi (tai miksikään minkä olisi pitänyt olla siipi), ellei olisi tiennyt. Niiden koskettaminen kirvoitti aarnikotkasta sihahduksen, ja hän jätti ne nopeasti sikseen.
Spyro takana mainitsi äkkiä jotakin polttopuista, mutta hiljeni sitten yllättäen kuin olisi äkännyt jotakin. Se sai Galdin kyllä valpastumaan ja vilkaisemaan olkansa yli, muttei varsinaisesti vielä kääntymään. Enemmänkin kuuntelemaan valppaasti. Hetken oli hiljaista, ja hän oli jo vähällä kysyä ääneen mistä oli kyse, mutta sitten vastaus jopa tulikin, tosin varsin hiljaa. Se riitti tosin kyllä kertomaan, että oli parempi kääntyä katsomaan osoitettuun suuntaan varsin varovasti ja rauhallisesti. Melkeinpä jo valmiiksi odottaen sitä hän hiljensi saman tien aarnikotkankin vierellään painamalla kätensä taas sen nokalle. Se oli aivan tarpeeksi terävä ilman silmiäkin tajutakseen mitä oli meneillään. Galdin silmät haravoivat varovaisesti virran toista puolta, ja kuten Spyro oli sanonutkin, sattui niihin pian suuri, aavistuksen epäluuloinen eläin. Kukaties hän ei ollut tarkoittanut riistalla aivan tätä, mutta toisaalta... Kyseessä ei kuitenkaan tainnut olla vanha tai erityisen kokenut hirvi. Se näytti vielä nuorelta, sikäli kuin hän mitään tästä ymmärsi, ja vaikka se varmasti tiesikin jonkin olevan vialla, ei se siltikään käsittänyt kunnolla tilannetta. Tai todennut sen olevan aivan riittävä tieto ja häipynyt niine hyvineen. Kukaties... kukaties se olisi kaadettavissa. Siinä oli paljon lihaa. Hyvin varovaisesti hän kohotti kättään merkiksi Spyrolle siitä, että olisi aivan liikkumatta ja hiljaa. Vaikka sitä tuskin tarvitsi erikseen sanoakaan. Varovasti, vilkaistuaan sivusilmällä niin Spyron kuin aarnikotkankin tilanteen, kumartui (enemmänkin laskeutui) Gald polvensa varaan, tavoitellen edes päätään hirvestä kääntämättä jousta kotelostaan. Se oli siinä mihin se oli äsken laskettukin. Ja vieressä nuoliviini. Ei, ei hirven kaatoon tarkoitettu ase. Mutta hyvästä paikasta ja vakaalla kädellä...
Painavasa hiljaisuudessa Gald kohosi taas hitaasti pystyyn jousi kädessään, nuolet toisessa hengittäen syviä, hitaita ja äänettömiä vetoja. Hirvi oli yhä siinä, ja näytti lähinnä elkäävän paljastuvansa. Oli siis parempi olla antamatta sille ennenaikojaan mitään merkkiä siitä, että pelko oli jo myöhässä. Aivan myöhässä. Ääneti nuoli löysi paikkansa jänteellä, ja monikerroksinen, sarven, puun ja nahan muodostama jousenkaari lähti taipumaan tottuneissa käsissä aivan yhtä hiljaa. Hyvät jouset eivät natisseet. Eivät edes täydessä vedossa. Gald tunsi aarnikotkan jännityksen vasemmalla puolellaan, ja aisti Spyron hieman kauempana oikealla. Mutta hänen todellinen huomionsa oli vain hirvessä, johon hän pystyi melkein vetämään mielessään kuolettavan, suoran viivan nuolensa kärjestä. Ja kun se oli varma ja vääjäämätön, ei hän aikaillut vaan päästi sen matkaan, kirvoittaen nopean, terävän "Ssah!" -äännähdyksen huuliltaan. Kukaties varoitus saalille, mutta myöhäinen sellainen. Hirvi ehti tuskin tajuta mitä tapahtui, ennen kuin mylväisi tuskissaan. Nuoli kiisi ilman halki suorana ja varmana, ennen kuin iskeytyi sen takajalkaan, polveen. Se oli tarkka, varma osuma, varmasti hyväksyttävä missä tahansa, ja niin vaarallinen kuin vaikeakin hirvelle. Vaikutuksen saattoi nähdä heti sen horjahtaessa ja lähtiessä kömpelösti rimpuilemaan ulos pöheiköstä pakoa kohti. Se mylväisi kuitenkin uudelleen toisen nuolen iskeytyessä sen takaseen. Ei tarkkaan tai vaaralliseen paikkaan, mutta sekin oli osuma. Ja sen epäröinti antoi Galdille aikaa kolmanteen ja viimeiseen nuoleen. Lyhyt kaarijousi oli nopea, ja vaikka sen nuolet olivatkin kevyempiä kuin suuressa sotajousessa, oli asetta helppo käsitellä. Nuoli helähti jänteeltä, upoten hirven niskan tyveen, solisluiden väliin. Se vuotaisi runsaasti ja jäytäisi sitä. Toinen osuma, josta hän voisi myöhemmin olla ylpeä. Hänen tarkka, vääjäämätön silmänsä oli sen perille ohjannut.
Soturi kiskaisi viimeisen käteensä nappaamistaan nuolista jänteelle, jännittäen sen nopeasti ja varmasti. Sitä hän ei kuitenkaan päästänyt matkaan, sillä vihdoin ja viimein, kivun sokaisemana ja mylvien ja ryskäten, onnistui hirvi pääsemään pois ansasta johon oli tietämättä itsensä ujuttanut. Metsä rytisi ja sen tuskaisat huudot kaikuivat kun se jolkotti pakoon. Tai nilkutti. Gald tiesi ettei se pääsisi nopeasti yhtään mihinkään polvi halki. Kukaties hirveä sanottiin metsän kuninkaaksi, mutta tämä kuningas oli nyt rampa. Kukaties jalan jahdattavissa. Kukaties. "Se on haavoittunut! Spyro, tänään me syömme hirveä!" Gald huudahti nopeasti, pujottaessaan jousen hartiansa ympärille ja napatessaan maasta jousiviinensä sen seuraksi, ennen kuin tarrasi miekkaansa maassa. Nopean tarkistuksen yhteydessä se oli puoliksi ulkona huotrastaan, ja hän pamautti sen nopeasti takaisin siihen kunnolla. Aikaa ei ollut nyt hukattavaksi asti. Hirvi pakenisi, ja sitä oli ajettava jos sen mieli napata. "Tule! Se on heikkona!" soturi huusi vielä, ennen kuin pinkaisi joen suuntaan, ja ponkaisi sen ylitse loikalla, joka riitti hädin tuskin sen ylitykseen. Mutta se riitti, ja hän käännähti vastarannalla ympäri. "Pysy! Pysy!" mies komensi nopeasti, tällä kertaa katsoen suoraan ja selkeästi aarnikotkaan. Komento oli tuttu, ja kuuliaisesti se laskeutui makuulle, odotteluasentoon. Sen ei olisi nyt hyvä toikkaroida kiireessä perässä.
Jahti oli käynnissä, ja saalista olisi ajettava tai se menetettäisiin. Niin Gald sen ainakin näki.
|
|
|
Post by spyrre on Oct 14, 2013 15:27:58 GMT 3
Galdin leppoisa asenne pahamaineisen korven sekä tänne leiriytymisen suhteen sai pojan vilkaisemaan tätä jälleen hieman uteliaasti päätään kallistaen omien puuhiensa lomasta. Johan poika kieltämättä oli päätellytkin ettei miekkonen petoineen varmasti ollut ensimmäistä kertaa liikkeellä, mutta oikeastaan kuulosti siltä että tämä saattoi olla jopa tottunut useimmiten huomattavasti pahempiinkin olosuhteisiin kun pienen hiisiheimon kurmoottaminen, joka oli jo ajanut useammankin soturin pakoon, tulkittiin lähinnä pieneksi epäonneksi suuremman vaaran sijaan. Ei sillä, että miekkosta olisivat aiemmin mainitut ikävämmätkään otukset suuremmin huolettaneet. Poika myhähti hieman kohauttaen sitten kevyesti olkapäitään vaikkei toinen sitä tainnut nähdäkään. "Niinpä kai. Ei kai kukaan halua juosta täällä ties minkä seassa jos on joku muu paikka olla" se totesi vilkaisten ohimennen aarnikotkan kanssa askartelevaa soturia. Peto vaikutti syystä tai toisesta hieman tyytymättömältä, mutta vaikka saikin hieman epäluuloisen vilkaisun sähähtelynsä johdosta tämä ei näyttänyt kuitenkaan tekevän mitään, joten poika jätti eläimen jälleen omaan rauhaansa. Kaipa se oli jo päätynyt tulokseen että niin kauan kuin Gald oli lähistöllä linnun jatkuva pälyily ei tainnut olla tarpeen vaikka otus olikin tainnut heti kättelyssä tehdä selväksi ettei pitänyt hänestä.... mistä nulikka tosin ei ollut erityisen yllättynyt.
Nulikankin alkaessa jo hiljakseen pyrkiä jaloilleen polttopuita kaavaillen, keskeytti aikeet kuitenkin äkkiä jokin aivan muu. Pensaikossa väijyvän sarvipään hahmottuessa näkyviin Spyron hiljainen varoitus kiinnitti onneksi nopeasti Galdinkin huomion. Soturin kurottaessa hitaasti joustaan sokeaa petoaan pidätellen poikakin näytti oikeastaan jopa tietävän mitä tehdä epäluuloisen hirven tuijotellessa kohti joen rannalta jääden jokseenkin jännittyneenä paikoilleen seuraamaan tilannetta vilkuillen kuitenkin miehen suuntaan nähdäkseen mitä tämä teki. Kieltämättä hirvi oli jokseenkin iso eläin, mutta tämä näytti aikovan ainakin yrittää tämän kaatamista. Aarnikotkaa silmättiin jälleen hieman enemmän varautuneesti mutta eläinkin näytti tietävän mitä oli meneillään ainakin tarpeeksi ollakseen paikallaan ja hiljaa. Hetken ajan jännitys tiivistyi painavan hiljaisuuden vallitessa pojan lähes odottaessa hirven säntäävän pakoon hetkellä millä hyvänsä mutta ennen kuin otus ehti tehdä mitään tällaista laukaisi mies äkkiä nuolen murhaavasti lentoon saaden eläimen mylväisemään järkyttyneenä merkkinä osumisesta. Ikävä kyllä vaikka kyseessä olikin hyvä osuma jalkaan, tämä ei riittänyt kaatamaan kookasta sarvipäätä. Poika kirskautti hampaitaan ja hypähti jännittyneenä jaloilleen hirven alkaessa rymistellä pakoon samalla kun Gald laukaisi varsin tarkasti pari nuolta lisää tämän perään mutta vaikka osuivatkin, nämäkin olivat vain omiaan kirvoittamaan lisää protestoivia pelästyneitä mylvähdyksiä ja saamaan eläimen kompuroimaan pakoon kahta kauheammin.
"Hitto, se karkaa!" nulikka manasi, Galdin kuitenkaan selvästikään aikomatta luovuttaa näin vähällä vaan sen sijaan mies kaappasi kiireesti aseensa sännäten liikkeelle virran suuntaan. Poika säpsähti hieman ja katsahti yllättyneenä äkkiä jahtiin rynnistävää miestä tämän julistaessa luvassa olevan vielä hirvipaistia ennen kuin kehotti seuraamaan ja loikkasi joen ylitse pakenevan riistaeläimen perään. "Ehh? Meinaatko-- " Se aloitti ja empi muutaman sekunnin miehen käännähtäessä vastarannalla odottamaan. Nulikka silmäsi vastahakoisesti edessä virtaavaa jäätävää vettä jonka ylitse toinenkin oli selvinnyt vain vaivoin ennen kuin katsahti vähän matkan päässä seisoskelevaa aarnikotkaakin päättäen ilmeisesti pian että hirvijahti oli huomattavasti houkuttelevampaa tiellä pönöttävän jäätävän joenkin uhalla kuin tämän kanssa jääminen kahden. Miehen komentaessa petoa odottamaan Spyrokin nyökkäsi vaikka irvistikin hieman vastahakoisesti joelle ennen kuin otti muutaman askelen verran vauhtia yrittääkseen ylitse. No, mieskin oli selvinnyt tästä.... Kaikeksi onnekseen nulikka oli kevyt ja ketterä eikä virta kovinkaan leveä joten sekin saavutti vastarannan ilman suurempia haavereita, mitä nyt liukasteli hieman lopuksi märillä kivillä ja päätyi kastelemaan toisen kenkänsä. Tämä oli kuitenkin onneksi varsin pieni hinta jos edessä odotti niinkin muhkea saalis kuin hirvi, Spyron tyytyessä lähinnä ravistamaan kiroten pahimmat vedes jalkineestaan ennen kuin kiirehti kohti Galdia ja kauempana parhaansa mukaan pakoon ryskäävää sarvipäätä, joka tosin pakeni parhaillaan varsin vaivalloisesti ryteikön halki jalkaa köyhempänä. Vaikka liikkuikin vielä sinnikkäästi, eläin oli selvästi jo varsin huonossa hapessa puhumattakaan verivanasta jota tämä jätti jälkeensä... Aarnikotka näkyi käyneen kuuliaisesti loikomaan joen rannalle miehen komennuksesta mutta kuitenkin poika vilkaisi vielä olkansa ylitse kookasta sokeaa petoa kuin olematta aivan varma oliko tämän jälkeen jättäminen hyvä idea... vaikka otus tuntui kyllä olevan tottelevaista sorttia ainakin lintumaisen miehen suhteen. Kenties tämä ei katoaisi tällä välin mihinkään.
Hirven sinnikkyydestä huolimatta ajojahti taisi tähän hätään olla jokseenkin huonolla kannalla pakenevan eläimen suhteen. Tiheä kasvillisuus haittasi kookasta, ontuvaa otusta eikä tällä ollut vielä tarpeeksi etumatkaa kadota näkyvistä ja piiloutua vaan tämän panikoivaa rytisevää etenemistä oli helppo seurata aivan vain äänenkin perusteella. Pakoon ryskäävä saalis ja vahva riistan haju herätti väkisinkin muistoja saaden Spyron varsin jännittyneeksi ja nälkäiseksi, ja kieltämättä määrätietoisesti otusta hätyyttävän Galdin innostuskin oli omiaan tarttumaan. Vaikka oli varsin selvää ettei nulikka ollut kaatamassa mitään lähellekään hirven kokoluokkaa olevaa saalista, se ei kuitenkaan ollut selvästikään metsällä ensimmäistä kertaa. Ainakaan se ei tuntunut arastelevan suurta saalista tippaakaan vaikka pyrkikin lähinnä pysymään Galdin kintereillä. "Se taitaa yrittää syvemmälle sinne ryteikköön! Tietää että ei jaksa juosta tarpeeksi kovaa" poika sai puuskahdettua irrottamatta kuitenkaan katsettaan edellä painelevasta saaliista kuin peläten että tämä saattaisi muuten vielä kadota. Tosin kaikesta päätellen motivoituneella Galdillakaan ei ollut aikomustakaan antaa illallisen rynnistää tiehensä noin vain.
|
|
|
Post by submarine on Oct 14, 2013 17:17:29 GMT 3
Hirven kiinnisaaminen ei ollut elämän ja kuoleman kysymys. Kuten sanottua, metsästä löytyisi aivan varmasti ruokaa koska tahansa. Eikä se ollut vielä edes loppu, Galdilla oli vielä matkamuonaa. Onnistuminen tai epäonnistuminen metsästyksessä ei vaikuttaisi mihinkään, ei loppujen lopuksi. Mutta sillä ei ollut nyt mitään väliä. Gald tunsi vain kohisevan verensä ja metsästyksen innon ja jännityksen. Tunsi sen itsessään ja aarnikotkassa joka totteli ja odotti, niin turhauttavaa kuin se eittämättä olikin pedolle. Ei, tämä ei ollut taistelua elämästä, ei ainakaan hänen elämästään, vaan jotakin paljon yksinkertaisempaa. Takaa-ajon ja saaliin ikiaikaista riemua. Spyrokin tuntui, tavalla tai toisella, jakavan sen juuri nyt. Poika oli kukaties ruipelo ja pieni, mutta selvästi tässä oli enemmän sisua kuin ulkokuoresta olisi voinut luulla. "Mutta meillä on etu! Se on liian kömpelö tänne nyt!" Gald huusi takaisin taakseen Spyrolle, kun tämä puuskutti nopeaa tilannearviota. Hirvi yritti aivan varmasti eksyttää ja karistaa heidät kannoiltaan, mutta ryteikkö olisi sitä vastaan vielä paljon pahemmin kuin takaa-ajajiaan. Kukaties se olisi paremmassa kunnossa päässyt pakoon, mutta ei nyt. Ei tuolla jalalla. Ei, kun hän oli sen perässä. Veritahrat siellä täällä, puunrungoilla, puskissa ja maassa olisivat johdattaneet sen perään vaikka se jotenkin olisikin onnistunut livahtamaan. "Minä olen jahdannut vuohia vuorenrinteillä! Ja kaloja vetisillä kivillä! Haavoittunut hirvi metsässä! Ei toivoa!" soturi puuskutti harppoessaan ryteikön läpi, puiden lomasta, kantojen ja kaatuneiden runkojen ylitse ja läpi kaikkien muidenkin esteiden joita vain kohtasi. Hän ei ollut varma Spyron tilanteesta, mutta tuskinpa poikakaan mitenkään huono tässä olisi. "Ala tulla, Spyro! Katsotaan juoksetko kovempaa hirven perässä vaiko hiisien edellä!" hän naurahti ääneen, heittäen nopean vilkaisun taakseen ennen kuin keskittyi taas pysymään hirven kannoilla. Eläin ontui ja mylvi tuskaisesti, mutta hidas se ei ollut. Ei ainakaan häntä hitaampi. Ja kaikesta huolimatta se tunsi paremmin tämän tienoon. Tämä ei ollut helppo ajojahti, vaikka se olikin nyt ehdottomasti mahdollinen.
Jahti jatkui aikansa, kuten usein tapahtui. Kun kyse ei ollut pelkästä nopeudesta eikä kummallakaan osapuolella ollut valtaisaa etua, siirtyi se kestävyyteen. Ja niin voimakas ja kestävä eläin kuin hirvi eittämättä olikin, kolme nuolta ja rikottu polvi jäytivät sitä armotta. Se ei pystynyt karistamaan takaa-ajajiaan, saalistajiaan, eikä se pystynyt juoksemaan pidempään kuin ne. Kukaties hirvas alkoi ymmärtää että väsyisi haavoittuneena ensin, sillä lopulta ajojahti koki päätöksensä. Ei sen kuolemaan, ei vielä, mutta sen hidastamiseen. Eläimen pako johti sen metsäaukealle, ja siellä se myönsi tappionsa. Kukaties se ei jaksanut enää. Olipa miten oli, ravasi se onnahdellen aukealle, ennen kuin jäi suunnattomasti harhailemaan kehää, mylvien tuskaisen surkeasti kohti taivasta. Kukaties pako oli saanut sen itsekin eksymään eikä se enää edes tiennyt minne paeta. Gald ei ollut juurikaan hirven jäljessä. Mutta hän ei rynnännyt turhaan ja typerästi päätä pahkaa metsäaukealle sen perässä. Eläin oli selvästikin luovuttanut paon suhteet, eikä sitä päin juokseminen ratkaisisi mitään. Hän pysähtyi puuskutten puiden suojaan, tarkkailemaan tilannetta runkojen takaa. Ja kuulipa hirvi sitten hänet tai aavistipa vain muuten, kääntyi se silti mylväisten kohti, laskien uhittelevasti päätään ja kuopien sorkallaan maata. Haavoittunut tai ei, oli siinä silti yhä metsän kuninkaan henki ja sisua jäljellä. Se ei aikonut vain käydä makaamaan ja kuolla. Kuten ei kuulunutkaan. Hän ei olisi voinut vaatia yhtään sen enempää tai vähempää.
Gald odotti kaikessa rauhassa, tarkkaili tilannetta ja vilkaisi ympärilleen siltä saadakseen Spyron silmiinsä - tai sitten siltä varalta, että poika oli hukkunut matkalla. Hirvi uhitteli ja valitti tuskaisesti aukealla, suuren ja eittämättä varsin vanhan kivipaaden varjossa. Kuin tarkoituksella pystytetyn. Kiinnostavaa kukaties, mutta soturilla oli nyt muuta mietittävää. "Siellä se on, eikä mene enää mihinkään. Ei jaksa", Gald mutisi puoliääneen, kukaties enemmän itselleen kuin kenellekään muulle, laskien kätensä puunrungolle jonka varjosta tarkkaili hirven kamppailua. Nopeasti ajatellen tämä kaikki tulisi olemaan hyvin helppoa. Mutta kukaties ei. Harva asia oli...
|
|
|
Post by spyrre on Oct 14, 2013 18:38:39 GMT 3
Jahdin tahti kiihtyi nopeasti pienestä alkuhämmingistä selvittiin ja takana soliseva joki hiljakseen katosi näkyvistä saaliin ja saalistajien synnistäessä pensaikon halki. Kenties kyse ei ollut vielä elämästä ja kuolemasta saalistajien kohdalla, vaikka hirvi olisi varmasti voinut ollakin asetelmasta eri mieltä, ei metsästys ollut kuitenkaan leikin asia. Ainakin Spyro tuntui ottavan tämän varsin vakavissaan, vaikka tuskin oli epäilystäkään etteikö Gald olisi kyennyt pysymään riistan perässä ilman häntäkin, mutta nyt kun perään oli lähdetty, elukan perässä aiottiin myös pysyä, suuremman pohdiskelun aika olisi sitten myöhemmin. Kenties hirvi oli suuri eläin, mutta näissä olosuhteissa tämä tuskin oli pötkimässä pitkälle. Vaikka olisikin kadonnut näkyvistä otuksen jäljitys oli helppoa. Riistan ja tuoreen veren haju oli niin vahva että nulikka alkoi arvella että olisi saattanut pysyä saaliin jäljillä vaikka olisi sulkenut silmänsäkin... mitä tosin ei ehkä kannattanut kuitenkaan kokeilla puiden ja kaikenmaailman ryteikön keskellä ellei mielinyt törmätä johonkin. Kieltämättä saaliin perässä rynnistely näin ei ollut sama asia kuin oikea saalistus aikoinaan... mutta tässä oli silti jotain. Poika hypähti sammaloituneen, tielle sattuneen kannon ylitse ja vilkaisi ohimennen Galdia tämän todetessa ettei haavoittuneella hirvellä ollut mahdollisuuksia. Nulikan mieleen ei oikeastaan tullut edes epäillä miekkosen väitettä niin vuorivuohista kuin kaloistakaansen nyökätessä hiukan vaikuttuneena, tosin muistutus hiisistä toi jälleen hetkeksi pienen nolostuneen irveen pojan kasvoille. "Ei se ole minnekään karkaamassa" se kuittasi kuitenkin jokseenkin härkäpäisesti, vaikka jo aiemmankin valossa juokseminen alkoi käydä voimille. Ei sillä, että Spyrolla oli aikomustakaan myöntää sitä, varsinkaan nyt.
Vaikka alkoikin hengästyä hirven ollessa kuitenkin rampanakin kaikkea muuta kuin hidas pitkine koipineen, onnistui nulikkakin sinnikkäästi kenties osittain puhtaalla itsepäisyydelläkin roikkumaan Galdin ja tämän saaliin vanavedessä. Kenties eläin onnistui ajoittain keräämään hieman enemmän etumatkaa mutta menetti tämän aina lopulta, kunnes tämäkin taisi ymmärtää ettei ollut eksyttämässä ketään. Pöheikön poikki tunkeutuva hengästynyt nulikka yllättyi hieman kun edessä äkkiä siinsi aukio jolle hirvi ryskäsi, viimein pysähtyen. Edellä juossut Galdkin näkyi seisahtuneen puiden lomaan seuraamaan tilannetta, pojan suunnatessa pian tätä kohti. "Mitä nyt? Kai sä osut siihen, sehän on ihan avoimella" se huomautti silmäillen ympyrää jolkottavaa hirveä oikeastaan jokseenkin kärsimättömästi, mutta pysähtyi itsekin tasaamaan hengitystään kun mies ei syystä tai toisesta ollut etenemässä. Kaipa tämä oli oikeassa... saaliin pako oli tainnut tulla loppuunsa. Nulikka jäikin hetkeksi itsekin silmäilemään jonkinlaisen kiven juurelle seisahtunutta metelöivää hirveä kallistaen hieman päätään enemmän kummastuneena kuin pelästyneenä suuren eläimen uhmasta. "Huh. En ole ennen nähny niiden tekevän noin" tämä totesi kai olematta aivan varma miten moinen käytös pitäisi tulkita. Ohimennen katse kävi kookkaassa kivipaadessakin, mutta jätti tämän pian arvoonsa palaten huomattavasti kiinnostavampaan saaliiseen jota pidettiinkin silmällä varsin terävästi, kunnes poika katsahti jälleen toista kysyvästi. Kaiken järjen mukaan tarvittaisiin enää vain nuoli tai pari näin lähietäisyydeltä ratkaisemaan koko ajojahti...
|
|
|
Post by submarine on Oct 15, 2013 16:47:28 GMT 3
Spyro ilmeisesti pysyi kuin pysyikin varsin hyvin kintereillä, sillä tämä pääsi samoihin aikoihin aukean reunalle, kuin edellä painellut Galdkin. Hänen oli pakko myöntää, että pojalla oli ainakin reilusti sisua, jos ei muuta. Huomattavasti enemmän kuin täälläpäin keskenkasvuisilla yleensä. Suurin osa tuntui odottavan että vanhemmat passaisivat ties kuinka kauan. Eh, totta puhuen niin jopa hänen kotopuolessaan ainakin jossain määrin. Mutta ilmeisesti tällä tapauksella ei ollut sellaisia haaveita. Sen verran hanakasti oltiin hengessä mukana ja valmiita tekemäänkin jopa jotain asioille. Gald tarkkaili tilannetta ja vetäisi muutamaan kertaan henkeä, ennen kuin vilkaisi Spyroon, joka jo varsin kärsimättömän kiinnostuneesti tiukkasi jatkosuunnitelmista. Se kirvoitti häneltä mietteliään hymähdyksen. Pakko myöntää, siinähän se oli, eikä sen ampuminen olisi ollut temppu eikä mitään. Tuskin olisi edes tarvinnut tehdä mitään muuta kuin vain odotella. Sekin olisi kyllä riittänyt. Ehdottoman totta. Silti, soturi ei näyttänyt aivan niin innostuneelta tarkkaillessaan varjoista hiittä. "Varmasti osun. Jos ammun", Gald myönsi puoliääneen. Hirvi onnahteli epävarmasti ja tuskaisesti pitkin aukeaa, mylvien kuin olisi yrittänyt huutaa apua. Se lieni varsin turhaa. Olisi kaiketi paras päästää se pian kärsimyksistään. Hän ei nauttinut millään tapaa turhista tuskista millekään elävälle.
"Mh. Se tietää ettei pysty juoksemaan. Eikä jaksa. Yrittää selvitä taistelemalla. Tai sitten kuolla tappajansa kohdaten", soturi mietti pojan ihmetellessä hirven elkeitä. Kaipa se yksinkertaisesti oli huomannut miten vähän juokseminen auttoi. Ja se oli kuitenkin iso uros, joka kantoi päässään suurta sarvikruunua. Kukaties sen mahdollisuudet olivat jopa paremmat näin. Tai olisivat, jos niitä annettaisiin. Olisi niin hyvin helppoa ampua se vain siihen. "Ehkä se pitäisi vain ampua. Mutta minusta tuntuu että se ansaitsee parempaa", Gald lopulta äkkiä, päätöksensä tehneenä, tokaisi. Rivakoin ottein hän vetäisi jousen ja nuoliviinsä selästään, ojentaen niitä puolihuolimattomasti pojan suuntaan. "Jos siltä näyttää, niin ammu se. Se on avoimella, helppo osuma", poikaa ohjastettiin, ennen kuin hän jätti aseen ja sen ammukset siihen, joko Spyron käteen tai sitten puuta vasten, ja laski kätensä yhä hirveä tuijottaen miekalleen, joka puolihuolimattomasti oli kupeelle vyötetty. Hirvikin tuntui tajuavan, että jotain oli meneillään, sillä sen tuskaiset, hätäiset silmät valpastuivat, ja se jatkoi uhitteluaan hieman hanakammin. Miettimättä sen enempää Gald otti koko miekan huotrineen vyöltään, ja veti sen esiin, ennen kuin jätti huotrankin puuta vasten. Kookas, aavistuksen käyrä suursapeli sopi hänen käteensä totuttuun tapaan. Hän heijasi sitä kädessään hetken, kuin painoa kokeillen, ennen kuin kohotti sen olalleen. "Noniin. Annetaanpa sille sitten ainakin hyvä loppu", hän sanoi, ennen kuin lähti astelemaan mahdollisia vastaanväitteitä sen enempää kuuntelematta aukeaa kohti.
Kuten odottaa saattoi, ei hirvi ainakaan millään tavoin rauhoittunut saadessaan silmiinsä takaa-ajajansa. Se ei kuitenkaan kääntynyt pakoon, vaan mylvi jostakin tuskan ja uhittelun välimaalta, kuopien raivoisasti maata ja ravistellen suuria, eittämättä vaarallisia sarviaan. Haavoittuneenakin se oli vielä ehdottoman vaarallinen. Sen sarvet olisivat varmasti pystyneet suolistamaan kenet tahansa, ja sorkat polkemaan valtavan ruhon alle suurimmankin soturin. Mutta Gald ei silti ainakaan epäröinyt. Pelkäsi toki, vain hullu ei pelännyt, mutta epäröinti jätettiin taisteluiden ulkopuolelle. "Noniin. Kohta se on ohi. Tehdään tämä kunnolla", Gald tokaisi kuuluvasti, löytäen hyvän paikan läheltä aukean toista reunaa. Hän asettui siihen tukevasti, ennen kuin kiristi otteensa kaksin käsin miekastaan. Se ei asettunut eteen tasaisesti, kuten vastustajaa vastaan, vaan kauas taakse, valmiina suureen ja voimakkaaseen iskuun, vastaamaan valtaviin sarviin. Yksi isku ratkaisisi koko tilanteen. Olipa se sitten sarvista tai miekasta. Vaikka hirvi tuskin tajusikaan mitään miekoista tai taistelemisesta, valoa heijasteleva teräs selvästi hermostutti sitä, ja miehen ottama asento oli selvä eittämättä sillekin. Se ei tarvinnut tässä tilassa enempiä rohkaisuja. Eläin kuopaisi maata vielä kertaalleen ja mylväisi hurjasti, ennen kuin kävi ryntäämään kohti, sarvet tanassa.
Gald odotti ne muutamat hetket, jotka tuntuivat tässä tilanteessa pieniltä ikuisuuksilta. Oli oltava nopeampi, iskettävä juuri oikealla hetkellä. Tuotava miekka ensin perille. Mutta jos sen aloitti liian myöhään, ei koskaan ehtisi perille. Ja jos sen aloitti liian aikaisin, ei koskaan osuisi. Hirvi lähestyi, lennättäen ruohotuppoja ja korskuen. Ja sen sarvet lähestyivät vielä nopeammin. Vaiti, haukkamaiset silmät ympäripyöreän valppaina, Gald hivutti miekkaansa valmiimmaksi ja asemiin. Ja iski. Soturi ei tietenkään ehtinyt kunnolla nähdä tai ajatella tilannetta, mutta siitä huolimatta hän tiesi heti hetkensä valittuaan yhden asian: se oli liian myöhään. Ei montaa hetkeä, ei edes kahta silmänräpäystä, mutta siitä huolimatta se oli liian myöhään. Tai kukaties se oli vain paras mitä hän saattoi toivoa. Siitä huolimatta, hän ehti hädin tuskin tuntea kuinka miekka iski lihaan, ennen kuin hirven koko paino sarvineen iski häntä vasten.
Hirvi kävi rynnäkköön, ja soturi iski. Kumpikin aukiolla toisensa kohdanneista romahti maahan, miekan löytäessä ilmeisesti paikkansa mutta voimatta silti pysäyttää valtavan eläimen painoa ja mahtia. Kauempaa tuskin pystyi heti sanomaan mitään tilanteesta. Hirvi oli maassa, ja mies sen alla. Kukaties sarvien särkemänä, kukaties ei. Äkkiä oli tullut kovin hiljaista.
|
|
|
Post by spyrre on Oct 15, 2013 18:23:16 GMT 3
Hirven viimein pysäyttäessä pakonsa kivipaaden varjoon, tilanne tuntui olevan viimein harvinaisen selvä ja vain odottavan ratkaisua. Eläin piti hurjaa mekkalaa, mutta oli selvästi tuskissaan ja lopussa, vain odottaen Galdin viimeistä nuolta... tai niin Spyro ainakin tilanteen tulkitsi, miekkosen kuitenkin yllättäen ollessa ilmeisesti eri mieltä. "Ehh? Mitä?" Soturi sai osakseen suorastaan hämmentyneen katseen tämän todetessa maalin olevan helppo jos hän vain ampuisi, tällä tosin taisi olla muita suunnitelmia. Taisi olla melko selvää ettei poika tainnut olla alkuunkaan varma mistä nyt edes kiikasti sen pälyillessä ymmällään ensin tuskaista raivokasta hirveä ja sitten Galdia kunnes rypisti hieman kulmiaan tämän todetessa että hirvi tahtoi taistella... ja ilmeisesti ansaitsi jotain... parempaa? Vaikkei oikein saanutkaan kiinni tästä ajatuksenjuoksusta, poika ei näyttänyt erityisen innostuneelta siitä mihin suuntaan tämä tuntui olevan menossa. "No ei kai kukaan tahdo tulla syödyksi, mutta...." se aloitti vilkaisten epämukavasti haavoittunutta saalista, hätkähtäen kuitenkin yllättyneenä Galdin äkkiä suoristautuessa päättäväisesti ja lykätessä jousensa käsistään häkeltyneen nulikan suuntaan. Tämä onnistui hämmentämään pojan tarpeeksi hyvin ettei se hetkeen osannut väittää vastaankaan vilkuillen silmiään räpytellen pitelemäänsä jousta kunnes sillä meni pienellä viiveellä perille mitä soturi aikoi vetäessään esille miekkaansa. "Eh?! Hei mitä sä teet? En mä osaa ampua tällasella!" Ilmoille kajahti viimein varsin huolestunut protesti, tosin Galdin ilmeisesti uhraamatta enää moisille aikaa tämän jo kääntyessä määrätietoisesti kohtaamaan valtavaa sarvipäätä joka tuntui myös valpastuvan melkoisesti saalistajan astuessa esille.
Tämä ei tuntunut nyt menevän kuten ainakaan Spyro olisi kaavaillut. Se oli arvellut metsästyksen olevan harvinaisen suoraviivainen asia, mutta nyt sillä ei yhtäkkiä oikein ollut enää aavistustakaan mitä olisi pitänyt tehdä. Katse kävi jälleen äärimmäisen epävarmana jousessa ennen kuin nousi jälleen huolestuneena yhteenottoon valmistautuvaan kaksikkoon Galdin vetäessä miekkansa valmiiksi ilmeisestikin hirven siirtoa odotellen. Vai helppo osuma? Vaikka olikin kyllä nähnyt jousia tarpeeksi tietääkseen kyllä mitä näillä oli tarkoitus tehdä, mutta se "miten" osio olikin huomattavasti epävarmemmalla pohjalla ottaen huomioon että aivan vain elkeistäkin päätellen tämä saattoi hyvinkin olla ensimmäinen kerta kun nulikka edes piteli jousta käsissään. Galdin tokaisusta huolimatta se ei ollut alkuunkaan varma että osuisi, saati saisi nurin noinkin suuren eläimen varsinkin kun tulilinjalla oli ikävästi joku muukin. Vilkuiltuaan kapinetta epäilevästi se kirskautti viimein hampaitaan yrittäen hapuilevasti asetella nuolta jotenkin jänteelle pälyillen samalla varuillaan hirven sekä soturin suuntaan... tosin ehtimättä varsinaisesti tätä pidemmälle kun eläin polkaisi uhkaavasti jalkaa ja hyökkäsi kohti odottavaa miestä. Nulikka säpsähti ja jännittyi ehtimättä oikeastaan reagoimaan äkilliseen rynnistykseen, soturin kuitenkin selvästi valmistautuessa iskemään miekka valmiina. Ehkä tämä tiesi mitä teki, poika ehti toivoa ennen kuin kaksikko törmäsi yhteen. Soturi oli kuitenkin ollut taitava miekkoineen ja ilmeisesti hyvä metsästäjä... mutta siitä ei kyllä päässyt mihinkään että hirvi oli oikeastaan aika iso ja lähestyi hurjalla epätoivoisella voimalla sarvet tanassa. Silmänräpäys ja eläin saavuttikin vastustajansa miekankin iskiessä kunnes nämä viimein törmäsivät. Kaikki oli kuin olikin ohi varsin nopeasti... tosin jos Spyro oli odottanut Galdin loikkaavan ketterästi sivuun sai tämä pettyä... vaikka pettymys ei kenties oikein ollutkaan oikea ilmaisu tähän hätään.
Hetken hölmistynyt poika lähinnä tuijotti maahan lysähtänyttä hirveä kuin odottaen jonkinlaista liikettä, kunnes viimein ähkäisi järkyttyneenä ja kompuroi pöheiköstä aukiolle enemmän tai vähemmän jousi käteensä unohtuneena. Eläin oli kaatunut, mutta Gald ei ollut ehtinyt sivuun vaan makasi nyt liikkumatta kookkaan ruhon alla, ties missä kunnossa. "Ei hitto" Spyro manasi hampaidensa välistä lähestyen kiireellä kaksikkoa yrittäen saada silmiinsä jonkinlaisia elonmerkkejä. Pikainen vilkaisukin taisi kaikeksi onneksi paljastaa ainakin hirven kuolleeksi, ilmapiirin ollessa muutenkin uhkaavan hiljainen. "Hei? Gald?" Se yritti varovasti, ennen kuin muutaman levottoman askelen paikallaan otettuaan tipautti jousen nuolineen käsistään tarttuakseen sen sijaan hirven ruhoon yrittääksen kiskoa tämän kyljelleen ja pois toisen niskasta. Tämä tästä nyt vielä puuttuikin... hiisistä oli selvitty, mutta hirvi osoittautuikin yllättävän vaaralliseksi otukseksi.
|
|
|
Post by submarine on Oct 16, 2013 6:55:51 GMT 3
Aukealle oli laskeutunut melkoinen hiljaisuus, jota rikkoi vain Spyron kompurointi esiin pusikosta ja hätäinen manaus. Muuten mikään siellä ei osoittanut minkäänlaisia elonmerkkejä, saati sitten liikkunut. Ei ainakaan hirvi, jonka kohtalosta taisi olla varsin vahvoja todisteita liikkumattomuuden lisäksikin. Vaikka Galdin miekka olikin ollut selkeästi hyvää tekoa ja paksuruotinen, oli se silti kohdannut loppunsa hirveä vastaan ja katkennut. Mutta teräksen pettäminen oli maksanut metsän entiselle kuninkaalle kalliin hinnan: katkennut terä oli uponnut melkein tyveensä asti hirven kaulaan, surmaten sen varmasti saman tien. Toisaalta myöskään Gald, josta näkyi ruhon alta oikeastaan vain huolestuttavan liikkumaton, miekankahvaa puristava käsi, ei tainnut olla nyt erityisen hyvässä kunnossa - jos yhtään missään. Pojan huhuiluun ei ainakaan vastattu mitään, kun tämä varovasti ja varautuneesti hivuttautui lähemmäs yhteenoton lopputulosta. Hiljaisuuskin tuntui muuttuvan yhä vain painostavammaksi, ja kaikki se vähä mikä ei äskeisen rytinän seurauksena ollut paennut jo ties minne tuntui seuraavan tarkkaan ja varautuneena mitä tuleman piti. Valtava, synkeä kivipaasi aukean keskellä loi pahaenteisen varjonsa koko tapauksen ylle, kuin luvaten pelkkää surua ja murhetta avuttomasti jousta puristavalle nulikalle, jos tämä tosiaan uskaltaisi katsoa tarkemmin. Kuin synkeä, kivikasvoinen tuomari, joka oli juuri todennut kaikkien osapuolien hävinneen.
Hetkisen verran vaikutti pahasti siltä, etteivät Spyron yritykset kiskoa hirveä pois Galdin päältäkään saaneet aikaan yhtään mitään. Raskas eläinkin lähinnä vain nytkähteli tehottomasti, pää velttona, silmät sumeina ja kieli ulkona suusta. Sitten kuitenkin, varoittamatta ja varsin yllättäen, sukelsi hirven alta vapaa, miekankahvaa puristamaton käsi, tarraten poikaa ranteesta napakasti. Ja pian sen perässä työntyi esiin myös pää, joka kaikeksi onneksi taisi sentään olla vielä kiinni harteilla. Siinä oli kaksi hyvin, hyvin ymmyrkäistä silmää, jotka tuijottivat keskenkasvuista kuin ainakin joku, joka oli juuri välttynyt varmalta kuolemasta. "Se oli tyhmää. Niin tyhmää!" Gald puuskahti heikosti, kuulostaen ymmärrettävän tukahtuneelta päällään ties kuinka paljon hirveä. Hetken soturi vain tuijotti silmät ymmyrkäisinä Spyroa, ennen kuin äkkiä ja varoittamatta hänen suupielensä alkoivat nykiä. Ja äkkiä hän nauroikin niin remakasti kuin vain pystyi vasten nulikan kasvoja. "Niin tyhmää! Uskomattoman tyhmää! Minä en ajatellut yhtään mitään! Ha, en mitään!" Gald nauroi puristaen Spyron kättä ja ravistaen sitä kuin olisi yrittänyt saada tämän ehdottomasti tajuamaan jonkun syvemmän totuuden koko tilanteesta. Jos sellaista nyt edes oli. Niinhän sitä sanottiin että kuoleman kohtaaminen sai ihmisen hysteeriseksi. Hetken perästä nauru kuitenkin sortui kipuisaksi köhimiseksi, ja mies irvisti melkoisesti ennen kuin päästi irti toisen kädestä, kaiketi tarratakseen sillä itseensä jossain näkymättömissä. "Tämän takia pitäisi varmaan pitää panssaria aina kun vain voi", soturi tuumi huomattavasti vähemmän riemukkaammin, ennen kuin päästi irti miekankahvasta jota vieläkin puristi. "Mutta tunnenpahan ainakin jalkani. Ja varpaat liikkuvat", lisättiin aavistuksen positiivisemmin. "Odotas. Kukaties minä jopa pääsen pois täältä."
Varovaisesti, kokeillen miten paljon nyt yleisesti pystyi liikkumaan, ja miten pahasti oli jumissa, lähti Gald työntämään hirveä päältään. Loppujen lopuksi eläin oli kaikeksi onneksi tullut päälle rinta edellä eikä murskannut kylkensä alle. Nyt sen sentään sai työnnettyä melko helpolla sivuun. Ainakin tarpeeksi sivuun. Hetken vääntämisen tuloksena hän sai toisen jalkansa vapaaksi, ja alkoi sen avulla potkia ruhoa päältään. Liike sai hänet irvistämään, mutta toisaalta hirvikin kallistui lupaavasti. "Taisin... jäädä sen sarvien väliin tai jotain. Minussa ei taida olla... reikiä. Vaikka se kyllä sattui reekeleesti!" soturi mietti ääneen, ennen kuin potkaisi hirveä vielä kerran lujasti, kiskaisten samalla toisenkin jalkansa vapaaksi sen alta. Soturi jäi hetkeksi istumaan hirven toiselle puolelle, vilkaisten Spyroa sen ylitse, ennen kuin käänsi huomionsa itseensä, kokeillen käsillä ruumiinsa läpi ja katsoen myös silmämääräisesti. Ei, ei reikiä, vaikka hänen vaatteensa olivatkin ehdottoman riekaleina, paljastaen toisen kyljen melkeinpä kokonaan. Se oli kaiketi parempi kuin kylki riekaleina, paljastaen sisälmykset kokonaan. Ehdottomasti. "Mutta se kuoli. Se tosiaan kuoli", Gald lisäsi kuin jonkinlaisena vakuutteluna siitä ettei tämä ollut kuitenkaan täysin absoluuttisen tyhmää. Hän yritti pystyyn, mutta kukaties hieman liian nopeasti, ja lysähti ähkäisten taikaisin istumaan, pidellen itseään jostakin rinnan ja vatsan väliltä. "Ihan kunnossa. Jos vain hengähdän hetken", mies tokaisi aavistuksen vaivaisesti, ennen kuin nojautui takakenoon ja lysähti makuulle aukean ruohoiseen maahan, levittäen kätensä ja tuijotellen hetken epämääräisesti taivaalle. Sitäkin välillä jopa näkyi täältä.
"Harmi, et tainnut päästä ampumaan", Gald hetken perästä tokaisi, kohottamatta kuitenkaan katsetta maanrajasta Spyroon, jolle kaiketi tässä kohtaa puhuttiin. Siitä huolimatta tämä taisi tosin nähdä soturin virnistyksen. Se oli melko suuri. "Mutta on ainakin hirvi. Ja se kuoli kunnolla", mietiskeltiin vielä.
|
|
|
Post by spyrre on Oct 16, 2013 15:41:24 GMT 3
((Pahoittelut mahdollisesta sekavuudesta. <__< ))
Vaikka taisi olla vielä liian järkyttynyt osaamaan, tai oikeastaan edes haluamaan pohtia tilannetta hirveän tarkkaan taisi aukiolle kompasteleva nulikka jo lähes pelätä pahinta nähdessään dramaattisen asetelman edessään. Niin hirvi kuin soturikin makasivat liikkumatta maassa painava eläin piilottaen miehen näkyvistä lukuunottamatta vain rikkonaista miekkaa puristavaa kättä, melkoisen verilammikon pulputessa hiljakseen sarviniekan lävistetystä kaulasta. Ruhon alta ei kuulunut vastausta edes Spyron varovaiselle huhuilulle puhumattakaan muista elonmerkeistä mikä sai pojan viimein kiirehtimään tarraamaan otuksen ruhoon keksimättä mitä muutakaan olisi voinut tehdä... vaikka tämäkin hätäinen yritys näytti aluksi jäävän melkoisen huteraksi, valtavan kivipaaden häälyessä dramaattisesti kaiken yllä. Hitto sentään... eihän tämä nyt näin vain voinut mennä! Ehkä jos hän olisi ehtinyt edes yrittää ampua ennen kuin...
Poika mutisi ilmoille kirouksen jos toisenkin hampaidensa välistä yrittäessään voimiensa takaa työntää valtavaa ruhoa sivuun. Kukaties se manasi elukan painoa, kimppuun käynyttä hirveä, omaa avuttomuuttaan tai Galdin vaarallista päähänpistoa, mutta ainakin tämä jäi suuremmin määrittämättä Spyron keskittyessä parhaansa mukaan hirvenraatoon yrittäen hillitä pahimman esiin pyrkivän hätäännyksen kun jostain äkkiä ilmaantui käsi. Varoituksetta ranteeseensa tarraava käsi saikin nulikan säpsähtämään melkoisesti yllättyneen henkäisyn keralla tämän kääntyessä välittömästi tuijottamaan esiin hirvenraadon alta tunkevia, myös jokseenkin järkyttyneitä kasvoja. Hetken se näytti siltä kuin olisi nähnyt aaveen kunnes pahimman järkytyksen mentyä poika tajusi Galdin olevan kuin olevankin elossa. Oivaltaessaan tämän nulikka puuskahti hyvin syvään helpotuksen pyyhkäistessä ylitseen. Kaikesta päätellen murtunutta miekkaa puristava soturi oli viimeisimpänä johtopäätöksenään päätynyt likimain samaan tulokseen kuin Spyrokin tästä aivan liian läheltä liipanneesta välikohtauksesta. Tämän äkillinen hieman hysteerinen nauru säpsähdytti nulikkaa kunnes tämä pääsi tarpeeksi kärryille tilanteeseen vastatakseen. "No niin olikin! Mä luulin että se liiskasi sut siihen paikkaan!" Se napautti takaisin tuohtuneisuuden ja helpotuksen sekaisella äänellä jääden hetkeksi nojaamaan käsillään raatoon kokoillen hermojaan, onnistuen kuitenkin luultavasti näyttämään järkyttyneemmältä kuin kertaakaan aiemman hiisi-farssin aikana. Hitto sentään, oli tämäkin... läheltä oli liipannut, ja miekkonen selvästi tiesi tämän itsekin. No, vaikka toinen olikin vielä elossa ei vaara tainnut silti olla vielä ohitse, makasihan tämä vieläkin valtavan hirvenraadon alla, mutta kaikesta huolimatta ei nulikkakaan osannut lopulta olla tyrskähtämättä hieman, pyyhkäisten ohimoaan vapaalla kämmenselällään, vaikka taisikin jäädä kysymysmerkiksi osasiko sekään tulkita tästä muita suurempia elämäntotuuksia kuin korkeintaan että näin ei kannattaisi tehdä uudestaan.
Kumpikin taisi tarvita hetken verran kokoillakseen hermojaan episodin jäljiltä, Spyronkin kuitenkin vakavoituessa ja jäädessä seuraamaan huolestuneesti toisen viimein tokeentuessa tarpeeksi alkaakseen ilmeisesti jälleen tiedostaa tilannetta paremmin. "Ehkä.... vaikka eihän me arvattu että tässä käy näin" se totesi Galdin pohdiskellessa panssarinsa etuja, mutta vaikka sen olisi mahdollisesti tehnyt mieli lisätä tähän vielä jotain se sai nyt ainakin toistaiseksi jäädä miehen tuskaisten ilmeiden ja elkeiden vuoksi. "Miten pahasti kävi? Voitko liikkua?" Tiedusteltiin sen sijaan Spyronkin yrittäessä arvioida tilannetta katseellaan, kunnes nyökkäsi hieman helpottuneesti soturin todetessa että jalat sentään tunsivat ja liikkuivat, ennen kuin tämä alkoi viimein pyrkiä pois hirven alta. Poikakin tarttui jälleen otukseen tämän huomatessaan yrittäen parhaansa mukaan kiskoa eläintä omalta puoleltaan helpottaakseen mahdollisesti haavoittuneen miehen ponnisteluja. "Hei ota varovasti silti!" se toppuutteli hermostuneena toisen kiskoessa ja potkiessa itseään vapaaksi, onneksi selvästi kuitenkin aika pontevaan tapaan, kunnes huokasi toisen arvellessa säilyneensä hirvien sarvien raatelemattomana. "Hitto mikä tuuri ettei se osunu kunnolla. En ehtiny edes nähdä, se tuli niin kovaa" poika kuittasi ehkä hieman epäselvästi hampaidensa välistä siinä samaan aikaan hirveä retuuttaessaan, kunnes raato viimein vierähti sivuun päästäen soturin kömpimään pois tämän alta. Tasaten itsekin hengitystään nulikka jäi vieläkin kärsineeseen hirveen nojaten tarkastelemaan tilannetta Galdin käydessä läpi haaverin aikaansaannokset. Vaikka rynnäkkö olikin näyttänyt hurjalta ja varmasti teki kipeää, tämä oli tainnut kuitenkin välttyä murskaantumiselta tai sen pahemmalta suolistumiselta, mitä nyt repaleiksi repeytynyt kangas toisen kyljen päältä sai nulikankin irvistämään. Sinänsä tilanne kaiketi taisi kuitenkin näyttää huomattavasti vähemmän fataalilta kuin tämä oli aluksi pelännyt. Galdin julistus siitä että ainakin hirvi oli sentään kuollut sai jokseenkin kyseenalaisen katseen Spyron suunnalta mikä varmaan kertoi aivan tarpeeksi ilman että tämän tarvitsi edes alleviivata asiaa enempää.
"No onneksi" se huomautti hieman kuivahkosti ennen kuin suoristautui syvään huokaisten hirven raadon niskasta vilkaisten otusta viimein hieman tarkemmin. Ei tarvinnut olla asiantuntija miekoissa nähdäkseen että osuma tämän kaulaan oli ollut hyvä ja ehdottoman kuolettava, vaikka olikin lopulta murskannut miekan ja lähes tämän käyttäjänkin olematta kuitenkaan tarpeeksi pysäyttämään eläimen rynnistystä ajoissa. "Hitto... se perhana rikkoi miekankin vaikka osuit siihen" Poika totesi aavistuksen epäuskoisena, kunnes nyrpisti hieman tahmealle käsiinsä tarttuneelle verelle. Se yritti ohimennen pyyhkäistä tätä eläimen turkkiin, säpsähtäen kuitenkin jälleen hieman Galdin yrittäessä ylös... ja lysähtäessä äkkiä takaisin. Huolestunut katse kääntyi jälleen nopeasti mieheen nuorukaisen jäädessä mittailemaan tätä kulmiaan kurtistaen, ilmeisesti vakuuttumatta tavasta kuinka soturi piteli vatsaansa samaan aikaan kun julisti olevansa kunnossa. "Oletko varma?" tämä ei voinut olla varmistamatta hetken epäröivästi toista silmäiltyään, nyökäten lopulta hieman Galdin katsoessa parhaaksi heittäytyä pitkäkseen lepäämään... tosin kaikesta huolimatta tällä oli kasvoillaan vieläkin epäilyttävän tyytyväinen virne mikä sai pojan puuskahtamaan hieman. Muistutus jousesta kuitenkin oli omiaan tuomaan nulikan olemukseen äkkiä melkoisen annoksen kiusaannusta. "Äh... mähän sanoin että en osaa käyttää sitä" Spyro protestoi hilpeämmänpuoleista kommenttia, kuitenkaan tippaakaan ylpeänä asiasta jos häivähdys syyllisyyttä mitään tästä kertoi. Poika yskähti kääntäen katseensa hetkeksi Galdista vilkaistakseen maassa vähän matkan päässä lojuvaa jousta, kunnes kuitenkin ähkäisi ja seurasi esimerkkiä istahtaen itsekin ruohikkoon vilkaistuaan ensin ohimennen ympärilleen. "Vähempikin olis riittänyt" puuskahdettiin vastaukseksi siitä että ainakin hirvi oli tapettu mahdollisimman kunnolla vaivaa säästämättä. Katse vaelsi yli metsänreunan sekä aukiolla pönöttävän kummallisen kivipaaden, kunnes siirtyi maassa retkottavan miekkosen kautta takaisin mokomaan sarvipäähän. No, ainakin saalis oli saatu... vaikka olikin ollut vähällä osoittautua kalliiksi.
"Seuraavaksi etsitään kyllä jotain pienempää" poika totesi kohta huokaisten hieman, vilkaisten sitten empivästi Galdia raadon ylitse. "....tuota. Mitäs nyt? Kai jaksat kävellä takaisin sitten? Miten me raahataan tämä mukaan?" Se ei voinut olla vielä lisäämättä huolestuneeseen sävyyn. Kaipa pahin hämminki oli jo ohitse, mutta kuitenkin se tuntui vilkuilevan toista enemmän tai vähemmän vaivihkaa vähän väliä, kuin olisi epäillyt tämän saattavan tuupertua... aivan kuin tästä lopulta olisi ollut paljoakaan apua.
|
|
|
Post by submarine on Oct 16, 2013 22:27:42 GMT 3
Gald ei voinut juuri muutakaan, kuin hymähtää kevyemmänpuoleisesti Spyrolle tämän nuristessa siitä, ettei kaiketi tosiaankaan osannut käyttää jousta vaikka sellainen olisi kuinka annettu käteen ja kehotettu käyttämään. Pakko myöntää, että moinen oli kukaties ollut hieman liikaa vaadittu. Toisaalta, jos aivan totta puhuttiin, ei hän sen suuremmin ollut moista miettinytkään. Kunhan nyt oli laittanut jousen pois käsistään. Hän oli ollut alusta asti vakaasti aikeissa lopettaa tämän omin käsin ja miekalla, siksihän hirven eteen oli pitänytkin astua suojista. Ja niin hän oli tehnytkin. Miekka oli lopettanut kaiken, myös itsensä. "Heh. Niinpä taisit sanoa", Gald myönsi ilman sen suurempia jonnekin taivaalla tuijotellessaan. Päivä näytti olevan puolipilvinen. "No, tuskin se nuolikaan olisi sitä pysäyttänyt. Ainakaan yhtään nopeammin", lisättiin melkeinpä sovittelevasti. "Ja kyllä. Olen melko varma ettei minussa ole ylimääräisiä reikiä. Sellaisen yleensä huomaa", soturi naurahti perään, taputtaen kuuluvasti rintaansa kuin olisi yrittänyt vakuutella, ettei tosiaan piilotellut kuolettavia avohaavoja. Loppujen lopuksi sellaiset huomattaisiin todennäköisesti varsin nopeasti, ja mies näytti erehdyttävän hyväkuntoiselta kuolemaa tekeväksi. Yleensä sellaisilla oli kovempi kiire... noh, lähinnä tehdä kuolemaa.
Hetken makoiltuaan Gald lopulta kiskoi itsensä istualleen, ja siitä pystyyn aavistuksen varovaisemmin kuin aikaisemmin, kokeillen siinä sivussa miten hyvin oikeastaan pääsi liikkumaan. Mikään ei tuntunut olevan hajalla, ja vaikka paikkoja kivistikin melkoisesti, niin ainakin hän pääsi liikkumaan, levittelemään käsiään ja heiluttelemaan jalkojaan. Ne jopa kantoivatkin hänet, joten hän oli käytännössä katsoen terve ja kunnossa. Ainakin aivan tarpeeksi hyvin. "Enpä usko että hetkeen tarvitsee etsiä yhtään mitään", Gald vastasi, kun pääsi lopulta ihailemaan kaatoa myös sen yltä. Hirvi oli kookas ja näyttävä, ja siinä oli aivan varmasti lihaa vaikka pidemmäksikin aikaa, vaikka ottaisi vain parhaat palat. Hän laski kätensä lanteilleen ja päästi jokseenkin tyytyväisen äännähdyksen. Sitten, melkeinpä kunnioittavan varovaisesti, hän kyyristyi laskemaan kätensä ruholle. Yhä vain se oli siinä ja suuri. "Tuskinpa me mitään luilla ja muulla teemme muutenkaan. Otetaan siitä vain lihat mukaan, sen verran kuin nyt tulee tarpeeseen. Kyllä tämä metsä hoitaa loput tästä ruhosta", soturi vastasi toisen kysymyksiin siitä, mitä hirvelle nyt pitäisi tehdä ja miten se saataisiin pois täältä. Niine hyvineen hän kohottautui taas pystyyn, laski äkkiä päänsä ja asetti kätensä hetkeksi yhteen. Ele näytti jopa jossain määrin hartaalta, tai ainakin merkitykselliseltä. "Kiitämme sinua tästä uhrauksesta. Kohtasit kuolemasi hyvin, ja pidämme huolen ettei se ole merkityksetön. Sinun lihasi ravitsee meitä, ja palaa takaisin maaksi", Gald mutisi, jääden hetkeksi hiljaiseksi ennen kuin laski kätensä ja kohotti katseensa. Kunnianosoitus hirvelle tuntui olevan paikallaan. Olihan sen henki kuitenkin otettu heidän vuokseen.
Nyt, kun oli vähemmän keskittynyt muuhun, tuli Gald vihdoin vilkaisseeksi myös ympärilleen tarkemmin. Hän ei ollut kulkenut täälläpäin aikaisemmni eikä nähnyt tätä aukeaa. Toden puhuen paikka tuntui jopa jollain tavalla hieman... oudolta. Sen paljaudelle ei ollut oikein mitään syytä, mutta siitä huolimatta mitään ruohonkortta suurempaa ei tuntunut kasvavan siellä. Se oli varsin tasarajainenkin, siinä määrin kuin se olisi tarkoituksella rajattu aikanaan. Ja keskellä, heidän yllään, seisoi kivipaasi. Se oli suuri ja vain vähän huippuaan kohti kapeneva. Sen juurella oli paljon muitakin, pienempiä kiviä. Ja vaikkei siinä mitään järjellisiä merkintöjä ollutkaan, vain ajan jäytämää, näytti se silti eittämättä siltä, kuin ihmiskäsi (tai jokin muu) olisi sitä muovannut. Jokin sen tummassa pinnassa teki hänen olonsa epämukavaksi. "Mh", Gald hymisi ääneen, sormeillen vyöllään roikkuvaa veistään mietteliäästi kivipaatta tuijottaessaan. "Tämä on joskus ollut jokin tärkeä paikka. Jollekulle. En välttämättä halua tietää miksi", hän totesi ääneen, yhtä paljon itselleen kuin Spyrollekin, kääntämättä kuitenkaan katsetta toiseen puhuessaan. Jos oikein tarkkaan katsoi, oli paaden juurelle pinotuissa kivissä kukaties aivan heikosti erottuvia, tummempia kohtia. Kuin ikivanhoja jälkiä (hän ei halunnut kutsua niitä roiskeiksi tai tahroiksi), joita kaikki vuodetkaan eivät olleet pesseet pois. Ja niin myös paadessa itsessään. Jos kallisti päätään tarpeeksi ja katsoi kun valo osui kiveen oikein. Gald lopetti sen kiireesti. "Varmaankin parempi hoitaa tämä ja mietiskellä asioita myöhemmin muualla. Osaatko nylkeä hirven?" soturi lopulta tokaisi, kääntyen Spyroa kohti. Ohimennen hän tuli hieraisseeksi rintaansa. Se kivisti kyllä melkoisesti, ja kivistäisi eittämättä vielä pitkään. Ei tekisi varmasti pahitteeksi päästä lepäämäänkään...
|
|
|
Post by spyrre on Oct 17, 2013 16:06:44 GMT 3
Spyro irvisti jälleen hieman toisen leppoisaan toteamukseen jousesta, mutta päätyi kuitenkin lopulta nyökkäämään hieman vaikka pyyhkäisikin kiusaantuneesti niskaansa. Äskeinen välikohtaus oli ollut varmasti kaikkea muuta kuin mukavaa sivusta seurattavaa mutta kaipa se oli myönnettävä jos vahva miekaniskukaan ei ollut pysäyttänyt hirven ryntäystä ajoissa, niin tuskin nuolikaan olisi riittänyt... ainakaan täyden amatöörin käsissä. Kaipa nulikkakin oli jo hiljakseen rauhoittumassa todettuaan että kenties Gald ei ollutkaan tekemässä salaa kuolemaa vaikka soturi saikin varsin varovaisen katseen vakuutellessaan olevansa kunnossa kunnes poikakin viimein henkäisi syvään. Ilmassa haisi vahvasti vereltä, mutta kaikki taisi onneksi olla peräisin saaliista... ja ainakin Gald vaikutti olevan kunnossa. Vaikkakin varsin hilpeällä tuulella ollessaan vielä elossa, ilmeisesti. Ehh. "Ehh. No, niin kai. Älä sitten tee enää noin" se kuittasi myhähtäen hieman itsekin, kunnes sekin vaikeni hetkeksi istahtaakseen ruohikkoon lepäämään. Vaikka olikin välttynyt itse suuremmalta höykytykseltä oli sekin kuitenkin saanut juoksennella, rämpiä ja hermoilla tänään enemmän kuin tarpeeksi mikä oli omiaan saamaan olon melkoisen voipuneeksi.
Hetken lepäilyn jälkeen tuntui Galdin toipuneen tarpeeksi yrittääkseen jälleen jaloilleen, ja tällä kertaa paremmalla menestyksellä. Lähellä kohoavaa kivimuodostelmaa hieman poissaolevasti silmäilemään harhautunut Spyro käänsi huomionsa jälleen toiseen jääden seuraamaan kokeellista liikehdintää kuitenkaan itse nousematta. "Kai se täytyy. Harmi, taitaa jäädä paljon mutta ei kai se lintukaan varmaan jaksaisi tätä kaikkea" nulikka arveli mittaillessaan itsekin valtavaa ruhoa katseellaan vaikkakin hieman haikeasti Galdinkin kumartuessa tutkimaan saalista. Lihaa oli paljon, oli sääli että iso osa taisi olla pakko jättää jälkeen väkisinkin... Tosin soturin seuraava ele taisi aiheuttaa jälleen hieman hämminkiä. Kun tämä nousi esittääkseen hartaan kunnioittavat kiitokset kuolleelle hirvelle poika jäi seuraamaan toimitusta hieman silmiään räpytellen. Ehh, ehkä tämä oli jotenkin hieman sama juttu kuin hiisille esittäytyminen aiemmin, Spyro päätyi epäilemään. Kai Gald koki tarpeelliseksi olla kohtelias niillekin mille ei olisi tarvinnut vaikka poika ei ollutkaan aivan varma miksi, mutta päätyi lopulta ohittamaan asian lähinnä olkapäiden kohautuksella... vaikkakin hieman hämmentyneellä sellaisella. Kaipa... se oli vain kohteliasta. Tai jotain. "No. Kyllä joku sen varmana loppuun syö" tämä lisäsi kai parhaansa mukaan myötäävään sävyyn kunnes alkoi itsekin kömpiä jälleen jaloilleen hieman venytellen. Ymmärrettävästi aiemmin ei ollut pahemmin ollut aikaa ihmetellä ympäristöä, mutta nyt kun Gald näkyi kiinnostuvan aukiosta ja kummallisista kivimuodostelmista päätyi Spyrokin vilkaisemaan näitä tarkemmin.
"Näyttää ainakin siltä että joku on tuonu ne tänne, jostain syystä. On tainneet olla siinä aika kauan" huomautettiin nuorukaisenkin silmäillessä paasien tummaa pintaa, kallistaen kohta hieman päätään. "...outoa ettei niissä kyllä kasva yhtään sammalta." Huomio taisi saada pojan lähinnä puoliuteliaaksi kuin varsinaisesti epäluuloiseksi, oli hieman kyseenalaista mahtoiko se varsinaisesti hoksata kummallisia läiskiäkään sen kai kuitenkin tulkitessa vanhat kivet... no, vanhoiksi kiviksi, vaikkakin ehkä erikoisiksi sellaisiksi. Jostain syystä Gald tuntui siltä ettei olisi pitänyt näistä pojan katsahtaessakin tätä kysyvästi, kunnes mies kuitenkin käänsi huomion nopeasti takaisin kenties oleellisempiin asioihin.
"Jaa, niin. Juu, varmaan" Spyro myötäsi kääntäen itsekin katseensa paasista hirveen, jääden silmäilemään tätä hetkeksi arvioivasti ennen kuin kohautti harteitaan. "Mä? Eh, enköhän mä sen palasiksi ainakin saa jos nahalla ei ole kauheasti väliä. Kai mä voin katsoa kun sä jo kuitenkin tapoit sen" tämä myötäsi pistäen jälleen hieman huolestuneena merkille toisen pitelevän jälleen rintaansa. Saalis oli kyllä nyt kuollut, mutta olihan tässä kyllä vielä puuhaa ennen kuin pääsisi nauttimaan hirvipaistista... ja eiköhän ruhjottu soturi ollut ansainnut leponsa. Suurempia vastaan väittämättä Spyro kääntyikin mittailemaan jokseenkin arastelematta raatoa takaraivoaan raaputtaen kunnes hapuili jotain vyöltään viittansa alta. Näkyviin ilmaantui melkoisen kyseenalaisen näköinen suurehko veitsi, joka eittämättä olisi luultavasti sopinut paljon paremmin vaikka ryövärille tai ties mille puukkojunkkarille kuin nulikan käsiin tämänkin kieltämättä sormeillessa kapinetta kuin ei olisi ollut aivan varma mahtoiko tämä olla paras mahdollinen työkalu tähän kunnes kuitenkin päätyi tulokseen että teräase oli kuitenkin teräase, ja kumartui sitten hirven tuntumaan jo unohtaneena taustalla kärkkyvät kivipaadet. "Hitto. Viimekerrasta on kyllä aikaa" poika mutisi ohimennen kai lähinnä itsekseen ennen kuin jäi silmäilemään ohimennen vieläkin hirven kaulasta törröttävää murtunutta miekan terää. "Äh. Harmi tästä miekasta, mutta ainakin osuit hyvin" pohdiskeltiin väkisinkin hieman vaikuttuneena tämän yrittäessä kokeilevasti tökätä kapinetta josko tämä vaikuttaisi siltä että terän saisi vielä irti. Ikävä kyllä tämä oli tainnut upota aivan liian syvälle liian tiukkaan, koko aseen ollessa kenties muutenkin jo avun ulottumattomissa. Kaipa tämä olisi parasta vain jättää rauhaan ja huolehtia hirvestä ennen kuin verenhaju alkaisi vetää paikalle ties mitä elikoita tai otuksia....
|
|
|
Post by submarine on Oct 18, 2013 11:26:04 GMT 3
Vaikka Spyro taisikin olla hieman eri käsityksessä siitä, miten tässä tarkalleen olisi tainnut toimia, eikä tuntunut tajuavan Galdin edesottamuksia alkuunsakaan, taidettiin silti puolin ja toisin olla samaa mieltä ainakin siitä, että tämä aukea ei tainnut tosiaankaan olla aivan normaali, saati sitten mitenkään hyvää lupaileva. Kivissä ja koko aukeassa oli jotakin varsin outoa, ja kaiken jännityksen jälkeen kun veri ja hengitys alkoivat tasautua, saattoi ympärillä suoranaisesti tunteakin jotakin hyvin... pahaenteisen epäluonnollista. Pieni tunne selkärangassa, pelkkä väristys, joka kuitenkin kertoi, että olisi parempi olla jossakin muualla. Melkein missä tahansa muualla. "Ne ovat olleet täällä ties kuinka kauan. Tuotu ne kyllä on varmasti. Eikä kukaan ole tehnyt sitä viime aikoina", Gald myötäili Spyron huomautusta siitä, kuinka kivet tosiaankin vaikuttivat jonkun tuomilta, jolleivät sentään muovaamilta. Hän tarkkaili paatta samalla varsin epäluuloisena, kuin ei olisi ollut aivan varma, sietikö sitä edes jättää vahtimatta. Se vaikutti... pahaenteiseltä. "Täällä ei kasva oikein mitään muutakaan", mies lisäsi toisen jatkaessa huomioitaan myös sammalen ja kaiken muunkin puutteesta. "Tämä on pysynyt auki ties kuinka kauan. Nuo kaikki puut loppuvat ihan samalle etäisyydelle", hän lisäsi, kääntyen nopeasti ympäri vahvistaakseen oman huomionsa. Kyllä, kehä oli suorastaan hämmentävän tasainen. Kuin kaikki vähänkään isompi olisi pysähtynyt tarkalleen sinne, mistä sillä ei ollut enää lupaa edetä. Ilman mitään näkyvää syytä.
Oli kukaties jättää asioiden ihmetteleminen, ja keskittyä olennaiseen. Eipähän tarvitsisi murehtia siitä enää sitten. Kaksikon huomio kiinnittyi hirveen ja sen käsittelyyn, nyt kun se kerran oli siinä ja odotti vain nylkemistä. Gald hymähti puolihyväksyväisesti, kun poika totesi kyllä osaavansa kaiketi myös nylkeä ison eläimen, ainakin jos jäljen laatu ei ollut niin tärkeää. Ja tuskinpa se olikaan. Hirvennahkaa ei kuitenkaan olisi millään pystynyt täällä käsittelemäänkään. "Et taida tosiaan olla ensimmäistä kertaa näissä asioissa", mies hymähti, jääden seuraamaan kun toinen otti esiin suuren, joskin varsin karkean veitsen ja keskittyi arvioimaan tulevaa työtään. Jos totta puhuttiin, oli Gald kyllä aikonut alun perin auttaa, mutta oikeastaan oli kukaties parempi jos ei. Kaksi hirven kimpussa saattaisi hyvinkin vain sotkea toistensa toimia, ja oikeastaan Spyro kukaties halusikin hoitaa tämän. Poika oli vaikuttanut varsin lannistuneelta siitä miten ei äsken ollut pystynyt oikein olemaan avuksi, ja kukaties halusikin ainakin nyt olla hyödyllinen. Eh, kuten oli oikeastaan sanonutkin. Parempi siis antaa tämän tehdä kun niin kerran toivoi. "Kyllä se siitä. Ensin vatsa kaulasta nivusiin. Ja sitten jalkojen alapuolelta auki. Ja liha luuta myöten. Eh, minulla on parempi veitsi jos tuo ei riitä", neuvottiin melkeinpä työnvalvojan ominaisuudessa Spyron pohdiskellessa ja tutkiskellessa ruhoa ja mietiskellessä lähestymistapaa. Taisi käydä selväksi, että hänkin oli kyllä metsästänyt useammankin kerran. Yleensä kyllä eri ympäristössä ja eri eläimiä, mutta perusasiat taisivat olla kaikkialla samat. Nahka pois, liha esiin ja sitten talteen. "Mmmh. Se oli hyvä miekka", Gald myönsi, kun toinen harmitteli hänen miekkansa kohtaloa, potkaisten ohimennen jalallaan kevyesti maassa yhä lojuvaa miekankahvaa. "Mutta se teki tehtävänsä. Ja jos se kerran hajosi, oli parempi että nyt eikä sitten myöhemmin. Hirven niska ei ole yhtä paha kuin miekka miekkaa vasten. Tai panssaria", lisättiin aavistuksen positiivisemmin, soturin kohauttaessa olkiaan. Loppujen lopuksi miekka oli vain työkalu. Se teki tehtävänsä ja sitten se vaihdettiin. Harmi, mutta totta. Ja jos se hajosi, oli aika vaihtaa se. "Se oli kyllä perintöä. Mutta ei tuota korjaa enää millään. Nyt se on romumetallia", Gald lisäsi hetken hiljaisuuden jälkeen kuitenkin aavistuksen surkutellen. Pakko myöntää, vaikka asiaa kuinka järkeili, olihan uskollisen aseen menetys silti ikävää. Se oli kuitenkin moneen kertaan pelastanut hänet tiukasta paikasta. "Mutta ehkä..." hän aloitti jatkaakseen, ja hiljeni sitten, ennen kuin vilkaisi äkkiä jalkoihinsa. Sitä seurasi ähkäisy.
Hetken Galdin oli vaikea varsinaisesti edes käsittää mitä näki. Hän oli tuntenut vain äkillisen puristuksen jalkansa ympärillä ja vilkaissut alas. Mutta kyseessä ei ollutkaan jokin pusikko johon hänen jalkansa oli sotkeutunut. Sitä ei täällä ollut. Ei, sen sijaan hänen nilkkansa ympärille oli puristunut... näivettynyt, ehdottoman kuolleen näköinen käsi. Se oli työntynyt läpi maasta, kuin joku olisi kurottanut alapuolelta otetta. Siltä se kammottavasti vaikutti. "Mitä", Gald sai ähkäistyä puoliääneen, ennen kuin horjahti kun äkkiä maasta työntyi toinenkin käsi kuin äärimmäisen kammottava maamyyrä, tavoitellen toista jalkaa. Kukaties hän olisi onnistunut väistämään moisen normaalisti, mutta tällä hetkellä pelkkä hämmennys sai hänet lähinnä tuijottamaan. Sekin tarrasi kiinni, ja hän ähkäisi otteen äkkiä tiukentuessa. "Se. Kun. Eikun..." soturi tapaili kaikin puolin sekaisessa epäselvyydessä, kuin olisi yrittänyt jotenkin selittää koko tilannetta pois, ennen kuin vilkaisi Spyroon osaamatta edes päättää minkälaista ilmettä pitäisi. Lopulta hän osasi tarjota hirven yli vain: "Käsiä."
Gald ei missään vaiheessa ehtinyt päästä tilanteessa edes niin paljoa kärryille, että olisi tajunnut pitää meteliä. Ei, se tuli vasta kun käsien ote äkkiä tiukentui napakasti ja ne kiskaisivat. Alas. Maata kohti. Ja toisin kuin olisi voinut olettaa, ei mies niinkään kaatunut vaan... upposi. Rivakka kiskaisu riitti kiskomaan tämän vyötäisiä myöten maahan, kuin alla ei oikeastaan olisi ollut mitään. Miehen kädet kyllä työnsivät maata vasten vastaan jo tässä kohtaa, mutta kauhukseen hän saattoi tuntea, kuinka maa hänen ympärilläänkin tuntui äkkiä sortuvan alaspäin. "Spyro!" Gald ehti ähkäistä, ennen kuin äkkiä ja armotta tuli kiskaistuksi kokonaan pimeään, tyhjään koloon jonka jätti jälkeensä. Siinä kohtaa hän jo huusi. Kukaties poikakin, jos oli säikympää sorttia. Toisaalta, tämän ei tarvinnut jäädä yksin kauhunsa kanssa pitkäksi aikaa, sillä muutamaa hetkeä myöhemmin myös tämän alta työntyi määrätietoisia, otetta hakevia, kiskovia käsiä...
(This is the best forest!))
|
|
|
Post by spyrre on Oct 18, 2013 14:37:21 GMT 3
Mystisten kivipaasien lisäksi itse aukiokin taisi olla hiljakseen paljastumassa omituisemmaksi kuin ensivilkaisu olisi antanut ymmärtää. Vaikka ei kenties osannut arvostaa muinaista kiviasetelmaa niin paljon kuin olisi pitänyt taisi Spyrokin alkaa aavistaa hieman jotain viimeistään siinä vaiheessa kun huomasi Galdin levottomuuden, vaikka se ei tarkalleen osannut määrittää mistä hiljakseen päätään nostava pahaenteinen ilmapiiri oikeastaan edes johtui. Näennäisesti he olivat aukiolla kahden vain muutaman kiven sekä kuolleen hirven keralla, eikä mikään näistä vaikuttanut siltä että olisi loogisesti voinut tehdä mitään kovinkaan hurjaa. Mutta silti ilmassa oli tunne kuin jokin olisi vaaninut lähistöllä... Poikakin hymähti oudoksuvasti kiertäen aukion katseellaan soturin huomauttaessa aukion muutenkin kummallisesta kasvillisuudesta kohottaen kulmiaan pistäessään merkille saman kuin toinenkin. Aukio oli selvästi vanha, eikä täällä varmasti ollut puutarhureita mailla halmeilla.... mutta silti kivien ympäristö itse murikoiden lisäksi oli vapaata pöheiköstä ja muusta kasvillisuudesta joiden olisi voinut olettaa pyrkivän avoimelle kasvualustalle nopeastikin... puhumattakaan puista, jotka muodostivat täysin symmetrisen renkaan koko paikan ympärille. "Ehhh. Mitähän hittoa. Ehkä maa on sitten huonoa tai jotain?" nulikka arveli jokseenkin epävarmasti tökäten ohimennen kuin kokeilevasti maaperää kenkänsä kärjellä. Yllättäen tämä ei tainnut kuitenkaan olla omiaan valaisemaan tilannetta paljoakaan.
Mutta oli syy mikä hyvänsä sekin päätyi pian havahtumaan kummastelusta käytännönasioihin, mahdollisesti tuntien itsekin olonsa epämääräisen epämukavaksi, jolloin jokin muu ajateltava oli varsin tervetullutta. Huomio kääntyi pian saaliiseen ja tämän käsittelyyn Galdin ottaessa asian puheeksi nulikan oikeastaan tuntuessa jopa piristyvänkin hiukan. Näytti olevan hieman empivä tapaus tai ei, niin kai ainakin se oli myönnettävä ettei nulikka ainakaan arastellut kuolleita eläimiä. "No... en. Vaikka en kyllä ole ennen yrittäny hirveä näin" vastattiin hieman puolihuolimattomasti Spyron jo keskittyessä tarkastelemaan saalista. Kuitenkin se sentään taisi kuunnella katseen siirtyessä tarkastelemaan otuksen kurkkua ja vatsapuolta Galdin neuvoessa pojan nyökätessäkin hieman ennen kuin kumartui lähemmäs... vaikka harhautuikin vielä hetkeksi ihmettelemään hajonnutta miekkaa. Tiesi aseista paljoakaan tai ei, osasi se kuitenkin arvata näiden olevan tärkeitä ja mahdollisesti arvostettuja, tämänkin miekan lopulta näyttäessäkin kaikkea muuta kuin tavalliselta tusinatyöltä. Aavistus olikin tainnut osua oikeaan toisen vahvistaessa että kyseessä oli kaikenlisäksi ollut vielä perintökalleus, joka sai pojankin huoahtamaan ja vilkaisemaan maassa makaavaa rikkinäistä miekankahvaa pahoitellen... vaikka kaipa oli totta että jos näin kävi, kapine taisi olla hajoamassa jo ennemmin tai myöhemmin kuitenkin. Mutta säälihän se oli silti. Aseella oli varmasti tunnearvoakin. "Äh. Niin kai. Ei kai tuollaisista oikein voi arvata jos oli vielä vanhakin... Voihan sitä kysyä joltain sepältä jos sen saisi vielä kasaan tai jotain" Spyro ehdotti toiveikkaasti, keskittyen sitten kuitenkin viimein hirveen.
Vaikkei nuorukaisen esiin kaivama suuri veitsi kenties ollut se kaikkein kätevin kapine oli tämä kaiketi sentään terävä... ja mitä luultavimmin Spyron käsiala tuskin olisi ollut hirvittävän paljoa siistimpää olisi tämä aseistanut itsensä lähes millä tahansa. Melkoisen suurpiirteiset elkeet olivat sentään kuitenkin vaihteeksi määrätietoisempia sen alkaessa puhkoa hirven paksua nahkaa, yrittäen ohimennen väistää pahinta ulos valuvaa sotkua vaikkei tainnut tätäkään niin kauheasti kavahtaa. Oikeastaan jopa hieman päinvastoin. Oli sotkuisen, verisen turkin peittämä tai ei, tuore liha tuoksui silti hyvältä... Puuhastelunsa lomassakin poika laittoi kuitenkin merkille miekkosen äkkiä vaienneen kesken kaiken, eikä tämä tuntunut olevan jatkamassa. Oikeastaan tämän suunnalta kantautui jokseenkin kyseenalaisia äännähdyksiä. "Hmm? Mitä?" nuorukainen tiedusteli vilkaisten ohimennen hieman huolestuneena siltä varalta että ruhjottu Gald olisi jälleen kivuissa, mutta sen sijaan tämä näkyi jääneen ihmettelemään jotain. Hirven takana puuhasteleva Spyro ei tainnut aluksi hoksata kuin miehen äkillisen tyrmistyneen ilmeen joka oli kuitenkin tarpeeksi viestimään että jotain oli vialla. Soturin alkaessa tapailla häkeltyneitä sanoja nulikka keskeytti askarensa kääntäen huolestuneena huomionsa tämän suuntaan. Ennen kuin se ehti kuitenkaan tivata tarkemmin töksäytti toinen yhtäkkiä jotain käsistä... ja sitten tapahtui jotain suorastaan hämmentävää.
Kaksikko ehti lähinnä vaihtaa molemminpuolisen varsin hämmentyneen katseen hirven ruhon ylitse kun yhtäkkiä aukion maa vain tuntui pettävän, kuin olisi ollut vain ontto kuori tyhjän tilan päällä. Jos Spyro oli ollut järkyttynyt aiemmin hirven hyökätessä oli sen ilme nyt varmasti näkemisen arvoinen kun aukio yhtäkkiä ahmaisi maassa istuvan miehen, ilman mitään järkevää syytä. Pojasta irtosi pelästynyt äännähdys tämän kavahtaessa refleksinomaisesti pystyyn silmät suurina jo ennen kuin varsinaisesti edes käsitti mitä tapahtui, mutta jo silloin taisi ikävä kyllä olla liian myöhäistä. Galdin suistuessa huutaen tyhjästä ilmaantuneeseen kuoppaan se ehti ottaa vain kompuroivan hätäisen askelen tätä kohti mutta mies oli kuitenkin jo kadonnut näkyvistä. "Mit--- Gald?" Tyrmistynyt huudahdus kajahti tämän perään, vaikkakin turhaan. Kovin kauaa järkyttynyt, varsin kärryiltä pudonnut nulikka ei ehtinyt kuitenkaan tähyillä monttuun kun aukio päätti viimein hankkiutua eroon toisestakin kuokkavieraasta. Tuntiessaan äkkiä pahaenteisen tiukan otteen nilkassaan Spyro säpsähti melkoisesti laskien katseensa alas juuri ajoissa nähdäkseen toisenkin nahistuneen kouran tunkevan esille tarraamaan toiseen jalkaansa... ja sitten äkkiä maa tuntui vain menettävän kiinteytensä. Poika ehti protestoida vain äärimmäisen tyrmistyneellä "Egh?!" -äännähdyksellä ennen kuin aukio mureni suoraan jalkojen alta kiskaisten tämänkin jonnekin alas pimeyteen. No, ainakin Galdin höpinä käsistä oli varsin pian selvittänyt itsensä... kuka olisi arvannut että viaton visiitti muutaman kivenjärkäleen tuntumaan olisi voinut aiheuttaa jotain tällaista? Taisi uhkaavasti alkaa vaikuttaa myös siltä että hirvipaisti saattaisi kaikesta nähdystä vaivasta huolimatta jäädä nyt saamatta.
((No nyt on kyllä viihtyisää. =D ))
|
|
|
Post by submarine on Oct 19, 2013 5:25:02 GMT 3
Gald olisi valehdellut pahasti jos olisi väittänyt, että hänellä oli aavistustakaan siitä mitä tapahtui. Toisaalta niin olisi eittämättä melkein kuka tahansa muukin. Ja kaiken lisäksi hänellä ei ollut varsinaisesti myöskään aikaa sanoa yhtikäs mitään. Se aika jota ei juuri nyt käytetty tulemalla kiskotuksi ties minne pimeään, kammottavan hajuiseen onkaloon, käytettiin varsin pitkälti pitämällä meteliä. Eikä edes erityisen uljasta meteliä. Suoraa huutoa jopa kukaties. Ainoa mitä Gald tällä hetkellä tiesi oli että jokin oli kiskaissut hänet maan alle, ja jo siinäkin oli monta aivan tarpeeksi kammottavaa ja hämmentävää asiaa. Loppujen lopuksi soturi ei osannut juuri muutakaan kuin tulla kiskotuksia ja napata suullisen multaa mennessään. Jos hän olisi ehtinyt miettiä tarkemmin, olisi matka maan läpi saattanut tuntua hyvin lyhyeltä. Kuin aukea olisi tosiaankin ollut vain ontto kuori jonkinlaisen kammion päällä. Ja niin se olikin. Galdin matka päättyi hyvin pian vasten kiinteää maata uudemman kerran, tosin nyt selällään ja jalkoihin tarrannut yhä niissä kiinni roikkuen. Silmissä oli pelkkää pimeyttä jota hänen kaappaamisestaan syntyneestä aukosta työntyvä valo hädin tuskin läpäisi, ja nenässä kuoleman haju. Maan alla, kammiossa, haisi haudalta.
Koko tilanne oli eittämättä äärimmäisen kammottava, mutta Galdilla ei ollut aikaa miettiä sitä. Tässä kohtaa olisi ollut hyvin helppo lamaantua hämmennyksestä ja kohdata varsin pian loppunsa, mutta hän oli soturi. Ja kaikki soturin hioutuneet vaistot kertoivat hänen olevan vaarassa, jonka ylitti tärkeysjärjestyksessä kaikki muut asiat juuri nyt. Jalkoihin tarrannut... otus oli yhä kiinni niissä, ja otteen tiukkenemisesta ja pimeässä hädin tuskin näkyvästä hahmosta päätellen se aikoi tehdä jotain muutakin. Hän erotti vain hirmuisen määrän lähemmäs tunkevia, kellertäviä, ikivanhoja, mätiä hampaita, mutta se riitti. Ähkäisten, kukaties jopa karjaisten ja multaa suustaan sylkien, ampaisi Gald pystyyn pökertyneestä makuuasennostaan, toimien nopeammin kuin edes ajatteli. Hänen kätensä syöksyivät kohtaamaan uhan. Toinen löysi paikkansa päätä vasten, silmien edestä, ja toinen iskeytyi leuan alle kurkulle. Otus yritti työntää vastaan hänen otteessaan, ja sen hampaat louskuttivat yhteen aivan liian lähellä hänen kasvojaan, mutta se ei pystynyt pääsemään kiinni häneen. Nopea ote osti soturille hieman lisää aikaa, ja hän käytti sen parhaalla tavalla johon pystyi. Yrittäessään työntää vastaan otus unohti varsin nopeasti jalat joista piteli kiinni, ja ne olivat nopeasti vapaina ja hänen allaan. Ähkien, miettimättä koko tilannetta Gald piteli hyökkäävää, ruumiinkaltaista kammotusta irti itsestään, ennen kuin ponnisti jaloillaan kovaa, etsien käsilleen uudet paikat. Paniikki ja kuolemanvaara olivat omiaan tehostamaan suoritusta, ja niin hyvin kuin häntä vain ikinä oli opetettu, paiskasi soturi kammotuksen päältään ja kauemmas kylkensä ylitse. Se pamahti lujaa ikivanhaan maahan ja pyörähti liikkeen voimasta kauemmas, mutta liikkui silti. Ei tuntunut edes välittävän. Mies puolestaan ähkäisi kun vasta äskettäin runneltu rinta ja vatsa valittivat äkkinäisistä liikkeistä, mutta pakotti itsensä pysymään jännittyneenä. Sekaisesti paiskattu otus kömpi pystyyn. Se näytti raadolta, mutta liikkui. Epäkuollut. Asian ymmärtäminen ei tehnyt siitä hiukkaakaan mukavampaa, mutta ainakin selvensi hieman. Jotakin.
Kyyristyen valmiiksi Gald piti katseensa maakammion hämyssä kohoavassa kaamossa. Se liikkui jäykästi ja nytkähdellen, ja maahan paiskaaminen oli saanut sen toisen käten roikkumaan veltosti sivulla, epäluonnottomassa asennossa, mutta mitään kipua tai edes ymmärrystä ei silti voinut nähdä. Soturin toinen käsi lennähti kuin itsekseen hänen vyölleen, tikarille jota hän oli vasta vähän aikaisemmin sormeillut. Se oli yhä siellä, ja solakka, partaveitsenterävä terä välähti harvassa valossa. Uskaltamatta epäröidä päästyään irti ja aseistetuksi, parhaaseen mahdolliseen asemaan tässä tilanteessa, harppasi Gald kaamoa kohti, survaisten tikarillaan matalalle, suoraan otuksen vatsaan. Mutta sen nahka oli kovaa ja parkkiintunutta, ja vaikka veitsi siihen purikin, ei se millään tavoin hetkauttanut otusta. Mies väisti vain hädin tuskin kömpelön huitaisun otukselta, ja enemmänkin oppien kuin ajattelun pohjalta survaisi tikarilla sitä käden alta paljastuneeseen kylkeen. Sekään ei saanut aikaan yhtikäs mitään, ja tällä kertaa hän ähkäisi ja horjahti, kun kammotus huitaisi takaisinpäin, kolauttaen häntä nahistuneella nyrkillä kovaa pään sivuun. Silmissä välähti ja kivulias äännähdys karkasi hänen huulistaan. Kipu oli omiaan iskemään soturiin kuin soturiin kiirettä ja tarkoitusta. Se valpastutti Galdiakin, ja kun epäkuollut kammotus astahti kohti, tavoitellen häntä toimivalla kädellään, livahti hän sen alitse ja ohitse, tarraten toisella kädellään hirviötä leuan alta. Ja toinen, tikarin kanssa, iski kaamoa niskaan, kallon tyveen. Terä upposi kahvaa myöten, ja välittömästi otus veltostui. Gald päästi sen putoamaan kuin perunasäkin.
Kukaties Gald olisi vetänyt henkeä, sen hän ainakin oikein mielellään olisi tehnyt, ennen kuin edes vilkaisisi ympärilleen, mutta tuijotettuaan vain hetkisen kuolleeksi iskemäänsä kammotusta tajusi hän ettei siihen ollut varaa. Spyron ääni kertoi, että tämäkin oli olemassa, ja vieläpä samassa tilanteessa. Ei, tässä ei todellakaan ollut aikaa lepoon. "Spyro!" Gald ähkäisi käheästi, käännähtäen pojan suuntaan tikarinsa kanssa.
|
|
|
Post by spyrre on Oct 19, 2013 15:01:37 GMT 3
Jos jollakulla oli ollut asiasta epäilyksiä, taisi metsä viimeistään nyt todistaa pahan maineensa hyvin ansaituksi kun molemmat tunkeilijat kiskaistiin yllättäen ja kursailematta maanpinnan lävitse. Mutta kenties edes pieneksi, kyseenalaiseksi helpotukseksi, matka ei ollut kovin pitkä vaan pohjattomaan kuoppaan suistumisen sijasta niin Gald kuin järkyttyneenä alas suistuva poikakin löysivät itsensä pian tunkkaiselle ja mädälle haisevan pimeän kammion lattialta... jos tämä nyt kuitenkaan lohdutti yhtään ketään, ottaen huomioon että myös moiseen kaappaukseen syyllistyneet olennot paljastuivat pian. Ainakaan selällään maassa multaa ja tomua yskivä Spyro tuskin tarvitsi kuin vilkaisun jalkoihinsa kiinni käyneeseen otukseen päättääkseen ettei pitänyt tästä tippaakaan.
Vaikkei pudotus sinänsä ollut korkea, olivat saatu tälli sekä puhdas yllätys silti tarpeeksi saamaan haukkomaan henkeään hetken järkytyksestä ja hukkaamaan kallisarvoisia sekunteja, mutta onneksi niistä muistutettiin varsin pian. Ylhäältä muuten pimeään kammioon kajastava hailakka valo sai nulikan siristelemään näkemättä tähän hätään paljoakaan muuta kuin tanssivia valopisteitä mutta pian tajuntaan iskevä metelöinti lähistöllä sai sen tokenemaan tarpeeksi yrittääkseen kohottautua ja vilkaista suuntaan josta Galdin ääni kuului. Aikaa ihmetellä mitä oikein tapahtui ei kuitenkaan enää annettu, kun poika äkkiä tunsi uuden nykäisyn jalassaan... ja sitten pimeydestä jo äkkiä piirtyikin näivettynyt, vääristynyt hahmo joka haroi kohti kuollein, koukkuisin sormin. Vaikka haukkoi vieläkin henkeään tukahduttavan tunkkaisessa ilmassa, ei tämä miellyttänyt nulikkaa selvästi tippaakaan. Tummat, räpyttelevät silmät laajenivat saadessaan näkyviinsä groteskin niskaan tunkevan otuksen nulikan päästäessä tyrmistyneen älähdyksen ja unohtaen välittömästi niin ikävän ympäristön kuin jomottavan selkänsäkin kun jotain näin kammottavaa ilmaantui näkyviin. Spyroa tuskin pystyi kutsumaan soturiksi hyvällä tahdollakaan, mutta äkkiä päälle iskevä selviytymisvaisto vihjasi että nyt olisi paras tehdä jotain ja nopeasti, ravistaen nulikan irti hämmingistään silkan adrenaliinin voimin.
Ääneen hätäisesti kiroten Spyro yritti kavahtaa taaemmas mutta liike jäi varsin turhaksi räpistelyksi pojan joutuessa kauhukseen huomaamaan haudalta lemuavan hirviön roikkuvan vielä kiinni jalassaan yllättävän tiukasti. Jäämättä ajattelemaan jo hyvää vauhtia panikoiva poika teki parhaansa tempoakseen itsensä irti rimpuilemalla yrittäen kiireesti potkaista kalmoa refleksinomaisesti vapaalla polvellaan ajaakseen tämän kauemmas, mutta vaikka isku saikin otuksen horjahtamaan, karmivasti se ei tuntunut oikeastaan välittävän vaan jatkoi mekaanisen määrätietoisesti jälleen kohti kuivettuneista kasvoista esiin tunkevat hampaat narskuen. Jo ajat sitten kaiken elämänsä menettänyt, tyhjät mädät silmäkuopat ilmeettöminä tuijottaen ruumis ei osoittanut mitään merkkejä epäröinnistä tai minkäänlaisista ajatustoiminnoista, mutta oikeastaan tämän tunteeton sinnikkyys oli huomattavasti kammottavampaa kuin vihamielisesti rääkyen päälle käyvä hyökkääjä joihin Spyro oli jo ehtinyt törmätä useammin kuin olisi halunnut mutta ainakin ehtinyt jossain määrin tottua näihin... siinä missä puolestaan tämä luonnoton ilmestys sai aikaan kauhistuneita kylmiä väreitä. Tässä hirviössä ei ollut mitään luonnollista tai ymmärrettävää, eikä niin epämääräinen räpiköinti kuin panikoiva, ärhäkkä mekkalointikaan nulikan suunnalta saanut tästä irti minkäänlaista reaktiota vaan vastarinnasta huolimatta otus enemmänkin lysähti kuin hyökkäsi saaliinsa kimppuun. Pojan kurkusta karkasi jälleen tyrmistynyt älähdys tämän iskeytyessä takaisin selälleen maahan kalmon kuivettuneiden sormien tarratessa kipeästi olkapäähän juuri ennen kuin verenhimoisesti napsuvat hampaat louskahtivat kohti. Vain hätäinen refleksi esti otusta iskemästä hampaitaan suojattomaan kaulaan jota tämä tavoitteli Spyron ehtiessä juuri ja juuri kiskaisemaan käsivartensa tämän tielle, tämän kuitenkin kelvatessa otukselle myös varsin mainiosti. Nulikka älähti tuskasta irvistäen hampaiden iskiessä hanakasti kiinni käsivarteensa vain muutaman sentin päässä kasvoistaan samalla kuin otuksen kourat kynsivät parempaa otetta.
Tilanne alkoi kieltämättä näyttää entistä ikävämmältä, jonkin himmeästi kiiltävän napatessa kuitenkin pyristelevän nuorukaisen huomion. Veitsi jota hän oli pidellyt tullessaan tempaistuksi alas retkotti maassa vähän matkan päässä, pojan kurottautuessa ajattelematta haromaan kiireesti tätä kohti vapaalla kädellään. Kalmo ei estellyt tuskin tajuamatta muuta kuin raajan hampaissaan tarraten vain paremmin kiinni minkä ehti. Epätoivoisesti hapuillen Spyro tavoitteli veistä ehtien hahmottaa vain hämärästi Galdin ottavan yhteen toisen hirviön kanssa jossain taustalla kunnes viimein sai sormensa terän ympärille vetäisten tämän lähemmäs. Sormet puristuivat hätäisesti veitsen kahvalle nulikan viimeinkirskauttaessa hampaitaan ja iskiessä parhaansa mukaan kohti kädessään roikkuvan otuksen kaulaa, mutta ikävä kyllä suunnitelma taisi osoittautua pettymykseksi tämän vastustajan suhteen. Otus huojahti terän upotessa kaulan sivuun, mutta tämä tuntui kiinnostavan hirviötä likimain yhtä vähän kuin kaikki muukin, tämän vastatessa lähinnä tiukentamalla puristustaan joka sai pojan jälleen älähtämään.
Hirviön peittäessä lähes koko näköpiirinsä Spyro ei pystynyt seuraamaan paljoakaan mitä ympärillä tapahtui mutta jossain pimeydessä hiljenevät taistelun äänet taisivat kertoa sentään jotain. Ennen kuin poika ehti jo pelätä pahinta, kantautuikin jostain Galdin hengästynyt ääni. Helpottuneisuudenhäivähdys jäi kuitenkin ymmärrettävästi lyhyeksi nulikan vastatessa sihahtamalla hampaidensa välistä ennen kuin viimein sai ilmoille jotain jokseenkin ymmärrettävämpääkin. "Täällä!" se ähkäisi lyhyesti, ehtimättä kuitenkaan varsinaisesti muuta ennen kuin joutui jälleen kääntämään kiroten huomionsa hirviöön yrittääkseen estää otusta parhaansa mukaan syömästä käsivarttaan. Kirottua, edes lauma hiisiä ei kyllä ollut yhtään mitään tähän elikkoon verrattuna...
|
|
|
Post by submarine on Oct 21, 2013 10:43:32 GMT 3
Nyt kun ei joutunut taistelemaan hengestään kaikin tavoin ja voimin, pystyi Gald jopa huomioimaan mitä ympärillä tapahtui. Varsin nopeasti kävi ilmeiseksi, että Spyro tosiaan oli kuin olikin melkoisessa pinteessä. Kammio oli suurempi kuin olisi voinut luulla, eikä Galdilla ollut aavistustakaan miten kaamot olivat edes yltäneet kiskomaan ketään mihinkään, mutta juuri nyt se oli toissijaista. Lähettyvillä, maassa, käytiin armotonta vääntöä, ja vaikka Spyro selvästi vastusti parhaansa mukaan, oli tällä aivan varmasti vaikeuksia suuremman ja kammottavan määrätietoisen vastustajan kanssa. Kukaties epäkuollut kammotus ei näivettyneessä ruumiissaan ollut vahva, mutta vain jo sen täydellinen periksiantamattomuus oli aivan tarpeeksi paha. "Älä luule!" Soturi ärjäisi kammion hämyssä, harpaten kohti epätoivoista ja hyvin kirjaimellista taistelua kuolemaa vastaan. Hän ei tuhlannut aikaa yrittäen etsiä hyvää paikkaa johon työntää veitsensä, vaan tarrasi muitta mutkitta kaamoa takaa käsistä. Tärkeintä oli vain saada se irti pojasta, se oli ainoa mitä Gald mietti juuri nyt. Irti ja hengiltä. Oli vaikea sanoa tajusiko otus edes että siitä tarrattiin kiinni, se jatkoi vain yhä hampaidensa louskuttamista, kurotellen parhaansa mukaan kohti pojan lämmintä ja elinvoimaista lihaa josta oli jo saanut maistiaisia. "Älä luule!" Gald toisti kovaan ääneen, tiukentaen otettaan ruumiin käsivarsista, kiskoen ne lukkoon kainaloidensa alle sen takana ja lukiten omat kätensä yhteen. Hammasta purren ja ärähtäen hän ponnisti kaikin voimin ylös, kiskaisten kammotuksen perässään pojan päältä ja sitten lonkkansa ylitse maata kohti. Kaamion keikkuva, tukematon pää jäi puristukseen rintaa vasten kun se pamahti voimalla maahan, ja Gald erotti varsin selvästi kovan, inhottavan rusahduksen sen niskasta. Enää se ei ainakaan hangoitellut millään tavalla vastaan.
Haudanhajuiseen, synkeään kammioon laskeutui melkeinpä läpitunkematon hiljaisuus, kun Gald vaivalloisesti ja yhä hammasta purren vääntäytyi pystyyn maata vasten murskaamansa ruumiin päältä. Aikaisemmat vammat painoivat jo kovaa, ja hänen rintaansa kivisti hirvittävästi, mutta ikävä kyllä mikään ei tainnut nyt aikoa antaa pienintäkään myötätunnon rippusta tai helpotusta siitä hyvästä. Tässä oltiin ties missä haudassa, ja kammion maakatto oli ehdottomasti liian korkealla nopeallakin vilkaisulla. Vaikka hän olisi nostanut Spyron harteilleen. Pitäisi keksiä jotakin nopeasti. Ties mitä tapahtuisi vielä... "Oletko... oletko kunnossa? Puriko se?" Gald kysyi varovasti kääntyessään ympäri kohti poikaa, silmäillen tätä samalla melkeinpä varuillaan. Ilmeisestikään tämä ei ollut selvinnyt ainakaan ehjänä. Likaiset, rikkinäiset hampaat olivat pureutuneet tämän käsivarteen. Haava ei varmaankaan ollut hengenvaarallinen, ainakaan välittömästi, mutta Gald osasi kyllä sanoa pelkällä silmäpelilläkin, että se tulisi tulehtumaan täysin varmasti jos joutuisi pitkään muhimaan. "En tiedä missä reekeleessä olemme, mutta... no. En tiedä. Tuolta ei taida päästä kiipeämään ylös", Gald jatkoi puoliääneen, vilkuillen ympärilleen ennen kuin katsahti vähemmän tyytyväisenä myös ylöspäin. Kaksi reikää, jotka olivat kuitenkin aivan liian korkealla. Niistä ei kyllä päästäisi ilman köyttä ja iskuhakaa... ja sittenkin pehmeä maa todennäköisesti sortuisi. Vaikea sanoa millä ilveellä se edes pysyi kasassa muutenkaan. Tai miten heidät tosiaan oli edes kiskottu tänne. Elleivät ruumiit sitten kiipeilleet seinillä...
Vilkaistessaan nopeasti ympärilleen huohottaen ja äsken vielä kovin liikkuvainen raato jaloissaan Gald ei voinut väittää edes hyvällä tahdolla että olisi nähnyt mitään lupaavaa pakotietä paikasta. Jonkinlainen maakammio. Kivi aukean keskellä jatkui nähtävästi maakuoren läpi ja kammion lattiaan. Ja muuten siellä olikaan kovin vähän mitään mitä ainakaan silmällä olisi erottanut. Jotakin ikivanhaa, melkeinpä tunnistamatonta rojua kammion seinämille. Se vähä mitä hän sai selvää hämärässä näytti lähinnä seremonialliselta. Vanhoja ruukunpalasia, tunnistamattomaksi tuhottuja huonekaluja ja muuta sellaista. Ei juuri mitään mikä olisi enää edes ehjää, saati sitten hyödyllistä. Kukaties kaamiot olivat purkaneet epäkuollutta vihaansa siihenkin kaikkeen? Ei mitään hyödyllistä, paitsi että... Ähkäisten melkeinpä kuin köyden äkkäävä hukkuva harppasi Gald äkkiä kohti kammion reunaa, kumartuen tutkimaan jotakin. Se oli puoliksi hautaunut maahan, ja kukaties joku, jolla ei ollut soturikoulutusta, ei olisi edes tajunnut sen olemassaoloa, mutta se tosiaan oli juuri se mitä hän olettikin sen olevan. Rivakoin ottein Gald kiskaisi maasta käteensä kapineen, joka ylhäältä tunkevassa valossa paljastui nopeasti ikivanhaksi sotanuijaksi. Se oli valettu kokonaan metallista, kaiketi pronssista, joka oli jo ajan vihreäksi patinoimaa. Seremoniallinen kaiketi, aavistuksen huono paino ja muotoiltukin aivan liian prameasti, mutta ainakin se tuntui oikealta aseelta. Tässä paikassa se oli jo paljon.
"En tiedä missä me olemme. Mutta tämän luulisi ainakin auttavan vähän", Gald tokaisi, painotellen asetta kädessään ympärilleen vilkuillen. "Ehh... nyt tiedämme ainakin miksi yläpuolella ei ollut mitään. Jokin kirottu paikka", hän jatkoi sihahtaen, haluamatta oikeastaan varsinaisesti ajatella tilannetta sen enempää. Kirotut paikat harvemmin lupasivat mitään hyvää. Kenellekään. Hän oli näkevinään jonkinlaisen tunnelinaukon, eittämättä alaspäin johtavan, kammion toisella laidalla, mutta ei ollut erityisen varma siitä halusiko oikeastaan edes tietää asiasta...
|
|