|
Post by Aqwell on Apr 1, 2010 14:32:25 GMT 3
//Naakdu ja Bao tänne//
Taivaalla loistava kuunsirppi valaisi heikosti metsän siimeksessä sijaitsevaa pientä aukeaa. Oikeastaan se ei edes ollut aukea, vaan kohta, jossa puita oli harvemmassa, koska paljas kallioinen pinta pisti esiin sammaleisesta maanpohjasta. Reikä vihreässä metsämeressä taivaalta käsin katsottuna. Minda tosin ei katsonut sitä enää taivaalta käsin. Hän makasi kalliokaistaleella ja katseli ylös taivaalle valkoiset, höyhenpeitteiset siivet avattuina sivuilleen. Hän näytti taivaasta pudonneelta enkeliltä, jos muutamaa pientä yksityiskohtaa ei laskettu. Nuoren naisen kokomustat silmät tarkkailivat taivasta ja ilman liikkeitä. Ne olivat hänen rotunsa tyypillisin piirre ja niillä näki huomattavasti enemmän, kuin normaaleilla silmillä ja runsaampia värejä. Tietyissä paikoissa tätä piirrettä kutsuttiin syvyysnäöksi, koska hänen silmillään pystyi näkemään tuulen ja sen liikkeet, värien voimakkuus oli vain yksi lisä, joka johtui valosta ja sen taittumisesta.
Minda-Nahren Nadie La Neshera van Nadejra, joka hän oli koko nimeltään, oli ilma-Aqwell Nadejra ja vielä hyvin tyypillinen sellainen. Hänellä oli suuret valkoiset siivet, joilla pystyi lentämään, koko mustat Aqwell-silmät, jotka olivat yleisiä myös muilla Aqwell-pohjasilla roduilla, sekä sinisiä tiikerimäisiä raitoja ihossaan, joista tosin näkyivät vain käsien raidat, sekä kasvojen symmetriset neljä raitaa kummallakin poskella. Mindalla oli syksyisenpunertavat hiukset perintönä äidiltään, josta hän ei puhunut, eikä halunnut kuulla puhuttavan. Heidän välinsä eivät tietyistä mainitsemattomista syistä olleet erityisen hyvät. Toisin sanoen Minda vältteli äitiään niin paljon kuin mahdollista, etenkin silloin, kun hän nyt sattui etsimään tytärtään. Mindalla oli myös hyvin pitkät ja terävät kynnet, joissa oli sekä positiivisia, että negatiivisia puolia, niin kuin kaikissa terävissä asioissa yleensä. Sekin oli normaali Nadejran piirre, joka tosin esiintyi poikkeuksetta kaikilla roduilla. Yllään Mindalla oli sillä hetkellä rusehtavanharmaat, pitkät, leveälahkeiset housut, sekä lyhythihainen vaalea paita ja vyötäisille kiedottu, pitkähihainen, jonka väristä Minda ei itsekään ollut täysin varma.
Mutta miksi hän sitten makasi metsässä keskellä yötä? Syy oli varsin yksinkertainen: hän oli paossa Verdaniasta, muutakaan selitystä sille ei voinut antaa. Minda kun kuului niihin Nadejroihin, joiden ei missään nimessä annettu lähteä, koska hän oli yksi vaarallisimmista ja ehkä kaikkein helpoimmin ailahtelevimmista Nadejroista ja ehdottomasti kaikkein tuhoisin tähän asti. Itse asiassa hän ei ollut täällä omasta takaa, vaan hänet oli joku tuonut. Oikeastaan hänen ei pitänyt olla enää elossakaan, mutta silti vastoin kaikkia sääntöjä hän oli. Verdaniassa sattuneen vahingon, josta oli seurannut katastrofi, jälkeen Minda ei ollut edes varma halusiko elää, mutta ei hän kuollakaan halunnut. Najedra oli täynnä ristiriitoja. Hän oli ollut pienestä pitäen hyvin pahoissa ristiriidoissa itsensä kanssa, mutta oli selvinnyt pahimmasta kuin ihmeen kaupalla, senkin syy tosin oli hänelle mysteeri. Toisin sanoen hän tiesi hyvin vähän siitä, miksi oli päätynyt sinne ja miten. Sen hän kuitenkin tiesi, että hän oli juuri auringon laskettua herännyt ja makasi edelleen siinä samassa kohdassa.
//Jotain hyvin kaunista taas//
|
|
|
Post by bao on Apr 1, 2010 15:14:23 GMT 3
//Shjoo, kathotaas mitä tapahtuu kun meitsi lähtee säätää...//
Vlad " Grigor" Dragomir tarpoi metsässä kiroten tielleen osuvia aluskasvillisuuden osia ja varsinkin sitä, että hänen huppuviittansa peitti kaiken näkyvyyden jo pimenneessä metsässä. Hän seisahtui pienen metsälammikon reunalle ja katsoi veden syvyyteen; vain hänen oma heijastuksensa katsoi takaisin. Grigor laski huppunsa ja katseli sitten itseään varsinaisesti lammen pinnasta.
Hän oli noin 190 senttiä pitkä, melko pitkä oman kaukaisen heimonsa, Louhikorppien, mittapuun mukaan. Hänen ylävartalonsa oli paljaana viitan alla ja alavartaloa peitti perinteisesti kiltti. Kuun sirpin vähäinen valo riitti kuitenkin paljastamaan miehen lihaksikkaan ylävartalon ja kasvojen vahvat piirteet sekä silmien alle piirretyt mustat viivat jotka estivät valon kirkkaan heijastumisen päivisin. Nuo yötaivaan väriset silmät eivät normaalisti tarvinneet edes öisin paljon valoa nähdäkseen mutta kuun vähentyessä niitten näkökykykin väheni. Kuuttomina öinä Dragomirin näköaisti oli samalla tasolla ihmismiehen päivänäön kanssa. Hänen kasvojaan oli kutsuttu jopa komeiksi niitten omalla tavallaan, ne olivat ehkä hivenen nälkiintyneen näköiset. Hän sipaisi pitkät tervan ruskeat hiuksensa kiinni haltioiden suosimalla tavalla. Tämä liike paljasti oikeaan korvaan kiinnitetyn sulan.
Hän huokaisi lammen rannalla eikä ollut tyytyväinen jalkineidensa kuntoon. Hän sitoi pinkit pohjasta huopaantuneet villasukkansa tiukemmin kiinni nahkahihnoilla.
Etäinen yötuuli toi hänen herkkiin sieraimiinsa vieraan tuoksun jostain lähistöltä. Hän kiskaisi viittansa hupun takaisin päähänsä tehostaakseen muutoinkin karmivan tuntuista esiintymistään ja lähti seuraamaan vienoa tuoksua, joka toi hänen mieleensä jäätikön valkoiset linnut. Tällä kertaa Vlad ei osunut lähes yhteenkään risuun tai männynkäpyyn sillä tällä kertaa hänellä oli Kohde. Hän kiersi lähes ylimaallisen tarkan vaiston varassa puut kunnes tuli puista harventuneelle alueelle. Alueen keskellä oli kallio jonka päällä makasi jotain. Grigor pysähtyi ennen aukealle astumistaan. Hän kyykistyi Tihn Gai-Jai asentoon tarkkailemaan aukeaa. Kalliolla makaava hahmo ei näyttänyt huomaavan Grigoria.
"Hei! Sinä siellä kalliolla?!"
//LOL//
|
|
|
Post by naakdu on Apr 1, 2010 16:10:08 GMT 3
// jep ja minä myös täällä o/ saa nähdä mites Kyöpeli ja Hattuunsa tukehtunut tyttö sopii pelattavaks :--D //
Tämä ei ollut suinkaan ensimmäinen yö, jonka Kyöpeli vietti puun oksalla. Itse asiassa se oli jo kolmas peräjälkeen; kahtena edellisenä yönä ei ollut tapahtunut mitään, mikä olisi saanut pöllönnaamaisen hiipparin lähtemään jo kodilta tuntuvalta oksaltaan. Näky oli kieltämättä hieman epätavallinen, jos joku nyt sattuisi ohi kulkemaan: mies istumassa suuren petäjän oksalla, pukeutuneena sinisävyisen viittaan, kasvot peitettynä pöllönsulista tehdyllä naamiolla.
Yökyöpelillä ei ollut kiire minnekään. Hänellä ei koskaan ollut kiire minnekään. Eikä häntä huolettanut se, ettei hänen holhokkinsa, hattuunsa tukehtunut tyttö, ollut mailla halmeilla. Tytöllä oli tapana vaellella ja lähteä omille teilleen, mutta hän palasi aina takaisin, kun vain jaksoi odottaa.
Metsä oli ollut rauhallinen koko päivän, ja vielä rauhallisempi se oli yöllä. Siksi Yökyöpeli hieman hätkähti kuullessaan ääniä. Ensin raksahduksia, sitten ankaraa kiroamista. Se sai hänet kääntämään päätänsä ja kurkistamaan puun latvasta maahan, jossa häntä odotti kumma näky. Hämäräperäinen mies vaelsi alhaalla puun juurella pinkeissä villasukissa. Se riitti herättämään pöllömiehen mielenkiinnon siinä määrin, että hän päätti seurata ja ottaa selvää, minne vaeltaja mahtoi olla matkalla. Yökyöpeli oli tottunut kulkemaan metsissä, etenkin puiden latvustoissa, joten varjostaminen ei ollut hänelle hankalaa - eikä miestä voinut kadottaa, hän piti siitä itse huolen meluamisellaan.
Nyt mies pysähtyi lammikon äärelle. Yökyöpeli tarkkaili tulijaa uteliaana, mutta oli koko ajan varuillaan. Yleensä kukaan ei vaivautunut katselemaan puiden latvuksia, varsinkaan yöllä, mutta niinkin saattoi käydä, eikä Kyöpeli tahtonut tulla nähdyksi. Hetken kuluttua varjostaminen jatkui taas, kun mies lähti liikkeelle, tällä kertaa määrätietoisemmin. Pöllömies oli niin keskittynyt tarkkailemaan miehen jokaista liikettä, ettei huomannut aukealla olevaa naishenkilöä ennen kuin mies huusi jotain. Huuto sai Kyöpelin säpsähtämään, mutta kun hän tajusi, ettei huuto ollut suunnattu hänelle, hän huokaisi helpotuksesta ja jäi tarkkailemaan sopivan matkan päähän.
// krhm, Kyöpeli o sen verran käyttämätön hahmo että vielä totuttelen pelailuun hällä. ^^//
|
|
|
Post by Aqwell on Apr 1, 2010 17:09:31 GMT 3
Joku lähestyi. Oli lähestynyt jo hyvän aikaa. Hiljaisessa metsässä ääni kantautui yllättävän pitkälle. Myös tuuli hänen ympärillään kertoi kaiken. Minda oli ilmaelementalisti ja piti silmällä ympäristöään hallitsemalla ilmaa ympärillään. Hän ei kuitenkaan ollut vaivautunut tutkailemaan ympäristöään juurikaan, koska mikään epäilyttävältä tuntuva olento ei ollut saapunut hänen ilmainvaltiaan alueelleen, joksi sitä hänen kotipuolessaan kutsuttiin. Toisaalta tämä joku, jota seurasi tämä toinen joku, osasi kuitenkin yllättää hänet. Minda ei ollut osannut tällaisessa paikassa odottaa, että joku puhuisi hänelle jotain. Hän oli itse asiassa luottanut siihen, ettei niin käynyt, koska hän ei itse kyennyt puhumaan paikallista kieltä.
Kuitenkin kutsuttaessa hän reagoi. Minda nousi istumaan ja koukisti polvensa, siipien hän antoi olla, miten olivat. Katseen hän käänsi puhujaan, joka oli mies, huomattavasti häntä pidempi. Aqwell-pohjaisen rodun edustajaksi Minda oli varsin pitkä, mutta häntä pystyi silti sanomaan lyhyeksi tietyissä määrin. Hän ei koskaan ylittäisi 175 cm, mutta lähelle hän oli päässyt. Minda katsoi miestä pitkään täysin hiljaa. Hän ei oikein tiennyt, miten piti reagoida. Oli selvää, että hänelle oli puhuttu ja hän oli ymmärtänyt puheesta, joka oli itsessään mysteeri. Hän ei ollut perehtynyt ihmisten ja muiden inhimillisten olentojen kieleen verdanian lisäksi, joten ymmärrys tuli yllätyksenä. Hän kuitenkin kaivoi esiin kynän ja paperia ja kirjoitti selkeillä kirjaimilla, ilman turhia koukeroita ”Niin?” ja taitteli paperista kevyen lennokin, jonka heitti kohti miestä. Tuuli auttoi kuljettamaan paperilennokin oikeaan suuntaan. Hän ei tosin ottanut huomioon sitä, etteivät kaikki mahdollisesti kyenneet lukemaan paperille kirjoitettua tekstiä pimeässä.
|
|
|
Post by bao on Apr 1, 2010 17:40:38 GMT 3
Hahmo oli heittänyt jotain ilmaan ja tuuli toi paperisen lennokin Grigorin käsiin. Hän rytisteli lennokin auki ja erotti hämärästi, että paperiin oli kirjoitettu. Saadakseen käyttöönsä edes jonkin verran erämaissa ja vierailla mailla oppimiaan kykyjään(Ja ennen kaikkea peittääkseen sen harmin, että joku oli huomannut hänet Tihn Gai-Jaista)hän viskasi viittansa liioitulla eleellä päältään.
Luovuttuaan viitasta hän ei omasta mielestään enään ollut uhkaava. Hänen kansansa piti uhkaavana jollei toisen silmiä näkynyt, silmistähän pystyi lukemaan vastustajan liikkeet. Kaikki muut eivät olleet samaa mieltä, näiden joidenkin mielestä se ei ollut vaarattoman näköistä kun edessä seisoi pitkä taisteluihin treenattu mies pelkässä kiltissa kierohkon hymyn kanssa.
Grigor asteli aukiolle pitäen paperia kädessään ja käsiään näkyvissä, ei ollut syytä olettaa ettei kalliolla oleileva hahmo olisi vaarallinen tai valmis hyökkäämään ensimmäisestä virikkeestä. Päästyään selkeästi esiin metsästä hän kumarsi heimonsa tavoin;Oikea kämmen sydämellä ja vasen käsi nyrkkiin puristettuna selän takana. Suoriuduttuaan tästä rituaalista menettämättä raajaakaan Vlad rohkaistui ja rupesi tiirailemaan paperiin kirjoitettuja kirjaimia. Mikäli henkilö ei ollut hyökännyt kumarruksen aikana tuskin se hyökkäisi myöskään Dragomirin lukiessa hahmon antamaa lappusta?
Vlad tuumiskeli hetken, hahmo ei selkeästi joko osannut puhua paikallista murretta tai sitten hän ei omistanut äänihuulia, näitäkin olentoja metsissä riitti. Hän kokeili uudestaan saada hahmoa puhumaan, tällä kertaa käyttämällä pohjoisten heimojen yleismurretta,idässä oppimiaan kolmea eri murretta sekä jokikansan vihellystä muistuttavaa kieltä "Olen Louhikorpin Dragomir, Kuka sinä olet?" Vlad liitti tällä kertaa idässä yleisesti käytetyn liikkeen lauseen loppuun. Liikkeellä vakuutettiin ettei uhannut toista jollei toinen hyökkäisi.
Yrittäessään saada kunnollista kontaktia kallion vallanneeseen hahmoon Grigor avasi tajuntansa tounaolle, eräänlaiselle voimalle johon kaikki eläväinen tai sielun omistama kirjautui syntyessään. Hän hätkähti pienoisesti, aukean laidalla oli joku tuntematon tekijä. Vlad huoestui viittansa puolesta, se oli ainut jäljelle jäänyt asia Shān Huāhuìn taistelusta...
Hän antaisi mitä tahansa jos näkisi vielä Diuyanin edessään ja voisi koskettaa tämän silkin pehmeää ihoa...Diuyan auringon nousun pehmeässä valossa...Yhtäkkiä verta kaikkialla...Diuyan huutaa tuskissaan sisäelimien pursutessä tämän vartaloon tulleesta viillosta...Verta...Verta...Savun katkera tuoksu...Verta...Verta...
Menneisyys on saavuttamassa Vladin mieltä ja mielen ympärille huolellisesti rakennettuja muureja. Hän ei kestänyt enempää vaan kaatui päästään pitäen maahan. Kiltin hulmahdus paljasti melko antoisasti viitan suuntaan.
|
|
|
Post by naakdu on Apr 1, 2010 19:19:54 GMT 3
Tarkkailijan rooli sopi Yökyöpelille paremmin kuin hyvin, siihen hänet oli kuin luotu. Kun vain kuu ja tähdet valaisivat sinisävyisen maiseman ja hän sai kyykkiä piilossa puiden oksistoissa tarkkailemassa kahden henkilön kohtaamista, hän tunsi olonsa upeaksi. Kuin olisi tullut teatteriin salaa takaovesta tarkkailemaan ensi-iltaa. Jännitys, tieto siitä että mitä todennäköisimmin kukaan ei tiennyt olemassaolostasi, se tuntui hienolta. Vaikka Yökyöpeli ei mikään poikanen ollutkaan, hän ei ikinä kyllästyisi veitikkamaiseen vakoilemiseen.
Kummajaisten kohtaaminen. Siltä kohtaus näytti. Vaikka ei Yökyöpeli ollut mitään sanomaan ketään kummajaiseksi - ainakaan lukematta itseään samaan joukkoon. Siivekäs nainen ei näköjään pystynyt puhumaan, Yökyöpeli päätteli kun nadejra lähetti tuntemattomalle miehelle jonkinnäköisen viestin. Pöllömies ei uskonut, että tämä oli vain jokin erikoinen tapa, vaikka toisaalta kaikki on mahdollista, sen hän on todennut monta kertaa.
Oli miehen vuoro esittäytyä. Ensimmäinen näyttelijä tiedossa, Dragomir Louhikorpista. Nimi ei ollut tuttu, Yökyöpeli tiesi vain suurinpiirtein, mistä päin mies oli kotoisin, mutta ei voinut sanoa tarkkaan. Idästä kuitenkin. Mielenkiintoista, itämaalaisia harvemmin näkyi näissä metsissä.
Yökyöpeli olisi varmaankin jäänyt pidemmäksi aikaa sivustaseuraajaksi, mutta valitettevasti sattumalla on vaikutusta myös lintuihmisiin. Paikalle eksynyt pienenpieni pikkarainen helmipöllö nimittäin kiinnostui hänen omituisesta olemuksestaan, ja lensi hänen olalleen saaden hänet säikähtämään niin, että menetti tasapainonsa ja tipahti oksalta risukasan päälle aiheuttaen niin voimakkaan räsähdyksen, ettei sitä voinut olla kuulematta.
|
|
|
Post by Aqwell on Apr 1, 2010 19:53:23 GMT 3
Mies heitti viittansa sivuun ja tuli lähemmäs. Minda ponnahti pystyyn, mutta ei tehnyt vielä mitään, koska mies ei vaikuttanut uhkaavan häntä. Nadejra pystyi koko ajan näkemään miehen kädet ja varmistumaan siitä, ettei hän yrittänyt mitään. Mies myös pysähtyi hyvän matkan päähän ja kumarsi. Ilmeisesti muuallakin, kuin Verdaniassa tämä tapa oli yleinen ja Minda tulkitsi sen tervehdykseksi.
Louhikorpin Dragomir, varsin erikoinen nimi, ainakin nimen alkuosa. Myös murre, jolla mies puhui, oli erikoinen. Ymmärrettävän puolella se kuitenkin oli. Toisaalta, miten siihen vastata? Minda kyllä ymmärsi, mitä mies sanoi, muttei tiennyt, mitä vastata. Nadejra takerteli sanoissaan, eikä saanut mitään aikaiseksi. Hän harkitsi esittäytymistä omalla kielellään ja päätyi siihen tulokseen, että se olisi ehkä paras ratkaisu. Ehkä mies ymmärsi häntä, niin kuin hän ymmärsi miestä.
Minda ei kuitenkaan saanut siihen tilaisuutta. Tapahtui jotain Dragomir kaatui maahan. Jo oli kummallinen henkilö. Ehkä hän halusi katsoa, mitä Minda tekisi, jos hän näyttelisi puolustuskyvytöntä? Ainakaan Nadejra ei ollut aikeissa hyökätä, koska mies ei uhannut häntä ainakaan nyt. Enemmän Minda oli kiinnostunut. Nainen laskeutui neljälle raajalle sellaiseen asentoon, joka oli mahdollista myös hyvin taipuisille ihmisille. Polvet eivät osuneet maahan. Hän eteni hitaasti, hyvin matalana miestä kohti kuin eläin ja piti koko ajan silmällä, mahdollisia elon merkkejä. Puolessa välissä matkaa metsän laidasta kuului suunnaton rysähdys, joka sai Nadejran hypähtämään kauemmas äänestä ja murisemaan uhkaavasti. Hän oli jo onnistunut unohtamaan sen toisen, joka oli seurannut Dragomiriä. Nyt se kummajainen oli ottanut ja tipahtanut alas puusta ja vielä kunnon ryminällä. Ilmeisesti menettänyt tasapainonsa tai jotain. Kuka ikinään se tyyppi oli, siinä oli jotain hämärää. Ei normaali olento kykkinyt puussa ja vahdannut tapahtumia, jos se nyt oli katsellut, mitä täällä tapahtui.
Minda uteliaisuus Dragomiria kohtaan oli kuitenkin suurempi, kuin epäilys tätä puusta rysähtänyttä kohtaan, joten jo pian murina haipui kuulumattomiin. Nyt hän kuitenkin lähestyi huomattavasti hitaammin ja vuorotteli kohdistettua katsettaan koko ajan Dragomirin ja puuolennon välillä. Pian Minda oli maassa makaavan miehen vierellä. Miehessä oli tiettyjä kotoisia piirteitä, mutta tuoksu ja yleiskatselmus oli Nadejralle vieras. Minda pysyi kosketusetäisyydellä, mutta riittävän kaukana, jotta äkillisten liikkeiden pakeneminen oli mahdollista. Hän kurotti kätensä kohti Dragomiria ja kosketti miehen poskea kahdella pitkäkyntisellä sormella varoen aiheuttamasta haavoja.
|
|
|
Post by bao on Apr 1, 2010 21:05:01 GMT 3
...
Menneisyys...Tuleva...Nykyisyys...Menneisyys...Tuleva...Nykyisyys...Menneisyys...Tuleva...Nykyisyys...Menneisyys...Tuleva...Nykyisyys...Menneisyys...Tuleva...Nykyisyys...Verta...Tuskaa...Huutoja...Kaikki myllersi Grigorin päässä, hän oli eristäytynyt täysin päänsä sisään taistelemaan menneisyyttään vastaan. Luostarin tuho, ihmisten kyltymätön halu jatkaa toisten ihmisten aloittamaa taistelua heille epäedullisessa maastossa. Louhikorpit saattoivat napsia ihmisistä ja muista olennoista koostuvia joukko-osastoja nopeasti kulkevien ratsujoukkojensa sekä huomaamattomasti hyökkäävien jalkaväen taistelijoidensa avulla. Ihmisten valloittamat alueet Shān Huāhuìn rinteiltä muuttuivat teurastamoiksi kun hyvin koulutetut Louhikorpit valtasivat pyhät maansa takaisin...Kukaan joka yritti häpäistä Louhikorpit ei säästynyt.
”Diuyan”. Hän muisti sanoneensa hyökkäyksen aattona. ”Diuyan, suloinen mustarastaani. Varo ettei ihmisten nuolet halkaise siipiäsi ja pudota sinua sillä sinä olet minun voimani, henkeni ja toivoni”. Hän muisti miltä Diyanin huulet olivat tuntuneet painuneina hänen huuliaan vasten. Kuin ruusun nupulla olisi hyväilty hänen viimassa rohtuneita ohuita huuliaan…Verta…Huutoja…Verta…Diuyan… Menneisyys...Tuleva...Nykyisyys... Menneisyys...Tuleva...Nykyisyys...
Veren hurme peitti suurinta osaa muistoista tai sitten alkoholin samea pinta. Muistot olivat kammottavia suurimmilta osin, kuin sadistisen mielen päiväunia tai masokistin unelmia. Edes pikkulapset eivät säästyneet Louhikorppien vihalta. Ja pahinta kaikista, Dragomir muisti jokaisen antamansa teloituskäskyn tai hyökkäyshuudon. Se oli kauheaa, veriset massat äitejä ja lapsia marssi hänen muistinsa raunioista esittelemään ja verestämään, tosiaan verestämään, muistoja.
Vähitellen menneisyys hellitti otettaan. Dragomir alkoi hahmottaa omaa mieltään muistojen verisen taakan alta. Hänellä oli vielä silmät suljettuina mutta hän tunsi jonkun sipaisevan poskeaan. "Diuyan, mustarastaani…” Hän kuiskasi.
|
|
|
Post by naakdu on Apr 2, 2010 9:54:34 GMT 3
Tämä ei nyt mennyt ihan niin kuin Kyöpeli oli suunnitellut. Hänen toista jalkaansa jomotti, sillä hän oli onnistunut putoamaan pahasti sen päälle. Eikä kipua yhtään lievittänyt se, että risut ympärillä naarmuttivat häntä jos hän yritti liikahtaa. Oli kai parempi pysyä paikoillaan, ehkä siten saisi pysyä omassa rauhassa. Oli tosin turha kuvitellakaan, että kukaan ei olisi huomannut hänen putoamistaan. Ainakin siivekäs nainen oli säpsähtänyt siinä määrin. Dragomirista Yökyöpeli ei voinut sanoa, sillä mies ei selvästikään ollut juuri nyt tässä maailmassa. Yökyöpeli tunsi kohtaukset, jollaisten kourissa Louhikorppi oli, hänen ei tarvinnut kuin vain kurkistaa risujen takaa tietääkseen, ettei miehellä ollut kaikki kunnossa. Mitä kaikkea pahuutta tuohon mieheen liittyikään? Hänet pitäisi herättää muistoistaan, ennen kuin hän hukkuisi niihin. Kyöpeli ei kuitenkaan tehnyt elettäkään noustakseen tai auttaakseen. Siivekäs olento oli selvinnyt säikähdyksestään ja lähestyi miestä, kosketti tätä, ja mies vastasi jotain - kuiskaus ei kiirinyt tänne asti niin selvästi, että Yökyöpeli olisi sen kuullut, hänen päässään humisi liikaa. Hän toivoi vain, että jos hän olisi oikein, oikein hiljaa, hänet unohdettaisiin ja hän saisi jatkaa tarkkailemista sivullisena…
|
|
|
Post by Aqwell on Apr 2, 2010 11:58:00 GMT 3
Dragomir puhui ja Minda säpsähti muutaman askeleen taaksepäin. Tämä mies oli jotenkin kummallinen ja kuka ihme oli Diuyan mustarastas? Mustarastas kenties? Vai jonkun lempinimi? ”Mír chesienda mír hhenehair Diuyan * ” Minda sanoi ääneen ja oletti, että mies ymmärsi häntä, ”sienda mír hhenehair Minda-Nahren. ** ” Hänen puheensa oli erittäin pehmeää ja konsonantteja ei juuri kuulunut, koska hänen lausumatapansa oli erittäin pehmeä. Myös sanojen välejä oli ajoittain vaikea erottaa. Nadejra astui taas varovaisesti lähemmäs. Miksi juuri hänen piti aina tavata ne kaikkein kummallisimmat miehet? Paitsi oliko se, joka oli pudonnut puusta, edes mies? Minda ei ollut nähnyt putoamista, vain kuullut äänen, eikä kukaan ollut tullut esiin sieltä, joten sehän saattoi olla mikä vain. Tuskin kuitenkaan kukaan, jonka hän tunsi, koska kellään heistä ei ollut niin huono tasapaino, että he olisivat pudonneet puusta, ainakaan noin äänekkäästi. Ja kyllä Minda nyt olisi tiennyt, jos lähellä oli joku, jonka hän tunsi ennestään.
Minda kosketti miestä uudelleen, tällä kertaa kädestä. ”Mehrien? ***” hän kysyi vaimealla, mutta kuultavalla äänellä ja katsoi kysyvästi Dragomiria odottaen, että mies vastaisi jotain. Tällä kertaa Minda osaisi odottaa, jos jotain tapahtuisi, vaikka ei ollut täysin varma, miten tulisi reagoimaan. Olihan se aina vähän kyseenalaista olettaa mitään häneltä, varsinkaan, kun ei pystynyt tarkalleen sanomaan, mitä tapahtuisi.
// * Mír chesienda mír hhenehair Diuyan [(M)ii(rh) heien(dg)a (m)ii(rh) hhe’ehai(rh)] = minä en ole Diuyan. ** Sienda hhenehair Minda-Nahren [(S)ien(dg)a (m)ii(rh) hhe’ehai(rh) Mi(nj)a(nj)ah’(rh)en] = olen Minda-Nahren *** Mehrien? [Me(hr)ien] = Hei? Suluissa olevat konsonantit kuuluvat sekamuotoisena niiden kahden välillä. Painottuu ennen tulleeseen konsonanttiin. Hieman vaikea kirjoittaa, miten se lausutaan, mutta suunnilleen noin se ne lausuu jos käsitätte//
|
|
|
Post by bao on Apr 2, 2010 13:23:17 GMT 3
Dragomir yritti pitää kiinni ajatuksesta, että Diuyan olisi jotenkin selviytynyt ja saapunut tuolle metsäiselle aukealle. Ajatus rusentui kokoon kun poskea sivellyt henkilö puhui. Tämä ei ollut mitään kielistä joita Dragomir osasi mutta hän muisti kuulleensa sitä joskus aikaisemmin…Joskus.
Jotakin hän kuitenkin ymmärsi vieraan kielen sävelrytmistä ja vieraan henkilön äänestä. Ensinnäkin, henkilö oli naispuolinen ja hänen puhetyylinsä toi mieleen latvuksissa kiertelevän tuulen. Vieras tuntui kieltävänsä olevan Diuyan ja esittelevänsä itsensä Minda-Nahreniksi. Hän kosketti Vladia kädestä ja sanoi jotakin omalla kielellään. Mies aukaisi silmänsä ja huomasi katsovan eriskummallisinta olentoa pitkästä aikaan, tämä neiti näytti kuin enkeliltä mutta hänellä oli mustat silmät ja sinisiä raitoja ihossaan. Grigor ei antanut tämän hämmentää itseään sen enempää vaan sanoi tälle olennolle takaisin, ääntäen tosin todella kummallisesti johtuen omasta murteestaan, ”Mehrien Minda-Nahren”. Hän ojensi kätensä rauhallisesti olennon käden päälle vapauttaakseen vielä jäljelle jäänyttä qitään saadakseen yhteyden toiseen.
Hän kuitenkin ymmärsi olla vapauttamatta qitään sillä hän muisti tuntemattoman tekijän aukean laidalla. ”Kunnioitettu Enkeli, Minda-Nahren”,Hän puhui kunnioittavasti sillä hän ei ollut palautunut täysin menneisyyden aiheuttamasta kohtauksesta ja hänen henkensä oli tämän enkeliltä näyttävän naisen teräväkyntisissä käsissä. Sen lisäksi Louhikorppien perinnetieto kertoi, että taistelun enkelit olivat antaneet Shān Huāhuìn korpeille. ”Sallinette minun nousevan ylös?” Hän odotti hetken ennen kuin yritti nousta. Toistaiseksi olento ei ollut hyökännyt ja hän rohkaistui nousemaan koko pituuteensa. Hän piti edelleen käsiään esillä. ”Tunsin hetkeä ennen kuin menetin itseni tuntemattoman läsnäolon täällä, onko tuo tuntematon ystävänne? Vai onko hän Teillekin tuntematon tekijä?” Odottamatta tällä kertaa minkäänlaista vastausta hän laski toisen kätensä selkänsä taakse ja hetken päästä hänellä oli kädessään veitsi. Rauhoittaakseen vielä tilannetta sillä hän tiesi itsekkin toimineensa tökerösti, hän osoitti vielä metsän laitaa ja piti veitsikättään alhaalla. ”Käyn tarkistamassa tilanteen Kunnioitettu Valkosiipinen”.
//Jooh, hirveen monta ihmistä täällä kiinnostaa mitä kirjottelen,Haaskan sisarkin kävi täs mun ruutua tuijottelemassa//
|
|
|
Post by naakdu on Apr 2, 2010 17:04:00 GMT 3
Kyöpeli oli luullut siivekästä naista mykäksi, ehkä siksi hän yllättyikin kun naisen pehmeä ääni kuului yössä. Pöllömies tunnisti kielen aqwelliksi, mutta ei osannut sitä ollenkaan, joten puheen ymmärtäminen jäi vaiston ja tulkinnan varaan. Sen verran hän arvasi, että Minda-Nahren oli naisen nimi, ja tuli Dragomirin vastauksesta siihen tulokseen, että arvaus oli osunut oikeaan. Louhikorpin "Villasukka" Dragomir ja Minda-Nahren "Siivekäs", Yökyöpeli antoi mielessään lempinimet kaksikolle. Hänen oli aina helpompi muistaa nimet jos lisäsi niihin mielikuvia nimen omistajasta. Ehkä siksi hän ei ollut antanut Hattuunsa tukehtuneelle tytölle muuta nimeä. Nimen tuli kertoa jotain omistajastaan. Kertoihan hänenkin nimi paljon hänestä itsestään. Yökyöpeli; hän oli yökukkuja, öinen metsien hiippari, joka pysytteli piilossa parhaansa mukaan.
Aina tosin ei riittänyt, että yritti pysytellä piilossa. Kuten tänäyönä. Yökyöpeli kuuli Drogomirin sanat: ”Tunsin hetkeä ennen kuin menetin itseni tuntemattoman läsnäolon täällä, onko tuo tuntematon ystävänne? Vai onko hän Teillekin tuntematon tekijä?” Ja hän kauhistui, liimautui kiinni sammaleeseen säikähdyksestä. Kun kukaan ei ollut ääneen pohtinut hänen olemassaoloaan, hän vielä saattoi kuvitella olevansa huomaamattomissa, mutta nyt kun se oli sanottu ääneen, hänet oli varmasti ja peruuttamattomasti huomattu. Se ei kyllä ollut hänen syytään. Helmipöllö myhäili oksalla, jonka se oli vallannut Kyöpeliltä omaan käyttöönsä.
Yökyöpeli näki Drogomirin tulevan kohti. Hetken hän jo harkitsi nappaavansa viittansa taskusta pillerin, joka muuttaisi hänet väliaikaisesti täysin näkymättömäksi, mutta muisti sitten, ettei hän saisi missään nimessä tuhlata niitä. Yhden valmistamiseen kului vuosi, ja hän tarvitsisi niitä paljon myöhemmin, ei suinkaan vielä täällä. Siksi hänen oli valittava joko pakeneminen tai paljastuminen. Hän mitä ilmeisimmin valitsi paljastumisen, sillä hän kurkkasi risukon takaa tulijaa ja päästi pöllön huhuilulta kuulostavan äänen.
|
|
|
Post by Aqwell on Apr 3, 2010 9:41:43 GMT 3
Hienoa, Dragomir siis todella puhui Aqwell-kieltä, tai vähintäänkin Verdaniaa, vaikka murra olikin hyvin erikoinen. Toisaalta oliko se sittenkään niin hyvä piirre? Nadejra oli kahden vaiheilla siitä, oliko asia hyvä vai hyvin huono. Hän kuitenkin pysyi siinä, missä oli. Vielä ei ollut tarvetta paeta. Dragomir liikkui tarpeeksi rauhallisesti, eikä onnistunut säikäyttämään Mindaa, vaikkakin hätkäyttämään sillä, että siirsi oman kätensä Nadejran kädelle. Nuori nainen painautui automaattisesti aavistuksen alemmas ja perääntyi muulla ruumiillaan niin pitkälle kun suinkin pystyi. Tosin oli aika pieni todennäköisyys, että Minda saisi kätensä irti, mikäli Dragomir siitä todella päätti pitää kiinni. Tilanne alkoi mennä aavistuksen ahdistavaksi.
Kuitenkin enkeliksi kutsuttiin. Miksi juuri enkeli? Minda oli hyvin kaukana siitä, jos historiaa katsoi. Lähempänä langennutta, kuin puhdasta, mutta eikö langenneilla enkeleillä ollut toisenlaiset siivet? Vai johtuiko se vain siitä, että tämä Dragomir oli hyvin kummallinen, eikä koskaan ennen ollut nähnyt valkosiipistä melkein inhimillistä olentoa? Kyllä tässä miehessä oli jotain outoa, tai sitten hän oli vain hyvin tärähtänyt. Miksi Dragomir kysyi häneltä lupaa nousemiseen? Eihän Minda vielä ollut käyttäytynyt uhkaavasti tai yrittänyt dominoida, jossa hän kyllä tulisi epäonnistumaan ja pahasti. Dragomir laskettiin ihmisiä vahvempiin rotuihin, joten hän kuului niihin luonnostaan Nadejroja dominoivimpiin rotuihin. Minda kuitenkin nyökkäsi ja nousi itsekin seisomaan. Ja taas mies puhui kummia. Tokihan Minda oli henkilön huomannut, mutta miten voi olettaa, että hän sen tuntisi? Kyllä Nadejra olisi sen tänne kutsunut, jos se tuttu olisi ollut, eikö se nyt ollut loogista. Dragomirhan oli ollut tajuton, joten olisihan Mindalla ollut runsaasti aikaa.
Veitsi! Minda hypähti kauemmas ja murisi. Nyt oli tapahtunut jotain, missä hän ei ollut pysynyt mukana, eikä tilanne ollut ollenkaan yhtä rauhallinen, kuin äsken. Mikä ihme tällä miehellä oikein oli, kun ensin oli suhteellisen ymmärrettävä ja ystävällinen ja nyt yhtäkkiä veitsi kädessä? Nadejra valmistautui kutsumaan omat miekkansa esiin, mutta odotti vielä ja toivoi, että hän oli vain käsittänyt väärin. Kunnioitettu valkosiipinen. Oli Dragomirillakin oudot sanavalinnat. Mistä hän oikein keksi nuo kaikki? Ilmeisesti kuitenkaan veitsi ei ollut tarkoitettu häntä vastaan. Kuitenkin, miten mies pystyi olettamaan, että yksi metsässä oleva ”enkeli” ei kykenisi puolustautumaan jotain kömpelöä puusta putoajaa vastaan? Taistelutaidoissaan he oletettavasti olivat samalla tasolla kuitenkin. Minda oli harjoitellut niitä suunnilleen siitä lähtien, kun oppi kävelemään ja oli nyt yhdeksäntoista ikävuoden tienoilla, joka tarkoitti suunnilleen kolmikymppistä ihmisten iässä, ja no Dragomirista hän ei osannut sanoa mitään. Toisaalta Minda oli myös saanut Verdanialaisen tahdistuskoulutuksen, ja oli luonnollinen tahdistaja* ja improvisoija, tavallisen Verdanialaisen taistelukoulutuksen lisäksi. Nadejralla oli myös ilma apunaan, joten se kallistui oikeastaan hänen edukseen, jos siltä kannalta katsottiin. Mutta toivottavasti kuitenkaan he kaksi eivät ottaisi yhteen. Oletettavasti jompikumpi tai molemmat olivat sen jälkeen sairaala kunnossa, eikä Minda pitänyt lääkäreistä ei sitten yhtään. Hän halusi välttää sen tilanteen niin pitkään kun pystyi ja olikin siksi useimmiten teho-osastolla sen ajan, minkä hän sairaalassa vietti.
|
|
|
Post by bao on Apr 3, 2010 10:31:16 GMT 3
Grigor huomasi, että "enkeli" ei pitänyt veitsestä ja yritti kertaalleen vielä rauhoittaa tilannetta hyvinkin huonolla Verdaniallaan*"Minä ystävä, Louhikorpit ikuisesti kiitollisia taistelun enkeleille Shān Huāhuìsta. En salli tuntemattoman uhata Siivekästä". Vlad toivoi, että Minda-Nahren ymmärtäisi hänen murteestaan huolimatta mitä yritti sanoa.
Hän paljasti vielä kurkkunsa ja laski oikean kätensä jälleen sydämelleen. Luottaen siihen ettei nainen hyökkäisi hänen selkäänsä hän lähti risukkoa kohden. Hän aavisteli, että risukosta löytyvä olento puhuisi jotain Vladin osaamaa kieltä. Häntä ei nimittäin yhtään huvittanut turvautua kieleen jonka kaikkia vivahteita hän ei osannut tai jonka sanastossa hänellä oli suuria puutteita. Toisaalta vieraanhan voisi yrittää ottaa vangiksi ja käyttää qitä tämän motiivien tulkitsemiseen. Yhtälailla jos tuntematon tekisi yhdenkin uhkaavan eleen "enkeliä" kohden Vlad olisi valmis taistelemaan. Hän oli nyt ominut itselleen tehtävän naisen henkivartijana.
Louhikorppien uskomuksen mukaan taistelun enkelit kykenivät kyllä huolehtimaan itsestään täydellisesti taistelutilanteissa mutta enkelit laskeutuivat joskus kohtalon johdattelemina ja tuomina ansioituneiden sotalordien luokse. Tällöin sotalordin olisi pidettävä huoli, että mikään ei enkeliä vahingoittaisi niin kuoltuaan sotalordi pääsisi ylempään soturien taivaaseen ja hänestä itsestään tulisi taistelun enkeli.
Risukosta kuului huhuilua.
"Pöllön ääni, oletko sinä niitä kuudesti kirottuja Kuroutadoreita jotka ansaitsivat seitsemännen kirouksen!?" Tällä kertaa Dragomir ei lähestynyt uutta henkeä varovaisesti tai kunnioittaen. Nyt sanojen takaa leiskui vaivalla pidätettyä vihaa Kuroutadoreita kohtaan. Pöllön huhuilulta kuulostanut ääni oli muistuttanut Vladia hänen ja Diuyanin kohtaamisesta ja kaikesta sen jälkeen.
*Jooh, teen tässä moniakin virheitä uskoisin mutta yrittäkää kestää. Ja koska mulla ei todellakaan ole hallussa mitkään kielet niin kaikki tulee suomena ^^' Toivottavasti tämä ei kettään haettaa?
|
|
|
Post by naakdu on Apr 3, 2010 12:42:17 GMT 3
Yökyöpeli veti heti päänsä piiloon takaisin risukon taakse, kun Dragomir puhutteli häntä. Yökyöpeli oli ymmärtänyt jotenkuten verdanian outoa murretta, jolla mies oli aikaisemmin jututtanut Mindaa. Mies selvästikin osasi useita kieliä, sillä nyt hän oli vaihtanut toiseen kieleen, jota puhui paljon nopeammin ja vaivattomammin. Pöllömies kyllä tajusi, mistä oli kyse. "Älä kiroa minua!" hän ensimmäisenä piipitti. Hänen puheestaan saattoi olla hieman hankala saada selvää, sillä se kuulosti siltä, kuin pöllön olisi opettanut puhumaan. Ääni oli yleensä kumea, mutta nyt se oli säikähdyksestä jäänyt kurkkuun. Hän ei voinut irrottaa katsettaan Vladin veitsestä. Hän pystyi vastaamaan taikuuteen taikuudella, mutta teräaseita vastaan hänellä ei ollut oikein muuta puolustuskeinoa kuin pakeneminen. "Saatan olla lintu, mutta en tietääkseni Kuroutadori!" Yökyöpeli oli joskus kuullut Kuroutadoreista, ja tunsi heitä kohtaan suurta sympatiaa heidän lintuja kunnioittavan elämäntapansa ja uskontonsa takia, muttei ollut koskaan onnistunut tapaamaan sellaista. Hänen paikkansa ei ollut kaukana idässä. Hän keräsi rohkeutta nousta ylös, samalla hän sai otettua muutaman askeleen taaemmas. Hän ajatteli, että Dragomir oli todennäköisesti niitä, jotka eivät uskoneet ennen kuin näkivät - siksi oli parempi näyttäytyä. "Näethän?"
Kukaan ei ollut koskaan nähnyt Yökyöpeliä päivänvalossa, sillä hän ei koskaan liikkunut auringon alla. Kuunvalossakaan hän ei ollut joutunut näyttäytymään kovin monelle, joten sikäli Grigor ja mahdollisesti Minda, jos sattui näkemään tänne asti, olivat onnekkaita. Yössä hänen piirteitään oli vaikeampi erottaa, mutta hän näytti kieltämättä erikoiselta, siitä ei päässyt mihinkään.
Paksu pellavainen pipo päässäkin hän ylsi hädin tuskin vain noin sataankuuteenkymmeneenviiteen senttimetriin ja oli siten kolmikon lyhyin ja vähiten uhkaavimman näköinen. Hän ei ollut tanakka, mutta ei myöskään liian hoikka, vaan kooltaan hyvin sopusuhtainen. Hän näytti ennemmin naamiaisista karanneelta pojalta kuin vaaralliselta tappajalta, vaikka kumpikin kyllä oli suunnilleen yhtä kaukana siitä, mikä hän todellisuudessa oli. Pöllönnaamari peitti hänen silmät ja nenänsä, mutta suun se jätti näkyviin. Suu oli samanlainen kuin kellä tahansa nuorella ihmisellä; ohuet huulet, siro leuka. Mutta koska naamion suuret, aidot linnunsilmät liikkuivat aina siihen suuntaan, mihin hän katsoi, näki ensisilmäyksellä, ettei Yökyöpeli ollut ihminen. Hänen liikkuessaan naamion alta karkaileviin pitkiin tummiin hiuksiin kiinnitetyt pienet tiu'ut helisivät. Jalat olivat paljaat, varpaat multaiset ja sinisiksi maalattujen kynsien alla oli likakerros.
Kyöpeli tarkkaili Vlad Gregorin jokaista liikettä, valmiina lähtemään karkuun jos siltä näyttäisi. Hän oli kyllä utelias tietämään enemmän miehestä ja kauempana olevasta nadejrasta, mutta ei oikein tiennyt, mitä hänen tulisi tehdä. Hän puhuikin niin harvoin muille kuin Hattuunsa tukehtuneelle tytölle. Tilanne oli kiusallinen. "Laita se veitsi pois, ole kiltti", hän pyysi arasti. Niin kauan, kuin miehellä oli veitsi, hän ei voisi keskittyä mihinkään muuhun.
|
|