Sephirot
Member
"T?t? v??ryytt? ei voiteta kukkasin. T?t? verta ei pys?yt? my?t?tunto."
Posts: 32
|
Post by Sephirot on Mar 14, 2007 21:23:27 GMT 3
Nyt Seph erotti lattianläpi kuuluvat marssi askeleet. Tulokkaan sanat olisi otettava vakavasti. Mutta, kuka hän oikeastaan oli? Yhtäkkiä hän vain oli ilmestynyt paikalle, ja loikkinut suoraan haltian niskaan. Mutta nyt oli muutakin ajateltavaa kuin tämä nainen ja poika. Kun oli aivan hiljaa, erotti lähestyvät marssi askeleet. Luultavasti he etsivät poikaa, tai olivat tulossa äänien suuntaan kun Sep oli kaatunut. Mies laski miekkojansa ja oli aikeissaan jo laittaa ne takaisin tuppiinsa. Jotenkin tilanne tuntui rauhoittuneen, ja tulokkaasta ei tuntunut olevan haittaa. Hetken hiljaisuus täytti käytävän, jolla mies, nainen ja poika seisoivat. Nyt haltia huomasi naisen katseessa jotain outoa. Aivan kuin tämä katselisi aivan muualle kun puhui. Tulokkaan silmät olivatkin näyttäneet omituisilta. Seph yritti katsoa naista tarkemmin. “Oletko…sokea?” Mies kysyi hieman haltioissaan. Samassa lattian kivien raoista ilmestyi vihertävä limainen koura, joka suuntasi kohti naista. Haltia tapitti kauhuissaan kouraa. Se oli selvästikin mörkö. Seph muisti lapsena kuulemansa tarinat möröistä, pahoja olentoja. Pelokkaan tuijotuksen jälkeen haltia astahti muutaman askeleen taaksepäin, muttei aikonut paeta. Koura oli jo miltein naisen luona, mutta vaihtoikin yllättäen suuntaansa ja lähti kohti poikaa. Seph hätääntyi, poika oli kauheassa vaarassa. Haltia kohotti miekkojaan hieman mutta kun näki mörön takertuvan pojan jalkaan, mies tiputti kauhuissaan miekkansa lattialle. Kuului korvia vihlova kilähdys. Poika yritti epätoivoisesti pyristellä kouran otteesta irti, mutta limaisen käden ote piti. Poika huusi samalla ettei enää koskaan olisi tuhma. Tämä sai haltian jälleen valpastumaan, ja nosti nopeasti miekkansa käsiinsä. Haltia juoksi nopeasti kouran lähettyville ja löi yhtä aikaa molemmalla miekallaan erittäin lujaa kouraa kohti. Vihreää tahmaista limaa lensi ympäriinsä, myös haltian vaatetukselle. Seph perääntyi muutaman askeleen mutta kiusakseen huomasi ettei koura ollut vahingoittunut mitenkään. “Äh…” Haltia tiuskaisi paheksuen kun ei ollut saanut muuta kuin sotkua aikaiseksi. Kun haltian katse hetkeksi herpaantui kourasta, oli tämä jo itsekkin rähmällään maassa. Toinen samanlainen koura oli ilmestynyt jostain, ja tarrannut haltian jalkaan. Ote sai Sephin irvistämään kivusta joka kohdistui tämän toiseen jalkaan. “Hemmetti!” Haltia kirosi voimakkaaseen ääneen. Katsoessaan kättään, siihen oli ilmestynyt verta vuotava haava. Luultavasti kivilattia oli raapaissut sen haltian kaatuessa. Lisää ongelmia. Nyt salin suunnasta kuului myös askelia. “Sephirot. Tuleppas käymään täällä! Tahdon kysyä sinulta erästä asiaa.” Ääni kuului jälleen samalle miehelle, joka tiesi hieman liikaakin haltia miehestä. Askeleet lähestyivät ja haltia vääntäytyi väkisin ylös vaikka koura veti tätä kokoajan alas. Tilanne oli muuta kuin hyvä. Seph asetti miekkansa takaisin paikoilleen ja vetäisi kaksin käsin haltiamiekkansa. Miekka oli painava, mutta mies osasi käyttää sitä taitavasti. “Päästä irti!” Haltia huusi ja heilautti miekkansa pojan jalassa lilluvaan kouraan. Sen jälkeen ei haltia ehtinyt erityisemmin kiinnittää huomiotaan mitä pojalle ja kouralle tapahtui, kun yritti hakata kouraa irti omasta jalastaan. Jälleen limaa lensi ympäriinsä, mutta onneksi kouran ote hellitti. Vihreä koura hävisi nopeasti takaisin lattian alle, ja haltia puhdisti itseään limasta. Työnsi miekkansa takaisin ja juoksi nopeasti äänen suuntaan. Hengästyneenä, ja haavaansa piilotellen haltia yritti näyttää tyyneltä. “Anteeksi sir. En kuullut teitä. Mitä halusitte kysyä?” “Mikä se äskeinen huutosi oikein oli? Oletko sekaantunut johonkin, vai oletko peräti sen pojan liittolainen?” Mies törkkäisi Sephin pois edestään maahan ja juoksi käytävälle. Nyt olisivat hyvät neuvot tarpeen.
|
|
Mana
Member
Regret creation that you made me in the shape not complete
Posts: 118
|
Post by Mana on Mar 15, 2007 17:09:00 GMT 3
((sukupuoleton... mutta eipä mitään...))
Sanguine piteli päätään ja valahti polvilleen maahan. Hän kuuli pojan ja haltian taistelevan limakouraa vastaan, mutta hän ei kyennyt enää edes liikkumaan. Hänen ilmeensä oli kuin kivettynyt. Hän tarvitsi verta, mutta sitä ei ollut saatavilla. Paniikissa, kohmeisin sormin hän yritti kaivaa paidan altaan amulettia, jolla hän olisi voinut kutsua apua Isännältä. Tämä paikka teki hänestä heikon, mutta hän ei ymmärtänyt mistä se johtui. Hän puristi kaikella voimallaan amulettia kämmenessään, jolloin se alkoi hohtaa himmeän violettina. Hetken kuluttua hän valahti maahan täysin voimattomana. Aikansa Sanguine vain makasi kuin tajuttomana. Melkein kuin hän olisi nukkunut, mutta silti valveilla. Hän kuuli, kuinka joku saapui käytävälle, ja haltia puhui tulijan kanssa, mutta Sanguine ei saanut puheesta selvää. Hän ei jaksanut keskittyä kuuntelemaan. Sanguine ei nähnyt muuta kuin pimeyden. Yhtäkkiä hän kuitenkin näki sen läpihalkovan valon, joka poltti Sanguinen silmiä kivuliaasti. Yhtäkkiä valonjuova muuttui pitkäksi, hopeiseksi vaarnaksi, joka oli kauttaaltaan koristeiden ja kirjainkuvioiden peitossa. Vaarna lähestyi koko ajan, se tuli aivan lähelle, kunnes lopulta survoutui suoraan Sanguinen rintakehän läpi. Vaarna upposi läpi Sanguinen kehon, kunnes se tuli lopulta ulos hänen selästään. Hän tunsi nousevansa hitaan tuskallisesti ylös, ja tuskanhuuto juuttui kurkkuun muuttuen hengityksen korinaksi. Seisoessaan taas omilla jaloillaan Sanguinen ilme oli tyhjä, ja hän näytti kuin olisi kirjaimellisesti kuollut pystyyn. Samassa Sanguine tunsi kuitenkin voimavirtauksen tulvivan lävitseen, ja hän loikkasi vauhdilla mieshaltialle puhuneen tulijan kimppuun, iski hampaansa tämän kaulavaltimoon ja imi tulijan kuiviin.
|
|
|
Post by R.C. on Mar 15, 2007 20:42:22 GMT 3
(( Hups, anteeksi väärinkäsitys Mana. ;^^ Voin koettaa oikaista hahmoni luulot tästä seuraavalla vuorolla... ))
Vangittua jalkaansa ravistellen ja halkeilleita lattialaattoja raapien koetti poika epätoivoisesti päästä pakoon mörön otteesta. Vaikka syyllisyys painoi yhä hänen mieltään ja omatunto arveli jonkinlaisen rangaistuksen olevan paikallaan, eivät eloonjäämisestä huolehtivat vaistotkaan suostuneet vielä vaikenemaan. Hän oli luvannut olla kuolematta, niin väärältä kuin se kaiken tapahtuneen jälkeen tuntuikin. Pojan hätäännys kasvoi entisestään hänen huomatessaan haltian tarjoaman avun valuvan hukkaan. Samassa mieskin näytti joutuneen toisen kouran kanssa vaikeuksiin, eikä lapsi voinut enää luottaa ympärillään oleviin aikuisiin. Hänen olisi selvittävä omillaan... jotenkin. Käsi oli raahannut hänet jo melko kauas kahdesta muusta käytävälläolijasta. Poika alkoi hyvää vauhtia mennä paniikkiin. Hänen pyristelynsä eivät tuottaneet juuri tulosta, ja voimat alkoivat vähitellen hiipua. Vetäisikö mörkö hänet pian mukanaan pimeyteen? Poika sulki itkuiset silmänsä ja tunsi tukahduttavan epätoivon kasvavan sisällään. Reynardin mieleen palasi kaukainen muisto lapsuudestaan, jolloin hän oli ollut vähällä hukkua kartanon mailla olevaan syvään järveen. Perheen huvipursi oli keikahtanut ja hän oli pudonnut laidan yli hyiseen veteen. Kukaan ei ollut heti huomannut tapahtunutta. Lapsi muisti yrittäneensä huutaa, mutta vesi oli lainehtinut hänen suuhunsa. Hän oli yrittänyt räpiköidä pienillä käsillään, mutta ei osannut vielä uida. Ja sitten hän oli vajonnut, vajonnut... Nyt samainen toivottomuuden tunne oli valtaamassa alaa lapsen sisimmässä, ja äkkiä hän tunsi olevansa taas kuin järvessä. Ympäröivä vesi oli kuitenkin erilaista, se oli hopeista ja tavattoman voimakasta. Vuolas virta tuntui houkuttelevan häntä arvaamattomiin tekoihin. ”Ei! Päästä irti!”, huudahti poika äkisti ja käännähti sumein silmin kohti limaista kättä. Hänestä tuntui samassa purkautuvan hämmästyttävä määrä aineetonta energiaa, joka sai kouran hajoamaan kappaleiksi! Järkyttyneenä juuri tekemästään vahingosta jäi lapsi hetkeksi makaamaan aloilleen, kunnes käytävään pyrkivän sotilaan ääni kantautui hänenkin korviinsa. Hieman huterin jaloin kömpi poika nopeasti jaloilleen ja juoksi vastakkaiseen suuntaan. Hän kierähti ripeästi ainoaan paikkaan, jossa kuvitteli olevansa turvassa: samaan matalaan ja pimeään holvisyvennykseen, jossa oli haltiaakin aiemmin odotellut. Lapsi kyyristyi mahdollisimman pieneksi, sulki silmänsä ja toivoi vapisten parasta. Äskeiset kauhut olivat saaneet hänet lähes unohtamaan kiperän tilanteensa. Pitikin sattua että tämä käytävä oli ollut kirottu mörön pesäpaikka! Ilmankos se oli ollut niin hämärä ja vähän käytetty...
|
|
Sephirot
Member
"T?t? v??ryytt? ei voiteta kukkasin. T?t? verta ei pys?yt? my?t?tunto."
Posts: 32
|
Post by Sephirot on Mar 18, 2007 18:29:04 GMT 3
//Anteeksi aivan kamalasti. *hakkaa päätään seinään* en tee sitä enää toiste. Ja anteeksi etten ole vastaillut vähään aikaan.// Tulokas loikkasi suoraan miehen kaulaan kiinni. Kun tarkemmin katsoi tulokasta, tämä ei ollutkaan nainen, vaan aivan jotain muuta. Hahmoa ei ollut erottanut tarkasti pimeyden syövereistä. Mies oli kouristunut olion tarttuessa tämän kaulaan. Oliko hän vampyyri? Seph oli joskus kuullut niistä, muttei koskaan nähnyt omin silmin. Haltia luuli niiden olevan vain tarua, mutta eipä kai siten. Salissa ei oltu selvästikkään huomattu vielä tapahtumia, mutta uskoen sekin tulisi kohta ilmi, että mies oli saanut surmansa. Vampyyri olio oli imenyt miehen ilmeisesti kuiviin, kun tämä ei elehtinyt enää ollenkaan. Sephirotia kauhistutti ajatus, jos olisi itse joutunut tuon olion hampaisiin. Siinä hän nyt makaisi kuolleena maassa, ja poika olisi avuton. Haltia pudisti päätään, nousi seisomaan ja juoksi nopeasti etsimään poikaa. Jälleen nulikka oli kadonnut jonnekin, ehkä saaan paikkaan missä oli aikaisemminkin ollut. Salista kuului kutsuvia huutoja. Aivan kuin jotakuta olisi etsitty. Ei kai... nyt ilmeisesti kaikki etsivät tuota kuollutta miestä. Haltia yritti tarttua vampyyrin olkapäästä. "Meidän on parasta lähteä, mutta jos tahdot tulla niin siitä vaan." Haltia juoksi nopeasti pimentoihin, ja etsimättäkään löysi pojan. Taidokkaasti tämä oli piiloutunut pieneen holvisyvennykseen, joka ihmetytti haltiaa. Seph vilkuili ensin ympärilleen tarkastaen samalla, ettei kukaan ollut näkemässä. Ripeästi kävellen pimeyden syövereistä, tämä kyyristyi jälleen pojan eteen. Tällä kertaa haltia uskoi tukkineensa kaikki kohdat joista poika voisi karata. "Anna se puukko tänne. Tämä ei ollut kehotus, vaan käsky." Haltia sanoi tuimasti ja ojensi jälleen kätensä. Seph katsoi pojan pieniin ja kirkkaisiin silmiin tuimasti, ja odotti että tämä antaisi sen tappoaseen haltian käteen.
|
|
Mana
Member
Regret creation that you made me in the shape not complete
Posts: 118
|
Post by Mana on Mar 18, 2007 22:13:40 GMT 3
((Kaikki ok, huomautin vaan siitä pointista, heh...))
Sanguine pudotti miehen lattialle ja pyyhkäisi suunpieliään. Yleensä hän ei ruokaillut näin julkisesti, mutta nyt oli pakkotilanne. Hän kuuli haltiamiehen varoituksen juuri ennenkuin tämä katosi pimeyteen. Salin suunnalta tuntui kuuluvan joitain huutoja, luultavasti tätä hänen juuri tappamaansa miestä etsittiin jo. Loistavaa, tämä tästä puuttuikin... Sanguine ei ehtinyt paeta, kun miehet olivat ehtineet jo juosta käytävään, missä ruumis oli. Sanguine yritti roikkua katossa ja toivoi, etteivät miehet näkisi häntä. Hän ei jaksaisi pidellä kiinni kovin kauaa. Miehet löysivät ruumiin, ja kauhistelivat sitä aikansa, vannoen etsivänsä syyllisen ja muuta perinteistä. Aikansa he siinä pyörivät ympyrää panikoiden, mutta vihdoin jatkoivat matkaansa, tosin juuri siihen suuntaan mihin se haltiamies oli juuri juossut. Sanguine ei voisi tehdä mitään auttaakseen, tai hän lähinnä paljastaisi sekä haltian että pojan, jos lähtisi miesten perään. Hän voi vain toivoa, että mies ja poika selviäisivät, ja etteivät vartijat löytäisi heitä. Sanguine hypähti kevyesti alas katosta ja oikoi jäseniään. Hän alkoi kävellä kohti salia, minne hän oli ollut menossa alunperinkin. Ihmisten hälinä kuului jo kauas, ja pian Sanguine sujahti ihmisvilinän sekaan. Ainoa ongelma olikin seuraavaksi se, kuinka hän löytäisi etsimänsä... Ihmiset tungeksivat kuin paniikissa, ja Sanguinen oli vaikeaa yrittää pitää suuntavaistonsa kohdillaan. Yhtäkkiä hän tunsi, että aivan kuin häntä seurattaisiin. Aavistus kasvoi koko ajan mitä lähemmäs salin keskustaa Sanguine kulki. Lopulta Sanguine tunsi miltei hengityksen niskassaan. Hän kääntyi nopeasti ympäri, muttei havainnut ketään. Kuvitteliko hän, pelleilikö joku taas hänen kanssaan? Sanguine ei ehtinyt tehdä mitään, kun yhtäkkiä hän tunsi kovan nykäisyn hartioissaan. Joku yritti kaataa hänet selälleen.
|
|
|
Post by R.C. on Mar 19, 2007 12:04:01 GMT 3
Käytävällä tapahtuu:
Poika oli vetäytynyt aivan seinää vasten, sulkenut silmänsä ja nostanut kätensä korvilleen kuin sulkeakseen vihamielisen maailman mielensä ulkopuolelle. Hänellä oli riittävästi kärsittävää jo yksin sisimpänsä kanssa. Haltian saapuminen paikalle sai pahimman vapinan lakkaamaan, mutta hyvin pian esitetty vaatimus pisti pojan vakavaksi. Lapsen kohottaessa katseensa saattoi mies huomata hänen silmiensä hehkuvan yhä himmeästi hopeisella liekillä, ja pienen sydämensä hakkaavan kiivaasti rinnan alla kuin rotalla, joka oli ajettu nurkkaan. Mikä hyvänsä voima pojasta oli aiemmin karannutkin, tuntui se yhä olevan ainakin osittain läsnä. Keskenkasvuinen katseli haltiaa hetken harkiten, kunnes hän poimi taskustaan puukon, jonka toinen oli nähnyt jo kerran aikaisemmin. Hän nosti aseen holvisyvennykseen heittyvään ohueen valokeilaan, mutta ei päästänyt siitä vielä irti, tai antanut pois. ”Tämä on ainoa todisteeni ja johtolankani... sisareni murhaajista.”, totesi poika vaimealla, värittömällä äänellä. Hän vaikeni äkisti kuullessaan käytävään syöksyneiden sotilaiden äänet, ja koetti selvästi erottaa, mitä käytävässä oli mahtanut tapahtua. Mutta vartijat kiiruhtivat kohta pimeän holvisyvennyksen ohitse kaksikkoa huomaamatta, ja lapsi rauhoittui jälleen. Hän aikoi nähtävästi kertoa tarinansa, kuten oli luvannut: ”Olimme kiertelemässä kaupungilla, kuten usein sunnuntaisin kirkon jälkeen. Lähdimme sisareni kanssa hetkeksi omille teillemme. Kisailimme pitkin kapeita katuja, kerroimme hassuja juttuja ja nauroimme. Hän oli minua neljä vuotta vanhempi.”, poika nielaisi ja ravisteli päätään. Hän muisti vielä elävästi sisarensa sievät kasvot, tämän hymyn ja rauhallisen äänen, ja tämä kaikki aiheutti hänelle suunnatonta tuskaa. Mutta lapsi ryhdistäytyi ja jatkoi itsepintaisesti: ”Sisko ei koskaan antanut meidän vaeltaa liian kauas. Kun kadut alkoivat hiljentyä ja autioitua, käännyimme takaisin. Juoksin erään kujan kulman taakse ja huikkasin sisartani etsimään minut. Tämä oli yksi tavallisimmista leikeistämme. Tunsin kadun jo kauttaaltaan osatakseni livahtaa matalaan syvennykseen sen varrella. Se oli juuri riittävän iso kokoiselleni pojalle luikerrella sisään. Siskoni ei ikinä arvaisi minun olevan siellä, ja hänen mentyään ohitse aioin yllättää...”, lapsi vaikeni taas hetkeksi, aivan kuin pala olisi noussut tässä kohtaa hänen kurkkuunsa. ”...mutta sitten... juuri kun havaitsin sisareni kulkevan editseni... juuri kun olin aikeissa kömpiä ulos piilostani... näin syvennyksen kapeasta aukosta myös vieraiden jalkojen astelevan ohitse. Niiden täytyi kuulua kolmelle aikuiselle miehelle. Ja äkkiä siskoni kirkaisi. Kuulin kamppailun ääniä ja karkeaa naurua. Siskoni huusi uudestaan, kunnes hänen äänensä tukahdutettiin. Kantautui enää vain vaimeaa inahtelua ja iskujen ääniä. Olin kauhuissani ja lamaantunut. Tajusin että minun pitäisi yrittää auttaa, mutta ruumiini ei suostunut liikkumaan... Olin niin peloissani, etten pystynyt tekemään mitään, kun sisareni...”, lapsi vavahti itkusta ja pyyhkäisi kyynelehtiviä silmiään. Hän puri huultaan ja jatkoi: ”...kun äänet viimein vaimenivat, uskalsin tulla ulos piilostani. Miehet olivat lähteneet. Sisareni lojui kadulla verissään, hänen kaunis mekkonsa oli revitty hajalle. Pahoinpidelty ruumis oli aivan hervoton, ja rinnasta törrötti... tämä puukko. Mutta hän hengitti vielä ja avasi silmänsä, kun kumarruin lohduttomana hänen ylleen, toistellen nimeään. Hän katsoi minua sumein silmin ja ilmaisi helpotuksensa siitä että olin yhä kunnossa. Oma hyvinvointini kiinnosti minua varmasti kaikista vähiten sillä hetkellä. Olin pettänyt sisareni, jättänyt hänet vaaraan! Nyt hän teki kuolemaa, enkä voinut enää mitään. Sisareni koetti tyynnytellä minua. Hän sanoi matkaavansa pian paikkaan, jossa kaikki olisi hyvin. Hän oli luonteeltaan harras ja uskoi jumalaan, enkeleihin sekä paratiisiin. Siellä hän odottaisi minua kunnes näkisimme aikanaan.”, mutisi poika vaimeammalla äänellä, hypistellen puukkoa kädessään. Äkisti hän nosti sen kurkulleen. ”Mutta en kestänyt ajatusta pelkuruudestani tai siskoni menettämisestä. Hän oli ollut minulle läheisin ihminen maailmassa siitä lähtien, kun äitimme oli varoittamatta kuollut. Niinpä vedin puukon varovaisesti irti hänen kehostaan ja kohotin sen tällä tavoin valtimolleni. Tiesin vaistomaisesti, miten minun tulisi menetellä. ’Ei, minä seuraan sinua samantien, Rosanne. Odota minua, en halua jäädä tänne yksin!’, minä sanoin sisarelleni, ja hän näytti kauhistuvan aikeistani. ’Ei, Reynard!’, hän kuiskasi, ’Sinun täytyy elää, minun vuokseni! Lupaa se minulle, Rei-kiltti. Lupaa minulle ettet kuole...’, pyysi sisareni hartaasti, ja näin puhuessaan alkoi valo hänen katseessaan hiipua ja ihonsa kalveta, kunnes hän veti viimeisen henkäyksensä ja... kuoli.” Poika oli hiljaa. Hän oli laskenut veitsen kaulaltaan ja katseli sitä tyhjin silmin. Lopulta huomio siirtyi taas odottavaan haltiaan. Syyllisyys, katumus ja suru kuvastuivat kaikki lapsen kasvoilta. Pitikö toinenkin häntä kurjana pelkurina? Luultavasti. Kuinka poika uskaltaisi palata perheensä luo ja kertoa tämän tarinan? Kuinka hän oli antanut siskonsa kuolla tekemättä mitään? Ei hän ollut aluksi uskaltanutkaan. Kuullessaan terävän vihellyksen kujalla oli hän laittanut puukon epähuomiossa taskuunsa ja paennut paikalta kuin varas. Hän oli harhaillut aikansa sekavassa mielentilassa ja päätynyt lopulta tänne linnaan. ”Annatko sen minulle sitten takaisin?”, kysyi lapsi yllättäen. Hänen hailakansininen katseensa oli tarkentunut kysyvänä mieheen. Puukko oli tärkeä pojalle, olihan se ainoa vaikkakin irvokas muisto hänen sisarestaan. Aseen avulla hän kuvitteli ehkä saavansa kiinni syylliset. Kaikki tämä taisi tietenkin olla vain lapsen hyväuskoisuutta...
|
|
Sephirot
Member
"T?t? v??ryytt? ei voiteta kukkasin. T?t? verta ei pys?yt? my?t?tunto."
Posts: 32
|
Post by Sephirot on Mar 19, 2007 19:02:39 GMT 3
Seph kuuli kuinka heidän ohitseen laukkasi muutama sotilas. Ilmeisesti ruumis oli löydetty. Kaikintavoin hieman vasentakättään nostaen, haltia sai piilotettua pojan pitkällä hihallaan. Haltian tuima katse venähti ilmeettömäksi, kun nuorukainen alkoi kertoa tarinaa kuinka siskonsa oli kuollut. Poika ei siis ollut tehnyt mitään murhaan liittyvääkään. Salin suunnasta ja käytävän päästä kuului sotilaiden syyttäviä sanoja, ja Sephirto toivoi että vampyyri osaisi pitää itsensä turvassa sotilailta. Katse naulittuna poikaan, haltia laski kätensä polvelleen. Haltia katsoi hetken nyyhkyttävää poikaa, jonka pienien silmien yli virtasi kyynel. Ilmeisesti pojan sisko oli ollut tälle todella tärkeä ihminen. Haltia laski katseensa lattiaan, ja muisteli mitä tälle oli käynyt, kun oli ollut nuori. "Vannon että saat puukkosi takaisin. Sallinet että pidän sitä sen aikaa kun olemme tässä vaaratilanteessa. En tahdo että noin nuorelle tapahtuisi jotain kavalaa pelkän puukon takia, suojelen sinua omalla hengelläni. Ymmärrätkö." Haltia vaikeni kun jälleen muutama sotilas juoksi käytävän ohi. Seph tiesi tarkalleen miltä pojasta tuntui. Tämä oli kokenut elämässään kovia, aivan kuin haltiakin. Pitäisikö pojalle jo kertoa kuka hän oikeasti oli, vai säästäisikö sen myöhempään. Ei. Pojan oli oikeus tietää. Haltia nousi seisomaan ja kääntyi selkä poikaan päin. "Kuules. Olen salannut sinulta jotain, ja aion kertoa sen sinulle. Tiedän millaista tuskaa poet, mutta olen menneisyydessäni kokenut saman. Asia jonka kerron sinulle saattaa hämmästyttää sinua, mutta tahdon että tiedät." Haltia piti pienen tauon ja kääntyi kohti poikaa katsoen tätä suoraan silmiin. "En kuullu linnan palvelukseen. En ole mikään sotilas, joka toimii arvovaltaisten henkilöiden laskuun. Totuus on karvas, mutta..." Haltian sanat jäivät kesken kun eräs sotilas oli juossut käytävälle, ja sössötti jotain kummallista. Miehen sanoista ei saanut mitään irti, mutta tämä oli selvästi kuullut enemmän kuin tarpeeksi. Juuri kun sotilas oli huutamaisillaan jotain, Sephirot juoksi sotilaan eteen ja veti toisen miekoistaan esiin asettaen sen sotilaan kaulalle. "Sano sanakin niin se on viimeisesi." Haltia kuiskasi miehen korvaan. Sotilas oli selvästikkin pakokauhun vallassa ja alkoi huutaa. Tämä tästä vielä puuttuikin. Haltian olisi tapettava mies pojan silmien edessä. Haltia törkkäisi miestä kauemmaksi ja veti toisenkin miekkansa esiin. "Anteeksi. Tämä ei tarkoita sitä, että sinun tulisi juosta pakoon. Suojelen sinua vaikka viimeiseen asti." Haltia sanoi olkansa yli pojalle ja alkoi huitoa miekoillaan kohti aseetonta sotilasta. Hetken kuluttua sotilas kaatui verisenä ja kuolleena maahan. "Olen... salamurhaaja..."
|
|
Mana
Member
Regret creation that you made me in the shape not complete
Posts: 118
|
Post by Mana on Mar 19, 2007 20:27:06 GMT 3
Sanguine yritti pitää kaikinpuolin tasapainonsa, mutta joku veti häntä koko ajan taaksepäin. Lopulta Sanguine sai riuhtaistua itsensä irti ja kääntyi kohti hyökkääjää. Sanguine tunnisti tämän samantien. "Sinä... sinä..." hyökkääjä oli sanaton vihasta. Väkijoukko kohahti ja vetäytyi taaksepäin aivan kuin yllyttäen heitä tappeluun. Sanguine vihasi julkista tappamista, mutta jälleen tilanne tuntui sitä vaativan. "Nyt sinä kärsit siitä mitä teit isälleni!" hyökkääjä loikkasi Sanguinen kimppuun miekkansa kanssa, ja vampyyri veti omansa tupestaan. Ne iskivät toisiaan vasten, ja rauta kirskui. Kumpikaan ei antaisi periksi. Sanguine tuijotti hyökkääjää ilmeettömänä. Typerä tyttö. Mitä hän oikein kuvitteli tällä voittavansa? Hän tapattaisi itsensä. "Luovuta. En halua tappaa sinua." "Sinä maksat velkasi isäni tappamisesta!" Seurasi lyhyt taistelu. Lopulta Sanguine heilautti tytön miekan tämän kädestä, ja tyttö horjahti maahan selälleen. Sanguine painoi miekkansa tytön kaulalle. Tyttö ei luovuttanut vieläkään. Uhma ja viha paistoivat hänen silmistään. Sanguine katsoi tyttöä tyhjällä katseella. Siitä katseesta ei voinut lukea mitään, ei sääliä, ei vihaa, ei mitään. Hän veti miekkansa tuppeen ja kääntyi pois. Hän käveli väkijoukon lävitse salin toiseen päähän. Oli hiljaista. Tyttö nousi kuitenkin jaloilleen ja lähti juoksemaan Sanguinen perään. Tahtoiko tämä todella näin häpeällisen kuoleman? "Tämä ei ole vielä ohi, vampyyri!" tyttö huusi. Samassa vartijatkin heräsivät, ja kääntyivät katsomaan Sanguinea. Silloin hän tajusi, että oli paettava. Hänet oli paljastettu. Vartijat lähtivät jo juoksemaan ottaakseen Sanguinen kiinni. Sanguine katsahti vielä kerran tyttöön ja sanoi: "Ovela temppu. Vaikka ymmärtäähän sen." Sanguine tiesi että tyttö sisuuntuisi entisestään. Tyttö lähtikin ryntäämään karjuen häntä kohti, mutta Sanguine oli jo paennut takaisin käytävään.
|
|
|
Post by R.C. on Mar 20, 2007 14:55:57 GMT 3
käytävässä tapahtuu:
”Hyvä on.”, nyökkäsi poika ja luovutti puukon haltialle. Lapsi uskoi voivansa luottaa toisen sanaan tässä asiassa, olihan mies pelastanut hänet jo useammastakin pinteestä. Oli tuntunut tuskalliselta kertoa tapahtumista, jotka olivat johtaneet tähän tukalaan tilanteeseen, mutta nyt haltia ymmärsi häntä ainakin paremmin. Lapsen mieltä jäi tosin kalvamaan ajatus siitä, kuinka miehelle kävisi jos teräase löydettäisiin tuon hallusta. Vaikka paremmassa turvassa se varmasti aseistetun soturin taskussa olisi kuin kaltaisensa keskenkasvuisen, joka tuskin osaisi puolustaa itseään muilla tavoin kuin pakenemalla. Varotoimessa oli kaiketi järkeä. Miehen noustessa ylös ja kääntyessä selin suuntaansa aavisti poika tämän aikovan kertoa jotakin ikävää. Hän kallisti hieman päätään maininnalle menneisyydestä, jossa haltia oli kokenut jotakin yhtä kamalaa kuin poikakin vastikään. Mitä ikinä se oli mahtanut olla, jäi lapselle vielä hämäräksi, mutta nuo sanat olivat saaneet hänet tuntemaan tietynlaista yhteyttä pelastajaansa. Mahtoiko tässä olla syy haltian selittämättömän suureen hyväntahtoisuuteen? Poika kuunteli miehen puhetta hievahtamatta, kunnes käytävästä kantautunut meteli keskeytti selityksen ja pakotti soturin toimimaan viipymättä. Lapsikin nousi tässä vaiheessa jaloilleen ja seurasi toista varovaisesti ulos holvisyvennyksestä. Tilanne uhkasi jälleen saada arvaamattoman käänteen, kun sotilas rupesi kailottamaan apua. Ääni sai kolkoista kiviseinistä kimmotessaan vielä mahtavan kaiun aikaan. Lapsi puri peloissaan huultaan ja kohotti kätensä korvilleen. Samassa pojan silmät kuitenkin laajenivat kun hänelle valkeni, mitä soturi aikoisi seuraavaksi tehdä. Hän inahti vaimeasti ja perääntyi vaistomaisesti nähdessään vartijan retkahtavan pian elottomana lattialle. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti ja vaivattomasti, aivan kuin haltiaa ei olisi lainkaan vaivannut tapa, jolla hän sai sotilaan vaiennetuksi! Tässä siis oli konkreettinen esimerkki sille, mitä toinen teki todellisuudessa työkseen. Olihan poika nähnyt aavistuksen tunteettomuutta miehessä jo aiemminkin, hetkellä jona tämä oli valmistautunut kohtaamaan kimppuunsa hyökänneen henkilön. Lapsen oli silti vaikea sulatella juuri tapahtunutta. ’Salamurhaajako?’. Tuossa nimikkeessä oli ikävä sävy, eikä mies itsekään tuntunut olevan ylpeä ammatistaan. Mutta tehokas hän työssään ainakin oli. Lapsi vaikutti järkyttyneeltä, mutta hän ei joutunut paniikkiin tai yrittänyt paeta. Tuoreimmasta yllätyksestä huolimatta haltia tuntui edelleen turvallisimmalta seuralta uhkaavassa tilanteessa. Poika nyökkäsi pienesti ja laski katseensa vastauksena miehen lausahdukseen. Toinen oli antanut nyt niin paljon ajateltavaa, ettei hän tahtonut saada sanaa suustaan. Lisäksi uhkaava tilanne vaati taas huomiota osakseen. Mihinhän se sokea henkilö oli mahtanut kadota?, huomasi lapsi ajattelevansa. Samassa hän huomasi toisenkin lähettyvillä makaavan ruumiin. Vai oliko tuo mies vain tajuton, kun verta ei näkynyt missään? Ei, hengitystä ei voinut havaita, joten sotilas oli varmasti vainaa. Poika ei osannut arvata, mitä käytävässä oli hänen piilouduttuaan mahtanut tapahtua. Salista oli niin ikään kantautunut hälyä lähes samalla hetkellä, kun äskeinen sotilas oli ruvennut huutamaan apua. Tämä oli säästänyt heille luultavasti hetken tai toisen, mutta aikaa ei olisi enää kauan hukattavaksi. ”Mitä me nyt teemme?”, kuiskasi poika neuvottomana. Salissa oli varmasti vaarallista, mutta käytäväkin vaikutti kirotulta…
|
|
Sephirot
Member
"T?t? v??ryytt? ei voiteta kukkasin. T?t? verta ei pys?yt? my?t?tunto."
Posts: 32
|
Post by Sephirot on Mar 20, 2007 17:26:40 GMT 3
Haltia luuli pojan olevan aivan tyrmistynyt murhasta, mutta toisin kävi. Poika oli tyyni eikä näyttänyt pelkäävän miestä. Tyytyväisenä Seph asteli pojan ulottuville ja poimi puukon, asettaen sen miekkojensa vierelle. "Kiitos." Haltia hymähti ja hymyili pojalle lempeästi. Mihin soppaan oikein jouduinkaan. Nyt pitäisi vain etsiä se henkilö jonka takia täällä olenkin. Käytävään kantautui salin suunnasta tuleva puheen sorina, ja huuto. Huuto oli kimakka, ja kuului ilmeisesti naiselle. Oliko tämä kaikki sen vampyyri olion aikaan saanoksia. Ajatukset lähtivät liikkeelle haltian päässä. Mitä nyt olisi paras tehdä. Seph oli vaeltanut ja liittynyt linnan johtajan palvelukseen vain ja ainoastaan tehtävänsä takia. Oli kulunut vuosia, muttei haltia ollut löytänyt etsimäänsä. Oliko joku muu ehtinyt ennen tätä. Ei, seudun lähettyvillä ei ollut ketään, joka voisi suorittaa sellaista veritekoa. Hetken aikaa haltia vain tuijotti päättäväinen ja synkä ilme kasvoillaan, hämärää käytävän päätä. "Lisää hankaluuksia. Ehdottaisin että etsisit jostain hyvän piilon, ja pysyttelisit siellä kunnes tilanne rauhoittuu, mutta voit myös pysyä seurassani jos välttämättä haluat, ja kestät katsoa jos joudun jälleen tappamaan jonkun. Päätös on sinun käsissäsi. Voit toki valita jonkin muun vaihtoehdon, mutta itse tiedät mikä on mielestäsi paras vaihtoehto." Haltian puhuessa, maahan oli muodostunut pieni verinen lätäkkö. Lätäkkö oli saanut alkunsa Sephirotin miekoista, jotka mies nyt laski takaisin tuppiinsa. Salin suunnasta tulevat äänet eivät olleet vaimentuneet ollenkaan, pikemminkin vain voimistuneet. Jotain kiinnostavaa oli tapahtumassa, ja Seph tahtoi tietää mitä. Hiljaisena ja kevyin askelin haltia lähti kävelemään salia kohti. Hetken pimeydessä ei nähnyt mitään. Yhtäkkiä Seph kuitenkin törmäsi johonkin ja kaatui. Kaatuminen ei onneksi ollut kovinkaan paha, mutta mihin mies oli törmännyt. Pimeydestä kuului vain vaimea inahdus, ja tömähdys. Kun Sephirotin silmät tottuivat pimeyteen, hän huomasi maahan kaatuneen naisen. Nainen oli selvästi aatelista sukua, ja tämän kasvot olivat kuvan kauniit. Seph juoksi naisen vierelle päätään hieroen. "Anteeksi. En huomannut teitä, rouva." Haltia ojensi kätensä naiselle apuaan tarjoten. Nainen hymähti ja tarttui haltian käteen vetäen itsensä miehen avulla ylös. "Kiitos. Mutta tuo oli turhaa." Naisen kasvoille ilmestyi kuin tyhjästä pirullinen hymy, ja Seph astui askeleen taaksepäin. Pimeydestä syöksähti kolme sotilasta. Kaksi heistä tarttui Sephiä käsistä ja kolmas asteli haltian eteen. Sotilaan ilmeessä oli jotain, josta Seph ei pitänyt. Tämä nosti Sephirotin paidasta nilkkoihin asti roikkuvaa helmaa. Miehen ilmeestä saattoi päätellä että oli löytänyt etsimänsä. "Löysin puukon! Murhaaja oli tämä mies!" Sotilas ojensi kätensä kohti puukkoa. "Luuletko saavasi sen noin vain minulta. Puukko on minulla ja pysyy! Et tulisi saamaan sitä edes unissasi!" Seph riuhtoi itsensä irti kahden sotilaan ottesta ja potkaisi edessään olevaa sotilasta. Kaikki kolme kaatuivat, mutteivät olleet vahingoittuneet millään tavalla. Kun katse harhaili sotilaissa, naisellakin oli aikaa temppuilla. Tämä oli kaivanut jousen mekkonsa helman alta, ja ampui kohti haltiaa. Nuoli oli terävä kuin kotkan nokka ja kiisi kuin salama. Kuului parkaisu. Nuoli oli osunut haltian vasempaan kylkeen, ja lävistänyt sen sievästi. "Luulin että sinusta olisi edes johonkin." Nainen hymähti jälleen, ja tälläkertaa ampui Sephirotin takana seisovat sotilaat. Kenen puolella hän oikein oli. Haltia näytti hämmentyneen lopullisesti. "Heitä hyvästit maailmallesi, Sephirot." Nainen ampui kaksi nuolta. Toinen niistä osui haltian käteen ja toinen rintakehän vasemmalle puolelle. Seph maistoi suussaan veren ja kaatui selälleen maahan. "Senkin..." Ääni kaikkosi miehen huulilta ja tämä menetti tajuntansa.
|
|
Mana
Member
Regret creation that you made me in the shape not complete
Posts: 118
|
Post by Mana on Mar 21, 2007 18:41:03 GMT 3
Sanguine joutui tekemään äkkikäännöksen, sillä käytävän suulla seisoi myös vartijoita. Jokaisella saliin vievällä ovella olivat vartijat asemissaan. Hänet oli saarrettu. Tyttö juoksi Sanguinea kohti miekka kädessään. Kumma ettei tämä lentänyt rähmälleen noin painavan kahdenkäden miekan kanssa. Sanguine yritti kiireesti miettiä mitä tekisi. Vaihtoehdot olivat vähissä. Sanguine tarkensi kuulonsa. Käytävästä kuului outoja ääniä. Aivan kuin sielläkin tapeltaisiin. Samassa kuului myös parahdus, joka kuulosti epäilyttävän tutulta. Vampyyri summasi asiat nopeasti, ja tajusi että poika saattoi olla vaarassa, mikäli tuo parahdus oli haltiamiehen. Sanguine havahtui ajatuksistaan, sillä tyttö oli jo aivan lähellä. Miekka kohosi ilmaan ja heilahti. Sanguine ehti väistää juuri ja juuri iskua, ja miekka upposi syvälle raskaaseen puiseen oveen. Tyttö meni hämilleen ja ryhtyi riuhtomaan miekkaa irti, mutta se oli ja pysyi tiukassa. Hän repi ja riuhtoi, ja vartijat olivat unohtaneet tehtävänsä nauraessaan tälle. Sanguine asteli tytön luo, tarttui miekan kahvaan ja riuhtaisi voimalla. Miekka irtosi, ja Sanguine laittoi sen tuppeensa. Tyttö alkoi raivota Sanguinelle miekkansa varastamisesta, mutta tämä katsoi vain tyynesti jonnekin kauas etsien pakopaikkaa. Vartijat tajuaisivat tilanteen pian, ja silloin olisi oltava jo suunnitelma valmiina. Samassa Sanguine lähti juoksuun kohti salin ikkunoita. Hän otti vauhtia, ja loikkasi suoraan lasin läpi kattotasanteelle. Vartijat ja tyttö olivat jälleen hänen perässään, ja liukkaalla katolla liikkuminen oli hankalaa. No, sitä ei kestäisi kauan, vain sen aikaa, että hän pääsisi seuraavan huoneen ikkunan luo. Vartijat olivat jo kipuamassa tasanteelle rikkoutuneesta ikkunasta. Sanguine katseli ympärilleen levottomana. Eikö tässä koko paikassa muka ollut muita huoneita, muita ikkunoita? Samassa yksi vartijoista hyökkäsi jo hänen kimppuunsa, ja Sanguine puolustautui varastamallaan miekalla. Tasanteella oli vaikeaa tasapainoilla, ja vampyyri yritti saada vartijan tippumaan. Hetken ajaksi Sanguinen keskittyminen kuitenkin herpaantui, ja vartija sai yliotteen. Sanguine ehti juuri ja juuri tarttua tasanteen reunaan ennen kuin putosi kokonaan. Vauhti heilautti hänet seuraavalle tasanteelle kerrosta alemmas, ja sitä pitkin Sanguine lähti juoksemaan etsien edelleen pääsyä takaisin sisälle. "Etsikää hänet, etsikää kaikkialta!" vartijat huusivat ja palasivat saliin. Sanguine löysi vihdoin suuren ikkunan, josta hän murtautui sisään ja tömähti suoraan suureen makuuhuoneeseen. Hetken ajan huoneessa oli aivan hiljaista. Sanguinen vaisto sanoi, ettei hän kuitenkaan ollut huoneessa yksin. Pian hän huomasikin, että huoneessa oli todella joku muukin. Vampyyri tajusi murtautuneensa nukkumassa olleen aatelisneidon kamariin. Tämä päättyisi vielä huonosti. Sanguine yritti epätoivoisena viittoilla tyttöä olemaan hiljaa, mutta turhaan. Tämä alkoi huutaa täyttä kurkkua niin, että käytävätkin kaikuivat.
|
|
|
Post by R.C. on Mar 22, 2007 12:17:09 GMT 3
käytävällä tapahtuu:
”Tulen mukaanne, herra.”, päätti poika hetkeäkään epäröimättä. Lapsi ei halunnut jäädä yksin tai eksyä tästä miehestä nyt kun toisen hallussa oli jotakin omaansa, hänen puukkonsa. Niinpä keskenkasvuinen lähti kulkemaan jonkin verran haltian jäljessä, vaikka kurtistikin huolestuneena kulmiaan miehen valitsemalle suunnalle. Eikö salissa olisi vaarallista? Vaan eipä kaksikko ollut ehtinyt saliinkaan asti päästä kun he tuntuivat jälleen törmäävän vaikeuksiin. Tai noh, aluksi naisen kanssa sattunut välikohtaus tuntui aivan inhimilliseltä kömmähdykseltä. Poika perääntyi kuitenkin tässä vaiheessa taas kauemmas pimeyteen, sillä hän pelkäsi tulevansa tunnistetuksi ja koetti näin välttää aiheuttamasta lisää epäilyksiä. Toisin kuitenkin kävi, kun sävy naikkosen äänessä kuulosti yllättäen vaihtuvan astetta uhkaavammaksi. Samassa lapsi näki sotilaiden syöksähtävän kuin tyhjästä paikalle ja vangitsevan hänen sankarinsa! Mitä ihmettä oli oikein meneillään? Oliko nainen joku salamurhaajan vanhoista vihollisista, kun tuo tunsi miehen nimeltä? Entä kuinka sotilas oli tiennyt etsiä puukkoa haltian vyöltä? Eivätkö he vielä äskettäin olleet hakeneet pientä poikaa? Vai oliko tämä vain yleistä vainoharhaisuutta? Nämä ja monet muut kysymykset myrskysivät hämmentyneen pojan mielessä. Sivummalle jättäytynyt lapsi vetäytyi peloissaan varjoihin, kun tilanne alkoi riistäytyä käsistä. Poika ei oikein tiennyt, kuinka olisi voinut miestä auttaa. Voi miksi hänen pitikin olla pelkkä keskenkasvuinen kakara, joka ei pärjännyt kenellekään! Loppujen lopuksi aika ei sekään tuntunut olevan lapsen puolella, sillä tapahtumat etenivät nyt huumaavalla vauhdilla. Poika hätkähti kuullessaan haltian huutavan tuskasta, eikä voinut käsittää sitä raukkamaista tapaa, jolla tämä naispuolinen paholainen kohteli vastustajaansa. Ampua nyt aseetonta miestä jousella aivan lähietäisyydeltä! Lapsi ei epäillyt hetkeäkään, etteikö hän itse olisi voinut olla seuraava. Eikö elämä ollut enää missään arvossa? Hän oli samana päivänä joutunut todistamaan enemmän kuolemaa kuin ikäisensä mielenrauhalle olisi ollut hyväksi. Ei kai sentään myös tämä mies menehtyisi pian silmiensä edessä? ”Hetkinen! Haluamme vielä kuulustella tätä roistoa, jotta saamme kuulla tunnustuksen. Ja sen tunnustuksen revimme kyllä irti hänestä vaikka väkisin.”, tokaisi yksi korkea-arvoisemmista sotilaista. Nainen ei vaikuttanut tähän ratkaisuun järin tyytyväiseltä, sillä hän olisi varmasti katsellut mieluummin vierestä, kuinka haltia tekisi hidasta kuolemaa. Lopulta hän nyökkäsi kuitenkin lyhyesti ja napsautti terävästi sormiaan. ”Tuokaa parantaja!”, hän vaati kipakkaan ääneen. Pian taka-alalta kiiruhti paikalle hentoinen naishenkilö, joka alkoi maagisella sauvallaan hoitaa vastikään miehelle tuotettua vahinkoa. Sotilaat auttoivat riuskasti vetämään irti syvälle lihaan uponneet nuolet, mutta he kielsivät hoitajaa herättämästä tajutonta miestä. Poika katseli tätä kaikkea hieman helpottuneesti sivusta, edelleen muiden käytävällä olijoiden huomaamatta. Kun välttämättömin oli tehty varmistamaan, ettei vanki kuolisi aivan heti vihollistensa käsiin, alettiin tuota raahaamaan erästä alaspäin viettävää sivukäytävää pitkin kohti linnan tyrmää. Lapsi lähti vaivihkaa seuraamaan muiden perässä.
|
|
Sephirot
Member
"T?t? v??ryytt? ei voiteta kukkasin. T?t? verta ei pys?yt? my?t?tunto."
Posts: 32
|
Post by Sephirot on Mar 22, 2007 22:36:22 GMT 3
Oliko poika turvassa? Ajatukset risteilivät ympäri haltian päätä. Kipu oli sietämätön, ja hetken Seph jo luuli kuolevansa. Vielä hetki aikaa. Haltia ajatteli ja heräsi ylättäen, tosin uskaltamatta avata edes silmiään. Mies odottaisi vielä hetken, miten tilanne etenisi hämärällä käytävällä. Samassa nainen mainitsi jotain parantajista. Jostain pimennon seasta Sephirotin ympärille kasaantui muutamia parantajia, jotka taiteilivat pintaisia naarmuja. Eräs heistä tarttui haltian rinnassa sojottavaan nuoleen, ja alkoi vetää tätä väkivaltaisesti pois. Haltian olisi tehnyt mieli huutaa, mutta ei jaksanut kivun sokeuttaessa miehen. Pian sotilaat olivat jo raahaamassa haltiaa johonkin. Jos he saavat tietää, että ole salamurhaaja, siitä ei hyvää seuraa. Haltian päässä ajatukset vaihtoivat paikkaansa niin hurjaa vauhtia, että tämän päätä oikein särki. Nyt haltia uskalsi raottaa silmiään hieman, ja tarkkailla ympäristöään. He eivät oleet enää samalla käytävällä, missä haltia muisti viimeksi olleensa. Samassa hän huomasi saattueensa takana jotain. Hahmo oli erittäin pieni, ja aluksi Seph luuli sitä samaksi vampyyriksi, jonka oli aiemmin tavannut. Pieni valonsäie osui hahmoon, ja seuraaja osoittautuikin pojaksi. Nuorukainen olikin paljon rohkeampi, kuin mitä haltia oli osannut odottaa. Mutta se saattaisi koitua hänen kohtalokseen. Liika uteliaisuus ei ollut hyväksi, sen myös Sephirot tiesi. "Vai olet sinä hereillä." Haltian vasemmalla puolella oleva sotilas sanoi. Seph loi häneen erittäin vihaisen katseen, mutta sekin hyytyi nopeasti. Joku oli lyönyt haltiaa takaraivoon erittäi voimakkaasti, ja tämä menetti uudelleen tajuntansa. Juuri kun mies luuli saavansa paremman aseman, oli hän juuri menettänyt mahdollisuutensa siihen. Hetken käytävillä kuljeskelun myötä, yksi sotilaista avasi raskaasti kirskahtavan sellin oven. "Heittäkää hänet sisään. Kärsikööt siellä niin kauan kunnes kertoo totuuden." Mies sanoi ivallisesti, kun joukko haltiassa kiinni olevia sotilaita heitti tämän sellin lattialle. Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen. Haltia heräsi lentäessään kiviselle lattialle ja huomasi olevansa jälleen jossain muualla. Sellin ovi narahti kiinni ja lukko naksahti. Seph ryntäsi nopeasti rautaisiin kaltereihin kiinni, ja yritti tarttua sotilasta olkapäästä. Yritys ei tuottanut tulosta. "Että voi jättää minua tänne senkin saastat!" Haltia kirosi pois päin käveleville sotilaille. Kaikki oli menetetty. Haltia ajatteli jo lysähtävänsä polvilleen, mutta huomatessaan sellin edessä istuan uinailevan vartijan tämän kasvoille levisi lievä hymy. Vartijan vyöllä roikkui avainnippu, jonka avaimet ilmeisesti sopivat sellien oviin. Nyt oli hyötyä siitä, että Seph oli kokenut vastaavaa aikaisemmin, ja keplotellut avaimen aina itselleen. Haltia tarttui erittäin pitkään miekkaansa, Râz'tar, ja työnsi tämän kaltereitten välistä kohti vartijaa. Miekan terä hipoi jo avaimia, mutta viimehetkellä, vartija kuorsahti ja pudotti koko nipun alas lattialle. Avaimet olivat nyt kauempana, ja niitä olisi vaikea onkia miekalla vartijan alta. "Hemmetti!" Haltia kirosi hiljaa itsekseen ja veti miekkansa takaisin vyölleen. Nyt ainoa mahdollisuus olisi, että poika löytäisi paikalle ja auttaisi haltiaa pakenemaan.
|
|
Mana
Member
Regret creation that you made me in the shape not complete
Posts: 118
|
Post by Mana on Mar 22, 2007 23:36:48 GMT 3
Sanguine huokaisi raskaasti tytön vain kirkuessa edelleen. Hän oli kyllästynyt näihin hienostoneiteihin, jotka käyttäytyivät aina.. no, juuri näin. Vampyyri asteli ripeästi tytön luo ja koppasi tästä kiinni peittäen tytön suun. "Minä en todellakaan halua että sinä paljastat minut vartijoille, joten tuki kurkkusi tai minä katkaisen sen." Tyttö hiljeni, mutta Sanguine kuuli tämän hengityksestä kuinka paniikissa tämä edelleen oli. Hän veti tytön mukanaan ylös, ja ojensi tälle takin, joka oli tuolin nojalla. Sanguine laittoi sen tytön ylle nopeasti, ja istutti tytön tuoliin. "No niin, kerrohan nyt miten minä pääsen tästä pinteestä." "En minä tiedä, olen täällä vieraana..." tyttö vastasi ääni täristen. Hetken ajan vampyyri katsoi tyttöä peilin kautta, jonka edessä tämä istui. Tyttö oli aika kaunis, mutta älyä tälle ei oltu ilmeisesti suotu. Sanguine nousi ylös ja asteli ikkunan luo, jonka oli juuri rikkonut. Hän tuijotti tapansa mukaan mitäänsanomattomalla ilmeellä ulos. Häntä väsytti ja tympi koko homma, koko tämä paikka. Ja mitä hän tekisi tuon tytön kanssa? Tämä ilmiantaisi hänet varmasti, jos asia jäisi sikseen... Samassa Sanguine sai idean. Oliko se sitten hyvä tai huono, se jäisi nähtäväksi, mutta parempaakaan hän ei keksinyt. Vampyyri asteli tytön vaatekomerolle ja alkoi penkoa vaatteita. Hän tarrasi vaatimattomimpaan mekkoon, ja veti sen omien, miesmäisten vaatteidensa päälle. "Mitä... mitä sinä teet?" Tyttö kysyi silmiään pyöritellen. "Pue päällesi. Me menemme nyt tuonne alas, ja sovitaan niin, että minä olen sinun kamarineitosi seuraavan puolentunnin ajan, siihen asti että pääsen täältä jotenkin ulos." Tyttö alkoi hämillään pukeutua, ja Sanguine otti vielä suuren viuhkan mukaansa, jotta voisi peittää kasvojaan tarpeen tullen. Sitten he lähtivät alakertaan tytön johdattamana. Pian he tulivat käytävälle, joka johti saliin. Siellä vastaan käveli muutama sotilas, jotka naureskellen puhuivat jostain vangista, jonka olivat juuri vieneet selliin. "Iltaa, neiti. Eikö teidän pitänyt olla jo nukkumassa?" yksi sotilaista kysyi. "Erh... minä.. minä kuulin salista jotain ääniä, ja halusin tulla katsomaan." tyttö vastasi. Sotilas käänsi katseensa vampyyriin. Sanguine yritti peittää vaivihkaa kasvojaan, mutta mies tuijotti tätä suoraan silmiin. Hän hätkähti hieman, ja pelkäsi paljastuneensa. "Kuka tuo seuralaisesi sitten on?" sotilas jatkoi. "H-hän on minun kamarineitoni." "Jaa... en olekaan nähnyt häntä ennen. No, jos hän kerran on kamarineito..." sotilas aloitti, ja juuri silloin keittiöapulainen juoksi paikalle pidellen liinaan käärittyä leipää. "...niin hänhän voi käydä viemässä tämän leivän sille vangille." "Mutta..." tyttö yritti sanoa väliin, mutta sotilas piti pintansa. "Kyllä hän joutaa. Juokse jo." Sanguine otti entistäkin tympääntyneenä leivän käteensä ja lähti kohti vankilaa. Hän kuuli, kuinka sotilaat ja tyttö kävelivät saliin päin. Että pitikin... Sanguine avasi selleille vievän oven ja käveli käytävän päähän. Kun hän tuli oikealle sellille, vampyyri hämmästyi totaalisesti. Sellissä istui se sama haltiamies, joka oli ollut sen pojan seurassa.
|
|
|
Post by R.C. on Mar 23, 2007 12:49:07 GMT 3
vankityrmässä tapahtuu:
Poika hiippaili vähin äänin vankia retuuttavan joukkion jäljessä, pysytellen aina soihdunkantaman ulkopuolella ja livahdellen välillä käytävän varrella oleviin varjoisampiin halkeamiin ja syvennyksiin kun tämä oli mahdollista. Vähitellen hän huomasi ilman muuttuvan koleammaksi ja valon vähenevän sitä mukaa kun he siirtyivät yhä alemmas linnan kerroksissa, saapuen viimein pitkään sellikäytävään. Tie oli varmasti umpikuja, joten nyt lapsen piti keksiä, kuinka hän väistäisi sotilaat näiden hoidettua tehtävänsä ja palatessa takaisin. Poika päätti piiloutua pimeään ja tyhjillään olevaan tyrmään kunnes viholliset poistuisivat paikalta. Hän kiitti onneaan ettei läheisissä tyrmissä ollut muita vankeja antamassa ilmi luvatonta kulkijaa. Varjoisaan nurkkaan kyyristyneenä kuin rotta ikään kuunteli lapsi haltian sellillä käytyä sananvaihtoa ja odotti kunnes sotilaat olivat ehtineet ohittaa hänet mitään epäilemättä. Kun tyrmässä kaikui taas hiljaisuus, hiipi lapsi pois piilostaan ja jatkoi vaivihkaa kulkuaan peremmälle käytävään. Pian hän löysikin tutun miehen vangittuna, ja huomasi myös läheisellä tuolilla nuokkuvan vartijan sekä avainnipun tuon jaloissa. Suunnitelma vaikutti selvältä. Jännittäen kehonsa ja kaikki aistinsa äärimmäisen varuilleen lähti poika hivuttautumaan kohti avainnippua, uskaltaen tuskin hengittääkään koko koitoksen aikana. Vartija liikahteli ja äännähteli levottomasti unissaan, saaden kylmänväreet kipittämään lapsen selkäpiissä. Nyt jos sotilas heräisi, saisi haltia pian seuraa selliinsä... Lopulta lapsi onnistui kuitenkin keplottelemaan itsensä tarpeeksi lähelle tuolia, jotta hän saattoi kurottaa toisen kätensä tavoittelemaan avaimia. Valtava helpotus pyyhkäisi pojan ylitse kun hänen pienet sormensa tavoittivat kohteensa, kiertyen tiukasti metallisen renkaan ympärille. Samassa taustalta alkoi kuitenkin kuulua vaimeita askeleita – joku oli tulossa! ’Näin pian?!’, ajatteli poika säikähtäen ja taakseen pälyillen. Vaikka olisihan hänen täytynyt arvata sotilaiden aikovan palata ripeästi takaisin, olivathan he antaneet haltian pitää aseensa. Aikaa ei ollut enää tuhlattavaksi. Hetkeäkään hukkaamatta lapsi viskasi avainnipun kohti kaltereiden takana vartovaa haltiaa. Esine kilahti vaimeasti ilman halki lentäessään, ja samassa tuolilla notkuva sotilas alkoi havahtua. Toivoen miehen selviytyvän nyt omillaan kömpi poika ripeästi jaloilleen ja koetti juosta takaisin tulosuuntaansa, mutta siellä seisoi nyt henkilö, joka ainakin näytti naiselta mekossaan. Mutta poika ei osannut yhdistää tätä henkilöä samaksi päällekarkaajaksi käytävässä, sillä heidän aiemmin kohdatessaan oli ollut hyvin hämärää, ja nyt toinen oli hankkinut itselleen uutta vaatetusta. Niinpä poika pysähtyi ja hänen ilmeensä venähti pelokkaaksi kuin varkaalla, joka oli jäänyt kiinni verekseltään. Nyt kävisi kyllä huonosti. Lapsi saattoi jo kuvitella, kuinka tuo nainen alkaisi kirkua tai sättiä häntä, ja taakse jäänyt sotilas sitten... voi, vartijan reaktiota hän ei halunnut edes ajatella!
|
|