|
Post by R.C. on Feb 25, 2007 15:35:32 GMT 3
(( Kokeillaanpa onko perinteisessä yhä puhtia, eli pistetään pystyyn tuttu Linnansali! ^^
Tämä on niin ikään päättymätön tarina, pelijatkumo, johon saa liittyä ja josta voi poistua kun siltä tuntuu. Tavoitteena on aktiivisuus siinä missä odottelun minimointi, minkä myötä tilannetta voidaan pelata kahdella tavalla: Linnansali itsessään on juoneltaan hyvin löyhä ympäristö, joka voi toimia kehkeytyvän tarinan kannalta joko yhtenäisenä kokonaisuutena tai pelkästään hahmojen kohtaamispaikkana, josta pelinsä voi tarpeen mukaan siirtää vaikka aiheen ulkopuolelle.
Toisin sanoen, jos saliin saapuu hahmo, jonka kanssa haluat hahmosi yksinomaan vuorovaikuttavan ( ynnä toisinpäin ), ei teidän kahden välttämättä tarvitse odotella kymmenen muun pelaajan vastaavan siinä välissä ( on tosin kohteliasta huomioida jotenkin muut jos he pyrkivät mukaan pelaamaanne tilanteeseen ). Tietylle taholle suunnattu toiminta kannattaa ilmaista vaikkapa repliikin etuliitteellä ’->hahmolle/nikille:’. Niin ikään, jos pelissä ilmenee selittämätöntä viivettä, etkä saa vastausta puhuttelemaltasi hahmolta pitkään aikaan, voit vallan hyvin liikutella taas omaa hahmoasi johonkin toiseen suuntaan. Pelin alussa ja edetessä nähdään, minkälaiseksi juoni kehittyy. Muiden vuoroja kannattaisi silmäillä, jotta ei jätä hahmoaan vahingossa vaikkapa keskelle tulipaloa, mikäli tällainen pääsee irti ( -> kaikki vaikuttaa kaikkeen ).
Peli sopii loistavasti myös aloittelijoille ja uudet hahmot sekä juonenkäänteet ovat lämpimästi tervetulleita. Lähdetään siitä että kaikkien vuorot otetaan huomioon, mutta jos tämä ei tosiaan syystä tai toisesta tunnu hyvältä ( esim. et jaksa lukea viisisivuista litaniaa menneistä tapahtumista ), voit pyytää tiivistelmää tapahtuneesta tai marssittaa vain hahmosi sisään ja mukaan johonkin tilanteeseen ( mikäli tulokkaita tähän hyväksytään ). Niin ikään hahmon peluutus pois peliareenalta olisi toivottavaa kun aikoo lopettaa. Vastausviiveistä kannattaa ilmoittaa myös suoraan tähän peliketjuun siltä varalta ettei tietoa havaita poissaolo-osiossa.
Tapahtumapaikkana toimii siis Myrkmeren Linnan Suuri Sali. Kaikki mukavan kliseiset elementit ovat käytössä: hämärät kattoparrut, nurkkapöydät, takanedusta, parvekkeet ja tietenkin ’baaritiski’. Toki muitakin elementtejä saa keksiä käyttöönsä, kunhan nämä jotenkin kulisseihin sopivat. Jos pelinsä haluaa venyttää vaikkapa käytäville, pihamaalle tai asuinhuoneistoihin, kannattaa tästä mainita mieluiten jokaisen vuoronsa yhteydessä, jottei tulisi epäselvyyksiä ( esim. ’käytävällä tapahtuu: ...’ ).
Lisää hyviä ohjeita ja vinkkejä kannattaa ehdotella. Näillä puhein ei sitten muuta kuin tervetuloa mukaan pelaamaan! =) ))
|
|
|
Post by R.C. on Feb 27, 2007 22:57:35 GMT 3
(( Tuon hahmoni Reynardin sisään. Pelaan hänen menneisyyttään, arviolta 12 vuotta ennen Myrkmeren ’nykyistä aikaa’, mutta toivottavasti tämä ei aiheuta ristiriitoja. En ainakaan ole peluuttanut tätä hahmoa vielä kovinkaan monessa kuviossa mukana joten aikaerolla on tuskin paljon merkitystä. Saatan pelata hahmolla ainakin jonkin aikaa yksinpeliä, etsien salista samalla kuitenkin sopivanlaisia tuttavuuksia... ; ) ))
Toista salin suurista ja raskaista pariovista työnnettiin kaikin voimin kunnes pienen lapsen mentävä rako oli puskettu auki, ja siitä livahdettiin kaikessa kiireessä sisälle. Iältään noin kahdeksankesäinen poika ehti ottaa vain muutaman hoipertelevan askeleen eteenpäin kunnes hän tumpsahti samassa rähmälleen lattialle. Nuoret kasvot olivat kalpeat ja silmät laajenneet kuin aaveen nähneellä. Vaan eivät edes kummitukset vetäneet vertoja sille kamalalle näylle, joka oli hänet näin tolaltaan ajanut. Ei sitä voisi sanoin kuvailla...
Poika vapisi yhä kauttaaltaan ja haukkoi henkeään kuin kala kuivalla maalla. Hän veti pölyä henkeensä ja alkoi yskiä. Nenä valui vielä juoksevaa räkää kyynelten kuivuttua jo harmaiksi juoviksi likaisille poskille. Hiukset olivat harallaan ja kerran niin siisti asu pahemman kerran ryvettynyt. Lapsiparka vaikutti kuin joutuneen villin koiralauman riepottelemaksi, vaikka hän ei päällisin puolin ollutkaan loukkaantunut. Henkinen puoli taisi kärsiä sitäkin sekasortoisemmasta tilasta. Yhtäältä poika olisikin halunnut vetäytyä omaan yksinäisyyteensä, mutta toisaalta linnan hämärät käytävät pelottivat häntä. Täällä vartijat eivät varmasti kiinnittäisi nulikkaan yhtä paljon huomiota kuin jos hän harhailisi omia aikojaan lähellä aatelisten asuintiloja.
Kerättyään ohikiitävän hetken voimiaan kömpi poika pian pystyyn ja vilkuili hieman säikkyen ympärilleen, varmistaakseen ettei kukaan jäänyt tuijottamaan häntä liian pitkään. Eipä aikaakaan kun tulokas oli kadonnut saliväen sekaan ja ajautunut vähitellen takanedustalle, josta kajastava valo veti häntä puoleensa kuin kynttilä koiperhosta. Lämpö tuntui kovin lohdulliselta kaiken kurjuuden kylmettämässä kehossa. Niinpä poika istahti alas, koukisti jalkansa tiukasti rintaansa vasten ja kietoi kätensä niiden ympärille. Hän sulki silmänsä ja hautasi kasvonsa polviensa varaan, käpertyen pieneksi, mitättömäksi mytyksi ja alkaen hieman väristä, kuin tukahdutetusta itkusta tai vilusta.
|
|
|
Post by R.C. on Mar 4, 2007 14:29:13 GMT 3
Aikansa takan edustalla värjötelleen pojan keho näytti äkisti jäykistyvän pelosta, kun hän tunsi jonkun tuijottavan itseään. Lapsi kohotti varovaisesti päätään, pyyhkäisi kosteita silmiään ja niiskahti vaimeasti. Mistä tämä epämääräisen varoittava tuntemus saattoi olla lähtöisin? Se tuli jostakin ylhäältä ja läheltä, ei kuitenkaan väkijoukosta ympäriltään vaan paljon korkeammalta. Samassa hän tavoittikin vihjeen varjostajastaan: Hämärällä kattoparrulla kiilui pari keltaisia silmiä, joihin pojan huomio kiinnittyi. ”Kuka... kuka siellä?”, kysyi lapsi varuillaan, siristäen silmiään ja koettaen erottaa tuota vaivihkaista tarkkailijaansa. ’Olen kissa.’, kaikui vastaus hänen päänsä sisällä. Valkea otus ojentui hieman eteenpäin, paljastaen tylpän kuononsa ja karvaiset korvansa. Tuuhea häntä heilahteli varjona taustalla. ’Kissa?’, toisti poika hämmentyneenä ja katsahti ympärilleen varmistaakseen, oliko kukaan muu hänen lisäkseen havainnut puupalkin päältä kurkkivaa eläintä. Mutta eiväthän aikuiset tuntuneet kiinnittäneen suurempaa huomiota edes häneen, saati sitten tuohon karvaturriin. ’Aivan niin. Älä mene paljastamaan piilopaikkaani.’, kielsi otus kärkkäästi. ’Mitä sinä siellä ylhäällä teet?’, kysyi poika kummissaan. ’Saalistan lentäviä rottia joita nukkuu näissä nurkissa.’, vastasi kissa tyytyväisenä. ’Olen saanut kiinni jo monta ja syönyt ne kaikki suihini.’ ’Lentäviä rottiako...? Tarkoitat kaiketi lepakoita.’, arveli lapsi tuumittuaan hetken kuulemaansa. ’Ne raukat kuvittelivat pääsevänsä pakoon jos kasvattaisivat siivet. Ähäkutit.’, kehräsi kissa maireana, nuollen toista samettista tassuaan. ’Ja ne nukkuvatkin nykyään hassusti, ihan nurinkurin. Mutta saan ne kyllä kiinni kunhan vain odottelen oikeaa aikaa.’ Kissan paistattelu omassa oveluudessaan sai pojan hieman hymyilemään. Hän tunsi olonsa taas rennommaksi ja unohti jopa hetkeksi järkytyksensä.
|
|
|
Post by R.C. on Mar 6, 2007 14:31:11 GMT 3
Kissan hieman omahyväistä kiherrystä kuunnellessaan lähti pojan huomio harhailemaan hetkeksi muuhun saliin. Kuinkahan otus oli päässyt kattoparrulle, ja miten se meinasi tulla sieltä takaisin? ’Siellä ylhäällä taitaa olla aika pölyistä, ja noin valkea turkki likaantuu herkästi.’, tuumi hän yhtäältä itsekseen, ja toisaalta myös kissalle, houkutellakseen tuota tulemaan alas. Niska tuntui jo kovin kipeältä kaikesta tästä yläviistoon katselusta. ’Totta, ja täällä on melko vetoisaa myös.’, värähti katti viiksikarvojaan nyrpistäen. Se oli selvästi mukavuudenhaluinen ja kerkeä valittamaan. ’Oikeastaan olenkin jo kylläinen, joten voisit varmasti auttaa minua pääsemään sinne nopeammin lämmittelemään. Oletko valmis?' ’Valmis mihin?’, hätkähti poika ja kömpi ripeästi jaloilleen. ’Ottamaan minut vastaan tietenkin.’ ’Luotatko minuun?’ ’Miksipä en? Vaikutat kunnolliselta kaksijalkaiselta.’, virnisti kissa ja valmistautui hyppyyn. Poika nyökkäsi ja ojensi kiireesti molempia käsiään, keskittyen ankarasti tärkeään tehtäväänsä. Kissa saattaisi vaikka loukkaantua jos hän epäonnistuisi ottamaan sen kiinni. Lapsi saattoi hetken vaikuttaa hyvin hassulta siinä miltei varpaillaan kattoa kohti kurkotellessaan. Samassa valkea ja karvainen pallero humahti kuitenkin kevyesti ilman halki ja putosi sievästi hänen syliinsä. Poika tiukensi kaiken varalta hieman otettaan ja painoi poskensa vasten kissan tuuheaa turkkia. Se oli niin suloisen pehmeä. ’Hienosti meni. Enkös olekin sievä nyt kun näet minut paremmin?’, kehräsi kissa tyytyväisenä lapsen käsivarsille käpertyen. ’Olet sinä.’, vastasi poika silmänsä sulkien ja hymyillen.
|
|
|
Post by R.C. on Mar 8, 2007 17:47:04 GMT 3
Tuoreet toverukset ehtivät pienen siunatun hetken olla aivan kahdestaan. Poika silitti katin pörröistä karvaa, kuuli ja tunsi kehräyksen rintaansa vasten ja kuvitteli ettei mikään voisi olla vialla niin kauan kun hän onnistuisi sulkemaan muun maailman mielensä ulkopuolelle. Kissan lohdullinen läsnäolo auttoikin tässä päämäärässä melkoisesti. Otus oli hyvillään hiljaa eikä viitsinyt tiedustella vasta äskettäin näkemästään murheesta enempää. Lapsi oli paremmalla tuulella nyt, ja sehän riitti, eikö muka? Kissaa pitelevä poika tunsi samassa jonkun kovan esineen painavan ihoaan vasten. Hän raotti silmiään huomatakseen pian hienon kaulapannan, joka pilkisti pitkän, valkean karvan seasta. Ylellistä nahkaa, kultaa ja timanttejakin siinä täytyi olla. Näky ei saanut lasta niinkään yllättymään kuin hieman pettymään. Kissa oli kaiketi jonkun korkea-arvoisen aatelisen lemmikki. Eipä aikaakaan kun hän kuuli ilahtuneen äänen takaansa: ”No jopas jotakin, mitä sinulla on sylissäsi, nuori mies? Ettet vain olisi löytänyt rakasta Marissaani? Voi tavaton, oletpa hyvinkin!”, riemastui paikalle käyskennellyt koreaksi sonnustautunut nainen ja taputti innoissaan silkkihansikkain verhottuja käsiään. Poika räväytti hätkähtäen silmänsä auki ja käännähti pelokkaasti pyylevän naisen puoleen. Samassa hän tunsi jonkun nostavan kissan pois sylistään. ”Kauniilla lapsosellani on paha tapa karkailla omille teilleen. Kuinka helpottunut olenkaan! Kis kis, Marissa, mamman oma kulta!”, kujerteli aatelisrouva lemmikilleen, joka käänsi kuonoaan ja vaikutti lähinnä tympiintyneeltä. ’Hemmottelijani kimitys särkee korviani. Turkkini harjataan viidesti päivässä ja saan syödäkseni hanhenmaksaa ja kaviaaria, mutta muutoin elämä silkkityynyillä voi olla perin tylsää...’, mutisi kissa pojalle, joka perääntyi hitaasti. ”Kas mutta palkkio löytäjälle taitaisi olla paikallaan. Mikähän mahtaisi olla nuorelle herralle mieleen?”, siirsi leidi huomionsa taas lapsen puoleen, mittaillen avoimen arvostelevasti tuon ulkomuotoa, laskelmoiden varmasti jo vähintä käypää hyvitystä palveluksesta. Aivan kuin poika ei olisi tuntenut oloaan pahaksi jo muutenkin. Hän pudisteli ripeästi päätään, pyörähti ympäri ja juoksi väkijoukon sekaan. Ylhäisönainen ihmetteli hetken lapsen reaktiota, mutta lopulta hän kohautti vain olkiaan, astellen kissoineen omaan suuntaansa. Jonkin matkaa harhailtuaan pysähtyi poika salin laitamille tasaamaan hengitystään. Hän katui jo hieman tylyä käytöstään, jota ei ollut pystynyt tilanteessa hillitsemään. Kissalle olisi sentään ollut kohteliasta jättää hyvästit, eihän lapsi uskonut näkevänsä tuota enää toistamiseen. Mutta hänen mielensä oli tyystin lamaantunut ikävien muistojen iskettyä aiemmin hyökyaallon tavoin sisimpäänsä särkemään. Yhä vieläkin olivat lapsen hauraat tunteet pahasti sekaisin ja tuoreet kyyneleet kimmelsivät silmäkulmissaan. Kunpa vain ajatukset olisivat jättäneet hänet rauhaan... mutta kauhuntäyttämiä mielikuvia vastaan oli liki mahdoton taistella, jos tilalle ei löytynyt vaihtoehtoja.
|
|
Sephirot
Member
"T?t? v??ryytt? ei voiteta kukkasin. T?t? verta ei pys?yt? my?t?tunto."
Posts: 32
|
Post by Sephirot on Mar 8, 2007 22:53:05 GMT 3
Nuori haltia sotilas käveli juuri linnan saliin sisään. Oli siitä jo aikaa kun Seph oli viimeksi käynyt linnan suuressa salissa, joka kuhisi nyt aatelisista, ja ties mistä muista korkea arvoisista henkilöistä. Sali oli melkeinpä täynnä, eikä sinne mahtuisi enää ketään. Jo kauan aikaa haltia oli miettinyt alkuperäänsä ja tulevaisuuttaan. Nytkin tämä oli vaipunut ajatuksiinsa ja asteli rauhallisena eteenpäin. Asiasta toiseen. Haltia katsoi ympärilleen ja näki pilvinpimein kauniisti pukeutuneita aatelisnaisia ja frakkiin pukeutuneita mihieä. Joidenkin naisten kampauksetkin jo hirvittivät haltian olemusta, koska ne olivat korkeammalla kuin Sephin pää. Vaikka kuinka tämä yritti kurottaa katsettaan kauemmaksi, haltia ei onnistunut. Nyt tätä haittasi suuresti pienehkö kokonsa. Yllättäen Seph näki jotain tippuvan katosta. Haltia ei nähnyt aivan selvästi mikä se oli, mutta tämän uteliaisuus heräsi. Seph lähti kävelemään rivakkaasti paikkaan, jossa arveli että asia oli tippunut. Matkaa hankaloittivat naisten tangoilla sonnustetut mekot, joiden läpi oli vaikea tunkeutua. Haltian ilme oli kuin naulittu, ja tämä vain tungeksi väkijoukon seassa siirrellen ihmisiä edestään. Nuori poika seisoi takan edessä, valkoinen kissa sylissään. Mitä vielä? Seph meinasi jo lähteä, kun ei ollut löytänyt mitään kiinnostavaa, mutta tuli toisiin aatoksiin, kun kauniisti pukeutunut aatelis nainen alkoi juttusille pojan kanssa. Pojan ilme ja tämän kehon eleet viestittivät haltialle pelon ja pahan olon. Haltiaakaan ei miellyttänyt naisen olemus, ja samassa poikakin oli kadonnut jonnekkin. Seph juoksi naisen luo ja tarttui tätä olkapäästä. "Mihin se poika juoksi?" Haltia kysyi kummissaan olevalta naiselta. Nainen viittoili suuntaan johon poika oli juossut, ja Seph lähti juoksemaan pojan perään. Poika oli erityisen nopea kintuistaan, ja haltia oli jo saamaisillaan tämän kiinni kun poika kohotti olkiaan hämmästyneille aatelisille. "Hei poika! Odota..." Haltia yritti saada pojan kuulon tasalle mutta turhaan. Salin hälinässä Sephin ääni vaipui syvyyksiin. Poika jatkoi juoksusaan haltia perässään. Pikaisesti pysähtyen haltia käveli hengästyneenä vieläkin seuraten poikaa. Jokin nuoren lapsen olemuksessa sai kahlittua Sephin mielen. Haltia näki pojan pysähtyneen ja käveli varovasti tämän luokse. Kävellessään haltia mietti, tekisikö nyt oikein vai olisiko tämä pahakin virhe. Aivan kuin poika olisi ollut surullinen jostakin, mutta mistä? Kun Seph oli ehtinyt pojan etäisyydelle, tämä käveli pojan eteen ja kyykistyi katsoen pojan kasvoja. Pienen nuorenmiehen silmäkulmissa oli kirkkaita kyyneliä, tämä sai myös haltian voimaan pahoin. Haltialla itselläkin meinasivat kyyneleet alkaa virtaamaan, kuin kirkas puro. Pitihän Seph paljon lapsista, mutta tämä oli ensimmäinen joka näytti todella onnettomalta. Haltia yritti nostaa kätensä pojan olkapäälle. "Poika, mikä sinua vaivaa? En aio tehdä sinulle pahaa. Voit luottaa minuun."
//toivottavasti en sekoittanut peliäsi kokonaan...//
|
|
|
Post by R.C. on Mar 9, 2007 13:15:59 GMT 3
Masennukseen vaipunut lapsi ei heti huomannut jonkun seuranneen askeleitaan jo pidemmän matkaa, kunnes tuo tavattoman sulavasti liikkunut mies ilmaantui hänen eteensä kuin tyhjästä. Poika hätkähti ja kavahti vaistomaisesti kauemmas, tuijottaen toista kummissaan. Haltia oli ulkomuodoltaan niin ihmeellinen, täysin erilainen kuin kukaan toinen lapsen aiemmin kohtaama olento. Hän ei ollut koskaan nähnyt vastaavaa, joten oli syystäkin typertynyt, jopa peloissaan. Tämä oli ensimmäinen kerta kun lapsi kohtasi jalon rodun edustajan. Poikaa ei tosin häntäkään voinut näin lähietäisyydeltä katsoen luonnehtia aivan tavalliseksi katulapseksi, vaikka hieman ryvettynyt olemus saattoi ensisilmäykseltä pettääkin. Korpinmustat hiukset olivat toki pahemman kerran harallaan, mutta niistä erottui selvästi huoliteltu leikkaus. Nuoret kasvot näyttivät kyllä likaisilta, mutta hehkuvan hailakansiniset silmät olivat varmasti nähneet parempaakin elämää. Katseesta ei kuvastunut katurakkareille tyypillistä nöyristelyä, eikä poika siis koettanut välittömästi väistää ylempänsä huomiota. Kenties selvin vihje syntyperästä piili kuitenkin lapsen puvussa, joka oli ylemmän keskiluokan kersoille tyypillinen, vaikkakin nyt lähes tunnistamattomaksi nuhjaantunut. ”Minä... en... saisi...”, alkoi poika takellella, miettien kuumeisesti kuinka tähän aikuiseen olisi pitänyt suhtautua. Eikö toinen ollut luvannut auttaa häntä, ja että lapsi voisi luottaa tähän? ’Älä puhu vieraille henkilöille, sillä he tahtovat sinulle yleensä pelkkää pahaa.’, kaikui vanhempien ikivanha varoitus pojan mielessä. Ja viimeaikaiset tapahtumat lisäsivät vain vettä hänen omatuntonsa myllyyn. Miksi tämä haltia olisi kantanut huolta hänestä, kun kukaan ihmisistä, hänen omasta rodustaan, ei ollut katsonut kahdesti puoleensa? Epävarmuus paistoi pojan kasvoilta. Samassa salin suurista ovista astui sisään lisää väkeä, joista yksi korotti äänensä vaatimaan kaikkien muiden huomiota osakseen. Hän vaikutti keski-ikäiseltä ja arvovaltaiselta herralta. ”Arvoisat aateliset ja muut paikalla olevat! Etsimme kadonnutta pikkupoikaa, joten jos joku on nähnyt...”, kuulutti mies kantavalla äänellään, saaden salissa olevat valpastumaan. Suurin osa ylhäisöstä nyrpisteli tosin nenäänsä tälle odottamattomalle ja perin ikävälle häiriölle, herrasmiesten kurtistellessa kulmiaan ja naisten leyhytellessä kiivaasti viuhkojaan. Pojan kasvot vaikuttivat kuitenkin kirkastuneen hänen tunnistaessaan vast’ikään saapuneen miehen, johon oli kohtalaisen suora näköyhteys tungokselta väljemmältä salinsyrjältä. Setä! Hänen kanssaan olisi turvassa, sedälle voisi kertoa kaiken kamalan ja asiat olisivat taas vähän paremmin. Poika olikin jo pinkaisemassa juoksuun, kun...: ”Kaupungissa on tapahtunut raaka murha, ja todistusaineistoa on kateissa! Epäilemme tällä nulikalla olevan osuutta asiaan, joten jos suvaitsisitte tehdä yhteistyötä kanssamme...!”, mylvähti samassa toinenkin ääni ovensuulta. Se kuului kaupunginkaartin parrakkaalle päällikölle. Pojan silmät laajenivat ja hän jähmettyi aloilleen. Hän huomasi nyt sedän mukana tulleet lukuisat vartijat, joista osa alkoi jo hajaantua väkijoukkoon. Aateliset tuntuivat hekin muuttaneen suhtautumistaan. Leidit äännähtelivät nyt pelokkaasti ja kavaljeerinsa katselivat ympärilleen kuin haukat. Poika tunsi yllättäen taas painon takkinsa taskussa. Esine oli ollut siellä koko ajan, hän oli vain unohtanut... kuin sumussa kurotti poika kättään ja laski katseensa esiin haalimalleen puukolle. Hän ei pidellyt sitä kuin olisi aikonut pistää ketään, vaan antoi veitsen vain levätä pienillä kämmenillään. Terä oli kauttaaltaan veressä, kahvaansa myöten. Tarkemmin katsoen huomasi lapsi käsiensäkin olevan yhä tahraiset, eikä tuo lika ollut lainkaan tavallista. Se oli jonkun toisen verta. Vaistojensa huutaessa varoituksiaan alkoi poika hitaasti perääntyä, kunnes muisti jotakin ja nielaisi lähes kuuluvasti. Pelokas katse tavoitti taas haltian, ja tällä kertaa silmissä kuvastui myös ripaus syyllisyyttä, jonka lähtökohdat olivat epäselvät. Lapsi puisteli pienesti päätään, ja hänen huulensa lukivat kuin hiljaisen rukouksen. Ei kai toinen vain...?
(( Päinvastoin, ajoitus oli paras mahdollinen. ^^ ))
|
|
Sephirot
Member
"T?t? v??ryytt? ei voiteta kukkasin. T?t? verta ei pys?yt? my?t?tunto."
Posts: 32
|
Post by Sephirot on Mar 11, 2007 17:06:37 GMT 3
Haltia nousi seisomaan ja katsoi hetken poikaa. Pojan kasvoista huomasi että tämä oli itsenyt enmmänkin kuin vain kerran. Samassa saliin asteli arvohenkilö, joka sai myös haltian katseen vangittua. Mies puhui pikkupojasta. Ei kai vaan? Seph olisi pahoissa vaikeuksissa, jos yrittäisi väittää vastaan. Jos he löytäisivät pojan tämän seurasta, ei olisi muuta tentävissä, kuin juosta karkuun. Väki alkoi hälistä ja katsoa ympärilleen. He luultavasti olivat nähneet kun poika oli juossut väkijoukon läpi ja nyt etsivät tätä kuin kissa hiirtä. Haltia katsahti poikaa. Kun Sephin katse laskeutui pojan kasvoista alaspäin, käsiin, haltia hätkähti ja peruutti muutaman askeleen. Oliko poika todella tehnyt murhan? Nopeasti Seph käänteli päätään puolelta toiselle katsoen ettei kukaan nähnyt. "Teitkö sen todella? Mutta... miksi?" Haltia kuulosti pelästyneeltä ja samalla hämmentyneeltä. Pojan käsissä lojuvasta puukosta tippui lattialle punaisia veripisaroita. Lattialle ilmestyi hyvin nopeasti punainen vana. Lukuisia vartijoita hapuili salissa, ja sotilaatkin marssivat jo sisään. Väkijoukko alkoi perääntyä, ja kohta salin nurkat olivat täynnä aatelisia naisia ja miehiä. Seph tiesi että tämän olisi ilmiannettava poika, mutta tälläkertaa haltia rikkoisi sääntöjä. Hän ei vain voinut antaa poikaa noiden raakalaisten käsiin. Ties mitä he tekisivät avuttomalle pojan rassukalle. Seph juoksi pojan eteen ja yriti piilottaa tämän taakseen kun muutama vartija lähti astelemaan kohti haltiaa. "Mikset ole salissa jonne kaikki muutkin on käsketty?" Sotilaat vilkuilivat haltiaa silmillään, jotka olivat kuin viirut. Silmien virne sai haltian ahdinkoon... mitä hän nyt tekisi. Hän ei ollut ajatellut, että joutuisi vartijoiden kuulusteltavaksi. "Ja mikä tuo punainen vana on takanasi?" Vartijat vaihtoivat äänensävynsä pelottavaksi ja epäilyttäväksi. Aivan kuin... Seph säpsähti ja toimi nopeasti. Haltia viilsi sormeensa miekallaan haavan ja näytti vuotavaa sormeaan vartijoille. Vartijat nyökkäsivät ja kävelivät takaisin saliin. Haltia kääntyi ja katsoi poikaa. "Anna puukkosi minulle, niin et joudu pahempiin hankaluuksiin." Haltia ojensi pitkäkyntisen kätensä kohti poikaa katsoen suureen saliin.
|
|
|
Post by R.C. on Mar 11, 2007 21:27:21 GMT 3
Poika katsahti taas kämmeniään ja tajusi viimein sujauttaa puukon takaisin taskuunsa piiloon, tuijotettuaan tuota asetta hetkeä aiemmin kuin hypnotisoituna. Huomionsa palatessa taas haltiaan puisteli lapsi rivakasti päätään, mutta ei tahtonut ensin saada sanaa suustaan, järkyttyen entisestään toisen epäilystä ja peläten jo joutuvansa pian aiheettomasti syytteeseen. Poika vaikutti nimittäin yhtä yllättyneeltä kaartinpäällikön viimeisimmästä huudosta kuin muutkin salissa. Ei hän ollut ketään tappanut! Kuinka hän olisi voinutkaan, vasta kahdeksanvuotias kakara? Lapsi ei osannut kuvitellakaan kenenkään ikäisensä pystyvän moiseen raakaan veritekoon. Pelkkä ajatus alkoi huimata hänen päätään. ”E-en tehnyt, herra...”, onnistui poika lopulta änkyttämään. ”...voin kyllä selittää...”, jatkoi hän pienellä, vapisevalla äänellä, kunnes vaikeni ja jähmettyi äkisti aloilleen. Vartijoita oli jo ehtinyt paikalle puhuttelemaan miestä. Lapsi tunsi sydämensä lyövän hetken tyhjää. Mitähän hänelle seuraavaksi tapahtuisi? Vähitellen pojalle valkeni kuitenkin ettei haltia aikonut ainakaan vielä antaa häntä ilmi, vaan koetti päinvastoin hankkia lisää aikaa valehtelemalla vartijoille. Niinpä lapsi käytti tilaisuuden viisaasti hyväkseen ja alkoi hämäyksen turvin perääntyä kohti lähettyvillä kapenevaa hämärää käytävää. Haltian kääntyessä taas puoleensa oli poika ehtinyt jo sanojen ja ojentuneen käden ulottumattomiin, vaikkakaan ei vielä tyystin näkymättömiin. Hän pysähtyi hetkeksi ja katsahti pahoillaan taakseen, kuin vastahakoisena katoamaan tällä tavoin. Hän oli luvannut toiselle selityksen, ja oli sen kai vähintään velkaakin siitä mitä mies oli juuri tehnyt hyväkseen, mutta saattoiko haltiaan lopulta luottaa? Uskoisiko tämä tarinaan ja lapsen vilpittömyyteen tukalassa tilanteessaan? Poika oli hyvin eksynyt ja sekaisin, sen saattoi lukea hänen kasvoiltaan. Yhdestä asiasta lapsi oli kuitenkin varma: salista ja katseiden alta oli päästävä pois niin pian kuin mahdollista. Pojalla oli pahat aavistukset siitä mitä tapahtuisi, jos hän joutuisi kiinni. Niinpä hän käännähti jälleen kohti käytävää, pyrkiäkseen livahtamaan sen pimeyteen.
|
|
Sephirot
Member
"T?t? v??ryytt? ei voiteta kukkasin. T?t? verta ei pys?yt? my?t?tunto."
Posts: 32
|
Post by Sephirot on Mar 12, 2007 17:21:18 GMT 3
Poika oli selvästi peloissaan, joka huolestutti haltiaa. Puhuiko hän nyt totta vai valehteliko tälle päin naamaa. Oliko poikaan siis luottamista? Seph nousi jälleen seisomaan, ja katseli saliin päin varmuuden varalta. Salin oli täyttänyt yleinen hälinä, jonka haltia oli nähnyt aikaisemminkin. Samassa poika yritti änkyttää jotain. Ensin tuntui että tämä sopersi jotain siansaksaa, mutta hetken kuunneltuaan, haltia sai sanoista selvää. Nuorimies oli juuri sanonut häntä herraksi. Eihän Seph mikään herra todellisuudessa ollut. Salamurhaajahan tämä perinpohjin oli, mutta oli hankkinut koulutuksen sotilaaksi ja nyt linnanpalveluksessa. Jos poika nyt antaisi puukon Sephille, niin nuorukainen pääsisi pälkähästä. Tosin haltian olisi luovuttava linnanpalveluksesta ja kadottava teilletietämättömille. Hetkeksi haltian katseen haparoidessa, poika oli ehtinyt kuljeskella hämärän käytävän läheisyyteen. Yrittikö tämä pakoon? Seph uskoi että pojalla olisi suuri taakka sydämmellään, ja mitä tuo verinen puukko merkitsi. Jos poika olisi todella tappanut jonkun, tämähän voisi yhtähyvin murhata myös haltian. Haltia karisti tuollaiset asiat pois päästään kun huomasi pojan kävelevän kohti pimeyttä. Jälleen vartijat lähestyivät Sephiä. Haltia hätääntyi. Hän ei voisi nyt noinvain livahtaa pojan luokse koska sotilaat olivat liian lähellä. He saattaisivat epäillä jotain ja siitähän vasta riemu syntyisi. Haltia heilautti kättään pojalle kuin merkiksi, että menisi piiloon nopeasti. Haltia käveli sotilaita kohti päättäväisenä ja kättään pidellen. "Saimme määräyksen tutkia koko linnan, joten pois tieltä!" Sotilaat sanoivat haltialle epäsoinnulliseen sävyyn. Kun sotilaat yrittivät kävellä haltian ohi, Seph levitti kätensä näitten tielle estääkseen vartijoiden kulun. Törkeästi toinen sotilaista törkkäisi haltian maahan ja uhkasi tätä miekallaan. Toinen sotilaista käveli hitaasti katsomaan, mitä löytäisi haltian takaa. Toivottavasti poika oli ehtinyt piiloon. "Etkö voisi jo päästää minua ylös tästä. Lattia on jäätävän kylmä ja kättäni särkee." Sotilas oli kuin ei olisi kuullut. Haltia pyöritteli silmiään puolelta toiselle ja sulki ne lopulta. "Mitäs täällä on meneillään?" Käytävän seinillä kaikui saman miehen ääni, joka oli ilmoittanut kansalle että kaupungissa oli tapahtunut murha. Mies oli kookas, luultavasti Sephiäkin pitempi ja tällä oli erittäin tuima katse. Mies sai haltian sydämen hyppimään kiivaaseen tahtiin, kun tämä kumartui haltian ylle. "Kappas kappas... kukas meillä täällä on? Ei kai sattuisi olemaan Taraskin poika Sephirot?" Mistä mies tunsi Sephirotin, sitä ei haltia tiennyt. Mies syrjäytti sotilaan miekan ja ojensi kätensä apuaan tarjoten. Seph tarttui tämän käteen ja vetäytyi ylös lattialta. Mies oli ystävällinen mutta jokin hänessä oli outoa. Mies herätti pelkoa haltiassa ja toisaalta tämä taas oli hyvin ystävällinen. "Muistan vieläkin kuinka isäsi kuoli..." Seph laski katseensa maahan. Hän ei haluaisi puhua nyt perheensä kuolemasta. Mistä tiedät isäni kuolemasta? Mies jatkoi hetken puhumistaan ja lopulta käski sotilaan lähteä. Mihin se toinen sotilas oli kadonnut? Häntä ei näkynyt enää missään. Ei kai vaan... "Miksikäs sinä täälle pimeydessä hyppelet. Mikset tulisi kanssamme valoisan salin puolelle?" Haltia epäröi ja oli jo menossa mukaan, mutta muisti pojan. "Kiitos en. Viihdyn paremmin täällä pimeydessä, kuin valoisassa salissa hälinän keskellä." Mies katsoi Sephiä epäilevästi, kunnes lopulta kohautti olkiaan ja käveli saliin päin. "Et kai ole sattunu muuten näkemään sitä pikku nulikkaa täällä?" "En sir. Ja kertoisin teille heti, jos näkisin sen nulikan." Haltia yritti kuulostaa uskottavalta. Eihän hän tahtonut valehdella jokaiselle vastaantulijalle, mutta nyt oli pakko. Mutta nyt seuraavaksi se poika. Haltia hapuili pimeälle käytävälle ja katseli ympärilleen jos löytäisi pojan.
|
|
Mana
Member
Regret creation that you made me in the shape not complete
Posts: 118
|
Post by Mana on Mar 12, 2007 21:14:51 GMT 3
((jos nyt ei haittaa, niin änkeän tähän väliin.. toivottavasti en sotke kuvioita))
Samalla käytävällä harhaili kolmaskin kulkija. Hänen oli ollut tarkoitus mennä saliin, missä muutkin vieraat olivat. Tai no, eihän hän varsinaisesti vieras ollut, sillä eihän häntä oltu kutsuttu, mutta hän ei juuri säännöistä välittänyt muutenkaan. Hänellä oli tehtävänsä täällä, joskaan se ei häntä miellyttänyt, mutta Isännän valituksi joutumisesta ei muutenkaan ollut tähän mennessä ollut muuta kuin haittaa. Kulkija oli nimeltään Sanguine, ja hän harhaili pitkin loputtomalta tuntuvaa käytävää. Yleensä hän ei eksynyt koskaan, mutta tässä linnassa ja sen käytävissä oli jotain mitä hän ei käsittänyt, mutta sitä hän ei myöntänyt ees itselleen. Samassa Sanguine kuuli vaimeita askelia. Salamannopeasti hän heittäytyi maahan ja painoi korvansa kylmään kivilattiaan. Hän kuunteli. Jokin pieni olento, kenties maahinen, tai sitten...lapsi? Hän yritti kuunnella yhä tarkemmin, mutta nyt hänen kuuloaistinsakin teki temppuja. Tässä paikassa oli jotain kummallista... Hetken kuluttua Sanguine nousi takaisin jaloilleen ja jatkoi matkaansa. Ei mennyt kauaakaan kun hän huomasi etäällä, käytävän toisessa päässä tumman hahmon. Hahmo harhaili ilmeisesti samaan suuntaan kuin mistä Sanguine oli tulossa. Sanguine käveli hiljaa lähemmäs, ja tunnisti hahmon mieshaltiaksi ((=Seph, mutta ei tiedä sitä vielä)). Samassa Sanguinen aistit valpastuivat taas. Hän kuuli jälleen askelia, mutta tällä kertaa useampia. Askeleet voimistuivat koko ajan, ne kulkivat eteenpäin tasaisessa marssirytmissä. Mutta mistä nuo äänet kuuluivat? Sanguine yritti pinnistää kuuloaan, ja lopulta hän painoi taas korvansa lattiaan. Silloin hän tajusi, miksi äänet olivat kuulostaneet niin omituisilta: ne tulivat käytävän alapuolelta. Kirjaimellisesti, sillä nämä marssijat, keitä sitten olivatkin, kävelivät ilmeisesti pää alaspäin pitkin käytävän lattian alapuolta. Sanguine aavisti pahaa. Hän oli kuullut näistä sotilaista ennenkin, jotka kävelivät aina kattoa pitkin. Marssiaskeleet tuntuivat aivan Sanguinen alla. Silloin hän loikkasi vauhdilla eteenpäin yrittäen paeta. Hän tajusi kuitenkin, että tuon oudon mieshaltian askeleiden äänet paljastaisivat hänet, joten hän ei voinut muuta kuin hypätä haltian niskaan yrittäen kaataa tämän maahan. Sanguine ei voinut kuin toivoa, etteivät sotilaat olleet jo ehtineet kuulla heitä.
|
|
|
Post by R.C. on Mar 12, 2007 23:07:27 GMT 3
(( Mana: Ei se minua haittaa jos ei sephirotiakaan. Koetetaan pitää tämä vuorojärjestys ellei kenellekään tule liian pitkiä viiveitä. =) Yritän itse vastata aina mahdollisimman pian, vielä samana päivänä. ))
käytävällä tapahtuu:
Vielä kerran taakseen vilkaistessaan oli poika onnistunut saamaan katsekontaktin haltiaan ja havainnut tämän heilauttavan hänelle kättään kehoitukseksi jatkaa pakoa. Mies ei siis ollutkaan vihainen vaikka hän oli vartijoiden vuoksi päättänyt livahtaa kaiken varalta kauemmas? Hyvin hentoinen, kiitollinen hymy oli ensimmäistä kertaa eksynyt lapsen likaisille kasvoille hänen nyökättyään toiselle ymmärryksen merkiksi. Poika toivoi koko sydämestään ettei tälle ystävälliselle herralle kävisi nyt pahasti hänen takiaan. Lapsi olisi tietenkin voinut ilmiantaa itsensä ja säästää miestä mahdollisilta ikäviltä seurauksilta, mutta tällöin toisen näkemä vaiva olisi valunut jo hukkaan - eikä hän koskaan ehtisi kertoa tälle totuutta. Niinpä poika oli toiminut kuten molemmat katsoivat parhaaksi ja kadonnut vaivihkaa läheiseen käytävään. Salista poistuttuaan sokaisi pimeys lapsen lähes samantien ja häntä alkoi väkisinkin hieman hirvittää. Poika puri kuitenkin huultaan ja koetti muistuttaa itselleen, että nyt hänellä oli paljon muutakin pelättävää kuin mahdolliset nurkissa lymyilevät möröt. Olikohan sellaisia edes olemassa? Oli miten oli, jatkoi hän urheasti kulkuaan kunnes tavoitti helpotuksekseen hämärää väylää valaisevan yksinäisen ja kituliaan soihdun. Käytävä oli kaiketi vähemmän käytetty, koskapa sen valaistuksesta ei pidetty parempaa huolta. Tämä sopi lapsen tarkoituksiin vallan hyvin. Hän vilkaisi taakseen pohtien, kuinka kauan haltialla mahtaisi kestää. Oli järkevämpää jäädä aivan lähettyville vartomaan, siltä varalta että tie jatkuisi myöhemmin entistä sokkeloisempana. Poika uskoi eksymisen olevan lähes yhtä paha asia kuin tyrmään joutumisenkin. Hän saattaisi harhailla linnan labyrintissä päiviä ja nääntyä janoon ja nälkään. Lapsi nielaisi kuuluvasti kauhun pyrkiessä taas kasvamaan sisimmässään. Omaa tyhmyyttään hän oli ruokkinut pelkojaan. Poika ryhdistäytyi ja asteli soihdun valokeilan ulottumattomiin, kätkeytyen kohta läheiseen, matalaan holvisyvennykseen, joita käytävään oli louhittu luultavasti sodankäynnin varalta. Siellä hän aikoi odottaa haltiaa aikansa, pienen kokonsa ansiosta aivan näkymättömissä. Tuskin poika uskalsi hengittääkään kuullessaan käytävässä äkisti ääniä, jotka vaikuttivat kantautuvan päinvastaisesta suunnasta. Hän peitti hetkeksi silmänsä ja toivoi ettei ohitseen kulkeva muukalainen havaitsisi häntä. Uskallettuaan viimein katsahtaa sormiensa lomasta tulosuuntaansa huomasi poika tutunpuoleisen siluetin lähestyvän. Sen täytyi olla sama haltiamies salista! Ja vaikka hän ei tiennytkään toisesta oikeastaan vielä mitään, oli yksi seikka sentään varma: herra olisi voinut kavaltaa etsintäkuulutetun jo aikoja sitten, jos olisi niin halunnut. Mutta tämä ei ollut tehnyt sitä. Niinpä hatara luottamus alkoi jo heräillä pojan mielessä, ja hän tunsi iloa toisen nähdessään. Kaipa sitä olisi voinut kutsua vaikka lapsenuskoksi. Yhtä kaikki oli mukavampaa saada seuraa nyt kun omien sukulaistensakaan puoleen ei rohjennut kääntyä. Varmistettuaan miehen liikkuvan yksin kömpi lapsi ripeästi ulos piilostaan ja ylös jaloilleen. Vaan yllätys seurasi toistaan kun taas alkoi tapahtua: Poika näki tuntemattoman hahmon hyökkäävän äkisti miehen kimppuun! Vieraan piirteitä hän ei selvemmin erottanut eikä tarkoitusta arvannut, joten vaimeasti kiljahtaen ja ajatellen tuskin omia aikeitaan loppuun asti ryntäsi lapsi kohti kaksikkoa minkä lyhyistä kintuistaan pääsi. Siltä varalta nimittäin että mies oli saanut jonkun sotilaista niskaansa, yrittäisi poika tehdä kaikkensa tätä auttaakseen! Se ei tosin ollut kovin paljon kokoiseltaan tenavalta, mutta yhtä kaikki loikkasi lapsikin samaan kasaan ja takertui vieraaseen kuin takiainen, koettaen mitättömin voimineen vetää tätä pois miekkosen päältä. Jotakin epätoivoista yritti hän samalla sopertaa, kuten ’Jätä hänet rauhaan’ ja ’Hän ei tiedä siitä murhasta mitään'.
|
|
Sephirot
Member
"T?t? v??ryytt? ei voiteta kukkasin. T?t? verta ei pys?yt? my?t?tunto."
Posts: 32
|
Post by Sephirot on Mar 13, 2007 17:59:03 GMT 3
//kyllä minulle sopii että Mana ryhtyypi pelaamaan kanssamme, ja järjestyskin sopii mainiosti.// Pimeydestä ilmestynyt hahmo loikkasi suoraan haltian niskaan. Niskassa roikkuva olio sai kaksikon kaatumaan. Seph ehti juuri ja juuri ottamaan kaatumisen käsillään vastaan. Pahemmassa tilanteessa olisi haltialle voinut käydä huonomminkin. Hetkenaikaa Sephin päässä ei liikkunut muuta, kuin että olisi nyt jäänyt kiinni pojan auttamisesta. Ja mitä pojalle olisi käynyt. Oliko tämä vielä turvassa vai olivatko karvaat sotilaat saaneet pojan loukkuun ja heittäneet tyrmän pohjalle. Seph yritti katsoa hartioidensa yli hahmoa, muttei pimeydessä nähnyt tätä. Nopeasti toimien haltia rimpuili hetkenaikaa maassa, kun nurkan takaa ilmestyi toinen hahmo. Tämäkin loikkasi suoraan samaan kasaan. Tulija ilmentyikin pojaksi. Samaksi pojaksi, jonka Seph oli käskenyt kaikota pimentoihin. Poika sopersi epätoiveisesti jotain ja haltia lopetti rimpuilunsa. Haltia heilautti itsensä pois hahmon luota, yrittäen samalla tönätä pojan kauemmaksi paikalle saapuneesta. Tilanne oli sekava. Nyt jos kuka tiesi, millaista oli olla ahdingossa, niin se oli haltia. Haltian toisella puolella oli sali joka kuhisi ja toisella taas hahmo ja poika. Olihan Sephirot kokenut samankaltaisia tilanteita useamma kerrankin, kuin vain tämän yhden ainoan. “Jätä poika rauhaan!” Haltia tivasi ja veti molempaan käteensä miekat. Pieni valonsäde sai miekkojen terät välähtämään, joka saattoi näky kauaskin jos osasi katsoa oikein tarkasti. Jos hahmo olisi sotilas, olisi luultavasti pakko tappaa hänet ettei Sephin tai pojan salaisuus leviäisi kauaskin. Se olisi erittäin huono asia. Hetken katsoen saapunutta henkilöä vuoroin poikaa, tilanne alkoi karata käsistä. Sephirotin salamurhaaja heräsi yllättäen tämän sisällä, mutta onneksi haltia pystyi pitelemään sitä ettei aiheuttaisi lisää harmia. “Näyttäydy ja kerro kuka olet?” Haltia kysyi kuulostaen ovelalta, laskien samalla miekkojensa teriä hieman alas. Hahmo ei näyttänyt enää kovin vaaralliselta, mutta mistä sen vielä tiesi.
|
|
Mana
Member
Regret creation that you made me in the shape not complete
Posts: 118
|
Post by Mana on Mar 13, 2007 20:22:07 GMT 3
((No hyvä että se passaa, piti vaan tarkistaa..heh.. Niin, sanonpa tässä nyt selvennyksen vuoksi, että hahmoni Sanguine on sokea, mutta hän pystyy muodostamaan ikäänkuin "näkö"havaintoja tarkan kuulonsa avulla, eli äänien värähtelyn perusteella. Voisin oikeastaan laittaa vähän infoa tuonne esittelysivulle hänestä joskus, mutta olkoon nyt näin.))
Sanguinen aistit olivat täysin sekaisin johtuen kahakasta näiden kahden tuntemattoman hahmon kanssa. Hänen päässään pyöri ja tuntui kuin tuhannet eri havainnot olisivat tunkeneet yhtäaikaa hänen päähänsä. Sanguine piteli päätään yrittäen olla pyörtymättä, sillä hän tunsi olonsa todella huonoksi. Hän nojautui seinään ja hengitti raskaasti. Hän yritti kuunnella näiden kahden tuntemattoman hengitystä. Kyllä, hän oli ollut oikeassa aiemmin: toinen heistä oli mieshaltia, mutta toinen... hän ei tunnistanut sitä. Sanguine yritti kuunnella ympäröiviä ääniä ja nähdä ympärilleen, mutta tuhannet eri äänivärähtelyt sekoittuivat hänen aivoissaan suureksi epämääräiseksi massaksi. Joku pelleili hänen aisteillaan, yleensä hänellä ei ollut mitään vaikeuksia erotella eri ääniä toisistaan. Hän kuuli haltiamiehen esittävän hänelle kysymyksen, ja miehen ääni kuulosti Sanguinen korvissa kaikuvalta, aivan kuin mies olisi huutanut. Sanguine piteli korviaan, irvisti kivusta ja vastasi: "En tiedä mistä... murhasta... te oikein puhuitte, mutta..." Sanguine havahtui salamannopeasti tuttuun ääneen. Marssiaskeleet olivat palaamassa takaisin. Hän jäykistyi paikoilleen, ja hänen suuret, mutta sirot suippokorvansa tarkentuivat kuuntelemaan. Sanguine tajusi kuinka suuressa vaarassa he olivat. Marssivat olivat lähes varmasti kuulleet heidän äskeisen kompurointinsa. Ja nyt ne olivat suoraan heidän alapuolellaan. Sanguine kuiskasi varoituksen: "Ne ovat aivan allamme. Älkää liikkuko, älkää missään nimessä liikkuuko!" Hetkeen Sanguine ei edes hengittänyt. Pian hän huomasi, kuinka tummanvihreä, limainen koura hitaasti nousi käytävän kivilattian kivien raosta. Se lähestyi Sangiunea uhkaavasti, aivan kuin tunnustellen ketä käytävässä oli. Sanguine pysyi kylmänviileänä ja rauhallisena, ja vetäytyi hitaasti yhä lähemmäs seinää, ja otuksen koura jäi vain tuuman päähän hänestä, kun se yhtäkkiä notkahti taaksepäin. Koura heilui hetken aivan kuin ilmassa roiskien limaa ympäri käytävää, kunnes yhtäkkiä se ilmeisesti havaitsi jotain. Ennenkuin kukaan ehti tajuta mitään, koura oli singahtanut suoraan kohti poikaa yrittäen tarrata tätä jalasta.
|
|
|
Post by R.C. on Mar 13, 2007 23:14:58 GMT 3
käytävällä tapahtuu:
Pian päällekarkaajan niskaan tuiskahdettuaan tajusi poika ettei kyseessä tainnutkaan olla sotilas, sillä tuo henkilö ei tuntunut kantavan päällään haarniskaa, ja vaikutti muutoinkin melko hentoiselta rakenteeltaan. Siitä huolimatta ei lapsi aikonut heti antaa periksi epätoivoisessa tavoitteessaan, sillä hän ei ymmärtänyt syytä koko hyökkäykselle. Onneksi haltiamies tokeni kuitenkin nopeasti kokemastaan yllätyksestä ja saattoi hankkiutua eroon ylimääräisestä painolastistaan, sekä tyrkätä pojankin samalla kauemmas muukalaisesta. Hän perääntyi vielä pari askelta ja koetti silmiään tiuhaan räpytellen erottaa vieraan hämärässä. Poika oli edelleen hyvin huumaantunut äskeisistä tapahtumista, mutta hän ei oikeastaan enää pelännyt. Herra oli nimittäin vetänyt esiin miekkansa, joiden terät välkkyivät uhkaavasti käytävän niukassa valaistuksessa. Poika ei varmasti olisi halunnut joutua moisten aseiden kanssa vastatusten. Hän tapitti sankariaan ihailevasti ja siirsi huomionsa tuon tuimaa katsetta seuraten kohti tuoretta tulokasta. Mitä ilmeisimmin he olivat kuitenkin selvinneet pelkällä säikähdyksellä, sillä kolmas osapuoli ei vaikuttanut olevan aikeissa passittaa ketään vankilaan. Oikeastaan tämä nainen taisi parhaillaan olla yhtä tolaltaan kuin hekin. Mitähän hän mahtoi oikein pelätä? Poika vilkaisi kaiken varalta salin suuntaan, mutta ei toistaiseksi nähnyt sieltä lähestyvän ketään. Onneksi he olivat siirtyneet käytävään oikeaan aikaan, muutoin koko häly olisi varmasti herättänyt jo huomiota. Lapsi terästi kuuloaan naisen alkaessa puhua. Oliko vieras mahdollisesti sokea kun tämä ei tuntunut tarkentavan katsettaan mihinkään? Ehkäpä tuo oli törmännyt haltiaan vahingossa, vaikka aivan harkitulta teolta se oli kyllä lapsen silmissä vaikuttanut... Samassa nainen näytti kuin huomaavan jotakin, ja poikakin alkoi käännellä levottomasti päätään puolelta toiselle. Hän hämmentyi ja jähmettyi aloilleen kuullessaan uhkan olevan kolmikon alapuolella. Oliko vieras aivan varma? Poika ei ainakaan havainnut muuta kuin kuluneita kivilaattoja, kunnes jonkin matkan päässä... kohosi yllättäen... Lapsen silmät laajenivat kauhusta ja hänen huulensa raottuivat äänettömään kiljahdukseen, jota lamaantunut keho ei kamalan näyn edessä onnistunut tuottamaan. Mörkö! Se oli mörkö! Tai oikeastaan mörön eturaaja. Poika alkoi vapista kauttaaltaan. Moisesta hirviöstä häntä oli kyllä kauan sitten varoiteltu. Äiti oli kertonut hurjia satuja ja hymyillyt päälle kuin leikillään. Ei poika ollut oikeasti kuvitellut mörköä olevan olemassakaan. Oliko tämä rangaistus hänen heikosta uskostaan? Koura yritti selvästi hapuilla jotakin, se lähestyi naista eikä lapsi uskaltanut muuta kuin tuijottaa järkyttyneenä ja toivoa, ettei se ylettyisi. Vesiperän vedettyään näytti koura jo loittonevan, mutta tällöin päästi poika tahattomasti pienen helpottuneen inahduksen karkaamaan suustaan. Koura havaitsi sen ja syöksähti samassa hänen suuntaansa! Lapsi oli tyystin unohtanut siirtyä turvallisempaan paikkaan, ja niinpä hän tunsi pian tiukan otteen jalassaan, kaatuen päistikkaa lattialle. ”Waaah!”, kiljaisi poika kauhuissaan, koettaen hädissään pyristellä pakoon kun mörkö alkoi vetää häntä puoleensa. ”Päästä irti, ole kiltti! Lupaan etten koskaan-ikinä-enää ole tuhma...”, aneli hän nyyhkyttäen.
|
|