|
Post by R.C. on Oct 19, 2006 22:43:01 GMT 3
Tämä on aarteenmetsästyksen viimeinen vaihe, aarrekammion saavuttaminen. Kukin pelaaja voi tuoda tänne hahmonsa sitä mukaa kun tilanteet käytävillä sen sallivat. Ja vaikka käytäviä on kampanjan aikana karsittu, ovat aarteet yhä yhtä moninaiset kuin aiemminkin. Ainoa poikkeus on, ettei alttareille laskettujen muinaisten esineiden olemusta ole enää ennalta määritelty. Tämä siksi, että monella hahmolla tuntui olevan jo tietty tavoite mielessään aarrejahtiin lähtiessään. Joten kukin voi nyt itse päättää, miten ihmeellisen esineen alttarilta löytää. Jollei mielikuvitus taas millään iske, kannattaa kysyä vaikka kertojalta tai muilta pelaajilta ehdotuksia. ;) Mutta eiköhän jokainen jotakin keksi... Kahdeksan alttarin keskellä on iso röykkiö lohikäärmeen keräämiä aarteita. Nämä ovat kultaa, hopeaa, timantteja ynnä muuta tavallista sotasaalista. Seuraava yksinkertainen kartta selvittänee paremmin kokoonpanoa: Kuvan selvennös: Pyöreä, valtava kammio, mustat paukamat ovat käytävien suuaukkoja, keskellä oleva läiskä kuvaa lohikäärmeen aarteita ja sitä ympäröivät läiskäiset pyörylät ovat olevinaan alttareita ja niillä loistavia muinaisia esineitä.
|
|
|
Post by R.C. on Oct 19, 2006 23:14:50 GMT 3
(( Kirjoitan tähän nopsasti Arnoran vuoron, sillä muuten putoan auttamatta kyydistä. ))
Vyötäröllä vihlova kipu ja epätoivo olivat suoneet Arnoralle sen verran tarmoa ja voimavaroja, jotta puolhaltia ehti huomaamattaan kiiruhtaa melkoisen matkan seuralaisensa edelle. 'Mitä nopeammin hoidan tehtäväni loppuun, sitä pikemmin pääsen pois tästä karmivasta paikasta!', ajatteli nainen vimmoissaan ja pisti huultaan purren saapasta toisen eteen. Jonkin ajan kuluttua puolhaltia näki edestään kajastavan valoa, ja seuraavassa hetkessä hän seisahtuikin jo mykistyneenä aloilleen. Ilon kyyneleet tulvahtivat Arnoran silmiin hänen tuijottaessaan aarteiden paljoutta, joka kaiken vaivan ja tuskan palkkana sädehti naisen edessä avautuvan suuren kammion ikiliekkien ihmeellisessä valossa. "Voiko tämä olla totta...", henkäisi Arnora ja hieraisi silmiään. Sitten hän muisti tehtävänsä ja alkoi vilkuilla levottomana ympärilleen. Mahtoiko paikalla olla jo muitakin aarteenmetsästäjiä? Näistä rikkauksista riittäisi kyllä monelle, mutta nainen tarvitsi vain yhden esineen mukaansa. Hän ei halunnut ahnehtia yhtään enempää kuin pakollista.
Ripeästi lähti puolhaltia juoksemaan kohti lähintä alttaria, aavistellen mustan haltian seuraavan kohta jäljessään. Hän nousi varpailleen ja kurottautui katsomaan, mitä jalustalle oli laskettu. Nainen rypisti kulmiaan ja pudisteli päätään. Hän käänsi katseensa kohti mustaa haltiaa, mikäli tämä oli jo saapunut samaiseen kammioon. "Tämä esine vaikuttaa vaaralliselta! Minun on käsketty jättää moiset teidän demoninmetsästäjien huoleksi!", huudahti nainen ja perääntyi alttarilta. Hän lähti juoksemaan kohti seuraavaa jalustaa, suorittaen tarkistuksen tällekin. "Tähänkään en kyllä uskalla kajota...", totesi Arnora ja jatkoi matkaansa kolmannelle alttarille. Nyt hän oli jo melko kaukana mustasta haltiasta ja tutki esinettä kauemmin kuin kahta muuta. Lopulta nainen näytti keräävän rohkeutensa, haalivan olallaan kantamansa pienen repun käsiinsä ja sujauttavan esineen sinne. "Eiköhän tämä käy todisteesta...", hymyili puolhaltia ja perääntyi kauemmas seinän vierelle tarkkailemaan. Mikäli muita onnenonkijoita ryntäisi pian muista käytävistä paikalle, hän ei haluaisi jäädä näiden jalkoihin, ja vielä vähemmän joutua kenenkään vihamielisyyden kohteeksi...
|
|
|
Post by merril on Oct 20, 2006 17:49:07 GMT 3
(( Minä odottelen tovin, jotta paikalle saapuisi hahmoani ennen liikkuneet hahmot. Itselläni oli hieman hölmömmänpuoleinen idea aarteeksi, joka puolestaan olisi viitannut aarreröykkiöiden alkuperään, mutta koska kuvassa on jo mukana lohikäärme, tuumailen jotakin muuta aikani ratoksi. Muttamutta- Kunhan Cutter on vuoronsa tuolla mustalla haltiallaan kirjoittanut, Taibosu ompi ilmestyvä aarteidenjaolle. ))
|
|
cutter
Member
[Guru meditation error]
Posts: 1,586
|
Post by cutter on Oct 20, 2006 19:02:52 GMT 3
Musta haltia oli lähtenyt välittömästi naisen perään kun tuo oli jatkanut matkaansa kammioon. Kun tuo huomasi että he olivat todellakin perillä, tuo huokaisi helpotuksesta. Tosin niin hiljaa ettei toinen sitä kuulisi, tuo ei haluaisi riskeerata turhia heikkouden osoituksia. Jääräpäinen mokoma oli.
Toinen käsi itsetekoisen siteen suojissa, tuo raahasi itsensä katsomaan lähemmäs esineitä joista puolhaltia oli puheleskellut. Ensimmäinen näytti kyllä vaaralliselta, mutta kun tuo katsoi niitä demoninmetsästäjäjille tyypillisillä laseilla, siis sillä versiolla joka auttoi tunnistamaan magian esineissä, niin toinen esine ei ollut kovinkaan maaginen... Jonkun verran kyllä, mutta ei mitään niin vaarallista että pitäisi huolestua tuosta pitäisi tulla. Jonkun verran magiaa, muttei mitään kovin suurta. Seuraava.
Ja tämä esine... Tämä olikin sitten jo hieman jotain mistä voisi huolestuakin, Zath ajatteli. Esine oli eräänlainen pitkä kävelykeppi, jonka pää oli muotoiltu näyttämään nauravalta pääkallolta hovinarrin päähine päässään. Silmien tilalla rubiinit, ja muutenkin tuo oli melkoisen arvokkaan näköinen, jostakin mustasta materiaalista enimmäkseen tehty. Mutta se mitä tuo oli tuon arvokkaan ulkonäön alla oli todennäköisesti vaarallisempaa. Jonkunlaista voimaa tuo sisälsi aikamoisen runsaasti. Sen verran ettei siihen kyllä kannattaisi koskea ainakaan tuon, vaan pikemminkin jonkun niistä henkilöistä jotka osaavat hoitaa näitä tilanteita, musta haltia ajatteli, ja kaivoi taskustaan esiin pienen pallon. Hän painoi erästä riimua tuossa pallossa, ja hetken se hohti, ennen kuin hohde sammui. Hyvä, nyt ei pitäisi kestää kuin ehkä puoli tuntia, että Mel saapuisi, olettaen ettei kyseinen vampyyritar jäisi tuhoamaan epäkuolleita pienen joukkonsa kanssa... Pallo nimittäin lähetti jonkinlaisen viestin tuolle kalpealle ja vaaralliselle demoninmetsästäjälle joka odotteli käytävien alkupäässä, valmiina lähtemään perään. Matka menisi noilla nopeammin, pallo välitti myös reitin nimittäin. Eräänlainen psioninen apuväline, Lyannan keksintö.
Kuitenkin, nyt tuon pitäisi odotella, varmistaa ettei kukaan räpläilisi tuota, ja varmistella ettei mitään yhtä vaarallista löytyisi. Aarrekasa keskellä huonetta ei olisi voinut vähempää tuota kiinnostaa. Vain lievää maagista säteilyä ilmeni tuolta, ei mitään kovin vakavaa. Muut taasen, eh, tuo ei oikein uskaltanut mennä kovin kauas, joten tuo saisi vain tuosta lähimmän tutkittua, mitä kohti tuo lähtikin käppäilemään...
((Siinäpä sitä.))
|
|
|
Post by R.C. on Oct 25, 2006 10:48:24 GMT 3
(( Merril, heitä ihmeessä ideasi peliin, ei tuon aarteen alkuperä ole kiveen kirjoitettu. ^^ Voihan siellä olla erilaisia aarteita joita on kertynyt yhteen paikkaan aikojen saatossa tjn. Tai ihan kuinka vain konsepteihisi sopisi se selittää. ))
Puolhaltia oli vetäytynyt syrjään tapahtumien keskipisteestä ja mietti varmaankin, kuinka pääsisi pois aarrekammiosta ja takaisin ihmisten ilmoille. Häntä ei sanottavammin haluttanut palata käytävään, josta oli aiemmin saapunut, muistaessaan vielä pelottavat seipäät siellä. Toista kertaa naisesta olisi tuskin tuota ansaa ohittamaan, varsinkaan näin väsyneenä ja haavoittuneena, kaikin puolin heikkokuntoisena. Entäpä muut käytävät sitten? Arnoran katse vaelteli luolan uloskäynnistä toiseen. Ne näyttivät kaikki pimeiltä ja uhkaavilta, ja yhden tien sulki massiivinen portti taaksensa, joten tämä reitti oli vähintään jätettävä pois laskuista.
Pohtiessaan hiljaa mielessään, mitä toisille seikkailijoille oli mahtanut tapahtua, alkoi puolhaltia mutista vaimeasti itsekseen ja piirtää kengänkärjellään näkymättömiä kuvioita edessään olevaan lattiaan. Kenties tämä väliaikaistoiminta rauhoitti koleisiin luoliin tottumatonta kulkijaa. Nähtävästi nainen katsoi edelleen paremmaksi odotella ja levätä jonkin aikaa, ja katsoa mitä kammiossa tulisi tapahtumaan. Kenties muut aarteenmetsästäjät tietäisivät turvallisemman tien pois paikalta, kunhan ehtisivät ensin saapumaan saaliinjaolle.
|
|
|
Post by Merr Kirjastoitu on Oct 26, 2006 21:26:16 GMT 3
(( Nooh, en tiedä. Idea on enemmänkin huono sisäpiirivitsi niille vähäisille linnalaisille, jotka ovat olleet 'nimikkohahmoni' kanssa tekemisissä silloin joskus Punalepakon aikoihin...ja aikaa ei tällä hetkellä ole tarpeeksi käsissä, kun useimmiten kunnon vuoron kirjoitukseen tuppaa kulumaan tovi tätä nykyä. Ja nyky-ympäristössä ei ole tarpeeksi ajatuksenrauhaa, joten ikäväkseni joudun sanomaan, että vuoroa pääsen naputtelemaan vasta kun kone tulee huollosta. Huoh. ))
|
|
|
Post by merril on Oct 31, 2006 15:38:39 GMT 3
Monitaituri Taibosu, ratsastaen yhä onnettaren suvaitsevaisuuden aallolla, löysi vihdoin ja viimein tiensä pään- miehen astuessa suureen kammioon tämän katse ei etsinyt tavanomaiseen aarteenmetsästäjän tapaan lymyäviä kilpailijoita, miehen mykistyessä tuijottamaan lumoavinta näkyä sitten hänen saapumisensa tähän karuun ja sivistymättömään maahan. Kullanhohto kimalteli miehen silmissä, ja ohimenevä kultahulluus sai jo miehen tuumailemaan, josko olisi mahdollista jonkinsortin yli-inhimillisessä koetoksessa raahata koko komeuden ulkoilmaan ilman että yksikään näistä ahneista shakaaleista pääsisi pihistämään kolikkoakaan... mutta moinen ajatus oli ohimenevä, ja mies tutki tarkemmin ympäristöään, huomaten haltiakaksikon kulkevan myötäpäivään tässä suuressa kammiossa. Kaiken järjen mukaan hän lähti kulkemaan vastapäivään, jottei sattuisi joutumaan kahnauksiin näiden kahden onnenonkijan kanssa- hän oli nähnyt useita ihmeparantumisia kaikensortin haavoista, kun väki oli oivaltanut hänen tavoittelevan samoja rikkauksia kuin he. Eikä Taibosu luottanut tippaakaan tuohon sysimustaa ihoa kantavaan haltiaan, kuultuaan eräältä opettajaltaan kaikensortin pelottavia tarinoita mokomista. Tosin, mies oli ollut aikalailla vainoharhaisuudesta hullu, mutta joskus hulluilla oli erikoinen käsitys ja ensisijainen tuntuma vaaroihin.
Kahdeksas alttari hehkui kullanhohtoisena, valon kimmeltäessä läheisestä aarrevuoresta, joka kylpi jonkinsortin pehmeän maagisen valon alla, joka täytti tämän suuren kupolimaisen tilan. Taibosu astahti lähemmäs, laskien katseensa tähän mielenkiintoiseen esineeseen, joka oli huolellisesti asetettu purppuraiselle satiinityynylle keskelle alttaria. Miehen silmät hohkasivat valon leikkiessä hänen kasvoillansa, ja hänen viiksensä taipuivat aavistuksen, miehen kasvojen omaksuessa tämän omassa hiljaisessa pikku maailmassa voitonriemuisen hymyn.
Alttarilla lepäsi monitahoinen kristalli...tai tarkemman tarkastelun alaisuudessa voitaisiin sanoa, kristallisauva. Esine kylpi mitä ihanimmassa valossa, särmien ja tahojen muodostaessa mielenkiintoisen, peräti hurmaavan...humalluttavan taideteoksen, joka tuntui imevän puoleensa miehen täydellisen huomion. Taibosun hämärästi pumpulipilvillä tanssahteleva mieli pystyi erottamaan kovaäänistä, hunajaista kuiskutusta korvissaan, sauvan luvatessa miehelle loistoa, arvostusta, valtaa sekä kaikkea julman yksinvaltiuden oheistuotteisto-katalogista... Kaikki tuntui kääntyvän miekkosen elämässä mielenkiintoisempaan suuntaan.
Aivastus. Pahus vieköön näitä koleita hautaholveja...ja...hetkinen...
Mies räpytteli silmiänsä hämmentyneen oloisena, yritti hahmottaa uudelleen ympäristöään...ja muisti hämärästi pidelleensä käsissään jonkinsortin mahtavaa maagista esinettä. Tämä laski katseensa käteensä, joka oli kämmen yhä ylöspäin, sormet hatarasti pidellen yhä...tyhjää ilmaa. Taibosun katse harhaili aavistuksen alaspäin, ja tämän huulilta karkasi vaimea manaus.
Mies vilkaisi vaivihkaa ympärilleen ja lakaisi saappaansa syrjällä sirpaleet alttarin taakse, jatkaessaan sitten ripeästi matkaansa kohti seuraavaa alttaria, pitäen toki yhä silmällä parhaansa mukaan haltioita, jotka olivat asettuneet valtavan huoneen toiseen päähän. Pysyivät sentään toistaiseksi pois hänen tieltänsä. Nyt olisi paikallistettava jonkinsortin kätevä, kevyenpuoleinen rahasampo, ennenkuin muut aarteenetsijät eksyisivät paikalle ryöväämään -hänen- aarrettansa.
|
|
cutter
Member
[Guru meditation error]
Posts: 1,586
|
Post by cutter on Oct 31, 2006 19:05:12 GMT 3
Pian tuo mies pääsi lähelle tuota toista esinettä, pitäen silti koko ajan silmällä aiemmalla alttarilla olevaa sauvaa. Vaikka haltia olikin loukkaantunut, saisi mahdollinen ryöstön yrittäjä tuta miltä tuntuu menettää käsivarsi - nopeasti tuo saisisi tuliluikkunsa esille, ja siihenpä loppuisi yritteliään varkaan ura - ja mahdollisesti- elämä. Joka tapauksessa, keskittyminen siirtyy nyt aivan muihin asioihin, nimittäin tähän kolmannella tuon tutkimalla alttarilla olevaan esineeseen.
Paljoa tuo ei välitä siittä mitä tuo hieman ehkäpä epärehellisiä elämänkeinoja harrastava henkilö puuhaa, osittain tosin huokaisee helpotuksesta, ja virnistää kuullessaan särkymisen äänen. Siinä meni joku esine pois huolenaiheista.
Tämä esine tällä alttarilla, ei vaikuttanut niin vaaralliselta kuin aiempi. Juuri ja juuri huoli kynneksen ylittävä tosin. Kyseinen esine oli jonkin sortin amuletti, ja tökättyään ehkäpä hieman riskialttiisti tuota esinettä sormellaan (joka tosin oli hansikoitu). Todettuaan ettei vaaraa ollut, ellei kyseistä esinettä pidetty kaulassa, tuo hitaasti otti tuon ketjun sormenpäidensä varaan, ja pisti pieneen pussukaan, jonka tuo sulki. Noin. Sitä ei tuolta saisi pois ilman voimakasta magiaa, tai vapaaehtoista aukaisua pussin omistajalta. Zathin henkilökohtainen pieni arvokas maaginen esine, jonka tuo oli voittanut kauan sitten pienessä korttipelissä... Jedin vastuuttomimman tyttären pitäisi opetella pelaamaan korttia ennen kuin heittää arvokkaita esineitä peliin, tuo pohti hetken.
Sen enempää tuo ei enään kiinnittänyt huomiota muihin kammiossa oleviin, mitä nyt katseli muita käytäviä, kaiken varalta. Niitä oli yksi liikaa, ja tuo aavisteli sen olevan vähän... Eh, riskialtista. Mel ja lisäjoukot saisivat tulla jo, tuo mietti hieman tympääntyneenä, katsahtaen tunneliin josta tuo ja puolhaltia tulivat. Mitenkähän tämä vielä päättyisi, tuo mietti hetken. Jos, ja kun vastustajat hyökkäisivät, heidän olisi käytännössä pakko käyttää maanalaisia kulkuteitä, piiritystaistelu olisi väsyttävä molemmille osapuolille, ja kestäisi liian kauan. Vuosia jopa moinen voisi kestää, joukot kun olivat melkoisen tasapuolisia. Kunhan tuonne saataisiin jotain vartiointia, niin tämäkin reitti olisi pois-suljettu vastustajan listasta. Viemärit ja tunnelit niiden allahan olivat jo melkoisen vahvasti suojattuja, tuo pohti. Niistä tuleminen olisi käytännössä itsemurha melkoisen massiivisellekin armeijalle, niin täynnä sekä mekaanisia että maagisia ansoja ne olivat, puhumattakaan viemäreissä olevista joukoista.
Jostakin kaukaa kuului vaimeasti pamauksia. Ne jäivät lahtaamaan zombeja, Zath ajatteli ärtyneenä. Tässähän saattaisi mennä aika kauan...
|
|
|
Post by merril on Nov 7, 2006 23:02:32 GMT 3
( Nyt kun sitä tuumin, lieköhän soveliasta minulta keksaista toinen näistä kahdeksasta ihme-esineistä Taibosun taskuntäytteeksi, vai tulisikohan minun jättää nuo aarteet muille pelaajille, kun tässä tuli jo pistettyä yksi mahtiesine päreiksi? Ehkäpä hahmoni voisi tyytyä tuohon maalliseen mammonaan, jota alttareiden keskellä ompi kasapäin? Mitä sanovat pelinjohtaja-henkilöitymät?)
|
|
|
Post by R.C. on Nov 7, 2006 23:34:49 GMT 3
(( No jos minulta kysytään niin kaikin mokomin. Ei tämän pelillisen meiningin tarvitse minusta niin pikkutarkkaa olla että kenenkään inspis siitä kärsisi. =) Ja jos nämä erikoisemmat aarteet alttareilla uhkaavat huveta niin voihan niitä löytää lisää sieltä aarrekasastakin tjn. ))
|
|
|
Post by merril on Nov 11, 2006 18:25:40 GMT 3
Itämainen ryövärisankari jatkoi perin kiinnostuneena toisten aarre-esineitten, pitäen kunnioittavaa etäisyyttä haltiakaksikkoon parhaansa mukaan- aarteita tuntui riittävän enemmän kuin tarpeeksi vaikka pienelle armeijalle, mutta silloin tällöin sai huomata, että jotkut näistä onnenonkijoista osoittautuivat perin ahneenpuoleisiksi, ja silloin sai varoa näppiensä lisäksi myös selkäänsä, ellei halunnut löytää itseään lyyhistymästä lattialle veitsi selkäpuoleen iskettynä.
Öljynmustia hiuksia siirrettiin sivuun kevyesti miekkosen näkökentästä, tämän silmien asettuessa tutkimaan seuraavan alttarin arvoesinettä. Mies nuolaisi huuliaan hermostuneena, tietäen varsin hyvin että tällä alalla ei ollut juuri varaa rähmäkäpälänä olemiseen moneen otteeseen- eikä kyseessä suinkaan ollut vain arvotavaran menetyksen pelko. Taibosu oli perin tietoinen siitä, että kaikki kimaltelevat maagiset esineet eivät suinkaan olleet luotu olemaan kantajilleen hyödyllisiä, ja osa ei tyytynyt rikkoutuessaan vain hajoamaan palasiksi, vaan viemään mukanaan muutaman jaardin verran maailmaa mukanaan ympäriltään niin tehdessään. Mutta tämä esine...
Taibosu loi vaivihkaa nopean vilkaisun 'kilpailijoittensa' suuntaan, helpotuksekseen huomaten, että nämä olivat yhä huoneen toisen puolen alttareiden läheisyydessä. Seitsemännen alttarin esine joutui vielä kerran tarkkaan syyniin, ennenkuin sankarillinen veijarivoro uskaltautui kurottamaan sormensa sitä kohden. Kyseessä oli perin koristeellista alkuperää oleva korttipakka, jonka selkämystä pitkin mutkittelevia loistavia riimuja tuijottaessa oli tultava siihen tulokseen, että kyseessä ei ollut pelkästään kapakkailtoja piristämään valmistettu läjä pelikortteja. Miehen laskiessa sormenpäänsä pakan päälle tuo tunsi epämiellyttävää kihelmöintiä, jonka tämä oletti johtuvan pakan vahvasta maagisesta latauksesta, tai miksi ikinä näiden esineitten piileviä voimavaroja kutsuttiinkaan. Taibosu ei ollut ikinä ollut kovin luottavainen magian suhteen- teräs, siinä oli jokin, jonka varaan kykenevä seikkailija saattoi laskea henkensä, ei muutaman hassun tavun ja kädenheilautuksen, tahi jumalten suosioon.
Pieni, piinallinen hetki kului, miehen sormien viipyessä pakan päällä, odottaen josko jotakin eriskummalista tapahtuisi, mutta eipä tuo näyttänyt joutuvan demonien valtaan, tai saavuttanut yli-inhimillisiä voimia. Tuon sormet tottuivat kihelmöintiin ja niistä virtasi nyt vain miehen käteen lämpöä, joten maaginen esine tuskin oli kovinkaan voimallinen...mutta mies sujautti sen taskuunsa siitä huolimatta. Jos ei kiintoisaa voitonmerkkiä esineestä saisi, niin ainakin tämä voisi korttia lyödä pitemmillä matkoillansa (kunhan selvittäisi ensin joltakin pätevältä maagilta, ettei moinen johtaisi portin avaamiseen Yhdeksään Helvettiin, tietenkin).
Mies nyökkäsi nyt hiljaa itsekseen, tyytyväisenä siihen, että oli kutakuinkin saanut osansa suuremmista rikkauksista, joita paikalla oli tarjottavanaan. Tämä vilkuili epäluuloisesti muita alttareita, mutta niillä lojuvat arvoesineet tuntuivat henkivän silkkaa pahaa [ki]-voimaa, eikä yksikään tuntunut olevan miehen tämänhetkisen kantokyvyn puolella, tahi sopinut tämän käsitykseen soveliaasta aseistuksesta. Nyt miehen huomio kääntyi kultavuoreen, joka alttarien keskelle kohosi, uhmakkaana ilmoittaen maailmalle, että joku oli onnistunut pistämään rahaa talteen monsuunisadekauden varalle. Ehkäpä yksi, kaksi jalokiveä, pakan kaveriksi... Mies kampesi itsensä hieman kankeasti ylös kultaröykkiön tykö, kivuliaasti tiedostaen haavansa, jotka olivat lukuiset ja adrenaliinin haihtuessa yhä kivuliaammat. Onneksi eivät sentään kuolemaksi koituisi, ellei mies juuttuisi tänne pitemmäksi aikaa.
|
|
|
Post by R.C. on Nov 11, 2006 23:42:13 GMT 3
(( Rhordas ja Maroof ovat saapuneet Aarrekammioon. ))
Sisään valtavaan aarreaittaan ehdittyään vilkaisi Rhordas vain hätäisesti kehässä kiertäviä alttareita ja rikkauksia niiden keskellä. Näytti siltä kuin kaapuun kietoutunut olisi etsinyt jotakin muuta - tai pikemminkin jotakuta. Kammion laitamalla levähtävän puolhaltian nähdessään hän vaikutti selittämättömästi raivostuvan, suunnaten rivakoin askelin kohti pahaa aavistamatonta Arnoraa. ”Kirottu ämmä...”, mutisi Rhordas vaimeasti kulkiessaan, kiinnittämättä sanottavammin huomiota muihin paikalla jo oleviin henkilöihin. Hänen piinkova katseensa oli tiukasti tuohon naiseen pureutunut, ja kohteensa vielä tietämättä alkoi kaapuun kietoutunut punoa hyökkäystä mielessään. Muutaman kymmenen metrin etäisyydellä kohotti Rhordas kätensä ja kivahti loitsusanat ilmaan. Hänen sormenpäistään alkoi siinä samassa virrata myrkynvihreää, rätisevää tulta, joka kirkkaana ohjuksena syöksyi kohti uhriaan. Arnora kohotti yllättyneenä katsettaan, joka vaikutti olevan jo uupumuksesta sumea. Lähestyvän uhkan havaitessaan raotti nainen huuliaan, mahdollisesti huutaakseen kysymyksen, tai kenties kirkaistakseen kauhusta... Tähän mennessä oli Maroofkin jo ehtinyt aarrekammioon ja Rhordasin havaittuaan lähtenyt tätä verkkaisesti seuraamaan, ihmetellen laveasti upeaa näkyä ympärillään. Velhon hautomat aikeet saivat hänet kuitenkin vielä pahemmin hämmästymään. Kaapuveikkohan vaikutti aikovan surmata heidän yhteisen toverinsa! ”Rhordas, mitä helvettiä?! Sehän on Arnora, jota...!”, alkoi kookas soturi huutaa, vaikka pelkäsikin, ettei tästä olisi enää mitään apua naiselle. Maroof oli liian kaukana näistä yllättävistä tapahtumista, vaikka pistikin siinä samassa juoksuksi.
|
|
cutter
Member
[Guru meditation error]
Posts: 1,586
|
Post by cutter on Nov 16, 2006 19:47:58 GMT 3
Zath katseli ympäriinsä hieman tympääntyneenä, odotellessaan sitä mahdollisesti aika kaukana olevaa hetkeä, jolloin loputkin demoninmetsästäjät pääsisivät paikalle. Hän kyllä uskoi että he pääsisivät läpi ansasta, ja tukitusta oviaukosta. Yleensä mokomilla oli aika runsaastikin räjähteitä saatavilla, ja se oli aika varmaa tässä tapauksessa. Huomio kiinnittyi hieman ärtyneenä paikalle saapuneisiin. Hienoa, lisää pellejä. Ja kaikkea liian voimakasta ei oltu vielä saatu pois tuosta paikasta. Kirottua... Jonkin verran tuota tosin helpotti että saapuneista kaksi olivat tuttuja aiemmalta, olivat niitä linnanherran palkkasotureita, vai mitä hittoja ne olivatkaan. Kuitenkin niiden pitäisi olla liittolaisia.
Tosin tuo tieto tuntui olevan aika irrevelanttia kun kaksikosta toinen alkoi yrittämään käristää naista jonka kanssa Zath oli matkannut tuonne kammioon. Hän tiesi mitä tehdä. Pistoolin käyttäminen täällä olisi liian vaarallista, miekkailu ei oikein luonnistuisi yhdellä toimintakunnossa olevalla kädellä, mutta jäljellä olevia keinoja oli pari kappaletta... Vaihtoehto A oli pieni heittoterä joka tuolla oli hihassaan. Celdorilaiset olivat tehokkaita matkimaan tehokkaita menettelytapoja, ja kyseinen jostain kaukaa idästä tullut ase oli otettu nopeasti hyötykäyttöön. Yksinkertainen pyöreä sahalaitainen kiekko jossa oli yleensä reikä keskellä. Mokomat aseet olivat ihan hyviä yksinään, mutta siihen kun yhdistetään demoninmetsästäjien tyyli pistää magiaa vähän joka asiaan... Tosin tuossa kyseisessä kiekossa ei ollut mitään sen kummempaa magiaa kuin hyvin lievä maagisten suojien lävistys, ja käteen palaaminen osuman jälkeen. Sen kummempia ajattelematta tuo nakkasi nopeasti tuon yksinkertaisen aseen kohti velhoa, tähtäyksenä miehen kylki. Ja kaksi muutakin lähti nopeasti matkaan, yksi tähdättynä käteen, ja yksi jalkaan. Enempää tuolla ei noita aseita ollut. Nyt tuo vain toivoi että osuisi, ja saisi pysäytettyä miehen hyökkäyksen naista kohtaan...
|
|
|
Post by WhiteNoiseMonster on Nov 16, 2006 22:02:37 GMT 3
Ei mennyt kauaa, kun velhon ja soturin perässä saapui kammioon myös tuo mustiin asusteisiin verhoutunut kalpea, valkotukkainen mies. Valtava läjä kalleuksia, ja useampi alttari sen ympärillä mielenkiintoisine esineineen sai hetkeksi yksisilmäisen miehen pysähtymään ja ihmettelemään näkyä. Tämä on siis se aarre... Kaikki tuntui jotenkin liian helpolta tuon mielestä: miltei järjenvastainen määrää kalleuksia, ainakin verrattaen kohtalaisen vaarattomien vahtien takana. Asiassa täytyi piillä jokin ansa.
Katseensa kultaläjään kohdistaneena, ajatteli mies hetken aikaa, ja uskoikin sitten keksineensä varsinaisen koukun. Virnistys levisi tuon huulille katseen mittaillessa kultaläjää ja aarteita, joita ei välttämättä kukaan ehkä saisikaan kuljetettua mukanaan takaisin ihmisten ilmoille, mikäli tuon epäilykset pitivät paikkansa.
Sitten taas kylmänrauhallisin askelin, tuo lähti etenemään kohti lähintä alttaria tutkiakseen esinettä, joka sille oli asetettu. Miltei tuo ehtikin päämääräänsä, kun aivan yhtäkkiä tuon näkökenttä sumeni.
Mikäli joku muu kammiossa oleskeleva tuohon huomiota kiinnitti, näytti mies seisahtuvan hetkeksi aloilleen, sitten hetken aikaa nopein nytkähdyksin päätään käännellen etsien katseellaan kuumeisesti jotain luolan seiniltä, katosta, ja lopuksi aarreläjästä, johon katse lopulta lukkiutui. Seuraavaksi tuo lähti pinkomaan kohti läjää, kuin henkensä siitä riippuisi. Läjää eteenpäin kahlattuaan, saavutti tuo keskemmällä suuremman kullasta, ja muusta arvotavarasta muodostuneen kummun, ja alkoi kaivaa sitä edelleen kuin raivotautinen. Tuon aiempi harkittu, ja viileä olemus oli muuttunut täysin sen vastakohtaiseksi. Ikäänkuin tuo olisi lopullisesti menettänyt järkensä, ja haluaisi nyt etsiä läjästä kaikkein arvokkaimmat rojut mukaansa, ja tulla satumaisen rikkaaksi, niinkuin moni mukavuudenhaluinen materialisti.
Loppujenlopuksi ei kuitenkaan näyttänyt siltä, että tuo arvotavaroita olisi talteen ottanut, tai edes tarkemmin tutkinut. Hän vain kaivoi läjää myyrän lailla paiskoen kolikoita ja erilaisia arvoesineitä tieltään kuin arvotonta multaa, ikäänkuin odottaisi löytävänsä jotain arvokkaampaa läjän pohjalta. Muiden läsnäolijoiden paikallaoleminen ei tuota pahemmin näyttänyt kiinnostavan, tai sitten tuo vaan ei heidän paikallaoloansa enää tiedostanut.
|
|
|
Post by R.C. on Nov 17, 2006 13:26:01 GMT 3
Hetkellä jona vihertävähehkuinen ohjus oli erkanemassa Rhordasin sormenpäistä herpaantui hänen huomionsa heittoteriin, jotka musta haltia oli puoleensa viskannut. Jok’ainoa niistä upposi leikiten keskittyneessä tilassaan puolustuskyvyttömään velhoon ja sai tämän kivusta älähtäen horjahtamaan. Toinen epäilemättä toivottu seuraus oli vast’ikään luomansa maagisen ohjuksen sinkoutuminen kohteestaan poikkeavaan suuntaan sekä harmiton iskeytyminen aarrekammion seinään. Silminnähtäviä vahinkoja ei siitä syntynyt, joten ilmeisesti tarkoituksena oli alunperin ollut vain uhrinsa myrkyttäminen tai lamauttaminen.
Vain hetkeä tai toista myöhemmin tavoitti Maroof toverinsa ja tarttui tähän tiukalla otteella takaapäin estääkseen Rhordasia uusimasta yritystään. ”Rhordas! Arnora on puolellamme, miksi aiot pahaa hänelle? Oletko pettänyt meidät?!”, puhisi kookas soturi ärtyneenä, vilkaisten ja nyökäten samalla kiitollisena tuolle ripeätoimiselle muukalaiselle, joka näytti juuri pelastaneen puolhaltian hengen. Maroofille puolestaan ei ollut nyt temppu eikä mikään pidellä rimpuilevaa ja verissään olevaa velhoa vankinaan, vaikka Rhordas kuinka kirosikin ja syljeksikin. ”Senkin idiootit! Hän se petturi on! Arnora ei ole yksi meistä!”, paukautti Rhordas samassa hampaat irvessä ilmoille ja heristi syyttävää sormeaan kohti puolhaltiaa. Maroof äännähti hämmästyneenä ja kohotti katseensa kauempana seisovaan naiseen, jonka luuli tunteneensa.
Viimeistään tässä vaiheessa saattoivat muutkin havaita sen, mihin velho koetti heidän huomionsa kiinnittää: Arnora seisoi yksin kammion laitamalla, keskellä vaimeasti hehkuvaa riimukehää, jonka hän oli kuin aikansa kuluksi saappaansa kärjellä ympärilleen kuvioinut. Nainen ei ollutkaan huutanut tai kirkaissut uhkan kohteeksi jouduttuaan, vaan hänen huulensa olivat avautuneet kuiskimaan loitsusanoja. Poissaoleva katse oli kertonut keskittymisestä, ei väsymyksestä. Nyt hän hohti jo voimakkaasti ja oli selvästi siirtymässä johonkin. Hitaasti mutta varmasti oli puolhaltia kaiken hälyn keskellä valmistellut pakoaan, ja näytti onnistuvan siinä nyt vääjäämättä. Magian tehdessä työtään saattoi hän silti vielä katsahtaa mustaa haltiaa, kasvonsa katumuksen vääristäminä ja kulmansa tuskallisesti kaartuneina: ”Olen pahoillani, en vain halunnut taistella kanssasi! Se olisi ollut väistämätöntä, jos...”, ehti nainen selittämään, ennen kuin loitsunsa häivytti hänen kehonsa näkymättömiin ja äänensä kuulumattomiin. Mitä Arnora oli yrittänyt sanoa oli varmasti liittynyt jollakin tavalla esineeseen, jonka hän oli alttarilta käynyt aiemmin nappaamassa. Hän ei ollut näyttänyt sitä toiselle, joten sieti kai epäillä, oliko kyseessä sittenkään aivan niin vaaraton kapistus, mitä nainen itse oli vakuutellut...
(( Naiset voivat olla aika petollisia... Arnora on jättänyt aarrekammion. Minusta tälle tempaukselle oli ihan riittävästi syitä onnistua tässä tilanteessa. *kiittää ja kumartaa* ))
|
|