|
Post by merril on Jan 28, 2007 16:33:14 GMT 3
(( Erh- Minulla on inspis aivan täydellisesti hukassa tämän suhteen. Seuraavan vuoron aikaansaaminen saattaa kestää tovin. *Päänraapimusta* Mutta hahmoni liikkeet voidaan kutakuinkin aavistaa, eli tuo suurimman eloonjäämispyrkimyksissä toimivan joukkion mukana yrittää kulkea, eli voi vapaasti kirjoittaa omia vuorojaan, jos niin halajaa. Minulla on pallo hukassa tämän suhteen. ))
|
|
|
Post by R.C. on Jan 29, 2007 13:12:03 GMT 3
(( No minäpä pistän sitten vuoroani seuraavaksi, koskapa eri käytävien tapahtumat ovat varmaan lähes pakosti toisistaan riippumattomat? Maroof poistui Aarrekammiosta 3.:teen käytävään, sinne siis repliikkini lähetän... ))
|
|
|
Post by merril on Feb 1, 2007 20:06:16 GMT 3
(( Taibosu Zukuri on poistunut käytävään n. 3. ))
|
|
|
Post by R.C. on Feb 16, 2007 21:58:19 GMT 3
(( Logia chatpelistämme joka sijoittuu pitkälti tänne kammioon... ))
Naniel: Nainen pisti niin ikään edetessään merkille käytävällä hajanaisesti lojuvat suomut ja nahankappaleet. Näytti lähes siltä kuin jonkinlainen suuri käärme olisi ahdasta tunnelia pitkin madellessaan luonut nahkansa rosoiseen kattoon ja seinämiin. Hirviön tavoittaminen raatona matkan varrelta olisikin huojentanut huomattavasti harpeijan mieltä, vaan moista lieventävää näkyä ei harmi kyllä ilmaantunut vielä heidän eteensä. Miehen kipuamista odotellessaan oli lähes vaivatta esteistä selvinneellä naisella ollut hyvää aikaa tutkia ympäristöään. Hän kartoitti jokaisen otuksesta irronneen kappaleen ja liitti löydöt aiemmin kammiossa havaitsemiinsa tähteisiin päätelläkseen, missä kunnossa edeltä mennyt ikiaikainen heitä odottaisi. Toisaalta kirouksen voimiakaan ei kannattaisi vähätellä, vaikka niiden riivaama keho olisikin jo parhaat päivänsä nähnyt. Saattaisiko pelkkä lohikäärmeen pahantahtoinen sielu riittää riistämään heidän henkensä? Naniel värähti tahtomattaan mutta valpastui samassa huomatessaan vihertävää kajastusta edestäpäin. Mädän haju kävi sekin nyt pistävämmäksi ja pakotti naisen peittämään toisella kädellään puolet kasvoistaan, suodattaakseen hieman sisään hengittämäänsä ilmaa. Oliko löyhkä kenties myrkyllistä? Naniel katsahti kulmiaan rypistäen soturia vierellään. Hän hidasti hieman kulkuaan ja alkoi leyhäytellä siipiään tiuhemmin ajaakseen luolassa seisovan ilman liikkeeseen. Valkeanharmaat höyhenet värjääntyivät vähitellen sairaalloisen vihertäviksi. Yhtä kaikki tämä keino sai tukahduttavan ilman edes hieman raikastumaan. ”Edessäpäin on selvästi kammio. Jos peto on kuullut tulomme ennalta, lienee sama vaikka astelisimme suoraan sisään. Jos siis päämme kestävät tätä kamalaa hajua...”, mumisi soturitar vaimeasti ja nyrpisti nenäänsä.
Caer: Kivikasojen yli kiipeileminen ja helpoimman etenemisreitin etsiminen veivät eteenpäin pyrkivän soturin huomiointikykyä, niin ettei tuo pidemmän päälle enää huomannut suomuja ja muita suunntattomasta olennosta irronneita palasia käytävän varrella, ellei sitten suorastaan astunut niiden päälle. Löyhkän voimistumisen tuo kyllä huomioi ja alkoi myöskin hieman epäillä tuon ilman vaikutusta terveyteen. Harpeijan auttaessa hieman ilmanvaihtoa siivillään tunsi mies taas helpotusta kyetessään hengittää edes hieman raikkaampaa ilmaa. Kammiota lähestyttäessä kasvanut pahanolontunne lieventyi hieman. Laajemman kammion suuntaan tähystellessään tuo tuli huomanneeksi jotain kummaa kammion suulla olevassa sortumassa. Siinähän makasi joku. Kuollut arvatenkin. Kiviläjän alta saattoi nähdä vain osan kättä ja hieman päätä, ja hämärässä valaistuksessa ei oikein pystynyt sanomaan mikä tai kuka oli kyseessä. Sanomatta sanaakaan naiselle tuon puhuttua jotain lähestymistavasta, tuo lähti astelemaan hitaasti ja varovaisesti lähemmäs kohti kivikasaa soihtunsa kanssa. Etäämpää kammiosta kajasti kelmeänvihreää valoa, mikä sai tuon pysymään hyvin hyvin hiljaa, ja varovaisena. Millä hetkellä hyvänsä tuo odotteli pimeydestä singahtavan esille jotain kammottavaa.
Naniel: Naniel oli myös huomannut kuolleen, mutta ohittanut tämän lyhyen ja kunnioittavan eleen myötä melko kiireesti. Hän tiedosti liiankin hyvin saattavansa pian olla yhtä kylmä ja kankea kuin tuo onnetonkin, olipa kohtalokseen sitten koitunut käytävän sortuminen tai joku muu kammotus. Liian pian he tuntuivat saavuttavan rajan, jossa pahaenteinen kajastus alkoi huomattavasti voimistua, valaistakseen ripeästi avartuvan tilan edessäpäin. Soihtu lienisi turha moisessa ympäristössä ja herättäisi luultavasti vain huomiota, niinpä nainen sammutti omansa jos oli sellaisen toiselta saanut. Vielä viimeinen äänetön rukous ennen lopullista askelta vaaraan, ja sitten... Harpeijan siirtyessä sisään kammioon hänen silmänsä laajenivat ja jalkansa lakkasivat hetkeksi tyystin liikkumasta. Nainen veti kiivaasti henkeä ja jäi yllättyneenä seisomaan aloilleen. Yhtäältä Nanielia hämmästytti kammiossa ympäriinsä lojuvien rikkauksien paljous, toisaalta häntä järkytti myös jonkin matkan päässä käytävän suuaukolta röhnöttävä epäkuollut lohikäärme, joka kaikeksi onneksi oli kääntänyt selkänsä kaksikkoon päin, eikä tuntunut vielä huomanneen tunkeilijoita. Laskiessaan katseensa taas hetkeksi hirviöstä alas upeaan löytöön havaitsi nainen jotakin muutakin ikävää: Aarrekasaa oli selvästi höykytetty ja suurin osa ympäröivistä jalustoista oli tyhjentynyt ja himmennyt. Joku tai jotkut olivat selvästi ehtineet paikalle ennen heitä. Kaiken lisäksi jälkeen jäänyt omaisuus oli kauttaaltaan vihertävän homeen peitossa. ’Rahako ei haise?’, tuhahti Naniel mielessään. Häntä ei pahemmin kiinnostanut kajota aarteisiin, kunhan henkikulta vain jäisi täältä kotiin vietäväksi. Toisaalta nainen olikin aiemmassa ammatissaan saanut tottua hovin loistoon, kuten myös ilman moista ylellisyyttä pärjäämiseenkin. Miten mahtoi olla miehen kohdalla, ja mitä tämä tuumailisi vastaan mahdollisesti asettuvasta vartijasta?
Caer: Ensitöikseen Caer päätti hieman tutkia ruumista, tai sitä mitä siitä nyt näkyi kiviröykkiön alta. Päähän oli tullut vammoja, se oli kuivan veren, pölyn ja hiekan tahrima, samoin kuin tuin käsi, joka oli jähmettynyt puristamaan jotain. Lähemmin tutkittuaan tuo havaitsi kasvoissa tuttuja piirteitä (Vaikka ne olivatkin pahoin ruhjoituneet), punertavat hiukset vahvistivat tuon luuloja 'Ronny' tuo kuiskasi hyvin hiljaiseen ääneen hieman yllättyneenä. Kadonnut ryöväri oli sittenkin päässyt rottien käsistä, ja löytänyt luolan. Aika lähelle tavoitettaan, mikäli se oli ollut aarteen havitteleminen. Olikohan tuon kuoleman aiheuttanut tuo lohikäärme? Oletettavasti, tuumi mies havaitessaan arvokiven, jota vainaja puristi kädessään. Pitäkööt kuollut sen. Ruumiiden ryöstely oli ala-arvoista toimintaa. Pian tuo nousi ruumiin ääreltä seuratakseen harpeijanaista kammioon päin, ja sammutti omankin soihtunsa tuumatessaan sen olevan ihan viisas päätös. Ruumiin tarkastelultaan hieman jälkeenpäin luolan suuaukolle ilmestyessään seisahtui Caer hieman naisen taakse nähdessään elävän kuolleen hirmun rönöttävän keskellä suurta kammiota, jonka lattioita peitti sikin sokin kaikenlainen kiiltävä ja arvokas, tämäkö oli nyt se huhuttu aarre? Miten perinteistä. Aina missä ikinä aarteita näetkään, ne ovat lähes täysin saavuttamattomissa. Miehen käsi kulki sotanuijan lyömäpäälle tuon silmien ollessa nauliintuneena muinaiseen hirmuun. Ei tuo edes uskaltanut avata suutansa kysyäkseen, tai sanoakseen yhtään mitään. Olisikohan vain viisasta hipsiä pois samaa tietä kun oli tultukin, vai olisiko lohikäärme jotenkin kierrettävissä. Mies yritti vilkuilla mahdollisia piilopaikkoja ja muita lupaavia yksityiskohtia luolassa, uskaltamatta kuitenkaan irrottaa katsettaan liian pitkäksi aikaa lohikäärmeestä.
Naniel: Tiedostaessaan soturin ehtivän perässään kammioon oli nainen onnistunut nielemään jo pahimman pelkonsa ja saattoi nyt tarkastella tilannetta todellisessa kuosissaan. Lohikäärme näytti kyllä hurjalta, mutta olipa se aika kurjassa kunnossakin. Harpeija kallisti päätään ja puristi tiukemmin maagista asettaan, jonka saattoi tarpeen mukaan piilottaa vaivatta asun laskoksiin. Nyt sauva oli palannut täyteen pituuteensa ja sen terä välkkyi uhkaavasti lepattavassa valossa, kuin sulasta levottomuudesta päästä pureutumaan vihollisen lihaan. Mahtaisiko tavallinen teräs tehota tähän otukseen? Vai saisiko hän vain pahaisen naarmun aikaan? Hirviön kohtaaminen tuntui väistämättömältä, varsinkin, jos soturi oli päättänyt kahmia aarteesta osansa. Nopealla silmäyksellä nainen kartoitti uuden käytävänsuun aukeavan kammion molemmilta puolilta, ja lohikäärmeen takana saattoi symmetrian nimissä olla vielä yksi mokoma, jota ei rappeutuneen ruhon takaa vielä näkynyt. Mikä luolista mahtaisi johdattaa heidät suorinta tietä turvaan? Oli todennäköistä, että ainakin yksi reiteistä päätyisi linnaan, mikäli muinaisiin muistiinpanoihin portista oli luottaminen. Vatsanpohjaansa vääntävän lemun muistutellessa taas itsestään alkoi nainen liikutella vaistomaisesti siipiään. Painostavaan löyhkään hän ei varmasti hetkessä tai edes seuraavassa tottuisi, joten mitä pikimmiten matka jatkuisi, sen parempi. Entä olisiko järkevämpää hiipiä eteenpäin vaiko perääntyä kun siihen oli vielä mahdollisuus? Naniel ei aivan ehtinyt muodostaa tästä mielipidettään saati tiedustella sitä vilkaisten toiselta, sillä samassa nuokkunut peto alkoi liikehtiä. Lohikäärme murisi vaimeasti ja vaikutti kuin vainuavan jotakin. Ja ennen kuin nainen arvasi varautua pahimpaan, alkoi maa hänen jalkojensa alla täristä valtavan otuksen siirtyessä ja kääntäessä loimuavan katseensa kaksikkoon. Matala ärjyntä kohosi ikiaikaisen kurkusta. ”Luulitteko vievänne minun aarteeni, mokomat matoset?! Madelkaa!”, puuskahti lohikäärme ja veti samassa keuhkonsa täyteen, valmistautuen selvästi legendaariseen iskuunsa, joka täyttäisi varmasti koko käytävän kaksikon takana.
Caer: Kammiossa ei pahemmin satunnaisten 'aarreläjien' lisäksi löytynyt kunnollista piilopaikkaa tai edes näkösuojaa lukuunottamatta tietenkin käytäviä, jotka nainenkin oli huomannut. Ne sijaitsivat kammion vastakkaisilla puolilla, ja niiden luo saattaisi ehkä päästä hiipimällä hyvin varovaisesti. Juuri tuon ollessa aikeissa ehdottaa, lähinnä viittomalla, etenemistä kohti toista noista sivukäytävistä helpomman aarteen toivossa, heräsi tuo valtava ruho unestaan ja kääntyi kohti kaksikkoa. Caerin sydän alkoi takoa kauhuntunteen hiipiessä hipiään entistä villimmin, hieman samoin kuin viimeksi, jolloin tuo oli nähnyt mustan lohikäärmeen kaikessa kauheassa kokonaisuudessaan yläpuolellaan. Tämä oli ruhjoutuneempi, mutta kaikissa ruhjeissaankaan ei mitenkään silti vähäisemmin pelottava näky. Olento ei vaikuttanut liiemmin keskustelunhaluiselta, ja tuon alkaessa kiskoa ilmaa enemmän tai vähemmän kuolleisiin keuhkoihinsa havahtui mies pelonsa halvauksesta. "Pois alta!", mies karjaisi ja lähti juoksemaan enemmän tai vähemmän ajateltuaan kammion seinämän vierustaa pitkin kohti toista noista sivukäytävistä tarraten samalla naisen kädestä kiinni siinä tapauksessa että tuo olisi joutunut kauhun valtaan ja jähmettynyt paikoilleen sen seurauksena. Olisi tietenkin ollut ehkä viisaampaa paeta eri suuntiin, mutta sitä soturin mieleen ei juolahtanut vasta kun tuo oli jo lähtenyt liikkeelle ja yrittänyt tempaista naisen mukaansa. Käytävä heidän takanaan oli mitä selvin kuolemanloukku, tulipa hirmun kidasta mitä hyvänsä.
Naniel: Maankamaran uhkaavasti täristessä joutui nainen hakemaan vapaan kätensä avulla hetken tasapainoaan, jolloin nenäänsä tunkeutuva lemukin sai mielensä taas turtumaan. Harpeijan silmät laajenivat jo toistamiseen hänen jouduttuaan äkisti vastatusten ikiaikaisen pedon kanssa. Vaikka kohtaaminen oli Nanielille ensimmäinen laatuaan, oli naisella jo pieni aavistus siitä, mitä tulisi tapahtumaan, kun lohikäärmeen repaleinen rinta alkoi uhkaavan murinan myötä pullistua. Miten ihmeessä hän ehtisi pakoon tästä pälkähästä?! Laaja-alainen isku osuisi niin ylös, alas, sivuille kuten varmasti käytävän suojiinkin. Tuttu pakotie oli poissa laskuista. Naisen epätoivo karisi viimeistään voimakkaan tempaisun myötä miehen vedettyä hänet juoksuun. Tietenkin olisi ainakin yritettävä paeta, vaikka sitten turhaan. Lohikäärme oli nimittäin yhä terävä päästään vaikka ei ehkä täydessä terässään. Peto osasi seurata saaliinsa liikkeitä ja kääntää käärmemäistä kaulaansa oikeaan suuntaan. Se oli suorastaan odottanut poloisten koettavan paeta. ”Kuolkaa!”, karjaisi ikiaikainen syöksiessään valtavan henkäyksen kidastaan. Nainen kirkaisi ja koetti turhaan suojata itseään siivillään. Hän tunsi valtavan paineen horjuttavan jälleen kehoaan, kompastui ja kaatui suinpäin maahan. Ja siinä kaikki. Kuului surkea pihahdus viimeistenkin ilmojen karatessa lohikäärmeen keuhkoista. Ei tulta, ei enää edes myrkyllistä kaasua, joka oli aikansa ehtinyt mädäntyä pedon sisuksissa. Otus oli kuluttanut huonot henkosensa loppuun. ”Mitä kummaa?”, kuiskasi nainen heikolla äänellä huomatessaan olevansa yhä yhtenä kappaleena. Ilma oli hieman selkiytynyt hänen ympärillään ja auttoi ajattelemaan kirkkaammin. Myös lohikäärme vaikutti sekä yllättyneeltä että harmistuneelta. Peto ravisteli päätään ja koetti arvatenkin keksiä syytä laihaan lopputulokseen. Hänen sisäinen tulensa oli siis elämänsä myötä sammunut. Nainen ehti parahiksi kömpiä jaloilleen kuullakseen otuksen taas murisevan: ”Jollen voi polttaa teitä päreiksi, murskaan kurjat kehonne painollani!”, ilmoitti hirviö ja syöksähti siinä samassa kitansa ammollaan eteenpäin. ”Juokse!”, kirkaisi nainen soturille ja otti samassa siivet alleen. Hän koettaisi paeta tulevaa iskua ylöspäin, harhauttaen näin toivon mukaan myös pedon huomiota.
Caer: Soturi odotti jo liekkien polttelevan nahkaansa juostessaan tärisevän kammion lattiaa pitkin kuin heikkopäinen kohti sivukäytävää. Yllätyksekseen liekkejä ei tullutkaan... Sen sijaan jonkinlainen hönkäisy ilman mitään muuta, ja sitten lisää tuota karmeaa puhetta. Mies katsahti hirmun suuntaan jotakuinkin jo yli puolimatkassa kohdettaan ja havaitsi samalla naisen makaavan takanaan maassa. Lohikäärme ei silti aikonut antaa kaksikolle aikaa, vaan ryhtyi oikopäätä uuteen hyökkäykseen. Naisen varoituksen kuultuaan syöksähti soturi lähimmän homeisen aarrekasan taa lentäen naamalleen kalleuksien joukkoon suojaten kasvonsa käsillään, sillä kasasta törrötteli satunnaisesti kaikennäköisiä kovia ja teräviä esineitä. Nainen oli vain kadonnut Caerin näköhavaintojen mukaan, ja todellisuudessa oli ehkä pelastanutkin miehen saadessaan lohikäärmeen ehkä vaistomaisesti havittelevan viimetipassaan syöksyä ylöspäin harpeijan perässä, mutta myöhästyen siinäkin, joten jättimäiset leuat tavoittelivat ainakin ensimmäisen syöksyn tuloksena pelkkää tyhjää. Kultaläjään mätkähdettyään ponnisti mies välittömästi jaloilleen, isku oli selvästi epäonnistunut, ja nyt olisi kiire keksiä jotain, ennen kuin peto onnistuisi huitomaan nuo ruhollaan hengiltä. Kilpensä mies jätti aarrekasaan, siitä ei nyt olisi mitään hyötyä. Mikäli se kestäisi jonkin pedon antamista iskuista, lentäisi mies silti luultavasti päin seinää kuolettavalla voimalla. Sen sijaan nuijansa tuo kiskaisi vyölenkistä käsiinsä. Sen voisi aina paiskata, jos ei muuten niin harhautukseksi. Saattoihan suomuttomaan kohtaan iskeminen nuijalla tietysti satuttaa petoa ainakin hieman. Jaloilleen päästyään lähti mies ravaamaan satunnaisten kasojen lomitse kiertääkseen mahdollisesti pedon taakse. Vaikka takapäässä heiluva häntä ei näyttänyt paljoa päätä vähäisemmin tuhoisalta, ei se silti herättänyt yhtälailla kauhua terävillä hampailla ja ammottavalla kidalla. Ensiaskeleet otettuaan havaitsi mies silmäkulmastaan naisen leijuvan jossain ylempänä hetkellisesti. Tätä voisi käyttää ehkä hyväksi. Ympäri luolaa levinneet aarreläjät sisälsivät rahojen lisäksi myös kaikenlaisia aseita, jos tuo vain saisi järjestettyä naisen käsiin jonkun raskaanpuoleisen keihään, voisi lohikäärme olla nitistettävissä ilmasta käsin. Toisaalta jos nainen harhauttaisi, voisi myös mies tökätä sellaisen pedon kylkeen.
|
|
|
Post by R.C. on Apr 7, 2007 21:15:07 GMT 3
Naniel: Naniel sai pistää jokaisella siipisulalla parastaan suhahtaakseen nuolen tavoin hyökkäävän pedon ulottumattomiin. Kuullessaan kidan kopsahtavan kiinni aivan kintereillään hän käänsi siipiään ja kaarsi äkisti lohikäärmeestä nähden vasemmalle. Nuori nainen koetti näin vaistomaisesti ehtiä pedon taakse näkymättömiin, sillä edessäpäin oli pelkkää seinää. Lohikäärmekin huomasi samaisen seikan hivenen liian myöhään, eikä siten ehtinyt enää täysin hidastaa hirmuista vauhtiaan, jolla oli kuolettavaan syöksyyn lähtenyt. Pedon törmääminen kallioon ja tätä seurannut toipuminen täräyksestä soi kaksikolle arvokasta lisäaikaa, joka riittäisi tuskin kuitenkaan kammiosta pakenemiseen. Tiedostaen tämän seikan hyvinkin selvästi päätti Naniel kerätä rohkeutensa ja ryhtyä miehen tavoin vastaiskuun. ”Senkin kurja käärmeenlöyhkä! Itsepähän tätä kerjäsit!”, kiljahti nainen kiukkuisesti kun ei muutakaan iskulausetta pelkonsa karkoittamiseksi keksinyt, ja käännähti ilmassa samassa suin päin syöksylaskuun. Hän kiitteli onneaan ettei ollut kuoleman edessäkään hellittänyt otetta sauvastaan, sillä pitkän kantaman ase tulisi nyt todella tarpeeseen. Ehdittyään luisevaa kalloaan puistelevan pedon ylle huitaisi nainen tämän kaulaa laajassa kaaressa, osuen kuitenkin yhteen pitkistä harjaspiikeistä ja saattaen hirviön vain entistä suuremman raivon valtaan. Tuotetun vahingon jäätyä siis melko mitättömäksi päätti Naniel vetäytyä hetkeksi harkitsemaan jatkoa kamppailulle. Hän koetti myös saada selvää kuinka mies mahtoi nyt omalla tahollaan pärjäillä. Harpeija huojentui huomatessaan toisen selvinneen iskusta ja tajusi pian soturin tarkoituksen tuon lähdettyä kiertämään lohikäärmeen selustaan. Jos ajoitus olisi vain oikea, saattaisi peto hämmentyä kahdelta suunnalta tulevasta iskusta. Naniel puri huultaan valmistautuessaan uuteen yritykseen...
Caer: Jättimäisten leukojen louskahdettua jälleen kerran tyhjää harpeijaa tavoitellen, käännähti mies puolimatkassa pedon sivustalla nähdäkseen mitä tapahtui. Peto näytti hetkellisesti keskittyvän ainoastaan naiseen, joten mies sai nyt hetken aikaa miettiä siirtoaan. Niinpä tuo harpeijan hyökkäysyrityksen innoittamana heilautti suurehkon nuijansa kaksin käsin olkansä yli ja jännitti sitten koko ruumiinsa singoten sitten raskaan aseen kohti pedon päätä. Teräskärkinen nuija humahteli ilmojen halki ja osuikin jättimäisen pään sivustaan hieman toisen silmän alle aiheuttaen jonkinmoisen naksahduksen. Kenties pedolta oli katkennut ehkä hammas tai hyvässä lykyssä jotain muutakin. Lohikäärme suorastaan heitti päänsä lähes välittömästi miestä kohti taivuttaen kaulaansa ja päästi jälleen yhden voimakkaan ärjäisyn. Onnekseen juuri ja juuri tuon pään ulottumattomiin hetkeksi pysähtynyt Caer otti samassa jalat jälleen allensa ja säntäsi sivummas kohti kammion reunaa pakottaen hirviön vähintään kääntymään päästäkseen hampaillana käsiksi tuohon. Nyt tuo oli aseeton, mutta ostipahan naiselle jälleen hetken aikaa harkita seuraavaa siirtoaan. Caerin oli puolestaan etsittävä taas uusi ase tai joku muu keino peitota muinainen lisko tai ainakin jatkaa sen häirintää.
Naniel: Havaitessaan miehen kohottavan asettaan veti harpeijakin siipensä tiukasti sivuilleen ja sukelsi taas vauhdilla viuhuvaan ilmavirtaan. Lohikäärme protestoi tähän ärjymällä ja avaamalla kitansa ammolleen. Samassa sen pää notkahti kuitenkin rajusti alhaalta käsin tulleen iskun seurauksena, mikä auttoikin naista ennakoimaan pedon tarkoituksen ja väistämään jo toistamiseen teräviä hampaita. Lähituntumaan päästyään hän lehahti hetkeksi repaleisen nahkasiiven taa suojaan. Hirviön tähytessä vuorostaan miestä saaliikseen kohosi harpeija varoittamatta aivan otuksen niskan taakse. Naniel terävöitti katsettaan ja hoki hiljaista rukousta huulillaan: ”Pyhä Isadrielyin, suo siunauksesi terälleni, anna aseeni sivaltaa voimalla ja varmuudella...” Samassa maaginen sauva alkoikin hehkua valkealla liekillä ja harpeija tiesi hetkensä koittaneen. Hän oli havainnut pedon kaulassa suojattoman nikaman, johon kohdisti terävällä iskulla kaiken raivonsa. Vihitty ase upposikin kirottuun olentoon nyt aivan uudella tavalla, murskaten kaulanikaman ja pudottaen kallon aivan miehen tuntumaan. Onnistumisen huuma ehti heikottaa jo harpeijaa kunnes hän tajusi ruhon liikkuvan edelleen ja yrittävän huitoa heitä hännällään ja raajoillaan murskaksi. ”Caer, koeta peittää pedon pää jollakin ja pian!”, huudahti Naniel hädissään, väistäen nipin napin ohitseen humahtavaa pyrstöä. Hän ei keksinyt nyt muutakaan tapaa tehdä lohikäärme vaarattomaksi, kuin sokaista sen pudonneessa kallossa hehkuvat silmät.
Caer: Perääntyessään mies kuuli pätkiä naisen rukouksesta, mutta ei uskaltanut pysähtyä katsomaan mitä tapahtui. Tuon ajatuksissa oli nyt eräästä kasasta pilkottava keihään kärki jolla voisi puhkoa ajan hampaan kuluttamaa hirmua lisää. Kohteena olevan läjän luo päästyään kiskaisi mieas ilmeisesti jonkun aikaa sitten edesmenneen aarteenmetsästäjän keihään käsiinsä ja kääntyi, lähes samaan aikaan, kun suunnaton kallo mätkähti maahan hänen vieressään levittäen lattialle kasaantuneita aarteita ympärillään. Myös Caer mätkähti keihäänsä kanssa maahan, mutta sitkeältä soturilta ei kauaa mennyt kivuta takaisin jaloilleen adrenaliinin pakottaessa lihakset uudelleen ja uudelleen äärisuorituksiin. Peitä se? Millä? Suunnaton kallo tuntui irvistelevän irtirevittynäkin, eikä päättömän ruumiin elämöintikään kovin luonnolliselta tuntunut. Caer otti jälleen tukevan asennon ja otteen keihäästä kaksin käsin. Sitten vuosikymmenet toimettomana aarrekammiossa lojunut keihäs survaistiin kallon tyhjänä ammottavaan silmäkuoppaan. "Etkö sinä tunne kuolemaa kun näet sen?", karjui mies survoen pitkää asetta koko ruumiinsa voimalla kallon sisään, josta kajahteli lupaavalta vaikuttavia onttoja rusahduksia. Toivo vain sopi että päätön olento saataisiin taltutettua jotenkin näin, muutoin alkaisivat olla keinot vähissä.
Naniel: Miehen onnistuessa survomaan pedon silmät sohjoksi ja sumentamaan sen näkökentän havaitsi nainen lopunkin ruhosta heltyvän viimein hurjimmalta hyökkäilyltään, tai vähintään hirviön iskut muuttuivat nyt paljon epämääräisemmiksi. Välillä lohikäärme tuntui huitovan pelkkää ilmaa ja kompastelevan kaiken lisäksi jaloissaan oleviin aarrekasoihin. Niinpä ei ollut enää vaikeaa haalia etäisyyttä sokeaan otukseen ja vetäytyä kammion vastakkaiselle laidalle, jossa oli vielä hyvin tilaa. Nainen viittoi soturiakin vetäytymään, sillä hän ei uskonut pystyvänsä tuottamaan lohikäärmeelle enää suurempaa vahinkoa mitä se oli jo kärsinyt. Kokeneelta manaajalta tämä tehtävä olisi varmasti käynyt leikiten, mutta Naniel ei tiennyt kuolleiden sielujen lepytyksestä mitään. Hän laskeutui mahdollisimman kauas yhä riehuvasta pedosta ja nojautui sauvaansa hengähtämään. Pahimman pelon jo laannuttua iski väsymys jäseniin pian jälkeenpäin. ”Taisimme ainakin tehdä sen toimintakyvyttömäksi.”, totesi harpeija hiljaisella äänellä, sillä lohikäärmeen kalloon sopivia korvatulppia lieni kammiosta turha etsiä. ”Jatkammeko matkaa vai haluatko vielä katsella ympärillesi? En uskoisi vartijasta olevan enää suurempaa vaaraa niin kauan kun säilytämme siihen tietyn etäisyyden...”, arveli Naniel ympärilleen pälyillen. Jos jätti laskuista käytävän, josta he olivat juuri tulleet, olisi valittavissa joku kolmeen eri suuntaan lähtevästä tiestä. Harpeija nyrpisti nenäänsä ilmassa yhä häälyvälle kamalalle hajulle. Hän jättäisi tämän kallisarvoisen kompostin mieluusti mahdollisimman pian taakseen, mutta odottaisi toki miestä mikäli se olisi tarpeen.
Caer: Caeria ei tarvinnut kahdesti pyytää perääntymään pään luolta tuonkin havaittua pedon menettäneen näkökykynsä. Sydän hakkasi niin että se rummutti rintapanssaria vasten melkein ääneen kuuluvasti. Uupumus ei iskenyt vielä, pedon päättömänä kompasteleva ruumis oli sen verran karsea näky, ettei sen edessä oikein saattanut itseään levolliseksi tuntea, vaikka sokeilta hyökkäyksiltä olikin helpompi puolustautua. Aseettomana lohikäärmeen kompurointia seuraava soturi ei kuitenkaan ollut unohtanut matkan perimmäistä tarkoitusta, vaikka tunsikin olonsa hieman rikolliseksi ajatellessaan jaloissaan lojuvia rikkauksia. Toisaalta matka ei mikään jalomielinen pedon peittoamisreissu ollutkaan. Soturi kiskaisi repun selästään ja poimi maasta varovaisena kaikennäköisiä arvokkaan oloisia tavaroita. "Olo on kun haudanryöstäjällä... Mutta tästä täytyy kyllä saadakin jotain.", kuiskaili tuo kuin selittäen tekoaan itselleen. Poimittuaan tarpeeksi kalleuksia (siis sen verran kun reppu tuntui kestävän) heilautti Caer repun selkäänsä ja tarrasi vielä kiinni yhdestä läjästä pilkottavaan kahvaan ja kiskaisi huomatakseen tarranneensa kohtalaisen seremoniallisen näköiseen sotavasaraan. Se saisi korvata menetetyn moukarin. "Nyt voidaan mennä...", totesi soturi ehkä hieman haikeasti tuntien mielensä hieman haikeaksi tiedostaen, ettei voisi millään haalia kaikkia noita aarteita itselleen. Siitä vasta sota syttyisi. Mutta loppujenlopuksi tuo oli haalinut reppuunsa kalleuksia jo enemmän, kun kuvittelisi normaalista palkkamiekan työstä saavansa pitkiin aikoihin.
Naniel: Nainen oli arvellutkin soturin haluavan haalia mukaansa vielä osansa aarteesta, sillä juuri tästä syystähän toinen kertoi linnaan pyrkineensä. Niinpä hän odotti miestä kärsivällisesti ja keskittyi puolestaan sukimaan puhtaaksi homeesta vihertäviä siipiään, joka tosin vettä vailla tuntui tehtävänä aivan mahdottomalta. Naniel olisi nyt maksanut pienen omaisuuden kuumasta kylvystä sen sijaan että olisi kerännyt mukaansa raskaita rikkauksia. Hän hymyili huojentuneena toisen saatua hankintansa tehtyä. ”Hyvä, eiköhän pistetä vauhtia jotta pääsemme pikemmin linnaan.”, nyökkäsi harpeija ja suuntasi jo kohti lähintä käytävää, joka tässä tapauksessa sijaitsi täysin vastakkaisella puolella heidän tulosuuntaansa nähden. ”Onko sinulla vielä soihtua?”, kysähti hän taakseen katsahtaen, sillä tie vaikutti pimeältä. Nainen saattoi vain salaa toivoa etteivät he törmäisi edessäpäin taas uusiin uhkiin ja esteisiin. Muinainen portti oli sentään jo saatu avatuksi, muutoin hän ei olisi osannut selittää jo aiemmin näkemiään ruumiita.
(( jatkuu 1. käytävässä. ))
|
|