|
Post by R.C. on Apr 3, 2008 13:35:33 GMT 3
(( Jatkoa peliin Glacin kanssa... ))
Seuraava aamu valkeni kuin armollisesti aurinkoisena, vaikka läntiseen horisonttiin olikin jo ehtinyt kerääntyä muutamia valkoisia pilvenhattaroita. Kirkkaan yötaivaan alla kiristynyt pakkanen rupesi vähitellen hellittämään ja suolaisessa meri-ilmassa oli aistittavissa aavistus lumen tuoksua. Mercanth heräsi samaisena sarastuksena tavallista vilkkaampaan hyörinään, sillä kaupungin kaduilla oli päässyt liikkeelle joukko ilahduttavia huhuja. Osa näistä toivoa tuovista terveisistä kiiri tietenkin myös paikalliseen majataloon, eikä aikaakaan kun päivän puheenaihe oli jo kaikkien huulilla: ”Sota on päättynyt!” ”Vangit on vapautettu saarelta!” ”Kerrotaan että hyökkääjät ovat vetäytymässä kaikista mantereen kaupungeista!” ”Jumalille kiitos että pääsemme viimein niistä paholaisista!” Ikävä kyllä moni ihmisistä osasi myös ihmetellä, mistä moinen taivaallinen siunaus oli kansan ylle mahtanut langeta, jolloin yksi jos toinenkin taho tiesi jo vastata: ”Valtias on kuulemma kuollut!” ”Sybaresin hirmuhallitsija on kukistunut!” ”Paholainen on poistunut maan päältä!” Nuorukaisen kasvot olivat harmaantuneet sitä mukaa kun hän kuuli muiden asukkaiden mekastuksen kasvavan. Tiedon leviäminen oli tietenkin ollut vain ajan kysymys, ja sävy jossa uutinen välitettiin lieni sekin hyvin odotettavissa. Velho saattoikin vain arvailla, kuinka pahasti kansan julki huutamat mielipiteet voisivat jo valmiiksi pettynyttä neitoa järkyttää. Mercanthin väen valmistellessa siis täyttä häkää ”voitonjuhlia” arveli nuori mies lähdön hetken viimeistään koittaneen. Puoldemoni oli vieraillut potilaan luona vielä kahdesti edellisenä päivänä, mutta ei sentään aivan yhtä pingoittuneissa tunnelmissa kuin nyt saapuessaan hakemaan toista mukaansa. Samalla hän tietenkin varmisti neidon syöneen jo tukevan aamiaisensa sekä pukeutuneen lämpimästi tulevaa matkaa varten. Palvelijattaret olivat pitäneet huolen paksumpien päällinvaatteiden hankinnasta. ”Vaunut odottavat meitä ulkona. Kiiruhtakaamme.”, kehotti nuori mies melko lakonisesti, kunhan neito vaikutti olevan valmis ja voimissaan. Hän oli päättänyt olla puhumatta mitään kansan keskuudessa leviävästä ilosanomasta, saati kiinnittämättä huomiota käytävillä parveileviin, riemuitseviin ohikulkijoihin. Moni vastaantulija saattoikin kummastella syytä velhon jurotukseen hetkenä, jona kurjimmat kerjäläisetkin tanssahtelivat varmasti kujillaan. Kuten puoldemoni oli ilmoittanutkin, vartoi kaksikkoa majatalon sisäänkäynnin edessä korkeat vaunut, joiden eteen oli valjastettu kaksi paria rotevia hevosia. Fangornia ei näkynyt enää mailla halmeilla, sillä otus oli ottanut hatkat heti ensi tilaisuuden tullen. Kaksikon kuljetus oli suonut pedolle yhtä lailla mahdollisuuden päästä pakoon luhistuvasta linnoituksesta, mutta palveluksen tehtyään se ei katsonut enää tarvitsevansa heitä. Majatalon pyylevä isäntä näytti sen sijaan siirtyneen ulkoilmaan saattelemaan arvokkaita vieraitaan. ”Toivon että olette viihtyneet hyvin vaatimattomassa talossani, arvon herra ja rouva! Käyntinne oli meille mitä suurin kunnia! Olette tervetulleita koska tahansa!”, suitsutti miekkonen syvään kumarrellen, kunnes näytti huomaavan jotakin: ”Vaan missähän kuljettaja mahtaa viipyä...” ”Emme tarvitse ajuria lainkaan. Otan itse ohjat.”, korjasi nuorukainen jouhevasti avatessaan neidolle samalla vaunujen oven ja auttaessaan tämän sisään. Monen tunnin matkustus nenät vastakkain ja pahimmassa tapauksessa ahdistavassa hiljaisuudessa ei tuntunut järin houkuttelevalta vaihtoehdolta. Toinen tarvitsi kenties omaa aikaa ja rauhaa ajatella asioita ja mies puolestaan ei kokenut oloaan kovin luontevaksi muiden seurassa. Velho oli lukinnut itsensä niin pitkäksi aikaa muun maailman ulkopuolelle, ettei hän osannut vielä olla muiden ihmisten kanssa. Totuttelu olisi vaatinut enemmän aikaa, eikä hän toisaalta ollut niin hienoa herraa olevinaan, että olisi edellyttänyt matkustavansa eväänsä liikauttamatta.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Apr 8, 2008 15:39:01 GMT 3
Kolmas yö majatalossa olikin lopulta ensimmäinen ilman sen suurempaa kuumeilua tai muita voimakkaita taudin oireita, jos nyt unettomuutta ei sellaiseksi laskettu, sillä melkein koko yön makasi toipilas hereillä tuijottaen raskasta kangasta vuoteensa yläpuolella. Olo oli raskas ja tietyin välein kehoa vavisutti voimakas kuvotus. Edellinen päivä oli kulunut lähinnä ruokaa mussuttaen ja sitten sulattelutaukoja kärsien. Kyllä hän ymmärsi, että lapsen takia oli nyt vain jaksettava ahtaa ruokaa naamaan, vaikka yksikään suupala ei ollut oikeastaan maistunut miltään ja eri ainesten tuoksut tuntuivat lähinnä vastenmielisiltä. Vaikka yö kuluikin valveilla, ei se tuntunut pitkältä, niin paljon oli kaikenlaista ajateltavaa ja pohdittavaa. Välillä Daliah pyörähti kyljelleen ja veti reitensä vatsaansa vasten ja katseli ikkunaa, jonka verhot oli jossain vaiheessa käynyt vetämässä sivuun. Kuutamo ei enää ollut täydellinen vaan jo kutistumaan päin, mutta silti se jaksoi luoda kalpeaa hopeista valoaan niin paljon maankamaralle, että neitosen huonekin siitä täyttyi ja jokainen huonekalu oli hyvin tunnistettavissa. Olo ei oikeastaan enää ollut heikko, enemmänkin vain utuinen ja epävarma. tuntui siltä kuin silmiä ei olisi voinut ummistaa, vain räpäyttää silloin tällöin. Koko yön aikana vain muutama pilvi ajelehti kuun eteen, mutta yhä vain kirkkaampana se tuntui palaavan esille, lisäten koko tilanteen epätodellisuutta. Käsillä oli nyt ensimmäinen hetki kun oli aikaa ja voimia ja rauhaa hieman miettiä menneitä ja tulevaa. Nyt eivät itsetuhoiset syytökset enää piinanneet niin voimakkaasti, eikä tarvinnut pelätä, että joku kävelisi sisälle huoneeseen keskeyttämään rauhallisen hetken. Mutta tyvenestä huolimatta ei jäänyt vain yhteen kertaan, kun vuoteella maannut hyrähti hiljaiseen itkuun ja kristallinkirkkaat purot juoksivat pitkin hänen poskiaan. Ja jokaisella noista hetkistä tuntui hehku tulevan äidin sisällä jälleen voimistuvan. Daliah oli tietyin välein kuulevinaan vaimeaa huilun soittoa eripuolilta huonetta, ehkä hän vain uneksi, oli hetkeksi vajonnut horteiseen tilaan, mutta silti aina käänsi nopeasti päätään kuvitellun äänen suuntaan. Oli selvää, että menneitä päiviä, kuukausia, hän tulisi koko loppuikänsä pohtimaan ja kääntelemään ja varmasti aina ristiriitaisten tunteiden vallassa. Mutta nyt, juuri tuona yönä, tuossa vuoteella maatessaan tunsi nuori nainen itsensä lähinnä vain surulliseksi. Sitä millainen hänen rakastamansa mies oli oikeasti ollut, hän ei varmasti koskaan saisi tietää, mutta oliko tuolla niin väliäkään. Se olento, jonka perään pieni sydän nyt itki, oli ollut tai ainakin osannut olla niin ihmeellinen, täydellisen erilainen, ettei kukaan olisi voinut olla rakastumatta. Ajatus petoksesta, vaikkakin tunti karvaalta, ei kumminkaan kyennyt kuihduttamaan niitä tunteita, koko maailman vahvimpia, jotka olivat kukkaanpuhjenneet. Auringon ensisäteet muuttivat huoneen olemusta hetkessä. Hopean ja horteen tilalle hiipi nopeasti kultaa ja kirkkautta, joka kuivasi kyyneleet poskilta ja loi uskoa tulevaan. Yksinäinen yö oli tehnyt hyvää, oli ollut mahdollisuus hieman rauhoittaa itseä ja tehdä hiljaisia päätöksiä. Daliah ei aikonut unohtaa kokemaansa pettymystä, hän varmasti se pohjalta vielä monta läksyä, mutta ei tässä voinut katkeroituakaan. Hänellä oli kumminkin elävä muisto rakkaudestaan sisällään, sillä mikään katkeruuden hedelmä ei lapsi voisi koskaan olla, ja tätä tulevaa olevaista varten olisi nyt vain päätettävä jatkaa elämää. Aamuruokailu ja pukeutuminen kävivät verkkaisesti yhtä aikaa. Tietyin välein Daliah istahti lepäämään ja hengähtämään ja taas kohottautui jaloilleen vetämään ylleen kangaskerroksia. Ja juuri parahiksi saapui tuo nuorukaisesta käyvä myrskynmerkki ilmoittamaan lähdön hetken viimein saapuneen. Mielessään neito ihmetteli sitä, miten he nyt yht’äkkiä päätyivät kulkemaan näinkin tavanomaisella tyylillä, kun tähän asti tämän herran kanssa matkaa oli taitettu joko jollain kummallisilla taikakeinoilla tai lentäen. Mutta tyytymätön Daliah ei ollut vaan saattoi hyvillä mielin ottaa osaa ympärillä hymyilevien kasvojen onneen ja iloon, vaikkei ehkä täysin ymmärtänytkään kaupungin riemua. Majatalon isäntä sai osakseen pienen hymyn ja nyökkäyksen ennen kuin katosi vaunuihin. Tieto siitä, että hän saisi istua yksinään, oli tytölle oikeastaan yhdentekevä, sillä eloisaa keskustelua tuskin olisi tuskin kummassakaan tapauksessa tiedossa. Muutamaa hetkeä vanun ovien sulkeutumisen jälkeen tunsi Daliah pienen nykäyksen ja sitten he jo etenivätkin pitkin vieraan kaupungin katuja. Vaunut olivat varmasti arvokkaat, sillä niissä oli aidosta lasista tehdyt ikkunat, eikä matkustajaa istutettua vain kankaalla katettujen kärryjen lavalle. Sisällä istuva neito tuskin tunsi minkäänlaista ilman liikettä tai vetoa. Hän istui pehmustetuilla istuimilla ja katseli ohivilistävää maailmaa samettiverhojen takaa, oikeastaan edes kuulematta itään vaunuihin sisälle, jopa hevosten kavioiden kopse oli kuin unen vaimentama. Sen sijaan vanut kyllä heiluivat aivan samaan tapaan kuin vähemmän koreat, mutta tuolla sisällä, turvassa, se tuntui lähinnä hauskalta ja kivetty katu sai sisällä olevan hytkymään ja tärisemään. Daliah tunsi valtavaa kiusausta sanoa jotain ääneen ja kuunnella tärisevää ääntään, mutta hänen onnistui pitäytyä kypsemmässä käytöksessä ja sen sijaan vain virnuili itsekseen jokaisen suuremman pompahduksen jälkeen. Lapsellista iloa ei kumminkaan riittänyt kauaa ja lopulta he olivat ohittaneet viimeisenkin mökkipahasen jättäen taakseen hetkeksi turvaa tarjonneen kaupungin. Vaunuissa istuva katseli ohi viipottavia lumisia puita, joita tuntui olevan loputtomiin. Ne näyttivät niin raskailta ja tukahdutetuilta paksun valkoisen vaippansa alla. Nyt nekin vähät äänet, mitä kaupunki ja kova katu olivat tarjonneet, olivat poissaan; edes hevosen kavioiden kopse ei enää kuulunut lumen vaimentaessa senkin. Olo oli kuin kuplaan eksyneellä hyönteisellä. Eikä kulunut kauaakaan, kun vaunuissa matkustavan luomet alkoivat tuntua raskailta ja ajatukset alkoivat harhailla odottamattomille poluille. Uneton yö vaati siis verojaan. Seuraavat tunnit Daliah vietti nukahdellen ja havahtuen milloin vaunujen tärähtäessä, milloin ollessaan valahtamaisillaan istuimeltaan. Tällöin hän aina vilkaisi ikkunasta valon määrää ja jälleen antoi leukansa pudota rintaa vasten kiskoen paksua viittaansa tiukemmin ympärilleen. Muutaman kerran hän kurottautui ikkunaan nähdäkseen olisiko maisema vaihtunut tai olisiko jokin kylä tai kaupunki sukeltanut näkyville aina kumminkin joutuen pettymään, kun vastassa oli pelkkiä puita ja lunta.
|
|
|
Post by R.C. on Apr 9, 2008 15:54:42 GMT 3
Lähtömerkin saatuaan ampaisivat vaunuihin valjastetut hevoset hyvässä järjestyksessä liikkeelle, nelistäen joutuisaa ravia halki juhlivan kansan täyttämän kaupunginraitin. Kivetyt kadut muuttuivat pian kaariportin tuolla puolen tasaiseksi tallatuksi, lumiseksi tieksi, joka vaimensi rattaanpyörien räminää ja teki matkanteosta huomattavasti mukavampaa. Vetoratsujen vauhti kiihtyi nyt ravista sulavaan laukkaan niiden kiitäessä kohti nietosten peittämien peltojen takana häämöttävää metsää. Eläinten hengitys huurusi miedossa pakkasessa ja pieniä lumipaakkuja lensi ilmaan voimakkaiden kavioiden iskemästä maasta. Taivaankaarella purjehtiva talvinen aurinko ei jaksanut enää lämmittää luomakuntaa, mutta sen säteet saivat silti hanget kimaltamaan ja kyllästämään ohitse lipuvan maiseman valkealla valolla. Nouseva päivä vaikutti valjakolla matkustamiseen kaikin puolin lupaavalta. Nuori mies veti raikasta ulkoilmaa syvään keuhkoihinsa ja antoi sen karata hiljaisena huokauksena takaisin. Siitä olikin aikaa kun hän oli viimeksi ohjastanut hevosvaljakkoa. Ajurin edessä häämötti loivasti mutkitteleva väylä ja sivuilla siinsivät kohta metsänrajan ylityttyä korkeiden havupuiden loputtomat rivit. Vaikka ympäröivä, yksitoikkoinen maisema ei tarjonnut sen erikoisempaa nähtävää, tuntui verkkainen matkustustapa silti mukavalta vaihtelulta. Hevoset osasivat noudatella tietä kehoittamattakin, joten nuorukaiselle jäi kosolti aikaa ajatteluun. Hän mietti mahtoiko neito olla hyvillään vaiko harmissaan joutuessaan matkustamaan vaununkopissa yksinään. Ainakin majatalon isäntä oli tuntunut pitäneen herran ratkaisua kummallisena, kukaties jopa hieman loukkaavana tämän ”vaimoa” kohtaan. Luultavasti kuolevainen oli kuitenkin vain tyytyväinen järjestelyyn, jossa tämän ei tarvinnut nähdä häntä edessään. Kiitollisuus ja kohteliaisuus toista henkilöä kohtaan ei tarkoittanut, että tästä olisi tarvinnut pitää, eikä velho tuntenut oloaan järin pidetyksi. Entä mahtoiko neito ihmetellä, miksi he eivät olleet siirtyneet paikasta toiseen yhtä joutuisasti kuten aiemminkin, toisin sanoen magian avulla? Temppu ei ollut yhtä helppo kuin miltä se oli saattanut ummikon silmissä vaikuttaa. Siirtokehän luominen olisi vienyt aikaa ja lisäksi velhon olisi pitänyt tehdä tarkat laskelmat, jotta kaksikko ei olisi päätynyt senttiäkään harhaan ja havainnut aineellistuvansa osittain seinän tai puun sisään. Turvallisinta olisi tietenkin ollut käyttää kaupunkeja yhdistäviä yleisiä portaaleja, mutta ne saattoivat olla yhä vartioituja ja jopa sinetöityjä. Kartanon suojaksi oli puolestaan luotu niin väkevät loitsumuurit, ettei niiden läpi tunkeutuminen olisi ollut aivan helppoa. Velho ei halunnut ottaa mitään riskejä, ja toisaalta määränpään ollessa vielä avoin ei kannattanut edetä turhan hätiköiden. Mies tiedosti edelleen, ettei hänen seuralaisensa ollut pahemmin nauttinut edellisestä kokemuksestaan. Loppujen lopuksi neito olisi kaiketi myös kysynyt asiasta, jos olisi välittänyt siitä tietää, päätteli velho mielessään. Puoldemoni oli päättänyt ajaa valjakkoa aina iltaan saakka, niin kauan kun sää jatkuisi kaksikon kannalta otollisena. Muutamien tuntien välein hän toki pysäytti vaunut noustakseen syöttämään ja juottamaan väsyneet hevoset. Samalla neidollekin tarjoutui tilaisuus hieman jaloitella ja haukata raitista ilmaa, tai nauttia runsaista eväistä, jotka oli pakattu mukaan vaunuun. Nämä seisahdukset tapahtuivat tavallisesti pienemmissä kylissä ja kestivät kerrallaan puolisen tuntia, jonka jälkeen nuori mies ilmoitti matkan jatkuvan. Hän halusi ehtiä mahdollisimman syvälle sisämaahan ennen hämärän laskeutumista. Ohitetuissa yhteisöissä ei näkynyt enää merkkiäkään mustista haltioista. Harvalukuiset asukkaat olivat sitävastoin hyvinkin ystävällisiä ja iloisia. Riemunsa aiheeksi he kertoivat sodan päättymisen ja pyysivät matkalaisia levittämään sanomaa eteenpäin. Nuorukainen ei luvannut tähän juuta saati jaata. Taival jatkoi yhä taittumistaan auringon laskiessa jo horisontin taa. Velho oli sytyttänyt vankkureissa roikkuvat lyhdyt ja luonut voimillaan pyöreän, leijuvan valonlähteen opastamaan hevosille suuntaa. Viimeisten päivänsäteiden jo kuihduttua ja kalpeiden tähtien täplittäessä taivasta hän aisti samassa jonkin liikkuvan yläpuolellaan. Nuorukainen käänsi nopeasti katseensa kohti sankentunutta pilviverhoa ja havaitsi sen raoista vilahtavat tummat varjot. Kyseessä oli selvästi suuri lentue, joka lipui matkalaisiin nähden vastakkaiseen suuntaan. Huhut pitivät siis paikkansa: Sybaresin armeija oli vetäytymässä valloittamistaan kaupungeista. Näky oli nuorelle miehelle yhtäältä tervetullut, ja toisaalta tuleva sai hänet tuntemaan olonsa levottomaksi. Velho pudisteli pienesti päätään ja siirsi katseensa taas eteensä. Kaukaisuudessa tuikkivatkin jo tiheämmästä asutuksesta kertovat valot. Perillä kaupungissa nuorukainen ohjasti hevoset tien sivuun ja hypähti joutuin alas maahan. Hän auttoi neidon ulos vaunuista, mikäli tämä oli vielä hereillä ja ehtinyt puutua paikoillaan istumiseen. Velho tosin pyysi toiselta vielä kärsivällisyyttä sillä välin kun hän neuvottelisi kaksikolle katon pään päälle. Tarkoituksena ei kaiketi ollut nyt asettua ensimmäiseen vastaantulevaan majataloon asumaan. Lopulta ongelma ratkesi kuitenkin paljon nopeammin kuin nuori mies oli uskaltanut toivoa. Hän palasi avainnipun ja omistuskirjan kera kertomaan toiselle hyvät uutiset: ”Sota ehti ajaa suurimman osan varakkaammista porvariperheistä etelään, jolloin heidän talonsa jäivät autioiksi. Sain ostettua hieman syrjemmällä kaupungista sijaitsevan aatelisten kesäasunnon, jonka edelliset omistajat tuskin palaavat enää takaisin. Rakennus on kuulemma kalustettu ja sijaitsee rauhallisella paikalla. Se on tarpeeksi etäällä, mutta ei liian kaukana.”, selvitti nuorukainen sujuvasti. ”Haluaisitko nousta loppumatkan ajaksi tuonne eteen istumaan?”, hän lisäsi huomaavaisesti. Kukaties nuoresta naisesta olisi ollut piristävämpää katsella katukuvaa paremmalta paikalta, tai sitten ei. Sää oli sentään melko leuto, joten mies ei uskonut toisen ainakaan vilustuvan. Samassa ilma olikin sakeanaan höyhenenkevyitä hiutaleita, jotka tanssivat viehättävästi lepattavien lyhtyjen valossa. Taajama, johon he olivat saapuneet, ei liennyt kooltaan niitä vaikuttavimpia. Pikkukaupunkia ympäröi tukeva paaluaita ja rakennusten materiaalina oli käytetty yhtä paljon puuta kuin kiveäkin. Jylhiä linnoja ei näkynyt mailla halmeilla, joten väestöön lukeutui tuskin kovinkaan jaloverisiä aatelisia. Paikka vaikutti sen sijaan otolliselta ponnistuskiveltä nuorille kauppiassuvuille, joista menestyneimmät olivat ostaneet hienompia huviloita asunnoikseen. Jonkin ajan kuluttua matkalaiset saapuivat kaupungin laitamalla sijaitsevaan idylliseen lehtoon, josta he löysivät luvatun majapaikkansa. Tukevista hirsistä rakennetulla kauniilla huvilalla oli enemmän leveyttä kuin korkeutta. Se vaikutti varsin ylväältä olematta silti liian pramea ja kopea. Pihapiiri ja puutarha olivat hyvin hoidetut. Huvilan läheisyydessä oli talli ja hieman kauempana häänötti väentupa. Talo olisi voinut vaikuttaa hyvinkin kodikkaalta jos sen ikkunoista olisi kajastanut valoa ja piipusta tupruttanut savua. ”Lämmitän sisätilat aivan hetkessä.”, lupasi nuorukainen auttaessaan neitoa alas vaunuista. ”Talossa vaikuttaisi olevan useampia huoneita. Voit valita niistä vapaasti mieleisesi.”, hän jatkoi noustessaan ylös terassille ja työntäessään avaimen lukkoon. Ovi antoi narahtaen myöten ja mies piteli sitä auki kunnes neito oli ehtinyt astua edellään sisään. ”Palkkaan tänne heti huomenna palvelijoita, mikäli tunnet viihtyväsi pidempään.”, lausahti velho vielä lopuksi.
(( Googlesta olisi löytynyt hienoja kuvia huviloista, mutta päätin etten linkitäkään tähän yhteyteen mitään näkemyksiä. Jääpä enemmän tilaa mielikuvitukselle. =) ))
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Apr 15, 2008 15:53:42 GMT 3
Muutama pysähdystauko tuntui hyvältä. Oli miellyttävää ojennella kankeita jäseniä raittiissa ilmassa, mutta pitempi jaloittelu ei toipilaan huimaavan olon vuoksi tullut kuuloonkaan ja sitä paitsi sydäntalven päivä oli kylmä, eikä sisällä vaunuissa hengitys höyrynnyt. Valtaosa tauoista jäi matkustajalta kylläkin väliin, sillä hänen unensa oli viimein syvää ja rentouttavaa, eivätkä nuo muutamat kohdalle osuneet kyläkeskittymät tarjonneet tarpeeksi ravintoa ruokkia väsyneen mielenkiintoa. Sen sijaan hän uneksi istuvansa suurissa hopeisissa vaunuissa, jotka leijuivat läpi silmänkantamattomien matkojen huimaavaa vauhtia kuskinaan tummanpuhuva aavemainen olento. Unessa hän oli matkalla vieraaseen paikkaan, jonne kumminkin oli kiire ja jonne neito halajasi päästä pian, sillä tuolla matkan päässä odottaisi jotain suurta ja hienoa. Ja Daliah seisoi hopeisissa vaunuissa ja antoi tuulee tuivertaa hiuksissaan katse kauas eteen tähyten; hän tunsi lentävänsä. Samassa vaunut vaihtuivatkin suureen hopeiseen alukseen, joka seilasi kuunsiltaa pitkin keskellä tyyntä merta. Uni oli rauhallinen, vaikkakin täynnä odotusta, joka ei tosin koskaan saanut päätöstään, sillä jokin alkoi häiritä rauhallista lepoa. Aivan kuin joku tai jokin olisi yrittänyt häntä huhuilla. Samalla tavalla kuin lapsi tietää äitinsä häntä nyt katseellaan etsivän, kuvitteli neitokainen jonkun ikäänkuin etsivän häntä. Tai jos ei suoraan sanottuna etsivän, ikäänkuin tunnustelevan tai kutsuvan luokseen. Kummallinen unen levottomaksi sekoittanut tunne kumminkin keskeytyi ja matkustaja havahtui hereille äänimaailman ympärillä muuttuessa ja matkanteon selvästi hidastuessa. Daliah räpytteli hitaasti ja käänsi päätään ikkunaa kohti. Katse terävöityi hetkessä, sillä nyt se tavoitti isomman rakennuksen, eikä mitään pikku maanviljelijän tönöä. Vaikka ulkona olikin jo pimeää, erottuivat rakennusten varjot vaunun omista lyhdyistä selvästi ja olihan rakennusten itsensäkin ympärillä roihuavia soihtuja. Daliah räpytteli silmiään ja melkein liimasi nenänsä vaunujen ikkunaan niiden nyt lipuessa hitaasti pikkukaupungin kaduilla. Ehkä tämä paikka ei poikennut kaltaisistaan sadoista millään tavoin, mutta isompi se oli kuin edelliset kohdalle osuneet asumiskeskittymät ja kaupunki tiesi aina elämää ja katseltavaa, vaikkakin vuorokauden aika osoittikin odotukset liian suuriksi. Pikainen jaloittelu todisti sen, ettei kyseessä ollut mikään viriili ja jännitystä pursuava seikkailujen keidas, mutta oikeastaan se ei ollut pettymys. Tuolla kyseisellä hetkellä Daliah tyytyi mielellään siihen tosiseikkaan, ettei joutuisi juoksemaan henkensä edestä tai keksimään valheita pälkähästä päästäkseen. Hän hymyili voipuneesti väsymättömälle kuskilleen tämän saapuessa takaisin etsimästä heille yösijaa. Daliah oli tuoksi ajaksi jäänyt seisomaan vaunun varjoihin hengittämään pikkupakkasen kirpeää ilmaa, joka tuntui puhdistavalta. Nuorukaisen uutiset saivat osakseen pienen nyökkäyksen, mutta kun keltaiset silmät eivät nähneet, kohosivat nuoren naisen kulmat korkealle. Nuori herra oli ostanut… Siis todella lunastanut omakseen rakennuksen täältä. Ääneti tyttö nousi kuskinpankolle istumaan ja kietoi paksun viittansa tiukasti ympärilleen. Matka läpi uinuvan kaupungin kertoi omaa kieltään siitä, millaista väkeä ja miksi sinne oli asettunut: keskusaukiolle saapui neljältä ilmansuunnalta tie, jotka kaikki näyttivät jatkuvan kauas pimeään. Tämä oli siis perinteinen kaupankäyntikeskus ja levähdyspaikka. Siitä kuinka keskeiset tiet täällä kohtasivat, ei Daliah osannut sanoa mitään, mutta isokokoisia rakennuksia oli useammassa rivissä, melkeinpä jopa kortteleissa, eli paikassa pärjäsi muullakin kuin maanviljelyllä. Kauaa heidän ei tarvinnut pysähdyspaikaltaan matkata paaluaidan toiselle puolelle, kun nuori kuski jo kääntyi erään huvilan eteen vievälle pikkutielle. Rakennus nuokkui pimeänä paksuun lumivaippaan kietoutuneiden puiden keskellä. Kaikkialla oli täysin hiljaista, mitä nyt hevoset hörähtelivät silloin tällöin. Ja sen verran lunta oli huvilaan kulkevalle tielle kerääntynyt, ettei ollut vaikeaa päätellä talon olleen hiljainen jo pitkään. ”Onpas iso…” Daliah kuiskasi laskeutuessaan alas. Hän jäi eksyneen näköisenä seisomaan niille aloilleen ja katseli suurta rakennusta edessään. Tietoa mahdollisesti palveluskunnasta sai neidon kääntymään hiukan kysyvä ilme kasvoillaan huvilan uuden isännän puoleen. Olihan kyllä totta, etteivät he keskenään noin suurta rakennusta ylläpitäneet, mutta oliko mokomaan edes tarvetta? Eikö toinen halunnutkaan palata kartanoonsa, jota Daliah piti nuorukaisen kotina ja jonne oli olettanut matkan alkaneen? ”Niin. Näyttäähän se oikein mukavalta.” Hän hymyili varovasti kietoessaan jälleen tiukemmin viittaansa ympärilleen ja lähtiessään kahlaamaan kohti rakennuksen suuria ovia, jotka pian totesi lukituiksi. Uusi orpo, säikähtänyt ilme sai pian avaimen kiertymään lukossa ja pieni naisenalku pääsi pujahtamaan sisälle pimeään aulaan. Muutama kynttilä syttyi nopeasti ja yhden niistä ympärille kiertyivät tytön käsineettömät sormet. Aula oli matala, sen päällä oli varmasti toinen kerros, johon leveät, kiertyvät portaat veivät. Portaikon kaiteet oli veistetty suurella taidolla ja ne oli koristeltu mielikuvituksellisilla koristeleikkauksilla. Sen kummemmin odottamatta nuorukaista lähti tyttö nousemaan portaita. Toinen oli luultavasti mennyt laittamaan hevoset talliin tai etsisi tulisijoja joihin sytyttää valkea ja niitä Daliah voisi löytää ylhäältä ja näin vähän auttaa. Yläkerrassa sijaitsisi toinen suuri, mutta matala aula, jonka huonekalut oli peitetty valkeilla kankailla, joista muutaman vieras kiskaisi sijaan nähdäkseen mitä alla piileskeli. Aulasta lähti kaksi käytävää päinvastaisiin suuntiin ja niiden seiniä puhkoi muutama ovi siellä täällä, kumpikin käytävä päättyi suuriin parioviin. Jokaiseen huoneeseen tutkimusmatkailija ei kurkannut, mutta nopeasti oli pääteltävissä, että huoneet olivat joko makuukamareita tai jonkinlaisia oleskelu- tai työhuoneita massiivisine pöytineen. Daliahin oli ikävä kyllä pian laskeuduttava takaisin alas ala-aulaan, sillä vaikka hän löysikin useita tulisijoja, ei hänellä ollut puuta polttaa tai tuluksia, millä saada valkea aikaan. Takaisin alas päästessään yritti hän erottaa suuntaa, mihin nuori herra olisi mennyt. Yläkerran tutkiminen yhden kynttilän valossa vielä onnistui, sillä jokaisessa huoneessa olivat verhot auki ja soivat hiukan talviyön valoa sisälle mutta tämä alakerta näytti pilkkopimeältä. Olikohan tuolla ikkunoita ollenkaan, vai oliko ne vain verhoilla peitetty?
|
|
|
Post by R.C. on Apr 17, 2008 15:26:46 GMT 3
Huonekalujen määrästä ja kunnosta päätellen huvilan edellisten asukkaiden oli täytynyt lähteä kodistaan kovalla kiireellä, raaskiakseen jättämään näin paljon arvokasta omaisuutta jälkeensä. Korkeat, kultakehyksiset peilit loivat heijastuksia riisutusta rakennuksesta, jonka painavin irtaimisto jökötti yhä tummina siluetteina paikoillaan. Makuukamarien katetut sängyt olivat siististi sijatut ja lipastojen laatikoista löytyi pinkoittain lisää puhtaita liinavaatteita. Muodottomia aaveita muistuttavat valkeat suojakankaat varjelivat muhkeita kalusteita pölyltä ja näivettymiseltä. Muuton merkkien vastapainona näkyi huoneissa kuitenkin myös monia eletystä elämästä kertovia yksityiskohtia, kuten hiuskampoja, kenkiä ja lasten leluja, jotka vahvistivat entisestään vaikutelmaa perheen hätäisestä paosta. Syykin lieni aivan ymmärrettävä, mikäli olisi arvannut kaupungin joutuneen sodan jalkoihin ensimmäisten joukossa. Mukaan oli lähtenyt vain kaikkein rakkain ja tarpeellisin tavara ja omaisuus, kuten hienoimmat korut, viinit, vaatteet, sukulaisten muotokuvat, hevoset ja tietenkin oma henkikulta. Kuuliainen palveluskunta oli seurannut herrasväkeä. Neidon astuttua portaikkoon oli nuorukainen jatkanut matkaansa peremmälle huvilan ensimmäiseen kerrokseen. Velho kävi kulkiessaan lävitse keittiön, tilavan ruokailusalin ja oleskeluhuoneen, pysähtyen näistä jälkimmäiseen. Jykevässä takassa oli kasa puoliksi palaneita halkoja, jotka hän päätti heti alkuun sytyttää valaakseen koleaan tilaan hieman lämpöä. Roihahtavan valkean valossa nuori mies kääntyi katselemaan paremmin ympärilleen. Hän havaitsi liekkien loimussa piirtyvän lepo- ja seurusteluhuoneen kodikkaammaksi kuin useimmissa muissa aatelistaloissa. Korkeaa kirjahyllyä ei oltu ehditty tyhjentää ja kiiltävää parkettia verhosivat vielä pehmeät, kirjavat matot. Huonetta kiertäessään ja tulta kynttelikköihin levittäessään joutui nuori mies väistämään lattialla seisovaa, puusta veistettyä keinuhevosta. Jouhista nivottuine häntineen ja harjaksineen sekä nahkasta parkittuine ohjaksineen kaikkineen se vaikutti hyvin taidokkaasti tehdyltä. Mies saattoi miltei kuvitella silmissään, kuinka suurta iloa lelun omistaminen oli jollekulle pienokaiselle tuottanut. Velho kohotti huomionsa hylätystä hummasta jatkaakseen verkkaisesti matkaansa. Miehen katse viivähti hetken pidempään huoneen laidalla seisovassa tyylikkäässä flyygelissä, ja hän liu'utti ohimennen sormiaan sen kiiltävänmustalla pinnalla. Nuorukainen ei kuitenkaan kokenut enää kiusausta kajota kannen alla vartoviin koskettimiin, toisin kuin niin usein aiemmin. Tässä soittimessa ei ollut menneisyyden haamuja aistittavissa, saati sävelten siivittämää lohtua tarjolla, mikä tuntui lähinnä helpottavalta. Ensimmäistä kertaa moniin vuosiin nuorukaisen halu ja tarve olla todella hereillä voitti houkutuksen vajota vain valheellisiin mielikuviin siitä, mitä hän oli joskus menettänyt. Takasta kantautuva terävä risahdus sai miehen kiiruhtamaan yhä eteenpäin. Puuta tarvittiin pian lisää jotta tuli ei pääsisi sammumaan, mutta ylimääräisiä halkoja ei näkynyt missään. Kukaties niitä löytyisi talon kellarista, päätteli velho ja joudutti askeleitaan kohti hämärää aulaa. Neitoa ei tässä vaiheessa näkynyt vielä paikalla, joten arvatenkin tämä tutki yhä huvilan ylempiä huoneita. Velho ei jäänyt odottelemaan vaan laskeutui alas kivisiä askelmia, päätyen hetkisen kuluttua rakennuksen pohjakerrokseen. Pikainen silmäily kertoi tilan tyhjennetyn huolellisesti ennen asukkaiden lähtöä, mikä lieni toki tuholaisten kannalta järkevää. Pari lihavaa viinitynnyriä jökötti enää kellarin nurkassa ja telineessä oli jokunen halvempaa vuosikertaa edustava pullo. Kellariin oli kätevästi rakennettu kaivo, jonka kannen alta kuului sulana virtaavan veden solinaa. Kaikista eniten velhoa ilahdutti kuitenkin paljaan lattiapinta-alan laajuus, joka vastaisi luultavasti hyvin hänen tarkoituksiaan. Nuorukainen kumartui sivelemään hajamielisesti rosoista kiveä, johon hän kuvitteli kaikessa rauhassa luovansa siirtokehän ja nopeuttavansa siten matkaamista paikasta toiseen. Tämä vaihtoehto tosin riippui pitkälti hänen seuralaisestaan. Mikäli neito ei viihtyisi huvilassa yhtä yötä kauempaa, saisi hän hylätä suunnitelmansa viikkoja vievästä hankkeesta. Kaikki ajallaan, ajatteli nuorukainen keskittyessään taas olennaiseen. Hän huomasi kellarin nurkassa kookkaan kamiinan, josta lähtevän putkiston oli tarkoitus lämmittää talon niitäkin huoneita, joissa ei ollut omaa takkaa. Vieressä oli kasa sopiviksi pilkottuja puuklapeja, joista mies nakkasi muutaman tulipesään ja sytytti ne sormenpäidensä kosketuksella. Hän tarttui kamiinan päällä olevaan rautapataan, käänsi sen ympäri ja kävi täyttämässä kaivolla, laittaakseen kohta vettä kiehumaan. Lopuksi mies keräsi puukorin sekä sylinsä täyteen halkoja aikeenaan palata takaisin yläkertaan. Hämäriä askelmia noustessaan hän havaitsi aulasta kajastavan jo tuikahduksen valoa. Hetkisen kuluttua eteishalliin nousevista syrjäisistä rappusista alkoi kantautua vaimeita ääniä. Kellarista näytti kohoavan tumma hahmo, jonka silmät heijastelivat kynttilänkajoa kuin yöllisen pedon sielunpeilit ikään. Tovin verran tuo pelottava, luonnoton katse oli tulijan ainoa pimeydessä erottuva piirre, kunnes nuorukainen ilmestyi valopiirin sisälle ja hänen kultaisten silmiensä hohde hiipui hivenen. Mikäli puoldemoni oli saanut toisen säikkymään, ei hän ainakaan itse tiedostanut tähän syytä. ”Vieressä sijaitsevassa takkahuoneessa lienee tällä hetkellä siedettävintä oleskella, kunnes kellarin kamiina saa hivenen lisää puhtia. Kestää jonkin aikaa ennen kuin yläkerran huoneissa tarkenee taas nukkua.”, ilmoitti nuorukainen vilkaistessaan merkitsevästi aulasta avautuvia pariovia. ”Laitoin vettä jo kiehumaan, jotta voimme hauduttaa siitä vaikka juotavaa. Kokonaisen talon järjestelyt vievät aikansa, mutta ainakaan ympärillämme ei ole nyt vieraita tai epäluuloisia silmiä ja korvia.”, hän jatkoi sujuvasti selvitystään. ”Saat harkita rauhassa haluatko jatkaa vielä matkaa riskeistä huolimatta, vaiko asettua pidemmäksi aikaa taloksi. En usko että ehtisimme kartanoon enää tänä talvena, ainakaan teitä pitkin...”, miehen sanat vaimenivat harkitsevaan taukoon, jonka päätteeksi hän päätti yhtä kaikki esittää vielä oman näkemyksensä: ”Luulenpa ettei sinun edes kannattaisi eristäytyä niin kauas pohjoiseen... vaikka tiedänkin kuinka hyvin tulit toimeen palvelusväkeni kanssa.” Nuorukaisen katse oli kiinteä ja vilpitön hänen lausuttuaan julki mielipiteensä. 'Sinun hiuksissasi hohtelee etelän lempeä aurinko ja silmissäsi siintää lauhkeiden laaksojen vehreys, eikä suinkaan pohjoisen kansan karaistunut harmaus ja mustuus kuten valtaosalla väestöstä. Olet syntynyt päiväntähden syleilyyn ja vehmaille niityille, etkä kivisille rinteille vuorten varjoon. Kesä antaa odotuttaa itseään liian pitkään siellä, minne sinut kerran vangitsin.', ajatteli nuorukainen hiljaa mielessään, kunnes tunsi syyllisyyden pistoksen ja väisti katseensa kaunottaresta, jota oli hetkisen tarkkaillut. ”Jos päätät jäädä, tarvitsemme toki palvelusväkeä. Myöhemmin voisin kutsua tänne myös rouva Marthan perheineen...”, jatkoi mies joutuin puhettaan, täyttääkseen hiljaisuuden ja hälventääkseen hieman hermostunutta oloaan. ”Siihen saakka aikasi saattaa tosin käydä pitkäksi... ymmärrän etten taida olla kovinkaan rattoisaa seuraa, mutta...”, nuorukaisen äänensävy kävi jälleen hataraksi. Velho tiedosti ettei hänellä ollut enää päteviä syitä tai mahdollisuuksia pysytellä omissa oloissaan talossa, joka oli kartanoa huomattavasti pienempi. Se olisi vaikuttanut myös erittäin epäkohteliaalta. Ei hän toisaalta halunnutkaan vetäytyä syrjään, ellei toinen sitten varta vasten olisi toivonut sitä, mutta miten kummassa nuori mies olisi muka osannut olla potilaalle mieliksi tai viihdyttää tätä...? ”Voisin kenties lukea sinulle kirjoja, jos haluat. Olen aika sujuva kertoja...” Ja mistä ihmeestä moinen ehdotus oli hänen päähänsä pälkähtänyt ja kieleltään karannut?! Nuorukaisen mielessä oli käynyt välähdyksenomainen muistikuva hetkestä, jona hän oli neitoon ensimmäisen kerran törmännyt: Tämä oli ollut polvillaan palatsin lattialla, sen korkeiden ikkunoiden alla, sylissään paksu kirja jonka sivuilla oli näyttänyt olleen lukuisia satumaisia kuvia. Jotenkin tuo näky oli yhdistynyt luontevasti niihin onnellisiin hetkiin, joita mies oli joskus viettänyt takanedustalla ja... ”Kauan sitten minulla oli tapana lukea paljon kirjoja henkilölle joka ei siihen itse... pystynyt...”, perusteli nuorukainen hieman vaivaantuneena. Mies ei ollut varma, osasiko hänen edessään seisova maalaistyttö lukea. Taito oli yhä melko harvinainen rahvaan keskuudessa. Kahden kuukauden kartanossa oleskelun aikana velho oli vältellyt niin visusti muita asukkaita, ettei hän ollut päässyt edes näin yksinkertaisesta seikasta selvyyteen. Tuolloin se ei tuntunut edes tarpeelliselta, mutta nyt mies oli ehkä tahtomattaan loukannut toista. Ja mistä hän tiesi pitikö neito ylipäätään kirjoista, vaikka olikin joskus aikansa kuluksi näyttänyt sellaista selailevan? Nuorukainen oli rakentanut ideansa vain hätäiseen mielikuvaan siitä, mikä oli jossain toisessa tilanteessa tuntunut mukavalta. ”Lienee parasta että menen hoitamaan hevoset talliin...”, vaihtoi hän lopulta mutisten aihetta, aistien kasvojensa kuumottavan ja vältellen parhaansa mukaan toisen katsetta, joka luoja ties saattoi olla mitä tahansa kummastuksesta inhoon tai närkästykseen saakka...
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on May 15, 2008 14:40:59 GMT 3
Rakennus oli todella arvokkaan oloinen. Kaikin puolin herraskainen huvila. Valtavat määrät huonekaluja, seinillä peilejä ja tauluja, vaikka niin komeilla materiaaleilla olivat itse seinätkin koristetut, etteivät ne luultavasti lisäväriä olisi kaivanneetkaan. Toisaalta ainakaan nyt yön hämärässä ei sisustus näyttänyt pröystäilevältä, enemmänkin hyvällä maulla ja riittävällä varannolla kerätyltä. Varovasti yritti nuori neito vetää kankaita huonekalujen päältä nähdäkseen mitä nuo muodottomat möhkäleet todellisuudessa olivat. Divaaneja löytyisi varmaan jokunen ja muunkinlaisia yhden hengen hemmotteluistuimia. Montaa kertaa elämässään ei Daliah ollut päässyt tuollaiselle jalkojaan lepuuttamaan, mutta nyt pehmeälle samettipäällysteelle vajoaminen tuntui ajatuksena varsin houkuttelevalta. Juuri ja juuri oli neito ehtinyt astua aulan puolelta ensimmäiseen kohdalle osuvaan tilaan, kun jo alkoi kuulla takaansa vaimeita ääni ja lepattavan liekin loisteessa hän pyörähti ympäri siristääkseen silmiään. Oli varsin selvää, ketä saattoi odottaa saapuvaksi, mutta silti sydän tuntui lyövän pari ylimääräistä hätäistä iskua, eihän sitä koskaan tiennyt mikä tai kuka tuolta alhaalta nousisi. Varsin kohteliaasti oli nuori herra tehnyt kolistellessaan portaikossa, sillä kuten jo muutamaankin otteeseen oli huomattu, olisi tuo saapuja varmasti osannut liikkua täysin äänettäkin ja varmasti aiheuttanut pahemmankin kohtauksen orvoksi olonsa muutenkin tunteneessa naisenalussa. Juuri ja juuri onnistuttiin pienoinen puistatus torjumaan, vaikka kylmät väreet juoksivatkin pitkin selkäpiitä. Huh, jos tuollainen lähinnä yönpetoa muistuttava möhkäle olisi äänettä ilmaantunut selän taakse, olisi Daliah varmasti kirkaissut ääneen, sen verran pelottavalta nuorukainen näytti nyt näkösälle sukeltaessaan. Tyttö yritti näyttää hymyilevältä ja loihtia silmiinsä jonkinlaisen lämpimän katseen, mutta tulokset tuskin olivat vakuuttavat, sen verran väsynyt ja voipunut hän yhä oli. Päätä tuntui vähän jomottavan, ehkä hiukan pyörryttikin ja aivan ehdottomasti oli todella kylmä. Kynttilää kannatteleva käsi tuntui auttamatta tärisevän ja väri huulilla enemmänkin sinertävä kuin lempeän punainen. Pienoisista maallisista kärsimyksistään huolimatta kuunteli Daliah rauhallisesti nuoren miehen avatessa suunsa, silloin tällöin nyökkäillen tai päästellen hyväksyviä ääniä. Vaikka tämä ehdotus jäädä tähän vieraaseen ympäristöön tulikin aivan yllätyksenä, ei se toisaalta täysin negatiivinen ollut. He olivat nyt kaukana merestä ja sen sylissä maanneesta valtakunnasta ja se oli oikeastaan ainoa tärkeä asia. Muuten Daliah oli tyytyväinen mihin vain majoitusratkaisuun, kun kerran omaa selvää näkemystä kohtalosta ei ollut, kelpasi tämä paikka yhtä loistavasti kuin mikä vain muukin. Tulevaisuuden suunnitteleminen oli joka tapauksessa tässä vaiheessa niin mahdotonta, että jokainen väliaikainen ratkaisu tarjosi lohtua. Seuraa hän vain olisi kaivannut, empaattisia kasvoja ympärilleen, ja hymyä ja iloa ja ennen kaikkea naurua. Oli helppo kuvitella, että pitkä talvi tässä seurassa imisi aurinkoisesta ihmistaimesta sen vähänkin voiman, mitä koettelemusten jälkeen oli saatu kerättyä. Mutta toisaalta ainahan uusi ystäviä oli mahdollista saada ja ajatus äitihahmoksi muodostuneen rouva Marthan kohtaamisesta uudelleen sai jo osakseen innokkaamman, ehdottomasti toiveikkaan nyökkäyksen. Neito ei halunnut loukata arvokkaan suojelijansa tunteita, mutta ehkä nuori herra itsekin ymmärsi, että kaiken koetun jälkeen, olisi varsin outoa ja ristiriitaista yrittää uskoutua sydämen huolista tälle edessä seisovalle henkilölle. Oikeastaan vielä kummallisemmalta tuntui ajatus nauramisesta yhtä ääneen synkän nuorukaisen kanssa ja kuten sanottua, nauru oli jotain, mitä Daliah alkaisi varmasti pian kaivata, jos hänen siis oli mahdollista palata jälleen siksi keveäsydämiseksi luonnonlapseksi mitä oli ollut. Viimeiset sanat ennen syntynyttä hiljaisuutta oikeastaan pukivat todeksi varmasti molempien osapuolten ajatukset. Tunteiden lennokas kulku vuorten hupuilta laaksoihin oli toki tälle naisenalulle tuttua, mutta tuntui lähinnä luonnottomalta ajatella, että tämä nuori mies, joka vielä hetki sitten oli ollut kaiken pahan ruumiillistumassa tässä maailmassa, oli nyt ainoa asia, mihin oli mahdollista luottaa. Tämä tuntui läkähdyttävältä. Raskaat ajatukset tuntuivat hitaasti hiipivän takaisin jo joksikin aikaa kirkastuneeseen mieleen. Onneksi seuraava ehdotus tuntui hiukan keventävän tilannetta ja tähän asti vaiennut osapuolikin uskaltautui huuliaan raottamaan. ”Olen kyllä suuri kirjojen ystävä. Tai tarinoiden ylipäänsä.” Sanat seurasivat muutamaa kuivaa yskähdystä; jossain määrin talo oli jo ehtinyt keräämään pölyä sisuksiinsa. Ehdotus siitä, että nuori herra olisi lukenut ääneen tuntui aluksi varsin hämmentävältä, lähinnä huvittavalta. Miksi nuori mies halusi lukea ääneen? Eikö se ollut kummaa? Oliko tässä kyseessä joku kulttuurien välinen ristiriita? Ehkä siellä, mistä nuorukainen tuli, oli tapana lukea ääneen kirjoja. ”Kuulostaa kyllä mukavalta.” Daliah sitten päätti vastata melko neutraalisti, eikä alkanut sen kummemmin tiedustella motiiveja tällaiseen tekoon. Hänellä ei käynyt mielessäkään, että toinen saattoi epäillä hänen omaa lukukykyään. Vaikka taito ei ollutkaan ehkä niitä tavallisimpia, oli se hänelle itsestäänselvyys, olennainen osa minuuttaan. Olisi ollut täysin tytön luonteen vastaista kuvitella elämää ilman lukutaitoa. Hän tuli yhdestä kotikylänsä varakkaimmista perheistä, joten niin luku- kuin alkeellinen laskemistaitokin oli tarttunut siinä kun veli oli saanut tarkempaa opetusta ja ylipäänsä hänen kotikylässään varsin moni osasi lukea, ainakin ne jotka halusivat. Kirjoittaminen oli sitten eri asia, siihen ei koko pikku taajamassa kyennyt kunnolla kuin kaksi ihmistä. Totta kai kirjoittaminen kävi hitaasti kirjoista merkkejä kopioimalla, mutta miksipä kukaan olisi sellaista tehnyt? ”Mene vain. Minä menen vaikka katsomaan sitä vettä.” Neidon äänensävy ei ainakaan antanut syytä epäillä mielipahaa tai ollut muutenkaan hyytävä. Oli mukavaa saada jotain muuta ajateltavaa ja lämmin juoma tekisi nyt varmasti terää. Hän pyörähti kannoillaan ja lähti päättäväisesti astelemaan jonnekin päin rakennuksen alakertaa vilkaisematta enää taakseen. Todellisuudessa hän ei enää alkuunkaan muistanut minne vesi oli laitettu kiehumaan, mutta eiköhän kuplivan veden ääni sitten johdattaisi luokseen, niin kuoleman hiljaista talossa oli, että silmien räpyttelynkin saattoi kuvitella kuulevansa. Alakerran huoneissa huonekaluja tuntui olevan tuhatmäärin enemmän kuin yläkerrassa, eikä hämäränsokea tyttö voinut laittaa vastaan muutamalle manaukselle jotka seurasivat napakkaa potkua johonkin kynnykseen tai kyynärpään kolahtamista kohdalle osuneeseen huonekaluun. Mutta kovin pitkää tutkimusmatkaa ei jouduttu tekemään, sillä jo iloisesti pulppuava kuparipata löytyi vain muutaman harha-askeleen jälkeen, eikä valkean voimakas kajo olisi voinut olla selvempi johtolanka. ”Ihanaa…” Daliah huoahti ja hengitti pitkään vesihöyryä tulisijan ympärillä, jonka jälkeen hän putosi lattialle istumaan, nojatakseen selkäänsä jo aavistuksen lämmenneeseen tulisijan muuriin. ”Alan varmaan tulla vanhaksi…” Hän voihkaisi oikaistessaan jalkansa ja potkaistessaan jalkineet niitä suojaamasta. Vähän varoaita alkoi oitis palella, mutta se oli pieni vero maksaa kipeiden koipien saadessa nyt hengittää ja levätä. ”Tai sitten se olet sinä joka minua vanhentaa.” Hän hymähti ja laski kätensä vatsalleen. ”Selkäni on varmaan keväällä käyrä kuin vanhalla akalla ja jalat lättänät kuin ankalla. Ja saat kuulla siitä sitten loppuikäsi.” Vihreä katse lipui alas pitkin edessä jököttävän massiivisen tuolin selkänojaa sinne minne käsikin oli laskeutunut. Kyllä hänellä selvästi oli vatsa. Kesällä ei tuossa ollut sijainnut tuollaista kumpua. Ja kyllä hän tunsikin olonsa erilaiseksi. Vaikka välillä tulikin kylmä, tuntui tuossa kohtaa aina sellainen jännittävä lämpö, joka aina tietyin välein säteili sydämen iskujen tahdissa jäseniin. Tilanne oli kyllä kaikkea muuta kuin idylli. Tai no toisaalta ulkopuolisen silmään homma olisi saattanut näyttää olevan täysin hallinnassa. Nuori pari valtavassa herraskaiskartanossa, lapsikin tulossa. Ei ihme, että olivat siellä majatalossakin saaneet väärän kuvan. Daliah itse ei asiaa nähnyt, mutta majatalon työntekijöiden silmään he kaksi olivat olleet kuin paratiisissa yhteenliitetyt; nuori voimainsa tunnossa vaimoaan suojellut aatelisherra ja herkkähipiäinen kuin lasista veistetty nuorikkonsa, saapuivat yön pimeydestä taivaalta kuin suoran jostain tarusta. Erikoista kyllä, ei Daliah itse nähnyt tätä näytelmää, hän oli liikaa sisällä omassa tragediassaan; vai olisiko ehkä pitänyt puhua farssista? Muuri selän takana tuntui suloisen lämpimältä ja rentoutti matkan jäykistämiä lihaksia. Oikea käsi silitteli raukeasti vatsaa. Silmät painuivat kiinni. Oikeastaan ei nukuttanut, olo vain oli raukea. Huomaamattaan nuori nainen alkoi hyräillä, hyvin matalalla äänellä. Sävelellä ei ollut väliä, kunhan jotain ääntä piti. Tokihan sävel oli juuri se sama, minkä neito oli kuullut Perionin ulkopuolella kesän lopulla, mutta sitä hän ei itse edes huomannut. Kun nuori mies lopulta paikallistaisi lattialle voipuneen oli uni jo löytänyt uhrinsa, joka oli hitaasti valunut lattialle tulisijan eteen.
|
|
|
Post by R.C. on May 20, 2008 17:18:00 GMT 3
Hieman hätiköiden tehty tarjous hävetti nuorukaista entistäkin enemmän hänen käsittäessään, ettei nuori neito ollut suinkaan jäänyt sivistyksestä vaille, vaan kertoi jopa nauttivansa kirjoista. Maalaistytön lukutaito ei siis selvästikään rajoittunut vain kodinhoidon tai kaupankäynnin kannalta olennaisten termien tuntemukseen, nimitysten kuten ”sokerin” ja ”suolan” erittelyyn toisistaan – taito, jota monissa pienemmissä pitäjissä pidettiin jo sangen riittävänä. Pätevät opettajat olivat rahvaan keskuudessa harvassa, ja hyvien kirjojenkin arvoa mitattiin yhä kullassa. Harvempi vähempiosainen nainen saattoi hankkia itselleen kunnollista koulutusta, ja moni jätti sen tekemättä varallisuudesta riippumatta. Mihin muka kyökissä ikänsä häärivä emäntä, herrasväkeä passaava piika tai miehensä varoilla elävä aatelisrouva olisi kovin kummoisia kykyjä kaivannut? Aikalaisessa yhteiskunnassa eli edelleen hyvin yksipuolisia käsityksiä siitä, millaiset roolit ja tarpeet eri sukupuolille oli syntyessään määrätty. Toisaalta puoldemonin oletus valtaväestön tavoista ja taidoista juonsi juurensa jo useamman sukupolven takaa. Viimeksi kuluneiden vuosisatojen aikana hänen ei liiemmin ollut tarvinnut kiinnittää huomiota tavallisen kansan sivistyksen tasoon. Tarkemmin ajatellen julkiset kirjastot olivat kyllä yleistyneet suuremmissa kaupungeissa, eikä kirjallisuus täten ollut enää vain yksityisten keräilijöiden tai vaikutusvaltaisimpien tahojen, kuten akatemian, velhoneuvoston tai papiston, käytössä. Aatelissukujen rinnalla kilpaili jo vaurastuneita tilallisia ja kauppiasperheitä, joista valveutuneimmat ammensivat hekin osansa kulttuurin aarreaitasta. Kukaties nuorimies itse olikin vain vanhanaikainen kuvitellessaan, ettei maalta kotoisin oleva neito ehkä osaisi sujuvasti lukea. Niin tai näin, olisi hän silti voinut harjoittaa edes hitusen oveluutta ja selvittää asian laidan jollakin toisella, epäsuoremmalla tavalla, sen sijaan että meni latelemaan omituisia ehdotuksiaan. Kyseessä oli ilman muuta ollut myös tahaton lipsahdus, sillä eihän nuorukainen tosissaan tarkoittanut vähätellä kaunotarta, tai verrata tätä sokeaan, kuolleeseen vaimoonsa. Fiksuimmat ideat juolahtivat yleensä päähän vasta kun vahinko oli ehtinyt jo tapahtua. Kaikeksi onneksi neito ei kuitenkaan vaikuttanut loukkaantuneen näistä harkitsemattomista sanoista, vaan kuittasi kummallisen ajatuksen kuin rennolla olankohautuksella. Nuorimies huokaisi sisimmässään helpotuksesta ja nyökkäsi toiselle pienesti, samalla heiveröistä hymyä huulilleen hakien. Hän seurasi vaaleaverikön pontevaa lähtöä kunnes käännähti itsekin ympäri ja suuntasi kulkunsa ulkoilmaan. ’Hän ei taidakaan olla ihan tavallinen maalaistyttö...’, huomasi velho ajattelevansa, kahlatessaan syvässä hangessa kohti vaunuja. Hän tunsi suurta ihailua kaunottaresta huokuvaa hiljaista tarmoa kohtaan, siitäkin huolimatta miten paljon neito oli yhdessä yössä menettänyt, ja kuinka raskaat pakoa seuranneet päivät olivat tälle olleet. Tapahtuneen täytyi yhä kalvaa tulevaa äitiä, vaikka tämä yrittikin urheasti hymyillä ja myötäillä synkän seuralaisensa mielipiteitä. Neito oli jälleen kerran osoittanut harvinaisen suurta mukautumiskykyä, kuten joskus aiemminkin kartanossa, jossa tämä oli sentään voinut elätellä toivoa onnellisesta sadusta. Mahtoiko kaunotar kaiken kokemansa jälkeen vielä täysin ymmärtää, ettei hänen elämänsä mies tulisi enää koskaan takaisin? Hetkisen ajatus totuuden kieltämisestä ja mahdollisista alitajuisista odotuksista kylmäsi nuorukaista, ja hän pysähtyi vilkaisemaan takanaan kohoavaa rakennusta. Oliko häneltä jäänyt jotakin olennaista huomaamatta? ’Daliah voi olla hyväuskoinen, mutta tyhmä hän ei ole. Neidolla on vain poikkeuksellisen avara ja lannistumaton luonne, toisin kuin monilla muilla ihmisillä...’, päätyi hän silti lopulta arvelemaan. ’Ihan kuin olisin kuullut vastaavaa aiemminkin.’, tuhahti Cãrpãthíãn tunkeileva ajatus samassa velhon pään sisällä. Nuorukainen rypisti kulmiaan ja kirosi hiljaa huolimattomuuttaan, jätettyään mielensä liian avoimeksi. ’En tiedä mitä yrität vihjata...’, hymähti hän vaimeasti, ajaen mokoman henkisen iilimadon äkäisesti tietoisuudestaan. Amuletti ei kuitenkaan suostunut vaikenemaan: ’Mikset samantien näyttäisi hänelle sarviasi ja katsoisi, riittäisikö tytönhupakolla sinulle suvaitsevaisuutta? Kukaties hirviöt ovat oikeasti hänen makuunsa. Vai luuletko lordin vietelleen likan sittenkin pelkällä silmänlumeella?’ ’Kuvitteletko minun todella olevan täällä vain käyttämässä hänen heikkouttaan hyväkseni?!’ ’Mikä ettei? Voisit ottaa vinkistäni vaarin ja ruveta taas vaihteeksi ajattelemaan myös itseäsi. Tyttö ei oikeastaan ole hullumman näköinen, vaikka onkin varmasti tyhmä kuin saapas. Suotakoon se hänelle anteeksi. Sitä paitsi, muiden silmissä taidatte jo kaikki kolme olla kuin yhtä suurta perhettä: huikenteleva tytönhupakko, puoliverisyyden irvikuva ja arkkidemonin syntymätön äpärä. Sangen herttaista. Huomaathan kuinka hartaasti toivon vain parastasi?’, piruili riipus pahanilkisesti. Nuorukainen puri hammastaan ja hillitsi ties kuinka monetta kertaa halunsa viskata amuletin lähimpään jorpakkoon. ’Hyvin jalomielistä tosiaan.’, hän kivahti sarkastisesti. ’Jos välttämättä haluat olla avuksi, muistuta että lukitsen sinut johonkin mistä en kuule ääntäsi.’ ’Pah, suotta vaivaudut. En jaksa katsella kuinka te kaksi leikitte täällä kotia.’, kuittasi Cãrpãthíã halveksuen. ’Yhtä hyvin voisin horrostaa seuraavat sata vuotta nyt kun rasittavat seikkailut kanssasi ovat ohitse. Parempi siis jättää minut rauhaan, sillä en viitsisi ihan lähiaikoina järjestää sinulle reissuja Helveticaan.’ ’Lepää rauhassa kuin vainaja.’, murisi nuorukainen äkeissään. Amuletti osasi aina tarkastella tilanteita nurinkurisimmalla mahdollisella tavalla, eikä hän jäisi kaipaamaan kieron olennon mielipiteitä. Päänsä hiljennyttyä viimein vierailta vaikutteilta tarttui nuori mies toista valjakkoa johtaneista hevosista suitsista, ja lähti ohjaamaan koko nelikkoa kohti tallia. Taivaalta pyrytti yhä tiheämmin lunta, mikä teki taivalluksesta hankalampaa ja hitaampaa. Samottuaan tiensä sankan hiutaleverhon halki perille, irroitti puoldemoni hevoset yksi kerrallaan aisoista ja talutti ne peremmälle hämärään talliin. Hän ohjasi eläimet pilttuisiinsa, riisui nämä valjaista ja täytti seimet nurkassa lojuvasta kaurasäkistä, jonka sisältöä hiiret eivät vielä olleet ehtineet anastaa. Tallissa oli tasaisin välimatkoin lyhtyjä, jotka mies oli ohikulkiessaan sytyttänyt, mutta lepattavan valon lisäksi ne eivät valaneet tilaan juuri lämpöä. Onneksi seinille lyödyissä koukuissa riippui rivi paksuja loimia, jotka pitäisivät hevoset yön yli lämpiminä. Ensin elikot ansaitsivat kuitenkin hieman huolenpitoa, sillä olivathan ne juosseet koko päivän läpeensä. Niinpä hän tarttui siekailematta sukaan. Hummien lyhyttä karvaa harjatessaan nuorukaisella oli taas kosolti aikaa ajatella tulevaa. Tärkeintä olisi nyt huolehtia neidon toimeentulosta ja terveydestä, niin henkisestä kuin fyysisestäkin. Missään nimessä kantavaa äitiä ei voinut jättää oman onnensa nojaan, muussa tapauksessa seuraukset olisivat voineet olla hyvinkin synkeät. Toisaalta nuorimies ei voinut kieltää, etteikö hän olisi itsekin nauttinut vastuunsa mukanaan tuomasta vaihtelusta: Vieraiden ihmisten kohtaaminen kylissä ja kaupungeissa oli tuntunut oudolta mutta mukavalta. Jopa pelkkä vaunuilla ajo halki talvisen mantereen oli saanut hänet hetkittäin tuntemaan aitoa iloa. Eikö puoldemoni ollut kaivannut juuri yksinkertaista elämää tavallisen kansan keskuudessa? Nuorukainen pelkäsikin nauttivansa liikaa viime aikoina kokemastaan muutoksesta. Ristiriitaiset tyytyväisyyden ja syyllisyyden tunteet riivasivat yhä hänen sisimpäänsä. Tarvitsiko hän suojelijan ja tukijan rooliaan enemmän kuin neito häntä? Entä muistiko maailma yhä hänen lukuisat rikoksensa? Tulevaisuutensa osalta velho tiedosti olevansa lähes yhtä tuuliajolla kuin tuleva äitikin. Oikeuden toteutuminen oli tarjonnut hänelle vain ohikiitävää lohtua, sillä se oli samalla vienyt mieheltä myös elämän tarkoituksen. Lempeä Lunatariatha oli suonut synninpäästön surmansa saaneen perheen puolesta – jumalattaren lausumina anteeksiannon sanoissa oli todella ollut jotakin vapauttavaa. Mutta kumpi oli lopulta parempi vaihtoehto: sielua jäytävä tuska vaiko sen kaikuva tyhjyys? Viimeistä loimea nostaessaan nuorukainen oli tehnyt päätöksensä: Hän toimisi täysin neidon ehdoin ja varoisi viipymästä paikalla pidempään kuin tarpeellista. Hän ryhdistäytyisi ja auttaisi kaunotarta toipumaan siksi eloisaksi ja sisukkaaksi henkilöksi, jonka oli kerran palatsista kaapannut. Hän soisi myös itse nauttivansa tästä elämäntavasta, niin kauan kuin se olisi soveliasta. Puoldemoni aavisti kyllä pettävänsä itseään, ja hän arveli kärsivänsä kaikista kanssakäymisistään vielä myöhemmin. Se olisi kuitenkin sen ajan murhe. Taloon palattuaan velho keräsi ovensuuhun jättämänsä halot kainaloonsa ja kantoi ne puukorin kera edelleen takkahuoneeseen. Täältä hän löysi tulipesän muuria vasten väsähtäneen neidon ja nosti tämän hellävaroen yhdelle divaaneista, peitellen nukkujan lämpimällä huovalla. Tuikattuaan vielä pari klapia takkaan hän poistui huoneesta hoitamaan talon muita tulisijoja. Aamuun mennessä koko rakennus tuntuisi jo paljon asuttavammalta...
***
Pienten, arkisten asioiden loksahdellessa vähitellen kohdalleen alkoi elämä huvilassa tuntua jokseenkin mutkattomalta. Saapumista seuranneena päivänä nuorukainen oli hakenut vaunuihin jääneen, yön kylmyydessä hyvin säilyneen eväskorin sisään, ja laittanut siitä neidolle aamiaista. Hän oli valjastanut hevoset ja tarjonnut toiselle mahdollisuutta lähteä mukaansa kaupunkiin. He tarvitsivat vähintään lisää ruokaa, vaatteita ynnä muita tarpeita. Samalla reissulla nuori herra oli jättänyt ilmoituksen palvelijoille ja rengille avoimesta pestistä, ja neuvonut kauppiaita myymään neidolle hänen laskuunsa, milloin tämä päättäisi lähteä yksinään ostoksille. Iltaan mennessä huvilalle oli ajautunut lähes kymmenkunta toiveikasta paikanhakijaa, sillä valtaosan yläluokasta paettua kaupungista tuntui palveluskunnasta olevan yllin kyllin tarjontaa. Velho antoi neidon valita mieleisensä apulaiset. Paikalliset piiat tosin vaikuttivat paljon tietoisemmilta asemastaan ja tarkemmilta etiketin mukaisista tavoistaan kuin kartanoa hoitaneet sisarukset, joille isäntä ei ollut pahemmin viitsinyt pitää huutia. Käyttäytymissäännöistä piittaamaton emäntä saatettiin pahimmillaan kokea hämmentävänä. Enää nuorukainen ei kuitenkaan pyrkinyt jättämään seuranpitoa vain palveluskunnan vastuulle. Jo ensimmäisenä aamuna hän oli seisonut peilinsä edessä tuijottamassa juroa olemustaan, tuumaillen samalla kuinka voisi vaikuttaa vähemmän synkeältä muiden silmissä. Velho oli jopa loihtinut hiuksensa hetkeksi tummiksi vain kokeillakseen, oliko hän vuosisatoja takaperin näyttänyt vähemmän oudolta kuin nykyään. Värinvaihdos ei tuntunut lainkaan hassummalta, mutta hän päätti luopua siitä lähes samantien. Neito olisi luultavasti vain kummastunut, jos edellisenä iltana vitivalkeissa hiuksissa poistunut miekkonen olisi seuraavana aamuna palannut sysimustassa tukassa. Ulkonäkö lieni joka tapauksessa sivuseikka, siinä missä käytös oli paljon olennaisempi tekijä. Ja niin hullulta kuin se tuntuikin, oli nuori mies yrittänyt onnellisten muistojen voimalla harjoitella jälleen hymyilemään. Tuloksena oli kuitenkin ollut vain suupielien säälittävää nykimistä tai lähinnä tuskainen irvistys. Lopulta velho oli turhautunut koko naurettavuuteen ja marssinut yrmeänä ulos huoneestaan. Tuskinpa teeskentely olisi sittenkään toisen mielialaa parantanut. Pidemmän päälle nuorukainen sai kuitenkin huomata, ettei hän tarvinnut sen kummempia konsteja sujuvaan seuranpitoon. Aluksi kaunottaren kanssa jutustelu tuntui toki kankealta, ja toisinaan takkahuoneeseen lankesi kiusallisia hiljaisuuksia. Vähitellen velho alkoi kuitenkin ymmärtää ja tuntea neitoa paremmin, ja samalla hän yllättyi kuinka valveutunut tämä oikeastaan olikaan. Maalaistyttöhän oli ehtinyt lukea jo ison liudan opuksia elämässään, ja mistä tällä ei ollut omakohtaisia kokemuksia, sen hän korvasi usein runsaalla mielikuvituksellaan. Kirjoista tai niiden käsittelemistä aiheista ei lopulta ollut kovinkaan vaikeaa aloittaa pitkiä ja vivahteikkaita keskusteluja. Puoldemoni puolestaan oli käynyt useimmissa niistä paikoista, joista toinen oli ainoastaan lukenut tai kuullut, eikä hänelle tuottanut vaikeuksia kertoa tarinaa jos toistakin matkoistaan. Silloin tällöin, kun kertomukset sivusivat kipeitä muistoja, saattoi mies kuitenkin vaieta ja vaikuttaa hyvin vaivaantuneelta. Edesmennyt perhe oli myös yksi aiheista, joista hän ei mielellään puhunut. Ensinnäkään velho ei tieten tahtoen halunnut repiä auki vanhoja haavoja, ja toisekseen oli hienotunteisempaa jättää puhumatta tragediasta, johon molempien tuntema valtias oli antanut käskyn. Enimmäkseen ajoittaiset hiljentymiset tuntuivat kuitenkin johtuvan nuorukaisesta itsestään. Syyllisyyden määrästä päätellen hän saattoi hyvinkin olla sama ’Kerpeera’ , jonka kamalista teoista neitokin oli voinut kuulla huhuttavan. Pohjimmiltaan mies ei silti vaikuttanut järin ilkeältä, ja paremmin tuntien häntä olisi voinut olla hyvinkin vaikeaa yhdistää yhteen historian pelätyimmistä murhaajista. Liekö neidon turhia kursailemattomalla luonteella ollut siihen vaikutuksensa, muuttui nuorukainen olemukseltaan vähitellen vapautuneemmaksi, ja lopulta hän osoitti osaavansa myös hymyillä, ja ajoittain jopa nauraa. Ennen kaikkea hänen seurassaan saattoi viihtyä, niin mahdottomalta kuin se oli alun perin tuntunutkin, eikä vähintään miehen omasta mielestä. Kaikissa asioissa puoldemoni ei toki ollut paras mahdollinen kuuntelija tai vastaaja, mutta sen verran monissa kuitenkin, etteivät pimeät illat tavallisesti käyneet pitkästyttäviksi. Aamupäivisin nuorella miehellä oli tapana kadota talon kellariin, missä hän työsti hitaasti mutta huolellisesti suurta siirtymäkehää. Vaikka tiet olivat talveksi sataneet umpeen lunta, kävisi pitkien välimatkojen taittaminen jatkossa silmänräpäyksessä. Lapsen syntymään ei ollutkaan enää kovin montaa viikkoa aikaa, joten portaalin luomisessa oli pitänyt kiirettä. Velho osasi kenties lieventää epätavallisen raskauden vaarallisia sivuvaikutuksia, mutta vain rouva Martha tietäisi miten synnytyksessä tuli menetellä. Ja tänään se oli vihdoin valmis... Nuorukainen kaiversi viimeisenkin riimun ja puhalsi pölyn kevyesti pois uurteesta. Hän nousi seisaalleen katselemaan kaunista aikaansaannostaan, joka oli lähes tarkka kopio kartanossa olevasta portaalista. Kukin pieni kuvio oli täydellinen ja tarkasti paikoillaan, valmiina kanavoimaan magiaa. Nuorukainen tunsi olonsa yhtä aikaa helpottuneeksi ja haikeaksi. Luultavasti neidon illat kuluisivat nyt rattoisammin sisarusten kera seurustellen, kunhan koko palvelusperhe saataisiin paikalle. Se oli oikeastaan aika sääli...
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on May 21, 2008 15:30:03 GMT 3
Kun huvila oli päässyt aavemaisista vaipoistaan, kaikki verhot oli vedetty ikkunoista ja useissa tulisijoissa räiskyi lämmittävä valkea alkoi paikka nopeasti tuntua kotoisalta. Oikeastaan kyseessä oli varsin viehättävä rakennus, ei sellainen prameileva palatsi täynnä pelottavia veistoksia vaan turvallinen, lämmin koti. Varmasti he jotka sen olivat hylänneet, kaipasivat takaisin. Pihapiiri oli paksun hangen peitossa, eikä sen todellisesta luonnosta tai ulkonäöstä paljoa mitään erottunut, muutama pensaikko ja puu siellä täällä, mutta ajan kanssa tallautui pihapiiriin polkuja, joita pitkin saattoi raikasta ilmaa kaivannut hyvinkin astella ja rentoutua. Heti toisena päivänä joutui Daliah yhteen elämänsä oudoimmista tilanteista. Tai oikeastaan tämän elämänsä oudoimmista, jollain tavalla hän näki edesmenneen lordin kanssa vietetyn ajan niin poikkeavana muutenkin, ettei sitä laskettu normaaliksi ajaksi, se oli kuin toista elämää, toista episodia. Mutta yhtäkaikki, tuona toisena iltana sai Daliah vastuulleen valita tähän uuteen, vieraaseen kotiinsa palvelusväkeä. Aamulla hän oli herännyt divaanilta, paksun peitteen alta, harhaillut hetken vieraassa paikassa yrittäen muistaa miten ja koska hän oli tänne saapunut ja kohdatessaan nuoren herran esittänyt tälle unenpöpperössä varmasti lähinnä koomisia kysymyksiä. Samassa hiukan sekavassa mielentilassa hän oli sitten nauttinut aamiaista ja kehotuksesta valinnut yläkerrasta itselleen huoneen, minne oli jäänyt haromaan hiuksiaan nuorukaisen lähdettyä ostosmatkalle. Jostain syystä Daliah tunsi päässään jatkuvasti vähän pyörivän ja suussa maistui metalliselta. Tuntui turvallisemmalta nyt tutustua omaan pikku huoneeseen ja taloon ylipäänsä, sillä näytti siltä, että täällä kulutettaisiin jokunenkin tovi. Kun haparoivat tutkimukset eri osiin rakennusta, paitsi pelottavan pimeään kellariin, oli saatu loppuun tulikin kuin salama kirkkaalta taivaalta tämä outo tilanne. Nuori herra kutsui hänet takkahuoneeseen, missä seisoi joukko vieraita, vakavakasvoisia ihmisiä. Ensin Daliah hämmentyi, se oli helppo tulkita säikähtäneestä katseesta ja erilleen irtoavista huulista. Sitten hän tunsi kuuman punan nousevan kasvoilleen, joka ei sinänsä ollut paha asia, sillä kalpea hän oli ollut jo pitkään, ja vatsaan tuntui hulmahtavan perhosparvi kuuman aallon perässä. Kuultuaan sitten, mitä oli tapahtumassa Daliah saattoi hyvin kuvitella pyörtyvänsä tähän paikkaan. Ei hänen pitänyt olla valitsemassa piikoja, eihän ollut pitkää aikaa siitä, kun hän olisi ollut yksi noista valittavista. Missä vaiheessa tyttö oli tehnyt tällaisen sosiaalisen harppauksen? Nuoren naisen käytös oli ulkopuolisen silmissä varmasti äärettömän kummallista. Miksi kallisiin kankaisiin verhoutunut neito käyttäytyi noin nöyrästi; tuntui yhtälailla karttavan niin tulevan palvelusväkensä kuin miehensäkin katseita? Tosin ovelin silmäpari varmasti huomasi, ettei kummallakaan huvilaan asettuneista vieraista ollut yllään mitään virallistetun suhteen merkkejä; ei sormuksia, huiveja tai kaulakoruja, sillä neidon kaulassa kimalteleva arvoesine ei käynyt eräiden tapojen ja perinteiden mukaisesta aviokäädystä. Daliah oli aivan ymmällä. Miten palvelusväkeä valittiin? Mitä hänen piti valita? Yksi renki ehkä ja kaksi piikaa ja sitten joku keittiöön. Tyttö muisteli kuumeisesti rouva Marthan taloutta. Toisaalta tämä rakennus oli paljon pienempi ja toisaalta Daliah voisi kyllä itse auttaa keittiössä ja laittaa ruokaa. Apua anova vilkaisu nuoren herran suuntaan kertoi sisäisestä ristiriidasta. Oliko heidän tarkoitus esittää varakasta nuortaparia, jolloin ei olisi käynyt päinsä, että neito olisi häärinyt kyökissä? Vai oliko näiden ihmisten mielipiteillä mitään väliä vieressä seisovalle nuorukaiselle? ”Minä…” Hän yskähti ja yritti saattaa ääntään paremmin kuuluville. ”…istun tuohon ja jos yksi kerrallaan tulette sanomaan sananne?” Lause kuulosti enemmän ehdotukselta tai toiveelta kuin arvovaltaiselta toimintaohjeelta. Työn perässä tulleet saivat kertoa itsestään jotain ja sitten Daliah esitti muutaman kysymyksen. Tällaisissa työnhakutilanteissa hän oli ollut ja yritti matkia itseään kokeneempia. Rouva, joka osasi valmistaa piiraita ja stroganoffia tuli valituksi, koska hän oli hymyillyt nuorelle neidolle. Piian paikan sai nainen, joka kertoi olleensa talossa joskus aiemmin apulaisena ja tuntevansa jo paikat ja hänen avukseen tuli valituksi tyttö, jossa oli sentään jotain eloa. Renkiä ei Daliah oikeastaan osannut valita. Eikä hän ollut ollenkaan varma, että paras mies sai paikan, mutta ainakin kyseessä oli jo varttuneempi henkilö, jolla oli rauhallinen, matala ääni ja lempeä katse. Tämän tulikokeen jälkeen Daliah oli kadonnut huoneesta vähin äänin ja kaatunut vuoteeseensa aivan uupuneena. Seuraavana aamuna hän oli nukkunut pitkään, peitto vedettynä kasvojen yli.
Pian Daliah sai huomata, että ainoastaan piian apulaiseksi valitusta tytöstä oli hänelle silloin tällöin jotain seuraa. Muu henkilökunta tervehti häntä aina kohteliaasti, mutta piti etäisyytensä ja he tuntuivat lähinnä kiusaantuvan, jos heille intoutui jotain kertoilemaan. Tästä Leasta Daliah sai juttelukumppanin muutamiksi ohikiitäviksi hetkiksi, mutta aina jos joku muu henkilökunnasta näki pikku piian lörpöttelemässä emännän kanssa luotiin tyttöparkaan niin merkitsevä katse, että hän hiljaa anteeksipyydellen oitis katosi paikalta saaden nuoren emännän aina hiukan harmistumaan ja tuhahtelemaan itsekseen. Toisaalta vastoin kaikkia odotuksia, oli talon nuoresta isännästä nopeasti löytynyt uusi puoli varsin rahoittavana seuralaisena. Useina iltoina he istuivat kahdestaan takkahuoneessa juttelemassa. Eikä mennyt kauaakaan, kun sieluunsa kirjoitettu, hälle niin ominainen pulppuavaisuus otti Daliahista vallan ja ajoittain hän äityi jopa leikkisäksi kertoillessaan kodistaan ja lapsuudestaan ja karkumatkastaan linnaan ja elämästään kynttilöidenvalajana ja jonkinlaisena kirjastonhoitajan apulaisena. Tietty vedenjakaja tarinoissa oli olemassa, ajallinen muuri, jota ei ylitetty ja ilmeisestä sanattomasta sopimuksesta, ei siitä edes tiedusteltu. Nuorukainen ei ollut tuntenut tyttöä ennen näitä kaikkea tapahtumia, eikä luultavasti osannut aavistaa oliko tämä nyt täysin palautunut ennalleen, mutta hymyileväinen hänestä tuli nopeasti, vaikkei ehkä ihan riehakas. Kalpeana hän pysyi ja liikkui hitain, harkituin askelin, mutta tästä saattoi kyllä syyttää vatsassa yhä vain kasvavaa pientä olentoa. Nopeasti elämä huvilassa rutinoitui. Palvelusväki oppi muutaman erehdyksen kautta, ettei nuorelle emännälle kannattanut tarjoilla aamiaista vuoteeseen aamunkoitteessa. Jos vielä vuosi sitten Daliah olisin noussut heti ensimmäisten auringonsäteiden mukana, nyt hän nukkui pitkälle aamuun ja ilmoitti heränneensä vain ilmaantumalla keittiöön etsimään juotavaa. Nestettä hän kulutti valtavia määriä ja illalla pöydälle huoneeseen tuotu kannu oli yöllä aina tyhjentynyt niin, että useimmiten neito joutuikin nousemaan vuoteesta sillä hetkellä kun jano kävi sietämättömäksi. Muutaman kerran Daliah yritti auttaa päivällisen valmistamisessa, mutta aiheutti lähinnä kaaosta omiin tapoihinsa tottuneen keittäjättären rutiineissa, joten tästä vaihtoehdosta luovuttiin nopeasti. Muutaman kerran nuori emäntä yritti auttaa pyykkien pesussa tai puiden kantamisessa, mutta tulos oli sama kuin keittiössä. Ja jokaisen tällaisen tilanteen jälkeen paineli Daliah ulos, juoksi piiloon tallin taa ja kaatui selälleen hankeen. Se tuntui viilentävän nolona kärventyvää kehoa. Nopeasti hangessa makaamisesta tuli muutenkin tapa, sillä sitä mukaa kun lapsi kasvoi, tuntuivat kuumat säteilyt pitkin tulevan äidin kehoa kiihtyvän. Välillä tuntui kuin vatsa olisi ollut takka, lapsi polttopuut ja mitä enemmän oli poltettavaa sitä kuumempi tuli. Kammottava kielikuva, mutta tätä Daliah pyöritteli päässään maatessa lumen keskellä, useimmiten hän vielä pyörähti kasvoilleen, niin, että vatsa vähän viilentyisi. Lopulta eräänä päivänä hän avasi suunsa niin auki kuin sai ja painoi kasvonsa näin lumeen alkaen rouskuttaa kylmää, hampaita vihlovaa ainetta. Nopeasti oli huomattavissa, että heti kun jokin voimakkaampi tunnekokemus vavisteli hänen kehoaan, tuli hänen poskettoman kuuma. Välillä Daliah heräsi keskellä yötä ja vuode hänen ympärillään oli hiestä läpimärkä. Tällöin hän kierähti paksulle karhuntaljalle lattialla ja yritti saada itsensä viilenemään. Kuumetta tämä ei enää ollut, mutta jokaöinen riesa jokatapauksessa, joka tuntui niin uuvuttavalta, että oli varmasti yksi syy myöhäisiin heräämisajankohtiin. Daliah rakensi itselleen lumilinnan. Varmasti viimeinen osoitus palvelijoille pitää häntä hieman heikkomielisenä, mutta pienessä, katottomassa iglussaan hänen oli miellyttävän viileä olla ja jos päivä oli aurinkoinen, oli siellä helppo lukea kirjoja, joita tuntui löytyvän huvilan joka huoneesta, virallista kirjastoa sieltä ei löytynyt, mutta kirjahyllyjä kyllä, osa tosin tyhjennettyjä, mutta muutamia helmiäkin löytyi. Se mikä paikassa turhautti eniten oli tiedonpuute. Daliah ei yksinkertaisesti kehdannut kysellä raskauteen liittyvistä asioista keltään ja muutamankin kerran hän joutui vuodattamaan katkeria kyyneliä, jotka kohmettuivat hänen kasvoilleen ulkona pakkasessa. Välillä tuntui siltä, että jokaista lihasta särki niin, ettei hengittäminenkään ollut mahdollista, välillä tuntui siltä, että koko maailma oli häntä vastaan. Kerran Daliah sai sellaisen raivokohtauksen vuodettaan petaamaan tulleelle piialle, että tarttui koreaan lasimaljakkoon huoneensa pöydällä ja paiskasi sen seinään. Tosin tämän hän teki vasta piian poistuttua jo tehtyään työnsä, onneksi näin, sillä moisella käytöksellä olisi varmasti ajanut palvelusväen pois ikuisesti. Korviahuumaavaa räsähdystä hän oli selitellyt kompastumisella, jälkikäteen, jahka oli saanut aikansa kihistä huoneessaan, ja kiroilla. Kerran Daliah raivostui hevoselle, jota hän oli mennyt aikansa kuluksi talliin sukimaan. Eläin oli häntä turvallaan töytäissyt ja tästä kiitoksena se sai sangollisen vettä, joka oli tarkoitettu eläimen juotavaksi, niskaansa. Ja perään ryöpyn hyvin ilkeitä manauksia, sellaisia joita nuori emäntä itse ei tiennyt osaavansa. Hetken kiukuttelun jälkeen alkoi neito lohduttomasti itkeä eläinparan vuoksi ja teki kaikkensa sen kuivaamiseksi ja lämmittelemiseksi. Juuri viime hetkellä oli renki ilmaantunut talliin ja tullut avuksi kuultuaan muutaman ontuvan selityksen märälle eläimelle, muuten Daliah olisi taluttanut märän konin takkahuoneeseen lämmittelemään. Tällaisia pieniä kohtauksia hän sai silloin tällöin. Joskus ne olivat aivan päinvastaisia. Eräänä iltana hän oli kompastunut portaissa ja koki sen niin koomisena, ettei naurultaan kyennyt liikkumaan pitkiin aikoihin ja joutui pakottamaan itsensä lopettamaan hekottelun sillä hetkellä kun henki alkoi salpautua. Kaikki tämä oli niin outoa, pelottavaa, käytöstä, joka ei hänen kaltaiseilleen hiirulaiselle ollut ollenkaan ominaista, että siitä olisi ollut pakko päästä kysymään. Mutta keltä hän olisi kysynyt? Ja toisaalta, ehkä tällainen oli täysin normaalia käytöstä odottavalle naiselle. Mistä tuon olisi voinut tietää? Mutta palvelusväen vanhemmat naiset karttoivat tarkkaan henkilökohtaisia puheenaiheita ja piian apulainen taas oli emäntää itseään huomattavasti nuorempi. Talon uudelle isännälle ei Daliah olisi osannut asiaa oikein muotoilla, muutaman kerran hän yritti, mutta ei yksinkertaisesti kehdannut sanoa paiskanneensa vaasin seinään tarkoituksella, tai repineensä erään taulun seinältä vain siinä kuvatun naisen kirotun koppavan ilmeen takia. Hulluksihan häntä olisi luullut ja hulluksi hän luuli itsekin itseään. Toisaalta, mitä pidemmälle raskaus eteni, sitä räväkämmiksi tempaukset kävivät. Niitä edelsi aina sellainen kalvava hiljainen ärsytys, joka vain paisui ja paisui, mutta Daliah osasi tunnistaa itsestään sen kliimaksin hetken ja useimmiten ehti paeta pois tiloista tai paikoista, missä olisi voinut suoraan tulla nähdyksi. Mutta tuhoa hän sai aikaan ja paljon, mutta kaikki tuo oli helppoa laittaa raskauden tuoman kömpelyyden piikkiin. Ja pikkuhiljaa kevään jo nakertaessa talven suurimpia voimia ja päivien jo pidennyttyä alkoi ennen niin kapea varsin näyttää kuin täyteen ahdetulta matkalaukulta. Portaiden nouseminen kävi Daliahilta jo todella hitaasti, mutta vielä hitaampaa oli laskeutuminen, joka piti suorittaa äärimmäisen varovaisesti; kerran alas pyörittyään, ei neito aikonut ottaa toista riskiä. Kaiteesta piti ottaa todella voimakkaasti tukea ja koko ajan sai varoa ylellisen leningin valtavia helmoja. Daliah saattoi jo tuntea kuplivan ärsytyksen sisällään. Jos hän saisi päättää, naiset lakkaisivat pitämästä tällaisia kirottuja kaapuja ja saisivat pukea päälleen housut niin kuin miehetkin. Loppuisi tämä kompasteleminen. Totuttuun tapaan hän ilmaantui keittiön oviaukkoon ja sain käteensä suuren kulhollisen kasvislientä ja leivän, jotka vei takkahuoneeseen, missä oli tottunut aamiaisensa syömään. Olo oli todella tukala.Kävellessä oli pakko tukea selkää, jalkoja pakotti ja jatkuvasti oli kuuma. Miksi ihmeessä tämä kirottu talo oli aina näin kuuma. Hän istuutui selkä melkein nojaten suureen ikkunaan, josta hohkasi edes hieman viileää.
|
|
|
Post by R.C. on May 31, 2008 17:42:03 GMT 3
Nyt kun portaalin kaikki osaset olivat paikoillaan, oli aika kokeilla maagisen kulkuvälineen toimivuutta. Velhon terävä katse harhaili hetken hämärässä kellarissa, kunnes hän kumartui nostamaan kaivon kupeessa lojuvan tyhjän saavin, siirtäen sen kehän keskustaan. Mies hamusi vyötteeltään tutun, pienen pussukkansa, jonka sisällön hän kumosi kämmenelleen, asetellen esiin ilmestyneet pienet esineet yksi kerrallaan alas kaiverrukselle. Lopuksi hän perääntyi piirin ulkopuolelle, polvistui ja painoi sormenpäänsä vasten lattiaa, manaten ja antaen säteilevän mahtinsa levitä ohuita uria pitkin koko koristeelliseen kuvioon. Samassa sanko alkoi kauttaaltaan hehkua ja värjyä, aivan kuin raivoisa tuli olisi polttanut sen olemusta niin kuumalla liekillä, ettei edes tuhkaa jäisi toimituksesta jäljelle. Todellisuuden kudoksen antaessa viimein periksi katosi esine äkisti näkyvistä, aineellistuakseen vain silmänräpäystä myöhemmin ilmaan, parin metrin päähän alkuperäisestä paikastaan. Kuului kolahdus ja vaimeaa räminää saavin pudotessa ja kieriessä pitkin kellarin kivetystä. Velho seurasi sen vierimistä tyytyväinen virne suupielessään. Menestys. Leukaansa hieraisten hän herkutteli hetkisen ilkikurisella mielikuvalla äkillisestä putkahtamisesta jonkun pahaa-aavistamattoman huvilan asukin eteen – ilme olisi varmasti ollut näkemisen arvoinen! Näin tarkasti suuntaavan portaalin käyttömahdollisuudet olivat lukemattomat ja kutkuttavat. Siinä hienoa aikaansaannostaan juhlistaessaan sattui puoldemoni sitten muistamaan, kuinka hän oli kerran siirtänyt erään voitetun ja vangitun vastustajansa, toisen velhon, monien kymmenien kilometrien korkeuteen vain kokeillakseen, kuinka kovaa kuolevainen putoaisi ja iskeytyisi maahan. Rangaistukseksi tappiostasi saat kokea saman kohtalon kuin pahainen matonen, joka kuvitteli voivansa lentää ylvään haukan lailla... Siihen hyytyi hymy ja tyrehtyi hyväntuulinen myhäily. Ivallisen naurun kaikuessa runnellun sielunsa sopukoista hautasi mies sormensa syvälle hiuksiinsa ja kyyristyi kumaraan kuin piesty eläin ikään. Nämä kammottavat, ennalta arvaamattomat takaumat olivat tehdä hänet hulluksi! Omatunto soimasi sivaltavan ruoskan tavoin ja musertava ahdistus tuntui kuin rintakehää kasaan painavalta käärmeeltä, joka tukehduttaisi hitaasti mutta määrätietoisesti uhrinsa. Pitkän tovin hengittäminen tuntuikin liki mahdottomalta, ja miehen näkökentässä alkoi jo sumentua, kunnes lamaannus laski velhon viimein otteestaan ja hän lysähti vapisten polvilleen. Puoldemoni perääntyi raskaasti huohottaen vasten varaston koleaa seinämää ja jäi tuijottamaan tyhjin katsein eteensä. ”Olen pahoillani...”, hän sopersi hyvin hiljaa, vaikka ei tiennytkään, kuka nuo sanat olisi muka kuullut, saati ketä ne olisivat enää tässä vaiheessa hyödyttäneet... Keskity mieluummin asioihin, joihin voit vielä vaikuttaa..., puuttui järjen viileä ääni viimein peliin, pakottaen nuorukaisen ryhdistäytymään ja nousemaan ylös jaloilleen. Ei ollut aikaa jäädä nyt syyllisyyden suohon piehtaroimaan, sillä tällä likaisella rämeellä hän voisi yhtä hyvin rämpiä loputtomiin. Niinpä puoldemoni tukahdutti vaivoin mustat tunteensa ja sulloi syntinsä takaisin tulehtuneeseen sydämeensä. Portaita noustessaan ja aulan kautta takkahuoneeseen saapuessaan hän vaikutti jo jokseenkin normaalilta itseltään; Kalvakoista kasvoista ja alakuloisesta katseesta pystyi hädin tuskin päättelemään vastikään koettuja tunnontuskia. ”Huomenta, Daliah.”, tervehti nuorukainen pienesti nyökäten, nähdessään neidon lusikoivan akkunan alla keittoa. Toista hän oli oikeastaan lähtenyt etsimäänkin. ”Sinua ilahduttanee kuulla kellarissa työstämäni siirtymäkehän olevan nyt valmis. Voimme kutsua kartanon palvelusväen luoksemme milloin vain haluat.”, hän ilmoitti vaisusti hymyillen, ”Rouva Marthasta ja sisaruksista saat varmasti kauan kaipaamaasi juttuseuraa.” Jälkimmäisten sanojensa myötä miehen teki melkein mieli puraista huultaan. Hänen ei ehkä olisi pitänyt lisätä viimeistä lausettaan, vaikka se vastasikin jossain määrin totuutta. Tiettyjä asioitahan neito halusi selvästi salata - eritoten arvaamattomia vihanpuuskiaan - vaikka velho oli taannoin toivonut tämän kertovan kaikista epätavallisista muutoksista käytöksessään. Nuori herra oli toki havahtunut huvilassa toistuvasti kuuluviin räsähdyksiin ja pistänyt merkille rikottuja esineitä kiikuttavat palvelijat, vaikka hän ei neidon raivokohtauksia ollut omin silmin todistanutkaan. Mielialan ailahtelut saattoi ehkä osittain pistää nuoren äidin hermostuksen piikkiin, mutta jotain muutakin puoldemoni epäili asiassa piilevän. Hän ei silti halunnut tentata kaunotarta tukalasta tilastaan, tai pakottaa tätä kertomaan huolistaan, vaan tyytyi vain aika ajoin ystävällisesti tiedustelemaan toisen voinnista, tarkkailemaan tilannetta sivusta ja odottamaan, josko neito haluaisi itse puhua. ”Onpa täällä kuuma. Avaan hetkeksi ikkunan, mikäli se ei häiritse sinua.”, vaihtoi nuorukainen nopeasti aihetta, jotta kaunotar ei olisi ehtinyt kuvitella hänen syyttävän tätä mistään. Oikeastaan huoneessa olisi monen mielestä ollut miellyttävän lämmintä, mutta neito vaikutti silti miltei läkähtyvän. Kukaties toiselle olisi ollut helpotus tietää, ettei polttavassa tunteessa ollut tilanteeseen nähden mitään kovin outoa. Talvi lievitti onneksi harvinaisen raskauden vaarallisimpia oireita, ja kylmä ulkoilma saattoikin olla neidolle pelastus. Velho ei halunnut edes kuvitella, kuinka kuolevaisen elimistö olisi kestänyt vastaavaa rasitusta keskellä pahimpia kesähelteitä. ”Joudumme kenties irtisanomaan ainakin osan huvilan työntekijöistä, mikäli mielimme majoittaa koko perheen viereiseen väentupaan. Haluaisitko keskustella asiasta heidän kanssaan, vai hoidanko minä puhumisen?”, totesi nuorukainen pahoittelevaan sävyyn, tiedostaen hyvin tilanteen hankaluuden. Hän kuulosti auliilta kantamaan vastuun ikävien uutisten välityksestä. Nykyisessä palvelusväessä ei sinänsä ollut mitään valittamista, sillä kukin heistä suoriutui tehtävistään moitteettomasti. Nuori herra tiesi tehneensä viisaasti antaessaan neidon valita parhaat ehdokkaat palveluskuntaansa. Kukapa muu olisi tajunnut ammatin päälle paremmin kuin sen entinen harjoittaja itse? Tämä ei tietenkään ollut miehen ainoa motiivi, mutta käypä peruste yhtä kaikki. Talous oli tullut hyvin hoidetuksi, vaikka vanhemmilla piioilla olikin taipumusta juoruilla myös emäntänsä selän takana, mistä velho ei tietenkään ollut toiselle mitään virkkanut. Turhaan hän olisi kaunottaren mieltä pahoittanut, kun tällä oli jo muutenkin harmia kerrakseen. Mikäli neito olisi puolestaan tohtinut ihmetellä ääneen nurinkurista asemaansa muiden palveltavana, olisi herra kaiketi muistuttanut tätä omasta rohkeudestaan. Jokainen piika oli varmasti ainakin kerran nuoruudessaan haaveillut koreasta elämästä, mutta kuinka moni heistä uskalsi lopulta tehdä unelmistaan totta? Ja kuinka häviävän pieni osa edes onnistui siinä? Nuorukainen ei tiennyt, oliko kaunotar varta vasten pyrkinyt - vaiko ehkä pikemminkin ajautunut - ylempään yhteiskuntaluokkaan, eikä asialla ollut hänelle edes merkitystä. Miehellä ei ollut mitään syytä alentaa maalaistyttöä muiden silmissä, niin kauan kun neito itse jaksoi kantaa osakseen saamaansa kunniaa. Silloin tällöin hän tuli kuitenkin pohtineeksi, mahtoiko kaunotar olla tyytyväinen asemaansa, vai katuiko tämä kukaties valintojaan?
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Jun 24, 2008 13:37:54 GMT 3
Nuori nainen vilkaisi huoneeseen saapuvaa ensin kulmiensa alta, mutta tunnistaessaan tämän kohotti kasvojaan ja yritti hymyillä mahdollisimman luontevasti. ”Hyvää huomenta.” Ääni oli vaimea, muttei suorassa ristiriidassa ilmeen kanssa. Toisaalta kuuma ruoka hänen sisällään sai koko sisuskalut kuin roihahtamaan liekkeihin, eikä ateria edes maistunut kovin hyvältä. Suoraan sanottuna se maistui kammottavalta, kuin kadulta kerättyä lietettä. Hän työnsi lautasen kauemmas itsestään ja nojautuu tuolillaan taa’päin seuraten katseellaan huoneeseen saapunutta. Kuulemansa uutiset hän otti vastaan lähinnä vain pienellä nyökkäyksellä. Se oliko siirtymäkehän valmistuminen todella mieluisa asia, sai jäädä hänen salaisuudekseen. Ajatus siihen pyörremyrskyyn joutumisesta nyt, kun olo oli jatkuvasti muutenkin lähinnä sietämätön, tuntui lähinnä surkuhupaisalta, sillä siitä huonommin tuskin enää voisi mennä. Mutta kun nuori mies jatkoikin sanojaan täysin toisen suuntaan kuin Daliah oli kuvitellut, silisi pieni ryppy hänen otsaltaan. Ajatus tuntui ihanalta, se ei olisikaan hän itse, joka joutuisi tuohon kurimuskierteeseen vaan rouva tyttärineen. Toisaalta jos nuo kunnolliset ihmiset eivät olleet koskaan ennen astuneet mokomaan ympyrään, voisi järkytys olla melkoinen, mutta he kestäisivät sen varmasti paremmin kuin viimeisillään raskaana oleva kiukkupussi. ”Olisi kyllä mukavaa nähdä heitä pitkästä aikaa.” Leipä pyöri käsissä kuin arvosteltavana samalla kun sanat valuivat verkalleen huulten välistä kuultaville. Leivässä ei oikeastaan ollut mitään vikaa, se vain näytti niin tylsältä, eikä vuorostaan oikein maistunut miltään ja löysikin pian paikkansa hylätyn lautasen vierestä. Tänäkään aamuna ei ruoka oikein maistunut. Iltaisin neidon ruokahalu li toista luokkaa ja hän saattoi ahmia huomattavasti normaalia enemmän pöytään kannettuja herkkuja. Tämä toisaalta hävetti, toisaalta mitä helkkarin väliä sillä oli paljonko hän söi. Eikö se ollut täysin syöjän itsensä asia? Huoneeseen syöksynyt raikas, viileä henkäys tuntui havahduttavan synkistä aatteista ja oitis kääntyivät kasvot kohti avonaista ikkunaa. Selvä helpotuksen huokaus painautui ulos keuhkoista kun viileä ilman tavoitti kaulan ja ranteet ja ripeästi alkoi viilentää nuoren naisen kiehumispisteeseen ehtinyttä verta. Tai ainakin siltä hänestä tuntui. ”Kiitos. Välillä tuntuu siltä, että tätä taloa lämmitetään kuin uunia.” Hän pyyhkäisi vaivihkaa ohimoltaan pienen, kristallinkirkkaan pisaran ja yritti sitten koota takkuuntunutta hiuspaljouttaan jonnekin niskaan. Muutamalla pitkällä neulalla hän sai sen kerättyä jollekin nutturankaltaiselle huolimattomalle viritelmälle. Enää pitkiin aikoihin hän ei ollut käynyt siivosta ja sievästä nuoresta emännästä. Kukaan ei saanut koskea häneen, hiuksiinsa tai vaatteisiinsa. Asia tosin ilmaistiin jotenkin niin, ettei palvelusväen tarvinnut nähdä vaivaa, tai että tyttö mielellään piti itse huolen itsestään, vaikka todellisuus olikin, ettei hän ollut viitsinyt katsoa peiliin enää viikkoihin. Ja tämä epäsiistiys oli vain yksi niistä syistä, miksi palvelusväki vältteli tuota lähinnä hiukan epätasapainoiselta vaikuttavaa myrskynmerkkiä. Ja tuo vältteleminen vain pahensi tilannetta, sillä sitä synkemmäksi Daliah kävi. Hän ei oikeastaan enää tuntenut itseään vaan eli jonkinlaisessa unessa päivät toistensa jälkeen. Ainoa mikä viimeaikoina oli tuonut muutosta ympäröivään todellisuuteen olivat selkeät muutokset sisäisessä todellisuudessa. Vasta muutaman kerran tähän asti, mutta silti, oli yhtäkkiä alkanut vatsanpohjassa tuntua voimakasta jomotusta, ei niinkään kipua kuin yhä vain voimakkaampaa nipistelyä ja koko vatsan seutu oli tuntunut kovettuvan. Kivut eivät olleet suuret mutta niiden iskiessä ei pystynyt tekemään muuta kuin silmät kiinni odottamaan ohimenemistä. Ja juuri noustessaan tuolistaan, tarkoituksenaan siirtyä ikkunan luo vilvoittelemaan sellainen taas iski. ”Jos sinä viitsisit, minä en oikein tiedä mitä sanoa ja…” Lause jäi kesken kun Daliah nojautui hieman eteenpäin käsi vatsallaan ja tyhjensi keuhkonsa yhdellä voimakkaalla puhalluksella. Vasen käsi etsi nopeasti tuolin selkänojasta tukea luomien painuessa yhä tiukemmin kiinni toisiinsa ja huulten vetäytyessä hampaiden edestä. Kummaa kohtausta kesti muutaman hetken ja sen viimein helpottaessa olivat uudet pisarat kihonneet nuoren naisen hiusrajaan ja varsin voimakas puna hehkutti nyt hänen poskiaan. Daliah oli silminnähden voipunut kohdatessaan nuoren herran katseen uudemman kerran. ”Näitä tulee ja menee nykyään aina silloin tällöin. Taidan käydä tuohon sohvalle pitkäkseni hetkeksi. Viitsisitkö avata ihan kokonaan sen ikkunan. Näiden kohtausten jälkeen tuntuu aina siltä, että tukehdun vaatteisiini.” Muutamalla varovaisella askeleella päästiin yhden divaanin luo, jolle laskeuduttiin varsin raskaasti. ”Luulisin näiden jotenkin liittyvän tulevaan synnytykseen, sillä jälkikäteen täällä alhaalla on melkoinen mylläkkä.” Daliah laski kätensä vatsalleen samalla hetkellä kun syvällä siellä sisällä pieni olento ilmaisi olemassaolostaan oikein voimakkaalla potkulla, joka sai tulevan äidin naurahtamaan surkeasti, hän kyllä tiesi, että kohta potkuja tulisi melkoinen sarja lisää.
|
|
|
Post by R.C. on Jun 28, 2008 17:48:33 GMT 3
Neidon nuutunutta olemusta katsoessaan joutui nuorukainen myöntämään itselleen, ettei hän ollut kuluneina kuukausina onnistunut kovinkaan hyvin kohentamaan toisen mielialaa. Lukuisat illat oli toki vietetty rattoisasti takkahuoneessa tarinoiden, ja välillä tuleva äiti oli jaksanut hymyllään säteillä ja rupatella niitä näitä, mutta totuus toisen tunnetiloista taisi sittenkin olla monimutkaisempi kuin velho oli osannut kuvitella. Ellei hän olisi kuluttanut niin paljon aikaansa kellarissa kehänsä parissa... Tai kukaties juuri seuransa olikin osasyynä toisen synkkyyteen? Yhtä kaikki puoldemoni uskoi ja toivoi vanhan palveluskuntansa piristävän neidon mieltä, ja hälventävän hieman utuista pilviverhoa tämän katseen yltä. Rouva Martha perheineen ei sentään karttelisi emäntäänsä vain omituisen käytöksen takia, toisin kuin paikalliset piiat, joille työ oli pitkälti pelkkä toimeentulon muoto. Nuori herra ei oikeastaan harmitellut lainkaan keittäjän ja sisäkön erottamista muistaessaan, miten paljon perättömiä puheita hänen korviinsa oli kantautunut. Talon keittiö kun sattui sijaitsemaan lähestulkoon kellarin yläpuolella, ja tuuletushormit nekin olivat osittain toisiinsa kytkeytyneet. Oman hiljaisen työskentelynsä lomassa velho oli näin tahtomattaan kuullut osansa kyökissä jauhetuista juoruista. Kuten arvata saattoi, oli kartanossa asuvan kaksikon välinen omituinen suhde ollut pitkään suosituin supinanaihe. Itse kullekin oli käynyt jo varhain selväksi, etteivät nuori nainen ja mies olleet toistensa puolisoita tai rakastavaisia. Eiväthän he nukkuneet edes samassa huoneessa, saati osoittaneet toisilleen muitakaan syvemmän kiintymyksen merkkejä. Huvilan herra suhtautui kantavaan äitiin lähinnä hillityn huolehtivaisesti, eikä ylpeän rakastavasti kuten tulevalta isältä olisi voinut odottaa. Näiden vihjeiden perusteella olikin päätelty, että kaksikon täytyi olla jotakin sukua keskenään, ulkonäkönsä puolesta kenties kaukaista sellaista. Ehdotus serkuksista oli saanut eniten kannatusta. Entä miksi ihmeessä he olivat muuttaneet kaupunkiin aivan yllättäen, kylmän talven kynnyksellä, ja majoittuneet kahdestaan tähän syrjäiseen huvilaan? Kysymys oli kirvoittanut hameväen kieliltä kenties mehevimmät spekulaatiot: Nuoren naisen arveltiin olevan jonkun aatelisperheen naimaton, kuriton tytär, joka oli erehtynyt pamahtamaan paksuksi ennen aikojaan. Häpeän pelossa vanhemmat olivat hälyttäneet serkkuparan hätiin ja pyytäneet tätä toimittamaan tyttärensä pidemmälle ”lomalle”, jota jatkuisi kunnes äpärä olisi saatettu maailmaan ja hävitetty kaikessa hiljaisuudessa. Talven edetessä ja emännän mielenvikaisuuden paljastuessa oli kyökissä luettu tuomio koventunut entisestään: Mielipuoli likka oli sittenkin päätetty piilottaa pysyvästi sukulaistensa silmiltä. Toisaalta myös nuoren herran tapa sulkeutua moniksi tunneiksi kellariin oli pistetty väistämättä merkille, joten loppujen lopuksi molemmat olivat saaneet hullun leiman otsaansa – laumastaan karkotettuja mustia lampaita kaikki tyynni! Eipä siis ihme, että piikojen lähtö olisi tullut puoldemonille lähinnä helpotuksena. Onneksi neitokaan ei tuntunut ajatusta vastustavan... Kaunottaren äkillinen vaikeneminen ja jähmettyminen kesken lauseensa sai nuorukaisen silmät laajenemaan kauhusta. Liekö hänen jälkimmäiset uutisensa olleet toiselle sittenkin liikaa? Hetkisen hän näytti säikähtäneeltä kuin metsänreunasta yllätetty rusakko, valmiilta ryntäämään neljään eri ilmansuuntaan yhtaikaa. Ristiriitojen riepottelema nuori mies oli kuin naruistaan sotkeutunut nukke, joka halusi vaan ei pystynyt liikkumaan. Neidon irvistäessä puoldemoni saattoi miltei aistia toisen kehosta säteilevän jomotuksen. Jos hän olisi vain rohjennut astua eteenpäin ja ottaa tuon kivun pois, helpottaa toisen oloa... Olisiko se ollut soveliasta vaiko ei? Järkytyksen juonteet silisivät hitaasti miehen kalvenneilta kasvoilta hänen kuullessaan neidon vähättelevän vaivojaan ja vakuuttuessaan, ettei kumpikaan - äiti tai lapsi - olleet välittömässä hengenvaarassa. Hän seurasi haukkana kaunottaren voipunutta siirtymistä divaanille, valmiina syöksähtämään tueksi mikäli toisen voimat pettäisivät. Kaikki oli sittenkin hyvin.. vai oliko? Jännityksen viimein lauetessa nuorukaisen sydämeen tulvahtanut huoli oli yhtä suuri kuin huojennuskin. Neito tuntui olettavan, ettei tapahtuneessa ollut mitään merkillistä, mutta mistäpä sen saattoi varmuudella tietää? Kyseessähän saattoivat olla ensimmäiset, varoittavat merkit jostain paljon vakavammasta komplikaatiosta. ”Olisit voinut kertoa näistä oireista aiemmin...!”, puuskahti puoldemoni tavanomaista tiukempaan äänensävyyn, kunhan toinen näytti toipuneen kohtauksestaan. Nyt rivien välistä oli luettavissa selvää kiihtymystä ja moitetta, ensi sijassa kuitenkin levottomuutta. Hän tiedosti lähes samantien virheensä, vaikeni ja yskähti vaimeasti. Kiusallinen hiljaisuus ehti häilyä hetkisen ilmassa, kunnes nuorukainen sai viimein hillittyä itsensä. ”...Anteeksi. Se oli tarpeetonta.”, hän totesi vaimeasti ja käännähti hitaasti ikkunan puoleen. Mies toivoi neidon pistäneen äskeisen syytöksensä silkan pelästyksen piikkiin. Tilanne olikin tullut melkoisena järkytyksenä. ”Tarkoitin vain sanoa, että voisin varmasti lievittää vaivojasi. Kartanossani on yhä paljon tehokkaita rohtoja, joita ajattelin samalla hakea.” Velho vaikeni ja vapautti avaamansa ikkunan kokonaan salvasta, kuten toinen oli toivonut. Takatalven hyytävä viima tarttui samantien hänen hiuksiinsa, hulmuttaen niitä huoneeseen langenneessa hiljaisuudessa. ”Poissaollessani toivoisin sinun varautuvan niihin lukuisiin kysymyksiin, joita ystäväsi tulevat esittämään. Heitä kiinnostaa varmasti tietää, kuinka olemme ajautuneet tähän tilanteeseen, muistaen aikaisemmat suunnitelmamme...”, jatkoi nuorukainen viimein puhettaan, kääntäen samalla katseensa takaisin toisen puoleen. Hän ei missään nimessä halunnut rouva Marthan kuulevan talon nykyisten piikojen versiota tapahtuneesta. ”Meidän ei kenties kannattaisi kertoa heille aivan kaikkea. Rouvan pää saattaisi mennä pahemman kerran pyörälle.” Velho ei eritellyt sen tarkemmin, mitä hän tarkoitti ”aivan kaikella”. Mustien haltioiden hovia, valtiaan petosta vaiko kohtaloa, jonka lordi oli hänen kätensä kautta kokenut? Omasta maineestaan nuori herra ei tuntunut olevan huolissaan. Hän epäili kuitenkin, että jo yksin siirtymäkehän käytössä riittäisi perheelle joksikin aikaa sulateltavaa. Toki palveluskunta oli jo pitkään tiennyt isäntänsä epätavallisista lahjoista. He olivat ymmärtäneet yskän myös nähdessään, mitä kautta kaksikko oli lähtenyt kartanosta. Asia erikseen lienisi, suostuisiko rouva koettamaan moista matkustustapaa. Nuorukainen oli asian suhteen silti luottavaisella kannalla. Rouva saattaisi aluksi vastustella koko ajatusta, mutta hän taipuisi kyllä neidon tilanteesta kuullessaan. Martha ei taatusti jättäisi nuorta naista pulaan, sillä olihan tämä ollut hänelle yhtä rakas kuin oma tytär. ”Älä suotta ole pahoillasi irtisanottujen palvelijoiden puolesta. Maksan kullekin niin hyvin että he pärjäävät seuraavaan pestiinsä saakka. Teiden sulaessa paenneet aatelissuvut alkavat vähitellen palata kaupunkiin, jolloin töitä on taas runsaasti tarjolla.”, vakuutti nuorukainen kaiken varalta. ”Lea saa kuitenkin jäädä tänne seuraksesi ja avuksesi. Eihän sinua voi jättää yksinään.”, hän lisäsi vielä samaan hengenvetoon. ”Palaan uuden palveluskunnan kera iltaan mennessä. Piika saattaisi tosin säikähtää perheen äkillistä ilmaantumista, joten jos voisit hieman valmistella häntä etukäteen...”, pyysi nuori mies vielä vaisusti hymyillen. Puheidensa päätteeksi hän asteli rauhallisesti ovelle, jossa kääntyi vielä kerran katsomaan tuota homssuista neitoa. ’Pärjäätkö varmasti?’, oli totisesta katseesta tulkittavissa, kunnes mies vakuuttui kaunottaren olevan kunnossa, nyökkäsi tälle pienesti, jätti kohteliaat hyvästit ja poistui huoneesta.
***
Joitakin tunteja myöhemmin talon aulasta alkoi kantautua lukuisten kenkien kopinaa ja varsin tutulta kuulostavaa päivittelyä: ”Voi hyvät hyssykät! Tämä oli kyllä viimeinen kerta kun suostun mokomaan hullutukseen. Normaalit ihmiset kulkevat teitä pitkin, eivätkä sinkoile ihmerinkuloiden kautta paikasta toiseen!” Hetkisen kuluttua takkahuoneen ovi vedettiin auki ja varsin vauhkolta näyttävä rouva Martha pelmahti peremmälle avaraan tilaan, luoden levottomia katseita ympärilleen ja leyhytellen nenäliinaa vinhasti kasvojensa edessä, kuin olisi yhä tuntenut hienoista huimausta. Loput perheenjäsenet seurasivat pian muorin perässä, huvilan nuoren herran pidellessä heille ovea, vaikka moinen ele olikin jotakuinkin arvolleen sopimaton.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Jul 2, 2008 11:52:23 GMT 3
Muutaman hetken nuori nainen makasi divaanilla, luomet yhteen painettuina ja yritti rauhoitella laukkaavaa sydäntään. Näiden kummallisten kouristusten jälkeen hän oli aina erittäin väsynyt ja melkeinpä jopa tympeä mieleltään. Ei ollut mukavaa, että vatsan seutu täysin varoittamatta aloitti tällaisen ihmeellisen riehumisen. Koko raskausaika oli tuntunut stressaavalta ja ahdistavalta. Aina oli ollut tavalla tai toisella tukala olla, jos ei fyysisesti, niin sitten se oli epävarma tulevaisuus joka ahdisti. Olisi oikeastaan varsin mukavaa, jos lapsi vain syntyisi. Toisaalta sitten nuoren äidin pitäisi alkaa konkretisoida pohtimiaan vaihtoehtoja. Jossain vaiheessa hän oli harkinnut lapsesta luopumistakin ja nyt siinä maatessaan, käsi vatsansa yllä, ajatus käväisi taas mielessä. Eihän hänellä ollut mitään ymmärrystä lapsista ja koska tämä lapsi mitä luultavimmin osoittautuisi todella erityiseksi tavalla tai toisella, voisi siinä kokematon äiti olla todella hukassa. Nuoren herran sanat riipaisivat hiukan utuisen mielen tähän hetkeen ja vihreät silmät rävähtivät auki. Katse, jonka Daliah heitti kohti lausujaa, oli viestinä selkeämpi, kuin yksikään lause olisi voinut olla; se oli lähes kylmä, aavistuksen pöyristynyt, mutta ennen kaikkea koko ilmeestä saattoi lukea lauseen: ”uskallakin nyt moralisoida minua!” Hurjistunut olemus lauhkeni melkein samassa hetkessä ja jännittynyt keho lysähti divaanin pehmeään syliin. Ja maininta oloa helpottavista rohdoista sai osakseen pienen nyökkäyksen. Toisaalta Daliah ei uskonut, että maailmasta löytyisi yhtä ainutta kukkasta joka tätä tukaluutta voisi pehmentää. Tai ehkä oikein iso kolpakko olutta, sehän turruttaa aistimukset muutenkin. Toisaalta olo oluen vaikutuksen lakkaamisen jälkeen voisi olla kahta kammottavampi. Osasipas olla turhauttavaa tämä kaikki. Melkeinpä surkuhupaisaa. Toisen nyökkäyksen sai osakseen kehotus miettiä tuleviin kysymyksiin vastauksia. Oli äärettömän ihanaa, että rouva Martha saapuisi tänne. Ehdottomasti paras uutinen sitten… Niin, milloinhan tässä kukaan on viimeksi saanut kuulla hyviä uutisia? Äh.. Daliah pudisti itsekseen päätään, tuohon sudenkuoppaan hän ei nyt lankeaisi tai koko iloisten uutisten päivä muuttuisi masentuneeksi. Mutta rouvan tulo oli siis iloinen asia. Ja hänen tytärtensä. Mutta nuo tytöt olivat kovia puhumaan ja kyselemään, eikä heitä missään tapauksessa saisi vaientaa, mutta tuleviin ihmetyksiin pitäisi ehkä olla vastauksia. Oli hyvin lähellä, ettei Daliah lausunut ääneen ensimmäistä ajatustaan: ” Niin siis et halua minun kertovan heille, että murhasit syntymättömän lapseni isän, jota koko sydämestäni rakastin, mutta joka osoittautui julmaksi hirmuhallitsijaksi.” Tuolla yhdellä lauseella varmasti hiljentäisi jokaisen kysymyksen, mutta ehkä se oli liikaa valmistautumattomalle kuulijalle, olihan se liikaa kaiken tämän kokeneellekin. Tuleva äiti irvisti ja kohottautui istumaan divaanilla, mikä tosin ei ollut aivan yksinkertaista suuren vatsan estäessä kaiken mahdollisen kumartelun. ”Olen ehdottomasti samaa mieltä. Mitä vähemmän kerromme sitä parempi. Olisin mielelläni itse sujut tapahtuneiden kanssa ennen kuin alan kertoa niistä eteenpäin.” Daliah hymähti ja tiesi itsekin, että tuon perustelun pohjalta hänen ei varmasti koskaan tarvitsisi kertoa yhdellekään elävälle sielulle elämäntarinaansa. ”Minä en kerro mitään jos he eivät suoraan kysy, mutta en kyllä ala valehtelemaankaan.” Hän vielä jatkoi hieman vaimeammalla äänellä. Eikä toisaalta kysymyksiin tarvinnut vastata kovinkaan monella lauseella. ’Missä isä on?’ ’Hän on kuollut.’ ’Kamalaa, miten siinä niin kävi.’ ’Hänen henkensä riistettiin pitkän kamppailun päätteeksi.’ ’Missä ruumis on?’ ’En tiedä.’ ’Oliko hänellä sukua?’ ’En tiedä.’ Daliah näki sielunsa silmin miten keskustelu tulisi kulkemaan. ’En tiedä’ alkoi lauseena vaikuttaa varsin toimivalta, sillä sehän oli varsin todenmukainen monessa asiassa; eihän hän yhäkään tiennyt juuri mitään tuosta nyt jo edesmenneestä miehestä. Daliah oli niin uppoutunut ajatuksiinsa, että tuskin edes kuuli miehen lausumia sanoja. Hajamielisesti hän hymyili oven suunnalle toisen tehdessä lähtöä. Nuori nainen näytti varmasti varsin pieneltä ja hauraalta nyt jo kylmäksi käyvässä huoneessa katse lasittuneena ja hartiat lysähtäneinä, mutta kyllä kai hän nyt yhden päivän itsekseen pärjäisi. Olisi varsin mukavaa, jos talo tyhjenisi ikävistä ihmisistä muutenkin. Lean Daliah päätti lähettää kylälle ostamaan jotain ruokatarpeita tai muuta sen sellaista ja että tyttö saisi viipyä koko päivän. Näin reppana ei olisi paikalla kun kellarista yht’äkkiä kävelisi näkyville lauma vieraita olentoja. Nuori emäntä selittäisi piialle, että ruokatarpeet tarvittaisiin uutta palveluskuntaa varten, joka tänään viimein saapuisi kaukaa pohjoisesta. Todellisuudessa koko ilmansuunta oli vain päästä heitetty arvaus, mitään selkeää havaintoa siitä, missä he nyt olivat ja mistä olivat tulossa, ei nuorella naisella ollut.
Päivä kului varsin rauhallisissa merkeissä. Kahdesti Daliah joutui raskaasti puuskuttaen käymään makaamaan uuden kouristuskohtauksen jäljiltä. Tämä oli hieman omituista, sillä tähän asti mokomia oli ollut tuskin yhtä päivässä ja nyt kolme. Viimeisen jälkeen hän tunsi itsensä jo todella väsyneeksi, eikä hänellä ollut enää aikomustakaan nousta sijoiltaan. Divaani oli käynyt viimeaikoina muutenkin varsin tutuksi ja se oli varsin miellyttävä maata, kuin pehmeässä sylissä, turvassa pahalta maailmalta. Nyt kun talo oli tyhjä, oli jokainen huoneen ikkunoista riipaistu auki, mutta toisaalta tulisijaan oli rakennettu valtava loimu, niin, että ikkunoiden ja valkean voimien välissä oli kummallinen tasapaino, missä kylmä ja lämmin vuorottelivat. Olotila oli paras mahdollinen. Muutaman kerran keittiöstä oli haettu juotavaa tai ehkä pala leipää, mutta muuten Daliah pysytteli takkahuoneessa omat aatteensa seuranaan. Hänellä oli suuret odotukset rouva Marthan paluusta elämäänsä. Ehkä turhankin suuret, mutta niin merkittävänä helpotuksena tuo nainen perheineen oli hänelle ollut aikaisemmin, että totta kai hän saisi kaiken tämänkin kamaluuden helpottamaan. Tuntui siltä, että elämä oli ollut paksussa sumussa kahlaamista jo pidemmän aikaa. Ja lupaustakaan selkenemisestä ei näkynyt. Oikeastaan kun oikein mietti, oli edellinen mukava aamu ollut viime kesänä. Kaikkiin aamuihin sen jälkeen oli liittynyt jonkinlainen varjo. Sitä aamua, kun he olivat lähteneet kartanosta takaisin Sybaresiin, ei Daliah pitänyt mukavana. Totta, hän oli ollut riemuissaan, suorastaan haltioissaan, mutta kun koko päivä oli sitten ollut mitä oli, ei siinä voinut nähdä mitään hyvää hetkeä. Edellisen kerran hän oli herännyt hymyssäsuin Kristallikammiossa ja noihinkin muistoihin oli pakko suhtautua etupäässä ristiriitaisin tuntemuksin. Jossittelusta oli tullut yksi mieluisimmista ajanviettokeinoista. Joskus jossain lukemastaan kirjassa Daliah oli oppinut näkemyksen vaihtoehtoisista maailmoista, joita oli biljoonia ja joissa elettiin elämää eri päätösten ja tekojen jälkeen kuin tässä maailmassa. Minkähänlaista elämää vietti Daliah, joka oli pysynyt kotikylässään ja ehkä mennyt naimisiin siellä? Ajatus tuntui nurinkuriselta. Ainakin todella tästä poikkeavaa elämää. Mitä hän nyt muutenkin koko ajan ruikutti? Harva talonpoikaispiika löysi itsensä tällaisesta asemasta missään vaiheessa elämäänsä ja jos löysi, osasi olla siitä kiitollinen, eikä ruikuttanut ja rypenyt itsesäälissä. Mutta toisaalta, ne piiat jotka pukeutuivat samettiin, nauttivat kalliita viinejä ja elivät kuin aateliset harvoin olivat kokeneet samaa. Kuinka moni voi sanoa tehneensä sosiaalisen harppauksen haltiaruhtinaan moniulotteisen juonittelun ansiosta? Daliah nauroi ääneen ja valui alaspäin divaanilla. Ehdottomasti joku päivä hän haluaisi kertoa tästä kaikesta jollekulle ja kuulla mitä tarinan ulkopuolinen olisi kaikesta mieltä. Jos siis ylipäänsä uskoisi koko juttua. Toisaalta eihän tarina vielä ollut päätöksessä, sillä ei menisi kauaakaan kun aivan uusi luku alkaisi. Unisesti oikea käsi kohosi silittämään vatsaa, kunnes liike hidastui pään nuokahtaessa toista hartiaa vasten. Daliah havahtui vasta kun takkahuoneen ovi kiskaistiin melkein väkivaltaisesti hereillä ja yht’äkkiä koko huone oli täynnä väkeä. Tosin ilta oli jo laskeutunut, eikä uninen ja tihrusilmäinen neitokainen ensimmäisten hetkien akana oikein ymmärtänyt mihin ja miksi oli herännyt.
|
|
|
Post by R.C. on Jul 7, 2008 18:29:24 GMT 3
”Daliah!”, huudahtivat sisarukset yhteen ääneen ja kirmasivat täyttä laukkaa emäntänsä luokse, unohtaen vanhasta tottumuksesta niiata tälle. Muorinkin tuohtumus hiipui hetkiseksi hänen huomatessaan tuon divaanilla lepäilevän, unisen tyttökullan. Vanhuksen silmiin syttyi oitis ilon ja liikutuksen kipinä, mutta kurttuisille kasvoilleen levisi sen sijaan lievästi tyrmistynyt ilme sekä neidon homssuista olemusta että huoneessa vallitsevia epämiellyttäviä olosuhteita kohtaan. Eipä siis aikaakaan kun huolestunut hössötys ja päivittely alkoi uudestaan, rouvan kiiruhdettua vuorollaan sulkemaan toisen lämpimään, suojelevaan syleilyynsä. ”Rakas Daliah, miten ihanaa nähdä teitä jälleen - mutta herra hyvä varjelkoon miltä te näytätte! Onko teidät jätetty tänne aivan yksinään? Siunatkoon kuinka hämärä ja kylmäkin tässä huoneessa on. Tällä menolla tulette vielä kipeäksi...!”, touhotti rouva lempeän, äidillisen halauksensa lomassa, luoden samalla syyttävän silmäyksen velhon suuntaan, aivan kuin uskoen tämän olevan tilanteesta vastuussa. Nuorukainen, joka oli epämääräisen mietteliään oloisena jäänyt kauemmas ovensuuhun seisomaan, vastasi muorin sanattomiin moitteisiin äkäisellä olankohautuksella. Olisiko hänen muka pitänyt tarttua peiliin ja hiusharjaan, kun palvelijoiden apu ei ollut neidolle kelvannut? Nuori nainen olisi takuulla vain suuttunut, mikäli mies olisi ruvennut vihjailemaan tälle jotakin riutuneista piirteistään. Ja eikö hän varta vasten ollut lähettänyt Lean pitämään toiselle seuraa? Nuorukainen koki suotta joutuneensa muiden syntipukiksi. Kukaties hän olikin osasyyllinen neidon melankoliseen tilaan, mutta silti... ”No niin, taitaa olla aika pistää talo järjestykseen!”, tuumasi rouva lopulta tomerasti, kun iloiset tervehdykset ja pintapuolisimmat kuulumiset oli ehditty puolin ja toisin vaihtaa. Tarmoa uhkuva muori tuntui olevan taas omiaan ottamaan ohjat käsiinsä ja paimentamaan perheenjäsenet kukin tahoilleen touhuamaan. ”Adele ja Rowenna voivat jäädä tänne vielä joksikin aikaa emännän seuraan, muu perhe kantakoon matkatavarat niille varattuihin tiloihin. Sen jälkeen pistämme yhdessä hihat heilumaan; On karkotettava koleus nurkista ja laitettava talonväelle säädyllistä ruokaa!” Alustavan sotasuunnitelmansa selviteltyään käännähti rouva Martha kuitenkin merkitseväisesti velhon puoleen. ”Mikäli teille vain sopisi, arvon herra, haluaisin vaihtaa kanssanne sanasen tai kaksi...”, muotoili muori kohteliaasti, mutta sai nuorukainen tuntemaan olonsa melkein kuin tuhmaksi pikkupojaksi, joka oli joutumassa pitkään puhutteluun. Hänen, vanhan ja voimakkaan olennon, ei sentään tarvitsisi kuunnella mitään turhanpäiväisiä motkotuksia! ”Menkäämme sitten työhuoneeseeni.”, myöntyi velho yhtä kaikki jäyhästi ja kääntyi joutuisasti kannoillaan, kulkeakseen edeltä ja näyttääkseen rouvalle tietä. Martha soi vielä lempeän katseen ja hymyn neidon puoleen, luvaten tulevansa myöhemmin takaisin.
”Nuori herra Cabrera, pyydän lupaa saada puhua teille suoraan...”, aloitti vanhus vaimeasti puuskahtaen, kunhan kaksikko oli ehtinyt siirtyä huvilan ylempään kerrokseen ja sulkea oven takanaan. Velho oli ystävällisesti kehottanut rouvaa istumaan ja jäänyt itse hyvässä ryhdissä pöytänsä eteen seisomaan. ”Lupa myönnetty.”, vastasi nuorukainen melko lakonisesti, kuvitellen valmistautuneensa hyvin tähän tulevaan, kukaties tukalaankin keskusteluun. ’Mitä vähemmän kerromme sitä parempi.’, kaikuivat neidon sanat hänen mielessään. Hän noudattaisi kyllä sopimusta... ”Mitä ihmettä tämä kaikki oikein tarkoittaa?”, oli odotettu kysymys muorin taholta. ”Miten niin?”, kuittasi velho hieman toista kulmaansa kohottaen. ”Suokaa anteeksi epäilyni, sillä eihän asia suoranaisesti palveluskunnalle kuulu, mutta olettekohan kertoneet meille puoliakaan suhteestanne tähän nuoreen naiseen...? Olette hänen lapsensa isä, eikö vain? Onko teillä kahdella jokin syy tähän salailuun ja piilotteluun? Häpeättekö kenties jotakin?”, ryöpsäytti rouva yhteen hengenvetoon sellaisen liudan vahvoja oletuksia, että sai nuoren miehen liki horjahtamaan. ”Lapsi ei ole minun, eikä Daliah ole puolisoni. Välillämme ei ole yhtään mitään.” ”Mutta miksi sitten...?” ”Motiivini voit pistää vaikka moraalin piikkiin, jos tekoni vaativat selittelyjä.” ”...”, Martha vaikeni, mutta vaikutti yhä epäluuloiselta. Nuorukainen kohtasi hänen kriittisen tarkastelunsa kuitenkin horjumatta. Lopulta rouva joutui luopumaan epäilyksistään: ”Hyvä on... Uskon siis näihin juttuihin prinsseistä ja satulinnoista, vaikka ne tuntuivat lähinnä tyttökullan hupsuilta kuvitelmilta.”, huokaisi muori silmin nähden pettyneenä. ”Viime syksynä, palatessanne kuukausia kestäneeltä matkaltanne, uskoin teidän viimeinkin löytäneen rakkauden. Kaikki se puhe jossain kaukana asuvasta siipasta sun muusta vaikutti lähinnä omituiselta vitsiltä. Ja nyt, kun näytätte niin paljon eloisammalta ja avoimemmalta kuin koskaan aiemmin, on vaikea uskoa teidän kahden olevan pelkkiä tuttavia. Daliahin sydän ja lapsi kuuluvat siis jollekulle toiselle. Toivoisitteko asian olevan toisin?” ”Eh...?” ”Niin, pidättehän varmasti tästä sievästä nuoresta neidosta? Ihailetteko häntä?” Nuorukainen rypisti kulmiaan ja käänsi kasvonsa häkeltyneenä poispäin. Miten kummassa Martha keksikin yhtäkkiä ruveta tenttaamaan hänen tunteistaan? Eihän niitä pitänyt olla olemassakaan! Kysymykseen oli toisaalta mahdotonta vastata täysin kieltävästi, ja hän arvasi muorin hoksaavan nyt pienimmätkin vahingolliset vihjeet sävyssään ja eleissään. Liian pitkäksi aikaa ei saanut jäädä miettimään. ”Hmmh, sanotaan vaikka, että ymmärrän nyt paljon paremmin, kuinka lordin kaltainen mahtava henkilö saattoi langeta tähän nuoreen ja hieman rahvaanomaiseen neitoon. Daliahilla on kyky saada ympärillään olijat hymyilemään ja tuntemaan olonsa onnellisiksi.”, vastasi nuorukainen mahdollisimman hienotunteisesti ja totuudenmukaisesti. ”Valitsittepa tarkoin sananne. Ja kiersitte taitavasti kysymykseni.”, totesi vanha nainen silmänsä tuikkien, saaden nuorukaisen vuorostaan tuohtumaan. Aihe ei ollut hänelle niitä helpoimpia. ”Mitä väliä minun mielipiteilläni muka on? Daliah ansaitsee vaihteeksi paremman, normaalin elämän! Toivottavasti hän saa uuden mahdollisuuden pian lähdettyäni...”, jupisi velho synkistyneenä. ”Mitä ihmettä? Aiotteko jättää tämän nuoren neidon oman onnensa nojaan?!”, puuskahti Martha tyrmistyneenä. ”Onhan hänellä teidät! Mihin hän minua enää tarvitsee? Aiheutan vain turhaa hämmennystä ulkopuolisten silmissä. Daliah on yhä viehättävä nuori nainen, jolla on valoisa ja lannistumaton luonne. Nykyisessä asemassaan hän pääsee varmasti vielä naimisiin, aviottomasta lapsestaan huolimatta. Siirrän neidon nimiin niin mittavan omaisuuden, että hän elättää sillä helposti itsensä, lapsensa, palvelusväen ja vaikka tulevan miehensä! Olen sen hänelle tietyssä mielessä velkaakin...” ”Miksi teidän pitäisi tehdä tietä vieraille kosijoille, herra...? Olettehan itsekin varsin komea, ja halutessanne varmasti myös hurmaava – kysykää vaikka Rowennalta! Kaikesta päätellen tulette neidon kanssa jo paremmin toimeenkin. Mikä teitä siis estää...?” ”Kaikki! Syitä on lukemattomia, Martha, eikä vähäisin niistä ole neidon oma mielipide.”, keskeytti velho tuskastuneena. Puoldemoni tiesi täydellä varmuudella, että syvällä sisimmässään kaunotar vihasi häntä kaikesta siitä, mitä hän oli tehnyt. Ja jos tässä ei ollut vielä riittävästi aihetta inhoon, niin mitähän toinen olisi ajatellut kuullessaan nuoren miehen muista pimeistä salaisuuksista?! ”Järjestetyt avioliitot eivät vain toimi tunnetasolla, rouva Martha. En halua hänen kuvittelevan minun haluavan jotakin vastineeksi avustani. Sitä paitsi, en haluaisi olla kenenkään korvike...”, lisäsi nuorukainen viileästi. ”Mutta herra...”, yritti muori vielä kerran taivutella, sillä hän ei ymmärtänyt ollenkaan, minkä tähden nuorukaisen piti käyttäytyä kylmäkiskoisesti ja olla näin ankara itselleen. Kuinka vanhus olisi voinutkaan? ”Riittää! Olen tehnyt kantani jo tarpeeksi selväksi. Älkää kysykö suoria kysymyksiä jollette halua kuulla painavia vastauksia. Parempi että palaatte nuoren emäntänne tykö, sillä hän on vartonut teitä koko talven. Kantakaa mieluummin huolta äidistä ja hänen lapsestaan!”, kehotti nuori mies tiukasti, marssiessaan jo kohti ovea. Hänen oli pakko päästä ulos raittiiseen ilmaan. Talo oli pitkästä aikaa täynnä iloisia ihmisiä, eikä hän ollut yksi heistä. Ei, hän oli hirviö joka tuottaisi muille pelkkää kauhua, murhetta ja mielipahaa.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Jul 8, 2008 13:36:56 GMT 3
Divaanilla uinunut nuori nainen kohottautui istumaan ja yritti haroa nutturalta kasvoille karanneita hiuksia kasvoiltaan. Karvat olivat jo ehtineet kasvaa todella pitkiksi ja aiheuttivat jatkuvaa harmia. Muutaman kerran oli jo ollut lähellä, ettei takkahuoneen pöydällä lojunut kirjeveitsi ollut saanut kunniaa ahmia tuota vaaleaa pilveä kokonaan irti kantajastaan. Nyt hiukset tuntuivat ärsyttävältä verholta, joiden takaa Daliah kaivautui esiin ottaen typertyneenä vastaan monet iloiset kasvot. Hän yritti kohottautua seisomaan, muttei ehtinyt kun Adele jo roikkui hänen kaulassaan ja nauroi ääneen. Rowenna seurasi siskonsa mallia ja huomion kohde itse tunsi vuoroin pakahtuvansa, riemuitsevansa ja tukehtuvansa. Kyyneleet juoksivat virtanaan nuoren neidon poskilla kun hän tervehti vanhoja ystäviään. Näytelmässä ei todellakaan näyttänyt olevan kyse emännän ja palvelusväen kohtaamisesta. ”Tämä on aivan liikaa!” Sai Daliah lopulta huudahdettua kun pääsi tyttöjen avustuksella seisomaan. ”Voi minulla on ollut teitä hupsuja niin ikävä!” Hän itki ja nauroi samanaikaisesti. Rouva Marthaa Daliah halasi pitkään ja hiljaa. He olivat kuin pitkään erossa olleet äiti ja tytär ja rouvasta tuntui värjyvän sellaista rauhoittavaa voimaa, että hänen lähellään jaksaisi kuka tahansa taistella mitä vain vastaan. Mutta herkkä hetki katkesi rouvan luontaisiin ominaisuuksiin, kun tämä jo hössötti pitkin poikin takkahuonetta ja jakeli jo käskyjä. Samassa hetkessä oli rouva ja talon nuori isäntä poissaan. Kolme nuorta naista jäivät keskenään takkahuoneeseen. ”Olen ihan pyörällä päästäni!” Daliah nauroi kääntyessään tyttöjen puoleen. ”On aivan erityisen ihanaa, että olette täällä!” Tuntui siltä, ettei nyt ollut mahdollista puhua normaaleilla äänenpainoilla; oli hihkuttava ja naurettava ja päiviteltävä. Ei mennyt muutamaakaan hetkeä, kun he kaikki istuivat divaanilla rinnakkain ja keskustelu ryöppysi kuin kevätpuro. Muutamassa minuutissa oli tehty tärkeimmät selväksi. Adele oli kuulemma menettänyt sydämensä jollekin pojalle, joka ei sitten ollut osoittautunut huomion arvoiseksi. Rouva Martha oli kuulemma osoittamassa hiukan vanhuuden merkkejä, eikä jaksanut enää kiivetä portaita kartanossa samalla tavalla kuin ennen. Talvi oli kuulemma ollut edellistä leudompi ja lähikylän väki hurjan eloisaa. Mutta enemmän kuin kiinnostuneet kertomaan omasta elämästään, halusivat tytöt kuulla mihin he olivat tulleet ja miksi ja miten. Ja mitä oli tapahtunut sen jälkeen kun Daliah oli lähtenyt. ”Noh…” oikea käsi kohosi raapimaan päänahkaa, erittäin epäleidimäisesti. ”Minäkään en ihan hirmuisesti tiedä. Olemme asuneet täällä nyt koko talven.” ”Sinä ja isäntä kahdestaan?” Rowennan toinen kulma kohosi merkitsevästi. ”On meillä ollut apuvoimia. Minä olen viettänyt aikani vuoteessa tai ulkona ja hän kellarissa tai työhuoneessa. Ja kuulkaa, olen ollut tulla hulluksi joka päivä.” Olkain kohautus vain tehosti surkeita sanoja, jotka lähinnä huokaistiin ilmoille. Kysymyksessä piilenyt kaksoismerkitys jätettiin tarkoituksella huomiotta, jos Daliah oli sitä ylipäänsä edes ymmärtänyt. ”Miksi ihmeessä?” Molemmat tytöt näyttivät hämmästyneiltä ja huolestuneilta. ”Tietäisittepä vain… Sanotaanko, että onni ei ole ollut myötä ihan joka hetkessä ja juuri väärissä hetkissä se onkin minut hylännyt.” Kummallisen mutkikas lause sai vain lisää hämmennystä aikaan. ”Missä… ettekö te menneet takaisin isän luo?” Adele osoitti tulevan äidin muhkean kokoista vatsaa. ”Juu ja siitähän se riemu vasta ratkesikin.” Daliah naurahti surkeasti ja puisteli päätään. ”Kuulkaa minä kerron joskus toiste. Tämä on nyt iloinen hetki, ei pilata sitä synkillä muistoilla. Sanonpa vain, ettei teidän koskaan tarvitse pelätä kohtaavanne isää.” Äänensävystä ei ollut vaikea tulkita piilotettua viestiä; unohdetaan tämä aihe, nyt. ”Haa!” Karkasi Rowennan huulilta harhailevan katseen havaittua koristeellisen peilin yhdelle takkahuoneen seinistä, ja sen alla suuren senkin. ”Minä tiedän mitä tuolla on…” Ja kyllä, senkki oli täynnä naisten kaunistautumisvälineitä. Toinen tytöistä otti harjan ja toinen kamman ja siinä tulen kajossa he sitten jatkoivat rupatteluaan niin, että Daliah istui keskellä ja tytöt suorivat hänen hiuksiaan toinen toisella puolella. Nuori emäntä kertoi rikkoneensa hirmuiset määrät tavaraa tässä rakennuksessa, mutta kertoi tapaukset niin, että antoi kuvan itsestään kömpelönä lyllerönä, joka hajotti kaiken mihin koski ja tytöt nauroivat ääneen. Vastavuoroisesti kerrottiin tarinoita karanneista kissoista, kaatuneista puista ja vesisangosta, joka ei olisi saanut vieriä portaita alas. Heläjävän naurun keskeytti vain tumma varjo ja kolahdus eteisessä. Jokainen nuorista naisista kohotti kulmiaan talon nuoren isännän poistuessa kuin myrskyn merkki. Toisaalta rouva Marthan saapuminen pian tuon synkkyyden ilmentymän perässä selitti paljon ja keskustelu jatkui kuin oli ollutkin. Huoneessa ei varmasti ollut ketään, joka ei olisi nähnyt tuon herran paiskovan ovia tai osoittavan mieltään kuin pahainen pojankloppi, eikä reaktion aikaansaamiseksi ilmeisesti vaadittu paljoa ja rouvan ilmeestä oli helppo päätellä, että tällä kertaa hän oli ollut asialla. Ja nyt kun rouva saapui näkyville oli aika aloittaa pyörremyrsky. Juuri parahiksi saapui kylälle lähetetty pikkupiika tutustumaan uusiin tovereihinsa ja oitis joutui hänkin töihin. Ei talossa ollut epäsiistiä, ehkä enintään epäjärjestystä ja sekin oli ainoastaan nuoren emännän syytä, mutta tulokkaiden vahva visio oli, että kaikki paikat olisi nyt laitettava uuteen uskoon; tuulettaa, tomuttaa ja kiillottaa. Sitä paitsi, samalla he tutustuisivat kunnolla tähän uuteen paikkaan, missä luultavasti jokunen tovi kulutettaisiin. Surkeasti yritti Daliah auttaa minkä kykeni, mutta aina hänet vain häädettiin istumaan tai lepäämään. Eihän nyt kävisi päinsä, että raskaana olevaa emäntää vaivattaisiin. Kulmat kurtussa hän sitten vetäytyi sivummalle ja aina vain sivummalle, tuntien vain olevansa jaloissa nyt, kun kaikilla näytti olevan niin paljon puuhaa. Lopulta hän nappasi jonkun kaavun, joka roikkui eteisaulassa ja heitti sen niskaansa. Olo alkoi olla jo aika tukala ja kaikki tämä liike ja hulina tuntui lähinnä hermostuttavalta. Ulko-oven vieressä oli aina useita lyhtyjä, jotka oli helppo sytyttää seinän kyntteliköstä ja tällainen valontuoja kädessään päätti Daliah nyt karata ulkosalle, missä oli jo tullut hämärää. Hän oli rakentanut pikku lumilinnansa aikoja sitten, mutta urheasti se oli pysynyt pystyssä, käynyt aina vain suuremmaksi sataneen lumen myötä. Olihan se vähän lapsellinen pakopaikka, mutta tuntui turvalliselta ja ennen kaikkea viileältä. Tuttua polkua pitkin päätti hän nytkin lähteä astelemaan. Olisi mukavaa saada hetki rauhoittua ja imeä itseensä sitä tosiasiaa, että tuo ylienerginen perhe oli vihdoin täällä ja ensi kertaa pitkään aikaan, alkoi vaikuttaa siltä, että tässähän saattaisi vielä käydä ihan hyvin.
|
|
|
Post by R.C. on Jul 9, 2008 18:36:29 GMT 3
Oven kolahdettua kukaties tarpeettomalla voimalla takanaan lähti kiihtynyt nuorukainen harppomaan halki tähtien tuikkeessa kimaltelevan hangen. Saapasta rivakasti toisen eteen pistäen hän halusi päästä mahdollisimman kauaksi talossa kajastelevista valoista ja sen sisältä kantautuvasta naurusta. Metsänrajan tultua vastaan jatkui matka pitkin kapeaa polkua, joka tiheän latvuston ansiosta oli pysynyt koko talven liki lumettomana. Läpitunkematon pimeys ympäröi velhon lähes välittömästi, mutta tästä mies ei liiemmin välittänyt. Hän tunsi juurakkoisen tien jo entuudestaan, taivallettuaan useina unettomina öinä huvilaa ympäröivillä mailla. Puoldemoni olisi toki halutessaan voinut kutsua tulenlieskan avukseen, tai kiteyttää tähtien hohteesta lyhdyn valokseen, mutta hämäryys vastasi hänen tunnelmiaan parhaiten. Näkökentän ollessa rajallinen virittyivät muut aistit täyttämään silmien tehtävän. Nuorta miestä kismitti ennen kaikkea se kiusallinen tilanne, johon hän oli vastikään rouvan pakeilla joutunut. Marthan tuntien hänen olisi toki pitänyt varautua tulevaan keskusteluun paremmin. Suorasukaisen vanhuksen sanoissa oli usein niin terävä totuuden särmä, että hänen puheensa vetivät helposti viisaammankin hiljaiseksi. Muori olikin ollut mitä rattoisinta juttuseuraa niinä pimeinä iltoina, joina yksinäisyys oli käynyt kartanon herralle ylivoimaiseksi. Lempeyden määrä yksin ajoi muorin elämänkokemuksen edelle, ja vaikka vanhuksen holhoava käytös oli välillä ärsyttävää, tarkoitti hän poikkeuksetta vain hyvää. Nuorukainen tiesi, että hänen tulisi myöhemmin pahoitella rouvalle kiivastumistaan. Martha oli varmasti ainoa ihminen koko maailmassa, joka jaksoi kantaa hänestäkin huolta. Velhon vimmainen vauhti hidastui sitä mukaa, kun hän ehti tyyntyä tuohtumukseltaan. Askel kävi verkkaiseksi ja hermostunut mieli hiljeni tiedostamaan luonnon ympärillään. Ohi virtaavassa tuulessa tuoksui jo kevät. Maa oli alkanut sulaa, ja ensimmäiset leskenlehdet kohottivat kukintojaan sankan kasvillisuuden aukkopaikoissa. Läheisessä kuusenlatvassa kujersi kottarainen, ja jossain kauempana huhuili huuhkaja puolisoaan. Kotvasen kuluttua nuorukainen saapui avaralle aukealle, jonka keskellä kohosi ruohomättäinen, nietoksen vuoraama mäki. Hän pysähtyi kummun laelle ja nosti katseensa pilvettömälle taivaalle. Pohjaton avaruus oli aina yhtä mykistävä näky; Sen suuruus tuntui asettavan asiat todellisiin mittasuhteisiinsa. Nuori herra katui jo kovasti tylyä käytöstään. Hän ei ollut vielä tottunut äkillisiin puuskiinsa, elettyään niin kauan vailla tunteita. Nykyään nuorukainen koki kaiken paljon voimakkaammin, minkä myötä hän saattoi myös hermostua herkemmin. Vai olikohan hän aina ollut yhtä kiivasluontoinen? Silloin tällöin olisi tuntunut helpommalta palata vain entiseen painajaiseen, ja lakata välittämästä mistään mitään. Toimia puhtaasti mielihalujensa varassa, saamatta teoistaan todellista nautintoa. Murhekin olisi ollut pelkkä hatara muisto vain. Kerran, kauan sitten houkutus oli kasvanut liian suureksi, ja syössyt nuorukaisen moraalittomuuden pohjamutiin. Pedon vaisto oli uskotellut olevansa ainoa oikea kannustin, vaikka todellisuudessa se oli ollut vain kahta suurempien onnettomuuksien alkuunpanija. Ironista, kuinka epänormaali verenperintö oli luultavasti hänen suurin voimavaransa, ja silti juuri se oli kerta toisensa jälkeen laittanut nuorukaisen itsetunnon kovimmalle koetukselle. Jopa omahyväisen arkkidemonin usko viehätysvoimaansa oli horjunut todellisen olemuksensa varjossa. Eipä silti, ettäkö nuori mies olisi tuntenut tippaakaan sympatiaa lordia kohtaan. Sen ainoan kerran kun puoldemoni itse oli kohdannut henkilön, joka ei kavahtanut erilaisuuttaan, oli tuon murhanhimoisen ruojan pitänyt iskeä hänen onnensa pirstaleiksi! Velhon kultaiset silmät leimahtivat ja hetken turtunut viha puristi jälleen hänen sydänalaansa. Nuorukainen vetäisi viileää yöilmaa syvään keuhkoihinsa ja antoi kuumentuneen henkäyksen karata vaimeana huokauksena huuliltaan. Oikeastaan hän ei halunnut enää murehtia mennyttä, oltuaan sen vankina jo liian pitkään. Liekö tulevaisuus vaikuttanut yhtään valoisammalta? Nuori mies tiedosti varsin hyvin, että hänen elintilansa huvilassa oli kaventumassa. Mitä hän enää tekisi tai kenen kanssa puhuisi nyt, kun siirtymäkehä oli valmis, ja neito oli saanut kauan kaipaamaansa seuraa perheestä? Hän ei luultavasti voisi enää edes oleskella takkahuoneessa muiden aikana ilman, että saisi nuoret piiat tuntemaan olonsa vaivautuneiksi. Tytöt olivat ehkä tottuneet ottamaan vapauksia neidon silmissä, mutta isännän läsnäolo asettaisi heille sittenkin liian suuren paineen. Nuoret naiset siirtyisivät vääjäämättä talon muihin tiloihin rupattelemaan, ellei mies itse vetäytyisi suosiolla syrjemmälle, vaikka sitten huonojen tekosyiden varjolla... Nuorukainen olisi saattanut olla asemassaan katkera tai mustasukkainen, mutta niin lapsellinen ei hänkään sentään ollut. Moiset tunteet kuuluivat vain itsekkäimmille sieluille, ja niitä olisi voinut odottaa korkeintaan hänen pimeältä puoleltaan. Nuori mies tunsi olonsa lähinnä surulliseksi. Ja toisaalta, neidon kasvoilla aiemmin kuvastunut riemu tuotti hänellekin iloa. Tilanne oli sangen ristiriitainen, ja kaikessa katkeruudessaan suloinen. Vaihtoehtoja oli lopulta vain yksi ainoa, tiesihän puoldemoni sen itsekin. Oli tiennyt alusta alkaen... Rouva Martha ei ymmärtänyt, ettei kartanon hirviöstä olisi tarjoamaan kenellekään turvattua tulevaisuutta. Velho joutuisi alati pelkäämään kostoa valtiaan surmaamisen tähden, eivätkä uhkakuvat suinkaan tähän loppuneet - oli aikoja, jolloin hän oli pelännyt myös itseään. Kuinka moni joutuisi vielä kärsimään, jos hän ei kykenisi pidättämään sisimmässään uinuvan pedon nälkää? Nuorukainen värähti tahtomattaan vilusta. Pikku pakkanen alkoi jo nipistellä ihoa, olihan hänellä yllään vain pitkäliepeinen takkinsa. Paksumpi matkaviitta oli kaikessa kiireessä jäänyt tietenkin talon naulakkoon. Miehen lienikin siis korkea aika palata takaisin, etsiä rouva käsiinsä ja pyytää tältä anteeksi. Huvilan pihapiiriin astuessaan hän havaitsi polkua pitkin kulkevan hahmon, tunnistaen tämän alta aikayksikön nuoreksi neidoksi. Velho seisahtui ja jäi lievän ihmetyksen vallassa tarkkailemaan toisen etenemistä. Mitä kummaa neito teki yksin ulkona tähän aikaan? Vaikka eihän tämä tietenkään mikään lapsi ollut, jota olisi tarvinnut jatkuvasti vahtia. Nuorukainen seurasi silti hiljaa, kuinka yksinäisen lyhdyn valokeila katosi lumisten seinien sisäpuolelle. Kukaties kaunottarelle oli vain tullut talossa kuuma, ja tämä oli päättänyt lähteä pieneksi toviksi pihalle vilvoittelemaan. Mies olikin jo jatkamassa matkaansa, kun hän tuli yllättäen toisiin aatoksiin. Entäpä jos neito saisi kesken kaiken uuden kohtauksen, eikä kukaan olisi täällä häntä auttamassa? Ehkäpä hänen kannattaisi sittenkin jäädä vielä odottamaan ja kuulostelemaan, ihan kaiken varalta. Toisaalta, jos isäntä jäisi pidemmäksi aikaa paikoilleen pälyilemään, saattaisi joku kuvitella hänen vakoilevan nuorta naista. Olipas tämä kaikki nyt kovin mutkikasta... Lopulta puoldemoni päättikin poiketa reilusti suunnastaan, lähtien huvilan sijasta kulkemaan kohti kauempana loimottavaa, valkoista linnaketta. Mikäli neito närkästyisi aiheutetusta häiriöstä, hän jättäisi toisen kyllä rauhaan ja keksisi jotakin muuta. Perille päästyään nuorukainen laski käsivartensa matalan seinämän laelle ja nojautui kurkistamaan lumisen rakennelman sisälle. Neito oli toivon mukaan jo kuullut hänen lähestyvät askeleensa, ja osannut varautua tulijaan. ”Varohan ettet sulata vahingossa linnaasi, Daliah. Säteilit jokin aika sitten niin kirkkaasti, että ehdin jo kuvitella auringon palanneen pohjoiseen etuajassa.”, tervehti nuori mies pieni leikkisä hymy suupielessään. Mistä hyvänsä asiasta hän olikaan aiemmin tuimistunut, ei tuntunut vaivaavan miestä enää, tai sitten hän peitti vain taitavasti tunteensa.
|
|