Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Jul 9, 2008 22:43:57 GMT 3
”Pyhät Korkeat!” Karkasi nuoren naisen huulilta kun hänen turvapaikkaansa tunki äkkiä vieras ääni. Niin ajatuksiinsa oli hän ehtinyt vajoamaan, ettei ollut ymmärtänyt narskuvan lumen lähestyvää ääntä vaan hätkähti silmin nähden. ”Kyllä tuolla lailla jos säikäyttelee, niin lapsikin syntyy etuajassa!” Hän suli sitten nauruun, jossa alkoi olla aistittavissa niitä aurinkoisia sävyjä kuin joskus aikoja sitten. Tulija oli selvästi keskeyttänyt hartaan hiustenharomisoperaation, sillä sisällä istujan molemmat kädet oli upotettu likelle päänahkaa, karvapaljouden keskelle. Tämä pieni luola oli helppo tulkita turvalliseksi. Se eristi ääntä, oli matala ja lyhdyn valo suorastaan hehkui puhtaan valkeissa seinämissä. Daliah istui eräänlaisen kinoksen, joka kiersi koko igglua, päällä ja lyhty oli maassa hänen edessään. ”Ja luulenpa, ettei sulamisesta ole mitään hätää.” Hän hymyili ja vinkkasi ovella norkoilijaa sisemmäs. ”Tervetuloa vaan matalaan majaani ja samalla kerron pikku salaisuuden.” Hän nojautui salamyhkäisenä eteenpäin ja kuiskasi pilke silmissään. ”Tämä lumi ei aio sulaa koskaan. Maailma on kyllästynyt iloisiin asioihin ja hereillä pysymiseen ja on päättänyt nukkua hangen alla koko loppu ikuisuuden.” Hän napautti nenäänsä etusormellaan salaisuuden merkiksi ja nojautui jälleen taaksepäin. Neito oli selvästi hyvällä tuulella, ainakin paremmalla kuin mitä aamulla oli ollut, ja selvästi rentoutuneemman näköinen. Eikä selvästi yhä vieläkään yrittänyt korjata käytöstään etiketin mukaiseksi, vaikka vanha palveluskuntakin oli palannut. Hän istui rennosti, näpräsi hiuksiaan ja heilutti oikeaa jalkaansa, jonka oli heittänyt vasemman yli, kaikkia selviä merkkejä siitä, ettei kyseessä suinkaan ollut aito lady. ”No ei… Jos ihan rehellinen olen, kaipaan hirmuisesti valoa, mutta en lämpöä. Onneksi raskaus alkaa olla loppupuolellaan, jos siis olen laskenut kuukaudet oikein. Välillä tuntuu siltä, että kiehun tuolla sisällä, että ihoni muodostaa padan, jonka sisällä minä kuplin. Ja nyt kun Martha on tullut takaisin, en enää kehtaa kulkea talossa availemassa ikkunoita.” Kädet valuivat irti hiuksista ja laskeutuivat raottamaan viittaa poven kohdalta, paljastaen niin kaulan kuin rintakehänkin paljaan ihon. Tuntui ihanalta päästää pakkasilma kirvelemään iholla. Lyhdyn valo sai ihon näyttämään kultaiselta, siinä missä hohteli kaulan käädylläkin. ”Tuolla sisällä alkoi juuri sellainen riehunta, että oli pakko luikkia alta pois ja täällä on mukavan hiljaista. Täytyy myöntää, etten oikein tunnista itseltäni tuollaisia sanoja, siis että mieluummin istun hiljaa ulkona kuin nauran ystävien kanssa. Mutta…” Hän huoahti ja nojautui seinämää vasten tarkastellen nuorta herraa otsa hiukan kurtussa. ”…eipä minun anneta olla hyödyksikään. Mikä sitten on vielä hullunkurisemman tuntuista.” Jos neidolta itseltä olisi kysytty, olisi hän kuvaillut viimeaikaisia tuntemuksiaan turhautumiseksi ja epävarmuudeksi. Onneton hän ei ehkä sittenkään ollut, eikä liioin masentunut, ei ainakaan kovin usein. Turhautuminen oli ehdottomasti yksi päällimmäisiä tunteitaan jatkuvasti. Oli paljon kysymyksiä, joihin hän olisi kaivannut vastauksia, mutta joita ei toisaalta koskaan tohtinut ääneen esittää. Ja tokkopa niihin olisi kenenkään ollut mahdollista vastata. Nyt hän istui hetken hiljaa, katseli käsiään, sitten nuorta herraa ja taas ulos pikku ovi aukosta. ”Mitenkähän tässä vielä käy?” Ääni oli hyvin, hyvin hiljainen, lähinnä pelkkää huulien liikettä. Kysymykselle ei luultavasti odotettu vastausta. Ilme oli käynyt vakavaksi ja katse etäiseksi. Ehkä suuri ilo toi mukanaan uusia ajatuksia tai vain laittoi asioita perspektiiviin. ”Välillä, tiedätkö, pelkään, etten selviä, ja joskus pelkään selviäväni. En voi käsittää miten elämäni muuttui tällaiseksi. Pakko miettiä niitä hetkiä, joissa olisin voinut valita toisin.” Daliah pysyi ilmeettömänä, puhui oviaukolle tai ehkä kylmälle todellisuuden sen tuolla puolen, muttei näyttänyt antautuvan kummemman tunteen valtaan. Tästäkin huolimatta, ei varmasti ollut vaikeaa tulkita, että aihe oli hänelle vakava. ”Ja toisaalta, mikä olisi minut muka saanut valitsemaan toisin?” Pää kääntyi hitaasti kohtaamaan kuulijan katseen. Surkea, anteeksi pyytävä hymy väräytti suupieliä ja hän kohautti olkiaan. ”Anteeksi. Pääni on aivan sekaisin. Yhdessä hetkessä voisin ratketa riemusta ja toisessa haluaisin lopettaa elämäni kun olen niin itkujeni pauloissa. Minua pelottaa jatkuvasti ja toisaalta tunnen pohjatonta katkeruutta, siitä että olen tässä tilanteessa. Ja toisaalta…” Hän laski käden vatsansa päälle ja katseli sitä. ”Toisaalta olen salaa, varovaisesti, hyvin onnellinen ja malttamaton.”
|
|
|
Post by R.C. on Jul 11, 2008 21:32:26 GMT 3
Neidon hymy oli harvinaisen tarttuvaa sorttia, ja niinpä nuori mies koki mahdottomaksi pysyä tuon eloisan olennon edessä kauaa vakavana. Tunteiden kirjo ja vauhti, jolla ne vaihtelivat kaunottaren kasvoilla, oli niin ikään perin hämmästyttävää katsella. Nuorukainen ei muistanut koskaan ennen tavanneensa toista näin säkenöivää persoonaa. Hän olisi voinut hyvin kuvitella istuvansa tuntikausiksi alas vain ihmettelemään nuoren naisen vinhoja mielenliikkeitä, jotka kuvastuivat niin avoimesti tämän sanoista ja eleistä. Kutsu lumilinnaan tuli herralle hienoisena yllätyksenä, sillä eihän hän ollut ehtinyt pohtimaan tulonsa seurauksia sen pidemmälle. Velho oli lähinnä aikonut tarkistaa kaiken olevan kunnossa, ja puolittain ehkä jopa odottanut kohtaavansa lievää harmistusta toisen taholta. Minkäänlaisia närkästymisen merkkejä ei neidossa ollut kuitenkaan havaittavissa, vaan tämä toivottikin hänet tervetulleeksi matalaan majaansa. ”Eikö sinne tule ahdasta...?”, kysähti nuorukainen hieman epäröiden, mutta otti toisen tarjouksen silti vastaan. Hän astahti varovaisesti sisään ja istahti lumipenkalle linnan haltijaa vastapäätä. Tunnelma igluntapaisessa rakennelmassa oli jokseenkin tiivis, mutta kotoinen. Lyhdyn valo heijastui kauniisti valkeista seinämistä, ja yläpuolella siinsi katon sijasta tuhansien tähtien täplittämä taivas. Nuorukainen ymmärsi, kuinka hyvä neidon oli ollut täällä lojua ja koota ajatuksiaan, seuraten kaikessa hiljaisuudessa vaikka yli lipuvia pilviä. Kumartuessaan eteenpäin kuuntelemaan toisen kuiskutusta tuli puoldemoni miettineeksi myös tilanteen tahatonta koomisuutta. Mitähän Martha olisi mahtanut ajatella löytäessään suutuspäissään talosta poistuneen isännän ja vaivihkaa paikalta liuenneen neidon täältä yhdessä? Miehen aiempien puheiden perusteella rouva olisi varmasti joko nauranut makeasti tai katsonut herraansa hieman omituisesti. Luoja paratkoon miten nuorukaista olisi hävettänyt, mikäli kaunotar puolestaan olisi saanut tietää taannoin työhuoneessa käydystä keskustelusta! Marthaan saattoi kuitenkin siinä määrin luottaa, ettei tämä menisi paljastamaan yksityisiä asioita ulkopuolisille, tai tässä tapauksessa edes epäsuoralle asianomaiselle. Huoli asetelman nurinkurisuudesta haihtui nopeasti miehen mielestä hänen keskittyessään kuuntelemaan vastapuolen puheita. Neidon kertoma pieni salaisuus oli kuitattu naurahduksella, mutta tämän jälkeen nuorukainen ei ollut hennonnut toista keskeyttää, olihan tämä yksi harvoista kerroista, joina tuleva äiti toi esille tilaansa liittyviä kokemuksia, sekä menneen että tulevaisuuden herättämiä ajatuksia ja pelkoja. Neidossa tapahtunut muutos oli sekin varsin huomattava. Kultainen hiuspaljous oli viimein suorittu, ja kalpeille poskille näytti palanneen ripaus tervettä väriä. Vihreissä silmissä oli somaa pilkettä ja suupieletkin viihtyivät jo paremmin yläviistossa. Vaikutti siltä, että nuori nainen oli sittenkin toipumassa omasta, henkilökohtaisesta kaamoksestaan. Puoldemoni oli helpottunut ja onnellinen toisen puolesta. Kaunottaren viilentäessä oloaan pisti nuorukainen merkille tämän rinnalla lepäävän riipuksen, ja hänen hymynsä värähti liki huomaamatta. Toinen kantoi tuota korua siis yhä kaulassaan, vaikka sen suurin, sydämenmuotoinen kivi oli kirouksen voimasta mustunut. Hänen isänsä oli varmasti nähnyt jalokiveen kätketyn ansan jo ennalta, mutta antanut tapahtumien edetä omalla painollaan. Miksiköhän neito halusi yhä vaalia tällaista muistoa? Turmeltuneella käädyllä oli tosin varmasti vielä rahallista arvoa, vaikka miehen silmissä se näytti lähinnä irvokkaalta muistutukselta lordin petoksesta. Kaunottarella lieni kuitenkin omat syynsä, eikä velho aikonut niihin puuttua. Hän käänsi huomionsa toisaalle, koskapa olisi ollut sopimatonta tuijottaa toisen rinnusta sen pidempään. Nuorukaisenkin ilme kävi vähitellen vakavaksi hänen aistiessaan neidon olemukseen hiipineen totisuuden. Tämä oli varmasti ensimmäinen kerta, kun toinen rohkeni ajelehtia sanoissaan myös kipeisiin aiheisiin. Nuorta herraa harmitti, ettei hän ollut tajunnut neidon murheiden määrää jo aiemmin, saati uskaltanut tiedustella niistä suoraan. ’Miltä sinusta tuntuu?’ oli loppujen lopuksi hyvinkin yksinkertainen kysymys, jos sen vain olisi tohtinut useammin esittää. Olisiko neito suostunut vastaamaan? Mistäpä velho olisi sen tiennyt, kun ei ollut edes yrittänyt. ’Kuinka voit tänään?’, oli ollut niin paljon neutraalimpi ja turvallisempi, mutta myös riittämätön tapa lähestyä toista. Kaunottaren vaietessa oli hän kuitenkin valmistautunut avaamaan sanaisen arkkunsa, tarjotakseen toiselle lohtua ja ymmärrystä: ”Älä suotta tunne syyllisyyttä tapahtuneesta, Daliah. Et tehnyt mitään väärää - Päinvastoin. Ei ole koskaan väärin rakastaa. Rakkaus on suurimman vilpittömyyden osoitus, ja se on aina oikea valinta riippumatta siitä, pystyykö vastapuoli täyttämään odotuksesi. Juuri kyky rakastaa, avoimesti ja pyyteettömästi, tekee ihmisistä niin kauniita.”, lausui nuori mies lempeästi, painottaen tiettyjä sanojaan. Hänen katseensa laskeutui hitaasti neidon vatsalle. ”Ilman valintojasi tuota pientä olentoa ei olisi edes olemassa. Olen varma, että ainakin hän on hyvin kiitollinen rakkaudestasi.”, lisäsi mies ja vaikeni hetkeksi sulattelemaan toista kohtaan tuntemaansa myötätuntoa. Hupsu tyttöparka oli mennyt hautomaan ja katumaan menneitä, vaikka ei ollut käytännössä tehnyt mitään väärää. ”Annahan kun kerron sinulle vuorostani pienen salaisuuden...”, totesi nuorukainen vaimeasti ja nojautui hieman eteenpäin kuiskatakseen neidolle: ”Olen huomannut, että aurinko paistaa päivä päivältä kirkkaammin, eikä ole olemassa niin korkeaa vuorta, jota se ei olisi vielä ylittänyt. Joka aamu tuo ihastuttava tähti tulee herättämään pienen suloisen lapsen lämmöllään, ja tämä nauraa ja ajattelee, että siinäpä vasta on kaunein asia koko maailmassa...”
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Jul 15, 2008 10:12:12 GMT 3
”Tuota minä en usko hetkeäkään. Tai sanotaanko vaikka näin, että minulle tämä talvi on jo tuntunut pieneltä ikuisuudelta, eikä se taida koskaan päättyäkään.” Daliah hymyili toisen sanoille ja puisteli päätään. ”Sano minun sanoneen, tulee vielä päivä kun etuovi ei aukea korkeilta kinoksilta ja siinähän sitten ihmetellään.” Pään yläpuolella ulisi tuuli ja pöllytti irtolunta, mutta vain muutama hiutale eksyi sisälle huvittavaan pikku linnakkeeseen. Vihreä katse seuraili noita harhautuneita hetken hajamielisesti, kuin silmät olisivat vain tarvinneet jonkin mitä katsella, pikkuhiljaa kumminkin terästäytyen. ”Nyt pidät minua ihan vähämielisenä ja kiellän sinua ehdottomasti suuttumasta, mutta olen pohtinut yhtä asiaa, eikä rouva tai tytöt pysty tässä olemaan minkäänlaisena apuna.” Ääni vaimeni kuiskaukseksi jälleen, mutta neidon silmät varoivat tarkkaan kohtaamasta vastapäätä istuvan katsetta. Oli helppo kuvitella tulisen temperamentin omaavan herran pian ilmoille pääsevästä ajatuksesta tyrmistyvän ja vähintään haukkuvan tyhmän tytön pystyyn. ”Niin… Kun minä en paljon muista siitä päivästä.” Tuntui siltä, että nyt sitten ei minkäänlaisia sanoja löytynyt avuksi ja ilme noilla kasvoilla oli vähintäänkin eksynyt. Tämähän oli monta kertaa harjoiteltu, mutta nyt sitten kun tosi oli kyseessä, eivät valmiit lauseet tuntuneetkaan luontevilta. ”Odotas nyt, yritän saada tämän kuulostamaan järkevältä.” Hajamielisesti oikea käsi haroi vaaleaa hiuspilveä ja vasen kulmahammas pureutui alahuuleen. Ehkä olisi parempi vain pyräyttää ajatus ilmoille sellaisenaan ja sitten odottaa reaktiota. ”En muista siis juuri muuta kuin sen kun lähdimme kartanosta. Sen muistan selvästi. Sitten seuraa sekava rivi toinen toistaan sekavampia mielikuvia, ääniä ja näkyjä. Olen juuri ja juuri kärryillä siitä, mitä tuolloin ehkä tapahtui… tai oli tapahtua.” Kurkku tuntui kuivalta, oli pakko hiukan yskähtää ja ohikiitävän hetken oli jälleen pakko harkita sanoja. ”Muutamat asiat tiedän varmuudella, mutta jokunenkin on jäänyt hieman häiritsemään ja yksi niistä on ollut jotain, mitä luulen kuulleeni ja sen vuoksi…” Nyt Daliah viimein kääntyi nuoren herran puoleen. Hänen ilmeensä oli miltei anteeksipyytävä, mutta ei vaatinut kummempaa tulkkia näkemään, että neito oli aivan eksyksissä ja ymmällä jostain. ”Mitä luulet? Onko jossain… Siis että näinköhän hänet…” Voi kirottua, että piti olla hankalaa, nyt alkoi jo turhauttaa tämä sanojen hakeminen ja hienotunteisuus, jota jostain syystä yritettiin välttämättä ylläpitää. ”Näinköhän jossain tässä maailmassa on hänen hautansa?” Eivätköhän he molemmat ymmärtäneet kuka oli mainittu hän, ilman kummempaa selittelyä. Daliah ei ollut koskaan saanut selville, mikä oli aiheuttanut tulehtuneet välit edesmenneen ja tuon vastapäätä istuvan välillä, mutta ilmeisesti kyseessä oli ollut jotain varsin murheellista, eikä nuori neito mielellään pahoittanut toisen mieltä. Tosin oli yhä hetkiä, jolloin hän olisi oikein mielellään toivottanut nuorukaisen niin pitkälle kuin paholaiset itävät, eikä tyttö tiennyt johtuiko pulppuava viha miehestä itsestään vain raskauden sekoittamista tunneryöpyistä. Mutta toisaalta, tämä henkilö oli ollut tytölle kovin hyvä ja pitänyt huolta ilman mitään ilmeistä tai hyvää syytä. Miksi siis pitäisi ehdoin tahdoin pahoittaa toisen mieli? Ja toisaalta olihan täysin mahdollista, ettei esitetty kysymys hetkauttanut kuulijaa millään tavalla. ”Ja asteikolla yhdestä kymmeneen, kuinka mahdoton minun olisi se nähdä?” Daliah yritti hieman hymyillä, vaikka surkeaksi huulien nytkähdykseksi se taisi jäädä. ”Tämän elämän aikana siis. Ei niin, että sillä olisi mitään tähdellistä merkitystä, mutta minusta tuntuu siltä, että tarvitsen vielä joku päivä jonkinlaisen selkeän sulkeuman. Konkreettisen todisteen… niin…” Hän naurahti ja puisteli päätään. ”En minä tiedä mistä! Siitä kai, että totta se oli ja että selvisin hengissä ja järjissäni. Ja että ohi on tältä elämältä!” Hän antoi käden valua alas hiuksista, joita oli koko ajan hermostuneesti näperrelty ja jäi kohtaamaan toisen katseen pää kallellaan, mutta selvästi odottaen. Daliah jätti tarkoituksella kertomatta todellisen syyn haluunsa nähdä mahdollisen hautapaikan, tai oikeastaan hän oli laskenut ilmoille puolitotuuden. Missään vaiheessa neito ei ollut nähnyt ruumista, hän oli vain olettanut lopputuloksen. Eivätkä he kaksi koko sinä aikana, kun täällä olivat olleet, koskaan puhuneet asiasta. Koko ajan neito oli vain olettanut, että lopputulos oli ollut lopullinen. Mutta jokin aika sitten, eräänä levottomasti nukuttuna yönä, oli Daliah herännyt katselemaan kuunsirppiä taivaalla ja jälleen vilvoittelemaan ja tajunnut silloin, ettei hänellä ollut mitään konkreettista. Ja toisaalta hänellä oli muutama unenomainen muistikuva, jotka vihjasivat jotain. Lupasivat sellaista, mitä tyttö ei uskaltanut edes mielessään kuvitella. Tämän takia hän oli päätynyt linnakkeessa vilvoitellessaan siihen lopputulokseen, että hänen oli joku päivä vielä saatava todistus suuntaan tai toiseen, muuten hän luultavasti nukkuisi levottomasti koko loppuikänsä. Aikaa oli jo kulunut paljon, mutta silti, täysin ymmärrettävästi, Daliah ajatteli taaksejäänyttä päivittäin, eikä hän voinut kieltää itseltään jatkuvia ’mitä jos’-kysymyksiä niin hyvässä kuin pahassakin. Jatkuvat kysymykset, joihin ei ollut vastauksia, olivat ne, jotka piinasivat häntä eniten. Vastaukset olisi ennemmin tai myöhemmin saatava, sillä pian oli olemassa olento, joka kysyisi samat kysymykset häneltä ja lapselle olisi tuolloin osattava vastata.
|
|
|
Post by R.C. on Jul 16, 2008 0:37:47 GMT 3
Nuori mies vetäytyi taaemmas, käänsi katseensa sivuun ja hieraisi hieman vaivautuneena niskaansa. Pientä salaisuutta ei tältä erää sinetöity kevyellä napautuksella nenänpäähän, sillä sen merkitys tuntui kutistuneen ja kadonneen yhtä nopeasti kuin lämpimälle iholle leijaillut lumihiutale. Nuorukainen tunsi olonsa epämääräisen naiiviksi lohduteltuaan toista sanoin, joille ei tietenkään voinut luvata vastinetta. Hän oli vain halunnut vetää neidon ajatukset pois vastoinkäymisistä, ja kääntää ne asioihin, joiden suhteen toinen elätteli yhä iloa ja odotusta. Saattoihan hyvinkin olla, ettei syntyvä pienokainen olisikaan suloinen, vaan päinvastoin kaikesta kauneudesta kaukana – suomuinen hirviö, joka murisisi ja purisi äitinsä rinnat verille. Vaihtoehtoisesti vauva saattaisi jo elämänsä ensi hetkistä lähtien olla heikko ja aneeminen, puutteellisesti ravittu ja vakavasti sairas. Kukaties lapsi vihaisi vartuttuaan kuolevaista vanhempaansa, tulisi muun väestön syrjimäksi ja vetäytyisi kuoreensa, tai pahimmassa tapauksessa päättäisi kostaa koko umpimieliselle maailmalle. Eihän nuorukainen halunnut tällaisia kauhukuvia toiselle maalata, saati uskoa itsekään moisiin mahdollisuuksiin, vaikka ne olivat toki olemassa. Epäonnistuttuaan piristämään tunnelmaa näytti nuori herra vajonneen taas vaitonaisuuteen. Vaisu hymy piteli yhä pintaansa hänen huulillaan, vaikka pingotetut suupielet enteilivät hetkenä minä hyvänsä nykivän. Kulmat olivat kaartuneet alakuloisesti ja mietteliäs katse harhautunut jonnekin lepattavan lyhdyn suuntaan. Nuorukainen ei vaikuttanut järin alttiilta kiivastumaan kenellekään, ja ehkä kaikkein vähiten tälle neidolle, jonka tähden hän tunsi edelleen sekä myötätuntoa että katumusta. Kaunottaren jälleen puhuessa - tai pikemminkin tavaillessa sopivaa tapaa tuoda ajatuksiaan julki – palasi velhon huomio vähitellen toisen puoleen. Kultaiset iirikset siirtyivät vain puolittain avointen silmäluomien varjossa kuolevaiseen, kun puoldemoni keskittyi lempein mutta terävin katsein seuraamaan tämän ponnistelua kysymystensä parissa. Hauras hymy oli viimein hiipunut miehen kasvoilta, jotka olivat nyt tyynet ja tutkimattomat. Neidon selviteltyä enemmän tai vähemmän päänvaivaansa, jäi nuorukainen vielä pohtimaan, kuinka paljon toinen oli mahtanut jättää sanomatta? Tuskinpa aiheen alustaminen olisi muutoin tuottanut tavallisesti sanavalmiilta nuorelta naiselta näin paljon taukoja ja katkonaisia lauseita. Entä miksi neidon puheissa oli varsin vahvaa selittelyn, pahoittelun ja vähättelyn makua? Ei valtiaan kuolema nuorukaista enää henkilökohtaisesti koskettanut. Se oli lähinnä tuonut päätökseen hänen pitkään jatkuneen tuskansa, lunastanut vanhan kaunansa ja suonut hänelle vihdoin mielenrauhan. Kaunottaren näkökulmasta tilanne oli tietenkin vallan päinvastainen. Kartanosta lähtöä seuranneet tapahtumat olivat odotetusti menneet toiselta yli ymmärryksen: Ensin neito oli otettu lämmöllä ja rakkaudella vastaan, seuraavassa hetkessä petetty ja asetettu hengenvaaraan. Eikä tässäkään ollut vielä kaikki. Nuorukainen sulki silmänsä ja kurotti muistiaan synkän yön tapahtumiin, asettuakseen toviksi toisen asemaan. Lopulta hän avasi silmänsä ja katsoi seuralaistaan. ”Ymmärrän epävarmuutesi, sillä ethän suoranaisesti nähnyt valtiaan ruumista, saati pisaraakaan verta, joka olisi viitannut hänen kuolemaansa. Taidan olla näillä main ainoa todistaja tapahtuneelle, kansan keskuuteen kiirineiden huhujen lisäksi.”, aloitti nuori mies rauhallisella äänellä, punniten samalla tarkasti tulevaa vastaustaan. Puoldemoni oli kieltämättä perillä monista sellaisista asioista, joista neidollakin olisi ainakin teoriassa ollut oikeus tietää. Hän oli muun muassa yksi niistä harvoista henkilöistä, jotka eivät uskoneet arkkidemonin lakanneen kokonaan olemasta. Velho kantoi kuitenkin myös vastuuta tietojensa viisaasta jakamisesta, eikä hän ollut aivan varma siitä, miten paljon neito oli nykyisessä tilassaan valmis kuulemaan. ’Mitä tekisit, Daliah, jos uskoisit lordisi olevan yhä elossa? Yrittäisitkö etsiä hänet, tai ottaa häneen yhteyttä? Pystyisitkö jatkamaan elämääsi tietäen, että hän on vielä hengissä jossain, mutta ei pääse luoksesi? Kuvittelisitko itsepintaisesti, ettei mikään ole tälle miehelle mahdotonta? Odottaisitko häntä useita vuosikymmeniä turhaan, kunnes katkeroituisit, vanhenisit ja kuolisit yksin?’ Mielikuva joutavaan toivoon ripustautuvasta kaunottaresta kylmäsi nuoren miehen sydäntä, ja samalla hän oli vanhalle viholliselleen suunnattoman vihainen. Nuorukainen ei vieläkään jaksanut uskoa arkkidemonin vilpittömään rakkauteen kaiken sen perusteella, mitä hän oli tästä hirviöstä oppinut. Hän ei pitänyt lordin kaltaista tyrannia kenenkään haikailun tai ahdistuksen arvoisena, kaikista vähiten tämän nuoren naisen, joka oli kärsinyt jo tarpeeksi takiaan. Nuori herra ei halunnut valehdella neidolle, vaan ei myöskään sekoittaa tämän päätä uudestaan nyt, kun toinen vaikutti viimeinkin olevan toipumassa tapahtuneesta. Niinpä hän laati mielessään kompromissin, ja teki sen toisellekin tiettäväksi: ”Voit kysyä minulta koska hyvänsä mitä tahansa, ja vastaan sinulle parhaaksi katsomallani tavalla. Päätät itse, uskotko minua vaiko et. Tiedät minun vihanneen edesmennyttä puolisoasi, enkä aio vakuuttaa, miksi hän ansaitsi sen. Sinulla on yhtä suuri syy vihata minua, koska särjin kauniin unelmasi.” Nuori mies piti sanoissaan pienen tauon, vetäisi syvään henkeä ja jatkoi: ”Lordin viimeistä leposijaa et tule löytämään miltään mantereelta, koska hänestä ei jäänyt tähän maailmaan mitään haudattavaa. Käytännössä hän on siis poistunut kuolevaisten keskuudesta, eikä tule varmasti koskaan palaamaan. Sybaresiin on luultavasti pystytetty lukuisia muistomerkkejä hänen kunniakseen, mutta epäilen vahvasti, ettet tulisi näkemään yhtäkään näköispatsasta...”, totesi nuorukainen tuumivaisesti. Hänen käsityksensä mukaan ruhtinaan kaikkinainen komeus ja kauneus oli ollut niin pyhää, ettei kenenkään ollut lupa yrittää sitä ikuistaa. Yksikään veistos ei kaiketi olisi riittänyt tuomaan oikeutta hänen korkeutensa "täydellisyydelle". Ainoa monumentti, jonka nuorukainen oli nähnyt lähellekään vastaavan vanhaa verivihollistaan, oli massiivinen jalokivilohikäärme palatsin uumenissa. Kyseistä petoa hän ei silti mielellään olisi neidolle samaisessa asiayhteydessä esitellyt. ”Tällä hetkellä saarelle paluu ei tulisi kysymykseenkään. Tilanne Sybaresissa on aivan liian epävaa, eikä Kuun kansa välttämättä suhtautuisi meihin järin suopeasti.”, päätteli nuorukainen pahoitellen puheensa, aavistaen tuottavansa neidolle pettymyksen. Hän ei yhtä kaikki ollut tyrmännyt toisen anomusta tykkänään, joten toivoa kukaties oli... Nuori herra oli hetkisen hiljaa, kunnes hän kysähti lähes odottamatta: ”Jos valtias olisi yhä elossa, toivoisitko hänen palaavan luoksesi?” Tiedustelun sävy oli neutraali, mutta neitoa mittaileva katse terävämpi kuin tämä ehkä tajusikaan. Kaunottaren kysymysten taustalla vaikuttavat motiivit vaivasivat nuorukaista edelleen.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Jul 16, 2008 11:52:50 GMT 3
Jostain syystä Daliah oli varma, että jos kyseessä olisi tosiaan ollut puoliso, olisi kaikki paljon yksinkertaisempaa. Silloin tällöin pistelevä kaipaus olisi ollut leskeltä anteeksiannettavaa, muttei joltain sattumanvaraiselta suuruudenhullulta pikkulikalta. Toisaalta sitten olisiko hän halunnut olla sidottuna tuohon mieheen? Oli hämmentävää huomata, miten kuukausia sitten edesmennyt, onnistui sekoittamaan maailmaa jälkeensä. ”Ei niin ettenkö luottaisi sanaasi, olihan koko tilanne aika selkeä, jotenkin vain olen alkanut kaipaamaan jotain selvää päätöstä sille kaikelle.” Daliah antoi ryhtinsä pudota huokaisun voimasta. Ei hän tosin näyttänyt ihmeemmin masentuvan. Ei tyttö ollut tiennyt mitä oikeastaan oli toivonut, eikä näin ollen saattanut pettyäkään. Ja toisaalta ajatus sinne mustien olentojen joukkoon palaamisesta tuntui kaikin puolin vastenmieliseltä ja pelottavalta. Täällä oli mukava ja hyvä olla, miksi edes haikailla muuta? Ja tässä tilassa tuskin kylälle lähdettäisiin, sen verran vaikeaa liikkuminen jo oli. Ja syntymän jälkeenkin Daliah saattoi kuvitella kuinka vain makaisi paikoillaan ja yrittäisi palautua kokemuksesta. Hän oli ajatellut, että ehkä joskus, ehkä hän olisi voinut viedä lapsen haudan äärelle. Oikeastaan oli hyvin hankalaa ottaa kiinni kaikista niistä aatoksista, jotka olivat ehtineet hänen päänsä sisällä ajelehtia ja ehkä oli parempikin antaa niiden jäädä vain aatoksiksi. Nuoren herran esittämä seuraava kysymys tuli aivan puun takaa ja rikkoi lyhyen hiljaisen hetken niin suurena yllätyksenä, että neidon jälleen vihreiksi käyneet silmät rävähtivät auki ja väri tuntui sammuvan hänen kasvoiltaan. Kysymys oli äärimmäisen hyvä, ehkä tärkein kaikista ja silti, koko tänä aikana, ei neito ollut uskaltanut sitä itselleen esittää. Daliah tuijotti tyhjin silmin lyhtyä maassa ja yritti saattaa ajatuksensa jonkinlaiseen järjestykseen niin, että saisi jonkinlaisen vastauksen ilmoille. Jostain tuntui kylmä viima pääsevän hänen viittansa sisälle ja paljas iho peitettiin epähuomiossa jälleen. Tai ehkä se ei ollutkaan viima vaan sanoja aikaansaama reaktio. Koko kehoa kylmäsi, ensi kertaa sitten korkean kuumeen, joka hällä oli ollut ennen tänne tuloa. Päätä puisteltiin tuskin huomattavasti, kuin jokin ajatus olisi ansainnut voimakkaamman kiellon. Hitaasti, katse viipyilleen, Daliah kohotti päätään, yrittäen rentouttaa jälleen kivikoviksi käyneitä lihaksiaan. Hän oli huomannut, että jos hän koki jotain voimakkaasti fyysistä, oli sellaisen kohtauksen helpompi löytää hänet, tästä syystä portaissakin liikuttiin nykyään kuin hitaassa unessa. ”Jos tietäisin hänen olevan elossa, lakkaisin nukkumasta öisin.” Hän aloitti ykskantaan, ilman että äänessä olisi erottunut yhtä ainutta selvää sävyä, kuin hän aukoisi huuliaan transsin voimasta. ”Jos tietäisin hänen todella olevan kuollut ja ikuisesti poissa, voisin lakata kiusaamasta itseäni.” Tyhjänä pysynyt katse, joka oli tuijottanut nuorukaisen olan yli, alkoi sulaa sitä mukaa, kun kuvat päässä alkoivat löytää jonkinlaista tilapäistä järjestystä. Valkeassa seinämässä hän oli selvästi näkevinään henkäyksen kevyen Kristallikammion, jossa oli yhden yön elämästään saanut viettää. Ja kuinka vääräksi, kuinka hirmuisen kieroksi koko yö oli lopulta osoittautunut. Kyyneleet polttivat silmiä ja vinhasti räpytellen Daliah käänsi katseensa taivaalle, joka näytti linnakkeen päälle levitetyltä samettikatokselta. Siellä täällä muutama timantti rikkoi tumman kankaan saaden sen kuin elämään. Olihan tuo kaunista, mutta niin etäistä, haikeaa. Kyllä auringon ja puhtaan sinisen taivaan yhdistelmä oli ehdottomasti suloisempi, selkeämpi, ei salamyhkäisyyksiä. ”Toivon, ettei hän olisi elossa.” Sanat pistivät rintaa ja saivat poltteen silmissä konkretisoitumaan kristalleiksi silmäkulmiin, mutta ääni piti värisemättä ja lopulta hän kääntyi taivaan puolesta takaisin kysymyksen asettajan puoleen. ”Koska, jos hän olisi, ei minulla olisi muita vaihtoehtoja kuin kohdata hänet. Ja en todella osaa alkuunkaan sanoa mitä siitä seuraisi. En edes tiedä, että onko… oliko se mitä häntä kohtaan tunsin mitenkään todellista. Luultavasti tuo asia selviäisi sillä. Toivon.” Kaikesta huolimatta Daliah ei osannut muotoilla ääneen koko ajatusta. Sillä samaan aikaan kun hän toivoisi lordin kuolleen lopullisesti, hän kaipasi tätä niin että sydänalaa särki alituiseen. Ja kaikki tämä kärsimys vain lisäsi vihaa, jota neito tunsi pettäjäänsä kohtaan. Ja toisaalta hän tunsi huonoa omaatuntoa vihastaan, sillä tiesi, ettei se loppuen lopuksi ollut aitoa, vain niskurointia kohtaloa vastaan. Kaiken tämän sekaannuksen vuoksi hän oli alkanut halata mahdollisuutta saada jokin piste, vaikka edes valheellinen, kaikelle. ”Mutta turha toivo, kun kaveri on kuollut ja sillä selvä.” Hän puisteli rivakasti päätään yhtäkkiä ja selvästi yritti irrottautua ikävistä ajatuksista. Oli hyvä asia, että näitä aatoksia oli vihdoin päässyt purkamaan jollekulle, mutta toisaalta alkoi tuntua siltä, että tämä tunteiden kavalkadi alkoi jo ottaa koville. ”Auh…” Neito huokaisi samalla kun käsi hapuili tukea istuimelta. Jostain tuolta sisältä oli tarjottu sellainen jysäys vasten pingottunutta vatsaa, että hyvin olisi kuvitellut lapsen tahtovan oitis ulos ja vähemmän tavanomaista reittiä. Aivan kuin olento tuolla sisällä, olisi halunnut ilmaista itseään ja olemassaoloaan tähän väliin.
|
|
|
Post by R.C. on Jul 19, 2008 11:15:31 GMT 3
”Olen pahoillani että järkytin sinua. Hän on poissa, joten se siitä.”, myötäili nuorukainen neidon viimeisintä virkettä, tarkkailtuaan toisen reaktiota hiljaa ja herkeämättä. Kaiken sen kalpeuden ja lamaannuksen perusteella, minkä yksinkertainen kysymys näytti kaunottaressa herättäneen, oli velho päättänyt pitää lordin olemassaolon tiukasti omana tietonaan. Nuori nainen ei kaivannut yhtään sen enempää ylimääräisiä sydämentykytyksiä, kuin mitä lähestyvä synnytys taisi tälle jo aiheuttaa. Mikäli mies mainitsisi joskus tilanteen todellisesta laidasta, olisivat aika ja paikka tarkoin valitut, ja hetki sellainen, jona hän uskoisi toisen ottavan tiedon tyynemmin vastaan. Toistaiseksi tuleva äiti tarvitsi kuitenkin kaiken unen, josta suinkin saattoi öisin nauttia, selvitäkseen koettelemuksesta, joka tällä olisi vielä edessä. Vaikka nuori herra ei ilmaissut mielipiteitään ääneen, oli hän hyvin pitkälti vain hyvillään seuralaiseltaan saamastaan vastauksesta. Puoldemoni oli eritoten helpottunut siitä, ettei kuolevaisen mieli vaikuttanut pysyvästi vaurioituneen arkkidemonin kaltaiseen luonnottomaan olentoon solmitusta suhteesta. Helvetinporttia etsiessään hän oli törmännyt saarella valtiaan haaremiin, ja todistanut siellä tapauksia, jotka nostattivat yhä kylmiä väreitä selkäpiihinsä; Toinen toistaan viehättävämpiä, tyhjäkatseisia ja tahdottomia nuoria naisia, joiden sievissä päissä pyöri enää vain yksi ajatus ja tarkoitus: Ruhtinaan palvominen ja miellyttäminen kaikilla mahdollisilla tavoilla. Nämä säälimättä murretut sielut pystyivät hädin tuskin edes elämään erossa julmasta idolistaan. Eräs tytöistä oli tuijottanut lasittunein silmin eteensä, hokenut hiljaa herransa nimeä ja tunnustanut tälle rakkauttaan, kunnes huulensa olivat kauttaaltaan rohtuneet ja ääni kuivunut kurkustaan. Kukin kaunottarista oli toimittanut lordille pelkän huvittavan haasteen virkaa. Mitään ei ollut enää tehtävissä, ja niinpä nuorukainen oli poistunut mitä pikimmiten tästä karmivasta, elävästä nukkekodista. Pitkään hän oli kuvitellut toisenkin olevan vain yksi ruhtinaan sairaista kokeiluista, ja tietyssä mielessä kaunotar kai olikin, kantaessaan tämän katalin aikein alulle pantua lasta. Mitkä hyvänsä lähtökohdat olivatkaan, saattoi puoldemoni silti tuntea pelkkää lempeyttä toisen tulevaa esikoista kohtaan. Onneksi nuori äiti itsekin suhtautui jälkeläiseen suopeasti, siitäkin huolimatta, miten paljon oli joutunut kärsimään tämän puolesta. Vaikka neito ei vielä saisikaan aivan selkeää loppua menneisyydelleen, saisi tämä toivon mukaan kauan odotetun alun tulevaisuudelle. Nuorukainen olikin siis yksinomaan tyytyväinen lapsen olemassaolosta. Silloin tällöin - ja niin nurinkuriselta kuin se tuntuikin - hän oli jopa epäillyt, liekö nuori nainen olisi selvinnyt hengissä ilman tätä pientä ihmettä, joka niin kipeästi tarvitsi häntä. ”Pienokainen taisi huolestua puolestasi.”, otaksui velho vienosti hymyillen. Hänen rauhallinen katseensa oli langennut kaunottaren pömpöttävälle vatsalle, josta oli selvästi ilmaistu juuri mojova mielipide kaksikon väliseen vakavamieliseen keskusteluun. Samassa lumisten seinien ulkopuolelta alkoi kantautua vaimeaa huhuilua, mikä viittasi palvelusväenkin hätääntyneen viimein kadonneen emäntänsä tähden. Nuorukainen hätkähti ja näytti kuin heräävän todellisuuteen, jonka luonne tuntui jostain syystä ajavan hänet hieman hämilleen. Hän nousi ripeästi jaloilleen, ravistaen enimmät lumet takinliepeestään, ja ojensi sitten kätensä neidolle, auttaakseen tämän pystyyn. ”Illallinen taitaa olla katettu.”, hän arveli vaimealla äänellä, astuessaan neidon jäljessä ulos avomajasta. Lumilinnan edustalta kaksikko saattoi erottaa toisenkin pimeydessä liekkuvan lyhdyn, joka lähestyi heitä kauempana häämöttävän huvilan suunnalta. Joutuisista askeleista päätellen toinen sisaruksista oli äkännyt valkeasta rakennelmasta kajastaneen valon, ja kiiruhtanut etsimään neitoa täältä. Tulijaa odotellessa nuorukainen käytti hetken hyväkseen kääntyäkseen vielä toisen puoleen: ”Daliah, haluan kiittää sinua keskustelustamme ja siitä, että rohkenit uskoutua minulle myös kipeistä asioista. Se merkitsi minulle hyvin paljon, ja toivoisin olevani luottamuksesi arvoinen jatkossakin. Mikäli mielessäsi siis herää kysymyksiä tai tunnet tarvetta vaihtaa ajatuksia, älä epäröi kääntyä puoleeni. Arvostan suuresti suopeutta ja pitkämielisyyttä, jota olet erinäisistä teoistani huolimatta osoittanut.” Nuorimies olisi mielellään painottanut jopa odottavansa uusia tilaisuuksia päästä jutustelemaan tämän eloisan kaunottaren kanssa, ja hän olisi halunnut puhua ystävyydestä suopeuden sijaan, mutta ei vielä kokenut moiseen oikeutta. Sen sijaan hän väläytti harvinaisen komean hymynsä, jollaisen vain neito oli onnistunut pitkiin aikoihin huulilleen nostattamaan, kumarsi hienoisesti päätään ja käännähti parahiksi kohtaamaan paikalle pelmahtavan piian. ”Daliah-neito! Ja... arvon herra?”, Adelen helpotus vaihtui alta aikayksikön hämmästykseksi, hänen tavoitettuaan vastoin odotuksia yhden sijasta kaksi henkilöä. Tytön hämmentynyt katse käväisi myös taustalla kohoavassa lumilinnassa, ja ykskaks pääsi ajatus lipsahtamaan hänen huuliltaan: ”Mitä ihmettä te...?” ”Mitä kuvittelisit meidän tehneen? Leikkineen lumisotaa?”, napautti nuorimies takaisin aavistuksen toista kulmaansa kohottaen, saaden piian punehtumaan häpeästä. Hän ohitti hieman huvittuneena Adelen, loitoten pian hyvää vauhtia neitojen edellä kohti huvilaa.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Jul 21, 2008 9:33:38 GMT 3
”Tosiaan tämä kaveri taas taitaa olla kyllästynyt.” Daliah nauroi jo vapautuneemmin ja puisteli päätään. Muutama vaimeampi myllähdys kaikui vielä jostain syvältä nuoren kehon sisältä. Näinköhän pienokainen oli kääntänyt kylkeä unissaan, mistä sen tietää mitä tuolla ihon alla tapahtui. ”Voikin olla ihan hyvä idea siirtyä sisälle, yö alkaa kohta laskeutua tosissaan ja silloin tulee kylmä.” Ojennettuun käteen tartuttiin ja tuleva äiti kampesi itsensä ylös istuimeltaan varsin kankean oloisesti. Tuntui lähes nurinkuriselta kuvitella, että vielä edelliskesänä hän oli juossut nopeasti kuin eteläinen tuuli ja hyppinyt aitojen yli pojannulikan lailla. Joskus, kauan sitten, edellisessä elämässä. ”Kiitos sinulle. On hyvä tietää, ettei kaikkia ikäviä ajatuksia tarvitse pitää omana tietona.” Daliah nyökkäsi heidän kumartuessa ulos pikku linnakkeesta, sivuuttaen nuoren herran viittauksen pitkämielisyyteen ja toisen tekoihin. Kuka Daliah oli muka antamaan anteeksi kenellekään mitään? Nuorukainen oli tehnyt sen minkä parhaaksi näki. Jos lopputulos olisi ollut toinen, olisi tilanne ollut erilainen, mutta kun he kerran nyt olivat tässä ja kokeneet sen minkä olivat, ei nuori nainen nähnyt mitään järkevää syytä kantaa nuorelle herralle kaunaa. Velassa tässä kai pikemmin oltiinkin. ”Tätä tahtia meistä tulee vielä hyvät kaverit. Voimme synkistellä yhdessä.” Hän sitten vielä väläytti leikkisän hymyn kasvoilleen vastaukseksi miehen omaan, ennen kuin kolmas, varsin kovaa ääntä pitävä osapuoli liittyi seuraan. Hymy tosin sai jatkoa lyhyestä dialogista, ennen kuin he kolme lähtivät astumaan kohti taloa. ”Senkin hölmö!” Neito nauroi Adelen punastuneelle ilmeelle ja kiersi kätensä piian hartioiden ympäri. ”Tottavie mitä luulit meidän tuolla tekevän?” Utelias välähdys kävi vihreissä silmissä heidän edetessään rauhallisesti polkua ylöspäin. Kun vastaukseksi tuli pelkkää noloa rykimistä ja avuttomia ilmeitä puisteli Daliah päätään. ”Kuule Adele, minulle ja herralle pitää suoda pienoista mökkihöperyyttä, olemme olleet täällä keskenämme jo todella pitkään, eikä minun mielestäni ole enää ollenkaan tuomittavaa aikuisten istua lumilinnassa turisemassa.” Talon nuori emäntä iski leikkisästi silmäänsä heidän astuessa huvilan valojen kajastuksen piiriin. ”Mennään nyt sisälle ja syödään. Huomenna näette sitten tämän paikan päivänvalossa.”
Vaikka Daliah ei sitä tahtonut uskoa, viipyi aurinko taivaankannella joka ilta henkäyksen verran pidempään, juuri kuten nuori herra oli ennustanutkin. Enää eivät lumimyräkät saaneet kerättyä sellaista voimaa työhönsä kuin aiemmin ja eräänäkin päivänä, keskipäivän aikaan jos tarkkoja ollaan, alkoi katon reunasta tippua pisaroita, jotka purivat alleen hankeen syvän kuopan. Daliah istui paljaspäin huvilan pääovelle kohoavilla portailla ja seurasi hajamielisesti mielestään täysin epäuskottavaa luonnonilmiötä. Tip-tip-tip. Ääni kaikui hänen korvissaan voimakkaana kuin sotarummut, mutta tuntui silti täysin epätodelliselta. Jos tuleva äiti olisi asioista tiennyt, olisi hän voinut nyt päätellä edenneensä raskautensa viimeiselle kolmannekselle ja itse asiassa sitäkin oli jo kulunut jonkin aikaa. Jos Daliah olisi edes tiennyt mikä on viimeinen kolmannes, olisi hän tiennyt, että nyt hänen pienokaisensa oli mahdollista selvitä hengissä syntymästä. Sen neitokainen kyllä tiesi, että olo oli käynyt aina vain tukalammaksi, jos vain mahdollista, ja yhä vain uusia vaivoja oli alkanut ilmaantua. Hän ei ollut enää pariin viikkoon jaksanut taittaa matkaa pihan yli linnaansa, joka täältä kauempaa näytti jo hieman menneen kokoon. Pienen kokonsa vuoksi Daliah sai tuta kaikki kantamisen vaivat kaksinkertaisina verevämpiin naisiin verrattuna. Hänen selkänsä oli jatkuvasti kipeä lapsen painosta johtuen. Edelliseen kolmannekseen verrattuna, oli neidon ruokahalu sen sijaan heittänyt häränpyllyä ja nyt hän oli nälkäinen oikeastaan jatkuvasti. Tuossa portaallakin istuessaan hän nakersi pientä leivän palaa. Ja jos hänen nälkänsä yltyi, alkoi sellainen kiukuttelu, että rouva Martha oli päätynyt helpottavansa ympärillä kärsivien oloa, kun vain tasaisin väliajoin kävi nakkaamassa neidon käteen jotain suuhun sopivaa. Jatkuvalla syömisellä oli toki sivuvaikutuksensa. Daliah ei ollut eläissään ollut niin pehmeä. Hänen poskensa olivat pyöristyneet ja lanteensa saaneet selvästi leveyttä lisää. Tosin asiaa ei luultavasti huomannut kuin nuori äiti itse, jota asia jopa ärsytti. Hän koki itsensä nyt kömpelöksi lihapullaksi, josta ei ollut mitään hyötyä mihinkään. Jatkuva turhautuminen ja turha tiuskiminen oli nyt tuttua. Huonoa tuulta lisäsi yhtälailla jatkuvasta syömisestä johtuva polttelu vatsassa, kuin hän olisi tauotta voinut hiukan pahoin. Ja kaiken huipuksi oli joka aamu tehtävä kunnolla työtä sen eteen, että keuhkot täyttyivät ilmasta, mikä oli oikeastaan ainoa asia, joka huolestutti tässä hirviömäisessä tilassa. Todellisuudessa vatsassa kehittyvän olevaisen pää painui äidin keuhkoja vasten öisin, mutta äidin noustessa vuoteesta lapsi pyörähti eri asentoon ja ilma kulki jälleen keveämmin. Tätä ei Daliah itse tiennyt vaan vietti joka aamun ensihetket haukkoen henkeään tukemalla itseään oven karmiin. Toisaalta hän ja talon nuori isäntä olivat lähentyneet entisestään. Yhä he istuivat joka ilta yhdessä takkahuoneessa, mutta tätä nykyä illat kuluivat auttamatta rupatellessa, eikä tuleva äitikään enää yrittänyt kadota jonkin kirjan tai muun muurin taakse. Välillä Daliah oli huonolla tuulella, eikä hänestä saanut irti kuin näsäviisaita napautuksia tai olankohautuksia, mutta useimmiten illat olivat päiviä helpompia ja neito saattoi nauraa vapautuneesti ja eläytyä tarinoihinsa sen minkä vatsassaan kasvavalta esteeltä saattoi. Hän kertoi paljon nuoruudestaan kotikylässään, siitä millaisiin hankaluuksiin jatkuvasti oli joutunut. Sitten hän oli lähtenyt pikku yhteisöstä, joka muka sijaitsi koko maailman reunalla ja millaisiin ongelmiin hän sen jälkeen olikaan joutunut! Muutamina, rauhallisempina hetkinä, hän kertoi sitten mitä kotikylä oli saanut kokea ja millainen oli edellinen talvi hänen elämässään ollut. Oli myös iltoja, jolloin keskustelu jälleen sivusi häntä, joka heidätkin kaksi oli saattanut samalle kurssille. Ehkä kerran, kaksi, Daliah yritti ääneen analysoida, mikä oli saanut hänet hullaantumaan tuohon ainutlaatuiseen mieheen, mutta ei löytänyt yhtä selkeää syytä. Ehkä se vain oli lordin kaikki se vastakohtaisuus sille, mitä tyttö itse oli. Niin naurettavalta kuin se tuntuikin, valtiaan lähellä Daliah oli aina tuntenut lämmintä turvallisuuden tunnetta, kuin hän olisi voinut nukkua koko iäisyyden turvassa tuon miehen rinnalla. Nämä ajatukset neito katkaisi nololla naurahduksella ja pään puistelulla. ”Olisiko voinut paremmin metsään mennä? Mutta myönnetään, minä en ole hyvä ihmistuntija. Minun on aina ollut täysin ja täydellisen mahdotonta nähdä minkään bluffin läpi. Olen aina uskonut karnevaalien katutaiteilijoiden todella taikovan päähineistään kyyhkysiä ja housuntaskuistaan kaniineja, vaikka kuka muuta väittäisi.” Parikin taiteilijaa oli suopeasti yömyöhällä selittänyt muutamia tempuistaan ja taitavaa silmänlumettahan ne olivat olleet, mutta Daliah piti täysin typeränä raottaa arvoituksellisuuden verhoa tässä asiassa. Oli paljon jännittävämpää uskoa eläimien ilmaantuvan tyhjästä, kuin nähdä valepohjia, peilinpaloja ja salataskuja. Yhtäkaikki oli talon nuoren emännän pakko myöntää itselleen ajan kuluvan ja vuodenajan todella vaihtuvan. Kevät tuli melkoisella kohinalla, se sulatti lumen huvilan seinän viereltä ja veti virkeitä puroja pitkin hiekkapihaa saaden jokaisen ulkona kävijän jalkineet vettymään. Kevät ja syksy olivat kummallisia vuodenaikoja, ne olivat niin täynnä vastakohtaisuuksia, ettei niistä voinut pitää, eikä niitä voinut inhotakkaan. Keväiset päivät olivat raikkaita, kirkkaita ja täynnä lupausta tulevasta. Toisaalta aamut olivat hyisen kylmiä ja yö oli jäädyttänyt kaiken sulan veden petollisen liukkaaksi pinnaksi joka puolelle ympäröivää todellisuutta. Viileät aamut olivat joka tapauksessa luojain lykky yhä varsin lämpimästä olosta kärsivälle neidolle, joka huomasi huvilan portaat miellyttävän viileiksi istuskella. Aikansa meni, ennen kuin rouva ja tämän tyttäret sulattivat odottavan kummalliset tavat, mutta vaihtoehtoja ei oikeastaan ollut. Jos asiasta huomautti sai osakseen niin hurjistuneen katseen ja muutaman sanan siitä, kuinka ’jos itse olisit tässä tilassa’ ja ’vaihtoehdot on joko vaatteet päällä ulkosalla tai alasti sisällä’, että lopulta oudoille ajanvietteille vain viitattiin kintaalla. Vaikka kevät olikin tullut hiipimällä, ei se enää piilotellut mahtiaan siinä vaiheessa kun se oli huomattu. Aurinko tuntui keränneen koko pitkän talven voimiaan ja nyt se nousi joka aamu kirkkaana ja tuntui päättäneen ajaa kaikki talven merkit hetkessä tiehensä. Siitä hetkestä, kun ensimmäiset pisarat putosivat katolta, ei huvila saanut enää kärsiä yhtä ainutta lumimyrskyä. Itse asiassa pilvet tuntuivat kokonaan kaikonneen taivaalta, sillä päivä toisensa jälkeen valkeni kirkkaalta taivaalta. Ja lopulta kaikkein paahteisimmat paikat, mistä lumi aivan ensimmäisenä oli sulanut pois, saivat ujon vihreän sävyn, joka päivä päivältä voimistui, aivan kuin auringon itsensä vaatimuksesta ja voimasta. Ja siinä, rapulla jälleen istuessaan, ja ensimmäistä maan povesta noussutta keltaista kukkaa ihmetellessään Daliah tunsi jotain. Se oli tuttua. Vatsa kovettui jälleen ja erikoinen paineentunne valtasi jälleen alaa hänen alavatsassaan. Näitä kouristuksia oli tätä nykyä niin usein, että tuskin huvilan nuori isäntäkään niistä enää hätkähti. Tapansa mukaan Daliah nojasi taaksepäin molemmat kädet vatsansa yllä, sulki silmänsä ja mutristi huuliaan. Olisikohan tämä nyt lyhyt vai pitkä? Joskus nämä piinat tuntuivat kestävän hetkitolkulla ja joskus ne olivat ohi silmänräpäyksessä. Tämä oli nyt pitkä. Neito keskittyi hengittämiseen, kuten rouva oli häntä opettanut; voimakkaasti sisään ja rauhallisesti puhaltaen ulos. Nämä olivat kuulemma hänen kohtunsa harjoituksia itse koettelemusta varten, kuulemma täysin tavallisia ja tuttuja piinoja jokaiselle lasta kantavalle. ”Nipisteleekö?” Rowennan ääni kuului ovelta samalla hetkellä kun kohtaus tuntui hellittävän. ”Alkaa pikkuhiljaa käydä yhä vain kovemmaksi.” Daliah ähkäisi kohottautuessaan istumaan paremmin. Hän hymyili voipuneesti toisen nuoren naisen ilmaantuessa samalle portaalle ja istuutuessa. ”No lohduttaudu sillä, että enää ei luulisi kauan kuluvan.” Rowenna ojensi kättään ja taputti valtavaksi käynyttä vatsaa. ”Alan kyllä näyttää niin naurettavalta, että mielelläni toivottaisin hänet tervetulleeksi tähän maailmaan.” Oli totta, että koska Daliah oli niinkin kapoinen omalta olemukseltaan, näytti vatsansa suhteettoman suurelta. ”Ei taas…” Hän vinkaisi tuntiessaan juuri edellisestä jännityksestä rentoutuneen vatsansa päättävän uudelleen aloittaa kovettumisen. Vihreät silmät painuivat kiinni ja jälleen hän nojasi taa’päin. ”Tämä on nyt seitsemäs tänä aamuna.” Hän huokaisi raskaan hengityksensä lomasta Rowennalle, joka seuraili toisen tuskia varsin avuttoman näköisenä. ”Hakisinko Marthan?” ”Turha vaivata. Ei tässä mitään ihmeellistä ole…” Tulevan äidin ääni oli tukahtunut ja sanat tuskin pääsivät ilmoille tiukkojen huulien välistä, kun yhtäkkiä Daliah ymmärsi jonkin nyt olevan aivan erilailla, jokin oli muuttunut aivan täysin. ”Mitä ihm… Hae! Hae hänet! Nyt!” Rowenna ei ehtinyt ymmärtää mikä oli muuttunut, mutta hän kömpi käskystä pystyyn ja syöksyi hetkessä sisälle kutsuen jo ovelta kovaan ääneen rouvaa. Daliah sen sijaan tuijotti suurin silmin, hän unohti hengittää, vaikka se olisikin ollut nyt tärkeää. Todella jokin oli muuttunut, jokin oli revennyt tai ehkä pikemminkin antanut myöten. Hänen sininen leninkinsä oli muuttunut reisistä alaspäin tummaksi ja liimautunut jalkoihin kiinni. Pihamaalle valui portailta noro kirkasta nestettä. Jotain oli todella tapahtunut, eikä vaadittu kummempaa tietäjää arvaamaan, että se oli nyt tainnut alkaa.
|
|
|
Post by R.C. on Jul 22, 2008 14:58:15 GMT 3
Kevään edetessä huimaa vauhtia huvilaa ympäröivillä mailla sai nuori herra ilokseen huomata, ettei vanhan palvelusperheen paluu kaksikon arkeen evännytkään häneltä tyystin roolia rouvan hoitamassa taloudessa. Toki sisaruksilta kesti hyvän tovin totutella uusiin maisemiin – eiväthän he koskaan ennen olleet asuneet suurkaupungin kupeessa – ja tästä merkittävästä elämänmuutoksesta riittikin piioilla ihmeteltävää ja ihasteltavaa useiksi päiviksi eteenpäin. Paikallinen väestö näytti niin paljon hienostuneemmalta heidän silmissään, ja markkinapaikat suorastaan pursusivat monenlaista houkuttelevaa vaatetta ja tavaraa. Kerran jos toisenkin joutui Martha nuhtelemaan nuoria neitejä näiden tuhlattua uutuuden viehätyksen vallassa taskurahansa jos jonkinmoisiin tarpeettomiin helyihin ja tilpehööreihin. Sisarukset alkoivat kuitenkin olla jo siinä iässä, jossa sydämet ja jalat kävivät levottomiksi, ja niinpä tyttöjen vapaaillat kuluivat yhä useammin työväen tanssiaisissa. Rouvan ei lopulta auttanutkaan muu kuin antaa periksi joillekin viattomille ”nuoruuden hullutuksille”, kuten hän tyttöjen päähänpistoja nimitti. Martha tiesi molempien nuorten naisten olevan sentään niin hyvin kasvatettuja, etteivät he ehdoin tahdoin tuottaisi hänelle tai kenellekään mielipahaa. Isäntä oppi puolestaan hyvin pian pysyttelemään poissa talon alakerrasta aikoina, joina neito tapasi olla altis kiivastumaan syystä jos pienimmästäkin. Aikaiset aamut olivat aivan ehdottomasti pois laskuista, ja usein iltapäivänkin mittaan oli parempi vetäytyä vain omiin oloihinsa, ja välttää näin luomasta toiselle turhia ärsykkeitä. Äkilliset kiukunpuuskat olivat kaunottarelle siinä määrin tavattomia, ettei tämä luultavasti itsekään kyennyt niihin juuri vaikuttamaan. Pariin otteeseen velho oli tosin osunut paikalle harvinaisen pahaan aikaan, keskelle emännän ja rouvan äänekästä kinastelua jostain täysin turhanpäiväisestä kaapin paikasta. Tällöin hän oli heittänyt nuorelle naiselle niin imartelevan repliikin, ettei siihen voinut oikein keksiä mitään pahaa sanottavaa. "Parahin Daliah, kuinka säteilevältä näytätkään tänä aamuna, sievät kasvosi täynnä tarmoa ja vimmaa! Silmiesi vihervä välke ja hiustesi kultainen hehku saavat kevään ensimmäiset esikotkin kalpenemaan, tai kukaties pelkkä huuliltasi huokuva henkäys saisi huvilan nurmikon kukkimaan!" Näin makeat ja odottamattomat fraasit olivat yleensä kuin omiaan hiljentämään riidan osapuolet, juuri kuten nuorukainen toivoikin. Nuorimies ehti aina parahiksi nurkan taakse pidättelemään nauruaan, ennen kuin kukaan läsnäolijoista ehti epäillä hänen laskeneen vain leikkiä. Martha tosin oli mokomista tempauksista hieman äkeissään, sillä rouva kuvitteli isännän tekevän hänelle kiusaa. Todellisuudessa velhon tarkoitus oli ollut vallan päinvastainen – hän oli halunnut vain hieman harhauttaa neidon huomiota, ja saada tämän ehkä siinä sivussa unohtamaan närkästyksensä. Eikä kukaan voinut toisaalta varmuudella tietää, oliko sanoissaan ollut sittenkin totuuden siemen vaiko ei. Ehtoo oli ehdottomasti vuorokauden kohokohta, sillä tällöin koitti kaksikolle jo tavaksi muodostunut rupattelutuokio talon takkahuoneessa. Neidon tarinoiden kannustamana nuorukainen oli vähitellen avautunut entisestään, ja alkanut kertoilemaan myös omasta lapsuudestaan. Yllättäen hän paljasti varttuneensa hovin sijasta pienessä maalaiskylässä, aivan tavallisten talonpoikien keskuudessa. Hän oli elänyt enimmäkseen erakon äitinsä kanssa, ja nähnyt isäänsä vain harvemmin, sillä tämä oli alituiseen ollut matkoilla. Nuorimies muisteli hymyssä suin, kuinka hän oli koko pienen ikänsä haaveillut soturinurasta, siinä missä magiankäytön taitava äitinsä oli jo varhain koulinut pojasta velhoa. Loppujen lopuksi hänestä oli kai tullut jotakin siltä väliltä. Ja vaikka perhe olikin joutunut pakoilemaan pahaisessa pitäjässä, oli äiti alati painottanut heidän kahden olevan muiden kyläläisten yläpuolella, mitä poika ei tosin koskaan ollut oikein sisäistänyt. Äiti olikin syntyjään ylhäisestä suvusta, ja hän piti tärkeänä siirtää kasvatuksen, koulutuksen ja kopean asenteen myös lapselleen, tässä enemmän tai vähemmän onnistuen. Lievästä omahyväisyydestään huolimatta oli äidissä ollut silti pehmeämpiäkin piirteitä, ja isännän katseessa häilyi yhä haikeutta hänen puhuessaan vainajasta. Toisinaan nuorukainen saattoi myös soittaa huoneen massiivista flyygeliä, ollen siinä sangen taitava. Vähitellen mies alkoi yhtä kaikki ymmärtää, ettei yksinäisyys ehkä sittenkään ollut häntä varten; niin mielellään ja uskollisesti hän saapui aina alakerran saliin odottamaan seuralaistaan. Velhon tarjoamat rohdot toivat neidon vaivoihin helpotusta silloin, kun ne sattuivat olemaan toisen käden ulottuvilla. Hän oli kieltänyt kaunotarta käyttämästä rentouttavia yrttiuutteita jatkuvasti, vaan ainoastaan silloin, kun selän tai vatsan pakotus kävi sietämättömäksi. Muussa tapauksessa nuoren naisen olo olisi voinut muuttua niin turraksi, että lapsikin olisi syntynyt tälle ihan huomaamatta - siinä olisikin tuoreella äidillä ollut aamulla ihmettelemistä, kun kukonlaulun sijasta tuo olisi herännyt nälkäisen pienokaisen parkaisuun! Kauan varrottu hetki ei lopulta koittanutkaan aivan yhtä yllättäen, vaikka talo alkoikin pian kaikua hätäisistä huudoista ja kenkien kiireisestä kopinasta. Nuorimies kohotti katseensa kirjasta, jota hän oli parhaillaan ollut työhuoneessaan tutkimassa, ja kuulosteli kummastuneena huvilassa noussutta hälyä. Ei kestänyt kuitenkaan kauan ennen kuin hän käsitti, mistä oikein oli kysymys, ja siltä istumalta putosi teos käsistään ja rivakat askeleet otettiin kohti ovea. Puoliväliin portaikkoa päästyään kantautui velhon korviin jo Marthan lempeä rauhoittelu ja sisarusten huolestunut hössötys. Vaikutti siltä että jyrkät rappuset olivat asettaneet naisille haasteen: ”Pitäisikö meidän saattaa hänet sittenkin alakerran saliin?" ”Divaanilleko? Ei, kyllä tyttö on saatava sänkyyn.” ”Mutta kuinka hän pääsee yläkertaan? Daliah ei saisi nyt suotta tuhlata voimiaan...” ”Miksi kukaan ei tullut kertomaan minulle...?”, kysähti nuorukainen samassa kärkevästi, ilmaantuessaan parahiksi portaiden juurella pähkäilevän nelikon eteen. Siinä olivat molemmat piiat, rouva ja nuori emäntä, jonka pitkän mekon helma näytti läpimärältä. ”Ah, herra, voisittekohan...?”, aloitti Adele helpottuneena, mutta ei ehtinyt edes lausettaan lopettaa, ennen kuin mies oli jo nostanut tulevan äidin käsivarsilleen ja lähtenyt liki harppoen kantamaan tätä ylös rappusia. Paino ei tuntunut olevan puoldemonille mikään hidaste, mitä nyt toisen muoto oli muuttunut aavistusta hankalammaksi siitä, kun hän oli kaunotarta viimeksi kannatellut. Sillä sekunnilla, jona velho oli nostanut neidon syliinsä, tuntuivat tuon kivut kaikonneen kuin taikaiskusta, ja toinen saattoi enää aistia vain alavatsaansa puristavan paineen. ”Älä huoli, kaikki menee ihan hyvin...”, mutisi nuorukainen vaimeasti, rauhoitellen joko kaunotarta tai itseään. Herran sydän jyskytti ainakin niin kovaa, että tilanne taisi hermostuttaa enemmän häntä kuin lapsen varsinaista synnyttäjää. ”Kas näin, ei kai satu enää?”, hän varmisti laskettuaan neidon varoen vuoteelle, mutta pitäen yhä kiinni tämän kädestä. Näin tuska siirtyisi häneen, eikä pääsisi koskettamaan toisen tietoisuutta. ”Adele hakekoon lämmintä vettä ja Rowenna puhtaita pyyhkeitä. Miehet ulos huoneesta!”, määräsi Martha samassa kuuluvasti, ja ennen kuin puoldemoni ehti vastaan väittämään, oli hänen otteensa jo kirvonnut, kipua lieventävä yhteys katkennut, käytävä lähestynyt vauhdilla ja ovi sulkeutunut aivan nenänsä edessä. ”Mutta minä...!”, puuskahti hyvää kyytiä hätyytelty velho tuohtuneena, mutta hänen protestinsa tuntui kaikuvan kuin kuuroille korville. Nuori mies tuijotti hetken typertyneenä sulkeutunutta uksea, ja veti sitten pari turhautunutta kierrosta sen edustalla. Hitto soikoon, olihan hän auttanut edesmenneen vaimonsakin esikoisen maailmaan, ilman yhdenkään kätilön apua! Martha ei käsittänyt, miten poikkeuksellinen tapaus oli nyt kyseessä, ja minkälaisia riskejä siihen saattoi liittyä! Entäpä jos neito uupuisi kesken kaiken ja olisi vaarassa menehtyä? Tai jos lapsi ei vastaisikaan läsnäolijoiden odotuksia? Nämä sekä lukuisat muut kysymykset myllersivät nuorukaisen mielessä hänen ravatessaan edestakaisin käytävässä. Lopulta miehen ei kuitenkaan auttanut muu kuin asettua seinää vasten istumaan ja odottamaan. Olihan tilanne tarkemmin ajatellen aivan erilainen kuin aikoinaan. Eihän hän ollut edes sukua lapsen äidille, joten kukaties tämä olisi pitänyt paikallaoloaan sopimattomana. Silti puoldemoni ei voinut kävellä poiskaan. Niinpä hän jäi kuuntelemaan vimmatusti hakkaavaa sydäntään ja kuvittelemaan hiljaa mielessään, kuinka helposti riuhtaisisi oven saranoiltaan, mikäli sen takaa alkaisi kantautua hälyttävämpiä huutoja tai kirkaisuja. Entä mitä hän sitten tekisi? Siitä nuorella miehellä ei ollut aavistustakaan...
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Aug 1, 2008 10:58:08 GMT 3
Lyhyeksi hetkeksi Daliah jäi yksin portaille. Hän hengitti raskaasti, eikä oikeastaan ajatellutkaan muuta kuin ilman imeytymistä keuhkoihinsa. Ymmärrettävästi häntä pelotti. Hengitys tahtoi koko ajan kääntyä pinnalliseksi vinkunaksi, sitä mukaa kun paniikkimieliala tuntui valtaavan häntä. Ei ollut harvinaista, että ensimmäisen lapsensa synnyttävät kuolivat synnytysvuoteeseen. Ja entä jos niin ei käynytkään? Miten lapsen kanssa oltaisiin? Miten sitä suojeltaisiin? Juuri oikealla hetkellä syöksyi päivittelevä naisparvi hänen ympärilleen auttamaan puuskuttavaa neitoa jaloilleen, muussa tapauksessa olisi alkanut hyperventilointi ja pahimmillaan Daliah olisi pyörtynyt. Tuleva äiti otti raskaasti tukea häntä sisälle auttavista ja nipisti silmänsä kiinni sillä hetkellä kun tunsi uuden kouristuksen vatsassaan, tosin edellisiä hieman vaimeamman, mutta silti niinkin voimakkaan, että pystyssä pysyminen alkoi tuntua tukalalta. Jossain kaukana mielensä sopukoissa hänen olisi tehnyt mieli tiuskaista olisiko sillä mitään väliä millä sohvalla hän makaisi. Lattiakin tuntui nyt hyvältä vaihtoehdolta. Hössöttävät naiset eivät olleet ollenkaan omiaan rauhoittamaan mullistuksen kourissa kamppailevaa olentoa. Sen sijaan matala miesääni tuntui katkaisevan kaiken hälinän ja tuovan selkeyttä maailmaan. Daliah raotti silmiään vasta kun tunsi heilahtaneensa jaloiltaan. ”Luojain kiitos, että tulit. Olin varma, että lapsi syntyisi kohta tuohon portaisiin.” Pieni hymyn väre nykäisi neidon huulia tämän kietoessaan kätensä nuoren herran kaulan ympäri. Ehkä se johtui siitä, ettei enää tarvinnut seistä tai ehkä ilman liikkeestä heidän ympärillään, mutta olo ei enää ollenkaan tuntunut niin tukalalta ja oli jopa mahdollista lausua muutama sana. Vuoteelle laskeutuessaan Daliah tunsi paineen hellittävän vatsassaan ja hän kääntyi hymyilemään pelastajalleen. Huulet erkanivat toisistaan ja hän oli selvästi aikeissa sanoa jotain, kun rouva Martha pyyhälsi huoneeseen jaellen tiukkasävyisiä käskyjä kaikkialle. Sanat juuttuivat kurkkuun samalla hetkellä kun vanhempi nainen riuhtaisi nuorukaisen pois vuoteen luota ja Daliah tunsi halvaavan vihlaisun koko kehossaan. Tuntui kuin hänen keskivartalonsa olisi syttynyt liekkeihin ja vihreät silmät puristettiin kiinni samalla kun raottuneilta huulilta karkasi pelkkä voihkaisu. Oven sulkeutumista seurasi varmasti nuoren neidon elämän pisimmät hetket. Rouva Martha selitti, että hänen mekkonsa kastellut neste oli varoitus siitä, että siitä lähtien olisi pysyttävä vuoteessa, mutta että lapsen syntymään menisi vielä aikaa. Tuleva äiti ei voinut tätä ymmärtää vaan ähki äkäisenä, että miksi syntymästä piti tehdä niin monimutkainen. Rouva tunnusteli pyöreää vatsaa, nyökkäili itsekseen ja hymyili. ”Neste poistuu, jotta lapsesi voi ottaa oikean asennon ulostuloa varten. Sen jälkeen kehosi täytyy vielä laittaa lihaksensa oikeaan järjestykseen, jotta lapsi mahtuu ulos.” Rouvan ääni oli syvä ja rauhallinen. Hän alkoi päättäväisesti auttaa kangaspaljoutta pois synnyttäjän päältä. ”Tämä on kaikkein parasta tehdä alusmekkosillaan.” Uusia kouraisuja ja kohtauksia tuli silloin tällöin. Välillä niissä oli pidempikin tauko, niin että vuoteesta nouseminen ja pieni jaloittelu oli mahdollista. Mitä enemmän hän liikkuisi, sitä nopeammin itse synnytys kuulemma alkaisi. Ikkuna oli avattu hyvin pian, sillä tulevalla äidillä tuntui olevan tukalan kuuma jatkuvasti ja kirkkaat karpalot juoksivat pitkin hänen ohimoitaan ja saivat hiukset takkuuntumaan. Vuoroin joku oli pyyhkimässä kostealla hänen otsaansa ja silloin tällöin Daliah laski jalkansa vesipaljuun, vuoteen vieressä. Vesi tuntui rauhoittavalta ja vilvoittavalta. Tällöin Adele hieroi hänen harteitaan ja Rowenna harjasi hänen hiuksiaan, joka sekin tuntui rauhoittavalta. Kaiken tämän huomion kohde keskittyi lähinnä hengittämiseen ja tajuissaan pysymiseen. Välillä hän sanoi muutaman sanan tai pyysi jotain, mutta muuten pysyi vaiti. Sen sijaan siskokset puhuivat senkin edestä, tulevan äidin nimenomaisesta pyynnöstä. Tuntui siltä, että täysi hiljaisuus sai synnyttäjän mielen uppoamaan synkkiin ajatuksiin, jokin häiriö piti hänet poissa murtumisen rajalta. Lopulta alkoi tuntua siltä, ettei kouristusten välillä enää ollut aikaa nousta seisaalleen tai edes juoda vettä. Ei Daliah ollut niihin missään vaiheessa tottunut, jokainen tuntui yhdeltä suurelta sodalta ihon alla, mutta muutaman tunnin jälkeen, hän ei enää voihkinut tai ähkinyt, vain vinkui hiljaa uuden osuessa kohdalle. Sillä hetkellä, kun rouva määrätietoisesti painoi hänet vuoteeseen, näkyi aurinko kellahtaneen koko rakennuksen toiselle puolelle. Koko päiväkö tässä odottaessa oli kulunut? ”Nyt ei enää mene kauaa. Keskitytään vain hengittämiseen ja voisin tämän laittaa selän alle.” Tytöt auttoivat synnyttäjää nojaamaan eteenpäin puoli-istuvassa asennossaan kun Martha sujautti pitkulaisen tyynyn puuskuttavan neidon alaselän alle. ”Sitten vain pidetään ne jalat koukussa ja odotetaan. Annan sitten ohjeita mitä pitää tehdä.” Daliah puristi rystyset valkoisina Adelen ja Rowennan käsiä. Tytöt istuivat toinen toisella puolella ystäväänsä ja olivat käyneet kovin kalpeiksi kasvoiltaan. Enää eivät hekään höpisseet ja huoneessa saattoi kuulla vaan raskaan hengityksen. Aivan lyhyt oli tuo jännittyneen odotuksen hetki ja se katkesi nopeasti, kun jotain aivan uutta tapahtui. Daliah tunsi vatsassaan valtavan jomotuksen, joka äityi niin voimakkaaksi kivuksi, että hänen huuliltaan karkasi sydäntäriipivä parkaisu. Tuttu paineen tunne lisääntyi ja samassa alkoi rouvan suu käydä. ”Nyt aina, kun tunnette kouraisun on ponnistettava! Kun ei tunnu kouraisua, ei saa tehdä muuta kuin hengittää.” Nainen tunnusteli jälleen pyöreää vatsaa, nyt kaksin käsin painellen ja nyökkäsi hyväksyvästi. ”Kaikki on kunnossa. Koittakaahan nyt vain jaksaa. Tämä taitaakin olla äkkiä ohi.” Rouva Martha tiesi mistä puhui. Nainen oli nähnyt elämässään muutamankin tällaisen luonnonmullistuksen. Daliah oli varsin hyväkuntoinen nuori nainen, vaikkakin kapoinen lantioltaan. Synnytys olisi luultavasti kivulias, mutta supistusten intensiteetistä oli pääteltävä, että sisällä oleva olento halusi ulos pian. Uusi kouraisu sai tulevan äidin huulet vetäytymään yhteen puristuneiden hampaiden päältä, joiden takaa kuului jonkinlaista ääntelyä, joka ei käynyt ähkimisestä eikä kiljumisesta, vaan oli jotain siltä väliltä. ”Nyt ponnistus!” Käski jalkopäässä pyyhkeiden kanssa odottava rouva ja Daliah teki kaikkensa. Supistuksen helpottaessa hän oli jo läpimärkä hiestä ja läähätti. ”Milloin… tämä… loppuu?” Ääni tuntui läkähtyneeltä, oli tuskin kuultavissa. ”Tarvitaan vielä kymmenkunta samanlaista yritystä.” Jokainen noista yrityksistä tuntui imevän loputkin voimat pienestä kehosta. Täysin häpeilemättä Daliah huusi ja tuntui puristavan murskaksi tueksi tarjotut kädet. Lisäksi oli turhauttavaa, kun ei itse tiennyt tapahtuiko minkäänlaista edistystä vai ei. ”Nyt näkyy pää!” Huudahti rouva Martha lopulta. ”Pää näkyy, ei enää kauaa!” ”Oli se jo aikakin, kirottua…” Murisi Daliah hampaidensa välistä, katse melkeinpä hurjistuneena. Hän oli huomannut, että kun voimat olivat hiipuneet, oli raivo ainoa tapa jatkaa. Viimeisen kouristuksen tullessa kohdalle, hän heitti päänsä taaksepäin, avasi suunsa ja huusi suoraa huutoa ponnistaen kaikki lihaksensa äärimmilleen. Tämän jälkeen hän ei enää olisi jaksanut, mutta onneksi se riitti. Rouva veti vuoteelle pienen, silmänsä kiinni puristaneen olennon, jota hän alkoi oitis puhdistaa ja taputella hellästi. Hetken huoneessa vallitsi jännittynyt hiljaisuus, kun jokainen odotti sitä tiettyä ääntä. Daliah ei edes huomannut kohtunsa yhä kouristelevan, tosin nyt vain murto-osalla siitä voimasta mitä hetkeä aiemmin. Hän oli kumartuneena eteenpäin ja oli juuri aikeissa sanoa jotain, kun huoneen tuntui täyttävän ääni, parkaisu, joka oli aivan erilainen kuin hetkeä aiemmin huoneessa kaikuneet. ”Tyttärenne täällä huutaa.” Rouva oli kietonut lapsen yhteen puhtaista pyyhkeistä ja toi sen nyt neidon ojentuneiden käsivarsien ulottuville. ”Tytär…” Neidon vihreät silmät tulvahtivat täyteen kyyneliä ja hänen jännittynyt vartalonsa tuntui lysähtävän suurille tyynyille samalla kun hän veti pienen kapalon rintaansa vasten. ”Minun tyttäreni…” Hän huokaisi voipuneesti ja hymyn tuntui valaisevan jälleen hänen kasvojaan. ”Hakekaa Raymond katsomaan häntä!” Daliah kohotti päästään pienestä olennosta. ”Hakekaa katsomaan minun tytärtäni.” Hän hymyili katseen laskiessa jälleen tutkimaan vastasyntynyttä, joka tuntui tunnustelevan ympäröivää maailmaa uneliaasti. Pienet kasvot kääntyivät äitinsä äänen suuntaan ja hitaasti, kuin vastaheränneellä avautuivat silmät. Daliah katseli tätä ihmettä haltioituneena. Ensikerran hänen tyttärensä näkisi maailman. Äidin ja lapsen katseet kohtasivat hetkeksi, ennen kuin uusi tulokas painoi uudelleen silmänsä kiinni. Luomien peittämät silmät olivat olleet väriltään niin kultaiset, että ne olivat kerrassaan hypnoottiset.
|
|
|
Post by R.C. on Aug 13, 2008 20:19:14 GMT 3
Huoneesta häädetyllä nuorella herralla kului vielä hyvän tovin toipua kiihtymykseltään, palautua takaisin tilanteen tasalle ja ruveta tarkastelemaan kriittisemmin omaa käyttäytymistään. Hän tunsi olonsa turhautuneeksi ja hyödyttömäksi jäätyään yksin ulos käytävään, vaikka olisi yhtä hyvin voinut helpottaa huomattavasti neidon tulevaa koettelemusta. Hitaiden sekuntien seuratessa toisiaan, pitkien minuuttien madellessa edellisten perään, oli velhon silti viimein rauhoituttava ja alistuttava tuiki tarpeettomaan osaansa. Levottoman sydämen takoma rintakehä kohoili aina vain verkkaisemmin, hermostuneisuuden hiipuessa hiljalleen pelkäksi mieltä jäytäväksi jännitykseksi, ja lopulta vastapäiseen oveen porautunut katse lankesi vaivautuneesti lattiaan, hentoisen punan kohotessa puoliverisen kasvoille. Kukaties hän oli mennyt liian pitkälle auliudessaan auttaa kuolevaista tämän tuskissa? Tottahan nuori mies tiesi jo kokemuksesta, ettei lapsia saatettu maailmaan yhdessä silmänräpäyksessä. Varsinaiseen synnytykseen valmistautumisessa saattoi vierähtää useitakin tunteja - oliko hän muka tosissaan kuvitellut vartovansa neidon vuoteen vierellä koko toimituksen ajan, pidellen kaunottaren kättä ja varjellen tätä kaikilta mahdollisilta kivuilta ja säryiltä? Mielikuva tuntui jokseenkin naurettavalta. Nuorukainen ummisti silmänsä ja hieraisi nolostuneena otsaansa. Mitä vietävää hän oli oikein ajatellut!? Liekö tilanteen hälyttävyys vain hämärtänyt hetkeksi järkensä? Niin sen täytyi olla. Neitokin tunsi varmasti jo silkkaa kiitollisuutta Marthaa kohtaan, rouvan karkotettua tahdittoman tunkeilijan paikalta, ja estäen näin tilannetta äitymästä omituiseksi, jopa kiusalliseksi. Tietenkin nuoren isännän olisi pitänyt tiedostaa paremmin paikkansa, olkoonkin, ettei huvilassa oltu kuluneina kuukausina vietetty juurikaan elämää, jota olisi voinut normaalin aatelisetiketin mukaiseksi luonnehtia. Tilanteeseen oli tultava muutos - suuntaan tai toiseen - ja pian. Huolta, harmia ja jopa häpeää haudutellen jäi nuorukainen siis vartomaan, josko hänen tietojaan ja taitojaan vielä tarvittaisiin. Käytävän autius ja hiljaisuus tuntuivat tukahduttavilta, sillä ne muistuttivat häntä yhä selvemmin ulkopuolisen asemastaan. Rakennuksen ovet olivat lujaa tammea, ja ne vaimensivat äänet hyvin tehokkaasti. Silloin tällöin nuori mies saattoi erottaa makuukamarista kantautuvan vinkaisun, tai Marthan matalan mutinan, mutta muutoin hän oli tapahtumien kulusta täysin pimennossa. Yhtä kaikki puoldemoni ei hievahtanut kertaakaan paikaltaan, vaan vajosi vain valppaaseen odotukseen, jota kesti lähes iltaan saakka. Auringon laskeuduttua jo hyvän matkaa lakipisteeltään, tapahtui olosuhteissa uksen tuolla puolen viimein selkeä muutos: Neidon riipaiseva huuto suorastaan riuhtaisi nuorukaisen ylös jaloilleen. Sydämensä laukatessa taas kilpaa happea haukkovien keuhkojen kanssa hän painoi kalvenneet rystysensä vasten seinää takanaan ja hillitsi vaivoin halunsa puuttua asiaan. Mies saattoi miltei aistia huoneesta väreilevän kärsimyksen, joka herätti hänessä aina kahdenlaisia tuntemuksia. Inhimillinen mieli tunsi myötätuntoa ja murhetta neidon puolesta, kun taas syvempi ja pimeämpi puoli koki tilanteen aivan päinvastoin. Peto nautti kuolevaisen piinasta, ja olisi halunnut anastaa sen itselleen. Ikuisuudelta tuntuneen puolituntisen kuluttua vaimeni viimein vaikerrusten sarja, ja taloon tuli hetkeksi aivan hiljaista. Seuraava parkaisu ei kuulunutkaan enää äidille itselleen, vaan tuoreelle tulokkaalle, joka ilmoitti painavasti saapuneensa maailmaan. Nuorukaisen mieli löi tovin tyhjää, hänen saattaessa tuskin uskoa korviaan, vaikka eihän kuulemassaan mitään kummallista ollutkaan. Kotvasen kuluttua ovi avattiin ja hyväntuulisuutta hehkuva Rowenna ilmestyi ulos käytävään, kohdatakseen liki samantien isännän läpitunkevan katseen. ”Onko se ohi? Ovatko he...?”, aloitti nuori mies silmät laajenneina, vain huomatakseen äänen takertuneen kuivaan kurkkuunsa. Piika osasi kuitenkin lukea kysymykset herransa huulilta, ja arvata huolen tämän vauhkosta ilmeestä. ”Äiti ja lapsi voivat molemmat oikein hyvin.”, naurahti palvelustyttö iloisesti, sysäten sanoineen painavan kiven kuulijan sydämeltä. Nuori herra veti syvään henkeä, yskähti ja kysähti sitten varovaisesti: ”Miltä hän näyttää...?” ”Kuka? Jaa vauvako? Voi kuulkaa, en ole koskaan nähnyt toista yhtä suloista pienokaista! Ettekö tulisi itse katsomaan...?”, ehdotti Rowenna leveästi hymyillen. Tytön ihmetykseksi herran pingoittunut olemus näytti viimein hervahtaneen hieman rennommaksi, syvän huokauksen kummutessa tämän sisimmästä. Ei kai synnytys nyt niin vaarallista ollut? Sulateltuaan hetken huojennustaan ryhdistäytyi nuorukainen kuitenkin uudestaan, ja käännähtikin kaikeksi yllätykseksi aivan toiseen suuntaan. ”En taida tulla.” ”...?!” Tyly vastaus riitti mykistämään Rowennan, mutta piian tyrmistynyt katse ei jäänyt herralta huomaamatta. Niinpä hän suvaitsi pysähtyä vielä perustelemaan päätöksensä: ”Tässä vaiheessa lapsen isän kuuluisi kaiketi astua huoneeseen ihailemaan esikoistaan, ja ylistämään vaimoaan urheasta suorituksesta - ei minun. On soveliaampaa onnitella häntä vasta aamunkoitteessa.” ”Mutta herra...! Neitihän varta vasten kutsui teidät paikalle. Ette kai torjuisi hänen toivettaan?”, intti piika ripeästi vastaan, ja saikin toivomansa vaikutuksen aikaan: Nuorukainen jähmettyi aloilleen ja loi tyttöön epäilevän katseen alta kulmain. Puhuiko Rowenna totta? Tässä tapauksessa velho joutuisi punnitsemaan päätöstään uudessa valossa, sillä eihän hän halunnut loukata toista. ”Hyvä on. Tulen sinne hetkisen kuluttua. Ehditte sillä välin siistiä huonetta ja varmistaa, että neito voi ottaa vieraansa säädyllisesti vastaan.”, myöntyi nuorukainen lopulta vaimeasti, jatkaen kulkuaan kohti työhuonettaan. Hän sulkeutui toviksi kaksin ajatustensa kanssa, vetäen henkeään ja kiittäen kaikkia tuntemiaan jumalia tilanteen onnellisesta tolasta. Nuori mies tarvitsi myös aikaa valmistautua tulevaan kohtaamiseen, joka saattaisi hyvinkin herättää hänessä vanhoja muistoja, ja nostaa pintaan myös tuskallisia tunteita. Jonkin ajan kuluttua makuuhuoneen ovelta kuului varovainen koputus, joka enteili isännän astuvan kohta sisään. Palvelusväen tehdessä ripeästi tietä siirtyi velho verkkaisesti peremmälle, ilme vakavana, kädet tiukasti selkänsä takana ja pää hieman painuksissa kuin syyllisellä ikään. Martha oli siivonnut veriset pyyhkeet pois näkyvistä ja peitellyt nuoren äidin lämpimällä täkillä. Vasta vuoteen vierelle ehdittyään tohti nuorukainen viimein kohottaa katseensa, kohdatakseen ensin neidon kauniisti rusottavat kasvot, ja sitten tämän sylissä lepäävän, kääröön kiedotun hauraan olennon, jonka täydellisyys oli henkeäsalpaava. Velhon huulet raottuivat, ja hänen kultaiset silmänsä näyttivät vallan lamaantuvan pienokaisen edessä. Totinen ilme suli haltioituneeksi hymyksi, ja sanat putoilivat kuin lumouksen vallassa: ”Hän on... kerrassaan ihastuttava.”, kuiskasi puoliverinen herkistyneenä, sillä enempää ääntä hänestä ei tältä erää lähtenyt. Samassa hän tunsi silmäkulmiensa kostuvan. ”Ilonkyyneliä...”, mumisi nuorukainen hätäisesti ja käännähti joutuin ympäri keräämään itseään. Liikutus tuli jopa nuorelle miehelle itselleen yllätyksenä. Osasiko hän yhä itkeä? Jo toistamiseen hän oli päässyt todistamaan vastaavaa ihmettä, ja ehkä juuri siksi tilanne tuntui kaikessa ihanuudessaan niin raskaalta. Nuorukainen tunsi yhtä aikaa sekä suunnatonta iloa että surua, ja oli harvinaisessa tunneryöpyssään vähällä unohtaa, mitä oli vastikään hakenut huoneestaan: ”Toin esikoisellesi pienen lahjan...”, mutisi velho vaimeasti, riisuen esineen samettisesta kääreestään. Se oli sievä, hopeinen helistin, kevyt ja heleästi soiva kuin kirkas metsäpuro. Hän oli ostanut sen kaupungilta hyvissä ajoin ennen lapsen syntymää.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Aug 14, 2008 17:37:48 GMT 3
Käsi silmin nähden vavisten Daliah silitti pienokaisensa poskea. Lapsi oli rauhallinen, jo vajonnut syvään uneen. Mitkä kadehdittavat unenlahjat! Synnytys oli toki imenyt viimeisenkin voiman rippeen tuoreen äidin kehosta, mutta samaan aikaan kun joka paikkaa särki ja kolotti ei hän millään malttanut ummistaa silmiään. Oikeassa oli ollut se viisas joka oli sanonut maailmassa olevan kaksi asiaa joita voisi tuijottaa ikuisuuden; tulta ja nukkuvaa lasta. ”Seuraavan kerran kun nuo silmät avautuvat alkaa sellainen märinä, ettei metelillä rajaa.” Martha jutteli hiljaisella matalalla äänellä, samalla kun siivoili niin vuodetta kuin itse huonettakin parempaan järjestykseen. ”Moneen viikkoon hän ei tule tekemään muuta kuin nukkumaan ja syömään. Ensimmäinen hoituu itsestään, mutta jälkimmäiseen hän tarvitsee apua ja se ilmoitetaankin varsin pontevasti.” Rouvan ääni kuulosti lähinnä tyytyväiseltä hyrinältä. Adele viikkaili käyttämättä jääneitä pyyhkeitä koriin Rowennan astuessa sisään viittoen häntä piakkoin seurattavan. Kolmestaan naiset saivat huoneen hetkessä siistiksi ja rouvan peiteltyä tuoreen äidin alkoi toinen siskoksista jälleen kammata pitkiä vaaleita kutreja, jotka olivat pitkien tuntien ja varsinkin noiden viime hetkien aikana hiestä ja heittelehtimisestä takkuuntuneet. ”Tänne pitää sitten tuoda kehto ja pitää järjestää kaikki…” Rouvan hyrinä katkesi ovelta kantautuneeseen ääneen ja nuoren herran ilmaantuessa oviaukkoon rouva vetäytyi taustalle seuraamaan tilannetta. Daliah sen sijaan kohotti hehkuvat kasvonsa pienokaisestaan kohdatakseen saapuneen. Jos neidolla olisi ollut voimia, olisi hymy hänen huulillaan loistanut varmasti auringon lailla, mutta nyt se tyytyi jäämään raukeaksi siinä missä katsekin. Sen sijaan voimaa löytyi sen verran, että hän kohotti pientä kääröään paremmin valoon, jotta nuorukainen saattoi paremmin nähdä uinuvan olennon sen sisällä. Sanat, jotka herra sitten päästi ilmoille, saivat osakseen sellaista ylpeyttä ja pidäteltyä riemua, että Daliah kuvitteli aivan pian pakahtuvansa. Ja, jotta olo olisi varmasti kaikin puolin sekava, tulvahtivat kyyneleet nyt hänenkin silmiinsä, ehkä vastauksena toisen liikutukselle. Pisarat juoksivat kirkkaina noroina äidin poskilla hänen kääntäessä jälleen hetkeksi huomion lapseen vain kohottaakseen sen samettiseen kääreeseen. ”Voi! Se on kaunis.” Nuori nainen nauroi liikutuksensa läpi ja tarttui heleää ääntä pitävään esineeseen vapaammalla kädellään. Hän heilautti sitä pari kertaa ja nauroi uudelleen, kuin vapautuneemmin. ”Minusta tuntuu, että tälle tulee paljon käyttöä. Minä ja…” Hän vaikeni hetkeksi laskien katseensa jälleen lapseen. Hetken hän oli hiljaa ilmeensä käyden keskittyneeksi ja katseen hieman etäiseksi. Kasvojen uudelleen noustessa niissä oli tiettyä voitonvarmuutta. ”Minä ja Acantha kiitämme.” Hän oli yhä yhtä hymyä. Hän ei ollut koko odostusaikanaan huomannut ajatella, että lapsi tulisi tarvitsemaan nimen, mutta nyt katsellessaan pientä tytärtään Daliah kuuli jossain päänsä sisällä kaikumassa tuon nimen ja ymmärsin sen olevan nyt ainoan oikean. ”Haluatko pidellä häntä?” Kysyvä ääni oli pelkkä hiljainen kuiskaus, mutta niin vilpitön, ettei selvästi suostunut ottamaan kieltävää vastausta vastaan. Tarjoten lapsen nuorukaiselle käsivarsiltaan hän nousi ensin korkeammalle istumaan venytellen niin selän lihaksia kuin niskaansakin. Sen sijaan laskeutuessaan jälleen tyynyjen ja peitteen suomaan turvaan oli tuore äitikin nyt syvässä unessa, joutuen lopulta antamaan raskaalle voipumukselleen myöten. Mutta toisaalta, hyvähän se oli nukahtaa, kun ympärillä oli ainoastaan ihmisiä, jotka pitäisivät sekä hänestä, että pienokaisestaan huolta. Tämän huomatessaan rouva Martha hymähti hyväksyvästi ja siirtyi huoneen seinustalta vetämään peiton uudemman kerran nuoren neidon päälle. ”Tytöt. Käykää te hakemassa se kehto tuolta alakerrasta. Sitä tosiaan piti vähän laitata kuntoon, mutta nyt sen pitäisi olla kuin uusi.” Hän jatkoi samalla matalalla äänellä. ”Viekää nämä samalla nämä vedet ja likaiset kankaat pois ja tuokaa iso kannullinen raikasta vettä ja veikka muutama hedelmä.” Rouva katseli tarkkaavaisesti talon nuorta isäntää vastasyntynyt käsivarsillaan, muttei sanonut mitään. Lapsi ei näyttänyt olevan ainakaan suorassa vaarassa pudota tai retkahtaa väärään asentoon. Niinpä rouva jatkoi omia toimiaan. Daliahin seuraavan kerran herätessä, olisi sekä lakanat, että kovia kokenut alusmekko vaihdettava, mutta ensin oli annettava unen tehdä taikojaan.
|
|
|
Post by R.C. on Aug 18, 2008 12:09:43 GMT 3
Nuorukainen näytti hetkisen hyvin häkeltyneeltä neidon luovuttaessa vauvan varoittamatta hänen hoteisiinsa. Kääntäessään katseensa hellävaroen kannattelemansa nyytin puoleen levisi autuas hymy kuitenkin pian isännän huulille. Luomet laskeutuivat pehmeästi puolilleen, ja yhä hivenen kosteat, kultaiset silmät täytti sama rauha ja levollisuus, joka kuvastui pienokaisenkin kasvoilla. Kipeät muistot ja asetelman mahdollinen arveluttavuus unohtuivat pian miehen mielestä hänen ihastellessaan käsivarrellaan uinuvaa imeväistä. Pieni tyttö näytti näin läheltä tarkastellen vieläkin hurmaavammalta kuin vuoteen vierustalta käsin katsoen. Vauva tuhahti vaimeasti unissaan, aivan kuin se olisi aavistanut vaihtaneensa hetkeksi hoivaajaa. Vastaparkuja ei kuitenkaan kuulunut, kun ilmaa haparoiva, heiveröinen käsi tavoitti samassa hiusnauhasta karanneen, vitivalkean suortuvan, takertuen siihen tiukasti. Velho hätkähti hieman ja meni hämilleen tajutessaan, ettei tuosta otteesta ihan hevillä vapauduttaisi. Epäröivä katse pälysi neidon puoleen vain todetakseen nuoren äidin seuranneen esikoisensa esimerkkiä. Martha naurahti vaimeasti taustalla havaitessaan isännän jääneen kirjaimellisesti vauvan vangiksi. Toisaalta, nyt kun kaunotarkin oli vaipunut sikeään uneen, ei pienokaisen palvomisen kanssa tainnut pitää niin kovaa kiirettä. ”Acantha...”, toisti nuorukainen hyvin hiljaisella äänellä, keinuttaessaan lapsukaista kevyesti käsivarrellaan. Loppujen lopuksi pienen vauvan käsittely tuntui sujuvan kokeneelta isältä kuin luonnostaan. ”Soma nimi tuo kauneudellesi oikeutta, kultapieni.”, hän kuiski hellästi pienelle, sievälle prinsessalle, välittämättä sen suuremmin palvelijoiden läsnäolosta, vaikka hempeily saattoikin herättää näissä suurta hilpeyttä - olihan moinen käytös varsin tavatonta tuimaksi tunnetulle isännälle. Itse kullakin taisi kuitenkin olla herkkä kohtansa? Lapsen täydellisyyttä ihaillessaan ei miehellä käynyt puolestaan enää mielessäkään, että tämä pieni olento olisi voinut muuttua joksikin kamalaksi, saati toistaa hänen omia virheitään. Tyttö tulisi ilman muuta lempeään äitiinsä - olihan näissä kahdessa jo nyt enemmän samaa ulkonäköä. Piikojen kantaessa vanhan mutta tukevan kehdon paikalle, arveli isäntä vierailuajan päättyneen. Hän vei vapaata kättään lähemmäs ja silitti sormellaan hellästi pienokaisen rystysiä, saaden vauvan näin hellittämään vaistonvaraisen otteensa. Kauempana vartonut Martha kohotti aavistuksen toista kulmaansa, yllättyneenä siitä, että moiset konstit olivat nuorukaiselle tuttuja. Rouva perheineen tiesi oikeastaan vain hyvin vähän herransa menneisyydestä. Velho kumartui laskemaan pienokaisen varoen takaisin neidon rinnalle. Uinaileva pienokainen käännähti vaistomaisesti ympäri ja takertui siroin sormineen neidon alusmekon pitsireunukseen. Siinä samalla sängyllä, äitinsä sydämen rauhoittavassa sykkeessä ja lämmössä, olisi pienokaisen paljon parempi levätä, kuin kylmässä kehdossa eristyksissä. ”Annetaan siteen vielä vahvistua.”, tuumasi nuorukainen vaimeasti muille paikalla olijoille, katsellessaan tovin tyytyväisenä vuoteella lepäilevää kaksikkoa. Vaikka ylistyksen sanat olivat liikutuksen huumassa jääneet lausumatta, tunsi hän suurta ylpeyttä ystävänsä puolesta, muistaessaan kaikki vaivat ja vastoinkäymiset, jotka nuori nainen oli läpikäynyt. ”Voisikohan jompi kumpi tytöistä jäädä vahtimaan heidän untaan?”, pyysi velho kääntyessään palvelijoiden puoleen. Nuorukainen halusi kaksikon vointia pidettävän vielä jonkin aikaa silmällä, ihan vain kaiken varalta. Adele viittasi ensimmäisen vuoron itselleen, johon nuori isäntä nyökkäsi hyväksyvästi. Hän, rouva ja Rowenna poistuivat näin vähin äänin paikalta, suoden väsyneen mutta onnellisen parivaljakon katsella unikuviaan rauhassa.
Aivan kuten Martha oli ennustanutkin, kului lapsen syntymää seuraava kuukausi huvilassa melkoisen tohinan merkeissä. Pienokaisen tulo tuntui muuttaneen asukkaiden ennen niin verkkaisen elämän kertaheitolla. Tunnelma oli ennen kaikkea vapautuneempi, kun nuori emäntä ei enää kärsinyt vaikean raskauden aiheuttamista oikuistaan. Kitinää piti toisinaan vain vauva itse, vaikka ikäisekseen tytöllä oli harvinaisen rauhallinen luonne. Tokkopa piirre mikään ihme silti lieni, olihan tuore äiti esikoisensa tarpeille hyvin omistautunut. Niin kauan kun pieni tyttö joi kiltisti maitonsa, ei nuorella herrallakaan ollut syytä epäillä lapsen jääneen mitään vaille. Acantha - ”pieni päivänsäde”, kuten isäntä tätä kutsui - hurmasi kenet hyvänsä kirkkaine tähtisilmineen ja herttaisine hymyineen. Kuta useammin puoldemoni sai käydä pienokaista ihailemassa, sitä suurempi ikävä hänelle tahtoi aina jäädä. Velho ymmärsi itsekin kehittäneensä jo varsin pahan riippuvuuden tuota suloista olentoa kohtaan. Samaan aikaan kesä oli edennyt kovalla kohinalla huvilan ulkopuolella, puiden ja pientareiden puhjettua kilvan lehteen ja kukkaan. Aurinko nousi aina vain aikaisemmin ja viipyi kauemmin seesteisellä taivaankannella, lumi oli sulanut aikapäiviä sitten ja ilmat lämpenivät niin, että talon verannallakin viihtyi jo oleskella pidempiä aikoja. Siinä raittiissa ilmassa olikin sangen rattoisaa aamuin tai illoin istuskella, siemaillen Marthan hauduttamaa herkullista teetä ja katsellen vaikka kauempana talon takana avautuvaa idyllistä jokimaisemaa. Verkkaisesti lipuva virta tarjosi nuorelle herrallekin varreltaan viihtyisän notkelman, johon hän vetäytyi usein iltapäivisin lueskelemaan, mietiskelemään ja torkkumaan. Puoliverinen koki joenpenkan varsin mieluisaksi levähdyspaikaksi, sillä vastaavanlaiseen vesistöön liittyi harvoja, iloisia muistoja hänen lapsuudestaan. Tiedostaessaan lähtönsä hetken myös alati lähenevän, koetti velho toisaalta ottaa talon muihin asukkaisiin hieman etäisyyttä. Alituisessa yksinäisyydessä ei isännän sentään tarvinnut aikaansa viettää, sillä kerran jos toisenkin hän sai seurailla kylän lasten kisailua samaisella rannalla. Siinä eräänkin kerran paksuun puunrunkoon nojatessaan sattui nuorimies havaitsemaan pienen pojan, joka oli tullut joelle heittelemään kiviä. Tenavan tavoitteena oli selvästikin tulla touhussa kavereitaan paremmaksi, toisin sanoen saada kivi pomppimaan pinnalla useampia kertoja ennen uppoamistaan. Mies seurasi näitä ankaria yrityksiä aikansa, kunnes hän tavoistaan poiketen nousi seisomaan ja lähti kulkemaan kohti pojanviikaria. Askelten äänet kuullessaan lapsi pudotti murikan kädestään ja kääntyi hieman säikähtäneenä mutta uteliaana katsomaan tulijaa, sillä olihan tämä varsin omituinen näky itsessään. ”Älä pelkää. Haluan vain näyttää sinulle jotakin huvittavaa.”, totesi puoldemoni rauhallisesti hymyillen, ja kumartui nostamaan yhden rantahietikolla lojuvista sileämmistä kivistä. Hän kaiversi siihen riimun tai kaksi kynnenkärjellään, kuiskasi sanan ja viskasi kappaleen virtaan. Joen kohdatessaan kivi alkoikin hyppiä sen pinnalla kuin vesikirppu ikään! Poika huudahti hämmästyksestä, ja alkoi kohta nauraa riemastuneena hullunkuriselle näylle. Nuorukainen virnisti leveästi ja antoi kiven hyppelehtiä vielä kotvasen, kunnes hän kutsui murikan takaisin kämmenelleen, puristaen sen nyrkkiinsä ja purkaen lumouksen. ”Sitä kutsutaan taikuudeksi.”, hän hymähti vastaukseksi naskalin äimistyneelle ilmeelle. Pojan silmät laajenivat tämän tajutessa, että kyseessä taisi tällä kertaa olla todellinen tekijä. Näin hienoja temppuja ei tehnyt edes se kadunvarren silmänkääntäjä, jolla oli taipumusta houkutella kylän vekaroita puoleensa kuin värikäs soihtu kärpäsiä. ”Voisinko, herra, saada yhden tuollaisen taikakiven? Voittaisin kaverini mennen tullen!” ”Ehei, parempi että harjoittelet rehellisesti oikean ranneliikkeen. Voin opettaa sen sinulle seuraavaksi. Sopiva heittokivi on myös syytä valita tarkoin...”, totesi nuorukainen päätään puistellen, ja huomasi pojanviikarin naaman hieman venähtävän. ”Mutta... myöhemmin voin kukaties näyttää sinulle taian tai toisen lisää.”, hän lisäsi silmäänsä iskien, ja johan naskalin ilme kirkastui jälleen!
Tulevana aamuna velhon olisi tuskin pitänyt pahemmin yllättyä, kun joenvarrella vartoi pikkupojan lisäksi koko joukko tämän kavereita, kaikki odottaen selvästi näkevänsä ihmeitä. Nuorukainen hidasti kulkuaan ja harkitsi hetken jo kääntyvänsä ja lähtevänsä lipettiin, mutta päätti kuitenkin lopulta jatkaa matkaansa. Kohta puiden lomasta astuessaan huudahti tuttu poika hänelle hilpeästi ja alkoi vilkuttaa, muidenkin lasten kääntyessä miestä katsomaan. ”Herralla on hassut silmät!”, ilmoitti pienin tytöistä oitis heleällä äänellä. ”Hysh, Lissa, ole hiljaa. Hän on sentään aatelinen...” ”Mutta, eikö ne muka ole...” intti Lissa vastaan, ”...kultaiset kuin meidän kissalla Mourulla!” ”Vai vielä kissalla...”, puuskahti nuorukainen toista kulmaansa kohottaen ja ristien kätensä tomerasti rinnalleen. ”Kukaties muutankin teidät sitten hiiriksi ja pistän poskeeni!”, hän uhkasi piloillaan, saaden lapset kikattamaan. ”Vai haluaisitteko mieluummin nähdä, kuinka värikkäistä kukista tulee perhosia ja sammaleisista kivistä sammakoita?” ”Joo, näytä meille!”, huudahtivat lapsukaiset yhdessä kuorossa.
”Raymond-herra, olet esittänyt meille lukuisia ihmeellisiä taikoja ja kertonut monia hienoja tarinoita. Voisimmeko tehdä jotain kiitokseksi?”, tiedusteli vanhempi tytöistä joitakin tunteja myöhemmin, kun lasten alkoi vähitellen olla aika palata kotiin päivälliselle. Aurinkoinen iltapäivä oli kulunut kuin yhdessä hujauksessa harmittomia loitsuja punoen ja tarinoiden. ”Hmmh, en usko että tarvitsen teiltä mitään vastapalveluksia, mutta...”, tuumasi velho varsin otettuna nuoremman kohteliaisuudesta, ”...voisitte kenties ennen lähtöänne ilahduttaa läheisen huvilan nuorta emäntää. Hän on vasta hiljattain saanut pienokaisen, eikä oikein ehdi vielä talon ulkopuolella liikkumaan.” ”Oi, minä haluan ainakin nähdä pienen vauvan!”, hihkaisi Lissa innokkaasti käsiään taputtaen. ”Me keksimme kyllä jotain kivaa!”, lupasi sisarkin hymyillen, niiaten herralle ja lähtien johtamaan joukkoa kohti osoitettua suuntaa. Nuorukainen jäi hymyillen katsomaan kirmaavien lasten perään. Hänellä ei ollut vielä kiirettä takaisin talolle. Kotvasen tai toisen kuluttua neidon makuukamarin valtasivat runsaat kimput värikkäitä, tuoksuvia ketokukkia, jotka lapset kiikuttivat jonossa nuoren äidin ja tämän pienokaisen iloksi. ”Kissansilmäinen mies lähetti nämä!”, tokaisi Lissa asetellessaan maljakkoon niin suurta kimppua päivänkakkaroita, että se peitti pienen lapsen kasvotkin näkyvistä. Martha oli pellavapäiden paikalle pöllähtämisestä varsin mielissään, ja tarjosi nuorille vieraille joutuin mehua ja keksejä. Pikkuleipien mutustelua seurasi hyvä tovi pienokaisen ihastelua tämän kehdon äärellä. Lissakin tiesi nyt paremmin ollakseen mainitsematta mitään vauvan erikoisista iiriksistä, vaikka tyttö hymyilikin tovereidensa rinnalla kahta voitonriemuisemmin.
Mitä paahtavammiksi kesäpäivät muuttuivat, ja kuta pikemmin vanhat maaherrat palasivat takaisin kaupunkiin, sitä kuumemmiksi väen tunteet kävivät. Lähinnä lasten kautta nuorukaisen korviin oli alkanut kantautua huolestuttavia huhuja, joista hänen lieni syytä ottaa mitä pikimmiten selvää. Viimeksi kuluneina viikkoina huvilan väellä oli ollut vain harvemmin tarvetta käydä kaupungilla, sillä sulanut kauppareitti kulki aivan isännän omistamien maiden läheltä. Yleensä palveluskunnan tarvitsi ajaa kärryt vain yleisen tien varteen, josta he saattoivat ostaa kätevästi kaiken tarvitsemansa. Eräänä kauniina aamuna nuori herra oli kuitenkin valjastuttanut hevoset avovaunujen eteen, aikeenaan matkata kauemmas taajamaan... ”Haluaisitteko Acanthan kanssa lähteä käymään kaupungilla?”, tiedusteli nuorukainen huomaavaisesti neidolta, antamatta toisen ymmärtää minkään asian vaivaavan häntä. Tarjoaisihan retki varmasti vaihtelua raskaudestaan toipuneelle äidille, vaikka mitään erikoisempaa ei kylillä lopulta ilmenisikään. Kohta toista kuukautta täyttävä vauvakin lieni jo riittävän vanha otettavaksi mukaan.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Aug 23, 2008 19:11:29 GMT 3
Pieni Acantha toi mukanaan sellaisen sarjan hurjia muutoksia ja mullistuksia, että hänen nuori äitinsä joutui tekemään kaikkensa pysyäkseen niiden perässä. Lapsi itsessään oli muutoksista valtavin. Daliah vietti jokaisen hetken, jonka suinkin pystyi lapsen lähellä. Hän piti pienokaista sylissään lähes tauotta, kun he olivat sisätiloissa. Mutta kuten saattoi odottaa, ei vaaleahiuksinen neito kauaa voinut pysyä neljän seinän sisällä samaan aikaan kun ulkosalla puhkesi kesä hehkuvimpaan kauneuteensa. Niinpä rouva Martha joutui uhraamaan yhden uuden taloutensa valkeista lakanoista erottamattomalla kaksikolle. Moni kaunis aurinkoinen päivä kului ulkosalla; Dalaih istui tai makoili lakanalla kirja mukanaan ja luki ääneen pienokaiselle, joka vietti aikaansa joko yrittämällä tarttua äitinsä kultaisiin kiehkuroihin tai sitten vain nukkumalla. He menivät sisälle ainoastaan siksi aikaa, kun vauvan oli aika nauttia ateriansa. Nuo hetket tuntuivat sen verran intiimeiltä tuoreen äidin mielestä, että hän mielellään vetäytyi huoneensa rauhaan.
Rowenna ja Adele pyörivät tauotta Daliahin ympärillä, varsinkin heti synnytystä seuranneina päivinä. Teko oli ollut raskas ja monta päivää sen jälkeen piti viettää vuoteen levossa, mutta kirkkaat kultaiset silmät tuntuivat valavan voimaa kaikkeen ympärillään. ”Mistä keksit hänen nimensä?” Rowenna kysyi kikatusten lomassa, hänen kutistellessaan lasta, vain muutama päivä syntymän jälkeen. ”Se vain tuli jostain. ” Daliah hymähti kohottautuessaan vuoteellaan istumaan, syödäkseen tarjottimella tuotua aamiaista. ”Olen aina pitänyt siitä nimestä ja sillä oli muistaakseni jokin mukava tarkoituskin.” Hän venytteli pitkään ja raukeasti ja katseli taivasta juuri sivuun vedettyjen verhojen takana. Aivan kuin ääneen ajatellen vastaherännyt vielä jatkoi. ” Mutta tuskin koko nimi vielä siinä on. Siitä puuttuu vielä jotain. Nimi on enne.” ”Mitä tuo tarkoittaa?” Rowennan rehellisillä kasvoille häilähti kummastus. ”Eh.. ei mitään. Ajatukset vielä unessa.” Daliah heilautti kättään tarttuessaan teekuppiin. ”No nyt iski nälkä!” Rowenna hihkaisi samalla hetkellä, kun kaiken keskustelun keskipiste päätti mutristaa suunsa ja nipistää silmänsä kiinni vain päästääkseen ilmoille surkean pienen kitinän.
Tuollainen ärsyttävä ääni, olisi helposti saanut tuoreen äidin raivon valtaan, vielä talvella, mutta nyt se tuntui lähinnä vain kellon kilinältä, kellon jota oli toteltava. Jos lapsen tulo oli suuri mullistus, oli sen poistuminen kapoisesta kehosta toinen valtava muutos. Jahka Daliah oli saanut valtaosan voimistaan takaisin ja jaksoi jälleen liikuskella huvilassa ja sen pihamaalla kykeni hän helpotuksekseen todeta jälleen tuntevansa itsensä. Mitään kummallisia raivonpuuskia ei enää seurannut pienistä vastoinkäymisistä, eikä hän enää kokenut paahtavia kuumia aaltoja sisällään. Hänen vartalonsa oli kyllä muuttunut. Hän ei enää ollut niin pieni kuin ennen, vaikkei tosin kovin vereväkään. Suurinta hämmennystä aiheutti melkein kaksinkertaiseksi entisestään paisunut povi, joka ei enää tahtonut mahtua vanhoihin leninkeihin. Hiukan nolona Daliah yritti sivulauseessa mainita asiasta rouvalle, että josko jostain miehustasta voisi hieman saumoja ratkoa, mutta sai osakseen sellaisen vyöryn hyväntahtoista naurua ja taputtelua, että punastui kauttaaltaan. Rouva oli kuulemma jo muutamaa mekkoa muuttanut väljemmäksi ja toisi ne heti viime tikit saatuaan kokeiltaviksi. Edellisen kerran nuori nainen oli sovittanut leninkejä lordin palatsissa ja tilanne oli ollut jotain aivan toista. Nyt hän itse naurahteli nolostuneesti, samalla kun rouva hyöri hänen rintakehänsä ympärillä. ”Ei näitä montaa tarvitse väljemmäksi tehdä. Tilanne muuttuu ja normalisoituu ajan kanssa, jahka pikku päivänsäteen ruokavalio muuttuu.” Rouvan ääni yritti olla rauhoitteleva ja hyväntahtoinen, mutta Daliahia se ei auttanut. Ei hänellä ollut käynyt mielessäkään, että lapsen saamisesta voisi tällaistakin seurata.
Acanthasta huomasi pian selviä luonteenpiirteitä ja haltioituneena tuore äiti pisti niitä merkille. Tuntui uskomattomalta, että noin pieni osasi ilmaista itseään niinkin persoonallisesti. Vauva oli kiltti, eikä turhista kitissyt. Ruoan ja puhtaiden kankaiden tarpeen hän ilmaisi muutamalla vinkaisulla. Jos näitä äänimerkkejä ei kuultu tai niihin ei tarpeeksi nopeasti reagoitu seurasi pian sävyltään vaativampia älähdyksiä. Jos vieläkään ei aikaansaatu haluttua lopputulosta, alkoikin melkoinen meteli ja kiljuminen, mutta harvemmin tilanne eteni niin pitkälle, tilannehan oli se, että koko huvilan asujaimisto seurasi pienokaisen liikkeitä ja aina vähintään yksi talon neljästä naisesta oli muutaman metrin päässä. Oikeastaan lasta saattoi kutsua varsin korrektiksi. Hän hymyili silloin kun joku aikuisista väänteli naamaansa tai päästeli hassuja ääniä ja kikatti ääneen, jos joku äityi kutittamaan, juuri niin kuin lapsen kuuluikin tehdä. Yöt sujuivat syvässä unessa ja päivällä otettiin useita pitkiä torkkuja, vaikkakin äitinsä tavoin pikku tyttö tuntui auringon valoa nauttiessaan virkistyvänsä entisestään. Hyvän luontonsa lisäksi oli jokaisen vauvan kohtaavan pakko myöntää hänet äärimmäisen kauniiksi pieneksi olennoksi. Ei ollut vaikeaa tunnistaa äidiltä perittyä aurinkoista ja vilpitöntä hymyä. Toisaalta lapsen piirteet olivat selvästi tavallisesti maalaispenskasta poikkeavat ja ehkäpä juuri tuo erityislaatuisuus teki hänestä niin kauniin. Acanthalla oli korkeat poskipäät, muuten timantin muotoisissa kasvoissaan. Hänen korvansa olivat erikoisen suippeat, ihonsa väri kuulakkaampi kuin ikätovereillaan, joita ihasteltiin terveen vaaleanpunaisen värin ansiosta. Kultaisina tuikkivat silmät olivat hätkähdyttävä yksityiskohta tyytyväisen lapsen kasvoissa. Jahka kesä pääsi uhkumaan suurinta voimaansa ja synnytyksen aikaansaamat mullistukset olivat normalisoituneet, erottui lapsessa vielä yksi erikoinen piirre; hänen hiuksensa. Acanthan kiehkurat olivat kuin äitinsä, vaalean hunajaiset, yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Ensimmäisen kerran Daliah erotti sen eräänä päivänä, juuri syötettyään tyttärensä. Hän oli juuri laskenut lapsen kehtoon ja nyöritti kiinni leninkinsä miehustaa, kun erikoinen yksityiskohta pisti hänen silmäänsä. Ensin neito luuli nähneensä omiaan, mutta juuri päätä kääntäessään hän näki sen uudestaan ja nyt havainto ei ollut vain aistiharha. Melkein kovakouraisesti kädet tarttuivat lapsen päähän ja käänsivät sitä sivulle ja siinä, auringon lempeässä valossa, Acanthan oikealla ohimolla, juuri korvan yläpuolella hohti tupsu hopean värisiä kiehkuroita. Vihreiden silmien katse tarkentui hetkeksi ja sitten päätään puistellen Daliah putosi istumaan vuoteen reunalle. Juuri kun hän oli kumartumassa silittämään tyttärensä hiukan hämmentyneitä kasvoja, paukahti huoneen ovi auki täyttäen todellisuuden pienistä käsistä ja jaloista ja kirkkaista äänistä, puhumattakaan ihanista tuoksuista. ”Mitä tämä nyt on?” Daliah nauroi pienen kovaäänisen tytön kiivetessä hänen yöpöytänsä luo asetellakseen kukkia maljakkoon. ”Senkin tenavat!” Hän jatkoi nauramistaan ja nappasi käteensä jostain tarjotun piparin. ”Se joka murustaa sängylle saa rouva Marthan vihat niskaansa!” Hän julisti ilkikurisesti ja ravisti keksiään niin, että se auttamatta aiheutti sotkua. Tämän jälkeen hän antoi kaikille lapsille luvan hyppiä sängyssä ja nauroi itse katketakseen lennellessään itse ilmaan pomppujen voimasta. Jälkikäteen hän ei maininnut rouvalle mitään muutamasta paukahduksesta sängyn alla ja sisällä, ja parista varmasti vioittuneesta vieteristä.
Daliah makoili jälleen lakanalla, lapsi rinnallaan. Nuori äiti heilutteli pienokaisen kasvojen edessä huivin tupsua. Leikki oli molemmille tuttu; Acantha yritti tarttua kiinni edessään heilahtelevaan esineeseen, vaikka hän olikin vikkelä näpeistään, ei suinkaan jokainen yritys johtanut menestykseen ja esineen työntämiseen suuhun. Vaaleakutrinen äiti kikatteli vähintään yhtä paljon kuin lapsikin. Leikki taisi päättyä härnätyn voittoon, sillä härnääjän huomio kääntyi hetkessä toisaalle. Talon nuori isäntä, jota tätä nykyä näkyi harvemmin kuin itse odotusaikana, oli ilmaantunut jostain lakanan reunalle. ”Kuulostaa hauskalta.” Hän hymyili noustessaan istumaan. ”En olekaan käynyt pihamaan ulkopuolella piiitkiin aikoihin.” Daliah venytti sanaa antaakseen sille painokkaampaa merkitystä ja pyöräytti silmiään samalla. ”Vaihtelu voisi virkistää meitä molempia.” Hän kohottautui Raymondin suosiollisella avustuksella seisomaan ja puisteli hieman vaatteitaan. ”Me olemme suoraan valmiita matkaan. Tuskin kaupunkireissua varten tarvitsee kummemmin laittauta, varsinkin kun on näin kuuma.” Hän vilkaisi tytärtään, jonka yllä oli pellavainen mekko. Lapsi oli vain hetkeä aiemmin saanut vatsansa täyteen ja varmasti nukahtaisi aivan pian.
|
|
|
Post by R.C. on Aug 26, 2008 12:02:35 GMT 3
Nuori herra nyökkäsi hyvillään ja lähti johdattamaan kaksikkoa kohti huvilan edustalla vartovia vaunuja. Avoimia kiesejä vetämään oli valjastettu kaksi korskeaa hummaa, ja niiden kyytiin olisi herrasparin lisäksi mahtunut helposti ajuri poikineen. Vaan kuten arvata saattoi, aikoi isäntä tälläkin kertaa pidellä ohjaksia omissa käsissään, vaikuttipa se arvolleen sopimattomalta tai ei. Tietyissä asioissa nuorukainen oli tottunut toimimaan omien mielihalujensa mukaan, muiden paheksunnasta välittämättä, ja hevoskärryjen ajaminen nyt vain sattui viihdyttämään häntä. Onneksi Martha perheineen oli jo aikoja sitten oppinut myötäilemään herransa satunnaisia oikkuja, olivatpa ne kuinka etiketin vastaisia hyvänsä. Näin ollen myös nuoren neidon usein hieman ontuvat käytöstavat oli helpompi ohittaa pelkällä olankohautuksella. Helpotus sinänsä, etteivät he asuneet keskellä vilkkainta kaupunkia, jonka katukuvassa moinen huoleton asenne olisi varmasti herättänyt huomiota, jopa halveksuntaa. Nuorukainen ei yhtä kaikki kaihtanut paikallisten aatelisten ylenkatsetta, saati kannustanut neitoa turhaan hienosteluun. Minkä luonto oli kauniiksi luonut, sitä oli ihmisen turha koristella. Sen, minkä kaunotar kevensi olemuksestaan runsaissa hepeneissä, koruissa tai hiuslaitteissa, korvasi tämä kullan lailla hohtavine hiuksineen ja auringon tavoin sädehtivine hymyineen. Pitkästä aikaa varjo näytti selkeästi väistyneen nuoren naisen siroilta kasvoilta, eikä syykään ollut vaikeasti arvattavissa. Pieni päivänsäde tukevalla käsivarrella valoi ympärilleen silkkaa iloa ja rakkautta. Velhonkin huomio hakeutui taas vastustamattomasti tuohon suloiseen olentoon, joka tuntui oitis hoksaavan hiljaisen ihailijansa, ja hymyilevän tälle tietäväisesti. Uneliaissa, kultaisissa silmissä siinsi jopa hätkähdyttävän tarkka huomiokyky. Nuorukainen hymyili pienokaiselle takaisin, mutta toivoi samalla hiljaa mielessään, ettei vauva olisi välittänyt sen suuremmin hänen läsnäolostaan. Ties mitä ajatuksia ikäistään selvästi terävämmän taaperon mielessä mahtoi jo liikkua? Velho veti katseensa taas visusti eteensä. Olisi erityisen tärkeää lähteä, ennen kuin lapsi oppisi puheenlahjan, ja alkaisi esittää kiperiä kysymyksiä, tai katsoisi kaltaisensa puoliverisen perheeseen kuuluvaksi, ja hämmentyisi tämän kadotessa maisemista. Hetkiseksi hymy uhkasi hiipua miehen huulilta, kunnes hän tiedosti mielialansa alkaneen ontua, ja keksi nopeasti muuta ajateltavaa. ”Haluatko istua edessä vai takana?”, hän kysähti ystävällisesti neidolta kärryille tultaessa, auttaakseen tämän kohta valitsemalleen paikalle. Nuorukainen sitoi hiuksensa niskansa taa ja veti käsiinsä kevyet nahkahansikkaat, jotka suojasivat ihoa hiertäviltä ohjaksilta. Ajurinpenkille noustuaan hän tarkisti seuralaisensa istuvan tukevasti kyydissä, ennen kuin antoi hevosille lähtömerkin. Rauhallista ravia lähti valjakko nelistämään pitkin huvilasta johtavaa pehmeää hiekkatietä, ovensuuhun ilmestyneen rouvan vilkuttaessa matkalaisten perään. Martha oli pakannut vaunuihin hyvissä ajoin tuhdit eväät, siltä varalta että talonväki viihtyisi reissulla pidempään. Päivä oli ainakin kaunis kuin morsian, joten hevoskärryjen kyydissä oli sangen rattoisaa istua hytkyä. Vieno tuuli havisutteli verkkaisesti tien molemmin puolin kohoavia lehtipuita. Kukkivien lehmusten makea tuoksu leijaili voimakkaana lämpimässä kesäilmassa, sekoittuen kuluneen nahan ja jolkottavien hevosten hajuun. Medestä humaltuneet kimalaiset pörisivät vinhasti piennarta värittävien kurjenpolvien lomassa. Kesä sulki kolmikon lämpimään syleilyynsä, hivellen heidän aistejaan kauneimmillaan kukoistavassa luomakunnassa. Siinä missä metsät ja kedot olivat kuhisseet elämää, vaikutti kaupungissa olevan harvinaisen hiljaista matkalaisten sinne saapuessa. Kylänraitti oli autio muutamia kojuissaan hääriviä kauppiaita lukuun ottamatta. Ilma tuntui painostavalta; siinä oli vihaisen odotuksen makua. Ohitetut ihmiset vilkaisivat tulokkaita vain kerran, menettäen pian mielenkiintonsa ja kääntäen katseensa kohti itäistä kaupunginosaa, josta kantautui omituista melua. Äänet ehtivät kuitenkin vaimeta siinä määrin, ettei niiden luonteesta tahtonut saada selvää. Jotain oli silti selvästi vialla; se oli luettavissa kaikkien totisilta kasvoilta. Nuorukainen pysäytti vaunut siihen paikkaan, harkiten jo kääntyvänsä takaisin. Vakava, paljonpuhuva katse käväisi nuoressa naisessa ja tämän nukkuvassa vauvassa. Nyt oli parempi pysytellä varuillaan. Kukaties velhon olisi sittenkin pitänyt saapua kaupunkiin omia aikojaan, ottamaan huhuista yksin selvää. Tässä vaiheessa paluu tuntui kuitenkin myöhäiseltä, sillä pingoittunut tunnelma vaivasi varmasti jo neitoakin. ”Parasta että pysytte toistaiseksi vaunuissa.”, kehotti nuorukainen noustessaan itse seisomaan ja hypätessään alas maahan. Kadulla lojuva lentolehtinen oli kiinnittänyt hänen huomionsa. Velho poimi paperin ja silmäili nopeasti läpi siihen kirjatun palopuheen: ’Koillisen maaherrat kutsuvat jokaisen maataan ja perhettään arvostavan kansalaisen tarttumaan aseisiin ja käymään sotaan Sybaresia vastaan! Yhtenä rintamana kostamme menetetyt siskomme ja veljemme, savustamme mustat käärmeet pesästään ja hävitämme ne viimeistä viheliäistä haltiaa myöten!’ Lappusessa oli lisäksi tarkemmat tiedot paikasta, johon vapaaehtoiset saattoivat ilmoittautua. Puoldemonin silmät kaventuivat ja hänen kulmansa kurtistuivat, aivan kuin mies olisi kironnut raskaasti mielessään. Nyt hän ymmärsi syyn siihen, miksi pikkupoikien lempileikit olivat muuttuneet kivien viskelystä puumiekoin mittelemiseen, jolloin toinen osapuoli esitti yleensä aina ”pahaa, mustaa vihollista”. Hän oli vähällä rutata paperin nyrkkiinsä, kun muisti neidon seuraavan yhä loitommalla liikkeitään. Huomio kääntyi hieman epävarmana kaunottaren puoleen. Halusiko toinen edes tietää? Lopulta nuori herra palasi kuitenkin vaunuihin ja ojensi lapun neidollekin luettavaksi. Tuskin mies oli ehtinyt aloilleen istahtaa, kun hän tajusi kauempaa kantautuvien äänten voimistuneen, ja suuren väkijoukon lähestyvän nyt hyvää vauhtia kohti kärryjä. Joukossa oli niin hevosin ratsastavia aatelisia, sotilaita, maalaisia kuin kauppiaitakin, sekä vanhuksia, naisia että lapsia, kaikilla vimmastunut ilme kasvoillaan. Kaupunkilaisten huudot äityivät pian pauhaaviksi, kun vihainen kulkue vyöryi vaunujen molemmin puolin, heristäen käsissään keihäitä, talikoita ja keppejä. He herjasivat ja uhittelivat mustia vihollisiaan, vannoen näille kostoa ja kuolemaa. Nuorukainen seurasi moista menoa ärtyneenä, kunnes hän neidon tavoin tavoitti väkijoukosta mekastuksen varsinaisen syyn: Ihmiset retuuttivat mukanaan pahoin hakattua mustaa haltiaa, joka oli kaiketi äkätty jostain ihmisasutuksen lähistöltä. Ensi silmäykseltä vanki muistutti aivan Sadekia! Tarkemmin katsoen haltia oli kuitenkin nuorempi kuin neidolle tutuksi tullut lähettiläs. Iskuista turvonneiden kasvojen oli täytynyt vain hämätä. Kohta näkyvillä vilahti toinenkin onneton yönkulkija, joka oli kuitenkin tajuton, ja mahdollisesti jo menehtynyt vammoihinsa. ”Polttakaa pirut elävältä! Kärventykööt tuhkaksi pahuuden kätyrit!”, raivosi eteenpäin hyökyvä ja meuhkaava ihmismassa, suunnaten kulkunsa kohti kaupungin toria, jossa rovio oli arvatenkin jo rakenteilla. ”Eikö tämä väkivallan kierre koskaan lopu...?”, murisi puoldemoni äkäisesti sivuilleen pälyillen.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Aug 26, 2008 13:11:06 GMT 3
Päivä oli täydellinen. Daliah hengitti sisäänsä kaikkia suloisia kesän tuoksuja ja kuunteli sen lempeitä ääniä. Maailma tuntui pitkästä aikaa miltei täydelliseltä. Vauva hänen sylissään nukkui rauhallisesti ja rattaiden tasainen tärinä tuntui neidostakin unettavalta. Hän oli ollut uskaltanut lapsen kanssa nousta ajurinpenkille vaan sen sijaan nautti olostaan pehmeillä istuimilla. Itse sitä huomaamattaan, hän oli alkanut hyräillä siinä antaessaan katseensa lipua vehreässä maisemassa. Tuntui aivan täydellisen epätodelliselta, että vain hetkeä aiemmin, kaikki tämä oli ollut paksun lumivaipan peitossa. Ja samalla kun maailma oli olut vailla värejä ulkopuolella, oli se näyttänyt yhtä masentavalta myös katselijansa sisäpuolella. Oli vaikea käsittääkään sitä, miten äärimmäisen masentunut ja välinpitämätön Daliah oli ollut. Ja toisaalta millaisia tunnemyrskyjä läpi käynyt. Ei hänen elämänsä vieläkään ollut ojennuksessa, vielä oli paljon selviteltävää ja varmisteltavaa, mutta ainakin maailma tuntui nyt paremmalta ja ystävällisemmältä paikalta. Luomet painuivat hitaasti ympäristön kanssa samoissa sävyissä hehkuvan katseen painuessa takaisin lapseen. Miten paljon tuo pieni olento olikaan tuonut mukanaan toivoa ja luottamusta. ”Kesä on ihmeellinen. Eikö totta?” Hän hymyili lapselle, mutta saattoi ihan hyvin lausua selin istuvalle ajurillekin. Tuollaiseen toteamukseen ei varmasti odotettu vastausta ja samaan hengenvetoon Daliah jatkoikin puhettaan. Hän höpötteli iloisesti omista tuntemuksistaan ja siitä, miten varmaan hyppäisi pystyyn jos vaunuihin nyt lentäisi mehiläinen. Hän ei kuulemma normaalisti hyönteisistä välittänyt, mutta auta armias jos sellainen Acanthan lähelle eksyisi, kyllä silloin juostaisiin ja kovaa vastakkaiseen suuntaan. Mehiläiset olivat kuitenkin varsin hyödyllisiä hyönteisiä, joskus kohdalle oli osunut mies joka oikein tarhasi sellaisia ja myi sitten hunajaa kaupungissa. Joidenkin kaupunkien toreilta löytyi kyllä mitä jännittävimpiä asioita. Jospa tässäkin taajamassa olisi jotain jännittävää mitä katsella. Jos olisi varaa, voisi lapselle ehkä ostaa jotain kimaltavaa. Sitä, mistä puhetulva oli peräisin, ei saattanut ajatella, mutta varsin värikkäästi Daliah kuvaili asioita, jotka pälkähtivät hänen mieleensä. Tämä oli ensimmäinen aito puhetulva hänen huuliltaan sitten edellisen kesän, eikä se luultavasti olisi päättynyt koskaan elleivät kaupungin ensimmäiset rakennukset olisi osuneet kohdalle. Tällöin ilmaantui suloinen hopeine helistin jostain tuoreen äidin helmoista, sillä tyttären kultaiset silmät olivat juuri raottuneet. Hupsuja ääniä päästellen Daliah heilutti esinettä pienokaisen kasvojen edessä, samalla kun tuuditteli tätä sylissään, eikä näin ollen kiinnittänyt itse kaupunkiin vielä sen kummempaa huomiota. Ei ennen kuin vaunut pysähtyivät. Tällöin pää kohosi ja katse lakaisi ympäristöä hieman pettyneenä. Näky oli tylsän hiljainen. Ei mitään kuhinaa tai kiinnostavaa. Toisaalta jostain etäältä kului metelöintiä ja jylyä, joka ei vaikuttanut silkalta karkeloinnilta. Vaaleat kulmat kurtistuivat samalla, kun vaunuissa istuja ryhdistäytyi. Ajurin paikalta loikannut nuorukainen ilmaantui kohta vaunujen luo, ilme huomattavasti synkempänä kuin mitä se oli vielä huvilalla ollut, jokin lappunen kourassaan. Daliah tarttui ojennettuun ja vilkaisi sitä ensin huolimattomasti, mutta yksi ainut sana siinä sai katseen kääntymään kiireesti takaisin ja tarkkaakin tarkemmin hän tavasi jokaisen sanan. ”Voi kirottu…” Muutama sana sihisi hampaiden välistä samalla kun paperi viimein koki kohtalonsa oikean käden sormien painuessa nyrkkiin paperi lomassaan. Juuri kun kaikki oli ollut niin ihanasti. Juuri kun monta ikävää asiaa oli kyetty painamaan jonnekin takaraivon takaosaan unohduksiin, piti ne tällä lailla kiskaista esiin. Tavallaan viestin sisältö oli, jollain sairaan kammottavalla tavalla, mieluisa. Ja toisaalta se sytytti vastenmielisen epätoivon jossain syvällä väräjävässä sydämessä. Ei varmasti ollut sielua, joka yhtä ristiriitaisesti oli suhtautunut noihin mainittuihin mustiin käärmeisiin. Daliah ei voinut sille mitään; hän tunsi mielihyvää kuvitellessaan koko Sybaresin liekeissä, maan rakoon revittynä ja tuhottuna. Hän antoi itselleen luvan myöntää tämän asian. Hän vihasi Sybaresia! Vihasi! Ja toisaalta se oli kaunein paikka maailmassa. Paikka, josta olisi saattanut tulla hänen kotinsa. Ja jonkin ohikiitävän hetken, Daliah oli helposti voinut kuvitella itsensä onnelliseksi siellä. Juuri Sybaresissa hän oli elänyt elämänsä onnellisimmat ja ihmeellisimmät hetket. Siellä oli ollut Kristallikammio ja… Syran, suloisen pienen Acanthan isä. Niin tosiaan, siinä paperitollo yhä nyrkkiinsä puristettuna nuori nainen ymmärsi täysin sen, mikä oli vain kylmä totuus, Syranhan oli lapsen isä ja Sybares näin ollen osa tyttöä, halusi äiti sitä tai ei. Montaa sekavaa ajatusta Daliah ei enää ehtinyt läpikäydä siinä raivon kyyneleet silmiä polttaen, kun aiemmin havaittu metakka alkoi yhtäkkiä voimistua. Selvästi se liukui kohti paikalleen pysähtyneitä vaunuja. ”Mitä ihmettä..?” Hän nousi seisomaan vaunuissa, painaen lapsen tiukasti rintaansa vasten. Korkeuksista oli helpompi nähdä kohta ohi marssiva ja ääneen karjuva joukko. ”Polttakaa! Polttakaa!” Huusivat yhteen ääneen ohi kulkevat miehet ja heidän keskellään raahautui kaksi tummaa olentoa. ”Ei! Kamalaa…” Daliah kohotti nopeasti vapaan kätensä suunsa eteen samalla hetkellä kun hän tunnisti maassa raahatun. Hänen silmänsä laajenivat kauhusta ja kädet alkoivat täristä. Miten oli mahdollista? Saattoiko se olla? Totta kai se oli! Tuo pahoin piesty mies, oli tiettävästi viettänyt edellisenkin talven seuraten nuoren neidon toimia, totta kai sama olisi tapahtunut jälleen. Daliah ei ollut varma kummasta hän oli enemmän järkyttynyt; siitä että ylipäänsä näki Sadekin ja tuon toisen mustahaltian täällä vai siitä, missä kunnossa miehet olivat. Saattoi olla, että kyseessä ei ollutkaan Sadek, Daliah ei joka tapauksessa nähnyt kovin hyvin, varsinkaan noin kauas, lisäksi henkilö oli tosiaan pahoin hakattu ja helposti tavallinen tallaaja piti jokaista mustahaltiaa toisensa näköisenä, mutta tämä oli nyt aivan varmaa. ”Mitä täällä tapahtuu?” Hän kääntyi Raymondin puoleen kasvonsa kalpeiksi valahtaneena ja silmin nähden täristen. Mieli teki syöksyä tutun maassa vedetyn avuksi. Sadek oli joka tapauksessa ollut kiltti ja ystävällinen häntä kohtaan, tarjonnut luotettavaa seuraa silloin kun sitä kovasti kaivattiin. Toisaalta lapsi sylissä painoi nyt luonnottoman paljon ja tuntui pitävän äitiään paikoillaan kuin lamautuneena. ”Eivät kai he aio…?” Kyyneleisiin ei nyt ollut aikaa, mutta ne tuntuivat kuristavan kurkkua. Kuin unessa, hitaasti ja kuin itsensä pakottaen, Daliah laskeutui vaunuista kadulle, lapsi yhä tiukasti rintaansa vasten, mutta vapaa käsi tuntui taistelevan ojentumista vastaan. ”Eivät he saa!” Hän käänsi päänsä kammottavasta näystä jälleen huvilan isännän suuntaan. ”Meidän on tehtävä jotain!” Vaikka ajatus Sybaresin tuhoutumisesta olikin jollain tavalla puolimieluisa, ei surmaaminen, minkään elämänmuodon tappaminen, ollut oikein.
|
|