Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Oct 13, 2008 20:15:45 GMT 3
Tietenkään ei olisi sopivaa nukkua huoneessa jonkun muun miehen kuin lapsen isän kanssa, mutta tuollaiset asiat eivät vaakakupissa juurikaan painaneet. Oli mahdollista, että palvelusväki piti järjestelyä vieroksuttavana, jopa paheksuttavana, mutta toisaalta he olisivat olleet täysin sydämettömiä, jos eivät olisi ymmärtäneet nurkkaan ajetun äidin syitä näin epätoivoiselle teolle. Tosin ei Daliah mitenkään epätoivoisen oloinen ollut, pelokas ja epävarma kyllä. Ei hän mielellään tunkenut toisen yörauhaa häiritsemään, mutta edellisyössä oli pohjaa moneen asiaan. Moneen sellaiseen muutokseen ja löytöön, joita neito joutuisi tutkiskelemaan sydämessään vielä pitkään. Ja yhä hän oli päättänyt painaa huvilan nuoren isännän seinä vasten yön tapahtumista, ei tänä iltana, mutta lähitulevaisuudessa, sillä moni muistikuva vaati varmistuksensa. Sen Daliah tiesi, että hän ja Acantha olivat paljon velkaa Raymondille, mutta oli myös ilmennyt mutkistavia asioita, pelottaviakin. Se oli varmaa, että yön sydämessä lapsen oli äidilleen palauttanut joku aivan muu, kuin tuo kauniskasvoinen nuorukainen ja tästä asiasta olisi mukava saada jotain selitystä, ihan tulevien yöunienkin vuoksi. Toisaalta, jos tummanpuhuva vihulainen olisi ripeä liikkeissään ja tottelisi saamaansa tehtävää, olisi täysin mahdollista, että koillisesta saapuisi vieraita ennen kuin asiat huvilalla olisivat vielä selvinneet. Tähänkin olisi osattava varautua. Sadekin kohtaaminen olisi varmasti kaikin puolin hämmentävää ja auttamatta palauttaisi nuoren naisen takaisin hetkiin, jotka joskus oli koettu. Mutta tästä huolimatta Daliah tunsi hyväksyvän hymyn käväisevän huulillaan nuorukaisen mainitessa Sadekin koituneen hänelle avuksi. varmasti näin oli ollutkin. Sen sijaan ajatus uudesta sodasta sai ilmeen kalpeilla kasvoilla vakavoitumaan. Siihen, millä puolella rintamaa kukin seisoisi Daliah ei ottanut kantaa. Hän haluaisi itse vain pysyä mahdollisimman kaukana tuosta hirveydestä. Tuntui kummalliselta, että vasta oli yhdestä verilöylystä päästy ja johan toinen oli suunnitteilla. Miksi? Kuka nyt haluaisi hyökätä ja minne? Joka tapauksessa kiitollisena saamastaan vastauksesta nyökäten Daliah vetäytyi takaisin käytävälle. Päätään puistellen hän ilmaantui portaiden yläpäähän. Nyt olisi ajatuksen selvitettävä ikävistä asioista ja esitettävä iloista päivänsankaria. Kohottaessaan kasvonsa lapsesta sylissään ja kohdistaessaan sen portaiden alapäässä viittojaan riisuviin hahmoihin, oli kapeilla kasvoilla melkeinpä täydellisestä muotoiltu, aurinkoinen, aidon ilahtunut hymy. Muutamalla sanalla Daliah sai itselleen apua muuttuneiden nukkumistilanteen mukauttamiseen. Lisäksi hän tarvitsisi apua laittautumiseen.
Adele autteli Marthaa minkä ehti ja ilmeisesti juoksi muillakin asioilla pitkin huvilaa, kun taas Rowenna sai tehtäväkseen pysyä huvilan nuoren emännän apuna. Acantha teki kaikkensa, jotta vaatteiden mallailu ja muu ehostautuminen olisi mahdollisimman mutkikasta. Pikkuprinsessa oli juuri lähipäivinä oppinut ottamaan kiinni ja olemaan päästämättä irti ja jos jompikumpi naisista teki sen virheen, että jätti mitään pienokaisen käden ulottuville oli tieosaa pian melkoinen maanitteluoperaatio. Lisäksi pienokaiselle iski kahdesti itsensä kokoinen nälkä, jota totta kai seurasi pakolliset olon helpottamiseen liittyvät rituaalit. ”Sinä teet tämän tahallasi senkin pieni vintiö!” Daliah nauroi ääneen napatessaan auki vasta vaihdetun vaipan. Lopulta kaikki hääriminen oli ohi ja tyttökin nukahtanut, makuuhuoneeseen laskeutui hetkeksi hiljaisuus. Nyt kun kampauksen kokoamiseen ei enää tarvittu apua sai Rowenna juosta äitinsä avuksi. Daliah jäi katselemaan itseään peilistä. Vielä edellisaamuna hänen kesän vaaleat hiuksensa olivat soljuneet kuin vesiputous pitkin selkää aina lantiolle asti. Nyt ne päättyivät suorana viivana leuan alapuolelle. Pää kallistui hieman oikealle ja huulet painuivat mutrulle. Vasen käsi kohosi viemään kampaa läpi dramaattisesta lyhentyneistä karvoista. Hän oli kyllä aivan eri näköinen. Jotenkin vanhemman ja terävämmän. Pitkät hiukset olivat olleet kauniit, mutta ehdottoman ylipitkät, tämä uusi kampaus oli ainakin käytännöllisempi ja tavallaan se teki melkeinpä lapsekkaan avoimet kasvot vähemmän enkelimäisiksi. Jos hyvää syytä ei ilmaantuisi, hän voisi oikeastaan pitää kuontalonsa tällaisena jonkin aikaa. Ei se rumakaan ollut, enemmänkin epätavanomainen hänenlaistensa joukossa. Oven takaa kuuluva kolahdus herätti katseen siirtymään pois kuvajaisesta takaisin kuluvaan hetkeen. Ulkona näytti jo hämärtyneen, luultavasti piakkoin olisi juhlallisuuksien aika. Rowenna oli kiristänyt valitun sinisen leningin nyörit niin, että vaate istui kuin käsine. Pikku pyörähdys peilin edessä aikaansai hyväksyvän hymyn. Vielä napatessaan silmäteränsä kainaloon Daliah taittoi pöydällä tuoksuvasta niittykukkainkimpusta korvansa taakse päivänkakkaran. Ajoitus oli täydellinen, kaikki muut olivat jo alhaalla takkahuoneessa päivänsankarin saapuessa paikalle. Hän loisti kuin kesätaivas itse, iloa ja onnea, ja tervehti kaikkia lämpimällä syleilyllä, olivathan kaikki nähneet hurjan vaivan tätä juhlaa silmällä pitäen. Ja miten nopeasti upea pöytä olikaan loihdittu! Rouva Martha sai osakseen sellaisen ryöpyn ylistystä, että kohosi siinä sivussa päivänsankarin arvoiseksi juhlittavaksi. Suoria tunnontuskia valkoisella valheella aikaansaatu juhla ei aiheuttanut; Daliah ei oikeastaan tiennyt milloin hän oli syntynyt. Kesällä kyllä ja likellä vuoden lyhintä yötä, mutta harva piikatyttö oli edes nähnyt kalenteria, saatikka piti lukua päivistä ja niiden tapahtumista. Niinpä saattoi hyvinkin olla, että merkkipäivä oli aivan likellä, vaikkei ehkä juuri tuo päivä ollutkaan. Pienessä syntymäpäivä puheessaan ennen aterian alkua hän kiittelikin kesää, siitä, että se oli silkkaa juhlaa joka tapauksessa, joten ehkä olisikin osuvampi juhlia kesää ylipäänsä syntymän ja elämän riemujuhlana. Puhe oli äärimmäisen lyhyt, sillä kaikilla oli tuossa vaiheessa jo hurja nälkä ja ensimmäiset hetket juhla-aterian ääressä vietettiinkin hartaassa hiljaisuudessa, suloisista mauista nauttien. Rowenna ja Adele, hiukan viinistä rohkeutta saatuaan, esittivät lahjanaan pienen lauluesityksen, joka sai osakseen raikuvat aplodit. Martha ojensi pienen pussin, joka sisälsi kauniin, tummasta puusta kävin kaiverretun kamman. Koko seurue joka tapauksessa hiljeni nuoren herran noustessa paikaltaan, jopa pikku prinsessa vaikeni jokeltelemasta. ”Ooh…” Karkasi pöydän ääressä istuvan hameväen suusta yhdellä henkäyksellä kauniin lahjan ilmaantuessa arvokkaasta suojastaan. Lahjan saanut itse tuijotti esinettä ilmeisen häkeltyneenä. Se oli aivan liikaa. Miksi ihmeessä Raymond halusi lahjoittaa jotain näin kaunista ja arvokasta? Vasen käsi kohosi kaulalle koskettamaan sillä roikkuvaa hopeanhohtoista korua oikean yhä pidellessä uutta. Aavistuksen epävarmana Daliah vilkaisi mustaa sydäntä povellaan ja sitten kädessään roikkuvia elämäniloisia kukkia. Uudestaan katse laskeutui alas ja kulmat painuivat alas, eräänlaisen tyytymättömään mutruun. Hän tarttui kiinni kaulansa korusta ja kiskaisi napakasti. Esine jäi käteen ja putosi siitä rasiaan, josta toinen oli nostettu. Päättäväisesti hän sitten napsautti rasian kiinni ja jätti pöydän kulmalle. ”Kiitos.” Hän kietaisi uuden korun kaulaansa ja tunsi sen kevyeksi ja helpoksi kantaa. ”Kiitos.” Tuntui turhalta yrittää keksiä kimurantimpia kiitoksen sanoja. Lahja oli sanoin kuvailematon ja Daliah toivoi saavansa vielä tilaisuuden osoittaa kiitoksensa teoilla.
Ilta oli ollut ratkiriemukas heille aikuisille, mutta pikku-Acantha oli nukkunut melkeinpä koko illan, tyytyväisenä iloisiin ääniin ympärillään. Tämä kostautui sitten sillä hetkellä, kun nuori äiti olisi halunnut vetäytyä yöpuulle. Sen sijaan, että pienokainen olisi suostunut makaamaan hiljaa aloillaan kehdossa, hän kikatteli ja jokelteli ainakin aina siihen asti, kunnes äitinsä yritti vetäytyä peitteen alle, tällöin kehdon varjoista kuului niin tyytymätön vinkaisu, ettei sen viestiä voinut olla tulkitsematta oikein; prinsessa halusi huomiota ja viihdykettä ja jos ei sitä saanut, joutuisi moni katumaan. ”Nyt kuule… äiti haluaisi ihan todella kovasti käydä nukkumaan.” Daliah näytti kieltä tyttärelleen ja naurahti väsyneesti. Acantha sen sijaan hymyili tyytyväisenä, kun äidin pää oli jälleen ilmaantunut kehdon yläpuolelle. ”Sitä paitsi meidän pitäisi olla nyt hyvin hiljaisia ja sinä olet kaikkea muuta.” Väsynyt vihreä katse kiersi vuoteen lähiympäristöä ja osui lattialle, sinisen leningin viereen laskettuun rasiaan. Pienellä painovoimaa uhmaavalla kumarruksella esine oli saavutettavissa ja sen sisältö vedettiin kynttilänvaloon. Koru oli yhä äärimmäisen kaunis, mutta uuden rinnalla se näytti kylmältä ja etäiseltä. ”Sinä saat tämän sitten kun olet tarpeeksi iso.” Vaalea pää kääntyi takaisin kehdon yläpuolelle ja käsi ojentui hyppyyttelemään kynttilänvalossa säkenöivää esinettä lapsen edessä. Vauva hiljenikin oitis tutkailemaan jännittävää näkyä ja keskittyi sen tavoittamiseen sellaisella intensiteetillä, että jokeltelukin unohtui. ”Niin… Saat sen vaikka sitten, kun et enää pistä suuhusi kaikkea minkä näet.” Nuori äiti hymyili väsyneesti.
|
|
|
Post by R.C. on Oct 15, 2008 10:24:22 GMT 3
Vasta lahjansa ojennettuaan tuli nuorukainen ajatelleeksi, kuinka hankalaan tilanteeseen hän oli neidon ajanut. Muun naisväen kuorossa henkäisemää ihailua seurasi odottava hiljaisuus, joka äityi nopeasti hermostuttavaksi. Isännän katseen seuratessa kaunottaren omaa kävi uudesta korusta koituva ongelma hyvin ilmeiseksi. Kukaties neito olikin vannonut kantavansa lordilta saamaansa riipusta koko lopun ikäänsä? Raymondia alkoi äkisti hävettää, ja hänen teki mieli pyytää anteeksi tahdittomuuttaan. Miksi hän olikaan mennyt tarjoamaan toiselle moista prameaa käätyä? Kalleus oli alun perin päätynyt velhon haltuun matkojensa varrelta, ja sen antaminen entistä ehompana oli vaikuttanut hyvältä idealta. Kaunis ajatus tuntui kuitenkin kääntyneen päälaelleen. Velho oli jo vähällä vakuutella ymmärtävänsä, mikäli päivänsankari haluaisi kieltäytyä lahjastaan, tehdäkseen esineen torjumisen helpommaksi toiselle. Neito ehti kuitenkin toimia ennen kuin vaivaantunut mies sai suutaan avattua. Mystinen kuukiviriipus antoi napsahtaen periksi ja sujahti samaan rasiaan, josta sen lähes täydellinen vastakohta oli poimittu esille. Nolostunut herra nyökkäsi lyhyesti neidon kiitokselle ja palasi joutuin paikalleen, peittäen taitavasti kuohuvien tunteidensa kirjon. Kaunottaren valinta oli silti tietyllä tapaa huojentanut nuorukaisen mieltä. Hän piti joustavaa elettä terveenä siitä riippumatta, kuinka suureksi tai vähäiseksi lahjoitetun käädyn käyttöarvo lopulta muodostuisi. Saattoihan olla, että neito pitäisi korua kohteliaisuudesta vain yhden illan, mutta vaihtaisi taas myöhemmin riipusten paikkaa. Raymond ei sentään ollut luonteeltaan niin haihattelevainen, että olisi etsinyt tapahtumasta sen kummempaa symboliikkaa. Selvästikin tuolla aiemmin kaulassa pidetyllä killuttimella oli neidolle tärkeä merkitys, eikä mennyttä voisi sulkea yhtä helposti mielestään kuin silmistään. Nuorukaisen tekemä riipus oli toki kaunis, ja saattaisi hyvinkin osoittautua myös hyödylliseksi, mutta sen suurempaa tarkoitusta ei toinen sen antamisen taustalle varmasti keksisi.
Tulevan yön huvilan herra vietti lupauksensa mukaisesti työhuoneensa puolella, torkkuen kevyesti muhkeassa tuolissaan, jonka pehmustetulle nojalle hän oli laskenut kyynärpäänsä, ja painanut otsansa kohotetun kämmenensä varaan. Epämukava asento ei pahemmin haitannut puoldemonia, jonka alituiseen uudistuva keho ei puutunut yhtä helposti kuin tavallisilla kuolevaisilla. Nukkuminen ei sekään ollut miehelle mikään välttämättömyys. Päinvastoin velho kartteli mieluummin painajaisia, joilla oli tapana vainota häntä sikeään uneen vaipuessaan. Niin kauan kun suurin osa ruumiin tekemästä työstä kohdistui aivorattaiden pyörittämiseen, ei nuorukaisen tarvinnut murehtia tummista silmänalusista. Seinän takaa ajoittain kantautuva vaimea jokellus kuulosti lähinnä rauhoittavalta, sillä nuo äänet vakuuttivat kaiken olevan kunnossa... Elämä huvilassa tuntui näennäisesti jatkuvan kuten aina ennenkin, vaikka omituinen odotus ja painostava jännitys häälyivät nyt alati ilmassa. Sadekin saapumiseen saattaisi yhtä hyvin kulua viikko siinä missä viisikin, mikäli musta haltia veisi viestiä ylipäänsä perille, tai lähettiläs ottaisi kutsun vastaan. Kukaties nimeltä tunnettu herra ei ehtisi tai pystyisi edes pitämään heihin yhteyttä. Päivien vieriessä Raymond alkoi tehdä yhä enemmän taustatutkimusta maailman nykyisestä makaamisesta, vaikka hän saikin selville varsin vähän mitään mainitsemisen arvoista. Harvat päätelmänsä nuorukainen jakoi ilman muuta neidon kanssa, sillä tässä asiassa hänellä ei ollut liiemmin salattavaa. Uusia sieppausyrityksiä tai muita häiriöitä ei enää näkynyt tai kuulunut. Kaikki oli siis jotakuinkin kohdallaan, eikä sittenkään enää ennallaan. Tunnelmassa oli tapahtunut murros yönä, jona pienokainen oli sekä kaapattu että pelastettu. Se kävi ilmi vähintään huvilan herran ja emännän välisessä kanssakäymisessä. Nuorukainen aavisti, että neidolla oli painavia sanoja sydämellään. Hän saattoi silloin tällöin aistia sen kaunottaren tutkivaisesta katseesta ja hajamielisestä olemuksesta. Kerran jos toisenkin näytti kiperä kysymys kirvonneen jo aivan toisen kielenpäähän, mutta nuori herra onnistui aina keskeyttämään tiedustelun kulun kaunottaren raottuneille huulille saakka. Hän koetti vältellä toisen merkillisiä katseita ja vaihtaa aihetta aina kun keskustelu uhkasi vetää nuoren naisen ilmeen pohtivaiseksi. Lopulta painostus kävi kuitenkin ylivoimaiseksi. Velho oli salaa toivonut toisen unohtavan vähitellen koko tapauksen, mutta näin ei selvästikään ollut tapahtumassa. Niinpä hän väsyi ja päätti lopulta ottaa asian itse puheeksi: ”Onko jotakin, jota haluaisit kysyä minulta?”, tiedusteli nuori herra eräänä iltana lähes odottamatta, jäätyään neidon kanssa kahden takkahuoneeseen. Palvelusväki oli juuri saanut työnsä päätökseen ja lähtenyt iltapuhteilleen viereiseen rakennukseen. Myönnytys oli merkittävä edistysaskel umpimielisen nuorukaisen kohdalla. Tuntui kuin velho olisi viimein ollut valmis vastaanottamaan sen, mitä toinen oli hautonut jo pitkään. Oikeastaan hän oli jopa pelännyt asian paisuvan neidon päässä kuin pullataikina, ellei lämmittävää liinaa olisi otettu pois kulhon päältä. Ja toisaalta, koskapa nuori äiti ei ollut ajanut puoldemonia tähänkään asti matkoihinsa, tuntui turvalliselta kallistaa viimein korvaansa, ja ehdottomasti se oli myös reilua toista kohtaan.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Oct 22, 2008 14:12:08 GMT 3
Lopulta tytön nukahdettua oli ollut mahdollista äidinkin vaipua uneen. Syvien unien jälkeen hän heräsi vuoteelta vatsallaan, yhä puristaen kädessään hopeaista kaulakäätyä, joka löysi pian paikkansa rasiasta. Silloin tällöin kuukivet nostettiin esiin arvioivan katseen alle ja pikkuruisen huvitukseksi, mutta tämän Daliah teki vain varmistuttuaan heidän olevan kahden, useimmiten siis iltaisin, juuri ennen nukkumaanmenoa. Hienoista pahaa omaa tuntoa oli pakko tuntea siitä, että huvilan isäntä oli joutunut luopumaan vuoteestaan, mutta olisi ollut mahdotonta pyytää herraa raahaamaan jonkin yösijan vuoteen viereen. Sen jos minkä olisi rouva Martha tuominnut kovin sanakääntein. Toisaalta Daliah päätti nyt olla törkeä ja itsekäs, hän ei enää asettaisi lapsen turvallisuutta epävarmaksi ja se näytti selvimmältä näillä järjestelyillä. ”Niin kauan kun joku ei anna meille parempaa ehdotusta, me pysymme täällä,” hän nauroi pikku prinsessalleen eräänäkin iltana jälleen viihdyttäessään valvovaksi osoittautunutta lasta. Nauraminen, sellainen syvältä sydämestä kumpuava riemuitseminen, oli käynyt harvinaiseksi tuon dramaattisen yön jälkeen, puhumattakaan seuraavan päivän infoähkystä. Huvilassa ei vallinnut epämiellyttävä mieliala, eivätkä rouva tai tyttäret osanneet varmasti arvata syytä yläkerran asukkaiden ajoittaiseen kireyteen, mutta selvää oli, että odotusta ilmassa oli, ja jännitystä. Kukaan ei voinut olla huomaamatta nuoren emännän uutta tapaa kuljeskella lapsi sylissään huvilan pääoven ja sen läheisten ikkunoiden likellä. Ei hän jokaista hereilläolohetkeään niin kuluttanut, mutta yli puolentusinaa kertaa päivässä hän ehti vilkaista tielle joka sukelsi puiden välistä pihamaalle. Välillä joku tyttäristä saattoi löytää ikätoverinsa tyttärineen takkahuoneesta pyörittelemästä päätään ja siunailemasta itsekseen. Syytä kysyessä toinen vain näytti äärimmäisen kyllästyneeltä ja väsyneeltä. ”Ei minulla mitään hätää ole, kunhan vain en aina jaksa ymmärtää tuota miesväkeä.” Daliah piti itsestään selvänä, että piakkoin käsiin räjähtävät jännitteet olisivat lähtökohtaisestikin vastakkaisen sukupuolen syytä. Yhtäkään sotaa ei tyttö olisi aloittanut, ainakaan tahallisesti. Tosin annettu vastaus varmasti näytti viittaavan enemmänkin huvilan isäntään kuin maailman kaikkiin kansoihin ja oli varmasti omiaan kasvattamaan epäluuloja talon sisällä, mutta Daliah ei jaksanut kiinnostua asiasta juuri nyt. Valtaosa hänen hereilläoloajastaan kului Sadekia odottaen. Välillä nuori neito kävi kärsimättömyydessään jopa äkäiseksi ja lyhytpinnaiseksi, tällöin hän tosin ymmärsi vetäytyä joko yläkertaan tai nappasi lakanan mukaansa ja asteli ulos paistattelemaan päivää tyttönsä kanssa, tosin pysytellen varsin lähellä rakennusta ja varmistaen, että oli huutomatkan päässä avonaisesta ikkunasta. Katkeruutta aiheutti ajatus puhjenneesta kuplasta ja siitä, ettei korjaustarvikkeita tuntunut olevan. Elämä oli ollut sellaista sekamelskaa pitkään, että hetkellinen seesteisyys oli tuntunutkin liian hyvältä ollakseen totta. ”Liikaa irtopäitä tässä kerässä.” Hän tuhahti eräänäkin iltana Acanthalle etsiessään hyvää asentoa takkahuoneen divaanista. Pikku prinsessa makasi pehmeällä taljalla tulisijan edessä, juuri nukahtamaisillaan, tuskin enää reagoiden äitinsä jupinaan, joka tosin oli kovin hiljaista. Raymondin läsnäolo rauhoitti pahinta kiukuttelua, oikeastaan Daliah oli viimeaikoina kääntynyt murjottamaan lähinnä itselleen, jottei lapsi joutuisi äitinsä oikuista kärsimään. Takkahuoneeseen levisi hetkeksi melkeinpä painostava hiljaisuus, jonka rikkoi lopulta nuorukaisen ääni. Esitetty kysymys oli kuin tikku kynnen alla. Daliah veti syvään henkeä ennen kuin kääntyi nuoren herran puoleen. ’Onko jotain mitä haluat kysyä?’ Onko suurempaa vähättelyä maailmassa? Totta kai oli tuhat ja sata asiaa, jotka pitäisi selvittää, mutta miten ihmeessä kysyä jostain sellaisesta mitä et itsekään ymmärrä? ”No nyt kun kysyt…” Huulille pakotettu hymy levisi nopeasti luonnolliseksi ilmeeksi kasvoilla. ”Silloin yöllä, kun Aca vietiin, tapahtui kaikennäköistä.” Pohjustus tuntui luontevalle ja se hiukan avasi keskustelua luontevammaksi. ”Itse en muista paljoakaan, aamulla oli sitten kaikenlaisia ruhjeita vaikka missäpäin kehoa.” Hän hymähti ja mulkaisi käsivarttaan, joka tosin oli parantunut melkein epäluonnollisella nopeudella ja hän saattoi jo hetken kannatella lastakin sillä. ”Mutta se oli sinä etkö ollutkin? Se suuri ja tumma olento siellä metsässä, Aca sylissäsi. Se olit sinä.” Kysymys taipui ehkä arvailevaksi toteamukseksi, mutta katse kohosi kohtaamaan nuorukaisen oman varsin epävarmana. ”Miten… Siis miksi…” Tämäkin kysymys oli muotoiltu jo kymmeniä kertoja, sillä Daliah oli ollut aikeissa esittää sen jo niin useasti, mutta nyt selkeä ajatus tuntui ontuvan. Hän ei ollut aivan varma liikkuiko toisen mukavuusalueen väärällä reunalla, rikkoiko ehkä yksityisyyttä liikaa. Toisaalta tähän asti neito oli kaikin puolin pyrkinyt työntämään vain ajatuksen sivuun, olihan toki täysin mahdotonta, että Raymond ja olento yössä olivat sama asia. Ajatus oli pelottava. Keuhkot täyttyivät päättäväisestä hengenvedosta. ”Kuinka on mahdollista, että se aivan varmasti olit sinä? Mutta niin erilaisena? Niin jonain muuna?”
|
|
|
Post by R.C. on Oct 28, 2008 22:32:08 GMT 3
Nuori isäntä sulki sylissään lepäävän kirjan, jota hän oli aikansa lueskellut, ja siirsi niteen syrjään nojatuolinsa kyljessä seisovalle pöydälle. Samalla liikkeellä hän tarttui kynttilänjalan kupeessa kimmeltävään kristallipikariin, ja kohotti sen kotvaseksi huulilleen, kostuttaakseen hienolla viinillä kieltään tulevaa - kukaties pitkäksikin venyvää - sananvaihtoa silmällä pitäen. Molemmat rutiininomaiset eleet huvilan herra suoritti arvatenkin vain haaliakseen hetkisen aikaa haudutella neidon alustamaa kiusallista aihetta. Silloin tällöin itse kukin kohtasi tilanteita, joissa tuntui suorastaan tukalalta huomata olleensa oikeassa. Velhon kohdalla tämä oli varmasti yksi niistä lukemattomista. Kaunotar oli ampaissut suoraan ja vitkastelematta asiaan kuin kilpahevonen, joka oli laskettu pitkästä aikaa vapaaksi pilttuustaan. Miestä kaihersi puolestaan epämääräisen ikävä aavistus siitä, että yksi kysymys johtaisi pian toiseen ja toinen kolmanteen, kunnes hänen ylleen punoutuisi niin tiheä tiedustelujen verkko, että sen lomitse olisi liki mahdoton pujotella pakoon. Toisaalta, nyt kun puoldemoni oli viimein suostunut raottamaan salaisuuksien pohjatonta arkkuaan, olisi ollut sangen epäkohteliasta paukauttaa kansi samantien kiinni. Raymond uumoili, että nuori nainen olisi voinut pahastua moisesta kovasti. Missään määrin luontevaa saati vapautunutta ei keskustelusta silti tulisi, huolimatta kaunottaren tahdikkaasta mutta samalla perin kursailemattomasta tavasta tuoda julki ihmetyksensä. Puheista ja äänenpainoista päätellen neito oli jo päässyt nuorukaisen ja hirviön välisestä yhteydestä jonkinlaiseen ymmärrykseen, tai vähintään muodostanut tapauksesta vahvan mielipiteen. Kysymysten taustalla häälyvä epävarmuus vaikutti silkalta hienovaraisuudelta - ellei neito sitten varta vasten toivonut hänen kieltävän kaiken? Olisiko tämä kukaties elänyt onnellisempana valheessa? Raymond käänsi katseensa toviksi takassa loimottavaan tuleen. Hän ei erityisemmin pitänyt ystäviensä pettämisestä. Paljon mieluummin nuori mies jätti asioita kertomatta, tai väisteli niiden käsittelyä parhaansa mukaan, mikä lieni vilpillisyyden lievempi muoto. Velhon kulmat kurtistuivat hivenen, kunnes hänen huomionsa palasi takaisin kaunottareen. ”Olin tai en, onko sillä lopulta väliä... Sillä jos olen tässä nyt, en kai todella voinut olla se kammottava olento, jonka taannoin kohtasit, vai kuinka? Joten kenties se oli joku muu, ellet sitten usko minun vain teeskentelevän.”, hymähti nuorukainen vaimeasti, tarkastellen seuralaistaan sillä läpitunkevan tutkivaisella katseella, joka tuntui porautuvan vastapuolen ajatuksiin asti. Näkikö neito hänet enimmäkseen hirviönä vai ihmisenä? Puoliverinen saattoi yhtä hyvin olla kumpaa tahansa, tai molempia. Miten tällainen muutos oli sitten ylipäätään selitettävissä, lieni paljon kimurantimpi kysymys. Kaikin puolin luonnottomalta ja mahdottomalta mokoma tuntui, vaikka kokemus todisti jo vallan päinvastaista. Puoldemonilla ei tähän hätään ollut tyhjentävää selitystä tarjolla. Yhtä hyvin olisi kai voinut kysyä linnulta, miksi tällä oli nokka eikä hampaita. Mitä pahaa nuorukainen olikaan tehnyt syntyäkseen sielultaan kahtia jakautuneeksi? Vai oliko kiero verenperintö todella jonkin sortin etuoikeus, kuten jotkut harvat kohtaamansa henkilöt tuntuivat uskovan? ”Sanotaan, että kaikilla meillä on kaksi puolta, aivan kuten kolikoilla. Joillakin tämä sanonta pitää konkreettisemmin paikkansa kuin toisilla.”, totesi nuori herra vaimeasti huokaisten. Hän ei yrittänyt enää kierrellä tai kaarrella totuutta, vaan antoi selvästi ymmärtää neidon olleen koko ajan oikeilla jäljillä. Vaan miksi kaunotar oli ehdoin tahdoin tahtonut seurata leijonaa luolaan, pysyi mysteerinä vähintään miehelle. Kuinka paljon toinen halusi lopulta tietää? Oliko asia todella niin tärkeä, että sen vuoksi kannatti vaarantaa vanhojen riitapukareiden välille muodostunut toveruus? Tiedostiko neito itsekään, minkälaisen riskin otti hautoessaan näin epämiellyttäviä asioita mielessään? Vai piilikö syy silkassa sisussa ja jääräpäisyydessä? Kosolti kysymyksiä, joita kaunottaren mielenliikkeet olivat kuin omiaan herättämään. ’Daliah, olet lujahermoinen nuori nainen, urheampi kuin moni ikäisesi neito, ja silti sinunkaan rohkeutesi ei riittäisi kohtaamaan petoa päivänvalossa. Miksi siis metsästät varjoja?’, ajatteli puoldemoni hiljaa mielessään, kultaisen katsantonsa karatessa taas tulisijan mustuneilla haloilla hohkavaan valkeaan. Kiusallista hiljaisuutta seurasi viimein vaimea hymähdys. Vaisu hymy oli hiipinyt kuin varkain nuorukaisen huulille. ”Tiedätkö... kun kysyin sinulta puolisen vuotta takaperin kartanossa käydyssä – hmh - melko kärkkäässä keskustelussamme, piditkö minua tavallisena ihmisenä... ja vastasit, ettet nähnyt olemuksessani mitään kovin outoa... se oli melkein kuin kohteliaisuus.”, naurahti Raymond vaimeasti, kääntäen kasvonsa toviksi toisen puoleen. ”Se ilahdutti ja lämmitti mieltäni suuresti, sillä tuskin mitään muuta toivoisinkaan enemmän, kuin saada olla kuten muut - normaalimpi.” Luomet valahtivat puolittain herran katseen langetessa alistuneesti lattiaan. Hymy eli vaitonaisen hetken huulilla, kunnes valju ilo ehtyi, ja synkkyys alkoi taas orastella kultaisissa silmissä. Tasan eivät käyneet onnen lahjat, vaan joillekin tarjottiin ongelmia riittoisalla kauhalla. Entä mitähän neito mahtoi kaiken kuulemansa jälkeen ajatella? ”Kas niin, Daliah... Sait vahvistuksen epäilyillesi. Mitä siis kostutkaan karusta totuudesta? Tieto siitä, että kykenen omaksumaan jonkin niin pelottavan ja iljettävän ulkomuodon, lienee jo pelkkänä ajatuksena kammottava? Pidät kaltaistani luonnonoikkua kaiketi hyvin luotaantyöntävänä?” Nuorukainen hymyili viileästi. Hänen katseessaan häilyi ripaus surumielisyyttä, mutta asenne ja sanat haastoivat vallan muuta. Henkisesti nuori herra näytti olevan piikit harallaan kuin siili, joka valmistautui iskuun. ’Ei sinun rehellisyytesi voisi satuttaa minua yhtään enempää kuin olen jo satuttanut itseäni. Anna tulla vain; Inhoa minua, ja olet vain inhimillinen. Pelkää minua, ja teet siinä hyvin viisaasti.’
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Oct 29, 2008 12:18:41 GMT 3
Nuoren naisen ilmeestä näki, että ensimmäinen vastaus moniosaiseen kysymykseen heitti yksinkertaisen mielen ulalle ja hämmennys paistoi avoimena rehellisiltä kasvoilta. Tämä kai aikaansai puhujankin vaihtamaan tyyliään selvästi konkreettisempaan. Kolikkovertaus tuntui toimivalta; tottahan se oli että kaikilla oli periaatteessa kahdet kasvot. Daliah mutristi huuliaan ja yritti hahmotella päässään muutaman esimerkin: Acantha oli välillä oikea enkeli ja välillä lapsi osasi heittäytyä miltei pirulliseksi, rouva Martha oli toisaalta äärimmäisen herttainen ja lämmin äitihahmo ja toisaalta itsepäinen ja vastaan inttävä vanha eukko. Oli siis selvää, että jokainen oli täynnä itsensä vastakohtia. Seuranneen hiljaisuuden aikana ei ollut vaikeaa seurata kapeilta kasvoilta niiden takana myllertäviä mielenliikkeitä. Vihreä katse lakaisi hitaasti huoneen seiniä, kulmat vähän kurtussa ja huulet yhä aprikoivassa, ehkä kireässäkin ilmeessä. Ihmeellistä kyllä, Acantha oli päättänyt pysyä vaiti ja maata kiltisti aloillaan, vaikkei ollutkaan nukahtanut, vastoin äitinsä odotuksia. Pikku prinsessa tarkkaili korkeammalla istuvaa kaksikkoa tarkkaavaisin silmin, vaikka muu kehonkieli kertoikin pian saapuvasta unesta. Daliah kääntyi jälleen nuorukaisen puoleen, ilme kasvoillaan yhä aprikoivana, yrittäen samalla saada lyhentyneitä hiuksiaan pysymään korvien takana tai vähintäänkin poissa kasvoilta. ”Lähinnä minua häiritsi se olitko se todella sinä silloin yöllä.” Neidon katse kiisi ohi nuoren herran omasta, kohdistuen ilmeisesti seinään toisen takana. Se oli aavistuksen lasittunut, kuin hän olisi yhä täysin omissa ajatuksissaan, yrittäen herätellä utuisia muistikuvia. ”Muistan tutun tuoksun, jotenkin sekoittuvan yöhön ja sitten muistan miten silmäsi hohtivat samalla tavalla kuin sinä yönä kun saavuimme tähän huvilaan.” Surkea virne käväisi kasvoilla katseen viimein siirtyessä kohtaamaan tuon joka juuri mainittiin. ”Muistan erittäin hyvin pudonneeni hevosen selästä ja sen pistäneen pasmat hieman sekaisin. Niin ja totta kai muistan kuulleeni Acanthan itkun. Siinäpä tarkat muistikuvat siltä yöltä.” Silmät tarkentuivat nyt ja Daliah nyökkäsi, ilmeisesti enemmänkin itselleen, hyväksyen omat sanansa. ”Minä en paljon mitään näe pimeässä, kaikille ei ole suotu hyviä silmiä ja omani ovat kyllä kärsineet kaikesta lukemisesta, ainakin näin äitini väittää.” Hän hymähti ja korjasi jälleen asentoaan, jostain syystä tämä leninki sai hänet valumaan typeriin asentoihin, ihan sama mikä istuin oli alla. ”Mutta sen muistan ja voin ihan rehellisesti sanoa, että aika hurja näky se oli.” Kylmät väristykset juoksivat pitkin selkää ja saivat ihon pistelemään. Ehkä kyseessä oli kaikki mitä Daliah oli tuohon menneessä elämässään kokenut tai ehkä hänestä oli tullut välinpitämätön ja kylmä, tai ehkä sokea luottamus hänen sisällään oli sittenkin, kaikista kolhuista huolimatta, voittanut ja päättänyt tehdä jälleen uudet kepposet. ”Olisi aika hurjaa nähdä sama täällä kotona. Metsäpolulle tuollainen vielä jollain tavalla sopii.” Kiero huumori tuntui jopa sopivan tuohon kaikin puolin synkistelevään hetkeen. Daliah ei uskonut saaneensa vielä kuulla kaikkea, mitä tuon kolikon kääntöpuolelle liittyi, mutta ei hän ollut sitä kysynytkään. Tosin nuori herra ei ollut täysin tyhjentävästi vielä vastannut esitettyyn kysymykseen, mutta ainakin varmistus oli saatu ja se oli jo paljon. ”Kummallistahan tuo on… Aika hurjaa suoraan sanottuna, mutta jos tuolla taidolla pystyy turvaamaan kodin turvallisuuden, niin on kai sitä pahempaakin…” Daliah kohautti olkiaan. Häntä itseään hämmensi suhtautumisensa asiaan, joka todella oli mullistavaa laatua, mutta toisaalta oli tässä jo hurjempaakin nähty, eikä neito nähnyt uutisen tuovan hälle itselleen tai tyttärelleen suoraa uhkaa, pikemminkin täysin päinvastaista. Tietoa pureskellessaan hän varmistui entisestään siitä, ettei hän ollut vielä pitkään aikaan vaihtamassa makuusijaansa takaisin omaan huoneeseensa, ei ainakaan ennen Sadekin mahdollista saapumista. Ihan sama mikä kiipeäisi ikkunasta, jos samassa tilassa nukkuisi sellainen peto. Kyllästyen lopulta liukuvaan materiaaliin yllään Daliah kohottautui seisomaan. Tuntui mahdottomalta yrittää istu ryhdikkäästi kun vaate päällä liukui epäistuvaan asentoon joka toinen hetki. Äitinsä liikkeet aavistaessaan avasi Acantha viimein hitaasti sulkeutuneet silmänsä ja päästi varoittavan vinkaisun. Oitis hänet poimittiinkin syliin hyssyteltäväksi. Pienokainen sylissään nuori äiti kääntyi yhä varsin synkän nuoren herran puoleen. Ylävartaloaan hitaasti heijaten hän yritti hymyillä ja tavoittaa toisen katsetta. ”Olen hyvin pahoillani tästä taakastasi, mutta en olisi täysin rehellinen, ellen sanoisi olevani myös jossain määrin tyytyväinen tilanteeseen. Tuntuu siltä, että maailma on täynnä niin petollisia ja pahoja asioita, että tuntuu varsin turvalliselta kyetä luottamaan johonkin kaikkea sitä lokaa vastaan.” Ääni oli käynyt matalaksi ja pehmeäksi. Lapsen pää lepäsi heti äidin leuan alla ja mikäli tyttö oli kerrankin aikeissa nukahtaa näin aikaisin, ei minkäänlaisia riskejä otettaisi. ”Jatkamme tätä keskustelua vielä, jos se sinulle käy, mutta juuri nyt aion viedä tämän pikku kiusankappaleen nukkumaan. Hän ei ole kertaakaan sen sieppausyön jälkeen nukahtanut näin aikaisin ja olisi todella upeaa kerrankin viettää iltaa ihan rauhassa, ilman hänen korkeuttaan kitisemässä käskyjä.” Daliah naurahti jo varsin vapautuneesti ja aurinkoisesti hymyillen hän lähti kohti takkahuoneen ovea epäröiden kumminkin hetken huvilan herran istuimen kohdalla. Jostain syvältä sisimmästä pakotti intuitio, jota tuntui luontevalta kuunnella. Daliah pysähtyi aivan Raymondin vierellä, kääntyi ja kumartui painamaan pienen suudelman tämän koko illan kurtussa synkistelleelle otsalle. ”Hyvää yötä.” Nuori nainen hymyili vielä ja kääntyi sipsuttamaan varovaisesti portaikkoon.
|
|
|
Post by R.C. on Nov 1, 2008 19:45:33 GMT 3
Nuorukaisen uhmakkaan jurottava olemus näytti vähitellen raukeavan kun hänelle selvisi, ettei kaunotar aikonutkaan osoittaa sen enempää kammoksuntaa kuin karsastustakaan paholaismaista petoa kohtaan. Neidon reaktio ei ihan vastannut hänen odotuksiaan. Päinvastoin tämä huolettoman hämmästelevä käytös vaikutti kaikkea muuta kuin järkeenkäyvältä. Odottamaton myötämielisyys sai miehen levottomuuden kyllästämän sydämen liki pakahtumaan helpotuksesta, siinä missä mielensä kiemurtelemaan silkasta epäuskosta ja syyllisyydestä. Oliko Daliah aivan vakavissaan? Neidon asenne oli liian lempeä ollakseen totta. ’Mahdatko tietää mistä tarkalleen ottaen iloitset, kun asut saman katon alla vuosisadan raaimman murhaajan kanssa? Maailman pahuus ja petollisuus eivät ole mitään mustaan menneisyyteeni verrattuna. En ansaitse hyväuskoista hymyäsi tai sinisilmäisiä sanojasi, jotka saavat minut vain ymmärtämään, kuinka taitavasti näennäisen nuhteeton ulkokuoreni voi pettää. Jos vain olisit nähnyt paikan, jossa sieluni lepää...’ Huvilan isäntä oli silmin nähden yhtä häkeltynyt kaikesta kuulemastaan kuin mullistavien näkemysten esittäjä itsekin. Puoldemoni oli varautunut paljon nurjempiin mielipiteisiin, mitä seuralaisensa oli lopulta julki lausunut. Tyrmistys oli omiaan mykistämään nuorukaisen, vaikka hänen ajatuksensa raksuttivat yhä ylikierroksilla. Mies kuunteli kaunotarta keskeyttämättä, pitäen epäilyksensä vain päänsä sisällä. Jos neito halusi välttämättä sirotella suopeuden kukkasia ylleen, ei nuorukainen hennonnut niiden päälle tallata, olkoonkin, että nuo kauniit uskomukset saattaisivat kuihtua jälkeenpäin. ’Mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, tulee turvallisuudentunne olemaan lyhytaikainen. Sietää jo ihmetellä, minkä tähden joudut nukkumaan vieraassa huoneessa, vaikka asioiden pitäisi ainakin periaatteessa olla kunnossa. Tulevatko ne sitä koskaan olemaan?’, huokaisi Raymond hiljaa mielessään. Nuorimies osasi toki tarpeen tullen olla itsevarma ja järkähtämätön, eikä hän rohkeudessakaan ontunut, mutta tulisiko se riittämään? Kipeiden muistojen kalvava peikko ei suostunut jättämään miestä rauhaan. ’Luottamus... Kuinka tahtoisinkaan olla sen arvoinen. Mutta entä jos jonakin päivänä uskosi kääntyy sinua vastaan? Etkö toivoisi minun sittenkin lähteneen ja jättäneen sinut ja lapsesi rauhaan?’, uumoili velho synkästi, ja tukahdutti halunsa puistella päätään. ’Yhtä kaikki et tule näkemään pimeää puoltani enää milloinkaan, mikäli se minusta riippuu.’ Raymond havahtui ja yllättyi, kuinka pikaisesti kaunotar oli noussut paikaltaan ja perustellut kaksikon keskustelun päätökseen. Pienokaisen asettamia vaatimuksia ei toki voinut sivuuttaa. Puoldemoni nyökkäsi vaitonaisena ymmärryksen merkiksi. Lyhykäisen sananvaihdon lopputulokseen sieti olla vain tyytyväinen, sillä hän tiesi selvinneensä vähällä. Lähtöä tekevän neidon seisahtaessa vielä kerran kohdalleen kohotti velho kasvonsa tämän puoleen. Oliko toiselle jäänyt jotain sanottavaa? Yksi pieni hellyyden tai kiitoksen ele vastasi kuitenkin kymmentä lohduttavaa sanaa, saaden huolen juonteet siliämään nuorukaisen otsalta. Kultaiset silmät laajenivat aavistuksen ja sydän edisti lyönnin tasaisessa rytmissään. Seuraavassa hetkessä nuori nainen olikin taas suoristautunut ja jatkanut matkaansa, nuoren herran yllättyneen katseen seuratessa etääntyvää selkäänsä. ”Koska tahansa.”, kantautui vaimea mutina loittonevan takaa. Enempää ei puoldemoni ehtinytkään lisätä, ennen kuin kaunotar oli jo kadonnut huoneesta. Hän irrotti katseensa sulkeutuneesta ovesta ja kirvoitti huuliltaan henkäyksen, joka tuntui kiehahtaneen kuumaksi keuhkoissaan. Raymond hieraisi hajamielisesti otsaansa, jota kevyen kosketuksen tunne yhä poltteli. Siitä oli ikuisuus, kun hän oli kokenut vastaavaa lempeyttä, ja ellei velho olisi tiennyt paremmin, olisi hän voinut luulla tulleensa juuri lumotuksi. Kukaties mies sitä jo olikin. Neidon mentyä rupesi pahin jännitys vähitellen laantumaan, mutta samalla olo alkoi tuntua ontolta ja rauhattomalta. Nyt jos koskaan Raymond olisi halunnut vaihtaa ajatuksia jonkun kanssa. Harmi vain, ettei miestä oltu siunattu turhan monilla unettomilla ystävillä. Talon emäntä oli juuri poistunut nukkumaan, ja Marthakin veteli arvatenkin jo sikeitä. Cârpâthiâ horrosti yhä syvällä lukitussa laatikossaan. Vaikka mitäpä tuosta, sillä eihän portinvartija olisi ärsyttävän holhokkinsa kanssa tahtonut puhuakaan. Amulettiin pakotetun riivahengen mielipiteet kun tuppasivat olemaan yksipuolisen kenkkumaisia kaikkia kohtaan. Nuorukainen pyöritteli alakuloisena kristallipikaria käsissään. Miksi asioista piti tehdä niin vaikeita? Hän oli yrittänyt välttää kaivamasta sydämelleen ansaa, mutta ennen kuin mies oli arvannutkaan, oli pieni kaihoisa kolo kasvanut varsinaiseksi kuiluksi rinnassaan. Raymond tiesi, ettei tuota rotkoa ylitettäisi, vaan hän lankeaisi siihen, putoaisi korkealta ja kovaa, ja hautaisi lopulta tunteensa samaan kuoppaan. Poissa silmistä, kauempana mielestä, mutta sydämessään aina läsnä. ’Voit luottaa minuun ainakin yhdessä asiassa, Daliah - osaan pitää suuni kiinni tarvittaessa. Uutta mahdollisuuttasi onneen en aio vaarantaa, sillä niin paljon sinusta välitän.’ Huvilan herra siemaisi pikarinsa tyhjäksi, laski lasin pöydälle ja nousi ylös nojatuolistaan, seuratakseen nuoren äidin jäljissä yläkertaan.
***
Parin päivän kuluttua lepäili huoneen valpas vartija taas muhkealla istuimellaan, jonka hän oli päättänyt vetää aivan ikkunansa ääreen. Rusottava aurinko oli vajonnut jo taivaanrantaan, ja ilta hämärtyi hyvää vauhtia. Viimeisten lämpimien säteiden sammuttua täplittivät tähdet taivaan tummentuneen kuvastimen. Velho antoi levollisen katseensa vaeltaa edessään levittäytyvässä maisemassa, kunnes hän hätkähti äkisti ja suoristautui ripeästi tuolillaan. Kuvitteliko nuorukainen vain, vai oliko hän juuri nähnyt omituisen valon välkähtävän pimeydessä? Ehei, ilmiö toistui, ja tällä kertaa Raymond oli havainnostaan aivan varma. Joku lähetti merkkejä pimeydestä. Puoldemoni puhalsi siinä samassa kynttilät sammuksiin ja jäi tähyämään kauempana metsässä siintäviä pilkahduksia. Muukalaisen henkilöllisyyden varmistettuaan hän loi kämmenelleen liekin ja vastasi tämän kutsuun: Odota vielä hetki, ja tule sitten. Tiedon välitettyään kiiruhti mies joutuin ulos käytävään, etsiäkseen rouvan ja piiat käsiinsä. Palvelusväki oli parhaillaan korjaamassa illallisastioita pöydästä. ”Martha ja tytöt, voitte palata tältä päivältä kotiinne. Hoidan kyllä loput.", hätisteli herra ylimääräistä naisväkeä, ja välittämättä näiden hölmistyneistä katseista hän hakeutui mitä pikimmiten myös neidon pakeille, kuiskatakseen tälle matalasti: ”Vieraamme on saapunut...”
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Nov 4, 2008 11:45:08 GMT 3
Acantha oli selvästi kehittymässä. Uusia luonteenpiirteitä oli jälleen tulkittavissa eloisasta pienokaisesta ja hänen äitinsä oli aivan varma, että ajoittain tyttö kiusasi häntä tahallaan. Aluksi kokeilevat ilmeet kasvoilla olivat kehittyneet varsin nopeasti ja ensimmäinen naurukin kirvottui tytön huulilta eräänä iltana kesken tutun hupsuttelutuokion, jolloin Daliah piiloutui tyynyn taakse ja ilmaantui sen takaa milloin millainenkin irvistys kasvoillaan. Lisäksi lapsi oli keksinyt uuden leikin, joka piti sisällään erilaista ääntelyä pulputuksesta kiljahteluun aina silloin kun nuori äiti yritti jotain puhua. Useampanakin iltana Daliah yritti vaihtaa pari sanaa viereisessä huoneessa istuvalle miehelle, mutta aina yrittäessään jotain sanoa, katosi neidon puhe vauvan hilpeään kovaääniseen jokelteluun, joka sitten huipentui ihastuneeseen kikatukseen saadessaan äidiltään toruvan katseen. ”Tämä on mahdotonta ja sinä olet mahdoton, muttei välttämättä tuossa järjestyksessä.” Puhumaan kykenevä heistä kahdesta sitten usein luovutti ja jälleen he päätyivät leikkimään tyynyleikkiä aina siihen pisteeseen asti kunnes jompikumpi, useimmiten vanhempi heistä, nukahti.
Taaksejäänyt päivä oli ollut pitkä, täynnä torailua rouva Marthan kanssa ja paukkuvia ovia ja paahtavaa aurinkoa. Kesä oli kyllä ihanaa aikaa, mutta juuri keskikesän aika osasi välillä ottaa koville. Äiti ja lapsi olivat viettäneet valtaosan päivästä ulkosalla ja vaikka lapsi olikin suojeltu paahteelta, ei äiti ollut osannut pitää itsestään yhtä hyvää huolta vaan sekä hänen selkänsä että niskansa iho, kiitos kokonaan selästä auki nyrhityn mekon, oli palanut ja nyt kosketusarka. Nukkumisesta oli siis tulossa varsin hankalaa, sillä Daliah ei ollut tottunut mahallaan makoiluun. Onneksi tämä oli niitä iltoja, jolloin pikku-Aca ei jaksanut valvoa ja vaatia viihdytystä lyhyttä tovia pidempään vaan nukahti lyhyen leikkituokion jälkeen. Juuri kun Daliah oli helpotuksesta huokaisten kierähtämässä kyljelleen kaikista peitteistä paljaaksi riuhdotulla vuoteella kuului viereisestä huoneesta pari kolahdusta ja vasten tapojaan Raymond ilmaantui vuoteen päähän. Nukkumista yrittänyt nousi hämmentynyt ja pöpperöinen ilme kasvoillaan istumaan. Hän ei ollut enää pitkään aikaan kiinnittänyt huomiota siihen, että esiintyi huvilan nuoren herran edessä pelkissä alusleningeissä, kun ei kerran miestä itseään näyttänyt häiritsevän oli varsinkin näin kuumalla vapauttavaa saada liihottaa pelkkään kevyeen pellavaan verhoutuneena. Uninen ilme terävöityi siinä samassa kun nuorukainen jo katosi käytävään ja hätäisesti Daliah loikkasi vuoteelta. Hetki, jota oli kiduttavan pitkään odotettu, oli saapunut. Neito etsi ylleen jonkin näyttävimmistä leningeistään. Asetelma oli kaikin puolin mutkikas: taloon oli saapumassa lähettiläs sellaisen kansan keskuudesta, jonka hierarkiassa pienellä Acanthalla olisi varmasti varsin korkea asema, halusi hän itse tai hänen äitinsä sitä tai ei. Olisi ehkä käyttäydyttävä jollain tavalla sen mukaan. Tai ainakin osoitettava, ettei tässä ihan mitä tahansa metsäläisiä oltu, vaikkeivät kaukaiset palatsit enää kiinnostaneetkaan. Siinä repiessään norsunluun valkeaa, köynnöskirjailuilla koristeltua leninkiä ylleen Daliah ymmärsi itsekin kasvaneensa jälleen yhden etapin yli. Valtaosa villiä seikkailunhalua hänessä oli tyyntynyt ja tilalle oli tullut toivo turvasta ja tasaisuudesta. Olihan tuota maailmaa nähty nyt muutama kulma ja se kyllä riitti joksikin aikaa. Acantha ei jaksanut kiinnostua siitä, että sai ylleen kevyen, mutta pitkän valkean vaatteen. Lapsi oli vasta nukahtanut ja niin väsynyt, etteivät juoksevat hevosetkaan häntä herättäisi. Pienokainen nousi äitinsä syliin ja samassa he olivat jo siirtyneet samaan suuntaan kuin minne Raymond oli kadonnut. Hetken Daliah pysähtyi peilin edessä ja sipaisi polkkamittaiset hiuksensa ojennukseen ja jakauksen siistimmäksi. Syvää sisään hengitystä seurasi astuminen portaikkoon juuri samalla hetkellä kun huvilan isäntä avasi ulko-oven sen takana seisovan edestä. Daliah jähmettyi portaikon puoliväliin odottamaan mikä tai kuka pimenevästä illasta ilmaantuisi. Hermostusta oli omiaan lisäämään koru, jonka Raymond oli taannoin hänelle antanut. Kauniin käädyn jokainen jalokivi oli aiemmin huoneessa alkanut hiljaa hehkua, tämä ei ollut vielä ollut omiaan kiinnittämään nuoren naisen huomiota, sen sijaan portaikossa niistä jokainen oli alkanut lähinnä loistaa. Onneksi lihasjännitys sai pian luvan rentoutua, sillä sisälle eteiseen astui tuttu haltiamies.
|
|
|
Post by R.C. on Nov 9, 2008 11:57:42 GMT 3
Pihamaalla häälyvästä pimeydestä erkaneva varjo muotoutui pitkänhuiskeaksi haltiaksi vieraan astuessa sisään hämärään aulaan. Kauttaaltaan mustiin pukeutunut mies odotti kärsivällisesti, kunnes isäntä ehti sulkea oven takanaan ja pistää sen kaiken varalta säppiin. Huvilan herran kääntyessä puoleensa hän laski viittansa leveän hupun niskaansa, paljastaen näin paremmin piirteensä. Sadek näytti tutulta, hillityltä itseltään. Tummahipiäiset kasvot olivat levolliset siinä missä maidonvalkeissa silmissä kuulsi lempeä mutta tarkkaavainen katse. Huoli ja uupumus olivat tosin uurtaneet vanhemman haltian otsalle juovan jos toisen, ja hiuksissa hohteli jo pari hopeista haituvaa. Lähettiläs oli sonnustautunut arvolleen sopivaan asuun: Kiiltävänmustasta sametista ommellun pitkän takin reunus oli somistettu asemastaan kertovin kirjailuin. Siistit housut ja saappaat eivät nekään näyttäneet reissussa pahemmin nuhjaantuneen. Tulija kumarsi sulavasti molempien suuntaan, mutta osoitti ensimmäiset sanansa ennen muuta nuorukaiselle, joka tunsi hänet huonommin: ”Pahoittelen viivytystäni. Lienee korkea aika esittäytyä kunnollisesti... Nimeni on Sadek Neründmïr. Kannan tätä nykyä Sybaresin suurlähettilään virkaa. Kiitän saamastani kutsusta.” ”Ensikohtaamisemme ei kieltämättä jättänyt varaa turhaan jaaritteluun.”, myötäili puoldemoni pienesti nyökäten. ”Taannoin palatsissa antamanne neuvo osoittautui kelvolliseksi. Kiitän teitä siitä. Olen Raymond Cabrera, ja toimin lady Daliahin ja lapsensa suojelijana...”, esitti velho roolinsa muodollisesti, vilkaisten samalla syrjäkarein portaikossa seisovan kaunottaren suuntaan. Kaksikon välisestä melko kursailemattomasta suhteesta puhuminen olisi saattanut kummastuttaa mustaa haltiaa, joka oli palvellut lordin alaisuudessa pitkään. Kukaties Sadek olisi pitänyt edesmenneen herransa vihollisen ja neidon välistä ystävyyttä sopimattomana. Mikäli haltia ei olisi todistanut valtiaansa punoman petoksen toimeenpanoa aitiopaikalta, olisi tämä luultavasti suonut mieluummin nuorukaisen kohtaavan loppunsa tuona kohtalokkaana yönä Kuun kansan korkeassa salissa. Velholla ei näin ollen ollut juuri mitään perusteita luottaa mustaan haltiaan ennen kuin hän varmistuisi tämän kannasta. ”Maineenne on kautta vuosikymmenten tunnettu hyvin kansani keskuudessa, herra Cabrera. On suuri ilo tavata näin harvinaislaatuinen henkilö, vaikka moni muu kaltaiseni olisi kaiketi toista mieltä.”, lausahti lähettiläs kohteliaasti hymyillen, vaikka hänen sanansa kuulostivat kuin särkyvän lasin helinältä nuoren herran korvissa. Menneisyys oli jotakin, josta puoldemoni olisi kaikkein viimeiseksi toivonut itseään muistettavan, tai muistutettavan. Miksi vieras oli tuonut aiheen tällä tavoin esille? ”En uskonutkaan nauttivani järin suurta suosiota Sybaresin saleissa sitten viimeisimmän välikohtauksen.”, naurahti velho vaimeasti kuin vitsille, vaikka todellisuudessa haltian sanat eivät huvittaneet häntä lainkaan. Miehet mittailivat levollisten kulissien takaa toisiaan. Kumpikin aprikoi varmasti mielessään, mitä vastapuoli mahtoi ajatella tai aikoa. Vaikka haltian täytyi olla vähintään monta sataa vuotta vanha, ei ikäeroa tuntunut ainakaan keskinäisen, hiljaisen hierarkian perusteella huomaavan. Raymond tiesi olevansa herra talossa, eikä hän antaisi vieraan ohjailla tilannetta omien tavoitteidensa mukaan. Puolin ja toisin varautunut tunnelma laukesi kuin tilauksesta Sadekin siirtäessä huomionsa vaihteeksi kaunottareen. ”Tapaamme jälleen, valtiattareni. Sydämeni keventyy nähdessäni teidän ja lapsenne olevan turvassa ja hyvässä kunnossa...”, tervehti lähettiläs kunnioittavasti kumartaen, mutta varoen katsomasta suoraan lapseen. Olihan tuo pieni tyttö hänen kansansa mittapuulla lähestulkoon jumalan jälkeläinen, eikä tällaista henkilöä sopinut tuijottaa liian suoraan. ”...pahoittelen syvästi kohdallenne koitunutta julkeutta. Takaan, ettei minulla ollut sieppaajan saaman määräyksen kanssa mitään tekemistä.”, vakuutti musta haltia totisin ilmein. ”Nähtävästi kyseinen ruoja piti kuitenkin sanansa ja toimitti viestini perille.”, totesi nuorukainen kulmaansa kohottaen. Sanat saivat pienen, huvittuneen hymyn piirtymään lähettilään huulille. ”Totisesti tämä mies kiiruhti luokseni varoittamaan suuresta vaarasta ja ansasta, johon minua oltiin kuulemma houkuttelemassa. Hahmotettuani henkilöt hankkeen takana arvelin kuitenkin, ettei henkeni olisi täällä luonanne suoranaisessa vaarassa.”, naurahti Sadek vaimeasti, mutta vakavoitui pian. ”Erinäiset järjestelyt hidastivat kuitenkin pitkään lähtöäni. Katsoin muun muassa viisaammaksi vaieta päämäärästäni, joka olisi saattanut herättää hovissa turhia epäilyksiä ja vastustusta... Näin kireinä aikoina sietää sanojaan ja tekojaan harkita Sybaresissa tarkemmin.”, huokaisi musta haltia hivenen päätään puistellen. ”Siirtykäämme yläkertaan keskustelemaan aiheesta lisää.”, kehotti nuori herra tähän väliin sujuvasti, ohitti haltian ja neidon, ja lähti johdattamaan pientä joukkoa kohti työhuonettaan. Laskettuaan muun seurueen sisään ja varmistettuaan sekä emännän että vieraan asettuneen jotakuinkin aloilleen astahti velho kuin ohimennen painamaan kiinni oven, jonka kautta pääsi kaunottaren tätä nykyä asuttamaan makuuhuoneeseen. Lähettilään ei välttämättä tarvitsisi vielä tietää neidon nukkuvan samassa huoneistossa hänen kanssaan. Olisiko tämä arvannut saati uskonut miehen torkkuvan joka yö omassa nojatuolissaan? Asiat paljastuisivat ehkä ajallaan ilman, että niiden julkituloa kannattaisi ehdoin tahdoin avittaa. ”Jotain juotavaa?”, kysähti huvilan herra huomaavaisesti, katsahtaen ensin neitoa, ja sitten haltiaa. ”Pelkkää vettä, kiitos...”, vastasi viittaansa riisuva lähettiläs vuorollaan. Hän oli havainnut pöydällä kristallikarahvin täynnä limellä ja jääpaloilla höystettyä kirkasta nestettä. Isäntä kaatoi toiveiden mukaan kaikille juotavaa, ja istahti sitten itsekin alas pöytänsä taakse.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Nov 9, 2008 13:32:27 GMT 3
Daliah seurasi hiljaa sivusta miesten välistä ajatustenvaihtoa. Lausutut sanat jäivät oikeastaan vaille kummempaa huomiota, sen sijaan tilanne itsessään ja siihen liittyvä kaikki lataus ja jännittyneisyys tuntui mielenkiintoisemmalta. Nuoren äidin olo oli täysin turvallinen, hän luotti noihin kahteen mieheen oikeastaan aivan yhtä paljon; ei täysin kumpaakaan, mutta toisaalta koettujen tilanteiden vuoksi todella paljon molempiin. Sen sijaan herrat itse tuntuivat mittailevan toisiaan kulmien alta varsin tarkkaan. Sitä, mitä olisi tapahtunut jos toinen olisi päättänyt vetää aseen esiin, ei käynyt arvaaminen, mutta onneksi mokomaan ei ollut kummempaa syytä. Acantha sen sijaan alkoi osoittaa heräämisen merkkejä, mikä ei ollut ollenkaan hyvä asia. Pikku prinsessa ei selvästikään välittänyt uudesta äänestä, joka kantautui hänen korviinsa, pehmeä ja hiljainen vaikka olikin. Pienokainen oli koko lyhyen ikänsä kuullut vain kourallisen puheääniä ja tämä uusi aistihavainto tuntui puskevan paksun vauvan unen läpikin. Vaikka Daliah kuinka silitteli ja heijasi lasta sylissään, ei mikään auttanut ja näin ollen Sadekin neidolle osoittamat sanat saivat osakseen pelkän hymyn ja nyökkäyksen. Viimeinen pisara oli portaikossa ohi kulkeva Raymond, joka sai aikaan liikettä ympäröivässä ilmassa tai jotain muuta ärsytystä. Lopputulos oli kullankeltaisten silmien rävähtäminen auki ja varoittava tyytymätön inahdus, jonka sävystä kaikki lapsen luona aikaa viettäneet osasivat ennustaa, että kohta olisi aika melkoisen metelin. Lapsen äiti tunsi ikävän pistoksen sisällään. Tärkeä tapaaminen voisi mennä häneltä aivan sivu suun, jos hänen korkeutensa päättäisi alkaa diivailla. Pelastukseksi osoittautui, varsin yllättäen, kunnianarvoisa vieras, jonka Acantha näki ensi kerran joutuessaan äitinsä olalle rauhoiteltavaksi. Vauvan kasvot olivat jo rypistyneet ja keuhkot täyttyivät ensimmäistä lohdutonta parkaisua varten, kun katse osui tähän haltiaan. Uhkaava henkäisy katkesi siihen paikkaan ja juonteet kasvoilta katosivat uteliaan ilmeen tieltä. Tämäpä oli jännän näköinen kaveri, ihan musta iholtaan ja korvatkin olivat oudot. Suurin, rävähtämättömin silmin lapsi tuijotti takana tulevaa, jahka helpottunut äiti oli lähtenyt kiipeämään portaita ylös samaa reittiä kuin hetkeä aiemmin oli tullutkin. Hyvin nopeasti nuorelle äidille selvisi, että mikäli hän mieli pitää jälkikasvunsa hiljaisena, oli hänen varmistettava, että Acanhalla olla esteetön näky kutsuttuun vieraaseen, onnekkaasti valittu istuin oli aivan Sadekia vastapäätä. Osoittautui suht’ helpoksi pitää tytärtä sylissä yhdellä kädellä ja kostuttaa huulia vesipikarilla toisella. ”Todella mukava, että pääsit tulemaan. Kuten saattaa kuvitella, tämän yhden haltian taannoinen vierailu aiheutti hieman kuohuntaa täälläpäin.” Daliah aloitti, varmistaen näin, että saisi sanoa pari sanaa ennen kuin herrat alkaisivat keskustelunsa, jossa hän itse olisi luultavasti melko ulkopuolinen, vaikkakin ehkä puheenaihe sinänsä. ”Ja koska itse ainakin haluaisin ehdottomasti välttyä samanlaisilta näytelmiltä jatkossa, voisi joidenkin Sybaresiin liittyvien asioiden tietäminen helpottaa.” Neidon kiinteä, havupuunvihreäksi tummunut katse pysyi yhtä rävähtämättömänä Sadekissa, kuin sylissä kellivän pienokaisenkin. Daliah ei käyttäytynyt millään tavoin vihamielisesti tai kalseasti, päinvastoin hänen ilmeensä oli avoin ja ystävällinen, mutta olemuksena päättäväinen ja eteenpäin kumartunut. ”Kuinka moni siellä tietää minusta ja Acanthasta? Tuskin meidän olemassaolomme aivan yleistä tietoa on…” Jälkimmäinen lause oli ääneen ennen lausumaton toive. Eihän Daliah ollut käynyt tuossa maassa kuin kahdesti ja molemmat kerrat olivat olleet hyvin lyhyitä, mutta totta oli, että hän oli tavannut paikallista ylimystöä ja muutamiin jättänyt varmasti vaikutuksen. Sitähän Daliah ei tiennyt, että ensimmäisenä kohdattu Punainen Paholainen ei enää elänyt tässä maailmassa, vaan kyseisen naisen olemassaolo tuntui yhä kaihertavan mieltä. ”Entä mikä tilanne Sybaresissa ylipäänsä on? Valmistaudutaanko sielläkin uuteen sotaan?” Suurella vaivalla hän vältti sanomasta ’turhaan’ ennen viimeistä sanaansa. Tuntui täysin naurettavalta aloittaa uudet taistelut juuri kun edelliset oli saatu taakse.
|
|
|
Post by R.C. on Nov 15, 2008 14:17:40 GMT 3
”Harkitsemattoman soturimme tuottama mielipaha oli hyvin valitettavaa...”, lausahti musta haltia totisesti, yhä silmin nähden pahoillaan nuoren äidin kokemasta järkytyksestä. Vieras vilkaisi ohimennen myös nuorukaista, eikä hänen arvioiva katseensa jäänyt velholta huomaamatta. Ilmeisesti Sadek oli saanut kuulla tapahtumien kulun kokonaisuudessaan, ja saattoi siis vallan mainiosti kuvitella, kuinka suurta kuohuntaa kaappaus oli vähintään huvilan herran kohdalla aiheuttanut. Sieppaaja oli kohdannut jotakin, joka ei ollut lähtöisin täysin tästä maailmasta. Puoldemonin kultaiset silmät kaventuivat ja leukaperät kiristyivät liki huomaamatta. Mitä hyvänsä musta haltia hänestä tiesikään, ei nähtävästi suostunut jättämään tätä rauhaan. Lievästi haastava asenne alkoi taas hivuttautua muutoin rauhallisen oloisen nuoren herran olemukseen, aivan kuin näkymättömät, käyrät sarvet olisivat puskeneet tiensä hänen piirteidensä tyyneen pintaan. Havaitessaan nuoren isännän tuimistuvan ilmeen tajusi musta haltia onneksi siirtää huomionsa toisaalle, ja varoa katsomasta tähän enää toistamiseen yhtä merkitsevästi. Lähettiläs yskähti pienesti ja jatkoi melko luontevasti puhettaan: ”Yleisesti ottaen olen kiitettävästi perillä Sybaresin poliittisista ja sotilaallisista asioista, mutta tämä nimenomainen määräys etsiä ja palauttaa pieni prinsessa takaisin saarelle onnistui ikävä kyllä lipsahtamaan ohi korvieni. Komento tuli epäilemättä arvoisalta R’jaionilta, Sybaresin kansan nykyiseltä käskynhaltijalta. Hän jos kuka muistaa teidät vielä äärimmäisen hyvin, valtiattareni.” Nuorukainen näytti terästäytyvän ja kohottavan kulmaansa kuullessaan mustan lohikäärmeen kohonneen hallitsijaksi herransa paikalle. ”Tokkopa hän on minuakaan vielä unohtanut.”, tuumasi velho vaimeasti ääneen. Huvilan herran kasvoilla häälyi ristiriitainen sekoitus huolta, harmistusta ja hienoista huvittuneisuutta. ”Olette oikeassa, herra Cabrera. Epäilen vahvasti, ettei arvoisa R’jaion anna teille vasemman kätensä silpomista koskaan anteeksi.”, myönsi lähettiläs kulmiaan rypistäen. Puoldemoni tyytyi hymähtämään sanoille. ’Mitäs asettui tielleni...’, oli ajatus helposti luettavissa järkähtämättömiltä kasvoiltaan, kun hän nyökkäsi haltiaa jatkamaan vastailuaan: ”Mitä taasen muihin hovissa kohtaamiinne henkilöihin tulee, on suurimmalla osalla onneksi jo kosolti muutakin murehdittavaa kuin kuninkaallisen mutta aviottoman lapsen kalastelu takaisin keskuuteensa. Koko Kuun kansan kohtalo keikkuu nyt vaakalaudalla. Ennen kuin saaren tilanne saadaan hallintaan ja kansanmurhan uhka väistyy yltämme, ei kukaan ole Sybaresissa täysin turvassa. Näin ollen onnistuin taivuttelemaan myös käskynhaltijan luopumaan väliaikaisesti tavoitteestaan turvata valtiaan perillisen tulevaisuus. Toistaiseksi arvoisa R’jaion tyytyy siis tietoon pienokaisen sijainnista ja siitä, että tämä on kunnossa ja hyvissä käsissä...” ”Vaikuttaa siltä, että asiat ovat vihdoinkin tärkeysjärjestyksessä...”, totesi puoliverinen silmin nähden tyytyväisempänä, nojautuen taaemmas tuolillaan ja ristien kätensä rinnalleen. Mikäli velho osasi yhtään vierastaan lukea, ei haltia yrittänyt valehdella heille. ”Kuinka suuri hätä Sybaresissa sitten tarkalleen ottaen on?”, halusi isäntäkin tietää. Yönkulkijoiden ahdinkoa koskevat kysymykset saivat synkän varjon lipumaan lähettilään katseen ylle. Hän kohotti helmeilevän vesipikarin hetkeksi huulilleen, kostuttaen kieltään tulevaa, onnetonta raporttiaan varten. Samalla Sadekin katse sattui osumaan pöydällä lojuvaan karttaan, jonka hän isännän sanattomalla luvalla haali käsiinsä ja levitti kuulijoidensa nähtäville. Pergamentille oli kuvattu koko tunnettu maailma mantereineen, vesistöineen, vuoristoineen ja suurimpine kaupunkeineen. ”Kuun kansa ei valmistaudu niinkään sotaan kuin täysimittaiseen verilöylyyn. On selvää, ettei vastapuoli aio ottaa vankeja, vaan musta haltiarotu halutaan hävittää viimeiseen mieheen saakka.”, aloitti lähettiläs synkästi, ja liu’utti samalla kämmentään pohjoisen Myrkmeren mantereelta kohti koillisella merellä näkyvää Sybaresia, havainnollistaen eleellään sotilasmassoja, jotka vyöryisivät saaren ylitse. ”Suurempi ongelma saattaa kuitenkin olla Argois.”, totesi musta haltia yllättäen, ja napautti sormellaan tuliperäistä saarimannerta kauempana, kansansa asuinsijojen itäpuolella. ”Sybares on jäämässä tulen ja teräksen väliin. Punaiset lohikäärmeet ovat lähteneet saarelta, ja Argoisin pelätään julistavan sodan naapureilleen.” ”Miksi kummassa? Mustat ja punaiset ikiaikaiset ovat tähän mennessä ainakin sietäneet - jos kohta eivät suoranaisesti rakastaneet - toisiaan...”, huomautti nuori herra hämmästyneenä. Sadek hymähti ja kohautti olkiaan. ”Tulen lohikäärmeet olivat puolellamme tasan niin kauan, kun kuningas istui valtaistuimella, ja maailma rikkauksineen tuntui olevan heidän kynsiensä ulottuvilla. Argoisin viekkaat käärmeet tavoittelevat ensi sijassa omaa etuaan, ja vain sen tähden he suostuivat pysymään mustien serkkujensa rinnalla.”, haltia piti pienen tauon, kunnes jatkoi astetta matalammalla äänellä: ”On tosin olemassa eräs syy, miksi Argois ei ainoastaan jätä meitä oman onnemme nojaan, vaan valmistautuu myös kantamaan kortensa rovioomme: Lady Chrysanthes, joka niin ikään edusti ikiaikaisten rotua, murhattiin samana päivänä, jona valtiatar katosi palatsista. Hänen poikki sivallettu päänsä löydettiin Kristallikammion ulkopuolelta. Epäillään, että punainen paronitar sai tietoonsa jotakin sellaista, minkä ei suotu nousevan päivänvaloon.” Lähettiläs huokaisi ja puisteli pienesti päätään. ”Tulen lohikäärmeet ovat hurjistuneita sisarensa kohtaamasta ennenaikaisesta lopusta. He syyttävät serkkujaan vehkeilystä ja juonittelusta selkänsä takana. Murhaajaa ei ole vielä tavoitettu, vaan löydettiinpä syyllinen tai ei, aikovat pitkävihaiset ikiaikaiset mitä todennäköisimmin kostaa koko Sybaresille. Mikäpä olisikaan otollisempi tilaisuus pyyhkäistä pimeyden lohikäärmeet taivailta, kun näillä on jo muutenkin ongelmia...” ”Tuo mutkistaakin tilannetta huomattavasti...”, mutisi huvilan isäntä mietteliäänä. Lähettiläs nyökkäsi vakavana ja vaipui niin ikään syvään vaitonaisuuteen. Huoneeseen laskeutui toviksi synkeä, liki toivoton hiljaisuus. Mustan haltian huomio karkasi taas kuin varkain nuorukaisen suuntaan, mutta tällä kertaa miesten katseet kohtasivat. Vasta nyt velho uskoi ymmärtävänsä, miksi lähettiläs oli luonut häneen pohtivaisia silmäyksiä. Se ei ollutkaan karsastusta tai paheksuntaa, vaan jotain aivan muuta... Pieni, hyväksyvä hymy nykäisi velhon suupieltä. Kaksikon salaa hautomat aivoitukset kulkivat siis samoja ratoja... ”Teen teille ja käskynhaltijallenne tarjouksen, herra Sadek.”, lausahti puoldemoni hyväntahtoisen itsevarmasti. ”Jotta lady Daliah ja hänen lapsensa saisivat vastaisuudessakin jatkaa elämäänsä rauhassa, sitoudun auttamaan kansaanne parhaan taitoni mukaan tulevassa sodassa. Käskynhaltijan on puolestaan luvattava, että Acantha saa varttua äitinsä ehdoilla täysi-ikäiseksi, minkä jälkeen tyttö voi itse päättää, haluaako hän palata Sybaresiin ja vastaanottaa mahdolliset perinnölliset oikeutensa. Voin taata, että erinäiset kykyni tulisivat teille tarpeeseen - vai ettekö punninneet tätä mahdollisuutta kaiken aikaa? Lähden mukaanne, jos suostutte ehtoihini.”, esitti huvilan isäntä samaan hengenvetoon. Vaikka suunnitelma saattoi tuntua yhdeltä istumalta laaditulta, oli nuorukainen todellisuudessa pistänyt sen taakse paljon ajatusta. Raymond katsahti epävarmasti neitoon, jolle ehdotus tuli kukaties yllätyksenä, mutta hän käänsi huomionsa taas pian takaisin lähettilääseen. Tuskinpa kaunotar vartijaansa kaipaisi, mikäli tietäisi olevansa turvassa ilman puoldemonin läsnäoloakin. Sopimuksen syntyminen riippui siis ennen muuta mustan haltian mielipiteestä, tai näin hän ainakin arveli.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Nov 18, 2008 13:16:46 GMT 3
Daliah tunsi itsensä aavistuksen ulkopuoliseksi mieskaksikon mittaillessa toisiaan. Mikäli kyseessä olisi ollut kaksi siivekästä, olisivat he varmaan pörhistelleet rintojaan. Ajatus tuntui huvittavalta, vaikkakaan nuori nainen ei antanut huomionsa hienoisen repsahduksen näkyä kasvoiltaan. Hän oli kyllä kasvanut henkisesti, eikä enää vajonnut niin herkästi omiin ajatuksiinsa kuin aiemmin, mutta välillä mielikuvitus ottaa vallan vahvemmastakin. Huomion herpaantuminen tosin lakkasi siihen paikkaan, kun ääneen mainittiin tuon valtavan mustan haltian nimi. Daliah oli aivan täysin unohtanut koko miehen olemassaolon ja nyt ajatus siitä, ettei R’jaion ollut tehnyt samaa virhettä tuntui kylmäävän sisuskaluja, tuo kun ei ollut koskaan osoittanut minkäänlaista mieltymystä neidon olemassaoloon ja kaiken tapahtuneen jälkeen oli helppo kuvitella, että miehellä olisi jokunenkin kauna kostettavana. Väri alkoi vetäytyä kapeilta kasvoilta ja suun alue kiristyä merkkinä sisäisistä jännitteistä. Toinenkin käsi kietoutui lapsen ympärille hyläten äsken vielä niin mielenkiintoisenoloisen pikarin. Ja tottahan Raymondkin oli onnistunut tuon jättiläisen suututtamaan. Siinä oli todella vaarallinen vihollinen, joka tietäisi vielä harmia, se oli varma se. Ajatus siitä, että seuraavien levottomuuksien ajan R’jaionilla olisi muuta ajateltavaa oli ehkä lohdullinen, mutta mitäs sitten jos ja kun tilanne helpottuisi? Ilkeät aallot juoksivat jalkoja pitkin selkärankaan, ne olivat epäilyksiä ja pelkoja, jotka toivat mukanaan varsin epämiellyttäviä mielikuvia. Daliah pysyi vaiti ja aloillaan, eikä antanut päänsä sisäisen myllerryksen näkyä ulospäin, muuten kuin kalvenneena ihona. Miehet jatkoivat keskusteluaan liittyen mahdollisen sodan tulevaisuuteen, mutta nuori äiti ei sitä enää kuullut. Hän tuijotti tyhjää ilmaa keskustelijoiden välissä, otteensa jälkikasvustaan yhä tiukentuen. Jostain hänen päähänsä oli iskeytynyt ajatus, joka oli ensimmäiseksi tuntunut täysin absurdilta, mutta hetki hetkeltä se alkoi vaikuttaa yhä selkeämmältä ja lopulta kilinä korvien välissä pakotti nuoren äidin hyväksymään sen yhdeksi vaihtoehdoksi, eikä tarvittaisi kuin muutama vakuuttava sana ja siitä tulisi ainoa vaihtoehto. Jopa haltiat oli mahdollista eksyttää kannoilta, eikä tuohon tarvittu ihmeellistä sotastrategia, jos kerran tuskin aikuisenikään ehtinyt piikalikkakin siihen pystyi. Nuori mieli syöksyi yli vuoden päivät taaksepäin, aikaan jolloin hän ei vielä tuntenut ketään näistä ympärillään. Tavallisen tallaajan oli helppo kadota omiensa joukkoon. Ajatus oli pelottava, mutta oli hyvä tietää, että vaihtoehtoja olisi, jos jotain kammottavaa tapahtuisi tai jos olisi pakko. Hitaasti vihreä katse kääntyi pöydälle, jolla kartta lepäsi. Suurella mielenkiinnolla Daliah oli sitä joskus tutkinut ja ihmetellyt kaikkea, mitä maailmaan mahtuikaan ja harmitellut sitä, ettei oma kotikylä näkynyt kartalla. Joka tapauksessa Daliah tiesi suurin piirtein missä päin karttaa he nyt olivat, eikä kovinkaan pitkää matkaa tarvitsisi taittaa ensimmäiseen suurempaan kauppateiden risteymään, missä sijaitsi suurempi kaupunki. Toisin sanoen vuotta aiemmin suoritettu temppu olisi äärimmäisen yksinkertaista toistaa, jos tarve tulisi. Kartan kadotessa silmien alta yritti neito havahtua synkistä ajatuksistaan, mutta sydän oli alkanut lyödä ripeämpään tahtiin ja kädet tuntuivat vapisevan, kuin hän olisi oitis valmistautumassa pakoon. Päätä oli pakko puistella rivakasti, jotta paluu nykyhetkeen mahdollistui. Ajatus oli hullu ja pelkkää varotoimea. Hänhän oli täydessä turvassa täällä, he molemmat olivat, ei siis mitään hätää. Huomio kääntyi takaisin keskusteluun ilmeisesti juuri oikealla hetkellä. Molemmat miehet olivat hiljaa ja tuijottivat tyhjyyteen tyytymättömän näköisinä. Olisi siis oikea aika esittää muutama kysymys. Daliah oli juuri kääntymässä Sadekin puoleen, mutta huvilan herra ehti avata suunsa ensin. Kuullessaan Raymondin sanat Daliah tunsi kuin joku olisi kiskaissut maton hänen altaan. Pakolla kasvoille loihdittu ystävällinen hymy alkoi rakoilla ja kuusenvihreät silmät levisivät hetkeksi suuriksi neidon nyt kääntyessä Raymondin puoleen. Mitä ihmettä tuo hullu oikein aikoi? Juuri yhdeltä katastrofilta oli vältytty. Halusiko mies ehdoin tahdoin helpottaa noiden pirulaisten tekemisiä? Vai oliko tämä ollut joku kieroutunut tausta-ajatus koko ajan? Neito nielaisi hitaasti ja yritti estää keuhkojaan tyhjentymästä tyrmistyneen kakomisen voimasta. Hän käänsi nopeasti katseensa pois Raymondista, sillä miehen ei todellakaan kuulunut nähdä kyyneliä, jotka saivat silmät hetkessä kiiltämään kuin metsälammet. Kirottua! Että olikin pitänyt mennä luottamaan hetkellisen seesteyden suomaan turvaan. Selvähän se oli, että itsekseenhän tässä jäätäisiin. Hetkeäkään hän ei kuvitellut, että R’jaion mahdolliseen lupaukseen rauhasta voisi luottaa enempää kuin hänen edesmenneeseen valtiaaseensa oli voinut luottaa. Joko huvilan herra oli todella sittenkin todella yksinkertainen kaveri tai sitten ehkä takana oli jotain ajatuksia, joista Daliah ei vielä tiennyt, eikä ehkä halunnutkaan tietää. Epätoivon vimmassa hän päätyi tekemään jotain, jota ei ehkä antaisi itselleen anteeksi: helmansa suojassa hän nipisti pientä tytärtään kyljestä, ei kovaa, mutta sen verran, että pienokaisen huomio herpaantui vieraasta miehestä ikävään tuntemukseen, joka ilmaistiin yhtäkkisellä, tyrmistyneellä itkunpurkauksella. ”Nukkumaanmeno aika on tosiaan jäänyt jo kauas taakse. Suokaa anteeksi.” Ääni pysyi hämmästyttävän vakaana, vaikka kädet yhä tärisivätkin. Ylös nouseminen ja ulos huoneesta astuminen kävivät nekin onnistuneen arvokkaasti, mutta päästessään turvaan miesten katseilta Daliah antoi epävarmuutensa ottaa vallan. Kirkkaat purot poskillaan valuen hän asteli oman huoneensa ovelle, astui sisään ja paiskasi sen kiinni perässään. ”Anteeksi rakas! Anteeksi, anteeksi, anteeksi! En enää ikinä tee mitään tuollaista! Anteeksi kauheasti…” Hän tuuditti vikisevää lasta sylissään tuntien syyllisyyden pistoksen sydämessään. Lapsi onneksi rauhoittui nopeasti ja äiti laski hänet omalle keskelle omaa vuodettaan jatkamaan keskeytettyjä uniaan. Äiti itse alkoi ravata ympäri huonetta, kädet kohotettuina ohimoilleen ja huulet kovaa vauhtia muodostaen vuoroin kirouksia, vuoroin tuhahduksia. No se nyt ainakin oli selvää, että alun perin muodostunut ehkä-vaihtoehto tulevaisuudesta alkoi kuin alkoikin muodostua siksi ainoaksi vaihtoehdoksi. Mitä helkkaria Raymond oli oikein höpissyt? Ikään kuin Acantha tulisi koskaan astumaan sekunniksikaan Sybaresin maaperälle. Daliah ei ollut vielä päättänyt tulisiko hän koskaan kertomaan mitään tyttärensä erikoisesta perhetaustasta. Tyttö ei tulisi koskaan kohtaamaan hetkeä, jolloin ’hän voisi itse päättää palaako Sybaresiin vastaanottamaan perinnölliset oikeutensa’. Millainen idiootti tuo mies oikein oli?! Acantha tulisi vihaamaan jokaista mustaa haltiaa vähintään yhtä suurella intohimolla, kuin mitä äitinsä, siitä Daliah tulisi pitämään huolen. Ja nyt oltaisiin siinä tilanteessa, että pitäisi luottaa jonkun R’jaionin lupaukseen siitä, että ’kyllä he saavat rauhassa elää omaa elämäänsä ja kukaan tuhma haltia ei heitä häiritsisi’. ”Tämä on täysin mahdotonta!” Vaalea tukka heilahtaen hän tarttui kauniiseen käsipeiliin ikkunan alla sijaitsevalla pöydällä ja viskasi sen lähimpään seinään. Iloinen helähdys esineen pirstoutumisesta ei tuntunut helpottavan oloa alkuunkaan. Neito putosi lattialle istumaan ja keräilemään sirpaleita täriseviin käsiinsä. Vielä jonkin aikaa hänen villisti takova sydämensä tekisi hänet kuuroksi, mutta hetken rauhoituttuaan kävisi pieni mieli melkeinpä kylmäksi ja uusi toimintasuunnitelma alkaisi muodostua.
|
|
|
Post by R.C. on Nov 20, 2008 0:29:20 GMT 3
”Arvasitte julki lausumattoman toiveeni, herra Cabrera. Kansani tulee tarvitsemaan tuekseen poikkeuksellisia voimia, mikäli se mielii selvitä tulevasta taistelusta...”, ehti lähettiläs hädin tuskin todeta, ennen kuin pienokainen parahti samassa äänekkään protestinsa. Molempien miesten päät kääntyivät oitis kaunottaren ja säikähtäneen lapsen suuntaan. Siinä missä Sadek vaikutti hämillään tyytyvän tekaistuun selitykseen, ei velho niellyt kuulemaansa alkuunkaan. Seikka, jota nuori äiti ei selvästikään ollut ottanut hätäisessä harhautuksessaan huomioon, oli puoldemonin erikoislaatuinen kyky aistia kipua, niin ihonsa kuin kuulonsakin avulla. Raymond tunnisti kyllä hiuksenhienon eron tuskanparahduksen ja tyytymättömän valituksen välillä. Talon emäntään hakeutunut terävä katse seurasi tiiviisti toisen poistumista ulos huoneesta. Käytävässä tovin kaikuneet askeleet kruunasi vihainen oven kolahdus, joka alleviivasi viimeistään miehen aavistuksen neidon tuohtumuksesta. Puoldemoni oli toki odottanut jonkinlaista reaktiota ystävänsä taholta, mutta toisaalta hän oli myös olettanut tämän ilmaisevan eriävät mielipiteensä ääneen. Nähtävästi mustan haltian läsnäolo oli liikaa, tai sitten kaunottaren hätäiseen ja äkäiseen vetäytymiseen kytkeytyi muita motiiveja. Velho tunsi sisimmässään ikävän kutinan, joka vihjaili hänen tulleen väärinymmärretyksi, ellei mies ollut sittenkin vain epäonnistunut ilmaisemaan tarkoituksiaan riittävän selkeästi ja tyhjentävästi. Olihan hän tehnyt valinnan melko lyhyellä varoitusajalla, minkä myötä se oli saattanut tulla myös toiselle yllätyksenä. Niin ikään Sadek vaistosi tunnelman kiristyneen, eikä haltia jatkanut enää lausettaan, vaikka talon emäntä oli jo ehtinyt karata paikalta. Vaitonaisen nuorukaisen ajatukset näyttivät ajautuneen käsillä olleesta aiheesta aivan toisaalle, hänen tuijottaessaan yhä mietteliäänä tyhjää tuolia. Puoldemoni oli huolissaan siitä, mitä närää neito mahtoi parhaillaan hautoa. Daliahin taipumuksen äkkipikaisiin ratkaisuihin tuntien ei Raymond olisi halunnut antaa toisen velloa mielipahaansa liian pitkään. Ties minkälaisia päähänpistoja nuori nainen tällöin saisikaan! Lyhyen mutta hiiskumattoman hiljaisuuden päätteeksi isäntä ja vieras katsoivat taas toisiaan, ymmärtäen sanoittakin pienen tauon olevan paikallaan. ”Jätän teidät hetkiseksi harkitsemaan kansanne kantaa ehdotukseeni...”, päätti nuorukainen muodollisesti, ohjaten askeleitaan jo samoja teitä kuin neitokin kotvasta aiemmin. ”Kiitän. Punnitsen tekemäänne tarjousta hyvin tarkkaan, herra Cabrera.”, vastasi musta haltia vähintään yhtä sujuvasti ja tahdikkaasti. Mitä hyvänsä lähettiläs tästä äkillisestä välikohtauksesta tuumikaan, piti hän aatoksensa visusti omana tietonaan. Kohta käytävään astuttuaan rupesi Raymond toden teolla pohtimaan, mitä niin kummallista hän oli muka mennyt sanomaan, että oli saanut neidon noin kovasti suuttumaan? Moni sellainen seikka, jota huvilan herra piti itsestäänselvyytenä, taisi nuorelle äidille itselleen olla vielä ankaraa harkintaa vailla. Vaan miksi kaunotar ei ollut tuonut julki pahastustaan, jos kerran koki siihen aihetta? Valtaosa neidon päähän kiehahtaneista ajatuksista olisi jalostamattomina voinut tosin kuulostaa hyvinkin loukkaavilta vieraan korvissa. Luultavasti toinen olikin toiminut viisaasti vetäytyessään paikalta sen sijaan, että olisi antanut tunteidensa kuohahtaa ja hätkähdyttää muita läsnäolijoita. Tätä kaikkea talon isäntä ei tietenkään osannut arvata. Oli ylipäätään aikoja, joina hän ei kerta kaikkiaan voinut ymmärtää nuoren naisen oikkuja ja logiikkaa, ja tämä oli taas yksi niistä hetkistä, jotka pistivät monta sataa vuotta eläneen puoliverisenkin ymmälleen. Siinä samassa - ja kuin pahana enteenä tulevalle - kuuli nuorukainen seinään iskeytyvän esineen helinän, joka sai hänet jähmettymään aloilleen. Kaunotar oli siis todella raivoissaan? Raymond räpäytti silmiään, mutta jatkoi silti itsepintaisesti kulkuaan. Kiista olisi parempi selvittää ennemmin kuin myöhemmin, ja neidon olisi annettava tähän mahdollisuus siitä riippumatta, miten kieroon hän nuorta herraa katsoikaan. Eiköhän talon emäntäkin sitä loppujen lopuksi toivonut. Velho ei vieläkään käsittänyt, mistä toinen oli tällä tavoin tulistunut, mutta eiköhän syy selviäisi aivan tuota pikaa. Mies oli nimittäin saapunut perille ja kohotti kätensä koputtaakseen kolmesti oveen. ”Daliah?”, kantautui tuttu ja kukaties jossain määrin odotettu ääni huoneen ulkopuolelta. ”Kertoisitko, mikä sinua harmittaa?”, pyysi nuori herra vaimeasti, ja jäi odottamaan kaunottaren vastausta. Mikäli sellaista ei hetkeen kuulunut, jatkoi hän lempeää mutta päättäväistä sovitteluaan: ”Olisit kiltti ja purkaisit kiukkusi mieluummin nyt, ennen kuin on liian myöhäistä. Nyrkit tai veitset eivät voi minua satuttaa, mutta hiljainen vihasi viiltelee sydämeni verille, ystäväni. En haluaisi minkään asian jäävän hiertämään välejämme.” Raymond vartoi taas aikansa, kunnes neito suostui avaamaan ovensa. Hän toivoi toisenkin jo tiedostavan, ettei teeskentely tehoaisi kovinkaan hyvin. ”Menisimmekö mieluummin ulos keskustelemaan asioista? Jätä Acantha tänne nukkumaan. Sadek pitää häntä silmällä, emmekä mene kauaksi.”, ehdotti puoldemoni ystävällisesti, arvellen annoksen raitista ulkoilmaa tekevän neidolle hyvää, ja lieventävän ehkä samalla tämän pahinta ärtymystä. Ainakaan nuori nainen ei jäisi rikkomaan enempää tavaroita, herättääkseen näin huonossa lykyssä vielä palvelusväen hätiin. Jostain syystä nuorukaisella oli tunne, että puitavaa olisi paljon enemmän, kuin hän saattoi kuvitella, ja vaikka kaikkea ei saataisikaan kerralla setvittyä, palvelisi rauhallinen ympäristö paremmin tarkoitustaan.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Nov 25, 2008 11:34:27 GMT 3
Sanaakaan sanomatta Daliah tarttui oven takana seisseen käteen ja kiskaisi vieraan sisälle huoneeseen painaen sitten oven kiinni. Hetkeksi neito jäi seisomaan oven eteen, käsi yhä ovenkahvalla, kuin olisi unohtunut ajattelemaan jotain. Hetken hiljaisuudessa oli helppo huomata nukkuva lapsi hämärässä huoneessa ja rikottu peili pöydällä, valtaosa sirpaleista oli kerätty sen viereen, muutama näkyi vielä kiiltelevän oven avanneen käden suojissa. Ilmeisesti ne eivät olleet sen terävämpiä, kun kerran niiden olemassaolo oli noin mahdollista unohtaa. Nuori nainen itse tärisi aivan selvästi, sitä olisikin ollut vaikeaa peitellä. Sen sijaan Daliah kävi pitkän sisäisen keskustelun tuona silmänräpäyksenä, jonka hän seisoi kasvot yhä oveen päin. Hän voisi nyt käyttäytyä rauhallisesti ja selittää oman näkemyksensä niin kuin aikuisen kuuluu rauhassa ja hyvässä hengessä. Ja mitä hän sitten selittäisi? Seuraavat ajatukset ratkaisivat lähestymistavan kuin itsestään. Ympäri kääntyvästä neidosta oli kaikki myrskyn merkit pääteltävissä. Syvän vihreät silmät tuntuivat iskevän salamoita ja huulet olivat kiristyneet tiukkaan suppuun. Hän marssi toiselle puolelle huonetta, laski peilin palat kädestään, veti syvään henkeä ja ennen kuin nuorukainen ehti reagoida, Daliah avasi sanaisen arkkunsa. Vyöry, joka vihdoin päästettiin, vapaaksi oli täynnä salassa pidettyjä tunteita, epäilyksiä, syytöksiä, pelkoja ja turhautumista. Ajoittain neidon ääni kohosi niin korkealle, että pieni mytty vuoteella alkoi äännähdellä uhkaavasti, tällöin pienokaista oli pakko rauhoittaa tavalla tai toisella; joko vetämällä peittoa ylemmäs tai silittämällä päätä, mutta puhettaan Daliah ei keskeyttänyt vaikka madalsikin ääntään. Ajatus siitä, että Raymond oli vain päättänyt lähteä jonnekin kauas koilliseen niiden mustien petojen avuksi tuntui ihan typerryttävältä. Vihaisen ilmeen takana oli selvää pöyristystä. Kyllähän nuori herra oli jossain sivulauseessa asiasta joskus maininnut, mutta olihan tämä silti hullua. Toisaalta tämähän oli uskomaton luottamuksenosoitus neidon itsensä, vanhan rouvan ja tämän tyttärien puolustautumiskykyjä kohtaan, niin että otettu kai tässä pitäisi olla. Tarkoituksella Daliah ei ollut ilkeä ja pahuuttaan piikitellyt kuulijaansa, mutta jollain tavalla todellisuus kai piti saada hahmotettua. Hän viskoi käsiään ilmaan, heristi sormeaan Raymondille ja pyörähti taas kannoillaan teljetyn ikkunan likelle. Daliah ei ollut tottunut raivoamaan, raskauden aikana hän oli lähinnä rikkonut tavaroita ja tuiskahdellut ilkeyksiä, muttei luultavasti koko elämänsä aikana ollut antautunut tällaisen paatoksen valtaan. – Sinä olet niin paljon parempi minua, tiesitkö sen? Vielä vuosi sitten olisin varmasti uskonut kenen tahansa rakkaimmistani kenen vain huomaan hoidettavaksi, mutta ei sellaisesta ole enää huolta. Hän vilkaisi tytärtään, kuin varmistaakseen, että lapsi oli yhä paikallaan ja pyöritteli sitten päätään ja silmiään kuin olisi aivan ymmällään tilanteesta. Tätä seurasi pitkä yksinpuhelu siitä, kuinka suurella todennäköisyydelle Raymond oikein luuli, että Daliah jättäisi pienokaisensa yksin mustan haltian kanssa mihinkään. Ihan sama kuka oli kyseessä, jos iho oli tuon värinen, ei sen alla voinut montaa hyvää solua olla. Acantha ei tulisi elämässään kohtaamaan sekuntia, jolloin hänen äitinsä ei tietäisi tytön tarkkaa olinpaikkaa, kenen kanssa hän oli ja mitä teki. Oli ihan uskomatonta, että kaiken koetun jälkeen Raymond edes ehdotti koko asiaa. Eihän Daliah tosin tiennyt kuinka hyviä ystäviä kaksi miestä oli keskenään, mutta koru hohtaa ja se riitti neidolle merkiksi. Tuossa vaiheessa kämmenet painuivat yhteen ja sormet asettuivat toistensa lomaan. Tiukka ote tuntui rauhoittavalta ja selvitti muutaman seuraavista lauseista. – Jos sinä lähdet, niin teen minäkin. Ääni kuulosti melkein kylmältä. Edellinen suuttumus oli pakotettu taka-alalle, seuraavaksi oli tiedossa, muutaman kylmän faktan luetteleminen ja ne olisi varmasti helpompi sisäistää, jos puhuja itse ei kirkuisi minkä keuhkoista lähti. – R’jaion on varmasti yhtä luotettava kuin sää keväällä. Se pirulainen tietää missä me olemme ja on jo tehnyt selväksi, että asia kiinnostaa häntä jollain tasolla. Ei sanoin väärin! R’jaion on yhtä luotettava kuin aurinko, joka nousee joka aamu; sinä tuskin ehdit pihan portista ulos, kun se jättiläinen on jo ovella koputtamassa. Enkä minä aio jäädä odottamaan sitä vierailua. Minun on onnistunut jo kertaalleen karistaa sekä hänet, että hänen yhtä miellyttävä valtiaansa, eiköhän sama temppu onnistu toistamiseen. Tuossa vaiheessa viileä pinta alkoi rakoilla ja tunnemyrsky nappasi uhrinsa jälleen matkaansa. Daliah oli madaltanut ääntään Acantha ohella Sadekinkin takia. Tuo mies oli loppuen lopuksi ollut ystävä ja hyvä heitä kohtaan. Tuntui sydäntä riipivältä syytellä tällä tavoin, mutta minkä sitä tunteilleen mahtoi. Joka tapauksessa oli kohteliasta yrittää välttää tilanne, jossa vieras saisi kuulla jokaisen ikävän syytöksen. Ääni vaati nyt joka tapauksessa oikeuksiaan ja sen taso nousi nyt kuin viimeiseen julistukseen. – Ja vielä haluan saattaa tietoosi, ettei maailmankaikkeus tule koskaan, ei koskaan, näkemään sitä päivää, jona Acantha astuisi Sybaresin maaperälle. Jos se minusta riippuu, tyttö tulee vielä jonain päivänä vihaamaan sitä helvettiä enemmän kuin minä koskaan. Tai ehkäpä hän ei itse asiassa tule koskaan kuulemaan koko paikasta. En ole vielä ihan varma siitä, mitä kaikkea hän saa minun menneisyydestäni tietää, mutta isästään tai tämän taustoista hän tulee saamaan niin todenmukaisen kuvan kuin vain voin antaa: Sybares on täynnä petollisia, verenhimoisia, vallan- ja kärsimyksenhimoisia hulluja. Mitään mistään perinnöllisistä oikeuksista hän ei tule tietämään, koska tuskin sellaisia äpärällä onkaan. Sanat olivat kovia, hirveitä suorastaan, mutta pelkkiä tosia. Acantha oli äitinsä maailman uusi keksipiste ja ilman lasta neito olisi luultavasti jo menettänyt kaiken maun elämisestä, mutta lapsi oli avioton ja se toi tietyn statuksen lapsen äidille. Viittaus äpäryyteen ei niinkään ollut isku lasta vaan tämän kelvotonta isää kohtaan. Joka tapauksessa sanavalinta tuntui tyrmistyttävän sanojansa. Daliah pyörähti jälleen kannoillaan kohti pientä aarrettaan, joka oli jälleen osoittamassa tyytymättömyyttään huoneen metelitasosta. Muutamalla hyssyttelyllä pikku prinsessa joka tapauksessa rauhoittui ja nuori äiti astui kauemmas vuoteelta häiritsemästä turhaan. Tunnemyrskyn vaatimat verot alkoivat näkyä. Hetkeä aiemmin kalpea iho alkoi käydä värittömäksi, melkeinpä harmaaksi ja silmien alla häälyneet varjot tummuivat rasituksen juonteiksi. – Olen niin väsynyt tähän. Joka kerta kun sitä kuvittelee, että asiat alkavat kirkastua, niin tapahtuu jotain tällaista. Miksi asiat eivät vain voi olla rauhassa? Hän puisteli vapisevaa kehoaan ja veti katkonaisesti henkeä, kyyneleet eivät selvästi enää olleet kaukana. Kapeat kasvot kohosivat nuorukaisen puoleen tyyntyneempinä, rasittuneina ja epävarmoina. – Mutta en minä voi tänne jäädä jos sinä lähdet. En tiedä miksi sinun pitää lähteä ja ehkä on parempikin, etten tiedä. Mutta toivon, että ymmärrät, miksi minä en tänne voi enää sen jälkeen jäädä. Minua pelottaa ihan liikaa. Ja kuin koko esityksen loppuhuipentumana, Daliah antoi myöten kyyneleilleen, jotka lähtivät valumaan kirkkaina puroina pitkin poskia viimeisten sanojen vielä kaikuessa ilmassa. Kyyneleet toivat mukanaan sellaisen surun ja pelon ja luopumisen tunteen, ettei hän voinut muuta kuin kietoa kätensä nuoren herran kaulaan ja painaa kasvonsa tämän paidan rintamusta, joka pian kastui suolaisista kyyneleistä, vasten.
|
|
|
Post by R.C. on Dec 1, 2008 15:51:56 GMT 3
Kutsu kävelylle ulkoilmaan kaikui kuin kuuroille korville nuoren herran tullessa tempaistuksi sisään hämärään huoneeseen. Mies vilkaisi hieman turhautuneena sängyllä uinuvaa pienokaista, kääntääkseen kohta kysyvän katseensa tämän äidin puoleen. Näinkö heppoisissa kantimissa neidon luottamus häneen tai tuttuun mustaan haltiaan lepäsi? Velho oli aikeissa tiedustella asian laitaa, kun räjähdyksen lailla riehaantuva raivotar tyrmäsi kielelle pyrkineen kysymyksen hänen kurkkuunsa, saaden nuorukaisen täydellisesti typertymään. Pitkän tovin Raymond saattoi vain tuijottaa epäuskoisena tuota nuorta tuittupäätä, joka vihasta ja vimmasta leiskuvin silmin sylki kasvoilleen jos jonkinlaista syytöstä, sadatusta ja julistusta. Kotvasen kuluttua miehen äimistynyt ilme muuttui jo sangen tuskastuneeksi, toisen käden kohotessa juonteiden kirjomalle otsalle, kuin kielien kovasta päänsärystä tai musertavasta pettymyksestä. Pää alkoi väkisinkin puistella ja katse kävi vältteleväksi, aivan kuin nuori herra ei olisi enää tunnistanut toista, tai ei olisi halunnut samaistaa tuota raivoavaa henkilöä aiemmin tuntemakseen talon emännäksi. Nuoren naisen ideologiaan iskostuneet ennakkoluulot ja vainoharhaisuus tekivät puoldemonin olon pahoinvoivaksi. Terävät kulmahampaat pureutuivat yhä kovemmin poskesta nipistettyyn poimuun, kunnes mies maistoi kiehuvan veren kielellään. Äkäisesti hehkuva, kultainen katsanto koetti löytää ympäröivästä tilasta toisen sijasta minkä tahansa vaihtoehtoisen kiintopisteen, ja korvat pyrkivät sulkemaan kohtuuttomat sanat ulkopuolelleen. Tauoton paasaus yksin esti miestä lausumasta ääneen pahimpia ajatuksiaan, joita neidon julki laukomat näkemykset mielessään herättivät. Kaunotar kertoi pelkäävänsä mustia haltioita, mutta eikö tämä ollut yhtä lailla kavahtanut yössä kohtaamaansa petoa? ’Niin kauan kun olen hyödyksi sinulle tai lapsellesi, olet siis aulis katsomaan erilaisuuttani läpi sormiesi, vaan jos erehtyisin kerrankin tekemään virheen tai aiheuttamaan sinulle mieliharmia, kääntyisitkö kaikella tarmollasi myös minua ja kaikkia kaltaisiani vastaan?’, aprikoi Raymond synkästi itsekseen. Näine aatoksineen nuorukaisen oli vähitellen pakko hyväksyä se tosiseikka, ettei neito tulisi koskaan hyväksymään häntä kokonaisuudessaan, ja vielä vähemmän vastaamaan tunteisiinsa. Suojelun tarve yksin oli tainnut sanella toisen suopeuden tähänkin saakka. Puoldemoni sulki silmänsä nielläkseen katkeran maun suustaan. ’Mutta sekin olisi riittänyt minulle; Tyytyisin mielihyvin olemaan pelkkä vartijasi, ystäväsi tai tuttavasi, ja vahtimaan viereisessä huoneessa untasi, jos vain suinkin voisin jäädä tähän huvilaan viettämään tavallista elämää... mutta en voi. Enkä varsinkaan tällä tavoin.’ Raottaessaan hitaasti luomiaan miehen huomio osui taas vuoteella kitisevään vauvaan, jota nuori äiti koetti ryöpytyksensä lomassa tyynnytellä. Oliko toisen välttämättä pitänyt jäädä väsyneen lapsen kuullen purkamaan kiukkuaan? Pelkän metelin tuottama harmi oli tosin mitätön verrattuna mielipahaan, jota toisen rahvaanomainen vuodatus nuorukaisessa aiheutti. Talon isäntä miltei itki sisäänpäin toivoessaan, ettei Sadek kuulisi kovin montaa noista loukkauksista, ja että Acantha ymmärtäisi niistä vielä vähemmän. ’Minusta alkaa vähitellen tuntua siltä, että tyttö pitäisi pelastaa pikemminkin pakkomielteiseltä äidiltään kuin keneltäkään muulta. Mikset samantien sulkisi lastasi rautahäkkiin, jotta kukaan maailmassa ei voisi häntä satuttaa? Tuolla menolla tukahdutat tyystin hänen kynttilänsä. Ja mikä oikeus sinulla on pidemmän päälle määrätä, mitä hän tekee tai mihin menee? Oliko kukaan omia oikkujasi estelemässä, kun päätit hypätä tuiki tuntemattoman lordin kelkkaan?’ Kaiken kaikkiaan Raymond ymmärsi kyllä kaunottaren vihan, mutta ei voinut täysin hyväksyä sitä, sillä neito meni hänen silmissään ja korvissaan liian pitkälle hyväksyessään koko mustan haltiain sukupuun hakkauttamisen parin mädän omenan takia. ’Daliah, odotin sinulta sentään enemmän... Sybares on siis mielestäsi täynnä petollisia, verenhimoisia, vallan- ja kärsimyksenhimoisia hulluja? Joitakin vuosia takaperin jokainen noista piirteistä olisi sopinut itseeni. Kuinka voit kuvailla kokonaista kansaa, kun et näe selvästi edes edessäsi seisovaa lähimmäistä?’ Lausumatta jätetyillä vastalauseilla ei ollut mitään vaikutusta. Kaunis koru kaunottaren kaulalla hehkui kilvan kantajansa kaventuneiden silmien kanssa, kuin lietsoen naisen raivoa ja kannustaen tätä vain entistä karkeampiin solvauksiin. Velhoa alkoi jo kovasti kaduttaa koko lumouksen istuttaminen riipukseen. Tilanteen nykyisellä tolalla loitsu ei tuntunut enää tarpeelliselta, vaan päinvastoin hyvää tarkoittavasta lahjasta oli muodostumassa toiselle pelkkä henkinen taakka. Puoldemoni olisi halunnut nuoren naisen pyrkivän vain hienoiseen varovaisuuteen, ei vainoharhaisuuteen. Kyynelehtivän neidon pelmahdettua lopulta rintaansa vasten oli nuorukainen hyvän aikaa sanaton. Toisen puheet olivat järkyttäneet, masentaneet ja vihastuttaneet hänet niin monella eri tavalla, ettei mies tiennyt, mitä noista nurjista tunteista olisi ensimmäiseksi sulatellut. Raymond sulki lohduttoman naisen kevyeen halaukseen, ja silitti rauhoitellen tämän selkää, mutta tuo liike tuntui jokseenkin kankealta, ja mies itse vaikutti etäiseltä, mietteliäältä. Puoldemonin katse oli ystäväänsä rauhoitellessa kiinnittynyt vuoteella uinuvaan vauvaan, sillä hän oli yhtä lailla huolissaan pienokaisen kuin äidinkin puolesta, ja tässä tapauksessa puolustuskyvytön lapsi meni jopa aavistuksen toisen edelle. Toisin kuin lordin aikoinaan, ei Raymondin tarvinnut miellyttää tai myötäillä nuorta naista vastoin parempaa uskoaan. Velho rohkeni sanoa suoraan, milloin toinen oli mielestään väärässä. Kotvasen kuluttua hän kohottikin kätensä ja laski ne kaunottaren harteille, pakottaen tämän lempeästi mutta päättäväisesti perääntymään askeleen taaksepäin. ”Istuhan alas, vaikka siihen sängynlaidalle, ja anna minun vaihteeksi puhua...”, kehotti nuori mies vaimeasti, saatellen toisen sopivalle paikalle ja vetäen itselleen tuolin kuulijaansa vastapäätä. Neidon viimeisin tunteenpurkaus esti miestä ilmaisemasta mielipiteitään niin kärkevästi, kuin hän oli ne mielessään haudutellut. Puoldemoni ei halunnut menettää malttiaan ja ajaa toista taas varpailleen, mikä olisi vain pahentanut asiaa. Kunhan nuori nainen oli ehtinyt hieman tyyntyä ja kuivata silmänsä tälle ojennetulla nenäliinalla, aloitti vastapuoli vakavaluonteisen puheensa: ”En syytä sinua kielteisten kokemustesi kartuttamasta kaunasta, pelosta ja tietämättömyydestä. Yksi ihmisikä voi hyvinkin olla liian lyhyt aika asenteensa muuttamiseen, mutta...”, mies piti tauon hillitäkseen itseään ja keksiäkseen keinon asetella sanansa hienovaraisesti ja ymmärrettävästi. Hän halusi säilyttää äänensä rauhallisena ja sävynsä sovittelevana. Tiukasta ilmeestä ja jännittyneestä olemuksesta yksin saattoi päätellä, kuinka voimakkaasti toisen kärkevät mielipiteet olivat vaikuttaneet. Lopulta nuorukainen löysi sanat näkökulmansa alustamiseen; Menneisyyden peilaaminen tuntui lähestymistavoista luontevimmalta: ”Vihasi ja ennakkoluulosi tuovat mieleeni oman äitini, joka ei olisi suonut minun tutustuvan edes kotikyläni muihin lapsiin, pitäessään näitä rahvaanomaisina ja jopa mahdollisina uhkina. En tietenkään ymmärtänyt hänen kantaansa, sillä en osannut tuntea ylemmyyttä tai pelkoa ystäviäni kohtaan...” Nuori herra veti raskaasti henkeä, mutta tukahdutti huokauksensa. ”Menneisyytensä pakoilusta huolimatta äitini yritti kasvattaa minut mahdollisimman tavallisena ja huolettomana tenavana. Kummastelin kyllä montaa asiaa lapsuuteni varrella, ja kysyinkin häneltä niistä kaikista, mutta en koskaan saanut suoria vastauksia. Lopulta sitten... kaikki ne tarkoin varjellut salaisuudet valkenivat pahimmalla mahdollisella tavalla.” Nuorukainen puraisi huultaan ja räpäytti silmiään, mutta jatkoi nopeasti puhettaan, jäämättä muistoihinsa ajelehtimaan: ”Ymmärrän että haluat kaikin tavoin suojella pienokaisesi jokaista hiuskarvaa, sillä pelkäät menettäväsi hänet. Et kuitenkaan voi omistaa tytärtäsi loputtomiin. Lopulta hän itsenäistyy ja tekee omat valintansa. Anna hänelle siihen mahdollisuus, äläkä rajoita häntä, sillä eikö Acanthan tulisi kyetä luomaan myös omat näkemyksensä?” Puoldemoni jätti ajatuksen roikkumaan ilmaan, mutta samalla hän kohotti myös tyynnyttelevästi kättään, epäillen ehkä provosoineensa toista liikaa. ”Kaikki on tietenkin vain sinusta kiinni, Daliah. Kukaan ei ole viemässä vanhemmuuttasi, mikäli se meistä kahdesta riippuu. Kuten sen Sadekillekin muotoilin: ’Acantha saa varttua äitinsä ehdoilla täysi-ikäiseksi...’. Voit siis vapaasti valita, mitä aiot tyttärellesi kertoa tai jättää kertomatta, mutta toivoisin ettet salaisi tai vääristelisi häneltä totuutta. Salaisuuksilla ja valheilla on ennen pitkää taipumus tulla julki tavalla tai toisella, ja Acanthan kaltaisen älykkään lapsen kohdalla on enemmän kuin todennäköistä, että hän pääsee vielä kaikista asioista perille. Voit siis valottaa hänelle taustojaan vähitellen, tai ottaa sen riskin, että ymmärrys rysähtää kertaheitolla.” Velho vaikeni toviksi antaakseen toisen sulatella sanomaansa. Jatkaessaan jälleen puhettaan hänen äänensä oli astetta vaimeampi ja väsyneempi: ”Pyydän, älä toista äitini virhettä, Daliah. Hänen halullaan suojella lastaan pahalta tiedolta oli viime kädessä vain entistä tuhoisammat seuraukset. Anna Acanthan varttua vailla huolia, mutta salli hänen tulla vähitellen tietoiseksi perimästään ja kansasta, joka arvosti niin suuresti isäänsä. Onko sinulla oikeutta evätä tätä tietoa häneltä?” Lyhykäinen hiljaisuus seurasi kysymystä, johon ei edes odotettu suoraa vastausta. Nuorukainen oli kohdannut rajansa ja tyytyi vaihtamaan aihetta: ”Sinusta saattaa nyt tuntua siltä, kuin aikoisin jättää sinut ja lapsesi oman onnenne nojaan, mutta todellisuudessa pyrin auttamaan teitä molempia monella eri tavalla. Älä epäile, ettenkö olisi ottanut jokaista mieleeni juolahtanutta vaihtoehtoa huomioon. En luota R’jaionin mahdollisiin lupauksiin sen enempää kuin sinäkään. Tosiasia kuitenkin on, että hän saattaisi halutessaan hankaloittaa suuresti elämääsi. Mustat haltiat ovat mestareita soluttautumaan yhteisöihin ja urkkimaan niistä tietoja. Heidän strategiansa perustuu näkymättömyyteen, ja he ovat harjaantuneet siinä vuosisatojen aikana mestareiksi. Maailmassa on vain hyvin harvoja paikkoja joissa olisit turvassa, mikäli Sybaresin käskynhaltija haluaisi sinut tavoittaa. Yksi niistä on kartanoni, johon ei kenelläkään ole luvatta asiaa.” Velho elehti kaunotarta malttamaan mielensä, mikäli tämä yritti tähän väliin ehdottaa perheen palaamista pohjoiseen. Vaihtoehto vaikutti poissuljetulta. ”Paras ratkaisu ongelmaan olisi sovinto. Loppujen lopuksi kaikki haluavat omalla tavallaan pienokaisesi parasta, ja vain harvat ovat suoranaisesti sinua vastaan. R’jaion ei edusta koko Sybaresia. Hän ei ole edes yksi mustista haltioista. Kuun kansa saattoi noudattaa orjallisesti edesmenneen valtiaansa tahtoa, mutta sama asetelma tuskin pätee enää saaren valtaväestöön, saati Kuun kansan vanhempaan neuvostoon. Käskynhaltijoilla on taipumusta korvautua hallitsijoilla, kunhan sovelias henkilö löydetään.” Velho yritti selvästi tähdentää, ettei mustan lohikäärmeen nykyinen asema ollut millään muotoa verrattavissa edeltäjänsä teräksiseen auktoriteettiin. ”Uskoisin R’jaionin saaneen taannoin alaisensa vakuutetuksi siitä, että lapsi oli täällä jostain syystä vaarassa. Kukaties hän itsekin uskoi siihen aikansa. Jos puolestani pääsisin mustan haltiarodun suosioon, he jättäisivät teidät luultavammin rauhaan, mikäli ylipäätään elättelevät mielenkiintoa pienokaistasi kohtaan. Ethän haluaisi paeta Acanthan kanssa koko lopun ikääsi?” Nuorukainen kohautti kevyesti harteitaan. ”Ja mitä lopulta saavuttaisin jäämällä tänne vartomaan R'jaionin siirtoa...? Vastustajan suunnitelmat on helpompi selvittää ujuttautumalla hänen selustaansa. Saattaa hyvinkin olla, että mustat haltiat surmattaisiin tulevina vuosina sukupuuttoon, eikä R’jaionilla olisi enää hovia tai linnaa, johon tytärtäsi asuttaa. Olisiko se sitten oikein? Voisit kukaties tyytyä huolehtimaan vain omista asioistasi, mutta minä en voisi ottaa kokonaista kansanmurhaa kontolleni tietäessäni, että olisin ehkä pystynyt tekemään jotakin heidän hyväkseen. Ilman Sadekia kukaan meistä kolmesta ei välttämättä olisi nyt tässä.” Nuorukainen huokaisi syvään ja katsahti neuvottomana ympärilleen. ”Olen yrittänyt järjestää elämäsi uuteen uskoon: hankkinut sinulle kodin, turvannut taloutesi ja tuonut rakastavan palveluskunnan tykösi - koettanut luoda paikan, jossa tuntisit olosi turvatuksi, ja jossa sinulta ei mitään puuttuisi. Jos haluat lähteä, se on oma päätöksesi. Et ole täällä kenenkään vankina. Muista kuitenkin, että eräs pieni olento on täysin harkintakykysi varassa, kykenemätön vaikuttamaan asemaansa...” Puoldemonin katse oli langennut unissaan tuhisevaan vauvaan, joka ei näyttänyt lainkaan aavistavan, kuinka suurista muutoksista hänen yllään puhuttiin. ”Jos valitset heittää kaiken tämän menemään ja kasvattaa lastasi tien päällä, pakoillen vihollista, jota ei ehkä ole, tai jota pystyt tuskin koskaan karistamaan kannoiltasi, ole hyvä vain, en voi sinua estää. Elämäsi tulee olemaan juuri sellaista, millaista haluat siitä tehdä. Toivon vain, että teet parhaat mahdolliset ratkaisut tyttäresi kannalta...” Nuori herra tajusi sulkea suunsa huomatessaan katkeruuden myrkyttäneen sävynsä jo tahattoman jyrkäksi. Kuinka hän olisi onnistunut vakuuttamaan neidon päätöksensä järkevyydestä? ”Joka tapauksessa lähtemiseni hyödyttäisi sinua paljon enemmän kuin jäämiseni. Ajatus voi tuntua nurinkuriselta, mutta tunnusta toki tosiasiat, Daliah: Nykyinen järjestely ei ole sovinnainen, eikä se palvele pidemmän päälle etujasi. En ajattele pelkästään lapsesi parasta, vaan otan huomioon myös oman tulevaisuutesi. Etkö näe, että olen vain tielläsi? Lähdettyäni voisit jatkaa elämääsi kuten aina ennenkin, tutustua paikallisiin ihmisiin ja kukaties... rakastua uudestaan ja mennä naimisiin.” Raymond yskähti ja korjasi nopeasti äänessään kuultavan säröilyn. Tämä oli ehdottomasti niitä hetkiä, joista nuorukaisen olisi pitänyt selviytyä naama peruslukemilla. Vaisu hymy jäi roikkumaan hänen huulilleen, katseen karatessa ikkunaan. Kulmakarvojen juonne oli aavistuksen surumielinen. ”Jatka elämääsi ja tule onnelliseksi, Daliah. Anna minun huolehtia R’jaionista.”, hän totesi hiljaa.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Dec 1, 2008 17:17:34 GMT 3
Alas istuminen teki hyvää. Kaikki lihakset tuntuivat tärisseen kuin horkassa villin tunnemyrskyn alla. Olo oli nyt paljon parempi, tuntui kuin ilma ympärillä olisi kirkastunut ja käynyt helpommaksi hengittää. Daliah tiesi heittäytyneensä ehkä liiankin suuressa määrin omien aatostensa vietäväksi, mutta niiden äänen lausuminen tuntui selvittävän ja järjestävän ympäröivää todellisuutta. Oli helppo kuvitella, että mieliala pian nousisi ja ehkä jyrkkänäkin esiintynyt mieli avautuisi loogisemmalle ajattelulle. Vaalea pää kääntyi jo selvästi hyväntuulisempana nuorukaisen puoleen. Oli selvää, että toinen halusi nyt ottaa puheenvuoron ja oikeastaan neito jo odotti ystävänsä näkökulmaa ääneen lausuttuihin ajatuksiin. Montaakaan lausetta ei puhujan tarvinnut suustaan päästä, kun niiden sävy ja sisältö paljasti tulevien hetkien luonteen. Aavistus auringonvaloa nuoren naisen kasvoilta sammui nopeasti, kun hän käsitti, miten hänet oli tulkittu. Vihreä, jo hetken hehkunut katse, kävi uudelleen innottomaksi ja hitaasti hän nojautui taaksepäin. Kertaakaan Daliah ei keskeyttänyt nuoren herran puheita, nyökkäsi vain muutamaan otteeseen. Kahdesti hän käänsi katseensa sivuun, mutta palautti sen nopeasti. Raymondin oli jälleen onnistunut tulkita häntä täysin väärin ja nyt, kun mies kerran koki noin valtavaa halveksuntaa neitoa kohtaan, olisi vain ollut öljyä liekkeihin osoittaa minkäänlaista lisäepäkunnioitusta. Sana sanalta mies takoi yhä syvemmälle kiilaa heidän kahden väliin. Aivan jokaista sanaa ei kuunneltu hetken tarkasti, sillä muutamat epämääräiset ajatukset kulkivat mielen edestä kuin pilvenlongat kuun ohitse. Viimeisen puolen vuoden aikana Daliah oli kuvitellut heidän kahden lähentyneen ja Acanthan syntymän jälkeen hän oli kuvitellut heidän käyneen jo enemmän kuin vain ystäviksi. Hetki hetkeltä kävi kumminkin yhä vain selvemmäksi, ettei heistä kumpikaan ollut selvästikään oppinut toisestaan mitään. Ajatus tuntui turhauttavalta ja raivostuttavalta. Oli totta, ettei Daliah ollut missään vaiheessa ymmärtänyt, miksi Raymond oli nähnyt mokoman vaivan hänen ja lapsen eteen, mutta asian tiedustelu olisi kai loukannut muutenkin tulisieluista herraa verisesti. Siinä kuunnellessaan, mitä miehellä oli sanottavaa, kävi varsin selväksi, että tavalla tai toisella, velka olisi ilmeisesti maksettava. Muuten Daliah ei varmaan koskaan pääsisi tästä syyllisyydentunteesta eroon, joka ajoittain oli häntä piinannut, mutta joka nyt kävi kestämättömäksi. ”Olet tietysti oikeassa… aivan kaikessa.” Toisen viimeisten sanojen jälkeen oli ollut hetken hiljaista, sitten Daliah oli vetänyt keuhkonsa täyteen, loihtinut kasvoilleen sovinnaisen hymyn ja noussut seisomaan. ”Ja olen pahoillani koko tuosta näytöksestä. Lapsi on kai väsyttänyt minut niin, etten pysty selkeisiin ajatuksiin.” Hän kohotti oikean kämmenen otsalleen ja puisteli päätään naurahtaen nolona. ”Totta kai sinä teet niin kuin sinun pitää tehdä ja parhaaksi näet ja minä totta kai sopeudun vain tilanteeseen. Ehkä olen vain antanut muutaman vastoinkäymisen liikaa muovata sitä kuka olen. Niistähän pitäisi kasvaa vahvemmaksi eikä katkeraksi.” Ilmeisen keveät askeleet veivät ovelle ja äsken otsalla käynyt käsi laskeutui nyt tarttumaan ovenkahvaan. ”Olisi ehkä parempi, että palaat Sadekin luo ennen kuin hän alkaa ihmetellä, minä en taida tämännäköisenä kehdata astua enää hänen eteensä, mutta voit varmasti toimittaa hänelle pahoitteluni ja sano vaikka, että kyseessä on joku naisten juttu. Sellaisella voi selittää melkeinpä minkä vain ongelman maailmassa.” Daliah naurahti heleästi ja puisteli päätään. ”Minun on nyt parasta ottaa kunnon yöunet. Acantha saa nukkua vieressäni, mutta huomenna haen sen kehdon takaisin omalle paikalleen, niin voimme kaikki palata normaaliin päiväjärjestykseen.” Hän katseli pää kallellaan kun toinen asteli käytävän puolelle ja katseensa käydessä aavistuksen pohtivaksi ääneenkin tuli analysoivampi sävy. ”Voi kyllä olla, että uusien ystävien saaminen piristäisi entisestään. Jospa pyytäisin Adelea heti huomenna viemään muutaman teekutsun kylään. Sehän voisi tehdä hyvää ihan kaikille. Muista sanoa pahoitteluni Sadekille ja hyvää yötä molemmille!” Hän vielä nyökkäsi ennen kuin painoi oven kiinni ja kiersi avainta sen lukossa. Ilma keuhkoista tuntui purkautuvan kuin potkusta palleaan. Äskeinen esitys oli vaatinut melkoista itsekuria. Vielä silmänräpäystä aiemmin kasvoja sulostuttanut hymy sai nyt hävitä pitkälle, apealle ilmeelle. Huolella valittu hurmaava leninki sai nyt lentää sille tuolille, jolla Raymond oli hetkeä aiemmin istunut ja neito itse syöksähti vuoteelle, tyttärensä viereen. Acantha näkyi olevan syvässä unessa ja vain hullu herätti nukkuvan vauvan. Näin ollen Daliah tyytyi puhaltamaan huoneen ainoan kynttilän sammuksiin ja painoi päänsä tyynylle, välittämättä vetää itselleen peittoa. Uni ei ottanut tullakseen, vaan nuori äiti heittelehti vuoteella pitkään ja levottomasti. Päässä pyörivät muistikuvat R’jaionista ja siitä haltiasta, joka taannoin oli kadonnut Acantha sylissään metsään. Edessä olisi luultavasti monta samanlaista yötä. Oli helppo kuvitella viikko toisensa jälkeen lapsen valvomista ja vartioimista, sillä öiltä oli luultavasti odotettavissa kaikkein eniten tragedioita tunkeilijoiden muodossa. Muutamaan otteeseen oli noustava syöttämään pikkuista, joka toi vaihtelua synkille ajatuksille, mutta pian oli palattava takaisin vuoteen lohduttomaan huomaan. Edessä olisi muutosten aika tavalla tai toisella ja päätöksiä ja valmistautumista olisi tehtävä ja aloitettava ajoissa. Päässä pyörivät ajatukset jonkinlaisen työpaikan hankkimisesta, jos siis he jäisivät tänne, sillä varoja olisi kai saatava jostain. Ehkä hän voisi opettaa lapsia lukemaan? Olisikohan tällä seudulla jo kuinka monta kotiopettajaa? Tai ehkä jotkin käsityöt? Voisi olla joka tapauksessa hankalaa tienata niin paljon rahaa, että hän pystyisi ylläpitämään huvilaa ja sen palveluskuntaa. Ei tulisi missään nimessä kuulonkaan, että Raymond lähtönsä jälkeen enää huolehtisi taloudesta. Toisaalta Daliah voisi käyttää aikaa nuoren herran karttojen ja muun kirjaston parissa. Paluu omalle kotiseudulle alkoi kolkutella korvissa houkuttelevana vaihtoehtona. Omasta äidistä olisi nyt luultavasti enemmän apua kuin kenestäkään muusta maailmassa. Toisaalta jos lähtöä suunniteltiin, niin kaikkein helpoin vaihtoehto olisi paluu Perioniin, sen Daliah oli jo kartoista löytänyt, niin isosta kaupungista oli kyse. Eikä perille pääseminen vaatisi kuin muutamien postivaunujen matkaan astumista. Siellä olisi valmiiksi ystäviä ja työpaikkakin, mikäli majatalon isäntä ei olisi liian vihainen kadonneelle aputytölle. Ja Perionista olisi mahdollista löytää joku, joka tietäisi tien kotikylään. Lopulta Daliah nukahti, vain nähdäkseen unia vaunuista ja itkevistä lapsista.
|
|