|
Post by R.C. on Dec 8, 2008 2:58:23 GMT 3
Nuorukainen huokaisi raskaasti mielessään huomatessaan neidon omaksuneen vuorostaan teennäisen sopuisan asenteen häntä kohtaan. Tämä nyökytteli, hymyili ja myötäili aivan kuin olisi muka hetken murto-osassa kallistunut miehen kannalle kaikissa asioissa. Kuvitteliko nuori nainen aivan vakavissaan moisen naurettavan teatterin menevän velhoon täydestä? Näinkö pahasti Daliah tahtoi häntä loukata? Yhtä hyvin neito olisi voinut sylkeä ystävänsä kasvoille, tai yksinkertaisesti käskeä tätä poistumaan. Miksi asioista täytyi aina tehdä näin vaikeita, ja aiheuttaa siinä sivussa vielä turhaa mielipahaa? Kiire, jolla kaunotar hätisteli puoldemonin huoneesta, kieli halusta vaientaa keskustelun toinen osapuoli, jonka puheet eivät selvästikään miellyttäneet enää kuulijaansa, pikemminkin kuin vilpittömästä yhtymisestä tämän näkemyksiin. Eikö nuori nainen kokenut miehen ansaitsevan yhtään enempää painoarvoa sanoilleen? Oliko hän todella niin toivoton tapaus, ettei kaunotar katsonut tarpeelliseksi edes korjata sanomisiaan tai pahoitella niitä ilman selvää teeskentelyn makua? Tai kukaties Daliah ei vain tuntenut olevansa missään väärässä, mikä johti enemmän tai vähemmän suorasti oletukseen, että Raymondin mielipiteissä täytyi olla jotain mätää. Kaikkia näitä ja muitakin asioita synkistynyt isäntä hautoi mielessään neidon näytellessä hänelle tekopirteää ja sävyisää, suomatta miehelle enää hössötyksensä lomassa suunvuoroa. Loppujen lopuksi herran ei auttanut muu kuin alistua osaansa, eikä mies jaksanut enää vastustella toisen ohjatessa hänet ystävällisesti mutta päättäväisesti ulos käytävään. Peli tuntui pelatulta, eikä mitään ollut enää pelastettavissa. ”Kuten haluat. Hyvää yötä, Daliah.”, tyytyi nuorukainen silmin nähden pettyneenä toteamaan, jääden vielä hetkiseksi tuijottamaan kiinni paukautettua ovea. Nuori herra oli kuvitellut olleensa hyvin johdonmukainen ja tehneensä ratkaisunsa puhtaasti toisen parasta ajatellen. Ilmeisesti neito ei vain nähnyt tilannetta lainkaan tältä kannalta. Kotvasen kuluttua hän palasi takaisin työhuoneeseensa. Levottomana paikallaan liikehtinyt lähettiläs ponkaisi isännän saapuessa samantien seisaalleen. Valpaskorvainen musta haltia oli nähtävästi kuullut tarpeeksi tajutakseen tulonsa tuottaneen talon emännälle vain mielipahaa ja harmia. ”Lienee parempi että lähden...”, aloitti Sadek anteeksipyytävään sävyyn, mutta keskeytti lauseensa nuorukaisen kohottaessa hänelle vaientavasti kättään. Raymond puisteli pienesti päätään ja hymyili apeasti. ”Ei. Olkaa hyvä ja jääkää vielä joksikin aikaa. Meillä on paljon puhuttavaa ennen kuin lyömme lukkoon lähtöni päivän. Lady Daliah pyysi pahoittelemaan, ettei hän liity seuraamme enää tänä yönä.” ”Jos olette varma tästä, herra Cabrera...”, totesi lähettiläs vaimeasti, tarkastellen kiinteästi nuoren herran alakuloisia kasvoja. ”Ilman muuta.”, vastasi velho hymähtäen. ”Kaikkihan ansaitsevat uuden mahdollisuuden. Mustat haltiat siinä missä muutkin...”, ’...aivan kuten sinäkin, Daliah.’, jätti nuori herra vain ajatukseksi. Puoldemoni ei vain osannut nähdä itseään neidolle parhaana tai edes kelvollisena puolisona. Onnekseen Raymond ei aavistanut nuoren naisen omia aatoksia, sillä muutoin hän olisi surunsa lisäksi joutunut syyttämään itseään myös sokeudestaan. Hän uskoi yksipuolisessa kaipuussaan nakertaneensa sydämeensä ammottavan kolon, johon kenelläkään ei olisi tarjota täytettä. Oli käynyt juuri niin ikävästi kuin velho oli uumoillutkin.
Kaksi viikkoa oli lopulta määräaika, jonka nuorukainen oli lähdölleen asettanut. Rouva Martha puhkesi heti seuraavana aamuna kyyneliin kuullessaan uutisen, jota oli pelännyt salaa jo pitkään. Nuorella herralla oli aiemminkin ollut taipumusta kadota äkillisesti kartanostaan ja palata sinne yhtä satunnaisesti. Vanhus ei tietenkään voinut ymmärtää mikä asia saattoi olla niin tärkeä, että isännän piti taas lähteä tien päälle? Mies pysyi kuitenkin vaiti motiiveistaan, ja luotti neidonkin hiljenevän mustan haltian vierailusta ja sen johdosta syntyneestä päätöksestä. Marthan ja sisarusten tuntema murhe lieni kuitenkin mitätön verrattuna siihen järkytykseen, joka perheen kasvoille levisi, kun nuorukainen mainitsi kaunottarenkin mahdollisista aikeista muuttaa pois huvilasta. Tämän velho kertoi tosin hyvin vaimealla äänellä, ja vannotti vielä jyrkästi naisia pitämään asian omana tietonaan. ”Toivon hartaasti, ettei hän päätyisi tähän ratkaisuun, joten jos suinkin pystytte taivuttelemaan Daliahia jäämään, olisin enemmän kuin kiitollinen. Minua hän ei enää kuuntele.”, toivoi nuori herra totisin ilmein, vaikka toki Raymond tiesi Marthan yrittävän maanitella neitoa muuttamaan mieltään, vaikka hän ei olisi tätä erikseen pyytänytkään. ”Lupaan palata viimeistään kahden vuoden kuluttua takaisin. Jos asutte täällä silloin yksinänne, voimme kaiketi palata takaisin kartanoon.”, huokaisi nuorukainen hivenen harteitaan kohauttaen. Hän ei elätellyt turhan suuria odotuksia sen suhteen, että itsepäinen nuori nainen olisi pyörtänyt kiukuspäissään tekemänsä päätöksen tai vaivautunut jättämään tietoa olinpaikastaan. Daliahin täytyi todella halveksua ja vihata nuorta herraa, tai näin tämä ainakin kuvitteli. Edellisen kohtaamisen jälkeen Raymond ei enää uskaltanut hakeutua kaunottaren tykö, vaikka ei hän toista tieten tahtoen kartellutkaan. Hän pelkäsi tekevänsä asioista vain hankalampia, mikäli yrittäisi vielä sovitella tai puhua nuorelle naiselle – ja jollei vaikeampia toiselle, niin ainakin itselleen. Kerta toisensa jälkeen nuorukainen tuli tosin harkinneeksi, olisiko hänen sittenkin pitänyt olla kaunottarelle aivan rehellinen, ei vain järkiperäisissä ratkaisuissaan vaan myös tunteissaan. Jostain syystä sopivaa tilaisuutta tai tarmonpuuskaa ei kuluvien päivien kuluessa kuitenkaan kuulunut. Kukaties tämä oli vain haava, jota ei voinut hoitaa tai parantaa... Jäljellä olevan ajan velho oli käyttänyt lähinnä tärkeimpien tavaroidensa pakkaamiseen. Nuori herra vietti paljon aikaa myös kellarissa siirtokehänsä parissa. Näin kului päivä toisensa perään, ja viikot vierähtivät nopeammin kuin koskaan aiemmin, kunnes koitti viimein se päivä, jota nuorukainen oli vastentahtoisesti vartonut. Raymond sulki työhuoneensa oven ja laskeutui hitaasti alas huvilan portaita, laahustaen halki aulan ja astuen viimein ulos rakennuksen etuovesta, kookas miekka kankaaseen ja hihnoihin sidottuna selässään, amuletti kaulassaan paidan alla ja matkasäkki olallaan. Hän siristeli silmiään iltapäivän kirkkaassa auringossa. Nuori herra näki alakuloisen oloisen palveluskunnan hyvässä rivissä pihamaalla, tavoitti Marthan ja piikojen murheelliset kasvot, mutta etsi katseellaan edelleen talon emäntää ja tämän pienokaista. Liekö neito oli välittänyt tulla hyvästelemään häntä? Nuorukainen olisi kovin mielellään vielä tavannut nuoren äidin ja tämän lapsen, pidelläkseen pienokaista ehkä viimeistä kertaa, ja vaihtaakseen kaunottaren kanssa muutaman sanan...
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Dec 8, 2008 16:42:52 GMT 3
Herätessään seuraavana aamuna, rikollisen myöhään, Daliah tunsi jonkin sisällään loksahtaneen paikoilleen. Hän avasi silmänsä ja näki tutun huoneen uudessa, raikkaassa valossa. Edellisillan murheet ja raivot tuntuivat pyyhkiytyneen pois ja tilalle oli kesä puhaltanut kirkkaan katseen ja hersyvän mielen. Kaikki tuollainen turha epäilys ja mökötys oli ollut niin typerää ja ylidramaattista. Tottahan muutamaa viikkoa aiemmin, oli meinannut käydä huonosti ja Acantha oli ollut vähällä lipsua äitinsä käsistä, mutta sehän saattoi olla pelkkä yksittäinen tragedia, mikään maailmassa ei väittänyt, että mokoma saattaisi toistua. Eihän Daliah ollut koskaan eläissään osunut sodan tielle, muutaman yksittäisen kahakan tai muun yhteenoton oli ehkä todistanut, ja jokusenkin tulipalon, mutta ei tuollaisia joka puolella maailmaa kaikenaikaa sattunut. Raymond oli kyllä ollut oikeassa kaikissa sanoissaan. Nuori äiti kohottautui katsomaan pienokaisensa tilaa ja huomasi kohtaavansa järkkymättömän kultaisen katsannon. Lapsi katseli äitiään vakavin, hiljaisin silmin, silloin tällöin suutaan maiskuttaen. Hän näytti hurmaavalta hämärässäkin huoneessa. Niin tosiaan, moni yläkerran ikkunoista oli naulattu kiinni taannoin ja tämä epäkohta kyllä korjattaisiin ja pian. Itse asiassa koko seuraava päivä kului muutosten kourissa. Daliah vetäisi ylleen arkisen puuvillaleningin ja puki lapsen koruttomaan, harmaaseen vaatteeseen. Alhaalla päättäväiset askeleet veivät keittiöön, mistä löytyivät niin rouva kuin hänen tyttärensäkin. Seuraavat päivät kuluivat huvilassa melkoisessa tohinassa. Talon nuori emäntä oli luetellut kymmeniä uudistuskohteita, joiden avulla rakennuksesta saataisiin kuulemma ilmavampi ja helpompi paikka olla. Uudistuksiin liittyi selvästi tarve käydä vähintään kerran päivässä kaupungissa. Useimmiten syy matkaan oli jonkin vanhan huonekalun, taulun tai verhoparin poismyyminen ja samalla mahdollisesti jonkin korvaavan etsiminen. Kokonaisuudessaan huvilan yleisilme muuttui muutaman kauppamatkan jälkeen huomattavasti pelkistetymmäksi, rouva Marthan silmissä jopa karummaksi. Mutta nuori nainen selitti hälle uudestaan ja uudestaan, että vanhat mitäänsanomattomat tavarat ja tympeät värit saivat mennä ja tilalle tulisi nyt kaikkea kirkasta ja tilaa. Sattumaa ei ollut, että joka kerta palatessaan huvilalle oli neidon pussissa enemmän rahaa kuin sinne lähtiessä ja tämän voiton hän keräsi tyhjään ruukkuun keittiön ylimmällä hyllyllä. Kerran Adele astui sisään juuri sillä hetkellä, kun Daliah oli laskemassa kilisevää astiaa alas lisätäkseen siihen taas muutaman kolikon. Kysyvä katse sai vastauksekseen toisen vakavan ja selityksen siitä, että koskaan ei tiennyt, mitä oli tulossa. Kaksi viikkoa osoittautui hyvinkin lyhyeksi ajaksi. Talon naisväestä jokainen oli antanut huvilan ulkonäön uudistukseen ulkopuolisen silmiin varmasti epäilyttävällä innolla ja varmasti heillä kullakin oli syynsä hukuttaa ajatuksensa takkahuoneen uusien verhon värien valintaan tai päätöksiin siitä, mikä posliininen veistos sai jäädä kirjahyllyn päälle sen tovereiden joutuessa torille. Huvilan nuori emäntäkin ihmetteli ajoittain ystävättäriensä jatkuvaa intoa myötäillä hänen jokaista kehitysehdotustaan. Kuulemma rakennuksesta tulisi nyt niin upea ja niin kaunis, ja eihän täältä raaskisi edes kaupungille lähteä kun oli niin ihanaa. Toinen kulma aavistuksen koholla hän kuunteli naislauman kaakatusta. Kyllähän uudesta, keltaverhoisesta takkahuoneesta oli tullut mukava ja avara, kun kaikki turhat laiskanlinnat ja pikkupöydät oli kannettu pois, mutta ei se nyt ihan noin ihmeellinen ollut. Päätään tyttärelleen puistelleen hän kääntyi aina tutkimaan uusia uudistuskohteita. Naisväki sai kuluttaa päivänsä rauhassa uuteen harrasteeseensa, sillä huvilan nuori isäntä pysyi poissa näköpiiristä. Muutaman hymyn tai keskustelunyrityksen jälkeen Daliah päätyi siihen, että olisi parempi jättää mies omaan rauhaansa. He kaksi olivat yhdessä hetkessä etääntyneet toisistaan niin kauas, että luontevan keskustelun aikaansaaminen tuntui äärimmäisen hankalalta ajatukselta. Toisaalta tuntui helpommaltakin ensin totuttaa pikku hiljaa todellisuus ajatukseen siitä, että nuorukainen puuttuisi läheltä. Ottamalla etäisyyttä erkaantuminen tuntui hellemmältä, kuin jos toinen olisi vain päättänyt kadota. Marthalta Daliah oli kuullut nuoren herran lähtemisajankohdasta. Rouva oli ollut niin itkunsekainen, että sanoista oli ollut hankalaa ottaa selvää, mutta näytti siltä, kuin neidon tietoa seurannut käytös olisi rauhoittanut rouvaakin. Nyökkäys ja hymy ja muutama sana siitä, miten velvollisuudet menevät niin monen asian edelle eivät vielä olleet omiaan lohduttamaan lohdutonta, mutta sen sijaan uusi toimintasuunnitelma tuntui pakottavan murheelliset ajatukset toisaalle. Ainakin siihen päivään asti, kunnes kaksi viikkoa olisi kulunut.
Daliah katseli ulos ikkunasta huoneessaan, joka sekin oli käynyt läpi melkoisen muodonmuutoksen; siitä oli tullut kiistatta koruttomin kaikista huvilan huoneista. Acantha makasi kehdossa, puettuna ja hereillä, pian huomiota vaatien. Ikkunan eteen jätetyllä senkillä oli yksi maljakko ja kynttilänjalka ja uuden, katoksettoman ja paljon kapeamman vuoteen vieressä pöydällä kimalteli tuttu rasia, kansi auki ja Syranin kääty reunan yli soljuen. Huone oli nyt selkeä, vailla kummallisia varjoja tai tukahduttavia kankaita, ja jos ikkunan avasi, pyyhkäisi raitis ilma heti koko tilan helpoksi hengittää. Huvilan takapihalla näkyi juoksevan kaksi kanaa, jotka saivat osakseen hajamielisen hymähdyksen. Nämä kaksi uutta tulokasta tallin viereisessä tarhassa olivat viisaampia kuin vanhemmat linnut ja onnistuivat jatkuvasti löytämään uusia rakoja joista pujahtaa vapauteen. Muutaman sydäntä rasittaneen juoksun jälkeen he kaikki olivat oppineet, etteivät kanat karkaisi kauas, lähinnä vain tuntuivat kokeilevan taitojaan vankikarkureina. Acantha vinkaisi merkitsevästi. aamupäivänokoset olivat nyt selvästi ohi ja jotain ohjelmaa olisi saatava. ”Noniin… Ehkä meidän on mentävä täyttämään velvollisuutemme.” Nuori äiti hymyili nostaessaan pienen käärön syliinsä. Muutamaa hetkeä aiemmin käytävästä oli kuulunut raskaista askelia ja metallin kalahtelua ja Daliah tiesi kyllä miksi. Hän avasi oven ääneti ja astui käytävälle. Talo kuulosti autiolta, avoimesta pääovesta kantautui jokunen hajanainen ääni. Askeleet portaissa olivat varovaiset ja verkkaiset. Tilaisuutta varten valitun leningin helma oli epäkäytännöllisen mittainen tilanteessa, jossa vähintään yksi käsi tarvittiin lapsen kannatteluun, mutta toisaalta, kyseessä oli ainoa, juuri oikeanvärinen vaate. Vaalean, puuterinsininen kangas laskeutui hänen kuulasta ihoaan vasten juuri sellaisena kuin sen pitikin, korostaen hiuksien melkeinpä kellertäviä sävyjä, kun taas valkoiset pitsin kaula-aukossa ja hihansuissa tekivät siitä herkän ja naisellisen näköisen. Juuri tätä hetkeä varten markkinoilta ostettu kullanvärinen diadeemi hohti samansävyisenä kuin kaulaa kiertävä kultainen korukin. Kokonaisuus oli harkittu tarkkaan hillityksi ja tasaiseksi kokonaisuudeksi. Sää ulkona näytti olevan kirkastumaan päin, vaikkakin aamupäivän taivasta kiusannut pilvipeite jätti jälkeensä puuskittaisen tuulen, jota keskikesän aurinkokaan ei saanut lämmitettyä. Astuessaan ulos pihamaalle Daliah sai riesakseen yhden näistä puhureista, joka tarttui laajahelmaisen leningin kankaaseen ja sai sen hulmuamaan ja paukkumaan. ”Sääkin näyttää osoittavan mieltään lähdöllesi.” Hän hymyili astuessaan muutaman portaan alas pihamaalle ja kääntyessään nuorukaisen puoleen. ”Tosin sinun matkantekoasi eivät taida tuulet ja tuiskut pahemmin pysäyttää.” Hymy kapeilla kasvoilla syveni melkeinpä kiusoittelevaksi neidon astuessa aivan lähtijän eteen. Kaksi silmäparia, kirkkaan kultainen ja hehkuvan vihreä, katselivat Raymondia toinen vakavana, toinen pikku hiljaa kumminkin vakavoituen. ”Älä tee mitään mitä joutuisit katumaan. Ja jos saat jonkun viestinviejän käsiisi…” Neito nielaisi ja puraisi huultaan ennen kuin sai lauseen päätökseen. Tunnekuohu tuntui melkein mahdottomalta pitää sisällä ja kyyneleet tuntuivat polttavan tiensä silmien läpi, eikä mikään hymy tai leikinlasku estänyt sitä näkymästä. ”…mielellämme kuulisimme sinusta.”
|
|
|
Post by R.C. on Dec 22, 2008 2:13:20 GMT 3
Pettymys ehti vihlaista nuorukaisen sydänalaa hänen havaitessaan neidon uupuvan muun saattoväen joukosta. Samassa mies kuuli kuitenkin oven kolahtavan takanaan ja käänsi huomionsa kuistin portaille ilmaantuneeseen kaunottareen. Tervetullut näky teki silmiään räpäyttävään velhoon selvästi vaikutuksen. Kuluneen kahden viikon aikana talon emäntä oli kantanut yllään varsin koruttomia, jopa ilottomia vaatekertoja, mutta nyt nuori nainen näytti suorastaan säteilevältä. Kauniin leningin hailakansinistä kangasta vasten piirtyvä kuulas iho ja kultaisten suortuvien lomassa kimmeltävä otsaripa välittivät kantajastaan hauraan mutta samalla ylvään vaikutelman. Sadek oli taannoin nimittänyt neitoa valtiattareksi, ja jalosukuista leidiä tämä nyt erehdyttävästi muistuttikin. Huomattavimmat erot hillityille tavoille kasvatettuun aatelisneitiin nähden lienivät vain ilmeissä hehkuva aito lämpö ja puheista uupuva muodollisuus. Ihailunsekainen ilahdus valaisi nuoren herran varjostuneen katseen ja helpotus sai hänen pettymyksen pingoittamat kasvonpiirteensä rentoutumaan. Puoldemonista tuntui kuin itse aurinko olisi astunut ulos huvilasta, jossa se oli koko aamun piilotellut, ja saanut pihamaalla puhaltavan kolean viiman lauhtumaan. Raymond muistaisi ystävänsä ihastuttavana kuin poutapäivän seesteinen taivas, olipa vallitseva säätila mikä tahansa. Seuratessaan neidon viehkeää siirtymistä eteensä hän antoi matkasäkkinsä pudota hetkeksi jalkojensa juureen. Kaunottaren ensimmäiset leikkisät sanat eivät saaneet hämmentyneeltä herralta vastakaikua, sillä niin mieluisan yllätyksen toisen tulo oli hänelle tuottanut. Katseiden käydessä totisiksi hiipui miehenkin vallannut ilo pian katkeruudeksi. Eihän tilanteessa ollut lopulta mitään riemastuttavaa – päinvastoin puoldemonista alkoi jo tuntua siltä, kuin neidon varoitus olisi tullut hänelle liian myöhään: Älä tee mitään mitä joutuisit katumaan. ’Saatan katua lähtöäni koko lopun ikääni...’, ajatteli nuori mies synkästi samalla kun alakuloinen katsantonsa lankesi saappaankärkiään mittailemaan. Velho oli toki etukäteen harjoitellut jos jonkinmoista luontevaa lausahdusta lähtöään siivittämään ja raskasta tunnelmaa lievittämään, mutta tietenkin nuo köykäiset fraasit tuntuivat nyt karanneen hyvin kauas hänen kieleltään. Mies koki olonsa sanomattoman kurjaksi, ja neidon pidätetyistä kyyneleistä kimmeltävät silmät vain lisäsivät hänen suruaan ja syyllisyyttään. Puoldemoni ei suotta yrittänyt teeskennellä pirteää tai tarmokasta, vaan tyytyi vain kätkemään murheensa totisuuden kulisseihin. ”Tietenkin...”, sai nuorukainen viimein nyökäten virkottua, ennen kuin nojautui kahdesti harkitsematta halaamaan kaunotarta hyvästiksi. ”...pidä huolta myös itsestäsi, Daliah.”, vannotti velho vaimeasti toisen korvaan, haikean hymynhäivän viivähtäessä suupielessään. ’Teet jonkun vielä hyvin onnelliseksi. Olisinpa se joku voinut olla minä...’, ajatteli Raymond sinä lyhyenä hetkenä, jona hän viipyi toisen lähellä. ’...mutta jos elämä on kuin kirja täynnä kohtaamisia, miksi haluaisit pysähtyä näin repaleisen ja mustuneen sivun kohdalle? Etkö lukisi mieluummin eteenpäin ja aloittaisi kokonaan uuden luvun, jolle saisit todennäköisemmin myös onnellisen lopun...?’ Kevyeen syleilyyn kietoutuneet kädet erkanivat ohikiitävää tovia myöhemmin miehen vetäytyessä taaksepäin. Ylhäisöpiireissä moinen lähestyminen olisi saattanut herättää paheksuntaa, mutta rahvaiden parissa vastaavaa elettä ei hyvien ystävysten kesken olisi juurikaan kummeksuttu. Nuorukainen vaikutti taas huomattavasti rauhallisemmalta, sillä hän muisti tarkoituksensa ja luotti siihen, että kaunotarta odottaisi tästä eteenpäin kahta valoisampi tulevaisuus. Hän siirsi huomionsa vuorostaan lapsen puoleen. ”Olehan kiltisti, pikku prinsessa...”, kehotti nuori herra lempeästi silittäessään pienokaisen pellavaista päätä. Tytön suupieleen mutristui pohtivainen hymy tämän tapittaessa miestä aina yhtä häkellyttävän tietäväisin silmineen. Acantha vaistosi selvästi tapahtumien nurjan luonteen. ’Et taida unohtaa minua niin helposti, vai?’, huokaisi Raymond hiljaa mielessään. ’Älä huoli, Acantha. Kuka hyvänsä ottaisi ilomielin tyttärekseen noin herttaisen veitikan kuin sinä. Toivottavasti et sentään tule aivan piloille hemmotelluksi...’ Puoliverinen veti kätensä takaisin, onnistuen viime tipassa väistämään pieniä, turpeita vauvansormia, jotka hapuilivat jo otetta hänen kämmenestään, aivan kuin lapsi olisi arvannut äitinsä huolenaiheet ja miehen aikeet, ja koettanut näin hankaloittaa jälkimmäisiä. Raymond puisteli pikku vintiölle päätään ja kohotti katseensa takaisin kaunottareen. Jäähyväiset oli parasta pitää lyhyinä, sillä muutoin hän alkaisi ehkä epäröimään, puhuisi ohi suunsa ja tekisi tilanteesta molemmille tukalamman. ”Jätin kirjeen työhuoneeni pöydälle...” ’...siltä varalta etten olisi nähnyt sinua tänään...’ ”...arvelin sen varmemmaksi tavaksi selvittää tarkoitustani...” ’...sillä pelkäsin etten saisi kanssasi kasvotusten sanaa suustani.’ Yksi syistä oli osoittautunut perättömäksi, mutta toinen sitäkin pitävämmäksi. ”...luethan sen lähdettyäni.”, toivoi nuori herra tarttuessaan taas matkasäkkiinsä, jonka heilautti takaisin olalleen. ”Odotan päivää, jona tiemme risteävät jälleen, rakas ystävä. Kukaties se koittaa jo kahden vuoden kuluttua...”, lausahti hän lopulta vaisusti nyökäten, ohittaen neidon hitaasti ja loitoten tästä lähes selkä edellä kohti palveluskuntaa, joka syöksähti saartamaan herransa lohduton Martha etunenässä. ”Hei, varovaisesti nyt...!”, puuskahti nuorukainen parkukuoron keskeltä, kun kankaaseen kiedottu, verenhimoinen Scãlígër alkoi murista ympärillä hyörivälle perheelle. Naisväki kavahti oitis levottomana kauemmas, mikä ei tosin estänyt Marthaa vannottamasta velhoa vielä viidesti pysymään lupauksessaan. Jahka valat oli vannottu ja mitä parhaimmat voinnit ja jatkot toivotettu, saattoi puoldemoni viimein nousta ratsunsa satulaan ja katsahtaa vielä viimeisen kerran kaikkia huvilan asukkaita, eritoten nuorta äitiä ja tämän lasta, kunnes hän karautti hevosellaan matkaan, kadotakseen tien molemmin puolin sankentuvien puiden lomaan.
~~~
Autiuttaan kaikuvan työhuoneen pöydänkulmalla lepäsi sinetillä suljettu kuori ja samettinen rasia. Kirje oli äärettömän muodollisesti ja hienovaraisesti laadittu. Mikäli viestissä oli mitään vihjeitä nuorukaisen tunteista, ne oli piilotettu taitavasti rivien väliin:
Rakas Daliah,
Kukapa olisi uskonut, että kaikkien läpikäytyjen kommellusten ja ristiriitojemme jälkeen olisimme tulleet näin hyvin toimeen? Olet kokenut monia vastoinkäymisiä, enkä voi omalta osaltani sanoa päästäneeni sinua vähällä. Järkytin maailmaasi tavalla jos toisellakin, milloin pakon edestä tai hyvän ja oikeutetun päämäärän uskossa. Toisinaan ilmaisin mielipiteitäni turhankin tinkimättömästi, enkä aina osannut esittää asioita tarpeeksi tahdikkaasti. Jos loukkasin sinua tahtomattani, pyydän anteeksi, sillä se ei ollut tarkoitukseni. Kiitän kärsivällisyydestäsi näinä kuluneina kuukausina, jotka lukeutuvat varmasti elämäni onnellisimpiin. Kuvittelet ehkä jääneesi jostain velkaa, mutta todellisuudessa annoit minulle paljon enemmän kuin pelkällä rahalla voi ostaa. Valoisa seurasi paransi sieluani tavalla, jota en kuvitellut edes mahdolliseksi. Nautin viimeisen vuoden aikaisesta elämästä ehkä enemmän, kuin minun olisi pitänyt, enkä oppinut tuntemaan sinua läheskään niin hyvin, kuin olisin tahtonut. Yhtä kaikki tulen muistamaan sinut ikuisesti kauniina ja rakastettavana, ja ennen kaikkea äärimmäisen sisukkaana ja innostavana persoonana, johon oli hyvin helppo kiintyä. Oheisessa korulippaassa on sukuni sinettisormus, joka kuului muinoin äidilleni Ramonalle. Vuosien varrella hankkimani maineen ja varallisuuden myötä tarjoan sinulle mahdollisuuden käyttää perheeni nimissä rajatonta luottoa liki kaikissa mantereen puodeissa ja pankeissa. Tekemäsi hankinnat voit kuitata painamalla vaakunan velkakirjalle kaadettuun kuumaan vahaan. Ylpeän ja itsepintaisen luonteesi tuntien saatat toki kieltäytyä avustani, mutta malta vielä pari riviä ennen kuin pahastut - sormuksella on nimittäin myös toinen käyttötarkoitus: Se on avain kellarissa olevan siirtokehän käynnistämiseen. Olen asettanut kehälle koordinaatit, jotka vastaavat rouva Marthan perheen tupaa kartanoni ulkopuolella. Loitsumuurien takia porttien sisäpuolelle ei pääse suoraan siirtymällä. Riimuesineitä ei puolestaan voi liikuttaa paikoiltaan ennen loitsun vapauttamista. Uskon että ymmärrät miten toimia, mikäli jostain syystä tarvitset välitöntä ja varmaa pakopaikkaa. En tosin toivo saati usko moiseen mahdollisuuteen, mutta ainahan on parempi varautua kuin katua. Näine sanoine luotan sinut ja Acanthan rouva Marthan ja hänen perheensä huomaan - tai toisinpäin - ja jään haikein mielin vartomaan jälleennäkemistämme. Vaan mikäli kohtalotar ei soisi teidemme enää kohtaavan, toivon sinulle ja tyttärellesi mitä onnellisinta ja turvatuinta tulevaisuutta tästä eteenpäin...
Vilpittömästi sinun,
R.C.
~~~ (( No niin, ihan alkuun pahoittelut kamalasta kestosta ja vähän laimeasta tekstistä. ;_; Sitäkin suuremmat ja lämpimämmät kiitokset tästä vuosien pituisesta pelirupeamasta, joka tarjosi minulle valtavasti iloa, valtavia elämyksiä, riemua, tunteiden tuiverrusta, suloista tuskaa ja kärvistelyä ja kaikkea kuviteltavissa olevaa ihanuutta siltä väliltä! Nyt sinulle tarjoutunee otollinen tilaisuus jatkaa hahmosi tarinaa melkein mihin suuntaan hyvänsä. Itse en näillä näkymin peluuta kampanjaa tähän väliin, vaan saatan hyvinkin pistää hahmoni koukkuun jo muutamien viikkojen päästä. Ennen sitä tarvitsen kuitenkin pienen hengähdystauon ja aikaa kelata kaikenlaista (siimaa)... Ehkäpä näemme vielä pelin merkeissä. Toivon sitä ainakin kovasti. ^^ ))
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Dec 23, 2008 12:36:34 GMT 3
((Onpahan hämmentävää, että tämä on nyt ohi. Mitä ihmettä minä nyt mietiskelen yön pimeinä tunteina kun uni ei tule? Tuntuu jotenkin epäluontevalta alkaa kiitellä tästä, jotenkin tämä on ollut niin olennainen osa elämää jo kolme vuotta, että en vain usko, että tämä voi koskaan loppua. Muahahaa! Ehkä ajatus uppoaa hitaasti. Toivon kovasti, että joku päivä kokeilemme tätä taas, mutta siihen asti antoista kelailut ja hengähdykset. Törmäillään!))
|
|
|
Post by R.C. on Jul 23, 2009 17:27:57 GMT 3
|
|