|
Post by R.C. on Aug 30, 2008 23:43:07 GMT 3
”Nähtävästi kaupunkilaiset aikovat hieman nopeuttaa mustan haltiarodun sukupuuttoa. Ihme, että nämä kaksi uskalsivat ylipäänsä enää liikkua mantereella...”, vastasi nuorukainen hyvin vaimeasti ja vailla näkyviä tunteita seuralaisensa tyrmistykseen, tuijottaen samalla kiinteästi ja mietteliäästi yhä lähemmäs raahautuvia tummahipiäisiä muukalaisia. Miksi kummassa yönkulkijat olivat asettaneet henkensä alttiiksi tietäessään, kuinka nuivasti valtaväestö heihin suhtautuisi? Näky verille hakatuista haltioista oli toki raaka, mutta ei kansojen keskinäiseen historiaan peilaten kovinkaan yllättävä. Velho havahtui hätkähtäen synkistä aatoksistaan vasta kuullessaan nuoren naisen äänekkään protestoinnin. Hän käänsi järkyttyneet kasvonsa kaunottaren puoleen vain havaitakseen tämän laskeutuneen omia aikojaan alas vaunuista. Yrittikö tuo hupsu nuori nainen taas tieten tahtoen hankkiutua hankaluuksiin?! Kapea etusormi singahti siinä samassa nuorukaisen huulille hänen sihahtaessaan varoittavasti hätääntyneelle toverilleen, mutta pahaksi onneksi vihje tuli toisen kannalta liian myöhään. Neidon vastalause oli jo ehtinyt kiiriä muutamien ohikulkijoiden korviin, ja herättänyt ihmisissä kosolti kummastusta. Epäusko ja närkästys näkyivät selvästi niille sijoilleen seisahtaneen väen naamoilta, kun tuohtuneet kaupunkilaiset jäivät tuijottamaan vuoroin nuorta neitoa ja toisiaan. ”Mitä tuo likka oikein sanoi?” ”Koettaako hän puolustella näitä syöpäläisiä?” ”Mitä hän tarkoittaa?”, paisui uhkaava murina levottomasti liikehtivässä väkijoukossa, ilmapiirin kiristyessä kaiken aikaa yhdessä asukkaiden kasvavan suuttumuksen kanssa. Ajatus armosta tai myötätunnosta mokomia kurjia olentoja kohtaan tuntui kerrassaan pöyristyttävältä! Mikäli hupakko piti todella mustien pirulaisten puolta, oli hän yhtä kuin omaa kansaansa vastaan, ja ansaitsi samanlaisen kohtelun! Pienokainen yksin taisi pidätellä ihmisiä käymästä nuoreen äitiin käsiksi, ja pakottamasta tätä selittämään uhkarohkeita sanojaan. Parhaalla mahdollisella hetkellä tiesi nuori herra hypähtää toisen eteen, ja peittää kohua herättäneen kaunottaren selkänsä taa. Hän levitti kätensä tyynnyttelevästi sivuilleen ja haali diplomaattisen hymyn huulilleen, antaessaan katseensa kiertää joutuin väkijoukossa: ”Rauhoittukaa, hyvät ihmiset - olemme kaikki samalla puolella! Neito tarkoitti vain sanoa, että jos poltatte nuo viheliäiset koirat keskellä toria, voi palaneen kuonan lemu leijailla jopa viikkokausia kaupungilla.”, lasketteli velho sujuvasti valhetta, viitaten puheissaan kuuman kesäpäivän seisovaan ilmaan. Sydän vimmatusti tykyttäen hän seurasi, kuinka ihmisten äreys suli vähitellen silkaksi hämmennykseksi. ”Tuossa on kyllä aimo ropposellinen totuutta. Kukaan meistä tuskin haluaa haistella moista kuvottavaa löyhkää kovin pitkään. Lienisi haitaksi ihan terveydellekin.”, myönsi eräs lähellä seisovista vanhemmista miehistä otsaansa rypistäen. ”Pitäisikö rovio siis rakentaa muurien ulkopuolelle?” ”Yksikään maanomistaja ei sallisi tuomion langettamista omalla pellollaan. Myrkyllinen tuhka saastuttaisi takuulla viljavan maan.” ”Pitäjän eteläpuolella sijaitsee leveä kaistale joutomaata, joka sopisi hyvin tarkoituksiimme.” ”Asia selvä. Sitokaamme vangit torille häpeäpaaluun herjattaviksi ja syljettäviksi, kunnes polttopuun paikkaa saadaan vaihdettua.” ”Toivottavasti ruojia ei ehditä kivittää siihen mennessä kuoliaiksi!” Vahingoniloisesti naureskellen lähti säälimätön saattue taas valumaan raittia pitkin, silmin nähden kaiken mielenkiintonsa kaunottareen menettäneenä. Ainoa henkilö, jonka huomio pysyi yhä tiukasti nuoreen naiseen liimautuneena, oli pahoin pieksetty musta haltia, joka ei vaikuttanut hetkeäkään uskoneen velhon hätäisesti keksittyjä verukkeita. Yönkulkijan uupunut katse oli kohonnut sillä sekunnilla, jona pysähdyksen syy oli hänelle selvinnyt, ja hakeutunut siitä pitäen neidon taholle, aivan kuin soturi olisi niin ikään tuntenut toisen jo entuudestaan. Nuori herra vartoi vielä hetkisen tehdäkseen tietä pahimmalle ruuhkalle, kunnes käännähti takaisin neidon puoleen ja nosti tämän sen kummempia kursailematta takaisin kärryihin turvaan. ”Lupaathan pysyä vastedes vaunuissa ja pitää mielipiteesi vain omana tietonasi.”, kehotti puoldemoni painokkaaseen sävyyn, arvellen kaunottaren itsekin jo tajunneen, kuinka täpärästi oli juuri pelastunut. Kiihkomielisten ihmisten kanssa ei yleensä kannattanut ruveta väittelemään, etenkin jos vastassa oli kansan enemmistö. ”Odota tässä, niin koetan keksiä jotakin...”, jatkoi nuorukainen pohtivaisena huultaan purren ja ympärillään matelevaa ihmismassaa pälyten. Olisi toimittava vikkelästi mutta vaivihkaa, mikäli hän mielisi vapauttaa vangin teloittajiltaan. Ensiarvoisen tärkeää oli kyetä liikkumaan väkijoukossa kenenkään huomaamatta, ja niinpä velho langetti ripeästi ylleen loitsun, joka sai hänen olemuksensa häilymään muiden näkökentässä. Kotvasen kuluttua mies oli kadonnut neidonkin silmistä. Nuorukainen uskoi löytäneensä ratkaisun ongelmaan. Hän oli käyttänyt konstia jo aiemmin palatsiin soluttautuessaan, joten muisti vielä tarkasti sen jokaisen yksityiskohdan. Tällä kertaa temppu olisi vain toteutettava laajemmassa mittakaavassa. Vaimeaan ääneen manaten hän kiiruhti halki tiheän väkijoukon, koskettaen välillä joitakin sivuuttamistaan ihmisistä, ja jättäen näihin salaa maagisen jäljen. Kierrettyään kerran koko valtavan ihmismassan laitojaan myöten, jättäytyi velho sivummas viimeistelemään rauhassa illuusionsa. Vähitellen ilma tuntui kuin sähköistyvän kärryjen ympärillä, ja äkkiä väentungoksesta kuului säikähtänyt kirkaisu jonkun asukkaista tehtyä kauhistuttavan havainnon: musta haltia oli ilmestynyt kuin tyhjästä keskelle sankkaa ihmisjoukkoa! Eikä tässä vielä kaikki, sillä tuollahan oli vielä toinenkin yönkulkija, ja kolmaskin, hevosen selässä miekkaa heiluttamassa! Kaupunkilaiset pysähtyivät äimistyneinä aloilleen ja pyörittelivät päitään puolelta toiselle, tavoittaessaan yhä enemmän tummahipiäisiä haltioita. Eipä aikaakaan, kun heidät valtasi pakokauhu, sillä pohjimmiltaan väki pelkäsi yhä tuimia ja salamyhkäisiä sotureita, joiden liikkeitä oli liki mahdoton ennakoida. Kaupunkilaiset kuvittelivat tulleensa saarretuiksi! Nuorukainen käytti yleistä hämmennystä hyväkseen hivuttautuakseen yhä lähemmäs toista vangeista. Ei vaadittu kuin pieni töytäisy ja sivallus, jotta lamaantuneiden vartijoiden otteet kirposivat ja miehen raajoja sitovat köydet antoivat periksi. Musta haltia luikahti pakoon nopeammin kuin sotilaat ehtivät huomata mitään. Seuraavaksi velho tavoitti hatkat ottaneen haltian tiedottoman toverin, joka osoittautui kuitenkin kuolleeksi. Sisäinen verenvuoto oli mitä ilmeisimmin vienyt mieheltä voimat ja hengen. Nuoren herran ei siis auttanut muu kuin palata takaisin neidon tykö, ollen nyt olemukseltaan selkeämmin hahmotettavissa. Harhanäky alkoi niin ikään jo hiipua. ”Autoin yhden vangeista pakoon, mutta toisen hyväksi ei ollut enää mitään tehtävissä.”, tiivisti mies lyhykäisesti tapahtumien kulun ja lopputuloksen. ”Parasta lähteä täältä välittömästi, ennen kuin väki tajuaa tulleensa huijatuksi.”, hän lisäsi ohjaksiin tarttuen.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Sept 5, 2008 10:16:19 GMT 3
Hitaasti, kuin unessa Daliah käänsi päänsä takaisin kohti väkijoukkoa ja ymmärsi puhuneensa kovempaa kuin oli tarkoitus. Tuntui uskomattomalta että karjuva ja raivoonsa pumpattu lauma oli kuullut hänen sanansa, mutta ilmeisesti riitti, että yksi oli kuullut. Yhä vain useampia päitä kääntyi hänen puoleensa ja huomaamatta lapsi puristettiin nyt jo miltei vaarallisen tiukasti vasten rintaa. Tyrmistyneenä neito tuijotti edessään syytöksiä ärjyviä kasvoja, mutta hän ei ehtinyt reagoimaan mitenkään, sillä kuskipukille kiivennyt seisoi peittämässä näkyä ennen kuin silmiä ehti räpäyttää. Nenän eteen ilmaantunut selkä toi mukanaan valtavan turvallisuuden tunteen; poissa silmistä, poissa mielestä. Jalat alkoivat tutista ja äärimmäisen mielellään käsi olisi ojentunut ottamaan tukea edessä seisovasta herrasta, mutta tähänkään ei ehditty ryhtyä kun tilanne jälleen muuttui. Väkijoukko tuntui antautuvan jonkinlaisen neuvottelun valtaan, jonka jälkeen he ilmeisesti jatkoivat matkaansa mielenkiintonsa heihin kolmeen tyystin menettäneinä. Nyt Daliah antoi päänsä pudota ja otsansa painua edessä seisovan nuorukaisen lapaa vasten. Sydän jyskytti hurjia syytöksiään neidolle. Miten hän oli ollut noin varomaton ja tyhmä? Ja miten noita reppanoita kukaan voisi enää auttaa? Kun Raymond kääntyi hänen puoleensa vihreät silmät viestivät niin valtavaa pahoittelua, että ne muistuttivat valtavia kosteita metsälampia. Hän ei sanonut sanaakaan eikä vastustellut sen kummemmin jalkojensa irrotessa maankamarasta. Nöyrästi nyökytellen nuori nainen jäi istumaan vaunuihin, katse tiukasti ihmeen rauhallisesti nukkuvassa lapsessa. Kahden haltian kohtalo tuntui hirveältä. Oli mahdotonta kuvitellakaan kärsimyksiä, joita lihaa polttavat liekit aiheuttaisivat. Toisaalta, ehkä he olivat jo niin piestyjä, että menettäisivät tajuntansa tuota pikaa. Synkät ajatukset liukuivat kohta toisiin, yhtä tummiin. Mitä ihmettä nuo kaksi olivat täällä tehneet? Jotenkin ajatus siitä, että mustat haltiat pysyttelivät omissa oloissaan, oli täysin luonnollinen jokaiselle, joka ei ollut heikäläinen ja luulisi, että varsinkin nyt, kun viha heitä kohtaan oli käytyjen taisteluiden vuoksi tavallistakin korkeammalla, heikäläiset olisivat ymmärtäneet pysyä omilla maillaan. Jos toinen miehistä tosiaan oli ollut Sadek, mitä Daliah kylläkin alkoi jo kovasti epäillä, ei sattuman mahdollisuuteen voinut oikein uskoa. Jostain pitäisi saada tietää mistä kaksikko oli löydetty ja oliko kukaan edes vaivautunut kysymään heiltä, mitä he täällä tekivät. Lyhyeksi hetkeksi vaalea pää nousi ja oikea käsi irtautui lapsen ympäriltä viittoakseen jollekin ohikulkevista raivopäistä, mutta katse hakeutui kuin automaattisesti huvilan nuoreen isäntään, joka oli aivan juuri kulkemassa vaunujen ohi, ilmeisesti täydessä työn touhussa. Käsi putosi ja katse painui sen mukana, olisi paljon viisaampaa olla sotkeutumatta enää pahemmin näihin tapahtumiin. Acantha päästi tunnustelevan vinkaisun, hänen pienet kasvonsa olivat mutristuneet närkästyneeseen ilmeeseen ja hetkeksi nuori äiti sai muuta ajateltavaa, kun lapsi piti rauhoitella jälleen uneen. Juuri kun juonteet vauvan silmien ympäriltä olivat silinneet rauhallisen unen ansiosta, kuului aivan läheltä vaunua vertahyytävä kirkaisu. Salamana Daliah kohotti kasvonsa etsimään syytä kammottavaan ääneen ja hätäisestä liikkeestä heräsi lapsi uudelleen ja alkoi kitistä. Itku ei kumminkaan saanut ansaitsemaansa huomiota osakseen, sillä aivan kohta kuului uusi kauhunhuuto ja vielä toinenkin. Mitään täysin selvää syytä näille reaktioille ei löytynyt, ainakaan vaunuista käsin ei ollut mahdollista tihrustaa hämmennyksen aiheuttajaa, sillä hetkessä tähän asti edes välttävän johdonmukaisesti liikkunut massa alkoi nyt säntäillä ees taas, kuin humaltuneet jyrsijät, toisiinsa törmäillen. Lihakset tuntuivat jännittyvän ja ote sylistä rinnalle jälleen nostetusta nyytistä kiristyi. Mitään selvää uhkaa ei näkynyt vai eikö sitä vain ymmärretty? Olisiko tässä kohta sännättävä karkuun? Toisaalta käsky pysyä vaunuissa oli ollut tiukka, mutta jos tuolla alhaalla nyt oli jokin konkreettinen vaara edessä, ei vaihtoehtoja ollut kuin pakeneminen. Mitään selvää päätöstä ei ehditty aikaansaada, kun säntäilevien ihmisten keskuudesta ajurinpenkille syöksähti tuttu hahmo selittämättä sen kummemmin tapahtumia, vain todeten sen mitä tarvitsi. Daliah oli oikeastaan pettynyt siitä, että musta haltia oli paennut, eikä tullut heidän mukaansa. Kysymyksiä olisi ollut aika liuta vailla vastauksia. Turhautuminen purettiin sitten ajurinpenkillä hevosia hoputtavaan nuorukaiseen. Tuskin he olivat saaneet viimeisetkin rakennukset taakseen kun vaunuissa istuva neito nojautui eteenpäin, ilme vakavana ja kasvot valkoisina. ”Miksi he olivat täällä?” Pidempää kysymystä ei tarvittu. Molemmat ymmärsivät varsin hyvin, kuinka vakavasta aiheesta oli kyse. Puoli vuotta oli tehty aktiivista unohtamis- ja haavojenparantamistyötä. Monta pitkää pimeää kuukautta Daliah oli viettänyt itselleen niin epäominaisessa sisäisessä kaaoksessa ja kaamoksessa, yrittäen päättää halusiko jatkaa enää olemassaoloaan ja jos halusi niin mistä syystä. Lopulta ajatukset taaksejääneestä elämästä ja uudesta mahdollisuudesta ja toivosta olivat tuoneet hänet hymyilevien joukkoon ja lopulta oma pieni prinsessa oli ollut viimeinen naula menneiden koettelemusten arkussa. Takaisin siihen apaattiseen masennukseen ei haluttu, mutta jo pelkkä noiden kahden tummanpuhuvan hahmon kohtaaminen oli ollut omiaan järkyttämään ajan kanssa rakennettua herkkää tasapainoa hänen sisällään. Vaunut syöksyivät nyt turvassa uteliaitten katseilta. Vauhti oli jotain aivan toista kuin mitä menomatkalla oli ollut. He kaikki halusivat pian takaisin huvilalle, joka oli ainakin tähän asti tuntunut täysin turvalliselta paikalta, jopa kodilta. ”Onkohan heitä lisää? Tiesitkö sinä tästä?” Kysymyksiä putoili tasaiseen tahtiin koko matkan ajan. aina välillä lasta yritettiin tyynnytellä puolihuomiossa, mutta vihreä katse pysyi tiukasti hevosissa ja niitä ohjastavassa nuoressa herrassa. ”Onko todella alkamassa uusi sota? Eikö taistelemisesta ole saatu jo kylliksi? Onko koko maailma menettänyt järkensä?”
|
|
|
Post by R.C. on Sept 7, 2008 11:27:45 GMT 3
Nuori velho oli vaikuttanut tavallistakin vakavammalta ja hiljaisemmalta aina kaupungista lähtien. Suu tiukkana viivana hän oli tuijottanut jonnekin kauas eteensä, hädin tuskin edes nähden koko tietä tai vaunuja vetävää valjakkoa. Mies olisi niin ikään halunnut esittää mustille haltioille kysymyksen jos toisenkin, jotka olivat väistämättä jääneet jäytämään levotonta mieltänsä. Kiperä tilanne oli kuitenkin kiitänyt ohitse ilman, että nuorukaisella olisi ollut siinä juuri sanansijaa. Yönkulkija ei ikimaailmassa olisi suostunut lähtemään päivänvalvojien matkaan, niin kauan kun muitakin teitä oli avoinna. Viimeiseen oljenkorteen toki tartuttiin, jos sellaista hukkuvalle tarjottiin, mutta luottamus lieni sittenkin jo liikaa pyydetty. Kukapa olisi tieten tahtoen halunnut astua allikkoon, jos oli juuri ojasta päässyt ylös? Neidon pukiessa huolensa sanoiksi havahtui poissaoleva herrakin viimein ajatuksistaan, ja käänsi päätään sen verran, että saattoi katsoa toista olkansa yli. Samalla hän nykäisi kevyesti ohjaksista ja hillitsi hevosia, jotta kavioiden kiireinen kopse ei olisi häirinnyt keskustelua. Kaunotar oli kysynyt samoista asioista, jotka häiritsivät parhaillaan nuorukaista itseäänkin. Velholla ei ollut antaa toiselle valmiita vastauksia, ja niinpä hänen ei auttanut muu kuin uumoilla ääneen, mitä tilanteesta oli mieltä. Tavanomaisesti mies olisi kai pitänyt moiset pohdinnat vain omana tietonaan, mutta tältä erää nuorta naista oli turha edes yrittää jättää pimentoon. ”En saanut tilaisuutta kysyä, mutta jos sota Kuun kansaa vastaan on todella syttymässä, en pitäisi tiedusteluyritystä kovinkaan yllättävänä. Mustien haltioiden lienee hyvä tietää jo etukäteen, mitä on tulossa.”, järkeili nuori herra väsyneellä äänellä. ”Kaiken lisäksi kaupunki sijaitsee melko lähellä merenrannikkoa, joten vakoojiin voi varmasti odottaa törmäävänsä täällä useammin kuin syvemmällä mantereella. Haltiat liikkuvat vaivihkaa, mutta kaikki tekevät joskus virheitä...” Nuorukainen vaikeni ja rypisti otsaansa. Hänestä tuntui vahvasti siltä, kuin jotain olennaista olisi jäänyt huomaamatta... Ehkä ennen kaikkea se läpitunkeva katse, jonka musta haltia oli luonut taannoin hälyä herättäneeseen nuoreen naiseen, askarrutti velhoa yhä vieläkin. Hän ei vain osannut sanoa, mistä tämä paha aavistus mahtoi olla peräisin. Olihan vallan mahdollista, että vanki oli tunnistanut toisen, mikäli neito oli oleskellut saarella pidempäänkin. Silti tilanteeseen tuntui liittyvän jotain enemmän... ”Mikä sitten on lopulta järkevää?”, hymähti velho hieman olkiaan kohauttaen, karistaen epäilykset hetkeksi harteiltaan. ”Maailma oli jo kerran hyvin lähellä joutua mustien haltioiden, tai ehkä pikemminkin heidän valtiaansa, hallintaan. Tähän lopputulokseen ei olisi vaadittu edes jumalattaren suopeutta, mikäli lordi olisi tyytynyt vähempään.” Nuorukainen piti sanoissaan pienen tauon, vilkaistakseen nopeasti neitoa takanaan. Hän jatkoi kuitenkin pian puhettaan, ohjatakseen toisen ajatukset pois mainitsemastaan henkilöstä. ”Mikä siis olisi kätevämpi tapa välttyä vastaavalta vaaralta, kuin pyyhkäistä koko viholliskansa viheliäisine saarineen kartalta?” Puoldemoni ei oikeastaan edes odottanut vastausta kysymykseensä. Hän huokaisi vain syvään ja hymyili hieman alakuloisesti, päätään pienesti puistellen. ”Eivät he ole hirviöiksi muuttuneet. Kaupunkilaiset vain pelkäävät ja surevat menetettyjä sukulaisiaan, ja pyrkivät turvaamaan tulevaisuutensa kuten parhaaksi katsovat. Omalla tavallaan he ajattelevat siis omaa parastaan, ja hakevat julmille teoilleen oikeutusta syystä mistä hyvänsä. Siksi reagointi mielipiteisiisi oli niin kiivasta. Kansojen välille syntynyt kuilu on liian syvä. Omatunnon ääni on tukahdutettava.”, viimeisteli Raymond juuri parahiksi puheensa, pysäyttäessään vaunut huvilan pihaan. Hän laski ohjakset käsistään kääntyäkseen hetkeksi kokonaan kaunottaren puoleen. Nuorukainen arveli vaikuttaneensa aiemmin kaupungissa sattuneessa kommelluksessa vihaisemmalta, kuin mitä neito olisi osakseen ansainnut. Viime aikoina jo tutummaksi tullut lempeys pehmensi jälleen hänen järkähtämättömiä piirteitään, miehen silmäillessä tovin takanaan istuvaa. ”Osasin jo etukäteen epäillä jonkin olevan vialla, mutta en arvannut tilanteen äityneen vielä näin pahaksi - pieni kivi on pistänyt liikkeelle nopeasti etenevän vyöryn. En olisi halunnut asettaa sinua tai lasta tarpeettomaan vaaraan, saati todistavan moista raakaa näkyä. Minun tässä kuuluisi olla pahoillani.”, totesi nuori herra anteeksipyytävästi, viitaten sanoineen kaunottaren taannoin kokemaan järkytykseen. ”Kaltaisesi henkilöt, jotka osaavat armahtaa ja tuntea myötätuntoa myös vihollistaan kohtaan, ovat tässä maailmassa valitettavan harvassa, mutta sitäkin kullanarvoisempia. Sillä niin kauan kun kostonhimo ja ennakkoluulot kukoistavat kansan keskuudessa, on rauhaa mahdoton rakentaa, ja sodat tulevat aina seuraamaan toisiaan.”, totesi puoldemoni varsin lopulliseen makuun, joko pessimistisesti tai hyvinkin realistisesti. Auttaessaan neitoa alas vaunuista hän katsoi kuitenkin vielä tarpeen rauhoitella toista: ”Älä huoli, Daliah. Jos kansa lähteekin sotaan, se ei tule koskettamaan teitä kahta, tai ketään koko huvilassa. Sybares on täältä tarpeeksi kaukana...”
Vaan jos huvila olikin tähän saakka vaikuttanut täysin turvalliselta paikalta, ei se tuntuisi siltä enää pitkään. Yön pimeinä tunteina raottui makuuhuoneen korkea ikkuna ääneti, ja pitkä varjo lankesi kuin varkain sievän kehdon ylle. Tummahipiäiset kädet kurottuivat nostamaan rauhassa uinunutta pienokaista, joka aavisti vaaran, havahtui ja alkoi hädissään parkua. Sieppaaja oli kuitenkin sukkela liikkeissään, ja ehti takaisin avoimelle akkunalle ennen kuin äitiparka ehti edes tajuta, mitä oli tapahtumassa. Viimeisen kerran hän käännähti toisen puoleen, kuin olisi tuntenut teostaan edes hitusen häpeää, ja yrittänyt täten selitellä itseään: ”Prinsessa kuuluu kansansa keskuuteen. Hänen paikkansa on Sybaresissa.” Näine sanoineen katosi musta haltia ulos pimeyteen, hervottomasti itkevä Acantha mukanaan.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Sept 8, 2008 19:14:22 GMT 3
Jos oli ääni, jonka havaitsemiseen nuorten äitein korvat herkistyvät tahtomattaan, se on oma lapsen ääni. Ei Acanthan tarvinnut päästää ilmoille kuin pieni vinkaisu, kun uinuvan neidon silmät jo raottuivat. Tuossa vaiheessa Daliah ei ollut vielä ympäröivästä maailmasta tietoinen, hän vain oli havahtunut hetkeksi hereille ja jos kaikki olisi ollut kuten tavallista, olisi hän toisessa hetkessä jo valunut takaisin pilvilinnoihin, mutta kaikki ei ollut kuten piti, jokin poikkesi nyt normaalista. Yhä puolitiedostamatta oikea käsi ojentui kohti kehtoa, asetellakseen peitettä paremmin lapsen ylle. Elettä seurasi havainto joka repäisi uneliaan tietoisuuden hetkessä kuluvaan hetkeen; lapsi ei ollut vuoteessaan. Daliah ponkaisi istumaan kuin salamaniskusta, vain todetakseen oikeasksi äskeisen epämääräisen mielikuvan. Samassa hetkessä hän tunsi voimakkaan ilmavirran kasvoillaan ja päätään kääntäessään hän näki tummanhahmon, joka sekunnin sadasosan vastasi kauhistuneeseen katseeseen ja katosi sitten yön pimeyteen. ”Ei… EIII!” Daliah kirkaisi ja syöksyi ikkunaan. Alhaalla maassa näkyi häilyvä varjo sylissään valkoisiinsa kääritty vauva Sanoja seurasi pelkkä huuto, se oli kova, korkea ja vertahyytävä ja täynnä tukahdutettua raivoa. Lyhyen harkinnan jälkeen suunnitelma seurata sieppaajaa samaa reittiä oli hylättävä, pudotus ikkunasta olisi tietänyt vähintään nyrjähtäneitä nilkkoja, pahimmillaan murtumia. Sen kummemmin välittämättä hyvistä tavoista tai harkitsematta järjestelmällisesti hän sitten syöksyi huoneen ovelle, repäisi sen auki ja kyyneleet silmiä kuumottaen lähti kompastellen juoksemaan kohti portaikkoa, missä muutama kynttilä loi lepattavaa loistettaan. Toinen käsi oli kohonnut suun suojaksi ja toinen tunnusteli hämärässä turvallista reittiä. Portaat Daliah lähinnä lensi alas, juuri ja juuri astuen muutamille askelmista. ”Takaisin! Tule takaisin!” Hän kirkui kiskoessaan ovea auki ja tuntiessaan kolean yön juoksemassa yöasuna toimineen alusmekon alle. Nyt Daliah juoksi. Hän ei koskaan eläissään ollut juossut noin. Hän juoksi kohti suuntaa, mihin tuo petollinen varjo oli kadonnut. Kädet kahmivat ilmaa samalla kun paljaat jalat kiisivät ääneti kostealla nurmella. uhat ja sata ajatusta pyöri päässä ja toisaalta hänen päänsä oli täysin tyhjä. Lapsi oli saatava takaisin. Lapsi oli viety ja se oli nyt löydettävä. Korvat äärimmilleen pinnistettynä yritettiin kuunnella jotain vihjettä, sitä mukaa kun jalat vain kiihdyttivät vauhtiaan. Mutta yö oli pimeä ja ensiluokkainen suoja sellaiselle, joka oli pimeässä tottunut liikkumaan. Daliah sen sijaan kompuroi useaan otteeseen, hän tunsi, että oikean jalan pohjaan oli ruhjoutunut poltteleva haava ja metsän reunan saavutettuaan olivat puiden matalimmat oksat repineet häntä kuin ruoskat. Lopulta edessä oli jotain, kivi tai kanto tai jokin, joka koitui juoksuaskelten kohtaloksi ja hätääntynyt äiti tuiskahti kosteaan aluskasvillisuuteen kasvot edellä. Lihakset olivat kaikki loppuun kulutetut, poskessa tykytti ja huulilla maistui metalliselle ja tahmealle. Itku purskahteli nyt avuttomana ja paljaat kädet takoivat maata alla. Hän makasi pitkään vatsallaan ja vain itki, ymmärtämättä täysin sitä, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Kaikki mitä yön pimeinä hetkinä oli tehty ja tapahtunut oli ollut vaiston viemää. Kuka tahansa samassa tilanteessa olisi toiminut samoin, mitään pahemmin harkitsematta. Nyt, yksin ja pimeässä, Daliah pääsi kertaamaan mitä oli tapahtunut ja esittämään tusinoittain äänettömiä kysymyksiä kohtalolle. Ja sitä mukaan kun kysymysten määrä kasvoi, lisääntyivät katkerat vastauksetkin. Ja lopulta, kohottautuessaan ylös pensaasta, jonka sylissä oli kamalaa maailmaa murehtinut, olivat kyyneleet loppuneet ja tilalla oli tuttu tunne, joka tosin vähäksi aikaa oli jo ehtinyt unohtua; hiljainen, kylmä raivo. Noina synkkinä hetkinä muotoutuneet ajatukset, päätelmät ja suunnitelmat pumppasivat nyt epätoivon sijaan adrenaliinia jokaiseen kohtaan nuoren neidon vartalossa. Kuin painajaisen riivattu haamu, hän käveli hitaasti ulos metsästä, takaisin huvilan pihapiiriin, missä pöllämystyneen näköinen rouva Martha tyttärineen seisoi lyhtyjensä valossa ja tuijotti pimeydestä saapuvaa. ”Pyhät jumalat! Mitä täällä on tapahtunut?” Päivitteli rouva. Ja yhteen ääneen tyttäret ihmettelivät verisen ja repaleisissa vaatteissa esiintyvän nuoren neidon kuntoa. Sanaa sanomatta Daliah astui ystäviensä ohi takaisin sisälle rakennukseen. Hänen päässään oli muotoutunut hyvin selvä suunnitelma ja se tulisi nyt pitämään. Lapsi oli menetetty nyt, mutta tarkassa tiedossa oli, mihin tyttö olisi matkalla ja sattumalta edeltävänä päivänä oli kuulunut ilmoitus siitä, että samaan paikkaan olisi matkalla soturi jos toinenkin. Ja Daliah aikoi olla mukana. Jos vielä edellisenä päivänä hän oli tuntenut myötätuntoa muutamaa sorrettua yksilöä kohtaan, oli tuollainen heikkous nyt tiessään. Hän kiipesi ääneti takaisin huoneeseensa ja kiskaisi vaatekomeron auki. Siellä, aivan korkeimman hyllyn perällä, oli sievästi laskostetut housut, jotka hän oli joskus löytänyt tallista. Ne olivat ruskeat ja karkeaa materiaalia, mutta antoivat mahdollisuuden aivan toisenlaiseen liikkumiseen kuin mitä hurjat määrät leninkikangasta. Kuin unessa hän veti housut ylleen ja mekon sijalle puki pitkähihaisen tunikan, joka tähän asti oli toiminut suojana koleita aamuja vastaan. Selkäänsä hän heitti jonkun viitan, mikä ensimmäisenä käteen osui. Hän lähtisi nyt ja pysähtyisi vasta Sybaresissa. Talliin pääseminen oli jo työn, pahimmasta järkytyksestä selvinnyt Martha oli jo hahmottanut mitä oli tapahtumassa ja mikä oli syy tähän yölliseen näytelmään. Ja kovaan ääneen hän yritti vaatia selityksiä. ”Anna olla. Minä menen, siitä ei ole epäilystä. Menen hakemaan tyttäreni pois siitä haisevasta porttolasta.” Daliah vain sihahti hampaidensa välistä, saaden kielenkäytöllään ja käytöksellään vanhemman naisen kauhistumaan entisestään. Tallista löytyi paksu, parkittu nahkaliivi, jonka Daliah vielä puki viittansa alle ja vyötti sen kireälle. Yhdeltä seinältä löytyivät niin satula kuin suitsetkin, jotka ehkä hiukan tottumattomasti paikalleen lopulta saatiin. Ja viimeisenä seinältä laskettiin alas miekka. Se oli yhden käden ase, joka ei tottuneen käsissä luultavasti painanut paljoakaan, mutta neidon ranteen se sai taipumaan. Ympärillä päivittelevän naislauman vastustuksesta huolimatta se sidottiin uumalle. Lisäturvaksi löydettiin vielä pienempi veitsi, ehkä jonkinlainen tikari, terävä kuin mikä ja ilkeällä tavalla kaareutuva. Vielä viimetekonaan ennen hevosen selkään hyppäämistä, Daliah sitoi hiuksensa kiinni niskaan, tiukalle poninhännälle, jonkin löytämänsä nahkaremmin avulla, ja täysin ilmeettä hän veti tikarin tupestaan ja sen kiiltävä terä yössä välähtäen antoi aseensa viiltää nopeasti niskassa, jättäen näin maahan jälkeensä kasan pitkiä vaaleita kutreja. Ja samassa hevonen laukkasi jo pimeyteen.
|
|
|
Post by R.C. on Sept 13, 2008 11:38:25 GMT 3
Mitä hyvänsä velho oli neidolle vakuutellutkin, ei ikävä aavistus suostunut jättämään häntä rauhaan. Sodan uhka yksin oli jo riittävä syy ruveta miettimään huvilan turvallisuutta, eikä nuori mies aikonut jättää mitään sattuman varaan. Tuona kohtalokkaana yönä, kuten usein aiemminkaan, ei puoliverinen saanut silmällistäkään unta, saati edes yrittänyt painaa päätään tyynyyn. Hämärän tunneilla hän istui yhä huoneessaan työpöytänsä ääressä, kaavailemassa yhtä jos toistakin loitsua, joilla suojaisi talon ja sitä ympäröivät maat mahdollisten vaarojen varalta. Pahaksi onneksi nuo huolella suunnitellut varotoimet olivat jo syntyessään myöhässä, mikä selvisi velholle vielä samalta istumalta. Nuoren äidin hätääntynyt kirkaisu oli ensimmäinen, ja kohta käytävästä kantautunut kuuluva ovenkolahdus toinen hälyttävä merkki ongelmista. Nuorukaisen ei tarvinnut kovin kauan kuulostella, kunnes hän syöksähti pystyyn ja pelmahti ulos huoneestaan, ehtien vain nipin napin nähdä portaikkoon katoavan neidon selän. Vaikutti turhalta yrittää kutsua kaunotarta, tai pyytää tätä selventämään tilannetta – mikään ei nyt tuntunut pysäyttävän nuorta naista. Ripein askelin lähti mieskin kiiruhtamaan kohti rappusia, tullakseen makuuhuoneen kohdalla vain toisiin aatoksiin. Hän päätti vilkaista vielä ohimennen sisään selällään retkottavasta ovesta, löytääkseen kukaties vihjeitä neidon äkilliseen hermostumiseen. Kehto oli tyhjillään ja korkea akkuna heilui avoimena huoneeseen puhaltavassa viimassa. Tuskinpa lapsi oli sentään kasvattanut siipiä selkäänsä ja karannut ikkunasta, vaikka polveutuikin lentokykyisestä olennosta. Alakerrasta kiirivät huudot takaisin tulemisesta viittasivat siis varmasti johonkuhun muuhun kuin pienokaiseen itseensä, eikä velhon tarvinnut pahemmin päätään rasittaa rajatakseen syyllisen ainoaan mahdolliseen ja oikeaan. Siinä silmänräpäyksessä hahmottui miehen mielessä vahva käsitys siitä, mitä oli tapahtunut, ja kenen toimesta, ja äkisti kaupungin tapahtumatkin avautuivat aivan uudessa valossa. Oliko hän siis pelastanut tuon kurjan vangin hengen vain, jotta haltia saattaisi varjostaa heitä huvilalle ja anastaa äidiltä tämän lapsen?! Kotvasen nuori herra näytti aivan siltä, kuin hän olisi saattanut räjähtää raivosta hetkellä millä hyvänsä. Ja jokin osa hänen sisimmässään tavallaan räjähtikin, kuohahti yli, antoi periksi ja paisui valtavalla vimmalla, täyttäen jokaisen sopukan jännittyneessä kehossaan. Nuorukaisen silmät leimahtivat kultaiseen hehkuun, ja hänen hiuksensa alkoivat väreillä kuin näkymättömässä ilmavirrassa. Hän tiedosti tulenpalavan kiireensä rynnätä metsään sieppaajan perään - kahdestakin syystä – eikä jäänyt enää hetkeksikään harkitsemaan vaihtoehtojaan. Mihin hyvänsä neito olikaan mennyt, sinne velho ei voinut seurata, mutta hän etsisi toisen myöhemmin käsiinsä. Tietoisuus siitä, että kaunotar oli toiminut ennemmin omin päin kuin turvautunut hänen apuunsa, oli kirvelevä isku puoldemonin itsetunnolle, ja sai hänen vihansa roihuamaan kahta kuumemmalla liekillä. Kamarasta kantautui voimakas jysähdys raivoisan takaa-ajajan oikaistua ikkunan kautta ja laskeuduttua suoraan huvilan takapihalle. Tästä ei ollutkaan enää pitkä matka metsänrajaan, johon haltian ja neidonkin oli täytynyt vain joitakin minuutteja takaperin kadota. Pian puut vilisivät jo nuorukaisen silmissä, kun hän raivasi säälimättä tietään halki risukoiden ja pöheikköjen, kilvan kehossaan tapahtuvan muutoksen kanssa. Hiljaa mielessään mies kiitti kaupunkilaisia, jotka olivat potkineet, hakanneet ja sivaltaneet terillään vankinsa verille, sillä näiden ruhjeiden ansiosta hän saattoi nyt vainuta suuntansa. Vaikka musta haltia liikkui pimeässä korvessa kuin kala vedessä, oli puoldemonillakin keinonsa pistää lisää vipinää kinttuihinsa. Varjopoluille hän ei voinut astua, sillä niin suurta suosiota ei pimeyden herra Infusco olisi pahaiselle päivänvalvojalle suonut, mutta saappaiden ratkettua halkinaisten kavioiden tieltä nopeutui synkän saalistajan vauhti huomattavasti. Kotvasen kuluttua hän ohitti kauemmas kaatuneen neidon, joka vaikutti vailla parempaa tietoa juosseen jo jonkin verran harhaan, jääden näin reilusti sivuun puoldemonin reitiltä. Nykyisessä tilassaan nuorukainen ei voinut pysähtyä saati tehdä toisesta tarkempaa selkoa. Tantereen tärinä ja ryske, jotka hänen hurjasta menostaan lähtivät, toivat mieleen lähinnä pelästyneen hirven, joka rymisteli sorkat tömisten pakoon. Se lienikin liki ainoa järjellinen selitys, jonka kuolevainen olisi vastaavassa tilanteessa voinut uhkaaville äänille keksiä. Nuorukainen ei ollut pitkiin aikoihin tuntenut oloaan yhtä eläväksi ja voimakkaaksi. Hänen näkönsä oli terävöitynyt, hajuaistinsa tarkentunut ja kuulonsa herkistynyt pedon vaiston herättyä horroksestaan. Vahva sydän hakkasi lihaksiin tasaisesti voimaa, joka suorastaan pakotti tarpeestaan purkautua. Luut ja jänteet olivat venyneet ja järjestyneet uudelleen tavalla, joka mahdollisti saalistajan vaivattoman etenemisen, ja jopa vähättelevän suhtautumisen tielle osuvia esteitä kohtaan. Hän saattoi jo miltei maistaa hurmeen karvaisen tuoksun kielellään, ja aavistaa vastustajansa kaikki heikkoudet. Mustan haltian saama etumatka ei nuorukaista niinkään huolettanut kuin tapa, jolla tuo vihulainen aikoi taittaa lopun matkaansa. Vielä kotvasen etäisyyttä kurottuaan alkoi hänen korviinsa kantautua vaimeaa lapsen vikinää, joka tuntui voimistuvan jokaisella harppauksella. Sieppaaja oli mitä ilmeisimmin pysähtynyt loivasti nousevan mäen harjalle, tai ainakin hiljentänyt hetkeksi vauhtiaan. Nuorukaisella ei moiseen ollut varaa, sillä hän arvasi jo vastustajansa aikeet. Suomuisten siipien humahtelu paljasti soturin nousseen fangornin satulaan, ja yrittävän jatkaa pakoaan ilmateitse. Tätä takaa-ajaja ei voinut missään nimessä sallia. Äkkijyrkän kielekkeen ja tumman, hitaasti kohoavan hahmon pilkottaessa jo puiden lomasta kiihdytti puoldemoni entisestään vauhtiaan, iski viimeiset tielleen eksyvät oksat päreiksi ja laskelmoi hetken sadasosassa tulevan lentoratansa. Siinä samassa peto olikin jo jyrkänteen harjalla, jossa se iski kavionsa vasten kalliota ja varasi niihin niin paljon voimaa, että ponnistus sai kielekkeen pian jälkeenpäin sortumaan. Valtava harppaus keräsi alleen kymmeniä metrejä, saalistajan ampaistessa kuin ohjus kohti loittonevaa ratsastajaa. Pelkkä hiuksenhieno suuntavirhe olisi voinut tehdä tyhjäksi hänen tarkoituksensa, mutta nykyisessä olomuodossaan nuori mies saattoi taipua ylivoimaisiltakin tuntuviin suorituksiin. Seuraavassa hetkessä puoldemoni iski kyntensä siivekkään reiteen, vetäen vauhdissa syvät, veriset rannut liskon kylkeen, ja ankkuroituen aivan sen satulan kupeeseen. Fangorn huojahti rajusti ja kirkaisi kivusta, joka kuulosti paljon suuremmalta, mitä viiltohaavojen olisi voinut olettaa tuottavan. Todellisuudessa hyökkääjä oli pelkällä kosketuksellaan pistänyt liskoraukan jokaisen hermosolun huutamaan tuskasta. Musta haltia käännähti yllättyneenä ympäri, kuviteltuaan jo selvinneensä pahimmasta. Hän aikoi vetäistä esiin katanansa, karistaakseen ylimääräisen lastin ratsunsa kimpusta, mutta muriseva varoitus sai miehen toisiin aatoksiin: ”Laskeudu tai räjäytän fangornisi tajunnan. Putoat maahan tavalla tai toisella.” Yönkulkija irvisti vastahakoisesti, mutta antoi kouristelevalle liskolle merkin palata takaisin kamaralle. Kovissa kivuissa ja krampeissa kiemurtelevan siivekkään suorittaessa vielä kömpelöä hätälaskuaan hän pudottautui kuitenkin nopeasti sen selästä, vetääkseen vain pedonkin taas peräänsä. Musta haltia ymmärsi, ettei hän karistaisi olentoa juosten kannoiltaan, niinpä hän seisahtui ja käännähti jonkin matkan päässä kohtaamaan tuon kammottavan hirviön, katanansa paljastettuna ja pelosta vaiennut pienokainen kainalossaan. Sieppaajalle oli myönnettävä täydet pisteet rohkeudestaan. Olihan hänen vastustajansa varsin pelottava ilmestys helvetin pätsien tavoin hehkuvine silmineen ja sarvineen, jotka kaareutuivat käyrinä ja julmina eteensä. Niskaan asti ulottuva harjas hulmusi kuin hurmeinen myrsky ja monta nikamaa pitkä, tuuhea häntä viuhtoi vihaisesti puolelta toiselle. Leukaperät olivat venyneet ja nenänvarsi työntynyt poskiluiden kera ulkonevaksi, petomaiseksi kuonoksi, joka kätki kitaansa joukon veitsenteräviä hampaita. Kynnekkään kädet avautuivat ja puristuivat vuoroin nyrkkeihin ja kookkaat kaviot tapailivat tannerta maata tärisyttäen. Hirviö näytti vähintään kahden miehen kokoiselta, ja puolentoista haltian pituiselta. Verenhimoinen aura hyökyi kuin paineaalto vihollisensa ylitse, painaen tämän henkisesti kanveesiin. ’Haluan maistaa hänen suloista tuskaansa, pistää hänet todella kärsimään ja märehtiä kivullaan.’, vaati kylmä ääni nuorukaisen sisimmässä, mutta hän malttoi mielensä. Lapsi oli lopulta ainoa asia, mikä pidätteli petoa yhä aloillaan, ja tämän tuntui musta haltiakin hyvin tiedostavan. ”Prinsessa kuuluu kansansa keskuuteen! Hän saa Sybaresissa kunnollisen kasvatuksen!”, koetti tummahipiäinen soturi turhaan vedota, arvioituaan mahdollisuutensa hyvin minimaalisiksi. ”Ei, hän kuuluu äidilleen.” ”Et voi viedä meiltä viimeistä toivoa! Prinsessasta on tuleva valtiatar herransa tilalle.” ”Jospa laskisit lapsen johonkin turvaan. Tuollainen pakoilu on kovin säälittävää. Et kai halua pikku prinsessan vahingoittuvan?” ’Tapan teidät molemmat, hyvin hitaasti... ja sitten äidin.’ Musta haltia tuijotti tovin hämillään hirviötä ja lasta, kuin uskomatta korviaan. Lopulta hän ryhdistäytyi ja perääntyi muutamia askelia, asetellakseen kallisarvoisen nyytin läheiseen kannonhankaan suojaan. ’Oletko tosissasi?’ Puoldemoni nyökkäsi tyytyväisesti, antaen suupieltensä vetäytyä hetkeksi terävien hammasrivien editse. ’Voin tehdä nyt mitä tahansa, säälittävä olento. Muutos on hallitsematon. Kuolette kaikki. Joka ikinen.’ ”En anna sinun tehdä sitä!”, karjaisi musta haltia vihoviimeisessä urheuden puuskassaan, syöksyen miekkansa tanassa kohti vihollistaan. Kaksintaistelu oli nopeasti ohitse. Voittajaksi selviytynyt antoi vastustajansa retkahtaa vetelänä maahan, ja käänsi huomionsa pienokaisen puoleen. Hän kuroi välimatkan puun juurelle ja kumartui nostamaan lapsen käsivarrelleen. Siinä samassa Acantha hätääntyi ja alkoi taas itkeä, saaden kantajansa hätkähtämään heiveröisen äänensä voimalla. ”Olen pahoillani että säikäytin sinut, pikkuinen.”, huokaisi puoliverinen rahisevalla äänellä, istuutuen hetkeksi alas sammalmättäälle. ”Huolestuin aika tavalla, kun katosit.”, hän selitti lempeällä, vaikkakin aavistuksen murisevalla äänellä. Raymond tiesi tytön näkevän pimeydessä paljon tarkemmin kuin tavallinen ihminen. Vai olikohan äiti itse huomannut, että hänen lapsensa silmillä oli toisinaan taipumusta kiilua pimeässä? ”Taidan näyttää aika rumalta, vai mitä...?”, hän hymähti keinutellessaan pientä nyyttiä rauhoittavasti sylissään. ”Meissä kahdessa on jotakin samaa, ja silti olemme aivan erilaisia. Sinusta ei koskaan tule tällaista kammotusta. Kasvat vähintään yhtä kauniiksi kuin äitisi.” Vähitellen vauvan säikähdys tuntui menevän ohitse, tämän tajutessa selvästi puhujan hyvän tarkoituksen. Acantha nikotteli vielä kerran tai pari, kunnes jäi tapittamaan ihmeissään yllään häälyvää, sarvekasta otusta. Peto koetti olla hymyilemättä liian avoimesti, jotta ei olisi pelästyttänyt pienokaista uudestaan. ”Kaikki on hyvin, kultapieni. Vien sinut takaisin kotiisi. Äitisi on varmasti yhä suunniltaan huolesta...”, hän tyynnytteli lasta vielä kavioilleen noustessaan ja kartoittaessaan pikaisesti ympäristöään. Mäen juurella metsä näytti hieman harvenevan, mikä viittasi yleiseen väylään. Tie sopi hyvin hänen tarkoitukseensa. Suunnan selvittyä puoldemoni palasi takaisin sieppaajan luo ja tarttui tiedotonta miestä toisesta jalasta, lähtien raahaamaan tätä perässään. Hän halusi ehtiä mahdollisimman pian tasaiselle maalle, jota pitkin taivaltaen metsän rasahtelu ei pelottaisi pienokaista, ja soisi vanginkin pysyä edes suurin piirtein yhtenä kappaleena, kun miehen pää ei osuisi jok’ikiseen kiveen ja kantoon matkan varrella. Väylälle päästyään päätti Raymond vielä pikaisesti tarkistaa kunkin osapuolen kunnon. Hän havaitsi, ettei kehonsa ollut vieläkään lähtenyt palautumaan entiselleen. Pedon sydän hakkasi yhä liian vihaisesti, eikä veressä kuohuva adrenaliini haihtunut kovin herkästi. Perillä huvilalla muutos olisi mitä luultavimmin mennyt jo ohitse. Niinpä hirviö lähti verkkaisesti noudattelemaan hämärää ja autiota metsätietä, hyräillen samalla ajatuksissaan kappaleita vanhasta kehtolaulusta, jota muisti joskus kauan sitten pojalleen laulaneensa:
’Hyssh, hyssh, hiljaa yössä heinäsirkat sirittää kuusen latvas’ kottarainen kehtolaulus’ kujertaa
Hyssh, hyssh, hiljalleen kultapieni silmät sulkee tarttuu käteen Kuutamoisen unten maille kanssaan kulkee
Hyssh, hyssh, haaveissansa paimen lasta leikittää aamun tullen suukoillansa äiti rakas herättää...’
Acantha tuntui pitävän lorusta, vaikka kuulikin sen hieman tavallisuudesta poikkeavalla tavalla. Pienokainen tuhahti vaimeasti ja alkoi räpytellä luomiaan lähestyvän unen edellä. Nukuttajan ajatus katkesi kuitenkin äkisti hänen tavoittaessaan voimistuvan kavioiden kopseen edestään. Joku ratsasti kuin tuulispää tähän aikaan yöstä ja lähes täydellisessä pimeydessä? Puoldemoni jähmettyi paikoilleen ja painui hieman kumarampaan. Oli myöhäistä yrittää enää väistää tulijaa, ja toisaalta, miksipä kokoisensa olennon olisi tarvinnutkaan? Hirviö arveli hurjalla olemuksellaan pelottavansa ratsastajan matkoihinsa, eikä ollutkaan tässä aivan väärässä. Kovaan kyytiin raipattu ratsu järkyttyi vähintään pahanpäiväisesti erottaessaan tiellä kuin valtavaa sutta muistuttavan olennon. Paljon muuta ei puoldemonista voinutkaan sysipimeällä väylällä hahmottaa, kuin vääristyneet ääriviivat, tähtien valossa välkkyvät sarvet sekä teräväpiirteiset, kultaista tulta leimuavat silmät. Tämä riitti kuitenkin hevoselle, joka karkasi kauhusta hirnahtaen takajaloilleen, kieltäytyen ehdottomasti jatkamasta enää metriäkään pidemmälle. Elikon elämöinti herätti tietenkin taas pienokaisen, joka alkoi vingahdella tyytymättömästi vasten puoldemonin vereen tahriutunutta rintaa. Osa fangornin vuodattamasta verestä oli tarttunut myös lapsen hohtavanvalkoisiin kapaloihin. Tältä erää puoldemonilla ei kuitenkaan ollut aikaa hyssyttelyyn, sillä hän kuvitteli tunnistaneensa eteensä osuneen muukalaisen. Saattoiko tämä todella olla sama kaunotar, kultaiset hiuksensa noin lyhyinä, kummallisiin vetimiin sonnustautuneena ja miehen käteen taottu miekka kupeellaan? Pedon vainu ei pettänyt tälläkään kertaa. Näkihän Raymond nuoren neidon selvästi, mutta hän tiesi myös, ettei ratsastaja voinut hahmottaa häntä kovinkaan tarkasti. Etenkään, jos kaunottaren heikohko näkö oli yhä entisellään. Acantha oli kuitenkin kavaltanut jo läsnäolonsa, joten nuori äiti tajuaisi varmasti pian lapsensa olevan hirviön hallussa. Hämmentynyt puoldemoni katsahti vuoroin pienokaista ja toista. Pedolla ei ollut aavistustakaan siitä, miten menetellä, tai mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan...
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Sept 13, 2008 22:08:16 GMT 3
Yö ympärillä tuntui kylmemmältä kuin se todella varmasti olikaan. Syy tähän oli luultavasti valtava tunnemyrsky, hirmumyrsky. Daliah kuvitteli uudestaan ja uudestaan mielessään päivän näytelmän ja puri huulensa verille katumuksesta. Miksi ihmeessä piti tuntea empatiaa mitään kohtaan? Mitä järkeä oli anteeksiannossa ja hyväntahtoisuudessa, kun siinä tuntui vain saavan nenilleen? Kyllähän elämä oli tähän asti yrittänyt kouluttaa lastaan, mutta ei paksujen vaaleiden kutrien alle olleet järkevät ajatukset mahtuneet. No nyt ei enää ollut hiuksia päätä pehmentämässä. Siinä syöksyessään yön läpi, tyttärensä surkea itku korvissaan, Daliah kuvitteli tuntevansa elämänsä ensimmäisen selväjärkisen hetken; maailmahan oli tyhjä ja turta, vailla mitään oikeudenmukaisuutta. Täällä pärjäsivät vain ne, jotka ajattelivat itseään ja omaa parastaan. Katkera myrkky kihisi suonissa synkkien ajatusten korventaessa tajuntaa. Ratsastaminen itsessään ei ollut täysi itsestäänselvyys ja tarve keskittyä tähän urheilusuoritukseen oli omiaan pitämään nuoren mielen käsillä olevassa hetkessä, sen sijaan, että neito oli täysin hukuttautunut omaan vihaansa ja surkeuteensa. Ehkä syy oli hevosen, ehkä raikkaan yöilman, ehkä pikkuhiljaa rauhoittuvan tunnekuohun, mutta hitaasti alkoi hahmottua havainto siitä, ettei selkeää päämäärää oikeastaan ollut. Ehkä yksi virsta olisi riittänyt ja hevosen hurjaa laukkaa olisi alettu pidätellä. Jokainen tämän nuoren huimapään tuntenut tiesi hänen olevan kykeneväinen mitä monimutkaisempaan järkeilyyn, mutta ehkä jopa hän olisi lopulta ymmärtänyt suunnitellun syöksymisen suin päin sotimaan täysin absurdiksi. Mitä nuori piikalikka, jota viimeinen vuosi oli hemmoteltu vaikka millaisissa palatseissa, olisi rintamalla osannut tehdä muuta kuin nyyhkyttää? Näin pitkälle eivät aatokset kumminkaan koskaan ehtineet, ainoastaan epäilyksen tasolle; muutamaan mutristukseen kasvoilla ja epätoivoiseen hengähdykseen, kun ratsu päätikin karata takajaloilleen. Daliah ei ehtinyt juurikaan reagoimaan. Hän ei ollut tottunut muutenkaan käsittelemään tämän kaliiberin eläimiä, nuoruudessa ratsuna oli käynyt kylän äärimmäisen lauhkea työjuhta, joka tuskin jaksoi puron yli loikata. Nyt villisti lähinnä kirkuva eläin heittäytyi täysin vauhkoksi ja silmät pyörien helposti pudotti selästään kaiken auktoriteettinsa menettäneen ratsastajan paiskaten tämän tielle ja karaten itse takaisin suuntaan, josta he olivat tulleet. Olisi ollut täysin toivotonta yrittää huutaa eläintä takaisin, sellaisella kiireellä se katosi pimeyteen. Iskeytyminen maahan sai ilman karkaamaan keuhkoista ja pään osumaan sellaisella voimalla maahan, että lyhyen hetken koko maailma tuntui lipuvan utuun. Tähtikirkas yö alkoi kieppua villisti ja korvissa suhissut tuuli vaimeni kummalliseksi ulinaksi. Äänen kumminkin rikkoi luultavasti se ainoa asia, joka saattoi tunkeutua läpi häiriötekijästä; lapsen itku. Ja vieläpä aivan tietyn lapsen. Ripeästi, vaikkakin ääneen voihkaisten, Daliah kierähti jaloilleen. Oikea käsi roikkui hervottomana kyljen vierellä, ja oikea poski oli turvoksissa. Suussa maistui veri. Hänen oli täytynyt puraista kieleensä ja pahasti osuessaan maahan, sillä nielu tuntui täyttyvän kuumasta nesteestä hetkessä, eikä ollut muuta mahdollisuutta kuin sylkäistä suu tyhjäksi, jotta hengittäminen onnistuisi. ”Acantha…?” Daliah kysyi hapuilevalla, korahtavalla äänellä, samalla kun vasen käsi yritti varjostaa silmiä, mistä tosin pimeässä tuskin oli sanottavaa hyötyä. Kuu ei ollut täysi, eikä siis täydessä voimassaan, joten valo oli niukasti ja sekin paistoi edestäpäin, eikä suinkaan avuliaasti selän takaa. Hevonen oli varmasti säikähtänyt jotain ja tuo uhka alkoi hitaasti hahmottua tiellä. Ensin möhkäleenä, jonka ääriviivat vain erottuivat hieman muuta ympäristöä hopeaisimpina ja erittäin epämääräisinä. Sitten, ehkä kyseessä olivat enemmän mielikuvituksen suomat mahdollisuudet, kuin suora aistihavainto, alkoi tuossa esteessä erottua valkoinen läiskä, jonka suunnalta kuului katkonainen, kutsuva ääni. Se oli ensin ainoa asia, minkä hätääntynyt äiti ymmärsi. Tahaton askel ja tukahtunut parkaisu ääntä kohden, mutta liike keskeytyi kuin seinään. Jos ensin Daliah olikin ymmärtänyt vain tyttärensä äänen ja tämän selkeän lähellä olon, alkoi nyt pimeässä erottua jotain muutakin. Ensin hän kuvitteli kivun ja verenhukan jo sumentaneen pään kokonaan, sitten havaittu pelottava näky alkoi tuntua entistä todemmalta. Tuossa oli joku… jokin… jotain? Jotain suurta, jonka läsnäolo tuntui kummallisena värähtelynä ympäröivässä ilmassa. Se oli jotain niin suurta, että lapsen itku tuntui kulkeutuvan ainoastaan yhteen suuntaan, sillä tuo jokin kävi kuin äänen imaisevasta muurista. Kylmät aallot juoksivat joka puolella kehoa ja epätoivo alkoi nostaa päätään. Miksi tässä oli käynyt näin? Mustahaltian kourista tuon epämääräisen uhkan kynsiin. Voi lapsiparkaa… Mieli olisi tehnyt vain juosta olennon tykö, riuhtaista lapsi häneltä ja pinkaista karkuun, mutta ajatus oli mahdoton. Daliah ei olisi juossut muutamaa askelta kauemmas ja millä ihmeellä hän olisi pienokaisensa ryöstänyt tältä nimettömältä uhkalta saattamatta lasta itseään suureen vaaraan. ”Anna…” Daliah pyyhkäisi hihaansa suusta valuneen veren ja ojensi tervettä kättään kohti möhkälettä. Ääni värisi ja koko keho tuntui kuin paikoilleen naulatulta. Jo pelkän yhden sanan muodostaminen oli vaatinut niin suurta voimien ja rohkeuden ponnistusta, että se tuntui lähinnä huimaavalta. ”Anna...” Hän toisti hiukan varmemmin nyt kun suu oli vielä tyhjä. Lause olisi jatkunutkin, ellei neito olisi tuolla hetkellä kohottanut päätään, etsiäkseen tuntemattoman olennon katseen, ja vasta silloin hän erotti pimeässä hehkuvat kirkkaan keltaiset silmät, kuin kekäleet. Jos kehossa oli jo hetken ollut liikettä, se jähmettyi jälleen aloilleen ja äsken anoviksi käyneet silmät siristyivät nyt epätoivoiseen yritykseen nähdä paremmin. Ehkä se oli hänen kolahtanut päänsä, joka nyt temppuili, ehkä tajunta hämärtyisi juuri seuraavassa hetkessä, mutta aivan varmasti tilanteessa oli kaikesta huolimatta jotain tuttua. Ohikiitävän hetken hän tuhlasi muistin pinnistämiseen ja epätoivon hetkellä tuokin taisi riittää ja mieleen palasi kuva: ensimmäiset hetket huvilassa, kellarin oviaukko ja kynttilän valo, kauan sitten talvella. Samanlainen luonnoton katse, joka oli ainoa hämärässä selvästi erottuva piirre. Toki selviä fyysisiä eroja oli, niitä oli liikaa, jotta havainto voisi olla vedenpitävä. Edelliset silmät olivat kuuluneet varsin solakkavartaloiselle nuorukaiselle ja nämä kuuluivat jollekin, minkä kokoista ei luultavasti esiintynyt kuin pahimmissa painajaisissa. Panokset olivat joka tapauksessa liian korkeat. Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin lähestyä tuota järkälettä ja rukoilla. Lyhyen hetken mielessä kävi tarttua uumalle sidottuun aseeseen, mutta siitä olisi ollut yhtä suurta hyötyä kuin hammastikusta, sillä kun käyttäjällä olisi ollut vain huonompi kätensä käytössään ja vastustajana se mitä oli, ajatus oli silkkaa itsemurhaa. Ehkä diplomaattisin keinoin olisi sittenkin ollut mahdollista saada jotain aikaan, sen sijaan, että aloittaisi tuhoon tuomitun taistelun. Suun tyhjäksi nielaiseminen vei puhekyvyn hetkeksi mukanaan, sillä paksu veri tuntui tukehduttavalta ja turruttavalta. Toisaalta tuskin tarvetta sanoille olisi ollutkaan, eiköhän asettelu ollut jo molemmille osapuolille selvä. Uusi varovainen askel toi kalman kalpean nuoren naisen lähemmäksi epämääräistä vastustajaansa, toinen haparoiva samanlainen meinasi horjuttaa hänen tasapainoaan kohtalokkaasti, mutta sen muutaman korjaavan askeleen siivin, hän saapuikin jo melkeinpä kiinni nimettömään vastustajaan ja lapsen valkoisen kapalon sisään oli mahdollista jo nähdä. ”Shhh… Älähän nyt, pikku prinsessa…” Karkasi halkeilleilta huulilta, ennen kuin Daliah edes ymmärsi huomionsa herpaantuneen järkähtämättömästä vastuksesta palkintoon. Elettiin kohtalon hetkiä. Jos tuo jokin todella aikoi karata eteensä ilmaantuneen, haamuksi käyneen naisen kimppuun, olisi tilaisuus tässä ja nyt. Henkeään pidätellen Daliah kohotti jälleen katseensa ja nyt oli pään käännyttävä reippaasti siinä mukana, niin lähelle tätä häntä itseään huomattavasti suurempaa hän oli saapunut. Henkeään pidätellen epätoivoinen äiti vastasi veret seisauttavaan katseeseen, nyt ehkä juuri ja juuri hahmottaen joitain muitakin epämääräisiä piirteitä pimeässä. Nuoreen elämään oli ehtinyt mahtua monta todella pitkää tovia, mutta tämä oli luultavasti pisimpiä niistä. Vaikka sydän todellisuudessa hakkasikin niin lujaa, että lyönnit sulautuivat jo toisiinsa, tuntuivat ne koko maailman mukana hidastuneen harvoiksi pamahduksiksi. Ja lopulta, kun jälleen oli mahdollista tehdä ele, veti Daliah keuhkonsa niin voimalla täyteen, että veri hänen kurkussaan korisi. Mutta edes nesteen metallisen karvas haju, ei pystynyt täysin tuhoamaan heikentyneen näkökyvyn voimistamia muita aisteja, jotka riittivät kertomaan aivan tarpeeksi todistaakseen sen mikä epäluuloisena arvauksena oli mieleen hiipinyt. ”Luojain kiitos se olet sinä…” Terve, vasen käsi kohosi ottamaan tukea jostain, ilmeisesti samasta käsivarresta, joka kannatteli lastakin, eikä hetkeäkään liian myöhään, sillä viimeinenkin adrenaliinin pumppaama voimanhäivä katosi kovia kokeneesta pienestä kehosta sillä hetkellä, eivätkä lihakset enää jaksaneet kannatella itseään.
|
|
|
Post by R.C. on Sept 17, 2008 18:47:49 GMT 3
Ratsastajan raju mätkähtäminen maahan sai pedon perääntymään kavionmitan taaksepäin, sen aistiessa elävästi kuolevaisen kivun. Nuorukainen koki vastenmielisyyttä toisen tuskan vuoksi tuntemaansa mielihyvää kohtaan, sillä hän tiesi sen olevan sairasta ja väärin - pelkän kieroutuneen kehonsa tuotosta. Silti puoliverinen ei voinut estää ajatuksiaan ja mielihalujaan harhailemasta ristiin. Yhtäältä hän halusi syöksyä auttamaan loukkaantunutta nuorta naista, ja toisaalta ei voinut edes ääneen puhua pelätessään paljastuvansa. Suunnaton häpeä täytti hirviön vimmatusti takovan sydämen. Kuinka kammottavalta hänen täytyikään näyttää toisen silmissä, niin ruokottoman rumalta ja ilkeältä! Puoldemoni kuvitteli jo karkaavansa takaisin metsään ja piiloutuvansa pimeyteen, mutta ei sittenkään tohtinut jättää neitoa siihen oman onnensa nojaan. Ties vaikka toinen oli pudotessaan murtanut niskansa ja teki jo kuolemaa? Kohta korviinsa kantautunut kysyvä korahdus varmisti kaunottaren olevan edes jotakuinkin kunnossa ja tajuissaan. Raymond huokaisi hiljaa helpotuksesta. Hän harkitsi laskevansa lapsen maahan toisen haettavaksi, livahtaakseen itse vähin äänin pois paikalta. Tällöin pedon katse tapasi taas mustan haltian, joka makasi yhä tajuttomana kavioidensa juuressa. Kuinkahan vihainen, nuori äiti suhtautuisi pienokaisensa sieppaajaan, mikäli huomaisi tämän olevan vielä elossa? Liekö tarmonpesä karkaisi sillä sekunnilla muukalaisen kimppuun, kostaakseen tälle kataluudestaan? Puoldemoni pälyili vuoroin vaaleaverikön karskia olemusta ja yönkulkijaa, vain myöntääkseen itselleen, ettei voinut olla asiasta aivan varma. Vanki olisi varmasti viisaampaa ottaa mukaan... Epäröinti oli maksanut hirviölle kosolti kallista aikaa. Acanthakin oli alkanut taas hervottomasti itkeä, mikä hämmensi nuorukaisen mieltä entisestään. Ei kai pieni tyttö vain vaistonnut hänen nurinkurisia tuntemuksiaan? ’En tarkoittanut mitään pahaa...’ Samassa vaivaantunut ajatus kuitenkin herpaantui pedon havaittua joutuneensa nuoren neidon huomion kiintopisteeksi. Kaunottaren katseessa kuultava pelko ja epätoivo olivat kuin isku vasten puoliverisen vääristyneitä kasvoja. Hirviö jähmettyi ja jännittyi niille sijoilleen, vaikka pitkänhuiskea häntä jatkoikin vielä levotonta liikerataansa. Hengitystiheys oli kasvanut siihen pisteeseen, että ilma karkasi ajoittain kuuluvina puuskahduksina väräjävistä sieraimistaan. Sekunnin murto-osaksi peto pisti taas merkille neidon kupeella roikkuvan miekan, ja sen tuuhea harjas pörhistyi haastavasti. Aikoiko toinen käytellä kömpelöä asettaan? Tai pistää häntä hihanvarteen piilotetulla tikarilla? Synkät kuvitelmat saivat nuorukaisen nenänvarren nykimään, ja toviksi varjot saartoivat hänen villisti tykyttävän sydämensä. ’Pyydän, Daliah, ethän vihaa tai halveksu minua. En kestäisi sitä... en sinulta. Haluan vain suojella...’ ’...ja satuttaa sinua, kultaseni.’ ’Peräänny, ole kiltti. Et ymmärrä kuinka suureen vaaraan itsesi asetat!’ Raymond tiesi turhankin hyvin, ettei kyseinen nuori äiti kääntyisi tai juoksisi pakoon niin kauan, kun tyttärensä olisi hänen hallussaan. Liikkeelle lähteneen neidon uhkarohkeus tuli nuorukaiselle silti melkoisena järkytyksenä. Puoldemoni paloi toivottomasta tarpeesta astua taaksepäin, toisen tavoittamattomiin, mutta ei silti saanut kavioitaan irti maasta. ’Pysähdy! Älä tule lähemmäs! En halua sinun näkevän minua tällaisena.’, hän aneli voimattomin ajatuksin mielessään, jääden kuin lumoutuneena tuijottamaan kaunottaren itsepintaista etenemistä, yksi hutera askel kerrallaan. Puoliverisen sisäinen kamppailu paisui kaiken aikaa, ja ahdistus kävi yhä raastavammaksi. Hän yritti karkottaa toisen kauemmas matalalla murinallaan, joka kuulosti lähinnä pelokkaalta yninältä. Lopulta epäpyhän olennon olikin jo liian myöhäistä paeta, nuoren naisen ollessa perillä. Acantha vaikutti viimein tyyntyvän ja vastaavan toisen hyssyttelyyn pienellä, sievällä hymyllä. Oman äidin läheisyys oli pienokaiselle sittenkin tärkeintä. Hirviö oli hiirenhiljaa eikä uskaltanut enää värähtääkään, peläten säikyttävänsä neidon ja ajavansa tämän epätoivoisiin tekoihin. Puoldemoni saattoi hermostuksissaan tuskin hengittää, odottaessaan toisen tulkintaa tilanteesta. Olosuhteet ja ennusteet olivat kovin heikot hänen kannaltaan. Katseiden kohdatessa aika tuntui toviksi pysähtyvän. Häpeän kyyneleet ehtivät vain kotvasen kimaltaa pedon sielunpeilien syrjällä, kunnes kultaisten silmien hehku haihdutti ne tiehensä. ”Luojain kiitos se olet sinä…”, lankesivat sanat kuin kauan haikailtu synninpäästö nuorukaisen tietoisuuteen, samalla kun uupunut neito sortui hänen käsivartensa varaan. Tuntui kuin äärimmilleen pingotettu lanka olisi katkennut Raymondin sisimmässä. Kankea ryhti antoi periksi ja peto lyyhistyi vaimeasti uikuttaen toisen polvensa varaan, kohottaen myös vapaan kätensä kaunotarta tukemaan, ja lunastaen tämän kivun itselleen. Ruma salaisuus oli rauennut; Nuorukainen oli yhtä aikaa sekä suunnattoman helpottunut että häkeltynyt. Hän saattoi tuskin vieläkään uskoa tai sulattaa kuulemaansa. Tämä kaikki oli aivan liikaa, liian odottamatonta. Tunteiden kirjo oli pakahduttava. Raymond ei pystynyt käsittelemään tilannetta tässä ja nyt, neidon läsnäollessa. Oli päästävä hauduttelemaan asioita omassa rauhassaan... ’Nuku nyt, Daliah, kun kaikki on hyvin... nuku vain, sillä olet tehnyt riittävästi.’, kuiskasi velho hiljaa ajatuksineen, vaivuttaen toisen vähitellen uneen...
Aamun valjetessa saattoi neito havaita heräävänsä omassa sängyssään, toinen kätensä lastoitettuna ja lapsi turvallisesti kehdossaan. Eipä aikaakaan kun palvelusväkikin hyöri taas hyväntuulisesti vuoteen ympärillä, tarjoten emännälle sekä aamiaista että tietoja edellisyön tapahtumista. Piiat kertoivat perheen nousseen kiireesti vaunuihin ja lähteneen neidon perään, kun tämän vauhkoontunut ratsu oli palannut yksin huvilalle. Kaunotar oli kuulemma tavoitettu maantien varresta vain neljännesvirstan päässä huvilasta. Ihmeellisintä kaikessa lieni se, kuinka kadonnut pienokainen oli nukkunut tyytyväisenä äitinsä rinnalla! ”Olen kyllä ihan varma, että näin siellä tiellä teidän kahden lisäksi jotain muutakin. Se oli kuin valtava susi, joka syöksyi lähestyvien lyhtyjemme edeltä metsään. Hevosetkin haistoivat sen viipyvän läsnäolon ja kävivät oitis levottomiksi!”, supisi neidon puoleen kumartunut nuorempi sisaruksista silmät ymmyrkäisinä. ”Noh noh, Rowenna, älähän pelottele emäntää moisilla kummitusjutuilla.”, nuhteli Martha tytärtään. ”Hän on varmasti kokenut jo riittävästi järkytyksiä yhdelle eliniälle, lapsiraukasta nyt puhumattakaan. Kuka kurja voi olla niin julma, että vie viattoman lapsen vuoteestaan?”, siunaili vanhus päätään puistellen, kunnes katsahti neitoa ja vaihtoi pikaisesti puheenaihetta: ”Kukaan ei ole nähnyt nuorta herraakaan sitten eilisillan. Hän on sulkeutunut huoneeseensa eikä suostu millään tulemaan ulos, saati laskemaan ketään sisään. Mikähän siihenkin mieheen on taas mennyt?”, puuskahti Martha silmiään pyöräyttäen.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Sept 22, 2008 23:28:41 GMT 3
Aamun ensimmäinen tuntemus oli jonkinlainen etäinen paineen ja jomotuksen tunne olkapäässä. Heti pian tuntui leuka jotenkin turtuneelta ja kieli paksulta ja puiselta. Sen kummempaa oli turha yrittää tunnustella, sillä ensimmäinen hutera ajatus oli jo herännyt ja sen voimasta nukkunut ponkaisi istuvaan asentoon. Vihreä katse lähes hurjistuneen Daliah lakaisi ympäristöään pää villisti pyörien. Ajatus oli ollut lyhyt, mutta ytimekäs; Acantha. Onneksi kaivattu kohde löytyi melkein samassa hetkessä. Nukkuvan lapsen rekisteröidessään, antoi mieli sijaa muillekin havainnoille, joista ensimmäinen oli rajua liikettä seurannut vihlaisu olkapäässä. Samassa hetkessä hänet jo painettiin tyynnytellen takaisin vuoteelle. Rouva Marthan katse oli samaan aikaan huolestuneen, tyynnyttelevän ja tyytyväisen sekainen. Neidon kehosta oli kuulemma sidottu ja lastoitettu niin monta ruhjetta ja muuta kärsimystä, että ihme etteivät hoitajat vain päätyneet kietomaan tätä kokovartalositeeseen. Koko edellisyö oli rouvan ja tämän tyttärien puheiden mukaan ollut jotain täysin käsittämätöntä. Eikä ollut vaikeaa päätellä, että jossain vaiheessa tulisi kysymysten aika, mutta niin kultaisia nuo ihmiset olivat ja niin viisaita, etteivät kiusanneet rasittunutta juuri tuolla hetkellä vaan sen sijaan antoivat järkyttyneelle aikaa toipua. Daliah käänsi päänsä tyynyllä tyttärensä suuntaan ja keskittyi tasaamaan hengitystään. Pieni hymy syntyi kareilemaan huulille, joista alemman halkaisi ruhje, joka värjäsi sinertäväksi osan leuasta. Kokonaisuudessaan hän voi olosuhteisiin nähden hyvin. Pää ei ollut iskeytynyt mihinkään missään vaiheessa yötä, mikä oli ehdottomasti tärkeintä. Oikea käsi oli ilmeisesti jossain määrin murtunut, tämä siis rouvan arvion mukaan, ja olkapää oli mennyt sijoiltaan, mutta se oli saatu paikoilleen melko vaivatta. Poskea koristi komea haava ja samanlaisia löytyi pitkin sääriä ja käsivarsia. Oikea kyynärpää oli mustelmilla ja iho oli rikki, muttei kuulemma ollut vuotanut pahasti. Potilas itse tiedosti nämä kaikki vasta kuultuaan niiden olemassaolosta. Ehkä se johtui onnellisuuden ja helpotuksen tunteesta tai ehkä hän vain oli liian shokissa mitään tunteakseen, todellisuus oli joka tapauksessa se, ettei hän tuntenut juuri mitään kipua. Lähinnä kehossa tuntui olevan kohtia, jotka olivat epämukavampia kuin toiset. Eikä millään mustelmalla tai muulla paukamalla ollutkaan nyt mitään väliä. Tärkeintä oli se, että kaikki oli jälleen niin kuin pitikin. Seesteisen hetken rikkoivat, tahattomasti toki, rouva tyttärineen, jotka samalla kun auttoivat nuorta emäntäänsä istumaan ja juomaan ja nauttimaan aamiaista puhelivat ja päivittelivät yön tapahtumia. Muutama lause ja kummastus riitti vetämään huomion rauhallisesta aamuhetkestä takaisin yön tapahtumiin, jotka olivat kuin todella kieroutuneesta painajaisesta. Hetken jo melkeinpä jadenhohtoiset silmät synkkenivät. Daliah muisti elävästi tuon paholaisen, joka oli alun perin vienyt avuttoman lapsen kehdostaan. Ikävä kyllä samaisella hetkellä oli rouva unohtunut tuijottamaan neidon silmänräpäyksessä lyhentynyttä tukkaa. Yhdistelmä yöltä kaikuvaa epätoivoista raivoa ja tuon naisen arvostelevaa katsetta kiehauttivat veren ja Marthan viimein huomatessa joutuneensa tuijottavien silmien kohteeksi hän hätkähti niiden hurjistunutta tunnekuohua. Onneksi sanoja ei ehditty vaihtamaan, sillä Rowenna työnsi vesituopin kovia kokeneille huulille höpisten epämääräisesti jostain varjoista metsässä. Perässä seuranneet huomiot talon nuoren herran käytöksestä saivat vuoteessa makaavan silmät rävähtämään suuriksi kuin täysikuu ja tahaton sisään hengitys vei mukanaan sellaisen määrän nestettä, ettei Daliah yskimiseltään saanut useaan hetkeen kurkustaan ulos muuta kuin korinaa. Hänen oli onnistunut laskemaan yhteen muutama tekijä ja saanut lopputulokseksi muistikuvan, joka oli vielä tähän asti pysynyt hämärässä. Äitinsä kovaääninen kakominen ja rykiminen säpsäytti hereille kehdossa nukkuneen pikku prinsessan, joka antautui väkivaltaisen herätyksen johdosta niin mielenosoitukselliseen itkuun, ettei huoneessa ollut mahdollista vaihtaa ajatuksia pitkään aikaan. Acantha rauhoittui vasta kierrettyään huoneen jokaisen naisihmisen käsivarsille rauhoiteltavana. Ikävä kyllä lapsen oma äiti ei yskimiseltään saattanut pidellä pienokaista sylissä kuin lyhyen tovin, mutta säikäytti tämän jälleen uuden yskänpuuskahduksen vavisuttaessa kehoa. ”Mikä ihme nyt tuli?” Martha päivitteli takoessaan yskivän selkää. ”Minä… vähän… hämmästyin…” Daliah sai juuri ja juuri yskittyä muutaman sanan ennen kuin olo alkoi helpottaa ja vavistukset alkoivat menettää otettaan. ”Ei mitään ihmeellistä.” Hän sitten huokaisi vaipuen uudestaan vuoteelleen. Mitään sen kummempia selityksiä ei ehditty vaihtamaan, sillä kehdosta kuului jo uusi ääni, jonka tarkoituksen jokainen huoneessa ollut varmasti tiesi. Sekä vauva että äiti nukahtivat miltei oitis pienokaisen saatua syödäkseen ja lepo jatkui likelle puoltapäivää, jolloin toinen rouvan tyttäristä saapui tuomaan kevyttä lounasta jälleen potilaan tilaan joutuneelle. ”Onko Raymondista kuulunut mitään?” Adele puisteli päätään auttaessaan toista istumaan. Tunnelma huvilassa oli kuulemma ollut kaikin puolin synkkä tuona aamuna, eikä suotta. Muuten niin sievä Adelekin näytti rasittuneelta; iho oli kelmeä ja silmien alla tummat varjot. Hän tosin laski leikkiä omasta ulkomuodostaan, mutta sen sijaan sängyssä makaavan ulkomuoto sai osakseen huolestuneita ja epäileviäkin katseita. Oli selvää, että aamulla aavistetut kysymykset roikkuivat yhä ilmassa, mutta saivat roikkua. Vielä ei ollut vastauksien aika. Sitä paitsi vastaukset noihin kysymykseen tietäisivät varmasti lisää uusia kysymyksiä ja lopulta kerrottavaa olisi liikaa. Sitä oli liikaa kerrottavaksi ja liikaa ymmärrettäväksi. Salaileminen oli kuin lankakerä, sitä ei tarvinnut keriä kauaakaan kun toinen pää olisi jo täysin kadoksissa, eikä se löytyisi kuin purkamalla kaikki. Acanthakin heräsi ja vaati oman ateriansa pian äitinsä syötyä riittävästi. Tällä kertaa pieni prinsessa ei ollut aikeissa nukahtaa pian uudestaan vaan vaati osakseen niin huomiota kuin hemmotteluakin. Nuoret naiset saivat tehdä kaikkensa, että toimelias neiti alkoi osoittaa rauhoittumisen merkkejä, tällöin Adele poistui muihin toimiinsa, jättäen huoneen oven pyynnöstä kumminkin auki. Äärimmäisen varovaisesti ja hitaasti, kumminkin jatkuvasti lasta tarkkaillen Daliah laski jalkansa vuoteen ulkopuolella ja lopulta nousi seisomaan. Tiukasti salvattu ikkuna sai osakseen arvioivan katseen; tultaisiin vielä tämän päivän aikana naulaamaan kiinni, asiasta ei tarvinnut tehdä päätöstä, se oli itsestäänselvyys. Varovaisesti vasen käsi ojentui ja saaden hiukan apua sidotulta oikealta, oli jokelteleva pienokainen mahdollista nostaa rintaa vasten niin, että nyrkkiä pienempi pää makasi tukevasti äidin terveellä olkapäällä. Näin rauhallinen eteneminen ovelle ja siitä käytävälle oli mahdollista. Näky oli varmasti hyvin epävarma, mutta eipä sitä kukaan osunut todistamaan. Monesta kohtaa sidottu, käsipuoli nuori neito eteni käytävällä kuin haamu valkeassa alusleningissä, joka hälle jälleen oli ylle vedetty. Polkkamittainen tukka seisoi lähes pystyssä hänen niskassaan ja sai pienokaisen rypistämään kasvojaan muutamaan otteeseen hiusten kutittaessa kasvoja. Askeleet olivat tilanteeseen nähden vakaat ja rauhalliset, niillä oli selvästi päämäärä. Daliah pysähtyi aivan tietyn oven taakse. Tytärtään hyssytellen hän yritti kuulostella ääniä tuon oven takaa, mutta maailma oli Acanthan lörpöttelyä lukuun ottamatta hiljainen. Ei auttanut vaikka astui aivan oven viereen ja melkein painoi korvankin sitä vasten. Astuessaan harkitsevan askeleen taaksepäin Daliah punnitsi mielessään vaihtoehtojaan siinä missä muistikuviaankin. Hän ei ollut aivan varma siitä mitä kaikkea yöllä todellisuudessa oli tapahtunut ja mikä kaikki oli vain unien vääristämiä kauhukuvia. Toisaalta tiettyyn pisteeseen asti oli aivan selvää ja varmaa ja tuossa varmistumisessa keskeisessä osassa olivat olleet rouvan ja tämän tyttärien aamuiset sanat. Pitkän tovin hän vietti tuijottaen edessään seisovaa ovea kuin ylitsepääsemätöntä muuria, mutta luovutti lopulta palaten päätään puistellen takaisin huoneeseensa. Seuraavan aterian toi Rowenna, joka kohtasi yhä avonaisen oven. Vauva nukkui tyytyväisenä kehdossaan. Nuori äiti sen sijaan istui vuoteen reunalle tuijottaen ulos ikkunasta, mutta osoittautui hetkessä puheliaammaksi kuin mitä aiemmin päivällä. Daliah vastasi muutamaan varovaiseen kysymykseen sekoittaen totuuksia, puolitotuuksia, suoria valheita ja arvailuja. Hän kertoi nähneensä lapsensa sieppaajan katoamassa metsään ja ilmeisesti menettäneensä mielensä tasapainon siinä hetkessä ja kuvitelleensa voivansa itsekseen käydä hakemassa lapsen takaisin tavalla tai toisella, mutta että hevonen oli heittänyt hänet selästä, jonka jälkeen minkäänlaisia muistikuvia ei enää ollut. Oikeastaan vain viimeinen osa oli suora valhe ja se oli ainoastaan Rowennan itsensä hyväksi, joten Daliah ei tuntenut siitä valtavisa tunnontuskia. Koska Acantha näytti pysyvän nyt unessa, hänkin oli kovia kokenut ja varmasti rasittunut, Daliah pyysi ystävätärtään vahtimaan lasta hetken. ”Älä päästä häntä hetkeksikään silmistäsi. Ja pidä ikkuna kiinni.” Olivat tiukat ohjeet, ennen kuin neito itse poistui huoneesta muutaman hätäisesti keksityn syyn avulla. Tuntui riipivältä erota sekunniksikin lapsesta, sillä hän oli vannonut, ettei koskaan enää eroaisi silmäterästään, mutta oli hänellä itselläänkin oli kysymyksiä vailla vastauksia. Ja vastauksille oli varma lähde käytävän toisessa päässä. Tällä kertaa askeleet olivat jo määrätietoisemmat ja ripeämmät. Oli olemassa muutama muistikuva, joille piti saada melko tarkka selitys. Jokin yön pimeydessä oli mennyt pieleen, mutta jokin paljon tärkeämpi oli osunut rukoillulle uralle tavalla, joka ei suinkaan ollut se odotetuin mahdollinen. Nyt saapuessaan huvilan herran huoneen ovelle Daliah kohotti terveen kätensä määrätietoista koputusta varten, mutta jälleen pysäytti eleen keskeisimmällä mahdollisella hetkellä. Hänen mieleensä piirtyi kuva olennosta, joka oli niin suuri, että tuskin mahtuisi tällä käytävällä suorassa seisomaan. Ja jonka silmät paloivat kuin kekäleet. Oli lähes mahdotonta, että seuraava muistikuva oli mahdollinen, mutta silti, jotain oli mennyt oikein, jotain hyvää oli tapahtunut, sillä kaikki olivat jälleen kotona turvassa. Se, oliko kaikki tuon yöllisen näyn ansiota, oli luultavasti tärkein kysymys. Ja siihen olisi saatava vastaus. Daliah kohotti kätensä siis uudelleen, veti syvään henkeä ja sulki silmänsä. Juuri kun nyrkki laskeutui kohti ovea, kuului portaikosta kolinaa ja ähkäisy toisensa perään, ja ele pysähtyi roikkumaan ilmaan samalla kun neito käänsi päänsä äänen suuntaan. Samassa muistuikin mieleen, että Adelen olisi tarkoitus tuoda pian puhdasta vettä, jotta sekä pienokainen että tämän äidin haavat saataisiin pestyä. Daliah huokaisi syvään. Ehkä olisi parempi antaa nuoren herran pysyä omissa oloissaan. Kohdatessaan sitten ikätoverinsa hieman kysyvän katseen hän hymyili epävarmasti ja kohautti olkiaan. ”Ajattelin puolestani kysäistä hänen vointiaan. Mutta taitaa olla turhaa…?” ”Ei hän meille kenellekään ole avannut, mutta voisi olla eri asia jos talon emäntä koputtaisi.” Adele hymyili rohkaisevasti, ehkä toiveikkaastikin. ”Jos te pärjäätte tytön kanssa hetken, minä voin yrittää.” Daliah yritti laskea leikkiä, epäonnistuen silmäniskussaan surkeasti. Adele nyökkäsi joka tapauksessa ymmärtäen selvästi mitä nuori äiti ajoi takaa: ’älkää antako kenenkään viedä häntä’. Jälleen keuhkot täyttyivät keskittyneestä hengityksestä ja vasen käsi kohosi ja tällä kertaa koputuksessa ei viivytelty. Terävä ääni jäi raikumaan käytävälle samalla kun Adele livahti sisään huoneeseen, missä siskonsa vahti nukkuvaa lasta ja jätti käytävällä odottavan jännittyneeseen odotukseen.
|
|
|
Post by R.C. on Sept 27, 2008 22:35:17 GMT 3
Nuori herra istui työhuoneensa leveällä ikkunalaudalla ja tuijotti mietteliäänä ulos valkenevaan aamuun. Puoldemoni oli ehtinyt huvilalle jo paljon ennen perheen paluuta, luikkinut vähin äänin sisään taloon ja lukinnut huoneensa oven visusti perässään. Jalat olivat palautuneet juuri parahiksi ennalleen, sillä vanha puulattia ei välttämättä olisi kestänyt kavioista lähtevää voimaa säröilemättä. Sieltä täältä revenneet vaatteet oli nekin pitänyt heti ensi tilassa vaihtaa, eritoten housut, joiden takamukseen oli häntäluun tienoille ratkennut sangen nolostuttava reikä. Kaksoiselämä ei totisesti ollut helppoa. Onneksi kukaan talonväestä ei ollut paikalla todistamassa isännän räjähtänyttä ulkomuotoa, joka sai hänet näyttämään pikemminkin köyhältä kiertolaiselta kuin aatelisherralta. Häpeällinen salaisuus säilyi yhä turvattuna - yhtä henkilöä lukuun ottamatta. Daliah tiesi. Ajatus sai nuorukaisen vieläkin kiemurtelemaan ja keksimään huonoja tekosyitä menneen yön tapahtumille. Saattoiko tiellä kohdatun karmivan näyn pistää pelkän painajaisen piikkiin? Tuskinpa sentään, sillä se ei olisi selittänyt pienokaisen mystistä palautumista äitinsä huomaan. Entäpä taitava illuusio, jonka velho oli luonut vain vihollista pelotellakseen? Tällöin hänellä ei tosin olisi ollut mitään tarvetta paeta paikalta. Puoldemoni olisi toki voinut manipuloida kevyesti kuolevaisen muistia, tai saada tämän tyystin unohtamaan, mutta hän ei ollut turvautunut konsteista kumpaankaan. Totuuden julkitulo tuntui loppujen lopuksi myös hyvin helpottavalta. ’Luojain kiitos se olet sinä…’, helkkyivät taannoin henkäistyt sanat kuin taivaalliset tiu’ut miehen mielessä. Nuori herra ei voinut estää levotonta päätään pyörittelemästä tuota somaa lausahdusta yhä uudestaan ja uudestaan... Päällisin puolin perin hentoisen oloinen nuori nainen oli hämmästyttänyt jälleen kerran rohkeudellaan. Oman lapsensa tähden oli toki ymmärrettävää laittaa henkensä likoon, mutta kuinka neito oli voinut luottaa pedon tukeen hetkeäkään empimättä? Aivan kuin kaunotar olisi ilahtunut tekemästään havainnosta? Ehei, iloinen oli sittenkin väärä sana. Huojentunut kuvasi ehkä paremmin toisen suhtautumista. Etäisesti tuttu henkilöitymä oli sillä hetkellä tuntunut varmasti vähiten huonolta vaihtoehdolta – olihan haukkuvaan koiraankin törmätessä mukavampi tietää kyseessä olevan vain naapurin rakin, joka murisi vaan ei välttämättä purisi. Neito ei varmasti iloinnut kenenkään puolesta ymmärtäessään, että saman katon alla asusti kunnon ihmisten lisäksi kammottava hirviö. Pelko ja vastenmielisyys seuraisivat kyllä helpotuksen vanavedessä. Raymond huokaisi syvään ja hieraisi huolen juovittamaa otsaansa. Kukaties olisi viisainta pakata tavaransa ennen kuin nuori nainen ilmoittaisi itse muuttavansa. Puoliverinen ei joka tapauksessa uskonut kaunottaren kertovan kokemuksistaan eteenpäin. Martha olisi saattanut järkyttyä pahemman kerran tai ottaa tiedon hyvinkin raskaasti. Tätä neito tuskin halusi. Palvelusväen kohtaaminen silmästä silmään oli isännälle yhtä kaikki vaikeaa. Hän kuvitteli jo lukevansa sanattomat kysymykset rouvan ja piikojen katseista: Missä olit kun Daliahin lapsi vietiin? Mitä teit kun hän syöksyi yksin sieppaajan perään? Miksi annoit tämän kaiken tapahtua? Velho sulki silmänsä ja hautasi kasvonsa kämmeniinsä. Hän koukisti jalkansa tiukemmin rintaansa vasten ja painoi ohimonsa polviensa varaan. Pieni prinsessa oli pelastettu, ja silti kaikki tuntui menneen pieleen. Hän ei ollut mikään sankari kiiltävässä haarniskassa, vaan paha ja iljettävä olento itsekin. Mikään hyvä teko ei kumonnut tätä karua tosiseikkaa. Samassa käytävästä kiirivä jokellus sai synkistelijän kehon jännittymään ja katseen pälyämään syrjäkarein varoittavien äänten suuntaan. Raymond aavisti vallan hyvin kuka huoneen ulkopuolelle oli seisahtunut, ja hän pelkäsi nyt kuollakseen koputusta. Oliko neito saapunut ilmaisemaan terävän mielipiteensä talon nuoresta ja puistattavasta isännästä, tai esittämään tälle liudan kiusallisia kysymyksiä? ’Mene pois... käänny ympäri ja kävele pois... jättäkää minut rauhaan, kaikki.’, rukoili nuorukainen hiljaa mielessään. Ovi oli hänen armollinen muurinsa äänettömiltä syytöksiltä ja ylenkatseelta. Jokainen puheille pyrkineistä palvelijoista oli jo käännytetty ja hätistelty tiehensä jos minkälaisiin verukkeisiin vedoten. Huvilan herra ei kestänyt nyt kohdata ketään talon asukkaista, kaikkein vähiten tuon nuoren naisen, joka tiesi hänestä liikaa... Aivan kuin neito olisi aavistanut velhon hartaat toiveet, kuulostivat askeleet tuokion kuluttua lähtevän loittonemaan. Nuorukainen antoi pidätetyn henkäyksen karata keuhkoistaan ja nojasi päätään väsyneesti taaksepäin. Öiset ponnistelut alkoivat vaatia miehestä veroaan. Valtava energia, jota hirviömäinen olemus oli huokunut, oli jo ajat sitten ehtynyt ja jättänyt hänen kehonsa turraksi. Peto oli jälleen kerran jäänyt ruokkimatta, mikä kostautui raastavana uupumuksena. Sen sijaan, että demoni olisi nauttinut ravintoa uhreistaan, kulutti se kuolevaisen ruumista sisältäpäin. Kuta useammin Raymond antautui julmalle muodonmuutokselle, sitä nopeammin hän myös laihtui. Asiaa ei voinut juuri auttaa. Olihan hän pärjännyt vallan mainiosti tähänkin saakka. Nuori mies haukotteli ja antoi lyijynpainoisten luomiensa taas valahtaa, torkahtaen kotvasen kuluttua lämpimään aamuaurinkoon. Napakka koputus havahdutti velhon vain joitakin tunteja myöhemmin. Silmiään räpytellen hän naulitsi katseensa vaativasti kumisevaan ukseen. Kukahan siellä mahtoi tällä kertaa kolkuttaa? Lounasaika taisi toisaalta olla jo aivan käsillä. Jos asialla oli Martha tai jompi kumpi piioista, hän voisi ottaa tarjottimen vastaan, kiittää ja sulkea taas kiireesti oven. Oikeastaan olikin jo korkea aika pyytää palvelusväkeä poistumaan toviksi koko talosta. Puoldemonilla oli tekemistä, joka ei kaivannut ympärilleen ylimääräisiä korvapareja. Niinpä hän nousi verkkaisesti akkunapaikaltaan ja asteli avaamaan oven vain törmätäkseen sen takana vartovaan nuoreen naiseen! Järkytys paistoi miehen kasvoilta kirkkaasti kuin päiväntähti ulkosalla. Nuorukainen itse ei tosin tarjonnut vastapuolelle yhtä suurta järkytystä. Kalpeaa ihoa ja tummia silmänalusia lukuun ottamatta huvilan herra näytti kohtalaisen normaalilta. Tarkemmin katsoen hänen hiuksissaan saattoi erottaa muutamia tulenpunaisia suortuvia. Kultaisten sielunpeilien katse karkasi kaunottaren silmistä lähes samantien, ja hetkisen vaikutti siltä, kuin mies olisi halunnut olla jossain aivan muualla kuin neidon edessä. Toinen oli nähtävästi kaikkea muuta kuin odotettu vieras. Niin häkeltynyt nuori herra oli, ettei hän muistanut edes hyviä huomenia toivottaa. Hiljaisuus oli siis osaltaan hetken rikkumaton. Ensityrmistyksestä toivuttuaan puoldemoni alkoi kuitenkin tiedostaa, ettei hän voinut enää paeta. Olisi ollut epäkohteliasta seisottaa toista siinä pidempään, eikä hän kehdannut karkottaa neitoa kasvotusten tiehensä. Alistuminen sai nuorukaisen ryhdin toviksi valahtamaan, kunnes hän keräsi itsensä ja lähes kirjaimellisesti kivetti ilmeensä peruslukemille. Vaivihkainen vilkaisu tyhjään käytävään edelsi vaimeaa kehotusta: ”Käy peremmälle, mutta älä säikähdä... tai suutu.” Varoituksen syy retkotti huoneen perimmäisessä nurkassa käsistään ja jaloistaan tukevaan, korkeaselkäiseen tuoliin sidottuna. Vangin pää roikkui hervottomana rintaa vasten, mistä päätellen musta haltia oli edelleen tajuton, tai sitten velho vain piti häntä siinä tilassa. ”Parasta olla paljastamatta hänen läsnäoloaan palvelijoille...”, totesi nuorukainen jäyhästi, laskettuaan vaaleaverikön sisään ja lukittuaan oven tämän jäljessä. ”...olen odottanut tilaisuutta vaihtaa sanasen tämän vihulaisen kanssa.” Raymond tarkkaili herkeämättä neidon reaktiota, pysytellen taktisesti tämän ja vangin välissä, kunnes saattoi olla varma toisen rauhallisuudesta. ”Keskustelun on jäätävä näiden seinien sisäpuolelle.”
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Sept 28, 2008 16:26:43 GMT 3
Sydän pamppaillen Daliah odotti koputuksen kaiun häilyessä yhä ympärillään. Silmänräpäyksen ajan paniikkimieliala syöksähti hänen tajuntaansa. Miksi ihmeessä hän oli tullut tähän ovelle? Missään vaiheessa neito ei ollut selvästi pohtinut tai keksinyt syytä tavata tätä nuorta herraa. Jotenkin tuntui vain itsestään selvältä, että yön tapahtumien jälkeen heidän kahden olisi kohdattava, molemmilla olisi varmasti sananen sanottavanaan. Ainakin olisi säädyllistä kiittää nuorta herraa tämän tekemästä uroteosta. Mutta toisaalta, kiitokseen sisältyi varmistus.. tai ehkä pikemminkin oletus yön tapahtumista, jotka tuntuivat enemmän unenomaisilta kuin todellisilta. Daliah ei ollut vielä antanut itsensä läpikäydä viimeisiä muistikuviaan yöltä ja sitä oivallusta, joka oli lopulta vienyt hänen tajuntansa yön pimeämmälle puolelle. Siinä oven edessä seistessään, odottaessaan sen avautuvan, hän antoi näkyjen virrata mieleensä ja se sai väristykset kiipimään selässä. Ilmeisesti tämä elämä oli tuomittu toinen toistaan selittämättömämpien henkilöiden kohtaamiseen. Miksi ihmeessä hän oli antautunut niin sokean luottamuksen varaan niin kohtalokkaalla hetkellä? Daliah ei ollut vieläkään täysin varma mitä ajatteli tästä nuorukaisesta, joka oli tehnyt hänen eteensä niin paljon, mutta joka yhä vetäytyi ajoittain niin visusti kuoreensa, että kävi epämieluisaksi, milteipä epäluotettavaksi. Ehkä epäilykset juonsivat juuriaan siihen, miten he kaksi olivat kohdanneet, mutta jostain syystä nuori herra vaikutti ajoittain kuin kahtiajakautuneelta; joinain kevättalven iltoina takkahuoneessa he olivat nauraneet vedet silmissä ja olleet kuin parhaimmat ystävykset ja sitten ajoittain kävi näin; mies kuin katosi maan päältä, sulkien koko todellisuuden ulkopuolelleen. Ja tuntui siltä, että nämä todellisuudenpaot osuivat juuri sellaisiin hetkiin, kun nuoren neidon mielestä olisi pitänyt nostaa kissa pöydälle. Kyseessä oli tietenkin perustavanlaatuinen luonteenpiirteiden ero, niin sen täytyi olla; Daliah oli niitä jotka ruikuttivat ongelmiaan kaikilla jotka kuuntelivat ja muillekin, kun Raymond taisi olla niitä, jotka pohtivat asioitaan omassa päässään. Tätä pidemmälle nuori neito ei hätäisissä päätelmissään ehtinyt, kun salpa ovessa kuului kilahtavan. Ryhti suoristui automaattisesti ja vihreät silmät rävähtivät niin suuriksi kuin mahdollista. Eihän toisaalta ollut alkuunkaan varmaa, kuka tai pikemminkin mitä oven takaa paljastuisi. Hartiat rentoutuivat aavistuksen oven avauduttua sen verran, että avaaja oli tunnistettavissa; oven avaaja ei ollut valtava olento vaan normaalikokoinen, vaikkakin voipunut mies. Samalla hetkellä kun neidon hartiat laskivat vartovasta puolustuksen asennosta näkyi nuori herra tunnistaneen koputtajan. Molemmat oviaukossa seisseet olivat kalpeita, riutuneita ja ennen kaikkea järkyttyneitä. Ei ollut vaikeaa huomata, ettei huvilan nuori isäntä ollut odottanut juuri tätä henkilöä ovensa taa ja ettei näky ollut täysin mieluisa. Daliah tunsi ryhtinsä vetäytyvän kokoon. Hän olisi kuumeisesti miettinyt jotain sanottavaa, ehkä onnistunut pahoittelemaan häiriötä, ellei olisi ollut niin täysin lukossa. Yksikään ajatus ei onnistunut tunkemaan hänen jähmettyneeseen mieleensä. Kaikki mihin nuori nainen kykeni oli vastaamaan rävähtämättömään katseeseen omallaan. Toisaalta nuoren herran kiskaistua oman katseensa toisaalle, oli ilmaa jo mahdollista päästää keuhkoista ja ensiajatus iski päähän; valtava katumus. Olisi pitänyt jäädä tytön luokse. Epämääräisiä ääniä kuului jostain siltä suunnalta, missä siskokset leikittivät pikku prinsessaa, ne tunkeutuivat korviin kuin paksun seinän läpi, houkuttelevina. Mutta juuri, kun Daliah oli aikeissa vain nopeasti kiittää nuorukaisen avusta ja pahoitella häiriötä, herra astuikin oviaukkoa peittämästä paljastaen oviaukon. Olisi ollut täysin ristiriitaista nyt poistua tilanteesta. Hivenen nyökäten nuori nainen astui ohi synkkäilmeisen miehen tämän huoneeseen, hiukan ihmetellen toisen sanavalintoja. Selitys oli tarjolla nopeammin kuin oli ollut odotettavissa. Nuoren neidon kurkusta karkasi jonkinlainen tukahdutettu älähdys hänen erottaessaan huoneen perällä tajuttomuuden tilassa häilyvän olennon. Hän syöksyi oitis mustaa haltiaa kohti. Raivo kuohahti suonissa niin kuumana, että se sokaisi hetkessä. Mitään selvää suunnitelmaa ei ollut, mutta tuolla paholaiselle olisi vain aiheutettava mahdollisimman paljon kipua ja kärsimystä. Syöksy jäi tosin ehkä puolen askeleen mittaiseksi, sillä taitavasti nuori herra oli onnistunut liukumaan noiden kahden väliin. ”Palautetaan hänet kyläläisille.” Daliah sihisi hampaidensa välistä. Hänen vihreät silmänsä olivat käyneet tummiksi ja hän tärisi silmin nähden. Ei ollut vaikea nähdä, että jos hän olisi saanut jäädä kaksin tuoliin sidotun kanssa, olisi nuori neito ehkä äitynyt tekoihin, joita olisi jälkikäteen katunut. ”Sidotaan vielä lahjanaru ympärille.” Ääni pysyi käärmemäisenä, melkein julmana. Täysin vastakohtaisena hänen tavanomaiselle olemukselleen. Sanoja painotettiin voimakkaasti ja ne putoilivat hitaasti, jättämättä mitään arvailujen varaan. Neito tuijotti edessä seisovan herran olan yli huoneen perällä nököttävää olentoa. Terve käsi oli puristunut nyrkkiin, vaikkakin voimattomaan sellaiseen. Hitaasti kuohahdus kumminkin alkoi tyyntyä ja kaikkein ilmeisin tärinä vaimentua. Oli selvää, ettei nyt ollut mitään kummempia tehtävissä, Raymond ei ilmeisesti ollut antamassa neidon leikkiä puukkohippaa tainnutetun vihollisen kanssa ja toisaalta, jokunen selityksen sana tekisi terää. Toisaalta… ”En kyllä tiedä mitä siltä keskustelulta voi odottaa.” Vihreiden silmien katse lipui hitaasti nuoreen herraan, ja se oli täynnä niin ristiriitaisia tunteita, että oli vaikeaa tulkita oliko neito käymässä kyyniseksi, toiveikkaaksi vai hysteeriseksi. ”Noilta ei yksinkertaisesti voi odottaa mitään loogisesti perusteltua toimintaa. Pelkkää petosta ja sontaa.” Käärmemäisyys äänestä alkoi hiipua sitä mukaa kun se kävi pelkäksi voimattomaksi kuiskaukseksi. Lopulta neidon ryhti romahti. Olkapäätä ja käsivartta oli yhtäkkinen voiman ponnistus alkanut särkeä ja ohimoilla tuntui vihlontaa. Jostain siitä viereltä löytyi jokin jakkarantapainen istuimeksi ja Daliah kiskaisi sen terveellä kädellään alleen. ”Mutta haluan kyllä kuulla sen keskustelun. Ja lupaan olla ihan hiljaa ja kiltisti. Voihan siinä selvitä jotain…” Hän puisteli päätään kuin luovuttaen otteensa jostain ja sai viimeiset sanat katoamaan liikkeen alle. Sen verran kuohahtanut viha oli antanut periksi, että selkeä ajattelu alkoi jo luonnistua. Keskustelu mustan haltian kanssa saattoi osoittautua useammallakin tavalla hyödylliseksi, eikä huvilan isännän tarvinnut vielä tietää kysymyksiä, joihin Daliah halusi vastaukset. Hän kysyisi ne jos tulisi mahdollisuus ja jos niihin ei muuten vastattaisi.
|
|
|
Post by R.C. on Sept 30, 2008 10:26:51 GMT 3
Huvilan isäntä oli jälleen kerran kaikkea muuta kuin oma itsensä, vaikka selittämättömät katoamiset tuntuivat aina olleen hänen paha tapansa. Nuorukaisen pakoilu saattoi vaikuttaa pelkuruudelta, ja osittain se varmasti johtuikin silkasta arkuudesta, mutta miehen valikoivasti heikon itsetunnon taustalla vaikuttivat niin monet tekijät ja kirjava menneisyys, ettei nuori neito voinut välttämättä täysin käsittää syitä tähän omituiseen käytökseen. Puoldemoni oli kyllä aikoinaan etsinyt ymmärrystä osakseen, mutta kokenut niin monta pettymystä, torjuntaa ja vainoa, ettei hän uskaltanut enää luottaa ihmisten suvaitsevaisuuteen. Kansalta odotettu suhtautuminen kuvasti aina joko kauhua, vihaa tai inhoa – tai kaikkia näitä yhdessä - eikä velho ollut kovinkaan usein ollut väärässä. Tiettyjen seikkojen suhteen hän oli luovuttanut sekä muiden osalta, että omalta kohdaltaan; hyväksyttävä erilaisuus oli yksi asia, ja normaali elämä toinen. Avoimuus oli käsite, jonka Raymond oli unohtanut jo aikoja sitten, tajuttuaan totuuden aiheuttavan vain tuskaa ja vaikeuksia. Sanottiin, että luulot olivat vain harvemmin tiedon väärtejä, mutta ennakkoluulot olivat lähes aina varmoja, kun ihmiset kohtasivat jotakin, joka ei istunut heidän vakiintuneeseen maailmankuvaansa. Puoldemoni oli siirtynyt hurjistuneen nuoren naisen esteeksi mitä sopivimmalla mahdollisella hetkellä, mutta hän ei uskaltanut koskea toiseen pelätessään satuttavansa loukkaantunutta. Kaunotar näytti kärsineen useammista kolhuista kuin mies oli osannut edes pelätä. Nuorukainen tunsi jälleen syyllisyyden piston sydämessään. Toiselle aiheutunut kärsimys oli kohtuutonta. Olisiko öinen kohtaaminen ollut sittenkin vältettävissä? ”Ole kiltti ja rauhoitu, Daliah. Ymmärrän kyllä raivosi, mutta kosto ei hyödyttäisi nyt ketään...”, pyysi Raymond hyvin hiljaisella ja tyynnyttelevällä äänellä, katsoen likelle seisahtaneen kaunottaren ohitse puhuessaan. Mieluusti puoldemoni olisi siunannut toisen äkkipikaista aikomusta, mikäli se suinkin olisi helpottanut verisesti nöyryytetyn äidin oloa. Ryntäyksen todennäköisin lopputulos olisi kuitenkin ollut vallan päinvastainen. ”Hallitsematon viha ei ole hyvästä. Minulla on siitä aivan liikaa kokemusta. Yksi harkitsematon teko voi viedä yöunet koko loppuiäksesi.” Pahimman kiukun hiivuttua ja kaunottaren asetuttua kiltisti aloilleen, uskalsi huoneen omistaja astella hieman etäämmäs vieraastaan. Koskaan aiemmin ei nuorukaisen katse ollut näin taitavasti vältellyt toisen omaa. Samalla mies oli salaa tyytyväinen käännettyään naisen ajatukset edellisen yön tapahtumista nykyhetkeen ja vangittuun haltiaan, sillä puoldemoni ei epäillyt hetkeäkään, etteikö neito olisi vielä muistanut pimeällä tiellä tekemäänsä havaintoa. Kaunottaren kyynisyydelle oli kuitenkin aihetta, minkä velhokin myönsi ääneen: ”Tuskinpa hän kertoo meille sen enempää kuin kaupunkilaisillekaan. En usko soturin tietävän esimiestensä aivoituksista yhtään enempää kuin tehtävänsä kannalta oli tarpeellista. Motiiveja on luultavasti turha perätä.”, totesi nuori herra harteitaan kohauttaen. Jokin tavoite hänellä täytyi silti olla, koskapa vihollinen oli täytynyt rakennukseen asti raahata. Tarkoituksen tiellä häälyi vain vahva tietoisuus riskistä tulla ulkopuolisten kuulemaksi talossa, jossa juorut olivat ennenkin vuotaneet vääriin korviin. ”Meillä on yhä ongelma palvelusväen suhteen.”, muistutti nuorukainen työpöytäänsä vasten nojaten, tuijottaen mietteliäästi tuoliin sidottua soturia. ”Tuon epelin ei tarvitse kuin kerran kovemmin älähtää, ja rouva on täällä pää kolmantena jalkana luudan tai kaulimen kanssa. Siinä riittäisi sitten seliteltävää...”, hän hymähti hieman pörröttäviä hiuksiaan haroen, koettaen kuin vaistomaisesti peitellä vitivalkeuden joukkoon sekoittuvia tulenpunaisia juovia. ”Suunnittelin alun perin pitäväni matalaa profiilia iltaan saakka, ja kuulevani kelmiä vasta kun perhe olisi palannut omaan taloonsa. Luulenpa kuitenkin, että mitä nopeammin hoidamme tämän ruojan pois päiväjärjestyksestä, sitä pikemmin itse kukin saa mielenrauhan...”, huokaisi velho lopulta voipuneesti, ja oli katsovinaan neitoa. Todellisuudessa hänen huomionsa ampui taas hieman ohi, kunnes se palasi lähes yhtä pian takaisin tiedottomaan haltiaan. Tilanne oli mutkistunut aivan odottamatta. Nuorukainen pohti mielessään, kuinka kaunotar olisi mahtanut reagoida, mikäli hän olisi ehdottanut piikoja viemään Acanthan joksikin aikaa ulos aurinkoon leikkimään, ja lähettänyt Marthan muille asioille. Nuoren äidin halu ja vimma suojella lastaan oli viimeisimmän kommelluksen myötä varmasti vain vahvistunut, mahdollisesti jopa lievään vainoharhaisuuteen saakka. Tämä ei olisi miestä juurikaan yllättänyt, ja niinpä hänen piti keksiä tilanteeseen hienovaraisin mahdollinen lähestymistapa. Toisaalta, kannattaisiko pienokaista tuoda väkisin tilaan, jossa tämä saattaisi tunnistaa sieppaajansa ja säikähtää? ”Miten siis menetellä...?”, mutisi velho vaimeasti, puolittain itselleen kuin toisellekin. Nuorukaisen otsa oli rypistynyt merkkinä kuumeisesta mietinnästä. Todellisuudessa Raymond oli jättänyt kysymyksen ilmaan odottaakseen siihen myös neidon mielipidettä. Kaunotar hahmotti hankalat olosuhteet varmasti yhtä hyvin kuin hänkin: Niin kauan kun talossa oli ylimääräistä väkeä, levottomuus tai huhut saattaisivat levitä. Huvilan herra halusi säilyttää mahdollisimman monen asukkaan kotirauhan.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Oct 1, 2008 9:54:35 GMT 3
”Totta kyllä. Marthalla on tarkka kuulo ja nopea mieli.” Daliah hymähti. Hän oli kääntänyt kasvonsa pois suunnalta, missä mustahaltia retkotti. Näky oli kaikin puolin epämiellyttävä. Nuori neito ei muutenkaan reagoinut hyvin väkivallan jälkiin, eikä voinut vastustella pientä kuvotusta havaitessaan tajuttoman selvästi kokeneen iskun jos toisenkin. Toisaalta taas hän ei ollut varma, olisiko kauaa pysynyt aloillaan, jos olisi antanut katseensa pysähtyä lapsensa sieppaajaan. Daliah tunsi itsensä impulsiiviseksi ja harvoin kykeni itsekään selittämään päähänpistojaan, ei siis ollut täysin tavatonta pelätä, että hän olisi saattanut hetken mielijohteesta sittenkin syöksyä tuon ruojan kurkkuun. ”Minä haen Acanthan tänne. Siskokset saavat auttaa sitomaan hänet rintaani vasten. Tyttö on varmaan muutenkin niin väsynyt leikkimisen jälkeen, ettei jaksa kiinnostua aikuisten keskusteluista ja sydämeni äänen luulisi täyttävän pienet korvat tehokkaasti.” Oli tehnyt pahaa jättää tyttö hetkeksikin toisten huomaan, eikä olisi tullut kuuloonkaan, että lapsi olisi viety talon seinien ulkopuolelle ilman äitiään. ”Jospa rouvan ja tyttäret voisi lähettää kylälle? Heidän pitäisi hakea jotain… jotain niin, että kaikkien olisi oltava mukana.” Vihreät silmät välähtivät ja kirkastuivat katseen kohotessa nuoreen herraan. Neito ei ollut selvästikään kiinnittänyt huomiota toisen hiusten epätavalliseen sävyyn tai muutenkaan riutuneempaan ulkomuotoon. Niistä ja monesta muustakin asiasta olisi varmasti kommentoitu, jos nuori herra olisi ollut huoneessaan yksin. Silloin Daliah olisi mahdollisesti jopa vaatinut muutamaa selityksen sanaa yön tapahtumista, omat muistikuvat kun olivat aika huteria, mutta nyt oli muutankin ajateltavaa. ”Minä hoidan tämän. Saamme luultavasti vajaan pari tuntia aikaa. Se pitää laittaa riittämään.” Nopeasti tajutonta miestä vilkaisten neito kohosi jälleen jaloilleen. Jos tuon vain saisi tajuihinsa, ei muutaman kysymyksen esittämiseen kauaa menisi, vastausten saaminen olisi sitten se hitaampi juttu. ”Tulen pian. Älä lukitse ovea.” Hän nyökkäsi sitten Raymondille, kääntyi kannoillaan ja pujahti ulos huoneesta takaisin käytävälle.
Muutaman hetken päästä ovelta kuului varovainen koputus, kahva kääntyi ja nuori äiti astui takaisin tilaan. Lastoitetun käden alle oli pitkällä kankaalla sidottu sikeää unta nukkuva pikku prinsessa. Kangas oli kierretty useaan otteeseen äidin ja lapsen ympärille ristiin niin, että äidin molemmat kädet olivat vapaat, ja lapsen paino jakautui tasaisesti hänen koko yläkeholleen kannateltavaksi. Etäisesti nuori nainen näytti jälleen samalta kuin muutamaa kuukautta aiemmin, pienen olennon vielä kasvaessa hänen napansa alla. ”Hän simahti silmänräpäyksessä.” Daliah painoi oven takanaan kiinni rauhallisesti. Samaan aikaan alakerrasta kantautui kiirehtäviä askeleita ja ovien paukkumista, ääni sai pienen syyllisyyden kipinän syttymään hänen kasvoillaan. ”Jouduin kertomaan pienen valheen ja illallinen on luultavasti nyt sitten tavallista juhlavampi.” Hän ei vaivautunut selittelemään oivallustaan enempää, se oli muutenkin täysin toissijaista nyt. Tällä kertaa katseen liukuessa huoneen nurkkaan koko keho pysyi rentona, ainoastaan ilme viileni. Tytär teki ihmeitä räjähtelevälle luonteenlaadulle. Turhiin urotekoihin ei kannattanut ryhtyä, kun kilpenä käytti omaa jälkikasvua. ”Me kaksi voisimme pysytellä taka-alalla. Mitä sitten tapahtuukin, en taida enää ikinä päästää yhtäkään tuollaista Acanthan lähelle.” Ääni oli vähintäänkin yhtä kalsea kuin katse ja vaistomaisesti terve käsi nousi suojaamaan pienokaista. Oli tuntunut täysin naurettavalta vapaaehtoisesti tuoda lapsi takaisin samaan tilaan sieppaajan kanssa, mutta täällä paholaiselle oli vastapaino, joka oli edellisyönä osoittautunut varsin voimakkaaksi. Nopeasti Daliah vilkaisi nuorukaiseen päin, ehkä häivähdys kiitosta ilmeessään, joka tosin haihtui heti kasvojen kääntyessä takaisin haltiaa kohti. Lapsi nukkui täysin rikkumatonta unta, tuhisten välillä tyytyväisenä, pää äitinsä rinnan päällä, tietämättä mitään ympärillään vellovista jännitteistä. Hän todella näytti kuin pieneltä jalosukuiselta timantilta ja varmasti sai äitinsä sydämen hyppimään ilosta ja onnesta. Olisi ollut paljon riskimpää antaa tuo pieni jalokivi Marthan ja tämän tyttärien huomaan. Nuo kolme naista olivat maailman suurisydämisimmät ja ihanimmat ihmiset, mutteivät pystyisi puolustamaan kanalaa koiralta. Daliah astui muutaman askeleen taaksepäin, niin että saattoi nojata selkänsä seinää vasten, saaden näin lisätukea lapsen kannatteluun. Hän ei halunnut istua vielä. Luultavasti jalat muuttuisivat veteliksi heti siinä silmänräpäyksessä kun vihulainen avaisi silmänsä, mutta siihen asti istuminen tuntui turhauttavalta.
|
|
|
Post by R.C. on Oct 3, 2008 16:55:55 GMT 3
Nuorukainen nyökkäsi hyväksyvästi neidon ehdotukselle. Nuori äiti tiesi varmasti parhaiten, kuinka pienokaisen suhteen tulisi menetellä. Ainahan vauvan voisi vaivuttaa uneen, mikäli tilanne äityisi tälle liian pelottavaksi. Palvelusväen lähettäminen konkreettisesti toisaalle oli niin ikään turvallisin mahdollinen vaihtoehto, joka sulkisi tehokkaasti pois sattumien mahdollisuuden. Asetettu aikaraja ei liioin vaikuttanut ongelmalta, sillä mustat haltiat tuntien keskustelu venyisi tuskin kovinkaan pitkäksi. Puoldemonilla oli vastaavanlaisista kuulusteluista turhankin paljon kokemusta, eikä velho aikonut tältä erää edes sortua kiduttamaan vankiaan. Osapuolten välinen kädenvääntö käytäisiin puhtaasti henkisellä tasolla, sanaista säilää heiluttamalla. Kaunottaren palatessa kotvasen kuluttua huoneeseen kiitti velho tätä avustaan, ja varmistettuaan rauhallisen äidin vetäytyneen nukkuvan lapsen kera kauemmas, hän lähestyi viimein tajutonta haltiaa. Pari leyhäytystä miehen nenän eteen viedystä hajusuolapullosta riitti virvoittamaan vangin kertaheitolla. Yönkulkijan velttona roikkunut pää ponnahti lähes samantien ylös ja hän räpytteli villisti silmiään, koettaen tempoilla hetken köysissään, mutta lopettaen kohta todetessaan rimpuilun hyödyttömäksi. Tukalan tilanteen valjettua vääristyivät tummahipiäisen kasvot katkerasta vihasta. Vapauden riisto oli haltialle henkensä menetystäkin viheliäisempi vaihtoehto. ”Mikset surmannut minua kun siihen oli tilaisuus?!”, kivahti soturi etualalla seisovalle nuorelle miehelle, jonka hän tunnisti oitis hirviöksi. Kultaiset sielunpeilit sen vähintään todistivat. Levoton katse kartoitti myös huoneen perukoilla seisovan neidon lapsineen, mikä näytti vain kasvattavan yönkulkijan ärtymystä. Hän oli ollut niin lähellä onnistumista, kunnes tuo kirottu peto oli ilmestynyt kuin tyhjästä... ”Miksi olisin tappanut miehen, joka noudatti vain saamiaan ohjeita.”, hymähti tuimailmeinen nuorukainen tyynesti takaisin. ”Tunnen kyllin hyvin sotaväkenne toimintatavat: Alempiarvoiset eivät pahemmin kyseenalaista ylempiensä käskyjä.”, hän jatkoi lievästi halveksuvaan sävyyn. ”Vaikka ansaitsisit teostasi kyllä kunnon höykytyksen. Säikytellä nyt pienokaista sillä tavalla, ja anastaa äidiltä kallein aarteensa. Tietyissä asioissa oman harkintakyvyn käyttö olisi ihan suotavaa...” ”Tekisin sen uudelleen koska tahansa!”, sihahti sidottu mies haastavasti. Pirullinen hymy piirtyi haltian suupieleen hänen vilkaistessaan kauempana häälyvää kaunotarta. Lannistuminen oli sammuttanut kaiken katumuksen soturin katseesta. Velho hymähti ja kohotti nuorelle naiselle hillitsevästi kättään. Hän tiesi tarkalleen mihin musta haltia pyrki. Yönkulkija yritti provosoida kuulustelijoita murhaamaan hänet, koska uskoi kuolevansa joka tapauksessa. ”Anna olla. Arvaan jo itsetuhoiset aikeesi, eivätkä ne tule onnistumaan.” ”Sitten tiedät myös, etten tule paljastamaan teille mitään tietoja!”, kivahti soturi hurjistuneena. ”Olen kyllä ymmärtänyt, että te koillisen haltiat olette kerkeämpiä kitumaan ja kuolemaan kuin löysentämään kielenkantojanne.”, vastasi nuori herra malttavaisena. ”Ei se haittaa, sillä en aio pakottaa sinua puhumaan.” ”Mitä sitten oikein yrität?” ”Teen sinulle ehdotuksen, johon myöntymällä auttaisit sekä itseäsi että kansaasi.” ”Minulla ei ole minkäänlaisia valtuuksia neuvotella kanssasi.” ”Tiedän senkin. Siispä haluan sinun hankkivan tänne jonkun, jolla on sekä enemmän tietoa että oikeuksia. Henkilön nimeltä... Sadek. Kuninkaallisen kaartin ylempi virkamies, ellen väärin muista...”, lausui puoldemoni kultaisia silmiään kaventaen. Muistikuva jyrähdellen sortuvasta palatsista ja hetkestä, jona tuntematon haltia oli sukeltanut vauhkoontuneen väen seasta neuvomaan kaksikolle pakotietä, paloi yhä kirkkaana hänen mielessään. Raymond ei osannut varmuudella sanoa, miksi hän oli tuolloin tullut kysyneeksi haltian nimeä, mutta nyt mies kiitti omaa huomaavaisuuttaan. ’Sadek, jos neuvosi on pätevä, en unohda palvelustasi.’ Valinta tuntui päivänselvältä. Mikäli vihollisen rintamalla oli yksikin haltia, joka halusi äidin ja lapsen pysyvän poissa saarelta, se oli varmasti Sadek. Lieni tietenkin myös mahdollista, että mies olisi kuluneena aikana muuttanut kantaansa, mutta sen riskin puoldemoni oli valmis ottamaan. Samainen henkilö oli maininnut tunteneensa neidon jo entuudestaan, mikä saattoi sekin vaikuttaa asiaan. Haltian korkea asema puolsi hänen tarkoituksiaan. ”Mistä sinä muka tunnet lähettilään?”, tokaisi soturi epäileväisenä. Sadek oli selvästi tunnettu henkilö, eikä ihme, sillä valtiaan lähipiiriin ei päässyt aivan kuka hyvänsä. Ne harvat valitut, jotka moisen kunnian olivat joskus saaneet, tunnettiin koko Kuun kansan keskuudessa. ”Sillä ei ole merkitystä. Tilanteesi sen sijaan on hyvinkin yksinkertainen: Jos yrität vielä vehkeilyjä, tapan sinut epäröimättä. Jos kuitenkin tahdot ajatella kaikkien parasta, palaat mitä pikimmiten Sybaresiin, etsit käsiisi tämän miehen ja pyydät häntä vierailemaan luonamme välittömästi, mutta vaivihkaa. Siihen saakka sopimus pysyy meidän kolmen välisenä salaisuutena. Ymmärrätkö?” ”Päästäisitte minut noin vain vapaaksi?”, varmisti yönkulkija kummastuneena. Soturi vilkuili vuoroin velhoa ja neitoa, arvioiden missä määrin näihin kahteen saattoi luottaa. Hirviön tekemä tarjous oli tullut melkoisena yllätyksenä, ja mies vaikutti hyvin hämmentyneeltä. Tavanomaisesti haltiaa olisi kidutettu tai painostettu muilla tavoin yhteistyöhön. ”Tiedostat varmasti itsekin, ettei sinusta olisi enää mitään vastusta nyt, kun olemme varuillamme. Voit siis unohtaa kaikki uudet yritykset siepata lasta.”, hymähti velho hieman kärsimättömänä. ”Harkitse siis, haluatko mieluummin elää vai kuolla, mutta älä mieti liian pitkään.”, hän teroitti kunnes vaikeni vartomaan soturin päätöstä, tarkkaillen kiinteästi tämän kasvoilla häilyviä tunteita. Musta haltia vaikutti typertyneeltä, mutta uhma oli jo ajat sitten sulanut kasvoiltaan. Saattoiko uskomaton olla totta? Velho ei tuntunut pilailevan. ”Hyvä on...”, vastasi vanki lopulta vaimeasti. "Teen kuten haluat." ”Viisas valinta.”, totesi puoldemoni vailla pienintäkään hymyä, ja katsahti vuorostaan kaunottaren suuntaan. ”Ellei neidolla ole mitään lisättävää...?” Nuori äitikin oli vähintään ansainnut tilaisuuden puhua, seurattuaan niin kärsivällisesti sivusta miesten sananvaihtoa.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Oct 7, 2008 14:04:08 GMT 3
Daliah tunsi ilkeä pistoksen sydämessään haltian pään ponnahtaessa pystyyn. Eikä tuo vihlonta lakannut missään vaiheessa, ensin se oli pelkkää nipistelyä, mutta äityi pikkuhiljaa voimakkaaksi jomotukseksi rintakehällä, ja lapsen paino tuntui ainoastaan lisäävän kipua. Tilanne oli kaikin puolin ahdistava. Vihamielisen miehen palava tuijotus ja kylmät sanat tuntuivat herättävän henkiin muistoja ja tunteita, jotka oli haluttu haudata iäksi. Pahoinvoinnistaan huolimatta nuori äiti kuunteli käytyä keskustelua ilmeisin tyynesti, vaikkakin kasvot kalpeina ja suu epävarmaksi viivaksi puristuneena. Terveellä kädellään hän silitteli pienokaisensa selkää ja aina silloin tällöin keinutti ylävartaloaan niin, että heräilyn merkkejä osoittava lapsi painui jälleen unten valtakuntaan. Paksu kangas ympärillä tuntui toisaalta tukahduttavalta, mutta omalla tavallaan se toimi myös suojaavana haarniskana huoneen ilmapiiriä vastaan. Daliah kuuli kyllä jokaisen ääneen lausutun sanan, mutta antoi niistä valtaosan liukua samaa tietä takaisin. Huvilan herran läsnäolo tuntui rauhoittavalta ja turvalliselta, ikään kuin tuon pirulaisen pahat sanat ja uhkaukset olisivat menettäneet voimansa matkalla nuoren äidin luo täysin Raymondin läsnäolon vaikutuksesta. Miehet huusivat ja manasivat toisilleen sellaisilla äänen painoilla, että kyyneleet olisivat pakostakin kihonneet silmiin, jollei tilanteesta jollain tavalla olisi yrittänyt pitäytyä ulkopuolisena. Tuo äsken vielä tajuttomuuden rajoilla roikkunut piti nyt hurjaa meteliä ja suorastaan sylki kamalia sanoja suustaan. Sen sijaan oli mahdotonta pysyä etäisenä, kun keskusteluun vedettiin mukaan tuttu nimi. Sadek. Jännittyneet huulet rentoutuivat hämmentyneeseen ilmeeseen. Koko miehen olemassaolo oli päässyt unohtumaan tämän draaman ja kamaluuden keskellä. Niin olihan sitä olemassa yksi haltia, joka ei ollut osoittanut läpeensä mädäksi ja petolliseksi. Sadek oli ollut turvallisen ja rehellisen oloinen, poikkeus mustanpuhuvan kansansa keskuudessa. Oliko tuo kuva vanhemmasta haltiaherrasta oikea? Sitä oli vaikeaa vannoa, mutta jos maailmassa oli yksi tuota kansaa edustava, jonka kurkkuun Daliah ei olisi oitis ollut valmis hyökkäämään, olisi se kai sitten ollut Sadek. Nykyisessä tilanteessa Acanthan ylhäinen isäkin olisi varmasti saanut osakseen melkoisen hirmumyrskyn, jos nuori äiti vielä tovia aiemmin olikin ensirakkauttaan salaa ikävöinyt. Sitä mistä Raymond tunsi Sadekin tai miksi hän sattui kutsumaan juuri tämän haltian heidän luokseen, ei oikein ollut mahdollista selittää. Hitaasti vaalea pää kääntyi vangista vangitsijaan. Valinta synnytti aika liudan kysymyksiä, joista vähäpätöisin ei suinkaan ollut; miksi? Vihastaan ja kuvotuksestaan huolimatta Daliah tunsi olonsa helpottuneeksi. Tuo vihulainen luikkisi varmasti tiehensä minkä kintuistaan pääsisi, eikä heistä kenenkään tarvinnut tahria käsiään vereen. Vaikka hän olisikin kuinka halunnut, ei neito loppuen lopuksi uskonut koskaan olevansa kykeneväinen harkittuun murhaan. Kivun aiheuttaminen toiselle elävälle olennolle tuntui jollain tavalla luonnon harmonian rikkomiselta. Ja sitä paitsi hänen tunteensa ja ajatuksensa oli nyt suunnattu toisaalle, vaikka yön tapahtumat olivatkin yhä tiiviisti mielessä. Vaihtoehto, jonka nuori herra oli keksinyt, oli joka tapauksessa nerokas. Ehkä heidän olisi mahdollista sopia rauha ja elää ilman tällaisia kammottavia häiriöitä, eikä kenenkään tarvitsisi enää rikkoa itseään tai toisiaan. Daliah pudisteli päätään kaksikon huomion kääntyessä häntä kohti. Jos kysyttävää olikin aluksi ollut, oli selvää, että ne kysymykset eivät olleet tähän hetkeen. Sadek olisi pätevämpi ja myös miellyttävämpi tiedonlähde. Sitä paitsi antipatiat, jotka kuplivat tuota ilkeäkasvoista pirulaista kohtaan, tuntuivat kahlitsevan kielen. Haltian vapautuminen ja katoaminen huoneesta tapahtuivat silmänräpäyksessä. Vaikka viimeisenä lasta kohti luotu katse tuntui kylmäävän koko huoneen, rentoutui äidin olemus henkäyksessä. Hän kääntyi lähellä vankilaa toiminutta tuolia seisovan nuorukaisen puoleen. ”Tuo tuli aika yllätyksenä… Tai siis kaikki tuli.” Hymyily-yritys taisi jäädä surkean virnistyksen tasolle. ”Minusta tuntuu, että saat ihan ajan kanssa vielä tänään selittää mitä sinulla on mielessäsi.” Neito yritti suoristaa selkäänsä, jakaakseen lapsen painon paremmin kannateltavaksi. Kurkku tuntui kuivalta, eikä ääni kulkenut niin raikkaana kuin sen olisi toivottu. ”Minulla olisi pieni pyyntö. Se tuntuu varmasti aika typerältä sinusta, mutta minulle asia olisi tärkeä.” Vihreä katse vältteli suoraa kontaktia toisen omaan. Olo alkoi olla todella väsynyt ja nälkäinenkin. Ilta-ateriaan, joka siis juhlistaisi nuoren neidon syntymäpäivää, olisi vielä aikaa ja pieni lepo ja ehkä ehostautuminenkin voisivat tehdä terää, mutta ennen tuota, olisi eräs asia saatava selvitettyä. ”Oikeastaan kaksi pyyntöä.” Hän naurahti nolona. ”Jos ensin voisit auttaa minut tästä kääröstä ulos… Jos sinä vaikka kierrät kankaan pois ja minä kannattelen lasta…” Daliah astui aivan nuoren herran nenän eteen ja käänsi tälle kylkensä niin, että toisen oli mahdollista irrottaa pitkään kankaan pää laskoksista. Lapsesta kiinni pitäen Daliah alkoi pyöriä, ja sukellella kankaan ali, niin, että se pikkuhiljaa löystyi. ”Toinen pyyntö olisi sitten…” Hän kumartui jälleen kankaan pyörähtäessä hänen uumansa ympäri. ”Voisimmeko nukkua ensi yön täällä? Lupaan pitää tytön ihan hiljaa, mutta en uskaltaisi nukkua yksin. Varsinkin nyt kun tiedän, että tuo sieppaaja on vapaalla jalalla. Mistä en siis mitenkään sinua parjaa, en vain täysin luota siihen, ettei hän muka yrittäisi jotain.” Paksu valkea kangas oli keriytynyt loppuun ja Daliah seisoi jälleen luottavaiset kasvot nuorukaiseen päin käännettynä, heräilevää lastaan terveellä kädellä kannatellen. ”Ymmärrän kyllä, jos sanot ei, mutta toivoisin kovasti ettet sanoisi. Ei meistä olisi vaivaa.”
|
|
|
Post by R.C. on Oct 10, 2008 9:24:20 GMT 3
Nuoren naisen torjuttua mahdollisuutensa ilmaista mielipiteensä, sai lurjus luikahtaa ulos samaa reittiä, mitä mies oli taannoin sisään tunkeutunut - ikkunan kautta. Mustan haltian mentyä käännähti puoldemoni hieman epävarmana katsomaan kaunotarta. Oliko hän ollut ehkä tarpeettoman armollinen rikollista kohtaan? Kokiko toinen ratkaisun riittämättömäksi? Häivähdys hymyä neidon kalpeilla huulilla kieli kuitenkin helpotuksesta tai tyytyväisyydestä. Suopeus sieppaajaa kohtaan oli varmasti ollut varsin odottamaton, mutta kukaties sittenkin hyväksyttävä keino kääntää epämiellyttävä tilanne kaikkien eduksi. Karkaileva katse kuului tosin tällä kertaa kaunottarelle, ja pyyntöjä koskeviin puheisiin liitettynä se teki nuorukaisenkin olon levottomaksi. Ensimmäinen toive ei ollut kovin kummoinen, mutta sitä seurasi maininta vielä toisestakin. Mistä mahtoi olla kyse? Paha aavistus kolkutti puoldemonin takaraivossa... Neito piti nuorukaista jännityksessä lähes koko kangaskääreen purkuoperaation ajan, jona kaunotar kiepautteli kehoaan vapaaksi kuin jonkinlaisessa hidastetussa tanssissa. Toimituksen päätteeksi avustaja tosin tunsi olevansa pahemmin päästään pyörällä kuin kaunotar itse. Kysymyksen yksinkertaisuus ja luonne olivat yllättäneet jo pahimpaan varautuneen puoldemonin. Siinäkö kaikki? Vai oliko pyynnöstä tulkittavissa muutakin? Eikö neito tahtonutkaan kartella häntä viimeiseen saakka? Häkeltynyt nuorukainen taitteli kerityn kankaan siististi käsivarrelleen, hankkien täten hetkisen lisää aikaa koota ajatuksiaan, joista polttavimman hän olikin jo aivan vähällä lipsauttaa ääneen: ”Etkö pelkää min... tarkoitan, ei mitään pelättävää.”, korjasi herra kiireesti ja yskähti vaimeasti, yrittäen hymyillä toiselle rohkaisevasti, vaikka ilme jäikin perin vaivaantuneeksi. ”Se onkin ihan hyvä idea. Varmasti rouva ja tytötkin ymmärtävät.” Viimeisin virke viittasi halutun asetelman hienoiseen sopimattomuuteen, olkoonkin, että Daliah oli varmasti tarkoittanut heidän kahden nukkuvan viereisissä huoneissa. Kuinka moneksi yöksi äiti lapsineen oli huvilan isännän makuuhuoneeseen lopulta majoittumassa, jäi sen sijaan vain arvailujen varaan. ”Voin levätä täällä työhuoneeni puolella ja pitää huolen, ettei yksikään vihulainen pääse teitä enää häiritsemään. Ikkuna ilman muuta teljetään. Paikka on ihan turvallinen...”, arveli velho päätään puolelta toiselle käännellen, huomionsa harhaillessa tovin ympäröivässä tilassa. Seiniä reunustavilla hyllyillä oli toki purkki poikineen, joihin ei ummikon olisi kannattanut henkensä uhalla kajota, ja yksi korkeista kaapeista oli niin paksulla ja raskaalla ketjulla sinetöity, ettei sille ollut muilla kuin nuorukaisella selvästikään asiaa. Lukkojen takana oli hänen isänsä demoninen miekka Verenterä, tai oikealta nimeltään Scâlígër. Sapeli olisi tappanut pahaa aavistamattoman kuolevaisen alta aikayksikön, mikäli Raymond olisi jättänyt mitään sattuman varaan. Entäpä huoneen hirviömäisen omistajan muodostama uhka sitten? Nuorukaisen sisimmässä uinuva peto oli nälkäinen ja katkera, mutta hän uskoi kyllä pystyvänsä hallitsemaan pimeän puolensa. Edellinen yö oli vähintään todistanut sen. Lupa vaikutti siis myönnetyltä. Tietyllä tapaa pyyntö oli myös lämmittänyt nuoren herran mieltä. Ehkäpä neito luotti häneen taas hitusen enemmän kuin aiemmin. Velho käännähti ja kätki hämmentyneen hymynsä viedessään viikatun kankaan pöydälle. Hän päätti karistaa kiusallisen hiljaisuuden palaamalla aiempaan, ihmetystä herättäneeseen keskusteluun: ”Mitä tähän Sadekiin tulee... en oikeastaan tunne häntä juuri lainkaan.”, totesi Raymond harteitaan kohauttaen, huomionsa hakeutuessa taas kaunottareen. Kumma kyllä nuorukainen vaikutti heti varmemmalta keskittyessään asioihin, jotka koskivat muita kuin häntä itseään. Kultainen katse oli tarkentunut ja kohdistui suoraan toisen silmiin. ”Kyseinen henkilö astui hätiin, kun palatsi uhkasi sortua altamme ja pakotie oli kateissa. Hän mainitsi tavanneensa sinut jo aiemmin...” Nuoren miehen kulma kohosi aavistuksen, mutta hän ei ottanut sen kummemmin kantaa tietoon, jonka oikeellisuus kävi luultavasti ilmi jo neidon kasvoilta. ”Mustien haltioiden sotilaallinen hierarkia on joka tapauksessa hyvin moniportainen. Jos haluaa saada viestin kulkemaan perille, on tavoitettava korkea-arvoinen taho sitä välittämään. Edelleen, mikäli aiomme hankkia tietoja Sybaresin tilanteesta, luonnistuu se parhaiten vuoren huipulta käsin tähystämällä, ei sen juurelta kurkottelemalla. Kuninkaallinen lähettiläs tulee olemaan kaukoputkemme saarelle, kunhan kelmi pitää sanansa.” Velho naurahti vaimeasti, mutta vakavoitui lähes yhtä nopeasti. Katse lankesi lattianrajaan ja ääni hiljeni huomattavasti: ”Kuulostaa ehkä kummalliselta, mutta... voi olla, että tulevassa sodassa saatan asettua heikomman puolelle.” Nuorukaisen syyllinen olemus antoi ymmärtää, että hän oli valmis tukemaan mustia haltioita hädässä siitäkin huolimatta, miten suurta kaunaa nämä olivat neidossa herättäneet. Hetkisen huvilan herra muistutti aivan lordia, joka kaksikon käyskennellessä Sybaresin saleissa oli vedonnut Kuun ja Auringon kansojen tasa-arvoon. Oliko historiassa todella enemmän kuin ihmiskäsin kirjoitetut kirjat antoivat ymmärtää? ”Tietenkin vain sillä ehdolla, ettei lapseesi kajottaisi, vaan saisitte jatkaa elämäänne rauhassa.”, tarkensi nuori mies kantaansa, saatellen sanojaan vienolla, pahoittelevalla hymyllä. Siinä samassa talon alakerrasta kantautui oven kolahdus ja useampien kenkäparien kopinaa. Martha ja tytöt olivat palanneet.
Palvelijoiden kiire tarttui hyvin pian myös huvilan herraan, jahka tälle selvisi syy, jonka varjolla neito oli lähettänyt naisväen kaupungille. Olipa perustelu tekaistu tai ei, piti nuorukaisen esiintyä muille pedatun tilanteen mukaan. Tarkemmin ajatellen hän ei ollut koskaan tullut kysyneeksi kaunottarelta tämän merkkipäivästä, vaikka olisihan Daliahin nimen pitänyt siitä jo vihjata. Mikä olikaan otollisempi vuodenaika kuvailla vastasyntyneitä tyttövauvoja kukkasin, kuin kesä kauneimmillaan? Puoldemoni odotteli kärsimättömästi rouvan vaihtaessa vuoteensa lakanoita kaunotarta varten ja piikojen kantaessa pienokaisen kehdon huoneeseen. Kunhan järjestelyt olivat valmiit, hän hätisteli hameväen taas tiehensä ja lukitsi visusti ovensa, tosin vain väliaikaisesti. Nuori mies kaiveli aikansa matkasäkkiään, kunnes hän löysi viimein etsimänsä ja nosti sen eteensä. Raymond tarkasteli hetkisen kaunista esinettä, mutta rypisti sille lopulta kulmiaan. Väri oli väärä ja muoto kaipasi himpun verran enemmän omaperäisyyttä. Velhon huomio siirtyi seuraavaksi vyötteellään roikkuvaan samettipussiin, jonka sisällön hän kumosi pöydälle. Keltaiset jalokivet eroteltiin vikkelästi omaan kasaansa, minkä jälkeen puuttuikin enää vain kaikkein olennaisin elementti... ”Adele, kävisitkö poimimassa minulle puutarhasta muutaman keltaisen daalian? Toimita ne tänne niin, ettei Daliah näe.”, pyysi nuorukainen kotvasen kuluttua ovenrakoon kutsutulta piialta, jonka rouva oli pitkin hampain suostunut irrottamaan muista askareista. Vanhemman sisaruksen kasvoilta paistoi silkka uteliaisuus, mutta hän toimi kyselemättä ja tiukasti saamiensa ohjeiden mukaan.
Illan hämärtyessä aatelishuvilan koko asukaskunta kokoontui takkahuoneeseen viettämään emännän syntymäpäivää. Nuori herra saapui paikalle tavallista hienommissa vetimissä, vitivalkeat hiuksensa mustalla samettinauhalla sidottuina. Palvelusväki oli heittänyt sivuun esiliinansa, sillä he osallistuivat juhlaan myös neidon ystävinä. Kukaan ei päivitellyt enää viime yön tapahtumia; turha jännitys tuntui kaunottaren rauhallisuuden myötä rauenneen. Tunnelma oli hillityn leppoisa, vaikka hienon viinin noustessa nuorempien juhlijoiden päähän äityisivät sisarukset varmasti jossain vaiheessa kikattamaan, ja pistäisivät ehkä myöhemmin jalalla koreasti samalla, kun huvilan isäntä – vaikka ei itse humaltuisi – soittaisi heille flyygeliä. Acanthan nukkumaanmenoaika saattaisi toisaalta pitää kekkerit sopivasti kurissa. Riemuisat pidot olivat joka tapauksessa juuri sitä, mitä kukin tarvitsi toipuakseen lapsen kaappauksen herättämästä kauhusta. Martha oli pistänyt pöytään parastaan; Herkullisten ruokien tuoksu herautti veden itse kunkin kielelle. Kaiken kruunasi valtava, tuoreilla hedelmillä ja marjoilla höystetty kermakakku, jossa lepatti kaunottaren ikävuosien verran kynttilöitä. Jahka ruhtinaallinen ateria oli nautittu, ja perhe oli aikeissa siirtyä jälkiruokaan, nousi nuorukainen paikaltaan ja asteli hieman jännittyneen oloisena päivänsankarin luo, ojentaakseen tälle samettiseen rasiaan suljetun lahjansa: Alun perin haltiatekoinen kaulakoru oli sekoitus harvinaista valkoista ja keltaista kultaa. Sirot lehtiköynnökset kietoutuivat molemmilla sivuilla hailakankeltaisin topaasein koristeltujen ja ihmeellisen eläväisen näköisten daalioiden ympärille, saaden alkunsa korun keskustasta, jossa huomion vangitsi hurmaava päiväntähti. Auringon kehrään oli upotettu suurin ja sädehtivin jalokivi. Riipus oli kaikin puolin ihastuttava, mutta kopeilevan prameuden sijasta siinä oli myös aino annos iloa ja ripaus vallattomuutta, aivan kuten vaaleaverikön luonteessakin. Koru kuvastaisi luultavasti hyvin kantajaansa. Lisäksi käätyyn oli kätketty eräs varsin käytännöllinen lumous: ”Jalokivet alkavat hehkua kirkkaammin, kun ’heitä’ on lähistöllä.” Nuorukainen arveli neidon ymmärtävän, keitä hän tarkoitti. Muilla läsnäolijoilla ei ollut tästä aavistustakaan. ”Toivon että pidät siitä, vaikka en toivokaan, että näkisit sen turhan usein toimivan.”, totesi nuori herra hymyillen ja hieraisi hämmentyneenä niskaansa, tuntien olonsa kiusaantuneeksi palveluskunnan vaikuttuneiden katseiden alla. Velho tiedosti liikkuvansa kielletyn rajamailla. Hän ei halunnut herättää neidossa mitään epäilyksiä. Puoldemoni tarkoitti yksinomaan kaunottaren parasta, eikö totta? ”Onneksi olkoon, Daliah.”
|
|