|
Post by submarine on May 24, 2007 19:07:10 GMT 3
Vaikka Meesloo ei sitä tajunnutkaan, tämä työnnettiin hevosen selkään, satulan taakse. Vieläkin aivan yhtä vaitonainen hahmo ei edes vilkaissut, oliko tämä tukevasti paikoillaan, vaan nousi itsekin ratsaille. Vaitonaisuudessa hevonen karautti jälleen raviin, joka kiihtyi pian laukkaan asti. Määränpää oli selvästi kaupunki, josta Meesloo juuri äsken oli poistunut. Eikä se todellakaan voinut tarkoittaa mitään hyvää...
|
|
|
Post by Rinco on May 24, 2007 22:14:25 GMT 3
Tristan katseli kulmat rytyssä kun nimetön nosteettin hevosen selkään, ratsastaja hyppäsi satulaan ja ohjasi hevosen takaisin kaupunkiin, hän ajatteli ettei uskaltaisi mennä heidän mukaansa takaisin, mutta tuli toisiin aatoksiin kun hän ajatteli että joku toinen saisi aarteen, Tristan oli sopinut että jos hän ei saisi aarretta, kukaan muukaan ei saisi sitä. Hän kapusi vaivalloisesti puun latvaan ja ponkaisi vauhtia ja oli ilmassa, hän katsoi hiljaa kun hevonen laukkasi epätasaista laukkaa kahden ratsastajan vuoksi, ei hevonen kyllä suurikaan ollut, Tristan arveli ja mittasi sitä. eikä järin pulskakaan, varmasti paljon käytetty, tai ruokittu liian vähän, Tristan päätyi jälkimmäiseen ratkaisuun. Tristan päätti auttaa matkaajaa pois hevosen selästä jos tämä sitä tarvitsisi, tai pyytäisi. Tristan pudisti päätään, eihän hän voinut pyytää, kun istui kankeana hevosen selässä. Tristan nauraa hekotti ilmassa "viisaudelleen"
|
|
|
Post by submarine on May 24, 2007 22:42:50 GMT 3
Hevosen kaviot iskivät soraista maata vasten, luoden oman tylyn, loppumattoman sävelmänsä. Haarniskaan verhoutunut tuntui istuvan sen selässä niin kevyesti, ettei edes koskettanut satulaa kunnolla. Tämän liikkeissä oli tosiaan jotakin epätavallista, suorastaan epäluonnollista. Ne olivat paljon hienostuneempia ja sulokkaampia kuin millään tämän kokoisella olisi pitänyt olla. Meesloo oli yhä hyvin tokkurassa, ilmeisesti tämän humalluttavasta hajusta, mutta kasvoja vasten piiskaava ilma selvitti mieltä hieman. Tämä tiedosti nyt suurin piirtein, mitä oikein oli tapahtumassa, vaikka ei voinut vieläkään tehdä asialle mitään. Häntä oltiin viemässä kaupunkiin, aivan varmasti oltiin. Mitään muuta vaihtoehtoa ei ollut. Hän oli tajunnut vaaran liian myöhään, jäänyt loukkuun, tämän metsästäjän saaliiksi, ja saattoi nyt mennä vain avuttomasti mukana. Tämä repsahti hieman sivulle hevosen selässä ja toivoi, että tippuisi pois tielle. Mutta niin ei tapahtunut, tämä pysyi yhä siinä.
Pian oli metsänreuna tulossa vastaan, ja sitä myöten myös kaupunki. Se häämötti jo aavistuksen verran horisontissa, korkeimmat tornit pilkottivat esiin. He olisivat siellä nopeasti, Meesloo pohti katkerasti. Mitä sille lohikäärmeelle oikein oli tapahtunut? Miksei se tehnyt mitään?
|
|
|
Post by Rinco on May 24, 2007 22:52:07 GMT 3
Tristan vakavoitui kun metsän reuna tuli esiin ja kaupungin kirkon tornit näkyivät kaukana, ja Tristan alkoi pohtia kuumeisesti mikä olisi sen seuraava siirto, aurinko oli noussut jo korkealle taivaalle, ja ihmisten heräämisesta oli tulossa isompi ongelma, voi olla että muukalainen pitäisi hakea hevosen selästä, kerta se nyt ei sieltä itse päässyt. Se otti välimatkaa ratsastajasta, mietti kulmaa ja tuulta puiden oksia, mistä pitäisi syöksyä, ja ai niin! Hevosen reaktiota suureen lohikäärmeeseen, hän odotti hetken, ja laittoi siipensä kokoon, kän syöksyi korkealta ilmasta ja ojensi suuret leijonan tassunsa matkaajalle, hän kaappasi matkaajan ja horjahteli tämän painosta paha enteisesti, hän sukelsi taas metsästä ja vilkaisi hölmistyneeseen ratsastajaan. "tuliko ikävä" Tristan hekotti. Tämä halkoi siivillään ilmaa ja kysyi viimein. "ja minnekkäs olitkaan matkalla."
|
|
|
Post by submarine on May 24, 2007 23:13:51 GMT 3
Meesloo olisi ähkäissyt, jos olisi voinut äännellä millään järkevällä tavalla. Nyt tältä pääsi vain mitäänsanomaton pihahdus, kun lohikäärme yhtäkkiä pyyhkäisikin ohi ja nappasi hänet. Se oli pieni järkytys, mitään tällaista hän ei ollut odottanut. Huutaminenkaan ei onnistunut, eikä pyristely, tämä vain roikkui hiljaa pedon kynsissä. Reaktio - tai oikeammin sen puute - ei mitenkään vastannut tämän sisäistä tilaa, vaikka sekin oli vielä melkoisen tylsänä äskeisestä huumaamisesta. Jos hänellä olisi ollut valinnanvaraa, olisi lohikäärme joutunut jo pistämään hieman yritystäkin kiinnipitämiseen, mutta sillä kävikin tuuri.
Outoa kyllä, ratsastajan hevonen ei vaikuttanut pelästyvän hiukkaakaan, ja tämä itsekin huomioitavan vähän. Hevonen käyttäytyi jotenkin kuin ei olisi edes oikeasti ajatellut asioita, tehnyt vain kuten sanottiin. Ääntäkään päästämättä eläin pysähtyi ja kääntyi kohti lohikäärmettä, yhtä vaitonaisena kuin ratsastajansakin. Hetken molemmat vain tuijottivat petoa, kuin koettaen arvioida tilannetta. Lopulta ratsastaja kuitenkin puhui. Puhe oli ymmärrettävää ja vääristymätöntä koko pään peittävästä kypärästä huolimatta. "Sinä et kuulu tähän, lohikäärme. Anna tuo takaisin", tämä käski, osoittaen lohikäärmeen kynsissä killuvaa Meesloota. Tämän ääni oli sangen vaikuttava, siinä oli selvää auktoriteettiä. Painot olivat täysin oikeilla paikoilla, siinä ei ollut mitään merkkejä puhevioista tai aksenteista. Sellainen ääni olisi ollut hyvä johtajalle - tai muulle tärkeään asemaan pyrkivälle.
|
|
|
Post by Rinco on May 24, 2007 23:29:22 GMT 3
Tristan vilkaisi ratsastajaa, hän katsoi käpäliään, siellä se roikkui, Tristan näytti ratsastajalle kieltä ja otti vauhtia. Se lensi pilviin, ja syöksyi alas, hevosta ei näkynyt, ratsastajaa ei näkynyt, ja hän oli tehnyt hyvän työn. Tristan leipoi siivillään ilmaan ja heitti matkaajan selkäänsä. Hän liisi alemmas ja otti pikku linnun kiinni. "meillä taitaa olla kiire jos aiomme päästä ratsastajasta eroon, kelpaako ruoka? " Tristan kysyi ja ojensi tassullaan kuollutta närheä. Hän vilkaisi äkkiä taakseen. "tottahan minä kuulun tähän, muutenhan sinulle olisi käynyt vaikka miten pahasti, eihän se onnistu että sanari jätetään tarinan ulkopuolelle." Tristan tuhisi. Se tiputti närhen ja lensi korkeammalle taivaalle ketselemaan näköaloja.
|
|
|
Post by submarine on May 25, 2007 15:33:49 GMT 3
Meesloon pää alkoi hiljalleen selvitä äskeisestä huumasta, niin että tämä sai jo puristauduttua kiinni lohikäärmeen ruhoon sen heittäessä hänet selkäänsä. Meno ei missään nimessä ollut mukavaa, mutta ehkäpä kuitenkin parempaa kuin pedon kynsissä roikkuminen. Äkillinen nousu sai hänet joka tapauksessa puristamaan tiukasti kiinni. Alapuolella ratsastaja ei selvästikään aikonut luovuttaa näin vähällä. Empimättä hetkeäkään tämä kannusti ratsunsa laukkaan, seuraamaan yläpuolella lentävää petoa ja etenkin tämän kaappaamaa matkaajaa. Ja oli myöskin varmaa, että periksi tämä ei aivan hevin antaisi.
|
|
|
Post by Rinco on May 25, 2007 22:29:23 GMT 3
Tristan katsoi selällään tiukasti puristunutta matkaajaa, ja vuoroin puiden siimeksessä luikkivaa ratsastajaa, paras olisi kyllä mennä merellä, mutta minne matka nyt olisi. ehkä pitäisi kysyä. "olisiko parempi että lentäisimme merelle, tuskin se osaa enään sen jälkeen tavoittaa, ellet tee jotain typerää." Tristan sanoi ohmennen, seuraten tietä tarkasti. Hän kaarteli hieman, ja vaihtoi äkisti suuntaa, ennen kun ratsastaja katsahtaisi ylös. "jospa menisimme kaupungin kautta, kukaan ei näe meitä pilvien lomasta. kelpaako?" Tristan meni paljon tietä sivummalla, ja niin matalalla että matkaaja olisi voinut nyppiä lehtiä vaivatta puista. Tristan katsahti vielä kerran matkustajaansa ja irvisti ilkikurisesti, ennen kun sukelsi metsään, ja oli taas ilmassa muutamaa sekuntia myöhemmin. Trisatn kirosi kuullessaan kovioiden kolinan selvästi, ja huokaisi.
|
|
|
Post by submarine on May 25, 2007 22:56:58 GMT 3
Lohikäärme ehdotteli kyllä järkeviä, mutta tällä hetkellä Meesloo ei ollut aivan parhaimmillaan. Kipu kädestä oli levinnyt vatsaan, kuin valtava tylppä esine painamassa sitä, ja nyt tuntui kuin päätä olisi puristettu rautakahleilla, jotka tiukkenivat hiljalleen. Se, juuri se, vaati huomiota, olipa tilanne mikä hyvänsä. Kohta se myös rupeaisi hankkimaan sitä, olipa tilanne otollinen tai ei. Eikä siitä tulisi kaunista, ei todellakaan näin pitkän ajan jälkeen. "Metsään... takaisin metsään. Laskeudu... mene sinne", tämä vastasi lohikäärmeelle, ähisten puhuessaan melkoisesti. Tuntui siltä, kuin äsköinen olisi vieläpä kiihdyttänyt tapahtumien alkamista. Tällä hetkellä hän ei juuri miettinyt ratsastajaa, joka yhä seurasi kintereillä, alas oli päästävä ja heti! "Laskeudu!" Meesloo huusi vielä viimeiseksi, puristaen hatutettua päätään molemmin käsin.
|
|
|
Post by Rinco on May 25, 2007 23:04:51 GMT 3
Tristan vilkaisi matkaajaa huolestuneena. "oletko kunnossa, olet siis menossa suden suuhun, kuten haluat, puhdistan käpäläni tästä tapauksesta, en kyllä mene SEN luo." Tristan mutisi, mutta kun matkaaja huusi. Tristan syöksähti metsän siimekseen, ja mulkoili selässään istuvaa otusta silmästä silmään ensi kertaa. "mikä olet, mitä piilottelet ja miksi tuo huuhkaja on perässäsi." tämä kysyi, ja istahti maahan mököttämään, ja mutisi jotain epämääräistä itsekseen. Tristanin häntä nyki hulvatusti ja kynnet leipovat sammalta. Trisatnin silmät olivat viirussa ja korvat luimussa kuin kissalla, ja tämä laski päänsä sammal mättääseen vihaisena.
|
|
|
Post by submarine on May 25, 2007 23:57:09 GMT 3
Heti, kun se oli mahdollista, Meesloo loikkasi pois lohikäärmeen selästä ja alkoi puoliksi juosta, puoliksi hoiperrella kauemmas. Se oli tulossa, eikä todellakaan hienovaraisesti! Päästyään vajaa viisi metriä eteenpäin tämä kompastui, kaatui, eikä koettanut nousta. Enemmänkin tämä vääntelehti, kaikkea muuta kuin terveellisellä tavalla. Kouristuksenomaisesti tämä nousi polvilleen, raastaen kaapua ja hattua yltään. Niiden alta paljastui jotakin aivan muuta, kuin ihminen. Se oli kuin valtava hiiri, jonka ruumiinrakenne oli muuttunut jäljittelemään ihmistä. Ihmishiiri, jotakin sellaita. Mutta tällä hetkellä se ei todellakaan ollut ainoa asia, jonka tästä huomasi.
Meesloon - jolla oli selvästi ollut syynsä pitää yllään kaapua ja hattua - ympärillä pyöri jotakin. Se ei näyttänyt todelliselta tai aineelliselta, enemmänkin kuin kuvajaiselta jostakin. Kuin moniväristä, leppymätöntä tuulta. Se pyöri tämän ympärillä, saaden koko olennon vääntelehtimään ja jopa huutamaan. Tapahtuipa mitä hyvänsä, sen tuskallisuudesta ei ollut epäilystäkään. Nopeasti tahti lisääntyi ja ääni kohosi kirkunaksi. Jäntevät, turkin peittämät jalat ja kädet raastoivat maata ympärillään, repien irti pieniä tuppoja sammalta ja möyhentäen maata. Tämä kouristeli nyt nopeammin, kuin olisi uskonut ruumiin kestävän - eikä se enää kestänytkään. Silmät räjähtivät kuin ylikypsät hedelmät osuessaan maahan, ruiskuttaen verta ja muita nesteitä ympäriinsä. Valtavan kiljaisun saattelemana tämä näytti repeävän keskeltä kahtia, puoliskojen jäädessä roikkumaan pelkän selkärangan varassa kiinni toisistaan, sisäelinten, veren ja suolten valuessa ulos yhä vain kouristelevista paloista. Se oli jotenkin surrealistista, mitään niin raakaa ei olisi pitänyt tapahtua, ei itsestään. Tämä oli lähestulkoon repeytynyt palasiksi, mutta yhä vain pieksi maata tuskissaan ja huusi. Nyt tämän ympärillä pyörivä "tuuli" kasvoi, ujelsi ympäriinsä, levisi ties minne.
Hetken näytti siltä, kuin kaikki olisi yhtäkkiä lakannut, kuin ruumis olisi vain kuollut pois - kuten sen kaiken järjen mukaan olisi pitänytkin tehdä. Mutta sitten, henkäisten niin syvään, että siniset, selvästi auki repeytyneestä mahasta paistuvat keuhkot puristuivat aivan pieniksi, nyt lähinnä veren ja sisälmysten kasaksi muuttunut Meesloo paiskasi kätensä kohti taivasta, kuin huutaen jotakin voimalla, jota sanat eivät voineet enää pitää sisällään. Oksettavan mossahduksen kera koko käsi repesi keskeltä kahtia, roiskuttaen ympäriinsä kirkkaanpunaista, kuumaa verta kuin lähde. Ei voinut enää tietää, koettiko tämä huutaa vai oliko vain liian hajalla siihen. Yhtäkkiä näytti siltä, kuin valtava nyrkki olisi iskenyt ruumista toistuvasti, rusentaen sitä yhä vain lisää. Tämän koko kuvottaan kuntoon mennyt ruumis alkoi kuin kuplia. Se pullisteli, vääntelehti, venyi. Ja yhtäkkiä se suorastaan kuin räjähti, kuin lukemattomat pienet olennot olisivat repineet itsensä läpi siitä. Ja juuri niin tapahtuikin. Ne olivat kuin kipinöitä, jotka kärysivät ruumiinnesteistä. Ilman minkäänlaista suuntaa tai tarkoitusta ne alkoivat ryntäillä ympäriinsä, mikä mihinkin, jotkin kiskoen riekaleita ruumiista mukaansa - vaikka sitä ei enää voinut edes ruumiiksi sanoa, pelkäksi höyryäväksi, vieläkin vääntelehtiväksi kasaksi etäisesti tunnistettavia osasia. Jopa luut olivat vääntyneet ja halkeilleet jonkin näkymättömän voiman kourissa, mikään ei näyttänyt enää siltä, kuin hiirtä muistuttava olento äsken. Verta, riekaleita, sisälmyksiä, luunsirpaleita, revittyä maata ja vääntyneitä paloja, siinä oli kaikki, mitä oli jäänyt jäljelle. Oli mahdotonta sanoa, kauanko se oikein oli kestänyt, ehkäpä vain hetkiä, ehkäpä lähemmäs vartin.
Juuri, kun sen olisi luullut loppuneen, kaikki tuntui alkavan uudelleen. Yhtäkkiä jostakin jäännösten keskeltä iski kuin jokin käsi. Se oli musta ja ohut, jostakin pitkistä, raudalta näyttävistä osasista koostuva, suorastaan luurankomainen. Se haroi hetken ilmaa, koukistui sitten ja tarrasi maahan. Kuin jokin olisi yrittänyt kiskoa itseään läpi jostakin. Alkoi kirkuna, syvältä ruumiin jäänteistä, kammottava, hyytävä ulvonta. Jokin yritti läpi, jokin pahantahtoinen, sen saattoi tuntea.
|
|
|
Post by Rinco on May 26, 2007 0:13:37 GMT 3
Tristan katsoi kauhuissaan kun kaavun alta paljastui rial, kuin hiiri, tai rotta. Tristan nosti päätään ja peruutti kauhun vallassa kuin etsien pakoreittiä, rial katkesi keskeltä kahtia, käsi ojentui ja räjähti, Tristan nojasi puuhun ja yritti päästä mahdollisimman kauas olennosta, unohtaa kaiken mitä oli tapahtunut auringon noususta tähän asti, hän kirosi tuulen, auringon ja sen kuka hänet ja kaiken muun oli luonut, koskaan hän ei ollut nähnyt mitään näin kamalaa, vaikka hänen elämänsäkin oli ollut synkkä ja raaka, Tristan melkein tunsi Rialin tuskan, hän ravisti päätään ja uskoi kaiken olevan ylhäisten velhojen juonia koska tämä oli rikkonut näiden suuren tornin, hän ulisi ja pyysi anteeksi maagikoilta, mutta kun mitään ei kuulunut tämä syöksyi maasta sydän hakaten rintaa tuhatta ja sataa.
Tristan yritti räpiköidä oksien läpi mutta karvillisuus oli liian tiheää, hän jäi avuttomana katsomaan Rialin kitumista, jos tämä nyt enää elikään.
Tristan katsoi hievahtamatta ruumista, jos sitä siksi pystyi enää kytsya, ja kumarsi tälle ja toivoi että tämän ei tarvinnut odottaa taivaan porteilla kauaa, tai kasata itseään kokoon. Tristan oli kääntymässä mutta jokin tuli rialin jäänteliden seasta kuin luurangon käsi, se sai Tristanin jälleen pakokauhun valtaan, hänhän luuli että kaikki oli ohi.
|
|
|
Post by submarine on May 26, 2007 0:29:22 GMT 3
((Hmmh, oikeastaan kyseessä ei ole rial. Mutta helppohan sitä sellaiseksi olisi luulla, joten ei väliä.))
Ulina jatkui, ehkäpä jopa paheni. Ohut, kuolleelta näyttävä käsi ponnisti voimakkaammin jäännöksistä, kuin olisi ollut suorittamassa valtavaa urakkaa. Olipa se tulossa mistä hyvänsä, ei se selvästikään ollut pääsemässä sieltä helpolla. Mutta kuitenkin, valtavien ponnistusten voimalla käsi sai vedettyä omistajaansa edemmäs. Yhtäkkiä ojentui toinenkin käsi, joka myös alkoi ponnistella. Nyt niiden lähtöpaikasta hohkasi myös... jotakin. Se oli kuin pimeää valoa, vastakohta kirkkaalle päivälle. Se sai äänet yltymään entisestään, ne kohosivat kaoottiseksi kuoroksi, kuin ruumiiden ulvontaa elämälle. Voitonriemuisesti pitkät, kylmät sormet kaivautuivat maahan, puristaen maata. Hetken tuntui siltä, kuin äänten joukossa olisi ollut uusi, kuin jonkinlaista kammottavaa, epäinhimillistä naurua. Kädet kiskoivat yhä vain lujemmin, ja nyt alkoi niiden välistä kohota jotakin, kuin jonkinlainen kiila. Liike oli hyvin hidasta, mutta kuitenkin varmaa. Jotain oli tulossa läpi...
|
|
|
Post by Rinco on May 26, 2007 21:14:44 GMT 3
(juu, tämä nyt olettaa sen olevan Rial, tuskin on koskaan olllut niiden kanssa tekemisissä, joten luulee sitten. ^^))
Tristan oli jähmettynyt paikoilleen, lihakset olivat jäykät eikä ajatus liikkunut, höyryä tuprahti hänen sieraimistaan, mutta muuten hän oli kuin puu, tai ennemminkin kivi, joka ei pystynyt siirtämään itseään, mutta sitä pystyi siirtää. onko tämä pilaa, vai mitä oikein on tapahtumassa Tristan mietti, sitä inhotti ajatuskin että hän oli kuljettanut tuota selässään, vaikkakin se oli silloin hieman siistimpi. Silmat seurasivat tapahumi järkyttyneinä, Tristan oli elänyt pitkään, mutta täm oli jo jotakin.
pian kuin kylmä tuuli olisi puhaltanut Tristanin iholle, hänelle tuli kylmä ja hänen koko ruumiinsa alkoi täristä, vaikka Tristan yritti olla tärisemättä, sen lopettaminen tuntui mahdottomalta tämä yritti rauhottua, ja sai tärinän loppumaan, Tristan tunsi viimein ruumiinsa lämpenevän ja tämä nojasi leppoisasti puuhun ja jäi katsomaan kun se jokin yritti tulla sieltä jostakin ulos. Hetken hän ajatteli että olisiko hyvä' että hän hakisi ruusuja, mutta eihän tämä kyseinen henkilö edes ollut tämän vihollinen, ainakaan virallisesti, ja tämähän oli syntymässä jotenkin ällöttävästi uudelleen. Tristan pudisti päätään hieman huvittuneena, ja katsoi suuria puita, odottaen että jotain uutta tapahtuisi, edes pää tulisi esiin, jos sitä enää oli jäljellä, olihan tämä haljennut kahtia. Hän katseli vielä vieroksuen käsiä jotka tunkeutuivat sieltä jostan, ja katsahti käpäliinsä, ja huomasi aivan niiden vieressä lihan palan, Tristan ei voinut vastustaa kiusausta syödä sitä, ja haukkais sen suuhunsa, hän irvisti ja nielaisi lihan. Hän ravisti päätään ja työnsi kielensä ulos. "sanoppa sitten jos synnyt vielä joskus uudestaan, niin voin siivota jäännöksesi, ihan ilmaiseksi." Tristan huikkasi välinpitämättömanä ja lipaisi huuliaan.
|
|
|
Post by submarine on May 26, 2007 21:46:34 GMT 3
Vaivalloisesti, suorastaan nykien, kiila käsien välissä kohosi yhä korkeammalle. Se näytti kuin jonkin huipulta, vaikka olikin mahdotonta sanoa minkä. Kohottuaan muutaman hetken se näytti saavuttaneen leveytensä, kasvaen nyt enää korkeutta. Se oli täysin musta, piirteetön ja virheettömän tasainen. Edes yksi ainoa veripisara ei sitä tahrannut, vaikka se kohosikin ruumiin höyryävistä jäänteistä. Yhtäkkiä käsi, joka oli aikaisemmin haljennut, halkesi uudelleen, mutta jollakin tavalla takaperoisesti. Se oli kuin olisi katsonut ajan kulkemista taaksepäin, palat painuivat yhteen, jälki katosi, liha kuroutui takaisin kasaan. Ja vaikka raaja ei vielä ollutkaan kiinni lopuissä jäänteissä kuin muutamalla riekaleella, se liikkui. Nykivät, veren peittämät sormet takertuivat kiinni kiilaan, kuin koettaen työntää sitä takaisin. Toinen käsi teki samoin, tuli takaisin kokonaiseksi ja siirtyi auttamaan ensimmäistä.
Samalla koko hajosi samalla tavalla - väärään suuntaan. Ja se oli tavallaan aivan yhtä raakaa kuin hajoaminen aikaisemminkin, luut vääntyivät suoriksi, liha kääriytyi niiden ympärille, palaset kiinnittyivät toisiinsa, jänteet punoivat itsensä uudelleen, sisäelimet ryömivät takaisin paikoilleen. Jopa tämän silmät räjähtivät sisäänpäin, kasaantuivat. Aivan yhtä huumaavalla tavalla Meesloo oli jälleen olemassa, jopa lohikäärmeen syömä pala oli korvaantunut uudella. Ainoastaan groteskisti tämän vielä avonaisesta vatsasta työntyvä kiilat ja kädet erottivat tämän alkuperäisestä, eikä kyse ollut selvästikään yrityksen puutteesta - huutaen ei-enää-niin-rikkinäinen Meesloo repi ja raastoi kiilaa, kuin koettaen pakottaa sitä takaisin ties minne.
"Minä... en... hyväksy!" tämä karjui, hakaten mustaa metallitornia, joka koetti uhmakkaasti työntyä yhä vain vastaan. Mutta jotenkin se ei enää voinut, nyt se näytti hiljalleen jopa työntyvän takaisin. Meesloo pieksi sitä yhä vain lisää, hakaten jaloillaan maata raivosta. "Minä en suostu!" Lopulta kiila alkoi kadota näkyvistä niin, että vatsa kuroutui lisää umpeen. Kuin epätoivoisina molemmat pitkät, ohuet kädet kääntyivät ympäri ja alkoivat kiskoa reunoja, koettaen repiä lisää tilaa. Niitäkin Meesloo hakkasi raivoissaan, kiljuen ja karjuen. Tämän raivo oli niin puhdasta, että sille ei ollut edes sanoja, pelkkää ääntä. Lopulta näytti siltä, että kädet antoivat periksi. Heittäydyttyään vielä kerran hyödyttömästi ylös ne imeytyivät sisään, antaen lihan yhdistyä. Sitten oli hiljaista, ainoastaan veren ja muiden ruumiista ulos jääneiden aineiden peitossa olevan Meesloon raskas hengitys kuului. Tämä ei vielä liikkunut, pelkästään makasi aloillaan, kourien välistä pakonomaisesti itseään.
|
|