|
Post by Rinco on May 22, 2007 19:16:23 GMT 3
Tristan vilkaisi matkaajaa, se tarttui olkapäästään kiinni. Tristan kohotti päänsä ja tutkaili nimetöntä. Tristan vaipui ajtuksiinsa. kunnes otus kysyi jotain. Tristan havahtui ja mietti kysymystä ennen kun vastasi. "tapana on, että entinen asia hoidetaan loppuun ennen toista, mutta koska olet..." Tristan vaikeni. Sen katsoi mietteissään suuria puita, joiden vihteät lehdet havisivat tuulessa, pieni lintu tarkkaili heitä puusta, sen mustat silmät tuijottivat Tristania paheksuvasti. Tristan hyppäsi sen kimppuun, mutta se ehti lentää ilmaan, Tristan olisi halunnut lentää sen kiinni ja syödä se elävältä, mutta ei uskaltanut, jos matkaaja olisi luikahtanut pakoon. Tristan katsoi kaapua, se ravisti päätään, kuin karkoittaakseen ajatukset kurkistaa sen alle. Tristan murisi ja kipitti matkaajan perään, ja mulkaisi tätä, kuin sanoen. "oliko pakko tehdä kaikki näin hankalaksi"
|
|
|
Post by submarine on May 22, 2007 19:52:55 GMT 3
Meesloo vilkaisi lohikäärmeen äkillistä hyökkäystä lintua kohti, koettaen kuitenkin vaikuttaa mahdollisimman apaattiselta asiaa kohtaan. Ehkäpä olento lähtisi pois, jos hän ei huomaisi sitä millään tavalla. Luultavasti niin ei kävisi, mutta olisi se kokeilemisen arvoista. Pian hän todella haluaisi olla yksin, lähestulkoon tarvitsisi rauhaa. Se, mitä kaikista merkeistä päätellen tapahtuisi piakkoin, ei todellakaan tarvinnut sivustakatsojia. Olisi kai paras vain koettaa puhua otusta muualle, kun ei tässä parempiakaan vaihtoehtoja ollut. "Mutta mitäpä sitten, jos havittelemasi aarre tarvitseekin maagikon oppia ollakseen mitenkään hyödyllinen?" hän kysäisi kuin ohimennen. "Tai jos se peräti olisikin vaarallinen ilman asiantuntemusta? Kiroaisi tai jotakin vastaavaa? Oletko ajatellut sitä?"
|
|
|
Post by Rinco on May 22, 2007 20:11:36 GMT 3
Tristan katsoi muukalaista tarkkaan, sanat pureutuivat syvälle tristanin mieleen, se vaikeni aivan hiljaiseksi. Jos se on totta, jos siihen tarvitseekin maagikon, hänhän on maagikko, jos siinä on kirous, mutta kirous on hänessä, hänhän siihen koski ensin, Tristan uskotteli itselleen, kirous, sana pelotti sitä, se ei ollut kiva sana, toi mieleen pahaa, paljon pahaa, Tristan ravisteli päätään, sen suu aukesi, ja sulkeutui. Aarre, tuntui kun se olisi kutsunut tristania, pyh, Trisatn mietti, pelkkää harhaa. "saanko nähdä sen." jos kerta olet maagikko, auta minua, näytä miten se toimii, tai pakotan." Tristan anoi lauseen lopun aivan hiljaa. Kultainen karva lehahti tuulessa, ja Tristan otti askeleen taaksepäin. Se lehautti siipiään uhkaavasti, ja murahti. Se olisi halunnut hyökätä, ja raadella maagikon, mutta jos se oli maagikko, se ei tulisi kuuloonkaan, mitäköhän muut sanoisivat. Muut! Ei hänellä ollut ystäviä, hän oli yksin. Joten hän voisi hypätä, ja tehdä jotain... jotain... Jokin esti sitä hyökkäämästä, jotain olisi vonut tapahtua, tai se olisi voinut tehdä jotain. Tristan pudisti päätään, sen häntä nyki kuin ärsyyntyneellä kissan pennulla, ja se katsoi taivasta. sinisellä taivaalla oli pieniä pilven hattaroita, joiden läpi olisi kyllä ollut kiva kulkea, mutta ei, hän halusi aarten.
Tristan otti askeleen, ja murahti. "kaipa sitä voisi jatkaa matkaa, jos et aio luovuttaa aarretta." Tristan ilmoitti ja yritti vältellä kysymystä vielä hetken.
|
|
|
Post by submarine on May 22, 2007 20:31:21 GMT 3
Meesloosta alkoi äkkiä tuntua toiveikkaammalta. Lohikäärmeen äänestä kuulsi hänelle hyvin tuttu asia, pelko tuntematonta kohtaan. Tässä olikin keino, jolla pelotella sitä... "Eihän minulla ole mitään aarretta", tämä vastasi, varoen vilkaisemastakaan olentoa kohti, kuin ei olisi välittänyt hiukkaakaan asiasta. "Mutta jos olisi ja se tarvitsisi maagikkoa käyttääkseen, niin epäilenpä, että pelkkä näyttäminen ei auttaisi. Tiedätkö, maagisten esineiden käyttämistä varten tarvitaan pitkä opiskelu, yksi väärä sana ja *pof*, se on siinä", kaapuhahmo vastasi, iskien samalla kädet vastakkain, kuin korostaakseen sanojaan.
Ohimennen Meesloo värähti taas kivusta, mutta onnistui nyt olemaan näyttämättä sen, vaikka se olikin nyt kovempaa kuin äsken. Siitä oli jo aikaa, kun hän oli viimeksi joutunut vapauttamaan kerääntymiä, ja kohta olisi epäilemättä pakko tehdä taas niin. Mutta lohikäärme oli ja pysyi... "Minä näin kerran kasan käryävää tuhkaa. Siinä oli ollut vielä hetkeä aikaisemmin joku, joka luuli kykenevänsä käsittelemään maagisia esineitä ilman opiskelua asiasta", hän sanoi merkitsevästi. "Mutta ethän sinä sellaisesta välitä..."
|
|
|
Post by Rinco on May 22, 2007 21:35:41 GMT 3
tristan värähti, mutta yritti olla näyttämättä pelkoaan, se oli turhautunut, mutta tunsi inhoa aarretta kohtaan, hän tiesi että se oli kaavun alla, se ei tiennyt mitä tehdä, se ei enää halunnut olla missään tekemisissä sen kanssa, ikinä, hän ei halunnut muuttua tuhkaksi, tai miksikään siltä väliltä. Tristan ravisti päätään, ja karkoitti pahat ajatukset pois. "haluan nähdä sen, onko se aarre." trisatn kysyi. hän katsoi oksia, ne olivat tiheästi, ja niiden läpi olisi hankala lentää, jos se onnistuisi ollenkaan. Tristan kirosi puut, tyhmä oli niiden siemen, tämä mietti ja vilkaisi maagikkoa. "jos maagikko antaa minun nähdä aarteen, vannon lähteväni pois, heti kun se on suotuisaa, en mielelläni kävelisi takaisin metsän laitaan, josta pääsen lentoon. Joten jos sinulle sopii, voisinko kulkea seurassasi vielä." Tristan kysyi ivallisen kohteliaasti. se vilkaisi matkaajaa. Hän katsoi kynsiän, se eivät haissut enää, joten Tristan nuolaisi käpälänsä ja alkoi kuurata päästään hyytynyttä verta. Tämä rykäisi ja odotti kulkijan vastausta.
|
|
|
Post by submarine on May 22, 2007 21:56:24 GMT 3
"Mutta kun mitään aarretta ei ole", Meesloo vastasi ykskantaan, jatkaen kävelyään ilman suurempaa huomionosoitusta. Hän voisi hokea tätä vaikka kuinka pitkään, jos tarve olisi. Sillä sen saamisessa oli ollut todella suuri vaiva. Lohikäärme oli hullu, jos luuli hänen aikovan vain antaa sen ilman mitään. Niin, juuri tälläkin hetkellä kaapujensa seassa tuntuvan kappaleen takia hän oli joutunu kokemaan tänään jo melkoisesti. Ensin piti löytää oikea paikka, mikä ei ollut helppoa. Sitten hänet oli yritetty ottaa hengiltä. Ja seuraavaksi oli pitänyt neuvotella melkein puolitoista tuntia enemmän tai vähemmän hullun velhon kanssa, tämän jälkeen jallittaa tätä melkein yhtä pitkä aika. Ja juuri kun sopimus oli alkanut muodostua ja hän oli latonut melkoisen määrän arvoesineitä pöytään, ryntäsi sisään kokonainen partio juuri laittomia maagikoita ja vastaavia etsiviä sotilaita. Sen jälkeen olikin sitten saanut juosta, pitkään ja kunnolla. Arvoesineensä hän oli joutunut jättämään sinne, mutta etsimänsä sentään tajunnut kahmaista sekaannuksessa mukaansa. Mutta siltikin, tällä hetkellä hän uskoi olevansa paljon rikkaampi kuin äsken. Tällä esineellä todella oli arvoa.
"Ja vaikka minulla jotain olisikin, en tietenkään näyttäisi sitä. Silloinhan sinä auttamatta yrittäisit viedä sen", Meesloo jatkoi vinoilevasti.
|
|
|
Post by Rinco on May 22, 2007 22:13:15 GMT 3
Tristan henkäisi syvään, sitä ärsytti syvästi, Tristan nosti päänsä ja katsoi puiden lehtiä mustilla silmillään, se aikoi joka tapauksessa nähdä sen, sen inho kasvoi aarretta kohtaan koko ajan, ja siihen sekottui myös hieman kunnioitusta ja pelkoa, mutta vain hitunen, Tristan päätti säilyttää loput pahan päivän varalle. Se katsoi matkaajaa ptkään, se ei sanonut sanaakaan, suuri jänis loikki jonkun matkan päässä pusikossa, mutta Tristan ei hievahtanutkaan, sen sieraimista tuprusi hentoa savua, kaksi haarainen kieli lipaisi ilmaa. Viikset sovottivat vinossa, ja vatsa ammui tyhjyyttään. ´pakko saada nähdä aarre, haluan siitä eroon, mutta se on nähtävä, jos se tulee vastaan, ja kirous tarttuu minuun, hui! se pitää heittää syviin vesiin.´ Tristanin mielikuvitus otti vallan. "vie se pois, tuhoa se" Tristan ärähti. Silmät pyöreinä se katsoi ympärilleen, Rusakko pomppi ulottumattomiin, ja tristan laski päänsä matkaajan taslle."ole kiltti" Tristan tunsi pahan mielen päässään, ja jotain uutta. Hän pyysi kauniisti. Hymyn tapainen käväisi hänen suullaan, mutta hän ravisti kaikki pois ja yritti olla ajattelematta.
|
|
|
Post by submarine on May 23, 2007 15:42:06 GMT 3
"Niin mikä 'se'?" Meesloo kysyi, kuin ei olisi muka tiennyt, mistä oikein oli puhe. Hänen puolestaan lohikäärme saisi anella, uhkailla ja vaatia vaikka maailman ääriin, sillä hänen toimestaan se ei tulisi näkemään esineestä vilaustakaan. Molemmat varmasti tiesivät, että se oli olemassa, mutta sitä virhettä hän ei tekisi, että näyttäisi sen. Lohikäärmeillä oli tiettävästi lähestulkoon pakonomainen tarve haalia arvoesineitä, eikä Meesloo aikonut kokeilla huhua käytännössä. Hän ei ollut valmis menettämään kovan työn ja tuskan takana ollutta esinettä vain siksi, että erehtyi ottamaan sen esille. Metsää tuntui olevan vielä melkoisesti edessä, joten vaikutti siltä että pedosta ei ainakaan tällä hetkellä voisi päästä eroon. Se kävi hermoille, mutta eipä tässä muitakaan vaihtoehtoja ollut. Oikeastaanhan hänen olisi pitänyt olla vielä helpottunutkin siitä, että henki oli vielä tallella, mutta tällä hetkellä olennon ahdistelu kiusasi enemmän kuin tarpeeksi. Ja kipukin vain yltyi hiljalleen... matka ei todellakaan ollut niitä kaikkein parhaita.
|
|
|
Post by Rinco on May 23, 2007 15:56:21 GMT 3
Tristan puhisi, se ei aikonut lähteä, se aikoi seurata matkaajaa niin kauan kunnes se suostuisi näyttämään esineen. Tristan nosti päänsä ja kuunteli suuresta puusta kuuluvaa piipitystä, se kurotti päänsä puuhun, ja katseli pientä linun pesää, missä oli kolme sinistä linnun poikaa, Tristanin silmät kiiluivat kun hän hotkaisi yksi kerrallaan jokaisen suuhunsa, emo lintua ei näkynyt mailla halmeilla, ja Trisatn laskeutui maahan, etu jalat tömähtivät ja hiekka pölisi Tristanin kasvoille, tämä yskäisi ja pienen pieni kipinä purkautui suusta. Hiekka pöly laskeutui, mutta hieman suurempia kiviä pongahti maasta kuin laukassa, hevos laukassa. Tristan päästi ulvahduksen. "joku on tulossa!" lohikäärme murahti hieman hätääntyneenä. Kauempaa kuului kavioiden kopsetta Trisatn vilkaisi vaeltajaa mustilla silmillään.
|
|
|
Post by submarine on May 23, 2007 16:44:38 GMT 3
Meesloo vilkaisi taas, kun lohikäärme kiipesi uuden saaliin perään, vaikkakin tällä kertaa ilmeisen puolustuskyvyttömän. Hän ei välittänyt katsoa turhan tarkkaan linnunpoikasten syömistä, vaikkei se suoranaisesti kuvottanutkaan, oli enemmänkin vain epämiellyttävää. Oli hän itsekin syönyt kaikenlaisia pikkueläimiä, niin poikasia kuin aikuisiakin, joten eipä toista voinut oikein paheksuakaan asiasta. Yhtäkkiä kuitenkin kuului hevosen laukkaa - joku oli tulossa, eikä ollut edes kaukana. Meesloo unohti nopeasti kaikki turhat ajatukset, seisahtuen hyvin lyhyeksi hetkeksi arvioimaan tilannetta. Vastaan tuskin oli tulossa mitään merkittävää, oletettavasti vain joku matkaaja, mutta mielessä käväisi myös toinen, merkittävästi pahempi vaihtoehto. Hän oli kuitenkin ottanut melkoisen merkittävän esineen paetessaan, olkoonkin että oli jättänyt reilusti omaisuutta maksuksi. Oli myöskin aivan mahdollista, että tulossa oli jokin, joka oli saanut tapahtuneesta viestin ja jonka tarkoituksena oli palauttaa esine. Tai sitten sieltä saattoi olla tulossa jopa niiden vartijoiden kumppani, joka samaten oli saanut tiedon hänen paostaan!
Aikailematta enää eri mahdollisuuksien kanssa, näytön mahdollisesta vaarasta ollessa huomattavaa, Meesloo ryntäsi lohikäärmeestä välittämättä sivuun tieltä ja veti matalaksi lähimpään löytyneeseen puskaan. Pedolle tämä ei sanonut mitään, se saisi hänen puolestaan selvitä juuri kuten kykeni.
|
|
|
Post by Rinco on May 23, 2007 19:45:24 GMT 3
Tristan katseli kun muukalainen ryntäsi hänen ohitseen ja piiloutui puskaan, hän tiesi liiankin hyvin että hänen olisi lähes mahdotonta piiloutua, niin suuri hän oli,ratsastaja oli lähellä. Hetken mieli johteesta Tristan alkoi raastaa puuta ja katkoi oksia minkä kerkesi, Tristanin päässä ei pyörinyt mitään, hän tiputti linnun pesiä minkjä kerkesi, kunnes oli päässyt oksiston läpi taivaalle, hän etsi katseellaan taivaltajan, ja näki sen suuren pöheikön takana, hän näki myös ratsastajan, mutta ei erottanut sitä oksiston läpi, ystävä vai vihollinen? Tristan haistoi ratsastajan parfyymin ja veren, veren. Tristanin silmät suurentuivat. ((sori ei oikein tullut tekstiä))
|
|
|
Post by submarine on May 23, 2007 20:14:51 GMT 3
Meesloo odotti liikkumatta pusikossa, uskaltamatta edes hengittää lujaa. Hänellä oli aivan tarpeeksi syytä odottaa, että sen lisäksi että ratsastaja saattoi hyvinkin olla hänen perässään, tämä olisi myös vaarallinen. Näiden asioiden kanssa työskentelevät olivat sitä hyvin usein, eivätkä toisinaan aivan pienissä määrin. Meesloo varmisti, että ei ollut mitenkään näkyvissä tieltä käsin, painautuen sitten mahdollisimman tiiviisti maata vasten. Eräästä rakosesta hän saattoi seurata, mitä tiellä tapahtui.
Ei kestänyt kauaakaan, kun ratsastaja tosiaan saapui. Eikä kyseessä todellakaan ollut mikään tavallinen matkalainen. Ensivaikutelma oli jokin haarniskaan verhottu, pitkä ja lihaksikas, hyvin samantyyppisen hevosen selässä. Vaikka ratsastaja olisi helposti käynyt miehestä, oli tässä silti jotain naisellista, hienostunutta. Jopa puskasta asti, monen metrin päästä, Meesloo kykeni haistamaan humalluttavan tuoksun, kuin hyvin vahvan parfyymin. Ja samalla siihen sekoittui kuitenkin paksua verta. Vaikutus oli niin pökerryttävä, että hän ei osannut hetkeen räpäyttää silmääkään. Ratsastaja oli pysähtynyt, kuin tarkkaillakseen ympäristöään. Tämä istui täysin suorana, paremmassa rytmissä kuin moni olisi voinut mitenkään toivoa omaavansa. Särmäisen, punasävyisen teräksen alta ei voinut nähdä mitään piirteitä itse ratsastajasta. Tämän kypärällä peitetyt kasvot haravoivat tietä molemmin puolin. Meesloosta alkoi äkkiä tuntua äärimmäisen suojattomalta, kuin mikään näköeste ei olisi voinut todella suojata tältä näkymättömältä katseelta, kuin hänet olisi nähty jo alusta alkaen.
Ilman sanoja ratsastaja laskeutui suuren hevosensa selästä ja lähti kävelemään juuri Meesloon suuntaan, epäröimättä hetkeäkään. Tämä tiesi, aivan varmasti tiesi. Hän olisi halunnut juosta, mutta sai kauhukseen tajuta, että jalat eivät totelleet. Lihaskaan hänen kehossaan ei värähtänyt, vaikka olisi pitänyt. Ja samalla pitkä, voimakas hahmo asteli rauhassa kohti, osoittamatta pienintäkään kiireen merkkiä. Tämän haarniskalevyt eivät päästäneet kuin pienen kilahduksen liikkeistä, toisin kuin tavallisissa, jotka kirskuivat ja kalahtelivat joka liikkeellä. Hahmo oli voimaa ja sulokkuutta, eikä Meesloo voinut kuin katsoa tämän tasaista käyntiä.
|
|
|
Post by Rinco on May 24, 2007 17:07:21 GMT 3
Tristan irvisti nähdessään haarniskaan pukeutuneen henkilön pysähtyvän matkaajan piilon eteen, se katsoi kun se laskeutui keveästi satulasta, ja kun se käveli kohti pensasta ilmeettömänä... ja huolettomana. Trisatn liisi lähemmäs jotta näkisi paremmin mitä tapahtuisi seuraavaksi, hevonen odotti ratsastaajansa kiltisti tiellä, ja tristanin olisi tehnyt niin mieli mennä nappaamaan se kouriinsa ja tukehduttaa hengiltä, mutta hän päätti odottaa, jos tapahtuisi jotain, sen korvat kuuntelivat ratsastajan jokaista askelta, jokainen tuntui toistaan kevyemmältä ja tasaisemmalta. Trisatn laskeutui niin hiljaa kun pystyi suureen puuhun ja odotti kahden muukalaisen kohtaamista, jollei hänen "seuralaisensa" käyttäisi magiaa. Trisatn ei enää oikein uskonut tämän olevan maagikko, mutta tiesi niiden osaavan peitellä kykyjään taitavasti. Tristan pidätti hengitystään jännittyyneenä, hänen päänsä oli laskeutunut todella lähelle pusikkoa, jossa nimetön piileksi, tai oikeastaan, eihän hän enään piikeksinyt, vai.
|
|
|
Post by submarine on May 24, 2007 18:05:14 GMT 3
Vaikka kuinka yritti, Meesloo ei voinut yksinkertaisesti mitään. Mikään ei liikkunut, kaikki päästä varpaisiin pysyi velttona, kykenemättömänä edes värähtämään. Mitä lähemmäs punertavaan teräkseen verhottu hahmo tuli, sitä humalaisemmaksi ja sekaisemmaksi hänen olonsa muuttui. Enää haju ei ollut vain haju, nyt se tuntui melkein kiinteältä, kuin violetilta usvalta puristamassa aivoja. Näkökenttä oli sumenemassa, suussa maistui sairaanloiselta, korvissa pauhasi. Ja koko ajan sama hahmo vain asteli eteenpäin, tasaisen rauhallisesti, ilman mitään kiirettä. Meesloo ei ollut enää edes varma, yrittikö todella tehdä mitään, raajoista oli mennyt tunto. Hän ei enää edes tajunnut kunnolla, kun käsi tarttui kiinni kaavunselkämyksestä. Sen ote oli yhtä aikaa äärimmäisen voimakas mutta samalla hienovarainen - mutta hän oli jo liian tokkurassa edes tiedostaakseen sitä. Sanaakaan sanomatta, yhä vain yhtä rauhallisesti, hahmo lähti raahaamaan häntä takaisin tielle ja ratsunsa luokse.
|
|
|
Post by Rinco on May 24, 2007 18:19:50 GMT 3
Tristanin suu loksahti auki kun haarniskaan pukeutunut henkilö nosti kepeästi matkaajan pensaan takaa, ja alkoi raahata tätä hiljaa tielle odottavan hevosen luo, Tristan ei ymmärtänyt miksi matkaaja ei tehnyt mitään, oliko hänelle tapahtunut jotain? Tristan seurasi puusta hiljaa kun ratsastaja kulki hänen alitse. Jos muukalainen olisi katsonut ylitseen hän olisi nähnyt huvittuneen lohikäärmeen suurella oksalla.
ei oikein ollut tuota inspiraatiota...
|
|