|
Post by lonelywolf on Aug 15, 2007 19:16:06 GMT 3
Tyhjyyttä.. tyhjyyttä, tyhjyyttä.. Marei ajatteli. ”Missä minä olen, mitä tapahtui?” hän kysyi ääneen, mutta sai vain vastaukseksi oman äänensä tyhjän kaiun olemattomuudessa. Hiljaisuus oli langennut tytön ympärille, ja hänen oli vaikea jopa kuulla omaa ääntänsä kaiken keskellä, mutta kaiken tämän keskellä Marei viimein muisti kaiken. Sen kuinka oli hyökännyt ystäväänsä vastaan, ja miltein tappanut hänet. Taistelun perheenjäsentään vastaan, missä lopulla oli hänen jätettävä surullinen hyvästi toiselle. Sekä kirkuva, ja pyörivä kuuma terä vasten hänen ihoaan. Tyttö leijui ajattomassa paikassa, missä ikä ei merkinnyt enää mitään, seuranaan vain hänen omat muistonsa.
”Dostaelun..” hän sanoi hiljaa, ja kyynel vierähti hänen poskellensa, mutta hän ei tehnyt mitään sen estääkseen vaan antoi kaiken viimein tulla ulos. Marei ei tiennyt kuinka kauan oli itkenyt, mutta mitä enemmän hän antoi kaiken purkautua, sen paremmaksi hänen mielensä muuttui. Tyttö kuivasi silmänsä hellästi kämmenpohjallaan, ja katseli turvonnein silmin ympärilleen. Sama musta taivas ulottui niin kauas kuin silmä vain näki, jokaiseen mahdolliseen ilmansuuntaan. Ei edes pienintä tuulenvirettä pystynyt tuntemaan siinä paikassa. ”Dostaelun voi hyvin.” hän kuuli lempeän äänen kaukaisuudesta, kuin vastauksen hänen ajatuksiinsa. Marei ei tiennyt miksi ihmeessä ajatteli koko miestä, mutta ei vain voinut itsellensä yhtään mitään.
”Missä hän on!” tyttö kirkaisi surullisella äänensävyllä kysymyksen takaisin, mutta sen sijaan että olisi saanut vastauksen äänenä, niin mustaan taivaaseen repesi aukko jonka täytti kuva karusta autiomaasta, ja rikkoutuneesta temppelistä. ”Tuo on paikka missä taistelu kohtasi.. missä menetin henkeni Dostaelunin kädestä..” tyttö kuiskasi hiljaa, ja uusi kyynel vierähti hänen poskellensa. Kauempaa Marei pystyi erottamaan miehen ääriviivat, ja olisi yrittänyt hypätä aukosta ulos, jos olisi pystynyt liikkumaan. ”Hän on aivan yksin.. yksin tuntemattomassa maailmassa, ilman mitään syötävää ja juotavaa.. saati seuraa.” hän kuiskasi surullisella äänellä, joka jälleen sai kyyneleet vuotamaan tytön silmistä.
”Dostaelun..” hän sanoi hiljaa nyyhkyttäen kunnes viimein kirkaisi nimen. ”DOSTAELUN!” Valtaisa jyrinä täytti tyhjyyden ja hänen päänsä, repien aukon hänen edessään kahtia, pimeän täyttäen jokaisen kolkan tuossa ulottuvuudessa. Pimeyden hälvennyttyä Marei näki miehen suoraan edessään, vain muutaman metrin päässä kosketusetäisyydestä, mutta jälleen hän tunsi sen että ei pystynyt liikkuttamaan edes sormeaan. ”Dostaelun.” tyttö lausahti värisevällä äänellä, joka kuulosti omituisen häilyväiseltä, mutta silti jokin pieni tunne hänen sisällään kertoi sen, että mies oli kuullut hänet.
|
|
|
Post by submarine on Oct 23, 2007 20:46:20 GMT 3
Dostaelun tärisi. Hänellä ei ollut mitään käsitystä siitä, missä oikein oli. Se kaikki oli tapahtunut niin käsittämättömästi ja äkkiä. Ei hän ollut ajatellut sitä kunnolla silloin, mennyt vain mukana kuten piti. Kaikki oli liian outoa, jokin kuollut planeetta, vampyyrejä... Ei hän edes tiennyt, miten alkaa sitä ajattelemaan. Kaikki oli sekaisin, aivan liian sekaisin. Hänellä oli kylmä ja nälkä ja jano ja tuhat muuta vaivaa. Äkillinen kramppi kidutetuista lihaksista heitti miehen polvilleen. Tämä antoi ylen, oksensi rinnuksilleen ja kylmään, kovaan maahan. Tämä vaikersi hiljaa, voimattomana nousemaan ylös ja kykenemättömänä käymään makuulle.
Tietämättä miksi, alkoi mies huutaa. Se alkoi vaimeana kaikuna kuivasta kurkusta, pelkkänä mitättömänä pihahduksena. Hitaasti se kuitenkin vahvistui, keräsi voimia kuin eläin kahleissa. Lopulta se repi ne rikki ja mies heitti päänsä taakse, huutaen alkukantaisesti, tuskaisasti ylös kuolleisiin taivaisiin valitusta, jota ei itsekään ymmärtänyt. Huuto kaikui ympäri harmaata horisonttia, ennen kuin kuoli hitaasti ja kituen. Pitkään se kesti, mutta lopulta ääni värisi ja lakkasi. Mies painui kasaan kuin räsymatto, kykenemättä tai jaksamatta enää nousta. Tähän hän jäisi, ei ollut enää järkeä jatkaa. Parempi vain kuolla, kuten maailmakin. Dostaelun sulki silmänsä ja veti syvään henkeä. Niin, pian hän vain hiipuisi pois. Ei tuskaa, ei ihmetystä, vain unohdus. Ei... ei.
Ei, hän ei jäisi kuolemaan tähän. Dostaelun avasi silmänsä uudelleen. Hän ei ollut luovuttaja, ei periksiantaja. Hän saattaisi kuolla, mutta menisi huutaen ja potkien, ei vapisten kuin vanha akka. Hän eli vielä, se oli kaikki vain huumeiden vaikutusta. Hän voisi hyvin, kun ne vain häipyisivät ruumiista. Hän selviäisi. "Ylös. Ylös. Ylös. Ylös", mies toisteli itselleen, alkaen hitaasti hakata päätään kiveen. "Ylös! Ylös! Ylös! Ylös! Y-lös! Y-lös!" tämä huusi veren roiskuessa. "YLÖS!" Viimeisen huutonsa aikana mies ponnahti jaloilleen kuin tahdoton nukke, oman käskyvoimansa pakottamana. Tämä seisoi hetken epävarmasti - ja oli kaatua uudelleen nähdessään, mitä lähellä seisoi. "Ei!" Dostaelun kiljaisi. "Olet vain harha, huumeiden vaikutusta! Sinua ei ole!" mies karjui hoiperrellessaan taaksepäin, yrittäen päästä mahdollisimman kauas tytöstä. "Pois! Pois!"
|
|
|
Post by lonelywolf on Oct 28, 2007 16:34:19 GMT 3
Marei katseli lämpimin katsein Dostaelunia, tämän kävellessä vampyyrien maassa ilman päämäärää. Tyttö olisi halunnut auttaa, mutta tyytyi vain katselemaan miestä. Olihan Dostaelun tappanut hänet, mutta silti ei hän tuntenut minkäänlaista kaunaa toista vastaan, vaan pikemminkin hän sääli häntä kaiken sen takia mihin oli hän tytön takia joutunut mukaan. "Dostaelun.." Marei lausui taas hiljaa, katsellen hymyillen miestä. "On tosi että tapoit minut, eikä minua pitäisi olla. Mutta en voinut jättää sinua yksin, joten taivaiden jumalatar on antanut minulle vielä mahdollisuuden tehdä ainakin yhden asian oikein, ennen kuin katoan maanpäältä." tyttö jatkoi ottaen muutaman pienen askeleen toista kohti.
"Luulin alkuun että sinä olit myös harha, mutta silti tiesin jossain sisimmässäsi että olit siinä. Ja uskon että tunnet samoin." Marei sanoi jälleen hymyillen, tullen taas muutaman askeleen lähemmäksi, ojentaen kätensä miestä kohti. Päästyään tarpeeksi lähelle, tyttö miltein kirjaimellisesti hypähti miehen syliin, kietoen toisen lämpimään halaukseen, alkaen nyyhkyttämään kovalla äänellä. "Olit niin yksin, kuten minäkin.. vaelsit täällä yksin." hän sai soperreltua nyyhkytystensä välistä. "Sait kärsiä minun takiani, ja se on kaikki minun syytäni kun vedin sinut mukaan tähän taisteluun, sillä nyt he tietävät kuka olet, eivätkä jätä sinua rauhaan." tyttö jatkoi itkuisella äänellä.
Äkisti Marei alkoi hohtamaan lämmintä valoa, kietoen itsensä sekä Dostaelunin tuon lämmön sisään. "Sinun ei pitäisi täällä olla, olet auttanut minua tarpeeksi, ja nyt on minun vuoroni auttaa sinua." vampyyri sanoi hiljaa, mutta silti tarpeeksi kuuluvasti. Valkea lämmin valo räjähti voimalla, kietoen kaiken heidän ympäriltään siihen, ja sen himmetessä ja kadotessa, pystyi Marei näkemään jälleen kotoisan aavikon, ja kaukana siintävän yksiraiteisen. Hymyillen tyttö katsoi miestä, ja menetti tajuntansa tämän sylissä.
|
|
|
Post by submarine on Oct 28, 2007 21:11:08 GMT 3
Dostaelun istui maahan kaatuneena, tuijottaen vain tyttöä edessään. Tämän silmät pullottivat, kuin olisivat aikoneet paeta kuopistaan, eikä tämä saanut kunnolla henkeä. Toisen puheesta mies ei tajunnut mitään ja näytti, kuin tämä olisi aikonut hetkenä minä hyvänsä joko paeta huutaen tai sitten yrittää tehdä ilmestyksestä uudelleen lopun. Selvä tämä ei ainakaan ollut, johtuipa se sitten huumeista tai vain shokista. Kun tyttö loikkasi miehen syliin, hypähti tämä kuin sähköiskun saanut, muttei kuitenkaan kyennyt tekemään mitään, kuin olisi halvaantunut pelkästä pelästyksestä. Mutta jos tämän silmät saattoivat levitä vielä lisää, niin sen ne tekivät. Tämä saattoi yhä vain tuijottaa.
Vasta, kun kylmä ja kuollut maailma lakkasi olemasta ja sen tilalle tuli tuttu aavikko, näytti Dostaeluniin tulevan hitunen tolkkua. Mies vilkuili ympärilleen suu auki, päästäen tajuttoman tytön tippumaan piittaamattomasti sylistään, unohtaen tämän täysin. Tuijottava mies kaatui polviensa varaan, yhä vain sama, järkyttynyt ilme kasvoilla kummitellen. Suu tavoitteli sanoja, joita ei voinut löytää. Sitten, kuin olisi vasta tajunnut, sulki tämän sormiinsa aavikon kuumaa hiekkaa ja puristi niin, että veri valui. Se oli todiste, jonka veroista oli vaikea saada. Hengittäen kiivaasti mies vajosi vatsalleen, käyden veltoksi. Tämän silmät jäivät puolittain auki, mutta niissä ei näkynyt tiedostusta. Yhä tämän toinen käsi jatkoi hiekan puristamista, mutta se oli ainoa jännitys, joka tässä pysyi. Ei ollut silläkään väliä, että aavikolla makoilu veisi nopeasti hengen. Millään ei ollut, ei millään.
|
|
|
Post by lonelywolf on Oct 29, 2007 23:18:23 GMT 3
Marei hengitti tasaisesti kuumalla hiekalla autiomaassa, raottaen hieman toista silmää, huomaten Dostaelunin hieman hänen edessään maassa polvillaan rutistaen hiekkaa kädissään. Viimein päätti hän avata molemmat silmänsä, ja nousi hieman vaivalloisesti istuma-asentoon, silmäillen varovaisesti miestä, kuin varoen sitä että toinen hyökkäisi hänen kimppuunsa aivan minä hetkenä tahansa. Tyttö nousi hitaasti pystyyn, ottaen muutaman askeleen lähemmäksi Dostaelunia, laskien toisen kätensä hellästi miehen olkapäälle. "Dostaelun.. oletko kunnossa?" hän kysäisi karhealla äänellä, sillä jano poltti hänen kurkkuansa. Viime kerrasta oli jo aikaa kun hän oli saanut otettua seeruminsa, joka piti verenhalun poissa mielestä, mutta nyt hän taisteli sitä vastaan omin voimin.
"Oletko kunnossa?" Marei toisti kysymyksen, tällä kertaa kovemmalla äänellä, laskeutuen polviensa varaan, Dostaelunin taaksen polttavalle hiekalle, ja siirsi kätensä miehen käsien päälle. Tyttö sirristeli hieman silmiänsä auringon porottaessa täysillä korkealta, antamatta ollenkaan armoa niille kulkijoille, jotka joutuivat taivaltamaan tuon kirotun pallon alla. Kaukaa Marei kuuli jo sen, heikot askeleet, jotka tulivat heitä kohti. Hän käännähti päätänsä, näkien ne kyläläiset jotka olivat aikaisemmin ottaneet heidät avosylin vastaan, ja tarjonneet suojaa sekä syötävää heille. "Dostaelun, meidän on mentävä jos haluamme pysyä hengissä." tyttö sanoi hengähtäen, ja yritti saada miestä pystyyn, siinä kuitenkaan onnistumatta.
|
|
|
Post by submarine on Oct 30, 2007 17:29:20 GMT 3
Dostaelun kellui keskellä mustaa, loputonta tyhjyyttä, jossa ei ollut unia tai ajatuksia. Se oli unohdusta, lepoa. Hän piti siitä, se oli antanut rauhan piinan keskellä. Mies olisi sallinut sen pysyä ikuisesti, viedä pois järkytyksen, väsymyksen ja hämmennyksen. Pimeys ei tahtonut poistua, eikä mies halunnut sen katoavan. Se vaikutti olevan lopullista. Mutta sitten, suorastaan kuin äkillinen valonpilkahdus iänkaikkisessa yössä, jokin häiritsi. Dostaelun ei pitänyt siitä, ei halunnut sitä. Hän koetti olla välittämättä, antaa sen häipyä itsekseen. Mutta se oli tarmokas, eikä suostunut antamaan periksi. Hyvin hitaasti, kuin toivoen sen kuitenkin häipyvän vielä, mies pakotti itsensä pois pimeydestä.
Dostaelunin silmät aukenivat raskaasti, kuin olisivat olleet yhtä haluttomia siihen kuin hän äsken. Silmien edessä aukeni aavikko, kaikessa tuskaisessa kuumuudessaan ja ikuisuudessaan. "Pysy kauempana", mies totesi suorasukaisesti tytön havaitessaan, nousten heti aavistuksen vapiseville jaloilleen. Hän ei halunnut olla tekemisissä tytön kanssa. Hän ei halunnut edes ajatella sitä kaikkea. "Me suoriudumme pois täältä ja sen jälkeen minä en halua nähdä sinua enää koskaan. Älä edes yritä selittää, minua ei kiinnosta." Mies oli juuri lähdössä astelemaan kohti kaksikkoa kulkevaa väkeä, kun äkkiä pysähtyi ja kääntyi katsomaan taakseen. Ilmoille oli äkkiä kiirinyt moottorin ärjyntää. Sen kuullessaan ihmisjoukko kääntyi pakoon ja ryntäsi poispäin, välittämättä kahdesta muukalaisesta enää. Näitä kiinnosti enemmän selviytyminen.
Kuumuudesta värisevää ilmaa vasten erottui epäselvästi suurehko joukko, joita seurasivat pölisevät hiekkapilvet ja valtava meteli. Näillä oli ratsunsa, kaksipyöräiset ajokkinsa, joiden ulkomuoto ei silmää viehättänyt. Niin ne kuin ajajansakin oli koristeltu niin luin ja kalloin kuin sekalaisella roskallakin. Käsissään nämä heiluttivat aseita, itse tehtyjä kuin vanhoja ryöstösaaliitakin. Aavikoiden barbaareja, niistä Dostaelun oli kuullut. Ja nyt näytti siltä, että hän joutuisi tekemään tuttavuutta niiden kanssa...
|
|
|
Post by lonelywolf on Oct 30, 2007 20:15:58 GMT 3
Marei sävähti kauemmaksi, ja miltein kompastui jalkoihinsa kuullessaan Dostaelunin käskevän häntä kauemmaksi. Muutama kyynel nousi tytön silmiin, mutta hän pyyhki ne nopeasi pois kämmenselällänsä. Marei ei ehtinyt kuin avata suunsa, kun kuuli jo miehen sanovan ettei halunnut kuulla minkäänlaista selitystä, mutta suostui siihen että he pääsisivät pois täältä, mutta sen jälkeen hän halusin eroon tytöstä. Moottoreiden ääni sai myös Marein säpsähtämään, ja siirsi verenpunaisen katseensa joukkoon joka oli juuri saapunut heidän eteensä. Joukollisesti, he olivat kyllä ylivoimaisesti, mutta voimaa ei heissä tuntunut laisinkaan olevan. He luottavat liikaa siihen, että heitä on paljon, kuin siihen että he olisivat voimallisia. Marei mietti, ja sähähti itsekseen, tuijottaen murhaavasti joukkoja.
"En tiedä mitä haluatte, tai miksi olette täällä, mutta olen jo valmiiksi suuttunut joten teidän kannattaisi jättää minut rauhaan.." tyttö huudahti vihaisesti barbaari joukolle, mutta sai vain vastaukseksi remakan naurun sekä taputuksia sieltä täältä. Muutaman ajoneuvon moottorit hiljenivät, joista vain kahdesta nousivat ihmiset ylös, jotka taisivat ilmeestä päätellen olla joukon johtajia. Toinen miehistä tuli lähemmäksi kaksikkoa ärjyen jotain alkeellisella murteella, ja virnisti koskettaen Marein kuultavaa ihoa. Mutta siitäkös tyttö vasta suutahti, ja läimäytti mahdollisimman kovaa miestä kasvoille, heittäen toisen kyljelleen aavikon hiekalle. Sitä Marein ei olisi pitänyt tehdä, sillä nyt hän huomasi muidenkin ajoneuvojen moottoreiden sammuvan, ja ihmisten nousevan pois, lähestyen heitä uhkaavasti.
|
|
|
Post by submarine on Oct 30, 2007 20:34:10 GMT 3
Dostaelun jäi katsomaan vaiti, kun tyttö iski tätä koskeneen miehen maahan. Oliko tämä typerä? Heitä oli kaksi, vastustajia moninkertaisesti ja jokainen aseistettu. Hän oli itse ainakin kykenemätön tekemään mitään nyt. Voimat olivat lopussa ja kaikki apukeinot hyvin huonossa tilanteessa. "Lopeta, hullu! Tapat meidät molemmat", Dostaelun sihahti astuessaan tytön eteen, sekä estääkseen tätä tekemästä mitään että ilmoittaakseen itsensä kaksikon käskeväksi puoleksi, jos tarvetta tulisi. "Teemme jotakin sitten, kun ovat jo ottaneet meidät kiinni ja luulevat vaarattomiksi. Ja se ei ole täällä. Nämä haluavat vankeja." Sen jälkeen mies kääntyi lähestyvien puoleen, kohottaen kätensä aseettomuuden merkiksi. "Me tulemme mukaan ilman vastusteluja!" Vastaukseksi lähimmäksi ehtinyt iski miestä raudalla suoraan kasvoihin, kaataen tämän. Dostaelun otti sen vastaan ilman vastusteluja, välittämättä tuskasta tai verestä. Se vain pahentaisi asiaa.
|
|
|
Post by lonelywolf on Oct 30, 2007 20:53:07 GMT 3
Kyyneleet valuivat jo vuolaana tytön kasvoilla, tämän täristessä kuin kylmästä, vaikka aurinko porotti kuumana. Marein teki mieli piestä niin pahasti noita barbaareja, ja olisi varmaa läimäyttänyt myös Dostaelunia, ellei yksi heistä olisi ehtinyt ensin tekemään saman. "Näpit irti minusta tai tapan sinut!" hän kiljui yhdelle miehistä joka piti tytöstä kiinni. "Näpit irti!" hän kiljahti uudelleen ja potkaisi miestä jalkaan, päästen näin irti toisen otteestaan, ja löi mahdollisimman lujaa miestä kasvoihin, saaden veren lentämään ja tuhrimaan aavikon niin kultaisen hiekan punaiseksi. "Minä käskin pitää näppisi erosta minusta!" tyttö kiljui kyynelten valuessa hänen poskiaan pitkin. Toista barbaaria ei hän kumminkaan ehtinyt huomata, ennen kuin kova nyrkki osui häntä kasvoillle, ja hän lennähti maahan tajunsa menettäneenä.
|
|
|
Post by submarine on Oct 30, 2007 21:07:15 GMT 3
Dostaelun oli vähällä tarrata itse tyttöön, kun joku muu sitten rauhoittikin tämän hänen puolestaan. Mies piti yhä käsiään päänsä tasalla, osoittaen mahdollisimman selvästi olevansa haluton aiheuttamaan harmia. Joku joukosta kiskoi hänet kauluksesta ylös, samalla kun toinen heitti tytön olalleen. Dostaelun asteli vastustelematta sinne, minne käskettiin. Kädet sidottiin kovakouraisesti yhteen, samoin kuin jalatkin. Tällä hetkellä oli parempi sietää se, tilaisuus pakoon tulisi myöhemmin. Tyttö laskettiin aivan yhtä varomattomasti eräälle ajokille ja köytettiin satulan taakse, mies istutettiin samalla tavalla alas ja sidottiin.
Dostaelun pani merkille, että ajoneuvot oli selvästi tarkoitettu aavikolle. Niiden pyörät olivat huomattavasti leveämmät, kuin useilla neljällä kulkevilla ja lisäksi niissä oli vahvat jouset. Ne olivat hyvin muinaisia, mutta selvästi ajoivat asiansa - kuten mies saikin todistaa ensikädeltä, kun kuusi joukosta lähti viemään heitä. Kahdeksan muuta suuntasivat kohti pakenevaa joukkoa, selvästikin aikoen ottaa nämäkin kiinni. Dostaelun elätteli toiveita, että kyseessä oli orjatyövoima, eikä vaikkapa uhrilahja jollekin neo-pakanuuden jumalalle.
|
|
|
Post by lonelywolf on Dec 16, 2007 2:54:53 GMT 3
Marei tunsi miten häntä painettiin alas, jonkinsortin koneen päälle, ja sidottiin kiinni lopulta. Hän tunsi kuinka kone lähti käyntiin ja matka alkoi, vaan minne sitä ei hän tiennyt. Aurinko porotti kuumana heidän yllänsä, mutta pientä apua sentään toi tuuli, jota hän sai osakseen nopeasti vauhdista. Tyttö avasi silmiään, vain nähdäkseen mitä rumimman roskalauman ihmisiä hänen ympärillään, jokainen ajoi mitä kuvottavinta pyörää, mitkä olivat koristeltu eläinten sekä ihmisten luilla. ”Pidä suusi, jos haluat elää tyttö!” mies karjaisi hänelle yläpuoleltaan melun läpi. ”Vaikka tosin et kauaa elä joka tapauksessa, kunhan pääsemme kaupunkiin, sen päättää meidän johtajamme.” mies nauroi räkäisesti, painaen Marein enemmän kiinni pyöräänsä. ”Sinä olet se joka kuolee kunhan pääsen irti näistä siteistä!” tyttö huusi takaisin vihaisesti sähähtäen, ja yritti rimpuilla irti siteistä.
”Pidä suusi tyttö!” hän huusi, ja läimäytti Mareita kämmenselällänsä. Tytön silmät kiilsivät verenpunaisina tämän sähistessä miehelle, mutta päätti olla hiljaa. Odota vain kun pääsen irti, sillä sinä olet ensimmäinen jonka tapan, enkä säästä sinua ollenkaan, vaan revin ja raastan lihasi irti luistasi, niin että tulet anomaan kuolemaa, ennen kuin tapan sinut! Marei ajatteli, tuijottaen toista hullun lailla, kuin vaanien saalistaan. ”Odota vain...” hän murisi hiljaa
((Pahoittteluni että en ole hiemaan aikaan vastaillut peliin, töissä kiireitä aivan liian paljon, mutta nyt viimein takaisin tänne.))
|
|