|
Post by submarine on Apr 28, 2007 0:51:20 GMT 3
((Kutsupeli Lonelywolfin kanssa.))
Dostaelun ei koskaan ollut lakannut miettimästä sitä, kuinka olematon ihmisen olevaisuus nykyään oli. Oli kymmeniä planeettoja ja satoja siirtokuntia keskellä kylmää avaruutta, kaikissa oma maailmansa. Ihminen saattoi olla huomattava kaupungissaan, joskus jopa maassaan maassaan, ehkäpä jopa omalla planeetallaan. Mutta universumissa tämä oli ei mitään, täydellinen ei mitään. Ehkäpä oli muutamia, jotka olivat pieniä jopa universumissa, mutta Dostaelun piti heitä liian mahtavina pelkiksi ihmisiksi. He olivat jotakin suurempaa. Mutta kuitenkin, tavallinen ihminen oli pelkkä mitättömyys, niin lähellä nollaa, että lukua oli mahdoton edes ajatella sen pienuuden takia. Siinä oli enemmän nollia, kuin olisi voinut urheilukentälle laittaa vieri viereen ja rivi riviin. Kuten vaikka tuokin tuossa, tämä ajatteli vilkaistessaan ohi kulkevaa, ilmeisen äkkirikasta miestä, jonka kädet olivat kultakorujen peitossa.
Ohimennen mies - nyt hän oli mies - vilkaisi istumapaikaltaan ympärilleen. Terminaali oli suuri, halkaisijaltaan melkein sata metriä ja korkeutta lähestulkoon toinen samanlainen, ilmava, valoisa ja melkeinpä puhdas. Sitä oli selvästi koetettu piristää erilaisilla digitaaliruuduilla, kasveilla ja hologrammeilla - vaihtelevalla menestyksellä. Seinät olivat kuparinruskeat ja katossa oli valtava lasi-ikkuna, josta näkyi häkellyttävän sininen taivas - keinotekoinen. Väkeä oli paljon, niin lähteviä kuin tuleviakin. Jokainen oli matkalla johonkin, ja tässä paikassa siihen kuuluivat ratkaisevasti äärimmäisen teknologiset, järjettömän nopeat yksiraiteiset.
Dostaelunin ohi lipui seurue bisnesmiehiä, puvut huippulaatuista keinonahkaa, korvilla kuulokkeet, pupilleissa tietokoneet ja käsissä hansikkaat, jotka reagoivat sormien liikkeisiin kuin näppäimistö. Ahkerin näytti tekevän neljää kauppaa samaan aikaan. Toisesta suunnasta asteli vastaan äärimmäisen hyvin pukeutunut seurue, muotitietoisia henkilöitä jokainen. Jokainen oli varmasti käyttänyt järjettömiä määriä rahaa kirurgisiin toimenpiteisiin, kuten ruumiinpidennykseen, - lyhennykseen, luumassan lisäämiseen tai vähentämiseen ja vastaaviin. Koruihin ja vaatteisiin oli sitten uponnut toinen samanlainen. Se oli naurettavaa, mutte heitä Dostaelun ei voinut syyttää, olihan (tämänhetkinen) mies itsekin kuluttanut ainakin yhtä paljon sellaiseen.
Dostaelun oli tällä hetkellä pitkä, suhteellisen lihaksikas mies, ei liian lihaksikas eikä liian laiha. Rasvaa oli juuri tarpeeksi, jotta tämä ei näyttänyt ruipelolta, muttei hiukkaakaan liian lihavalta. Kaiken kaikkiaan, ruumis oli viimeistä piirtoa myöten "tuunattu", kuten slangisana kuului. Kasvot eivät olleet hiukkaakaan huonommat. Oikeastaan, ne olivat melko lähellä hillittyä loistavuutta. Täydellisiä kasvoja ei kukaan järkevä hankkinut, sellainen oli mennyt jo kauan sitten muodista, tullut uudelleen muotiin ja mennyt taas pois. Piti olla pieniä virheitä. Kuten Dostaelunin aavistuksen liian pitkä ja kaareva nenä, hieman liian kapea suu ja hieman liian terävä leuka. Lopputulos miellytti silmää. Ja tämän omat silmät olivat tällä hetkellä punaiset. Ja hiukset taas lyhyet ja sinertävänharmaat. Vaatteinaan miehellä oli sitä tavallista, löysää paitaa, tiukkaa housua, leveää vyötä, kultakoruja, sitä mitä täälläpäin oli tapana pitää yllään. Kaiken kaikkiaan, nopeasti vilkaisten, Dostaelun näytti nuorelta, isoon firmaan pyrkivältä suunnittelijalta tai joltakin artistilta, joka nyt sattui tällä hetkellä istumaan penkillä tarkkailemassa ympäristöään. Sitä jatkuikin jonkin aikaa.
Lopulta, kaikken muun hälinän ja kuulutusten joukosta, kajahti juuri se, jota Dostaelun itse oli odottanut. "Raide viisi avattu. Raide viisi avattu. Matkustajia pyydetään siirtymään odotusaulaan numero viisi. Raide viisi avattu." Hitaasti, melkein kuin aikomattakaan lähteä odotusaulaan numero viisi, mies nousi ylös, venytteli ja näytti vääntävän korvalehteään kevyesti, kenties säätääkseen ihonalaista kuuloketta. Sitten tämä olikin kävelemässä kevyin askelin, design-kengät mukavasti lattiaa vasten kalahdellen, kohti määränpäätään. Moni muukin liikkui sitä kohti, vaikka tungoksessa olikin vaikea sanoa, ketkä olivat todella kulkemassa minnekin.
|
|
|
Post by lonelywolf on Apr 28, 2007 15:58:28 GMT 3
Pieni virnistyksen kare nousi Marein kasvoilla hänen katsellessa ihmisten juoksevan sinne ja tänne kuin ei heillä olisi mitään muuta elämässään. Hän nojautui takaisin holobaaritiskin puoleen ja siirsi katseensa paikan huolehtijabotin puoleen ja kaivoi taskustaan vanhentuneen tietokone mallin. Marei ei pahemmin välittänyt muodista, se meni ja tuli kuten nuo ihmiset tuolla hänen takanaan, olihan teknologiasta hyötyäkin tottakai mutta jotenkin hän kaipasi vanhoja hyviä aikoja jolloin saavuttaakseen jotain täytyi todella tehdä työtä sen eteen nyt sitä vain painoa nappia. "Taidan ottaa vielä yhden.." Marei tuhahti ja nielaisi botin antaman pienen kuution jonka jälkeen nosti kämmenensä tiskille lukijaan maksaen juomansa ja otti takkinsa lähtien kävelemään kohti lähtöportteja.
Marein valkoinen iho kiilsi hieman terminaalin valon alla hänen kävellessä laiskanalaisesti, hän olisi helposti voinut peittää sen takillansa mutta ei sillä olisi täällä väliä sillä valkoinen iho olisi yhtä normaali kuin vihreäkin. Kansa oli tottunut kaikenlaiseen. Kohottaen katseensa Marei katseli holotaulua jossa 36 muun maan ajan lisäksi näkyi lähtevien ja tulevien aikoja, mutta pitkään ei hän ehtinyt sitä selata kun hän jo kuuli "Raide viisi avattu. Raide viisi avattu. Matkustajia pyydetään siirtymään odotusaulaan numero viisi. Raide viisi avattu." ja lähti sitä kohti.
Mareita voisi näystä päätellen pitää muinaismuistona, kaikkein pisimpien joukossa ei hän ollut vaikka tarjolla oli ollut vaikka mitä pidennyksiä ja leikkauksia mutta minkä hän silleen voi että hän piti aidosta. Ainoa asia mikä ei sopinut tuohon kuvaa oli hänen jäänsininen pystytukkansa ja verenpunaiset silmät. Odotusaula oli hänen saavuttuaan aika lailla täysi niinkuin aina ja löydettyään ensimmäisen vapaan istumapaikan hän jäi siihen katselemaan muita lähtijöitä joita oli monenkaltaisia laidasta laitaan.
|
|
|
Post by submarine on Apr 28, 2007 22:38:42 GMT 3
Kulkiessaan läpi väkijoukon Dostaelun keskusteli, vaikkei tietenkään suullisesti. Päänsä sisällä tämä kuitenkin kuuli oman äänensä, ja vastapuhujankin äänen. Jo lähestulkoon vanhanmallinen teknologian ihme mahdollisti tämänkin. "Missä sinä olet nyt?" kysyi ääni. Dostaelun tiesi, että tämän sävy ja laatu olivat pelkästään hänen aivojensa vastaanottopäiden luomaa, ja näinollen hänen itsensä varassa. Halutessaan hän olisi voinut tehdä siitä millaisen hyvänsä. Siksipä puhujan henkilöllisyys pysyisikin salassa, mikäli joku jotenkin onnistuisi kuuntelemaan lähetystä. "Menossa terminaaliin. Lähtö piakkoin, kaikki sujuu", mies vastasi ajatuksissaan, jotka välittömästi muuttuivat pelkäksi sähköiseksi koodiksi. "Muistuttaisin, että työnantajasi on ehdoton tämän jutun onnistumisesta. Mikäli, kuten sanotaan, kaikki menee päin helvettiä, minä - eikä kukaan muukaan asianomainen niinikään, ole koskaan edes nähnyt sinua." Dostaelun hymyili, tuntien samalla äärimmäisen heikosti, kuinka vasta muutamaa tuntia aikaisemmin tehtyjen kauneusleikkauksien jäljiltä vielä kireä iho venyi. Arpia tai tikkejä ei tietenkään ollut, ei edes yhtä pientä jälkeä, iho oli tietenkin suljettu uudella kudoksella välittömästi. Mutta aivan vielä se ei ollut täysin venynyt oikeisiin mittoihin, lähinnä sen takia, että ei ollut ollut aikaa tehdä täydellisiä mittoja. Mutta moinen ei Dostaelunin hymyä haitannut. Siinä oli yhtälailla ivallista iloa ja sääliä. Tietenkään hän ei epäonnistuisi, ei tällaisessa. "Älä siitä huolehdi. Onko minun lastini jo paikoillaan?" tämä vastasi. "Uskoakseni juuri viimeisellä etapillaan. Huippusalainen. Viisinkertainen plateräslaatikko. Turvajärjestelmät viimeistä huutoa, kaikki juuri kuten sanoit. Ja se maksoi pienen omaisuuden. Olisi ollut melkeinpä halvempaa vain pudottaa se suoraan ilmakehästä oikealle paikalleen", ääni vastasi. Dostaelun salli pienin piikitteleväisyyden suodattua ajatuksiinsa. "Mutta minä en työskentele niin. Enkä todellakaan aio tiputtaa sitä ilmakehästä minnekään, ellei minun henkeni riipu siitä. Ja tyyli on aina tyyliä. Sitten oli vielä sekin, että näin minulla on monta minuuttia lisää aikaa", Dostaelun totesi, vaikka tiesikin, ettei mitään selityksiä olisi todella tarvittu. "Aivan, kuten ennenkin." Kyllästymistä. "No, haista sitten ja pidä huoli itsestäsi." "Sitä samaa."
Keskustelu loppui. Dostaelun suuntasi taas kohti terminaalia, hieman äskeistä määrätietoisemmin. Tämän korvassa särisivät kaikenlaiset "salattujen" linjojen turvatiedotteet, joita mitättömän pieni, ihonalainen, biosähköllä toimiva kuuloke antoi. Ei ollut mitään, mikä olisi vaikuttanut hänen matkaansa. Hyvä. Mies hymyili pikaisesti jollekin, jonka kotiplaneettaa ei voinut kuin arvailla, mutta jonka hänen aivopäätteensä olisi kertonut nopeasti, ja asteli terminaaliin. Näkymä oli paljolti samanlainen, kuin muuallakin. Tila muistutti hieman metrotunnelia, paitsi että se oli valtava - ja raide kulki lähestulkoon pystysuoraan seinää ylöspäin. Kun aika tulisi, molemmin puolin kyllä laskeutuisi portaita...
Pohtimatta suuremmin näkyä, jonka oli nähnyt lukemattomia kertoja aikaisemminkin, Dostaelun etsi itselleen paikan ja istahti erään tietyn kalpeaihoisen ja punasilmäisen tytön vierelle.
|
|
|
Post by lonelywolf on Apr 29, 2007 18:14:10 GMT 3
((Kiintoisaa sen puoleen kyllä mutta vampyyrit ovat oikeastaan sukupuolettomia, mutta kyllähän se on mahdollista ottaa kumpi sukupuoli tahansa joten olkoon tyttö tässä tarinassa )) Hän ei voinut pidätellä haukotustaan sillä matka oli ollut pitkä kun hänen oli täytynyt pysytellä kaukana ihmisasutuksista, mutta olisi yksi ja sama jos joku hänet nyt enään huomaisi sillä hän oli tarpeeksi lähellä määränpäätään ja yksiraiteisilla matka kuluisi puolet nopeampaa. Marei vilkaisi syrjäsilmällä vierelleen istahtanutta miespuolista ihmistä... tai ainakin ihmiseltä se ensisilmäyksellä näytti. Katsahtaen muualle tuosta vierellään istuneesta Marei vajosi jo omiin ajatuksiin muistellen mitä hänelle oli kerrottu. "Se on ensisijaisen tärkeätä että kohtaat tämän henkilön ennen muita metsästäjiä, ja tuot hänen hallussaan olevan palan meille jotta voimme jatkaa kokoamista.." Oli hänet palkannut sanonut ja lisännyt vielä varoituksen että muita pitäisi varoa. Mareilla oli omat syynsä miksi hän työskenteli ihmisille mitä hän ei yleensä tehnyt, mutta saavuttaakseen oman maalinsa hän salli ihmisten käyttää häntä. Havahtuen ajatuksistaan Marei hieraisi ohimoaan, päässä vielä jyskytti edellinen annoksensa, hän ei pitänyt tästä aineesta mutta se oli elintärkeä hänelle ihmisten seurassa. Tyttö hymähti hieman ja katsahti uudelleen vieressä istujaa, joka edelleen näytti olevan omissa ajatuksissaan eikä kaipaisi häirintää. Tylsiä ihmisiä.. Marei ajatteli ja käänsi katseensa saapuvan yksiraiteisen puoleen joka alkoi purkamaan edellisiä matkustajia ja tavaroita ulos tehden tilaa lähteville. "Oli jo aikakin" hän tuhahti itsekseen ja nousi ylös niin äkisti että onnistui kompastumaan omiin jalkoihinsa kaatuen suoraan vierellä istuvan jalkoihin. Tyttö ei edes alkuun tajunnut mitä oli tapahtunut kunnes huomasi tuon miehen tuijottavan häntä ja nousi äkisti pystyyn punaisena "Olen todella pahoillani.." hän änkytti ja kääntyi ympäri lähtien kävelemään ripeästi kohti yksiraiteista. Tämä tästä vielä puuttui, lisää harmeja..hyvin hoidettu Marei hän tiuski itselleen ajatuksissa ja astui sisään ja etsi paikkaa mihin istua. Nähtävästi monet olivat menossa samaan suuntaan kuin hän koska päästyään yksiraiteiseen sisälle hän huomasi monen paikan olevan jo varattuna. Huokaisten tyttö kumminkin jatkoi vapaan paikan etsimistä kunnes huomasi erään vieressä olevan vapaata. "Tuota..anteeksi.." Marei änkytti "haittaako teitä jos otan tämän paikan..?" Hän kysyi ja ällistykseen hän huomasi tuon toisen olevan se sama kenen päälle hän oli kaatunut ja jäi hieman punaisena seisomaan katsellen sitä.
|
|
|
Post by submarine on Apr 29, 2007 22:13:31 GMT 3
Dostaelun pohti taas itsekseen ja katseli samalla ympärilleen. Tämä oli tosiaan ison luokan hommia, koettipa sitä vähätellä miten paljon tahansa. Jo ensimmäiset kaksi kolmasosaa tehtävästä tulisivat olemaan sekä vaarallisia että äärimmäistä tarkkuutta vaativia. Jos hän pääsisi läpi huipputason turvatoimista, odottaisi vielä vähintään kolme samanlaista operaatioita. Ja sen saaminen asemiin vaatisi myöskin melkoista suunnittelua, jota ei voinut hoitaa kuin paikan päällä. Mutta jos tämä onnistuisi, hänen tilinsä vuotaisi ylitse - tai tarkemmin sanoen kymmenet sivutilit, joille varat siirrettäisiin harhautukseksi. Eikä hän aikonut epäonnistua, ei ollut epäonnistunut ennen eikä epäonnistuisi nytkään. Homma tehtäisiin taas yhtälaisella tyylillä, tarkkuudella ja taidolla kuin ennenkin. Eikä hänestä jäisi jälkeäkään mihinkään.
Pohdinnat keskeytti äkillisesti tyttö, joka kaatui ilmeisesti täysin hallitsemattomasti suoraan jalkoihin. Yksiraiteisen ilmestyminen taas ei ollut vetänyt mitään huomiota puoleensa häneltä. Se oli samanlainen kuin kaikki muutkin, oranssinpunainen, monijaotteinen ja pitkä. Yksi valtava, mekaaninen toukka muiden joukossa. Sekunnin murto-osaksi Dostaelunin käsi puristyi nyrkkiin, kuin valmiina iskemään, mutta rentoutui sitten. Mies väläytti toiselle hymyn ja suuntasi itse kohti monikymmenmetristä kulkuneuvoa toisen vielä noustessa.
Liukuportaat veivät väkeä, myöskin Dostaelunia, ylöspäin pitkin täysin läpinäkymättömien vaunujen viertä. Sisäpuolelta ne tietenkin olivat täysin läpinäkyviä, kuin lasisia. Ohimennen mies heilautti sirulippua oveen kiinnitetyssä lukijassa ja asteli sisälle. Nyt lattia oli vielä kuin alaspäin vievät portaat, niin että kaltevassa tasossa olevassa vaunussa saattoi päästä paikalleen. Tietenkin matkan alkaessa lattia silottuisi. Hetken astelun jälkeen vapaa paikka - tai oikeastaan kaksi paikkaa - löytyikin. Penkitkin olivat vielä vinossa vaunuun nähden, mutta mukautuisivat välittömästi oikeaan suuntaan gyroskooppeja muistuttavien laitteidensa ansiosta. Pehmusteet mukautuivat täysin Dostaelunin istuutuessa, ehkäpä hieman liikaakin. Hän piti enemmän kovista penkeistä, mutta näissä ei ollut minkäänlaisia säätöjä. Niinpä täytyi vain istua alas ja katsella ympärilleen.
Ja ympärilleen tosiaan saattoikin katsella melkoisesti. Elokuviinkin olisi ollut mahdollisuus, mutta niitä mies ei viitsinyt alkaa edes tutkiskelemaan. Mutta kuten sanottua, itse vaunu oli sisältä täysin läpinäkyvä, kuin lasia. Hän näki ongelmitta ulos, mutta sieltä ei voinut nähdä sisään. Tosin sielläkään ei vaikuttanut olevan mitään kiinnostavaa. Dostaelun oli juuri vaipumassa pohdiskelemaan lisää, kun yhtäkkiä joku kiinnittikin hänen huomionsa. Vieläpä sama henkilö, kuin aikaisemminkin. Taas tämä väläytti toiselle äärimmäisen valkoisen - keraamiset hampaat olivat käytännöllinen keksintö - hymyn. "Istu toki, ei minulla muutakaan seuraa ole."
|
|
|
Post by lonelywolf on Apr 30, 2007 21:51:17 GMT 3
Tietenkin hän olisi täytynyt olla kiitollinen vapaasta istuimesta, mutta hän ei voinut uskoa että oli jälleen törmännyt kaikista sadoista muista matkustajista juuri häneen. Istuuduttuaan Marei loi pikaisen katseen mieheen jonka jälkeen otti jälleen taskutietokoneensa esiin, mutta sen sijaan että olisi käyttänyt sitä kuten normaalia tietokonetta hän avasikin laitteen paljastaen monia muita pienempiä holodioja ja siruja joita hän alkoi kokoamaan hiljaa itsekseen suuremmaksi laitteeksi. "Tämän pitäisi auttaa sinua löytämään kohteesi kun saavut perille.." Oli hänelle sanottu ennen lähtöään. Hieman aikaa Marei puuhasteli itsekseen kojeen parissa tajuamatta edes sitä että hän ei ollut yksin vaan monia muita matkustajia oli hänen ympärillään.
Jälleen Marei käänsi katseensa mieheen ja voisi vaikka vannoa että hetki sitten hänen katseensa oli vielä tytössä. Varmaankin mielikuvitukseni tuotetta.. tyttö ajatteli, mutta päätti silti varotoimena pistää laitteensa pois näkyviltä. Pian hän kuulikin jonkun naisäänen kuuluttavan: "Pyydämme matkustajia käynnistämään magneettikiinnityksen istuimissaan......" Marei sulki naisen äänen pois. Miksi minä edes hyväksyin tämän tehtävän.. inhoan joka kerta näitä koneita. Ne saavat minun voimaan pahoin. Hän tiesi ettei valinnanvaraa ollut joten vastahakoisesti hän siirsi kätensä istuimien svuille oleviin painauksiin ja yritti ottaa mahdollisimman mukavan asennon yksiraiteisen liukuessa liikkeelle äänettömästi.
"Olen pahoillani aikaisemmasta..minun ei olisi pitänyt törmäillä niin" Marei sihisi hiljaa hampaidensa välistä nostamatta edes päätään. Nyt hän oli ainakan pyytänyt anteeksi niin kuin yleensä tapana on, vaikka välillä tuntui että hänen ylpeytensä voittaisi tuon maallisen asian ja parempi olisi ettei hän aiheuttaisi minkäänlaista epäluuloa ihmisissä..ainakaan vielä. Tyttö sulki silmänsä ja yritti olla välittämättä kasvavasta kivusta päässää, kunnes hänen silmänsä rävähtivät auki SEERUUMINI!! Marein ajatuksensa huusivat ..toinen annokseni on vielä ottamatta. hän yritti kurkottaa taskuunsa mutta tajusi ettei pääsisi irti ennenkuin yksiraiteinen pysähtyisi, toivon mukaan hän selviäisi siihen asti.
|
|
|
Post by submarine on May 1, 2007 13:59:20 GMT 3
Dostaelun aktivoi oman kiinnityksensä lähes puolihuolimattomasti ja vilkaisi ulos. Yksiraiteinen liikkui kyllä aluksi hitaasti, mutta kiihdytti muutamassa hetkessä melkein viiteensataan kilometriin tunnissa, eikä liikettä edes tuntenut. Penkkien herkät laitteistot reagoivat kaikkiin liikkeisiin, niin että oli käytännössä mahdotonta joutua haluamattaan minkäänlaiseen kenoon. Edes kurvit tai kiskon aaltoilu eivät saaneet aikaan minkäänlaista huomattavaa liikettä. Silmät kiinni olisi voinut luulla istuvansa paikoillaan. "Sattuuhan sitä", mies vastasi, kääntämättä kasvojaan poispäin, sillä pian avautuva näkymä oli todella katsomisen arvoinen. Terminaali jäisi taakse muutamassa hetkessä...
Ensin tuli valo. Se ei ollut samanlaista valoa kuin keinotekoinen, kattoikkunasta tuleva, ei sinistä ja puhdasta. Se oli tulista, kuparinpunaista, kuin vanhaa ja väsynyttä. Jo pelkästään se valo kertoi asioista, joita ei voinut peittää millään. Ja sitten tuli maailma, todellinen maailma, ei valheellinen, kaunisteltu kuva. Aavikkoa, kuparinpunaista, kimaltelevaa aavikkoa niin pitkälle, kuin vain saattoi nähdä. Yksiraiteinen kulki kiskolla melkeinpä sata metriä sen kaiken yläpuolella. Se oli niin massiivista, että valtavassa vauhdissakin sai selvän kuvan asioista. Kolme valtavaa, sinipunaista aurinkoa järjettömän laajan aavikon yllä. Hohkaavan kuumaa hiekkaa niin pitkälle, kuin silmä ylsi näkemään. Kuollut aavikko ei kuitenkaan ollut, ei kaikkialla. Alhaalla vilahteli ohi hahmoja, joita Dostaelunin ei tarvinnut nähdä tietääkseen näistä. Köyhiä, barbaareita, sairaita ja kurjia - neo-luonnonkansoja kuten niitä kutsuttiin. Satoja ihmisiä, jotka eivät koskaan olleet nähneet tietokonetta, paitsi ehkäpä kaukaa ja hetkellisesti. Mahdollisesti he palvoivat yksiraiteista jumalana tai vastaavana, vaikka mitään johtopäätöstä ei täältä voinutkaan tehdä. Primitiivisiä olentoja kuitenkin. Kaikkialla ei synnytty samanarvoisiksi.
Hitaasti Dostaelun siirsi katseensa pois ja syventyi taas hetkellisesti ajatuksiinsa. Ehkäpä hänen tekonsa tulisi auttamaan näitäkin, tai sitten mahdollisesti vain kurjistaisi jo kurjia oloja. Oikeastaan hän ei välittänyt siitä, se ei ollut hänen ongelmansa. Oikeastaan ei ollut mitään ongelmia, vain puuttuvia ratkaisuja. Ja hän tulisi olemaan yksi ratkaisu, omaksi hyväkseen jos ei muiden. Mies veti esille pienen, neliömallisen kappaleen jostakin, lähestulkoon kuin suoraan ilmasta, ja alkoi käsitellä sitä. Aluksi niin yhtenäiseltä tuntunut kuutio alkoikin äkillisesti vaihtaa muotoaan näppärien sormien alla. Se piteni, lyheni, leveni ja kaventui ilman minkäänlaista nähtävää saranaa tai niveltä. Välistä se vaihtoi kokonaan muotoaankin. Ja kaikkialla ympärillä oli kuparinpunaista.
|
|
|
Post by lonelywolf on May 4, 2007 18:07:24 GMT 3
((Anteeksi kun vastaaminen on kestänyt..on nämä muutamat päivät ollut ihan tyhjä pää vaikka kuinka yrittänyt kirjoittaa jotain, mutta nyt viimein jatkan tai ainakin yritän))
Marei olisi halunnut olla piittaamatta tuosta näystä, mutta hän ei pystynyt piilottamaan ihailuaan aurinkojen heittäessä monia värejä aavikon pinnalle. Ja se että siellä näytti olevan myös ihmisiä alhaalla sai Marein ihmettelemään kovasti, sillä aavikoilla ei sanottu asuvan ketään eikä hän ollut ainakaan mitään sen kaltaista kuullut. "Oletko kuullut noista ihmisistä aavikolla aikaisemmin..?" tyttö kysyi puolihuolimattomasti vierellään istuvalta mieheltä sillä hän halusi tietää enemmän tuosta paikasta, mutta ei kumminkaan siirtänyt katsettaan alhaalla siintävästä aavikosta.
Edelleen täynnä ihailua aavikkoa kohtaan Marei käänsi vastahakoisesti päätään miehen suuntaan nähden näin pienen esineen hänen käsissään jota hän käsitteli syventyneen näköisenä, ja joka tuntui muuttavan muotoaan tuosta vain ja vaikka hetki sitten se oli ollut pitkä oli se yhtäkkiä lyhentynyt. "Näytät tuntuvan käsittelevät tuota tietävästi" tyttö sanoi ja vajosi taas hetkeksi aavikon väreihin huokaisten. "Harrastatko kenties tuollaista vai kuuluuko se työnkuvaasi?" hän kysyi tietämättömän oloisena.
Marei ei voinut olla huomioimatta hänessä alkavaa huonoa oloaan ja väsyneisyyttään josta hän alkoi arvelemaan seerumin vaikutuksen olevan loppuun päin, ja tiesi että tarvitsisi seuraavan annoksen pian. Tyttö sulki silmänsä ja yritti saada pahoinvointinsa kuriin, mutta huomasi vain silmien sulkemisen lisäävän sitä. "Onko tästä..vielä kauaakin.. kunnes pysähdymme?" hän kysyi mieheltä sekavan oloisesti. "Pitäisi..vain päästä vessan puolelle" Marei sanoi yrittäen saada vieressään istujaa vakuuttuneeksi ettei mistään vakavasta ollut kyse, vaan vain joka päiväisestä rutiini asiasta.
|
|
|
Post by submarine on May 4, 2007 18:35:46 GMT 3
"Pelkkiä hylkiöitä, ei mitään erikoista", Dostaelun vastasi välinpitämättömästi. "Varkaita, köyhiä, houkkia, rikollisia. Niitä, jotka eivät sopeudu järjestykseen. Tarpeeksi pitkän ajan jälkeen muodostavat alkukantaisia kulttuureita." Mies oli kyllä ottanut tästäkin planeetasta selvää etukäteen, kuten kaikista edellisistäkin. Tietoja sai yleensä laillisistakin lähteistä, mutta ne, jotka todella merkitsivät, hankittiin aivan eri teitse. Esimerkiksi juuri näistä pakolaisista ei saanut kuin muutaman virkkeen tietoa, ellei tiennyt mistä piti etsiä.
Näppärällä liikkeellä Dostaelun pyöräytti kappaleen ohueksi nauhaksi, kiersi sen kerran sormensa ympärille ja puristi sitten palloksi. "Pelkkä lelu, ei sen kummallisempaa. Ostin sen ohimennen matkallani. Oikeastaan aika yksinkertainen väline, pelkkää muistimassaa, joka tietyissä olosuhteissa ottaa uuden muodon. Ei tästä mitään hyötyä ole, mutta se kuluttaa aikaa", mies totesi, pyöräytellen lelua sormissaan. Sitten tämä työnsi sen hymyillen pois ja katsoi taas ulos, ikuiseen aurinkoon.
"Uskoisin, että matka kestää vielä kymmenisen minuuttia. Ja tietenkin sitten kaupungin sisässä paljon pitempään, riippuen siitä minne on menossa", Dostaelun vastasi toisen kysymykseen. Samalla tämä pohti lisää asioita. Hänen suunnitelmansa tuntui olevan jo kaikin puolin kunnossa. Se oli tutkittu moneen kertaan alusta loppuun ja todettu pitäväksi. Tietenkin aina tulisi olemaan muuntujia, mutta mitään todella huomattavaa ei kuuluisi tapahtua. Jos kaikki menisi hyvin, hän olisi valmis parissakymmenessä minuutissa. Loppujen lopuksi hän toimi aina pääpiirteittäin samalla tavalla, vain yksityiskohdat muuttuivat. Ei ollut tarvetta tehdä uutta suunnitelmaa toimivan tilalle. Sisään, toimitus, ulos. Niin yksinkertaista se teoriassa oli. "On hyvä päivä", mies sanoi, yhtä paljon itselleen kuin toisellekin.
|
|
|
Post by lonelywolf on May 4, 2007 23:51:17 GMT 3
Marein ajatuksivat juoksivat ne jotka eivät sopeudu järjestykseen, hallittaviksi, niinkö niille tehdään ketkä tahtovat elää omaa elämää..heitetään pois. Hän vilkaisi vielä kerran ulkona olevaa ihmislaumaa ennenkuin asettui taas aloilleen. "Oletko sinäkin sitä mieltä, että ne jotka eivät halua tulla hallituksi heitetään pois etteivät he aiheuta tuhoa!?" Hän turhaan yritti hallita ääntään josta selvästi kuului vihaa ja turhautuneisuutta. Tyttö katsoi käsiään jotka hän oli puristanut nyrkkiin ja puri kieltään yrittäen hillitä itseään sanomasta mitään muuta. Hengitä syvään ja rauhoitu, tämä ei ole tapaistasi hän kuuli oman äänensä sanovan hänen päässään.
Mikä minua oikein vaivaa tyttö ajatteli ja kääntyi miestä kohti joka vain tuijotti häntä, mutta vaikka hän tiesi menneensä liian pitkälle ei hän aikonut antaa sitä tyydytystä tuolle toiselle vaan puristi vain huulensa yhteen ja tuijotti takaisin. "Ei mikään ihme että te olette hajalla ilman kunnon johtajaa.." Marei sanoi puolihuolimattomasti "mistä minä olen kotoisin niin siellä toimimme yhdessä emmekä vain heitä tarpeettomia pois..." hän hiljeni yhtäkkiä ja alkoi katsoi käsiään hieman tarpeettoman huolellisesti ja jatkoi hiljaisella äänellä: "vaikkakin siitä on pitkä aika kun viimeksi heidät näin."
Marei hengitti syvään muutamia vetoja kunnes alkoi katsomaan ympärilleen havaiten muutamia muiden matkustajia katsovan heidän suuntaansa, mutta huomattuaan punasilmäisen tytön katselevan heitä he jatkoivat omia puuhiaan. Tarvitsen seerumini pian.. Marei ajatteli ja alkoi hengittämään raskaammin tuntien taas väsymyksen painavan häntä, mutta pakotti silmänsä pysymään auki. Miksi taistelet vastaan..miksi et vain anna vaistoillesi vallan ja sammutat janosi niin kuin ennen vanhaa. Tiedät kyllä että haluat sitä yhtä paljon kuin minäkin. tyttö kuuli oman äänensä naljailevan hänelle päänsä sisällä, mutta hän ei halunnut kuunnella sitä vaan piteli päätään huutaen jotain puoliääneen omituisella kielellä.
|
|
|
Post by submarine on May 5, 2007 0:23:33 GMT 3
Dostalun katsoi hieman yllättyneen oloisesti äkkiä hermostunutta naista. Mies tuntui osuneen johonkin arkaan paikkaan puheillaan, ties mistä se johtuikaan. Hän oli kuitenkin vielä hiljaa, sallien tämän jatkaa ilman keskeytyksiä. Tilanne kiinnostikin häntä hieman, äkillinen tuttavuus olikin äkillisesti menettänyt malttinsa. Tytön puheissa oli sellaistakin, joka kiinnitti huomiota. Te? Mistä minä olen kotoisin? Oliko kyseessä kenties jonkinlainen kultisti tai fanaatikko? Niiden kaltaisilta kuuli usein tällaista puhetta, ainakin tavallisissa tilanteissa. Täytyisi pitää tätä silmällä...
Hetken Dostaelun maisteli kieltään, ilmeisesti pohtien vastausta. Tämä ei pitänyt mitään kiirettä harkitessaan sanojaan. "Minä-" mies ehti aloittaa, ennen kuin joutui keskeytetyksi, ja hyvästä syystä. Kolme kovaa laukausta ammuttiin jostakin vaunun etuosasta, mitä ilmeisimmin kattoa kohti. Sitä seurasi paljon karjuntaa, lisää laukauksia ja huutoa.
Tilanne tuntui muuttuneen hyvin nopeasti. Hetki sitten oli vielä ollut kaunista, mutta tässä yhteydessä kuparinpunainen valo tuntui lähinnä ahdistavalta. Äkkiä arviolta kuusi huomattavan suurta miestä oli alkanut karjua ja ammuskella aseiden kanssa. Dostaelun arveli ohimennen aseiden olevan orgaanista alkuperää, sillä niitä oli käytännössä mahdoton havaita löyhissä turvatoimissä, joita yksiraiteisilla noudatettiin. Aluksi kyseessä näytti olevan vain jokin sattumanvarainen ammuskelu, mutta pian nähtiin, että tämä olikin jotain aivan muuta. Järjestelmällisesti kookkaat - aivan varmasti teknologialla muokatut - köriläät levittäytyivät ympäri vaunua, osoitellen jokaista pitkillä, lähes neliskanttisilla aseillaan. Ne, jotka vastustelivat, pantiin nopeasti ruotuun joko väkivalloin tai uhkauksilla siitä. Dostaelun pysyi vaiti, tutkien ympäristöään.
Vain muutaman metrin päässä kaksikosta seisoi nyt valtava, yli kaksimetrinen, kalju mies ase käsissään. Pitkä, leveä ja lihaksikas, loistavat puitteet terroristintapaiselle. Sillä sellaisia tässä nyt tuntui olevan, vieläpä osaavia sellaisia. Suojasivat toisiaan mahdollisilta sankareiksi yrittäviltä, niin että aina pääsisi yksi ampumaan ajoissa. Dostaelun joutui myöntämään, että tätä hänen suunnitelmissaan ei huomioitu. Terroristien hyökkäys? Keskellä aavikkoa? No, niin asia nyt vain oli, pitäisi kai tyytyä siihen.
"KAIKKI LATTIALLE! NYT!! LATTIALLE!!!" Karjuttiin komentoja ympäri vaunuja. Varoituslaukausten sarjat siivittivät komentoja. Nopeasti matkustajat olivatkin avaamassa lukituksiaan ja siirtymässä nyt tasaiselle kävelyväylälle. Muutamia vastustelijoitä hakattiin takaisin ruotuun ja muiden jatkoksi. Dostaelun ei kuulunut niihin, mies avasi rauhallisesti lukituksensa ja asteli tyynesti istumaan alas.
|
|
|
Post by lonelywolf on May 5, 2007 19:58:54 GMT 3
Marei hätkähti nopeasti hereillä kuullessaan laukauksia jostain päin vaunua, mutta ei osannut hahmottaa tilannetta, että mitä mahdollisesti oli tapahtunut. Pian hän kumminkin näki joukon isokokoisia terroristeja.. niinhän täkäläiset heitä kai kutsuivat jos tyttö muisti oikein. Nopeasti laukausten perään Marei kuuli huutoja ja yhtäkkiä muut matkustajat alkoivat levittäytymään lattialle eripuolille yksiraiteisen käytävää, joten hän päätti pelata muiden mukana ja avasi istuimensa lukituksen siirtyen makaamaan lattialle katse aseita pitelevissä.
Normaali olosuhteisssa Marei ei olisi sietänyt tällaista käytöstä, mutta hänen tehtävänään oli vain päästä määränpäähän elossa ja saada paketti jonka jälkeen hän toimittaisi sen perille elossa. "Ei mitään sankaritouhuja.." Oli hänelle sanottu, mutta tuo ääni hänen päässään ei saanut sen enempää tuulta purjeisiin. "Niitä on vain muutama.. Eikö meidän kannattaisi tehdä jotain?" Hän kuiskasi vieressä istuneelle miehelle joka nyt makasi hieman hänen takanaan mutta ei ehtinyt avata suutaan toiseen kertaan kun yksi hänen lähellään olevista korstoista komensi: "JA TURVAT TUKKOON JOKAISELTA JOS HALUATTE SÄILYTTÄÄ HENKENNE!!" ja potkaisi uhkaukseksi Mareita joka sai tytön voimaan taas pahoin.
Miksi siedät tätä.. Et ole sen arvoinen. Muista kuka oikeasti olet hän kuuli jälleen oman äänensä naljailevan hänelle. "LOPETA" tyttö kiljui täristen lattialla pidellen päätään. Vaikka kuinka yrität esittää ihmistä ei sinusta koskaan tule sellaista, he eivät koskaan tule hyväksymään sinua vaan puukottavat sinua selkään kun saavat mahdollisuuden. Marei alkoi olla jo hysteerissä tilassa täristen sekä kiljuen yksiraiteisen käytävällä, ja vaikka yksi asetta pitelevä mies potkaisikin häntä muutamaan kertaan vaimentaakseen hänet ei siitä näyttänyt ollenkaan olevan minkäänlaista vaikutusta tyttöön.
"NÄIN KÄY JOKAISELLE JOKA EI TOTTELE!" isoin korsto huusi ja tuli lähemmäksi Mareita, ja tähtäsi aseensa suoraan häneen virnuillen omahyväisesti. Mutta ennenkuin liipasinta ehdittiin painaa tytön silmät rävähtivät auki välähtäen verenpunaisina ja hypähti äkisti ylös ennen kuin tilannetta edes tajuttiin ja kun siitä jotain saatiin selville nähtiin korston makaavan maassa verilammikkossa, Marein hampaat upotettuina hänen kurkkuunsa.
|
|
|
Post by submarine on May 5, 2007 20:32:03 GMT 3
"Niitä on silti viisi, ja jokaisella on ase", Dostaelun vastasi hiljaa takaisin, melkoisen rauhallisena tilanteeseen nähden. Todellisuudessa miehen aivot kuitenkin toimivat kuumeisesti. Kyseessä oli selvästi enemmän tai vähemmän väkivaltainen joukkio, joka ei varmastikaan epäröisi ampua, kun tarvetta tuli. Olihan hänellä muutama ässä hihassaan, mutta tässä tilanteessa ylös nouseminen ja vastustelu ei tosiaankaan vaikuttanut hyvältä idealta. Aseet olivat tähän mennessä lävistäneet jo yksiraiteisen runkoa, ja se sentään oli parikymmensenttistä, erikoisvalmisteista muoviseosta - selvästikin siis isompia tykkejä. Pikkurikolliset kevyin käsiasein olisivat olleet aivan toinen asia, mutta eivätpä sellaiset terrorismiinkaan sortuneet, joten moista oli turha pohtia. Toinen keskivertoidea olisi ollut pistää yksi matalaksi ja käyttää tämän asetta muita vastaan, mutta sekin tuntui huonolta idealta. Vaikka hän ihmeen kaupalla onnistuisikin ensimmäisessä vaiheessa näin avoimessa tilassa ja ilman yllätystä, ampuisivat muut hänet silmänräpäyksessä. Toisaalta, jos näiden huomio kiinnittyisi muualle, olisi hänellä muutama yllätys...
Ja sellainen ihme sitten ilmeisesti tulikin. Yhtäkkiä hänen matkakumppaninsa, joka oli juuri ollut saamassa reikää päähänsä, olikin ylhäällä... ja repi mieheltä kurkkua auki pelkin hampain? Dostaelun oli vähällä antaa yllätyksen viedä itseltään ehkäpä ainoan mahdollisuuden ohi. Sillä vaikka jokainen hyökkääjistä oli selvästi asiantunteva, ehkäpä entinen sotilas, oli tapahtunut järkyttänyt heitä kaikkia vähintään yhtä paljon. Ja siinä oli Dostaelunin tilaisuus. Mies ojensi kätensä suoraan eteen, etusormi aivan suorana, kuin olisi syyttänyt lähintä vielä jaloillaan olevaa körilästä jostakin. Seurasi laukausta muistuttava ääni, ja yhtäkkiä Dostaelun oli puolta etusormea köyhempi. Nyt maassa makaava puolestaan oli juuri saanut yhden sellaisen lisää - päähänsä. Tämän elottomia kasvoja koristi ohimon kohdalta verinen reikä. Dostaelun kiitti ohimennen ties mitä siitä, että tällaiset kätketyt aseet oli keksitty.
Äkkinäinen kahden tapahtuman sarja tuntui aloittavan mittavan ketjureaktion. Sillä nyt jokainen sai kyllä huomata, että aseiden kätkeminen ei ollut mikään kovin ainutlaatuinen ajatus. Ensin kaikui yksi laukaus vaunun etuosasta, osuen tosin harmitta seinään. Sitten lisää, kuin kuorossa. Ja sitten tulitukseen vastattiin. Muutamassa vaivaisessa hetkessä tilanteesta oli äkkiä kehittynyt kuin pieni sota. Dostaelun ähkäisi, kun ammus vihelsi vajaan kymmenen sentin päästä miehen olkapäästä, ja päätti viisaasti painautua lattiaa vasten niin litteäksi kuin vain kykeni. Tämä ei mennyt yhtään minkään suunnitelman mukaan, piru vieköön!
|
|
|
Post by lonelywolf on May 6, 2007 0:21:27 GMT 3
Marei nousi hitaasti seisomaan virnistäen ilkikurisesti verta valuvana silmissään poissaoleva katse toisia korstoja jotka vielä seisovat jokseenkin lamaantuneena näkemästään, mutta kohdistivat nopeasti aseensa häneen nähdessään tytön nousevan pystyyn. Nähtävästi myös vieressään istunut mies oli noussut ja osoitteli sormellaan toista terroristia joka kohta makasi maassa kuolleena äskeisen miehen sormenpään lävistettyä hänen päänsä, mutta siitäkö Marei vasta nauttikin. Hitaasti tyttö alkoi kävellä kohti vaunun etuosaa kun tunsi jonkun kuuman ohittavan hänen jalkansa ja sävähtävän kivun sen viiltäessä jalkaa, ja kääntyi niin nopeasti ympäri että olisi luullut hänen seisovan niin päin koko ajan.
Nähden kohotetun aseen tärisevän miehen kädessä Marei sihisi kuin käärme hampaat paljastettuina ja lähti juoksemaan takaisin päin kohti ampujaa, mielessään vain yksi asia. Tappaa. Laukauksia alkoi kuulumaan entistä enemmän ja kohta yksiraiteisen täyttikin korviahivelevä melu, kuin sadoilla aseilla olisi ammuttu samaan aikaan mutta tyttö ei näyttänyt välittävän koko asiasta vaan jatkoi juoksuaan törmäten mieheen ja kaataen hänet maahan. "..EI! ÄLÄ.. FRIIKKI.. DEMONI!" pystyi kuulemaan Marein suunnalta kunnes ääni vaikeni ja verta alkoi valumaan tämän iskiessä hampaansa hänen kurkkuunsa alkaen juomaan ahnaasti verta.
Savu alkoi täyttämään yksiraiteista vaikka missään ei näkynyt tulta tai oltu kuullut räjähdystä, mutta nopeasti ensimmäiseen liittyi toinen ja tämän räjähdyksen Marei kuuli ja pystyi tuntemaankin paineaallon heittäessä hänet lattiaa vasten vaunun alkaen kallistua uhkaavasti pois raiteeltaan kohti aavikon pintaa huutojen saattamana. Tyttö ei näyttävän yhtään periksi yrittäessä nousta pystyyn tajuamatta edes haavaa jalassa hullun kiilto silmissä ja huomasi tutun henkilön makaavan mahdollisimman matalana vaunun lattialla, ja lähti raahautumaan häntä kohti, mutta yksiraiteisen kallistuessa enemmän Marei menetti tasapainonsa lopullisesti heittäytyen päin hänen edessään olevaa istuinta menettäen tajuntansa.
|
|
|
Post by submarine on May 6, 2007 0:54:35 GMT 3
Dostaelun makasi pitkällään kävelyväylällä, suojaten päätään ja kuunnellen aseiden kaoottista kuoroa. Ei hän tietenkään voinut mitenkään erottaa yhtä ääntä toisistaan, ei ilman laitteita, joita ei nyt ollut käytössä, mutta yksi asia oli silti varmaa; ennenmmin tai myöhemmin tulisi tauko. Käytössä olevat aseet - ainakaan tavallisten matkustajien, terroristit olivat selvästi suunnitelleet ennalta - eivät voineet olla kovinkaan suuria, eikä niissä olisi ammuksia loputtomiin. Jossakin vaiheessa tulisi se hetki, kun ne loppuisivat. Täytyi siis vain odottaa.
Ja Dostaelun odotti, tietäen ettei voinut mitenkään vaikuttaa siihen, osuisiko joku häneen sattumalta. Siksipä olikin vain parempi olla paikoillaan, että riski edes minimoituisi. Ei se kuitenkaan mitään herkkua ollut, korvat valittivat ja lähelle kimpoili luoteja. Mutta tähän asti mikään ei sentään ollut osunut - läheltä kyllä piti. Ohimennen mies huomasi jo lähes tutuksi käyneen tytön, mutta se kalpeni sen rinnalla, että koko yksiraiteinen oli kallistumassa uhkaavasti. Joku tuntui osuneen johonkin, mihin ei todellakaan olisi pitänyt osua. Kallistuminen rauhoitti hieman ammuskeluakin, ainakin siksi että joiltakuilta meni tasapaino. Dostaelun katsoi melkein kuin hidastettuna, kuinka yksi vielä jäljellä olevista hyökkääjistä koetti pitää jalansijansa, epäonnistui ja lensi reunaa päin. Ironista kyllä, juuri tämän - tai tämän kumppaneiden - omat laukaukset olivat heikentäneet sitä huomattavasti, niin paljon ettei se enää kestänyt raskasta ruhoa. Vihaisen räsähdyksen ja karjaisun saattelemana huitova köriläs joutui painovoiman vietäväksi. Melkein sata metriä tämä räpiköi surkeasti, ja osui sitten hiekkaan lähelle jotakin joukkoa, nostattaen suuren pilven ympärilleen. Mutta se ei riittänyt mitenkään pitämään tätä hengissä.
Näky toi Dostaelunin ajatuksiin sen tosiseikan, että hän saattaisi hyvinkin kokea pian saman. Ja sitä hän ei todellakaan ollut halukas kokeilemaan. Ampuminen oli käytännössä lakannut jokaisen koettaessa pysyä kiinni jossakin, niin että liikkuminen oli sentään mahdollista, joskin jatkuva kallistuminen vaikeutti asioita. Siltikin, hitaasti mutta varmasti, mies pääsi ryömimään aina sinne asti, missä tyttö oli. Hänellä ei ollut aavistustakaan, miksi halusi auttaa tätä, se vain tuntui sopivalta. Ja toisaalta, tässä tilanteessa hän ei juurikaan jäänyt arvioimaan päähänpistojaan. Nopeasti hän vilkaisi ympärilleen saadakseen tilanteen suunnilleen selville. Vaunu oli kallistumassa, mutta pysyi vielä kiinni muissa. Mutta jos se irtoaisi, mikään ei pelastaisi sitä syöksyltä hietikkoon. Voihkaisten mies koetti saada tytön hereille läpsäyttämällä tätä terävästi kasvoihin toistuvasti.
|
|