|
Post by lonelywolf on May 22, 2007 19:47:46 GMT 3
Marei olisi halunnut nukkua tai edes levätä, mutta joka ikinen kerta päivän aikaisemmat tapahtumat palasivat hänen mieleen säpsäyttäen tytön hereille. Joka kerta kun hän sulki silmänsä hän pystyi näkemään yhä uudestaan veren tahriman yksiraiteisen, sekä loukkuun jääneet kuolleet ihmiset jotka olivat murskaantuneet vaunun tippuessa aavikolle. Miksi ihmeessä otin tämän tehtävän vastaan, tästä ei saa mitään muuta kuin harmia tyttö ajatteli surullisen oloisena mikä ei ollut ollenkaan erikoinen näky hänen kasvoillaan sitten raiteelta hyppäämisen jälkeen. "Tulemmeko koskaan pääsemään täältä pois elävänä.." Marei sanoi hiljaa tarkoittaen sen itselleen mutta mies tuntui huomaavan sen vaikka mitään ei sanonutkaan.
"Tunnut olevan yllättävän rauhallinen vaikka tilanne olisi mikä." tyttö sanoi miehelle katsellen tätä. "Oletko aina yhtä rauhallinen? Vai oletko vain tottunut kaikkeen tällaiseen ettei se hetkauta sinua?" hän kysyi yrittäen luoda jotain keskustelua heidän ylleen nousten ylös tuolistaan kävellen oven vieressä olevan ruukun viereen juoden hieman siinä olevaa vettä, kääntyen sen jälkeen Dostaelunin puoleen. Jos Marei vain olisi pitänyt suunsa kiinni kaiken alussa niin mitään tällaista ei olisi sattunut eikä hän koskaan olisi lähtenyt kyseiselle matkalla, mutta mitä hän voisi asialle enään. Miksi koskaan lähdin perheeni luota, siellä en koskaan hädän tullen olisi vajonnut näin alas vaan olisin pystynyt puolustamaan itse itsenäni ilman muiden apua tyttö mietti.
"Tämä ei ole näiden ihmisten kaupunki, et usko siihen sillä näin ilmeesi kasvoiltasi. Minkä luulet tämän olevan?" hän jatkoi kyselyään tylsistyneenä kun ei voinut nukkua, sillä hän ei halunnut muistella mitä oli tapahtunut mutta kun toinen puoliksi nukkui niin ei hän viitsinyt yksinkään lähteä kaupunkia tutkimaan eikä toisin hänellä ollutkaan sellaiseen aikaan vaikka niin haluaisikin tehdä joten tyytyi vain istumaan ja keräämään energiaa tulevaa reissua varten.
|
|
|
Post by submarine on May 22, 2007 20:19:09 GMT 3
Dostaelun nojautui hieman taaksepäin tuolillaan, hakien rennompaa asentoa. "Hermoilu ei auta mihinkään. Jos hermoilet, herpaannut. Ja herpaantuessasi et kykene tekemään mitään, kuten olisit kyennyt rauhallisena. Ja silloin taas kaikki on valmista epäonnistumiselle", mies selosti. Ja niinhän se oli, hän oli todistanut sen lukemattomia kertoja. Moni oli menettänyt rauhallisuuden mukana myös henkensä, eikä sitä takaisin saatukaan. Miehen oman elämänkatsomuksen mukaan hermostuminen oli täysin turhaa, olipa tilanne mikä hyvänsä. Tietenkin hän pelkäsi toisinaan, mutta järkevästi ajatellen piti aina pysyä rauhallisena.
"Kukapa tietää", Dostaelun vastasi tytön toiseen kysymykseen. "Se on voinut olla sotilastukikohta, laboratorio, kultti jokin epäonnistunut kaupunkikokeilu. Mahdollisesti nämä ihmiset jopa tappoivat edelliset asukkaat päästäkseen tänne. Varma ei tietenkään voi mistään olla ilman mitään tietolähteitä, mutta tuskinpa siitä tiedosta mitään hyötyä olisi muutenkaan." Mies oli jo käynyt päässään läpi sen mahdollisuuden, että jostakin olisi saattanut löytyä kulkuneuvo, mutta hylännyt idean turhana. Vaikka jotakin olisi alun perin täällä ollutkin, ei sillä enää tekisi mitään; nykyiset asukkaat olivat joko käyttäneet sen loppuun tai eivät suostuisi yksinkertaisesti luopumaan siitä. Siksipä asiasta puhuminen tuntuikin hänestä enemmän tai vähemmän turhanaikaiselta muuten, kuin huvin vuoksi.
"Helpolla tätä ei ainakaan ole saatu, aavikolla on paljon vihamielisempiäkin asukkaita kuin nämä täällä. Toivon mukaan meidän ei tarvitse missään vaiheessa tavata niitä", Dostaelun jatkoi vielä. "Vaikka sitä ei virallisissa lähteissä mainitakaan, täällä saattaa hyvinkin nähdä seivästettyjä päitä, silvottuja raatoja ja muuta samantapaista. Minua ei ainakaan haluttaisi tavata sellaisen raakalaismaisuuden tekijää, jos voisin valita."
|
|
|
Post by lonelywolf on May 23, 2007 23:07:38 GMT 3
Mareita alkoi suututtamaan tilanne mihin hän oli päästänyt itsensä vajoamaan, ja ylipäänsä se asia otti päähän että kaiken piti olla jo ohi mutta oli nyt juuttunut puolituntemattoman miehen kanssa keskelle tappavaa aavikkoa. Kuka hän oikein on vai pitäisikö kysyä mikä hän oli.. tyttö ajatteli katsoessaan puolinukuksissa olevaa miestä vastakkaisella seinällä. Hän on liian rauhallinen tällaisessa tilanteessa ollakseen normaali ihminen ja muutenkin tuntuu tietävän aseista ja muusta kaikenlaista ja varautunut kaikenlaiseen. hän mietti, ja yritti olla sanomatta ajatuksiaan esille mitä yleensä tapahtui hänen suuttuessaan. "Nyt kun kerran olemme jumissa täällä, niin voisit kertoa enemmän itsestäsi." tyttö kysyi havahduttaen Dostaelunin horroksestaan jatkaen: "Minusta tuntuu että et ollut pelkästään huvimatkalla.. vaan pikemminkin työn takia juoksit." hän lisäsi punaiset silmät kiiluen auringonvalossa.
Marei alkoi kävellä ympäri huonetta levottoman oloisena tutkien seiniä ja ovea monesta kohdasta, kuin luullen löytävänsä niistä jotain. Kunhan hän sai vain jotain tekemistä käsilleen jotka olivat hieman aikaa taaksepäin alkaneet täristä. Sotilastukikohta.. laboratoria.. kultti.. tytön ajatukset juoksivat hänen liu-uttaen kättään seinässä kulkevaa halkeamaan pitkin, kuin transsissa saaden seinän kaatumaan sisään paljastaen takaansa pienen käytävän jota ympäröi metallinen ovi ilman minkäänlaista avaimen kohtaa. Marei ei näyttänyt tajuavan mitään tapahtuneesta, vaan kuin tottuneesti hän alkoi kynsillään naputtamaan oveen saaden sen näyttämään enemmän nestemäiseltä kuin kiinteältä pinnalta.
Tyttö heilui puolelta toiselle naputellen ovea pitemmän aikaa, kunnes pinta alkoi aaltoilemaan ja antoi näkyä läpi jolloin Marei nousi ylös työntäen kätensä ovesta läpi, kuin se olisi ollut vettä vain. Mitään sanomatta hän alkoi lausua omituisella kielellä sanoja, kuin olisi manannut jotain, saaden oven hehkumaan hopeisena kävellen samalla itse koko ajan sisemmäksi tuota ainetta kunnes päätyi halkeaman toiselle puolelle katsellen sieltä verenpunaisilla silmillään miestä ennen kuin pyörtyi.
|
|
|
Post by submarine on May 24, 2007 16:06:39 GMT 3
"Enpä usko, että olisi paljoa kerrottavaa", Doestaelun vastasi, vaikuttaen välinpitämättömältä asiaa kohtaan. Todellisuudessa olisi kyllä ollut paljonkin kerrottavaa siitä, miksi hän oli täällä, mutta se oli hänen oma asiansa. Tyttö oli kyllä terävänpuoleinen, mutta mies ei kaivannut ketään sotkemaan asioitaan. He eivät loppujen lopuksi tienneet toisistaan kuitenkaan mitään, eikä ollut järkeä ottaa riskiä, että tämä olisi jotakin aivan muuta kuin väitti. Jos tarkkoja oltiin, niin niinhän Dostaelunkin oli, mutta sekin oli hänen asiansa, ei kenenkään muun. "Lähinnä olen aivan vain lomamatkalla."
Mies seuraili, kuinka tyttö näytti äkkiä keksineen itselleen jotakin tekemistä. Outoa kyllä, tämä kulki ympäri huonetta ja tutki seiniä. Mies itse ei ollut kiinnittänyt niihin mitään huomiota saapuessaan, eikä oikeastaan edes nyt. Ehkä toinen oli vain hermostunut. Mutta ei, nopeasti tämä tajusi, että kyseessä oli jotakin aivan muuta. Dostaelun hätkähti silminnähden, kun aivan äkkiä seinästä paljastuikin ovi - jota tyttö vieläpä alkoi käsitellä, aivan kuin olisi nähnyt sen aikaisemminkin. Miehen toinen käsi työntyi selän taakse, kun metallisessa pinnassa alkoi näkyä muutoksia. Paikaltaan tämä ei noussut, katsoi vain ihmetellen äkillistä tapahtumaa. Hänellä ei tietenkään ollut aavistustakaan siitä, mitä oikein oli tapahtumassa.
Vielä suuremmalla kummaksumisella seurattiin, kuinka tyttö asteli läpikuultavaksi käyneeseen aineeseen, painuen syvemmäs ja syvemmäs. Vasta siinä vaiheessa, kun tämä meni hervottomaksi, tajusi mies tehdä jotakin. Ähkäisten tämä nousi ylös ja juoksi perään, koettaen jotenkin päästä toisen luokse.
|
|
|
Post by lonelywolf on May 24, 2007 23:07:39 GMT 3
Missä minä olen..? Kuka minä olen..? Mitä minä teen täällä..? Marei kuuli oman äänensä sanovan tuijottaen lasittunein katsein kaukaisuuteen ymmärtämättä ajan käsityksestä mitään. "Miksi sinä tulit tänne. Täältä et löydä kuin totuuden, sen mitä olet paennut elämäsi." hän kuuli pehmeän äänen vastaavan jostain. Olenko siis kuollut? tyttö kysyi. "Olet kaukana kuolemasta, mutta jos et pian ala elämään, niin todella kuolet kadottaen kaiken sen joka on sinulle tärkeää." tyttö sai taas vastauksen. Kuka sinä olet, ja mitä olet tehnyt minulle? Marei hätääntyi. "Rauhoitu, se kuka minä olen niin ei ole tärkeää. Vaan tärkeää on se että tiedät kuka itse olet. Olet tullut pitkän matkan ja näin tarpeelliseksi ottaa ruumiisi haltuuni, jotta saisin sanani perille. Varoittaakseni sinua ja kumppaniasi." ääni vastasi Kumppaniani? tyttö kysyi. Tarkoitatko Dostaelunia.. sitä miestä joka oli onnettomuudessa kanssani? "Voin vain kertoa että olette suuressa vaarassa niin kauan kun olette maanpinnalla, mitä tapahtui ei ollut onnettomuus vaan minun keinoni saada sinut luokseni." Mistä vaarasta sinä oikein puhut! Kuka sinä olet ja mitä tahdot minusta! "Jatka matkaa ja muista kuka olet niin ymmärrät." ääni sanoi vaipuen hiljaisuuteen.
Marei hätkähteli kylmällä kivilattialla hänen avatessa silmiään unisena, kuin mitään äskeistä ei olisi tapahtunut vaan se olisi pikemminkin ollut vain todellisen tuntuista unta. Tyttö avasi silmiään enemmän nähden lainehtivan oven josta oli tänne tullut. Se ei ollutkaan unta.. vai oliko hän ajatteli ja nyt viimein hän huomasi että seinän toisella puolella mies katseli häntä epäluuloisena siitä miten hän pääsisi toiselle puolelle. Marei nousi istumaan värähtäen hieman kylmyydestä ja sanoi ääni täristen: "Ei se ole vaarallista, uskot vain itseesi ja astut läpi.."
|
|
|
Post by submarine on May 25, 2007 15:20:02 GMT 3
Dostaelun seurasi tyttöä läpikuultavan oven takaa, tietämättä voisiko mennä turvallisesti läpi siitä. Se oli joko teknologiaa tai taikuutta, eikä kumpikaan vaikuttanut turhan hyvältä vaihtoehdolta. Hän ei todellakaan halunnut vain testata, miten se reagoisi hänen läpikulkuunsa. Tyttö tosin makasi tällä hetkellä ilmeisen tiedottomana toisella puolella, ja olisi saattanut tarvita apua. Tilanne oli kinkkinen, mies joutui kuluttamaan melkoisen hetken pohtiessaan, mitä tehdä. Lopulta tämä kyllä päätyi siihen, että koettaisi sormella ja vetäisi välittömästi pois, jos jotain tapahtuisi. Mutta yllättäen tyttö sitten näyttikin heräävän. Miehen sormi oli jo ollut lähestulkoon kiinni ovessa, kun tämä veti sen takaisin pois. Kuultuaan tosin, mitä toinen sanoi, tämä arvioi hetken sen luotettavuutta ja lähti sitten tulemaan varovaisesti läpi. "Mitä oikein tapahtui?" oli ensimmäinen kysymys.
|
|
|
Post by lonelywolf on May 25, 2007 18:03:20 GMT 3
((Sorry tulee vähän lyhyempää nyt ei ole aikaa kirjoittaa muutaman henkilön häiritessä vieressä tarkoittaen siis Astaraelia.)) Marei ei edelleenkään tuntunut tajuavan ajan kulua, hänen istuessa kivisellä lattialla. Hän käänteli päätään puolelta toiselle kuin etsien, kunnes viimein tajusi Dostaelunin seisovan hänen vierellään hämmästys paistaen hänen kasvoilta. "Se oli.." tyttö aloitti, jääden tuijottamaan miestä suu auki kunnes muisti jatkaa: "En tiedä mitä se oli, minusta vain tuntuu siltä kuin olisin ollut täällä ennen." Hän oli ollut täällä ennen, Marei tiesi sen mutta ei ollut valmiina vielä hyväksymään asiaa. "..Täältä et löydä kuin totuuden, sen mitä olet paennut elämäsi." tyttö muisti kuulleen sanottavan. Tuolta jostain siis löytyy vastaus.. totuus.. "En usko että pääsemme samaa reittiä enään takaisinpäin, joten ehdotan että lähdemme ottamaan selvää siitä mihin tämä käytävä oikein johtaa?" hän kysyi. Marei nousi ylös hitaasti miehen tukemana, katsellen pimeään käytävään tietäen mitä edessä löytyy, silti lähtien Dostaelun vierellään kävelemään kohti käytävää. Vilunväristykset kulkivat tytön selkää pitkin pimeyden ympäröidessä hänet, kylmä hänellä ei ollut vaan Marei pelkäsi. "En edelleenkään käske sinua tulemaan kanssani, mutta jos haluat lähteä uskon että täältä tulemme löytämään vastauksia kysymyksiimme.
|
|
|
Post by submarine on May 25, 2007 18:41:23 GMT 3
((Heh, jups.))
Dostaelun ei näyttänyt suoranaisen hämmentyneeltä tai mitenkään pelästyneeltä tapahtumista, mutta ainaisen rauhallisuuden alla näkyi selvää pohdintaa, ymmärtämättömyyttä. Eikä mies tietenkään voinutkaan tietää, mistä oikein oli kyse, hän ei ollut koskaan ollut täällä. Tytön vastaus vain teki asioita oudommiksi, tähän asti tämä ei ollut mitenkään ilmaissut olleensa edes koko planeetalla aikaisemmin. Eikä tämä oletettavasti ollut valehdellutkaan, eihän tämä sitä voisi myöntää niin helposti. Ei, jotakin tässä oli, tyttö oli kokenut jotakin, jota ei silmin voinut nähdä. Se oli ainoa selitys, jonka mies saattoi oudoksuvalle mielelleen tarjota.
"Niin no, emme me kai takaisinkaan voi mennä", Dostaelun vastasi. Ei hänellä mitään palavaa halua ollut saada selville, mitä edempää oikein löytyisi, mutta uteliaisuus oli kuitenkin herännyt. Täällä barbaarit tuskin olivat olleet, sen täytyi olla koskematon - ainakin heidän suhteensa. Täältä voisi löytyä aseita, ravintoa, kenties jopa kulkuneuvo ja, jos aivan utopistisiksi ruvettiin, reitti suoraan kaupunkiin. Mitään ei voinut tietenkään vielä sanoa, mutta ainakaan vilkaisu ei tuskin tekisi mitään. "No, eipä se kai mistään ole poiskaan", mies totesi, suunnaten katseensa eteenpäin.
|
|
|
Post by lonelywolf on May 25, 2007 21:50:07 GMT 3
Halustaan huolimatta Marei lähti hitain varmoin askelin syvemmälle käytävään, jääden välillä paikoilleen kuuntelemaan kuuluisiko mitään. Suurin osa ajasta kului hiljaisuudessa, mitä nyt välillä ohi lepattavista lepakoista, jotka saivat tytön hypähtämään pelosta ilmaan saaden näin Dostaelunin nauramaan hänelle. "Itsekkin säikähtäisit, jos yhtäkkiä naamasi eteen ilmestyisi pimeästä jotain mitä et odottaisi." Marei sähisi naama punaisena, mitä hänen onnekseen ei pystytty pimeässä näkemään.. ainakaan kunnolla. Pimeää siellä kyllä oli, mutta se ei tyttöä haitannut sillä hän pikemminkin pystyi näkemään paremmin pimeässä kuin päivänvalossa, mutta sitä hän ei miehelle paljastanut. Monien kiusallisten hetkien jälkeen kaksikko pystyivät näkemään kauempaa samanlaisen hohtavan oven, mihin he olivat aikaisemmin kaupungissa törmänneet tänne tullessa.
Marein tullessa lähemmäksi, hän todella näki tämän olevan sama lainehtiva ovi josta he olivat aikaisemmin läpi tulleet, mutta asia joka tämän erotti aikaisemmasta, oli ovenkarmiin syöpyneet tuntemattomat merkit. Kauempaa katsoessa eivät symbolit näyttäneet minkään kielen aakkosilta, mutta lähempää tarkasteltaessa tyttö huomasikin ymmärtävänsä sitä. Ehkä olenkin ollut täällä aikaisemmin.. miten muuten pystyisin lukemaan merkkejä? Marei huomasi itsensä ajattelevan. Jälleen kerran näytti siltä, kuin tyttö olisi ollut jonkilaisessa transsi tilassa hänen hoiperrellessa eteenpäin kosketellen symboleja, saaden ne värähtelemään himmeässä valossa.
|
|
|
Post by submarine on May 25, 2007 22:41:30 GMT 3
Dostaelun seuraili tytön perässä, katsellen samalla ympärilleen. Mitään kovin ihmeellistä ei tosin silmiin sattunut, jos edes sitäkään. Käytävä vaikutti melkoisen autiolta, lukuunottamatta muutamia lepakoita. Sitä hän ei tiennyt, mistä ne sinne olivat tulleet, mutta ilmeisesti nekään eivät olleet tottuneet muihin, ottaen huomioon niiden hermostuneisuuden heidän kulkiessaan eteenpäin. Se vakuutti miestä vain lisää siitä, että täällä ei oltu käyty pitkään aikaan. Ja se taas lisäsi mahdollisuuksia käyttökelpoisten välineiden löytymiselle. Ei paha, ei ollenkaan paha. Tyttö oli juuri osoittautunutkin melkoisen hyödylliseksi, vaikka ei ilmeisesti aivan omasta tahdostaan. Miehellä ei ollut aavistustakaan siitä, minkä vallassa tämä aikaisemmin oli toiminut, mutta jotakin outoa se kyllä oli. Hän ei ollut koskaan pitänyt turhan paljoa maagisista asioista, silloin kun joutui niiden kanssa tekemisiin. Ne tapasivat sekoittaa pään, rikkoa luonnonlakeja ja tehdä muutenkin aivan liikaa tuhoa, tai ainakin aivan väärin.
Mietinnät keskeytyivät, kun edessä häämötti uusi, läpikuultava ovi. Se vaikutti hyvin samanlaiselta, vaikka tässä nimenomaisessa olikin jonkinlaista kirjoitusta. Dostaelun ei, ymmärrettävästi, osannut sanoa, miten tämän kanssa oikein olisi pitänyt käyttäytyä. Mutta tyttö osasi. Mies päätti viisaasti pysyä sivummalla, kun tämä siirtyi tutkailemaan ja käsittelemään sitä, taaskin kuin ohjattuna.
|
|
|
Post by lonelywolf on May 28, 2007 16:12:35 GMT 3
Marein kuljettaessa kättään merkeillä, ne yksi toisensa jälkeen syttyivät hehkumaan kylmää valoa, kunnes pian sammuivat vain syttyäkseen uudelleen. Symbolien välkkyessä heidän edessään, tyttö alkoi hymisemään hiljaa valon tahtiin, ensin hiljaisemmalla äänellä kunnes pian huusi omituisia sanoja, saaden oven hehkumaan auringon lailla polttaen heidän silmiään. Marei kääntyi nopeasti kohti miestä hänen punaiset silmänsä hehkuen, ja alkoi puhumaan hiljaisella bassoäänellä: "Olet tullut tänne etsimään vastauksia Dostaelun, täältä et tule löytämään kuin tuskaa ja kipua, mutta vaikka siitä huolimatta haluat jatkaa matkaa nuoren vampyyrin rinnalla niin astu eteenpäin ja sisään." Tämän sanottuaan ovesta lähtöisin oleva valo laajeni ympäröiden miehen sekä Marein.
Valkeuden hajotessa pikkuhiljaa tyttö alkoi virkoamaan, huomaten makaavansa olkipatjalla jonkilaisen telttamaisen kivirykelmän alla mies hänen vierellään. "Miksi sinä suostuit seuraani.." hän sanoi hiljaa astuen ulos seisten näin suuremman lasisen kupolin alla, jonka lävitse Marei pystyi näkemään myrskyn riepottelemat maat. Hetken aikaa hän käveli kupolin alla, vain kuunnellen myrskyn ääniä kunnes pysähtyi isomman kivisen pyödän luo, laskien kätensä sen päällä olevalla tikarille katsellen uurnia vieressään jotka olivat täynnä tuhkaa. "Minun edeltäjäni.. perheeni.." tyttö sähisi ja kääntyi ympäri tikari kädessään salaman halkoessa kupolin yllä Dostaelunin puoleen joka oli herännyt. Marei tuijottia vain silmissään surua, mutta ei kyyneliä vaan raivoa ja päättäväisyyttä.
|
|
|
Post by submarine on May 28, 2007 17:28:30 GMT 3
Dostaelun seurasi jälleen, kun tyttö jollakin ilmeisesti itselleenkin tuntemattomalla tavalla käsitteli ovea ja sen riimuja. Jälleen se myöskin toimi jollakin miehelle täysin salassa olevalla periaatteella. Ei hän kuitenkaan tuntenut magiaakaan turhan paljoa, joten se nyt ei ollut mitenkään erikoista. Magia oli sitä, mitä harrastivat hullut, hylkiöt ja typerykset, se oli hänen kuvansa asioista. Hän luotti teknologiaan, joka toimi vain siilä tavalla, jolla sen kuuluikin. Siinä, missä magia ilmeisesti saattoi seota pienimmästäkin virheestä, toimi ase tarkasti ja oikein, vain yhdellä tavalla. Joku olisi saattanut sanoa sitä helpommaksi, hän piti sitä parempana. Kun oli kyse elämästä ja kuolemasta, kaikki muu jäi toissijaiseksi.
Riimujen alkaessa sähehtiä kuin pienoisaurinko mies peitti kasvonsa ja odotti, mitä tuleman piti. Kumeat, aivan selvästi tytölle kuulumattomat sanat herättivät melkoista huomiota hänen mielessään. Tuskaa ja kipua? Vampyyri? Oliko tyttö siis vampyyri? Ei hyvä, ei yhtään hyvä, ei millään tavalla. Se tietenkin selitti esimerkiksi välikohtauksen yksiraiteisessa, mutta ei todellakaan lupaillut mitään hyvää. Hänen kokemuksensa vampyyreistä eivät olleet positiivisia. Ehkäpä tämä olisikin jopa kieltäytynyt kunnista ja lähtenyt kenties takaisin, mutta mitä ilmeisimmin vaihtoehtoa ei kuitenkaan ollut. Valo vain kirkastui, hetkeen ei näkynyt yhtään mitään. Ja kun näkyi, hän katsoi hyvin erilaista maailmaa.
Lopulta Dostaelun huomasi olevansa jonkinlaisessa karussa tilassa, joka poikkesi melkoisesti äskeisestä. Magiaa, aivan varmasti. Mies pohti hetken, muttei kuitenkaan vaivautunut vastaamaan tytölle, joka tuntui olevan jonkinlaisessa shokkitilassa vieläkin. Hän katsoi tämän perään ja seurasi hetken kuluttua tämän perässä. Tyttö oli jonkinlaisen kivipöydän luona, ja yllä oli lasinen kupu, kaiketi tarkoituksenaan suojata ympäristöltä. Ja se ympäristö näyttikin karulta. Yhtäkkiä tämä, jostakin miehelle täysin käsittämättömästä syystä, kääntyikin häntä kohti ilmeisen vihamielisenä, vieläpä tikari kourassaan. Eikä tämä todellakaan näyttänyt hiukkaakaan leikkisältä. "Rauhoitu, se olen minä", Dostaelun komensi tiukasti, kohottaen vasemman käden oikealle olalle puhuessaan.
|
|
|
Post by lonelywolf on May 28, 2007 19:41:44 GMT 3
"Ihmiset vain sotivat ja tappavat meidän lajiamme.. meidän työtä on vain kuolla teidän käsistänne" Marei sähisi Dostaelunin puoleen "Ihmiset ja vampyyrit eivät koskaan voi elää yhdessä, te että koskaan tulisi hyväksymään meitä!" tyttö huusi hampaat irvessä, josta nyt pystyi todella huomaamaan hänen ei-ihmismäiset terävät kulmahampaansa. Marei piti tiukasti kiinni tikarista tuijottaen miestä. "Tämä oli joskus kotini.. koti jonka jätin monta kymmentä vuotta sitten taakseni, vain paetakseni sitä mitä todella olin. Yritin peittää sitä totuutta etteivät ihmiset koskaan voisi hyväksyä minua heidän joukkoonsa, mutta silti teeskentelin ihmistä." hän sanoi surullisena. "Ja he.. he olivat perheeni.." tyttö sanoi kääntyän uurnien puoleen nostaen yhden sisältä kourallisen tuhkaa.
Se oli aivan liikaa hänelle, jokin hänen sisällään pyrki ulos joka sai Marein riehumaan. Hän kaatoi kaiken mikä eteensä tuli, saaden uurnien tuhkan pöllyämään riehuvan myrskyn alla. Salama leimahti kupolin ulkopuolella tytön alkaessa sylkemään muinaisen kielen sanoja ulos suustaan, kunnes yksi salama iski suoraan kupolin lasin räsähtäen rikki, tiputtaen teräviä lasinpalasia maahan Marein ja Dostaelunin päälle. Sateen piiskatessa muinaista hautakammiota, kastellen maassa makaavan tytön täysin märäksi, sade yhtäkkiä loppuikin ja Marei nousi ylös kuin mitään ei olisi tapahtunut, hänen silmänsä loistaen mustina.
"Kaikki pyhää hautakammiota häiritsevät uhrataan edesmenneille sielulle heidän lepyttämiseksi.. kaikki jotka eivät kuulu pimeydelle joutuvat pimeyteen.." tyttö sanoi syvällä kurkkuäänellä tikari kohotettuna oikeassa kädessään. "Sovittakoon heidän verensä heidän tekonsa" Marei sähähti lähtien kävelemään kohti miestä.
|
|
|
Post by submarine on May 28, 2007 20:05:47 GMT 3
Dostaelun kuunteli tytön raivoa, käsi yhä vakaasti olkapäällään. Toinen oli selvästikin sekaisin, enemmän tai vähemmän. Mies ei tiennyt, johtuiko se sitten näistä tapahtumista vai jostain muusta, mutta kunnossa tämä ei ollut. Tyttö oli aivan eri henkilö kuin vähän aikaa sitten, puhui tuhkauurnista perheenään, raivosi, sähisi. Vampyyri mikä vampyyri, mutta ei tämän näin äkillisesti olisi pitänyt muuttua. Mies pohti, olisiko pitänyt yrittää puhua tälle vaiko vain toimia, sillä hän oli selvästikin nyt itse vaarassa joutua puukotetuksi. Tai saada kurkkunsa revittyä ulos tai jotakin vastaavaa.
"Rauhoitu, puhutaan tästä..." Dostaelun aloitti, mutta hänen äänensä hukkui nopeasti toisen äkilliseen paasaukseen ja rikkomiseen. Oliko kyseessä jokin loitsu? Raivoamista tämän alkuperäisellä kielellä? Mies ei tunnistanut sanoja, muttei silti voinut sanoa asiasta paljoakaan. Kuitenkin, toisen hurjistumisen edessä, hän otti melkein vaistomaisesti askeleen taaksepäin. Monta askelta lisää seurasi, kun kuvun katto yhtäkkiä räjähti salamasta. Miehellä meni pitkään, ennen kuin hän sai asteltua takaisin lähemmäs. Tämä oli täysin hullua. Hän oli vain ollut uorittamassa annettua tehtävää, ja yhtäkkiä joutunut ties mihin, keskelle aivan helvetillisen karua maastoa ties missä, joutuen katselemaan hullun lailla riehuvaa tyttöä. Ja tämän viimeisimmät sanat kertoivat, että paljon lisää olisi tulossa, ellei hän aivan itse tekisi jotain.
Dostaelun katsoi hetken kohti tulevaa, selvästi tappomielellä olevaa tyttöä ja teki sitten päätöksensä. Tämä ei leppyisi pelkällä puheella. Kalahduksen saattelemana hänen jo ennestään mekaaniseksi osoittautuneen kätensä olasta, siitä mistä oli pitänyt kiinni, ponnahti jonkinlainen kapula - ja kapulasta toinen, kuin aseen runko. Lisää naksahduksia ja kalahduksia kuului, kun siihen liukui tavaraa. Aiemmin yksiraiteisessa mies ei ollut voinut tehdä näin, siinä olisi tullut moneen kertaan ammutuksi. Mutta nyt se oli mahdollista, ja niin hän tekikin. Vetäessään koko esineen olastaan se paljastui karkeannäköiseksi, keskikokoiseksi käsiaseeksi. Käden kaikkein kallein lisäosa, alkeellinen asetehdas, pääsi nyt oikeuksiinsa. Se oli lyönyt erilliset osat hetkessä kasaan. Sormitykki tuskin olisi riittänyt tähän, etenkin kun hän oletettavasti tulisi vielä tarvitsemaan sormiaan.
Mies kohotti asetta varoittavasti tyttöä kohden, ampumatta kuitenkaan vielä. Sormi oli kuitenkin liipasimella, piippu suunnattuna jalkaan. "Pysähdy tai ammun. Tämä on ladattu ja varmistamaton", Dostaelun komensi, katse tiukasti toisessa. Hän aikoi todella ampuakin, jos pakko olisi. Pienikaliiperiset ammukset eivät tätä ehkä pysäyttäisi, mutta ehkäpä sentään hidastaisivat.
|
|
|
Post by lonelywolf on May 28, 2007 20:57:14 GMT 3
Marei ei jäänyt kahta kertaa kuuntelemaan miehen sanoja, vaan asteli kylmänrauhallisesti eteenpäin kuin ei mitään muuta tietäisi tapahtuvan, mutta pysähtyi kuitenkin kymmenisen metrin päästä Dostaelunista nähden tämän ottavan jotakin käteensä, joka tuntui näyttävän jonkilaiselta aseelta. Ilkikurisesti virnistäen ja paljastaen kulmahampaansa tyttö hypähtikin äkisti ilmaan laskeutuen kymmenen metrin päähän miehen taakse, jatkaen siitä kävelyään kohti hautakammion toista päätä missä näkyi lisää samanlaisia symboleja kuin aikaisemmassa ovessa. Marei nosti tikarin näkyvimmin esille, viiltäen haavan vasempaan käteensä antaen verensä valua tuolle symbolien täyttämälle seinälle joka alkoi väristä kylmää valoa kuten aikaisemminkin tärisyttäen hautakammion seiniä ja rikkoen ne maan tasalle kovalla rytinällä syösten ilmaan paksun pölykerroksen.
Pitemmän ajan kuluttua kun tärinä alkoi vaimentua, ei hautakammiosta ollut enään mitään muuta jäljellä kuin se ainoa tasanne millä kaksikko oli seisonut koko ajan, kaikki muu heidän ympäriltään oli sortunut maan tasalle. Pölyn vielä heiluessa heidän ympärillään pimentäen näkökentän, taivaalta kuulua kaukaista jyrinää, kuin myrsky olisi tulossa takaisin mutta se oli kaukana tavallisesta myrskystä. Ilman viimein kirkastuttua hieman pystyi tytön näkemään kauempana tuijottamassa kohti miestä, mutta sen sijaan että hän olisi pidellyt tikaria hänellä olikin täysipituinen miekka kädessään.
Äkisti Marei lähti juoksemaan nopeasti kohti Dostaeluni kyyryssä kuin gepardi, valmiina hyökkäämään hänen kimppuunsa, ja oli juuri huitaisemassa miekkaa kun salama halkaisi taivaan iskien suoraan tytön eteen heittäen hänet kauemmaksi miehestä. Vampyyri vain ravisti päätään ja lähti uudestaan juoksuun, mutta sama tuntui tapahtuvan uudestaan kun tyttö oli ollut tappavan lähellä, kuin jonkinlainen suojamuuri olisi noussut miehen ja hänen väliinsä estäen häntä hyökkäämästä Dostaelunin kimppuun. Silmät palaen mustina tyttö nousi yhä uudestaan ja uudestaa ylös yrittäen päästä lähellä, kynsien tuota näkymätöntä seinää ja huitoen miekallaan.
|
|