|
Post by submarine on May 11, 2007 16:17:03 GMT 3
Dostaelun ähkäisi muutaman kerran itsekin, kun raide katosi jalkojen alta, mutta onnistui silti pitämään hermonsa kurissa. Tämä tulisi kyllä päättymään huonosti, enemmän tai vähemmän, mutta hänen hätäilynsä ei asiaa auttaisi. Pitäisi vain pitää kunnolla kiinni kaapelista ja toivoa parasta - vaikka sitä tuskin tulisikaan. Äkillinen räsähtely vahvisti huomattavasti tätä oletusta. Vastaamatta toisen huutoon mies koetti parhaansa mukaan keksiä jotakin, jolla estää hätäisesti kokoon kyhättyä liidintä hajoamasta ainakin yhtä hätäisesti. Paremman vaihtoehdon puutteessa tämä sitten tarttui kuvunpalan reunaan kiinni ja kallisti sitä kädellään parempaan asentoon. Se sentään hidasti jonkin verran, muttei kovinkaan valtavasti.
Kaksikon seuraavat hetket olivatkin sitten melkoista menoa, kun jyrkässä kulmassa olevan liidin kiisi maata kohti aivan liian lujaa. Dostaelun ei voinut kuin pidellä kaikin voimin sitä edes hieman loivemmassa kulmassa - jota tosin ei voinut kovinkaan riittäväksi sanoa. Ja aavikko lähestyi uhkaavasti, kaikkea muuta kuin toivottaen heidät tervetulleiksi. Mies uskoi kokevansa pian suorastaan murskaavaa vastarintaa, kun painovoimakin sanoi mielipiteensä. Kun matkaa oli vain vajaa kymmenen metriä, tajusi mies lopulta, mitä tehdä. Tämä päästi irti kuvunreunasta ja tarrasi molemmin käsin taas kaapeliinsa. Sitten, ponnistaen äärimmilleen, tämä potkaisi molemmin jaloin reunaan. Isku sai liitimen kääntymään hetkeksi paljon loivempaan kulmaan, niin että vauhti väheni reilusti. Mutta samalla Dostaelunin ote lipesi, heittäen tämän alas. Korkeutta ei tosin ollut enää kovinkaan paljoa.
Ähkäisten Dostaelun mätkähti viimeiset metrit ilman halki hiekkaan, tajuten sentään antaa periksi, niin että onnistui minimoimaan osumavoiman veltolla ruumiilla. Siltikin se kyllä sattui, mutta ei läheskään yhtä paljon kuin muuten olisi. Hiekka pöllysi ympäriinsä miehen upotessa hieman siihen. Liidin jatkoi vielä jonkin matkaa, ennen kuin sekin osui maahan, tosin reilusti pehmeämmin kuin olisi ilman äskeistä potkua.
|
|
|
Post by lonelywolf on May 11, 2007 17:07:23 GMT 3
Marei tiesi ettei tässä tulisi käymään hyvin ja sen pystyi myös kuulemaan hänen äänestään. Yhtäkkiä tyttö säikähti kahta kauheammin Dostaelunin potkaistessa liitimen parempaan kulmaan pudoten itse siinä samassa tilanteessa ja hän vain voi toivoa että tuon miehen salaisuudet pitäisivät hänet hengissä. Matkaa ei ollut enään paljoa, vain muutama metri kunnes hän rysähti aavikon pintaan päästäen irti liitimisestä sen jatkaen matkaa Marein kieriessä aavikon polttavassa hiekassa. En ole elossa.. Olen elossa.. En ole elossa.. tytön ajatukset kilpailivat kiivaasti hänen raottaessa silmiään ja huomasi olevansa vain hieman naarmuilla, mutta muuten yhtenä palasena ja hihkaisi onnellisena: "OLEN ELOSSA!" kunnes hänen ajatuksensa täyttivät tuo Dostaelun joka tippui aikaisemmin pelastaen hänen henkensä.
Marei nousi ylös ja juoksi minkä jaloistaan pääsi sinne päin minne hän luuli miehen tippuneen, mutta ei nähnyt muuta kuin hiekkaa ja pelkäsi pahinta. Hetken etsiskelyn jälkeen hän kumminkin huomasi pienen painauman hiekassa jota ei tuuli olisi edes voinut aiheuttaa, jos aavikolla edes joskus tuulisi ja alkoi kaivaa minkä käsillään pystyi ja heitti syrjään. "Ole elossa siellä.. saan sinut kyllä kohta pois." tyttö sanoi hiljaa surullisen kuuloisena. Pitemmän aikaa Marei vain kaivoi ja kaivoi, mutta saatuaan ollenkaa tulosta hän alkoi vaipua epätoivoon ettei löytäisikään Dostaelunia ollenkaan ja istahti kaivamansa kuopan viereen painaen päänsä polviinsa nyyhkyttäen hiljaa.
Hän vain istui siinä kuuman auringon alla poltettavana ja luuli tietävänsä että mies oli kuollut ja vielä häntä pelastaessa. "Et.. et saa olla kuollut. Meidän piti päästä täältä vielä yhdessä pois." tyttö itki hiljaa ja otti kourallisen hiekkaa viereltää käteensä ja tuijotti sitä kostuneilla silmilllään ja heitti pois. Kun Marei oli ottamassa toista kourallista hänen kätensä osuikin johonkin muuhun kuin hiekkaan ja huomasi pitävänsä kiinni miehen kengästä. Sitä tunnetta oli vaikea kuvata sanoin, Marei hypähti pystyyn hengittäen kiivaasti ja kaivoa raivokkaasti siitä kohdasta johon hän oli törmännyt ja pian näkyviin tulikin likainen mies eikä tyttö enään pystynyt kontrolloimaan tunteitaan vaan ryntäsi kiinni Dostaelunin kaulaan ja itki siinä hiljaa.
|
|
|
Post by submarine on May 11, 2007 18:18:46 GMT 3
Oikeastaan, jos tarkkoja oltiin, ei Dostaelun ollut vielä lähelläkään kuolemaa. Tai ainakaan tämän elintoiminnot eivät olleet vielä loppuneet, joka tavallisesti tarkoitti, että hengissä oltiin. Tämä oli vielä jopa tajuissaankin. Häkeltynyt mies kyllä oli, syljeksiessään hiekkaa ja tuijottaessaan kaulassaan roikkuvaa tyttöä. Oliko nyt tapahtunut jotain, mistä hän oli jäänyt täysin sivulliseksi? Varovasti tämä taputti toista olalle ja irrotti itsensä hellästi otteesta. Ohimennen tämä vilkaisi, näkyisikö ympärillä mitään erikoisempaa.
Ja kyllähän sitä näkyikin, vieläpä melkoisesti. Kokonainen rääsyinen ihmislauma oli tulossa kohti, lähestyen kuitenkin ilmeisen varovasti. Näiden maailma heitti varmaankin tällä hetkellä melkoista kuperkeikkaa, ensin melkeinpä mytologinen ja absoluuttisen mysteerinen peto tuli alas taivaalta, ja sitten sitä seurasi kaksi ihmistä - tai jumalaa tai minä heitä ikinä pidettäisiinkään, Dostaelun toivoi, että ei ainakaan demoneina tai vastaavina. Hänellä oli parempaakin tekemistä, kuin joutua poltetuksi, runnotuksi, pilkotuksi tai mestatuksi joidenkin barbaarien käsissä keskellä aavikkoa.
"Me taidamme saada seuraa", mies totesi tytölle, puolittain rauhoittaakseen ja puolittain valaistakseen tätä. Hän nousi hitaasti, välttäen äkillisiä liikkeitä, ylös ja kohotti kätensä varovaiseen tervehdykseen. Liike sai kohti tulevan joukon - Dostaelun arvioi kooksi ehkäpä kymmenen - jähmettymään paikoilleen. Kun mitään ei tapahtunut, nämä lähtivät äärimmäisen hitaasti jatkamaan eteenpäin, kasvoillaan ihmetystä ja pelkoa. Ja mies toivoi, että se jatkuisi myös alkujännitystä pidemmälle.
|
|
|
Post by lonelywolf on May 11, 2007 23:57:17 GMT 3
Pyyhkäistyään kostuneita silmiään kämmeneensä Marei ryhdistäytyi ja nousi hiljalleen ylös jääden hieman Dostaelunin taakse varjoon seisomaan nähdessään tämän barbaarisen ihmislauman tulevan lähemmäksi, vaikkakin näin ensi silmäyksellä eivät nuo muut näyttäneet niin erillaisilta muihin ihmisiin katsottuna. "Mitä he mahtavat meistä haluta?" hän kysyi mieheltä, joka nosti kätensä jonkin sortin tervehdyksen omaiseen asentoon tai niin hän ainakin luuli. Tyttö huomasi että ele sai kumminkin toiset pysähtymään hieman pelosta ja kunnioituksesta olevasta sekoituksen omaisesta näystä. Tämä tästä vielä puuttuikin, juuri kun olemme huijanneet kuolemaa niin saamme heidät kimppuun. Marei mietti.
Pidempään odottamatta lauma kumminkin jatkoi nopeasti lähestymistään osoitellen välillä sormella joko häntä tai Dostaelunia, ja kuulemastaan päätellen Marei ajatteli heidän puhuvan jotain vanhaa murre kieltä josta hän ei saanut täysin selvää. "Osaatko sanoa mistä he puhuvat? Voin ymmärtää vain sanan sieltä ja täältä, mutta minun on vaikea yhdistää lauseita." tyttö kysyi ja tuli lähemmäksi miestä kuin turvaan hänen selkänsä taakse. Pahan olon tunne sai taas Marein hetkeksi valtaan tuon ryhmän lähestyessä kuin hän olisi voinut vaistota jonkin pahan heidän keskuudessaan joka sai hänet voimaan pahoin ja putosi polvillensa hengittäen raskaasti syvään tytön silmien välkkyen verenpunaisina aavikon auringon alla.
Vaikka taivaalla leimuava aurinko paistoa kuumana Marei tärisi kuin olisi kärsinyt kylmästä, mutta miten se olisi olut mahdollista kun asteita oli vähintään 50. "Meidän pitäisi päästä täältä pois mahdollisimman nopeasti, en oikein voi hyvin.." hän sanoi hiljaisella tärisevällä äänellä miehen suuntaan, joka näytti kiinnittäneen kaiken huomionsa lähestyvään joukkoon.
|
|
|
Post by submarine on May 12, 2007 0:30:11 GMT 3
"Varmaankin haluavat saada selville, mistä oikein on kyse", Dostaelun vastasi tytölle. Eikä mies epäillyt hiukkaakaan asian laitaa. Hänkin olisi kyllä halunnut aivan varmasti ottaa selvän tällaisista tapahtumista tuon joukon asemassa. Tämä nyt oli kuitenkin kaikkea muuta kuin edes epätavallista. Heillä olisi oletettavasto ainakin hetki aikaa, mikäli tilanne kävisi pahaksi, sillä joukko tuntui määrättömästi enemmän häkeltyneeltä kuin he kaksi. Ja sitähän se varmasti olikin. Eikä näillä kummoisempia aseitakaan ollut, muutamalla keppi.
Joukko oli pukeutunut melkoisen sekaisesti, mutta siltikin tavallaan yhdenmukaisesti. Jokaisella oli rättejä käärittynä pään ympärille ja vanhoja, pitkiä vaatteita ruumiinsa ympärilla. Se tuskin teki oloa mitenkään mukavaksi, mutta suojasi kyllä ympäristöltä. Jokaisella oli parkkiintunut iho ja tarkat silmät, aavikon kasvatteja kaikki. Nyt joukko lähestyi hyvin varovasti, lähestulkoon peloissaan kaksikkoa kohti. Yksikään ei selvästikään ollut varma siitä, mitä olisi pitänyt tehdä. Dostaelun ei elehtinyt näille enää mitään, seisoi vain paikoillaan. Miehen vaatteet olivat repeilleet ja melkoisen huonossa kunnossa, mutta sitä tuskin huomattiin mitenkään.
"Eivät he puhu mitään kieltä, minkä tuntisit", Dostaelun totesi kuunneltuaan itsekin hetken. "Täällä kaikki sekoittuu keskenään, niin kieli kuin kansatkin. Se on tavallaan murre, joka on johdettu ties miten monesta kielestä." Miehellä ei ollut itselläänkään harmainta aavistustakaan siitä, mitä oikein puhuttiin, monen sanan merkityskin oli varmasti jo muuttunut, vaikka sen ehkä tunnistikin. He saattoivat vain odottaa, sillä joukko oli nyt pysähtynyt vajaan kymmenen metrin päähän, tuijottaen heitä. Välistä nämä vaihtoivat sanankin keskenään, mutta pääasiassa vain tuijottivat. Pahantahtoisia he eivät vaikuttaneet ainakaan alkuvaikutelman mukaan olevan, enemmänkin pelokkaita ja uteliaita. "Meidän täytyy kai vain odottaa", Dostaelun totesi hiljaa.
|
|
|
Post by lonelywolf on May 14, 2007 23:11:52 GMT 3
"Minä en pidä tästä ollenkaan" Marei kuiskasi hiljaa miehen puoleen. "Tämä kaikki vaikuttaa niin epämääräiseltä." tyttö katsahti tuohon joukkoon joka kyllä todella näytti vain katsovan hölmistyneenä heidän puoleensa, mutta tämäkin voi olla vain yksi keino saada heidät laskemaan aseensa ja suojauksensa jotta he pääsisivät yllättämään. Marei oli nähnyt niin monen lajin tekevän juuri sillä tavalla, eikä tämä ollut hänen mielestään erillainen millään tavalla. Muutaman hetken päästä kaksi heidän juokostaan erkanivat ja lähtivät tulemaan hitaasti kohti. Päästyään lähemmäksi toinen alkoi melkein huutamaan joitain sanoja ulos osoittaen välillä Dostaelunia ja välillä taas Mareita mutta näytti myös siltä että hän tuntui myös osoittelevan aurinkoa. Ehkä he todella pitävät meitä joinain auringonjumalina tai jotain, jotka ovat laskeutuneen auttamaan heitä tyttö ajatteli ja katsoi miestä kummastuneena että oliko hän tajunnut asiasta jotain.
Saatuaan sanottavana kaksikko käännähti kannoiltaan ja lähtivät kävelemään takaisin ryhmänsä luo jotka lähtivät myös kävelemään tulosuuntaansa. "Luulen että he haluavat meidän seuraavan heitä, varma en tietenkään voi olla. Ellet sitten halua jäädä tänne seisomaan ja kärventymään" Marei sanoi puoliksi vitsillä ja tönäisi Dostaelunia hieman matkaan kävellen koko ajan hieman miehen takana. "Minusta on parempi ettemme esitä välinpitämätöntä joka voisi saada heidät suuttumaan vaan otamme tämän tarjouksen vastaan mielihyvin" hän sanoi pirteällä äänellä. Totta kai tyttö oli väsynyt ja nälkäinen jättämättä pois janoa, mutta ehkäpä vastaantulijat voisivat heitä auttaa siinä asiassa.
Marei pyyhki hikeä kasvoiltaan useaan otteeseen ja alkoi pikku hiljaa jo kirota sitä että aina yksi aavikon kolmesta auringosta olisi ylhäällä. Ainakin nuo ihmiset osaavat suojautua tätä kuumuutta vastaan heidän vaatteillaa jos ei mitään muuta tyttö ajatteli luoden katseensa ylös siniseen taivaaseen "Tämä kuumuus vielä tappaa meidän jos mikään muu ei ehdi ennen sitä.." Marei sanoi väsyneesti kävellen hitaasti Dostaelunin takana yrittäen soluttautua mahdollisimman hyvin miehen varjoon toivoen, että edes se antaisi pientä viileyttä.
|
|
|
Post by submarine on May 16, 2007 15:43:49 GMT 3
Dostaelun seurasi keskustelua, vaikka ei tietenkään ymmärtänytkään sitä. Mutta sävy kertoi jo paljon, eikä se tällä hetkellä ollut aggressiivinen. Pelkkiä hämmentyneitä barbaareita, ei sen kummempaa. Eivät tietenkään tienneet, mitä olisi pitänyt tehdä - eivätkä vielä todellakaan kajota sormellakaan heihin, siitä mies oli varma. Joukko oli liian peloissaan siihen, ainakin kaikkien merkkien mukaan. "Eipä se juuri muuta voi ollakaan, kuin epämääräistä", Dostaelun totesi. "Täällä ei taida olla paljoakaan käyttöä etiketille."
Joukosta erkanikin äkkiä kaksi miestä, jotka oli ilmeisesti valittu tönimällä ja komentamalla toimimaan esipuhujina. Dostaelun varoi tekemästä äkillisiä liikkeitä, ettei olisi säikyttänyt näitä pakoon. Ties mitä siitäkin olisi seurannut. Sanat kuuluivat olevan kiihkeitä ja hyvin selvän tarkoituksen omaavia, vaikkeivät olleetkaan selviä juuri heille. Se taisi ainakin sulkea pois vaihtoehdon, että he olivat jonkinlaisia näiden uskonnon antagonisteja, sillä niille tuskin olisi puhuttu. Viesti haluttiin selvästi saada perille, eikä se oikeastaan tuntunut olevan kovinkaan monimutkainen, ainakaan kun nämä kerran kääntyivät takaisin haluamatta edes vastausta. Kaiketi tuli sitten seurata. "Niinpä kai. Uskoisin, että olisi parasta lähteä perään, vaikka eivät sitä suoraan olisi sanoneetkaan", mies hymähti lähtiessään kävelemään hitaasti eteenpäin.
Niin, tälläkin joukolla olivat asiat varmasti paremmin kuin heillä, Dostaelun pohti. Näillä oli varmasti vettä, ravintoa ja suojaa. Muuten ei näin iso joukko selviäisi täällä mitenkään - eikä sen puoleen pienempikään. Mysteerisellä asemallaan he kaksi voisivat hyvinkin päästä osingoille niistä resursseista. Ja vaikka heitä nyt ei todella pidettäisikään jumalina tai muina vastaavina, niin kyllä hän silti osasi kauppaa käydä ja tehdä työtä tarpeen vaatiessa. Tilanne tuntui olevan melkoisen hyvä jo aivan siksi, että heitä ei suoraan osoiteltu aseilla, vaikka nuijia ja alkukantaisia, aikojen saatossa löytyneestä metalliromusta tehtyjä veitsiä näkyikin. "Tämä on sitten kai niitä vähemmän aggressiivisia heimontapaisia", Dostaelun totesi hiljaa tytölle. "Täällä nimittäin pitäisi olla paljon pahempaakin. Elleivät nämä sitten pelkää meitä liikaa tehdäkseen mitään..."
|
|
|
Post by lonelywolf on May 16, 2007 20:39:39 GMT 3
Marei ei tiennyt kuinka kauan he olivat kävelleet, mutta arveli että muutaman tunnin ainakin sillä se aurinko joka oli ollut korkeimmillaan heidän hypätessä yksiraiteisesta oli nyt painunut melkein kokonaan edessä kohoavien vuorien taakse toisen auringon ottaessa paikkaansa taivaalla. Ryhmän kävellessä edellä tyttö pystyi näkemään kaukaa jotkin raudasta rakennetut portit vaikka ei ollut varma näkikö hän oikein vaiko vain näkyjä, sillä tiesihän Marei että liika kuumuus voisi aiheuttaa harhanäkyjä mutta kuulleessaan puheensorinaa edessä kulkevilta hän arveli nähneensä täysin oikein. Väkijoukko oli tiheämpää kaupungin porteilla, joita reunustivat matalat tukevat tornit. Miehiä ja naisia virtasi porteista sisään ja ulos, joko kävellen tai ratsastaen mitä kummallisilla otuksilla päällään kaikenlaisista ryysyistä kirjailtuihin pukuihin.
Itse paksuja ja rautavahvisteisia portteja jotka olivat auki vartioivat tusinan verran miehiä, yllään alkukantaisesti tehtyjä suomupanssareita, ja kantoivat teroitettua keihästä. Vartijat pikemminkin näyttivät kiinnittävän huomionsa enemmän heidän saapuvaan joukkoonsa kuin mihinkään muuhun ympärillä tapahtuneeseen. "Täällä siis on jokin kaupunki missä he ovat selviytyneet hengissä ja minne he ovat kehittäneet oman yhdyskuntansa." Marei kuiskasi Dostaelunille "Ja vuori pitää auringonsäteet viileinä jolloin se ei vahingoita heitä.." hän jatkoi innoissaan kuin pikkutyttö karkkikaupassa, tai ainakin ennen niin sanottiin.
Saavuttuaan tähän vuorensisäiseen kaupunkiin Marei ei voinut pidättää ihailuaan kuinka nämä ihmiset olivat pystyneet rakentamaan tämän ilman nykyaikaisia välineitä. "Voitko uskoa tätä, kokonainen kaupunkin josta ei tiedetä yhtään mitään.. täysin koskemattomana ja näöstä päätellen on ollut täällä jo vuosia." hän sanoi miehellä mutta vaikeni kun näki lisää ihmisiä tulevan heitä kohti jotka pikemminkin näyttivät olevan jonkin sortin johtajia. Nyt siis saamme tietää miten meidän käy "pystykö pelastamaan meitä tällä kertaa Dostaelun?" tyttö kysyi hiljaa.
|
|
|
Post by submarine on May 16, 2007 21:10:19 GMT 3
Dostaelunkin näki kaupungin jo kaukaa, oletettavasti kauempaa kuin kukaan muu ryhmässä. Mies oli nyt aktivoinut silmiensä portaattoman zoomin ja kykeni ongelmitta näkemään hyvinkin kauas. Samalla hän tarkisti, oliko mitään mennyt rikki. Suurin osa hänen laitteistoistaan oli pitkälle kehitetyistä muistimateriaaleista tehtyjä, joten ne kykenisivät kyllä korjaamaan itsensä ajan kanssa, mutta muutamat olivat herkempiä, eikä niitä voinut kunnostaa kuin kunnon laitteilla - joita tietenkään mistään täältä ei löytynyt. Tähän asti ei mitään tuntunut olevan rikki, mutta vielä ei voinut olla varma.
Niin, jonkinlainen kaupunki tosiaan oli kyseessä. Dostaelun ei oikein voinut sanoa siitä mitään, mutta se ei varmastikaan ollut näiden ihmisten rakentama. Jo se tosiseikka, että rautaporttien teko olisi ollut käytännössä mahdotonta, todisti sen. Kaikella todennäköisyydellä kyseessä oli jokin enemmän tai vähemmän salassa pidetty luolastojärjestelmä, kenties jonkinlaisen uskonnollisen kultin tai vastaavan tarkoituksiin rakennettu, tai sitten jotakin aivan muuta. Mies uskoi, että nämä barbaarit olivat vain kansoittaneet sen hiljalleen. Ja mitä enemmän heitä oli, sitä enemmän se veti puoleensa. Paikka oli suojaisa, turvallinen ja muutenkin erittäin hyvä elämistä varten - tai ainakin niin hyvä kuin vain saattoi olla. "Niin no, se on hyvin suunniteltu", tämä vastasi tytölle katsellessaan yhä edessä avautuvaa näkymää. Vanhoja portit ainakin olivat.
Päästyään sisään Dostaelunkin vilkaisi nopeasti ympärilleen. Ilma oli ainakin viileämpää, kuin ulkopuolella, vaikka se ei nyt vielä sanonutkaan mitään erityistä. Ja tietenkin sisällä oli pimeämpää, mutta sekin oli nyt suunnilleen sama, kuin olisi sanonut jossakin olevan kuivempaa, kuin meressä. Kaikesta huolimatta, tilanne oli nyt parempi kuin äsken. Ainakaan he eivät enää paistuisi hengiltä tai oletettavasti kuolisi janoonkaan. Se oli hyvä, vähemmän tärkeät asiat voisi hoitaa myöhemminkin. Dostaelun aikoi vastata puolestaan jotain tytölle, mutta vaikeni itsekin huomatessaan lähestyvät, ilmeisen korkea-arvoiset henkilöt. Mieskin vaikeni, vastaamatta toisen kysymykseen. Ehkäpä nyt todella saataisiin vastauksia.
|
|
|
Post by lonelywolf on May 18, 2007 18:41:22 GMT 3
Marei huomasi muiden ihmisten kumartavan tuon korkea-arvoisempien joukon kävellessä heidän ohi, joten tyttö päätti esittää edes hieman kunnioitusta heille ja kumarsi itsekkin vaikka hovikumarrusta siitä ei saisi tekemälläkään mutta parempi kuin ei mitään yrittäen saavuttaa pientä luottamusta. Heidän päästyään puhe-etäisyydelle kahdesta taivaasta pudonneesta, alkoivat he elehtiä kuten aikaisemmat vastaan tulleet, mutta päästyään loppuun yksi heistä tuli vielä lähemmäksi ja alkoi puhumaan: "Me emme ole nähneet ketään ulkopuolista täällä kymmeniin vuosiin. Te kuulemma tulitte tulisesta vaunusta joka ajoi taivaallamme, ja joka tippui alas tänne kuoleman laaksoon." henkilö veti pitkään henkeä ennen kuin jatkoi pitkäveteistä monotonista puhettaan. "Olen Shaid'ol kansamme parantaja ja tietäjä ja ensimmäisenä kysymyksenänne varmaan ihmettelette miten osaan kieltänne?"
Marei ei voinut estää hämmästystään kasvoiltaan kuullessaan vastaantulijan todella puhuvan heidän kieltään sujuvasti vaikkakin tosin hieman hitaasti, ja nyökkäsi. "Kumppanini ja minä jouduimme onnettomuuteen yksiraiteisen syöksyessä pois raiteeltaan, ja nyt olemme täällä jumissa." tyttö sanoi polkaisten Dostaelunin jalkaa pitääkseen hänet hiljaisena ja jatkoi: "nimeni on Marei, ja tämä tässä on Dostaelun." hän sanoi osoittaen miestä vierellään. "Meidän pitäisi päästä sisään muureista jotka ympäröivät isoa kapunkia minne raiteen pää vie. Ei kovin kaukana tästä kaupungista."
Shaid'ol nyökkäsi Marein lopetettuaan ja kääntyi palatakseen muiden luo alkaen puhumaan kovalla äänellä heidän kanssan elehtien samalla, antaen tytölle mahdollisuuden puhua Dostaelunin kanssa. "Olen pahoillani potkaisusta, mutta tarvitsemme kaiken tuen jos aiomme päästä kaupunkiin joten tällä kertaa anna minun hoitaa puhuminen, sillä emme kaipaa ammuskelua täällä joten parempi esittää ystävällistä." hän sanoi hymyillen ja iski silmää miehelle.
|
|
|
Post by submarine on May 20, 2007 19:21:55 GMT 3
Dostaelun pyrki pysymään hiljaa ja kuuntelemaan, sillä tyttö näytti hoitavan puhumispuolen ja näin hän sai tarkkailtua ympäristöään. Vaikutti tosiaan siltä, että he eivät ainakaan vielä olleet missään välittömässä vaarassa. Eikä mies itse aikonut millään tavalla sitä seikkaa muuttaa, ympärillä oli kuitenkin melkoinen määrä karuista oloista karaistuneita miehiä. Määrällinen ylivoima oli niin suuri, että turha onnensa koettelu tuntui kaikkea muuta kuin hyvältä idealta, varsinkin kun siihen ei edes ollut aihetta.
Dostaelun päästi pienen yllättyneen äännähdyksen, kun äkisti tyttö tallasikin varpaille. Eikähän tämä ollut edes aikonut puhua, oli pysynyt vain hiljaa. Mutta mitään protestia ei kuitenkaan syntynyt, mies pysyi hiljaa vaikka saikin kaltoinkohtelua osakseen. Eikähän toinen niin lujaa tallonutkaan, että olisi ollut oikeaa syytä valittaa. Oikeastaan miehellä kyllä oli omat epäilyksensä siitä, että mitä tästä tulisi, varsinkin kun matka nyt oli kuitenkin melko pitkä, vaikkei aivan valtava sentään. Ainakin jalan se olisi sitä näissä olosuhteissa. Mutta kaipa tyttö kuitenkin tiesi, mitä oli tekemässä. Hän pärjäisi tavalla tai toisella, onnistuipa tämä tai ei.
"Niin no, tee kuten parhaaksi näet. En usko, että nämä barbaarit kykenevät auttamaan meitä mittavasti, mutta kaikki apu on parempi kuin ei mitään. Me tarvitsemme ainakin vettä ja ravintoa", Dostaelun vastasi hiljaa takaisin tytölle. "Mutta suosittelisin kyllä, että et ota ainakaan suurta joukkoa, jos saat apua. Se kiinnittäisi liikaa huomiota. Ja tuolla on paljon asioita, joiden huomiota ei ole hyvä kiinnittää."
|
|
|
Post by lonelywolf on May 20, 2007 21:13:44 GMT 3
Marei nyökkäsi ja oli aivan samaa mieltä Dostaelunin kanssa että juuri tällä hetkellä tärkeimmät asiat olisivat vesi ja ruoka, jota toivon mukaan heillä olisi tarjota sillä se tulisi tarpeeseen jonka jälkeen he voisivat miettiä pääsyä kaupunkiin. "Olemme matkanneet paljon, ja olemme kohdanneet aivan liian monta estettä jo tiellämme jotka ovat näännyttäneet meidät.." tyttö sanoi vihjailevaan äänensävyyn Shaid'olin tullessa takaisin kaksikon luokse. Tietäjä katsoi pitkään tyttöä harmaiden silmiensä läpi ja pyysi heitä seuraamaan perässä. "Meillä ei ole paljoa tarjota, mutta todettu on että suunnitelmat onnistuvat paremmin täydellä vatsalle kuin tyhjällä." Shaid'ol sanoi.
Kaksikko johdatettiin monen vartijan ympäröimänä pienempään ympyrämäiseen saliin kaupungin laidalla joiden pöydille oli jo valmiiksi katettu jonkin näköisiä ruukkuja ja patoja joista saliin pyöri mausteiden haju. Tietäjä jätti Marein ja Dostaelunin vartijoiden keskellä laahustaen hitaasti pöydän päähän istumaan, jonka jälkeen viittoa heitä istumaan myös. "Syö kaikkea ja yritä olla sylkemättä sitä ulos.." tyttö kuiskasi miehelle istuen hänen vierelleen nyrpistäen hieman nenäänsä nähdessään yhden padan sisään missä kiehui aavikolla eläviä isoja toukkia ja kuoriaisia. Toivon mukaan en itse tee samaa virhettä.. Marei ajatteli ja hengitti syvään yrittäen olla ajattelematta sitä mitä kohta pistäisi suuhun.
Shaid'ol ei näyttänyt välittävän siitä mitä söi, kunhan vain sai päivittäin ruokaa kansalleen mutta olihan hän varmaan tottunutkin tähän ruokaan. "Minä taidan oksentaa kohta.." tyttö sanoi hiljaa katsoessaan lautasella kiemurtelevaa kuoriaista, ja työnsi lautasta hieman sivuun kohottaen katseensa tietäjään. "Onko mahdollista saada joku näyttämään meille tietä kaupunkiin aavikon läpi, emme muuta tarvitsisi veden lisäksi?" Marei kysyi tökkiessään hajamielisesti sormellaan ruokaansa kunnes muisti mitä se oli. "Voimme antaa teille vettä matkallenne, mutta kukaan meistä ei ole koskaan poistunut kaupungista pitkälle matkalle, eikä kukaan koskaan mennyt lähellekkään kaupunkia vuorien takana." Shaid'ol sanoi, mutta jatkoi nähdessään matkaisten ilmeet: "Mutta on yksi vaeltaja ryhmä joka voi näyttää teille tien ja viedä niin lähelle että voitte paikan nähdä, mutta siitä lähtien olette omillanne."
|
|
|
Post by submarine on May 20, 2007 22:09:08 GMT 3
Dostaelun kuunteli vaiti ja asteli hiljaa, kun heitä kuljetettiin kohti jonkinlaista salia. Monestakin syystä mies saattoi olettaa, että kyseessä oli ruokasali, tai ainakin tila jota käytettiin siihen tarkoitukseen. Se oli hyvä, nälkä kalvoi jo sisuksia. Hän oli saattanut joskus opettaa itseään paastoamaan vuosien ajan, eläen käytännössä tyhjällä, mutta nälkä oli silti aina olemassa. Sen hampaita saattoi tylsyttää, mutta ei katkoa. Ja nyt hänellä oli nälkä, jonka tyydyttäminen tuntui hetki hetkeltä tärkeämmältä tavoitteelta, varsinkin kun saatavilla oli ruokaa.
Miestä ei myöskään hetkauttanut juuri ruuan laatu, hän oli nähnyt paljon pahempiakin asioita - ja syönyt useita niistä. Joitakin raakana. Salaisuus oli siinä, että piti olla ennakkoluuloton. Jos näki kaiken mahdollisena ruokana, ei se tuntunut enää esimerkiksi valtavalta tuhatjalkaiselta vaan ruualta. Niinpä tämä vain nyökkäsi tytölle ja tarttui kiinni kuoriaiseen. Se oli kaiken lisäksi kuollutkin, joten ateria ei ollut läheskään yhtä epämukava kuin muuten olisi saattanut olla. Ilman turhia ilmeitä tämä työnsi kuolleen elikon suuhunsa, pureskeli ja nieli. Eipä se ollut sen kummempaa, kuin muutkaan eläimet.
Syödessään Dostaelun pohti tilannetta. Hänen pitäisi päästä perille mahdollisimman nopeasti, oikeastaan olla siellä jo. Hän saattaisi pitkittää tehtävää korkeintaan kahdella päivällä, ja kärsisi silloinkin seurauksista. Ja jos siitä vielä lykkääntyisi... ei hyvä. Tästä olisi pitänyt tulla paljon rahaa, niin paljon että homman olisi pitänyt olla jo hoidettu ja kaiken valmista. Mies oli varma että hänelle yritettiin jo lähettää viestejä hullun lailla, mutta joko tekniikan hajoaminen tai jokin ympäristön seikka estivät sen. Ehkäpä niin oli parastakin, häntä ei häirittäisi. Hänen arvokas rahtinsa kyllä pysyisi turvassa siellä, missä olikin, joten siltä suunnalta ei pitäisi olla murhetta. Kaiken kaikkiaan, nopeasti olisi päästävä. "Kiitämme. Lepäämme hetken ja tulemme jatkamaan matkaa vajaassa tunnissa", Dostaelun äkkiä pisti väliin, välittämättä hiukkaakaan siitä, mitä tyttö ajatteli.
|
|
|
Post by lonelywolf on May 20, 2007 22:56:32 GMT 3
Marei ei halunnut käyttäytyä epäkunniottavasti muita kohtaan kun he olivat antaneet siitä vähästä omastaan heille, mutta oli hänelläkin rajansa. Tyttö oli juuri avaamassa suutaan kysyäkseen lisää kaupungista kun Dostaelun keskeytti tylysti, mutta tavallaan oli hän kiitollinen siitä että oli päässyt pois pyödästä seuraten heidän opastaan joka johdatti heitä huoneeseen jossa he saisivat levähtää hetken ja olla rauhassa. Päästyään eroon kolmannesta pyörästä Marei kääntyi nopeasti ja vihaisesti miestä kohti. "Meidän on tarkoitus yrittää saada apua, eikä kuulostaa loukkaavilta mutta olet oikeassa tarvitsemme lepoa edes hieman jos aiomme kävellä kaupunkiin missä se nyt lieneekin." hän sanoi vihaisesti. ja istahti lähimmälle puusta kaiverretulle tuolille.
Nälkä kurni edelleen tytön vatsassa, mutta pelkkä ajatuskin näiden ihmisten ruokailutavasta sai hänet voimaan jälleen pahoin. "Miten sinä oikein pystyit niitä.. niitä otuksia syömään." Marei änkytti naama punaisena. "Nehän olivat vielä elossa.." hän jatkoi hiljaa ja sulki silmänsä yrittäen olla oksentamatta. Hän tiesi että he tarvitsivat kaiken saamansa energian päästäkseen perille ja kyllä hän olisi syönyt mutta mitä tahansa muuta kuin ötököitä. "Onko sinulla suunnitelmaa miten pääsemme muurien läpi? Sillä tietääkseni ne ovat tarkoituksella rakennettu niin etteivät aavikolla olevat pääsisi kaupnkiin sisälle." tyttö kysyi Dostaelunilta
Vaikka he olivatkin syvällä vuoren sisällä, ja lämpötila oli paljon alhaisempi kuin auringonpaisteessa Marei ei voinut estää hikoilemistaan. Olen edelleen sitä mieltä että kuumuus vielä tappaa meidät jos mikään muu ei Marei mietti naureskellen itsekseen, ja yritti löytää mahdollisimman mukavan asennon sulkien silmänsä ja vajosi kiitollisena horrosmaiseen uneen.
|
|
|
Post by submarine on May 21, 2007 18:24:07 GMT 3
Dostaelun vastasi tyynesti tytön katseeseen. "Minä en ole kuulostamassa tylyltä, vaan helpottamassa asioita", mies totesi ja istahti penkille. Siinä tämä katseli hetken lattiaan, miettien samalla sitä, miten tulisi edetä. Tähän mennessä suotuisin suunnitelma oli yksinkertaisesti mennä suoraan läpi aavikon niin lujaa kuin kykeni ja tehdä homma vielä puolet nopeammin. Se, miten suunnitelma onnistuisi, olikin jo aivan toinen juttu. Mutta hänellä ei ollut aikaa miettiä sitä. Jos keho olisi kestänyt, mies olisi ollut jo matkalla. Mutta kaikista avuistaan huolimatta hänkin tarvitsi lepoa, joten tähän oli tyytyminen.
Tytön kysymys havahdutti Dostaelunin ajatustensa seasta. "Ne ovat ruokaa siinä missä kaikki muutkin eläimet. Se on vain tottumiskysymys", tämä selitti yksinkertaisesti. Tytön toinen kysymys olikin sitten jo melkoisesti vaikeampi. "Uskoisin, että keino kyllä löytyy, kun pääsen sinne asti - kuten äskenkin." Niin, kyllähän hän varmasti jonkin keinon keksisi. Mutta sen toteuttaminen saattaisi ollakin sitten ongelma. Ja vaikka hän ehkä onnistuisikin jollakin ilveellä pääsemään sisään, tytön kanssa voisi tulla vaikeuksia. Hän ei tiennyt tämän rajoja eikä kykyjä.
Oikeastaan, oli montakin tapaa päästä sisään, mutta suurin osa niistä nyt vain oli melkolailla hulluja - tai pirullisen vaikeita. Kuten jotakin viemäriä pitkin kiipeäminen. Tai sitten juuri oikealla hetkellä jonkin venttiilin läpi juoksu. Varmasti olisi monta muutakin keinoa, mutta melkeinpä kaikkea todennäköisesti vartioitaisiin, eikä silloin mikään selittely yksiraiteisesta auttaisi. Mutta siihen oli vielä pitkä tovi, ja suunnitelma ehtisi valmiiksi sillä aikaa. Dostaelun nojautui hieman taaksepäin tuolillaan ja kohautti itsekseen olkiaan. "Keinoja on aina."
|
|