|
Post by Raiden on Jul 8, 2007 0:29:11 GMT 3
”Me olemmekin kuolleet melkein sukupuuttoon, vain minä ja pari muuta ovat jäljellä..” Mies huokaisi syvään, katsoen jonnekin kaukaisuuteen. ”Veljeäni ei voida edes luokitella enää Arkkienkeliksi, hän on demoni.” Hän pudisti päätänsä, katsahtaen sitten drowia päin, huomioiden tuon käden vuotavan verta. Mies astelikin tuon luokse, ja otti tätä hellästi kädestä kiinni. ”Annas kun katson.” Drania asetti sormensa haavan ylle, pienen kirkkaan valon singahtaessa hänen sormenpäästään, sen alkaessa umpeuttaa haavaa. Mies päästi naisen kädestä irti, astellen susimaagin perään.
”Päivän valo ei olisi pahasta” Saavuttaessaan miehen hän vakavoitui. Hän madalsi ääntään niin että vain maagi kuuli hänen puheensa. ”Voimme vakavassa vaarassa jos veljeni löytää minut. Olen onnistunut piiloutumaan häneltä jo vuosikausia, mutta nyt hän on ollut niin lähellä löytää minut.” Mies piti pienen tauon ja jatkoi. ”Yritä kätkeä magiasi, Dracus metsästää arkkienkeleitä ja susimaageja. Sinun kansasi on ollut onnekas, veljeni kun ei pysty erottamaan teitä tavallisesta eläimestä olessanne eläinmuodossa. Toivon että ymmärrät tilanteen vakavuuden.” Mies ei valehdellut, ei näistä asioista. Hänen veljensä oli todella vaarallinen. Mmh, heistä ei ole vastustakaan veljelleni. Hänhän tuhoasi heidät hetkessä. Kautta isäni nimen, älä löydä minua nyt..
|
|
|
Post by kiana on Jul 8, 2007 9:58:38 GMT 3
Drow hymyili epävarmasti miehen parantavasta kosketuksesta. Haava tosiaan alkoi parantua kohisten ja siitä tykyttävä kipu lientyä. "Kiitos" haltia sanoi pehmeästi, hänen äänensä oli, kuin tummaa samettia. Miehen lähdettyä drow kuitenkin muisti arvokkuutensa ja ryhdistäyti, Loth siunatkoon hänhän oli paljastanut heikkoutensa vieraitten, kenties vihollisten edessä! Nainen vilkaisi susimaagia joka tutki Neekon metallista kättä, se oli kieltämättä erittäin kiehtova, eikä siinä olevassa valossa tosiaan ollut taikaa! Miehet lähtivät astelemaan kohti luolan suuta ja Tika voihkaisi pettyneenä.
Alistuneesti huokaisten mustahaltia antoi pimeytensä hiipua ja astui kohti luolan suuta, jonne susimes ja se toinen olivat kadonneet. "En pidä tästä..." nainen mutisi ja mutristi täyteläistä huultaan turhautuneesti. Valo sai hänet siristelemään silmiään ja voimaan pahoin. Irvistäen mustahaltia astui valoon, joka toivotti hänet tervettulleeksi valkoisilla polttavilla säteillään.
Drow sulki silmänsä ja otti tukea kivisestä seinästä, hän ei kestäisi kauaa täällä auringon kiduttavassa helvetissä. "Selvä, miksi tänne?" hän kysyi miehiltä ääni hiukan samaltaen, tuska alkoi yltyä sietämättömäksi.
|
|
|
Post by R.C. on Jul 8, 2007 22:49:53 GMT 3
(( Ei Neekon kädessä ole lamppua vaan se oli irrallinen ja siirtyi jo hänen vyölleen tässä aiemmin. Mutta whateva. Ehken kuvaillut tilannetta tarpeeksi hyvin eikä se ole olennaista. ;^^ ))
Neeko hätkähti hieman susimaagin lähestyessä häntä ja käydessä tutkimaan laitteitaan tarkemmin. Hän salli miehen kuitenkin vapaasti käsitellä harmitonta lamppua, tarkkaillen kuitenkin ettei se katoaisi väärään taskuun. Naisen omaisuutta oli yritetty anastaa aiemminkin, joten hän oli käynyt tarkaksi sen suhteen. Väärissä kynsissä moni näistä kapistuksista olisi voinut koitua hyvinkin kohtalokkaiksi. Neeko herkesi pian hymyilemään maagin lausumille havainnoille. Toisen leppoisuus oli tarttuvaa. ”Se onkin modernia magiaa jota kutsutaan myös teknologiaksi. Parasta ottaa voimani vakavasti.”, naurahti nainen ja iski ilkikurisesti silmäänsä. Toki hänen sanansa olivat tottakin, vaikkakin hyväntuulisella huumorilla höystetyt. Huomio siirtyi vuorostaan arkkienkeliin, joka hoivasi parhaillaan mustan haltian kättä. Hienoinen hymynkare väreili yhä soturittaren huulilla, ja se leveni entisestään naisen havaitessa drown hämmennyksen. Tika ei kai ollut tottunut moiseen suopeuteen vieraiden taholta. Tapahtuma sai Neekon vilkaisemaan hajamielisesti myös omaa rujoa kättään. Kunpa paikalla olisi ollut mekaanikko. Nanobotit hoitivat toki työtään parhaillaan, korjaten hänen vaurioitaan, mutta koskapa suuri osa niistä oli tuhoutunut räjähdyksessä, kävi uusiutuminen huomattavasti hitaammin. Kukaties verkkainen toipuminen oli silti parempi kuin jos hän olisi menettänyt kätensä kokonaan ja kuollut siinä sivussa verenhukkaan. Yksin kipu olisi ollut sietämätöntä. Nainen huokaisi hiljaa. Hän punnitsi alituiseen tätä kehonsa ristiriitaa eikä koskaan ollut tyytyväinen itseensä. Huomatessaan valon himmenevän sai Neekokin muuta ajateltavaa ja lähti ripein askelin seuraamaan miehiä. Hän ei viihtynyt tässä hämärässä yhtään enempää kuin edeltä menneet. Vain drow taisi tehdä heissä poikkeuksen. Ulos aurinkoon päästyään nainen kohotti kasvonsa valoon ja nautti sen lämmöstä ihollaan. Kallion viiltämät naarmut kirvelivät yhä mutta ainakin verenvuoto oli lakannut. Neeko ei halunnut kuvitella kuinka rähjäiseltä hänen täytyi kirkkaassa päivänvalossa näyttää. Kuinka hyvää kylpy olisikaan nyt tehnyt... Tuumivainen katse kääntyi hätää kärsivään mustaan haltiaan. Tekikö päivänvalo toiselle tosiaan noin pahaa? Kenties olisi keino joka helpottaisi heidän kaikkien tilannetta: ”Kuulehan Tika... olisiko tuolla vuoren sisällä valtakunnassanne mahdollisuutta käydä pesulla? Tässä olisi vielä aikaa auringonlaskuun ja koskapa arkkienkelin olisi kai syytä päästä vähäksi aikaa piiloon, niin...”, tiedusteli Neeko aivan viattomasti, vilkaisten ohimennen siivekästä herraakin mutta puhuen ensi sijassa omasta puolestaan. ”Maksaisin kyllä vaivasta jos vain pääsisin johonkin hengähtämään.”, lisäsi nainen ja koetti hymyillä vetoavasti. He kaksi olivat kuitenkin naisia, kyllähän he toistensa päälle ymmärsivät?
|
|
|
Post by lonelywolf on Jul 10, 2007 16:13:51 GMT 3
Zirón päästyä takaisin ulkoilmaan, hän hengähti syvään, pimeys ei todellakaan sopinut hänelle vain kuin pakko tarkoituksessa. Pian hän huomasi kumminkin Dranian tulevan heti perässään, ja saavutettuaan hänet, arkkienkelin poika kertoikin tulevasta vaarasta enemmän. ”Minä tiedän vaaran, mutta jos luulit että me susimaagit olemme pysyneet salassa, niin siinä sinun tietosi ovat menneet harhaan.” mies lausui yhtä hiljaisella äänellä mitä Drania oli käyttänyt häneen. ”Se on tosi kumminkin että pysymme paremmin piilossa, kun olemme eläinmuodossamme emmekä ihmis. Mutta se ei ole pysäyttänyt tätä demonia, myös minun perheeni on kuollut.. minun sukuni.” Ziró jatkoi, katsahtaen Tikaan joka tulikin pian heidän kahden perässä ulos aurinkoon. ”Olen pahoillani mestari drow.” susimaagi sanoi kohteliaasti, jatkaen kumminkin nopeasti antamatta toiselle puheenvuoroa: ”Tiedän mitä minun on tehtävä, mutta pelkään sen toteuttamista. Tosiasia on että se mitä tulen pyytämään ylittää reilusti minun varani, enkä todellakaan pyytäisi tälläistä jos tilanne olisi toinen.” pikaisesti mies katsahti jokaiseen paikallaolijaan, ja siirtyi heidän keskellensä jatkamaan ”puhettansa”.
”Me olemme kohtaamassa paljon voimakkaamman voiman mitä voi kuvitella, enkä edes minä maaginkyvyilläni voi häntä päihittää. Voin vain juosta ja piiloutua, kuten olen tehnyt jo monta vuotta. Mutta me voimme luottaa yllätyksen voimaa, niin kauan kun taistelemme yhdessä tätä pahuutta vastaan.” Ziró aloitti mahtipontisesti, katsoen välillä vuorollaan jokaista kolmea muuta matkaajaa. ”En usko että me tulisimme kestämään taistelua avoimessa maastossa, mutta meillä on mahdollisuus päihittää hänet aivan toisaalla. Ja se Tika on sinun kotisi. Vuorien alla pimeydessä meillä on mahdollisuus päihittää Dranianin demoniveli ennen kuin hän saa meidät. Mutta meidän on työskenneltävä yhdessä, eikä toisiamme vastaan.” hän jatkoi, ja painoa päänsä drowin suuntaan antaen kunnioitusta mustahaltialle. ”Siksi siis minä susimaagi Ziró, oletettavasti viimeinen lajiaan. Pyydän anteeksi aikaisempaa käytöstä, ja pyydän sinua auttamaan minua tässä tukalassa tilanteessa.”
Mies oli tuossa asennossa pitempää, pitäen kasvonsa tiukasti maassa, osoittaen suurinta kunniaa mustahaltialle, mitä aikoihin varmaan oli esitetty yhdellekään kuninkaalle. Viimein monen tovin kuluttua Ziró nosti surua täynnä olevan kasvonsa Tikan kasvojen kohdalle. ”Minä pyydän sinulta suurempaa palvelusta mihin minulla ei ole varaa, saati luottamusta. Mutta minä pyydän että luottaisit minuun tarpeeksi, jotta voisimme olla vihamiesten sijaan ystäviä. Se on sinun kotisi, eikä minulla ole mitään lupaa astua valtakuntaasi ilman sinun sanaasi mukanani.” susimaagi lausui hiljaa, tarkoittaen sanansa vain mustahaltialle.
|
|
|
Post by Raiden on Jul 11, 2007 2:32:16 GMT 3
Kuultuaan susimaagin selvennyksen hänen lajinsa nykyisestä tilasta, Drania huokaisi uudestaan, suunnaten hieman surullisen katseensa luolasta ulos, alhaalla olevaan maisemaan. Arkkienkeleiden ja susimaagien liitto oli ollut yllä jo pitkään, mutta oli vaikeata uskoa että molemmat rodut olivat sukupuuton partaalla. Zirón mainitsiessa hänen tietävän mitä tehdä hänen veljensä suhteen, miehen kiinnostus heräsi ja hän kääntyi katsomaan miestä. Hän kuunteli miehen puheetta. Susimaagi oli täysin oikeassa, hänen veljensä oli täysin eri liigassa hänen maagisten voimiensa kanssa, sillä Dracus, kuten Draniakin olivat harjoittaneet magiaa tuhansia vuosia ja ylittäneet kuolevaisten maagien tason. Vuosien aikana he olivat hioneet taitonsa äärimmilleen, olivat kehitelleet omia loitsuja ja parantaneet vanhoja. He olivat todellisia magian mestareita ja heidän pahimmat vastustajansa, olivat he itse. Drania huokaisi. Hänen oli nähtävä kuinka suuri drowin kaupunki oli ja kuinka suuressa luolassa se sijaitsi, sillä jos molemmat vapauttaisivat täydet voimansa, se voisi tuoda koko vuoren alas heidän niskaansa.
Samassa mies aisti jotakin ilmasta, susimaagikin sen pystyi havaitsemaan kokeneena maagina. Täysin korruptoituneen ja puhtaan pahuuden auran hiukkasia leijaili ilmassa. Dranian katse kääntyi takaisin luolasta ulos. Hän ilmeensä vakavoitui kertaheitolla. ”Ziró, meillä on kuukausi” Mies sanoi ennen kuulumattoman vakavalla äänellä. ”Kuukausi aikaa valmistautua, harjoitella ja hioa taitojamme.” Drania materialisoi päälleen mustan koko vartalonsa peittävän kaavun ja hupun kasvojensa suojaksi, katsoen kolme muuta matkaajaa. ”Meidän on oltava valmiina, meidän kaikkien.”
|
|
|
Post by kiana on Jul 11, 2007 14:51:05 GMT 3
Tika hymyili tietävästi toiselle naiselle "Kaupunkiin on monien päivien matka, mutta tuossa lähellä on kuitenkin oikein kirkas puro." Nainen halusi mahdollisimman nopeasti pois krkkaasta auringosta, vaikka hänen silmänsä alkoivat hiljakseen sopeutua valoon, se tuntui edelleen ahdistavalta.
Tika kuunteli kasvavan kunnioituksen vallassa susimaagia, joka äkkiä kääntyikin hänen puoleensa syvään kumartaen. Nainen kosketti miehen olkaa ja sanoi "Älä minulle kumarra maagi, sinä et ole meidän väleihimme syyllinen, aloittakaamme puhtaalta pöydältä, me kaikki." Nainen katsoi kaikkiin ympärillään olijoihin, laski päänsä ja polvistui miehen eteen painaen katseensa maahan, kirkas kyynel vierähti hänen poskelleen "Olen palveluksessasi." hän sanoi ääni väristen ja empi hetken "Ja hyvin pahoillani..." viimeiset sanat hän sanoi hyvin hiljaa osoittaen ne vain susimaagille.
Tika kohotti katseensa ja nousi, "Menzoberranzoniin meillä kellään ei ole asiaa, teidät vain tapettaisiin, mutta muualle Uumenalaan voimme mennä. Varoitan kuitenkin, se on paikka joka on täynnä sellaista kauhua, jota teistä yksikään tuskin osaa kuvitella, se on Lothin valtakunta, kuoleman valtakunta." Vilkaisten muita hän jatkoi vakaalla äänellä "Meillä on silti mahdollisuus, vähäinen, mutta silti se on. Tunnelit ovat vaihtelevasti korkeita, tai niin pieniä, ettemme mahdu kulkemaan seisaaltamme. Paikka on kuin labyrintti ja täynnä petoja, jotka eivät armoa tunne." Viimeisenä hän sanoi hymyillen "Mutta yhdessä selviämme."
|
|
|
Post by R.C. on Jul 11, 2007 18:54:54 GMT 3
Neeko tunsi olonsa hieman ulkopuoliseksi susimaagin ja drown alettua tuolla tavalla mielin ja kielin toisiaan suitsuttamaan ja arkkienkelinkin sanaillessa siinä sivussa melko mahtipontiseen sävyyn. Naisella ei ollut täkäläiseen tapakulttuuriin niin vahvoja siteitä ettäkö hän olisi kokenut tarvetta nöyristellä kenellekään, varsinkaan maata myöten rähmällään. Kyseinen ele oli hänelle jo pelkkänä ajatuksena outo ja kiusallinen. Niinpä soturitar päätti kaikessa hiljaisuudessa käydä etsimässä sen kirkkaan puron josta musta haltia oli maininnut. Kunnon kylpyä tässä olisi toki kaivattu mutta ensi hätään pieni kylmä norokin virkistäisi kyllä kummasti. Lisäksi soturitar saattaisi täyttää lähteellä juomapullonsa. ”Ummh... olen tuolla vähän matkan päässä jos tarvitsette.”, totesi nainen hieman hämillään hiuksiaan haroen ja käännähti sukkelasti ympäri saapastellakseen suuntaan josta arveli drown puhuneen. Soturitar tiesi kyllä väistävänsä nyt hieman tökerösti sosiaalista vastuutaan, mutta oikeastaan hän oli koko tilanteessa myös hieman hukassa. Missä vaiheessa heistä oli muka tullut joukkue kuten arkkienkeli antoi olettaa? Nainen kaipasi hieman omaa aikaa ja rauhaa päätöksensä tekemiseen. Vihollinen ei ollut heille yhteinen joten valintakin oli kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Hän kulki jonkin matkaa kunnes löysi vuoren ulkoneman takaa kallionraosta pulppuavan puron. Liekö lähde ollut sama mistä drow oli maininnut tai ei, päätti Neeko antautua sen houkutukselle. Hän kohotti ainoan toimivan kätensä virtaan ja valeli viileää vettä kasvoillensa, huuhdellen veren ja lian iholtaan. Seuraavaksi nainen käytti kämmentä kuppinaan juodakseen lähteestä kyllikseen ja lopuksi olikin aika täyttää varusteiden joukosta haalittu musta kenttäpullo. Mielensä nyt virkeämpänä laskeutui soturitar hetkeksi virran vierelle istumaan ja nojaamaan kalliota vasten, katsellen raukeasti edessään levittäytyvää vuoristomaisemaa. Mitä hänen kannattaisi tehdä? Kaikki mitä drow oli kertonut kaupungistaan kuulosti kylmältä, pimeältä ja vaaralliselta. Toisaalta se vaikutti myös paikalta johon Miru ei varmasti viitsisi häntä seurata, mikäli ylipäätään oli vielä maisemissa. Neeko epäili tätä suuresti. Hänellä ei välttämättä ollut enää yhtäkään vihollista tässä maailmassa. Toisaalta taas, oliko hänellä myöskään tarkoitusta tai määränpäätä? Nainen huokaisi ja sulki silmänsä. Synkkyys valtasi taas alaa hänen sisimmässään. Soturitar oli ylimääräinen, luonnoton olento tällä aikakaudella. Hän ei ymmärtänyt muita eivätkä muut häntä. Pahinta oli ettei hän päässyt mihinkään pakoon. Helpoin tapa päättää kurja elämä olisi siis edelleen ollut astua alas jyrkänteeltä. Toisaalta hän olisi yhtä hyvin voinut auttaa näitä muita ja kuolla vaikka samalla matkalla. Toisaalta, toisaalta, toisaalta... Neeko nousi tuhahtaen ylös ja kohotti kookkaan aseen kantohihnoissaan taas selkäänsä. Hittoakos hän tässä jossitteli. Toimintaan hän oli kouliintunut ja taisteluun saattaisi turruttaa minkä murheen tahansa! ”Olen mukana.”, ilmoitti nainen palatessaan takaisin muiden luo. Muuta hän ei virkannut mutta näytti nyt jurommalta kuin kertaakaan aiemmin. Hän oli kuin laumastaan karkoitettu susi - syvät arvet eikä mitään menetettävää.
|
|
|
Post by lonelywolf on Jul 11, 2007 21:32:37 GMT 3
Susimaagi katsoi pidempää Drania silmiin, räpäyttämättä kertaakaan. He kummatkin tiesivät tulevan riskin, ja molemmat tuntuivat olevan valmiina taistelemaan vaikka se tiesi melkein varmaa kuolemaa. "Kuukausi.." mies toisti hiljaa, ymmärtääkseen ja varmistaakseen asian itselleen. "Jos saamme olla kuukauden rauhassa, niin voi olla mahdollista että saan energiani kasattua yhteen, mutta toimiiko ansa, siitä en ole varma ennen kuin veljesi siihen astuu." Ziró jatkoi, ja oli saada sydänkohtauksen nähdessään drowin polvistuvan eteensä. "Tika." mies hengähti polvistuvan itsekkin tämän tasolle. "Sinä et polvistu eteeni, et nyt etkä koskaan. Minä olen se joka polvistuu." susimaagi jatkoi surullisella äänensävyllä, pyyhkäisten kyyneleen drowin poskelta kämmensyrjällänsä.
Tikan noustessa, Ziró tajusi vielä olevansa polvillaan mutaisessa maassa, ja nousi nopeasti mustahaltia viereen seisomaan. Kuullessaan tämän sanovan, että he voisivat ryhmittyä maan alle nosti väkisinkin pienen hymyn miehen naamalle, mutta kuullessaan että tila tulisi vaihtelemaan kovin paljon eri paikoissa hymy hyytyi. Susimaagi käänsi päänsä arkkienkelin pojalle, ja nyökkäsi. "Meillä tulee olemaan vaaramme, jos päästämme energiamme valloilleen - mitä luulen että pitää tehdä - niin saatamma tapattaa myös itsemme, mutta meillä ei ole valinnan varaa. Ellette sitten halua taistella avoimessa maastossa joka tietää vain kuolemaa." mies sanoi kääntyen Neekon puoleen joka oli nähtävästi saanut peseydyttyä, ja päästi pienen huvittavan tuhahduksen suustaan, jonka olisi voinut tulkita sanaksi "naiset."
Vaikka Neeko ilmoittikin, että hän olisi mukana, oli hän jotenkin masentuneen oloinen, kuin jotain pahaa olisi sattunut. Ziró otti muutaman askeleen lähemmäksi naista, ja avasi suun mutta sulki sen pian sillä ei tiennyt mitä sanoa. Mies oli elämänsä yksin elänyt, joten minkäänlaisia kokemuksia lohduttamisesta ei hän tiennyt eikä tavallaan osannut asiaa. "Ol- Oletko kunnossa Neeko?" hän viimein päästi suustaan katsellen jäänsinisillään silmillä neitoa. "Näyttää siltä kuin jotain pahaa olisi sattunut. Tapahtuiko jotain tuolla puron luona kenties?" Mies jatkoi kysymyksellään. Pitempää kumminkaan jäämättä susimaagi kääntyi ympäri sanoen: "Nyt kun olemme kaikki täällä, uskon että meidän on aika lähteä." Kävellessään Neekon ohi takaisin luolan pimeyteen, mies vielä katsahti neitoon yrittäen tulkita toisen jurottavaa ilmettä.
|
|
|
Post by Raiden on Jul 12, 2007 20:24:56 GMT 3
Drania nyökkäsi miehen sanoille. ”Tämä antaa myös minullekin aikaa harjoitella ja viedä energiani uudella, paljon voimakkaammalle tasolle.” Mies käänsi katseensa pilvettömälle taivaalle. Hän oli tehnyt päätöksensä. Hän ei enää pakenisi, vain hän kohtaisi veljensä ja lopettaisi tuon hirmutyöt lopullisesti vaikka se maksaisi hänen oman henkensä. Kunnioitus, jota drow ja susimaagi osoittivat toisilleen sai Dranian hymyilemään pienesti. Susimaagit eivät olleet muuttuneet vuosien aikana yhtään, kohteliaita kuten aina. Kuullessaan että tila tulisi vaihtelemaan, tuhahti hän hieman nolostuneena. Siivistä tulisi nyt ongelma ja samoin sapelistakin, mutta eiköhän hän keksisi jotakin. Arkkienkeli vihasi ahtaita paikkoja, todella paljon.
Siipensä hän oli piilottanut kaapunsa sisään, tiedä sitä vaikka joku olento kiinnostuisikin miehen siivistä haluten nuo tai koko jätkän omakseen. Näin oli käynyt, parisen kertaa. Drania oli naisten suhteen kuten Zirokin hieman toivoton. Osasihan hän käyttäytyä näiden lähellä mutta puhe ja lohdutus taidot olivat jääneet kotiin kun yleensä hän saattoi möläyttää jotakin tyhmää suustaan. Susimaagin astellessa takaisin luolaan, Drania seurasi heitä vasta kun naiset olivat menneet myös. Kukapa tiesi, vaikka joku yllättäisi seurueen takaapäin. Joten vihdoin tämä loppuu.. Veljeni. Drania lausahti mielessään, seuraten muita loputtomaan pimeyteen.
|
|
|
Post by kiana on Jul 15, 2007 11:58:34 GMT 3
"Luolaston koosta ei pitäisi olla harmia, kuten sanoin se vaihtelee paljon. Monet luolat saattavat olla useitten ihmisten kaupunkien kokoisia ja monia kilometrejä korkeita." Tika huomautti vienosti hymyillen huomatessaan susimaagin epätoivoisen ilmeen "Miten muuten luulit Menzoberranzonin kokoisen kaupungin sinne mahtuvan?" Metallikäsinen nainen, Neeko asteli heitä kohti ja sanoi sitten "Olen mukana." tämän juro ilme sai kuitenkin drown epäileväksi ja hän asteli naisen luo laskien eebenpuun mustan kätensä toisen olalle "Sinun ei ole pakko. Jos haluat nyt lähteä emme syytä sinua mistään." hän kuiskasi ja hymyili pehmeästi kääntyen luolaan astelevien miesten suuntaan "Päätös on sinun." Tämän sanottuaan mustahaltia asteli luolaan ja käveli susimaagin rinnalle. Mustahaltia pudisti päätään hämmentyneenä ja siveli valkeita hiuksiaan hajamielisesti, mitä hänessä oli tapahtunut? Tuskin hän itsekkään tunnisti tätä uutta matkaajaa, joka käveli pienen, vasta toistensa tavanneiden, taivasalaisten rotujen, pakosta muodostuneen porukan rinnalla. "Minä otan mieluisasti johdon, jos sopii?" Tika kysyi, mutta ennen toisen vastausta hän olikin jo aloittanut seuraavan lauseen "Uumenalaa ei kannata häiritä, se ei saa tietää, että olemme täällä. Älä käytä liikaa valoa, mutta ylivoimaisissa tilanteissa, se on kaikkien pimeän lapsien heikkous." Varovasti hymyillen nainen lisäsi "Ole varovainen." Tika kiihdytti askeleitaan, kyyneleet valuivat hänen poskilleen, mitä oli tapahtumassa, tämä pelotti häntä! Jokin uusi tunne kuhui hänen sisällään, se halusi vapautua, se halusi tulla näkyväksi. Silloin drown polvet pettivät ja hän vajosi maahan nyyhkyttäen lähes hysteerisesti, hän ei kestänyt enää tätä, hän oli tajunnut olevansa vapaampi kuin koskaan. Hän oli joskus kuullut tarinan miehestä, joka oli koko ikänsä ollut pimeässä sellissä ja kun viimein hänelle oli avattu ovi vapauteen ja valoon tämä ei ollut uskaltanut lähteä sellistään jossa oli tuntenut olonsa turvalliseksi. Nyt Tika oli samassa tilanteessa, hänelle oli avattu ovi, muttä hän pelkäsi mitä sen takana olisi. Hän pelkäsi vapautta. ((Dramatiikkaa peliin. ))
|
|
|
Post by R.C. on Jul 16, 2007 14:57:11 GMT 3
Muuhun joukkioon liittynyt nainen vilkaisi tuikeasti suuntaansa tuhahtavaa susimaagia. Eikö mies tiennyt että hyvin valmistautunut oli usein jo puoliksi selviytynyt? Vuoren sisällä ei välttämättä löytyisi pisaraakaan juomakelpoista vettä, eikä auringosta ynnä raikkaasta ulkoilmasta hetken pidempään nauttineen tarvitsisi varmasti katua myöhemmin pimeydessä. Jos tässä oltiin kukaties hautaan marssimassa niin sopihan sitä vähän hemmotella itseään matkalla. Neeko ei tosin täysin ymmärtänyt kuinka korkean muurin oli ehtinyt ympärilleen rakentaa, kunnes samainen susimaagi rohkaistui tulla hänen luokseen tiedustelemaan vointiaan. Nuori nainen meni moisesta eleestä hieman hämilleen. Oliko hän todella näyttänyt äsken niin vihamieliseltä? Välittikö toinen oikeasti siitä miltä hänestä tuntui? Neeko koetti yhä hakea sanoja kun hän huomasi susimaagin kääntyvän jo poispäin ja ilmoittavan muille lähdöstä. No niinpä tietenkin - olipa soturitar ollut typerä! Mies oli selvästi kysellyt vain kohteliaisuuttaan tai kukaties selvittääkseen olisiko soturitar rasite retkikunnalle! Ei tällä ollut oikeasti aikaa tai halua kuunnella hänen huoliaan! Ai niin, ja olihan tuo hiljattain hymähdellyt naisen paluulle puroltakin! Pahantuulisuus pyyhkäisi Neekon ylitse ja kirvoitti hänen mielessään koko joukon perusteettomia oletuksia. Naisen katse synkkeni ja hänen huulensa vetäytyivät tiukaksi viivaksi. Hän ei suostunut enää katsomaan susimaagiin päinkään tämän saapastellessa sisään luolaan. Toinen osasi kukaties jo lohduttaa mutta kärsivällisyydessä oli vielä opittavaa. Miesten mennessä edeltä näytti Tika tulevan vielä vaihtamaan sanan tai kaksi soturittaren kanssa. Nyt Neeko oli kuitenkin oppinut jo ”läksynsä” eikä odottanut enää osakseen aitoa myötätuntoa. Jopa drown ystävälliset sanat kuulostivat hänen korvissaan epäsuoralta halveksunnalta. Nainen kivetti kasvonsa viileään hymyyn vastatessaan: ”Kiitos huolenpidosta mutta olen päätökseni tehnyt. Tulen mieluummin mukaanne kuin jään yksin.”, totesi soturitar ja odotti haltian jatkavan matkaansa. Torjuvasta suhtautumisestaan huolimatta hän oli kuitenkin puhunut totta. Yksinäisyys ei tekisi Neekolle hyvää vaikka hän olikin vetäytynyt visusti kuoreensa. Soturitar tiedosti tämän hämärästi itsekin seuratessaan muita luolaan. Hän vilkaisi kuitenkin vielä kerran kaihoten taakseen päivänvaloon kunnes sukelsi epäröimättä hämärään. Neeko päätti kulkea viimeisenä koskapa hänellä ei ollut muille mitään sanottavaa. Näin hän saattoi myös käyttää himmennettyä taskulamppuaan häiritsemättä sillä suuremmin joukkoa johtavaa mustaa haltiaa. Jonkin aikaa edettyä tuntui jokin menevän kuitenkin vikaan sillä matkanteko tyssäsi äkisti ja edestä alkoi kuulua tuttua itkua. ”Loukkasiko Tika itsensä?”, huudahti nainen ihmetellen ja seisahtuen, sillä hän ei nähnyt tai ymmärtänyt vielä mistä oli kyse. Käytävä oli kapea, miehet olivat edessä ja soturitar oli tarkoituksella jättäytynyt pienen etäisyyden päähän muista.
|
|
|
Post by lonelywolf on Jul 17, 2007 19:04:17 GMT 3
Pimeys ympäröi Zirón tämän kävellessä lähes äänettömin askelin eteenpäin, varomatta katsomasta taaksensa. Hän tiesi astuneensa ikuisen pimeyden maailmaan, missä valo ei paistaisi taivaalla ollenkaan. Voi olla että tämä oli viimeinen kerta, kun susimaagi koskaan kävelisi taivaan alla, joten mitä sitä mennä kiusaamaan itseään enemmän kuin oli tarpeellista. Tikan saavuttaessa miehen, hän sanoi haluavansa johtoon, josta susimaagi oli enemmän kuin mielissään vapaa luopumaan. Pimeys haittasi jo muutenkin, eikä hän tarvinut lisäksi sitä taakkaa, että hänen pitäisi komporoida ja yrittää viedä kumppaneitaan jonnekkin tietämättömään.
Ziró hätkähti drowin sanoessa, ettei loisi valoa pimeään, sillä heidän kannattaisi pysyä hiljaa ja pimeässä turvassa. Olisikohan Tika tuntenut miehen olevan valmiina minä hetkenä hyvänsä punomaan magiasta valon lähteen, sillä sitä hän todella oli. "En käytä magiaa kuin vain äärimmäisessä hädässä. Se on oltava viimeinen käytettävä keino vihollisia vastaan, jos mikään muu ei auta." mies vastasi hiljaa mustahaltialle. "Nopeus ja salassapysyminen, ovat suurimpia valttejamme tällä hetkellä. Valo vain sotkisi kaiken." Ziró jatkoi.Tika pian kiihdyttikin askeliansa, jättäen miehen sekä muut hieman taaemmaksi, mutta kauaa ei tahtia kestänyt.
Pian drow vajosikin maahan polvillensa, ja alkoi nyyhkyttämään. Zirón mieli heitti volttia haistaessaan mustahaltian surun ilmassa, ja hänen silmänsä laajenivat juostessaan Tikan vierellä onnistumatta kaatumaan matkan varrella. "Tika!" mies ähähti päästäen ilmat keuhkoistaan. "Tika, mikä hätänä. Mitä tapahtui." hän jatkoi hieman surullisella äänensävyllä, ravistaen hieman mustahaltiaa, pidellen tämän olkapäistä kiinni hellästi. "Meidän ei ole pakko mennä tätä kautta, jos sinä et halua. Mutta en kestä nähdä sinua tuossa kunnossa, niin surun murtamana. Kerro siis mikä painaa mieltäsi." Ziró sanoi pehmeällä äänellä, pyyhkäisten muutaman kyyneleen mustahaltian poskelta. "Muista se, että me olemme tässä yhdessä. Sinun ei tarvitse kantaa koko taakkaa olkapäilläsi, vaan sieltä mistä minä tulen niin siellä me tuemme toinen toisiamme, eikä minun oppini ole unohtunut vuosien varrella." mies lausahti, ja jäi katselemaan Tikaa, pidellen tästä hellästi kiinni olkapäistä.
|
|
|
Post by Raiden on Jul 17, 2007 23:40:29 GMT 3
Loputon pimeys. Ajatus joka kalvoi nuoren arkkienkelin mieltä, kävellessään hiljaisin askelin drowin ja susimaagin perässä. Hän ei ehkä koskaan enää näkisi päivän valoa, lentäisi vapaana pilvien yläpuolella ja tuntisi elävänsä. Tämän riskin hän oli ottanut, ja nyt oli myöhäistä perääntyä. Mies oli kiitollinen ettei hänen tarvinnut johtaa joukkiota, sillä hän ei tuntenut paikkaa ollenkaan, ja olihan tämä drowin koti joten luonnollisestihan nainen tuntisi paikat paremmin.
Draniasta tuntui että heitä ympäröivä pimeys veisi hänen voimiaan. Hänen hengityksensä oli raskasta mutta hän koetti peittää tuota parhaansa mukaan. Veikö vuoren pimeys todellakin hänen voimiaan? Hänen ajatuksensa pyörivät kyseisen kysymyksen kimpussa, sillä jos hänen teoriansa oli oikeassa tästä voisi muodostua ongelma hänelle, mutta muiden onneksi ei heille. Olisihan hänelle kuukausi aikaa päästä siitä eroon mutta asia sai jäädä ainakin toistaiseksi.
Arkkienkelin kuullessa drowin nyyhkyttävän, hän tiesi mikä hänellä oli hätänä. Drania kääntyi Neekon puoleen, astellen lähemmäs tätä. ”Tika on kunnossa, hän vain itkee, päästäen tunteitaan ulos” Mies ojensi kätensä Neekolle, hymyillen huppunsa alta. Miehen ääni oli tasainen, hieman hiljainen ja rauhallinen. ”Jos luulet olevasi yksin, niin se ei ole totta.” ”Sinä, kuten Tika ja Ziró olette nyt ystäviäni, ja minä pysyn ystävieni rinnalla oli tilanne kuinka tukala tahansa." Hän piti pienen tauon jatkaen: "Me olemme kaikki tässä yhdessä, ja luottamus on tässä tärkeintä.." Hän siirsi hupun kasvojensa edestä, katsoen naista silmiin. "Luotatko minuun, Neeko?" Drania taisi olla juuri ylpeä itsestään, tuollaista puhetta luottamuksesta ja ystävistä hän ei ollut aikoihin pitänytkään.
|
|
|
Post by kiana on Jul 18, 2007 13:02:20 GMT 3
Tika katsoi kyynelten täyttämin silmin susimaagia. "Et voi tietää millaista Uumenalassa on..." hän kuiskasi ja sai jopa pienen hymyn aikaisiksi. "Kansani maailmassa, minun maailmassani ei ole ystävyyttä, ei uskollisuutta, siellä ei ole muuta kun viha ja kateus. Kaikki tanssivat Lothin, lukkikuningattaren verkoissa, kapuavat ylemmäs hänen suosionsa tikkaita, kunnes jokin askelma pettää ja he syöksyvät kuolemaan, tai pahempaan." nainen kertoi ja katsoi punahehkuisilla silmillään suoraan miehen jäänsinisiin silmiin
"Kansani on sekasorrossa, he orjuuttavat ja tappavat toisiaan, omaa kansaansa. Kapuavat arvoateikolla ylemmäs tappamalla vaikka oman perheensä jäseniä." hänen äänensä petti ja hän painoi katseensa "Enkä minä ole sen parempi..." hyvin hiljaa hän toi esille sen asian, joka oli painanut hänen mieltään jo pitkään "Todistin sen sinä yönä, kun tikarini lävisti äitini sydämen."
Tika tarttui miehen käsiin ja väänsi ne irti harteiltaan "En ole tuon arvoinen." Hän nousi ja katsoi miestä pitkään "Kumartaja olen aina minä, sillä taakka jota kannan painaa minut kumaraan edessäsi." Tika huokaisi ja lähes pakonomaisesti kuiskasi "Anna minun nähdä valo vielä kerran ennen kun palaan pimeään, anna minulle toivoa paremmasta. Valo tuo minulle sen minkä luulin menettäneeni, kipu jonka se minulle tuottaa puhdistaa minut."
|
|
|
Post by R.C. on Jul 19, 2007 12:08:44 GMT 3
Neeko nyökkäsi pienesti ja näytti pohtivaiselta kun siivekäs mies saapui selventämään hänelle tilannetta. Nainen oli jälleen vaikuttunut drowin rohkeudesta esittää tunteitaan näin avoimesti vieraassa seurassa, ja toki tähän ihmetykseen sekoittui hieman ihailuakin. Tuskinpa soturitar olisi itse osannut ilmaista itseään näin suoraan elettyään niin kauan yksinään. Hän aavisti kuitenkin ettei tunteiden patoaminen olisi pitkällä aikavälillä järin terveellistä saati mahdollista. Tikalla oli kukaties tullut tämä sietokyvyn raja vastaan. Nuoren naisen kaukaisuudessa viipynyt katse siirtyi tutkivaisena enkelin silmiin tämän jatkaessa puhettaan. Neeko oli ehtinyt jo hieman lauhtua aiemmalta suutahdukseltaan joten hän osasi suhtautua muihin taas rakentavammin. Soturittaren tarkkaavaisista silmistä näki selvästi kuinka kiihkeä tahto hänellä oli uskoa toisen sanoihin siinä missä varsinainen yhteys oli vielä hauras ja hapuileva. Nainen halusi olla aivan varma miehen tarkoitusperistä ennen kuin uskaltaisi astua tälle ystävällisin ja rohkaisevin sanoin rakennetulle sillalle. ”Olet tietenkin oikeassa. Haluan luottaa sinuun, Dranian.”, huokaisi Neeko lopulta lähes helpottuneena. ’Ulkonäkösi ei petä, sillä sinussa on todella enkelin luonnetta...’, ajatteli nainen tarttuessaan ojennettuun käteen ja puristaessaan sitä lujasti. Toinen oli vaikuttanut vilpittömältä ja rehellisyyttä soturitar nyt kaikista eniten kaipasikin. Hienoinen epävarmuus hymyssä hiipui viimeistään hänen jatkaessaan: ”Aion myös olla sinun luottamuksesi arvoinen.”, lupasi Neeko varmalla äänellä ja jo selvästi paremmalla tuulella. Aivan niin, tuosta harvinaisen hyväsydämisestä henkilöstä hän pitäisi kyllä huolta. Nyt soturittarella oli taas orastava tarkoitus elämälleen, vaikka kaksikon välille syntynyt luottamus olikin vielä koetusasteella. Hädässä ystävä viimeistään tunnettaisiin. Enkelin kanssa käydyn piristävän sananvaihdon päätteeksi hakeutui naisen huomio taas drowin ja susimaagin suuntaan, mutta koskapa näiden kahden välillä tuntui olevan herkkä hetki meneillään, päätti hän pysyä aloillaan ja odottaa. Niinpä Neeko ei täysin kuullut Tikan kertomuksen karmeita yksityiskohtia, vaikka erottikin sanan tai kaksi mustan haltiakansan kulttuurista. Kuumaa kylpyä nainen oli lähtenyt hakemaan mutta ties missä sopassa hänet vielä keitettäisiin. Neeko rypisti hieman kulmiaan mutta purki hermostuksensa parantamalla taskulamppunsa asentoa vyöllään olevassa pidikkeessä. Näin hän saattoi pitää ainoan kätensä vapaana.
|
|