|
Post by kiana on May 26, 2007 18:25:19 GMT 3
Vapaus... Se oli tunne, jota nuori mustahaltia ei ollut vielä koskaan saanut kokea. Hän oli aina ollut jonkun palveluksessa, kahlittu omiin valintoihinsa. Valintoihin jotka oli tehnyt hädässä ja pakotettuna toimimaan, valintoihin joita hän ei voinut perua. Nainen katsoi kaihoisasti tummalle taivaalle, pienet hopeiset tähdet tuikkivat himmeästi. Hän kohotti kättään, kuin yrittääkseen tarttua niihin. `Niin lähellä, mutta niin kaukana...` Hän hymyili turhautuneena `Kuten vapauteni` Huokaisten hän kampesi itsensä ylös, niin, hänhän olisi voinut vain lähteä, jättää huomiotta tehtävänsä, vastustaa matriarkkaäitiä! Ajatus puistatti häntä, edes hän ei ollut niin hullu, että olisi asettunut suoraan matriarkkaäidin tielle, etenkään ylimmän huoneen matriarkan. `Miksei?` kysyi pieni ääni hänen tajunnastaan, `Voisit jäädä tänne, täältä hän ei saisi sinua koskaan kiinni...` "Ai, jäisin tänne auringon kiduttavan valon kärvennettäväksi? Kaikki asukkaat täällä yrittäisivät tappaa minut, hinnalla millä hyvänsä!" Hän vastasi itselleen karjuen, "Minua ei koskaan hyväksyttäisi tänne!" Sitten hän lisäsi kuiskaten "En voi jäädä..." Kyyneleet pyrkivät hänen silmiinsä väkisin, mutta hän puri huultaan vihaisesti moittien itseään, paljastaa nyt heikkoutensa vierailla mailla, millaiseksi hän oli tullutkaan? `Tämä kirottu paikka sen saa aikaan!` tuhahtaen hän istuutui uudestaan `Olen drow! Armoton tappaja ja soturi!` Hän ei ollut varma uskoiko edes itse omiin sanoihinsa.
|
|
|
Post by kiana on May 27, 2007 11:18:27 GMT 3
Mustahaltia oli vaipunut omiin ajatuksiinsa, `Miten kaikki, koko elämäni muuttui yhdessä yössä?` Kuuma kyynel vierähti hänen poskelleen `Sinä yönä sinetöin kohtaloni, sinä yönä todistin, etten ollut sen parempi, kuin muutkaan rotuni edustajat...` Hän löi turhautuneenä kädellään kalliota, kipu virtasi hänen lävitseen, hän vilkaisi kättään, pienet veri pisarat laskettelivat rystysillä. Välittämättä kivusta hän löi kalliota uudestaan, "Sinä yönä, kun tikarini lävisti äitini sydämen!!!" nainen karjui ja vajosi taas istumaan. Hänen hartiansa nykivät ja suuret, pyöreät kyyneleet valuivat, vualaana virttana kaavun etumukselle. `Mitä olenkaan elämäni aikana tehnyt?` Hänen mieleensä nousi kuvia, kymmenistä mustistahaltioista, jotka anelivat häneltä armoa ja joiden elämän hän oli armotta päättänyt, joiden silmien elonkipinöiden sammumisen hän oli nähnyt, kuinka hän oli katsonut kauhuun vääntyneitä ilmeitä, kuolevilla kasvoilla ja nauranut! Nainen puristi kätensä nyrkkiin ja meinasi iskeä kalliota uudestaan. "Mikä oikeuttaa minut tähän...?" Hän kuiskasi ja nyrkki helahti, yhä uudestaan ja uudestaan, nainen tunsi veren valuvan lämpimänä kättään pitkin. Silti hän jatkoi takomista, veri oli tahrannut kallion ja kaavun hihan, silti hän löi ja löi ja... Löi.
|
|
|
Post by kiana on May 30, 2007 14:36:38 GMT 3
((Huhuu...? Voiko joku ystävällisesti tulla mukaan??? Ei kai tämä noin huono voi olla??? ))
|
|
|
Post by submarine on May 30, 2007 15:07:25 GMT 3
((Hmmh... aika monella on jo pelejä menossa tai muita kiireitä. Jos koettaisit liittyä johonkin, joka ei ole vielä kamalan pitkällä?))
|
|
|
Post by lonelywolf on May 30, 2007 15:10:39 GMT 3
((Tulisin itse mielelläni pelaamaan, mutta kuten aikaisempi tuossa ylhäällä sanoi niin monella on pelejä käynnissä kuten myös itselläni on, mutta jos jaksat odottaa hieman kauempaa niin tulisin mielelläni pelaamaan kanssasi. Kumpi sopisi tarinaan paremmin, susimaagini Ziró vai vampyyrityttö Marei?))
|
|
|
Post by R.C. on May 30, 2007 15:14:56 GMT 3
(( Minua kiinnostaisi liittyä mutta nyt on tällä viikolla muutto tulossa ja ehkä vasta ensi viikon puolella saisin netin toimimaan uudessa kämpässä. Tällä välin voisin tietenkin käydä koulullakin kirjoittelemassa, en mitään järkyttävän pitkiä vuoroja mutta kuitenkin. Varsinaista juonta minulla ei ole vielä mietittynä, mutta käyttäisin tod. näk. mieluiten Neeko Yashka-nimistä hahmoani, jonka nykyisestä tilanteesta saat vihiä tämän saman 'Vuoristo'-peliosion 'Irtisanominen'-sooloilusta. Mitä mieltä olet? =) Jos hyväksyt minut pelikaveriksi ja kestät pientä viivettä näin alkuun, niin saisin varmaan vielä huomenissa ainakin aloitusvuoroni kasaan ennen kuin kone irtoaa seinästä. ))
|
|
|
Post by kiana on May 31, 2007 11:19:21 GMT 3
Lonelywolf: Minulle on se sama kummalla tulet, tärkeintä on, että kaikilla on hauskaa pelatessa... R.C.: Ok... Käyhän se!
|
|
|
Post by R.C. on May 31, 2007 13:07:05 GMT 3
(( Kiva, kiitos. =) Yritän olla mahdollisimman aktiivinen vaikka minulla toistaiseksi nyt onkin tämä nettiongelma. ))
Tiedottomuus oli siunaus jonka vain itsepintainen kipu saattoi karkoittaa. Nainen tunsi viileän vuoristotuulen kasvoillaan ja ynähti vaimeasti alkaessaan vähitellen virota. Heräävän soturittaren ensimmäinen, ikävä aistimus oli tuo tykyttävä tuska, joka säteili joka puolelle hänen taistelun karaisemaa mutta silti solakkaa kehoaan. Toisekseen hän tiedosti omituisen painottomuuden ympärillään ja tajusi roikkuvansa parhaillaan jonkin varassa. Neeko raotti hitaasti silmiään ja tarkensi kyyneleistä sumeaa katsettaan. Hän vilkaisi vain kerran allaan avautuvaa hurjaa pudotusta eikä välittänyt nähdä tuota näkyä enää uudestaan. Nainen loi huomionsa ylöspäin ja huokaisi vaikertaen. Hänen kasvonsa olivat hiertyneet verille kosketuksista karheaan rinteeseen ja ruumiinsa oli hellänä lukuisista iskuista kallioon. Viimeinen voimakas täräys oli saanut naisen menettämään tajuntansa. Jotenkin hän oli kuitenkin onnistunut laukaisemaan synteettiseen käteensä asennetun pitkän kantaman tarttumakoukun ja roikkui yhä jollakin tapaa elossa vaijerin varassa kielekkeen katveessa. Vuoren varjon oli täytynyt kätkeä hänet Mirun katseelta. Kirottu Miru! Neeko puri vihaisesti huultaan, puristi silmänsä kiinni ja vuodatti vielä yhden katkeran kyyneleen. Miru oli varmasti jo palannut tyytyväisenä kotiinsa, haalinut palkkionsa hänen päästään ja onnitellut itseään ystävänsä pettämisestä. Se lehmä. Neeko Yashka oli siis virallisesti kuollut. Noh, samapa tuo. Mitä tulevaisuutta tällä ajalla ja maailmalla olisi hänelle muka tarjottavanaan? Soturitar oli hyödytön ja vailla tarkoitusta. Neeko niiskaisi ja kohotti ehjää kättään kohti laserin rampauttamaa oikeaa raajaansa, jossa metallinen vaijeri oli yhä kiinni. Hän voisi yhtä hyvin irroittaa itsensä ja kohdata loppunsa kuolettavassa pudotuksessa. Kohtalo oli erehtynyt hänen kohdallaan. Ei hän tarvitsisi toista mahdollisuutta... Itsetuhoinen liike pysähtyi kuitenkin äkisti puolitiehen Neekon kuullessa huutoa ja paukahtelua kauempaa. Kaikuvat kalliorinteet saivat nuo äänet entisestään voimistumaan. ’Mitä ihmettä?’, ajatteli nainen hetken hiljaisena. Harvemmin näissä korkeuksissa tapasi muukalaisia. Oliko se ehkä Miru joka koetti vieläkin saada hänet hengiltä? Tuskinpa sentään, sillä tällöin Neeko olisi varmasti jo ehditty räjäyttää taivaan tuuliin. Kuka sitten...? Nainen harkitsi hetken seuraavaa siirtoaan, ja lopulta hänen hetkeksi jähmettynyt kätensä kurottui eteenpäin painamaan pientä namikkaa ranteessaan. Mekanismi lähti kirskahtaen käyntiin ja siima alkoi hitaasti kelautua, vetäen häntä ylemmäs ja ylemmäs kohti rinnettä josta koukku oli löytänyt tarttumapinnan. Soturitar ei oikein tiennyt mitä olisi nyt ajatellut tai odottanut. Hän oli vain päättänyt vielä yrittää pelastautua ja katsoa mitä siitä kostuisi... Voisihan sitä heittäytyä vuorelta alas myöhemminkin.
|
|
|
Post by kiana on May 31, 2007 18:02:49 GMT 3
Kipu, se on merkillinen tunne, se tuottaa kärsimystä, mutta samalla saan siitä eräänlaista tyydytystä.
Tikan kädet vapisivat, ne olivat tahmean veren peitossa, iho oli repeytynyt rystysten kohdasta, eikä kämmenselkäkään ollut kehuttavassa kunossa. Fyysinen kipu ei varsinaisesti haitannut tätä naista, mutta henkinen kipu olikin jo toinen juttu. Kahden suuntaiset ajatukset tuntuivat repivän hänet kappaleiksi, toisaalta hän oli ehdottoman uskollinen matriarkkaäidilleen ja toisaalta hän halusi vapautta, halusi päästää menneestä irti, mutta se tuntui mahdottomalta. `Lepääköhän tämä synkkä varjo päälläni lopun ikääni, vai lävistävätkö tämän oudon maailman auringonsäteet sen raskaan verhon?` hän kysyi hiljaa itseltään `Pääsenkö koskaan tästä taakasta?` Hän alkoi hyräillä hiljaista sävelmää, jonka muisti kaukaa menneisyydestään. Sen sävelmän hän oli oppinut vanhemmalta sisareltaan, se kertoi ajasta jolloin mustathaltiat olivat eläneet yhdessä vaaleitten serkkujensa kanssa maanpinnalla. Laulu oli aina koskettanut Tikaa syvältä, miksi, sitä hän ei tiennyt. `Eikä sillä ole mitään väliä! Minähän lähden täältä kirotusta maailmasta!` Tika muistutti itseään. Auringon punertava kajo erottui kauempana häämöttävien vuorten huippujen välistä. `Äh... Paras mennä luolaan, silmäni eivät ole vieläkään tottuneet tuohon kaameaan näkyyn...` Jokin kuitenkin pidätteli naista, hän ei vain saanut silmiään irti lumoavasta näystä, taivas oli muuttumassa kirkkaan punaiseksi ja aurinko hehkui voimakkaana, kultaisna pallona kaiken tuon keskellä, saaden näyn entistä henkeäsalpaavammaksi. Valo poltti Tikan herkkiä silmiä, kipu oli lähes sietämätöntä, mutta Tika ei voinut liikkua, näky piti häntä pauloissaan vielä pitkän tovin, kunnes hän oli tajuntansa rajamailla. Hän hoiperteli vuoren seinämää vasten ja voihkaisi, hän kuuli jotain takaansa, muttei pystynyt kääntymään. Maailma hänen ympärillään tuntui kekahtavan ja nielaisevan hänet, kirkkaasta valosta huolimatta, kaikki hänen ympärillään hämärtyivät, muodot olivat epäselviä ja lopuksi oli vain pimeys. ((Lyhyttä...))
|
|
|
Post by R.C. on May 31, 2007 18:19:57 GMT 3
(( Tuleeko tähän väliin lonelywolfin vuoro vai liittyykö hän mukaan sitten kun ehtii? Minulta ei välttämättä kovin pitkiä sepustuksia siunaannu, kirjoitan yleensä vain sen verran kuin saan tilanteesta irti. ))
|
|
|
Post by kiana on May 31, 2007 18:34:40 GMT 3
Ajattelin, että jos häneltä menee vielä aikaa, niin hän tulee mukaan kun ehtii... Ei minua haittaa vaikkei tulisi mitään romaaneja, kun en itsekkään saa aikaan juuri mitään...
|
|
|
Post by R.C. on May 31, 2007 19:54:49 GMT 3
(( Ok, laitan vielä yhden vuoron kun en tiedä ehdinkö huomenna vastaamaan. ))
Neekon vaihteleva elämä, tai mitä siitä nyt olikaan jäljellä, vaikeni toistaiseksi hiljaiseen vartomiseen ja toivomiseen, ettei summittaisesti tähdätyn koukun ote kirpoaisi rinteestä tai painonsa saisi kannattelevaa kalliota murtumaan. Hitaasti mutta varmasti nosti titaniumvaijeri häntä kuitenkin lähemmäs kielekettä ja turvaa. Jossain vaiheessa siiman varassa riutuva soturitar huomasi kookkaan miekkansa häälyvän yhä tiukasti hihnoihin sidottuna selässään. Hän ei kuitenkaan välittänyt alkaa räpläämään sitä irti keventääkseen taakkaa ja kasvattaakseen todennäköisyyksiään selvitä. Ei hän ollut edes varma halusiko selvitä. Kohtalo oli loppujen lopuksi naista kohtaan joko suopea tai sangen pirullinen, kun hän tunsi rinteen loivenevan ja varta vasten kiipeilyyn kehitettyjen saappaidensa terävien kärkien tavoittavan seinämästä otetta. Hän kohotti väsyneenä katsettaan ja kurotti vapaata kättään kohti uloketta, vetääkseen itsensä viimein työllä ja tuskalla sen laelle. Neeko lysähti nyt huohottaen maahan ja sulki voipuneena silmänsä. Jokaista paikkaa hänen kehossaan särki ja kivisti vallan vietävästi. Oikea käsi oli pahoin runneltu ja toistaiseksi kokonaan toimintakyvytön. Hän makasi aloillaan aikansa kunnes muisti kuulemansa äänet ja kohottautui hieman kartoittamaan ympäristöään. Kieleke ei ollut sama jolta hän oli aiemmin pudonnut. Tämä ulkonema sijaitsi syvemmällä vuoren varjossa ja näytti kätkevän taakseen pimeän onkalon. Luolansuun havaitseminen sai soturittaren valpastumaan, vaikka hän ei uskonutkaan kapeahkon tunnelin kätkevän sisäänsä suurempia petoja. Se vaikutti lähes kaikkea muuta kuin luonnon muovaamalta. Neeko nousi horjuen jaloilleen ja vilkuili vielä kerran ympärilleen. Edessä häämöttävä tie tuntui lopulta parhaalta vaihtoehdolta, sillä hänen voimansa olivat vähissä eikä jyrkiltä rinteiltä laskeutuminen saati nouseminen naista nyt pahemmin houkuttanut. Niinpä hän haali vyöltään kirkkaan valonlähteen ja lähti sen turvin astelemaan syvemmälle onkaloon. Neeko aisti ilmavirtojen risteilevän tunnelin sisäpuolella ja arveli sieltä kenties erkanevan pian muitakin uloskäyntejä. Ehkäpä joku niistä johtaisi hänet oikeaan suuntaan. ”Huhuu, onko täällä ketään?”, kutsui nainen kulkiessaan, pohtien yhä aiemmin kuulemiensa iskujen aiheuttajaa. Mahdolliset pedot eivät soturittaren sanoja ymmärtäisi, mutta vainuaisivat hänet varmasti yhtä kaikki. Niinpä tuntui lähes yhdentekevältä pitäisikö hän itse meteliä vaiko ei.
|
|
|
Post by kiana on May 31, 2007 22:48:17 GMT 3
'Tämä on unta, tämän täytyy olla unta, kun nyt vain avaan silmäni, olen turvallisesti Menzoberranzonissa, tai niin turvallisesti kuin sielä voi olla...!' Tika vakuutteli itselleen, silti hän piti silmiään tiukasti kiinni 'Ehkä nukun vielä hetken...' hän ajatteli, mutta hänen takaraivossaan jyskytti voimakas kipu, joka teki lopun hänen suunnitelmistaan. Tika oli kuulevinaan epämääräisiä sanoja takaansa, hän ei kuitenkaan saanut niiistä tolkkua, ne kuulostivat utuisilta ja sulautuivat toisiinsa drown korvissa. Hän voihkaisi ääneen ja avasi silmänsä, pienet kirkkaat pisteet tanssivat hänen näkökentässään. Vaivalloisesti Tika kohottautui kyynerpäittensä varaan, hätäisesti hän tarkasti olivatko aseet tallessa, ne roikkuivat hänen kupeillaan, saaden hänen olonsa tuntumaan varmemmalta. Ähkäisten Tika nousi seisomaan, maailma huojui ja jalat tuntuivat pettävän hetkenä minä hyvänsä. Tika otti kädellään tukea kalliosta, hän oli luolan suuaukon tuntumassa ja lähti hoipertelemaan sitä kohti. Äkkiä hän pysähtyi, mahalaukku tuntui kääntyvän ylösalaisin tuoden mukanaan edellisen päivän aterian. Tika kumartui ja oksensi. Häntä huimasi ja hän voi pahoin, "Ei ikinä enää!" hän haukkoi henkeään. Tika puoliksi astui ja puoliksi kaatui luolan rauhoittavaan hämärään, hän kurtisti kulmiaan kuullessaan meteliä syvemmältä luolasta. Nopeasti hän sieppasi sapelinsa ja lähti varovasti etenemään ääntä kohti. Erään mutkan takaa hän erotti punaisen hahmon, tämän toinen käsi hohti lämpönäössä kirkkaan punaisena, eli sen hahmon täytyi olla loukkaantunut. Havainto sai Tikan huokaamaan helpotuksesta ja niinpä hän uskaltautui vielä lähemmäs, hahmo ei huomannut häntä, tai ei ainakaan reagoinut lähestymiseen millään tavalla. Tika kysyi käheästi "Kuka olet? Ja mitä sinä teet täällä?" Hän katsoi toista kysyvästi ja varautuneesti, kohottaen hieman toista sapeliaan, muistuttaakseen kummalla oli etulyönti asema.
((Saattaa olla ajoittain hieman epäselvää, mutta toivottavasti ei liiakseen... Niin ja en ole varma oliko tuo "hahmo ei huomannut häntä, tai ei ainakaan reagoinut lähestymiseen millään tavalla" auto-hittausta?))
|
|
|
Post by lonelywolf on Jun 1, 2007 8:19:02 GMT 3
((Tässä menee viikonlopun yli, olen kiireinen töiden kanssa sekä lääkäreiden tapaamisissa, mutta maanantaina tulee viestiä jos vastapelaajat jaksavat sen verran odottaa. =) ))
|
|
|
Post by kiana on Jun 1, 2007 15:59:06 GMT 3
Tuut sitten kun kerkeet, ei siinä mitään.
|
|