|
Post by submarine on Jun 17, 2007 15:19:10 GMT 3
Houreisen unet olivat juuri sellaisia, kuin olisi voinut olettaakin, sekaisia ja epäselviä. Ajat, paikat ja ajatukset kietoutuivat yhteen, välähtelivät ajatuksissa, pirstoivat kokonaiskuvia pelkäksi sekasorroksi. Välistä tuntui siltä, kuin kaikki olisi painunut yhdeksi ainoaksi kokonaisuudeksi, kuin tilkkutäkiksi, ja sitten se oli taas poissa. Välistä mies näki vilahduksia tekemistään surmatöistä, välillä ties mistä muusta. Mistään ei saanut selvää kunnolla, kaikki oli liian nopeaa ja liian vaikeaa. Ja sitten se vain pysähtyi. Ainoastaan valkeus täytti mielen. Mies koetti katsoa ympärilleen, mutta kaikkialla oli vain samaa valkeutta - ja edessä hahmo. Siitä ei saanut selvää kunnolla, mutta siinä se kuitenkin oli. Ja se puhui - tai kertoi, ääntä ei ajatuksissa ollut.
"Sinua on käytetty", se totesi. "Käytetty kuin vanhaa rättiä ja viskattu pois samalla tavalla. Palkkiosi ovat olleet mitättömät ja nyt nekin ovat poissa. Yhtään mitään ei sinulla enää ole." Mies irvisti raivosta ja huusi vastaan: "Hiljaa! Hiljaa!" Tämän ruumiskin mutisi ja kurtisti kulmiaan sängyllä. "Mutta sinua on käytetty, huutosi eivät sitä muuta", hahmo vastasi. "edes yhtä ainoaa kolikonpuolikasta ei sinulla enää ole. Sinut on nöyryytetty, piesty ja hakattu. Seisot hulluuden reunalla, yksi ainoa hipaisu riittää heittämään sinut ylitse." "Ole hiljaa! Sinä et tiedä mitään!" mies karjui vastaan, huitoen tyhjää käsillään. "Mutta minä tiedän. Ja voin auttaa sinua. Haluat kostoa, valtaa, omaisuutta. Minä voin antaa sitä kaikkea sinulle." Mies pysyi vaiti. "Voin tehdä sinusta mahtavan, sellaisen kuin olet aina halunnut. Voin auttaa sinut täältä, näiden kaikien hölmöjen keskeltä, suojella sinua, auttaa." "Miksi minä uskoisin sinua?" mies kysyi, äänessään epävarmuutta. "Sinun ei tarvitse, mikäli et halua apua. Ehkäpä haluat jäädä hulluksi, ryömiä kaduilla, anoa tähteitä omassa saastassasi ja mutista käsittämättömyyksiä. Tai ehkä jäätkin tänne, omassa pienessä maailmassasi, tässä sängyssä tai jossain samanlaisessa istuen? Sinua pestäisiin, vaatetettaisiin..." "Lopeta!" mies karjaisi, tulistuen uudelleen. "Syötettäisiin, ivattaisiin tietämättäsi, tehtäisiin heikko..." "Mitä sinä haluat minun tekevän!?" Hetkeen ei tapahtunut mitään, ja sitten hahmo jatkoi taas. "Vielä ei mitään. Selviä, poistu, odota. Sitten saat tietää. Mutta nyt on aikasi herätä. Ehkäpä huomaat jotakin."
Todellinen tuli vastaan kuin tulva, kuormitti äkkiä aisteja. Valo, äänet, hajut, tunnot, kaikki palasi. Mies ponkaisi istualleen sängyssä, ennen kuin edes tajusi, mitä tapahtui. Siinä tämä vilkuili villisti ympärilleen, kuin koettaen saada selville, missä oikein oli.
|
|
Taitana
Member
Vaaleanpunainen vaahtokarkki
Posts: 76
|
Post by Taitana on Jun 18, 2007 16:55:44 GMT 3
Arfel pysyi tyynenä, mutta linnut tämän sylissä ja olkapäillä säikähtivät selvästi miehen äkillistä nousua. "Mikä on olo?" Arfel kysyi rauhallisesti katsellen miestä lempeästi, kun linnutkin rentoutuivat uudelleen. Kotkat painoivat kaulansa heti rauhallisesti kasaan kuullessaan Arfelin tyynnyttävän äänen.
|
|
|
Post by submarine on Jun 18, 2007 22:53:31 GMT 3
Mies vilkuili varuillaan ympärilleen, kiinnittäen huomionsa toiseen vasta saatuaan suunnilleen selville, missä oikein oli. Taistelu, matka, kuumehoureet ja niistä aiheutuva uni - joka tuntui tosin aivan liian todelliselta - olivat omilta osin vieneet veroaan. Tämä yskäisi heikosti ja vastasi karhealla äänellä: "Vettä..."
|
|
|
Post by Trasene on Jun 19, 2007 14:02:58 GMT 3
Arfel kurtisti hieman kulmiaan ja kumartui lähemmäs miestä, tukien tätä turvallisesti. Toisella kädellään mies hamuili vesivatia ja metallimukia viereiseltä pöydältä. Kohta miehen huulille nostettiin mukillinen kylmää, hetki sitten vaihdettua vettä. "Ihan rauhassa..." Arfel taas sanoi, kun linnut alkoivat lehahdella katoparruille heidän yläpuolelleen.
|
|
|
Post by submarine on Jun 19, 2007 15:55:38 GMT 3
Mies olisi varmaankin jälleen kerran vastannut jotain äärimmäisen räävitöntä, mutta oli liian heikkona janosta tuhlatakseen sanojaan siihen. Ähkäisten tämä sieppasi kupin toisen käsistä, juoden pitkään ja ahnaasti. Suuri osa vedestä päätyi lakanoille, mutta siitä tämä ei välittänyt tippaakaan. Kun kuppi oli tyhjä, mies sysäsi sen takaisin toiselle, ähkien samalla: "Lisää."
|
|
|
Post by Trasene on Jun 20, 2007 14:50:55 GMT 3
Arfel antoi toiselle heti seuraavan mukillisen, asettaen samalla vesivadin toisen syliin, tukien yhä tätä. Ulkoa kantautuvat lasten äänet saivat Arfelin kääntämään katseensa ulos parvekkeen ovista, ja tuhlaamaan helliä ajatuksia katujen lapsille, jotka olisi voinut vaikka yksitellen ottaa mukaansa ja pitää huollta näistä lapsosista. Katse kääntyi kuitenkin takaisin mieheen, mutta Arfel jotenkin aavisti miehen pisteliäisyyden, joten ei vielä virkannut mitään.
|
|
|
Post by submarine on Jun 20, 2007 15:41:19 GMT 3
Mies kaatoi kurkustaan alas monta kuppia, ennen kuin kurkun janoinen kiljunta edes hieman hiljeni. Outoa kyllä, olo oli jotenkin vahva. Tietenkin tämä oli levännyt ilmeisesti melkoisen pitkään, mutta siltikin, vastapainona olivat olleet väsymys ja tauti. Mutta nyt tämä tunsi itsensä voimallisemmaksi, kuin edes silloin laivalla, ennen kuin kaikki oli mennyt päin helvettiä. Muistikuvat sen jälkeisestä olivat epäselviä, mutta kertoivat aivan tarpeeksi. Uusi voimallisuus oli outoa, muttei tietenkään huono asia. Kuin todistaakseen itselleen, että todella oli voimissaan, mies siirsi vadin syrjään ja ponnisti jaloilleen. Ne eivät edes tärisseet, pitivät häntä ylhäällä kuin painoa ei olisi ollenkaan. Kun nyt jo ylhäällä oli, tämä venytteli ja pyöräytteli olkiaan saadakseen ne vetreiksi. Janoa ja nälkää suurempi ei tätä enää vaivannut.
|
|
|
Post by Trasene on Jun 21, 2007 16:51:27 GMT 3
Arfel oli varsin hyvillään kun mies näyttikin nousevan ilman erikoisempia vaikeuksia, ja kääntyi nyt kaapin luo, jolloin sängynpäädyssä oleileva valkopäämerikotka äännähti rauhattomasti ja availi siipiään tasapainoilussaan. "Näytätte olevan kunnossa, hyvä niin. Söimme vähän aikaa sitten, mutta luulen että Trasilla on antaa teillekin ruokaa vielä varsin helposti" Mies kääntyi hymyillen suopeasti, ja tällä oli käsivarsillaan pestyinä ja viikattuina miehen vaatteet. Enkelimies laski ne vuoteelle ja meni sitten ovelle. "Odotan teitä alakerrassa, pukeutukaa ja tulkaa syömään ja puhumaan kanssani, olkaa hyvä" Mies lähti rauhallisin elein ulos, jättäen toisen peseytymään ja pukeutumaan omassa rauhassaan. Linnut jäivät katselemaan epävarmoina tähän mieheen alapuolellaan, mutta kotkien kuningas laskeutui alas sängyn päälyltä ja asteli sitten ylväänä parvekkeelle, ja sitä seurasi ainakin kaksi pääskyä ja se valkea kyyhkynen.
|
|
|
Post by submarine on Jun 21, 2007 17:26:15 GMT 3
Mies seurasi vaiti, kuinka toinen ojensi vaatteet ja poistui. oven sulkeuduttua tämä vilkaisi epäluuloisesti lintuja. Kenties ne olivat jonkinlaisia vakoilijoita? Tämä uskoi muistavansa, että ainakin yksi joukosta osasi muuttaa muotoaan, vaikka se saattoikin olla äsken mennyt. Nopeasti tämä kuitenkin tajusi, että tällä hetkellä mitään salattavaa ei edes ollut. Se oli outoa, tavallisesti piti aina olla varovainen kaikenlaisista tarkkailijoista. Mutta nyt kun kaikki oli päin helvettiä, niin mitään salattavaa ei ollut, tällä hetkellä ei edes mitään suunnitelmia tulevan varalle. Hitaasti mies pukeutui, huomioiden samalla pienen vihlonnan toisessa silmässään. Se ei kai ollut ainakaan vaurioitunut, sillä näkö toimi aivan yhtä hyvin kuin ennenkin - vaiko jopa paremmin? Tällä hetkellä tuntui oudosti siltä, että hän oli joka suhteessa parempi, kuin aikaisemmin. Siihen ei tuntunut olevan mitään järjellistä syytä, mutta niin se vain oli. Saatuaan vaatteet päälleen mies vilkaisi pikaisesti ympärilleen. Mielessä kävi paeta ikkunan kautta, mutta siihen ei ollut mitään järjellistä syytä. Ja tällä hetkellä hänellä oli vieläpä nälkä, joka väänsi sisuksia. Joten sellaiset ajatukset saivat jäädä ja mies asteli yksinkertaisesti ovesta ulos ja toisen luokse.
|
|
Taitana
Member
Vaaleanpunainen vaahtokarkki
Posts: 76
|
Post by Taitana on Jun 29, 2007 13:03:21 GMT 3
Huoneesta lähti käytävä portaikkoon, josta Arfel oli juuri laskeutunut alas. Tämä oli ilmeisesti jonkin sortin vuokratalo, sillä alakerrassa ei näkynyt vieraita tai baaritistiä, vaikka huoneita oli yläkerrassa useita. Kotoinen keittiö oli vielä melko tyhjä, mutta Tras sai sielläkin ihmeitä aikaan Zakarten tuomisista torilta. Sillä hetkellä tytön hiukset oli sidottu vihreällä silkkinauhalla taakse, mikä varmisti sen että Zakarte sai näyttää olevansa rikas mies kauniin vaimonsa rinnalla, joka oli myös puettu sillä hetkellä kovinkin sievästi pellavahameeseen ja villapaitaan sekä koristeellisiin liinoihin. Arfel istui Pöydän ääressä keskustellen Zakarten kanssa hymyillen, Trasenen ollessa kuulomatkan ulkopuolella sulotuoksuisessa keittiössä, omalla alueellaan. Vaikka pöytä Arfelin edessä oli jo katettu, silti Tras näytti löytäneen vielä jotain tehtävää suuhunpantavan saralta.
Arfel kuuli askelia yläkerrasta ja kääntyi hymyilemään miehelle jota oli ollut auttamassa heräämään. "Huomenta, herra. Tule ja syö kanssamme"
|
|
|
Post by submarine on Jun 29, 2007 15:14:26 GMT 3
Mies seurasi portaita alakertaan, katsellen samalla tarkasti ympärilleen. Missään ei näyttänyt olevan tällä hetkellä mitään suoranaista uhkaa, mutta tämä ei aikonut heittäytyä varomattomaksi, muistikuvat raivohullusta miehestä pyörivät aivan liian selvästi ajatuksissa. Ties vaikka sama yhtäkkiä loikkaisi jonkin kulman takaa kuristamaan ja pieksemään. Tämä oli kokenut niin paljon viime aikoina, ettei olisi edes ihmetellyt. Tällä hetkellä tätä enemmänkin ahdisti edes jonkinlaisen aseen puuttuminen, olo olisi ollut välittömästi turvallisempi, jos tukena olisi ollut edes ruosteisen puukon rauhoittava paino vaatteiden seassa. Mutta nyt ei ollut mitään, pelkät paljaat kädet.
Päästyään alakertaan, niin että näki molemmat miehet istumassa pöydän luona, tämä seisoi pitkän hetken hiljaa paikallaan. Toinen oli juuri se, joka oli ollut vähällä tappaa hänet. Nyt mies tosin näytti lähinnä rauhalliselta, mutta kuka hulluista tiesi? Nälkä oli kuitenkin kiljuva, se suorastaan vaati istumaan alas, olipa pöydässä miten väkivaltaisia henkilöitä tahansa. Houkutus oli liian suuri, tämä nieli kaikki mahdolliset kommenttinsa ja istui hiljaa pöytään, mahdollisimman kauas molemmista.
|
|
Taitana
Member
Vaaleanpunainen vaahtokarkki
Posts: 76
|
Post by Taitana on Jul 7, 2007 17:53:18 GMT 3
Arfel hymyili miehelle ja esitteli itsensä, ennenkuin tahtoisi tietää enemmän miehestä. "Suokaa anteeksi että tämä tulee vasta nyt, mutta olen Arfel Kotkanpoika, tuon tytön, Trasene Sudenmorsiamen veli. Meilläoli aika matka päästä takaisin mantereelle." Mies hymyili rauhoittelevasti, ja Zakartekin laski katseensa tulleesta ja lusikoi lihamurekettaan ja keitettyjä porkkanoita. "Mikä on... Teidän nimenne ja säätynne?" Arfel kysyi kulmat hieman kohossa pelastamaltaan mieheltä.
Trasissa ei näkynyt muutosta, tyttö hyräili yhä, toi nyt maitoa ja voita ruokapöytään, jolloin Arfel väisti hieman, mutta jatkoi sitten muukalaisen tapittamista.
|
|
|
Post by submarine on Jul 7, 2007 18:47:14 GMT 3
Mies istui hiljaa, kuunnellen alta kulmain toisen esittelyä. Eipä häntä oikeastaan se edes kiinnostanut, ruoka vei paljon enemmän huomiota. Jotakin outoja nimiä, ei mitään sen kummallisempaa. Tyhjää sanahelinää, ei mitään tärkeää. Mies söi ja joi ahnaasti, pysähtyen vain ottamaan välistä lisää. Tällä hetkellä tämä olisi voinut yhtä hyvin syödä vaikka kylmiä, viikon vanhoja tähteitä, nälkä oli aivan liian kova että mikään olisi voinut maistua pahalta.
Toisen esittäessä kysymyksensä mies piti aivan lyhyen tauon, aikoen keksiä jonkin puolihuolellisen valheen, mutta ei sanonutkaan mitään. Tämän kasvoilla kareili jonkinlainen hämmästyksen ja pohdinnan sekainen ilme. Mikä hänen nimensä oli? Kysymys oli niin yksinkertainen, jokaisella kuului olla nimi, jokaisella oli jonkinlainen nimi. Mutta jotenkin... hänellä ei. Hän ei muistanut sitä, ei muistanut edes, oliko se ollut pitkä vai lyhyt, tai millä kirjaimella se oli alkanut. Eikä tämä tietenkään muistanut, kuinka pitkään aikaan ei ollut muistanut. Yhtäkkiä oivallus iski tätä kuin salama: hän ei muistanut. Ei enää mitään. Varhaisin muistikuva oli laivalta, jossakin vaiheessa siellä, ja sekin oli utuinen. Mutta pakkohan muistikuvia oli olla, aivan pakko! Hän oli astunut laivaan... oli astunut... jossakin. Oliko? Hän oli aikonut upottaa laivan, mutta miten ja miksi? Hän muisti, että kaikki oli mennyt päin helvettiä, mutta ei mitään syytä sille. Tietämättömyyden tulva pyyhki yli aivojen. Kuka hän oli? Miten vanha? Mistä? Mitä oli aikonut? Ainoastaan sen, että oli kai ollut lainsuojaton, tämä muisti. Ja etäisesti laivan tapahtumat. Mutta mikään ei tuonut sen enempää takaisin, kuin loput olisi leikattu pois veitsellä.
Hätäännys hiipi miehen kasvoille tämän ajatellessa. Silmät poukkoilivat päässä. Ei tällainen ollut mahdollista! Järkyttyneenä mies kavahti ylös, niin että lasi kaatui. Tämä osoitti tyttöä sormella, hengittäen raskaasti. "Sinä, sinä tunnet minut. Mikä- mikä minun nimeni on!?" tämä huusi epätasaisella äänellä, toinen käsi täristen. "Kuka minä olen!?" Näytti siltä, että miehen jalat saattaisivat pettää alta, niin suuri shokki tätä oli juuri kohdannut.
|
|
Taitana
Member
Vaaleanpunainen vaahtokarkki
Posts: 76
|
Post by Taitana on Jul 8, 2007 16:42:40 GMT 3
Arfel katseli kun miehen ilme alkoi ensin käydän likaiseksi kuin suovesi, mutta sitten se alkoi läikkyä, kunnes enkelimies tunnisti shokkimaisen hätäännyksen joka tihui miehen kasvoista pelottavalla voimalla.
Zakarte kohotti nopeasti päänsä kun mies nousi, katsoi mitä tämä aikoi, ja jäi sitten vain seuraamaan tilannetta, kun Arfelkin ponkaisi ylös. "Rauhassa, mies" Arfel kosketti tämän olkapäätä hellästi, kun tämä huusi Trasenelle. Mies olisi tahtonut pitää miehen rauhallisena, sillä se oli hänelle mukavin tapa selvittää asioita.
Tras näytti säikähtäneeltä kun kääntyi katsomaan riehuvaa, mielipuolennäköistä miestä. Katseellaan tämä haki hetken miehestään ja Arfelista tukea, ja vastasi sitten hiljaa "En, en minä tiedä... Graido, mutta- et koskaan esitellyt itseäsi minulle..."
((Sori lyhyt, kiire))
|
|
|
Post by submarine on Jul 8, 2007 19:15:05 GMT 3
Naisen vastaus ei ainakaan millään tavalla tuntunut rauhoittavan miestä. Tämä vilkuili edestakaisin, kuin nurkkaan ajettu eläin, etsien jotakin pakokeinoa. Jonkun oli pakko tietää, aivan pakko! Hänen oli oltava joku, jonkun oli pakko tietää asiasta! Toisen koettaessa rauhoitella tämä pyyhkäisi paniikinomaisesti käden syrjään, astuen poispäin niin että tuoli kaatui. "Pois, kauemmas! Älkää koskeko minuun!" tämä huusi, astuen taas taaksepäin. Toinen käsi puristi rystyset valkoisina veistä, joka tällä oli syödessä ollut, toinen huitoi pakokauhuisesti. Veitsi ei ollut erityisen terävä eikä aseeksi kelpaava, mutta mies tuntui pitävän sitä enemmänkin vaistomaisesti kuin. "Te valehtelette, te tiedätte! Joku tietää! Joku tietää!!" tämä karjui, huitoen ja osoitellen jokaista pöydässä olevaa. Tuskinpa mies itsekään tiesi, miksi oli niin kauhistunut asiasta, mutta oli kuitenkin, eikä tuntunut kykenevän minkäänlaiseen loogiseen ajatteluun. Tämä näytti siltä, että saattaisi yrittää karata hetkenä minä hyvänsä.
|
|