|
Post by submarine on Jul 10, 2019 4:34:29 GMT 3
Kumpikin kahdesta soturista tuntui suhtautuvat koko valan vannomiseen jokseenkin kiusaantuneesti... mutta toisaalta kumpikaan heistä ei tuntunut myöskään voivan kieltää, etteikö tällaisessa ollut jotakin omaa, outoa painoarvoaan. Niille, joille oman kunniansa kautta vannomisella oli mitään painoarvoa, tällainen eittämättä teki kaikesta paljon merkityksellisempää... siitä huolimattakin, että moni muu olisi vain tuhahtanut koko asialle ivallisesti. Kukapa todella olisi piitannut heppoisista sanoista, jotka vielä kaiken lisäksi lausuttiin jossakin kivenkolossa? Mutta väliäpä heillä. "Se on sitten vannottu. Tietäköön itse kukin olevansa kunniaton petturi, jos tästä yrittää laistaa", Kiran totesi. Kaikesta huolimatta hän vakavoitui silminnähden, kun asia oli nyt käsitelty. Ei tainnut olla epäilystäkään, etteikö hän itse olisi uskonut sanojen voimaan ja valan pitävyyteen - ja edellyttänyt sitä Akelaltakin. Eihän se loppujen lopuksi ollut erityisen vaikeaakaan; kyseessä oli pelkkä voimallinen lupaus puolin ja toisin, etteivät he joutuisi murehtimaan toisistana kun yrittäisivät parhaansa mukaan selviytyä hengissä tästä loukosta. Pelkkää perusjärkeä, jota vastaan rikkova tuskin olisi selvinnyt erityisen pitkään tien päällä muutenkaan. Kaiken kaikkiaan, jos soturi ei olisi voinut uskoa edes tämän lupauksen pitävyyteen, hän tuskin olisi edes istunut nyt samassa piilopaikassa toisen kanssa.
Kiran nyökkäsi toisen sanoille paosta ja levosta, ja asettui sitten takaisin omaan nurkkaansa. Hän ei totta puhuen näyttänyt siltä, kuin olisi ollut aikeissa ummistaa silmiään hetkeksikään tänä yönä. "Meidän on parasta lähteä liikkeelle heti kun vain näemme missä kulkea ilman, että kukaan syöksyy alas miltään jyrkänteeltä. Minä voin pitää vahtia ensihätään", Kiran totesi. Hänen olemuksensa oli yhä valpas ja valmis, eikä hän tuntunut olevan aikeissa herpaantua missään kohtaa siltä varalta, että jostakin tulisi odottamaton hyökkäys. Hän ei ollut rentoutunut edes kiinnittäessään huomiotaan naiseen. Se kertoi eittämättä soturikokemuksesta, jota vain kuolettavien vaarojen kohtaaminen saattoi tuoda. Nyt sille oli paljon käyttöä.
|
|
|
Post by spyrre on Jul 10, 2019 13:18:36 GMT 3
Kukaties näky vakavista valoista pimeissä kivenkoloissa olisi voinut olla ulkopuoliselle lähinnä koominen, mutta Akela nyökkäsi silti painokkaasti ja ykskantaan Kiranin vahvistukselle. Hän ei epäillyt omia sanojaan... ja rehellisesti hetken miestä katseellaan mittailtuaan ei toisenkaan. Tietyllä tavalla tätäkin olisi saattanut pitää naiivina tavalla josta hän oli sättinyt toistakin aiemmin mutta nainen tuskin tuli miettineeksi tätä nyt. "Voit uskoa että en tule tekemään niin" hän tokaisi, nojautuen sitten hieman huokaisten takaisin kiveä vasten. Pitkän päivän rasitukset alkoivat hiljakseen saada herpaantumaan kun silkka härkäpäisyys ei enää riittänyt.
Siinä missä Akelan voipumus oli hiipimässä pintaan, vaikutti Kiran puolestaan vielä yhtä valppaalta kuin aikaisemminkin. Hän katsahti soturia hieman hämillään tästä, mutta arvioituaan tätä ja toisen sanoja hetken nainen lopulta nyökkäsi. Halusi hän myöntää sen tai ei, oli lepo tarpeen. Ja rehellisesti Kiran näytti tähän hätään olevan paremmassa jamassa vahdinpidon suhteen... vaikka se olikin hieman kiusallista. "...no, jos sanot niin. Kerro kun on aika vaihtaa vahtia." Akela vilkaisi vielä ympärilleen ahtaassa loukossa ennen kuin vetäytyi nurkkaansa miten saattoi, ja vetäisi huppuaan paremmin päähänsä yrittäessään etsiä edes jonkinlaista asentoa itselleen. "Ota vettä tai ruokaa jos tarvitset, mutta ole säästeliäs. Se on kaikki mitä meillä on tähän hätään" hän huomautti vielä ennen kuin hiljeni. Levossaankin nainen oli hakenut paikkansa niin että näkisi itsekin ulos, ja hänen kätensä lepäsi vieläkin kevyesti miekan kahvalla... tähän hätään kai tosin enemmän tavasta kuin muusta. Kaiketi hän joutui joka tapauksessa ottamaan näin sen ensimmäisen askelen äsken vannotun luottamusvalan suhteen salliessaan selustansa näinkin raskaasti jonkun muun varaan.
|
|
|
Post by submarine on Jul 14, 2019 0:15:07 GMT 3
"Vannon, ettei huomioni herpaannu hetkeksikään", Kiran tokaisi vastaukseksi toiselle. Sanat olisivat voineet kuulostaa mahtipontisilta tai rehvastelevilta, mutta soturi itse suhtautui niihin selvästikin hyvin vakavasti - kuten yhtään mistään kotoisin olevan soturin saattoi olettaakin suhtautuvan tällaisella hetkellä. Kaikesta huolimatta kaksikko oli yhä keskellä vaaroja ja surman suussa, eikä herpaantumiselle todellakaan ollut nyt sijaa. Ja kuten kuka tahansa kunnollinen soturi tiesi, moni taistelu käytiin ennen kuin yhtään asetta oltiin ehditty vetää; taistelutaidoilla ei olisi paljoakaan väliä, jos herpaantuneen vahdin selustaan hiipinyt vihollinen iskisi ennen kuin kukaan edes tajuaisi tämän läsnäoloa. Kiran jäi istumaan vaiti, kun Akela etsi itselleen mahdollisimman levollisen asennon - mitä se nyt sitten tässä tilanteessa tarkoittikaan. Hän itse istui niillä sijoillaan, juurikaan edes liikkumatta, kuin mikäkin ikivanha vartijapatsas. Liikkumattomuus ei kuitenkaan tarkoittanut levollisuutta; soturin olemus oli yhä aivan yhtä jännittynyt ja valpas, valmis iskemään mitä tahansa vaaraa vastaan koska hyvänsä. Vaimentamalla kaiken itsestään lähtevän häiriön pystyi herkistämään itsensä ulkoisille tekijöille; tämänkin kunnollinen soturi tiesi. Ja niinpä Kiran istui järkähtämättömän vaiti ja hiljaa pimeydessä. Ainoastaan miekan tienoilla odottava käsi paljasti mitään todellista säröä hänen tyyneydessään.
-
Ehti kulua oma aikansa. Tuskin montaakaan tuntia, mutta kuitenkin niin kauan, että Akela oli ehtinyt vaipua sellaiseen uneen, jota nyt pystyi tämän kaiken keskellä löytämään. Se katkesi kuitenkin julmasti, kun raskas käsi laskeutui hänen hartialleen. Kiranin käsi. Se ei ravistellut, eikä mies huutanut tai elämöinyt. Se oli äänetön varoitus, jonka tarkoitus oli yhtä aikaa herättää toinen ja kertoa tälle, ettei hänen pitäisi pitää myöskään mitään elämää; jotakin oli selvästi meneillään. ""Pimeydessä on jotakin. Jokin olento. Se on päässyt jäljillemme", Kiran kertoi toiselle matalalla, hädin tuskin kuuluvalla äänellä. Hän toisen yllä kyyryssä ahtaassa luolassa, selvästikin valmiina jonkinlaiseen kuolettavaan vaaraan. Hän ei ollut vielä vetänyt miekkaansa, mutta yhtä hyvin se olisi voinut olla jo kädessä; soturi uskoi selvästi, että kyseessä oli todellinen vaara.
Kiran ehti hädin tuskin varoittaa toveriaan, ennen kuin ulkoa hyökkäsi jotakin. Se oli nopea ja melkein äänetön. Vain terävä, epäinhimillinen sihahdus ehti varoittaa Kirania kääntymään ympäri ajoissa. Hän kierähti poispäin naisesta, kohtaamaan pedon joka oli kuin pimeä kohta luolan varjostamassa yössä. Kiran ei missään kohtaa ehtinyt kunnolla nähdä, mikä hirvitys todella oli. Se toi mieleen jollakin irvokkaalla tavalla suuren, niljaisen, luolissa ryömivän matelijan ja jonkin lähestulkoon ihmismäisen. Hän ei ehtinyt miettiä pedon olemusta sen tarkemmin, sillä hänelle paljon ilmeisempiä olivat sen hirvittävä nopeus ja jäntevä, kammottava voima. Sen terävät kynnet ja hampaat raastoivat hänen lihaansa ja se iskeytyi häntä vasten voimalla. Soturin huulilta karkasi tahtomaton kivun ja kuolemanvaaran kirvoittama ärähdys. Kynnet repivät selkään syviä riekaleita, kun hirviö tavoitteli kuolettavaa otetta. Terävähampainen kita louskutti aivan kasvojen edessä. Hänen verensä tursusi uusista, todellisista haavoista, mutta tuska ei saanut häntä epäröimään hetkeäkään. Vahvat käsivarret tarrasivat petoon ja repivät sen irti soturista. Karjaisten hän paiskasi sen päin luolan seinää. Kova rusahdus ja tuskainen kirahdus paljastivat pimeyden demonin olevan kaikesta huolimattakin lihaa ja verta... mutta tuska kertoi saman jälleen kerran myös soturille.
Kiran horjahti taaksepäin seinää vasten. Hän yritti turhaan pyyhkiä silmilleen valahtanutta verta, omaa vertaan. Aistit käskivät hyökkäämään hirviön kimppuun saman tien, ennen kuin hän ehtisi edes epäröidä, mutta sen hirvittävä, raivokas hyökkäys sai hänet horjumaan. Peto ei tosiaankaan ollut kuollut, hän kuuli kuinka se kiemursi pimeydessä vain parin askeleen päässä. Kova isku luolan seinää vasten oli vain turruttanut sitkeän, iljettävän hirvityksen hetkeksi. Se ei varmasti aikonut haparoida yhtään sen pidempään kuin soturikaan... tai kukaties ei niinkään kauaa.
|
|
|
Post by spyrre on Jul 14, 2019 13:21:43 GMT 3
Jos rehellisiä oltiin Akelakaan ei uskonut saavansa paljoakaan lepoa, mutta vastoin odotuksia ajan kuluessa löysivät uupumus ja uni lopulta kuitenkin jalansijaa. Nurkkaan ahtautunut nainen nukahti vaivihkaa itselleenkin, käsi vieläkin miekkansa kahvalla. Uni ei ollut levollista... mutta toisaalta harvoinpa se hänelle olikaan, eikä sillä ollut lopulta merkitystä. Tätäkään tosin ei kestänyt kovin pitkään.
Hänen olalleen laskeutuva käsi havahdutti Akelan nopeasti ja nainen säpsähti, lähes kiskaisten miekkansa refleksinomaisesti esille ennen kuin tajusi mistä oli kyse. Kuitenkin hiljainen ääni onneksi muistutti kuka hänen yllään häälyvä varjo oli. Unestaan kiskaistu Akela siristi silmiään toisen suuntaan mutta ei ehtinyt edes miettiä vastausta kun jokin iski pimeydestä. Jokin suuri ja sähisevä hyökkäsi heidän ahtaaseen suojapaikkaansa ja iskeytyi suoraan Kirania vasten. Vieläkin typertynyt Akela ei ehtinyt tajuta kuin huitovat kynnet ja louskuttavat leuat miehen takaa kun peto tarrasi toiseen. Juuri vain hetki sitten unestaan havahtuneena hän ei ollut terävimmillään... mikä saattaisi epäilemättä osoittautua vaaralliseksi. Hän ehti viimein kiskaista miekkansa esille kun Kiran tempaisi hyökkääjän irti itsestään ja paiskasi tämän kauemmas, tosin horjuen pahasti. Ja tämän enempää hengitystilaa heille ei suotukaan siitä huolimatta että peto oli juuri isketty raskaasti vasten kivistä seinää.
Akela oli tuskin saanut aseensa käteensä kun hurjistunut hirviö oli toipunut tarpeeksi pyörähtääkseen jaloilleen. Se oli nopea eikä epäröinyt huomatessaan helpomman saaliin kookkaan miehen tuntumassa vaan loikkasi äskeisistä kolhuistaan tuskin edes hidastumatta kohti vielä ylös kömpivää naista. Akela ehti tajuta hyökkäävän hahmon iskevän kohti, eikä jäänyt miettimään. Hän ähkäisi ja kiskaisi kätensä louskuttavien leukojen tielle, ja äkkiä ilman läpi kävi outo, raskas aalto. Peto päästi tyrmistyneen sähähdyksen kun se äkkiä paiskautui taaksepäin kesken loikkansa sen sijaan että olisi löytänyt pehmeää lihaa leukoihinsa. Se rysähti jälleen vasten kiveä ja iskeytyi maahan, ja tällä kertaa oli viimein Akelan vuoro toimia. Hän tuskin näki pimeässä muuta kuin suuren, huitovan varjon ja haistoi veren jota se oli jo repinyt esille mutta otuksen horjahtaessa hän ei epäröinyt. Hänen kurkustaan karkasi hurjistunut huudahdus ja nainen syöksähti Kiranin ohitse kohti huitovaa hahmoa. Se oli jo pyrkimässä ylös kun hänen miekkansa välähti pimeässä tavoitellen petoa. Raivokkaasta hyökkäyksestä huolimatta otus oli kuitenkin edelleen tyrmistyttävän nopea. Hänen miekkansa viisti täpärästi ohitse kun peto pyörähti ylös ja iski sihisten häntä kohti, pakottaen vuorostaan Akelan horjahtamaan rivakasti taaksepäin välttyäkseen repiviltä kynsiltä. Tilaa ahtaassa sopessa ei kuitenkaan ollut loputtomiin, vaikka toistaiseksi kammotus tavoitti vain ilmaa sekä kiveä. Mutta ainakaan pedon saalis ei tainnut ollakaan niin helppo kuin se oli ehkä toivonut...
|
|
|
Post by submarine on Jul 15, 2019 10:59:11 GMT 3
Veri peitti näön ja tuska raastoi selkää, mutta Kiran ei antanut sen lamauttaa itseään. Hän heitti kätensä ylös puolustukseen, ennakoiden hirviön uutta hyökkäystä. Sitä ei kuitenkaan tullut. Hän ei nähnyt yhtään mitään tässä pimeydessä, oma verensä silmissään, mutta äänet kertoivat Akelan hyökänneen väliin. Ja vaikka kaikki vaistot vaativatkin hyökkäämään toverin avuksi ja ottamaan tarjoutuneen tilaisuuden, mies pakotti itsensä silti valmistautumaan silmänräpäyksen verran. Hänen kätensä pyyhki silmiä sen verran kuin ehti samalla, kun toinen kiskaisi miekan esiin huotrastaan. Raskas ase ei ollut millään tapaa paras mahdollinen tässä ahtaassa loukossa, mutta edes hän ei halunnut hyökätä purevan, kynsivän pedon kimppuun paljain käsin. Näkö palasi häivähdyksinä ja sekaisina välähdyksinä. Hän erotti juuri ja juuri hahmon, jonka tunnisti Akelaksi enemmänkin äänen perusteella, ja kuuli hirviön vihaiset sihahdukset. Se seisoi vielä. Kaikesta päätellen sen aikaisempien kolhujen lamaannus oli väistymässä nopeasti. Aikaa ei siis ollut tuhlattavaksi.
Kiran ärähti ja hyökkäsi eteenpäin - jos nyt hankalaa harppausta tässä ahtaassa kolossa saattoi todelliseksi etenemiseksi sanoa. Peto oli varmasti ollut jo aikeissa iskeä Akelan kimppuun, mutta unohti moiset aikeet saman tien ja käännähti miestä kohti. Ehkä se uskoi hänen olevan helpompi saalis, kun oli jo päässyt hänen verensä makuun. Mutta vaikka haavat valittivat, ja vaikka jalkaa korvensi jokaisella askeleella, ei Kiran tosiaankaan haparoinut hyökätessään samalla tavalla, kuin äsken joutuessaan kynsivän, purevan hirviön yllättämäksi. "Kaikkoa takaisin siihen kivenkoloon, mistä ryömitkin!" Kiran karjaisi ja ponnisti raivon tuomalla tarmolla. Peto sohi häntä päin leukojaan louskuttaen. Hän pyyhkäisi sen sivuun nopealla, ärhäkällä miekanlappeen huitaisulla ja iski sitä päin koko voimallaan. Otus horjahti taaksepäin. Se yritti väistää tai tavoitella otetta soturista, mutta heti perässä seurasi Kiranin miekka. Pimeässä hän tiesi vain iskeneensä sitä summittaisesti jonnekin ruumiin tienoille, mutta sillä ei ollut väliä; olipa tämä olento mikä olikaan, sillä oli vain kynsiä, hampaita, häijyyttä ja jäntevää nopeutta - ja pimeyden tuoma turva. Mikään niistä ei suojellut sitä lujalta miekaniskulta.
Peto sihahti tuskaisesti pimeydessä. Uusi veri tahrasi kiviä. Kiran kohotti miekkaansa uudelleen, mutta peto haparoi nopeasti taaksepäin. Se oli saanut maistaa miekkaa, eikä selvästi halunnut enempää. Sen liikkeet olivat hankalia ja nytkähteleviä, mutta samalla niitä siivitti nyt uusi hätäisyys. Ehkä se aikoi paeta, ehkä vain yrittää jotakin muuta, kieroa konstia. Samapa se. Soturit olivat jo osoittaneet, ettei heistä ollut helpoksi ateriaksi, jota se eittämättä tavoitteli...
|
|
|
Post by spyrre on Jul 15, 2019 14:16:57 GMT 3
Akela ei voinut olla tuntematta että olisi taistellut varjoja vastaan keskellä pimeyttä iskiessään päin outoa petoa. Hän vältti täpärästi iskevät kynnet kuin lähes yliluonnollisella vaistolla enemmän kuin ehtien nähdä kunnolla otuksen hyökkäystä, mutta hän ei joutunut haparoimaan kauaa yksin. Vain silmänräpäystä myöhemmin Kiran harppasi ärjäisten luolan perältä ja iski voimalla vasten hirviötä, ja tällä kertaa tämä toi selviä tuloksia. Nainen liikahti refleksinomaisesti sivumpaan antaen tilaa kookkaan soturin hyökkäykselle mutta hänkään ei herpaantunut. Nyt pedolla oli vastassaan kaksi valmiina odottavaa miekkaa, ahtaassa onkalossa jossa näiden kiertäminen ei varmasti olisi ollut helppoa... ei vaikka otus olisi ollut kunnossakin. Tämä sekä Kiranin vahva sivallus alkoivat selvästi saada jopa tätä hirviötä toisiin aatoksiin.
Pedon elkeissä alkoi olla pimeässäkin jo selvää hätäisyyttä kun otus kavahti taaksepäin, ja uusi verenlöyhkä nousi ilmaan. Kiran oli osunut maaliinsa, luultavasti pahastikin, vaikkakin otus eli vielä. Oli kuinka oli, Akela ei aikonut jäädä katsomaan mitä se aikoi seuraavaksi. Otuksen horjuessa nainen syöksähti epäröimättä eteenpäin kuin toinen saalistaja heikkouden aistiessaan, mutta varjomainen hirviö oli saanut tarpeekseen. Otus kirahti ja sukelsi pimeyteen hänen miekkansa tieltä ennen kuin nainen ehti tehdä muuta, jättäen jälkeensä vain kiveä tahraavia lämpimiä veriroiskeita. Akela päästi vihaisen, turhautuneen sihahduksen ja harppasi miekkaansa puristaen luolan suulle kuin aikeissa yrittää vielä tavoitella otusta mutta joutui myöntämään pian että tämä oli jo myöhäistä.
"Kirottu hirviö" hän sylkäisi siristeltyään hetken yöhön varmistuakseen ettei otus ollut palaamassa. Vasta sen jälkeen nainen kääntyi vilkaisemaan olkansa ylitse hengitystään kiihtymyksestä tasaten. "Osuiko se sinuun pahasti? Minä... odota, etsin sen lampun. En usko että se tulee takaisin aivan heti."
|
|
|
Post by submarine on Jul 16, 2019 5:37:46 GMT 3
Yön hirviö pakeni takaisin pimeyteen nopeammin, kuin kumpikaan soturi ehti edes hyökätä sen perään - tai halusi. Kuka tiesi, mitä muuta luolan ulkopuolella odottikaan... puhumattakaan siitä, että äskeinen hyökkäys oli jättänyt jo jälkensä. Muutamassa hetkessä veri oli vuotanut puolin ja toisin. Kiran puuskutti miekka kourassa ja jännittyneenä. Hän tarkkaili pimeyttä herkeämättä, kuin odottaen petollisen pedon aikovan palata koska hyvänsä yrittämään uudestaan. Hän ei tuntunut edes huomaavan haavojaan, tai ainakaan antavan sen näkyä, mutta hän oli kuitenkin selvästi saanut kärsiä äskeisestä. Hirviön veri löyhkäsi paksuna ja myrkyllisenä, mutta siihen sekoittui myös ihmisveren haju. Kiran hätkähti kun Akela äkkiä puhui, Hän vilkaisi toiseen melkein vastahakoisesti ja tuntui vasta nyt ymmärtävän haavoittuneensa. Hän laski miekkansa haluttomasti alas ja pyyhkäisi kylkeään. Tumma veri ei erottunut pimeyden keskeltä, mutta se tarttui silti hänen käteensä. Sitä oli melkoisesti. "... kirottu otus pääsi lähemmäs kuin oletinkaan. Sillä täytyi olla valtavat kynnet. Se ehti hädin tuskin päästä kiinni minuun ennen kuin paiskasin sen sivuun, mutta kylkeni ovat jo riekaleina!" soturi puuskahti. Totta puhuen hän ei kuulostanut millään muotoa niin tuskaiselta tai kauhistuneelta kuin olisi varmastikin kuulunut. Enemmänkin tyrmistyneeltä ja hurjistuneelta, että mokoma hirvitys oli haavoittanut häntä näinkin pahoin. Mutta siltikään hän ei yrittänyt teeskennellä, etteikö äskeinen olisi tuntunut.
Äkkiä ulkona räsähti. Se oli nopea, terävä ääni, joka sai säpsähtämään tahtomattakin. Terävä, voimakas jysähdys, jota seurasi valonvälähdys. Kuin salamanisku, mutta pienempi... ja paljon lähempää. Kiran hätkähti ja käännähti kyyryssä kohti luolan suuta. Hänen aistinsa kurottivat heti äärimmilleen, yrittivät selvittää mitä ulkopuolella odotti. Vastassa oli kuitenkin vain pimeys, jota soturin aistitkaan eivät läpäisseet. Pimeydessä vaanivat vaarat eivät kuitenkaan tyytyneet odottamaan vaiti erityisen pitkään. "Lainsuojaton saasta! Tulkaa esille surkeasta piilostanne! Teidät on löydetty ja saarrettu! Ette pysty pakenemaan valtakunnan kouraa! Antautukaa, tai sotilaat kaivavat teidät ulos loukostanne!" kajahti terävä, napakka ääni. Siinä oli komentamaan tottunut kuri, jollaista olisi voinut odottaa joltakin armeijan upseerilta. Varsin samankaltainen, kuin aikaisemmin päivällä henkensä menettäneen miehen ääni. Ääni tuli jostakin yläpuolelta, kaiketi joltakin korkeammalta kielekkeeltä. Kaikesta päätellen kaksikon takaa-ajaajat olivat jo asettuneet asemiin...
"... Taisimme olla aivan liian hyväuskoisia tilanteestamme", Kiran tohti tuhahtaa ääneen pimeydessä. Oli mahdotonta sanoa, paljonko sotilaita ulkona odotti. Kaiken järjen mukaan enemmän kuin kylässä, jos nämä olivat oppineet mitään silloisesta välikohtauksesta. Eikä hän ollut äskeisen jäljiltä parhaassa mahdollisessa kunnossa kohtaamaan turhan montaa muutenkaan. "Haluaisinpa vain tietää, millainen kunnianhimoinen kurja on juoksuttanut miehiään perässämme vuorilla koko yön", soturi lisäsi mutisten, kukaties enemmänkin omaksi haljuksi huvikseen.
|
|
|
Post by spyrre on Jul 16, 2019 13:52:21 GMT 3
Kiranin vastaus vahvisti hänen aavistuksensa, ja Akela sihahti ilmoille vaisun kirouksen. Mikä äskeinen kammotus oli ikinä ollutkaan, se oli saapunut varsin pahaan aikaan ja ilmeisesti myös jättänyt jälkensä. "Ehkä minulla on jotain-- " hän aloitti kääntyen palatakseen takaisin peremmälle heidän piiloonsa, mutta ei ehtinyt niinkään pitkälle kun ulkoa kuuluva äkillinen ääni sai naisen säpsähtämään ja jähmettymään niille sijoilleen.
Miekka joka oli jo ollut puolimatkassa takaisin huotraansa pysähtyi ja Akela jännittyi välittömästi kun pimeydessä iski räsähtävä välähdys. Hänen ei tarvinnut miettiä kauaakaan mitä se tarkoitti... Vielä vähemmän arvailun varaan jätti pahaenteinen komento, joka kantautui jostain heidän yläpuoleltaan. Nainen ähkäisi, osaamatta heti vastata sen paremmin soturin mutinaan. "Miten kirotussa ne... Niiden on täytynyt olla lähistöllä ja huomata se äskeinen" hän töksäytti epäuskoisesti, mutta sihahti pian hampaidensa välistä. Jos heidät oli saarrettu koloonsa kuin eläimet, heillä oli varsin vähän vaihtoehtoja... tai ainakin jos Akelalta kysyttiin.
"Pystytkö juoksemaan? Ne saastat eivät näe pimeässä sen paremmin kuin mekään" töksäytettiin kohta, naisen mittailtua pimeyttä hetken hiljaa katseellaan. Ulkona ei näkynyt paljoakaan, mutta ainakin hän saattoi yrittää lohduttaa itseään johtopäätöksellään. Ei sillä, että moinen olisi saanut häntä epäröimään pitkään nytkään. Oranssi katse kohosi ylemmäs suuntaan josta ääni oli kantautunut ja esiin vedetty teräs sihahti pahaenteisesti pimeässä. "Menen edeltä, voin ehkä harhauttaa niitä hetken että pääset livahtamaan parempaan paikkaan. Otan ainakin hengiltä niin monta kuin pystyn." Ääni sävähti jälleen jokseenkin kireänä, mutta siinä oli myös päätään nostavaa katkeraa kaunaa. Akela ei aikonut jäädä odottamaan piiloonsa että heidät ammuttaisiin kuin rotat, vaikka tämäkin johtopäätös eittämättä taisi olla kaikkea muuta kuin viisas saati tarkkaan punnittu. Siitäkin huolimatta nainen jo harppasi eteenpäin, ilmeisenä aikeenaan livahtaa liikkeelle pimeälle rinteelle.
|
|
|
Post by submarine on Jul 16, 2019 18:24:05 GMT 3
Kiran tarkkaili ulkona odottavaa pimeyttä kaikilla aisteillaan, mutta loppujen lopuksi oli mahdotonta sanoa mitä siellä tarkalleen odotti. Eittämättä sotilaita, ja varmaankin paljon, mutta tarkka määrä ja asemat olivat mahdottomia ennakoida. Harvempi olisi mielinyt loikata noin vain tällaiseen tilanteeseen... mutta Aekla ei tuntunut ainakaan epäröivän hiukkaakaan. Jopa Kiran, kaikessa tähänastisessa päättäväisyydessään, vilkaisi naista vastahakoisen oloisesti. Sitten hän kohotti kätensä kuin pidätelläkseen toista. "Odota. Enpä usko, että tämä jalka kantaa kovinkaan pitkälle. Sotilailla on oltava valoa, eivät he muuten olisi edes päässeet tänne asti yöllä. Tuskinpa pääsemme tuosta mitenkään huomaamatta", Kiran tokaisi takaisin kireästi. Hän pälyili yhä ulos. Luolastakin pystyi erottamaan jotakin valonhäivähdyksiä, todennäköisesti voimakkaista lampuista. Kukaties jopa sellaisista, joissa ei tarvittu häilyvää ja varjoja heittävää tulta. "... enkä pidä tuosta äskeisestä äänestä. Se välähdys ja räsähdys tulivat varmasti jostakin voimakkaasta aseesta tai muusta kapistuksesta. En uskonut, että jollakin syrjäisellä tarkistuspisteellä olisi jotakin Muinaisten välineitä, mutta..." hän lisäsi innottomasti. Epäluulo ja varautuneisuus kuulsivat selvästi niin hänen äänestään kuin olemuksestaankin. Äskeinen ei tosiaan ollut ollut mikään äkillinen salamanisku - tai jos oli, ei se ainakaan ollut tullut taivaalta. Muinaisten jälkeensä jättämät kapineet olivat harvinaisia, mutta eivät tavattomia - eivät etenkään Khorasin sotaväen käsissä. Kiranilla ei ollut aavistustakaan, miksi sitä oli äsken käytetty, mutta joka tapauksessa sellaiset olivat aina voimallisia ja vaarallisia. Eivät tosiaan sellaisia, joiden eteen kannattaisi rynnätä...
"... kukaties voin harhauttaa heitä niin kauan, että pystyt livahtamaan pakoon. Kyllä minä selviän. Jos jään vangiksi, hankkiudun pakoon myöhemmin", Kiran tarjosi hetken hiljaisuuden jälkeen. Siinä oli lopulta kaikki, mitä hän pystyi nopeasti keksimään tästä sotkusta. Hän ei juoksisi sotilaita pakoon tämän jalan kanssa, eikä kumpikaan heistä pakenisi päätä pahkaa pimeydessä pitkälle ennen kuin astuisi harhaan ja syöksyisi tuhoonsa. Mutta kukaties Akela pystyisi näppärämpänä ja ketterämpänä livahtamaan pakoon, kun huomio olisi suuremmassa ja äänekkäämmässä soturissa. Ei tämäkään viisaalta kuulostanut. Mutta toisaalta tämä oli kaiketi juuri niitä tilanteita, joita viisaampien ei tarvinnut murehtia muutenkaan..
|
|
|
Post by spyrre on Jul 17, 2019 0:01:39 GMT 3
Kiranin estelyt saivat Akelan sentään vielä pysähtymään ja nainen käänsi päätään luolan suulta. Toisen sanoissa oli varmasti perää ja niiden ääneen sanominen sai hänetkin epäröimään... vaikkakin suoniin puskeva adrenaliini olisi jo käskenyt toimimaan ennen kuin joku muu tekisi niin hänen sijastaan. "Huomaamatta emme kyllä pääse mihinkään" hän sihahti kiristäen otettaan miekastaan. Vaikka myötäsikin toisen huomiota pahaenteinen sävy viittasi lopulta melko selvästi siihen mitä Akela kaavaili. Hänellä ei ollut aikomustakaan nujertua ilman taistelua, saarroksissa tai ei.
Ehkä ajatus joukosta vaarallisesti aseistetuista sotilaista oli huolestuttava vaikkakin oli enemmänkin ajamassa naista liikkeelle entistä suuremmalla tarmolla, mutta runnellun Kiranin kunto pakotti hänet harkitsemaan enemmän. Akela pälysi ristiriitaisesti pimeyteen ja sitten toiseen, puuskahtaen viimein. "Mitä? Älä ole typerä, en minä sinua tänne jätä! Miksi pelkuriksi minua luulet?" hän tokaisi, pudistaen sitten turhautuneesti päätään. Tilanne pakotti silti väkisinkin miettimään ellei mielinyt vain rynnätä ties millaisten aseiden eteen ammuttavaksi... vaikkakin tuollainen selkärangattomuus ei varmasti ollut vaihtoehto. Hän oli jo vannonut itsekin valansa. Jotain oli silti keksittävä. "Jos niillä on jonkinlaisia muinais-aseita et sinä kestä niitä sen paremmin kuin minäkään! Vaikka jos... ehkä jos onnistut vetämään huomion hetkeksi voisin päästä käsiksi tuohon käskyjä huutavaan typerykseen. Tai ainakin yrittää. Se saattaisi edes aiheuttaa sekaannusta" ehdotettiin viimein, ilmeisen vastahankaisesti. Hän ei olisi halunnut edes harkita jotain tällaista tietämättä mikä heitä edes odotti ja minkä eteen haavoittunut Kiran olisi joutumassa, mutta tosiasiat pakottivat sisäistämään tiettyjä seikkoja. Jos toinen ei ollut kunnossa pakenemaan mihinkään, oli pakko yrittää jotain muuta... tai sitten kaiketi kohdattava rumat seuraukset. Oli kuitenkin toimittava nopeasti. Akela jäi katsomaan miestä kysyvästi vieläkin miekkaansa puristaen. Vaati eittämättä melkoisesti itsehillintää olla ryntäämättä johonkin pienestä suojapaikasta joka oli nopeasti muuttunut kuolemanloukoksi.
|
|
|
Post by submarine on Jul 17, 2019 12:37:54 GMT 3
Kiran mietti toisen sanoja ja koko tilannetta hetken vaiti. Sitten hän päästi terävän henkäisyn ja suoristautui. "En tiedä paljonko sekaannusta pystymme lopulta aiheuttamaan näin alakynnestä, vaikka sitten yksi tärkeilevä upseeri menettäisikin henkensä. Mutta aion joka tapauksessa harhauttaa heitä minkä pystyn. En kaiketi voi määrätä, mihin käytät tilaisuutesi", hän huokaisi lopulta. Tämä ei kaiketi ollut se mitä hän oli toivonut, mutta loppujen lopuksi kaksikolla ei ollut aikaa kiistellä asiasta tai miettiä kovinkaan kummoisia suunnitelmia; sotilaat tulisivat kyllä hakemaan, jos jotain ei pian tapahtuisi. Soturi asetteli miekan huotraansa kaikessa hiljaisuudessa ja astui kohti luolan suuta. Hän pysähtyi siihen ja heitti Akelalle vielä vaitonaisen katseen, kuin vahvistaakseen että toinenkin olisi valmis tekemään mitä aikoikaan tehdä. Pimeydessäkin tuo katse kertoi paljon; tilanne oli paha, eikä hänkään voinut ottaa sitä yhtä kepeästi kuin aikaisempia.
"Älkää ampuko! Minä tulen!" Kiran huudahti lopulta kuuluvasti. Hän odotti hetken, ennen kuin astui lopulta ulos kivenkolostaan. Heti seuraavaksi hänen piti kohottaa käsi silmiensä suojaksi. Nopea silmäyskin riitti kertomaan, että sotilaat olivat tosiaankin saartaneet luolan. Ympärillä loimotti monia lamppuja ja lyhtyjä. Osa niistä oli pelkkiä loimottavia tulilamppuja, mutta osa paloi tasaisemmalla, rikkomattomalla valolla, joka saattoi tulla vain tulettomista lyhdyistä. Niistä kaikki polttivat pimeään tottuneita silmiä yhtälailla, eikä Kiran pystynyt erottamaan, paljonko miehiä niiden takana odotti. Kaikesta päätellen paljon. Soturi pisti nopeasti merkille myös lähistöllä lojuvan, maahan langenneen raadon. Se oli rujo ja groteski, matelijamainen otus, josta hän erotti lähinnä monet hampaat ja pitkät kynnet. Eittämättä sama hirviö, joka hetki sitten oli hyökännyt heidän kimppuunsa. Nyt se lojui maassa kuolleena. Siihen oli iskenyt jokin voima, joka oli jättänyt suuren, savuavan ja mustuneen jäljen sen ruumiiseen - varmastikin sama, joka oli aiheuttanut räsähdyksen ja välähdyksen. Kuollut otus oli saanut maistaa tätä voimaa ensimmäisenä rynnätessään ulos. Sotilaat tuskin olivat odottaneet ampuvansa jotakin hirviötä kohti, mutta kaiketi se oli ainakin ottanut kuolettavan osuman heidän puolestaan.
"Ha! Sieltä tulee ensimmäinen anomaan armoa!" kajahti pilkallinen ääni yläpuolelta. Kiran vilkaisi kielekkeelle, josta oli varmasti paras näkymä alas luolalle. Myös siellä loimotti kirkkaita lamppuja, mutta hän erotti silti muutaman seisovan ihmishahmon. Oudon energia-aseen isku oli kaikella todennäköisyydellä tullut myös sieltä. "Kunhan lähestyn tilannetta kuten itsestään huolehtivan soturin kannattaakin", Kiran tokaisi kuuluvasti takaisin. Hän astui paremmin näkyville ja levitti hieman käsiään näyttääkseen, ettei pitänyt kummassakaan aseita. Kummallakin sivustalla tapahtui selvää liikettä. Sotilaat liikkuivat varmastikin asemiin. Yläpuolelta kuului tuhahdus. "Ja missä on kurja toverisi? Näen vain yhden sotilaantappajan!" ääni penäsi. Se kuului kaiketi pitkänpuoleiselle miehelle valojen takana. Kiran oli suhteellisen varma, että hänen ympärillään seisoi kaksi muutakin. Kukaties enemmänkin. "Hän jätti minut jälkeen kun loukkasin jalkani. Jätti minut ryömimään kivenkoloon samalla kun häipyi itse! Kuin mikäkin pelkurimainen jänis susien edellä!" Kiran ärähti kuin kovinkin vihaisesti ja heristeli veristä jalkaansa näkyvästi. Joku lähettyvillä tohti naurahtaa. "Kaikesta päätellen tämä on sinulle siis pelkkä palvelus. Saat odottaa kuolemaasi sentään suojaisassa sellissä, etkä hirviöiden raadeltavana näissä loukoissa. Älä huoli, miehet tarkastavat kyllä kolosi - mutta ensin pidämme huolen, ettet saa enää päähäsi mitään typerää!" itseriittoinen ääni tokaisi yläpuolelta. Sitä seurasi nopea, terävä komento.
Joukko sotilaita harppasi sivusta esille ja kiiruhti Kirania kohti. Siinä tuskin olivat kaikki, eikä luolan suuta tosiaan voinut väittää vahtimattomaksi valot ja yläpuolelta tarkkailevat huomioonottaen, mutta tämän parempaa mahdollisuutta tuskin tulisi...
|
|
|
Post by spyrre on Jul 17, 2019 16:52:39 GMT 3
"Sitten teemme mitä pystymme sillä mitä on" nainen tokaisi lyhyesti, voimatta lopulta itsekään kiistää toisen synkkiä sanoja. Tiedä häntä mitä hyötyä olisi vaikka onnistuisikin päästämään hengiltä vielä yhden komentajan kaiken tämän keskellä, mutta... no. Se olisi eittämättä vielä yksi uhmakas isku päin Khorasin rumaa naamaa ennen loppua jos ei muuta, tai ainakin näin Akela sen näki. Oli miten oli, kaikki vaihtoehdot juuri nyt olivat joka tapauksessa varsin huonoja. Hän jäi seuraamaan vaiteliaana kun Kiran nilkutti hänen ohitseen ja vastasi toisen katseeseen kireällä nyökkäyksellä.
Soturin astuessa ulos välähti vastaan heti joukko kirkkaita valoja. Akela ähkäisi ja nykäisi huppuaan alemmas surkeassa suojassa kivenkolonsa varjossa, mutta pakottautui pysymään paikoillaan. Ei epäilystäkään, he todella olivat saarroksissa... Hänellä ei ollut aavistustakaan miten heidät oli löydetty. Nainen kiristi hampaitaan sekä otettaan miekastaan käyttäen hetken arvioidakseen tilannetta miten piilostaan saattoi lyhyen ulkona tapahtuvan sananvaihdon aikana, mutta siitä ei tainnut olla oikeasti paljoakaan apua. Kuitenkin sotilaat lähestyivät jo Kirania, eikä ollut kyse kuin ajasta koska nämä tarkistaisivat luolan surkeiksi käyneet varjotkin. Akela veti henkeä huppunsa alta ja syöksähti sitten piilostaan.
Hänelle jäi hyvin vähän aikaa punnita paljoakaan siitä mitä hän edes oli tekemässä, eikä nainen edes yrittänyt. Ketterä soturi luikahti kielekkeen suojasta ja pyörähti silmiään siristellen kohti ylärinnettä josta komennot olivat kantautuneet. Kirkas valo paistoi hänen silmiinsä hupun varjon läpikin, mutta ainakin tämän lähde oli varsin ilmeinen. Rivakka liike kiskaisi heittoterän ja sinkosi tämän keskitetyllä, kovalla voimalla päin valoa kaiken yllä samalla kun nainen syöksähti kivikon poikki lohkareiden (tai minkä tahansa muun) suojaan pyrkien, ennen kuin sotilaat ehtisivät pysäyttää häntä. Kaiketi helpommin sanottu kuin tehty, mutta hän ei jäänyt miettimään vaan syöksähti eteenpäin kohti ylärinnettä, miekka jo valmiina iskemään mitä tahansa joka harhautuisi hänen tielleen. Oli kai toivottava että sekaannus antaisi ehkä Kiranillekin tilaisuuden... no, johonkin.
|
|
|
Post by submarine on Jul 24, 2019 12:39:40 GMT 3
Sotilaat lähestyivät Kirania nopeasti, mutta siitä huolimattakin varuillaan. Kylän tapahtumat ja niiden jälkeinen hävitys olivat varmasti tuoreina heidänkin mielessään, eikä yksikään miehistä mielinyt kokea samaa kohtaloa. Siitä huolimattakaan he eivät tohtineet empiä ylhäältä käskyjä huutavan upseerin edessä. Miekat osoittivat tiukasti soturia kohti ja yksi miehistä lähestyi nopeasti lampun kanssa - valaistakseen, mutta varmasti myös sokaistakseen. Kiran näki sen takaa vain hämyisiä hahmoja ja välähtelevää terästä. "Riisukaa hänet aseista ja sitokaa kiinni! Komentaja Klaron ei tule antamaan anteeksi enää ainoatakaan virhettä!" upseeri komensi kärsimättömästi yläpuolelta. Sotilaat tottelivat nopeasti, ja yksi heistä tarrasi jo Kiranin miekkaan. Sen pidemmälle he eivät kuitenkaan ehtineet.
Kaiken keskellä sivustaan livahtava, ketterä hahmo oli helppo jättää huomaamatta, mutta ilman halki sinkoava tikari olikin jo asia erikseen. Yhtäkkiä ilmoille kajahti tyrmistynyt huudahdus, enemmänkin järkyttynyt kuin tuskainen. Häikäisevä valo heilahti holtittomasti kohti taivasta ja lankesi sivuun silmiä raastavana välkkeenä. Joko heittoterä oli osunut sen pitelijään tai sitten valoon itsessään ja saanut sen putoamaan maahan. Yhtäkkiä kirkas valo kajastikin enää heikosti jostakin kivien takaa ja ympärillä velloivat vain nopeasti kääntyilevät, tavalliset lyhdyt. "Kuka tohtii! Se nainen on jossakin täällä! Etsikää hänet!" kajahti upseerin hurjistunut ääni pimeyden ylitse. Sotilaat tekivät työtä käskettyä parhaansa mukaan. Valoja pitelevät heiluttivat niitä sinne tänne ja muut kohottivat aseitaan. Mutta ilman suurta, keskeistä valoa ne muuttuivat pelkiksi sokaiseviksi valonleimahduksiksi, jotka häikäisivät ympärilleen tähyäviä sotilaita enemmän, kuin paljastivat pimeyttä tai siellä vaanivia. "Tuolla! Se menee tuolla!" huudahti joku yhdellä suunnalla. Joku toinen huusi varsin samankaltaista toisaalla. "Typerys! Nosta se valo pystyyn! Nosta se pystyyn!" upseeri karjui hurjistuneena. Valoa pidellyt teki varmasti työtä käskettyä, mutta ainakin hetken aikaa kaikki oli melkoista sekamelskaa.
"Vartijat! Suojatkaa minua!" kajahti melkein heti perään toinen huuto. Ylhäältä kuului liikettä, kun muutama raskaasti varustettu sotilas harppasi eteenpäin mahdollisten hyökkääjien varalta. Nämä miehet olivat varmasti upseerien henkilökohtaista henkivartiokaartia; he eivät epäröineet kuten muut vaan kohottivat raskaita, pitkiä hilpareita kurinalaisesti kohti pimeyttä. Mutta kaikesta huolimatta hekin olivat pimeyden keskellä yhtä sokeita kuin tavallisetkin sotilaat - tai kukaties sokeampiakin, sillä raskaat kypärät rajoittivat heidän näköään varmasti vielä pahemmin. Pelottomia tai ei, he eivät varmasti näkisi hyökkäävää naista, ennen kuin tämä olisi jo iskenyt...
Kirania piirittäneet sotilaatkin unohtivat kurinsa ja kiireensä hetkeksi. Osa heistä kavahti ympäri, kuin odottaen välitöntä hyökkäystä jostakin. Osa vain epäröi. Joka tapauksessa moiset virheet osoittautuivat kohtalokkaiksi. Seuraavassa silmänräpäyksessä soturi itsekin harppasi toimimaan. Huutojen joukosta kohosi nyt myös tuskaisia huudahduksia, ja äkkiä keskellä kivikkoa loimottanut lamppu sammui - kuten sopi odottaakin, kun soturi paiskasi sen kivikkoon.
Ansassa tai eivät, ei kaksikko selvästi ollut vielä aikeissa luovuttaa...
|
|
|
Post by spyrre on Jul 24, 2019 17:26:34 GMT 3
Pimeys ja hämminki nielaisivat hetkessä heidät kaikki kun kirkas valonlähde iskettiin maahan. Tämä olikin kaikki, jonka vuoksi Akela oli viivytellyt tämänkin vertaa ja nainen syöksähti varjojen poikki. Tässä vaiheessa lepattavat lamput haittasivat enemmän niiden pitelijöitä kuin häntä kun hän luikahti sokaistuneiden miesten ohi ja suuntasi epäröimättä lohkareiden lomassa ylärinteeseen. Suurin uhka saattaisi hyvinkin odottaa juuri täällä, mutta... no. Kai se oli syy toimia nopeasti. Hurjistuneet käskyt kaikuivat jo ylempää ja kirkas valo heilui vielä holtittomasti, mutta myös alhaalta kuuluvat kaaoksen äänet rohkaisivat eteenpäin. Kiran oli selvästi jo toiminnassa itsekin.
Akela saattoi kuulla raskaasti panssaroidut soturit jo ennen kuin näki näiden hahmot. Nämä astuivat epäröimättä eteenpäin, mutta jos ei mikään muu niin ainakin yön pimeys oli vielä toistaiseksi hänen puolellaan. Kuten aikaisemminkin tumma nainen hyökkäsi raivokkaasti joukon sivustaan, ja parhaansa mukaan pitkien aseiden ohi. Kapea terä välähti pimeässä, jota seurasi tukahtunut huudahdus. Yksi sotilaista horjahti eteenpäin kun melkoisesti hintelämpi hahmo ilmaantui äkkiä keskelle kaoottisia varjoja. Hän astahti sivuun juuri kun hilpari pyyhkäisi kohti, tarpeeksi läheltä että viitan paksu kangas päästi räsähtävän äänen repeytyessään. Adrenaliini kuohahti hänen suonissaan ja nainen kohotti kättään. Äkkiä panssaroitu soturi paiskautui ilman halki reunan ylitse, laskeutuen rämisten jonnekin kivikkoon alapuolella. "Katsotaan, kuka vielä anoo armoa" Akela sihahti pyörähtäessään kohtaamaan seuraavan vastustajan. Hänellä ei ollut aavistustakaan paljonko väkeä hänen edessään tarkalleenottaen seisoi, mutta katse välähti silti terävänä kohti suuntaa josta komentajan ääni oli kuulunut. Nainen oli selvästi vakaissa aikeissa puskea lävitse miehen kimppuun, kuka tämä ikinä olikaan, ennen kuin joukko löytäisi taas jonkinlaisen järjestyksen.
|
|
|
Post by submarine on Jul 24, 2019 22:28:07 GMT 3
Henkivartijoilta ei puuttunut rohkeutta tai raskaita aseita, mutta pimeydestä hyökkäävän naisen hurjuuden edessä he haparoivat kuten muutkin. Yhden kaatuessa muut vetäytyivät taaksepäin yrittäen suojata itseään, etteivät olisi kohdanneet toverinsa kohtaloa. Siitä huolimattakaan henkivartijat eivät kuitenkaan unohtaneet kurinalaisuuttaan tai jättäneet riviinsä mitään aukkoa, josta nainen olisi voinut livahtaa lävitse. Miehiä oli vain kolme, mutta tiukka kuri ja pitkät hilparit tekivät heistä silti vahvan rintaman, jonka läpi yrittäminen olisi ollut useimmille itsemurha. Hämärän ja pimeyden rajamailla heistä näkyivät vain synkät silhuetit ja pitkien aseiden terät, mutta miesten päättäväisyys oli silti ilmeistä. Heidän takanaan pälyilevä upseeri oli toista maata. "Astukaa syrjään! Tätä saalista ei ole tarkoitettu hurttien leukoihin!" kajahti äkkiä kova huudahdus sotilaiden takaa. Se oli metallisen tukahtunut, kuin kypärän alta huudettu, mutta ääni oli siitä huolimattakin kova ja kuuluva. Siinä oli voimaa ja syvyyttä, josta käskyjään huutava upseeri saattoi vain uneksia. Eikä sitä seuraava hahmo ollut hiukkaakaan sen vaatimattomampi.
Henkivartijat tekivät työtä käskettyä kyseenalaistamatta tai miettimättä. He harppasivat nopeasti sivuun ja tekivät kunniaa hilpareillaan, kuin olisivat unohtaneet edessään seisovan soturin saman tien. Mutta he eivät suinkaan paljastaneet aukkoa, josta loikata päällystön kimppuun, vaan uuden esteen - pahemman, todennäköisesti. Sotilaiden takaa astui lähemmäs valtaisa hahmo. Äänestä päätellen kyseessä oli mies, mutta muuten tämän piirteistä ei voinut sanoa mitään. Kaikkea peitti raskas panssari, paljon raskaampi kuin henkivartijoilla. Se oli koristeltu ja kaiverrettu täyteen kuvioita, joita oli vaikea nähdä pimeydessä, ja sitä peitti myös seremoniallinen viitta. Niiden ja hämyn altakin oli kuitenkin selvää, että sen kantaminen edellytti suurta voimaa. Sitä hahmolta tuskin puuttui muutenkaan; tämä oli ainakin päätä pidempi, kuin yksikään toinen paikalla oleva - ja huomattavasti pidempi kuin suurin osa heistä. Hahmon kupeella roikkui pitkä miekka, jonka käyttelyyn vähäisempi soturi olisi tarvinnut kaksi kättä.
Hahmo astui eteenpäin ilman minkäänlaista pelkoa tai varautuneisuutta ja seisahtui henkivartijoiden eteen. Hän häämötti heidän yllään kuin jättiläinen. Hänen kypäränsä oli kaiverrettu jonkin pedon tai demonin kidan muotoon, ja hän tuijotti naista alaviistoon sen syvyyksistä. "Miekkani erotelkoon, minkä arvoinen tämä on!" mies tokaisi. "Valaistu Balsad! Tämä ei ole-" upseeri kohotti takaa äänensä, mutta vaikeni heti kun valtaisa hahmo heilautti kättään ylimalkaisesti. "Vaiti! Näiden sotureiden sanottiin olevan vaarallisia, ja minun tehtäväni on tarkistaa asian laita!" mies tuhahti taakseen vähättelevästi. Hän ei ollut vielä suostunut edes kiinnittämään naiseen todellista huomiota... mutta se muuttui nopeasti.
"Soturi! Näytä minulle ne taidot, joiden avulla uskot voivasi uhmata valtakuntaa ja keisaria!" valtava mies huudahti vaativasti. Seuraavassa hetkessä hän harppasi eteenpäin pelottavan nopeasti kokoonsa nähden. Pitkä miekka oli hänen kädessään yhdessä silmänräpäyksessä, ja aivan yhtä nopeasti hän iski naista päin valtavalla, murskaavalla voimalla.
Jos sotilaat olivat olleet hurttia, kuten mies itse oli tokaissut, oli nainen saanut nyt kimppuunsa leijonan... tai kukaties härän.
|
|