|
Post by submarine on Jun 21, 2019 3:07:59 GMT 3
Tuntui siltä, että kumpikin kaksikosta oli ymmärtänyt hillitä kärkkäimpiä sanojaan, ennen kuin kumpikaan katuisi mitään. Sotureiden kohdalla tuo katumus saattoi usein olla paljon vakavampaa, kuin vain muutamasta varomattomasta sanasta johtuvaa; he, jotka selviytyivät voiman ja aseiden avulla, turvasivat niihin usein muutenkin. Kukaties kumpikaan näistä sotureista ei olisi aikonut moista, mutta kokemus oli varmasti silti opettanut itse kunkin varomaan liikaa julkeutta. Oli parempi hillitä kielensä, ellei mielinyt tarttua miekkaan. Kiran huokaisi, mutta heilautti sitten kättään yhdentekevästi. "Aion kyllä pitää huolta, etteivät madot yhtäkkiä paljastu myrkkykäärmeiksi", hän vakuutti. Melkein saman tien hän yskäisi varsin julkeille sanoilleen. Hänen tarkoituksensa ei tietenkään ollut ollut solvata hätää kärsiviä kyläläisiä, mutta mokoma kielikuva oli silti paennut hänen huuliltaan. Kiran puisteli päätään tälle kaikelle ja kohautti olkapäitään. "Tuskinpa kumpikaan meistä tarvitsee todellista muistutusta vaaroista, jotka voivat odottaa varomatonta. Mutta jos antaisimme niiden hallita meitä, emme kantaisi miekkoja, vaan olisimme kuten... noh, he", hän totesi ja viittasi kädellään kylää kohti. Sanoissa ei ollut mitään vähättelevää, mutta vain typerys olisi kehdannut väittää, ettei maita kiertäneen soturin ja kylässään värjöttelevän maalaisen välillä ollut eroja.
Kiran hätkähti aavistuksen, sillä hänen kädenheilautustaan seurasi melkein heti kaukainen, valittava ääni. Hän vilkaisi sen perään hämillään, epävarmana mitä oli mennyt tekemään väärin. Tällä kertaa häiriön takana ei kuitenkaan ollut hänen varomattomuutensa. Kauempana kylänraitilla oli jotakin meneillään. Kiran erotti väen keskeltä sotilaita ja maassa kyhjöttäviä kyläläisiä. Hän kuuli jonkun hätäisen valituksen ja terävät, nopeasti huudetut käskyt. Jotakin oli tosiaan meneillään - eikä se kaikesta päätellen ollut mitään hyvää. "... tuo ei näytä hyvältä", soturi tokaisi. Hetkeäkään miettimättä tai epäröimättä hän harppasi alas rinnettä ja lähti marssimaan nopeasti kohti välikohtausta. Sävystä ja elkeistä päätellen hän oli jo nyt paljon valmiimpi oikeisiin ongelmiin kuin äsken. Vaaroja kohdannut kyllä huomasi, kun niitä häämötti edessä...
|
|
|
Post by spyrre on Jun 21, 2019 13:06:16 GMT 3
Noussut jännite hiipui onneksi pian kun kumpikaan kaksikosta ei tuntunut olevan halukas jatkamaan sanaharkkaa. Akela mutristi hieman Kiranin tokaisulle, vaikka sävy ei tällä kertaa ollut aivan yhtä vakava ja nainen huokaisi jokseenkin periksiantavasti. Hän ei näyttänyt täysin vakuuttuneelta mutta oli todennut miehenkin pitävän kantansa. "Heillä ei ole vaihtoehtoja tai tilaisuutta olla muutakaan. Me taas voimme pitää puolemme ja tehdä valintoja" hän huomautti. Epäimarteleva kommentti kyläläisistä oli pistänyt kyllä hänenkin korvaansa... vaikkakin naisen näkökulma taisi kaiketi heijastella vieläkin jonkinlaista vahvemman oikeutta puolustelevasta sävystään huolimatta.
Äkkiä Kiranin elettä kuitenkin seurasi epämääräinen metakka kauempaa joka veti välittömästi huomion puoleensa. Akela valpastui välittömästi ja oli nopeasti jaloillaan, jääden itsekin siristelemään oransseja silmiään äänien suuntaan. Ei tarvittu paljoakaan että tuli selväksi etteivät he olleet kohteena, vaan joku muu. Jotakin oli meneillään, ja sekaiset huudot sekä hätääntyneet äänet kertoivat ikävyyksistä. Kiranin ei selvästikään tarvinnut miettiä pitkään mitä tehdä. Akela räpäytti hieman silmiään kun mies alkoi harppoa kohti tapahtumia, mutta lopulta nainenkaan ei tuhlannut paljoa aikaa. Hän katsahti vaatimatonta ateriaansa mitä vieläkin puristi käsissään ja kumosi sitten lopun lihaliemen kurkkuunsa, ennen kuin lykkäsi leivän sekä kupin tuskin katsomattakaan laukkuunsa. Pyyhkäisten ohimennen suupieliään nainen suuntasi toisen perään hieman jäljessä mutta joutuisin askelin, käsi vaivihkaa jälleen jonnekin viitanliepeen alle hakeutuneena. Jos hänen olemuksensa oli hetkellisesti rentoutunut hieman, oli se palannut välittömästi jälleen jännittyneeksi kuin epäluuloisella eläimellä. Siitäkin huolimatta Akela suuntasi itsekin kohti välikohtausta... eikä ollut vaikea nähdä että hänkin uumoili jotakin varsin epämiellyttävää. Jo näkymä taisi puhua paljon omasta puolestaan.
|
|
|
Post by submarine on Jun 22, 2019 5:19:29 GMT 3
Keskustelut sotureiden velvollisuuksista, oikeuksista ja harmillisista välttämättömyyksistä saivat jäädä, kun näkyviin ilmaantui jotakin paljon todellisemmin niihin liittyvää. Kumpikaan kaksikosta ei selvästikään empinyt sen enempiä, vaikka ei olisikaan suoranaisesti kärkkynyt sitä, mitä tuleman piti. Kiran marssi paikalle suoraan ja kaartelematta. Hän huomioi kaiken tarpeellisen nopeilla vilkaisuilla, empimättä tai jäämättä miettimään - kuten soturin kuuluikin. Hän oli lujittanut katseensa ja olemuksensa soturin tapaan; päästämättä mitään läpi, paljastamatta mietteitään tai aikeitaan. Loppujen lopuksi katsottavaa tai ymmärrettävää ei ollut paljoa muutenkaan.
Kylänraitilla seisoi joukko sotilaita, kärjessään pitkä mies. Kaikesta päätellen hän oli jokin upseeri; miehen kypärässä oli värjätty, punainen sulka arvoaseman merkkinä ja hän kannatteli niin sotisopaansa kuin olemustaankin kokeneen sotilaan arvovallalla ja kurilla. Puhumattakaan siitä, että hän huusi käskyjä jaloissaan kyhjöttäville. Kaksi miestä, nuori ja vanha, olivat heittäytyneet pitkin pituuttaan maahan. Heidän vaatepartensa oli yksinkertainen, kuten kaikilla kyläläisillä. Kukaties Kiran jopa epäili tunnistavansa hahmot, mutta he olivat painaneet kasvonsa tiukasti maan saastaan, eikä heidän piirteitään voinut erottaa. Kumpikin oli heittäytynyt niille sijoilleen alistumisen ja alamaisuuden merkkinä, eivätkä he tohtineet sanoa tai tehdä mitään. Kaksikon yläpuolella huutavaa upseeria reunusti puolen tusinan sotilaan joukko, ja kauempana tien reunamilla, sitä reunustavien rakennusten varjossa, seisoi väkeä katsomassa tätä kaikkea. Osa heistä oli kyläläisiä itsekin, osa taas tarkastuspisteen pysäyttämiä matkalaisia. Väki seisoskeli paikoillaan varovasti, tohtimatta kiinnittää itseensä mitään huomiota - etteivät vain olisi saaneet itse osaansa Khorasin uskollisen palvelijan vihasta.
"Turhaan matelette edessäni, kurjat! Tietojemme mukaan olette veljeilleet vallankumouksellisten kanssa! Useat ovat nähneet tekonne! Myöntäkää se tovereidenne edessä nyt, niin tulette selviämään vähemmällä!" upseeri sylki sanat suustaan kyläläisten niskaan. Synkkäkasvoiset sotilaat seisoivat lähettyvillä keihäät valmiina siltä varalta, että maassa makaavat yrittäisivät paeta tai niskoitella - tai että joku sivustakatsoja tohtisi sekaantua asioihin.. Vanhempi mies yritti mutista jotakin maasta, jotakin epätoivoiselta puolustelulta kuulostavaa, mutta vaikeni kun upseerin raskas saapas laskeutui kovaa hänen takaraivoonsa ja painoi vastaanväittävän suun takaisin mutaan. "Turhaan valehtelette, saastat! Se ei teitä pelasta. Teistä tulee varoittava esimerkki salaliittolaisillenne! Myöntäkää tekonne, niin selviätte vähemmällä!" upseeri karjaisi.
Kiran työntyi sivustakatsojien ohitse. Hänen ei lopulta tarvinnut juurikaan töniä, sillä suurin osa väisti kookkaan miehen tieltä muutenkin. "Mitä täällä oikein tapahtuu!?" soturi huudahti ilmoille. Sotilaat valpastuivat nopeasti ja harppasivat eteenpäin keihäät valmiina, sulkien tien upseerin luoksi. Oli selvää, että yksikin varomaton liike saisi heidät iskemään empimättä ja säälimättä...
|
|
|
Post by spyrre on Jun 22, 2019 12:05:11 GMT 3
Pahaenteinen välikohtaus kuului jo kauas kun kaksikko lähestyi kaiken ympärille varovaisesti kerääntynyttä väkijoukkoa. Hurjistuneet huudot kantautuivat kaiken ylitse puhumattakaan pitkän miehen punaisella sulalla kruunatusta hahmosta ja tämä epäilemättä toi välittömästi Akelan askeliin varautunutta joustavuutta kuin vaanivalla pedolla. Hän veti mielessään johtopäätöksiä jo lähestyessään, eikä se odotettavasti ollut ainakaan hyvä... Nainen lähestyi epäröimättä mutta vähemmän alleviivatusti kuin avoimesti esiin harppova Kiran vaikkakin hänkään ei harhautunut kauas miehen tuntumasta. Oli helppo seurata kookkaan soturin raivaamassa vanavedessä ja sitä hän hyödynsikin.
Akela osasi aavistaa mitä näkisi jo ennen kuin ehti kunnolla lähimpien sivustakatsojien joukkoon. Kukaties nämä olivat samat talonpojat jotka he olivat nähneet aiemmin, tai sitten eivät. Maassa kyhjöttävät hahmot oli saarrettu ja ahdistettu julmasti maahan eikä epätoivoisesti sanoja tapailevalle miehelle suotu edes mahdollisuutta selittää... mistä näitä ikinä syytettiinkään. Sillä ei rehellisesti ollut väliä. Näky sai tumman naisen hampaat kiristymään yhteen ja hengityksen kiristymään, samalla kun hän heitti teräviä, tarkkaavaisia katseita ympärilleen lähestyessään. Asetelma näytti jokseenkin yksiselitteiseltä... vaikkakin sotilaita oli kerääntynyt monta komentajansa ympärille. Hän ei pitänyt tästä, mutta ei epäröinyt... eikä niin näyttänyt tekevän Kirankaan. Akela heitti vain lyhyen katseen soturiin, mutta toinen teki kyllä aikeensa selväksi itse hyvin nopeasti ja salailematta.
Hänen ei rehellisesti tarvinnut pohtia avausta paljoakaan kun kookas mies teki sen hänenkin edestään. Soturin tivatessa terävästi vastauksia sai tämä selvästi sotilaiden pahaenteisen huomion puoleensa. Akela pysyi itse vaiti aavistuksen taaempana mutta miehen tuntumassa mistä näki tapahtumat hyvin ja seisahtui hetkeksi arvioivasti kuuntelemaan. Tumman naisen olemus oli kuitenkin jo synkkä ja terävä huppunsakin alla, ja käsi oli hiljaa puristunut jo varsin tiukasti vyöllä riippuvan miekan kahvalle. Ei tainnut olla epäilystäkään siitä että hän oli valmis toimimaan hetkellä millä hyvänsä... ja jokseenkin murhaava, meripihkainen katse oli hakeutunut kaiken takana seisovaan punasulkaiseen komentajaan.
|
|
|
Post by submarine on Jun 23, 2019 3:38:58 GMT 3
"Takaisin ruotuun siitä, ellette mieli itse liittyä näiden pettureiden joukkoon! Heidän kaltaisiaan puolustavat ansaitsevat aivan samanlaisen kohtalon!" sotilasjoukon johtaja ärähti miestensä takaa. Hän lepuutti jalkaansa vanhan miehen pään päällä ja katsoi paikalle ilmaantuneita sotureita avoimen halveksivasti. Soturit eivät selvästi huolettaneet miestä millään tapaa - eivät ainakaan, kun välissä oli monta sotilasta.
"He eivät olet mitään kapinamielisiä, vaan pelkkää kylänväkeä! Et saisi heistä irti mitään tunnustusta tai tietoa, vaikka uhkaisit heitä kaikilla kammottavilla kuolemilla jotka vain keksit", Kiran puuskahti. Hänen aikaisempi tyyni olemuksensa oli muuttunut varsin nopeasti, ja nyt soturi seisoi sotilasjoukon edessä suorassa ja uhmakkaasti. Hän ei epäröinyt hetkeäkään tai edes vilkaissut heidän kohti tanaan laskettuja keihäitään. Sotilaat tai aseet eivät estäisi häntä toimimasta kuten kuului.
"Ja mistähän sinä sen mahdat tietää, kulkukoira!? Ties vaikka yrittäisit pelastaa liittolaisiasi surman suista. Mutta turhaan uhittelet! Jos kumpikaan teistä ottaa askeltakaan eteenpäin, se jää viimeiseksenne! Miehet, älkää epäröikö iskeä, jos nuo kurjat yrittävät mitään!" upseeri tuhahti. Hän katsoi sotureita kohti suorastaan uhmakkaasti, kuin kärkkyen heitä tekemään kohtalokkaan virheensä. Tämä mies selvästi nautti asemastaan ja sen tuomasta vallasta...
Kiran vaivautui ainoastaan vilkaisemaan Akelaa kohti ohimennen, kuin varmistaakseen mitä toinen aikoi - eikä suinkaan siksi, että olisi pelännyt tulevan kohtaamista yksin, jos tarve niin vaatisi.
--
Kauempana kallioilla, poissa tilannetta seuraavien silmistä ja mielistä, mitäänsanomattoman näköinen miekkonen katseli tuota kaikkea ja hyväili sormissaan kultaista kolikkoa. Hän hymähti huvittuneesti koko tapaukselle. Jälleen kerran hän oli tehnyt hyvää voittoa, ja hinnan maksaisi joku muu. Sotilaat maksoivat hyvin vakoojien ja kapinallisten ilmiantajille. "... harmi vain, että te kaksi sekaannuitte tähän. Ehdin jo toivoa, että saisin tienattua teidän henkiparoillanne toisen tällaisen", mies huokaisi itsekseen. Hän puristi kultakolikon nyrkkiinsä, ja kuin taikaiskusta se ei enää ollut siinä kun käsi aukesi. Loppujen lopuksi mies kohautti olkapäitään ja syventyi vain tarkkailemaan mitä tuleman piti. Olihan hän joka tapauksessa tienannut jo sievoisen summan tästä kyläpahasesta. Ja pystyihän korvausta saamaan monella muullakin tavalla... kuten esimerkiksi hyvitystä siitä aamuisesta.
|
|
|
Post by spyrre on Jun 23, 2019 14:30:15 GMT 3
Saapuvat soturit saivat kaikkea muuta kuin lämpimän vastaanoton... ei sillä, etteikö tunne epäilemättä olisi ollut molemminpuolinen. Akela suoristi kylmäkiskoisesti ryhtiään kun komentaja ärähti heidän suuntaansa. Tämä ei selvästikään ollut tehnyt vaikutusta myöskään Kiraniin eikä lyhyt nainenkaan näyttänyt siltä että olisi kauhistunut uhkauksia. Sen sijaan pistävä katse nauliutui entistä terävämmin talonpojan yllä seisovaan omahyväiseen upseeriin joka tuntui varsin tyytyväiseltä asemaansa puolustuskyvyttömän miehen niskan päällä. "Minulla ei ole aavistustakaan keitä he ovat, mutta sillä ei ole väliä. Näen kyllä mitä kirottua täällä on meneillään enkä usko että kumpikaan meistä haluaa jäädä katsomaan sellaista" hän sihahti vastaan, mutta ei rehellisesti edes odottanut että sanoilla olisi sotilaisiin minkäänlaista vaikutusta. Nämä olivat varmoja ylivoimaisesta - ja mielestään oikeutetusta - asemastaan, eivätkä epäröineet käyttää sitä. Vastaväitteet varmasti nujerrettaisiin ensin väkivalloin kuin millään muulla tavoin. Ja sen komentajan ärähdys eittämättä tekikin selväksi. Heillä oli tasan kaksi vaihtoehtoa: joko puuttua asiaan tai perääntyä... ja luultavasti kumpikin heistä oli jo päätynyt toiselle kannalle.
Kuului metallinen sihahdus kun teräs vedettiin huotrastaan ja nainen harppasi liikkeelle Kiranin takaa. Terä oli verrattain kapea ja ketterä, ja tämä oli hetkessä valmiina kun Akela pyrki epäröimättä lähemmäs keihäiden kantaman ohi ennen kuin tätä ehdittäisiin estää... kuin hän olisi lähes odottanut tilaisuutta. Ainakaan elkeissä ei enää ollut mitään siitä uhosta mitä oli ollut esillä aiemmin heidän törmättyä talonpoikiin, vaan miekka oli selvästi valmis iskemään kiertelemättä kohteeseensa. Kukaties tämä ei ollut edes ensimmäinen kerta kun Akela teki jotakin tällaista... Ainakaan Khorasin edustajien kimppuun käyminen ei saanut häntä edes epäröimään. Enemmänkin lähes päin vastoin.
|
|
|
Post by submarine on Jun 24, 2019 4:50:22 GMT 3
Kuten aikaisemminkin, oli Akelalla vielä vähemmän kärsivällisyyttä odottaa tai antaa vastustajien tehdä aloitetta. Miehet kohahtivat ja kohottivat keihäitään puolustavasti, mutta nainen hyökkäsi päälle niin suorasukaisesti, että edes koulutetut, hankaluuksia odottaneet sotilaat eivät olleet varautuneet moiseen. Naista lähinnä olevat sotilaat peräytyivät puolustuskannalle, huudahtelivat ja sohivat keihäillään, mutta se oli hätäistä ja haparoivaa, pelkkää ahtaalle ajettujen miesten huitomista, joka ei varmasti hillitsisi tai pysäyttäisi kunnollista soturia. "Typerykset! Piirittäkää heidät! Juoskaa maihin ja lävistäkää siihen paikkaan!" upseeri karjaisi hurjistuneena. Hän oli toipunut yllätyshyökkäyksestä paljon alaisiaan nopeammin, ja heristi nyt käteensä kiskaistua miekkaa vihaisesti sotilaille. Upseerin huudot saivat tolkkua sotilaisiin yhdessä silmänräpäyksessä. Heidät oli koulutettu tottelemaan kyselemättä, ei suinkaan ajattelemaan, ja kipakat sanat palauttivat Khorasin pelätyn sotilaskurin nopeasti. Naisen edestä perääntyvät miehet karjaisivat uhmakkaasti ja tarrasivat lujemmin keihäisiinsä ja loput miehet, toinen puolikas näistä puolesta tusinasta, harppasivat eteenpäin aikomuksenaan iskeä heidän tovereitaan tavoittelevia sotilaita kuin saaliin piirittänyt susilauma.
Kiran toimi vain hetkeä myöhemmin ja silmänräpäyksen toista hitaammin, mutta taistelun huumassa sekin oli tehnyt hänestä toissijaisen murheen sotilaille. Asia muuttui kuitenkin nopeasti, kun kookas soturi huudahti ja hyökkäsi Akelan selustaan harppaavien miesten kylkeen. Siinä missä he olivat olleet susia saaliin perässä, hän oli härkä susien keskellä. Hän iski hätäisesti kohti kääntyvät keihäät sivuun raskaalla, leveällä miekalla ja iskeytyi heitä vasten hirvittävällä voimalla. Yksi sotilaista suistui maahan Kiranin jysähtäessä heihin. Ennen kuin muut ehtivät toipua, leikkasi hänen miekkansa ilman läpi ja iski kammottavalla voimalla muihin. Taistelun keskellä Kiran liikkui ja toimi tavalla, joka ei ollut missään suhteessa hänen aikaisempaan, pidäteltyyn olemukseensa. Vain hänen kasvoillaan säilyi sama kurinalainen, tuima katse kuin aikaisemminkin. Hän iski hirvittävällä raakuudella, runteli ja murjoi. Hän toimi soturin taidolla ja nopeudella, mutta jo pelkästään hänen iskujensa säälimätön voimakin leikkasi sotilaiden heiveröisten puolustusten ja ruhojen läpi. Yhdessä hetkessä kaatui yksi sotilas, seuraavassa Kiran iski auki toisen ruumiin ja suisti tämän maahan verta ryöppyävänä, kurluttavana röykkiönä. Hänen miekkansa katkoi keihäitä ja luita, runteli ja rikkoi kaiken, mitä miehet vain hänelle tarjosivat. Kolmas kaatui aivan yhtä nopeasti kuin toverinsakin. Viimeinen sotilas, sivuun maahan paiskattu, yritti rämpiä pystyyn mudasta. Kiranin koura kiertyi hänen niskaansa teräksisen lujasti. Soturi kiskaisi miehen ylös ja iski hänet samalla silmänräpäyksellä takaisin maahan sellaisella voimalla, että hän lakosi hervottomaksi kuin ruumis. Kiranin kasvot eivät paljastaneet vieläkään mitään tunnetta; oli kuin tämä kammottava raakuus olisi vallinnut ainoastaan hänen mielensä ulkopuolella, ainoastaan jatkeena eikä todellisena osana häntä itseään.
Sivusta seurannut väki perääntyi taaksepäin, kun aseet iskivät toisiaan vasten ja miesten tuskaiset huudot täyttivät ilman. Maa värjäytyi punaiseksi ja kuolema niitti hetkessä satoaan, eikä yksikään heistä mielinyt osaksi sitä. Tähän kammottavaan elämän ja kuoleman tanssiin astuivat vain ne, jotka olivat valmiita antautumaan kummalle tahansa puolelle... ja ne, jotka oli siihen värvätty.
|
|
|
Post by spyrre on Jun 24, 2019 13:51:07 GMT 3
Akela ei selvästikään epäröinyt ottaa aloitetta, vaan tuntui lähes kärkkyneen tätä. Hämmentävän nopeasti hän oli livahtanut kohti suunnattujen keihäiden murhaavien kärkien ohi kuin ärhäkkä näätä. Sotilaiden ensihämminki oli pian ohi, mutta oli silti suonut tilaisuuden päästä tarpeeksi lähelle ja kapea miekka tavoitteli ensimmäistä saalistaan. Terä ei murjonut tai iskenyt irti raajoja mutta rehellisesti sen ei tainnut tarvita siinä vaiheessa kun se hakeutui lähes yliluonnollisella tarkkuudella panssarin aukkoihin tai mihin tahansa missä näki heikkouksia. Ei ollut aivan selvää eikö nainen vain jäänyt miettimään saartorengasta ympärillään johon hän suorastaan ryntäsi, vai aavistiko hän kukaties Kiranin turvaavan selustaansa... joka tapauksessa hän ei edes vilkaissut taakseen kun täällä puhkesi toinen väkivaltainen mellakka jota ei varmasti ollut mahdollista olla huomaamatta.
Ensimmäisen sotilaan uhmakkuus muuttui tuskaiseksi parahdukseksi kun terä iski kypärän silmikon läpi tämän kasvoihin, ja vain silmänräpäystä myöhemmin upposi alemmas paljastuneeseen kurkkuun. Tämä katkaisi huudon tukahtuneeksi kurlutukseksi ja mies vajosi kompuroiden maahan tovereidensa tuntumassa. Akela ei jäänyt katsomaan tätä, vaan punaista tihkuva ase oli jo seuraavan kohteen perässä. Hän luikahti sortuvan ruumiin takaa saadakseen tästä silmänräpäyksen verran suojaa kun muut sotilaat yrittivät perääntyä sohien ja huutaen, ja sitten hän olikin itse näiden sivustassa. Pitkät keihäät seurasivat nopeita liikkeitä aavistuksen liian hitaasti. Äkkiä saartorenkaaseen ajettu nainen ei enää ollutkaan kaiken keskellä vaan väärässä suunnassa, ja aivan liian lähellä. Seuraava mies päästi typertyneen äänen juuri ennen kuin solakka miekka upposi kainalon läpi keuhkoihin. Keihäs yritti vielä tavoitella epätoivoisesti hyökkääjää mutta nainen harppasi pois kömpelön survaisun tieltä. Viimeinen sotilas oli epäilemättä jo ehtinyt tajuta tilanteen, mutta harjaantunut kuri piti tämän paikallaan. Kun toinenkin hänen tovereistaan sortui tämä ärähti ja hyökkäsi eteenpäin yrittäen iskeä naisen kauemmas keihäänsä varrella. Hurjistunut tempaisi humahtikin aivan liian läheltä ja sai Akelan horjahtamaan ähkäisten, joka tarjosi viimein paikan toisellekin uhkaavalla huitaisulle. Hän kohotti kätensä kuin jokseenkin surkeana yrityksenä suojata itseään, mutta äkkiä ilman mitään oikeaa syytä, iskevä keihäs seisahtui töksähtäen kuin näkymättömään seinään iskettynä edes ehtimättä osua kohotettuun kämmeneen. Typertynyt sotilas tuskin ehti edes tajuta mitä oli tapahtunut. Tämä oli juuri ollut iskemässä uudestaan horjuvaa naista mutta äkkiä kaikki tuntui pysähtyvän... ja sitten kapea miekka iskeytyi läpi hänen kurkustaan.
Adrenaliinista raskaasti hengittävä Akela kiskaisi miekkansa irti sotilaasta ja harppasi sitten taaksepäin ruumiin tieltä. Hän heitti viimein rivakan katseen kohti Kirania ja tämän brutaalia aikaansaannosta, ennen kuin ravisti verta aseensa terästä ja pyörähti sitten kohti punasulkaista komentajaa. Oranssina kiiluva pahaenteinen katse eittämättä kertoi varsin avoimesti mitä hän aikoi tehdä seuraavaksi.
|
|
|
Post by submarine on Jun 25, 2019 3:48:03 GMT 3
Soturit taistelivat eri tavoin, mutta kumpikin yhtälailla kuolettavasti. Hajalleen isketyillä, alakynteen jääneillä sotilailla ei ollut toivoakaan vastustaa heitä sen kauempaa kuin mitä tuima verityö vaati. Yhdessä hetkessä katu oli täynnä kuolevia ja kuolleita, eikä ruumiiden ympäröimä kaksikko selvästikään ollut edes hengästynyt. Upseerin tuima, varma ilme oli kadonnut yhdessä silmänräpäyksessä - siinä samassa jonka aikana hänen miehensä olivat heittäneet henkensä niiden käsissä, joita hän oli selvästi pitänyt pelkkinä yhdentekevinä typeryksinä. Mies tuijotti näkyä häkeltyneenä, ja kauhu hiipi hänen kasvoilleen. Mutta melkein samassa hetkessä hän taltutti sen kurinalaisuudellaan ja ärähti vihaisesti. "Hyödyttömät typerykset... te saatte vielä katua tätä! Tulette maksamaan moninkertaisen hinnan tästä erheestänne!" upseeri sihahti ja heristi miekkaansa. Hän ei kuitenkaan ottanut askeltakaan eteenpäin tai elätellyt selvästi mitään toiveita, että menestyisi juuri sotilaitaan paremmin. Hänellä, toisin kuin kuolleilla miehillä, oli lupa ajatella itse ja tehdä omat päätöksensä, eikä mikään neuvonut ainakaan jatkamaan.
Upseeri ärähti vielä kerran, ennen kuin kohotti miekkaansa uhkaavasti... ja käännähti sitten saman tien ympäri juoksemaan kohti kallioilla häämöttävää tarkistuspistettä, kuin toivoen harhauttavansa henkeään havittelevia sotureita edes hetkeksi. "Apua! Kapinalliset hyökkäävät! Tulkaa apuun!" upseeri karjui juostessaan. Eittämättä useampikin sotilas kuuli sen, eikä varmasti kestäisi kauaa ennen kuin huudot toisivat paikalle huomattavasti suuremman joukon aseväkeä...
Kiran katsoi pakenevan miehen perään hetken, ennen kuin laski miekkansa ja huokaisi. Hän oli tappanut jo aivan tarpeeksi monta miestä ja jättäisi pakenijoiden selkään lyömisen kernaasti Akelalle, mikäli nainen aikoisi lähteä perään. "Hän ei ole mikään ongelma tai este. Menkööt", soturi puuskahti. Vaikea sanoa, puhuiko hän itselleen vai Akelalle. Joka tapauksessa hänen hirmuinen, raaka olemuksensa oli tyyntynyt jälleen hetkessä, kadonnut takaisin syvyyksiin. Jäljellä oli vain tyyni pinta, joka ei paljastanut mitään merkkiä äskeisestä verityöstä - siitä huolimattakin, että hän harppoi ruumiiden yli. Kiran jätti upseerin omaan arvoonsa ja harppoi nopeasti kohti sitä, mistä tässä lopulta oli ollut kyse - yhä maassa kyhjöttäviä kyläläisiä. Heillä ei äskeisen jäljiltä varmasti ollut mitään halua tai kiirettä kohottaa katseitaan sieltä, mihin ne oli tiukasti painettu. Taistelu oli revennyt raivoonsa aivan vieressä ja veri ja ruumiit olivat langenneet heidän ympärilleen. Viisas piti päänsä alhaalla ja toivoi, ettei joutuisi kärsimään osaansa...
|
|
|
Post by spyrre on Jun 25, 2019 15:28:18 GMT 3
Vain hetki, ja uhkaava tilanne oli jo ratkennut verisesti. Oli helppoa nähdä mielenliikkeet taustalla ylimielisenä seisovan upseerin kasvoilla kun tämä tajusi käänteen, jota ei selvästikään ollut odottanut. Se sai jopa synkeän Akelan suupielen kaartumaan aavistuksen verran pahaenteisesti kun nainen kääntyi harppomaan ruumiiden yli kohti miestä tapaan, joka jätti hyvin vähän arvailun varaan. Ja tämä selvästi menikin perille, vaikka upseeri hillitsikin tunteensa nopeasti.
Hurjistunut ärähdys ja miekanheristely punasulkaisen miehen suunnalta ei saanut Akelaa edes epäröimään, vaikka nainen kohottikin omaa asettaan jälleen hieman kuin nähdäkseen yrittäisikö nurkkaan ajettu sotilas todella jotain. Hän ei selvästikään odottanut paljoakaan miestensä takana piilotelleelta upseerilta... ja aavistus taisikin osoittautua oikeaksi kun mies uhmansa päätteeksi pyörähti ympäri ja säntäsi pakoon. Teko oli kaiketi ymmärrettävä ja jopa järkevä kaiken huomioon ottaen, mutta tuntui myös laukaisevan nopean vastareaktion. Kiranin tyyni hurjuus näytti hellittävän välittömästi kun viimeinenkin potentiaalinen uhka pakeni huutaen apuvoimia, mutta Akelan suhteen tämä toimi lähes päin vastoin. Tuskin epäröimättäkään nainen harppasi rivakasti eteenpäin kuin peto saaliinsa jälkeen ja veti jotakin viittansa alta. Lyhyt terä ehti välähtää ilmassa kun hän viskasi sen sihahtaen harjaantuneella liikkeellä juoksevan miehen jälkeen. Heittoveitsi ei ehkä ollut yleisesti se kätevin kapine varsinkaan hyvää vauhtia poispäin juoksevaan kohteeseen, mutta tämä tuntui lentävän kovempaa ja tarkemmin kuin olisi voinut olettaa... lähes hakeutuen murhaavasti miehen niskaan. Terä tömähti ja upposi syvälle, katkaisten niin huudon kuin paonkin.
Vasta kun upseerin ruumis alkoi sortua huojahdellen maahan kauempana, tuntui Akelakin havahtuvan siihen että Kiran oli tainnut sanonut jotain. Hän kääntyi hieman silmiään räpäyttäen kuin ei olisi tullut edes ajatelleeksi moista. "Tuo niljake ei ansaitse sen enempää armoa kuin hurttansakaan" nainen tokaisi, ja laski sitten viimein punaista tihkuvan miekkansa siristettyään vielä pikaisesti ympärilleen. Muita uhkia ei näkynyt... ainakaan nyt, mutta tuskin oli epäilystäkään siitä että äskeiset huudot oli kyllä kuultu vaikka ne olikin vaiennettu. Pieni kiusaannus palasi jälleen naisen elkeisiin mutta hän työnsi aseensa takaisin huotraansa astahtaen sitten itsekin eteenpäin kohti Kirania sekä vielä maassa kyhjöttäviä kyläläisiä. "Ovatko he kunnossa? Minä.... meidän pitäisi häipyä. Sotilaita tulee varmasti pian lisää, ja meidän tuskin kannattaa olla silloin täällä. Näyttää siltä että kumpikaan meistä ei tule ainakaan enää pääsemään täältä yhtään mihinkään" hän huomautti, heittäen uuden jännittyneen katseen ympärilleen. Hän ei oikeastaan edes katsonut enää aikaansaadun teurastuksen suuntaan vaikka joutui lähes kahlaamaan sen poikki, huomio oli jo muualla kuin etsimässä seuraavaa, vaanivaa uhkaa.
|
|
|
Post by submarine on Jun 26, 2019 5:23:37 GMT 3
Kiran kääntyi katsomaan, kun Akelan heittämä veitsi löysi kohteensa häkellyttävän tarkasti ja kuolettavasti pakenevan upseerin niskasta. Mies tuskin ehti edes tajuta mikä häneen iski, kun hän lankesi maahan kuin lennosta ammuttu lintu - mutta hänellä lieni sitäkin enemmän aikaa ymmärtää oma, kurja kohtalonsa. Upseeri jäi potkimaan ja kakomaan niille sijoilleen, haparoi otetta terästä ja rimpuili parhaansa mukaan, mutta mitään todellista väliä sillä ei ollut. Kiran katsoi tuota kaikkea hetken, muttei sanonut mitään tai vastannut Akelan tuimiin sanoihin. Heillä oli tärkeämpää murehdittavaa, eikä hän aikonut surra tällaisen miehen kuolemasta, olipa se ollut turha tai ei. Nainenkin tuntui keskittyvän nopeasti olennaiseen. "Ovat he ainakin paremmassa kunnossa, kuin mitä muuten olisivat olleet", Kiran vastasi nopeasti toisen kysymykseen. Miehet kyhjöttivät yhä maassa niillä sijoillaan, eivätkä tuntuneet joko ymmärtävän pelastuneensa, tai sitten he eivät vain uskaltaneet luottaa käänteen pitävyyteen; kumpikin värjötti pää tiukasti mudassa. Heissä ei kuitenkaan ollut näkyviä haavoja tai muitakaan todellisia, ruhjeita pahempia vammoja. Läheltä oli myös helppo nähdä, että kyseessä tosiaan olivat samat miehet, kuin aikaisemminkin: vanha, alistunut isä ja hänen nuori, kärkäs poikansa.
"Nouskaa, miehet! Teidän on häivyttävä täältä, ennen kuin sotilaat tulevat", Kiran tokaisi kuuluvasti. Hän mukartui maassa kyhjöttävien puoleen, mutta vanhempi mies älähti äkisti ja kohotti käsiään kuin suojatakseen itseään tai anellakseen armoa. "Älkää! Meidät teloitetaan tästä vielä varmemmin, jos autatte meitä enää mitenkään! Jättäkää meidät!" vanha mies mumisi maasta käsin. Hänen poikansakin tuntui unohtaneen kaiken sisunsa ja kyhjötti nyt niillä sijoillaan. Kukaties todellisen voiman kohtaaminen oli tosiaankin pakottanut hänet tylysti todellisuuteen... ikävä vain, ettei hiljainen hyväksyntä tainnut nyt auttaa. Kiran ähkäisi ja tarrasi vanhempaan mieheen hänen vastusteluistaan huolimatta. "Mikäli jäätte keskelle tätä hävitystä, purkavat sotilaat joka tapauksessa vihansa teihin. Nouse ja häivy poikasi kanssa, kuuletko!?" soturi ärähti ja ravisteli miestä. Se sai aikaan vain kauhistunutta ähinää.
Aikaa ei ollut. Tarkistuspisteen suunnalta kantautui jo huudettuja käskyjä, eikä tosiaankaan varmasti kestäisi montaa hetkeä, ennen kuin paikalle ilmaantuisi sotilaita. Kiran ei todellakaan olisi halunnut riepotella kovia kokeneita kyläläisiä sen pahemmin, mutta tässä tilanteessa muitakaan vaihtoehtoja ei ollut. "Ylös! Ota poikasi ja mene tai saatte vielä katua!" Kiran ärähti ja riuhtaisi miehen jaloilleen. Ja ennen kuin hän ehti harkitakaan takaisin maahan suistumista, sysättiin hänet kauemmas. Seuraavassa silmänräpäyksessä Kiran teki saman pojallekin, ja tuuppasi tämän isänsä viereen. Kumpikin jäi tuijottamaan häntä kauhuissaan, kuin olisi vasta tajunnut, että hän saattaisi olla aivan yhtä vaarallinen kuin sotilaatkin. "Menkää! Pysytelkää poissa näkyvistä!" soturi ärähti vielä ja heilautti kiivaasti kättään. Miehet säpsähtivät kovia sanoja ja nopeita, voimakkaita elkeitä. Ne tuntuivat lopulta tekevän enemmän kuin mitkään sanat, mutta joka tapauksessa he kumpikin lähtivät lopulta luikkimaan pois paikalta, kuin lyödyt koirat.
Kiran katsoi hetken kaksikon perään innottomasti ja melkeinpä syyllisen näköisenä. Sitten hän kuitenkin pakotti katseensa pois heistä ja kääntyi päätään ravistellen katsomaan ympärilleen. Moni muukin vielä paikalla oleva, sivummalta pälyilevä kyläläinen värähti ja perääntyi hieman. Miesten hätistämisessä pakoon oli mennyt vain muutama hetki, mutta sekin oli kova hinta tilanteessa, jossa ei ollut yhtä ainoatakaan hukattavaksi. Sotilaiden huudot kuuluivat jo selvästi... "Häivytään. Meidän pitää etsiä jokin paikka jossa katsoa tilannetta uudestaan", Kiran tokaisi lopulta nopeasti, myötäillen lopultakin Akelan hätäisiä sanoja jotka oli sysännyt tähän asti syrjään. Heillä ei tosiaan ollut aikaa hukattavaksi... ja näkemyksestä riippuen sitä oli ehditty kaiken lisäksi jo hukata.
|
|
|
Post by spyrre on Jun 26, 2019 15:30:18 GMT 3
Kun oli todennut heittonsa osuneen ja tehneen tehtävänsä, Akelakin tuntui menettävän mielenkiintonsa viimeisiään vetelevään upseeriin nopeasti. Näky oli eittämättä groteski mutta sai lähinnä osakseen vilkaisun ennen kuin nainen nykäisi huppuaan hieman syvemmälle ja harppoi toiseen suuntaan, huomionsa jo muualla. Kauna oli tyydytetty ainakin hetkeksi.
Vasta nyt kun ehti katsoa näitä paremmin, tunnisti hänkin maassa vieläkin kyhjöttävät talonpojat. Vielä aiemmin miehissä oli ollut ainakin jotain sisua, mutta se oli selvästikin kiskottu heistä kovalla kädellä... mistä syystä ikinä olikaan. Akela ei ollut varma minkä vuoksi ilmeisen kauhuissaan nöyristeleviä kylälänmiehiä oli epäiltykään jonkinlaisiksi pettureiksi. Ainakaan nämä eivät osoittaneet pienintäkään merkkiä moisista haluista, jopa ärhäkämpi nuorukainen oli isketty nyt täysin maahan ja ruotuun. Kukaties Khorasin väki oli kiristämässä epäluuloisesti otettaan ja asemaansa... tai haki vain syntipukkeja koska pystyi siihen. Hänelle se tosin ei ollut erityisen tärkeää. Näky oli silti synkkä. Tumma nainen nyökkäsi Kiranin toteamukselle jääden vaiti seuraamaan sivusta kun toinen kumartui kauhistuneen kaksikon puoleen. Soturin suostuttelu ei kuitenkaan kantanut hedelmää aivan helposti. Mies poikineen oli vieläkin aivan liian kauhuissaan kuunnellakseen järkipuhetta patistelusta huolimatta. Akela rypisti kulmiaan ja heitti kireän katseen kohti kylän reunaa. Tarkistusaseman suunnalta kuului jo huutoja jotka kertoivat että aiempi varoitus oli kyllä kuultu ja sotilaat olivat vastaamassa siihen, joka epäilemättä alkaisi saada maan pian polttamaan heidän jalkojensa alla. Hän avasi suunsa kuin sanoakseen jotain, mutta epäröi ja päätyi lopulta lähinnä ähkäisemään. Juuri pelastettujen talonpoikien jättäminen heitteille tuntui silti varsin karulta, vaikka nämä eivät tuntuneetkaan olevan erityisen kiitollisia saamastaan avusta.
Lopulta oli Kiranin turvauduttava kovempiin otteisiin ja sanoihin, ja tämä viimein sai aikaan tuloksiakin. "Ne eivät olleet antamassa teille armoa muutenkaan. Nyt teillä on ainakin mahdollisuus, joten yrittäkää edes!" Akelakin töksäytti, jääden kuitenkin lähinnä seuraamaan tilannetta hieman kauempaa. Nainen vilkuili edelleen varuillaan käsi miekkansa kahvalla kohti suuntaa josta sotilaiden huudot jo kantautuivat vaikka loikin lyhyen varoittavan katseen väkijoukkoon heidän ympärilläänkin. Kun Kiran viimein sai hätistettyä kauhistuneen miehen poikineen liikkeelle, Akelakin henkäisi hiljaa. Vaikka hän ei ollutkaan protestoinut aika oli silti käymässä täpärälle ja he molemmat olivat varmasti tietoisia siitä. Vaikutti siltä että soturi oli viimein valmis lähtemään ja nainenkin suoristautui, nyökäten napakasti. "Meidän täytyy eksyttää ne jollakin tapaa. Väkeä on jo tulossa" hän totesi, pyörähtäen sitten ympäri ja suuntasi paremman idean puutteessa pikaisin askelin rakennusten lomitse kohti kylän reunoja. Ehkä he saattaisivat livahtaa näkyvistä jonnekin rinteiden epätasaisen maaston suojin. Sivusta seurannut väkijoukko kavahti sivuun heidän tieltään, mutta Akela tuskin edes kiinnitti tähän huomiota, kuin hän olisi jo tottunut epämääräiseen suhtautumiseen. Ei kai auttanut kuin toivoa että talonpoika poikineen osaisi itsekin kadota paikalta... vaikka he kaksi olisivatkin luultavasti nyt Khorasin sotilaiden varsinainen mielenkiinnonkohde.
|
|
|
Post by submarine on Jun 27, 2019 3:25:45 GMT 3
Kuolevien miesten valitus alkoi heikentyä. Taistelua ja sen jälkimaininkeja seurannut väki pälyili varuillaan hävitystä, mutta lähestyvien sotilaiden äänet havahduttivat itse kunkin kauhistuneesta lumouksestaan. Ne riittivät myös oikein hyvin kertomaan sotureille, ettei aikaa ollut enää hetkeäkään hukattavaksi. Kiran, niin paljon kuin olisikin kaiketi halunnut varmistaa, että kyläläiset katoaisivat näkyvistä, raastoi katseensa irti näystä haluttomasti ja nyökkäsi toisen sanoille. Hän työnsi miekkansa takaisin huotraan, oivaltaen vasta nyt miten vähän sekään varmasti oli auttanut pelokkaiden miesten suhteen. Se oli kuitenkin pakko nyt unohtaa ja keskittyä olennaiseen. Soturi viitasi nopeasti vuorenrinteitä kohti. "Tuonne. Saisivat olla todellisia sinnikkäitä typeryksiä, jos seuraisivat meitä tuonne. Eiköhän sieltä jokin kivenkolokin löydy ensihätään", hän tokaisi. Sanoja seurasi vain nopea vilkaisu toiseen, ennen kuin Kiran käännähti itse ympäri ja harppasi juoksuun rakennusten välistä. Ihmiset väistivät hätäisesti sivuun, eikä yhdelläkään läsnäolijoista tainnut olla pienintäkään halua yrittää auttaa uusia herrojaan haittaamalla näiden lainsuojattomien toimia millään tapaa.
Varsin pian, vain hetkistä myöhemmin, paikalle viimein rynnistivät sotilaat. Vain kourallinen, mutta lisää kiiruhti perässä. He tuijottivat hurjistuneina ruumiita, jotka lojuivat siellä täällä kuin teurastuksen jäljiltä ja vaativat vihaisesti väkeä paljastamaan, minne syylliset olivat paenneet. Suurin osa vaikeni tai hajaantui sinne tänne, ja sotilailla kesti monta pitkää hetkeä ravistella esille joku, joka vihdoin osoitti sormella suunnan ja älähti totuuden ilmoille. Kukaties se oli pelkkää haluttomuutta, tai sitten kyseessä oli todellinen halu tehdä edes jotakin niiden eteen, jotka olivat pelastaneet heidän maanmiehensä ja tohtineet tehdä sen, mistä yksikään heistä ei uskaltanut edes haaveilla - siitä huolimattakin, että nuo teot myös täyttivät heidät kauhulla. "Valtakunnan nimessä! Pysäyttäkää murhaajat!" kaikuivat pian huudot, kun sotilaat kiiruhtivat osoitettuun suuntaan. He olivat jäljessä, mutta ajojahtiin liittyi nopeasti enemmänkin väkeä, joka levittäytyi pitkin kylää ja kallioita. Ennemmin tai myöhemmin jokin silmäpari varmasti huomaisi soturit, kun he kiipeäisivät kallioille - Khorasin kouraa ei paettaisi näin helpolla.
Vaikka jotkut kyläläiset olivatkin ehkä (salaa, sisimmässään, pelonsekaisella tavalla jota tohtisivat ajatella kunnolla vasta paljon myöhemmin, jos koskaan) kadehtineet sotureiden vapautta ja oman käden oikeutta, heistä tuskin kukaan olisi halunnut olla kaksikon osassa juuri nyt. Pian heitä jahtaisi suuri osa tarkistuspisteen kyllästyneestä, turhautuneesta miesvahvuudesta. Osalla sotilaista oli varmasti jousiakin, jotka olisivat paljon suurempi vaara kuin perään kiipeävät miehet. Kalliot eivät varmasti olleet turvallisia itsessäänkään; moni oli varmasti syöksynyt niiltä ajan saatossa kuolemaansa - silloinkin, kun ehti katsoa mihin astui eikä yrittänyt paeta parhaansa mukaan perässään häämöttävää kuolemaa. Ja vaikka he onnistuisivatkin pääsemään ylös solasta ja piiloutumaan jonnekin vuorenrinteille, etsisivät partiot heitä varmasti pitkään ja sinnikkäästi. Joku olisi voinut väittää, että kaksikkoa odotti varma kuolema. Hänen olisi kaiketi pitänyt kertoa se myös heille. Heistä kumpikaan ei selvästikään ollut aikeissa lannistua pelkän kuolettavan vaaran vuoksi.
---
Kauempana kallioilla istunut mies nousi seisomaan ja naksautti kieltään tavalla, joka kertoi sekä vaikutuksesta ja huvittuneisuudesta. Näytti siltä, että hän ei ollutkaan vielä menettänyt tilaisuuttaan näiden kahden suhteen - ei, totta puhuen se tuntui vain muuttuneen entistäkin maukkaammaksi. "Tässähän päätyy tekemään rehellistä työtä", mies hymähti kuin kovinkin pahoillaan. Hän nakkasi ilmaan kultaisen kolikkonsa, katseli sen pyörintää ja nappasi sen näppärästi kiinni ilmasta. Khorasin valtiaan kasvot tuijottivat häntä kaikessa metallisessa ilottomuudessaan. "Pysykää hengissä vielä tovi, ystävät hyvät. Enää ei taida pelkkä kolikko riittääkään!" mies hohotti ääneen, ennen kuin livahti omille teilleen. Hänellä ei ollut lopulta epäilystäkään siitä, etteivätkö nämä soturit tekisi työtä käskettyä.
((Tässä saattaisi olla hyvä paikka pienelle skippailulle.))
|
|
|
Post by spyrre on Jun 27, 2019 15:37:08 GMT 3
Akela hidasti vauhtiaan vain silmätäkseen taakseen, sekä vastatakseen Kiranin vilkaisuun. Suurempiin vastauksiin tuskin oli niin aikaa kuin tarvettakaan kun soturit ryntäsivät rähjäisten rakennusten lomaan. Hurjistuneet, lähestyvät huudot saattoi jo kuulla, ja tumma nainen arveli nähneensä hävähdyksen aseistetuista hahmoista kauempana ennen kuin he livahtivat kivikkoiseen rinteeseen. Jälkeen jäi paljon väkeä joka oli epäilemättä nähnyt minne he juoksivat eikä hän rehellisesti olettanut ainakaan apua kauhistuneiden kyläläisten suunnalta äskeisestä huolimatta. Mutta kun he juoksivat ylös rinnettä lohkareiden lomassa pujotellen, tuntuivat he saavan kuitenkin enemmän etumatkaa kuin hän oli olettanut. Kukaan ei seurannut heidän jalanjäljissään aivan heti... mutta oli kuinka oli, se olisi varmasti vain ajan kysymys. Se mitä he olivat jättäneet jälkeensä oli verinen polkaisu Khorasin auktoriteetin varpaille, eikä sitä otettaisi vastaan hyvin. He olivat luultavasti vain parin kuvainnollisen askelen edellä kostoa tästä, mutta Akela ei voinut silti väittää olevansa pahoillaan aiemmasta. Lukuisat veriroiskeet tahrasivat vielä hänen asettaan sekä vaatetustaan, joka toi mukanaan aavistuksen synkkää tyydytystä.
Nainen hidasti viimeisen kerran vilkaisemaan taakseen kohti kylää, ennen kuin jatkoi matkaansa loikkien määrätietoisesti kivisen maaston poikki. Oli kerättävä mahdollisimman paljon välimatkaa heidän sekä takaa-ajajien välille, ja kukaties löydettävä lopulta jokin paikka johon livahtaa... mutta hänkään ei huomannut jossakin ylärinteillä seissyttä yksittäistä, pahaenteistä hahmoa. Tumman naisen huomio oli suunnattu jonnekin aivan muualle, eikä edes hänen epäluuloinen tarkkaavaisuutensa riittänyt kaikkialle.
((Juu, sopii hyvin.))
|
|
|
Post by submarine on Jun 29, 2019 5:05:19 GMT 3
Laskeva aurinko värjäsi vuorenrinteet liekehtivään punaan, jolle niiden oma ruosteinen väri ei vetänyt mitään vertoja. Samalla auringosta pois jäävät seinämät olivat jo langenneet syvään varjoon, kuin päivä ja yö olisivat vallinneet yhtä aikaan, välissään vain ikivanhojen vuorten terävät särmät. Näky oli ehdottomasti jylhä ja vaikuttava sellaisellekin, joka oli saanut matkoillaan todistaa yhtä jos toistakin. Taianomainen hetki, joka toistui päivä toisensa perään, mutta katosi hetkessä - kuin palkkio niille, jotka tohtivat kiivetä kesyttämättömille, vaarallisille rinteille, vieläpä juuri ennen hämärän tuloa. Harmi vain, ettei tämänkertaisilla kiipeilijöillä ollut aikaa tai kiinnostusta arvostaa mokomaa.
Kiran päästi uuden, tympääntyneen puuskahduksen, jotka olivat rikkoneet hiljaisuuden tuon tuostakin kaksikon kiivetessä ja luoviessa tietään kallioilla. Sillä ei varsinaisesti ollut tekemistä hankalan reitin kanssa, eikä edes sen, että he olivat rämpineet vuorilla koko päivän. Vanttera soturi ei ollut osoittanut totta puhuen mitään väsymisen merkkejä. Hänen peitellyt epämieltymyksensä ja tuskansa liittyivät paljon yksinkertaisempaan seikkaan; hänellä oli vain yksi kenkä. Pako kylästä oli kaiketi mennyt muuten suunnilleen niin hyvin, kuin oli sopinut toivoakin. Sotilaista ei kaikessa paljoudessakaan ollut ollut todellista vaaraa kaksikolle, eivätkä jyrkät rinteetkään olleet heitä pidätelleet. Sotilailla sen sijaan oli varmasti mennyt kauan löytää turvallinen reitti ylös. He eivät olleet nähneet yhtä ainoaa takaa-ajajaa koko päivän aikana, siitä huolimattakin että etsintäpartioita oli varmasti usutettu heidän peräänsä. He olivat siis rauhassa saaneet kiivetä korkeammalle, minne kyläläisten harvat polut eivät yltäneet ja kulku muuttui hankalaksi kiipeilyksi, joka haittaisi takaa-ajajia vielä lisää. Kaiken kaikkiaan kyseessä oli siis ollut oikein hyvä pako, jonka turvin heillä oli parahultaisesti aikaa ottaa etäisyyttä kylästä, etsiä yöksi jokin piilo ja miettiä tilannettaan sitten uudelleen. Mutta hän oli menettänyt toisen kenkänsä. Kuten sanottua, kaikki oli muuten mennyt hyvin. Mutta yhden erityisen ehtivän ja innokkaan sotilaan oli tietenkin pitänyt ehättää aivan heidän perässään kallioille asti. Mies oli typeryyksissään tarttunut Kirania jalasta, kuin olisi tosiaankin uskonut voivansa kiskoa väkivahvan soturin alas. Hän oli saanut siitä hyvästä kenkää naamaansa... ja paha kyllä vienyt sen mennessään pudotessaan alas. Ensihätään Kiran oli jopa heittänyt lohkaisun siitä, miten kengän puuttuminen vain takaisi paremman pidon jaloille hankalassa kivikossa. Kenkä oli tuntunut yhdentekevältä. Mutta nyt, kun hän oli tarponut koko kirotun päivän teräväsärmäisiä rinteitä, iskenyt kantapäänsä kallioihin loikatessaan ja telonut varpaitaan soraan, hyvien kenkien merkitys alkoi varsin nopeasti hahmottua aivan uudessa valossa.
Olihan siinä samalla toki mennyt hänen reppunsakin, se jossa hänen vähä omaisuutensa oli ollut. Mutta kengän rinnalla muutama matkatavara ja helposti korvattava hyödyke tuntuivat varsin yhdentekeviltä juuri nyt.
"Riittää!" Kiran äkkiä puuskahti. Hän rojahti istumaan kiven päälle ja nosti kärsineen jalkansa polven päälle katsottavaksi. Kalliot olivat jättäneet sen kolhuille ja verisille naarmuille. Joku muu olisi varmasti ollut jo puolirampa tässä kohtaa, eikä Kirankaan selvästi nauttinut tilanteestaan, vaikka kieltäytyikin itsepintaisesti piittaamasta mokomasta liikaa. "Aurinko alkaa laskea muutenkin. Meidän pitää löytää jokin piilopaikka. Sama se, seurataanko meitä yhä; pimeässä syöksymme vain johonkin rotkoon", soturi mutisi tympääntyneesti. Hän tuntui loppujen lopuksi olevan paljon vähemmälti huolestunut sotilaista tai rotkoista, ja paljon enemmänkin vain halukas lepuuttamaan jo vihdoin jalkaansa - olkoonkin, että vaarat olivat varmasti todellisia.
|
|