|
Post by spyrre on Jun 29, 2019 13:53:43 GMT 3
Dramaattiset maisemat jäivät eittämättä pahasti kaiken muun varjoon kun soturit taittoivat matkaa vaarallisen maaston poikki. Ehkä muussa tilanteessa Akela olisi voinut seisahtua katsomaan ohikiitävää, surrealistiselta tuntuvaa hetkeä mutta nyt naisellakin oli aivan liian paljon muuta mietittävää. He olivat selvinneet takaa-ajajistaan tähän hätään eikä tumma nainen ollut tälläkään kertaa pidätellyt kättään näiden suhteen. Rehellisesti oli näyttänyt siltä että hän oli tappanut tai haavoittanut vakavasti mahdollisimman monta näistä ilman epäröintiäkään, mutta nämä eivät tainneet ollakaan se suurin ongelma enää tähän hätään varsinkin kun suurin tappio jonka he olivat kokeneet taisi olla Kiranin kenkä... ja kaiketi tämän reppukin. He olivat nyt jälleen vaihteeksi saaneet olla rauhassa pitkän tovin verran kun aurinko laskeutui uhkaavasti rosoisten kallioiden taakse, mutta karu maasto ei tosiaankaan ollut jotain mitä kannatti ottaa kevyesti.
Punaisen valon hiipuessa nopeasti kaksikko rämpi suhteellisessa hiljaisuudessa. Keskustelu oli jäänyt jokseenkin vähiin aivan vain tilanteenkin vuoksi, ja vaikka vanttera Kiran tuntui olevan kunnossa puuttuvaa jalkinettaan (ja ärtymystä) lukuunottamatta, oli Akela joutunut pinnistelemään enemmän jo pidemmän tovin. Nainen ei valittanut vaan yritti sen sijaan tarpoa härkäpäisen hiljaisuuden vallassa eteenpäin kuin mikään ei olisi vialla, mutta todellisuudessa hänellä ei tainnut olla kookkaan soturin kestävyyttä. Välittömissä tilanteissa hän toimi nopeasti ja voimalla, mutta pitkä, kova kiipeäminen epätasaisen kivikon poikki vaarallisille kallioille vei väkisinkin veronsa ja sai hengityksen pihisemään sekä askelet haparoimaan enemmän.
Kun Kiran viimein menetti kärsivällisyytensä ja tömähti puuskahtaen kivenjärkäleelle, havahtui Akelakin tarpomisestaan. Hän räpäytti silmiään ja seisahtui kohottaen katseensa jalkaansa tutkivaan mieheen, kunnes siristi itsekin tarkemmin kivikon yli ympärilleen. Toisen sanoissa ei ollut kiistettävää... ei sillä, että hän rehellisesti oli itsekään yhtään pahoillaan pysähtymisestä vaikkei toki aikonutkaan sanoa sitä. Hän ei kyennyt edes kuvittelemaan miltä Kiranin paljas jalka tuntui kun hänen omansakin jomottivat armottomasti jalkineista huolimatta. "Se... on hyvä idea. Ei meitä kukaan pimeässä tänne jahtaa. Ainakaan kukaan kylän suunnalta" Akela henkäisi, pyyhkäisten ohimennen otsaansa. Toki vuoristossa oli paljon muitakin vaaroja kuin takaa-ajavia Khorasilaisia... mutta siitä kaiketi huolehdittaisiin sitten kun se olisi ajankohtaista. Nainen jäi hetkeksi haravoimaan maastoa katseellaan kunnes siristi silmiään havaitessaan mielestään jonkinlaisen syvemmän varjon kalliossa kauempana. Toivoen hoksanneensa jotakin jota käyttää edes jonkinlaisena suojapaikkana hän harppasikin sitä kohti, vilkaisten kuitenkin vielä Kirania kukaties vaivihkaisen huolestuneena. Hän ei ollut ollut vakuuttunut toisen letkautuksesta kengän suhteen aiemminkaan, eikä ajatus siitä mitä terävässä kivikossa paljasjaloin kirmailu sai aikaan ollut erityisen mukava. "Meidän täytyy keksiä jotain tuon suhteen. Et voi jatkaa täällä juoksemista noinkaan. Odota, käyn katsomassa jos löydän jonkin paikan" hän huomautti, ennen kuin kuitenkin huokasi ja suuntasi eteenpäin jo melkoisesti hitaammin toivoen löytävänsä jotakin hyödyllistä.
|
|
|
Post by submarine on Jul 1, 2019 3:59:33 GMT 3
Kiran puuskahti ja heilautti vähättelevästi kättään toisen sanoille. "Liha paranee kyllä. Muutama naarmu vain. Ei minua näin helpolla päihitetä", hän tokaisi hämillään. Sanoissa ei totta puhuen tuntunut olevan sen suurempaa uhoa, enemmänkin kiusaantuneisuutta siitä, että mokoma kiusallinen pikkuseikka oli muodostunut ongelmaksi. Kuin vahvistuksena sanoilleen soturi nosti äkkiä jalan polveltaan ja iski sen maahan... vaikka irvistikin kevyesti moisesta tempusta. Ja sitten, kuin uhmatakseen tuotakin pientä heikkouden osoitusta, hän ponnisti nopeasti pystyyn. Se tuntui, edes hän ei voinut teeskennellä muuta, mutta hän ei huojahtanut piiruakaan tai varonut jalkaa hiukkaakaan. Kuin jo pelkkä ajatuskin siitä, että mokoma todella haittaisi häntä jotenkin olisi ollut suorastaan halventava.
"... mutta olisi sitä silti hyvä lepuuttaa edes muutama hetki. Liha ei parane, jos raastan sitä koko ajan auki", Kiran huokaisi lopulta, seisottuaan hetken sanojensa vakuudeksi vakaasti pystyssä. Hän pyöräytti silmiään koko tilanteelle, ennen kuin heilautti uudelleen kättään, tällä kertaa selvästi enemmänkin kuin passittaakseen toisen matkaan. Eleessä oli jotakin aavistuksen liian tottunutta ja itsestäänselvää, kuin hän olisi tosiaankin olettanut Akelan toimivan hänen mielensä mukaan - tai enemmänkin tottunut ajattelemaan sillä tavalla. Soturi itse ei tuntunut tiedostavan ylimyksellisiä elkeitään, vaan istahti huokaisten takaisin alas ja kohotti jalan uudestaan polvelleen silmäiltäväksi. Jokin siinä sai hänet suorastaan mietteliääksi. Hän oli harpanut epäröimättä päin sotilaita, joiden keihäät olisivat varmasti voineet tehdä paljon pahempaakin jälkeä, mutta hänen oma, kivien riipimä jalkansa tuntui mietityttävän paljon enemmän.
|
|
|
Post by spyrre on Jul 1, 2019 13:54:11 GMT 3
Akela seurasi toisen vakaan sinnikkäitä elkeitä kun soturi puski irvistellen pystyyn aristavasta jalastaan huolimatta. Tämä selvästi teki kipeää, mutta mies ei näyttänyt aikovan antaa moisen häiritä itseään... ainakaan sen enempää kuin pakko oli. Siitäkin huolimatta oli toisenkin myönnettävä että taisi olla parasta olla telomatta jalkaa lisää. Lyhyt nainen hymähti hiljaa ja myötäsi tätä nyökkäyksellä. Hän oli jo kääntymässä mennäkseen, mutta Kiranin ele kieltämättä sai hänet rypistämään kulmiaan ja epäröimään. Tässä oli jotakin mikä pisti hänen silmäänsä ja Akela seisahtui hetkeksi siristäen toisen suuntaan hieman epäluuloisesti. Sävy jolla häntä lähes hätistettiin kuin jollekin askareelle olisi saattanut saada hänet närkästymään ellei hän olisi ollut jo alunperinkin menossa, mutta nyt päätyi lähinnä aiheuttamaan pientä hämminkiä. Hän silmäsi itsekin jalkaansa jälleen tutkivaa soturia mietteliäästi kunnes kuitenkin kääntyi ja asteli liikkeelle. Oli kuinka oli, heidän täytyi löytää joka tapauksessa jonkinlaista suojaa, vaikkakin tämä selvästi herätti pohdintoja hänessäkin.
Suojapaikan löytäminen tällaisessa maastossa olikin epäilemättä helpommin sanottu kuin tehty varsinkin kun valo hiipui nopeasti. Akela joutui rämpimään vielä jonkin matkaa kivikossa (nyt omissa oloissaan jopa itsekseen hiljaa manaten) ennen kuin viimein hahmotti jonkinlaisen syvennyksen kalliossa. Sen nimittäminen luolaksi taisi olla liian anteliasta ainakin sillä vilkaisulla jonka hän sai tähän luotua tältä etäisyydeltä, mutta rehellisesti paljoa parempaa tuskin oli nyt edes toivottavissa. Nainen valpastui ja harppoi (vaikkakin ehkä hieman ontuen) lähemmäs tutkimaan löytöään käsi varmuuden vuoksi miekkansa kahvalla, ennen kuin päästi ilmoille jonkinlaisen terävän vislauksen merkiksi kauempana odottavalle soturille. Heidän oli kaiketi vain yritettävä tehdä parhaansa sillä mitä oli... Kaiketi edes hänen pieni laukkunsa oli säästynyt aiemmasta kaaoksesta mutta vaikka sen niukka sisältö oli parempi kuin ei mitään, ei sitä oltu tarkoitettu riittämään kahdelle matkalaiselle. Mutta sille ei nyt mahtanut paljoakaan.
|
|
|
Post by submarine on Jul 2, 2019 11:57:03 GMT 3
Punassa loimuavat kalliot kätkivät monia notkelmia, kuoppia ja luolia, joista varmasti useampikin olisi pystynyt tarjoamaan kaksikolle jonkinlaista välttävää suojaa katseilta, jos ei sentään säältä. Akelan löytämä kolo ei varmastikaan ollut paras mitä vuorilla olisi ollut tarjota, mutta se oli kuitenkin paras mitä kaksikko kaiketi saattoi toivoa näin nopeasti löytyvän. Se oli pelkkä kallionkielekkeen alle jäänyt matala onkalo, jonka tarkastaminen ei vaatinut paljoakaan. Siellä piilottelusta ei varmasti tulisi mukavaa, mutta mukavuuutta kumpikaan soturi tuskin odotti muutenkaan; he olivat kumpikin tottuneet vaaroihin ja raskaisiin oloihin, eikä typerinkään olisi odottanut tällaisen tilanteen keskellä helppoja, mieluisia oloja.
Kiran ilmaantui paikalle pienellä viiveellä, kun Akela oli heittänyt ilmoille merkkinsä. Vihellyksen vähäiset kaiut olivat jo lakanneet kumpuilemasta läheisistä kallioista, ennen kuin kookas soturi kömpi näkyviin. Hän ei tosiaan ollut nopein, eikä äänettömin, ja viive hänen liikkeissään kieli eittämättä tavasta, jolla jalka hidasti häntä kaikesta huolimattakin. Hän kipusi Akelan vierelle, nyökkäsi toiselle ja käänsi sitten katseensa kohti koloa, jonka toinen oli katsonut heidän piilopaikakseen. Kaikesta päätellen vaikutelma oli melkoisen laimea. "Ei erityisen puolustuskelpoinen. Sotilaat ampuvat meidät tuonne kuin rotat koloonsa", Kiran tokaisi jokseenkin innottomasti. Hän tähysi koloa hetken, ennen kuin kuitenkin huokaisi lannistuneesti. "... paha vain, ettei meillä ole juurikaan valinnanvaraa", soturi puuskahti sitten. Hän heilautti käsiään voimattomasti, ennen kuin lähti askeltamaan onkaloa kohti.
"Meidän on pidettävä vahtia yöllä, olipa miten epätodennäköistä hyvänsä, että sotilaita seuraisi tänne asti yön aikana. He eivät ole ainoa vaara muutenkaan", Kiran ähisi synkeästi kumartuessaan kömpimään kielekkeen alle. Suurta miestä ei tosiaankaan oltu tarkoitettu tällaiseen paikkaan. Lyhyemmälläkin olisi ollut hankaluuksia, ja hänelle tämä kolo oli jo suorastaan tukahduttavan ahdas. Mutta heillä ei ollut juuri valinnanvaraa.
|
|
|
Post by spyrre on Jul 2, 2019 15:38:44 GMT 3
Akela tarkasteli löytöään kriittisellä silmällä odotellessaan toverinsa saapumista. Kun Kiran viimein sai rämmittyä paikalle nainen ei protestoinut tämän kritiikkiä heidän piilopaikastaan, vaan hän näytti rehellisesti jokseenkin epävaikuttuneelta tästä itsekin. "Toivotaan etteivät ne löydä meitä. Parempi olla vetelehtimättä täällä kauaa muutenkaan. Kunhan aurinko alkaa nousta voimme taas jatkaa" hän totesi, kohauttaen puolittain olkiaan. Kallionkolo ei tosiaan ollut lähellekään se paras - saati mukavin - piilo... mutta ehkä se riittäisi pimeiksi tunneiksi. Kunnollista lepoa ei ehkä kertyisi paljoa, mutta sen toivottavasti ehtisi myöhemminkin.
Tumma nainen seurasi mukana heidän astellessa kohti kielekettä, haravoiden mennessään hämärtyvää maisemaa katseellaan varuillaan. Pieni onkalo ei ollut näyttänyt ruhtinaalliselta kauempaakaan ja ensimmäiset ongelmat paljastuivat pian kun kookas mies joutui ahtautumaan hyvin vaivalloisesti sisälle. Akela kallisti hieman päätään ja naksautti sitten kieltään, mutta ei voinut kuin huokaista tälle itsekin. "Riittää, kunhan selviämme täällä muutaman tunnin" mutistiin samalla kun hän seurasi perässä, hieman hankalasti mutta melkoisesti vähemmän tukalasti kuin Kiran. Toisen ehdotus sai pienen varautuneen katseen mutta Akela ei lopulta miettinyt erityisen kauaa ennen kuin nyökkäsi myötäävästi ja asettui istumaan kallion tuntumaan hieman ähkäisten. Yleensä hän ei jättänyt selustaansa erityisen mielellään muukalaisten varaan näin, mutta... kaiketi Kiran oli jo osoittanut paljon itsestään aiemmin, kevyesti vähintäänkin sen verran että saattoi uskoa ettei saisi veistä itseensä ummistaessaan hetkeksi silmänsä. "No... tehdään mitä voimme. Paras pitää matalaa profiilia joka tapauksessa. Nuotiossa poltettavaa täällä kivikossa tuskin edes olisi, mutta minulla on lamppu. Ja muutama pala ruokaa." Akela puuskahti uudestaan vetäessään laukun olaltaan. Hän kävi läpi sen niukkaa sisältöä ja veti esille pienen lampun sekä matkamuonansa (ja aiemman puisevan leivän) rippeet. Myös vesileili löytyi, sekä jonkinlainen huopa.
Hän silmäili tätä kaikkea ja katsahti sitten Kiranin paljasta jalkaa. "...ehm. En tiedä saisiko tästä ehkä tehtyä jotakin... tuohon. Ei siitä kenkää saa, mutta... edes jotain sinun ja kivikon väliin. Tai ehkä pala nahkaa tästä" nainen pohti, raaputtaen hieman niskaansa niin huopaa kuin resuista laukkuakin katsellen. Rehellisesti hän ei vaikuttanut siltä että olisi tiennyt miten ratkaista jokin tällainen tilanne, mutta... no. Ainakin hän yritti.
|
|
|
Post by submarine on Jul 3, 2019 23:45:55 GMT 3
Kiran asettui aloilleen ja yritti löytää mahdollisimman mukavan paikan onkalosta - jos tässä loukossa nyt edes saattoi mokomaa ilmaisua käyttää. Joka tapauksessa hän löysi paikan, jossa kivensärmät eivät pistäneet kylkeen eikä hän ollut välittömässä vaarassa halkaista kalloaan johonkin katon nyppylään. Parempaa tuskin saattoi juuri nyt toivoa. "Turhaan me mitään lamppuakaan käytämme, tässä kivikossa takaa-ajajat ja muut mahdolliset vaarat hyötyvät siitä enemmän kuin me", soturi huomautti. Yöstä tulisi varmasti kylmä, mutta lamppu ei auttaisi sen kanssa muutenkaan. Vuorilla liikkui paljon pahempiakin asioita kuin muutama sotilas, eikä niille kannattaisi antaa mitään ylimääräisiä etuja heidän löytämisensä suhteen... Soturi puhalsi käsiinsä tavalla, joka tuntui olevan rehellisesti enemmänkin tavan vuoksi, kuin mistään oikeasta tarpeesta lämmittää niitä. Epämukavuus ja karut olosuhteet eivät tuntuneet huolettavan häntä paljoakaan. Ja sitä paitsi heillä oli tärkeämpääkin mietittävää. Akelan mietteet mahdollisesta kengän tekaisemisestakin saivan hänet vain heilauttamaan yhdentekevästi kättään. "Kyllä se parantuu. Kietaisen siihen jotakin suojaksi huomenna", mies tokaisi ohimennen. Hän mietti jo aivan muita asioita.
"Meidän pitää keksiä mitä oikein teemme seuraavaksi. Meillä ei ole mitään asiaa kylään, mutta emme kyllä tule selviämään vuoristossakaan noin vain loputtomiin. Meistä toimitetaan varmasti varoitus lähikylillekin lähipäivinä, eli asiaa ei ole takaisinkaan. Mutta toisaalta se tarkastuspiste oli ainoa reitti toiseen suuntaan..." Kiran mietti ääneen. Hän raapi päätään kulmat kurtussa. Tilanne oli selvästi hankala, eikä hänellä ainakaan ollut mitään välitöntä, helppoa vastausta siihen. Hänessä ei kuitenkaan näkynyt mitään merkkiä mistään orastavasta kauhusta tulevaa kohti. "... kaiken kaikkiaan pahemminkin voisi olla", soturi huokaisi lopulta. Asiat olivat eittämättä hankalalla tolalla, mutta toisaalta sattuman kautta liittoutuneet soturit olivat sikäli yhä varsin hyvässä kunnossa. Eikä kunnon soturi alkanut heittää toivoa sikseen pelkästään siksi, että yllä häämötti vaaroja. Silloin hän ei olisi ollut soturi ensinkään.
|
|
|
Post by spyrre on Jul 4, 2019 19:53:06 GMT 3
Kiranin huomautus lampusta oli aiheellinen, ja vaikka ajatus edes pienestä valonlähteestä keskellä pimeyttä oli houkutteleva päätyi Akelakin nopeasti samalle kannalle. Heillä ei ollut nyt paljoakaan mitään tehtävää mikä olisi vaatinut valoa juuri nyt, ja vahdin pitämiseenkin siitä olisi luultavasti lähinnä haittaa täällä. Hän vilkaisi käsiinsä puhaltelevaa miestä kun tämä kuittasi jalkineiden pohdinnan lyhyesti, ja vastasi lopulta kaikkeen huokauksella ja olkapäidensä kohautuksella ennen kuin työnsi lampun takaisin laukkuunsa. "No. Parempi tehdä sille jotain ennen kuin jatkaa matkaa" hän huomautti, mutta ei nähnyt syytä inttää enempää. Kuten sanottua, heillä oli muitakin huolenaiheita.
Pian toinen soturi toikin suoraan esille epäilemättä heidän molempien ajatukset. Tumma nainen raaputti niskaansa hankalasti ahtaan onkalon hämärässä, joutuen pohtimaan tilannetta. Tämä ei tosiaankaan ollut se kaikkein helpoin ratkaistava. "Niin. No. Ehkä... voimme varmaan seurata rinteitä kauemmas, ja yrittää sitten laskeutua taas alas kun emme ole enää lähimailla. En usko että niillä on varaa juosta perässämme loputtomiin täällä rinteillä, varsinkin sen aseman vuoksi. Se veisi liikaa väkeä aivan turhaan pois kylästä" hän huomautti tovin päästä. "Tuskin tulemme ainakaan pääsemään solan läpi mihinkään... tai omin apuinemme vuorten ylitse. Minulla ei ole varusteitakaan sellaiseen." Nainen puuskahti turhautuneesti ja pudisti päätään... mutta siltikään ei voinut sanoa että hän olisi katunut oikeastaan mitään aiemmasta. Vaikkakin taisi olla arvattavissa että tällaisella saattaisi hyvinkin olla seurauksia kauemmaskin. "....luultavasti sana tosin kyllä liikkuu. Meidän kannattaa olla varuillamme vaikka pääsisimmekin muualle. Me... emme taida sulautua joukkoon kovin hyvin, eikä Khorasin väki varmasti pitänyt aiemmasta" hän lisäsi vielä.
|
|
|
Post by submarine on Jul 6, 2019 4:47:36 GMT 3
Keran ei näyttänyt erityisen vakuuttuneelta Akelan suunnitelmasta, vaikka hän ei pystynytkään tarjoamaan saman tien mitään kelvollista vaihtoehtoa. Hän katsahti toiseen innottomasti, kuin kyseessä olisi ollut jokin kivulias ja epämiellyttävä tehtävä, josta hänellä ei ollut mitään kunnollista perääntymiskeinoakaan. Ikävä tosiseikka taisi olla, että valinnanvaraa oli niukasti; jos vain yksi suunta oli varsinaisesti auki, oli se kaikesta huolimatta parempi kuin tuhoonsa juokseminen. "Kumpikaan meistä ei tule löytämään Khorasin mailta minkäänlaista rauhaa tai suojaa. Olin toivonut pääseväni kaikesta huolimatta Cupaniin asti ilman vaikeuksia, mutta..." soturi huokaisi ja vaikeni. Hän oli uppoutunut mietteisiinsä eikä edes heti huomannut paljastaneensa itsestään enemmän kuin olisi kukaties halunnut; harva halusi rajan ylitse "kaikesta huolimatta", jos ei ollut jo jollain tavalla ongelmissa... Kiran säpsähti aavistuksen itsekin oivaltaessaan, että oli puhunut kukaties sivu suunsa. Hän räpäytti silmiään, ja heilautti sitten kättään kuin hätistääkseen asian loitommalle. "Kukaties jonkin toisen rajanylityspaikan kanssa onnistaa paremmin. Ei kaikkialla ole tarkastuspisteitä, eivätkä kaikki kelvolliset paikat muutenkaan ole yleisiä kulkureittejä", mies tokaisi viedäkseen puheenaiheen nopeasti muualle.
Kiran oli hetken vaiti, kukaties kiusaantuneesti - tai mahdollisesti mietteliäänä. Hän yritti nojautua rennosti taaksepäin, mutta pää törmäsi heti onkalon kiviseen seinään. Mokoma kolahdus ei selvästikään purrut häneen sen pahemmin, mutta hän nojautui silti takaisin eteenpäin kiusaantuneesti. Kuin olisi etsinyt puheenaihetta hän silmäili taas Akelaa. "... mitä tapahtuikaan muuten puheillesi typeryyksistä ja itsesi vaarantamisesta? Sikäli kuin asiasta mitään ymmärrän, tuo äskeinen ei ollut mikään järkevä tai minkään strategian kannalta kannattava temppu", soturi hymähti. Sanoissa oli aavistus haastavuutta, mutta lopulta hän ei selvästikään pistänyt pahakseen sitä, ettei ollut joutunut heittäytymään tähän yksinään. Kuolemaa uhmatessa liittolaiset eivät koskaan olleet pahasta...
|
|
|
Post by spyrre on Jul 6, 2019 12:10:42 GMT 3
Kookkaan miehen vastahankaisuus jatkosuunnitelmasta oli ilmeinen pimeässäkin, epäilemättä siksikin että taisi peilata melkoisesti hänen itsensäkin tuntemuksia. Akela päästi uuden turhautuneen puuskahduksen ja kohautti olkapäitään latteahkosti aikoen vastata jotakin, mutta Kiranin sanat katkaisivat hänen ajatuksensa nopeasti. Tahaton, puolihuolimaton lipsautus ei jäänyt huomaamatta ja nainen kallisti aavistuksen päätään, jääden epäilemättä hetkeksi punnitsemaan sitä mitä toinen oli sanonut vaikka mies yritti viedä huomion pikaisesti muualle. "...hmh. Niin. Muitakin paikkoja pitäisi löytyä, joita on vaikeampi vartioida näin. En minäkään varmasti aio jäädä tänne" todettiin lopulta, Akelankin hoksatessa että taisi olla parasta vastata jotain. Kiusaantunut ilmapiiri oli nousemassa hiljaisuudessa. Tosin nainen saattoi todellisuudessa miettiä jotakin muuta kuin mitä sanoi.
Kiran oli motivoitunut vaihtamaan aihetta, ja tämän äkillinen tokaisu sotki mietteliään Akelan pasmat uudestaan. Nainen havahtui ajatuksistaan hieman häkeltyneenä ja katsahti soturia, kuitenkin mutristaen sitten hieman närkästyneenä. "Tiesin kyllä mitä tein! Piti vain päästä niiden keihäiden ohi nopeasti, ja sen jälkeen ne menettivät etunsa sillä etäisyydellä ja--" hän aloitti nopeasti... vaikkakaan tämä ei kaiketi ollut aivan se mistä oli kyse. Akela tajusi tämän itsekin, vaikka käytännönfaktoihin tarttuminen tuntui eittämättä paljon helpommalta. Oli hänen vuoronsa vaieta kiusaantuneesti kunnes nainen kuitenkin puuskahti uudemman kerran ja pyrki suoristamaan ryhtiään... joka kukaties olisi ollut hieman vakuuttavampaa jos jopa hänenkin päälakensa ei olisi hiponut matalaa kattoa. "Minä oikein pidät minua? Se että en halua veitsestä turhan takia, ei tarkoita että olen pelkuri! Tiedät kyllä mitä ne sotilaat aikoivat tehdä niille miehille, enkä minäkään aio katsoa sellaista enää enempää!" Nainen siristi silmiään, mutta rehellisesti kuulosti enemmän närkästyneeltä kuin vihaiselta. "....etkä kyllä epäröinyt paljoa itsekään, ethän? Senkö vuoksi sinulla on kiire muualle?"
|
|
|
Post by submarine on Jul 7, 2019 3:06:49 GMT 3
Päätellen tavasta, jolla Kiran hätkähti taas aavistuksen ja jäi katsomaan Akelaa tarkkaan, oli toisen kiivaampi olemus jälleen tullut hänelle pienenä yllätyksenä. Hän tarkkaili närkästynyttä naista vaiti, kuin yrittäen arvioida miten tilannetta sopi lähestyä, ennen kuin päästi kuitenkin huvittuneen hymähdyksen ja heilautti kättään kepeämmin. Toinen oli selvästi hanakampaa sorttia monessakin mielessä. "En toki väittäisi sinua pelkuriksi, mutta moni on jättänyt sekaantumatta asioihin, joissa voi menettää henkensä tai joutua maanpakoon, vaikka ei olisikaan varsinaisesti mikään pelkuri. Aikaisemmin näytit olevan siinä määrin huolissasi yhdestä puukosta, etten aivan heti uskonut sinun hyökkäävän kurinalaisten sotilaiden keihäsriviä vastaan - ja vieläpä aivan ensimmäisenä", Kiran tokaisi. Hänen sanansa eivät olleet varsinaisesti haastavia, mutta ne olivat kuitenkin selvästi kevyen piikitteleviä. Kaikesta huolimatta soturi ei tainnut olla aivan niin laupean armollinen, etteikö olisi hieman muistuttanut aikaisemmasta sanaharkasta... "... ei niin että varsinaisesti pistäisin pahakseni. Moni tosiaan jättää tuollaisen mieluummin muiden murheiksi... mutta harva tohtii tehdä kuten olisi oikein", soturi huokaisi kuitenkin sitten ja nyökkäsi hyväksyvästi. Leikki leikkinä, mutta kaikesta huolimatta hän selvästikin kunnioitti silti naisen rohkeutta.
Seuraavaksi olikin Akelan vuoro napauttaa terävällä huomiolla. Kiran liikahti aavistuksen hankalasti, kun hänen omat kiireensä ja aikomuksensa tulivat puheeksi. Hän päästi mietteliään äänen, joka tuntui rehellisesti enemmänkin ajan pelaamiselta ja sylkäisi tomuisiin käsiinsä. "... jotakin sellaista. Sanotaan nyt vaikka, että minulla on omituinen päähänpinttymä uskoa, että jonkun pitää tehdä oikein. Olen saanut kyllä maksaakin siitä", mies huokaisi. Hän katsahti toiseen aavistuksen vaivautuneesti. Siinä oli ainakin yksi helppo piste toiselle aikaisemman sanailun tueksi... jos sillä nyt oli varsinaisesti väliäkään. Ilmeisesti heistä kumpikin oli lopulta valmis tekemään oikein jos tarve oli. Muusta tuskin oli niin väliksikään. "Kaikesta päätellen en kuitenkaan ole ainoa, jolla on oikeita syitä pyrkiä pois täältä. Tuo ei ollut ensimmäinen kerta, kun sinäkään kohotat miekkasi Khorasin sotilaita vastaan", Kiran lisäsi kuitenkin sitten varsin suoraan. Asia taisi olla varsin itsestäänselvä, mutta parempi silti lausua sekin ääneen.
|
|
|
Post by spyrre on Jul 7, 2019 13:11:45 GMT 3
"Ei se siitä ollut kyse! Vaan siitä että en halunnut satuttaa sitä poikaa sillon!" nainen töksäytti jo kiusaantuneemmin vastaan kun Kiran vastasi huvittuneesti. Tosin kaiketi jo tämäkin tokaisu lyhyydessäänkin implikoi silti jotain rivienkin välistä, ja kukaties Akelakin huomasi tämän itse jälkikäteen. Ainakin hän vaikeni taas, päätyen lopulta ähkäisemään hieman. Jälleen kerran, soturin sanoissa oli eittämättä paljon totta... eikä mies lopulta näyttänyt olevan liian vakavissaan joka teki hankalaksi hermostua liikaa itsekään. Tämä tuntui lähinnä saavan hänet entistä kiusaantuneemmaksi. Nainen ei selvästikään ollut tottunut tällaiseen kevyempään, piikittelevään sävyyn vaikka tajusikin tämän pian. "...ja sitä paitsi keihäitä ei saa päästää iskemään ensin" lisättiin pienellä viiveellä kuin Akela olisi etsinyt jotakin hyvää vastausta kaikkeen. Hän tuntui lähinnä päätyvän taas jokseenkin muodollisiin faktoihin, ja nainen vaikeni nopeasti hetkeksi. Kaikesta huolimatta tuntui silti siltä että molemmat heistä olivat olleet varsin samoilla raiteilla aikaisemmin sen suhteen miten toimia tulisi, eikä se ollut jäänyt kummaltakaan soturilta huomaamatta.
Ehkä Akela olisi saattanut katua hieman sävyään jolla töksäytti kysymyksensä jos olisi ehtinyt. Se lipsahti kuitenkin ilmoille ennen kuin hän ehti harkita tätä kummemmin... vaikkakin lopulta taisi olla hyvin rehellinen. Oli ollut selvää millaisin elkein Kiran oli toiminut aikaisemmin, ja sen valossa mitä toinen oli äsken sanonut, ei palasten yhdistely ollut liian vaikeaa. Kiran ei vastannut heti eikä Akelakaan hoputtanut toista. Kaikesta huolimatta hän oli oikeasti kiinnostunut kuulemaan vastauksen. Sävy kävi melkoisesti vakavammaksi kun toinen viimein puhui. Akela punnitsi kaikkea hetken, kunnes soi itsekin tälle pienen nyökkäyksen. Aiempi närkästys oli hiipunut jo näkyvistä. "Arvelinkin jotain sellaista. Kuten sanoitkin, hyvin moni jättää mielummin puuttumatta asioihin. Ja ne jotka niin tekevät... no. Se harvoin jää vain yksittäiseksi kerraksi" hän myötäsi viimein, katsahtaen toista. Hänkin oli kyllä laittanut merkille kuinka epäröimättä soturi oli astunut eteenpäin heti kun tilanne oli sitä vaatinut. Jatkototeamus sai hänet puolestaan viivyttelemään hieman kunnes nainen kuitenkin nyökkäsi varsin suoraan. Taisi olla turha piilotella ilmeisiä asioita, varsinkin kun Kiran ei selvästikään ollut kovin erilaisessa tilanteessa itsekään. "Ei. Eikä varmasti viimeinenkään jos joudun olemaan vielä täällä pitkään" Akela puuskahti happamesti ja nojautui hieman taaksepäin sen verran mitä ahtaassa sopessaan kykeni. "Minä... minulla on syyni. Ja olen kaiketi itsekin työntänyt nenäni yhteen jos toiseen, mikä ei välttämättä olisi ollut viisasta. Mutta joskus... no. Jonkun täytyy. Kuten tuolla äsken." Hän vaikeni jälleen hetkeksi kunnes huokaisi ja pudisti hieman päätään hämärässä. "...mutta on toki tosiaan parempi, jos kerrankin ei tarvinnut tehdä sitä yksin. Se olisi voinut olla melkoisesti... hankalampaa. Vaikka se kai tarkoittaakin että olemme nyt suunnilleen samoissa ongelmissa. Sinä... taistelet hyvin. Periaatteet eivät selvästikään... tee kaikista naiviia hölmöä." Jatkettiin vielä kohta. Viimeinen virke lisättiin ilmeisen kiusaantuneesti, vaikkakin sitä yritettiinkin piilottaa. Kaiketi kyseessä oli olevinaan jonkinlainen pahoittelu aiemmasta tokaisusta... ei kovin hyvä sellainen, mutta... no. Ainakin hän yritti. "On hyvä tavata välillä väkeä joka... no. Jopa piittaa asioista joita Khorasin roskaväki tekee."
|
|
|
Post by submarine on Jul 8, 2019 3:04:48 GMT 3
Kiran istui hetken mietteliäässä hiljaisuudessa, ennen kuin hymähti. Äänessä ei ollut sen erikoisempaa iloa tai innostusta, enemmänkin jonkinlainen halju huvittuneisuus koko tilannetta kohtaan. Hän naputti miekkansa pontta sormellaan kuin olisi yrittänyt povata jotakin sen metallisesta soinnista. "Moni tosiaan katsoo paremmaksi pysyä poissa vaikeuksista ja Valtakunnan miesten tieltä. En voi ainakaan itse heitä siitä syyttää. Moni väittäisi meidän kaltaisiamme hulluiksi ja... noh, enpä tiedä voinko varsinaisesti väittää vastaankaan tällä haavaa", soturi huokaisi. Tässä sitä nyt sitten oltiin, ja olipa kaksikolla miten hyviä aikeita hyvänsä, kukaan tuskin saattoi väittää että seuraukset olisivat olleet erityisen kannattavia. Siitä huolimattakin, että kumpikaan kaksikosta ei selvästikään katunut tekemisiään. Sillä mitä täytyi tehdä ja sillä mitä kannatti tehdä oli eroa - ja suurimmalle osalle se mitä täytyi tehdä oli selvästi jotakin viisaampaa. "Miekan tie on siitä pirullinen, että sitä kulkeva pystyy kyllä selviytymään yhdestä jos toisestakin, mutta samaan aikaan sitä kulkemattoman ei tarvitse", mies äityi lausumaan suorastaan mietteliäänä. Hänessä oli sitä vikaa, ja kaiketi koko tämä hengenvaarallinen tilanne tuskineen ja ahdinkoineen oli jotenkin omiaan kirvoittamaan hänestä irti jotakin tällaista.
"... vaikka ei siinä pelkkiä miekkoja käytetty", Kiran huomautti äkkiä ja vilkaisi aavistuksen syrjäsilmällä Akelaan. Hänen äänenpainonsa olivat harkittuja ja tarkkaan valittuja, kuin ainakin soturilla, joka tiesi astuvansa taas uuden vaaran eteen. Hän härkki nyt aihetta, josta toinen tuskin olisi tyytyväinen. Mutta kuten sanottua, yksikään soturin tietä kulkeva ei lannistunut pelkästä vaaran olemassaolosta. "En ollut niin kiireinen niiden sotilaiden kanssa, ettenkö olisi huomannut sinun taistelusi kulkua. Sotilaiden keihäillä näytti olevan paljon vaikeuksia tavoittaa kohdettaan - mitä ei voi sanoa ainakaan siitä viimeisestä heitostasi. Joku saattaisi väittää, että se kaikki näytti melkeinpä ylimaalliselta... vaikka en uskokaan, että kovin moni sivustakatsoja ehti kiinnittää huomiota sellaisiin yksityiskohtiin", soturi jatkoi. Hän tarkkaili hämärässä toisen olemusta ja reaktioita jokaisen sanansa myötä. Ne saattaisivat hyvinkin paljastaa enemmän, kuin naisen varsinaiset sanat...
|
|
|
Post by spyrre on Jul 8, 2019 15:31:49 GMT 3
"Ei sitä kai kovin... järkeväksi voinut sanoa. Oli miten oli." Akela myötäsi toisen pohdintoja, päätyen päästämään itsekin jonkinlaisen pienen myhähdyksen. Hän tiedosti kyllä vaaran itsekin vaikkakaan ei ollut antanut sen häiritä itseään aiemmin... kuten ei selvästi Kirankaan. Ajatus sai aikaan pientä kuivaa huvittuneisuutta puolin ja toisin, ja nainen kohautti kevyesti olkapäitään. Ottaen huomioon teurastuksen joka oli jäänyt heidän jälkeensä tämä olisi saattanut tuntua oudolta, mutta hän ei kaiketi nähnyt siinä mitään ihmeellistä. Taisi olla selvää ettei Akela tosiaan ollut ensimmäistä kertaa sekaantuneena tällaiseen. Oudompaa taisi olla että mukana oli vaihteeksi jonkinlainen... no, rikostoveri, kaiketi. Kiranin mietteliäämpi lausahdus sai puoleensa hieman uteliaan katsahduksen jolle kuitenkin lopulta nyökättiin pienen mietinnän jälkeen. "No... toinen raivaa tietään itse, missä toinen joutuu menemään sinne minne viedään. Toisella on valinnanvaraa, joten... se on sen arvoista" hän myötäsi pohdiskelevasti. Silti nainen ei selvästi epäillyt sitä mitä sanoi vaikka logiikka oli edelleen jokseenkin karua.
Seuraava huomautus joka vei puheen taas huomattavasti erilaiseen suuntaan, ei tainnut olla jotain mitä Akela oli odottanut. Hän ei selvästikään ollut varautunut vastaamaan moisiin kysymyksiin ja nainen jännittyi nopeasti hämärässä. Se mitä Kiran vihjaili ei ollut mitenkään hienovaraista mutta silti kesti aavistuksen liian pitkä hetki ennen kuin tähän saatiin vastaus. "Minä... täytyy olla varma että ei ole siellä missä vihollisen terät ovat, ja siitä että omasi on oikeassa kohdassa. Muuten kaikki saattaa olla ohi hyvin nopeasti" töksäytettiin lopulta, jälleen kuin jonkinlainen lähinnä ulkoa opeteltu lause. Nainen nykäisi huppuaan ja katsahti ulos, tosin enemmän katsetta vältelläkseen kuin oikeasta tarpeesta. "Olen... hyvä heittämään. Ja tarkka. Se on pakko oppia nopeasti. Kaikki eivät voi vain... rymistellä kaikesta läpi niinkuin sinä. On oltava vikkelä" hän lisäsi vielä, kaiketi yrityksenä kuulostaa luontevammalta. Akela ei kaiketi vain ollut parhaimmillaan siinä...
|
|
|
Post by submarine on Jul 9, 2019 5:12:47 GMT 3
Kiran silmäili Akelaa vaiti ja kuunteli toisen vastauksen kaikessa tutkimattomassa hiljaisuudessa. Hän ei sanonut heti mitään, eivätkä hänen hämärässä häämöttävät kasvonsa paljastaneet paljoakaan. Ilme ei ollut epäilevä, muttei myöskään rentoutunut tavalla, joka olisi kertonut sanojen menneen läpi. Hän tuntui mittailevan naista kaikessa hiljaisuudessa, kukaties harkiten kuulemaansa... tai kukaties vain sitä, miten pitkälle asiaa kannatti tivata. Lopulta soturi rikkoi hiljaisuuden äkillisellä, mitäänsanomattomalla hymähdyksellä. "Sitten meidän kaiketi on toivottava, että kätesi on yhtä tarkka jatkossakin, jos kerran meillä ei sen kummoisempia keinoja ole käytössämme", hän tokaisi. Sanat olivat aavistuksen kärkeviä, kukaties jopa hieman kiusoittelevia; toisen vastaus ei selvästikään vakuuttanut häntä täysin. Mutta soturin kannatti myös tietää, milloin puskea eteenpäin ja milloin jättäytyä pois hyökkäyskannalta. Kiran hieraisi käsiään vaitonaisesti yhteen ja jäi hetkeksi miettimään jotakin. Kukaties hän halusi osoittaa, ettei aikonut penätä enempää asiasta, joka oli toiselle selvästi hankala. Kukaties hän vain järjesteli ajatuksiaan. Tai kukaties päivän ponnistukset alkoivat jo vaatia veroaan ja hidastaa ajatuksia.
"No, näyttää siltä, että tähän hätään kuljemme samaa tietä. Hyvässä tai pahassa, meistä kumpikin selviää tästä todennäköisemmin, jos emme erkane omillemme. Nähdäkseni olemme kumpikin nähneet toistemme luonnon aivan tarpeeksi hyvin, emmekä kumpikaan ole ristiriidassa siinä suhteessa. Siispä ehdotankin, että vannomme nyt soturivalan, jonka jälkeen meidän ei tarvitse pelätä toistemme miekkoja tai juonia, jos kumpikaan meistä uskoo millään muotoa minkäänlaiseen kunniaan... kuten nähdäkseni uskoo", Kiran tokaisi äkkiä yllättävän vakavana. Harvempi olisi varmaankaan asettanut paljoakaan painoa tällaisille valoille, saati sitten murehtinut niistä juuri nyt tämän kaiken keskellä, mutta hän oli selvästi tosissaan asiasta. Niin tosissaan, että asettui polvensa varaan matalassa luolassa ja vääntäytyi hieman lähemmäs naista. "Minä, Kiran Tasharin, vannon täten, että miekkani ja tieni kulkevat sinun miekkasi ja tiesi rinnalla. Älkööt ne ristetkö niin kauan kuin valamme pitää, älkäänkö kumpikaan meistä juoniko toisen kustannuksella. Vapiskoot vihollisemme edessämme, ja ostakoot kumpikin meistä luottamuksensa heidän verellään ja omallaan", soturi lausui kuuluvalla äänellä. Hän katsoi Akelaa vakaasti ja suoraan, selvästikin odottaen tämän vastaavan tavalla tai toisella.
"... tai jotakin sen suuntaista. Kunhan nyt vannomme jotakin", Kiran huokaisi aavistuksen nolosti. Tällaisia valoja ei varmaankaan olisi pitänyt vannoa kylmissä, pimeissä vuorenkoloissa. Mutta juhlavat salit olivat kovin kaukana.
|
|
|
Post by spyrre on Jul 9, 2019 13:16:52 GMT 3
Akela tajusi kyllä nopeasti ettei hänen epämääräinen selityksensä tainnut upota... kuitenkaan hän ei varsinaisesti tiennyt miten tilanne olisi pitänyt korjata. Lisäselittely olisi epäilemättä saanut kaiken kuulostamaan entistä epäilyttävämmältä ja nainen jäikin hiljaa paikalleen, vaivihkaa pälyillen. Hän seurasi varuillaan kun Kiran pohti sanoja kunnes tämä viimein vastasi hymähtäen. Viimeistään tämä vahvisti hänen aavistuksensa ja sai naisen liikahtamaan hankalasti miehen vastaukselle. Kuitenkin vaikutti siltä että soturi oli saanut tavalla tai toisella selville tarpeeksi eikä aikonut tivata enempää. "Minä... No... niin. Osaan kyllä pitää puoleni" Akela mutisi viimein epämääräisesti niskaansa hieraisten. Kiran varmasti tiesi jo jotain, mutta... tilanne oli tosiaankin hankala hänelle. Siltikin, oli kaiketi helpotus että mies näytti tyytyvän tähän eikä tuntunut hetkahtavan suuremmin. Naisella itsellään taisi olla enemmän suhtauduttavaa tilanteeseen.
Kumpikin kaksikosta järjesteli ajatuksiaan hetken epämukavassa sopessaan. Akela yritti epäilemättä vielä koota ristiriitaisia ajatuksiaan mutta kohotti päätään jälleen kun Kiran puhui uudestaan. Jälleen, ties kuinka monennen kerran, toisen hyvin vakava toteamus kunniallisesta soturivalasta sai aikaan jokseenkin häkeltyneen katseen. Tämä ei todellakaan ollut jotain mihin Akela oli tottunut, varsinkin kun mies kohottautui vannomaan oman osansa hyvin muodollisesti ja vakavasti... siis niin hyvin, kuin pienessä kallionloukossa saattoi. Hän räpäytti silmiään varsin hämmentyneenä ja nojautui refleksinomaisesti hieman taaksepäin mutta vaikka elkeet olivatkin napanneet yllätyksellä oli tarkoitus silti selvä. "...ehm. Olet... varmaankin oikeassa. Kai ryntäsimme jo ojasta samaan allikkoon tuossa aikaisemmin. Enkä usko että se... olisi kaiketi huono asia" hän onnistui tapailemaan lopulta, hapuiltuaan hetken. Hän veti henkeä ja ensihämmingistään selvittyään esiin pyrki viimein pieni huvittuneempi hymähdys... kaiketi enemmän tilanteelle kuin toisen sanoille. Tämä ei tosiaan ollut se paras tai vaikuttavin tilanne johonkin tällaiseen, mutta jollakin tavalla tämän ääneen sanominen tuntui sopivalta. Nainen liikahti hieman kiusallisesti ja yritti sitten suoristautua itsekin paikallaan miten saattoi. "Minäkin... vannon niin, sitten. En ole hyvä muodollisuuksissa, enkä... yleensä tee tällaista. Mutta vaikka tapasimme vasta tänään, suojasit jo selustaani ja jos päädymme siihen, aion kyllä tehdä saman itsekin sinulle. Niin monta kertaa kuin on tarpeen." Kukaties tämä lausuttiin tottumattomasti mutta ainakin Akela tuntui olevan hyvin vakavissaan sen suhteen. Väkisinkin toisen vakaumus teki vaikutuksen... varsinkin aiemman valossa. Rehellisesti hän harvoin päästi ketään näinkään lähelle itseään. "Kaiketi meidän on päätettävä aamuun mennessä minne suuntaamme, jos tosiaan jatkamme yhtä matkaa. Mutta ainakin meillä on hetki aikaa levätä... ja miettiä mihin lykkäämme nokkamme seuraavaksi" hän huokasi ja nojasi uudestaan taaksepäin, lopulta jopa rehellisen voipuneeseen sävyyn.
|
|