|
Post by spyrre on Nov 18, 2017 22:51:45 GMT 3
<Sunbaron>: Reindalin katseeseen näyttää ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ilmaantuvan minkäänlaista terää, kun Kael ottaa puheeksi hänen vammansa. Mies kääntää katseensa poikaan kärkevästi, melkeinpä haastavasti, ja kohottaa huterasti käden peitteensä päälle, kohtaan jonka alla se piilee. Tai ainakin osa siitä. "... ei. Ei se ole", hän lopulta kuitenkin sihahtaa. Sanat itsessään ovat kivuliaita siinä missä puhuminenkin. Mutta kukaties hän on juuri nyt liian voipunut piittaamaankaan asiasta. Kukaties kaikki tulee kerrottua melkeinpä vahingossa juuri nyt. "Se on minun kiroukseni. Minussa on valtakunnan myrkkyä. Ihmiset kuolevat siihen yleensä saman tien. Tai korkeintaan kituuttavat aikansa. Siihen mätänee sisältä. Tavallinen ihminen ei kestä kauaa. Tai ainakin rampautuu iäksi", hän jatkaa. Tulkoot ulos nyt. Mitäpä sitä enää peittelemäänkään, tuskinpa kukaan todella pystyisi teeskentelemään ettei asiassa ole mitään kummaa.
<spyrreh>: Huonokuntoisen miehen reaktio osoitti viimein jonkinlaista terävöitymistä... vaikkakaan ei välttämättä erityisen mukavalla tavalla. Hetken Kael ehti jo epäillä menneensä kysymyksineen liian pitkälle ja poika kiristi tukalasti leukaansa, kunnes mies kuitenkin vastasi. Ilmeisen vastahakoisesti ja vastentahtoisesti, mutta kuitenkin. Siitäkin huolimatta että hänelle oli jo aikaisemmin sanottu jotakin tämänsuuntaista, tuntui tämä siltikin jokseenkin hyytävältä kuulla vahvistus Reindalilta itseltään. Pitkän hetken Kael seisoi sanattomana paikoillaan, vain synkät rypyt otsallaan. Oli hyvin vaikea keksiä mitä sanoa johonkin tällaiseen ja hän päätyikin vain avaamaan ja sulkemaan suunsa, ennen kuin ilmoille viimein karkasi tukala ähkäisy. "Mä... äh. Anteeksi. Ei mulla ollut aavistustakaan, että..." hän aloitti, katsahtaen jokseenkin neuvottomasti Cathryninkin suuntaan. Kivuistaan huolimatta nainenkin heitti terävähkön katseen heidän suuntaansa, vaikka ei sanonutkaan mitään. "Ehkä.... ehkä se... tapaus täällä osaa auttaa. Se... näytät jo nyt paremmalta kuin... silloin" poika lisäsi varovaisesti. Äänessä oli aavistus toiveikkuutta, mutta myös neuvottomuutta.
<Sunbaron>: Reindal irvistää, mutta enemmänkin Kaelin sanoille kuin millekään omille tuskilleen. Hän pudistaa päätään. "Tämä on kaikki tilapäistä. Se on vain polttanut pahimmat pois. Tähänkin myrkkyyn varmaankin kuolisi. Tavallinen ihminen ainakin. Mutta ei se tätä pysty korjaamaan. Myrkky on kaikkialla. Minä olen mätä sisältä", hän ähkii. Ääni on hiljainen ja käheä, mutta ei varsinaisen kärsivä. Totta puhuen hän tuntuu tehneen rauhan asian kanssa. Siltikin hän antaa sanojensa roikkua hetken ennen kuin jatkaa. "Minä elän koska en ole tavallinen ihminen. En varmaankaan ihminen ollenkaan. Yhtä vähän kuin Cathryn, tuossa. Minussa... minun lihassani on valtakunnan kirous, mutta minä synnyin sen lahjojen kanssa. Minä en kuole näin helpolla. En vielä", hän jatkaa. Sitten hän taas vaikenee. Tuskinpa asiassa on erikoisempaa sanottavaa. Suorasukaista, lopulta.
<spyrreh>: Kaikessa tässä oli paljon sulateltavaa. Poika kuunteli jälleen vaiti katse johonkin alaviistoon laskettuna, kunnes henkäisi jälleen ja nyökkäsi vastahakoisesti. Kaiketi kyseessä oli enemmänkin merkki ymmärryksestä kuin samanlaisesta hyväksynnästä, ainakin pojan kasvoilla risteili varsin ristiriitaisia tuntemuksia vaikka hän yrittikin hillitä näitä. Se mitä Reindal kertoi kuulosti vähintäänkin järkyttävältä. Cathryn, niin outo kuin olikin, oli lopulta varsin ilmeinen piirteissään... siinä missä Reindalin kammottava tilanne ei ollut valjennut kuin vasta nyt, ilman että mitään oli voinut edes aavistaa. Hänellä ei ollut aavistustakaan miten jokin tällainen... elävältä ilmeisen kirjaimellisesti mätäneminen oikein toimi tai oli mahdollista, mutta.... yksityiskohdilla tuskin oli edes väliä. "Se... iso valkoinen tapaus sanoikin... jotain sellaista kun puhuin sen kanssa. Toivoin että se ei olisi ihan niin paha oikeasti, mutta..." hän huokaisi lopulta vaisusti, hakien vaivihkaa kädellään tukea läheisestä seinästä. "...kunhan vain paranette, molemmat" lisättiin kuitenkin. Cathryn puuskahti paikaltaan vaikka ei kohottanutkaan päätään. "Ei tässä kukaan... vielä ole kuolemassa. Kunhan se... kalpea typerys lykkää päänsä esille jotakin.... huitaisen sitä vielä... lähipäivinä päin näköä" olento mutisi hampaidensa lomasta, saaden hieman järkyttyneen katseen pojan suunnalta.
<Sunbaron>: Reindal päästää epämääräisen äänen. Kukaties se on vain kirahdus. On vaikea väittää, että hän olisi varsinaisesti virkoamassa tai elpymässä, mutta ainakin hän tuntuu olevan valpastumassa. Selkenemässä, kukaties. "Ei vielä. Ei tämä vielä ole loppu", mies toteaa, kuin vahvistuksena kissan sanoihin. Hän etsii taas Kaelin silmiinsä. Huone keinuu ja se vaatii yritystä. "Jos... haluat auttaa näissä asioissa, voit varmasti tehdä... jotakin. Voit valmistella asioita jatkoa varten. Me tarvitsemme varusteita. Ja jonkin kulkutavan. Paljon muutakin, varmasti. Mutta jos aiomme jatkaa länteen, tarvitsemme... yhtä ja toista. Eikä meistä vielä ole siihen", Reindal sanoo. Hän vetää henkeä ja vaikenee äkkiä kuin olisi sammahtanut kesken kaiken. Hetken kuluttua hän kuitenkin hätkähtää ja havahtuu taas, vaikka ei aivan tunnukaan olevan tilanteen tasalla saman tien.
<spyrreh>: Cathrynin suunnalta kantautui uusi käheähkö puuskahdus, jonka olisi kaiketi voinut tulkita kuivaksi naurahdukseksi. Nulikka säpsähti hieman, mutta valpastui itsekin kun mies puhui jälleen. Hän kallisti päätään kunnes nyökkäsi, kuin olisi vasta itsekin tajunnut jotakin. "Ai... ai niin. Juu. Mä voin yrittää kysyä. Tuolla sanottiin että joku on menossa veneellä sinne päin, mä... yritän puhua sen kanssa. Eh, enkä mä tiedä missä meidän tavaratkaan on..." purppuratukka mutisi, havahtuen sitten haromaan pikaisesti taskujensa suuntaan. Hän muisteli lykänneensä jalokivet sinne aikaisemmin, mutta.... siitäkin oli ilmeisesti jo... useita päiviä enemmän kuin hän osasi hahmottaakaan. Kaiketi saattoi silti ainakin toivoa että nämä olisivat vielä paikallaan.... Miehen vaiteliaisuus valkeni hänelle pienellä viiveellä, mutta pian Kael kuitenkin nosti huomionsa jälleen tämän suuntaan, kulmiaan rypistäen. Toisen havahtuessa onneksi pian, kirposi nulikasta pieni helpottunut henkäisy. "Äh... No... kuitenkin. Levätkää te vain. Mä... yritän miettiä asioita. Kunhan tuolla ulkona rauhoittuu, niin... varmaan voin katsoa jos löydän... jotain" hän lisäsi. Poika yritti kuulostaa vakuuttavalta parhaansa mukaan, mutta ei voinut olla heittämässä levotonta katsetta olkansa ylitse. Ulkona oli heitetty jo paljon pahoja enteitä illan saapumisesta... mutta oli kaiketi vain parasta olla... ajattelematta sitä liikaa. Ja keksittävä jotakin fiksumpaa....
<Sunbaron>: Vasta Kaelin sanat tuntuvat palauttavan Reindalin taas tähän hetkeen. Hän nyökkää vaivalloisesti ja vetää sitten pitkän, hieman vaivalloisen hengenvedon. "Ei ole kiire. Emme me ole lähtökunnossa vielä pitkään aikaan", hän toteaa, ennen kuin tuntuu taas alkavan hiipua. Näyttää pahasti siltä, ettei hänellä ole enempää voimia tähän hätään. "Etsi... itsellesi jokin paikka ja... ole varuillasi. Yritä tulla toimeen... jotenkin", mies henkäisee vielä, ennen kuin vaipuu heikosti takaisin vuoteeseensa. Ikävä kyllä nulikka ei selvästikään ole saamassa liikaa apua tai tukea tältä suunnalta tähän hätään...
<spyrreh>: Oli varsin ilmeistä ettei kummallakaan toipilaista ollut nyt liikaa voimia oikein mihinkään. Kael katsahti vaisusti niin miestä kuin kissaakin, ennen kuin nyökkäsi uudestaan vakavasti. "Selvä... Mä yritän tehdä minkä voin" hän myötäsi, kuulostaen eittämättä itsekin jokseenkin voipuneemmalta kuin olisi halunnut. Poika ähkäisi ja pyyhkäisi kasvojaan. "No... voin varmaan vielä... miettiä. Levätkää vain, yritän vaikka tulla myöhemmin takaisin" hän lisäsi hieman huokaisten. Reindal näytti vaipuvan jälleen heikosti paikoilleen eikä Cathrynkaan näyttänyt paljoa paremmalta vaikka nainen tuijottelikin ympärilleen kivuliaasti siristelevin silmin. Tämä nyökkäsi silti vaivalloisesti, ja Kael perääntyi hiljaa jälleen kohti ovea... Oli kaiketi yritettävä... jotain, vaikka ulos kaiken keskelle astuminen ei houkutellut. Hän tuskin halusi nähdä mitä kamalaa ilta toisi tullessaan sen vertaa kuin kukaan muukaan... mutta valinnanvaraa ei tainnut olla.
|
|
|
Post by spyrre on Nov 24, 2017 23:25:51 GMT 3
<Sunbaron>: Ulkona asiat eivät varsinaisesti ole muuttuneet Kaelin poissaollessa, mutta sotilailla on kuitenkin ollut kiire. Raskaita, uhkaavan näköisiä, karkeita aseita on raahattu paremmille paikoille muurin reunalle, ja niiden ympärillä käy nopea, hermostunut hyörinä. Ammuksia, varmistuksia, nopeita tarkistuksia. Kuoleman työkaluja viritetään viimeisissä valonrippeissä varjelemaan sitä elämää, joka linnakkeessa vielä pihisee. Sivullisia, sikäli kuin kukaan todella on sivullinen, paimennetaan sivuun. Harva varsinaisesti vastustelee. Osaa näistä tosin huudetaan myös sivummalla ruotuun; hyväkuntoisille ja terveille on isketty käsiin pitkiä seipäitä ja satunnaisia aseita. Muurien turvasta on maksettava täälläkin hintansa, jos tilanne menee pahaksi. Nämä näyttävät epävarmoilta, mutta toisaalta myös tietyllä tapaa etäisiltä. Kyseessä ei selvästikään ole ensimmäinen kerta viime aikoina. ehkä nämä eivät vain usko sen tarkoittavan lopulta mitään. - Jos ei muuta, on tilanne porteilla saatu nähtävästi sentään järjestymään - tavalla tai toisella. Portit ovat nyt kiinni, eikä niiden takaa kuulu enää huutelua. Sen sijaan paikalla on nyt samoja, raskaammin varustettuja sotilaita, jotka vaikuttavat tarkkailevan tilannetta. Näiden lähettyvillä seisoo myös suurempi hahmo. Sitä voisi ensi alkuun luulla joksikin kammottavaksi konehirviöksi, mutta kaikesta päätellen kyseessä on enemmänkin jonkinlainen raskas panssari, paljon raskaampi kuin ihmisen luulisi pystyvän edes liikuttamaan. Metallia metallin päällä. Sitä kantaa arpinen mies, joka huutaa komentoja selvällä auktoriteetilla. Kaiken kaikkiaan meneillään näyttää olevan paljon. Vanhempikin sotilas näyttää olevan yhä paikalla. Tämä on taas vetäytynyt aavistuksen syrjään pahimmasta myllerryksestä ja tarkkailee nyt vain tilannetta samalla voipuneella huvituksella kuin tähänkin asti. Kaikki on selvästi varsin tuttua tälle.
<spyrreh>: Epämukava visiitti sisällä ei lopulta ollut vienyt kauaakaan, ja pian poika saapuikin takaisin viimaiselle pihamaalle. Kaiketi hän oli sentään nähnyt toverinsa uudestaan, ehkä hieman enemmän tajuissaan, sekä toimittanut kadonneen Onnimannin turvaan joka lämmitti mieltä hieman... mutta tuskin lopulta toi kovinkaan paljoa lohtua muuten tähän hätään. Varsinkin, kun hän sai eteensä tottuneet, synkät valmistelut jokapuolella pihaa. Lähenevän yön uhka oli jälleen aavistuksen konkreettisempi ja Kael seisahtui hetkeksi epävarmasti seuraamaan tapahtumia. Varsinkin suuri metallinen hahmo kauempana sai hänet hätkähtämään nopeasti ennen kuin poika hoksasi arpisen miehen tämän sisällä huutamassa käskyjä muille. Tämä ei sentään ollut yksi konehirviöistä mutta tämä sai silti melkoisesti epäluuloista vilkuilua. Kuten myöskin portinedusta, joka näytti nyt rauhoittuneen aiemmasta. Lopulta nulikan silmään osui vanha soturikin jonka kanssa hän oli puhunutkin aiemmin. Poika veti syvään henkeä, pyyhkäisi pikaisesti kasvojaan ja suuntasi sitten paremman puutteessa kohti miestä. "Taisitte saada asiat kuntoon?" hän tiedusteli päästyään lähemmäs, luoden sitten katseen ympärilleen ohimennen käsiään hieroen. Väki näytti hyvin kiireiseltä valmisteluissaan joka sai hänet tuntemaan olonsa jokseenkin hankalaksi. "Tuota... pitäisikö mun tehdä myös jotain?"
<Sunbaron>: Vanha sotilas vilkaisee poikaan ja heilauttaa sitten kättään mitäänsanomattomasti tämän kysymykselle. Nähtävästi asia on saatu ratkaistua, mutta mistään tyydyttävistä ja hyvistä ratkaisuista on turha edes puhua. Mies niiskaisee ja sylkäisee sitten maahan, mutta ei kuitenkaan nouse pystyyn laatikolta, jonka päällä istuu. "Eiköhän tämä tästä hoidu. Ei sieltä tänään vielä mitään liian hankalaa tule. Olisivat partiot ilmoittaneet jos niikseen. Samoja epäsikiöitä lähinnä", tämä tokaisee lopulta tasapaksusti. Kaikki näyttää olevan yhtä rutiinia miehelle. "Kunhan juoksuttavat väkeä etteivät veltostu", tämä hymähtää. "Mutta älä kuitenkaan häivy mihinkään, poika. Siitä pitäisi tulla näkemisen arvoista. Tänä yönä kaikuu", vanha mies jatkaa ja heittää aavistuksen kolkomman hymyn pojan suuntaan, ennen kuin pyyhkäisee nenäänsä. "Tietävät että täällä on mieliala matalalla. Aikovat ryskyttää vähän kovempaa tänä yönä. Ammuksiahan siinä menee, mutta näyttääpähän kaiketi komealta", tämä vielä selventää.
<spyrreh>: Miehen vastaus sai aikaan hieman huolestuneen päänkallistuksen, kunnes Kael kuitenkin nyökkäsi varovaisesti. Hän ei rehellisesti ollut aivan varma olisiko tämä pitänyt ottaa jotenkin rauhoittavana tokaisuna... vaiko aivan päin vastoin. Vanha soturi tosin ei näyttänyt huolehtivan asiasta sen enempää. Joka tapauksessa poika ei voinut olla irvistämättä. "Egh... luuletko että sieltä tulee niitä... rautaisiakin? Me nähtiin niitä monta tuolla metsässä. Siis... aikaisemminkin" hän mutisi, jääden vilkuilemaan häärinnän sekä muurien suuntaan. Tuntui että hänen olisi pitänyt tehdä jotakin, mutta saattaisi hyvinkin olla että asiansa osaamaton nulikka olisi juuri nyt vain jaloissa. Mitä hämärä sitten toisikaan tullessaan tuskin olisi mitään hyvää, eikä poika voinut olla liikehtimättä levottomasti jo etukäteen tätä kaikkea ajatellessaan.
<Sunbaron>: Mies kohauttaa olkapäitään. "Vaikea sanoa. Pienempiä ei huomaa noin vain. Niitä mitä te näitte, kuulemma. Ja jotka äkkiä vain räjähtivät", tämä tokaisee, ja katsahtaa poikaan hieman kärkevämmin. Tapahtuneesta on selvästikin juoruttu; olisi varmasti ollut hölmöä edes toivoa, etteikö moisesta puhuttaisi. Asia ei kuitenkaan näytä kiinnostavan tätä sen suuremmin tähän hätään, ja sotilas kohauttaa lopulta olkapäitään uudelleen. "Jos sellaisia näkyy, voi mennä rumemmaksi. Niillä on aseita. Mutta ei tämä linnake siihen kaadu. Pitää katsoa miltä näyttää", tämä toteaa. Ilmeisesti asiasta on turha murehtia liikaa, ainakaan tämän mielestä. Moni muu kyllä murehtii. Rauhattomat ja pälyilevät katseet odottavat joka puolella. Vaikka linnake ei kaatuisikaan, ei vaara selvästikään ole sen olemattomampi. "Lähtivät ne mekastajatkin takaisin kylään kun tajusivat, että niillä on kohta isompaakin päänvaivaa kuin metelöidä ja osoittaa mieltään", vanhus tuhahtaa. Ei niinkään kaunaisesti tai vahingoniloisesti, vaan tympääntyneesti. Aivan kuin itse kullakin ei olisi parempaakaan mietittävää...
<spyrreh>: Epämääräinen vastaus konesotureista herätti varautuneisuutta jo itsessään... varsinkin kun mies heitti tähän perään jotain muutakin jonka nulikka olisi varmasti toivonut jääneen huomaamatta. Rehellisesti hän itse ei ollut voipuneena ja kaiken muun keskellä tullut edes ajatelleeksi tapahtunutta (kaiketi tarkoituksellakin), mutta kun mies katsahti häntä merkitsevästi hätkähti hän väkisinkin. Kael jännittyi hieman, päätyen lopulta mutisemaan jotain hieman epämääräistä... mutta kaikeksi onneksi soturi ei ollut aikeissa alkaa tivata yksityiskohtia. Hän vilkaisi miestä vaivihkaa, yrittäen haparoida hajanaisesta mielestään muistikuvia siitä oliko hän nähnyt tätä muiden mukana metsässä, mutta joutui luovuttamaan pian. Nulikka veti uudemman kerran henkeä ja pyyhkäisi päätään, kun toinen jatkoi aihetta eri suuntaan. Ei miellyttävään, tietenkään, mutta... parempaan kuin mistä tämä oli alkanut, ainakin hänen kannaltaan. Vanha soturi ei ollut huolissaan, mutta pelokkaita olemuksia näkyi silti kaikkialla heidän ympärillään ja poikakin puri hammasta ennen kuin nyökkäsi aavistuksen tämän sanoille... vaikkakin viimeinen huomautus väestä portin takana saikin jälleen nulikan suunnalta epämääräisen vilkaisun. "Eikö nekin olisi voineet... no, auttaa tässä kaikessa?" hän huomautti, rypistäen jälleen kulmiaan silmätessään uudemman kerran portin suuntaan. "...kai niilläkin on jotain siellä? Siis... suojana, siellä kylässä?"
<Sunbaron>: Mies huokaisee. Nähtävästi poika on edelleen aikaisempaan tapaansa haluton katsomaan vierestä linnakkeen kylän omia kamppailuita. "Se ei ole niin yksinkertaista, poika. Niillä on omat murheensa eikä niitä haluta päästää tänne. Siihen liittyy paljon kaikenlaista, josta on turha puhua nyt. Ne ovat siellä ja me täällä", tämä toteaa sävyyn, joka ei jätä juuri tilaa vastaanväitteille. "Mutta tietysti niillä on siellä jotakin suojanaan. Kourallinen sotilaita ja kylänväki itse. Niille tämä on huonompi paikka. Mutta minkäs teet. Jos täältä aletaan juoksuttaa enempää sotilaita sinne, menetetään sotilaita. Eivätkä äänessä olevat halua sitä", vanha sotilas jatkaa. Kaikesta päätellen tämä on itse nähnyt nämä kaikki kuviot monta kertaa. Tarpeeksi monta, että niin asiat vain ovat. "Sinun ei kannata pitää siitä asiasta liikaa meteliä täällä. Tuolla kylässä on tähän hätään lähitienoon kaikki syrjemmältä paenneet, ja se on kaikki sekaista ja rumaa ja tulenarkaa. Tässä ei enää tarvita enempää kipinöitä siihen ruutitynnyriin, poika. Kunhan murehdit itsestäsi tähän hätään", tämä vielä tömäyttää ja katsahtaa painavasti kohti.
<spyrreh>: Hänen vastahankaisuutensa ei tainnut tulla varsinaisesti enää yllätyksenä miehelle, eikä tämä salaillut reaktiotaan. Kael avasi suunsa kuin aikeissa sanoa jotain, mutta epäröi sitten ja päätyi lähinnä ähkäisemään epämääräisesti. Järjestely ei tuntunut oikeudenmukaiselta vaikka olot olivatkin epäilemättä tiukat... mutta epäilemättä poikakin tajusi että tästä taisi olla turha valittaa vanhalle soturille. Tämä tuskin päätti moisista asioista, vaikka mies ei näyttänyt itsekään mieltyneen asetteluun. Tai ainakin tiedosti asian. Poika henkäisi ja nyökkäsi sitten vastahakoisesti... ja kukaties hieman nujertuneestikin, mutisten jotain epämääräisen myöntyvää. Kaiketi hänelläkin oli nyt melkoisesti setvittävää, toveriensakin puolesta, vaikka tällainen jäikin helposti vaivaamaan mieltä. "....mitä me sitten tehdään? Jäädäänkö me vain... odottamaan, että ne hirviöt tulee tänne?" hän kysyi lopulta, vaikka ei voinut olla vilkaisematta siltikin jonnekin kylänkin suuntaan.
<Sunbaron>: Mies kohottaa kulmiaan aavistuksen ymmällään. "Olitko ajatellut lähteä metsästämään niitä, poika? Tietenkin me odotamme että ne tulevat tänne. Kyllä ne meidät löytävät ilman kärkkymistäkin", tämä hymähtää. Äkkiäarvaamatta tämä laskee kätensä vyölleen ja siitä roikkuvalle kirveelle. Ase ei ole eritiysen suuri, mutta se on selvästikin tehty sotakäyttöön. Se on vanhaa maailmaa, vanhoja tapoja. Taottua terästä ja puuta. Se on pahassa ristiriidassa niiden suurten tuliaseiden kanssa, joita muureilla rukataan parhaillaan. Ja ehdottoman riittämätön mitään sellaista vastaan, millä olisi mitään mahdollisuuksia päästä muurien ylitse. Sotilas naputtaa sen hamaraa hetken sormellaan ja tuhahtaa sitten. "Tämä oli minun isäni, poika. Sitä ei uskoisi että se on kestänyt kaikki nämä vuodet. Hyvää tekoa, katsos. Hyvää tekoa ja hyvin pidetty. Minä perin sen. Kaiken sen pahimman sekasorron keskellä se iskettiin minulle käteen ja sanottiin, että minun pitää puolustaa omiani. Silloin ei vielä ymmärretty asioita kunnolla. Toki täällä on vieläkin miekkoja ja kirveitä ja keihäitä, eihän tässä edes osata juuri muuta tehdä. Mutta silloin asiat olivat silti eri tavalla. Vaikka kaiketi valtakunta oli pitänyt kaikkea vallassaan jo pitkään ja tehnyt näistä surkeita leluja omien aseidensa rinnalla. Mutta... noh. Kaipa väki silti halusi uskoa voivansa tehdä jotakin asioille. Silloin minulle sanottiin että pitäisi puolustaa omiani. Nyt ei ole enää niitä. Eikä juuri mitään muutakaan. Kaikki vain rapistuu", vanha mies lopulta tuhahtaa. Hetken aikaa tämä näyttää mietteliäältä, ennen kuin pudistaa päätään. "No, tällaista näivettyneen ukon horinaa. Älä huoli, poika. Tänään pääset näkemään että henki pihisee vielä tässäkin väessä. En tiedä miten kauan niin tulee olemaan, mutta... noh. Näetpähän sitten", tämä hymähtää ja karistaa turhat mietteet nopeasti päästään.
<spyrreh>: Kael hätkähti hieman kysymystä, päätyen nopeasti puuskahtamaan hieman hämillään. "No... en. Kai. Mutta en vaan pidä siitä että niitä pitää vain... odottaa" poika mutisi haroen niskaansa epämääräisen happamasti. Aihe taisi kuitenkin nostaa pintaan ajatuksia muissakin. Vanhan soturin puhuessa äkkiä uudestaan nulikka kohotti päätään ja jäi kuuntelemaan. Kukaties miehen muistelussa oli lähinnä nostalginen maku, mutta siltikin nulikka oli valpastunut melkoisesti. Kieltämättä tässä oli myös jotakin haikeaa. Purppuratukka kallisti päätään ja nyökkäsi sitten vakavasti kaikelle. "Niin Zarakin sanoi aina. Vaikka ei meitä koskaan oikein ollutkaan muita kuin me kaksi. Ja nyt sitten mä" hän totesi, kohauttaen sitten hieman latteasti olkapäitään. Ei kai tälle voinut oikein muutakaan tehdä. Eh, jokin tällainen oli kaiketi ikävän yleinen skenaario. "Eh, no... mutta nyt tiedetään jo enemmän. Ehkä kohta tiedetään vielä lisää, ja... jotain mikä auttaa" hän lisäsi kuitenkin. Kaiketi tämä oli sinisilmäistä itsepäisyyttä, mutta... parempi silti kuin vaihtoehtonsa, ainakin nulikan mielestä. Soturin tokaisi sai hänetkin vilkaisemaan vielä kohti muureja joiden tuntumassa kävi vieläkin melkoinen hyörinä. Oli kaiketi vain odotettava tapahtuvaa, piti siitä tai ei. Nulikka henkäisi, nyökkäsi sitten ja istahti paremman puutteessa itsekin maahan. Kieltämättä paikalleen jääminen tuntui jäytävältä, mutta muutakaan tuskin oli tehtävissä. Pienellä viiveellä nulikka kuitenkin hätkähti hieman kuin olisi hoksannut jotain, katsahtaen soturia hieman hämillään. "Ai niin. Tuota... en taida edes tietää nimeäsikään. Mä olen Kael" lisättiin hieman jälkiajatuksena, mutta kaiketi tämä oli kohteliasta. Tai jotain sinne päin.
<Sunbaron>: Vanha sotilas katsahtaa poikaan, mutta ei kuitenkaan kysy mitään. Jokaisella on menneisyytensä, ja yksinään (tai muutaman huono-onnisen seurassa) erämaassa hortoilevalla, outojen huhujen ympäröimällä nulikalla se on varmasti mutkikas. Tämä vain nyökkää ja nousee pystyyn, kuin aikeissa suunnata muureille. Viimeinen kysymys tosin saa tämänkin pysähtymään. Mies katsahtaa aavistuksen yllättyneenä olkansa ylitse, ennen kuin sitten hymähtää. Kuin kysymyksessä olisi jotakin kovinkin huvittavaa. "Harva sitä enää kyselee. Monelle riittää vanhus tai ikäloppu. Mutta minä olen Alard. Sanoisin, että hauska tavata, Kael, mutta se ei olisi edes keskinkertainen valhe. Mutta tulehan sitten, niin näet miten nämä asiat tehdään", tämä tokaisee lopulta, ennen kuin suuntaa muureja kohti. Yö on pimenemässä ja välttäviä tulia ja valoja sytytellään. Muureille tuodaan kuitenkin vain pieniä lyhtyjä, tuskin tuikkua parempia. Miesten on tarkoitus tuijottaa pimeään. Siinä valosta ei ole kuin haittaa.
<spyrreh>: Kysymys tuntui yllättävän vanhan soturin, joka puolestaan sai Kaelin kallistamaan jälleen hieman päätään, ennen kuin mies kuitenkin vastasi. Tässäkin tuntui olevan jonkinlainen vitsi josta poika ei ollut aivan varma, mutta kaiketi tällä saatiin siltikin nimi irti. Alardiksi esittäytyneen miehen pieni tokaisu irroitti nulikastakin jonkinlaisen myhähdyksen sekä hieman lattean, myötäävän olkapäidenkohautuksen. Poikakin valpastui kuitenkin nopeasti uudelleen kun toinen kehotti seuraamaan, ja Kael kömpikin takaisin jaloilleen seuratakseen. Syystä tai toisesta hän vaikutti jopa aavistuksen helpottuneelta siitä, että ei joutunut vain istumaan ja odottamaan paikoillaan...
|
|
|
Post by spyrre on Dec 2, 2017 23:20:18 GMT 3
<Sunbaron>: Alard, vanha sotilas, johdattaa Kaelin takaisin muureille. Siellä on hämärää, eivätkä pienet valot tuo kuin juuri sen verran valoa, että nämä näkevät mitä tekevät. Suurin osa kyräilee muurien ylitse pimentyneeseen maisemaan. Tasamaa on muuttunut pelkäksi hahmottomaksi hämyksi, ja metsänreunakin erottuu pelkkänä mustana silhuettina synkeää taivasta vasten. Mies tarttuu varustuksia vasten nojaavaan tuliaseeseen, ilmeisesti itse jättämäänsä, ja tuijottaa hetken hiljaa pimeyteen, ennen kuin toteaa tilanteen kaiketi olevan vielä rauhallinen. Lähettyvillä moni muu tekee samaa, tai vaihtoehtoisesti tarkistaa, lataa tai käy muuten läpi raskaita aseita. Niitä on useampia. Raskaita, rujoja hahmoja, jotka kurottavat kärsineiden muurien ylitse kuin teurastusta odottavat, teräksiset haaskalinnut. Kaikki sotilaat eivät purista tuliaseita. Osalla on käsissään pitkiä seipäitä. Lähellä odottaa myös monia raskaita, karkeita teräaseita. Kukaan tuskin odottaa muurin murtuvan, mutta kuka voisi varmasti sanoa, millaisia kauhuja mädällä valtakunnalla on tällä kertaa varallaan? Tarpeeksi suuren hirviön ei edes tarvitsisi murtaa mitään, jos se vain pystyisi kiskomaan itsensä ylitse. "Mh. Eipä siinä mitään. Nyt sitten vain odotetaan. Meillä on tämä reunusta hyvässä vartiossa. Ja toisella puolella on vettä. Siihen riittää kourallinen miehiä. Harvemmin ne sieltä yrittävät mitään", Alard toteaa. Tämä vilkaisee ohimennen sivustaan muurinreunaa pitkin ja naksauttaa kieltään. Jos kurkottaa hieman, voi nähdä linnakkeen rakenteiden takaa sen sivussa häämöttävän, röttelöisen kylän. Senkin varustuksilla poltetaan valoa. Siinä missä linnakkeen muurit ovat kuin suoria, murtumattomia teräksen ja betonin seinämiä, ovat kylän puolustukset enemmänkin aaltoilevia, särmäisiä kumpareita, puuta ja maata ja kaikkea sitä mitä on vain pystytty löytämään. Välissä häämöttää ihmismäisiä hahmoja. Vartijoita. "En kyllä kadehdi tuonne päätyneitä ollenkaan. Tuo vetää niitä aivottomia sekasikiöitä puoleensa kuin juhla-ateria. Osa syrjempää tulleista pakeni mieluummin erämaan raunioihin kuin tuonne. En rehellisesti tiedä onko se sen huonompi ajatus", Alard toteaa ja huokaisee taas. Tämä nojautuu muuria vasten ja sovittaa kiväärin lepäämään kyynärtaipeensa varaan.
<spyrreh>: Vieläkin jokseenkin levottomasti liikehtinyt poika oli nopeasti jaloillaan ja seurasi miehen jäljessä, lopulta oikeastaan edes epäröimättä kun toinen suuntasi kohti muureja. Näky oli nyt hämärässä, ja pian saapuvassa pimeydessä, vielä vähemmän tervetulleeksi toivottava kuin aiemmin, ja täällä vallitseva jännitys tuntui kauemmaskin. Kael katsahti ympärilleen kuin olisi vieläkin odottanut jonkun hätyyttävän hänet tiehensä norkoamasta, mutta kun näin ei tapahtunut, huomio jäi väkisinkin muurin reunalla häämöttäviin pahaenteisiin hahmoihin. Nulikka silmäili outoja aseita sekä näiden tuntumassa odottavia sotureita pitkään, ennen kuin kurotti itsekin silmiään siristäen muurin ylitse. Alardin esimerkkiä seuraten poikakin haravoi katseellaan aikansa maisemaa edessään. Hän yritti nyökätä mahdollisimman asiantuntevasti miehen toteamukselle, tarkastellen kuitenkin kaikkea tarkkaavaisesti... vaikka näkymä hökkelikylän suunnalla toi jälleen hieman neuvottoman kulmienkurtistuksen hänen kasvoilleen. Varsinkin miehen toteamus siitä kuinka osa väestä oli paennutkin mielummin erämaahan kuin jäänyt tänne sai nulikan kiristämään leukaansa. Hänen mielipiteensä tällaisesta oli tuskin tässä välissä muuttunut. "...onko siellä paljonkin väkeä?" hän tiedusteli vastentahtoisesti. "En tiedä. Sieltä... mekin kyllä tultiin. Ei se kyllä helppoa ollut. Vaikka... kai siellä oltiin edes... vähemmän esillä" lisättiin synkeästi, ennen kuin poika katsahti jälleen puoliksi paalutuksen ylitse nojaten kohti Alardia. "Käykö näin useinkin? Tai siis... tuleeko niitä hirviöitä monena yönä?"
<Sunbaron>: Alard katsahtaa poikaan ohimennen. Tämä selvästikin aavistaa nulikan haluttomuuden asian suhteen. Mutta minkäs teet. "Siellä on suurin osa syrjempää paenneista. Ei tuo ainoa kylä ole. Muista vedettiin väki pois kun alkoi näyttää pahalta. Nyt se on täynnä kodeistaan paenneita kurjia", mies kuitenkin vastaa lopulta. "Tämä nyt on tällaista. Viime aikoina niitä on alkanut näkyä enemmän. Asiat ovat menossa huonoon suuntaan. Täällä on pidetty valmiutta joka yö", tämä jatkaa samaan tasaiseen sävyynsä. Kauempana sama raskaasti varustettu, kovaääninen mies huutaa yhä käskyjään. Alard katsoo sitä lähinnä yhdentekevästi. "Samapa se, selviääkö muutama pakolainen kylän ulkopuolella kituuttamalla. Jos täällä kuollaan, ei sillä ole enää väliä. Sen pystyy melkein tuntemaan. Väki täällä tietää että asiat ovat menossa huonompaan suuntaan. Ote kiristyy", vanha sotilas mutisee melkeinpä itsekseen.
<spyrreh>: Vastaus oli eittämättä suunnilleen yhtä synkkää laatua kuin poika oli odottanutkin. Kael kuunteli jälleen vaiti, ennen kuin nyökkäsi uudestaan synkästi. Julma ympäristö eittämättä saneli ehtojaan... mutta yhtälailla jäytävältä tämä silti kuulosti. Kuten sekin, että asiat eivät olleet menossa ainakaan parempaan suuntaan. "Pakkohan... sille on jotain voida tehdä" nulikka mutisi tukalasti lähes itsekseen, ties kuinka monennen kerran. Ikävä kyllä helppoja vastauksia ei tainnut olla, ainakaan hänen löydettäväkseen. Kaelkin jäi hetkeksi tuijottelemaan jännittyneesti pimeyteen, kaiketi yhtälailla ajatuksissaan kuin liikettä maisemassa odottaen. "Pitäisikö... pitäisikö mun tehdä jotain? Hakea vaikka tuollainen keppi, tai jotain?" tiedusteltiin kohta, ja nulikka heitti jälleen kysyvän katseen kohti vanhaa soturia. Hän ei ollut Reindal eikä Cathryn, jotka eittämättä olisivat pystyneet paljon enempään... mutta tuntui silti varsin pistävältä vain tuijotella kaikkea vierestä.
<Sunbaron>: "Kun nyt ensin selvitään yöstä, ja parista seuraavastakin. Siinä kohtaa voi miettiä josko jollekin voisi vielä tehdä jotakin", Alard tokaisee innottomasti. Tällä ei selvästikään ole mitään suurta uskomusta siihen, että asiat vielä muuttuisivat jonkin sankarillisen vastarinnan myötä. Mies renklaa hetken asettaan, mutta ei tunnu löytävän siitä mitään varsinaista huolehdittavaa. Tämä katsahtaa poikaan kulmat koholla, kun tämäkin alkaa äkkiä ehdotella josko liittyisi mukaan rintamaan. "Kaikesta päätellen et ole edes käsitellyt tällaista ennen. Enpä usko. Ampuisit jalkaasi reiän. Tai johonkuhun muuhun. Tai putoaisit vain muurilta. Jätä tämä meidän huoleksemme, poika. Parempi kun vain katsot vierestä. Tee jotakin jos tulee hätä", tämä sitten vastaa. Ei niinkään kiittämättömänä, vaan kaiketi vain yksinkertaisen kykenemättömänä keksimään mitään järkevää tekemistä nulikalle juuri tähän hätään. "Ja pidä varasi. Nämä muurit pitävät kyllä suurimman osan kaikesta tuolta tulevasta poissa, mutta jos välissä on jotakin ikävämpää, eivät nekään pelasta kaikkia", mies vielä painottaa. Äkkiä kauempana jyrähtää. Nopeaa, repivää jytyä. Moni sotilas valpastuu ja harppoo lähemmäs muureja. Alardkin työntää itsensä pystyyn. Metsän suunnalta kuuluu laukauksia. "Se taitaa olla partio. Löysivät jotakin", vanha sotilas tokaisee. Tämä katsastaa aseensa vielä kerran, ennen kuin jää seuraamaan tilannetta. Hetken ajan on aivan hiljaista ennen uutta laukausten sarjaa. Tarkat silmät saattaisivat erottaa puiden joukossa välähdyksiä, jotka maalaavat rungot hetkeksi vaaleaan valoon. Ampujilla on kiire kylää kohti.
<spyrreh>: Rehellisesti vastaus tuskin tälläkään kertaa oikeastaan yllätti häntä. Kael jäi silti odottamaan, ennen kuin joutui ähkäisemään turhautuneesti ja suomaan miehelle jokseenkin myötäilevän kiusallisen olkapäidenkohautuksen. Tämä oli lopulta oikeassa, mutta se ei silti estänyt synkkää ilmettä käymästä pojan kasvoilla. "No... juu. Pysyn... pois tieltä" Kael mutisi, nyökäten uudelleen jännittyneesti vanhan soturin varoitukselle. Kaiketi olisi suuri onni jos paikalle eksyisi vain järjettömiä lihahirviöitä jotka eivät pääsisi muurin ylitsekään, mutta kaikesta päätellen tämä saattaisi olla liikaa toivottu. Äkillinen jyrähdys hälytti Kaelinkin takaisin nykyhetkeen. Poika säpsähti ja jännittyi entisestään, tarttuen kiireesti tiukemmin paalutukseen ollakseen horjahtamatta. Hänen huomionsa liikkui silti nopeasti äänen suuntaan, kohti metsää. Kauempana selvästikin tapahtui jotakin... "Onko ne niitä... otuksia? En ainakaan näe vielä mitään" poika henkäisi, siristellen kohti pahaenteisiä välähdyksiä runkojen lomassa. Joka tapauksessa sotilailla oli selvästi kiire takaisin, joka sai hänetkin tihrustamaan kuumeisesti kohti pimeää metsää. Oliko pelätty hyökkäys nyt viimein käsillä?
<Sunbaron>: "Eipä tuolla hirveän paljoa muuta ammuttavaa ole. Lihapetoja, tai jotakin muuta. Samapa se. Siellä ammutaan", Alard tokaisee ykskantaan. Hetken on taas hiljaista, ennen kuin jälleen uusi sarja repii ilmaa. Se tulee entistäkin lähempää metsänreunaa. Moni sotilaista sormeilee hermostuneesti aseitaan. Äkkiä synkkää maisemaa rikkoo toisenlainen valo. Tuli, eikä vain suuliekki. Pimeyden keskeltä on helppo erottaa, miten joku sytyttää äkkiä ja kiireessä pienen liekin. Sen valossa voi hädin tuskin erottaa tulta pitelevän miehen metsän reunassa. Tämän pitelemä esine ottaa hieman paremmin tulta, ennen kuin se äkkiä paiskataan. Se iskeytyy johonkin ja hulmahtaa tulisiksi roiskeiksi. Ne nuolevat rujoa, valtavaa hahmoa. Epäinhimillistä lihan röykkiötä, joka haroo ja sohii sinne tänne sekaisilla ulokkeilla. Tuli saa sen vääntelehtimään ja törmäämään puunrunkoihin. Palopommin loimussa vilahtaa hetkeksi useampi ihmishahmo, jotka perääntyvät nopeasti hirviön tieltä. Yksi näistä ampuu sen suuntaan uuden sarjan. Aseiden ja liekkien raivon ylle on kuitenkin nousemassa uusi ääni, jota on mahdotonta jättää huomiotta. Eloperäinen ääni, joka purkautuu kuitenkin jostakin täysin epäinhimillisestä. Se alkaa liekehtivästä liharöykkiöstä, mutta sitä voimistavat monet muut samanlaiset. Monet äänet, jotka korisevat, kurluttavat ja ulisevat metsästä. "Niiden typeryksien piti tunnustella tilannetta, ei kerätä niitä kaikkia tänne", Alard sihahtaa. Nyt ei kuitenkaan auta. Asiat ovat käsillä. Joku huutaa kauempana laskemaan köyttä partiolle. Moni muu kiskoo aseita valmiiksi. Ja edessä häämöttää edelleen vain pimeyttä. Yksi liekehtivä lihapeto ei juuri valaise, ja sekin vähä on rujoa ja kammottavaa...
<spyrreh>: Odotus oli selvästi saapumassa loppuunsa, eikä aikaa moiseen ylellisyyteen ollut enää jäljellä. Kael kurotti jännittyneenä aavistuksen pidemmälle pahaa aavistellen kun Alard vahvisti hänen arvailunsa... juuri ennen kuin uusi laukausten sarja, sekä tätä hyytävämmät äänet saivat pojan hätkähtämään uudestaan. Äkkiä Kael ähkäisi lähes kavahtaen taaksepäin kun syttyvät liekit ja äkillinen hulmahdus valaisivat hetkellisesti rujoa, kammottavaa hahmoa... eikä tämä selvästikään ollut yksin. "Egh! Se... se on kauhean iso!" poika henkäisi, tummat silmät leviten entisestään kun kuvottavat äänet vahvistuivat hetki hetkeltä. Otuksia oli selvästikin tunkemassa esille paljon, varmasti enemmän kuin he olivat kertaakaan matkallaan kohdanneet. Onnekseen, epäilemättä. Väki varustuksilla oli hyvää vauhtia terästäytymässä toimintaan. Kaelkin heitti hätäisen katseen suuntaan jossa juoksijoille jo viskattiin köyttä alas, mutta ei voinut olla irvistämättä itsekin lähestyvälle kakofonialle. Tämä lähetti hyytäviä väreitä hänen selkärankaansa, vaikkei hän vielä edes nähnyt paljoakaan hiipuvassa leimussa. Poika heitti uuden nopean, ymmyrkäis-silmäisen katseen kohti Alardia, joka jo selvästikin valmistautui.
<Sunbaron>: Ulinaa, korinaa ja vähässä valossa riuhtovia, kouristelevia, järjettömiä ruhoja. Metsästä vyöryvä, groteski vääryys ja mätä valtasivat nopeasti tietoisuuden ja huomion. Yksikään sotilas ei vielä ampunut. Ei ollut ammuttavaa, eikä kukaan ollut vielä kiivennyt ylös köyttä pitkin. Nämä pystyivät vain ja ainoastaan tuijottamaan pimeyteen, sieluttomien hirviöiden henkitoraiset ulvahdukset korvissaan. Liekit palamaan sytytetyn hirviön ympärillä hiipuivat pois nopeasti ja jättivät jälkeensä vain lisää pimeyttä. Ne eivät olleet edes tappaneet sitä. Kunhan saivat sen huutamaan. Hetket kestävät loputtomiin. Ulina ja korina kasvavat. Siellä täällä, oikeina hetkinä, voi kuunvalossa nähdä vilahduksia. Aavistuksia. Näkyjä, jotka pelkkinä hetkellisinä aavistuksinakin vääntävät vatsaa. Alard tukee aseensa varustuksia vasten ja laskee kätensä vyöllään roikkuvalle kirveelle, melkein kuin etsien siitä voimaa ja tukea. Vaikka välissä on muuri, se suojaa vain ruumista. Silmät näkevät silti aivan liikaa. Sivummalla köyteen tartutaan vihdoinkin. Pakenijoita kiskotaan ylös nopeasti. Kauempana huudetaan liekeistä. Ensin eivät lennä kuolevaa kylvävien aseiden ammukset, vaan viskotut tulet. Sotilaat sytyttävät valmisteltuja heittokapistuksia ja paiskovat liekehtiviä ryppäitä pimeyteen. Osa niistä sammuu saman tien, osuu märkään kohtaan tai tukahduttavaan multaan. Ja osa vain kytee hetken hyödyttöminä ties missä montuissa. Mutta osa leikkaa pimeyttä ja törmää vääntelehtiviin, pakenijoita seuraaviin hahmoihin. Ja osa on jotakin aivan muuta. Räjähdys viiltää silmiä, kun osa heitetyistä kappaleista räjähtää roiskuen aikaisemman tapaan. Ne paljastavat vääntelehtiviä, syttyviä hirviöitä tai nopeita häivähdyksiä niistä kauemmas kiemurtelevista epäsikiöistä. Edes aivottomat hirviöt eivät tunge tuleen. Pommit jättävät jälkeensä liekehtiviä läiskiä pimeydessä. Ne muodostavat nopeasti edes jonkinlaisen kuvan tilanteesta, mutta eivät riitä todella ajamaan pimeyttä pois. Se muuttuu nopeasti luotaantyöntäväksi varjojen kentäksi, jonka myrkyllisessä, raskaassa loimussa kiemurtaa kammottava moninaisuus. On mahdotonta sanoa paljonko niitä todella edes on. Paljon tai vähän, liekit ja varjot jättävät paljon paljastamatta. Mutta niitä on. Äkkiä melun läpi raastaa ääni, joka peittää edelliset ääneen vaivatta. Hirvittävän aseen karjunta. Petkä, raskas ase alkaa syöstä kuolemaa alas, pyyhkäisten laajan, maata ja syöpäisiä hirviöitä repivän viuhkan. Nopeissa välähdyksissä sairaalloisen lihan kappaleet lentävät ja hirviöt lakoavat. Kuolettavan teräksen raivoon vastaa toinen ase. Se ei raasta korvia, vaan silmiä. Leveäsuinen tykki sulkee ulos ujeltavan, räiskyvän lieskan, joka halkaisee yön ja räjähtää maahan. Se nielaisee hirviöitä ja syöksee liekehtiviä nesteitä monen muun päälle. Kuumuus pyyhkäisee muurien ylitse. Sotilaat kyyristelevät varustusten suojissa, omien aseidensa sokaisemina ja kuurouttamina, kykenemättä itsekään todella kestämään omien tuhon välineidensä aiheuttamaa hävitystä. Mutta samaan aikaan moni vähäisempi ase säestää suurempia. Sotilaat ampuvat erottuvien hahmojen suuntaan laukauksia ja pienemmät asemiin kiinnitetyt aseet sivaltelevat niiden ylitse. Melu ja sekasorto ovat yhtä tukahduttavia kuin liekkitykin paksu, myrkyllinen savu. "Pää alas, poika! Varo sirpaleita!" Alard ärähtää nulikalle. Tällä, toisin kuin sotilailla, ei ole edes kypärää suojanaan.
<spyrreh>: Hetken aikaa Kaelin oli pakko vain tuijottaa metsän pimeydestä hetkellisten välähdysten valoon vyöryviä kauhuja. Sen ajatuksen valkeneminen millaisen hirviömäärän lävitse he olivat aiemmin luikkineet sai hänen niskavillansa pystyyn... mutta pojalle ei lopulta jäänyt aikaa jäädä miettimään tätä juuri nyt liikaa. Muurilta viskottuja tulia seurasi varoituksetta jotakin melkoisesti järeämpää, ja olentojen loputtomaan ulinaan sekoittui korvia raastavaa tulitusta sekä leimuavia räjähdyksiä. Poika kavahti taaksepäin korvat soiden ja kivuliaat välähdykset silmissään, tajuten kuitenkin tämänkin keskellä noudattaa kiireesti Alardin komennusta. Ympärillä monet muutkin näyttivät heittäytyvän suojaan niin harhalaukauksilta kuin kaikelta muultakin, eikä Kaelkaan voinut kuin kiristää hampaitaan yrittäessään painaa käsiään korvilleen pahimman repivän melun ulos sulkemiseksi. Siltikin, häntä yhtäaikaa kauhistutti kuin helpottikin ettei hän voinut nähdä mitä tapahtui... ei sillä, että sillä olisi oikeastaan ollut juuri nyt paljoakaan väliä. Ainakin paennut partio oltiin kiskottu köysin ylös muurille alhaalla vellovan kaaoksen keskeltä. Niin paljon kuin hirviöitä niitettiinkin, kuulosti silti uhkaavasti siltä että nämä eivät olleet vielä nujertumassa...
|
|
|
Post by spyrre on Dec 3, 2017 22:48:23 GMT 3
<Sunbaron>: Sirpaleita ja rojua tosiaan lentää. Maata ja hylsyjä rapisee muureja vasten ja välillä jotakin sinkoaa ylikin. Moni sotilaskin kyyristelee suojassa, mutta sillä on enemmän tekemistä tuhon ja sekasorron kuin satunnaisten roiskeiden kanssa. Valtakunnan syntiset aseet kylvävät tuhoa, joka saa ihmisen kavahtamaan ja vapisemaan. Jos Alard tuntee samaa hätää, ei tämä ainakaan näytä sitä. Vanha sotilas nojautuu muurin ylitse ja ampuu jysähtävän laukauksen, ennen kuin vetäytyy taas suojaan. Kukaties vanha sotilas on nähnyt tämän kaiken vain tarpeeksi monta kertaa, ettei enää osaa kauhistua. Kokemusta ja turtaa mieltä. "Varo ettet putoa! Pidä kiinni kivistä!" mies huutaa pojalle melun ylitse. Ensialkuun voisi luulla, että tämän kasvot ovat suorastaan tyynet. Mutta lähempää katsottuna, tuhovoimaisten aseiden lieskojen ja takana vellovan hävityksen valaisemana, tämän kasvoissa on jotakin muutakin. Jotakin suorastaan vimmaista. Tämä puristaa hampaitaan yhteen kuin jännittyneenä, mutta samalla se on hullunkiiltoinen virne. Mielipuolinen tuijotus. Ja äkkiä tämä kiskoo itsensä taas pystyyn ja ampuu nopean laukauksen. Mutta tällä kertaa vanha mies ei käänny takaisin, ei kisko itseään suojaan. Sen sijaan tämä tuijottaa suoraan kohti sekasortoa ja vääntelehtiviä, tulen ja luotien raastamia ruhoja. Alard levittää kätensä kuin yrittäisi ottaa sen kaiken vastaan, haalia sen itseensä. Melun alta korva hädin tuskin kuulee, kun miehen kurkusta purkautuu katkonainen, rykivä ääni. Tämä nauraa. Hekottaa koko näylle. "Tulkaa hakemaan, mädät paskat! Tulkaa hakemaan kun ette vieläkään ole onnistuneet! Tulkaa niin annan teille vauhtia!" vanha sotilas karjaisee. Äkkiä tämä laskee kiväärinsä kohti maastoa ja ampuu nopean, päättäväisen laukauksen. Mikään ei vastaan, eikä mikään todella edes kuule. Liha velloo ja kouristelee. Se hamuaa saalista jota ei pysty tavoittamaan. Ja Alard nauraa mielipuolisesti.
<spyrreh>: Ympärille puhjennut kaaos peitti kaiken nopeasti alleen. Edes korville nostetut kädet eivät riittäneet vaimentamaan sitä kammottavaa meteliä joka irtosi niin ulkopuolella vellovista hirviöistä, kuin kaameista aseista jotka sylkivät tuhoa alas muurilta. Kael oli epäilemättä joutunut kokemaan yhtä jos toistakin mitä ei olisi halunnut viimeaikoina, mutta siltikin tämä kaikki sai pojan haluamaan sulkea silmänsä. Mutta vaikka joutuikin kyyristelemään piilossa kuten monet muutkin, hän teki niin vain hetken. Kakofonian jatkuessa nulikka veti syvään henkeä ja kurkisti viimein ensin ympärilleen, ja sitten uudestaan paalutuksen ylitse. Hetken aikaa hän tuijotti sanattomasti aseiden tulituksessa palasiksi repeytyviä hirviöitä ja näiden jäännöksiä, ennen kuin käänsi katseensa uudestaan tuntumassaan seisovaan Alardiin. Neuvoistaan huolimatta vanha soturi ei ollut edes yrittänyt suojautua vaan sihtaili keskittyneesti muurin ylitse. Poika säpsähti väkisinkin vierestä kajahtavaa terävää laukausta, hoksaten nyökätä saamalleen varoitukselle vasta pienellä viiveellä. Rehellisesti tällä hetkellä hänen huomionsa vei jokin muu. Miehen suorastaan kuumeisen mielipuolisen olemuksen tajuaminen lähetti kylmän väreen hänen niskaansa, ja hän jäi pälyilemään soturia varsin ristiriitaisin tuntemuksin. Tämä tuntui suorastaan... nauttivan tuhosta, jos tämä oli edes oikea sana. Hän ei tiennyt... vaikka tuskin sillä väliä olikaan. Kael osasi vain pälyillä vuoroin nauravaan Alardiin, vuoroin vastentahtoisesti alas kaaokseen, yrittäen sisäistää tätä kaikkea. Muuta hän tuskin edes saattoikaan tehdä.
<Sunbaron>: Alard tuntuu hetkeksi unohtuvan omaan maailmaansa. Mies hekottaa koko hävityksen paljoudelle, joka edessä ja alla avautuu. Suurin osa sotilaista pitäyty suojassa mahdolliselta vastahyökkäykseltä, mutta vanha mies ei tunnu edes tiedostavan asiaa - tai ainakaan piittaavan siitä. Tämä ampuu muutaman summittaisen laukauksen, joilla ei lopulta ole paljoakaan tekoa, mutta jää lopulta lähinnä vain tuijottamaan ja nauramaan koko näylle. Suuri lihapeto aukoo miehen suuntaan kitaa, joka näyttää loputtomalta hampaiden kuilulta. Kukaties se näkee tämän. Alardia se ei kiinnosta. Rujot, elinkelvottomat hirviöt ovat avuttomia pistämään vastaan tuholleen. Päin vastoin, ne tunkevat sitä kohti vellovana, toistensa yli hyökyvänä massana, survoen itseään maahan hakattuihin seipäisiin ja muihin varustuksiin piittaamatta mistään. Raskaatkaan aseet eivät tapa niitä helpolla. Repaleiset, visvaa tursuavat raadot kiskovat itseään eteenpäin laukauksista ja tulesta huolimattakin. Näky on mielipuolinen ja vatsaavääntävä. Äkkiä kauempanakin leimahtaa, varsinaisen tulikentän ulkopuolella. Osa sotilaista jopa huomaa näyn, ja se saa Alardinkin hätkähtämään tolkkuihinsa hetkellisestä hurmoksestaan. Tämäkin katsahtaa kohti roihahdusta. Röttelökylän suunnalla palaa. Tuli pyyhkii vasten sen ulompia vallituksia, ja sen valossa voi nähdä miten luonnottomat, kammottavat hirviöt puskevat varustuksia vasten. Ihmismäiset silhuetit survovat niitä takaisin pitkillä seipäillä. Jos kaikki ei olisi yhtä melua ja hävitystä, huuto kuuluisi varmasti tänne asti. Kaikki eivät kohtaa tätä sekasortoa raskaiden muuriensa takaa...
<spyrreh>: Oli mitä mieltä asioista olikaan, katsoi Kael parhaaksi olla puuttumatta Alardin synkkään, murhanhimoiseen hurmokseen. Poika kiristi leukaansa mutta teki parhaansa pysyäkseen pois tieltä kuten oli luvannut, ja pyrki ainakin yrittämään pitämään silmällä tapahtumia... niin vaikeaa kuin tämä kaikki olikin. Näyt ja visvaisen, kuolevan lihan sekä veren löyhkä sai hänet voimaan pahoin, mutta hän yritti työntää sen sivuun parhaansa mukaan. Miksi, siitä hän ei rehellisesti ollut itsekään aivan varma. Kael ei oikeastaan elätellyt harhaluuloa että hänestä olisi jotakin hyötyä tämän kaiken keskellä, mutta silti... tämän näkeminen tuntui tärkeältä. Niin kammottavaa kuin se olikin. Ne muutamat satunnaiset kammotukset joihin hän oli törmännyt eivät mitenkään vetäneet vertoja tämän mittakaavan vyörytykselle. Hän ei ollut varma oliko se ihailtavaa vaiko suorastaan huolestuttavaa kuinka vähän Alard tällä hetkellä hetkahti yhtään mitään. Hän vilkaisi miestä kaaoksen keskellä uudestaan, hätkähtäen kuitenkin terävästi kun kauempanakin muurista leimahti. Nopeasti poikakin tajusi mistä oli kyse, ja hän ähkäisi hätäisesti. Vyöryvät hirviöt ja epätoivoisesti taistelevat hahmot erottuivat hetkellisesti lepattavassa liekkien valossa. Pedot olivat selvästi iskemässä armotta pehmeimpään kohteeseen... näillä ei ollut mitään oikeaa kykyä kiivetä yli korkeasta muurista jonka päällä he kyyhöttivät, mutta siltikään poika ei voinut olla jäämättä tuijottamaan kauhistuneesti. Oli kaiketi vain toivottava että hökkelikylänkin puolustajat ja näiden ponnistukset riittäisivät...
<Sunbaron>: Alard niiskaisee kevyesti ja vetää henkeä. Tämä tuntuu palanneen takaisin tolkkuihinsa, ainakin jossakin määrin. Mies katsoo hetken vaitonaisesti röttelökylän kamppailuja, ennen kuin vilkaisee alas. Tilanne velloo samanlaisena, siinä missä se vain pienen matkan päässä on täyttä selviytymistaistelua. Laukauksia kuuluu sieltäkin, mutta moni on pelkän seipäänmitan päässä hirviöistä, joiden kynnet ja hampaat raastaisivat hevosenkin riekaleiksi. Aivottomasta massasta, joka koko järjettömyyden suomalla sinnikkyydellään havittelee kuolemaa ja tuhoa. Mies katsahtaa Kaeliinkin, melkein kuin aavistaen pojan kauhun tämän kaiken keskellä. Sitten jokin kolahtaa kypärään ja tämä horjahtaa. Kaide tarjoaa kuitenkin tukea, ja mies kiskaisee itsensä nopeasti pystyyn. "Ei niitä loputtomiin ole! Kyllä ne loppuvat! Eivät ne edes tajua että hyökkäävät kaikki tänne! Kunhan ovat kerääntyneet! Ne vain yrittävät tappaa, ei niillä mitään ajatusta ole!" mies selittää huutaen pojalle. Vaikea sanoa, onko ajatuksessa lopulta mitään lohdullista.
<spyrreh>: Viimeistään nyt poika saattoi ymmärtää varsin hyvin aiemmin muurin taakse kertyneen väen kiihtymyksen, katsoessaan kuinka nämä iskivät epätoivonvimmalla takaisin huomattavasti huteramman suojansa ylitse tunkevien hirviöiden tielle. Näillä ei ollut edes samankaltaista aseistusta käytössään... mutta ainakaan groteskit louskuttavat pedot eivät vielä vyöryneet barrikadien ylitse. Alardkin oli huomannut tämän, ja nulikka saattoi vain heittää neuvottoman katseen tämän suuntaan. Kumpikaan heistä tuskin ehti reagoimaan kunnolla kun jotakin lennähti kaaoksesta, iskeytyen uhkaavasti miehen päähän. Tämä horjahti ja Kael henkäisi kauhusta. Hän jännittyi jo valmiina ponnahtamaan pystyyn mutta mies onnistui pelastamaan tasapainonsa täpärästi. Tämä sai nulikan vetämään tukalasti henkeä, soturin itsensä tosin tuskin järkyttyessä moisesta paljoakaan. Ymmyrkäis-silmäinen nulikka joutui vetämään syvään henkeä kokoillakseen itsensä, ennen kuin loi uuden katseen alas, kylän suuntaan. Miehen tokaisu ei varsinaisesti rauhoittanut mutta sai silti pienen nyökkäyksen... vaikkakaan poika ei voinut olla irvistämättä hieman. Hirviöitä oli joka tapauksessa valtava määrä... mutta pakkohan näiden oli loppua kun niitä tapettiin, eikö?
<Sunbaron>: Alard kiskaisee itsensä irti kaiteesta ja takaisin varustukselle. Nyt mies tuntuu tarkkailevan tilannetta taas huomattavasti holtillisemmin. Sikäli kuin siinä nyt paljon tarkkailtavaa onkaan. Hirviöt vyöryvät yhä vain kohti. Osa niistä raahautuu muureille asti. Linnaketta ympäröivä vallihauta nielaisee ne syvyyksiinsä samoin tein. Pelkkää järjetöntä lihaa, joka ei ymmärrä edes kuolevansa. Alard pudistaa päätään. Tuho on suurta kaikesta huolimattakin. Näihin epäsikiöihin ei pure mikään vähäisempi, ei ainakaan tarpeeksi tehokkaasti. Äkkiä varustuksille nousee joku muu. Nopea silmäyskin riittää kertomaan kenestä on kyse - tai mistä. Azardin valkea ritari, kaikessa rujoudessaan, nousee katsomaan sekasortoa. Aseet syytävät yhä kuolemaa hirviöille, joille ei koskaan todellista elämää edes annettu. Hävityksen lietsomat varjot tanssivat epäinhimillisen hahmon pinnalla rujoilla tavoilla. Pitkä, yön tummentama hahmo ei saman tien edes tiedosta muita lähellä olevia. Se tuijottaa alas muureilta kasvottomalla katseellaan. Toisessa kädessään sillä on pitkä tuliase. Mutta tähän hätään se vain katsoo näkyä. "Ei mitään tarkoitusta. Mutta silti tarvetta", ritari äkkiä toteaa. Ääni purkautuu sen sisästä, mutta on yllättävän kuuluva kaikessa säröisyydessäänkin kaikesta sekasorrosta huolimattakin.
<spyrreh>: Kael tunsi uuden tukalan kylmän väristyksen itsessään katsellessaan monien järjettömien petojen ryömivän suoraan tuhoonsa. Hyvin suuri osa näistä menetti henkensä tavoitellessaan mitä tahansa kohdetta revittäväkseen, mutta mikään tässä ei aiheuttanut muissa minkäänlaista reaktiota. Niillä ei todellakaan tuntunut olevan päämäärää... edes hyökkäys, joka tuntui enemmänkin lähes muotoutuneen... vahingossa? Tai ainakin ilman suurempaa yritystä. Siltikin, hirviöt vyöryivät eteenpäin, ja väki joutui pinnistelemään pitääkseen louskuttavat leuat loitolla. Kael vastasi Alardin paljonpuhuvaan päänpudistukseen, mutta hätkähti pian uudestaan kun pitkä, kalpea hahmo astui muureille. Kael jäi silmiään räpytellen vilkuilemaan olentoa kun tämä seurasi kaaosta, säpsähtäen jälleen väkisinkin kun tämä äkkiä puhui. Tämä tuskin puhui varsinaisesti hänelle tai mitään muutakaan, mutta siltikin poika epäröi ennen kuin katsahti alas, ja avasi suunsa. "Mitä ne sitten oikein... yrittää? Kai ne jostain syystä on kaikki täällä" hän mutisi kireästi. Oli varsin kyseenlaista kuuliko tai piittasiko kukaan, mutta... ajatus pyrki silti ilmoille, jos ei muuten, niin hänelle itselleen.
|
|
|
Post by spyrre on Dec 6, 2017 2:56:46 GMT 3
<Sunbaron>: Azardin valkealla ritarilla ei ole kasvoja tai silmiä, mutta silti on varmaa, että sen katse kääntyy hävityksen maisemasta Kaeliin. Se tuijottaa poikaa aikansa, ennen kuin kääntyy takaisin poispäin - mutta ei niinkään alas kohti vellovaa lihapetojen ja luotien vellontaa, vaan jonnekin kauas eteenpäin. Ääni, joka sen sisältä purkautuu, on aivan yhtä piirteetön kuin aikaisemminkin, mutta silti siitä voi aistia jonkinlaisen painon. "Ne tulevat koska ne ruoskitaan tänne. Ne ovat tahdon ja voiman koiria. Ne eivät ajattele tai mieti. Ne tulevat ja tappavat. Ne voivat kuolla tai elää. Sama se. Ne ovat silti tehneet tehtävänsä", hahmo lopulta toteaa. Sen katseeton pää kohoaa taivasta kohti. "Teillä ei ole korvia joilla kuulla sen huutoa. Mutta se huutaa. Se huutaa synnyintuskaa ja maailma mätänee", Azardin valkea ritari jatkaa. Jokin sen rihmaisessa kudoksessa sykkii ja kiemurtelee, kuin pelkästään nämä sanatkin vääntäisivät sitä sisuksia myöten. Vaikka sen alapuolella raivoaa hirvittävä tuho, se on hädin tuskin edes läsnä. Betoni rutisee käden alla, joka sitä puristaa.
<spyrreh>: Hän oli jo tavannut olennon pari kertaa aikaisemminkin, mutta jos rehellisiä oltiin, Kael tuskin oli päässyt tästä vieläkään selville. Hän ei ollut edes varma siitä kykenikö olento näkemään hänet kääntäessään päätään... mutta kaiketi eleen merkitys oli silti ilmeinen. Olento vastasi, eikä hän voinut olla värähtämättä jälleen hieman; niin tämän sanoja kuin tukahtuneen kuuloista, tunteetonta, mutta painokasta sävyä. Poika rypisti kulmiaan ja vilkaisi uudemman kerran Alardia, ennen kuin käänsi huomionsa takaisin olentoon. Hänelle ei tullut edes mieleen epäillä mitä tämä kertoi... mutta tapa, jolla tämä jatkoi, vaiensivat mahdolliset kysymykset nopeasti. Kael räpäytti silmiään, jääden hetkeksi vilkuilemaan valkeaa ritaria, ennen kuin rypyt hänen kulmillaan syvenivät jälleen. "Eh. Säkö... kuulet sen? Mikä se sitten... onkaan?" poika kysyi viimein varovasti. Kukaties hän ei ollutkaan aivan varma mistä oli kyse, mutta olennon sanoille oli vaikea keksiä oikein muitakaan merkityksiä....
<Sunbaron>: Alardkin kuuntelee vaitonaisena epäinhimillisen hahmon sanoja. Mies ei selvästikään tiedä juuri sen paremmin mistä on kyse, mutta pysyy kuitenkin vaiti. Eittämättä sanat merkitsevät jotakin. Paljonkin, kaiketi. Ne lausuu joku, jolla on ehdottoman ainutlaatuinen näkemys koko asiaan. Azardin ritari itse ei vaivaudu kääntämään katsettaan takaisin Kaeliin. Se tuijottaa yhä taivaalle. Mutta samalla se myös puhuu. "Se on lihassa. Minulle annettiin kuolematon liha. Mahtava liha, jolla surmata valtakunnan viholliset. Ruumis, joka ei koskaan lankeaisi. Mutta se kaikki oli muuta lihaa. Muuta voimaa. Se on minun lihassani. Minun lihani on sen lihaa", se toteaa. Ja vihdoin, suorasukaisesti, se katsoo taas poikaan. "Kuten tovereidesikin liha. Ja sinunkin", se lisää. On mahdotonta edes arvailla mitä se odottaa pojan tekevän tai sanovan. Ei sillä juuri ole väliäkään, sillä tilaisuutta vastata ei tule. Äkkiä epäinhimilliseen, pitkään hahmoon iskeytyy jotakin. Sen pään sivu räjähtää valtavaksi lieskaksi joka ryöppyää joka suuntaan. Sitä säestää laukaus, joka hädin tuskin erottuu kaikesta muusta hävityksestä. Ritarin raskas, rujo ruho kallistuu poispäin varustuksista, kun se kaatuu suorilta jaloilta alas kaiteen ylitse. Tai niin voisi ainakin olettaa. Sillä ei ole enää päätä. Sen tilalla on pelkkä savuava, kupliva tynkä, joka oksentaa värittömiä nesteitä. Se ei kuitenkaan ehdi kallistua kuin hetken, ennen kuin sen toinen jalka äkkiä nousee ylös ja iskeytyy muurin reunaa vasten niin että betoni valittaa. Samassa silmänräpäyksessä sen asetta puristanut käsi kohoaa jysähtäen kohti muurin takana odottavaa pimeyttä. Ja yhdessä nopeassa silmänräpäyksessä se ampuu monta raskasta, korvia raastavaa laukausta alas pimeyteen. Muuri sen ympärillä kytee alhaalta ammutun laukauksen räjähdyksen heittämissä liekeissä, eikä ritarilla ole päätä. Silti se ampuu takaisin. Alardilla ei ole samanlaista yliluonnollista valmiutta. Mies horjahtaa kumoon pitkin pituuttaan ja tuijottaa koko näkyä hetken tyrmistyneenä, ennen kuin tajuaa edes pyyhkäistä kipinöitä vaatteistaan. "Koneita... Koneita!" vanha sotilas tajuaa lopulta älähtää. Sanoja säestää useampikin laukaus, joista osa iskeytyy muurin yläreunaan, ja ainakin yksi pyyhkäisee lähellä seisoneen sotilaan mukanaan alas linnakkeen pihalle nopeammin kuin tämä ehtii edes älähtää. Uudenlainen kauhu kohoaa mädän lihan keskeltä...
<spyrreh>: Kaelin ei tarvinnut edes täysin ymmärtää mistä oli kyse tajutakseen tästä silti montakin asiaa. Tämä kaikki implikoi selvästi melkoisen... kammottavia seikkoja, ja hetken aikaa nulikkakin vain tuijotti ylös olentoon sanattomana. Sen sijaan että olisi kuitenkaan kavahtanut, kuvastui pojasta tukaluutta joka oli sävyltään empaattista. Ennen kuin hän ehti löytämään sanoja ritari kuitenkin jatkoi, ja hiljensi pojan nopeasti. Viimeinen lisäys tuntui jähmettävän Kaelin nopeasti paikoilleen. Nulikka tuijotti hetken sanattomasti epäilemättä kaikki pasmansa sotkeneena ennen kuin ähkäisi tyrmistyksestä. Protesti jäi siltikin niille teilleen kun jotakin äkkiä iskeytyi päin valtavaa olentoa. Jos Kael oli ollut aikeissa kommentoida tai ilmaista tyrmistystään jotenkin, se unohtui välittömästi kun ritari kallistui päättömänä eteenpäin muurin ylitse. Tyrmistynyt, protestoiva äännähdys muuttui pelästyneeksi ja hätäiseksi, ja tuskin ehtimättä ajattelemaan edes sitä mikä oli saanut tämän aikaan poika yritti haparoida jonkinlaista otetta olennosta kuin olisi voinut jollakin ilveellä estää tätä putoamasta alas muureilta. Tämä olisi epäilemättä ollut tuhoon tuomittua... ellei groteskin päätön olento olisikin ollut jokseenkin vähemmän kuollut kuin olisi voinut olettaa. Hän tuskin ehti edes tiedostaa ilmoille lennähtäneitä tulisia roiskeita kun ritari äkkiä kaikesta huolimatta suoristautui ja kävi vastaiskuun. Tämä viimein ajoi Kaelin kavahtamaan ähkäisten taaksepäin, viimeistään kun massiivinen ase päättömän ilmestyksen käsissä alkoi syöstä tuhoa jonnekin pimeään. Hetken kaaoksessa nulikka sotkeutui kinttuihinsa ja retkahti sitten jaloiltaan varustuksille jonnekin Alardin tuntumaan. Kaikki oli tapahtunut aivan liian nopeasti ja järkyttynyt poika ei selvästikään ollut ehtinyt vielä sisäistää kaikkea saati sitten päättää mistä olisi järkyttynyt ensiksi... mutta ainakin Alardin hätäinen älähdys oli hyvä vaihtoehto tähän. Ymmyrkäinen katse kääntyi käymään miehessä, pojankin tajutessa mitä tämä käänne tarkoittaisi. Hän hädintuskin edes huomasi kipinöitä päällään kiskaistessaan irvistäen päänsä alemmas muurin huipun suojiin. "Mitä-- mitä me nyt tehdään?" poika onnistui henkäisemään pienellä viiveellä. Jo tällainen määrä lihahirviöitä olisi epäilemättä ollut jo aivan tarpeeksi paha tilanne, puhumattakaan jos näiden seassa oli jotakin joka.... pystyi tekemään valkealle ritarillekin.... näin. Piittasi olento itse tästä tai ei.
<Sunbaron>: Ritari ei tunnu juuri kaipaavan menetettyä päätään. Se työntää itsensä suoraan samalla kun jatkaa ampumistaan. Sen ase, valtava kivääri, syöksee kuolemaa voimalla joka melkeinpä vastaa sotilaiden valtavia muureihin kiinnitettyjä tuhoaseita. Pimeydestä ja vellovasta lihatulvasta ammutut vastalaukaukset iskevät muuriin sen ympärillä, mutta se ei edes piittaa. Vaikka tilanne iskeekin pahasti Alardia vastaan, ei kokenut sotilas silti hyydy yhtä pahasti kuin järkyttynyt Kael. Tämä heilauttaa kättään pojan suuntaan selvänä merkkinä pitää päänsä matalana, ennen kuin toistaa huutonsa. Useampikin sotilas toistaa sitä jo. Miehet painautuvat suojaan näkymättömän, armottoman vihollisen edeltä. Raskaita aseita käsittelevät yrittävät epätoivoisesti löytää niille kohteita, mutta sekainen ja raivoava tilanne tekee siitä hankalaa. Kun nämä eivät pysty antamaan tuolta viholliselle saman tien, pyyhkii raskaita aseita kohti pian murhaavia laukauksia, jotka pakottavat miehiä matalaksi - tai pyyhkivät maahan. Aseet itsekin vapisevat raskaiden laukausten iskiessä niihin. Sotilaat eivät kuitenkaan, kaikesta huolimattakaan, jää toimettomiksi. Ilmeisesti johonkin vakavampaankin on varauduttu, sillä laukausten murtaessa muurinsivua survotaan varustusten reunalta nopeasti ulos jokin ase. Se ei kuitenkaan syökse kuolemaa, vaan kipinöivän, sähisevän, silmiä kirvelevän valopallon, joka sinkaisee taivaalle kuin maasta pakeneva tähti. Äkkiä yö on valoisa kuin päivä ja koko hävitys ja tuho aukeavat muureilla seisovien alapuolella. Pimeys astuu syrjään ja paljastaa revityn maan, epäluonnolliset, raastetut raadot, moninaiset, järjettömät ja täysin säännöttömät hirviöt... ja metallin niiden välissä. Ei kuitenkaan pelkkää metallia. Kouristelevien, sairaalloisten laumojen seassa häämöttää metallia. Koneita, tuskin metsässä näkyneitä konesotureita suurempia. Epämääräisiä, melkein inhimilliseksi luotuja hahmoja. Mutta niiden muotoa rikkoo liha, joka peittää ja korvaa. Valtavat, paiseiset ulokkeet ja kasvaimet. Hyhmän ja syövän ryöpyt, joiden keskeltä puskee metallia. Pullistelevia, sykkiviä hahmoja. Osa on melkein pelkkiä ruosteisia rankoja, osa taas lihan peittämää. Mutta niillä on aseita yhtä kaikki. Syöpäiset koneet, tuskin kourallista enempää, pyyhkivät armottomasti muureja vasten tasaisilla laukauksilla. Ne ovat epäluonnollisen liikkumattomia keskellä kiemurtavaa mätänevän lihan paljoutta. Ne eivät ulise tai korise. Ne vain tappavat. "Ampukaa ne! Kovat eteen!" joku huutaa käskevään sävyyn. Sotilaita tuskin tavitsisi liiaksi edes komentaa. Niitä kohti annetaan kiväärinlaukauksia, joita ne tuskin edes huomaavat. Mutta nopeasti heitetyt, kohteensa löytäneet pommit saavat kyllä aikaan paljon. Kuten raskaan koneaseen sarjakin. Taivaalle ammutun kirkkaan tähden valo alkaa hiipua nopeasti kun se putoaa takaisin alaspäin. Mutta sinä aikana sotilaat ovat iskeneet jo päättäväisesti. Valon himmentyessä hätäiset, melkein panikoivat miehet syytävät nopeasti lisää tulta konedemoneiden niskaan. Niiden vastatuli heikkenee nopeasti. Valkea ritari ampuu ampumistaan. Lopulta sen kivääri kuitenkin vaimenee. Se naksahtelee ponnettomasti, kammio tyhjänä ja tuhon moottori vailla ammuksia. Ritari kuitenkin yrittää vielä monta kertaa pakonomaisesti, käsi kouristellen. Lopulta se tuntuu kuitenkin ymmärtävän, ettei ammu mitään. Ase valahtaa velttona sivulle, ennen kuin koko päätön hahmo lankeaa polvilleen. Sen kurkuntynkä jää osoittamaan kohti taivasta tursuen sanoinkuvaamattomia nesteitä, eikä se liiku.
<spyrreh>: Kael ei lopulta voinut kuin seurata tumma katse ymmyrkäisenä tapahtumia ympärillään ja peittää korvansa tärykalvoja repivältä meteliltä. Niin päätön olento kuin sotilaatkin räiskivät aseitaan pimeään ja Alard komensi kaikkea ilmeisellä kokemuksella. Äkillinen valo räiskähti taivaalle sokaisten pojankin hetkeksi, mutta siltikin jokin hänessä vaati tihrustamaan muurin ylitse. Hän siristi sormiensa välistä oudon valon valaisemana lähes helvetilliseltä näyttävää näkymää. Vääntelehtivien hirviöiden takana erottui pimeässä erilaisia hahmoja, ja poika ähkäisi väkisinkin erottaessaan rujot metallin ja mätivän lihan sekaiset olennot. Nämä eivät olleet sellaisia joita hän oli koskaan nähnyt, vaan jotakin vielä karmeampaa... ja karmeita olivat näiden aikaansaannoksetkin. Väki lakosi jopa muureilta, mutta sotilaiden epätoivoinen tulituskin tuntui saavan jotakin aikaan, vaikka kenelläkään tuskin oli aikaa kokea tästä minkäänlaista helpotusta. Valo alkoi hiipua, ja niin teki viimein päättömänä seisovan olennon massiivinen asekin. Kael tuskin ymmärsi mitään moisista kapineista, mutta kun räjähtävät laukaukset vaikenivat ja korvautuivat oudolla naksahtelulla käänsi poikakin katseensa tähän. Hänellä ei ollut aavistustakaan miten valkea ritari oli vielä elossa... tai edes oliko päänsä menettäminen tälle kuinka vakava asia, mutta nestettä ilmoille pulppuava tynkä tuskin näytti millään tavalla hyvältäkään... taikka kuumeinen, kouristuksenomainen tapa jolla tämä yritti vielä jatkaa ampumistaan aseensa naksahdellen. Kun tämä viimein lankesi polvilleen, henkäisi Kaelkin tukalasti. Hän vilkaisi pikaisesti sotilaita, Alardia, sekä muurin ulkopuolella raivoavaa kaaosta ennen kuin hivuttautui varovasti lähemmäs liikkumatonta olentoa. Poika pälyili tätä hetken, ennen kuin tovin epäröityään yritti paremmankaan idean puutteessa jokseenkin neuvottomasti painaa hihansa pulppuavalle vammalle. Huolestunut katse kävi jälleen ulkopuolella, epäilemättä peläten jonkun metallihirviön olevan vielä elossa. Mutta ainakaan vielä mikään ei tainnut yrittää sihtailla päätöntä ritaria uudemman kerran... tarkoitti tämä sitten mitä hyvänsä. "Äh, hei... kuuletko? Käy alemmas, jos siellä on vielä jotain joka voi... tehdä noin uudestaan" hän ei voinut silti olla yrittämättä, siitäkin huolimatta ettei ollut varma miten olisi pitänyt suhtautua päättömälle olennolle puhumiseen.
<Sunbaron>: Hätäiset, raskaat laukaussarjat pyyhkivät nopeasti pimeäksi muuttuvaa maastoa niiltä paikkeilta, joissa sotakoneita oli nähty. Moni sotilas kyyristelee matalana, tohtimatta vielä kokeilla onneaan. Lihahirviöiden ulina ei taukoa missään kohtaa. Ne rääkyvät itsepintaisesti metelin läpi, ja niiden mielipuolinen valitus pyyhkii kaiken ylitse. Päätön ritari ei reagoi Kaelin hätäisiin sanoihin millään tavalla. Sen ruho on lyyhistynyt niille sijoilleen, eikä pojan hiha pysty tyrehdyttämään sen kaulantyngästä tursuvia nesteitä mitenkään. Ne ovat värittömiä eivätkä haise vereltä, eivätkä miltään muultakaan, mitä ruumiissa pitäisi olla. Koko olennossa ei ole minkäänlaista lämpöä, ei sisällä eikä ulkona. Sivummalla, kesken hätäisen vastaiskun, repeää äkkiä paniikinomaisten huutojen sarja. Ne kiirivät liekkejä sylkeneen tykin suunnalta. Aseesta iskee taas tuli, mutta ei sen suusta, eikä valtavana leimuavana pallona. Sen kylkeen on repeytynyt reikä, ja sotakoneiden laukaukset ovat raastaneet siihen kiinnitetyt letkut poikki. Nyt sieltä lyö tulenlieskoja, jotka ovat nopeasti leviämässä aseen sisälle. Moni sotilas ryömii nopeasti ja selvästi kauhuissaan kauemmas. Yksi sekopäinen mies yrittää hakata sitä sammuksiin viittansa avulla, täysin turhaan, ja samaan aikaan muutama muu potkii kapistusta pakokauhuisesti, kuin yrittäen sysätä sen reunan ylitse lihahirviöiden vellovan massan niskaan ja pois muurilta. Näiden elkeissä on todellista hätää...
<spyrreh>: Keskittyminen yhtään mihinkään moisen infernaalisen kakofonian keskellä oli vaikeaa, mutta Kael ei voinut kuin yrittää parhaansa. Siltikin, kaikki yritykset tuntuivat jäävän vähiin päättömän ritarin suhteen. Oli epätoivoisen turhaa yrittää saada outoa verta (tai mitä tämä ikinä olikaan) tyrehtymään, tai edes päätellä oliko olento elossa. Tämä ei liikkunut tai reagoinut mitenkään mihinkään, eikä tämä vaikuttanut miltään minkä olisi hänen järkensä mukaan pitänyt olla elossa alunperinkään... Siltikin, poika ei voinut kuin yrittää. Viimein hän päätyi jopa nykimään tätä itse saadakseen olennon liikkeelle, mutta tämänkin yrityksen keskyttivät alkuunsa kauempaa puhkeavat paniikinomaiset huudot. Kael säpsähti äkillistä muureilta puhkeavaa huutoa ja käänsi katseensa tämän suuntaan. Lähdettä ei tarvinnut arvuutella kauaakaan kun kirkas loimotus iski hänenkin silmiinsä. Yksi kone iski liekkejä... mutta ilmeisestikin aivan väärällä tavalla. Nulikka harppasi taaksepäin yrittäen siristää silmiään suojaksi kohottamansa käden alla. Hän hahmotti joukon hätäisiä miehiä, jotka yrittivät epätoivoisesti tukahduttaa kapineesta puskevia liekkejä, tai työntää koko kapineen alas muureilta. Kael epäröi silmänräpäyksen, päästi sitten ilmoille tukalan ähkäisyn ja harppasi itsekin kohti kaaosta. Leimuava kapine oli hänelle vieras, mutta tulta syöksevät putket oli lopulta helppo huomata, eikä kaikesta hätääntynyt poika keksinyt nopeasti muutakaan kuin harpata muiden tuntumaan. Roihu sai hänet siristelemään ja savu puski kasvoille, mutta kuitenkaan kuumuus ei ajanut poikaa kauemmas vaan lähes epäröimättä tämä suorastaan työnsi kätensä laitteeseen, yrittäen pysäyttää esiin tunkevat liekit. Edes hetkeksi.... kukaties se sallisi miesten tehdä mitä nämä yrittivät ennen kuin kaikki olisi liekeissä....
<Sunbaron>: Miehet hätiköivät ja hätäilevät, eikä tukevasti varustuksille kiinnitetty, liekehtivä tykki suostu syöksymään alas muureilta pelkillä potkuilla. Mutta sitten väliin ryntää ties mistä hyökännyt, ehdottoman väärään paikkaan eksynyt poika, joka kaiken järjen vastaisesti syöksyy suoraan kiinni liekkejä iskevään aseeseen. Osa sotilaista päästää ilmoille tyrmistyneitä huutoja, osa taas yrittää kiskoa nulikkaa pois. Mutta totta on, kaikessa kammottavuudessaankin, että pojan tielletulo estää liekkejä iskemästä miehiä päin. Eikä hätä lue lakia. Kukaan ei lopulta jää katsomaan liian pitkäksi aikaa, miten kammottavalla tavalla itsetuhoinen poika kärähtää hengiltä. Miehet tarttuvat kiinni hirvittävällä tavalla pihisevään aseeseen ja ponnistavat. Lopultakin se notkahtaa reunan ylitse, ja tällä kertaa luja potku saa kuin saakin sen rysähtämään alas, kiskoen perässään myös sen liekehtivät tankit. Osa miehistä heittäytyy syrjään, osa ei ehdi. Vaikka tykki syöksyy muurilta, leimahtaa se vain silmänräpäystä myöhemmin. Niin, että valtavat lieskat ja paine iskevät silti liian lähelle jääneisiin... kuten myös varmasti poikaan, joka ehdoin tahdoin tarrasi siihen kiinni. Isku on valtava, suoranainen pommi. Yksi miehistä horjahtaa sen voimasta alas muurilta, suoraan vellovan hirviöiden massan keskelle ja tuhoonsa. Omalla tavallaan voisi kukaties väittää, että itsetuhoinen nulikka on edes hieman onnekkaampi... jos tämä ei olisi ehdottoman varmasti kaiken järjen mukaan kuollut jo monta hetkeä sitten. Tämä ei horjahtele. Räjähdyksen voima heittää ruumiin lujaa toiseen suuntaan, yhtälailla alas muurilta, mutta linnakkeen sisäpuolelle. Kova maa ottaa tämän vastaan kaikkea muuta kuin suopeasti. Rusentava voima iskee selkään ja takaraivoon. Ilma pakenee keuhkoista... ja tietoisuus mielestä. Kaikki samenee nopeasti. Aseiden ärjyntä ja hirviöiden ulvonta seuraavat perässä mustaan tiedottomuuteenkin.
|
|
|
Post by spyrre on Dec 6, 2017 23:42:11 GMT 3
<Sunbaron>: Kun maailma taas valkenee, on paljon hiljaisempaa. Hirviöiden ulvonta korvissa on pelkkä muisto. Maailma on myös valoisampi. Ei kirkas kuten päivällä, mutta pimeän sijaan hämärä. Varhainen aamu, kaiketi. Aivan hiljaista ei sentään ole, sillä ilmassa kajahtelevat silti huudot ja erilaiset, määrätietoiset äänet. Niissä ei kuitenkaan ole samanlaista paniikkia kuin yön kauhun hetkissä, ainoastaan kiirettä ja määrätietoisuutta. Heräävää nulikkaa tervehtii myös haju. Ilmassa leijuu paksu, tahmainen, tukahduttava löyhkä, myrkyllinen käry joka työntyy sieraimiin ja tajuntaan. Osa siitä on törkyisiä aineita, öljyä ja rautaa. Osa taas lähempänä lihaa, mutta pisteliästä ja hapanta. Kaiken kaikkiaan löyhkä on paha. Kukaan ei näytä kiskoneen nulikkaa erityisen kauas siitä, mihin tämä alun perin paiskautui. Nyt tämä lojuu jonkin röttelön sivussa. Siitä näkee hyvin suurimman osan linnakkeen pihasta portteineen. Nyt ne ovat auki. Näkyvissä on vähemmän sotilaita, mutta muureilla seisoo silti monia vartiossa. Samaan aikaan muurien takaa kuuluvat huudetut käskyt. Sieltä kohoaa myös paksua savua. Näyttää siltä, että linnake elää vielä. Aamussa ei kuitenkaan ole mitään kaunista tai uljasta.
<spyrreh>: Jonkinlainen tolkku alkoi palata hitaasti jälleen melkoisesti viskottuun nulikkaan. Kael raotti viimein silmiään vastahakoisesti, kuin ei olisi ollut aivan varma halusiko vielä nähdä mitä täällä odotti. Olo oli kaikkea muuta kuin hyvä kaiken jäljiltä... mutta muuta hän tuskin oli saattanut sanoa muutenkaan pitkään aikaan. Se joka huolestutti enemmän oli hirvittävä paksu löyhkä joka tunki hänen ylleen jo ennen kuin hänellä oli tarpeeksi tolkkua tiedostaa tätä. Tämä, ja vieläkin ympäriltä kuuluvat huudot. Kuitenkin kun poika sai siristeltyä sumeasti ympärilleen samalla itseään kokoillen, ei tilanne linnakkeessa tainnut enää olla aivan yhtä paha kuin aiemmin. Väkeä juoksi vielä ympäriinsä, mutta huomattavasti vähemmän hätäisesti, ja maisema tuntui valaistuneen. Nulikka veti tukalasti henkeä ja vääntäytyi sitten huterasti istualleen vasten sitä, mikä ikinä hänen takanaan kohosikaan. Tarkemmalla vilkaisulla tämä paljastui yhdeksi rupuisista rakennuksista. Hänen päässään pyöri ja joka paikkaan särki... rehellisesti hän ei oikeastaan ollut aivan varma mitä oli edes tapahtunut. Paremman puutteessa poika jäi vielä hetkeksi paikalleen yrittäen kasata itseään ja vilkuilla ympärilleen selvittääkseen mitä tapahtui. Oliko kammottava yö nyt takana..?
<Sunbaron>: Kukaan ei ainakaan saman tien reagoi pojan virkoamiseen - sikäli kuin tämä nyt varsinaisesti edes on virkoamassa. Väellä on selvästi kiire muiden murheiden kanssa, ja kaikkialla on hätäisen toiminnan ja päsmäröidyn toiminnan tuntua. Vaikka hyökkäyksestä ilmeisesti onkin selvitty, on sen jäljiltä yhä paljon tehtävää. Voitonjuhlia ei ainakaan olla järjestämässä. Kaikkialla ympärillä väki varautuu kiireellä uusiin vaaroihin ja kärsimyksiin. Portit ovat kuitenkin auki, jos ei muuta. Suurin osa kaikesta tuntuu olevan meneillään siellä muutenkin.
<spyrreh>: Jos ei muuta, ainakin särkyinen nulikka sai koota itseään kaikessa rauhassa. Hetken pälyiltyään (ja itsekseen irvisteltyään) hän alkoi viimein pyrkiä jaloilleen. Tämä tuntui kaikkea muuta kuin mukavalta mutta onnistui, ja pudisteltuaan vielä hytisten paikoitellen melkoisen pahasti kärähtäneitä vaatteitaan nulikka suuntasi varovasti eteenpäin. Kukaan ei tuntunut kiinnittävän häneen kiireiltään paljoakaan huomiota, mutta avonaiset portit ja tämän takaa kantautuvat äänet kertoivat että jotain tapahtui ja tämän suuntaan Kaelkin suuntasi. Hän tuli siristelleeksi ylös muureillekin lähestyessään, kylmäävän muistikuvan päättömästä Azardin ritarista kummitellessa hänen mielensä perällä. Oli vaikea uskoa että ulkona odottava näkymäkään olisi kaunis...
<Sunbaron>: Jotkut kyräilevät ja pälyilevät poikaa, joka tuntuu melkeinpä nousevan äkkiä kuolleista. Kukaan ei kuitenkaan varsinaisesti sano tai tee mitään asialle. Ihmisillä on liikaa mietittävää ja murheita, että tästä kannattaisi tehdä lisää sellaista. Portit ovat auki, ja vaikka niiden tienoilla seisookin vartijoita, tuntuvat nämäkin murehtivan nyt aivan muista asioista. Porttien takaa kuuluvat huudot voimistuvat - kuten myös paksu ja pistävä haju. Kaikkialla leijailee raskasta, rasvaista savua. Porttien takana odottava näky on rujo ja raadollinen. Maa on revitty auki ja raastettu rikki ja tuho on laajaa. Kaikkialla lojuu kammottavien hirviöiden ruhoja, jotka kaukaakin näyttävät luotaantyöntäviltä ja epäluonnollisilta. Moni niistä on jo mätänemässä ja näyttää siltä kuin olisi lojunut paikoillaan monta päivää. Niitä ei olla tosin jättämässä niille sijoilleen; ruhojen keskellä liikkuu paljon väkeä, joka pitkillä seipäillä, kirveillä ja pakon edessä myös käsillään siirtää niitä, kokonaisina tai paloissa, sivummalle. Kauempana kohoaa suuri, nopeasti kyhätty rovio, johon syöpäisiä, mätäneviä ruhoja kiskotaan. Sitä eivät tee sotilaat, vaan tavallinen väki - nuhjuisuudestaan päätellen rääsyisen kylän väki. Ruumiiden siivoajat ovat suojanneet itsensä parhaansa mukaan paksuilla vaatteilla ja kasvojen eteen kiskotuilla kankailla, mutta silti nämä ovat yltä päältä myrkyllisessä saastassa. Ympärillä seisoo myös sotilaita, mutta nämä vain vartioivat ja huutavat käskyjä. Eikä väki voi juuri muutakaan kuin totella. Yöstä on vasta selvitty, mutta lepo on vielä kaukana. Jossakin kaiken keskellä seisoo myös suuri hahmo, joka on helppo erottaa muista. Azardin valkea ritari kulkee hävityksen läpi ilmeettömästi. Sen harteilla kohoaa jälleen pää, vaikka se onkin yhtälailla rujo ja kasvoton kuin aikaisemminkin. Se seuraa kaikkea etäisenä ja omalla tavallaan aivan yhtä karmaisevana.
<spyrreh>: Kael suuntasi askelensa hiljaa karun pihan poikki. Hän oli väkisinkin tietoinen saamistaan epämääräisistä katseista, mutta nämä eivät kaiketi eronneet vielä suuremmin niistä joita hän oli saanut jo aiemminkin ja poika päätyikin vain luikkimaan ohitse kuin ei olisi huomannutkaan. Löyhkä, joka muurin takaa kohosi kertoi jo tapahtumista ennen kuin hän viimein livahti vartijoiden ohi ja portin ulkopuolelle... siltikin, näky pakotti hänet tuijottamaan hetkeksi. Väki ahersi vastenmielisten, raskaiden askareidensa parissa raahaten epämuodostuneita ruhoja tuleen. Ruumiita oli enemmän kuin hän osasi laskeakaan, ja nyt entistä lähempää nouseva löyhkä oli vähällä saada hänen vatsansa kääntymään. Poika ähkäisi ja haparoi sivummalle kiskoen likaista hihaansa kasvojensa suojaksi, hoksaten kuitenkin väen joukossa jonkun muunkin. Pitkä, kalpea olento käyskenteli työskentelijöiden joukossa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, tarkastellen kaikkea tasaisesti. Kael tuijotti tätäkin ilmestystä hetken jokseenkin ristiriitaisesti, kunnes kuitenkin päästi jonkinlaisen helpottuneen puuskahduksen. Hän ei ollut varma olivatko hänen sekavat muistikuvansa vielä sekaisempia kuin hän oli aavistanut vai oliko olento jotenkin vain... pukannut itselleen uuden pään, mutta.... joka tapauksessa tämä näytti nyt samalta kuin aikaisemminkin. Niin hämmentävää kuin tämä olikin. Nulikka vilkuili vielä hetken ympärilleen mittaillen synkkää näkyä ja kyläläisiä, ennen kuin paremman puutteessa hivuttautui kohti pitkää valkeaa olentoa joka ei näyttänyt työskentelevän muiden mukana. Hän etsi katseellaan Alardiakin muiden joukosta. Kaikeksi onneksi maassa retkottavat ruhot joita hän joutui väistelemään kuuluivat kaikki hirviöille... "Egh... hei. Kaikki... taitaa olla ohi. Mitä... oikein tapahtui?" hän tapaili varovasti, päästyään lähemmäs olentoa.
<Sunbaron>: Päivänvalossa hirviöiden ruhot muuttuvat painajaismaisista groteskeiksi. Välähdykseksi kammottavasta vääristymästä, jonka olemassaolon ainoa syy on tappaa. Sairaalloisen lihan kukintoja ja vailla mitään mieltä tai järjestystä tehtyjä ruhoja. Niissä ei ole mitään luonnollista tai edes mahdollista. Jollakin rujolla tavalla valkea ritari sopii hyvin niiden keskelle. Silti ne näyttävät mietityttävän sitäkin. Se tuijottaa niitä vaitonaisesti, ja tiedostaa pojan läsnäolon vasta kun tämä on jo melkein puhe-etäisyydellä. Silloinkin se vain kääntyy tätä kohti vaitonaisesti ja kiirehtimättä. "Sotilaat tappoivat loput ruhot. Nyt niitä poltetaan", ritari vastaa vailla minkäänlaisia elkeitä tai tunnetta. Asia ei vaikuta edes kiinnostavan sitä sen kummemmin. Niin tapahtui, näin on. Sillä ei ole mitään varsinaista asetta mukanaan juuri nyt. Pää sen harteilla on aivan yhtä epämääräinen möykky kuin aikaisemminkin. "Sinä elät vielä", ilmestys lopulta toteaa. Se ei ole varsinaisesti kysymys tai mitään muutakaan. Mutta kaiketi se on ainakin tiedostanut asian.
<spyrreh>: Kalpean ilmestyksen vastaus oli jokseenkin epämääräisempi kuin Kael oli toivonut, eikä tämä näyttänyt pitävän minkäänlaista kiirettä tämän kanssa. Tämä tosin ei tainnut olla mitään mitä hän ei ollut odottanutkaan, mutta siltikin nulikka liikahti epämukavasti. Hän oli yrittänyt välttää katsomasta epämuotoisia hirviöiden jäänteitä ympärillään mutta tämä oli vaikeaa nyt jo orastavassa valossa. Ainakaan mikään kammotuksista ei liikkunut. Hän heitti puolittaisen katseen ympärilleen, nyökäten kuitenkin lopulta olennon sanoille. Tämän seuraava toteamus sai hänet hätkähtämään hieman ja nostamaan jälleen katseensa, kunnes poika viimein nyökkäsi uudestaan jokseenkin kiusallisesti. "Eh... no... juu. Säkin näköjään. Se... näytti aika pahalta, ja... luulin että... no. Voit ainakin jo paremmin" Kael mutisi, vetäen sitten syvään henkeä... jota tosin lähes katui samantien. Poika ähkäisi ja irvisti, jääden hetkeksi haromaan varsin kärsinyttä kuontaloaan. "Eh, taisin... tipahtaa sieltä ylhäältä tai jotain sellaista. En muista paljoakaan" hän lisäsi aavistuksen vaisummin. Kael pälyili tovin päämäärättömästi ympärilleen silmiään siristellen, kunnes vilkaisi viimein yläviistoon. "Tuota... Se mitä... sanoit siellä aikaisemmin... Cathrynista ja Reindalista ja.... musta. Mitä oikein... meinasit sillä?" hän töksäytti viimmein, ilmeisen vastahakoisesti. Kuitenkaan hän ei voinut olla kysymättäkään.
<Sunbaron>: "Liha on ikuista", valkea ritari toteaa mitään sen suuremmin selittämättä. Hetken se näyttää siltä kuin olisi aikeissa jättää pojan sikseen niine hyvineen, mutta ei kuitenkaan vielä palaa raatojen katseluun. Se tuijottaa hetken poikaa tutkimattomalla tavallaan. Mutta lopulta se kuitenkin puhuu taas. "Valtakunta tunsi lihan ja metallin salaisuuden. Se rakensi lihasta ja teräksestä. Se antoi lihassa hahmon monille asioille, joilla ei ollut muotoa tai ainetta. Sinussa on Azardin liha, ja tovereissasi. Kaikissa eri tavalla. Kaikki jäänteitä", ritari toteaa. Se tuntuu uskovan, että sanat riittävät selittämään kaiken, sillä se kääntyy taas raatojen puoleen, vaitonaisena ja eleettömänä.
<spyrreh>: Olennon vastaukset olivat jälleen yhtä välinpitämättömiä ja suoria. Poika kuunteli kuitenkin jännittyneenä, tuntien epämääräisiä kylmiä väreitä. Kaiketi olento lähinnä toisti vanhoja asioita ja yleistä historiaa, mutta... tämä tuskin oli koskaan rehellisesti merkinnyt hänelle jotakin aivan... tällä tavalla. Olisi kaiketi voinut tivata mistä olento tiesi jotakin tällaista, mutta... tällä tuskin oli oikeastaan väliä. Kael epäröi, kunnes sulkikin suunsa ja vain nyökkäsi hitaasti uudestaan. Azardin ritari kääntyi takaisin omiin puuhiinsa ja hän perääntyi jättäen olennon viimein rauhaan. Nulikka perääntyi takaisin muurin tuntumaan. Tukala ryppy kulmilla kieli nyt muustakin kuin vain kammottavista näyistä ja hetken hän katselikin vaiteliaasti ympärilleen käsivarsiaan hieroen. Olisi kaiketi... pitänyt tehdä jotain. Mutta rehellisesti olo ei ollut varsinaisesti parantunut viimeisten hetkien aikana....
<Sunbaron>: Lähellä repeää äkkiä kauhistunut huuto ja aivan liian tutun kuuloinen korina. Yksi raatokasoista vavahtelee äkkiä, kun sen joukosta kohoaa kouristellen rikki raastetun lihan ja visvaisten kudosten röykkiö. Ruumiidenpolttajat pakenevat hädissään sen ympäriltä. Lihapeto on enää pelkkää murskattua ruhoa, mutta liikkuu silti. Sen katkotut raajat huitovat yhä. Sotilaita kiirehtii nopeasti lähemmäs. Vaikea sanoa, pystyisikö rikkinäinen ruho edes todella liikkumaan, mutta sille ei anneta tilaisuutta. Sitä ammutaan armotta. Vaaditaan monta laukausta, ennen kuin se lankeaa raas mätänevään massaan. Sotilaat huutavat vihaisia sanoja, käskyjä olla tarkempi ja palata töihin. Näiden joukossa seisoo tosin myös hiljaisempi hahmo. Vanhempi sotilas, jolla ei ole voimia tai kiinnostusta ärhennellä. Alard puristaa savuavaa asetta siinä missä muutkin, mutta ei näytä erityisen vaikuttuneelta mistään tässä kaikessa.
<spyrreh>: Äkillinen hälyttävä metakka kauempaa nappasi nopeasti Kaelinkin huomion ja sai pojan kääntämään säpsähtäen katseensa tämän suuntaan. Hän jännittyi nopeasti ähkäisten tyrmistyksestä nähdessään yhden kammottavan pedon nousevan raatojen seasta pakenevien kyläläisten takana... mutta hurjasta korinasta ja huitomisesta huolimatta otus ei tainnut sentään olla enää kovinkaan hyvässä kunnossa. Siltikin, peto laittoi sinnikkäästi hanttiin kun aseistetut sotilaat astuivat eteenpäin, mutta vastahanka nujerrettiin lopulta. Kaelkin jäi hetkeksi tihrustamaan epäluuloisesti kauempaa ennen kuin varmistui siitä ettei hirviö (tai mikään muukaan niistä) enää liikkunut... huomaten siinä samalla jotakin muutakin. Alard seisoi muiden sotilaiden luona, hiljaisempana ja tasaisempana. Syystä tai toisesta Kael hätkähti hieman hoksatessaan tämän. Hän epäröi ja pälysi jälleen vastahakoisesti ympärilleen, ennen kuin kuitenkin henkäisi ja hivuttautui lähemmäs miestä tilanteen rauhoituttua. "Egh. Hei" hän töksäytti, vilkuillen epäluuloisesti (kukaties hieman alleviivatunkin) kohti nujerrettua petoa. "Sehän liikkui vielä... voin käydä katsomassa löydänkö lisää sellaisia" hän ehdotti, ennen kuin vilkaisi miestä.
<Sunbaron>: Alard vlapastuu hieman kun Kael lähestyy. Vanhan sotilaan kasvoilla vilahtaa hetkellinen yllätys, mutta tämä hillitsee sen nopeasti ja heilauttaa pojalle kättään. On helppo huomata päällekin päin, että tämä suhtautuu jokseenkin epäluuloisesti yhä hengissä ja jaloillaan olevaan nulikkaan - vaikka ei sitä tähän hätään otakaan suuremmin esille. "Eivätköhän ne hirviöt löydy muutenkin. Parempi ettet ainakaan hortoile mihinkään. Tämä on vaarallinen paikka", mies lopulta vastaa. Hetken tämä irvistää ja siristää silmiään. Ne ovat punaiset sekä väsymyksestä, että ympärillä leijuvasta tukahduttavasta savusta. Sitten tämä kuitenkin ravistelee päätään päästäkseen asioiden tasalle ja nyökkää linnaketta kohti. "Olisi paras jos menisit takaisin muurien taakse. Koska tahansa voi sattua jotakin", tämä painottaa. Ulkoa voi nähdä hyvin, että lähellä kohoava kylä on kärsinyt selvää vahinkoa viimeöisestä. Se on yhä pystyssä, mutta useampikin rakennus sen reunamilla näyttää palaneen ja hirviöiden ruhot lojuvat paitsi sen ympärillä, myös sen varustuksilla. Kuolemaa on nähty yhdessä jos toisessakin paikassa viime yönä...
<spyrreh>: Kumpikaan ei tainnut varsinaisesti ottaa asiaa esille, mutta varaus tuskin jäi nulikaltakaan huomaamatta. Ainakin tämä henkäisi vaisusti ennen kuin käänsi katseensa nopeasti takaisin ympärille. Tuho röttelökylän suunnalla sai aikaiseksi synkeän kulmien rypistyksen, pojan heittäessä kuitenkin empivän katseen vanhaan soturiin tämän kehotuksen vuoksi. Hän avasi suunsa mutta vaikeni kuitenkin, kunnes henkäisi ja nyökkäsi sitten. Olisi ollut valetta jos olisi väittänyt että hänkään olisi halunnut jäädä viettämään aikaa tänne hirviönraatojen ja pistävän savun keskelle, varsinkaan nyt. Kaiketi hän oli ainakin tarjonnut apuaan. "No... juu. Ehkä mä... lepään hetken, tai jotain" hän mutisi myötäillen, vaikka ei voinutkaan olla henkäisemättä jokseenkin kireästi. Kaipa tähän hätään ei ollut paljoa tehtävissä.... vaikka jokin tukaluus jäyti hänen takaraivossaan lähes lakkaamatta. Nulikka katsahti vielä ympärilleen voipuneesti ennen kuin kääntyi hivuttautumaan takaisin pihalle. Kukaties hän onnistuisi löytämään edes suojaisan nurkan jostakin jossa kokoilla itseään.
<Sunbaron>: Alard nyökkää pojalle. Tämä on jo kääntymässä jatkamaan omia, raskaita toimiaan, mutta valpastuu kuitenkin vielä. "Kael, pidä varasi. Tällaisia päiviä on luvassa vielä monta. En tiedä miten teit sen temppusi viime yönä, mutta parempi ettet yritä sellaista enää uudestaan. Mene lepäämään", tämä toteaa, ennen kuin kääntyy poispäin. Edessä on aivan liikaa tehtävää, eikä miehiä tai aikaa ole mitenkään tarpeeksi. Mutta jotenkin on vain yritettävä selvitä...
<spyrreh>: Kael kohotti päätään kun mies huikkasi vielä hänen peräänsä. Nulikan olemus jännittyi hieman, mutta tämä vilkaisi olkansa ylitse jälleen lähes kiusallisesti ennen kuin nyökkäsi. Oli kaiketi melkoisen turha toivo toivoa ettei Alard (ja varmasti melkoisen moni muukin) olisi nähnyt aiempaa... Siltikin, tämän sanoihin tuskin oli paljoa vastaanväitettävääkään. Varoitus siitä että edessä olisi vielä paljon samaa kirvoitti vaisun henkäyksen, mutta poika nyökkäsi tähänkin vaisusti, nykien ohimennen mustunutta ja palanutta paitaansa. Kael kääntyi vaisusti kulkemaan takaisin pihalle, puhallellen käsiinsä. Hän pysähtyi hetkeksi katselemaan ympärilleen karujen rakennusten keskellä, kunnes nykäisi irvistäen hieman ryhtiä särkevään selkäänsä. Oli kaiketi etsittävä jokin edes suunnilleen suojainen nurkka jostakin... ehkä jos hän saisi pienen tulen aikaiseksi, olo ainakin lämpenisi. Hänen oli kaiketi pakko yrittää siltikin vielä... miettiä asioita. Ja selviteltävää taisi olla paljon.
|
|