|
Post by spyrre on Sept 30, 2017 22:15:21 GMT 3
<Sunbaron>: Kammio on hiljainen ja hämärä. Sen seinät katoavat hämyyn, mutta siitä huolimattakin sen pystyy aavistamaan, jopa tuntemaan, suljetuksi tilaksi. Ilma on lämmintä ja tunkkaista, liiallisen kosteaa. Kaikkialla leijailee outo, paksu haju. Ja jossakin kaukana kaiken läpi kajahtelee tasainen, toistuva kumina. Toistuva lyönti, kuin jostakin koneesta. Muuten kaikki on kovin hiljaista. Keskellä liikkumatonta, tunkkaista kammiota, hämyssä, lojuu yksittäinen hahmo. Purppurapäinen, ruipelo poika. Kovalla, aavistuksen nihkeällä lattialla. Paikan läpi kaikuva kumina väreilee tämänkin ruumiissa. Tähän asti se on ollut uneen keinuttava rytmi, mutta hiljalleen se alkaa kuitenkin porautua tajuntaan kiusaavana häiriönä. Tai kukaties pojan pää vain alkaa kaiken jäljiltä hiljalleen selvitä. Joka tapauksessa hiljainen kammio ottaa herääjän vastaan mitäänsanomattomasti ja vaitonaisesti, reagoimatta mitenkään saman tien. On vain hämy ja toistuva, jatkuva rytmi. Ja etäinen veren haju.
<spyrreh>: Vaikka mikään ei suoranaisesti ensitöikseen suoranaisesti uhannut lattialla retkottavaa poikaa, oli tässä kaikessa silti jotakin vähäeleisellä tavalla hälyttävää kun asiat yksi kerrallaan alkoivat tunkeutua pimeyden lävitse tajuntaan. Kaiken koetun jälkeen herääminen ei silti ollut helppoa. Oli vaikea arvioida kuinka kauan hintelä nulikka makasi paikoillaan ennen kuin tämän kurkusta viimein irtosi heikko henkäisy ja tummat silmät raottuivat. Vaati hetken verran hapuilua saada otetta oikein mistään ja tovin sumea katse tuijotti räpytellen jonnekin kattoon. Lopulta haparoiva tajunta alkoi erottaa hiljakseen jotakin... kuten myös tuoda mukanaan muita seurauksia joita tuskin olisi kaivannut. Poika ähkäisi tukalasti ja pyörähti sitten vaivalloisesti kyljelleen kivuliaasti irvistäen. Olo oli sekava ja vähintäänkin huonovointinen, mutta vaikka olisikin tuntunut suorastaan houkuttelevalta jäädä makaamaan ja sulkea silmänsä uudelleen, jäytävät pahat aavistukset nostivat silti päätään hänen mielessään. Poika kiristi hampaitaan ja puristi silmänsä hetkeksi kiinni, kunnes viimein heitti hapuilevan katseen ympärilleen. Oudot äänet ja hajut eivät käyneet päälle samantien, mutta siltikin nämä kielivät jo itsessään jostakin, josta hänellä ei ollut aavistustakaan. Ensimmäinen asia jonka hän saattoi päätellä samantien oli ettei hän ainakaan ollut enää metsässä.... tarkoitti tämä sitten mitä hyvänsä. Purppuratukka kohottautui varovaisesti istualleen koottuaan vielä hetken voimiaan. Hän joutui painamaan kasvonsa vielä käsiinsä ennen kuin onnistui kohottamaan päätään uudestaan, epävarmasti ja sumeasti, mutta jo tarkoituksenmukaisemmin. Missä hän oikein oli... ja miksi?
<Sunbaron>: Mikään ei saman tien tunnu muuttuvan suuressa, tunkkaisessa kammiossa. Poika havahtuu jossakin itseään suuremmassa, jossakin valtaisassa, jonka rinnalla on pelkkä yhdentekevä hitunen. Kaukainen, tasainen kumu väreilee tämän jalkojen läpi ruumiiseen, yhtä aikaa hiljaisena ja suunnattomana. Mutta mikään ei siltikään liiku. Ei ainakaan heti. Jostakin hämärän reunoilta kantautuu pieniä ääniä. Ne ovat varovaisia ja haluttomia. Siltikin sieltä astuu lopulta esiin... poika itse. Tai ainakin jokin nopealla vilkaisulla samankaltainen. Totta puhuen ilmestyksessä on montakin epämääräistä yksityiskohtaa. Tämän iho kimaltelee himmeästi kuin kulunut, kiillottamaton peili, eivätkä tämän silmät ole kuin ihmisellä, vaan kuin pedolla. Mutta muuten tämä on kovin samankaltainen. Pieni, ruipelo ja sekainen. Ilmestys kyyristelee kuin lyöty eläin tai vainottu rotta, kyräilee ympäriinsä kuin pelkäisi jonkin saattavan iskeä koska tahansa. Kovin kaukana siitä mahtavasta pedosta, jollainen se joskus kukaties on ollut. Lopulta, haluttomasti ja viipyillen, se katsahtaa nulikkaankin. Sen katsetta voisi sanalla sanoen kuvata nyreäksi. Mutta lopulta se kuitenkin puhuu. "Tässä sitä sitten ollaan", se huokaisee, ennen kuin vaikenee ja jää tuijottamaan lattiaa luovuttaneen elkein.
<spyrreh>: Sen massiivisen tilan tajuaminen mistä hän viimein löysi itsensä oli omiaan lähettämään kylmän väristyksen hänen selkärankansa lävitse. Poika siristeli silmiään ympärilleen kyynerpäähänsä nojaten, etsien oudon kumahtelevan äänen (taikka huolestuttavan verenhajun) lähdettä, kunnes havahtui aavistuksen enemmän hoksatessan liikettä hämärässä. Hän säpsähti ja kohottautui varuillaan päänsä ja kehonsa vieläkin kivuliaasti jyskyttäen, ja suuntasi katseensa pimeään. Hetkeen mitään ei näkynyt mutta jotakin selvästi liikehti... Kun hahmo viimein astui vastahakoisesti näkyviin ei nulikkakaan voinut olla räpäyttämättä silmiään jokseenkin hämmentyneenä. Hänen kaksoisolentonsa oli eittämättä vieläkin hyytävä näky kohdata... mutta ainakin hän jo tiesi kuka (tai mikä?) tämä oikeastaan oli. Siltikään, pedonsilmäisessä pojassa ei ollut nyt paljoakaan siitä voimasta ja hurjuudesta johon hän oli jo lähes tottunut. Nulikka pälyili hetken varautuneena yhtälailla pälyilevää ilmestystä, kunnes rypisti kulmiaan. "Mitä... mitä tapahtui? Onko jotain... vialla?" hän onnistui viimein tapailemaan, vilkuillen olennon nujertunutta olemusta. Ei vaatinut paljoakaan vaivaa tajuta että kaikki ei ollut kohdallaan. Lohikäärmeen näkeminen... tällä tavalla herätti nopeasti aavistuksen uudenlaista tukaluutta.
<Sunbaron>: Surkea hahmo vilkaisee toista yhtä surkeaa hahmoa hämyn läpi äreästi, kuin tämä naljailisi. Sitten se kuitenkin huokaisee turhautuneesti ja palaa tuijottamaan hetkiseksi maahan. Kuin ei totta puhuen edes jaksaisi lähteä tähän. Mutta pakko on, ja lopulta silmiään pyöritellen se kohottaa taas katseensa. "Sinähän sen tiedät kun tässä taas ollaan. Vai menikö se jotenkin kovinkin hyvin silloin?" se tuhahtaa lopulta.
<spyrreh>: Nulikka epäilemättä odotti olennon päätyvän takaisin ärhäkkään uhoonsa tai syyttelyyn odottaessaan tämän vastausta, mutta tämä ei silti yllättäen tarttunut moiseen. Sen sijaan seurasi lisää outoa kyräilyä. Poika rypisti kulmiaan entisestään ponnistellessaan pystympään, kunnes lohikäärme viimein puhui taas. Poika tuijotti olentoa hetken, kunnes mutristi aavistuksen itsekin. "Miten niin? Onko tämä muka mun syytäni?" hän puuskahti takaisin. Hiljakseen haparoiva mieli alkoi kuitenkin jälleen tavoittaa jonkinlaisia muistikuvia, ja tuskastunut olemus hiipui, korvautuen epätietoisuudella. Nulikka ähkäisi ja painoi kätensä kasvoilleen, kunnes kohotti katseensa. "Se... jotain tapahtui. En... muista paljoakaan" hän mutisi tukalasti. "Jotain... meni pieleen. En tiedä. Luulin että... kuollaan siihen" lisättiin vaisusti, ja poika värähti muistikuvalle. Mitä ikinä olikaan tapahtunut, oli saanut aikaan jotakin kamalaa... heille molemmille, siitä ei ollut epäilystäkään.
<Sunbaron>: Nyt lohikäärme alkaa osoittaa jo selvempää äreyttä pojan suhteen. Se puuskahtaa ääneen ja katsahtaa tähän jo melkeinpä kaunaisesti. Nopeasti tuli kuitenkin sammuu sen katseesta, ja se vaipuu takaisin kyräilyynsä melkeinpä lannistuneena. "Itse olet juoksuttanut itseäsi joidenkin onnenonkijoiden perässä pitkin niitä mätiä erämaita. Sinä olet pelkkä heikko surkimus muutenkin, eikä sinussa ole nyt senkään vertaa että minä edes pystyisin tekemään enää mitään! Yhden kerran henkäisin ja keuhkot loppuivat kesken!" lohikäärme kivahtaa ja nakkelee niskojaan. Aivan kaikki tuli ei sentään ole sammunut. "Olisit kuunnellut vain minua. Olisit vain totellut minua niin ei tulisi tällaisia ongelmia. Nyt me olemme vielä heikommilla kuin aikaisemmin. Ja mistä syystä oikein? Onko tämä ollut nyt jotenkin sen arvoista? Minä pidin meidät sentään kylläisinä ja poissa vaaroista. Mutta nähtävästi se ei riitä sinulle. No, tässä sitä nyt ollaan!" ilmestys ärähtää. Se jää kyräilemään poikaa entistäkin nyreämmin. Sitten tosin äkillinen, erityisen vahva kumahdus ympäriltä saa sen pälyilemään ympärilleen varuillaan kuin jonkin saaliseläimen. Se vaikenee epämukavasti.
<spyrreh>: He eivät epäilemättä olleet aina jakaneet mielipiteitään kovinkaan yksimielisesti, eikä niin tuntunut olevan nytkään. Voipunut nulikka kohotti jälleen katsettaan kohti petoa heittäen olentoon jokseenkin varautuneen silmäyksen. "No... niin, mutta... Ei me silläkään tavalla oltais kauhean pitkälle päästy! Me oltaisiin varmaan päädytty tekemään ties mitä, poltettu puoli kylää, ja...." se aloitti, kunnes kuitenkin epäröi. "....egh. Tai... niin mä ajattelin, että... Ne kaksi auttoi meitä, ja... nyt en tiedä mitä niille tapahtui" hän henkäisi lopulta. Outo kumahdus sai nulikankin säpsähtämään. "Mikä... mikä hitto tuo ääni oikein on? Mitä täällä tapahtuu?" nulikka tiedusteli hetken epäluuloisen pälyilyn jälkeen. Lohikäärmeen tukaluus ei varsinaisesti saanut häntäkään tuntemaan oloaan ainakaan paremmaksi.
<Sunbaron>: Lohikäärme kyräilee nulikkaa vieläkin hetken, mutta huokaisee sitten lannistuneesti. Joko se ei viitsi tai pysty väittämään vastaankaan pojan sanoille. Mutta turhautunut ja äreä se kyllä on. Ja edelleen varuillaan. Se pälyilee tuon tuostakin ympärilleen kuin pelkäisi jonkin saavan siitä vainun. Ja kun poika sitten äkkiä ottaa oudon, rytmikkään kaiun puheeksi se irvistää ja katsahtaa tähän hädissään kuin uppoavaan veneeseen reikää poraavaan. "Se... ei se mitään ole. Älä puhu siitä", lohikäärme ähkäisee ja kyyristyy vielä hieman lisää. Verinen haju ympärillä puskee paksummin nenään. Peto pälyilee sinne tänne kuin yrittäen keksiä jonkinlaista pakokeinoa. "Mutta... mutta jos sinulla on aikaa turhaan horinaan, niin mitä nyt sitten? Sanopa se! Milläpäs tavalla ajattelit järjestää meidät tästä pulasta kun nyt kerran uskot tietäväsi mitä tehdä?" lohikäärme lopulta äyskähtää. Se löytää jostakin hanakan (joskin epäilyttävän hiljaisen) äänensävyn, kuin helpottuneena siitä että on keksinyt edes jonkin asian johon tarttua ja johon ohjata huomiota...
<spyrreh>: Se vastaus jonka hermostuneesti kyräilevä lohikäärme lopulta hänelle soi oli rehellisesti omiaan herättämään enemmän kysymyksiä ja hämminkiä kuin valaisemaan yhtään mitään... mutta pedon hyvin outo reaktio kertoi että outo ääni epäilemättä merkitsi... jotain, vaikka tämä yritti sitä kovasti kieltää. Purppuratukka jäi tuijottamaan olentoa hämmentyneenä ja epäluuloisena, rypistäen kulmiaan hetki hetkeltä enemmän. Syystä tai toisesta huolestuttava verinen löyhkä voimistui ja poikakin jäi vilkuilemaan ympärilleen kuin peläten jonkin vaanivan heitä. "Mitä? Miten niin? Mä tiedän että säkin kuulet sen!" hän ähkäisi. Moinen ilmeinen kiertely oli vähintäänkin epämääräistä, vaikka lohikäärme keksikin nopeasti syyn syytellä lisää. Nulikka käänsi katseensa olentoon ja jäi silmäilemään tätä hetkeksi, kuin aavistellen että tässä oli jotakin mitä hänelle ei kerrottu. "Mä... egh. En... tiedä. Mä en edes tiedä mitä tapahtuu" nulikka mutisi viimein, rypistäen silti kulmiaan. "Mikä sua oikein vaivaa? Mä tiedän että jotain meni pieleen, mutta... me kai ollaan silti elossa? Kyllä sun pitäisi kertoa mullekin jos... tiedät jotain!"
<Sunbaron>: Lohikäärme värähtää tavalla, jota tuskin olisi voinut odottaa, kun poika kohottaa ääntään. Kavahtaa melkeinpä. Kuin pojan äänenkäyttö tosiaankin iskisi siihen jonkinlaista kauhua. Se kohottaa käsiään melkein kuin suojatakseen itseään, tai sitten yrityksenä saada poika vaikenemaan. "Ei se, kun... älä mieti sitä!" ilmestys ähkäisee varsin totisen kuuloisena. Se kyyristyy matalaksi, niin että tulee epähuomiossa hipaisseeksi lattiaa, ja ähkäisee uudestaan, nyt sanattoman kauhun vallassa. Käsi, jonka se nostaa näkyviin hämärässä, on verinen. Se heittää pojan suuntaan tuskaisen ja kauhistuneen katseen. "Älä mieti sitä! Se on jo täällä! Sinä olet päästänyt sen jo sisään!" lohikäärme kirahtaa. Ja sitten, yhtäkkiä, se vajoaa alas. Ei vain maahan, vaan sen läpi. Jokin kiskaisee sen näkyvistä. Ääni on kuin kostea, kurluttava nielaisu. Pojankin jalkojen ympärillä tirisee veri. Ja äkkiä sitä tirisee tämän päälle myös jostakin yläpuolelta. Pieninä pisaroina. Verta ja visvaa. Ne tirahtelevat pieninä pisaroina pojan päälle ja kastelevat tämän saastalla. Ympärille alkaa pudota suurempiakin kappaleita. Tirahtelevia, lihamaisia kappaleita, jotka roskuttavat ympärilleen löyhkääviä ruumiinneisteitä. Kuin jokin sortuisi yläpuolella. Jossakin korkealla yläpuolella mätien riekaleiden takaa paljastuu kylmää, elotonta hehkua. Hysmäistä valoa, jota eivät säteile ainakaan tähdet tai aurinko...
<spyrreh>: Oli hän aavistellut jotakin, poika tuskin oli silti osannut odottaa mitään, mitä seuraavina hetkinä tapahtui. Nulikka jäi kyräilemään lohikäärmettä kuin vastausta odottaen, kuitenkin nähden olennon joutuvan entistä enemmän tolaltaan. Entistä suurempi epätietoisuus (ja kieltämättä huolestus) pyyhkäisivät hänen ylitseen, mutta ennen kuin purppuratukka ehti kysyä mitään enempää, kauhistunut lohikäärme keskeytti tämän tavalla, joka varmasti sotki hänenkin haparoivat pasmansa täysin. Tämän pahaenteiset sanat tuskin ehtivät alkua pidemmälle kun kauhistunut olento äkkiä alkoi upota. Tässä vaiheessa purppuratukastakin irtosi jo järkyttynyt, typertynyt henkäisy. Poika kavahti jaloilleen ja yritti hätäisesti kurottaa kohti näkyvistä pulpahtanutta olentoa, mutta onnistuen tavoittamaan vain tahmeaa, löyhkäävä verta. Ja sitten hän olikin yksin. Lukuunottamatta kaiketi sitä... jotakin, joka muhi nyt kaikkialla hänen ympärillään. Nulikka oli vähällä jo huudahtaa lohikäärmeen perään, mutta vaiensi itsensä hätäisesti kiskaisemalla kätensä suunsa eteen. Ääni tukahtui epämääräiseen inahdukseen. Hänellä tuskin oli vieläkään aavistustakaan mitä tapahtui... mutta nyt hänkin alkoi olla kammottavan tietoinen jostain mistä lohikäärme oli kaiketi jo tiennyt. Jotain oli pahasti vialla. Maa tuntui tahmealta hänen allaan, ja jokin löyhkäävä, ylhäältä ropiseva ajoi nulikan kavahtamaan kauemmas, itseään kuumeisesti käsillään pudistellen... kunnes hän viimein katsoi kunnolla ylös. Mitä täällä ikinä tapahtuikaan, sai pojan tuijottamaan kauhun vallassa. Jostakin jonkin mädän ja repaleisen takaa kajasti outoa valoa, joka oli kaukana mistään luonnollisesta... eikä hänkään osannut kuin jähmettyä tuijottamaan tätä kauhistuneena. Oliko.... oliko tämä hänen syytään? Oliko hän jo saanut aikaan jotakin kauheaa ja peruuttamatonta.... jotenkin?
<Sunbaron>: Mädät seinät repeytyvät rikki, pelkiksi lihankimpaleiksi, ja äkkiä poika seisoo yksin, kaikessa pienuudessaan, loputtoman avaruuden edessä. Tätä ei kuitenkaan odota tyhjyys vaan vellova liha. Kuoleva, ikuinen liha. Se täyttää taivaan ja ikuisuuden, se on suunnaton ja ääretön. Koko universumi ikuista, kahlitsematonta lihaa. Se velloo, lisääntyy ja muotoutuu rajattomana. Se on vain vajaavainen jatke jollekin suuremmalle, karkeaa savea joka pyrkii turhaan ilmaisemaan jotakin, jolle hädin tuskin pystyy antamaan edes karkeaa silhuettia. Se on ääretön ja hahmoton, muttei tarkoitukseton. Taivas tihkuu. Vain hetkeksi, yhdeksi ainoaksi hetkeksi, huomio kiinnittyy poikaan. Se hetki on ikuinen ja loputon. Ja yhtäkkiä raja lihan ja lihattoman tilan välillä murtuu. Raja pojan ja lihan välillä murtuu. Ei ole enää poikaa. Ei maailmaa. On vain liha, rajoittunut ilmentymä, kömpelö savi. Liha, joka ylistää itseään ja ilmentää jotakin mahtavampaa. Kaikki on ikuista, visvaista vellontaa. Äärettömiin, vailla loppua tai alkua. Kaikki sulaa yhteen.
|
|
|
Post by spyrre on Oct 4, 2017 23:05:03 GMT 3
<Sunbaron>: Kaelin herätessä uudelleen ympärillä odottaa, monelta osin, paljon todentuntuisempi ja tavanomaisempi ympäristöä. Huone ei ole erityisen iso, eikä siellä ole erityisen outoja hajuja tai mystistä jyminää. Jostakin kaukaa saattaa kantautua jonkinlaisia etäisiä ääniä, mutta ne kuulostavat paljon tavanomaisemmilta elämän aikaansaannoksilta. Huone itsessään ei ole kummoinen. Pieni ja karkeasti kalustettu kivinen tila, jota pessimistisempi voisi kutsua selliksi. Nulikka makaa karkella vuoteella, enemmänkin punkalla, joka on yhtä vanha ja kulunut kuin huone muutenkin. Viereisessä nurkassa seisoo yhtälailla kulahtanut ämpäri. Muuten huone on tyhjä. Sen ovi on jämäkkä ja vahvistettu, ja siinä on jonkinlainen luukku. Vastakkaisella seinällä, pään yläpuolella lähellä kattoa, taas ammottaa pieni ikkuna, jonka läpi työntyy sisään päivänvaloa ja ilmaa, joka on ainakin raikkaampaa kuin sellissä oleva. Joskin myös viileää. Huoneen kiviseinät eivät ole erityisen lämpimät, etenkin jos sattuu makaamaan paikoillaan ilman edes huopaa - kuten Kael juuri nyt. Joka tapauksessa selli on hiljainen. Oven takaa kantautuu heikkoja ääniä, ulkoa kukaties silloin tällöin jotakin, mutta muuten maailma ottaa painajaisistaan tokenevan pojan vastaan kovin mitäänsanomattomasti...
<spyrreh>: Mitä ikinä olikaan tapahtunut, vastoin odotuksiaan poika havahtui äkkiä, jossakin aivan muualla kuin hän oli ollut äsken. Kylmällä, likaisella pedillä lojunut hahmo ähkäisi ja ponnahti sitten istumaan paniikinomaisella vimmalla, ennen kuin oli ehtinyt edes tajuta tilannettaan. Sanoinkuvaamattoman kauhun vielä velloessa päässään poika oli vähällä karata samantien jaloilleen, mutta tähän hutera keho ei vielä suostunut. Nulikka huojahti ja kellahti pelästyneen äännähdyksen keralla takaisin punkalle, kuitenkin havahtuen viimein jo enemmän. Poissa oli luonnoton, kammottava jyskytys, mädänlöyhkä ja vellova massa... sen sijaan hän alkoi hahmottaa ympäriltään huomattavasti ymmärrettävämpiä asioita. Kael tihrusti ympärilleen siristellen pienessä, karussa huoneessa yrittäen hapuilla otetta todellisuudesta, ja hiljakseen jonkinlainen ymmärrys alkoikin sarastaa hänen mielessään. Hänen päänsä tuntui vieläkin sekavalta ja olo oli rehellisesti melkoisen huonovointinen.... mutta hirvittävistä näyistä ei näkynyt enää jälkeäkään. Kaikki oli ollut.... unta? Hetken poika tuijotteli epämääräisesti ympärilleen kuin ei olisi ollut varma miten olisi suhtautunut pieneen kiviseen huoneeseen, kunnes tästä viimein irtosi raskas huokaisun ja puuskahduksensekainen ääni. Nulikka puristi silmänsä hetkeksi kiinni ja painoi käden kasvoilleen ennen kuin kohotti jälleen päätään. Katse kiersi kaiken uudestaan hitaammin, ja rypyt pojan kulmilla syvenivät. Hän kohottautui uudestaan varovaisemmin, tapaillen jalkoja alleen. Hän... ei selvästikään ollut enää metsässä? Mutta se mitä hän löysi ympäriltään ei varsinaisesti siltikään huojentanut... Kael yskähti ja hytisi viileässä huoneessa, hivuttautuen sitten varovaisesti ovelle. Päätellen tästä kaikesta, hän tuskin saattoi tällä kertaa vain työntää tätä auki tieltään....
<Sunbaron>: Maailma jatkaa välinpitämättömyydessään, siitä huolimattakin että nulikka alkaa osoittaa jo jonkinlaisia elonmerkkejä. Kukaan ei tunnu ainakaan tarkkailevan tätä, tai jos tarkkaileekin, ei kenelläkään ole mikään varsinainen kiire rynnistää tarkastamaan tilannetta, kun poika kohottautuu jaloilleen. Huoneen lattia on kylmä, muttei kuitenkaan ainakaan tomuinen; joku muukin on liikkunut siellä viime aikoina. Vahvistettu, jykevä ovi osoittautuu nopeasti aivan yhtä lukituksi kuin miltä näyttääkin. Ainakaan kevyempi työntäminen ei saa sitä edes hievahtamaan. Metallinen luukkukin on selvästi lukittu. Tarkka kuunteleminen kuitenkin paljastaa, että oven takana on edes elämää. Etäisiä puheääniä, tasaisia ja rauhallisia. Kaikki vaikuttaa suorastaan arkiselta.
<spyrreh>: Havahtuminen tällaiseen paikkaan sai vielä todellisuuden kanssa tasapainoilevan nulikan jokseenkin hämmentyneeksi ja huolestuneeksi. Hän nilkutti kylmän lattian poikki ja seisahtui sitten oven taakse hetkeksi kuuntelemaan ennen kuin yritti tyrkätä kapinetta kokeilevasti. Rehellisesti hän ei varsinaisesti yllättynyt huomatessaan ettei uksi hievahtanutkaan, havainto toi kyllä entistä syvempiä ryppyjä pojan kulmille. Hänet oli selvästi... suljettu tänne? Ulkopuolelta tosin kantautui vaimeita ääniä... Tumma katse kiersi vielä epäröivästi räpytellen pienen huoneen sekä surkean ikkunantapaisen. Hän ei voinut olla tuntematta oloaan varsin avuttomaksi ja suojattomaksi, mutta... kaiketi hänellä oli lopulta vain yksi vaihtoehto mitä hän saattoi tehdä. Kael ähkäisi tukalasti ja hieroi värähtäen käsivarsiaan kunnes viimein kurotti kokeilevasti koputtamaan paksuun oveen. "Tuota.... Hei? Onko siellä joku?" poika yritti varovaisesti, jääden sitten kuuntelemaan jälleen levottomasti.
<Sunbaron>: Sen suuremmin kaartelematon kysymys tuntuu saavan kuin saavankin jotakin aikaan. Keskustelu taukoaa äkkiä, ja hetkeksi tulee varsin hiljaista. Sitten, varovaisesti, luukku kiskotaan sivuun. Sisään tihrustaa epäluuloisesti mies, josta on vaikea erottaa muuta kuin silmät. Hetken tämä tuijottaa poikaa vaitonaisesti, ennen kuin löytää sanottavaa. "... no mitä?" mies lopulta murahtaa varuillaan. Tämä ei kaiketi keksi tähän hätään parempaakaan. Niin ääni kuin olemuskin kertovat tämän olevan varuillaan, kuin peläten että nulikka saattaisi koska tahansa yrittää jotakin. Totta puhuen tämä tihrustaakin sisään enemmänkin luukun kulmasta, kuin ei uskaltaisi edes tulla kunnolla esiin... jos nyt hädin tuskin käden mentävän luukun edessä edes voisi näyttäytyä kunnolla.
<spyrreh>: Varovainen ääni selvästikin sai aikaan jotain, vaikka kenelläkään ei ollutkaan kiirettä vastata. Kun luukku viimein vetäistiin auki, ei poikakaan voinut olla säpsähtämättä hieman toiselta puolelta pilkistävän hyvin epäluuloisen katseen edessä. Tai kaiketi puolittaisen katseen, mitä mies nyt rohkeni heittää sisälle. Poika räpäytti silmiään tälle, havahtuen vasta lyhyeen, vastahakoiseen vastaukseen. Kulmat rypistyivät jälleen hieman, ja purppuratukka vilkaisi ympärilleen pienessä sellissä. "Mitä varten mä oikein.... olen täällä? Entä... Entä muut? Cathryn ja Reindal?" tiedusteltiin viimein,varsin huolestuneeseen sävyyn.
<Sunbaron>: Mies tihrustaa hetken nulikkaa kuin ei olisi aivan varma mitä sanoa. Sitten tämä kuitenkin nytkähtää oudosti ja vilkaisee ärtyneenä sivulleen, ennen kuin ähkäisystä päätellen tönäisee lähelle tunkevan toverinsa kauemmas. Lopulta tämä pudistaa päätään. "Niistä en tiedä mitään, ei kuulu minulle. Meidän piti vain vahtia sinua ja viedä tärkeämpien eteen heti kun tulet tolkkuihisi. Eli aiotko yrittää jotain vai tuletko sovussa?" tämä lopulta puuskahtaa. "Ja tiedäkin että jos yrität jotain niin niille... no niille mistä puhuit äsken käy kehnosti. Eikä sinullekaan hyvin käy. Meillä on täällä aseita ja muutenkin", tämä lisää vielä mahdollisimman hanakasti.
<spyrreh>: Oven takana oli selvästi meneillään jotain mikä aiheutti jonkin verran hämminkiä sisäpuolellakin. Ainakin nulikkakin kurotti hieman kaulaansa kuin nähdäkseen paremmin, hätkähtäen kuitenkin pian näkyvissä kurkkivan miehen tokaisulle. Vastaus ei varmastikaan ollut aivan sitä laatua kuin olisi toivottu ja hetkeksi Kaelin olemus synkistyikin. Hänen tovereistaan ei irronnut paljoakaan, mutta sen sijasta joistakin "tärkeämmistä" joiden luokse olisi mentävä, kaiketi uhkausten keralla. Poika mutristi moiselle mutta räpäytti sitten silmiään uudestaan kun mies jatkoikin. Kaikkea muuta kuin huojentavaan sävyyn kaiketi, mutta... no, tämä taisi silti kertoa jotakin asioista. "Ne... ne on täällä jossain? Onko ne kunnossa?" töksähtävät kysymykset karkasivat huulilta ennen kuin hän ehti suuremmin miettiäkään kummemmin. Purppuratukka irvisti itsekseen ja veti henkeä, ennen kuin hetken niskaansa harottuaan vilkaisi hanakasti uhittelevaa miestä varautuneesti. "....egh. No... niin kai. En mä mitään meinaa. Minne me mennään? Tuota... missä me edes ollaan nyt?" puuskahdettiin lopulta. Moinen eittämättä epäilytti, kuten tämä kurkisteleva tapauskin, mutta.... ei hän kyllä halunnut jäädä kylmään selliinkään jos ei ollut pakko.
<Sunbaron>: Vaikea sanoa rauhoittaako pojan vakuuttelu miestä millään tavalla, mutta ei tämä kaiketi voi kuitenkaan asiasta varsinaisesti napistakaan. Epäluuloisesti tämä silti tuijottaa, sen näköisenä kuin mokomat kysymykset olisivat suurikin päänvaiva. "Kyllä se sinulle sitten selviää kun on sen aika. Älä yritä mitään kun avaan tämän oven", mies puuskahtaa lopulta ja läimäyttää luukun kiinni kuin varmastikaan olisi tarvetta. Hetkeksi tulee hiljaista, mutta paksun oven läpikin pystyy erottamaan nopean ärähdyksen: "Älä siinä nyt toljota, pidä sitä silmällä ettei se yritä mitään!" Kuluu hetki, ennen kuin oven takaa alkaa kantautua metallista kolinaa. Raskas avain työnnetään lukkoon, eikä sen vääntäminen selvästikään käy helpolla. Lopulta sitä kuitenkin lähdetään työntämään kitisten auki. Oven takana seisoo kuin seisookin epäluuloinen mies, joka näyttää totta puhuen kaikkea muuta kuin miltään jämäkältä sotilaalta - vaikka sotilaalta kuitenkin. Mies on hintelän puoleinen ja lyhyehkö. Mutta silti tällä on sotilaan sotisopa, ja varoitustensa mukaisesti ase; vyöltä roikkuu miekka. Tämän takana seisoo toinen, aavistuksen uteliaamman näköinen mies, joka pitelee käsissään jonkinlaista tuliasetta. Kumpikin näistä kahdesta on nuhjuinen, ja näiden varusteet ovat paikattuja ja moneen kertaan korjattuja. Eikä kumpikaan selvästi ole saanut ainakaan liikaa syödäkseen. "Noniin! Tule nyt kiltisti sieltä niin ei tule mitään ongelmia. Meillä on kyllä lupa käyttää aseita jos on tarvetta. Ja sitä paitsi jos jotain tapahtuu niin kyllä tänne lisää miehiä tulee", vartija lopulta puuskahtaa. Tämä astuu varuillaan sivuun. Vaikea sanoa, johtuuko se siitä että tämä antaa nulikalle tilaa, vaiko epäluuloisuudesta että tämä saattaa siltikin yrittää jotakin. Kumpaakin, kukaties.
<spyrreh>: Vastaus ei ollut tälläkään kertaa sen ystävällisempi kuin viimeksikään, mutta selliin suljetulla nulikalla tuskin oli varaa valittaakaan. Kael huokaisi ja jäi hieromaan käsiään lämpimämmiksi kun oven toiselta puolelta alkoi kuulua lisää ääniä. Kaikesta ilmeisestä epäluulostaan huolimatta vartiomies oli kuitenkin aikeissa avata oven, ja hän saattoi vain odotella. Tämä oli selvästi hyvin kireä hänen suhteensa... eh, ja kaiketi niiden vähien, hatarien muistikuvien perusteella mitä hän sai jomottavaan mieleensä aiemmasta, tätä ei kaiketi voinut syyttää. Ei sillä, ettei tämä ollut omiaan saamaan hänenkään oloaan kovin luottavaiseksi, mutta... eh. Valinnanvara taisi tosiaan olla vähissä, varsinkin jos huonokuntoiset Reindal ja Cathrynkin olivat jossakin täällä.... Kun ovi viimein kiskaistiin auki hänen edestään, raivokkaan ulosryntäämisen (jota kaiketi lähes odotettiin?) sijasta, poika harppasi varuillaan hieman taaemmas. Hän silmäili mieskaksikkoa hetken vaiteliaan punnitsevasti, päätyen jälleen räpäyttämään hieman silmiään kun toinen näistä harppasi rivakasti sivuun painokkaiden sanojensa päätteeksi. Kaikesta päätellen luvattua aseistusta löytyikin, mutta ainakaan kukaan ei vielä sentään ollut käyttämässä näitä vaikka tuliase sai useammankin varovaisen vilkaisun osakseen. Hetken puolin jos toisinkin varautuneen vilkuilun jälkeen Kael viimein huokaisi ja kohautti harteitaan, ennen kuin astahtikin hytisten ulos sellistä kun tätä painokkaasti vaadittiin. "Egh. Kiitos. Siellä oli aika kylmä" mutistiin samalla kun nulikka jäikin katselemaan ympärilleen jokseenkin kysyvään sävyyn. Ainakin kammottava pelätty vastahanka taisi jäädä vähiin...
|
|
|
Post by spyrre on Oct 6, 2017 0:02:43 GMT 3
<Sunbaron>: Vartija kyräilee yhä Kaelia epäluuloisesti, mutta puuskahtaa lopulta ja viittaa sitten kädellään merkiksi siitä että pojan pitää liikkua. Oven toisella puolella odottaa käytävä, jota reunustavat kummallakin puolella samanlaiset jämäkät ovet. Voisi kaiketi tosiaan puhua jonkinlaisista tyrmistä. Osa ovista repsottaa raollaan, mutta ainakin osa on selvästi käytössä. "Noniin, liiku. Äläkä yritä sitten mitään", mies toistaa jo ties monetta kertaa. Tämän toveri seuraa vierestä vaitonaisena ja huomattavasti tasaisemman oloisena. Nämä hätistävät pojan ulos kopistaan, ennen kuin lähtevät paimentamaan tätä käytävää pitkin kohti yhtälailla jämäkkää ovea sen perällä. Oven luona toinen miehistä paukuttaa sitä hetken nyrkillä, ennen kuin nämä jäävät odottamaan jonkinlaista vastausta. Sitä ei kuulu kuitenkaan heti. "Aina tämmöisiä hanttihommia", poikaa hätistelevä vartija mutisee turhautuneesti. Jostakin syvemmältä tyrmistä kantautuu äkkiä surkea valitus, joka kuitenkin vaikenee nopeasti. Tuskin ainakaan pojan tovereiden ääniä...
<spyrreh>: Tapa, jolla häntä uhiteltiin liikkeelle sai nulikan vilkaisemaan miehiä jälleen jokseenkin varautuneesti. Kuitenkin hän ei voinut muuta kuin päästää voipuneen huokaisun ja nilkuttaa sitten eteenpäin. Piti hän tällaisesta tai ei, hän ei varsinaisesti halunnut provosoida tätä väkeä sen enempää kuin näin oli jo tapahtunut... taisi olla jo nyt kyseenalaisella pohjalla mitä tulisi tapahtumaan. Poika yritti työntää huonovointista oloaan sivuun mielestään samalla kun katse kiersi jälleen kerran ympäröiviä sellejä heidän kulkiessaan ohitse. Mistä tässä paikassa ikinä olikaan kyse sai tämä silti Kaelin rypistämään kulmiaan, ja säpsähtämään sitten hieman kun toinen miehistä jäi jyskyttämään eteen tullutta ovea. Vastausta ei kuulunut heti, ja hänkin jäi odottelemaan levottomasti liikehtien. Jostakin äkillisesti kuuluva valitus sotki kuitenkin nopeasti hänenkin ajatuksensa ja sai pojan pyörähtämään pelästyneenä ympäri. Ensijärkytyksen jälkeen paremmin ajatellen ääni ei tainnut kuulostaa kummaltakaan jonka hän tunsi, mutta.... ei tämä siltikään kuulostanut erityisen huojentavalta... "Mitä tuolla oikein tapahtuu?" purppuratukka henkäisi, katsahtaen huolestuneena... ja kukaties varovaisenakin, saattajiaan.
<Sunbaron>: Vartija heittää nulikan suuntaan epäluuloisen katseen, ennen kuin tihrustaa itsekin käytävän ja äänten suuntaan kuin vasta edes tajuaisi jonkun huutaneen. Lopulta tämä kohauttaa hieman epäluuloisesti olkiaan. "Jollain on huono päivä kai. Parempi pysyä erossa, ihan oikein niille joita rangaistaan. Oppiipa ettei enää yritä mitään", mies tämä mutisee. Äkkiä oven kurkistusluukku kiskaistaan auki. Silmäpari tarkastaa tilanteen ja katoaa, minkä jälkeen jämäkän oven lukot avataan kolisten. Takana odottaa yksi vaitonainen vartija lisää - ja päivänvaloa, joka äskeisen hämyn jäljiltä pistää pahasti silmiin. Päivä ei ole edes erityisen kirkas, mutta ero on silti melkoinen. Poika hätistetään taas liikkeelle kaikessa yrmeydessä. Oven takaa paljastuu rakennusten täyttämä näkymä. Nopealla vilkaisulla se näyttää suurelta linnakkeen tai linnan sisäpihalta, jota reunustavat korkeat ja jämäkät muurit. Piha ei kuitenkaan ole tyhjä, vaan rakennettu melkeinpä täyteen pieniä, karkeita taloja. Niiden joukossa häämöttää vanhempia ja koristeellisempia, joskin kärsineen näköisiä rakennuksia. Se kaikki tuntuu kuitenkin kovin vähäpätöiseltä, kun saa silmiinsä itse linnakkeen, sen joka määrittelee pihan ympärillään - tai allaan. Muurien keskellä, pihamaalle astuvien silmien edessä, kohoaa maasta valtava rakennelma. Linnake, joka on kuin valtavan leveä torni. Se on rakennettu kivestä ja metallista, jotka kohoavat yhtenä yhteen kietoutuneena myllerryksenä korkealle yläpuolelle. Rakennelma on kaikkea muuta kuin kaunis, enemmänkin ruma, kulmikas ja piikikäs, mutta se on valtavan suuri. Suurempi kuin mikään, mitä sen pihan röttelöillä täyttäneet voisivat varmasti edes kuvitella pystyttävänsä. Yhtälailla monumentti kuin linnake. Rakennelman pinta on kärsinyt pahoin ja siitä voi nähdä monia paljon vaatimattomammin korjattuja kohtia, mutta silti se on täynnä koristeita; kaiverruksia, outoja muotoja ja muovattua metallia. On vaikea sanoa mitä mikään siitä esittää, mutta jokin selvä tarkoitus sillä silti on. Korkea, piikikäs, uhmaava monumentti. Linnakkeen varjoissa sen karkeammalla pihamaalla käydään selvästi läpi päivän toimia. Moni ihminen kulkee sinne tänne, ja muureilla seisoo vartijoita, jotka kyräilevät niiden ylitse kohti mahdollisia vaaroja - tai pihamaalle tyrmästä tuotua nulikkaa. Muureille on kiinnitetty raskaita aseita, joita kulumista ja jäljistä päätellen on jouduttu käyttämäänkin. "Noh, eipäs toljoteta. Liikettä!" vartija ärähtää ja tönäisee pojan liikkeelle, kohti valtaisaa linnaketta. Moni linnakkeen asukas pälyilee mokomaa näkyä välinpitämättömän epäluuloisesti. Suurin osa linnakkeen muurien sisälle pystytetyistä röttelöistä näyttää karkeilta asumisrakennuksilta. Ne muodostavat pieniä, rumia ryppäitä, joiden varjoista tuijottelee laihoja ja vaivaisen näköisiä asukkaita. Sivummalta kantautuu parkaisu. Kaksi sotilasta tönii kovalla kädellä jotakuta kohti portteja. Kauempana nilkuttaa haavoittunut, karkeasti sidottu mies jonnekin. Lähistöllä kyhjöttää lapsia, jotka tuijottavat vakavina ja ilottomina maailmaa ympärillään. Moni kurjuus näyttäytyy saattojoukolle, ennen kuin poika on lopulta hätistetty linnakkeen suurille oville. Tarpeettoman suurille. Ne on pönkätty auki melkeinpä pysyvän näköisesti raskailla kivillä, niin etteivät ne estä kulkemista. Sisällä odottaa jonkinlainen yhälailla aivan tarpeettoman iso aula. Sen keskellä seisoo valtava patsas, joka esittää jonkinlaista miestä, sotisovastaan päätellen sotilasta. Vaikea sanoa, sillä sen pää on tuhottu. Suuri, koristeellinen aulatila on joskus ollut kukaties komea, mutta aika ja huolimattomuus ovat turmelleet sitä pahoin. Nyt se näyttää enemmänkin luolalta, jossa kyhjöttää ja liikkuu yhtälailla kiireisiä, ilottomia ihmisiä. Väki liikkuu painostavan nopeasti, mutta usein ilman mitään varsinaista päämäärää. Hätäisyyttä hätäisyyden vuoksi. Hermostunutta pälyilyä. Varovaisia katseita. "Sinne vain", mies puuskahtaa ja tönii poikaa eteenpäin, erääseen sivukäytävään. Rakennus on jollakin tapaa outo. Sen käytävät eivät ole suoria ja tasaisia, vaan kuin pyöristettyjä ja epäsäännöllisiä. Se ei kuitenkaan selvästikään johdu huolimattomuudesta, vaan tarkoituksellisesta suunnittelusta. Kivi muodostaa outoja, pehmeitä, pullistelevia muotoja, jotka saavat vatsan muljahtamaan oudolla tavalla. Pitkiä, oudosti koukkaavia käytäviä. Lopulta määränpää kuitenkin tuntuu löytyvät. Se on uusi jämäkkä ovi, tosin tällä kertaa koristeellisempi. Poikaa paimentava vartija epäröi hetken, ennen kuin sitten paukuttaa sitä. Taas on hiljaista hyvän hetken. "Et sitten ainakaan yritä mitään", varoitetaan jälleen kerran...
<spyrreh>: Jos surkea parahdus oli kuulostanut pahaenteiseltä, se vastaus joka hänen kysymykseensä annettiin ei ainakaan parantanut tilannetta. Poika jäi kyräilemään vastahakoisesti vuoroin miehestä jonnekin sellien suuntaan olematta selvästikään varma miten tämän välinpitämättömään tokaisuun olisi suhtautunut. Kael ei kuitenkaan ehtinyt kysellä enempää (tai sitten tämä katsoi parhaammaksi olla tekemättä niin) kuului suuren oven takaa viimein liikettä. Poika pyörähti jälleen silmiään räpytellen ympäri kun joku kurkisti luukusta, ja kiskaisi sitten lopulta oven auki. Tämän takaa paljastuva yhtälailla epäluuloisen- ja epäystävällisen näköinen vartija ei varsinaisesti tullut yllätyksenä ja Kael tyytyikin luomaan varautuneen katseen tämänkin suuntaan siristellessään silmiään hämärään tunkevassa valossa. Saattajia ei selvästikään kiinnostanut jäädä odottelemaan että hän totuttelisi valoon vaan hänet ajettiin uudestaan liikkeelle, eikä purppuratukka laittanutkaan hanttiin. Hänen liikkeensä olivat edelleen epävarmoja ja huteria mutta pimeän, kylmän sellin jälkeen poika ei voinut silti olla tuntematta aavistuksen helpotusta päästessään jälleen päivänvaloon. Painajaiset tuntuivat aavistuksen verran kaukaisemmilta.... varsinkin kun hän löysi nopeasti uusia näkyjä edestään. Konkreettisempia ja todellisempia.... mutta rehellisesti jokseenkin lohduttomia. Pihaa täyttävä hökkelikylä vakavine ja hermostuneine asukkaineen taisi olla ikävänkin ymmärrettävä näky. Kael katseli vaisusti ympärilleen astuessaan peremmälle, mutta ei voinut olla henkäisemättä kun kaiken ylle kohoava massiivinen torni hahmottui hänelle. Kiven ja metallin outo rakennelma oli jotakin, joka ei selvästikään kuulunut ympäristöönsä mitenkään. Kurjan ja köyhän elämän sekä kovien kasvojen ympäröimä muinaisjäänne. Jopa Kael tajusi tämän, mutta siltikin näky sai hänet epäröimään ja tukalan tunteen nostamaan päätään. Vartijan jämäkkä tokaisu tönäyksellä höystettynä ravisti hänet kuitenkin nopeasti takaisin nykyhetkeen. Nulikka ähkäisi vastahankaisesti, mutta astui sitten uudemman kerran eteenpäin, kiskoen katseensa pahaenteisestä ilmestyksestä. Väki hänen ympärillään näytti likimain yhtä kurjilta kuin asumuksensa, ja hökkelikylän elämässä erottui merkkejä puutteesta lähes joka suunnalla jonne hän katsoi. Väki oli köyhää ja kurjaa, mutta selvästi myös karua. Portin suunnalta erottui metakkaa kun jotakuta retuutettiin kovakouraisesti ulos, Kaelinkin jäädessä hetkeksi vilkuilemaan neuvottomasti tämän suuntaan ennen kuin hänet kiskottiin uudestaan liikkeelle. Eh, hän tuskin oli odottanut lämmintä ja pyyteetöntä vastaanottoa alunperinkään, mutta hän ei siltikään voinut estää entistä levottomampia tuntemuksia. Heidän pienellä joukollaan olisi epäilemättä ollut niin paljon paremmat mahdollisuudet tällaisessa paikassa jos he vain olisivat löytäneet linnoituksen ennen kuin... vaikka sitä taisi olla enää varsin turha surkutella. Tämä oli vain omiaan saamaan entistä suuremman huolestuksen muiden kohtalosta nostamaan päätään. Eittämättä marssi röttelöiden poikki kohti massiivista tornia toi mukanaan tukalia muistoja aiemmasta. Epäluuloisten asukkaiden katseisiin vastattiin myös jokseenkin varautuneilla vilkaisuilla, ennen kuin huomio vaelsi jälleen kohti heidän määränpäätään. Käsivarsiaan epämukavasti hierova Kael seurasi valtavien, auki kammettujen ovien lähestymistä. Näiden takana odottava yhtälailla valtava tila sekä patsas olivat ihmetystä herättävä näky.... nykyisestä ilmeisestä rappiostaan huolimatta. Purppuratukka tuskin tiesi itsekään miten olisi suhtautunut tullessaan hätyytetyksi sisälle, ja matkan jatkuessa outoon sivukäytävään. Epämääräinen ilmapiiri sai nulikan ryhdin painumaan hieman kuin jonkinlaisen painostavan voiman edessä, mutta ilmeisen epäröivistä elkeistään huolimatta raavaat vartijat paimensivat nulikkaa silti vaivatta. Viimein mutkittelevan kulun jälkeen oli edessä jälleen uusi ovi. Poika seisahtui jälleen jännittyneesti vilkuillen tajutessaan heidän saavuttaneen määränpäänsä. Yhden miehistä paukuttaessa tätä jälleen heidän saapumisensa merkiksi. Kael ei voinut olla luomatta pientä haljua vilkaisua varoitusta alleviivaavasti toistavaan mieheen, ennen kuin veti henkeä kootakseen itseään. "Etkö voi edes kertoa onko ne muut kunnossa?" hän yritti, osaamatta silti olla kovinkaan toiveikas miehen myötämielisyydestä....
<Sunbaron>: Vartija katsahtaa poikaan melkoisen turhautuneesti. "En minä niistä mitään tiedä! Ole nyt hiljaa jos tiedät mikä on sinulle parhaaksi! Ja meillekin sitä paitsi!" tämä kivahtaa, mutta säpsähtää sitten melkoisesti, kun raskaat ovet työnnetään auki. Mies ehtii hädin tuskin loikata pois tieltä. Oven takana seisoo jälleen uusi vartija, joskin tällä kertaa huomattavasti jämäkämmän näköinen ja paremmin varustettu. Tämä tuijottaa yhälailla tuimasti tulokkaita, ennen kuin sitten väistää sivuun ja päästää tulokkaat sisälle. Jälleen poikaa hätistellään kireästi eteenpäin. Oven takaa paljastuu suuri huone, joka kaikesta päätellen on rakennettu jollekulle tärkeälle - ja joka saattaa hyvinkin toteuttaa yhä tarkoitustaan. Se on suuri ja korkea, olkoonkin että pienet, vahvistetut ikkunat tekevät siitä silti hämyisän. Huoneen muodot noudattavat samanlaisia outoja, epämiellyttäviä linjoja. Sitä seuraa myös huoneen kalustus, joka on samaan aikaan oudon veistoksellista ja melkeinpä muodotonta. Joitakin on korvattu tai täydennetty paljon karkeammilla kalusteilla, mutta suurin osa näyttää alkuperäisiltä - eikä ihme, sillä nopealla vilkaisullakin voi nähdä huonekalujen olevan metallia. Oven vieressä seisova vartija kiskoo sen kiinni kolmen sisään astuvan perässä. Muita vartijoita ei näy, mutta miehellä on sekä vyöllään että käsissään tuliase, jollaisella pystyisi varmasti hätistämään useammankin häiritsijän. Tämän lisäksi huoneessa on vain yksi henkilö, joka istuu nyt työpöytänsä takana - tai enemmänkin häämöttää. Nopealla vilkaisulla näkyä on vaikea edes erottaa suoranaisesti ihmiseksi. Lähellä seinää kohoaa jonkinlainen leveä pöytä, jonka takana kohoaa epäsäännöllinnen muoto. Siitä törröttää letkuja ja ulokkeita, jotka muodostavat oudon, epäsuhtaisen kokonaisuuden. Kapistus pitää rumaa, kurluttavaa ääntä. Vasta tarkempi vilkaisu paljastaa, että kyseessä on jonkinlainen outo tuoli, jonka selkänojaan kaikki on kiinnitetty. Se tosiseikka, että tuolissa istuu joku, vaatii myös tihrustamista. Mies - kukaties - sulautuu outoon koneeseen ympärillään ja pöytäänsä edessään. Tämä enemmänkin häämöttää niiden keskeltä. Samaan aikaan oudolla tavalla turpea ja näivettyneen näköinen ilmestys, jonka silmät tuijottavat pistävästi kuopistaan. Miehellä ei ole enää hiuksia ollenkaan ja tämän iho on kellastunut kuin kulunut paperi. Mies liikahtaa, ja nykäisee samalla useita letkuja, jotka kulkevat takana röhisevästä koneesta tämän lihaan. On vaikea sanoa miten vanha tämä on, mutta selvästikin vanha joka tapauksessa. Vanhempi kuin juuri kukaan näinä aikoina elää. Miehen kurkusta kantautuu jonkinlainen kirahdus. Nenään työnnetty letku värisee. Koko ilmestys näyttää siltä kuin joutuisi keskittymään, ennen kuin lopulta saa jonkinlaisia sanoja aikaiseksi. Ne ovat kuivia, narisevia köhähdyksiä, karkeita ääniä. "Tämäkö on se hirviö? Se joka syöksi tulta ja tuhosi koneita silmänräpäyksessä? Samanlaisia ruipeloita näkee kinuamassa ruokaa muurien juurella joka päivä. Onko tuo nyt tosiaan se?" vanhus tiukkaa ja tuijottaa poikaa samein, tihrustavin silmin. Vartijat liikuskelevat epämukavasti. "No... niin ne sanoivat! Poika, sano nyt mikä olet! Sano nyt!" hermostunut vartija ähkäisee ja tyrkkää nulikkaa terävästi olkapäähän saadakseen tähän jotakin eloa.
<spyrreh>: Hermostunut ärähdys vaiensi pojan varovaisen kysymyksen nopeasti. Tämä ei ikävä kyllä ollut kovinkaan erilainen reaktio kuin hän oli odottanut vaikka tämä jättikin nulikan räpyttelemään kahden vaiheilla silmiään. Hän ei voinut olla laittamatta merkille äreän saattajansa kireyttä kuin tämäkään ei olisi ollut erityisen levollisin mielin sen suhteen mitä oven takana odotti... Hän vilkaisi kumpaakin vartijaansa varovaisen tutkivasti, kohottaen kuitenkin päätään kun tämäkin koristeellinen ovi osoitti elonmerkkejä. Tiukka katse kohtasi heidät tämänkin takaa ja Kael veti vaivihkaa uudemman kerran syvempään henkeä luikkiessaan vastahakoisesti ohitse vartiomiesten paimentamina. Uuden tiukkailmeisen miehen aseistus pisti väkisinkin huolestuttavana silmään.... vaikkakin itse huone vei tältä huomion nopeasti. Näky tuskin oli mitään mitä Kael oli koskaan aiemmin nähnyt, ja tämän silmät levisivätkin kun poika vilkuili ympärilleen täysin metallisessa huoneessa. Siltä tämä ainakin aluksi näytti, vaikka pian paljastui että täällä odotti jotakin muutakin. Hän ei ollut ehtinyt hoksata että yksi muoto olikin kaikkea muuta kuin pelkkä huonekalu, outo muoto muiden seassa, ennen kuin vastenmieliset äänet saavuttivat hänen korvansa. Nulikka ähkäisi tyrmistyksestä ja jännittyi paikoilleen tuijottaen tätä koneen, metallin ja... kaiketi jonkinlaisen olennon sekasikiötä. Kukaties tämä oli ihminen... tai oli ainakin ollut? Ainakin purppuratukan oli vaikea hahmottaa tätä ensijärkytykseltään. Kuin tuoliinsa kasvanut ilmestys kurlutti tuijottaessaan paikaltaan, ja tämän epämääräisiä ulokkeita nykäisevä liikahdus sai pojankin säpsähtämään... kuten sekin, kun tämä.... mies viimein tapaili sanoja. Oudon torninherran tivatessa vastauksia, tuntuivat hänen aiemmin äreät saattajansakin takeltelevan nopeasti. Nulikka pälyili vastahakoisesti miehistä kurluttavaan, teräväsilmäiseen vanhukseen, päästäen vastahakoisen ähkäisyn kun toinen vartijoista tönäisi häntä kiireesti. Aivan vain tilanne kysymyksineen ilman tällaisia näkyjäkin olisi ollut varmasti tarpeeksi kuumottava, ja hermostunut nulikka ei voinut olla takeltelematta. "...egh. En mä... ole mikään hirviö. En tarkoittanut polttaa sillä tavalla... kaikkea, mutta en voinut oikein muuta" se ähkäisi viimein, kireästi ja kiusallisesti. Kael napsautti suunsa kiinni ja vilkaisi uudemman kerran varautuneesti ympärilleen, jääden sitten pälyilemään itse tornin herraa pöytänsä takana. "Mitä... mitä te sitten oikein haluatte meistä? ...eh, tai musta. Tuota... kai muutkin on täällä jossain?"
|
|
|
Post by spyrre on Oct 9, 2017 22:45:29 GMT 3
<Sunbaron>: Huone on hetken verran hiljainen. Vartijat, ainakin pojan paikalle tuoneet, yrittävät peitellä epämukavuuttaan samalla kun vanha, raihnainen mies tihrustaa poikaa epäluuloisesti metallisesta, neuloilla täytetystä kehdostaan. Outo kone päästää välillä sihahduksia tai kurluttavia ääniä. Mies kurtistaa kulmiaan. "Tämä on minun linnakkeeni, poika. Minä hallitsen täällä ja minä pidän huolen siitä, ettei mikään kirottu saasta pääse tänne. Mutta nyt, nyt on alkanut näkyä kaikenlaista. Nyt se valtakunnan saasta on alkanut tunkea tännekin taas kunnolla. Hyvät ajat ovat ohi, poika!" vanhus rääkäisee. Tämän luiseva rinta kohoaa pitkän hetken, kun kiihtynyt mies joutuu haukkomaan henkeään. "Tässä ollaan uhan alla ja vaaroja on kaikkialla. Meidän pitää olla varuillamme, ja siltikin tänne yrittää jotakin tuollaista. Jotakin... kirottuja ja epäsikiöitä ja... sinä, poika. Sinä, joka kuulemma höngit tulta ja tapoit niitä konepiruja ties monta yhdessä hetkessä. Nyt kerrot miten se onnistui ja mikä olet miehiäsi. Ja miksi liikut sellaisten kanssa", tämä kirahtaa lopulta. Koneesta törröttävä suuri lasiputki täyttyy jollakin kellertävällä nesteellä, joka imeytyy taas pian johonkin. Vanhus päästää korisevan äänen ja imaisee poskelle valuneen syljen pois, ennen kuin jää tuijottamaan nulikkaa pistävästi.
<spyrreh>: Tämä tilanne kaikkine epämiellyttävine yksityiskohtineen vaati epäilemättä suhtautumista, varsinkin kaiken jälkeen. Ainakaan Kael ei osannut ensitöikseen olla alkuunkaan varma mitä näkemästään olisi pitänyt ajatella. Outo torni, metallinen huone sekä kammottavan näköiseen koneeseen kytketty vanha, teräväsilmäinen mies saivat aikaan melkoista tykytystä hänen rintalastansa takana. Hyvin nopeasti hänen varovainen vastauksensa saikin suorastaan hurjistuneen vastauksen. Purppuratukka hätkähti kun vanhus ärjäisi pöytänsä takaa, ottaen vaistomaisesti askelen taaksepäin. Purkaus sai miehen haukkomaan henkeään ja poika jäi räpyttelemään silmiään hermostuneesti, yrittäen löytää jonkinlaista jalansijaa ajatuksilleen. Kukaties vanhus olisi voinut olla jollakin tavalla myötätuntoakin herättävä ilmestys sairaalloisena ja ties mihin kytkettynä.... mutta rehellisesti tämän olemus ei oikein sallinut sitä. Kael rypisti kulmiaan varautuneesti tämän sihahtaessa kirotuista ja epäsikiöistä, vaikka päätyikin jälleen liikahtamaan hermostuneesti kun huomio kääntyi häneen.
"Me... niinno. Me nähtiin kyllä... kaikenlaista kun tultiin. Reindal ja Cathryn on auttaneet mua paljon. Ei ne ole mitään... kirottuja tai sellaisia" hän huomautti viimein, varovaisesti mutta aavistuksen happamasti. Väen asennoituminen oli käynyt selväksi jo metsässä, eikä vanhus ollut poikkeus ainakaan parempaan suuntaan, ja tämä sai hänet väkisinkin huolestuneeksi muiden suhteen. Ikävä kyllä tässä tuskin oli tarpeeksi jotta vastausta hyväksyttäisiin... "...me... eh. Me oltiin vain... menossa tästä läpi. Mutta sitten kaikki meni aika pieleen. Se tuli... tuota... no, mä... olen lohikäärme, en mikään hirvö. Täytyi yrittää jotain, kun ne... otukset hyökkäsi" poika mutisi lopulta raaputtaen niskaansa epämukavasti, ennen kuin napsautti suunsa kiinni.
<Sunbaron>: Pojan hätäisiä selittelyjä seuraa taas pitkä hiljaisuus, jota täyttää vain teräviä ulokkeita törröttävä, muodoton kone. Lopulta vanha mies kuitenkin taas korahtaa. "Jos alat hankalaksi, poika, saat kärsiä siitä. Ei tässä mitään typeriä satuja kaivata. Jos et aio paljastaa miten teit sen, niin on kyllä muitakin keinoja saada se selville! Tiedämme jo ettei sinulla ollut ainakaan mitään kapinetta millä olisit voinut tehdä niin. Ehkä sinulla onkin kirottua verta. Olet sisältä yhtä sekasikiö kuin se kissa ulkoa, mmh!?" tämä kirahtaa ja osoittaa poikaa luisevalla, käyrällä sormella. Moinen mielenliikahdus saa tämän taas korisemaan ja haukkomaan henkeään. Kylmä, metallinen kehys pulppuaa taas nesteitään. "Epäilenpä, että olitte kaikki hylkiöitä. Karkotettuja epäsikiöitä jostakin muualta. Luulitte varmaankin että voisitte vain livahtaa tänne ja piilotella. Tänne hyvän väen keskuuteen! Mutta kiinni jäitte, ja paljastitte samalla itsenne. Täällä ei ole teille paikkaa, senkin syöpäläiset! Joudattekin tuonne mätään erämaahan. Sinne kaikkien muiden menneiden syntien kanssa!" mies solvaa. Hetken tämä odottaa, kuin tarkkaillen josko mokoma kirvottaisi pojasta jonkin reaktion. "Annahan tulla sitten, paljasta totuus ja tunnusta, poika! Selviät vähemmällä jos myönnät nyt heti!"
<spyrreh>: Kael tiesi epäilemättä itsekin kuinka epämääräiseltä hänen vastauksensa kuulosti heti kun hän päästi tämän suustaan, mutta vaikka epäusko ei ollutkaan odottamatonta sai hurjistunut reaktio nulikan vaikenemaan nopeasti. Hän avasi jo suutaan vakuuttaakseen että puhui totta, mutta sanat keskeytyivät pieneen tyrmistyneeseen ähkäisyyn kun koneisiin kytketty mies alkoi syytää syytöksiä ja uhkauksia. Kylmät, vihaiset solvaukset toivat jälleen synkempiä ryppyjä hänen kulmilleen mutta voipunut poika ei yrittänyt alkaa huutaa kilpaa tornin herran kanssa. "Mitä--- no ei! Ei se niin ole" hän ähkäisi viimein kun vanhus vaikeni toviksi. Olisi varmasti ollut viisasta varoa syytösten edessä, mutta väkisinkin moinen sai leukaperät kiristymään. "Me ollaan.... ihan vain matkalaisia! Ei me mitään sellaista meinattu, me tarvittiin apua ja... me aiottiin kyllä ihan maksaakin! Ei meidän pitänyt edes jäädä tänne, mutta Reindal ja Cathryn oli jo niin huonossa kunnossa...!" kiihtynyt poika selitti. Lopulta tämä joutui vetämään itsekin henkeä ja epäröi löytäessään itsensä jälleen saman yhtä hankalan kysymyksen edestä. "Enkä mä mikään... sellainen ole! Se... se kuulostaa aika... hullulta, mutta... totta se on! Miksi mä valehtelisinkaan?" viimeisteltiin vielä, ja purppuratukka heitti varovaisen katseen ympärilleen. Kukaties heitä ei kaiketi oltu hylätty metsään kuolemaan, mutta siltikin, alkoi väkisinkin huolestuttaa mitä tapahtuisi jos häntä ei uskottaisi... eh, tai kaiketi siinä toisessakin tapauksessa, jos niikseen.
<Sunbaron>: Pieni kovistelu ei ole ainakaan saman tien kirvoittamassa nulikasta mitään tunnustuksia, mikä saa vanhan miehen kyräilemään tätä pistävästi. Tämä kirahtaa ja puuskahtaa. "No, samapa se vaikka et tunnustaisi hyvällä. Ei se minulle kuulu muutenkaan. Pian pääset tapaamaan jotakuta joka selvittää kyllä nämä asiat, poika", mies sihahtaa melkein kuin tyynnyttelisi itseään. Tämä katsoo vielä purppurapäisen pojan suuntaan yrmeästi, ennen kuin heilauttaa kättään. "Viekää velhon puheille sitten! Sehän se näistä tietää!" kuuluu käsky. Vanhus jää hengittämään raskaasti tuoliinsa, mutta ei enää edes vilkaise poikaa kohti. Tämä tuijottaa tiukasti vain pöytäänsä, tavalla joka näyttää totta puhuen melkeinpä turhautuneelta. Ilmeisesti lyhyt kuulustelu on ohi. Toinen kahdesta poikaa saattaneesta vartijasta liikahtaa epävarmasti ja varovaisesti, kuin tietämättä uskaltaako kuitenkaan totella. "Tule, meidän pitää viedä sinut muualle nyt. Älä yritä mitään", tämä mutisee vastahankaisesti.
<spyrreh>: Syytöksiin oli selvästi odotettu (tai ainakin toivottu) erilaisia vastauksia. Kael nielaisi hiljaa vilkuillessaan sekaisen kuontalonsa alta vanhusta sekä vartijoita ympärillään, kunnes tuskastunut mies puhui jälleen. Taisi jäädä pojalle itselleenkin hieman epävarmaksi millaista reaktiota hän olisi toivonut sanoilleen, mutta ainakin tornin herran uusi komento sai nulikan jännittymään ja astahtamaan ähkäisten taaksepäin. "Eikun...! Mä puhuin totta! Me ei aiottu mitään pahaa, meidän vain... oli pakko tulla tänne päin!" nulikka töksäytti, siitäkin huolimatta että tornin herra oli jo menettänyt kiinnostuksensa... tai käyttänyt kaiken voimansa. Kael tuijotti hetken kohti miestä silläkin uhalla että joutui katsomaan kammottavaa konetta tämän ympärillä, ennen kuin toinen vartijoista puhui. Poika heitti mieheen kireän, kaikkea muuta kuin myötämielisen katseen ja kiristi hampaitaan. "Mä... Missä Reindal ja Cathryn on? Mä haluan tietää että ne on kunnossa" sihahdettiin viimein. Kaikki oli menossa entistä tukalampaan suuntaan....
<Sunbaron>: Nähtävästi poikaa ei voinut kuitenkaan komennella aivan näin helpolla. Hermoheikko vartija seisahtui niille sijoilleen kun poika äkkiä alkoikin esittää vastalausetta ja vaatia vastauksia. Sivummalla seisonut mies, vanhuksen henkivartija kukaties, valpastui tämäkin mokomasta, vaikkei vielä osoittanutkaan merkkejä että olisi aikonut tehdä jotakin. Vanhus kohottaa katseensa ja suo pojalle ilmeen, kuin olisi juuri maistanut jotakin pilaantunutta. Tämä melkein sylkäisee sanat suustaan: "Ehkäpä velho kertoo sinulle. Viekää pois!" Varovainen vartija liikahtelee epämukavasti, tohtimatta vieläkään koskea nulikkaan, joka ilmeisesti on jollakin tavalla syntinen tai epäpuhdas tai vaarallinen. Sen sijaan tämä ajelehtii pojan sivulle, kuin yrittäen saada tämän vain paimennettua pois paikalta pelkällä olemassaolollaan. Vanhus ei ainakaan näytä olevan aikeissa vastailla mihinkään kysymyksiin...
<spyrreh>: Ilmapiiri kävi entistä epämiellyttävämmäksi ja kireämmäksi, epäilemättä kaikkien suhteen. Jo valmiiksi äreä torninherra kävi nopeasti entistä hurjistuneemmaksi saadessaan vastaväitteitä... mutta vaikka tämä saikin vartijat liikehtimään, ei vastahakoinen mies siltikään raahannut nulikkaa mennessään kuten hän oli odottanut. Velhon mainitseminen toi vastahakoisen irveen pojan kasvoille ja tämä heitti uuden, epäluuloisen terävän katseen sivustalleen hivuttautuvaan vartijaan. Mikään tässä ei houkutellut häntä tippaakaan... mutta jos hänen toverinsa olivat täällä jossain... Kael liikahti kireästi paikallaan, kunnes loi varsin rehellisen mulkaisun vanhukseen koneessaan ja astui sitten kohti ovea. Mies ei selvästikään aikonut ryhtyä minkäänlaiseen yhteistyöhön... eikä hänkään rehellisesti tahtonut viettää tässä huoneessa yhtään pidempään kuin oli pakko. Nyreästi ja vastenmielisesti nulikka saatiin paimennettua ulos ovesta, vaikka tämän olemus oli käynyt melkoisesti kireämmäksi.
<Sunbaron>: Ainakin Kaelia paimentava vartija (ja toinenkin mahdollisesti, olkoonkin että pidempi näistä kahdesta on kovin hiljainen ja seuraa vain perässä) tuntuu olevan helpottunut kun tilanne ratkeaa ilman suurempia hankaluuksia. Tämä astuu pojan edelle ja vilkaisee tätä vaitonaisesti. Katseessa on kukaties jopa aavistus jotakin... myötätuntoista. Mies pysyy silti vaiti ja lähtee johtamaan poikaa jonnekin. Matka kulkee jälleen läpi metallisen, epäsäännöllisiä muotoja pullistelevan linnakkeen. Sen käytävät ovat mutkittelevia ja tuntuvat oudon ahtailta vaikka tilaa kaiken järjen mukaan onkin. Tukahduttavilta. Se, että vastaan tulee tuon tuostakin hermostuneesti liikuskelevia, kiireisiä ihmisiä, ei ainakaan auta asiaa. Tällä kertaa tie vie alas. Käytävän päässä, monen mutkan takana, odottavat alas kaartavat portaat. Niitä valaisevat oudot, seinästä törröttävät, liekittömät valot. Valkeat, elottomat pisteet, jotka seuraavat seinää myöten alas, paljastaen himmeällä hehkullaan syvälle maan alle johtavat askelmat. Ensimmäinen vartija vetäisee syvään henkeä ja tuntuu hetken rohkaisevan itseään ennen kuin uskaltaa ottaa ensimmäisen askeleen alas. Kohti alista pimeyttä, jota pienet valopisteet tuntuvat vain syventävän. "Se... ei se varmaan mitään sinulle tee. Se vain haluaa... tietää näistä asioista. Joskus sinne viedään joku. Yleensä... no yleensä ne tulevat takaisin", vartija etunenässä mutisee epäselvästi laskeutuessaan alaspäin. Ilma haisee ummehtuneelta, mutta ei kuitenkaan mullalta. Seinät ovat maan sisässäkin työstettyä kiveä ja metallia. Mutta niiden muodot ovat suorempia ja elottomampia. Kuin ne olisi rakentanut joku aivan muu. Yksi seinästä työntyvistä valoista särisee oudosti ja silmiä särkevästi. Edempänä näyttää häämöttävän jonkinlainen suurempi tila...
<spyrreh>: Ilmapiiri tuskin helpotti yhtään edes heidän astuessaan ulos metallisesta, koneen äänien täyttämästä huoneesta. Kael seurasi jäykästi mukana halki käytävien ja outojen huoneiden, hiljaisempana kuin aikaisemmin mutta sitäkin enemmän kyräillen. Silloin tällöin vastaantulevat ihmisetkään eivät näyttäneet viihtyvän ympäristössään eikä tämä varsinaisesti parantanut pojankaan oloa kun kulku alkoi viimein viedä alaspäin. Ummehtunut, outojen valojen valaisema portaikko sai nulikankin epäröimään nopeasti ja seisahtumaan hetkeksi. Purppuratukka säpsähti miehen sanoja ja loi tämän jälkeen varsin tukalan katseen kun vartija alkoi suunnata itsekin epäröiden alaspäin. Kukaties tämä hieman odottamattomasti oli tarkoittanut sanansa jollakin tavalla... rohkaiseviksi, mutta rehellisesti poika ei voinut sanoa että tämä olisi onnistunut. Hänen kurkustaan karkasi epämääräinen ähkäisy ja poika otti paikallaan muutaman levottoman askelen kuin vastahakoinen eläin, kunnes viimein astui perässä askelmille. Hän joutui siristelemään silmiään oudossa, luonnottomasti särisevässä valossa joka sai hänen päänsä nopeasti jomottamaan, mutta edessäpäin erottui silti jotain. Luultavasti huone, jonne hän tuskin millään tavalla olisi halunnut, saattoi jo nyt arvata.
<Sunbaron>: Ilma muuttuu tunkkaisemmaksi, kuin se ei kiertäisi juuri ollenkaan edessäpäin. Maan alla tuntuu alkuun olevan täysin hiljaista. Kaikkien kolmen kulkijan askeleet kuuluvat selvästi lattiasta. Mutta pikkuhiljaa niiden joukosta alkaa erottua toinenkin ääni. Yhtälailla tasainen napsahtelu, mutta metallisempi. Sekin kuuluu selvästi edestäpäin. "Vastaa sen kysymyksiin niin se menee ihan hyvin", vartija mutisee, ennen kuin vaikenee tiukasti uudelleen. Edessäpäin häämöttää tosiaankin suurempi tila. Jonkinlainen kivinen huone. Se on valaistu himmeämmin kuin käytävä, mutta käytävän päässä pystyy silti erottamaan suuren, avonaisen oven. Koko käytävän levyisen raskaan metallioven, joka on auki. Oven vieressä nököttää jonkinlainen suuri, paljon uudemmalta ja karkeammalta näyttävä pönkkä. Tähän hätään se pitää ovea auki. Vartijat opastavat nulikan ovelle, ja jäävät sitten siihen seisomaan. Toinen näistä liikahtaa epämukavasti, ennen kuin sitten, suuremmin varoittamatta, työntää pojan sisälle. Ei niinkään varkain, vaan painostavasti. Nämä eivät selvästikään halua olla asioiden kanssa tekemisissä liiaksi. Tuskin mies on ehtinyt tönäistä pojan huoneeseen, kun tämä jo kiskaisee pönkän ovensuusta. Yhtäkkiä se nytkähtää ja alkaa sulkeutua, nopeammin kuin voisi millään olettaa raskaalta metalliovelta... ainakaan ilman että joku liikuttaa sitä. Ei kumpikaan miehistä, mutta joku kuitenkin. "Ne... ne toverisi ovat kai kunnossa vielä. Ne ovat muualla. Onnea matkaan!" vartija tohtii vielä ähkäistä ovenraosta, ennen kuin raskas uksi jymähtää kiinni. Sen sisältä kuuluu jonkinlainen kolahdus, ja raskas vipu sen sisäpinnassa pyörähtää monta kertaa ympäri ja naksahtaa paljonpuhuvasti paikoilleen. Äkkiä nulikka seisoo yksin himmeässä, epämääräisessä kammiossa.
<spyrreh>: Ilmapiiri alkoi käydä entistä tukalammaksi kun he kulkivat alemmas. Outojen valojen, tunkkaisen ilman, luonnottoman säännönmukaisten ja kylmien seinien lisäksi jostakin alkoi kantautua ääntä joka lähdettä poika ei osannut tunnistaa, ja tämä kaikki sai hänet epäröimään entisestään. Neuvoja mutisevaa vartijaa vilkaistiin uudemman kerran varovaisesti, mutta poika pysyi vaiti, laihojen leukaperien kiristyessä. Kaikki tässä viesti vaarasta kun häntä paimennettiin kohti suurta avonaista ovea. Kael ei voinut olla tuntematta olevansa parhaillaan astumassa jonkinlaiseen ansaan ja poika siristeli takana erottuvaan huoneeseen epäluuloisesti heidän lähestyessään.... luoden myös varovaisen toiveikkaan vilkaisun ympärille kuin jonkinlaista viimeistä oljenkortta toivoen. Moista hänelle ei kuitenkaan tarjottu. Vartijat seisahtuivat merkitsevästi ovensuuhun ja nulikka seurasi nopeasti esimerkkiä, yhtälailla haluttomana astumaan eteenpäin. Kun toinen vartijoista äkkiä tyrkkäsi hänet ovesta pojasta irtosi protestoiva, yllättynyt äännähdys ennen kuin hän itsekään ehti tajuta täysin mitä tapahtui. "Eh--? Hei, mitä--" purppuratukka ähkäisi haparoiden kiireesti tasapainoaan. Hän pyörähti kiireesti ympäri, kuitenkin vain nähdäkseen oven sulkeutuvan edessään. Toisen miehen viimeiset sanat olisivat kaiketi missä tahansa muussa tilanteessa olla jossain määrin helpotus, mutta juuri nyt moiselle ei oikein ollut aikaa. Nulikka harppasi hätäisesti ovelle, yrittäen vielä vääntää kapinetta auki vaikka jo aavistelikin tämän saattavan jäädä turhaksi vaivaksi. Mutta hän ei aikonut vain jättää yrittämättäkään, johonkin tällaiseen paikkaan suljettuna.
|
|
|
Post by spyrre on Oct 11, 2017 22:14:31 GMT 3
<Sunbaron>: Valtava, teräksinen ovi ei hievahdakaan nulikan hätäisistä yrityksistä huolimatta. Äsken nopeasti ympäri pyörinyt vipu voisi yhtä hyvin olla suoraan oveen kiinni valettu, eikä siinä edes näy mitään muuta irtonevaa. Ovi on suljettu, kiistatta ja ehdottomasti, eikä poika selvästikään ole pääsemässä ulos omin avuineen. Liian kauaa nulikka ei tosin ehdi murehtia asiaa muutenkaan. Hämyinen huone, johon tämä varoittamatta sysättiin, alkaa äkkiä kirkastua. Paljon suuremmat valot tilan katossa heräävät eloon ja säteilevät kirkasta, puhdasta ja elotonta valoaan, paljastaen samalla mihin poika edes on joutunut. Huone ei ole erityisen suuri. Enemmänkin kookas kammio, jossa ei ensihätään katsomalla ole paljoakaan. Keskelle lattiaa on kannettu tuoli, joka näyttää olevan paljon karkeampaa ja uudempaa tekoa kuin kivinen, paljas kammio. Se on käännetty kohti peräseinää, jossa häämöttää toinen, edellistäkin jämäkämpi ovi. Se on suljettu. Tämän oven pinnassa ei näy edes minkäänlaista vipua tai kampea jolla sen voisi avata, mutta piirteetön se ei kuitenkaan ole. Siihen on upotettu rinnankorkeudelle jonkinlainen tela tai rulla, joka pyörii hitaasti. Se pitää outoja, tasaisia metallinkaikuisia naksahduksia. Ylempänä, melkein katonrajassa, ovessa häämöttää outo lasinen aukko. Hieman kämmentä leveämpi, pimeä ikkuna. Huone kylpee valossa, ja äkkiä ovessa pyörivä kapistus alkaa liikkua nopeammin. Se pyörii ympäri ja sen naksahdukset ja kolahdukset alkavat kaikua jonkinlaisessa oudossa rytmissä. Ne kiihtyvät ja nopeutuvat, kunnes niiden pystyy äkkiä ymmärtävän muodostavan selviä sanoja: "Istu alas penkille. Katso oveen."
<spyrreh>: Aiemmat aavistukset jonkinlaisesta ansasta eivät välttämättä olleet kovin kaukaa haettuja, ainakaan nyt jos nulikalta kysyttäisiin. Raskas ovi jonka taakse hänet oli suljettu ei hievahtanutkaan siitä huolimatta vaikka hän yritti parhaansa. Siinä sitä sitten oltiin. Kael ei voinut olla manaamatta hiljaa ääneenkin, joutuen lopulta myöntämään ettei kapine ollut antamassa periksi. Hiljakseen outo huone alkoikin valaistua. Nulikka hätkähti ja käännähti ympäri, jääden haravoimaan paljasta kammiota epäluuloisella katseellaan. Hän näytti olevan ainakin yksin, mutta keskelle huonetta hyvin alleviivatusti aseteltu istuin sai useammankin oudoksuvan tuijotuksen... kuten huomattavasti oleellisemman oloinen toinen ovi. Tämän suunnalta kuului epäilyttävää ääntä, mutta ainakaan vielä mitään ei tuntunut tapahtuvan. Hetken Kael ehtikin pälyillä epätietoisesti siristellen kunnes ääneen alkoi ilmaantua jotakin muutakin. Sanoja? Poika hätkähti hölmistyneenä ja jännittyi, jääden tuijottamaan tämän suuntaan terävästi kuin epäillen jotain. Jotakin oli selvästi tekeillä, eikä hän pitänyt siitä tippaakaan. Nulikka liikahti paikoillaan, mutta astui epäluuloisen hetken jälkeen eteenpäin. Purppuratukka päätyi tekemään levottoman kierroksen seiniä myötäillen kuin epäluuloinen eläin, ennen kuin joutui toteamaan ettei huoneesta ollut ulospääsyä sen enempää kuin aikaisemminkaan. Ovea pälyillen se joutui lopulta lähestymään huoneen keskustaa vastahankaisesti. Istuinkin sai hyvin epäluuloisen katseen itseensä, kunnes nulikan oli paremman puutteessa vedettävä hermostuneesti henkeä ja noudatettava outoja ohjeita. "Tuota... tässä on joku virhe, mä... en tiedä mistä on kyse. Jos, tuota, vaan päästäisit mut ulos täältä, niin..." se yritti varovaisesti, varsin kireästi ympärilleen vilkuillen. Yrittänyttä ei laiteta, tai jotain?
<Sunbaron>: Rulla ovessa pysähtyy ja nytkähtelee hetken. Se naksahtelee ja kolahtelee. Sitten se alkaa jälleen pyöriä, ja nyt sen äänet muodostavat uusia sanoja. "Sinut on tuotu tänne koska minä olen vaatinut niin. Mitään virheitä ei ole tapahtunut. Käskyni mukaan oudot ilmiöt ja kulkijat on tuotava tietooni ja eteeni." Rulla pysähtyy taas, ja jälleen se nytkähtelee paikoillaan oudosti naksahdellen aikansa, ennen kuin alkaa pyöriä uudestaan. "Minä olen velho Arepius. Tämä on holvini, jonka olen sulkenut suojatakseni itseäni saastuneelta ulkomaailmalta ja sen vaikutukselta. Minun tietojeni ja ymmärrykseni avulla tämä linnake on selvinnyt tuhon ajoista." Taas tauko. Taas uusi tunteeton, mekaaninen viesti. "Asemani vuoksi minun on oltava selvillä maailman tilasta ja kaikesta, joka piiriini saapuu. Sinun on kerrottava minulle nyt kuka ja mikä olet. Minä tiedän mitä olet tehnyt. Mikäli tottelet, saatat vielä nähdä ulkomaailman. Mikäli vastustelet, joudun käyttämään muita keinoja selvittääkseni totuuden."
<spyrreh>: Olihan se arvattavissa ettei tämäkään tietysti ollut näin helppoa. Hermostunut nulikka säpsähti jälleen kapineen hämmentävää ääntä, voimatta olla irvistämättä aavistuksen itsekseen. Näkymättömissä kärkkyvästä velhosta ei selvästikään oltu pääsemässä näin helpolla... tai kapineesta jonka läpi tämä ilmeisesti puhui. Oli mikä olikaan, moinen ääni sai melkoisia kylmiä väreitä hänen niskaansa. Kael kuunteli hiljaa ja epäluuloisesti, epäröiden pitkän hetken kun kuulusteli vaikeni odottamaan vastauksia. Tämä kaikki herätti epäilemättä kysymyksiä eikä viimeinen uhkaus ainakaan rohkaissut mihinkään. Poika heitti uuden tukalan katseen ympärilleen, yrittäen kiireesti kokoilla ajatuksiaan. Kaiketi hän oli jo yrittänyt puhua aikaisemmin, mutta... velho oli aivan eri asia. Hän ei ollut varma muutenkaan kummasta oli enemmän huolissaan; siitä ettei tämäkään olisi uskonut, vaiko siitä mitä seuraisi jos tämä uskoisi. "...ehm. Kun.... mä, tuota.... en tiedä. Me oltiin vain... matkalla, ja sitten sen karavaanin kimppuun hyökättiin ja me jouduttiin lähtemään karkuun" hän yritti viimein, sanojaan hakien. "Tuota... meinaat varmaan sitä siellä metsässä, mutta... Ehkä se oli joku niistä hirviöistä? Se... räjähti tai jotain sellaista?"
<Sunbaron>: Tällä kertaa ovessa pyörivä rulla ei ala pyörittää uutta viestiä. Sen sijaan koko ovi päästää teräksisen rääkäisyn ja sen sisältä alkaa kantautua korvia särkevää rohinaa. Sen pintaan alkaa ilmestyä hohtavia juovia kuin näkymättömän käden piirtämänä. Yhdessä hetkessä ne muodostavat suuren symbolin, valtavan silmän. Ja seuraavassa hetkessä sokaiseva tuskallinen kirkkaus täyttää koko huoneen. Hirvittävä, loimottava valo, joka upottaa kammion sokaisevaan valoon. Kuin kirkkaat veitset iskisivät silmiin. Ovi rääkyy ja kirskuu. Sitä ei kestä montaakaan hetkeä, mutta sen keskelle joutuneelle se voisi yhtä hyvin olla ikuisuus. Aivan yhtä nopeasti tulee jälleen hiljaista. Valo muuttuu pelkäksi lamppujen loimotukseksi... joskin äskeisen vaikutukset saattavat hiipua hitaammin sokaistuista silmistä. Kaikessa rauhassa ovi alkaa välittää uutta viestiä. "Minä olen Arepius, velho ja oppinut, joka on nähnyt tämän maan vioittuneet kauhut ja loiston, joka ne synnytti aikanaan. Minua ei voi johtaa harhaan kehnoilla valheilla. Paljasta totuus. Saan joka tapauksessa selville mitä haluan tietää."
<spyrreh>: Epäilemättä nulikka oli jo pelännytkin ettei jokin tällainen yritys uppoaisi... ainakaan täällä. Kukaties aiemmassa kuulustelussa tämä olisi voinut olla enemmän toivottavissa, ainakin verrattuna siihen etteivät nämä olleet uskoneet totuuttakaan. Velho oli selvästikin toista maata... ikävä kyllä. Tällä kertaa ovelta irtosi vihlova ääni, joka ajoi pelästyneen nulikan ponkaisemaan jaloilleen, viimeistään kun huoneeseen alkoi tulvia sokaisevaa valoa ja kuvioita. Kael ähkäisi järkyttyneenä ja haparoi taaksepäin, yrittäen suojata silmiään kirkkaalta loimotukselta. Kammottavat äänet ovelta jatkuivat mutta hän tuskin saattoi nähdä tällä hetkellä mitään... eikä pitkään toviin senkään jälkeen kun valot himmenivät. Poika joutui kokoilemaan itseään hetken ennen kuin uskalsi yrittää kurkistaa uudelleen ympärilleen. Hänen oli kaiketi myönnettävä itselleenkin ettei hän ollut kummoinenkaan valehtelija edes hyvänä päivänä, ja tämä oli ollut kaikkea muuta kuin hyvä. Poika säpsähti jälleen kun ääni puhui uudelleen, kiristäen sitten leukojaan tukalasti vieläkin siristellen. Hänellä tuskin oli halua nähdä mitä velhon muut keinot edes olivat... "Päästätkö mut sitten ulos täältä?" hän ähkäisi, epäröityään tukalan tovin.
<spyrreh>: Jo valmiiksi kireä poika liikahti kyräillen paikoillaan kuin jonkinlaista pakoa satunnaiseen suuntaan harkiten kun oven laite alkoi naksuttaa uudestaan. Vastaus rehellisesti tuskin oli huojentavaa sorttia eikä hän saanut vakuutusta jonka olisi epäilemättä halunnut, mutta siltikin kärsimättömän velhon tivaus sai tämän kurkistamaan varovaisesti oven suuntaan. "Egh... No sellaisista mä en tiedä yhtään mitään! Kirouksista tai.... muistakaan niistä" Kael töksäytti painokkaasti, vaikkakin ilmeisen varuillaan. "En mä ole mikään hirviö! Mä olen lohikäärme, että.... parempi antaa mun vain mennä sitten! Me... me voidaan kyllä tehdä se aikaisempi uudestaankin, jos.... yrität jotain!" poika ärähti viimein. Hän ainakin yritti kuulostaa vakuuttavammalta kuin miksi tunsi olonsa, mutta... no, ainakin se oli totta ettei hänellä ollut aavistustakaan mistään, mistä velho ilmeisesti halusi tietää?
<spyrreh>: Pitkä painostava hiljaisuus seurasi sanoja, joka soi nulikalle hyvin aikaa pälyillä entistä kireämmin ympärilleen. Kapineen naputus sai tämän kuitenkin valpastumaan jälleen nopeasti... varsinkin kun ilmoille virtasi lopulta sanoja, joita hän kaiketi oli pelännytkin. Kael ähkäisi ja veti henkeä, heilauttaen sitten kättään tukalasti... ja oikeastaan myös jokseenkin turhautuneesti. "Se... no, se ei ole mun syytäni että mua ei vain uskota" nulikka puuskahti, vaieten hetkeksi. "No kun... se on... aika hankala juttu. En mä... voi mitään sellaista tehdä, kai mä olisin auttanut niitä jos olisin voinut! Ja nyt en edes tiedä mitä niille tapahtui!" tämä jatkoi viimein. Seurasi jälleen epämääräinen ähkäisy ja kireää liikehtimistä. "Sä et nyt ymmärrä! Kun... mun ei edes pitäisi olla täällä! Jos se väki ilmaantuu tänne perässä ja... meidän piti vain... pysähtyä hetkeksi, ja... jatkaa matkaa! Mutta kaikki tuolla luulee että me... meinattiin ties mitä!" Poika joutui pysähtymään vetämään henkeä kiihtyneen purkauksensa jäljiltä, kaiketi vasta nyt edes tarkalleen tajuten mitä oli sanonut. Ainakin tätä seurasi uusi, jokseenkin vaisumpi manaus.
|
|
|
Post by spyrre on Oct 13, 2017 22:56:15 GMT 3
<Sunbaron>: Rulla ovessa nytkähtelee jälleen, tällä kertaa entistäkin pidempään. Jos mokomasta metallisesta kappaleesta ovessa pystyy sanomaan yhtikäs mitään, voisi se kukaties kertoa velhon toisella puolella (jos siellä edes sellaista on) miettivän mitä sanoa. Rulla nytkähtelee monta kertaa, ennen kuin lopulta nytkähtää äkkiarvaamatta liikkeelle. "Takaa-ajajanne tai murheenne eivät ole murheitani. Minä tutkin valtakunnan kirousta ja maailman rappiota. Mikäli sinä et ole osa sitä, ei se kuulu tähän. Vastaa kysymykseen. Mikä olet, ja miten tuhosit konesoturit? Selitä asia tarkkaan. Muuten minun on selvitettävä asia itse. Silloin et tule poistumaan täältä enää", metallinen, raapiva ääni ilmoittaa tasaisesti ja tunteettomasti.
<spyrreh>: Jos Kael oli elätellyt jonkinlaista toivoa siitä että hänet olisi lopulta vain potkaistu ulos jonkinlaisena mielipuolena, ei tämäkään käynyt niin helposti. Naksuttava laite ja velho tämän takana miettivät pitkän hetken, mutta kun tämä puhui uudestaan, ei sävy ollut muuttunut. Lisää tietoja haluttiin, ilmeisen painokkaasti. Kiihtynyt poika siristi jännittyneesti silmiään kohti laitetta, kunnes joutui vain päästämään uuden tukalan ähkäisyn. "Kun... en mä.... Se on... hankala selittää. En mä tiedä miten tämä... Mutta, eh, ei se niin ole!" poika haparoi hetken aavistus epäröintiä äänessään, mutta kiirehti nopeasti viimeistelemään kiistämällä ennen kuin jotain sellaista huomattaisiin. Hetken aikaa se haroi kuontaloaan tukalasti kunnes avasi suunsa uudemman kerran varuillaan. "Se... tuota... se vain tapahtuu, jos... annan sen tehdä niin. Tässä ei ole kauheasti järkeä, mutta siellä on joku toinen, joka... pystyy sellaiseen. Kaikki on ihan sekaisin muutenkin kaiken jälkeen" haparoitiin viimein vastahakoisesti, uskaltamatta varsinaisesti jättää asiaa arvailtavaksi tällaisen uhkauksen edessä. Niin epämääräiseltä kuin hän epäilemättä kuulosti yrittäessäänkin.
<Sunbaron>: Tällä kertaa tauko ei ole yhtä pitkä. Rulla kierähtää nopeasti liikkeelle, muodostaen uusia äänteitä metallin helähdyksistä ja naksahduksista. Pyörivän levyn takana on varmasti oltava muitakin samanlaisia, sillä ääneet osuvat toistensa päälle ja nivoutuvat tarkasti yhteen sanoja muodostavaksi sikermäksi. "Jos et ole valtakunnan tekoja, miten todistat sen? Jos se johtuu jostakin muusta, mistä? Kuka siihen pystyy? Missä se toinen on?" kysymykset naksahtelevat jatkuvana virtana ovesta. Velho haluaa tietää paljon ja vaatii vastauksia. Se, ettei pojalla ole tarjota niitä edes itselleen, ei selvästikään ole tämän murhe. Tämä haluaa vain tietoa, ei epätietoisuutta.
<spyrreh>: Haparoiva selityksenyritys sai aikaan vain lisää kysymyksiä. Purppuratukka jäi jälleen pälyilemään tivaajan suuntaan (tai kaiketi enemmänkin ovea tämän välissä) empien hankalan hetken kuin toisenkin, kunnes päästi uuden epämääräisen ähkäisyn. Velho tivasi häneltä parhaillaan asioita joista hänelläkään ei rehellisesti ollut aavistustakaan... ja joista hän tuskin olisi edes halunnut keskustella, varsinkaan jonkun tällaisen kanssa. Mutta vaihtoehtoja ei oikein jätetty. "No, se... äh. En mä... en mä tiedä! Mutta kyllä se varmaan on jotain... muuta silti!" hän ähkäisi hankalan kärvistelyn jälkeen, heilauttaen kireän tuskastuneesti kättään. "Se... siis... ei sitä toista voi nähdä. Mä tiedän vain mitä se... tuota... sanoi. Mutta se pystyy paljon enempään kuin mä. Eikä mikään kirous... nyt ainakaan puhu sillä tavalla!" Nulikka vaikeni jälleen, epäilemättä kiusallisen tietoisena siitä miltä kaikki kuulosti.
<Sunbaron>: Epätietoisuus tuskin ainakaan miellyttää velhoa. Siltikin on hiljaista taas tovin, ennen kuin jonkinlainen viesti alkaa taas pyöriä oven teloissa. "On totta, että se ei vastaa kirouksen piirteitä. Mutta lopulta asiasta voi varmistua vain yhdellä tavalla." Äkkiä oven pinnasta ponnahtaa auki luukku, jonka ääriviivoja ei aikaisemmin voinut edes erottaa. Sieltä työntyy esiin jonkinlainen lokero. Se on pieni, suunnilleen kahden kämmenen levyinen ja aavistuksen pidempi. Metallia sekin. "Lokerossa on pullo ja terä. Valuta pullo täyteen vertasi. Sen jälkeen olet vapaa. Ainakin toistaiseksi", kuuluu metallinen käsky. Kuten luvattua, lokerossa odottaa hieman sormea suurempi putkimainen pullo, jonka suuhun on työnnetty korkki. Sen lisäksi siellä lepää kankaanpalan päällä pitkävartinen lyhyt terä, joka on paperinohut ja hirvittävän terävä. Ovi vaikenee taas. Enempiä käskyjä tai ohjeita tuskin tarvitaan.
<spyrreh>: Jälleen kerran hän joutui odottamaan vastausta painostavan hetken, ennen kuin ovi osoitti jälleen elonmerkkejä. Poika oli jo pelännyt joutuvansa keksimään nopeasti lisää syitä miksi asiat joista hän tuskin ymmärsi paljoakaan olivat millä tolalla olivat, mutta ilmeisestikin velholla oli tällä kertaa muita aikeita. Kael säpsähti ja rypisti epäluuloisesti kulmiaan kun esiin ponnahti pieni luukku... ja lisää vaatimuksia. Hetken tämä pälyili kuin olisi aikeissa kieltäytyä ties mistä hämärähommista, kunnes kuitenkin tilanteenkin pakosta poika epäröi. "...siinäkö kaikki? Ei muuta?" nulikka varmisti epäluuloisesti. Lopulta se kuitenkin astui varuillaan lähemmäs katsomaan kuin jonkinlaista ansaa epäillen. Lokeroa ja sen sisältöä vilkuiltiin hetki (ja kaiketi ohimennen nuuhkaistiinkin) ennen kuin tämä lopulta tarttui vastahakoisesti esineisiin. Tuskin oli vaikea nähdä että moinen epäilytti, mutta kaiketi tehtävä itsessään ei ollut mitenkään monimutkainen. Pyöriteltyään outoa veistä tovin nulikka teki viimein mitä vaadittiin. Viilto sormessa tuskin oli tähän hätään suurikaan huolenaihe nulikan päässä, ja kohta se tyrkkäsi tavarat lähes kärsimättömästi takaisin paikalleen. "Äh. Siinä!" se puuskahti, jääden kuitenkin vielä epäröimään hetkeksi. "Tuota... tiedätkö sä missä Rendal ja Cathryn on? Kukaan ei kerro niistä mitään, ja... kai ne on jossain täällä? Ne meinasi jättää meidät sinne metsään" tiedusteltiin sitten varautuneesti, mutta ilmeisen huolestuneesti.
<Sunbaron>: "Veri kertoo kaiken tarpeellisen. Ei tarvetta enemmille selittelyille", rohiseva metalliääni toteaa. Velho odottaa vaitonaisesti että poika tekee työtä käskettyä. Ja kun se vihdoin on tehty ja kapistukset työnnetty takaisin lokeroon, se vetäytyy rohisten kiinni. Kestää hetken ennen kuin ovi jälleen puhuu. "Toverisi ovat linnakkeessa. Heitä hoidetaan parhaillaan. Tiedän heistä jo kaiken tarpeellisen, mutta en voi luvata heidän selviytyvän. Se mies olisi ollut tärkeä tutkimuskohde, mutta on jo niin myrkyn runtelema, etten voi avata sille oveani. Minun on pidettävä huolta koskemattomuudestani", rulla rohisee. Sitten se vaikenee taas hetkeksi. "Kenelläkään teistä ei ole lupaa astua ulos linnakkeesta. Kunnes olen tutkinut veresi ja tiedän kaiken tarpeellisen, odotatte täällä. Jos puhut totta, eikä sinussa ole valtakunnan perua, olette sen jälkeen vapaita poistumaan", ovi toteaa vielä. Äkkiä takaa kuuluu kova metallinen kirahdus. Toisen oven pinnasta törröttävä kampi alkaa äkkiä pyöriä vinhasti, kunnes kolahtaa tappiinsa. Sitten, ilman mitään näkyvää keinoa, se alkaa kääntyä taas auki, paljastaen taas takaansa häämöttävän tunnelin.
<spyrreh>: Tällä kertaa vastausta odotettiin ehkä aiempaakin hermostuneemmin jos tämä oli mahdollista. Kaelilla tuskin oli suurtakaan aavistusta edes omasta tilanteestaan juuri nyt eikä hän ollut vielä nähnyt vilahdustakaan toveriensa kohtalosta. Kun velho vastasi herättivät sanat varovaisesti orastavaa toivoa, ennen kuin tämä töksäytti tilanteen epävarmuuden kylmästi hänen eteensä. Poika jännittyi ja jäi hetkeksi sanattomana pälyilemään eteensä. Varsinkin mitä tällä oli sanottavanaan Reindalista vaati eittämättä sisäistämistä, eikä nulikka hetkeen sanonutkaan mitään. Kun velho jälleen puhui poika havahtui ja kohotti päätään, säpsähtäen metallista ääntä takaansa. Tällä kertaa ääni tosin kieli itsestään aukeavasta ovesta jonkin kauhean ansan sijasta. Nulikka vilkaisi vielä olkansa ylitse sanoja naksuttelevaan laitteeseen ennen kuin luikki huoneen poikki, kaikesta huolimatta varsin halukkaana pääsemään lähes mihin tahansa muualle. Saattoi jäädä hieman kyseenalaiseksi miten velhon ohjeistus otettiin mutta ainakaan poika ei jäänyt vastailemaan kunhan reitti ulos oli auki. Vasta päästyään kammiosta takaisin käytävään Kael seisahtui vetämään syvään henkeä... siitäkin huolimatta että epämääräinen, välkkyvävaloinen käytävä itsessäänkin oli kaikkea muuta kuin huojentava ympäristö.
<Sunbaron>: Nulikka toivoo kukaties ainakin hetken verran rauhaa, mutta paha kyllä sellaista ei taida olla luvassa. Käytävä, johon tämä kiireen vilkkaa pakenee, ei ole tyhjä. Kaksi jo melkeinpä tuttua hahmoa seisoo hieman kauempana. Samat vartijat, jotka saattoivat pojan tännekin. Miehet näyttävät olevan melkoisen hämillään, kun poika pölähtää lopulta ulos valtaisan teräsoven takaa. "No... sieltä se tuli nyt", toinen miehistä, tähän asti ainoa äänessä ollut, pukahtaa lopulta. Tämä pälyilee poikaa hetken päästä varpaisiin, ennen kuin avaa suunsa epävarmasti uudelleen. "Mitä... se sanoi?" vartija lopulta kysyy. Nulikan takana kammion valot sammuvat omia aikojaan.
<spyrreh>: Pakosalle luikkivalle purppuratukalle eittämättä kelpasi tähän hätään mikä reitti hyvänsä, eikä tämä jäänyt viivyttelemään livahtaessaan aukeavan oven rakosesta käytävään. Kaksi odottavaa hahmoa jäivät lähes huomiotta ensihämmingissä, mutta saatuaan vedettyä henkeä räpyttelevä katse löysi nopeasti yhtälailla hämmentyneet vartijat. Nämä näyttivät jokseenkin yllättyneiltä hänen äkillisestä ilmaantumisestaan ja Kael vilkaisi kaksikkoa, ennen kuin kohautti varautuneesti olkapäitään toisen tiedustelulle. "Se... tuota. Se halusi verta. Jostain syystä. Ja sanoi että... voidaan kai mennä jos se ei löydä... kirouksia kai, tai sellaista" hän mutisi, osaamatta olla kuulostamatta yhtälailla epätietoiselta. Nopeasti nulikan kulmat rypistyivät kuitenkin. "Se... sanoi, että muut on.... aika huonossa kunnossa. Mä haluan nähdä miten ne voi" poika lisäsi vaisusti, jääden vilkuilemaan kaksikkoa. Hänen kätensä tihutti vieläkin hieman verta, mutta sitä tuskin vilkaistiin kun nulikka pyyhkäisi tätä hihaansa. Mieltä painoivat epäilemättä raskaammat asiat.
|
|
|
Post by spyrre on Oct 15, 2017 23:20:24 GMT 3
<Sunbaron>: Kumpikaan vartija ei vieläkään näytä aivan rentoutuvan, olkoonkin että nulikka kertoo oudon velhon jo antaneen ainakin tilapäisen armahduksen ovensa takaa. Taaimmainen miehistä, vaitonainen tapaus, näyttää tosin yhä varsin tyhjäkatseiselta tuliase laiskasti olallaan. Tämän toveri tihrustaa epäluuloisemmin. "No... jos se nyt kerran niin sanoi", mies myötää lopulta. Tämä katsahtaa vielä pimentyneen huoneen suuntaan, ennen kuin kääntyy poikaa vilkuillen ympäri. "Kai ne ovat aika... huonossa kunnossa. En minä ole niitä nähnyt. Mutta jos ne ovat jo melkein viikon lojuneet siellä huoneessa ja se... yksi vieläkin tekee niille jotain niin..." vartija mutisee, mutta tuntuu päättävän ettei asia lopulta kuulu tälle millään tapaa. Vaitonaisena tämä lähtee toverinsa kanssa johdattamaan poikaa takaisin ylös ihmisten ilmoille... jos tässä kituuttavassa maailmassa sellaisia ilmoja enää onkaan.
<spyrreh>: Jännityksen jäljiltä entistä nuutuneempi purppuratukka nyökkäsi vaisusti toisen vartijan toteamukselle, jääden sitten levottomasti liikehtien odottamaan vastausta. Toinen miehistä ei selvästikään ollut puhelias tapaus... tai kaiketi edes kiinnostunut siitä mitä oli meneillään, ja poika heitti varovaisen, hieman oudoksuvan katseen tämänkin suuntaan ennen kuin valpastui toisen vartijan puhuessa uudestaan. Nulikan ilme synkistyi entisestään kun mies vahvisti huonot uutiset... sekä kaiketi kertoi näistä hieman enemmänkin. Kaksikon perään tallustellut Kael ei voinut olla ähkäisemättä tyrmistyksestä, ja hetkeksi tämä sekosi askelissaan. "Mitä... viikon?" poika töksäytti, joutuen hakemaan tovin verran sanojaan. Ilmeisesti he olivat jo olleet täällä kauemmin kuin hänellä oli ollut aavistustakaan, mikä itsessään oli huolestuttavaa.... mutta siltikään ensihämmingin jälkeen ei se huolestuttavin seikka. "Voinko mä silti.... mennä katsomaan? Jos ne on olleet siellä jo... niin kauan?" tapailtiin kohta uudestaan. Nulikka jäi vilkuilemaan miehiä vaikka edes puheliaampi näistä ei vaikuttanut siltä että olisi miettinyt koko asiaa kovinkaan mielellään.
<Sunbaron>: Vartija vilkaisee taakseen jälleen hieman epäluuloisesti, kuin pojan jokainen sanakin voisi olla jonkinlainen katala ansa. Tämä joutuu selvästi miettimään hetken kysymyksiä ennen kuin edes päätyy siihen, että niihin voi vastata mitään. "No... niin. Melkein viikko siinä kai meni. Aika monta päivää. Sinäkin... lojuit siellä aika monta päivää", mies töksäyttää lopulta. Tämä pälyilee olkansa ylitse. "Kai se... sopii. Kai me voidaan viedä sinut sinnekin yhtä hyvin. Ovatpahan yhdessä paikassa", tämä vastaa sitten toiseenkin kysymykseen. Enempiin mies ei selvästikään tahdo vastata, sillä tämä lähtee kiirehtimään eteenpäin liioitellun hätäisesti. Pois epäilyttävästä kammiosta epäilyttävän velhon luota. Ja toimittamaan epäilyttävää nulikkaa muiden murheeksi.
<spyrreh>: Kael kuunteli vaitelias ryppy kulmillaan kun viimein sai edes jonkinlaista selitystä, oli näiden antaja kuinka vastahakoinen tähän hyvänsä. Jokainen sana toi lisää hyvin huolestuttavaa valoa tilanteeseen epäilemättä monellakin tapaa. Nulikka laski hetkeksi katseensa, ennen kuin veti henkeä miehen lopulta suostuessa viemään hänet muiden luokse. Hän oli jo ehtinyt pelätä tämän kieltäytyvän... mutta varsinaista helpotusta tämäkään ei suonut. Vartijalla oli selvästi jo kiire lykkäämään hänet jonnekin muualle ja purppuratukkakin tyytyi lopulta vain nyökkäämään. Rehellisesti hänkään ei laittanut pahakseen sitä että velho outoine kammioineen jäisi nopeasti taakse, vaikka uusi pelko siitä mitä hän mahdollisesti löytäisi edestään perillä olikin nostamassa päätään. Hän tuskin oli ollut itsekään erityisen perillä oikein mistään, varsinkaan muiden kunnosta, heidän matkansa loppumetreillä, mutta selvästikin asiat olivat olleet vielä pahemmalla tolalla kuin hän oli tajunnutkaan.
<Sunbaron>: Samaan aikaan jossakin toisaalla Reindal havahtuu. Hän kohottaa päätään ja ähkäisee. Sama huone kuin tähänkin asti. Samat kivut, jotka odottavat aina, kun hän ajelehtii takaisin tajuihinsa. Hän kääntää päätään. Ja kyllä, sama Cathryn viereisellä vuoteella. Tähän hätään nämäkin kehnot vuoteet tuntuvat ainoalta tukevalta asialta ajelehtivassa maailmassa. Kolahdus kertoo Reindalille, että heitä kumpaakin odottavat muutenkin samat asiat kuin tähän asti. Huone ei ole erityisen suuri, eikä edes hänen tokkurainen tajuntansa voi pitkään olla tiedostamatta, että paikalla on tällä hetkellä kolmaskin. Heidän hoivaajansa... ja piinaajansa. Mies kohottaa katsettaan silmiään siristellen. Kyllä. Huoneen toisessa päässä häämöttää taas kerran sama rujo hahmo. Se, jonka hän ensimmäisen kerran uskoi olevan pelkkä kuumehoureiden loihtima painajainen. Kelmeä, luunvärinen hahmo, jota on vaikea uskoa edes ihmiseksi. Hän ei ole vieläkään aivan varma. Hahmo on heihin selin tähän hätään. Reindal näkee jopa tokkuransa läpi, miten sitä peittävä outo, kova kudos nytkähtelee ja siirtyilee sen liikkuessa. Kuin puolisulanutta, pullistelevaa, paksua rihmaa. Aivan liian elävän näköistä. Sen aavemaiset, lihaksia ja lihaa matkivat liikkeet saavat hänen päänsä särkemään. Reindal laskee päänsä takaisin vuoteelle. Osa hänen sekaisuudestaan johtuu vammoista, mutta ainakin yhtä suuri osa niistä monista seoksista, joita tämä rujo ilmestys on heidän lihaansa kaatanut. Se on kukaties parhaaksi, mutta se ei tee olosta tai elämästä ollenkaan sen helpompaa. Äänistä päätellen hahmo valmistelee jo uusia annoksia. Työn ja tuskan takaa Reindal saa käännettyä päätään uudelleen, kohti Cathrynia. Tämäkin on saanut osansa samoista aineista. Vaikea sanoa paljonko aikaa on edes kulunut. Kukaties nainen on hereillä, sikäli kuin se on todellista valvetilaa, mutta tuskin häntä paremmassa tilassa. He kumpikin ovat kuin halvaantuneita raatoja. Velttoja kituuttajia. Outo, udun ja hämärän läpi piirtyvä hahmo kuulee kai miehen liikuskelun. Tai sitten se vain sattuu vilkaisemaan ja näkemään... sikäli kuin se mitään näkee. Sen uurteisessa, rujossa päässä ei näy silmiä. Silti se tiedostaa jonkun liikkuvan. "Älä rasita itseäsi. On taas aika tarkastaa vammanne. Tämä on kohta valmis", ilmestys toteaa. Sen ääni on oudon kalskahtava ja velloo Reindalin korvissa. Silti se on oudon inhimillinen. Kaiken huomioonottaen. Käheä ääni, mutta naiselle se silti kuuluu. Mies voihkaisee. Sanat ovat yhtälailla lupaus kuin kammottava uhkaus.
<spyrreh>: Piirteetön aika mateli eteenpäin samana sumuisena massana. Ainoa, mikä oli tuntunut edes suunnilleen todelliselta oli pyörryttävä kipu, mutta sekin oli painunut jälleen jonnekin kaiken alle. Epätodelliseksi, mutta piinalliseksi jomotukseksi. Runnottu, mustan turkin peittämä nainen tuskin näytti sen elävämmältä kuin mies hänen vieressään. Hän retkotti paikoillaan kuin ruumis, kuitenkin rinnan kohoillessa hengityksen tahtiin. Kukaties se oli jollakin tavalla armollistakin, ottaen huomioon pahat vammat, mutta tämä tuskin tuntui siltä. Cathrynkaan tuskin oli ollut tolkuissaan tarpeeksi hahmottaakseen kauanko aikaa oli kulunut... tai oikein mitään muutakaan. Äänet huoneessa eivät tainneet saada häntä varsinaisesti havahtumaan, mutta toinen käsi nytkähti kuin painajaisen kourissa ja naisesta irtosi hiljainen sihahdus. Epäilemättä hänkin osasi jo yhdistää äänen johonkin, vaikka oli lopulta varsin vähän mitä hän saattoi tehdä asialle... Heidän tilanteessaan hoito ei tainnut olla paljoa armeliaampi kuin tauti itse.
<Sunbaron>: Painajaismainen haavuri saa valmistelunsa tehtyä. Reindal hätkähtää tahtomattaankin, kun se astuu lähemmäs sairasvuoteita. Ja pahemmin, kun se seisahtuu hänen ylleen. Pitkä hahmo, joka vellovista lääkehoureista voisi yhtä hyvin olla taivaisiin kohoava vuori. Mutta udun seastakin hänen koko ruumiinsa yrittää nytkähtää toimintaan. Ilmestyksessä on rujoa, epäinhimillistä anatomiaa, joka verhoaa ihmisen kaltaista ruumista iljettävällä tavalla. Nytkähtelevää, kudemaista kudosta. Se pullistelee, mutta hän tietää sen jo olevan kovaa. Kovaa ja periksiantamatonta. Parantaja ei anna hänelle aikaa kauhistella sen pidempään. Se tarttuu hänen peitteisiinsä ja kiskaisee ne sivuun. Paljastaa siteet. Se kohottaa kättään niitä kohti. Tahtomattaankin mies tarraa kiinni pitkään raajaan. Se pysähtyy, vaikka tuntuukin siltä kuin hän roikkuisi sen varassa eikä suinkaan pitelisi sitä loitolla. "Päästä", ilmestys toteaa tasaisesti. Se odottaa, kunnes hänen vastaanhangoittelunsa heikkenevät, ennen kuin nykäisee kätensä vaivatta irti. Reindal haukkoo henkeään, kuin kovapintaiset sormet työntyvät siteiden joukkoon. Tokkuran läpikin hänen rapistunut lihansa valittaa. "Ei visvaa. Azardin ihmeet tosiaan asuvat tässä lihassa", käheä ääni toteaa. Sitä ei ole tarkoitettu kenellekään. Reindal tietää jo sen puhuvan itsekseen. Siltikin hän yrittää vastata... kunnes sormet työntyvät syvemmälle. Ne tunnusteleva jotakin mitä kenenkään ei pitäisi kurottaa tunnustelemaan. "Elimet toimivat edelleen. Tämä ei tee kuolemaa", ääni toteaa. Ja sitten se työntää jotakin miehen ruumiiseen. Kipu räjähtää polttavaksi tuskaksi. Tuntuu kuin häntä korvennettaisiin sisältä. Jokin tyhjenee häneen ja leviää hänen sisäänsä. Se raastaa häntä. Lääkkeiden tylsyttävä vaikutus ei auta mitään. Hän huutaa ja kouristelee. Pitkä, kelmeä ja hirviömäinen hahmo ei jää edes katsomaan. Se kääntyy ympäri ja jättää miehen nytkähtelemään sanoinkuvaamattomassa tuskassa. Se kiinnostuu nyt kissasta. Hahmo ei taaskaan sano mitään. Ei odota, ei tarkkaile. Se lähestyy ja kohottaa kätensä kiskaistakseen tämänkin peitteet sivuun. Liike lupaa tuskaa ja kärsimystä.
<spyrreh>: Sama asetelma oli varmasti toistunut viimepäivien aikana jo lukemattomia kertoja... mutta siltikään mikään tässä tuskin kävi helpommaksi. Sama paksu usva, sama rujo hahmo, sama tuska. Samat huudot. Jos Cathryn ei ollut ollut tajuissaan vielä aikaisemmin, sai tämä naisen viimein havahtumaan... tai ainakin hieman. Hän veti terävästi henkeä ja silmät avautuivat siristellen. Hän käänsi päätään vaivalloisesti ensin kohti tuskaista miestä, ennen kuin löysi ylleen kohoavan hahmon. Katseessa tuskin oli terää juuri nyt, mutta se ei estänyt terävien hampaiden paljastumista ja katkonaista, matalaa murinaa. Nainen onnistui sylkäisemään ilmoille joitain sekaisia sanoja jotka oli tulkittavissa kaiketi jonkinlaiseksi uhkaukseksi... siitäkin huolimatta, ettei petomaisella olennolla ollut selvästikään voimia paljoakaan muuhun. Tässäkin tilassaan hän kuitenkin tiesi jo mitä odottaa kun haavuri alkoi kiskoa hänen peitteitään sivuun, eikä nainen voinut kuin jännittyä ja purra leukansa yhteen. Kokemus oli epäilemättä yhtä piinallinen kerta toisensa jälkeen.
<Sunbaron>: Ilmestys ei anna sen suurempaa painoarvoa näillekään vastusteluille. Siltikään se ei käy välittömästi toimeen, mikä tuskin on ainakaan mikään armollisuuden osoitus. Hahmolla ei ole kasvoja, ei missään varsinaisessa mielessä. Sillä on pää, ja sen etuosa on litteä. Kasvoja sillä ei kuitenkaan ole, ainoastaan outo vyyhti uurteita ja sekaisia, pullistelevia muotoja, joiden pitäisi kukaties merkitä jotakin, mutta joista ei pysty erottamaan mitään todellista. Pelkkää luunvalkeaa rosoista kudosta. Siltikin siinä on yksi ainoa, vino upotus, joka vääntyy auki, kun se puhuu. Tai kun se pitää ääntä. Se on aivan liian inhimillinen rujoon hahmoon nähden. "Tämä on pian jaloillaan. Ihmeellinen eheytymisvauhti. Hyvää tekoa. Perimä on sitä paitsi pysynyt ihmeen vakaana. Ei mitään huomattavaa rappeumaa", hahmo toteaa. Äkkiä se tarttuu kissamaista naista päästä kiinni. Sen ote ei ole kuten ihmisellä. Sen sormet ikään kuin vain kiertyvät kallon ympärille tiukasti. "Sen jälkeläiset ovat elinkelpoisia kukaties vielä monta polvea. Hämmentävää", ilmestys toteaa. Sitten se päästää irti naisesta kuin tarkastamastaan esineestä ja vetää lopulta peitteet sivuun. Haava, sidottu muttei parsittu, odottaa. Sormet työntyvät siteiden ohitse tarkastamaan lihaa, piittaamatta hermoista tai tuskasta joita aiheuttavat. Ne tarkkailevat jotakin. Hyväilevät repaleista reunaa ja pyyhkivät karheilla reunoillaan vasten uutta, herkkää kudosta. "Tämä ei tarvitse mitään. Turhaa tuhlausta tässä kohtaa. Se on soturi. Se kestää tuskat ilman aineitakin jo", hahmo päättää. Sitten, kuin ensimmäistä kertaa, se varsinaisesti edes katsoo naista, eikä vain tätä kohti. "Sinä joudut taas pian oikeaan maailmaan. Ei enempää armoa ja lepoa sinulle", se kertoo.
<spyrreh>: Heidän yllään työskentelevä olento olisi ollut outo ja rujo näky varmasti selväpäisemmällekin, eikä sumuisen epäkoherentti tajunta ainakaan auttanut. Mutta mikä olento tämä sitten olikin, tämä toimi määrätietoisesti ja varmasti... vaikkakin hyvin kliinisesti potilaidensa suhteen. Haavurin pohdinnat saivat vastaansa lähinnä lisää epämääräistä, vaisua ärinää joka tuskin tähän hätään yrittäkään olla mitään muuta, mutta joka eittämättä ilmaisi protestinsa tarpeeksi hyvin. Ei sillä, että moisella olisi ollut yhtään mitään vaikutusta. Katti sihahti kun olento tarttui kiinni tutkiskellakseen ja pitkäkyntinen käsi liikahti jo tapaan kuin nainen olisi ollut aikeissa huitaista retuuttajaansa... tämänkin tosin jäädessä lähinnä kivuliaaksi ja turhautuneeksi nytkähdykseksi. Oli epäilemättä kyseenalaista saiko Cathryn varsinaisesti tolkkua hoitajansa pohdiskeluista, mutta siitä mitä tämä teki hän oli varmasti liiankin tietoinen. Rikkirevityn, vaikkakin parantuvan kyljen tutkiskelu sai aikaan tuskaisia välähdyksiä ja alitajuisesti hän valmistautui jo enempäänkin. Mutta yllättäen, tätä ei enää tapahtunut. Mustaturkkinen nainen odotti hetken ennen kuin siristi epäluuloisesti silmiään epäinhimillisen haavurinsa suuntaan. Tämä räpytteli hetken haparoiden kaiketi otetta sanoista, vastaten lopulta uudella tuskasta kireällä sihahduksella. "Murran vielä.... jokaisen raajasi... pian" hän onnistui töksäyttämään voipuneesti mutta ärhäkkään sävyyn. Kukaties tämä jollain tavalla vahvistikin arvion, tavallaan, vaikka potilaat itse tuskin osasivatkaan moisesta juuri nyt huojentua.
<Sunbaron>: Jos hahmo varsinaisesti vastaa vihaiseen katseeseen, tai mitään sen kaltaistakaan, sitä on mahdotonta ainakaan tulkita. Sen piirteetön, rujo pää pysyy käännettynä kissaa kohti. Ainakaan uhkaus ei saa sitä hätkähtämään. Mutta ilmeisesti se kiinnostaa sitä kuitenkin. "Sinussa on jo eloa. Viimeisestä annoksesta ei ole päivääkään. Vahvaa lihaa. Sinä olet selviytyjä", se toteaa äkkiä. Ensimmäistä kertaa koko tänä aikana se tuntuu tiedostavan, että kissassa edes on mitään "sinuksi" laskettavaa. Tähän asti se on käsitellyt naista kuin lihanpalaa. Hahmo on pitkä. Se on helppo todeta vuoteestakin käsin. Se on pitkä, muttei erityisen roteva. Kun se asettelee itsensä lähemmäs kissaa, kumartuu kukaties jollakin tapaa, sen liikkeissä on jotakin outoa. Jotakin melkein hankalaa. Kuin se ei olisi sille aivan helppoa. Jokin määrittelemätön sen liikkeissä seuraa jotakin epäinhimillisiä linjoja. "Sinä olet selviytyjä. Vahvaa lihaa. Vahvempaa kuin toverisi. Kun tämä maa ottaa ne, sinusta tulisi hyvä toveri. Sinä kestäisit pidempään kuin monet. Sinusta saisi kelvollisen seuraajan. Mutta sinä et taida uskoa olevasi seuraaja", ilmestys puhuu. Jostakin sen pään sisästä kiirii tukahtunut naisen ääni. Halkeama sen päässä päästää äänen ulos. "Ehkä sinä olet tämän kuolevan maailman selviytyjä. Aiotko periä tämän maan? Miksi taistelet siitä? Tiedätkö itsekään?" hahmo kysyy. Hankalia kysymyksiä potilaalle, joka on hädin tuskin tarpeeksi hyvässä kunnossa edes ymmärtääkseen sanoja - ja joka tuskin olisi erityisen kiinnostunut mokomasta mietiskelystä edes tolkuissaan...
<spyrreh>: Ymmärryksen tavoittelu tässä tilanteessa oli kaikkea muuta kuin helppo tehtävä, mutta nainen jäi siristelemään sinnikkäästi yläilmoihin kun rujo hahmo jäikin paikoilleen. Cathryn taisi olla itsekin aavistuksen yllättynyt tästä, ponnistellen tavoitellakseen jonkinlaista tolkkua itseensä. Jopa nyt hän tajusi että olento ei nyt puhunut vain hänestä vaan hänelle, ja tämä sai mustaturkkisen selvästi epäluuloiseksi. Katse seurasi tiukasti olennon liikkeitä, tuntuen kuitenkin hämmentyvän hieman kun tavoitti tämän pohdiskeluja. Ainakin vihreät silmät kääntyivät kohti viereisellä pedillä kärvistelevää miestä vaikka tämä ei vastannutkaan heti. Lähemmäs kumartuva muodoton pää palautti huomion kuitenkin nopeasti itseensä, kuten tämän seuraavat sanatkin, jotka eivät selvästikään olleet petomaisen naisen mieleen. "En tiedä... kuka luulet olevasi, mutta.... älä luulekaan" sihahdettiin vaivoin terävien hampaiden lomasta. Huonokuntoisenakin jostakin muodottomasta ilmestyksestä kumpuavat pohdinnat seuraajista saivat lähestulkoon hurjistuneen silmiensiristyksen vaikka sanat takeltelivatkin. Silmättömän pään sisällä liikkui kuitenkin vielä ajateltavaa. Kärttyinen kissa vaikeni kun olento jatkoi, suoranaisilla syvääluotaavilla kysymyksillä. Hetken Cathryn siristeli hankalasti jonnekin tämän suuntaan, kunnes käänsikin päänsä hankalasti. "...ei kuulu sinulle" tämä sihahti, yllättävän kiusallisesti. Moiset äkilliset kysymykset eivät olleet selvästikään jotain mitä hän oli odottanut.
<Sunbaron>: Ilmestys ei varsinaisesti reagoi. Sillä ei ole ilmeitä joita tulkita, eikä se osoita mitään varsinaista ruumiinkieltä. Vaikka sen päällä ei näykään mitään varsinaisia vaatteita tai varusteita, ei sitä peitä ainakaan liha. Sen muotokaan ei ole inhimillisen ruumiin kaltainen. Enemmänkin epämääräisen ihmismäinen. Siinä on kulmia ja linjoja, jotka rujon pinnan allakaan eivät näytä eläviltä. Ei saumoja, mutta kohtia joissa niitä kukaties olisi voinut olla. "Eipä kaiketi. Mutta hyvä kysymys se on. Tämäkin kaikki. Minäkin", hahmo toteaa. Se kohottaa kättään ympärilleen. "Kaikki taistelee yhä. Roikkuu kiinni viimeiseen asti. Vaikka maa kuolee ja siellä odottaa vain loputtomiin painajaisia ja kauhuja. Vaikka tämä on pelkkä mätä helvetin esikartano. Me kuolemme kaikki hitaasti mutta varmasti. Ja silti me pyristelemme vastaan, murrumme ja keräämme sinnikkäästi palasiamme kasaan. Kunnes jäljellä on pelkkiä arpia ja tuskia", se jatkaa. Se on hetken hiljaa. "Sinäkään et tahdo kuolla. Etkä tiedä miksi. Et suostu siihen. Vaikka et voi odottaa mitään palkkiota. Et edes selviäväsi hengissä. Lihan täytyy elää. Elää vaikka ei kannattaisi", hahmo toteaa. Sen kasvojen epämääräinen massa pysyy kissan suunnassa.
<spyrreh>: Kissan vetäytyminen ei tuntunut haittaavan kasvottoman olennon pohdiskeluja, vaikka Cathryn olisi kukaties niin toivonutkin. Ehkä sairastuvan kyseenalaisessa rauhassa oli aikaa ajatella tai jotain sen suuntaista, mutta ainakin rujolla olennolla oli paljon ajatuksia. Katti liikahti hankalasti ja vilkaisi tätä kohti vaikka pysyikin härkäpäisesti hiljaa. Ajatuksia oli silti vaikea väistää kun nämä pyrkivät esille sekavassakin mielessä. Pitkä häntä nytkähti epämukavasti kerran jos toisenkin, ja hiljakseen leukaperät kiristyivät jälleen. Kurkusta kantautui sihahdus ja ärhäkkä katse palasi olentoon. "Kssh. Minulla ei ole aikomustakaan kuolla vaikka se jonkun typeryksen mielestä olisi sopivaa. Ei ennen eikä nyt" Cathryn sähähti, varsin hanakasti tilastaan huolimatta. Hän joutui vetämään hetken henkeä moisen vuoksi, mutta härkäpäinen, terävä tuijotus pysyi silti. "Jos haluat käydä makaamaan ja heittää henkesi, siitä vain. Se on sinun asiasi. Kukaties jotain on vielä tehtävissä tai sitten ei, mutta en aio vain antaa periksi, sanoitte te typerykset mitä hyvänsä. On minun asiani löydänkö jotakin, vaiko kuolen yrittäessäni" tämä tokaisi, haparoiden mutta yhtälailla kärkkäästi. Ainakin tuijotuksessa oli lähestulkoon jo haastavaa sävyä... riippumatta siitä ettei katista olisi moiseen nyt ollut. Moisten sivuseikkojen ei annettu turhaan häiritä.
|
|
|
Post by spyrre on Oct 18, 2017 21:27:25 GMT 3
<Sunbaron>: Hahmo ei vieläkään liiku tai osoita sen suurempia tunteita kissan ärhentelylle. Silti se tuntuu kuuntelevan mitä tällä on sanottavanaan - ehkä tarkemmin kuin niitä on edes tarkoitettu mietittäväksi. Joko ilmestys ei ymmärrä, että nainen kyräilee sitä, tai sitten se ei piittaa. "Minä olen taistellut samaa taistelua pidempään kuin juuri kukaan muu. Minä näin miten valtakunta sortui ja miten mätä liha kohosi sen raadosta. Olen nähnyt ensimmäisestä hetkestä lähti miten maailma murenee ja kuolee sen mustan helvetin tieltä. Ja olen nähnyt unissani ja valveillani sen, mikä odottaa tuhon tuolla puolen. Mutta en pysty lopettamaan sen enempää kuin kukaan. Aina on noustava uudelleen vaikka se on turhaa. Se on meidän kirouksemme", hahmo toteaa. Se suoristuu aavistuksen ja sen kasvoton pää kääntyy hieman. Melkein kuin se miettisi jotakin. "Kumpi meistä tulee näkemään kaiken lopun? Sinä vai minä? Montako vuotta uskot tällä mätänevällä maailmalla olevan vielä aikaa?" se kysyy lopulta. Melkein poissaolevasti.
<spyrreh>: Vastahankainen sananvaihto oli selvästi poikimassa melkoisesti enemmän ajatusta kuin Cathryn oli odottanut... tai kukaties halunnutkaan. Särkyinen ja huonovointinen katti olisi eittämättä kuitannut kaiken mielummin kiukkuisella sarvienkalistelulla, mutta tämä kävi jossainmäärin hankalaksi kun rujo olento ei aikonut lähteä mukaan moiseen. Kissa siristi uudemman kerran silmiään mutta vaikeni kun olento jatkoi pohdiskeluaan, paljastaen seikan jos toisenkin. Ainakin tämä hiljensi naisen kun tämä harhautui kuitenkin kuuntelemaan. Sekainen mieli joutui vielä ponnistelemaan ajatusten kanssa mutta kaiketi onnistui kuitenkin saamaan kiinni jostakin. Hän heitti uuden, enemmän varautuneen kuin äreän katseen kohti kasvotonta olentoa ennen kuin vastasi. "Sinä... olit siellä?" hän haparoi viimein. Olentoa silmäiltiin vaivihkaa hieman tarkemmin. Hetken aikaa oli jälleen hiljaista kuin Cathrynkin olisi pohtinut tai sulatellut kuulemaansa. Eittämättä olennon ajatukset olivat synkkiä, mutta... jos mistään mitään tiesi, näitä oli lopulta vaikea kieltääkään. Maa mätäni elävältä, kuten kaikki muukin tämän päällä. Nainen päästi vaisun sihahduksen, kääntäen sitten itsekin katseensa jonnekin sivumpaan. "Psh. No. Kaikki sinnittelee vielä. Ja tulee niin tekemäänkin. Väki on... yllättävän neuvokasta" mutistiin epämääräisesti. "Löytyi tähän jonkinlaista ratkaisua tai ei, mutta. Kaiketi se on edes yrittämisen arvoista."
<Sunbaron>: "Helppo vastaus. Asioiden välttely, kaikki elää vielä. Niin helposti me sivuutamme tuhon", hahmo vastaa. Hetken se on taas vaiti, kuin miettisi tai muistelisi jotakin. Sen rujo, suoranaisen runneltu ulkomuoto ei paljasta mitään ajatuksia tai tunteita. Ainakaan sillä ei tunnu olevan kiire mihinkään. "Ehkä se on osa kirousta. Se ei anna meidän kuolla. Se kiduttaa hitaasti. Puristaa meistä kaiken. Ei, ei se siitä piittaa. Se ei edes piittaa meistä", ilmestys toteaa lopulta melkeinpä poissaolevasti. Kukaties se olisi aikeissa sanoa enemmänkin, mutta äkkiä pienen huoneen ovi aukeaa. Ensimmäinen kerta, kun sen takaa ei astu hahmo, joka nyt on jo huoneen sisällä. Oven avautuessa se kuitenkin suoristautuu. Ei niinkään hätiköiden, mutta huomionsa kissasta siirtäen. Se nousee koko mittaansa, pitemmäksi kuin suurin osa pitkästäkään väestä, epäinhimilliseksi hahmoksi, jonka muodot ja epäinhimillinen pinta voisivat aivan hyvin saada luulemaan sitä jonkinlaiseksi koneeksi. Hahmo odottaa, kun ovi työnnetään auki haluttomasti ja innottomasti. Sen takana seisoo melkeinpä kyyryssä varsin tavallisen näköinen vartiomies, joka irvistää silminnähden kun näkee huoneen sisälle. Miehen katse kääntyy pakonomaisesti pois ilmestyksestä. "Niille... potilaille on vieras täällä. Sillä on kai lupa", mies ähkäisee, ennen kuin väistää kiireesti sivuun. Takana näyttäisi odottavan purppuratukkainen poika.
<spyrreh>: Epäinhimillinen ja muodoton ilmestys tai, siitä tuskin oli epäilystäkään että olento oli hyvin älykäs. Silmiään epämääräisesti siristelevä katti vaikeni synkkien sanojen edessä, kuin ei olisi itsekään oikein tiennyt mitä sanoa tähän. Vain typerys olisi väittänyt että maailma ei olisi kulkenut kohti tuhoaan, mutta samaan aikaan ainoa tapa selvitä oli jättää tämä huomiotta. Hiljaiseksi käynyt Cathryn ei vastannut, tosin tällä kertaa hiljaisuudessa oli enemmän epämukavaa mietteliäisyyttä kuin turhautunutta kiukuttelua. Ainakin olennon viimeinen pohdinta sai hänenkin kulmansa rypistymään... kunnes ovelta alkoi äkkiä kuulua ääntä. Olennon suoristautuessa kissakin havahtui. Hän käänsi hätkähtäen päätään, joka tosin kostautui nopeasti kivuliaalla ähkäisyllä. Oven takaa ilmaantui ilmeisen arkaileva vartiomies... ja yllättäen joku muukin. Cathryn jäi siristelemään hieman hämillään kun ovensuuhun ilmaantui huomattavasti tutumpikin hahmo. Hintelä poika oli jännittynyt paikoilleen epäilemättä hoksatessaan epäinhimillisen ilmestyksen huoneessa, mutta pian katse löysi potilaat sairasvuoteiltaan. Kael ähkäisi tukalasti, harpaten sitten peremmälle hermostuneesta liikehdinnästään huolimatta. "Reindal! Cathryn! Miten te... miten te voitte?" töksäytettiin huolestuneella kiireellä. Näky tuskin oli kovinkaan rohkaiseva pojan näkökulmasta, varsinkaan sen valossa mitä hänelle oli välitetty... edes vaikka outo, rujo hahmo huoneessa olisi jätetty huomiotta. Ja tämä oli epäilemättä helpommin sanottu kuin tehty.
<Sunbaron>: Reindal ei osaa tähän hätään vastata muutenkaan kuin haukkomalla henkeään ja ähkäisemällä. Miehen tuskaisimmat valitukset ja pyristelyt ovat rauhoittuneet, mutta siitä huolimattakaan tämä ei tosiaan ole turhan puhekelpoinen tähän hätään. Ainoa todellinen reaktio, jonka huoneeseen tunkijat todella miehestä kirvoittavat on kiskoa heikosti mutta hätäisesti peitettä paremmin ruumiinsa peitoksi - kaiketi jotta kukaan ei näkisi hänen runneltua ruumistaan sen alta. Outo, epäinhimillinen olento kääntää kasvottoman päänsä vielä kerran Cathrynia kohti. "Pääsi ainakin toimii. Sinulla on paljon tuskia podettavanasi. Lääkkeen vaikutus lakkaa pian", se toteaa, ennen kuin astuu äkkiä ovea kohti. Kumpikin vartija välttää sitä kuin ruttoa ja kavahtaa pois sen tieltä. Hahmo pysähtyy hetkeksi ja suo myös pojalle kasvottoman, runnellun katseen. Se ei kuitenkaan sano mitään, vaan astuu oven läpi ja katoaa pian näkyvistä ties minne. Vartijat jäävät häilymään ovensuuhun, kuin eivät tohtisi edes vielä lähteä siltä varalta että törmäävät häipyneeseen ilmestykseen. Mokomat eivät tajua edes sulkea ovea...
<spyrreh>: Paikalle pölähtäneellä nulikalla tuskin oli aavistustakaan siitä että hän olisi saattanut keskyttää jotakin... jos tämä oli nähnyt mitään keskustelusta, tätä tuskin ehdittiin jäädä miettimään kun hän huomasi pedeillä tukalasti retkottavan kaksikon. Poika olisi eittämättä kiirehtinyt lähemmäskin, mutta outo olento sai tämän empimään. Äkillinen käänne tuntui saavan Cathryninkin hatarat pasmat hieman sekaisin, eikä hänkään tiennyt heti miten reagoida. Tämä tuskin hoksasi edes kiskoa peitteitään paremmin päälleen, katsahtaen kuitenkin kasvotonta haavuria tämän puhuessa. Sanat tuskin olivat kovinkaan rohkaisevia ja kissan kasvoilla kävi pieni irvistys kun olento harppoi jo kohti ovea. Epätietoisesti lattialla kärkkyvä Kael väisti myös kiireesti pitkällä askelella olennon tieltä, ja tämäkin luimistui melkoisesti silmättömän katseen edessä. Pojan helpotukseksi ilmestys asteli vaiteliaasti ovesta, jättäen heidät keskenään. Hän heitti epätietoisen katseen tämän perään (sekä vartijoihinkin jotka selvästi kavahtivat tämän tieltä) ennen kuin yritti työntää olennon sivuun mielestään kiireellisempien asioiden tieltä. Hän harppasi eteenpäin hieman olkansa yli vilkuillen, kääntäen sitten huomionsa ilmeisen huolestuneena potilaihin. "Te... olette hereillä? Kukaan ei meinannut suostua kertomaan mulle mitään teistä, luulin jo että..." poika henkäisi melkein yhteen hengenvetoon, vilkuillen kuitenkin raihnaista kaksikkoa neuvottomasti rypistyneiden kulmiensa alta. Kaikki näytti eittämättä pahemmalta kuin saattoi ollakaan, varsinkin sellaisen silmin joka tuskin tilanteesta mitään tiesikään. Cathryn irvisti hieman uudestaan, vajoten alemmas tyynyjensä varaan. "Psh. Rauhoitu, päätäni särkee tarpeeksi ilman tuota husellustakin!" olento ähkäisi, saaden pojan sulkemaan nopeasti suunsa. Mutta tukala, hermostunut olemus ei haihtunut mihinkään. Varovaisesti katse siirtyikin kisaa vilkuiltuaan kohti runneltua miestä, selvästi epäröiden itsekin. Hän oli kaiketi nähnytkin jo vilahdukselta sitä mitä tämä oli yrittänyt piilotella, ja epäilemättä pelkäsi näkevänsä jotakin vielä pahempaa.
<Sunbaron>: Vaikka Reindal ei selvästi olekaan missään kunnollisessa edustuskunnossa, ei hän siitä huolimattakaan taida olla myöskään armollisen tiedoton. Siitä lienee kiittäminen hänen melkoisia tahdonvoimiaan. Mies ei saman tien reagoi pälyilyyn, mutta ähkäisee kuitenkin lopulta ja kääntää katseensa heikosti kohti muita. "Hei... Kael", mies onnistuu ähkäisemään lopulta heikonpuoleisesti. Hänen kalpeat kasvonsa ovat entistäkin kolkomman näköiset juuri nyt... joskin silti huomattavasti elinvoimaisemmat kuin kohtalokkaan yönä metsässä. Siltikään hän ei selvästikään ole hyvässä puhekunnossa tähän hätään. Hieman taaempana vartijakaksikko tuntuu lopultakin tajuavan, ettei tämä tilanne välttämättä kaipaa ylimääräisiä pällistelijöitä. Hitaasti ovi sulkeutuu taustalla, jättäen kolmikon keskenään hämärään, pieneen huoneeseen.
<spyrreh>: Kumpikaan potilaista oli kovin kaunis näky tähän hätään, mutta vaikka nämä epäilemättä näyttivät heikoilta ja voipuneilta, taisivat kummatkin sentään näyttää elävämmiltä kuin olisi voinut pelätä. Ainakin nopeakin katse paljasti visvaisten haavojen puutteen kuten senkin ettei ilma löyhkännyt kuolevalta lihalta ja vereltä. Oli vielä melkoinen kysymysmerkki pojan mielessä mitä muodoton olento oli tehnyt huoneessa (tai mikä tämä edes oli) mutta tämä hoksasi itsekin potilaiden olemuksen. Hän veti itsekin hieman syvempään henkeä ja nyökkäsi sitten Reindalille kun mies käänsä heikosti päätään. Tämä ei selvästikään ollut kunnossa suurempaan keskusteluun ja hetken poikakin nieleskeli vaiteliaasti vilkuillen, tuskin laittaen merkille viimein ovenvälistä katoavia vartijoitakaan. "Miten te... pärjäätte? Eihän teille... ole tehty jotain?" poika tiedusteli viimein varovasti ääntään madaltaen. "Olemme vielä hengissä. Kuten kaiketi sinäkin" Cathryn puuskahti, yrittämättä kuitenkaan kohottautua. Kaiken huomioon ottaen tämä taisikin olla viisasta.
|
|
|
Post by spyrre on Oct 21, 2017 21:37:36 GMT 3
<Sunbaron>: Reindal joutuu kiskomaan pitkän tovin henkeä ennen kuin varsinaisesti löytää edes jonkinlaista puhekykyä. Hänen sisuksiinsa survottu lääke ei ainakaan auta, ei niin kivun kuin huumaavan vaikutuksensakaan vuoksi. Voimakastahtoinen mies roikkuu kuitenkin yhä kiinni tilanteessa. Joten kuten. "Se... hoitaa meitä. Kukaan muu ei... pystynyt. Tai halunnut. Se on hoitanut meitä", Reindal henkäisee lopulta. Kaikesta päätellen hänen olonsa ei juuri nyt ole erityisen hoivattu. Toisaalta, hänellä sentään on jonkinlainen olo. Ilman hoitoa asiat tuskin olisivat niinkään hyvin.
<spyrreh>: Ilman jo valmiiksi huolestuneita odotuksiakin olisivat Reindalin ponnistelut nyt olleet varsin ilmeisiä, eivätkä nämä jääneet Kaeliltakaan huomaamatta. Rypyt pojan kulmilla syvenivät mutta tämä ei käynyt hoputtamaan kun mies hapuili sanoja, ja lopulta saikin aikaiseksi jonkinlaisen selityksen. Nulikka näytti hämmentyvän tästä ja hän vilkaisi epätietoisesti olkansa ylitse ovelle. Ei voinut sanoa että tämä olisi rehellisesti osannut näyttää kovin huojentuneelta että se mikä ikinä olikaan poistunut huoneesta oli ilmeisesti hoitanut hänen tovereitaan... mutta ilmeisestikin tämä oli ollut ainoa tähän. Lopulta purppuratukka tyytyi nyökkäämään varovasti, vetäen vaivihkaa syvään henkeä. Kaikesta huolimatta kaksikko oli ilmeisesti... pärjäilemässä, vaikka aikaakin oli ilmeisesti jo kulunut paljon enemmän kuin hän oli tajunnutkaan. "Te... tuota... Mä jo pelkäsin jotain.... vielä pahempaa. Kun ne sanoi että olette olleet täällä jo viikon" se mutisi, ennen kuin henkäisi ja pyyhkäisi itsekin ohimoitaan. "En... tiennyt yhtään mitä on meneillään. Olisin muuten yrittänyt etsiä teitä jo aikaisemminkin, mutta... mäkin heräsin vasta... äsken. En tiennyt päästäisikö ne mua edes tänne muutenkaan." Hetken aikaa poika oli vaiti, kunnes kohotti jälleen päätään. "Haluatteko, että... mä teen jotain? Jos voin auttaa jotenkin, niin..." se tiedusteli viimein, jääden vilkuilemaan kaksikkoa sekaisen kuontalonsa alta.
<Sunbaron>: Reindal katsoo nulikkaan samein silmin. Kipu ja oudot aineet hänen ruumiissaan tekevät erottamisesta melkoisen hankalaa. Lopulta hän kuitenkin ähkäisee ja pudistaa päätään. "Me... joudumme olemaan vielä täällä. Emme pääse minnekään vielä... vielä pitkään aikaan. Katso että... että tulet toimeen täällä ja ole... varovainen", mies neuvoo, ennen kuin vaikenee taas. Näyttää oahasti siltä, ettei ainakaan hänestä tosiaan ole mihinkään tähän hätään. Ei suuremmin edes puhumaan. Kaikesta päätellen mies kamppailee tajunnan rajamailla.
<spyrreh>: Kael odotteli jälleen hiljaa kun mies hapuili sanojaan. Siitäkin huolimatta että tämä sai hänet liikahtamaan jokseenkin levottomasti, ei vastaus lopulta yllättänyt häntä. Katse kumpaankin kertoi kyllä että molemmat sinnittelivät parhaillaan tavalla joka itsessään vihjasi jo ettei kaikki ollut vain ratkeamassa hetkessä... oli paikka ja tilanne mihin he olivat päätyneet mikä hyvänsä. Poika henkäisi uudestaan ja nyökkäsi sitten miehelle, vaikka kiristikin vaivihkaa leukaansa. Vaihtoehtoja tuskin oli juuri nyt paljoakaan... oikein kenelläkään heistä. "Mä... no juu. Halusin vaan... tietää että olette... täällä ja... kunnossa" nulikka henkäisi. Seurasi jälleen hetki neuvotonta, hankalaa hiljaisuutta. "Ehkä... ehkä mä annan teidän sitten... levätä. Ehkä mä voin tulla myöhemmin takaisin" Kael jatkoi vaisuhkosti. Oli hän kuinka huolissaan tai ei, hänen läsnäolostaan tuskin oli hyötyä juuri nyt kenellekään, kukaties päin vastoin. Hän astahti hitaasti taaksepäin kohti ovea, vilkaisten vielä ympärilleen. Niin kaksikkoon, kuin etsien katseellaan Onnimanniakin. Pienen koirankin pärjääminen eittämättä huolestutti... varsinkin kun kaksikon ympärillä hääri... jokin, mikä tämä olento ikinä olikaan ollut.
<Sunbaron>: Pojan etsivä katse ei yllättäen löydäkään sitä, mitä tämä hakee. Pieni koira ei kyräile tilannetta huolestuneesti missään lähettyvillä. Totta puhuen sitä ei näy missään muutenkaan. Kaiken järjen mukaan ahdas, suljettu huone olisi huono paikka eläimelle muutenkin. Reindal tuntuu kuitenkin olevan vielä sen verran tilanteen tasolla, että tajuaa itsekin mitä poika etsii. "Onnimanni... se on jossakin. Jos... voit etsiä sen. En ole nähnyt sitä. Jossakin täällä", Reindal ähkäisee, ennen kuin vaipuu taas vuoteen omaksi. Hän tuijottaa tyhjästi jonnekin kattoon, kuin kaikkensa antaneena.
<spyrreh>: Kael rypisti kulmiaan hoksatessaan itsekin ettei löytänyt huoneesta merkkejä pienestä eläimestä. Moinen eittämättä huolestutti, hänen kuitenkaan ehtimättä kysyä enempää Reindalin havahtuessa vielä hetkeksi. Kael katsahti mieheen hieman yllättyneenä, nyökäten sitten vielä. "Mä... yritän. Kyllä se varmaan... jossain on" hän lupasi, ennen kuin henkäisi ja kääntyi ovelle. Kukaties lupaus oli helpommin sanottu kuin tehty, jos pieni eläin ei kärkkynytkään miehen lähellä kuten hän oli olettanut... "Ole varovainen" Cathrynkin vahvisti taustalta voipuneesti. Kaiketi tovereidensa löytäminen oli nostanut ainakin jonkin verran painoa hänen harteiltaan... vaikkakaan tuskin sentään kaikkea, mutta kuitenkin.
<Sunbaron>: Kun nulikka saa oven auki, alkaa näyttää pahasti siltä, että tämä on jätetty oman onnensa nojaan. Kahta vartijaa ei näy missään, ja käytävänpätkä on muutenkin tyhjä - ja hämärä. Kukaan ei turhan päiten ole jättänyt valoa tyhjään käytävään. Vaikea sanoa mihin miehet ovat häipyneet; käytävät mutkittelevat ja haarautuvat oudosti tässä paikassa. Mikään suunta ei tunnu erityisen kutsuvalta, eikä mistään edes varsinaisesti kuulu mitään. Kaikkialla tuntuu kaikuvan ja humisevan, kuin omituisesti muovatut käytävät kantaisivat ääniä oudolla tavalla, mutta samaan aikaan mistään ei voi erottaa mitään selkeää. Edessä taitaa olla harhailua...
<spyrreh>: Oven avautuessa Kael ei voinut olla seisahtumatta hetkeksi räpyttelemään silmiään löytäessään edestään tyhjän, pimeän käytävän. Hän ei rehellisesti ollut uskonut että hänet jätettäisiin yksin tämän kaiken jälkeen, mutta... odottamattomuudestaan huolimatta poika ei silti osannut olla kovin pahoillaan vartijakaksikon katoamisesta. Kiemurteleva, humiseva käytäväsokkelo ei ollut varmastikaan se paras paikka harhailla omillaan, mutta kaiketi tämä soi silti ainakin hetken tilaa kokoilla itseään. Kenties joku alkaisi kysellä hänen peräänsä jossakin vaiheessa, oli kai vain toivottava että hän ehtisi edes löytämään Onnimannin ennen sitä. Vielä kerran taakseen vilkaistuaan poika veti henkeä ja livahti käytävään. Hän sulki oven perässään, suunnaten sitten silmiään hämärässä siristellen eteenpäin.
<Sunbaron>: Ei tarvitse olla mikään rakennusmies (sikäli kuin nykypäivänä monia sellaisia onkaan) todetakseen, että linnakkeen käytävät on tosiaan rakennettu epätavallisesti. Lattiakin aaltoilee oudosti. Tavassa, jolla se on muovattu tarkasti ja huolellisesti täysin järjenvastaisesti on jotakin pakkomielteistä... ja jotakin mieleen työntyvää. Tämä tuskin on ensimmäinen menneen valtakunnan aikojen rakennus, jossa poika on ollut, niissä kaikissa on samantapaisia piirteitä, mutta täällä se on erityisen vahvaa. Hämärien käytävien kulkeminen tuntuu kuin kulkisi syvemmälle ja syvemmälle johonkin outoon ja suunnattomaan. Ilma humisee kiven muotoja vasten. Aina välillä, kuin varkain, se tuntuu kantavan mukanaan melkeinpä ymmärrettäviä sanoja. Kuiskauksia, jotka seuraavat mutta eivät koskaan selkene. Ja silti on hiljaista. Oudon hiljaista. Missään ei näy ketään. Mistään ei edes kuulu mitään, vaikka linnake aikaisemmin vaikuttikin varsin täydeltä ja kiireiseltä. Kaikki on hiljaista ja käytävät tekevät outoja, epämääräisiä mutkia, jotka eivät tunnu seuraavan mitään järkeviä suuntia. Hitaasti voi alkaa tuntemaan, miten käytävät tuntuvat myös... kiristyvän ympärillä. Mutkat muuttuvat tiukemmiksi ja tila ahtaammaksi. Kääntyipä mihin suuntaan hyvänsä, tuntuu vyyhti vain kiristyvän ympärillä. Tukahduttavan.
<spyrreh>: Hyvin pian se pieni helpotus jonka poika oli saanut päästessään eroon muukalaisten kyräilevistä silmistä alkoi hiipua kun hän suuntasi peremmälle sokkeloon. Hän oli yrittänyt seurata reittiä jota he olivat kulkeneet tullessaan, mutta... tässä kaikessa oli jotakin perustavanlaatuisesti outoa joka sai jo muutenkin haparoivan pääkopan sekaisin. Hän ei ollut joutunut koskaan keskelle jotakin... tällaista. Muinaista, vierasta ja jollakin häiritsevällä tavalla lähes... elävää. Tahattomasti Kael nopeutti askeleitaan, mutta ympärillä häälyvää ilmapiiriä ei ollut näin helposti pakeneminen. Hän pälysi tuon tuostakin vainoharhaisesti ympärilleen tai taakseen ollessaan kuulevinaan ääniä, mutta ei koskaan löytänyt näiden lähdettä... kuten ei ketään muutakaan. Oli kuin väki jotka hän oli nähnyt aiemmin olisi äkkiä kaikonnut rakennuksesta... tai hän olisi eksynyt jonnekin aivan muualle, mihin ei olisi pitänyt. Poika ähkäisi tukalasti, ravisti päätään, ja kiirehti eteenpäin, yrittäen löytää edes häivähdyksen jostakin kulkeutuvasta ulkoilmasta jota olisi voinut seurata. Siitäkin huolimatta hän ei voinut olla pelkäämättä (ja tuntematta) harhailevansa koko ajan syvemmälle.... ties mihin. Tukala olo kääriytyi hänen ympärilleen hetki hetkeltä tiukemmin, kuin yrittäen tukahduttaa pojan keskelleen.
<Sunbaron>: Koko linnake on kuin valtaisa ruho, ja poika sen mädissä onteloissa harhaileva syöpäläinen. Se tukahduttaa joka puolelta. Sen pystyy melkein haistamaan. Jokin nytkähtelee jalkojen alla kuin kouristeleva raato. Poika on niin syvällä, ettei tämä tule enää koskaan näkemään valoa tai elämää. Äkkiä nulikan olalle laskeutuu käsi. Tämän takana seisoo nuorenpuoleinen nainen, joka silmäilee tätä tarkasti. "Hei, ei täällä saa hortoilla. Kuka sinä olet ja minne olet oikein menossa?" nainen töksäyttää äkkiä varsin suoraan, joskin enemmänkin kummastuneena kuin suoranaisen ärhäkkänä. Tämä silmäilee nulikkaa vähintäänkin epämääräisesti. Maailma tuntuu taas jollakin tapaa löytävän todellisuuden ja järjestyksen. Käytävätkin ovat äkkiä enää outoja, eivät tukahduttavia nielaisevia sokkeiloita.
<spyrreh>: Kiristävä kaaos veti häntä keskelleen yhä syvemmälle, riippumatta siitä kuinka hän yrittikään päästä pois tämän kynsistä. Oudot käytävät kävivät yhä ahtaammiksi ja ahdistavammaksi, jättäen kiristävän pelontunteen hänen kurkkuunsa. Minne vain hän kääntyikään, oli vastassa samaa, outoja ääniä, outoja mutkia... outoa liikettä. Useammin kuin kerran Kael säpsähti laskien katseensa alas kun oli tuntevinaan jotakin lattialla jalkojensa alla. Mistään tästä ei kuitenkaan saanut otetta... tai päässyt tältä pakoon. Nulikka huojahti ja haki kädellään tukea viereisestä seinästä. Maailma hänen ympärillään tuntui vellovan ja hän puristi silmänsä kiinni sinnitelläkseen tätä vastaan... kunnes hän äkkiä tunsikin kosketuksen olallaan. Nulikka säpsähti terävästi ja oli vähällä huudahtaa yllätyksestä, onnistuen lähestulkoon vetämään äännähdyksen väärän kurkkuun. Hän pyörähti ympäri silmät ymmyrkäisenä, tajuten vasta pienellä viiveellä mitä näki edessään. Hetken Kael tuijotti jokseenkin typertyneenä vierasta naista kuin ei olisi ollut varma oliko tämä todellinen, kunnes viimein havahtui. "Mi-- eh. Mä... Kael" purppuratukka sai viimein töksäytettyä jokseenkin sekavasti. Jollakin oudolla tavalla ilmapiiri oli perääntymässä, ja hän pudisti kiireesti päätään ähkäisten. "Mä en... tiedä. Ne vaan... jätti mut tänne, ja... En tiennyt minne mennä" poika selitti hatarasti, jääden siristelemään kohti muukalaista kuin peläten tämän katoavan. "Tuota... voitko näyttää mistä täältä pääsee ulos? Ihan... ihan mihin vain?"
<Sunbaron>: "Ketkä jättivät?" nainen kysyy ja vilkaisee ympärilleen hämillään. Nopeasti tämä tuntuu kuitenkin tulevan siihen tulokseen, ettei sekaisen oloisen pojan kanssa kannata alkaa ihmettelemään liikaa. Hetken tämä katsoo poikaa kuin ei olisi varma mitä mokomalle pitäisi tehdä, ennen kuin sitten kohauttaa olkapäitään. "No ei se vaikeaa ole. Tule nyt sitten", tämä tokaisee lopulta, ennen kuin lähtee kävelemään paikalta... vilkaistuaan tosin ensin, että nulikka varmasti ymmärtää seurata perässä. Mikä lie toistaitoinen tämäkin. Poika johdatetaan nopeassa tahdissa läpi mutkittelevan linnakkeen. Tällä kertaa matka tuntuu kuitenkin paljon yksioikoisemmalta ja nopsammalta kuin aikaisemmin. Pian alkaa näkyä ihmisiäkin. Nopeasti liikkuvia, epäluuloisia, kiireisiä ihmisiä. Ja lopulta edessä häämöttää jopa linnakkeen suuri ulko-ovi. Sen takana on vielä valoisaa... vaikka maailma tuskin onkaan muuttunut yhtään sen vähemmän synkeäksi. "No, siitä pääsee. Oletko sinä siinä kunnossa että voit hortoilla tuonne?" nainen tokaisee lopulta ja jää tuijottelemaan poikaa epäluuloisesti.
<spyrreh>: Kael ei voinut olla kaikesta huolimatta liikahtamatta jokseenkin kiusallisesti paikoillaan naisen katseen edessä, nyt karmivan ilmapiirin hiipuessa selittämättömästi. "Ne... miehet. En tiedä keitä ne oli" hän mutisi viimein, pyyhkäisten jälleen hieman tukalasti päätään. Neuvoton katse pysyi naisessa kuin peläten että hänet jätettäisiin taas keskelle outoja käytäviä, kunnes toinen kohauttikin olkapäitään. Pojasta irtosi hiljainen, helpottunut puuskahdus ja tämä nyökkäsi kiirehtien nopeasti naisen jälkeen kun tämä lähti näyttämään tietä. Äkkiä sekaisissa käytävissä oli huomattavasti vähemmän kaoottisia mutkia ja loputtomia, vellovia kieppejä. Purppuratukka räpytteli silmiään lähes epäluuloisesti ympärilleen seuratessaan, löytäen itsensä kuitenkin viimein jälleen ihmisten ilmoilta. Syystä tai toisesta poika jäi hetkeksi räpyttelemään hämillään linnakkeen ulko-oven suuntaan, havahtuen naisen puhuessa. "Eh... ai. Juu. Enköhän mä... pärjää. Kiitos.... tuota... kuka sä olitkaan?" nulikka katsahti toista hämillisesti, heittäen varautuneesti katseen ulos. Siitäkin huolimatta että hän tiesi ettei täälläkään odottanut kaunis näky, äskeisen jälkeen avoimempi ulkoilma tuntui hyvin kutsuvalta....
|
|
|
Post by spyrre on Oct 26, 2017 1:13:21 GMT 3
<Sunbaron>: Nainen tihrustaa hetken outoa, nimeä kyselevää poikaa, ennen kuin vain puuskahtaa ja kääntyy kannoillaan. Ehkä tällä on kiire. Tai sitten nulikka vain ei suuremmin tätä hetkauta. Olipa miten oli, avautuu linnakkeen laaja pihamaa pojan edessä samankaltaisena kuin aikaisemmin. Synkeänä, täyteen rakennettuna, ahtaana ja täynnä epäluuloisia, kärvisteleviä ihmisiä. Osa kiiruhtaa henkensä edestä, muutamat vain pälyilevät ympärilleen. Aurinko on jo laskemaan päin. Pientä koiraa ei näy ainakaan hetimiten missään. Jos Onnimanni onkin pihamaalla, ei se ainakaan ole kiltisti odottelemassa josko joku tulisi noutamaan sen. Näyttää uhkaavasti siltä, että eläintä on etsittävä mudan ja alhon keskeltä...
<spyrreh>: Vaikka muukalainen olikin opastanut hänet tornin pyörryttävistä käytävistä, ei tällä selvästikään ollut enempää aikaa (taikka kärsivällisyyttä) hänelle. Kael jäi hetkeksi vilkuilemaan pois kiiruhtavan naisen jälkeen, mutta ei lopulta estellyt tätä mitenkään. Pojan kurkusta kantautui pieni kireähkö, kukaties hieman nujertunutkin huokaisu ennen kuin tämäkin käänsi huomionsa hämärtyvään pihaan edessään. Mikään tästä ei näyttänyt sen kutsuvammalta kuin aikaisemminkaan... mutta kaiketi tällä kertaa kukaan ei ainakaan paimentanut häntä mihinkään suuntaan. Hiljainen, voipunut katse kiersi näkymää kunnes nulikka kietaisi hytisten käsivartensa ympärilleen ja astahti liikkeelle. Hän oli kaiketi tähän saakka viettänyt päivänsä viileässä vankisellissä... nyt hänellä ei ollut päämäärää tämänkään vertaa. Oli kaiketi vain yritettävä... etsiä jotain. Ja Onnimanni. Haparoiva mieli tarttui näihin ajatuksiin kun poika suuntasi epäluuloista väkeä väistellen peremmälle linnoituksen pihalle, ympärilleen vilkuillen. Kukaties jossakin, tämän kaiken seassa luikkisi pieni, eksynyt koira.
<Sunbaron>: Poikaa silmäillään, epäluuloisestikin, mutta kukaan ei ainakaan välittömästi tuppaudu tämän tielle tekemään asioista hankalampia kuin ne jo ovat. Monella näyttää olevan kiire erilaisten askareiden parissa vaikka ilta lähestyykin jo. Jotkut tekevät korjaustöitä erilaisille varusteille. Jokin sotilas tutkii tuliasettaan lähettyvillä. Äkkiä yläpuolelta kantautuu korviin iskevä jyrähdys. Toinen sotilas muurin harjalla puristaa savuavaa asetta kourassaan ja tuijottaa muurin yli kuin tarkkaillen laukauksensa seurauksia. Tämän vieressä seisoo toinenkin mies joka tähystää myös. Sotilas alkaa ladata uudestaan kiroillen. Lähettyvillä kolmas kääntää suurta, muuriin kiinnitettyä raskasta asetta samaan suuntaan kiireesti. Muut huutavat miehen lopettamaan. Kuulemma "se" on liian kaukana. Muutama muukin sotilas on lähestymässä samaa kohtaa muurilla. Osa pitää kiirettä. Osa laahustaa. Hieman kauempaana näistä istuu välinpitämättömänä vanhemman näköinen mies. Alhaalta on vaikea nähdä mitä tämä tekee, mutta ainakin miehellä on kädessään makkara. Tämä vuolee siitä paloja, joita työntää vuoroin suuhunsa... ja vuoroin alas näkymättömiin, kuin tarjoaisi niitä jollekin.
<spyrreh>: Haipuvassa valossakin siristelevät tummat silmät välttelivät kyräilevän väen katsetta samalla tavalla kuin poikakin, kun hän liikkui karun pihan halki. Jokainen silmäys paljasti enemmän kurjuutta ja ahdinkoa linnakkeen suojista... joka kuitenkin oli enemmän elämää kuin olisi odottanut tällaisessa paikassa. Mutta vaikka paikka ei ollutkaan loputtoman laaja, oli tämän seasta silti yllättävän hankala löytää pientä harhailevaa eläintä. Etsinnän keskeytti äkkiä ylhäältä muurilta kantautuva jyrähdys, joka sai Kaelin säpsähtämään ähkäisten. Hän kiskaisi katseensa ylös, löytäen äänen lähteen nopeasti. Ylhäällä muurin harjalla tapahtui jotakin, ja suurta laitetta käännettiin vaivalloisesti. Poika jäi hetkeksi itsekin tihrustamaan epätietoisena touhun suuntaan, kunnes hänen silmäänsä pisti jotakin muuta. Sotilaita ja vartijoita hääri ympäriinsä vaihtelevalla kiireellä, mutta hieman kauempana näistä istui vanhempi mies. Tämä söi ateriaansa välinpitämättömästi... mutta vaikka näky saikin hänen tyhjän vatsansa murahtamaan, ei makkaranpala ollut kuitenkaan se joka oli kiinnittänyt hänen huomionsa. Eh, ei ainakaan... pelkästään. Purppuratukka siristi silmiään ja kurotti vaivihkaa kaulaansa yrittääkseen nähdä mille mies tarjosi herkkupaloja, ennen kuin hetken emmittyään alkoi hivuttautua kaarrellen lähemmäs. Kukaties jokseenkin eksyneen oloinen nulikka ei ollut kaikkein vaivihkaisin hiippari, mutta kaiketi se ainakin yritti olla kiinnittämättä huomiota itseensä miten nyt taisi.
<Sunbaron>: Vaikka Nulikka ei mikään mestarihiipijä olekaan, on sotilailla selvästi muutakin murehdittavaa juuri nyt. Nämä ovat keskittyneet siihen, mikä nyt muurien takana huomiota vaatiikaan. Kivääri jyrähtää uudestaan, ja jälleen nämä jäävät tarkkailemaan seurauksia. Ilmeisesti ne eivät vieläkään miellytä. Portaita noustessakin pystyy jo näkemään, mikä vanhemmalla miehellä on jaloillaan. Pieni, lopulta varsin tutunoloinen koira, joka tuijottaa selkeän keskittyneesti tätä ja tämän makkaraa. Tämäkin heittää välillä melkein välinpitämättömän silmäyksen muurin yli, ennen kuin keskittyy taas makkaraan ja koiraan. Ilmeisesti ainakaan kaikki eivät ole aivan yhtä tolaltaan muurin takana tapahtuvasta. Mitä se nyt sitten olikaan...
<spyrreh>: Jos ulkopuolella jotain tapahtuikin, taisivat muurit sekä tämän huipulla häärivät sotilaat silti pitää tämän loitolla. Tai kaiketi näin saattoi päätellä ainakin vanhemman, ilmeisesti kokeneemman miehen elkeistä. Tämä välittyi jopa varovaisesti liikkuvalle pojalle, vaikka tämä säpsähtikin kovia ääniä jääden jälleen hetkeksi pälyilemään näiden suuntaan. Huomio kääntyi silti nopeasti takaisin aterioivaan mieheen ja tämän tuntumaan. Hän joutui hivuttautumaan portaiden askelmille nähdäkseen, mutta onnistui lopulta kurottamaan päätään tarpeeksi saadakseen silmiinsä etsimänsä. Pieni, terhakka koira kärkkyi soturin jaloissa, häpeämättömästi herkkupaloja kerjäten. Väkisinkin Kaelin kurkusta karkasi uusi hiljainen, mutta jokseenkin helpottuneempi henkäisy. Pieni eläin oli pärjännyt omillaan, vaikka olikin jäänyt tahattomasti itsekseen pidemmäksikin aikaa. Poika jo lähes avasi suunsa kutsuakseen koiraa, kunnes kuitenkin epäröi. Onnimanni oli selvästikin löytänyt osakseen myötätuntoa joka toi eläimelle myös aterian... joka oli enemmän kuin mitä hänellä oli nyt tarjota. Kukaties oli parasta antaa eläimen syödä... eikä hän rehellisesti voinut olla suhtautumatta varauksella linnakkeen sotilaisiinkin kaiken jälkeen, siitäkin huolimatta ettei hän rehellisesti kyennyt tunnistamaan ketkä olivat nähneet hänet aikaisemmin. Ainakin hän tiesi että Onnimanni oli turvassa...
<Sunbaron>: Vanha mies katsahtaa muurin yli ja päätyy äkkiä hyvähtämään. Jokin muita sotilaita hätäännyttävässä näyssä ilmeisesti huvittaa tätä. Tämä tokaisee jotakin koiralle, ennen kuin sitten äkkiä huomaa, että joku tarkkailee tätä kaikkea. Äkkiä mies kohottaa katseensa nulikkaan. Tämän kulmat kohoavat aavistuksen. Ja sitten kohoaa käsi. "Sinunko tämä on?" mies huikkaa. Ääni ei ole kova, viesti välittyy yhtälailla asiayhteydestä ja suusta joka sanat muodostaa. Joka tapauksessa mies viittoo nulikkaa lähemmäs.
<spyrreh>: Epäröivä Kael oli vielä setvimässä mitä olisi tehnyt löytämänsä koiran suhteen, kunnes mies tuntui hoksaavan jonkun kärkkymässä. Poika ei ollut vielä aivan ehtinyt mukaan tilanteeseen ja säpsähti yllättyneenä kun tämä äkkiä huikkasi hänen suuntaansa. Silmänräpäyksen verran nulikka oli vähällä luikahtaa pakosalle kuin rysän päältä yllätetty eläin, kunnes kuitenkin pienellä viiveellä sai kiinni siitä mitä mies oikein sanoi. Ymmyrkäiset silmät räpsähtivät kerran jos toisenkin, ennen kuin poika liikahti jokseenkin kiusallisesti paikoillaan. "Tuota... juu. Tai siis, ei, mutta... mun piti tulla etsimään sitä" hän töksäytti, hivuttautuen sitten hieman yskähtäen paremmin näkyviin. Se siitä matalasta profiilista sitten. Samalla hän kurotti ohimennen itsekin varuillaan muurin suuntaan, vaikka tuskin näkikään sen paremmin mitä toisella puolella tapahtui. "Sä... tuota... Oletko... katsonut sen perään pitkään? Mä jo huolestuin, että... en löytäisi sitä enää" hän tiedusteli viimein varovaisesti, luoden tarkemman katseen koiraankin. Kaikesta päätellen eläin taisi voida ainakin paremmin kuin kukaan heistä....
<Sunbaron>: Mies hymähtää uudemmankin kerran ja kohottaa kulmiaan. "Olen minä ainakin sille makkaraa syöttänyt jo monta päivää. Sinuna huolehtisin paremmin koirastasi. Kohta joku tekee vielä siitä makkaraa. Ulompana olisi varmaan jo tehty. Siellä ei nirsoilla", tämä tokaisee. "... vaikka tyrmästä se olisi melko hankalaa", tämä lisää sitten paljonpuhuvasti. Ilmeisesti mies on ainakin selvillä siitä kuka poika on - tai ainakin mistä tämä on tullut. Kukaties miehellä olisi muutakin sanottavaa aiheesta, mutta äkkiä ilman halki repäisee taas uusi laukaus. Vanhempi mies irvistää kevyesti ja puuskahtaa sitten. "Ette te sitä tältä matkalta saa, typerykset. Puolet noista eivät edes osu", tämä ärähtää. Yksi ainoa sotilas koko joukosta viitsii edes vilkaista, eikä tämäkään vastaa mitään. Vanhempi mies, varusteistaan päätellen sotilas itsekin, huokaisee. "Katso nyt tuota. Ovat suunniltaan yhdestä ainoasta rumasta otuksesta eivätkä edes saa tehtyä asialle mitään", tämä äkkiä toteaa pojalle ja osoittaa muuri nylitse. Vaikka päivä onkin kääntymässä iltaan päin, on silti yhä helppo erottaa mistä on kyse. Kivisen muurin ulkopuolella aukeaa tasainen, raivattu maa -peltomaata, totta puhuen. Linnakkeen sivussa näkyy myös paljon nuhjuisempi, resuisilla puisilla muureilla suojattu, laajempi kylä, mutta se ei kiinnosta ketään juuri nyt. Sotilaiden huomio on kiinnittynyt täysin johonkin, joka liikkuu kitukasvoisen peltomaan takana, aivan näivettyneen metsikön reunassa. Se erottuu hyvin tummista sävyistä. Kelmeä, kouristeleva, epäsuhtainen liharykelmä. Se on ainakin puolet ihmistä suurempi, kukaties enemmänkin, pelkkä rujo raajojen ja ulokkeiden röykkiö. Se kouristelee ja nytkähtelee. Yksi sotilaista ampuu taas, ja hirviö romahtaa alas. Se ei kuitenkaan lakkaa liikkumasta, vaan raahaa ruhoaan itsepintaisesti eteenpäin. Hitaasti mutta varmasti. Vanhempi sotilas tuntuu pitävän koko asiaa kovinkin huvittavana. Ainakin siitä päätellen, miten tämä hymähtää taas.
<spyrreh>: Vaikutti siltä ettei vanhempi soturi ollutkaan aivan tietämätön siitä kuka outo, kärkkyvä poika olikaan nulikoitaan. Purppuratukka nytkähti aavistuksen epämääräisesti kun mies tokaisi sanottavansa, ennen kuin hän ehti vastata tämän ensimmäiseen. Tuskin maksoi vaivaa teeskennellä tietämätöntäkään enää, ja hetken vilkuilun jälkeen pojan kasvoilla kävikin pieni irvistys. Jos soturi tiesi missä hän oli viettänyt viimeiset päivät, tiesi tämä epäilemättä syynkin.... Kaelkaan tosin ei ehtinyt suuremmin miettiä vastaustaan kun uusi kova laukaus sotki pojan pasmat ja kiinnitti miehenkin huomion. Vanhan soturin ärähtäessä ohjeitaan nuorempien suuntaan rohkeni Kaelkin lopulta hivuttautua viimeiset askelmat muurille. Vaikutti siltä ettei häntä oltu ainakaan vielä hätistämässä tiehensä, kaikesta huolimattakaan... Siltikin, hän ei voinut olla yllättymättä kun mies tokaisi kommenttinsa suoraan hänen suuntaansa. Purppuratukka räpäytti silmiään tälle, kurottautuen viimein itsekin kurkistamaan kunnolla ilmeisen varuillaan muurin ylitse. Toisella puolella odotti karu maisema, sekä kammotus, jota ei tarvinnut etsiä kauaakaan edes ympäröivän haljuuden joukosta. Näky ei kukaties ollut uusi, mutta sai pojan silti värähtämään vastenmielisyydestä. "...egh. Ainakin niitä on vain yksi. Tuollainen ei varmaan pääse edes yli tuosta" hän mutisi itsekin, hetken tilannetta silmäiltyään. Hän oli viimeaikoina nähnyt moisia hirviöitä aivan liian monta, aivan liian läheltä... tällä kertaa hän sentään edes katseli mokomaa korkealta muurin takaa. Ei sillä, että hän rehellisesti olisi siltikään osannut tuntea oloaan erityisen turvalliseksi täälläkään.
<Sunbaron>: Pojankin sanoissa on ilmeisesti jotakin huvittavaa, hymähdyksestä päätellen ainakin. "Yksi vain. Mutta senkin visvainen ruho myrkyttää maan allaan. Eipä sillä että noista pelloista mitään olisi saatukaan", vanha sotilas tokaisee. Tämä tuijottaa hetken makkaraansa, ennen kuin päästää lopun pätkän putoamaan laiskasti maahan. Onnimanni on heti valmiina. "Eikä se tule yksin. Muut eivät vain ole vielä ehtineet tänne. Niitä on viime aikoina näkynyt. Niitä on niin paljon että partiot eivät edes huomaa kaikkia. Eivätkä nämä hölmöt edes tiedä mitä tehdä asialle", tämä jatkaa ja heilauttaa kättään sotilaiden suuntaan. "Ensi yönä niitä tulee enemmän. Viime aikoina se on mennyt niin. Ehkä kohta näkyy jotain pahempaakin. Sittenpä vasta saadaan vipinää poikiin", mies jatkaa naljailuaan. Tämä ojentaa kaksi sormea ja tutisuttaa niitä kuin ne olisivat kauhusta värisevät koivet. Ja hymähtää taas.
<spyrreh>: Miehen rennon välinpitämätön jutustelu sai pojan selvästi hämilleen, kuten tämän huvittunut hymähdyskin. Kael katsahti tätä, laskien kuitenkin huomionsa pian takaisin alas. Hän ei ollut viljelijä ja tuskin saattoi sanoa ymmärtävänsä aiheesta paljoakaan, mutta soturin kuivakka toteamus sai siltikin vaisun, huolestuneen kulmienrypistyksen. Hän kuunteli metsän reunassa hyllyvän hirvityksen liikehdintää varuillaan seuraten, vaikka vilkuilikin tuon tuosta mieheen tämän puhuessa. "...no juu. Me... nähtiin niitä aika paljon kun tultiin metsän poikki. Noita, ja... niitä toisia, rautaisia" hän myötäsi lopulta varovasti. Synkistä sanoistaan huolimatta vanha soturi ei siltikään tuntunut pääsevän irti huvittuneesta olemuksestaan. Poika vilkuili toista taas aikansa, päästäen vastaukseksi lähinnä pienen epätietoisen äännähdyksen. "Pahempaakin? Niitä koneita? Mutta... kai nekin voi ajaa pois?" hän kysyi viimein levottomasti. "...etkö pelkää että ne pääsee tänne?" hän ei voinut olla lisäämättä hieman oudoksuvasti. Vanhemmalla miehellä ei selvästikään ollut aikeita liittyä muiden hötkyilyyn, hyvin huonoista merkeistä huolimatta.
|
|
|
Post by spyrre on Oct 26, 2017 22:11:58 GMT 3
<Sunbaron>: Vanha sotilas katsahtaa poikaan kuin tämä ei olisi aivan tajunnut vielä jotakin vitsiä, ennen kuin sitten kohauttaa olkapäitään. "Voihan sitä aina yrittää, poika. Ainahan on mahdollista että asiat järjestyvät. Mutta ei tämä kovinkaan hyvältä näytä, eh?" tämä tokaisee, ja kumartuu sitten rapsuttamaan Onnimannia korvan takaa. Koira ei vaihteeksi vaikuta erityisen huolestuneelta. Mitäpä se tästä ymmärtäisi? "Minä olen elänyt jo pitkään. Olen nähnyt tämän kaiken melkein alusta asti ja usko pois, olen nähnyt tällaista moneen kertaan. Jossakin tuolla taivaanrannan takana odottaa loppu, ja nyt se lähestyy. Niin siinä käy. Epäilenpä, että niin käy aivan kaikelle pian. Mutta minä en onneksi ole enää näkemässä sitä. Jos tämä paikka sortuu pian, niin enpähän ainakaan joutunut katsomaan sen pidemmälle", mies hymähtää. Tämä vilkaisee taas muurin ylitse. Sotilaat eivät vieläkään ole saaneet lihapetoa kaadettua. Se raahautuu yhä eteenpäin ja kiskoo mätää, järjetöntä ruhoaan perässään. Tämä kohottaa kevyesti kulmiaan, kuin mokoma todistaisi aivan tarpeeksi.
<spyrreh>: Kael käänsi uudestaan katseensa muurintakaisesta näkymästä, jääden hetkeksi tuijottamaan miestä silmiään räpytellen. Ilmeisestä varautumisestaan huolimatta poika harhautui selvästi tarpeeksi tämän sanoista unohtaakseen tämän hetkeksi... mikä tosin ei tainnut olla kovin yllättävää. Hyvin synkeät ajatukset loivat jokseenkin ikävää valoa vanhan soturin tasaiseen välinpitämättömyyteen, mikä sai nulikankin nopeasti hyvin epämukavaksi. "Eh? Mutta... Mistä sä sen tiedät? Tai siis... ei tuokaan tuolta pääse mihinkään, vaikka niitä tulisikin vielä lisää. Eihän ne ole vielä... tähänkään mennessä päässeet sisään, eihän?" nulikka huomautti, kuitenkin varsin huolestuneeseen sävyyn. Kaiketi se yritti päätellä kuinka vakavissaan aiemminkin muiden touhuja hymähdelleen miehen tuhoisa ennuste oli otettava.
<Sunbaron>: Mies kohauttaa olkapäitään. "Niin se vain menee. Ei siinä ole mitään järkeä tai syytä, mutta minä olen nähnyt sen aikaisemminkin. Joskus niitä tulee enemmän, joskus vähemmän. Ja sitten jossakin kohtaa jokin vain päättää että nyt on aika. Ja sitten niitä tulee vain enemmän ja enemmän. Kaikki vain kuolee", tämä toteaa. Sitten vanha sotilas kuitenkin jää raaputtamaan leukaansa hetkeksi mietteliäänä. "Tai ehkä se on vain huolimattomuutta. Jossakin kohtaa joku ei vain ole osannut olla varuillaan, ja nyt niitä on enemmän, eikä kukaan enää pysty tekemään asialle mitään. Kuka tietää miten se toimii. Mutta minä olen nähnyt tämän kaiken alusta asti, poika, ja usko pois: emme me missään kohtaa ole lakanneet kuolemasta", tämä jatkaa. Mies vilkaisee suureen, kivestä ja metallista rakennettuun linnakkeeseen, jota laskeva aurinko vielä valaisee. "Valtakunta rakensi nuo. Rakensi tämän kaiken. Kuulemma todistaaksene voimansa. Osoittaakseen valloitetuille ettei kannattanut taistella vastaan. Silloin joskus aikanaan siis, kun oli vielä valtakunta. Nyt siellä on vain... noh, se mitä siellä on. Hassua että ne ovat pitäneet väkeä hengissä tähän asti. Samat synnit joista meitä nyt rangaistaan", tämä pohtii. Hetkeksi katse harhailee jonnekin mietteisiin, ennen kuin tämä vilkaisee taas poikaan. "Mutta joka tapauksessa. Eivät nämäkään kestä loputtomiin. Minä olen nähnyt tämän kaiken alusta asti, ja tiedätkö mitä? Se, mitä valtakunnan paikalla on nyt, se leviää. Se kuolema ja tuho leviää. Omaa tahtiaan kaiketi. Eihän sillä mikään kiire ole. Mutta olen nähnyt miten moni linnake ja paikka on kaatunut tänä aikana. Tila vähenee, katsos", mies selittää. Vailla mitään todellista huumoria tämä hymähtää vielä kertaalleen. "Niin se kai vain on. Ehkä se on vain meidän osamme", tämä toteaa.
<spyrreh>: Pohdinnat eivät olleet ainakaan muuttumassa positiivisempaan suuntaan kun mies jatkoi, kokeneeseen ja synkeään sävyyn. Nulikka kuunteli, yhtälailla levottomasti. Hetkeen hän ei muistanut edes vilkuilla kohti kauempana alhaalla liikehtivää hirvitystä, kunnes vain ähkäisi vaisusti ja laski hetkeksi katsettaan. Pessimistisiä ajatuksia tai ei... tuskin hän saattoi siltikään kieltää että mies puhui kokemuksesta. Kenties yksittäinen kammotus ei ollut kaatamassa muuria tai edes muutama sellainen, mutta... saattaisi hyvinkin olla ajan kysymys koska niin tapahtuisi. Ajatus oli omiaan pysäyttämään jokseenkin kuumeisesti laukkaavan mielenkin hetkeksi. "...mitä sitten... pitäisi tehdä? En tiedä niistä... vanhoista asiosta paljoakaan, mutta... jostainhan tuo kaikki johtuu. Ehkä joku saa sen vielä selville. Onhan täälläkin vielä väkeä" se pohti vaisusti hetken mietittyään. Epäluuloinen katse kävi takana kohoavassa oudossa tornissakin, ennen kuin palasi takaisin kaiketi tavoitellen jonkinlaista toiveikkuutta. Moinen lähestulkoon kuolemaa odottava asenne kirpaisi ikävästi, vaikka hänelläkään tuskin oli tarjottavanaan ratkaisuja. Ja tämä oli ollut se ainoa turvapaikka, johon hekin olivat epätoivonvimmalla yrittäneet kompuroida... ajatus oli kieltämättä surkea.
<Sunbaron>: Vanhan sotilaan katse alkaa saada kukaties jopa hieman säälivää sävyä. Nuori poika ei selvästikään näe asioita yhtä hyväksyvän kohtalokkaalla tavalla. Tämä kohauttaa uudelleen olkiaan, nyt välinpitämättömämmin. "Väkeä on, mutta luuletko että joku täälläkään yrittää selvittää mistä tämä johtuu tai mitä sille voisi tehdä? Väki yrittää selvitä hengissä. Katso nyt noitakin", tämä tokaisee ja heilauttaa kättään sotilaiden suuntaan. Miehet kiroavat ja antavat tulta minkä ehtivät, vaikka se ei varsinaisesti tunnukaan tekevän sen suurempaa. "Onhan niitäkin jotka tekevät parhaansa. Niitäkin jotka eivät vain värjöttele täällä. Mutta tässä sitä silti ollaan. Lopun edessä, eh? Ajattelitko itse yrittää ottaa selvää asioista, poika? Ajattelitko pysäyttää kaiken tuon kuoleman ja tuhon jollakin konstilla vielä?" tämä sohaisee.
<spyrreh>: Hänen sanoissaan haiskahti vahvasti oman itsensäkin vakuuttelu, ja Kael taisi tajuta tämän itsekin. Ainakaan moinen ei vakuuttanut vanhaa soturia, vaikka nulikka jäikin vilkuilemaan tämän suuntaan. Hän seurasi tämän osoitusta kohti hirviötä tulittavia sotilaita, ja liikahti vastahankaisesti kun mies viimein tölväisi hänenkin suuntaansa. Aiheessa tuskin oli oikeaa väittelynvaraa, mutta siltikin moisen myöntäminen tuntui varsin vastenmieliseltä. "No... Eh, en mä, mutta... joku parempi varmaan voisi, joka... pystyy sellaiseen" hän vastasi hankalasti. "Se... velho kai yrittää. Ainakin... se sanoi niin" lisättiin vielä, uuden epämukavan katseen keralla kohti tornia. Rehellisesti hän ei olisi halunnut miettiä velhoa tai mitä tämä puuhasi ollenkaan, mutta... kaiketi ainoa järkevä ajatus jonka hän keksi oli että jos vastauksia oli mahdollista löytää, ne tulisivat tällaiselta suunnalta. Kukaties?
<Sunbaron>: Mies naurahtaa, kuin poika olisi lohkaissut juuri hyvänkin vitsin. "Niinpä niin, meidän velhomme. Ehkäpä hän tosiaan keksii jonkin hyvän ratkaisun sieltä kolostaan. Ainakin hän varmaankin selviää pidempään kuin kukaan muu. Se ovi on paksu, niillä menee tovi päästä sen läpi", tämä toteaa lopulta. Hetken mies hymähtelee vielä, ennen kuin sitten huokaisee ja pudistaa päätään. "No mutta, eiköhän siinä ollut jo tarpeeksi. Kerrohan sitten, poika. Minne sinä sitten aiot jatkaa, jos et pelastamaan maailman mätiä rippeitä? Sinä ja ne sinun toverisi, ette näyttäneet siltä että hakisitte vain turvapaikkaa. Väittäisin että te jatkatte täältä muualle.Takaisin noiden keskelle", tämä sanoo, ja nyökkää päällään kohti epämuodostunutta, syöpäistä hirviötä pellolla. Katseeseen tulee äkkiä hieman lisää terää, kuin mies tosiaankin olisi nyt oikeasti kiinnostunut asiasta eikä vain lohkoisi surkuhupaisia heittoja.
<spyrreh>: Jos nulikka oli toivonut velhon mystisten touhujen mainitsemisen tuovan kaikkeen jotain muuta kuin toivottomuutta, ei tämäkään varsinaisesti toiminut. Hän vaikeni uudestaan soturin huvittuneelle tokaisulle, osaamatta lopulta muutakaan kuin henkäistä ja kohauttaa neuvottomasti olkapäitään. Siltikin poika jäi pureskelemaan alahuultaan synkeän mietteliäästi, kuin yrittäen epätoivoisesti keksiä jotakin johon tarttua. Miehen seuraava kysymys havahdutti tämän kuitenkin pian. Hän kohotti jälleen päätään, kuin olisi hetkeksi unohtanut että oli parhaillaan tilanteessa josta luultavasti ei ollut viisainta keskustella. Ainakin kysymys sai Kaelin empimään pitkän hetken. "Me... tuota... niin kai. Varmaan meidän piti mennä länteen. Johonkin sinne. Tai mun piti, Reindal ja Cathryn kai vaan... auttoi mua. Ja sitten... kävi näin" se mutisi lopulta, ennen kuin napsautti suunsa kiinni siltä varalta että oli jo sanunut liikaa kaikessa epämääräisyydessään.
<Sunbaron>: Vanha sotilas miettii hetken ja nyökkää sitten. "Ja mitä lännessä? Kaupunkiinko? Sinne ei ole niin erityisen pitkä matka täältä, saatatte onnistua puhumaan jollekin tuolla röttelökylässä. Kohta, jos tämä tästä pahenee, moni muukin suuntaa varmaankin sinne", mies toteaa. Tämä raapii hetken leukaansa ja kohauttaa olkapäitään taas. "Siinä välissä on kaikkea ikävää. Vaikka sitten löytäisittekin jonkun, joka suostuu kuljettamaan veneellä. En tiedä kovinkaan hyvin mitä kaupungin takana on. Lisää samanlaista mätänevää maata kaiketi. Mutta sitä ennen... noh. Moni ei varmaankaan tulisi selviämään siitä pakomatkastaan jos niikseen. Pitäkää varanne siellä", mies tokaisee. Vaihteen vuoksi tämän äänessä ei ole minkäänlaista naljailevaa terää, vaan tämä kuulostaa jopa vilpittömältä.
<spyrreh>: Kael vaikeni jälleen hetkeksi, tosin tällä kertaa epäröinti taisi johtua ainakin osittain lähinnä epätietoisuudesta. Ainakin hän kohta päätyi nyökkäämään varovaisesti kokeilevaan sävyyn. "Tuota... varmaan? Mä... en tiedä tarkkaan mihin sinne, mutta..." mutistiin kiusallisesti. Nulikka tunsi olonsa eittämättä jokseenkin typeräksi, katsahtaen kuitenkin miestä uudestaan kun tämä jäi pohtimaan jatkoa. Tämä tuntui vieläkin varautuvan linnakkeen tuhoon ja purppuratukka rypisti tälle kulmiaan, vastaten kuitenkin pienellä epävarmalla nyökkäyksellä. Ainakin soturilla oli aavistuksia ja neuvoja, ja tämä päätyikin saamaan hieman yllättyneen katseen vilpittömältä kuulostavasta toivotuksestaan. "Ehm.... kiitos. Yritetään. Mutta eihän sitä vielä edes tiedä että täällä tapahtuu jotain sellaista. Mekin päästiin keskenään tänne asti jotenkin, vaikka en olisi edes uskonut sitä. Jos väki kuitenkin yrittää vielä ja... pakkohan sille on jotain voida tehdä!" poika ei voinut olla lisäämättä.
|
|
|
Post by spyrre on Nov 4, 2017 3:26:31 GMT 3
<Sunbaron>: Vanha sotilas huokaisee, ja kohauttaa sitten olkiaan siihen malliin, ettei lopulta osaa tai viitsi sanoa enää suurempia linnakkeen kohtalosta mihinkään suuntaan. Selvitkööt tai tuhoutukoot, ilmeisesti mies on itse tehnyt jo rauhan asian kanssa. "Ehkäpä niin, poika. Ehkäpä niin. Mutta sinun ja toveriesi on paras olla varovaisia joka tapauksessa. Tuolla muurien ulkopuolella ei ole paljoa merkitystä, seisooko jossakin kaukana vielä jonkinlainen turvapaikka. Joen varrella vaanii muutakin kuin vain tuollaisia järjettömiä hirviöitä", mies toteaa lopulta. Tämä tuijottaa hetken yhä teutaroivaa lihapetoa ja tuhahtaa.
<spyrreh>: Yritti tai ei, hänen sinisilmäiset sanansa tuskin riittivät valaisemaan synkältä näyttävää tilannetta... kaiketi niin linnakkeen, vanhan soturin mielen tai edes heidän oman asemansa suhteen. Kael vilkuili miestä vielä hetken, ennen kuin huokasi itsekin vaisusti. Tämän huolestuttavat varoitukset toivat jälleen pienen rypyn pojan kulmille, ennen kuin tämä nyökkäsi jälleen vakavasti. Vaikka hän ei olisikaan tarkalleen tiennyt mistä toinen puhui, osasi hänkin epäilemättä ainakin arvailla... olivathan he joutuneet lihapetojen lisäksi taistelemaan läpi kammottavista metallisotureistakin vain päästäkseen linnakkeelle... ja hädin tuskin näinkin. "Äh. No... ei me kuitenkaan olla menossa mihinkään ennen kuin Rendal ja Cathryn tokenee. Kunhan... ne nyt vain toipuisi" hän mutisi puoliksi lähes itsekseen, ennen kuin huokasi uudestaan. "Eh, en tiedä kuinka paljon voin tehdä, mutta... jos voin auttaa jotenkin, niin... voin kyllä yrittää. Kai me kaikki ollaan kuitenkin henkemme velkaa teille että meitä ei vain jätetty sinne" poika lisäsi, katsahtaen ympärilleen. Ulkona rellestävä hirviö ei onneksi ollut pääsemässä oikein mihinkään, mutta... ilmeisestikään tämä yksittäinen otus ei ollut se suurin huoli muutenkaan.
<Sunbaron>: Sotilas hymähtää, mutta nyökkää kuitenkin. "No, tehtävä ei täältä ainakaan lopu. Parempi että oletkin valmis tekemään jotakin elantosi eteen, tai muuten sinut paiskataan vielä tuohon risukylään. Noiden huterien aitojen takana ei paljoa naurata nytkään", tämä tokaisee ja nyökkää päällään kohti erillistä, resuisempaa kyläntapaista, joka linnakkeen muurien sivussa häämöttää. Tämä näyttää olevan aikeissa sanoa vielä jotain muutakin, mutta vaikenee äkkiä ja kohottaa kulmakarvojaan. Hitaasti, varovaisesti mies maiskauttaa huuliaan. "No, nytpähän päästään tuostakin. Loppuu edes se luotien tuhlaaminen", tämä lopulta hymähtää. Muureille on nousemassa uusi hahmo, ja toisin kuin kaikki muu tähän asti, vaatii se huomiota jopa hätäisiltä, turhautuneena lihapetoa ammuskelevilta sotilailtakin. Nämä pälyilevät varuillaan portaisiin, joista kantautuu kuuluvia, raskaita askeleita. Hahmo, joka nousee muureille, pitkälti myös oikeuttaa kaiken kyräilyn pelkällä ulkomuodollaankin. Totta puhuen nopeakin vilkaisu riittää kertomaan, että poika on nähnyt sen jo. Se on pitkä, pidempi kuin yksikään ihminen muureilla. Solakka luonnottomalla tavalla. Se ei ole enää paljas, mutta siitä voi silti erottaa rujon, muodottoman, rihmaisen lihan. Hahmo, joka aikaisemmin häämötti Reindalin ja Cathrynin yllä, nousee nyt varustuksille. Nyt se on kuitenkin varustautunut itsekin, jollakin tavalla. Sitä peittää metalli. Ei niinkään mikään päälle puettu panssari, vaan joukko karkeita metallilevyjä, jotka näyttävät siltä kuin ne olisi vasaroitu suoraan sen päälle, sen ruumiin ympärille. Ne eivät peitä kaikkea, eivätkä mitenkään piilottele sitä, että kyseessä on jotakin epäinhimillistä. Nopealla vilkaisulla ei pysty edes näkemään mitään järkevää tapaa, jolla ne olisi kiinnitetty. Ilmestyksen kasvoja peittää rautainen naamio, joka on hakattu väkivallalla ja taidottomalla kädellä karkeiksi kasvoiksi. Repaleisiksi, ruosteisiksi kasvoiksi. Ilmestys astuu muurin harjalle ja heittää ympärilleen tasaisen, eleettömän vilkaisun. Se kantaa kädessään suurta, rujoa asetta. Jonkinlaista pitkävartista kapistusta, jonka päästä törröttää leveä terä. Se näyttää siltä, kuin olisi yhtälailla hakattu kasaan ties mistä osista. Hahmo tukee sen muuria vasten niin että kolahtaa. Sotilaat hätkähtävät. "Tuli seis. Ette te sitä tapa", hahmo ilmoittaa. Jos jollakulla on vastaanväittämistä, ei kukaan ainakaan sano mitään. Ainoastaan pälyilee. "Ladatkaa raskaat aseet ja varatkaa ammuksia. Tänä yönä niitä tulee paljon", se vielä toteaa samalla, tukahtuneen etäisellä äänellään. Ja sitten, selittämättä edesottamuksiaan sanallakaan, valtava, rujo ilmestys astuu alas muureilta. Se putoaa kuin kivi, ja pamahduksesta päätellen suoraan muurien juurella odottavaan, seipäillä täytettyyn vallitukseen. Sotilaat tuijottavat hetken muurien ylitse, ennen kuin yksi miehistä ähkäisee. Näiden läpi käy jonkinmoinen kohu, kun ilmestys kömpii aseineen ylös ja näkyviin, ennen kuin lähtee tarpomaan kohti teutaroivaa, moneen kertaan ammuttua lihapetoa. Se näyttää melkeinpä määrätietoiselta. "Siinä se taas menee, katso nyt tuotakin. Koko joukko alleen laskemisen partaalla", vanha sotilas hymähtää ja virnistää tilannetta tyrmistyneenä seuraaville tovereilleen.
<spyrreh>: Vanhan soturin sanat saivat nulikan vilkaisemaan väkisinkin kauempana kohoavan röttelökylän suuntaan. Toteamus ei ollut varsinaisesti rohkaiseva, ja hän varsinaisesti tajusi vasta nyt että karu asutus jatkui tällä suunnalla vieläkin turvattomampana, mutta silti poika nyökkäsi jälleen. Kuitenkin, jos jonkinlaista sanottavaa olisi vielä ollut unohtui tämä nopeasti kun muureilla alkoi selvästi tapahtua jotakin. Kaelkin havahtui katsahtaen varautuneesti ympärilleen kun sotilaiden läpi kävi aalto ilmeistä levottomuutta, juuri ennen kun hän tajusi raskaat lähestyvät askelet. Purppuratukkakin perääntyi ja jännittyi silminnähden ennen kuin ilmestys oli edes näkyvissä... ja kun tämä viimein harppoi esille tummat silmät laajenivat melkoisesti. Kului silmänräpäys ennen kuin hän tunnisti hahmon rujon panssarin alla, mutta näky oli silti yhtälailla vaikuttava kuin selkäpiitä karmiva. Epäinhimillinen olento tuntui entistäkin suuremmalta ja uhkaavammalta sotavarustuksessaan... ja ilmeisesti muutkin olivat samaa mieltä. Kaelkin jäi seuraamaan silmänsä ymmyrkäisinä tapahtumia ja säpsähti kun olento puhui, jakaen käskyjä ympärilleen. Ja sitten, tämä teki jotain mitä nulikka tuskin oli odottanut edes joltakulta tällaiselta. Pojasta irtosi pieni tyrmistynyt äännähdys kun hahmo äkkiä harppasi muurilta, pudottautuen jysähtäen toiselle puolelle. Kukaan ei puuttunut tämän tekosiin tai muutenkaan tuntunut nostavan sormeaan suuntaan tai toiseen, ja Kael heittikin epäuskoisen katseen ympärilleen. "Mi- Ei kai se... ei kai se tuonne yksin mene?" hän henkäisi, kurottautuen sitten kiireesti itsekin jälleen paalutuksen ylitse nähdäkseen mitä oikein tapahtui. Hurja ilmestys tai ei, olento harppomassa vääjäämättä kohti taustalla vellovaa hirviötä oli siltikin kylmäävä näky.
<Sunbaron>: Sotilas kohottaa kulmiaan aavistuksen huvittuneesti, kuin mukamaskovinkin yllättyneenä, että poika edes kysyy moista. Tämä hymähtää jälleen. "Parempi se kuin me. Jonkunhan tuo pitää kuitenkin hoitaa loppuun. Ja jos pitäisi lyödä vetoa kummassa tulee vähemmän haavereita, veikkaisin kyllä tuota", tämä tokaisee. Moni sotilas on tähän hätään aivan yhtä tyrmistynyt kuin nulikkakin. Nämäkin kurottelevan muurin ylitse nähdäkseen paremmin. Vanhempi mies vain vääntäytyy pystyyn, venyttelee hetken jäykkää selkäänsä ja astuu sitten kiirehtimättä tai kauhistelematta lähemmäs. "Sinä et taida tietää kuka tuo on. Eikä tiedä moni näistäkään. Eipä tosiaan kauaa säily mikään muisto. Minulle sentään kerrottiin kun olin pieni. Silloin sillä oli vielä jotakin painoa", mies totea leukaansa hieroen. Piittaamatta aiheuttamastaan hämmennyksestä tarpoo hahnmo edelleen pellon poikki. Sitä ei erehtyisi luulemaan ihmiseksi missään oloissa, eikä se näytä siltä nytkään auringonlaskun punasävyissä, edes kauempaa. Se on eteenpäin kärkkyvä rujo irvikuva, lähempänä jonkilaista metallista tappokonetta. Lihapeto tuntuu oivaltavan lähestyvän ilmestyksen. Vaikea sanoa, miten paljon vahinkoa luodit edes saivat aikaan sen syöpäisessä, vellovassa, muodottomassa ruhossa. Eivät ainakaan tarpeeksi. Se hyökyy kohti hahmoa. Kurottelee jo tätä kaikilla silpovilla raajoillaan ja visvaisilla kidoillaan. Omalla tavallaan aivan yhtä hirvömäinen ilmestys ei missään kohtaa edes valmistaudu kohtaamaan sitä. Äkkiä tämä kohottaa raskasta asettaan kaksin käsin ja heilauttaa kepoisen näköisesti, hidastamatta edes tahtiaan. Iskussa on silti oltava valtava voima, sillä ihmistä suurempi, holtiton hirviö pamahtaa sivuun. Osoittamatta mitään merkkejä misään todellisesta kiinnostuksesta tilanteeseen hahmo kohottaa aseensa ylös ja alkaa paukuttaa. Toistuvaa, yksitoikkoista, murskaavaa liikettä. Se kohottaa aseensa ja paiskaa sen alas kuin hakkaisi halkoja. Runtelee järjetöntä lihapetoa, joka kohoaa itsepintaisesti yhä uudestaan ja uudestaan. Ilmestys sen kimpussa ei anna sille mitään huomiota. Se vain kohottaa aseensa ja iskee. Yksitoikkoisesti, kuin kyseessä olisi tavallisin asia koko mädässä, kuolevassa maailmassa. Sotilaat tuijottavat tyrmistyneen vaitonaisesti, kun sinne tänne sinkoilee sekaisia ulokkeita ja tautisia sisuksia. Se repii hirviötä kappaleiksi.
<spyrreh>: Poika tuskin ymmärsi hämminkinsä aiheuttamaa huvittuneisuutta. Miehen tokaisu sai kuitenkin aikaan uuden vilkaisun silkasta hölmistyksestä vaikka Kael hädin tuskin sai silmiään irti siitä mitä muurin ulkopuolella tapahtui. "Eh? Niin, mutta- Kai joku voisi nyt edes auttaa..." hän tapaili vilkuillen olennon perään, kuitenkin vaieten nopeasti hämmentyneenä. Vanha soturi ei selvästikään ollut aikeissa häkeltyä (tai edes huolestua) samalla tavalla kuin muut heidän ympärillään. Kael loi uuden, tällä kertaa hieman pidemmän katseen miehen suuntaan tajutessaan tämän, osaamatta lopulta muuta kuin pudistaa hieman varautuneesti päätään. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään aiemman olennon kaltaista... tai tuskin kuullutkaan. Mies tosin selvästikin tiesi jo tämänkin. "....mikä se sitten on? Onko se jotain... valtakunnasta, tai jotain sellaista?" nulikka arvasi varovaisesti, hänenkin huomionsa kuitenkin ajautuessa takaisin ulkopuolelle. Hirviö näytti viimein hoksaavan jonkin lähestyvän ja nulikka jännittyi vilkaisten ympärilleen tukalasti kun kammotus hyökkäsi kohti hahmoa... joka tosin ei tuntunut hetkahtavankaan moista. Hänen tyrmistyneen katseensa edessä olento kohotti rujon aseensa ja vain iski pedon sivuun. Ja sitten uudelleen. Ja uudelleen. Näky oli epäilemättä kammottava, mutta tästä ei silti saanut katsettaan irti. Tyrmistyttävää kyllä, näytti siltä että pitkä, panssaroitu olento oli aikeissa vain hakata hirviön kappaleiksi yksin ja omin käsin, raa-alla voimalla johon edes peto ei voinut paljoakaan...
<Sunbaron>: Harva kaiketi olettaisi muutenkaan, että lihapedon kanssa voisi todella taistella, miutta nyt se on ainakin kaukana siitä, mitä sen kimppuun käynyt ilmestys tekee. Se tuhoaa ja pilkkoo. Pala kerrallaan se silpoo hirviön riekaleiksi. Sen elkeet ovat tottuneita kuin avutonta eläintä käsittelevällä teurastajalla. Se murskaa visvaisen hirviön jokaisen yrityksen tehdä mitään heti alkuunsa. Nopeassa tahdissa hirviöltä alkavat loppua sekalaiset, sekaiset tapporaajat. Pian se on enää pelkkä louskuttava, uliseva, sisuksiaan oksentava röykkiö. Jos hirviö itse on tietoinen tilanteestaan, ei se ainakaan erotu; sen ääni ei muutu mitenkään. Se kurluttaa ja ulisee kuten tähänkin asti. "Mistäpä muualtakaan mikään tässä maailmassa tulisi, kuin valtakunnasta? Mutta sieltä se on. Se on yksi sen jäänteistä. Se on yksi Azardin Puhtaista ritareista. Sellaisiksi niitä kuulemma sanottiin. Suuria sotureita ja sankareita, joille annettiin valtava voima", vanha sotilas toteaa. Tämä hieroo leukaansa ja tarkkailee myös tapahtumia. "Niitä on vielä jäljellä. Tai ainakin tuo on. Kaipa tämä kaikki aika on jättänyt... jälkensä. Mutta järjissään se yhä tuntu olevan. Kaipa se kiertää rajaseutuja tai jotakin. On se joskus aikaisemminkin ollut täällä. Olen nähnyt sen muutaman kerran. Täällä ja muualla. En edes teidä miten vanha se on", tämä jatkaa. Ja muurin toisella puolella epäinhimillinen hahmo repii paiseista lihaa irti sekaisista, muodottomista luista. Nyt se käyttää jo toista kättäänkin apuna...
<spyrreh>: Teurastus ulkona ei käynyt ainakaan tippaakaan vähemmän kammottavaksi... mutta vanhan soturin kertomus oli silti hyvin vähällä onnistua irrottamaan näyn vagitseman katseen. Pojan silmät laajenivat entisestään tämän kuunnellessa, eikä tämä pitkään hetkeen sanonut mitään. Hän yritti sulatella kuulemaansa parhaansa mukaan... ja niin ihmeelliseltä kuin tämä kuulostikin, hänen oli hyvin vaikea epäillä miehen sanoja. Oman painonsa tähän epäilemättä toikin tuo epäinhimillinen olento joka kiskoi hirviötä kappaleiksi taustalla, pedon sinnikkäästä mutta avuttomasta vastarinnasta huolimatta. "Mutta siitä kun se kaikki oli, siitähän... on vaikka kuinka kauan. Voiko se olla niitä samoja sieltä?" hän ei voinut olla ähkäisemättä lopulta, ihmetyksensekaisella äänellä. Hän oli luullut olennon asuvan täällä, mikä tämä ikinä olikaan... mutta hän oli ilmeisesti ollut hyvin väärässä. Eh, kaiketi tässä valossa olennon aiheuttamat reaktiot ympärillään olivat ymmärrettäviä... vaikka jokin tässä sai pojan silti rypistämään hieman kulmiaan. Tästä vain oli varsin vaikea saada otetta, samaan aikaan kun ulvovaa lihahirviötä kiskottiin kappaleiksi hänen silmiensä edessä.
|
|
|
Post by spyrre on Nov 5, 2017 23:23:49 GMT 3
<Sunbaron>: Azardin valkea ritari jatkaa rujoa työtään empimättä. Ylevä, jopa puhtoinen nimitys on pahasti ristiriidassa sekä olennon ulkomuodon että sen raa'an teurastuksen kanssa. Se itse ei selvästikään murehdi moisia. Veren ja visvan tahrima, epäinhimillinen hahmo hakee vapaalla kädellään otetta lihapedon vielä sätkivistä raajoista ja raastaa ne irti aseensa kanssa kuin teurastaja. Se pilkkoo ja paiskoo sivuun järjestelmällisesti, tasaisesti ja vääjäämättömästi. Se iskee hirviön hajalle ja riipii sen kappaleiksi. Pala kerrallaan se hakkaa pois kaiken mikä epämuodostuneessa, seonneen ihmeiden valtakunnan hurtassa vain on toimintakelpoista. Samaan tapaan, kuin kokonainen joukkio sotilaita ehkä tekisi. Miehet katsovat lyhyttä, karmaisevaa näkyä muureilta vaitonaisina ja tyrmistyneinä. Osa sormeilee aseitaan hermostuneesti. Kukaan ei tunnu keksivän kummoistakaan sanottavaa. Näky on selvästi ristiriidassa kaiken sen kanssa mitä nämä maailmasta ja sen kauhuista tietävät. "Mistäpä minä tietäisin, miten mahdollista tai mahdotonta sellainen on. Mutta siinähän se on silti. Katso nyt, näyttääkö tuo sinusta miltään muulta kuin menneen valtakunnan asioilta?" vanhempi sotilas töksäyttää epäröivälle nulikalle. Tämä hieraisee leukaansa ja tuhahtaa kevyesti, kuin pitäisi mokomaa ällistelyä tai mietiskelyä täysin yhdentekevänä. "En minä näistä asioista juuri sen enempää tiedä kuin kukaan. Ehkäpä joudut kysymään siltä, jos haluat tietää enempää. Kaipa se ainakin osaa puhua", tämä lopulta tokaisee.
<spyrreh>: Myös Kael seurasi paalutukseen nojaten teurastusta, suorastaan kunnioittavalla hiljaisuudella. Tuskin hänkään saattoi sanoa etteikö näkymä olisi karmaissut häntäkin kuten selvästi muitakin silminnäkijöitä, mutta siltikin... Oli tyrmistyttävää mihin outo olento kykeni. Poika empi jälleen hetken vanhan soturin tokaisun kuullessaan, ennen kuin pudisti päätään katse edelleen verilöylyssä. Hänellä ei ollut aavistustakaan mitä muutakaan tämä olento olisi ollut kuin... kaiketi jotain myyttistä ja vanhaa, nyt kun hän näki tämän kunnolla ja toiminnassa. Tämä vaati melkoista suhtautumisenhakemista. Vanha soturi ei tuntunut niin vaikuttuneelta kuin muut, kaiketi jo tällaista ennenkin nähneenä. Tämän uusi toteamus sai kuitenkin nulikan viimein vilkaisemaan suuntaansa kuin hieman järkyttyneenä. Hänen kasvoillaan käväisi pieni, empivä irvistys. Jutustelu moisen olennon kanssa ei rehellisesti tuntunut kovinkaan... sopivalta. Tai muutenkaan hyvältä idealta. Sitäpaitsi, tällä oli selvästi parempaakin tekemistä teurastuksensa kanssa juuri nyt.
<Sunbaron>: Valkea ritari tuntuu vihdoin saavan otteen jostakin, joka ei anna yhtä helpolla periksi kuin loput mätänevästä hirviöstä. Se repäisee, ja iskee perään monta kertaa painavalla aseellaan, mutta ei kuitenkaan saa vedettyä mitään irti. Se painaa jalkansa hyhmäisen, silvotun massan sekaan ja raastaa. Äkkiä jokin antaa myöten, ja lihapedon kurluttava ulina katkeaa. Niin katkeaa koko hirviökin. Ritari raastaa sen sisukset ulos. Sekaisen, törröttävän massan. Tällä sekasikiöllä oli metallisydän. Pelkkiä törröttäviä raudanpätkiä ja outoja vyyhtejä. Vaivautumatta edes tutkimaan irti raastamaansa palaa tarkemmin valkea ritari päästää sen putoamaan, riuhtaisee aseensa irti ja suuntaa takaisin linnaketta kohti. Sotilaiden joukossa käy epävarma liikuskelu ja hätäinen supina. Portit ovat kiinni, eikä osa miehistä selvästikään usko, että niitä pitäisi edes avata. "Se siitä sitten. Paras mennä katsomaan, että nuo typerykset avaavat portit. En usko että se pysyisi ulkona kuitenkaan", vanha sotilas huokaisee. Silmittömän tuhon todistaminen ei tunnu tekevän tähän suurtakaan vaikutusta. Yksi tapettu epäsikiö lisää muiden joukossa. Kokemus kertoo, ettei se muuta mitään. Ei, vaikka tapa olisikin ollut vaikuttava. "Tulehan mukaan. Parempi ettet heilu täällä muureilla turhaan. Kohta aletaan tarkastaa aseita, eikä siinä kaivata turhia häiriötekijöitä", tämä lisää ja vilkaisee painokkaasti nulikkaan. Nähtävästi mies on aikeissa katsoa ainakin vähän pojan perään...
<spyrreh>: Tämä ei ollut varmasti ensimmäinen kerta kun Kael näki moisia muodottomia hirviöitä, niin elävänä tai kuolleena... mutta tuskin kuitenkaan koskaan aivan... tällä tavalla. Muinaisritari raastoi otusta epäinhimillisin voimin, ja äkkiä tämä sai viimein otteen jostakin. Poikakin säpsähti häkeltyneenä kun eläimellinen ulvonta katkesi kun olento kiskoi ruhosta jotakin. Hirviö ei ollut välittänyt varsinaisesti mistään menettämästään osasta tähän saakka, mutta kun visvaisista sisuksista kiskottiin esille outo, metallinsekainen massan, hirviö luuhistui. Hän ei voinut olla tuntematta pahoinvoivaa aaltoa itsessään, mutta ei silti saanut katsettaan irti tästä. "Se... egh. En tiennyt, että.... niille edes voi... tehdä noin" hän ähkäisi, havahtuen kuitenkin kun valkea olento kääntyi ympäri. Väen epämääräinen supina sai Kaelinkin katsahtamaan ympärilleen, jokseenkin yllättynein elkein. Olento oli palaamassa, mutta tätä ei silti oltu selvästikään toivottamassa tervetulleeksi... tai edes avaamassa porttia tämän edestä. Kaikeksi onneksi vanhalla soturilla oli selvästi enemmän rotia ja tolkkua tässäkin. Purppuratukka räpäytti silmiään miehen suuntaan ja nyökkäsi sitten, vaikkakin hieman hämillään. Hänellä tuskin oli vastaansanottavaakaan tälle, vaikka poika liikahtikin jälleen jännittyneesti. "Ai. Tuota... Juu. Onnimanni, tule sinäkin" myötäiltiin, pojan viittilöidessä sitten pientä koiraakin kohti ennen kuin kääntyi seuraamaan. Jollakin tavalla tuntui melkeinpä jännittävältä nähdä moinen olento hieman lähempääkin... vaikka ymmärrettävästi ajatus oli jokseenkin hyytäväkin.
<Sunbaron>: Vanha sotilas ei tunnu olevan erityisen vaikuttunut myöskään pojan ihmettelemästä lihapedon surmasta. Mies kohauttaa olkapäitään. "Ei niille kaikille voikaan. Ei kaikissa ole tuollaista. Joissain on metallia. Joitakin on... vahvistettu. Tai tuettu. Joissain on sisällä pelkkää visvaa ja paskaa. En minä tiedä miten tai miksi. Mutta kaipa se toimii silti samaan tapaan. Niissä on paljon massaa. Se pitää hakata irti ja rikki ja iskeä sisuksiin. Siellä jossakin ne ovat. Jos niitä ei löydä, joutuu hakkaamaan ne palasiksi. Muttan iitä on yleensä paljon eivätkä ne välitä. Tuohon tarvitaan paljon miehiä. Tai raskaita aseita", tämä selittää ja nyökkää päällään ohimennen kohti muurilta törröttävää, suurta tykkiä. "... eipä niin että ne olisivat se pahinkaan. Mutta nuo visvaiset epäsikiöt eivät tahdo kuolla. Vaikka kuinka löisi. Mutta ne ovat myös tyhmiä. Muista se, poika. Ne ovat tyhmempiä kuin edes mikään eläin. Pelkkää lihaa. Sinun kaltaisesi vikkelä ruipelo pääsee niiltä pakoon", tämä jatkaa kokemuksen tuomalla varmuudella. Mies laskeutuu kiirehtimättä portaat alas muureilta. Alhaalla moni sivullinen pälyilee tätä kaikkea epäluuloisesti ja epätietoisesti, uskaltamatta kuitenkaan lähestyä tai edes kysyä mitään, mikä tekisi näistä vähemmän sivullisia. Parempi vain odottaa. "Katso nyt noitakin. Ei mikään ihmekään että tämä kaikki on kohta tuhon omaa. Katso nyt!" vanha sotilas tuhahtaa kovaan ääneen ja heilauttaa kättään väen suuntaan. Nämä kavahtavat sen tieltä kuin peläten saavansa nyrkistä.
<spyrreh>: Vanhalla soturilla oli kokemusta ja kerrottavaa tästäkin aiheesta. Kael kuunteli jälleen kurtistellen hieman kulmiaan, ennen kuin nyökkäsi jälleen varovasti. Aihe oli vähintäänkin epämiellyttävä... mutta silti jotain, miltä tuskin kukaan heistä saattoi välttyä. Hekin olivat joutuneet kohtaamaan monta hirviötä vain matkallaan läpi pahaenteisen metsän. Kuuntelu ei ollut miellyttävää, mutta tuntui tarpeelliselta. "...outoa" nulikka mutisi hieman epämääräisesti itsekseen, ennen kuin havahtui jälleen seuratakseen miestä alas muurilta. Joukko väkeä oli jäänyt kyräilemään muurilta saapujia ja Kael heitti ympärilleen varautuneen katseen hoksatessaan tämän. Hermostunut ja pelokas ilmapiiri oli lähes käsin kosketettava, eikä hänen edellään kulkeva mies selvästikään arvostanut moista. Väki säpsähti jo vain tämän kädenheilautusta tavalla, joka kertoi pitkästä kurjuudesta ja pelosta. Kael rypisti kulmiaan synkälle tokaisulle, jota mies ei vaivautunut edes salaamaan keneltäkään ympäriltään. "Eh, no. Kai väkeä pelottaa muutenkin... ja varsinkin kun sanot noin" se huomautti hieman happamesti. Väen elkeissä oli lopulta paljon ymmärrettävää... vaikka mikään tässä tuskin auttoi nykyistä tilannetta.
<Sunbaron>: Mies vilkaisee poikaa aavistuksen yllättyneenä, ennen kuin puuskahtaa jopa hieman hämillään. Tämä nyökkää, ennen kuin suuntaa porteille vaitonaisena. Nähtävästi pojan yksinkertainen huomautus osuu lopulta oikeaan paikkaan. Ja sitä paitsi, tällä on muutenkin parempaakin mietittävää, kuten sotilaat, jotka odotusten mukaisesti värjöttelevät haluttomina ja epävarmoina portin paikkeilla. Nämä eivät selvästikään ole varmoja, kannattaako niitä avata.
"Avatkaa ne jo, hölmöt! Se säästi äsken teiltä melkoisesti vaivaa. Ja sitä paitsi teitä on jo käsketty sallimaan sen kulkea miten mielii!" vanha sotilas töksäyttää tovereilleen kun pääsee lähemmäs. Miehet pälyilevät tätä hetken haluttomasti, ennen kuin toinen sitten avaa suunsa. "No... ei se sinulle kuulu, vanhus! Ei tuollainen kuulu tänne sisälle. Menkööt tuonne räsykylään jos haluaa!" toinen miehistä rohkenee ärähtää lopulta. Epävarmat sotilaat päätyvät puolustuskannalle. Vanhempi tuhahtaa. "Älä viitsi. Ei tuo mitään auta. Kunhan teet asioista hankalampia kaikille nyt. Avatkaa nyt vain ne portit. Tässä ollaan jo aivan tarpeeksi huonolla tolalla ilmankin että alatte kerjätä hankaluuksia. Vai haluatko sinä sanoa tuolle, ettet aio päästää sitä enää sisään?" tämä puuskahtaa. Sitä seuraa jännittynyttä, vaitonaista kyräilyä puolin ja toisin.
"... ei tuollainen kulkuri mitään ymmärrä muutenkaan", toinen sotilaista puuskahtaa, ennen kuin lopultakin tuntuu myöntyvän ja kääntyvän tekemään jotakin suljetuille porteille. Toinen mies ei näytä yhtä varmalta, mutta ei lopulta tohdi jäädä yksin seisomaan vanhan, tasaisesti tuijottavan sotilaankaan eteen. On pakko taipua. Lopulta miehet alkavatkin avata portteja... tai tarkemmin sanoen järjestää niitä auki. Kyseessä ei ole mikään kylän pieni puuportti, vaan jämäkkä, metallinen ilmestys. Sitä tuskin avaisivat mitkään käsivoimat. Sen sijaan miehet alkavat ähkiä jonkinlaisen suuren, kömpelön kapistuksen kanssa sivummalla. Se pitää koriasärkevää kitinää ja röhinää, ennen kuin suostuu tekemään yhtikäs mitään. Olipa miten oli, kääntyvät portit lopulta auki. NIiden takana häämöttää silta, heikompaa ja uudempaa tekoa, ja seipäillä täytetty vallihauta. Ja kauempana, monien kaivettujen ojien ja varustusten takana, keskellä peltoa, tarpoo takaisinpäin Azardin valkea ritari. Nyt tämä ei ole edes siinä määrin valkea kuin aikaisemmin. Enemmänkin mustan visvan ja mädän tahrima, saastainen ilmestys. Juuri nyt, kauempaa, ei olisi vaikea uskoa tätä joksikin kammottavaksi hirviöksi muiden joukossa. Hirviöksi, joka juuri parhaillaan laahustaa kohti linnaketta. Pelkkää rujoa metallia ja epäinhimillistä lihaa.
<spyrreh>: Kael tyytyi itsekin vain vetämään henkeä voipuneesti seuratessaan miestä. Hän katsahti itsekin hieman varuillaan ympärilleen, päätyen sitten katsomaan parhaaksi poimia Onnimannin maasta syliinsä, kiirehtien sitten kohti porttia sotilaan jäljessä. Kaiketi tämän aiempi tokaisu koirasta oli jäänyt kiusaamaan kaikesta huolimatta... vaikka pojankin huomio siirtyi nopeasti muualle. Ei ollut vaikea aistia portin tuntumassa seisoskelevien sotilaiden asenteita jo hieman kauempaakin. Nämä kyräilivät ja epäröivät eivätkä osoittaneet haluja tehdä portin suhteen mitään... siltikin, Kael ei voinut olla yllättymättä kun yksi näistä lähes ärähti vanhemman miehen komennolle. Tämän sanat kalskahtivat muutenkin ikävästi... varsinkin äskeisen jälkeen mitä valkea olento oli tehnyt. Ainakin nulikka päätyi vilkuilemaan kaikkea kulmiaan rypistäen kauempaa. Vanhalla soturilla oli silti selvästi otteensa tilanteesta, protesteista huolimatta. Nulikka vilkaisi vaivihkaa vanhustakin kysyvästi kun yksi miehistä jupisi jotakin ulkopuolisista, päätyen kuitenkin säpsähtämään portilta kantautuvaa metakkaa kun näitä alettiin viimein vastahakoisesti avata. Hän kurotti hieman kaulaansa nähdäkseen paremmin, ja jäi sitten itsekin hieman levottomasti liikahdellen odottamaan. Hänellä ei rehellisesti ollut parempaakaan aavistusta mitä olisi ollut tähän hätään... ja vaikka kohti harppova nyt veren ja visvan tahrima olento värisytti häntäkin, halusi hän silti nähdä tämän edes hieman lähempää. Tämä oli kaikesta päätellen auttanut hyvin paljon hänen tovereitaankin... ellei jopa pelastanut nämä.
<Sunbaron>: Olivatpa sotilaat mitä mieltä tahansa, on portti silti nyt avattu. EIvätkä nämä voi muutakaan kuin katsoa rääkyvän metallin takaa paljastuvaa maisemaa ja lähestyvää, epäinhimillistä, rujoa hahmoa. On vain odotettava. Tapa, jolla valkea ritari astelee kohti, on melkoisessa ristiriidassa koko näyn kanssa. Siinä on tiettyä arvokkuutta ja selkeyttä, voimaa. Se ei laahusta tai laskelmoi, vaan astuu eteenpäin kuin soturi, jolla ei ole mitään aikomusta kierrellä tai kaarrella asiaa. Metalli sen ympärillä kolahtelee ja valittaa. Yksi äskeisessä löystyneistä levyistä putoaa kolahtaen sen yltä, mutta se ei edes vilkaise sitä kohti. Joko se ei huomaa tai piittaa. Joka tapauksessa sotilaiden ei tarvitse odottaa kauaa. Lopulta ritari pysähtyy sille. Se on pitkä ja solakka epäinhimillisellä tavalla. Totta puhuen sillä on todennäköisesti paljon enemmän massaa kuin ihmisellä, mutta se kaikki on oudolla tavalla asettunutta. Väärin. Kulmikkaasti. Ilmestys pysähtyy hetkeksi. Sen olemattomia kasvoja peittää rautanaamio. Se näyttää siltä kuin joki olisi työstänyt sen karkeasti vasaralla ilman mitään oikeaa kokemusta. Mutta jollakin tapaa siitä pystyy silti erottamaan kasvot. Paukutetut silmät, kasaan hakatun nenän. Ilmestys odottaa hetken, kukaties vetää henkeä, kukaties katsoo josko sotilailla olisi jotakin sanottavaa. Ei ole. "Niitä tulee lisää ennen keskiyötä. Raskaita aseita tuonne ja tuonne. Laittakaa miehiä tuonne kylään. Se tulee kärsimään pahasti siitä", ritari ilmoittaa koruttomasti. Sotilaat vain pälyilevät sitä. Mutta eivät toisaalta pistä vastaankaan, kun se sen jälkeen astelee sisään, näiden ohitse. Se haisee mädältä ja saastalta. Sen kyljestä törröttää luupiikki, jota se ei itse tunnu edes huomanneen. Lihapedon jättämä jälki. Ihminen olisi jo maassa ja oksentaisi verta. Se ei edes huomaa. Paljaissa kohdissa sen muodoton liha sykkii ja vääntyilee kuin kietoutuisi itsensä ympärille tiukemmin. Toinenkin kolhuinen metallinpalanen putoaa sen ympäriltä. Se ei tunnu piittaavan suuremmin mistään tästä. Se aikoo vain jatkaa toimiaan...
<spyrreh>: Kaikesta ilmeisestä epäluulosta ja vastahakoisuudesta huolimatta, kenelläkään ei siltikään ollut aikeita (tai rohkeutta) astua pitkän, kalpean olennon tielle kun tämä harppoi portille. Tämä lähestyi kuin aavemainen hahmo kuolleen maiseman poikki kunnes viimein saavutti muurin. Kael seurasi kaikkea hiljaa, tosin tuon tuostakin hieman varuillaan ympärilleen vilkaisten. Varovaisuudesta huolimatta kukaan ei enää tuntunut olevan aikeissa aiheuttaa hankaluuksia... kaikeksi onneksi. Epämääräinen ryppy syveni pojan kulmilla kun olento pysähtyi hetkeksi, hiljaisuuden vallitessa. Tämä näytti epäinhimilliseltä ja suorastaan hirviömäiseltä, mutta siltikin, tuntui jokseenkin karulta ettei kukaan edes sanonut mitään. Inhimillisyyttä karkeasti matkiva metallinaamio ei lopulta tehnyt tästä paljoakaan ymmärrettävämmän näköistä lähes korostaen outoja mittasuhteita entisestään. Siltikin nulikka kurotti hieman kaulaansa kauempaa nähdäkseen paremmin. Valkea ritari oli oudolla tavalla kunnioitusta herättävä ilmestys, ainakin ihmetyksellä tuijottelevalle nulikalle. Oli vaikea sanoa piittasiko olento saamastaan vastaanotosta sen enempää kuin tuntui mistään muustakaan. Ainakaan tämä ei tuhlannut aikaa, vaan hetken odotettuaan ja heitettyään määrätietoisia käskyjä kyräileville miehille tämä harppasi jälleen eteenpäin. Kael henkäisi hieman tajutessaan kalpeasta kyljestä törröttävän kynnen, eikä voinut olla heittämättä hieman epämääräistä katsetta ylös olentoon. Kukaan ei tuntunut olevan myöskään aikeissa edes tiedustella tarvitsiko tämä apua... ei sillä, että olento olisi näyttänyt siltä että olisi piitannut vammastaan. Nulikka pälyili hetken, ennen kuin ähkäisi hieman hoksatessaan jotain portin tuntumassa. Pudonnut kappale panssaria makasi vieläkin niillä sijoillaan. "Äh... hei, odota!" se töksäytti tuskin suuremmin pohtimatta. Nulikka laski koiran käsistään ja kiirehti sitten poimimaan kapineen maasta, kun kukaan muukaan ei sitä aikonut tehdä. Kaiketi se oli nyt edes vähintä mitä saattoi tehdä tämän hyväksi...
|
|
|
Post by spyrre on Nov 8, 2017 22:40:18 GMT 3
<Sunbaron>: Valkea ritari pysähtyy, kun poika äkkiä huutaa perään. Se kääntyy ympäri vaivalloisesti ja jää katsomaan nulikkaa, joka pitelee kädessään pudonnutta metallinpalasta. Kukaties mokoma on odottamatonta, tai sitten olento ei vain kiirehdi, mutta joka tapauksessa se tuijottaa poikaa pitkän hetken vaiti kolhitun naamionsa läpi. Silmättömällä katseellaan. Lopulta, osoittamatta suurtakaan mielenkiintoa, se astuu poikaa kohti ja ottaa metallinpalan tämän käsistä. Se on terävä sirpale, enemmänkin jostakin muusta murtunut pala kuin mikään varsinaisesti muotoiltu panssarilevy. Vaitonaisesti valkea ritari työntää sen paikoilleen. Terävä särmä painuu sen lihaan, ja olento yksinkertaisesti lävistää sen kiinni itseensä. Se ei vuoda verta. Samaan aikaan jotakin muutakin kolahtaa maahan. Luupiikki, joka äsken törrötti vielä syvällä sen kyljessä. Sen tilalla on nyt pelkkä kiinni kuroutuva reikä. Ritari ei näytä edes huomaavan asiaa. Se tuijottaa taas poikaa. "Kiitos", se lopulta toteaa samalla epäselvällä, tukahtuneella äänellä. Läheltä on liiankin helppo nähdä, että olennon epätasainen liha nytkähtelee ja sykkii tavalla, jolla ei ole mitään tekemistä minkään inhimillisen liikkeen kanssa. Se seisoo pojan yllä valtavana, ilmeettömänä hahmona. Sotilaat ympärillä liikahtelevat rauhattomasti. Jopa vanhempi mies tuntuu olevan innoton seisomaan näin lähellä sitä. Toisaalta se saattaa johtua myös myrkyllisestä, paksusta hajusta, joka olentoa ympäröi. Lihapedon visvaiset sisälmykset tahraavat sitä päästä jalkoihin. "Sinä tunnet ne kaksi. Tulit sinne huoneeseen", ritari havainnoi äkkiä. Mikään siitä ei varsinaisesti paljasta, millä tavalla sanat edes pitäisi ottaa. Sillä ei ole ilmeitä tai eleitä.
<spyrreh>: Oli hyvin vaikea olla sävähtämättä ainakin sisäisesti kun olento kääntyi, siitäkin huolimatta että hän oli itse kutsunut tämän huomiota. Tämän elkeet olivat hitaita ja hyvin vaikeita tulkita, varsinkin rujoa metallinkappaletta käsissään puristavalle pojalle. Hän tuskin oli nähnyt tämän suunnalta vielä yhtäkään inhimillistä elettä... eikä niitä näkynyt nytkään. Siltikin Kael jäi odottamaan, ottaen jopa muutaman kokeilevan askelen kohti muinaista soturia. Hetken aikaa hän ehti jo epäillä ettei tätä edes kiinnostanut mitä hän piteli käsissään... mutta viimein olento astuikin häntä kohti. Rujo panssari ojennettiin tämän käsiin yhtä vaitonaisesti kuin olento otti tämän vastaan, vaikka nulikka joutuikin kuikuilemaan melkoisesti ylöspäin. Tapa, jolla ilmestys vain työnsi kapineen kiinni itseensä sai siltikin pojan värähtämään... kuten äkillinen äänikin kun olennon kylkeen uponnut kynsi putosi irti omia aikojaan. Kael katsahti tämän suuntaan hämmästyksen ja hämmingin sekaisin tuntein, rohkenematta kuitenkaan jäädä tuijottelemaan umpeen kuroutuvaa lihaa kovinkaan pitkäksi aikaa, tajuten olennon huomion kuitenkin itsessään. Poika nosti jälleen epätietoisesti katsettaan yläviistoon yllään häälyvään, hirviön jäännöksiltä löyhkäävään olentoon, olematta aivan varma odottiko tämä hänen vain... perääntyvän tai jotain, kunnes tämä viimein puhui. Yksinkertainen kiitos tuskin oli ollut se vastaus mitä poika oli elkeettömältä soturilta odottanut. Silmänräpäyksen tämäkin lähinnä tuijotti eteensä hieman räpytellen, liiankin tietoisena tämän silmättömästä huomiosta kunnes viimein hätkähti hieman. "Eh, tuota... meinasit unohtaa sen" hän onnistui viimein tapailemaan. Seurasi uusi pitkä, ja levottomuutta herättävä hetki. Olennon äkillinen huomautus hänen tovereistaan sai aikaan jokseenkin hämillisen silmienräpäytyksen, pojan nyökätessä sitten varovaisesti. "Ai... juu. Olin... huolestunut, ja... en tiennyt miten... oli käynyt. Ne... on auttaneet mua paljon" Kael vastasi varovaisesti. "Tuota... kai ne... tulee kuntoon vielä?" tämä ei voinut olla lisäämättä, aavistuksen emmittyään. Olennon elkeistä oli täysin mahdotonta yrittää tulkita mitään, vaikka olisi yrittänytkin... tai sitä, mitä tämän puolivillainen mielenkiinto tarkoitti.
<Sunbaron>: Pojan varovainen kysymys saa valkean ritarin kääntämään silmättömän katseensa kohti linnaketta, kuin se olisi jollakin tapaa voinut aistia potilaansa. "Kukaan ei tule tule kuntoon. Kaikki rapistuu. Mutta liha kasvaa takaisin. Ei se muutakaan voi", se toteaa lopulta. Hetken aikaa ilmestys näyttää melkeinpä miettivän jotakin. Se kolauttaa raskaan, pitkävartisen aseensa maata vasten pystyyn ja tunnustelee hetken pitkällä sormella naamionsa kärsinyttä pintaa. "Se orjasoturi. Se kestää todennäköisesti tuskansa. Ja paljon sillä onkin kestettävää. Lääkkeet ovat varmaankin lakanneet jo vaikuttamasta. Niillä on seurauksensa. Sitä piti huumata pitkään. Moni on kuollut sellaiseen. Mutta se on vahvaa lihaa. Se elää. Todennäköisesti", ritari toteaa lopulta. Se kääntää huomionsa taas nulikkaan. "Tai sitten ei. Joskus vahvatkin antavat äkkiä periksi. Huomenna sen näkee", se lisää. Sivummalla vanhempi sotilas on alkanut järjestää tovereitaan tekemään jotakin runnellulle hirviön ruholle, joka nyt lojuu keskellä peltoa. Tämä huutaa jo komentoja käydä toimeen ja raahata raato pois poltettavaksi. Siihen nämäkin miehet näyttävät sentään olevan valmiita.
<spyrreh>: Kael ei rehellisesti osannut vieläkään olla aivan varma mitä odottaa rohjetessaan tiedustella jotakin muinais-soturilta, mutta kaikesta huolimatta vastaus saatiin. Tämän laatu tosin jäi jokseenkin hämäräksi. Olennon sanat kuulostivat aluksi varsin pahaenteisiltä ja saivatkin aikaan uuden, entistä huolestuneemman kulmien rypistyksen. Nulikka kallisti päätään yrittäessään tulkita lausahdusta, päätyen lopulta lähinnä liikahtamaan levottomasti paikoillaan. Siltikin, kuulosti synkältä tai ei, olento tuntui hetken lähes pohtivan jättäen todellisen tarkoituksensa hämärään, kunnes jatkoi odottamattoman selkeästi. Purppuratukka valpastui silminnähden, huolestuneiden elkeiden kuitenkaan katoamatta. Hän tajusi nopeasti olennon puhuvan Cathrynista vaikka tämän käyttämä nimitys saikin hänet liikahtamaan epämukavasti... ja sitten uudestaan. Ritarin kuvailut eivät saaneet tilannetta näyttämään ainakaan mitenkään helpolta, edes nyt, vaikka kaikesta päätellen pahin saattoi olla ohi... ehkä. Tai sitten johtavan äkkikuolemaan. Kael puraisi hieman huultaan mutta henkäisi sitten ja nyökkäsi vaisusti, ryppyjen tämän otsalla syventyen silti aavistuksen verran. "Entä... entä Reindal sitten?" hän rohkeni tiedustella, äänellä joka lähestulkoon pelkäsi vastausta. Taustalla kaiketi tapahtui parhaillaan jotain hirviön jäänteiden suunnalla, mutta poika tuskin ehti edes tiedostamaan tätä tähän hätään.
<Sunbaron>: Ritari on hetken vaiti pojan kysymyksen kohdalla. Kyseessä tuskin on ainakaan mikään soveliaisuudenpuuska. Totta puhuen ilmestys tuntuu melkeinpä yrittävän päätellä mistä poika oikein puhuu. Äkkiä sen pää kuitenkin nytkähtää. "Se toinen. Sen pitäisi olla kuollut. Kuollut ja mätä. Myrkkyä kaikkialla, liha tekee kuolemaa. Mutta se ei tunnu suostuvan. Valtakunnan ihmeet asuvat siinä raadossa. Toverisi on melkein yhtä kaukana tavallisesta ihmisestä kuin minä. Eri tavalla, mutta silti kaukana. Ruumis tekee kuolemaa, mutta mieli ei salli. En tiedä elääkö se. Mutta ei se vielä ole kuollutkaan", valkea ritari toteaa. Se on taas hetken vaiti. Pitkää, painostavaa hiljaisuutta. "Ehkä sinun pitää mennä katsomaan itse. Ehkä se auttaisi niitä selviämään", se äkkiä huomauttaa. Sen jälkeen se on taas vaiti, kuin ajatuksiinsa unohtuneena.
<spyrreh>: Vastausta tähän sai tällä kertaa odottaa aavistuksen pidemmänkin, epämukavan tovin. Pojan tummat kulmat rypistyivät vaivihkaa enemmän kuin tämä olisi jo uumoillut jotakin vähintäänkin kamalaa, ennen kuin olento kuitenkin havahtui. Joka tapauksessa se mitä tällä oli sanottavanaan oli vielä aiempaakin huolestuttavampaa kuultavaa. Kaelin silmät levisivät aavistuksen kun tämä kuunteli, osaamatta hetkeen reagoida. Hän oli kyllä... nähnyt jotakin aiemmin, ja... kaiketi ymmärtänytkin että jotain oli ollut enemmänkin vialla, mutta... Siltikin hän oli yrittänyt elätellä toivoa että mikä miehen panssarin alla oli vaaninut olisi kuitenkin ollut pahasti tulehtunut haava. Ei sillä että tämäkään olisi ollut mitenkään hyvä vaihtoehto, mutta... melkoisesti ymmärrettävämpi. Kuin tämä, ainakin. Kaikesta päätellen hänen pahat aavistuksensa olivat olleet oikeutettuja, vaikka Reindal olikin vielä elossa... kuitenkin tavoin, joita edes tämä olento ei tuntunut ymmärtävän. Kaikki vaati melkoisesti pyörittelyä ja sulattelua että hajanainen mieli sai edes jonkinlaista otetta siitä mistä oli kyse. "Mutta... miten se... En edes tiennyt, ennen kuin..." nulikka ähkäisi lähestulkoon itsekseen pyyhkäisten sormensa sekaisen kuontalonsa lävitse. Oli miten oli, Reindalista ei ilmeisesti pystytty sanomaan edes sen vertaa varmuuksia kuin Cathrynista, ja nämäkin olivat olleet vähintäänkin kyseenalaista laatua. Toviin Kaelkaan ei sanonut mitään, havahtuen uudestaan kun olento hänen edessään puhui uudestaan. Nulikka hätkähti kuin olisi hetkeksi uponnut itsekin ajatuksiinsa mutta nosti kuitenkin nopeasti päätään. "Luuletko, että... niitä kannattaa häiritä?" kysyttiin hieman epäröiden, pojan heittäessä kuitenkin uudestaan nopean, huolestuneen katseen kohti tornia. "Eh, löysin kyllä Onnimannin jo.... ehkä Reindal haluaa sen takaisin. Tuota... koska sinne voi mennä? Jos voin auttaa jotenkin, niin tietysti yritän!" lisättiin kuitenkin, lopussa aavistus painokkuutta. Voipunutta sellaista, mutta... kuitenkin. Ainakin pojan katse irtosi viimein hetkeksi olennosta etsimään pientä koiraa, ennen kuin nousi kysyvänä takaisin yläkenoon.
<Sunbaron>: Valkea ritari nostaa aseensa irti maasta. Raskas, pitkä tappokalu tottelee sen kättä pelottavan helposti. Ilmeisesti ritarikaan ei ole aikeissa vain seisoskella loputtomiin keskellä linnakkeen pihamaata - ymmärrettävää kaiketi, kun ottaa huomioon, moniko lähellä seisoskelevasta väestä pälyilee näitä epäluuloisesti. "Ei siellä rauhaa saada muutenkaan. Ei niillä kivuilla. Ehkä saat pidettyä niitä hieman paremmin tolkuissaan", se toteaa lopulta varsin ykskantaan. "Voit mennä sinne kun voit. Siellä ne odottavat", se vielä lisää. Se näyttää siltä kuin arvioisi jotakin. "Jos pystyt lepäämään itse, tee se. Tänä yönä et tule nukkumaan", se äkkiä tokaisee, selittelemättä sen suuremmin mitä tarkoittaa.
<spyrreh>: Kael seurasi vaivihkaisen ihmetellen kuinka kevyesti olento käsitteli massiivista asettaan, kääntäen huomionsa kuitenkin nopeasti takaisin olentoon itseensä. Hänen tovereillaan oli valtavat kivut kestettävänään eikä hän voinut olla tuntematta oloaan jokseenkin avuttomaksi. Siltikin hän lopulta veti henkeä ja nyökkäsi ylös valkean ritarin kasvottoman pään suuntaan. Tämän huomautus levosta sai aikaan pienen silmienräpäytyksen. Tuskin oli vaikea arvata että muinais-soturi puhui samoista yöllisistä tapahtumista kuin vanha sotilaskin oli. Hän huokasi, mutta nyökkäsi kuitenkin. "Eh, no. Mä tulen sitten sinne. En tiedä kuinka paljon voin tehdä, mutta..." se mutisi, heittäen hieman hakevan katseen ympärilleen. Eh, tiedä häntä kuinka paljon häntä lopulta tarvittaisiin täällä pihallakaan, ainakaan tähän hätään...
|
|
|
Post by spyrre on Nov 15, 2017 22:45:18 GMT 3
<Sunbaron>: Valkea ritari tuntuu päättäneen keskustelun, tai ainakin kaikkien mielekkäiden osien siitä, jo loppuneen. Kaelin jäädessä pälyilemään ympärilleen se kääntyy äkkiä ympäri ja astuu kolahtaen poispäin. Kaikessa välinpitämättömyydessään se katoaa pian linnakkeen ovesta sisään. Ympärillä sotilaat ovat järjestämässä asioita yön varalta. Vanhempi mies huutaa komentoja ympärilleen. Tämä on ilmeisesti ottanut jonkinlaisen aktiivisemman roolin tilanteessa äskeisen välikohtauksen jälkeen, ja miehen olemus ja ääni on nyt paljon kuivempi ja suorasukaisempi; nähtävästi tämäkään ei ole aikeissa antaa asioiden vain mennä, vaikka ei niihin enää uskoisikaan. Porttia vartioineet sotilaat alkavat taas sulkea sitä oudon koneen avulla, kun äkkiä sillan suunnalta kuuluu vihainen huuto. Nopealla vilkaisulla sinne on ilmaantunut jotakin väkeä, joka huutaa nopeita, riitasävyisiä huutoja sisään. Porttia vartioivat heittävät näiden suuntaan melkeinpä vaivautuneita, turhautuneita katseita. Ja ympärillä epäluuloinen ja rauhaton väki pälyilee tätä kaikkea varuillaan, etsien jotakin merkkejä siitä mitä armottomalta, arvaamattomalta tulevaisuudelta voi vielä odottaa...
<spyrreh>: Kael ei käynyt enää pidättelemään epäinhimillistä soturia kun tämä kääntyi ja harppoi matkoihinsa. Hän heitti vielä ristiriitaisen katseen olennon jälkeen ennen kuin havahtui seuraamaan jälleen tapahtumia ympärillään. Vanha soturi oli aiemmasta huolimatta jäänyt käskyttämään väkeä, ja porttia väännettiin jälleen kiinni. Nulikka henkäisi itsekseen astellen sitten takaisin Onnimannin tuntumaan. Hän oli juuri aikeissa kumartua poimimaan pienen koiran maasta kun epämääräinen elämöinti kiinnitti hänen huomionsa. Poika kohotti katseensa etsimään metelin lähdettä, ja hoksasi pian sillalle ilmaantuneen väen. Jotain oli kaiketi meneillään, ja tämä ei selvästikään ollut mitään mukavaa. Purppuratukka heitti kysyvän, varautuneen katseen vanhemman soturin suuntaan. "...mitä tuolla tapahtuu? Ne näyttää... vihaisilta" hän huomautti.
<Sunbaron>: Vanha sotilas katsahtaa lähelle tulleeseen poikaan, ja sitten portin suuntaan. Tämä huokaisee. "Tätä taas. Ei se ole mitään, räsykylästä tulee taas noita valittamaan siitä että eivät saa tarpeeksi tukea ja apua. Kuin tässä ei olisi jo muutenkin aivan tarpeeksi murehdittavaa", tämä tuhahtaa. Hetken aikaa mies näyttää siltä kuin olisi aikeissa jättää koko asian sikseen, mutta huokaisee sitten kuitenkin ja suuntaa paikalle. Muutama muu sotilas on jo astunut lähemmäs. Osa näistä vastaa portille tulleiden herjoihin. Lähempää voi erottaa jo yksityiskohtiakin. Niin kasvoja kuin sanojakin. Portille on ilmaantunut puolen tusinan hengen joukko. Nämä ovat sekalaisia, mutta kaikkia yhdistää yleinen resuisuus. Rikkinäisiä, paikattuja vaatteenparsia ja ruumiita. Suurimmaksi osaksi nämä näyttävätä tavalliselta väeltä, mutta mukana on myös jotakin oudompaa. Tai ainakin vähemmän ihmismäistä. Kärjessä seisoo roteva hahmo, jonka piirteet ovat rujot ja osittain jopa eläimelliset. Eri tavalla kuin linnakkeessa värjöttelevällä Cathrynilla, kuitenkin. Vähemmän säännölliset ja rujommat. Tämä olisi totta puhuen epämiellyttävän näköinen ilman niitäkin. Ruumis on epäsäännöllinen ja karkea siinä missä kasvotkin. Lyhyet jalat ja pitkät kädet ja oudon pakotetun jännittynyt asento. Vaikea sanoa, onko tällä seiväs kourassa enemmänkin tukena vihaisille sanoilleen vaiko vain epäsuoralle varrelleen. Silti nämä pitävät vihaista ääntä, etenkin tämä. "Taasko sieltä on jotakin tulossa!? Pitääkö meidän taas selvitä omin apuinemme!?" kuuluu vihainen, vaativa huuto. Sitä säestävät samankaltaiset; vaatimukset saada tietää mitä on meneillään ja valitukset välinpitämättömyydestä. Sotilaat huutavat takaisin äreitä käskyjä häipyä tai nopeita, pisteliäitä herjoja siitä, ettei näillä luulisi olevan varaa valittaa. Ilmassa on selvää nyreyttä ja jopa kaunaisuutta. Vanhempi sotilas huokaisee astuessaan lähemmäs. "Aina tätä samaa jahkaamista..." mies mutisee mennessään.
<spyrreh>: Ongelmat tuntuivat jälleen seuraavan toisiaan, epäröimättä ja tauotta. Miehen mutina toi uuden synkähkön kulmienrypistyksen nulikankin kasvoille kun tämä hetken epäröityään hivuttautui portille jo harppovan soturin jälkeen. Rehellisesti hän ei tiennyt miksi edes seurasi, mutta... niin epämiellyttävältä kuin kiristynyt tilanne portin edustalla näyttikin, tuntui tämä silti... tärkeältä. Tukalalta, mutta tärkeältä. Vihaiset huudot kajahtelivat ilmassa puolin ja toisin kun sotilaat ja väki toisella puolella vaihtoivat sanoja, ja nopeasti kävikin ilmi mistä tämä väki oli peräisin. Kael vilkuili eittämättä karun näköistä joukkoa ja eläimellistä, vihaista miestä näiden kärjessä, ja loi huolestuneen katseen kohti vanhaa soturia. Tämä oli kaiketi aikeissa tehdä asialle jotakin... vaikka hän jo lähes aavisti portilla seisojien huudoista ettei tämä välttämättä ollut niin avuliasta kuin olisi voinut toivoa...
<Sunbaron>: "Noniin, palatkaa sinne kylään! Ei tämä tästä muutu! Tässä tehdään mitä voidaan, eikä se huutamalla parane!" vanha sotilas ärähtää lähemmäs päästyään. Miehen ilmaantuminen ei paha kyllä saa aikaan ainakaan mitään välitöntä muutosta tilanteeseen, ja huutelu jatkuu puolin ja toisin. Vihaisia ääniä, tyytymättömiä vaatimuksia. Kylästä saapuneet vaativat enemmän apua ja vahvistuksia. Sotilaat käskevät näitä palaamaan sinne ja tekemään oman työnsä. Vaikea sanoa, kuunteleeko kukaan edes varsinaisesti ketään muuta... tai onko kenelläkään mitään kuuntelemisen arvoista sanottavaa. Lähinnä vain vihaista huutelua. Eläimellinen mies kyläläisten kärjessä huutaa jotakin siitä, miten he ovat saaneet kärsiä jo aivan tarpeeksi viime aikoina. Ja paljon muutakin. Koko tilanne tuntuu nopeasti äityvän pelkäksi herjaksi ja ärinäksi. Vanha sotilaskin päätyy lähinnä vain yrittämään turhaan saada jotakin tolkkua koko asiaan. Varmaa on ainakin, ettei kukaan ole tyytyväinen mihinkään. Ympärillä väki pälyilee tätäkin kaikkea rauhattomana, kuin vain peläten tilanteen kohta pahenevan jollakin tavalla...
<spyrreh>: Ikävä kyllä tilanne ei tuntunut ainakaan parantuvan vanhemmankaan soturin liityttyä mukaan. Kiihtynyt väki jatkoi protestointiaan kun tälläkään ei ollut muuta lisättävää kuin komentaa näitä palaamaan takaisin kyläänsä, mikä tosin ei varsinaisesti yllättänyt edes taustalla seuraavaa Kaelia. Jos paalutuksen sisällä väki näytti pelokkaalta ja surkealta, ei hän voinut kuin aavistella millaista mahtoi olla tämän ulkopuolella... Poika piti varautuneena etäisyytensä, mutta ei voinut olla tuntematta oloaan jokseenkin avuttomaksi ja surkeaksi. Suuri, vihainen mies näytti hurjalta äristessään sotilaille joukon kärjestä, mutta kurjuuden merkit (ja aika selkeästi muutkin) näkyivät tästäkin hänenkin silmäänsä. Protestit olivat varsin ymmärrettäviä jos suuri osa väestä oltiin aikeissa vain... jättää muurien ulkopuolelle, vaikka uumoiltiin jonkinlaista suurempaakin hyökkäystä. Siltikin, moinen välikohtaus herätti ilmeistä jännitystä ympärilleen, kuin kaikki olisivat varautuneet osapuolien pian vain käyvän käsiksi toisiinsa. Tämä tuskin ollut hyvä ratkaisu yhtään kenenkään kannalta, ja sai jopa pojan astahtamaan levottomasti askelen taaksepäin Onnimannin keralla. Tilanne tuntui olevan varsin tulenaralla pohjalla, mutta siltikin, hän ei voinut olla heittämättä ympärilleen hieman epäuskoista katsetta. Hänen oli pakko puraista kieltään ettei olisi sanonut mitään, joka olisi luultavasti villinnyt kireää tilannetta entisestään.
<Sunbaron>: Asiat eivät ainakaan selkene huutamisesta, ja koko tilanne äityy pelkäksi kahnaukseksi. Sillalle kerääntynyt joukko on sen verran pieni, etteivät nämä turhautumisestaan huolimatta tohdi todella yrittää mitään (jos nyt tohtisivat muutenkaan), mutta toisaalta nämä eivät myöskään ole aikeissa häipyä mihinkään. Pelkkää huutelua ja nyrkin heristämistä. Vanhempi sotilas yrittää saada jonkinlaista selkoa tilanteeseen, mutta sekin jää lopulta aivan yhtä turhanaikaiseksi nahisemiseksi. Tämä vetää jälleen syvään henkeä, siihen malliin että on joutumassa kohtaamaan sen yksinkertaisen tosiasian, että koko selkkausta täytyy selvitellä enemmänkin. Se tuskin on ainakaan millään tavalla tervetullut häiriö kiireisiin valmistautumisiin yön varalta; aurinko on jo matalalla ja edessä häämöttää pimeys ja yö... "Kuulkaa nyt!" mies aloittaa. Sitten tämä kuitenkin havahtuu hetkeksi ja tajuaa lähettyvillä yhä pälyilevän pojan ja heittää siihen suuntaan turhautuneen katseen. "Menehän sisälle siitä sitten. Joudut muuten vielä sekaan tähän", mies ärähtää lopulta ja huitaisee kädellä hätistääkseen nulikan muualle.
<spyrreh>: Nahistelu tuntui lähestulkoon juuttuneen paikoilleen, eivätkä vihaiset huudot kummallakaan puolella olleet ainakaan antamassa periksi. Kael seurasi tätä kaikkea neuvottomasti ja levottomasti pälyillen Onnimannin keralla alkaen itsekin pelätä että tilanne lähtisi vielä enemmän käsistä. Vanha soturi teki parhaansa, tämän tokaisun saadessa pojan kuitenkin säpsähtämään kun tämä hoksasi yleisönsä. Nulikka otti hankalan askelen kauemmas, kuitenkin empien vielä heittäessään huolestuneen katseen pimenevälle taivaalle. "Tuota... miksei väki voi vain tulla suojaan tänne?" hän huomautti lopulta. Moinen kahakka tällaisessa tilanteessa tuntui turhalta... varsinkin pahemmankin uhan häälyessä kaiken yllä. Tuskin kukaan halusi jäädä jonkin tällaisen keskelle... varsinkin jos uumoiltiin että tulossa oli jotakin ikävämpääkin.
<Sunbaron>: Hetkeen vanha sotilas ei osaa sanoa oikeastaan mitään. Tämä jää tuijottamaan poikaa hämillään, kuin olisi äkkiä joutunut kasvotuksin viattoman lapsen kanssa, joka tosissaan tiedusteli miksi maailman kurjuudet eivät lakanneet toivomalla. Kaikessa yksinkertaisuudessaan ylitsepääsemätön kysymys selvästi hämmensi. Tilanne kuitenkin vaati huomiota, eikä miehellä ollut aikaa jäädä miettimään mokomia sen pidemmäksi aikaa. Tämä ärähti, huitaisi kädellään ja kääntyi jo takaisin kahnauksen suuntaan. "Koska täällä ei ole tilaa, ja koska niidenkin on tehtävä työnsä ja osansa!" tämä ärähti mennessään. Turhautuminen kuulosti melkein yleismaalliselta. Melkein siltä, ettei mies itse ollut juuri sen tyytyväisempi asiaan. Mutta minkäs teet. Sivusta tilannetta pälyili jo pienen kylän verran väkeä, joka oli jo sullottu linnakkeen pihamaalle ja sisätiloihin. Näiden katseessa oli pelkoa ja epäluuloisuutta. Kukaties siinä eivät olleet kaikki syyt. Muita vanhempi sotilas ei kuitenkaan tarjonnut. Totta puhuen mies päästi hampaidensa välistä pienen, sihisevän kirouksen. Linnakkeen suunnalta oli tulossa ulos lisää sotilaita. Raskaammin varustettuja miehiä, joiden ylle oli kiskottu kokonaiset sotisovat, ja jotka kolahtelivat liikkuessaan. Olallaan nämä kantoivat suuria aseita. Eikä näiden olemus tosiaankaan kertonut miesten olevan tulossa vain tervehtimään. Vanhempi mies hieraisi yllättävän voipuneesti ohimoaan. "Mene nyt vain sinne sisään, poika. Tässä on jo ihan tarpeeksi sotkua muutenkin", tämä huokaisi.
<spyrreh>: Miehen hämminki oli silminnähtävää, kun tämä joutui vastatusten jokseenkin suoran, sinisilmäisen kysymyksen kanssa. Kaelkin epäilemättä huomasi tämän, kallistaen kuitenkin päätään ymmällään odottaessaan. Jonkin näin yksinkertaisen tuskin olisi olettanut vaativan kovinkaan paljoa pohtimista... mutta eittämättä asiat tuskin olivat aivan näin helposti ratkaistavissa. Kun soturi lopulta ärähti vastauksen muun hämmingin joukosta, ei nulikka siltikään voinut olla rypistämättä kulmiaan. Hän katsahti uudemman kerran ympärilleen, surkeaan röttelökylään ja epäluuloisiin kasvoihin, huokaisten sitten. Oli helposti nähtävissä että vanhalla miehellä oli kätensä täynnä työtä jo vain tilanteen hillinnässä... vaikka hän ymmärsikin hurjistuneen väen epäilemättä protestoivan henkensä edestä. "No... mutta edes yöksi? Silloinhan on vaarallisinta" hän yritti vielä. Miehen kirous nappasi kuitenkin Kaelinkin huomion ja poika käänsi itsekin päätään tämän katsetta seuraten. Näky, joka lähestyi kylän poikki eittämättä puhui omaa kieltään, ja sai nulikankin ähkäisemään. Eivät kai nämä tosiaan aikoneet...? Poika heitti jokseenkin hätäisen katseen kahakan suuntaan, hätkähtäen kuitenkin uudestaan kun vanha mies puhui hänelle uudestaan. Tämän voipunut huokaisu sai pojan epäröimään, ja tämä avasi suunsa muutaman kerran kuin aikeissa väittää vastaan, kunnes lopulta henkäisi itsekin. Tilanne huolestutti häntäkin melkoisesti... mutta rehellisesti hänestä tuskin olisi paljoa apua tämän ratkaisuun. Vanha sotilas teki selvästi parhaansa... eikä hän voinut lopulta muuta kuin puraista alahuultaan ja nyökätä. "Kyllä mäkin tiedän että kaikki on hankalaa nyt. Mutta... ei kai väkeä voi silti vain... jättää heitteillekään. Jos niille tapahtuu jotain, niin... eikö kaikki ole vielä hankalampaa mitä vähemmän meitä on, jos niikseen? Silloin... no, silloin kukaan ei ainakaan tee niitä hommia sielläkään" hän ei voinut olla huomauttamatta, aavistus happamuutta viimeisessä lauseessaan, ennen kuin veti henkeä ja katsoi parhaaksi perääntyä. Oli kaiketi vain toivottava että kokeneempi soturi saisi ratkaistua tilanteen... tämä tuskin oli ensimmäinen kerta kuin jotain tällaista tapahtui. Vaisusti Kael luikkikin kauemmas pieni koira sylissään, ja hetken epäröityään kääntyi suunnatakseen takaisin sairastuvan suuntaan. Saattoi vain toivoa että ehkä siellä hänestä olisi edes hieman enemmän apua...
<Sunbaron>: Vaikka kurjuus muhikin ulkona linnakkeen edustalla, ei siitä ollut puutetta sisäpuolellakaan. Siellä se tosin oli paljon suorasukaisempaa ja rajoittui tähän hätään huomattavasti pienempään määrään väkeä - kahteen sairasvuoteillaan kyhjöttävään kulkijaan noin nyt pääosin. Reindal häilyy jossakin tokkuran ja valveen rajamailla. Kukaties heidän rujo haavurinsa antoi hänelle tänään pienemmän annoksen mielen turruttavia rohtojaan. Kukaties hänen sitkeä ttahtonsa on vain mukautumassa niihin. Kukapa tietää. Ikävä tosiasia silti on, ettei hän ole osannut enää vajota helpottavaan tiedottomuuteen. Mies ei tosin ole ainoa kurjuudessaan vellova. Äänistä päätellen Cathryn on vielä paremmin tolkuissaan - eikä millään muotoa hyvillään siitä. Tuskaiset äänet ovat jatkuneet koko päivän, tai ainakin sen verran pitkän aikaa, että se tuntuu päivältä. Joka tapauksessa on hellpo aavistaa, että naisella on aivan omat tuskat kärsittävänään juuri nyt. Reindal vetää henkeä kähesti ja katkonaisesti. Kukaties pitäisi sanoa jotakin. Toisaalta ajatus puhumisesta, todellisuuteen lujemmin tarraamisesta, ei tosiaan viehätä juuri nyt. Tokkurainenkin mieli taittaa snetään pahimman terän tuskilta... tai ainakin hänen tuskiltaan. Kuten sanottua, Cathrynilla ei kuulu olevan enää yhtä hyvä tuuri...
<spyrreh>: Kurjuutta ei selvästikään puuttunut mistään kolkasta... Tornin uumenissa, pienessä sairastuvassa tilanne tuskin näytti ainakaan paremmalta kuin hetki sitten. Kukaties epämääräisten lääkkeiden hellittäminen selvitti mieltä jonkin verran... mutta taisi silti olla hieman kyseenalaista kuinka tolkuissaan Cathryn oli tällä hetkellä. Siinä missä turruttava sumu hälveni, astui tilalle jäytävä, terävä kipu, joka oli vähällä saada tajunnan sumenemaan. Hän teki parhaansa purrakseen hammasta ja puristaakseen sormensa tiukasti kämmeniinsä, mutta ei kyennyt siltikään estämään tuskaisia äännähdyksiä ja sängyllään vääntelehtimistä. Auki revitty kylki oli kuin tulessa, ja säteili tunnetta hyvin pitkälti kaikkialle. Hänellä tuskin oli aavistustakaan kuinka kauan aikaa oli kulunut, kun ovi lopulta työnnettiin varovaisesti auki huoneen perällä. Kael työnsi päänsä oven raosta, yrittäen kaiketi olla metelöimättä mutta ainakin naisen valitus sai nopeasti hyvin huolestuneen ilmeen takaisin pojan kasvoille. Häntä oli varoitettu että tilanne (ja vaara, kaiketi) oli kaikkea muuta kuin vielä ohi, mutta moinen näky pisti silti tukalasti. "Hei? Äh... Pitäisikö mun... hakea jotain?" hän kysyi lopulta varovaisesti, livahtaessaan sisälle. Jälleen kerran, hän tunsi olonsa surkean avuttomaksi tällaisen edessä, ja nopeasti hän heittikin katseen ympärilleen huoneessa, kaiketi kalpeaa olentoa etsien.
<Sunbaron>: Oven avaaminen sai Reindalinkin havahtumaan, ainakin aavistuksen verran. Voipuneesti hän nytkähti ja kohotti aavistuksen verran päätään, vaikka ei totta puhuen edes katsonmut ovea kohti. Vasta kun tulija puhui sai hän edes selville kuka oli kyseessä. Se kirvoitti hänestä epämääräisen äänen, ennen kuin mies lysähti takaisin aloilleen. "Ei täällä... kaivata mitään", hän sai lopulta henkäistyä. Valetta, mutta heistä kumpikaan tuskin tarvitsi mitään sellaista, mitä ainakaan Kael pystyisi järjestämään. Heidän rujo, epäinhimillinen puoskarinsa kukaties olisi pystynyt, mutta se ei ollut nyt paikalla. Vaikea sanoa oliko se hyvä vai huono asia. "Ilmeisesti... sinäkin olet selvinnyt täällä", Reindal haparoi hetken kuluttua. Niin julmaa kuin se olikin, ei miehen luonto nähtävästi antanut myöten tiedottomana lojumiselle nyt kun jonkinlainen ote todellisuudesta oli saatu...
<spyrreh>: Nulikan neuvottomasti pälyilevä huomio kääntyi nopeasti kohti Reindalia tämän liikkuessa ja osoittaessa jonkinlaisia tolkunmerkkejä. Kukaties Cathrynkin äkkäsi saapujan, tai ainakin tuskaisen naisen suunnalta irtosi jonkinlainen vaisu, yllättynyt sihahdus ennen kuin tämä joutui puristamaan silmänsä kiinni uudemman kerran. Kael epäröi hetken ennen kuin nyökkäsi ja huokasi miehen hiljaiselle vastaukselle. Kalpeaa olentoakaan ei näkynyt tähän hätään missään, ja tuskaisten potilaiden katselu oli vähintäänkin riipaisevaa... Siltikin hän astui peremmälle sänkyjen äärelle kun Reindal haparoi sanoja hänen suuntaansa. "Äh. Juu. Kaipa... jotenkin" hän mutisi hieman epämääräisesti, ennen kuin henkäisi ja nosti pientä koiraa. "Katso, löysin Onnimannin. Sekin on ihan kunnossa, joku oli ruokkinutkin sitä." Viereiseltä pediltä kuului pieni töksähtävä kirous... tosin tämä ei välttämättä liittynyt asiaan mitenkään. Toivottavasti ainakin. "Tuota... se... tapaus sanoi, että... voin tulla tänne auttamaan teitä. Ehkä sekin tulee tänne kohta, kun on saanut ne... panssarit sun muut irti" lisättiin vielä, aavistuksen toiveikkaasti. Kaiketi poikakin elätteli varovaista toivoa että olento kykenisi auttamaan potilaitaan.
<Sunbaron>: Reindalin huulilta karkaa pieni hymähdys. Hänen kätensä kohoaa haparoiden etsimään koiraa. Hetken perästä se myös löytää sen. Hän enemmänkin antaa kätensä lojua sen pään päällä kuin varsinaisesti taputtaa sitä. Hetken kuluttua hän vetää kätensä pois. Tai mahdollisesti se vain putoaa takaisin vuoteelle. "Niin... kai. Se palaa lopulta. Ei se... ei se aina täällä ole", mies vastaa hetken kuluttua kun poika kertoo myös heidän hoitajansa edesottamuksista. Hän vetää syvään henkeä. Vaikka ilmestystä eittämättä onkin kiittäminen hengestä, ei sen ajattelu juuri mieltä ylennä. "Me... emme pääse täältä eteenpäin vielä... johonkin aikaan. Ikävä kyllä... sinun täytyy varmaankin odottaa", mies ähkäisee hetken perästä. Jos hänellä olisi varsinaisesti voimia siihen, olisi ääni kukaties juuri nyt pahoitteleva. Mutta sanat ovat tasapaksuja ja mitäänsanomattomia. Pelkkää ähinää ja pihahtelua.
<spyrreh>: Kael jäi hetkeksi seuraamaan vaiteliaasti kun mies taputti sängyn vieressä innokkaasti kurottelevaa koiraa. Näky oli eittämättä surkea... vaikka tuntuikin huojentavalta että nämä saattoivat jälleen nähdä toisensa. Väkisinkin ajatukset harhautuivat hetkeksi omaan suuntaansa, kohti pientä valkeaa kissaa, ennen kuin poika kuitenkin havahtui jälleen nopeasti. Nulikka nyökkäsi hieman toisen vaivalloisille sanoille kallistaen päätään nihkeälle sävylle jonka oli hoksaavinaan toteamuksessa. Seuraavat sanat kirvoittivat nulikastakin kuitenkin pienen ähkäisyn. Hän nyökkäsikin tälle nopeasti. "Äh. Ei se haittaa. Sitten meidän... täytyy tehdä niin. Kunhan vain... yrittäkää jaksaa, ja... tulla kuntoon. Jos voisin tehdä edes jotain enemmän... " hän töksäytti, vaieten hetkeksi haromaan surkeasti niskaansa. Vaivihkaa hän ei voinut olla heittämättä jälleen jokseenkin levotonta katsetta oven suuntaan. He taisivat tosiaankin olla nyt jokseenkin... jumissa täällä.... hyvässä tai pahassa. Ajatukset kaikista tivauksista joita hänen niskaansa oli jo kaadettu, kuten jossakin kärkkyvästä velhosta ja mahdollisista takaa-ajajistakin jäytivät mieltä, mutta hän ei voinut lopulta kuin purra huultaan ja työntää nämä sivuun. Hän huokaisi ja katsahti kumpaakin toipilasta, ennen kuin palautti huomionsa takaisin enemmän tolkuissaan olevaan Reindaliin. "...näytät ainakin paremmalta nyt. En haista enää... mätimistä ja sellaista" hän lisäsi aavistuksen varovaisesti, luoden sitten hetken emmittyään tarkemmankin vilkaisun toiseen. "Tuota... se... ei tainnut olla mikään... pahaksi mennyt haava, eihän?" poika ei voinut olla lopulta kysymättä. Tuntui eittämättä epäreilulta kysyä jotakin tällaista juuri nyt, mutta... kaiketi edes jonkinlainen varmistus johonkin suuntaan olisi.... jotain?
|
|