|
Post by spyrre on Jul 13, 2017 23:19:44 GMT 3
<Sunbaron>: Sotureiden pohtiessa seuraavaa siirtoaan vallitsee yön hiljaisuus ja vaitonainen uhka kuitenkin yhä leirin ympärillä. Mikään kammotus ei tunnu ainakaan vielä huomanneen Kaelia, vaikka synkkenevässä yössä kaikuukin monenlaisia outoja ja epämiellyttäviä ääniä. Kaukaisten petojen ja ties minkä huutoja. Vaan taitaa kuitenkin olla liikaa toivottu, että yö olisi tosiaankin aivan rikkomattoman rauhallinen. Jokin liikkuu kuitenkin kauempana leiristä, mutta siltikin ikävän lähellä sen reunoille päätynyttä nulikkaa. Jokin, jonka läsnäolosta ehtii kertoa ainoastaan kevyt kohahdus puiden siimeksessä. Mokomaa voisi kukaties luulla vain tuuleksi, mutta kukaties, jos oikein tihrustaa, voisi varjojen keskeltä nähdä hahmonkin. Vaitonaisen, pystyn hahmon, juuri ja juuri irti puista. Kuin näkökyvyn reunamilla häämöttävän, tarkkailevan aaveen...
<spyrreh>: Yö oli varmasti kaikkea muuta kuin mitenkään tervetulleeksi toivottava, mutta vaikka poika liikkuikin varuillaan ja ajoittain suorastaan hieman kireästikin, oli kaiketi myönnettävä että ainakaan vielä ei hänen ympärillään ollut mitään mitä hän ei olisi ollut nähnyt aiemmin. Pimeästä kuuluvat outojen petojen huudot tuskin olivat aivan samanlaisia, mutta moisia otuksia liikkui varmasti lähes missä vain, ainakin siellä missä juureton kulkuri joutui kulkemaan. Poika selvästi tiedosti tämän kaiken ja äänet saivat tämän varovaiseksi, mutta vaikka kohottelikin katsettaan tuon tuostakin jopa ilmaa nuuhkien tämä jatkoi silti toimiaan. Heidän pienen leirinsä suunnalta oli alkanut kajastaa aavistus kirkkaampaa valoa ja Kael kohottikin siristellen katseensa tänne kuin arvioidakseen etäisyyttä... mutta jokin muukin, varsin häiritsevä tunne, teki hiljakseen olonsa tiettäväksi. Jokin lähestulkoon eläimellinen vaisto varoitti jonkun huomiosta mikä saikin pojan hivuttautumaan lähemmäs paasia ja näiden suojaa. Kaiketi moista tunnetta olisi voinut aavistella hermojen ja tilanteen ruokkimaksi vainoharhaksi.... tai ainakin siihen saakka kunnes jotakin kalpeaa kajasti pimeydestä. Kului hetki ennen kuin Kael hoksasi tämän, mutta lopulta tämä onnistui nappaamaan häivähdyksen tästä silmäkulmastaan. Poika säpsähti nopeasti ja käänsi päänsä epäluuloisena kohti metsää, siristellen nähdäkseen oliko tosiaan nähnyt jotakin.... tai jonkun.
<Sunbaron>: Silhuettimainen hahmo ei emmi tai haparoi nulikan osoittaessa huomanneensa sen. Se seisoo yhä paikoillaan vääjäämättömänä ja pahaenteisenä, poissa kuunvalosta joka saattaisi paljastaa jotakin tarkempaa siitä. Hiljaisena kuin saalistava kissapeto. Vaanien. Totta puhuen ilmestyksestä on puiden hämärässä vaikea edes erottaa, seisooko se pystyssä, vai onko kukaties kyyristynyt jonkin mättään tai kumpareen päälle. Kukaties se ei tarkkailekaan, vaan odottaa jo tilaisuutta loikata saaliinsa kimppuun. Matkaa on monta pitkää askelta, mutta kuinka paljon aikaa jokin kirottujen, kadotukseen langenneiden maiden kauhu tarvitsisikaan sen kuromiseen kiinni?
<spyrreh>: Näky oli väkisinkin hälyttävä... kuten myös outo. Kael otti pitkän, varautuneen harppauksen taaksepäin kohti leiriä päästämättä hahmoa silmistään... kuitenkin rypistäen hiljaa kohta kulmiaan. Hahmo ei liikkunut, ei hyökätäkseen tai piiloutuakseen hänen kääntyessään. Ehkä se tosiaan odotti tilaisuuttaan... vai mahtoiko tämä olla jotakin muuta? Epäilemättä viisain teko olisi ollut kääntyä ympäri ja kiirehtiä takaisin leiriin, mutta jokin pidätteli poikaa. Kenties puhdas epätietoisuus ja haluttomuus vain jättää jotain tällaista selkänsä taakse, mutta joka tapauksessa purppuratukka jäi hetkeksi pitämään varjoa silmällä paaden tuntumasta. "Hei... onko siellä joku?" se ei voinut olla viimein tiedustelematta epäluuloisesti, jo valmiiksi jännittyneenä siltä varalta että jotakin hyökkäisi kohti. "Mä näin sut kyllä jo, että... lopeta se!" lisättiin vielä varmuuden vuoksi, oli tämä lopulta kovin viisasta haastaa tuntematonta näin tai ei.
<Sunbaron>: Hahmo liikahtaa. Ei mihinkään suuntaan, ainoastaan suoristautuu. Pojan ääni ei tunnu saaneen sitä varuilleen tai sen varovaisemmaksi, mutta kukaties sen hermostunut sävy kertoo tälle kaiken tarpeellisen mitä tämä nyt välittää kuullakaan. Hahmo häämöttää hetken paremmin näkyvillä, nyt selvästi inhimillisen kaltaisena, antaen nulikan arvailla aikomuksiaan. Ja sitten, kuin kaiken tarpeellisen nähtynä, se lähtee vetäytymään varjoihin. Seuraavassa hetkessä se on jo kadonnut kuin pelkkä painajainen, pelkkä varjo varjojen joukossa. Ääntäkään päästämättä, jälkeäkään jättämättä. Mutta jotakin se selvästi halusi, ja kaikesta päätellen myös sai haluamansa selville. Mokoma tuskin lupailee ainakaan hyvää...
<spyrreh>: Jos tästä oli aiemmin vielä jonkinlaista epäilystä, osoittautui epäilyttävä varjo nopeasti ainakin eläväksi, kun epäluuloinen poika korotti ääntään. Kael säpsähti kun hahmo viimein suoristautui ja hapuili nopeasti toisen askelen taaksepäin. Mutta mitä outo ilmestys sitten ikinä olikaan aikonut, ei tämä ainakaan aikonut vielä selventää moista sivuseikkaa. Varjon alkaessa vetäytyä näkyvistä kurtistuivat nulikankin kulmat, tämän yrittäessä vielä tihrustaa epäluuloisesti hahmon jälkeen. Hänellä tuskin oli aavistustakaan siitä mistä oli ollut kyse, mutta ainakin leirin lähettyvillä selvästi kärkkyi jotakin... ja ehkä tämä oli jo itsessään aivan tarpeeksi pahaenteistä. Nulikka nuuhkaisi vielä ilmaa hahmon jälkeen ennen kuin pyörähti ympäri, kohti paasien lomasta kajastavaa valoa. Tästä olisi varmasti parasta kertoa muillekin...
<Sunbaron>: "Se siitä sitten. Syödään ja valmistaudutaan ja käydään toimeen. Retki näiden synkkien salojen lävitse ei millään tapaa miellytä minua, mutta säästymmepähän edes matkaseuraltamme", Reindal toteaa lopulta, nyt kun kaksikko on saanut suunnitelmansa, kaikessa yksinkertaisuudessaan, laadittua. Hän puhaltaa käsiinsä ja hieraisee niitä yhteen, ennen kuin vetää esille veitsen. "Kunhan Kael vain palaa takaisin, niin voimme käydä toimeen", mies toteaa ja tarttuu Cathrynin tuomaan rusakkoon, ilmeisesti valmistellakseen raadon paistamista varten. Sitten hän kuitenkin valpastuu ja kiepauttaa terän kädessään murhaavaan iskuasentoon. Kael pyyhältää äkkiä paikalle, ja selvsätikin jonkin ahdistamana. "Mikä hätänä? Näitkö jotakin siellä?" Reindal kysyy säikähtäneen ja hätäisen näköiseltä nulikalta samalla kun nousee toisen polvensa varaan varuillaan. Näillä main mahdolliset vaarat on paras ottaa vakavasti...
<spyrreh>: Mitään ei ollut vielä tapahtunut, mutta Kaelilla ei kuitenkaan ollut mitään aikomusta jäädä odottamaan koska metsässä väijyjä päättäisi muuttaa mielensä. Poika luikki kiireesti kivikon poikki puristaen keräämiään karahkoja miten taisi, kuulostellen taakseen kuin peläten saattavansa kuulla jonkun juoksevan perässään... Ainakaan hänen oma saapumisensa tuskin oli mitenkään kovin salavihkainen. Leirivalmistelut olivat jo päässeet hiljakseen alkuun, mutta nämä keskeytyivät nopeasti kun nulikka porhalsi pimeästä. Tulisijaa valmisteleva Cathrynkin valpastui terävästi äkillisiä ääniä siinä missä Reindalkin, mutta puuskahti aavistuksen tunnistaessaan pojan. Kukaties kissalla olisi voinut olla palautetta moisesta ryntäilystä mutta ennen kuin tämä ehti tuoda niitä ilmoille tajusi nainenkin purppuratukan hätäisen olemuksen ja rypisti kulmiaan. Kael seisahtui vasta valopiiriin päästessään haukkaamaan henkeä, heittäen vielä kireän katseen olkansa ylitse. Kuitenkin Reindalin kysymys sai vastaukseksi jonkinlaisen epämääräisen nyökkäyksen ennen kuin poika oli saanut jälleen tarpeeksi happea kitusiinsa puhuakseen. "Egh... juu. Tai siis... en tiedä mikä se oli, mutta... oli siellä joku, ainakin" nulikka tapaili viimein, vilkaisten kaksikkoa jokseenkin huolestuneena. Cathryn kohotti aavistuksen kulmiaan tälle, heittäen itsekin vilkaisun pimeyteen, joka tosin tuskin paljasti juuri nyt paljoakaan. "Joku seisoi tuolla metsänreunassa. Se... se vain häipyi kun yritin puhua sille" Kael selvensi, pahaa uumoileva sävy äänessään. Tuskin kukaan hyvää tarkoittava vain kärkkyisi pimeässä tuolla tavalla...?
<Sunbaron>: Reindalinkin kulmat kurtistuvat nopeasti, ja hän nousee pystyyn. Nopea vilkaisu ympärille ei paljasta hänelle sen enempää kuin Cathrynillekaan, mutta hän ei kuitenkaan rentoudu tai herpaannu. Veitsi pysyy tiukasti otteessa, valmiina paiskattavaksi kohti ensimmäistä vaaraa. Jokin tarkkaileva muukalainen olisi aivan tarpeeksi huono uutinen jo muutenkin, mutta tässä tilanteessa... "Näitkö miltä se näytti? Oliko se joku takaa-ajajistasi? Millä tavalla se oli varustautunut?" Reindal sihahtaa nopean kysymyksen. Samalla hän vilkaisee Cathrynin suuntaan, vaikka totta puhuen mokoma on turhaa. Hän tietää muutenkin tämän olevan valmiina ja varuillaan.
<spyrreh>: Jokin tällainen sai kaikki nopeasti hyvin varuilleen. Reindalin nopeat kysymykset toivat kuitenkin empivän ilmeen nulikan kasvoille, ja tämä vilkaisi vielä kerran kohti metsänreunaa. "Tuota... en tiedä. Se vain... seisoi siellä. En nähnyt sitä kauhean hyvin vaikka yritin katsoa" hän joutui viimein vastaamaan, varsin vastahakoisesti. "Eh, se ei kyllä... tehnyt yhtään mitään. Se vain oli siellä ja... kun huomasin sen, se vain... lähti. Jos se olisi ollut joku niistä, niin... en usko että se olisi tehnyt niin. Ehkä se... piti meitä silmällä tai jotain" purppuratukka lisäsi hetken hankalasti mietittyään, hoksaten vasta nyt laskea karahkat sylistään maahan. "Hmh. Outoa. Minä en nähnyt siellä ketään aikaisemmin" Cathryn huomautti, häntäänsä heilauttaen. Ajatus siitä että jotakin tällaista hiippailisi heidän näköpiirinsä ulkopuolella oli ymmärrettävästi melkoisen huolestuttava. Ainakin Kael heitti levottoman katseen kaksikon suuntaan. "Tuota... pitäisikö meidän tehdä jotain?" tiedusteltiin viimein varovasti.
<Sunbaron>: Reindalin jännitys ei ainakaan hälvene pojan vastauksien myötä. "Sen muukalaisen katoaminen ei välttämättä tarkoita mitään hyvää meidän kannaltamme. Kukaties kyseessä oli pelkkä tiedustelija - suuremmalle joukolle", hän toteaa kulmat kurtussa ja varuillaan. Mutkikas tilanne on mutkistunut entisestään, eivätkä ede edes tiedä kuka heitä vaanii. "... no. Emme voi asioille mitään tähän hätään. Meidän pitää valmistautua. Syödään mitä pystytään, valmistaudutaan ja pysytään varuillamme. Cathryn, tee tuli", Reindal lopulta toteaa. Paha kyllä tilanne tuntuu pahasti olevan sitä sorttia, että heidän on vain annettava vihollisen tehdä aloite... jos kyseessä nyt on vihollinen. Siinä sivussa mies muistaa vilkaista myös kääpiöleirin suuntaan. Nämä näyttävät saaneen toimensa suurimmaksi osaksi päätökseen. Näiden henkivartijan virkaa toimittava, rujo mies seisoo vankkureiden ulkopuolella. Tämä tuijottaa heidän suuntaansa tasaisesti ja peittelemättä. Mokoma ei ainakaan rauhoita mieltä...
<spyrreh>: Miehen vastaus sai pojan liikahtamaan uudemman kerran levottomasti, mutta tällä ei tainnut olla itselläänkään sen parempia ideoita lisättäväksi. Arvioivasti kuunnellut Cathrynkin vain nyökkäsi, vaikka ei kiirehtinytkään heti nuotion äärelle. "Hmh. Kukaties ne eivät edes kärky meitä. Vaikka se ei välttämättä mitään paljoa parempaa tarkoitakaan tähän hätään" nainen huomautti ääntään hieman madaltaen. Hänkin katsahti kohti kääpiöiden vankkureita vartijoineen ennen kuin heitti merkitsevän katseen Reindaliin. Kaiketi oli varsin optimistista toivoa että vaanijat olivat kiinnostuneet kääpiöistä, mutta... Tässä saattaisi olla ainakin jonkinlainen tilaisuus. Kael vilkaisi kaksikkoa ennen kuin seurasi näiden katsetta itsekin, rypistäen hieman kulmiaan. "Eh... En tiedä auttaisiko nuokaan meitä jos jotain tapahtuu, mutta... pitäisikö niitä varoittaa?" poika pohti puoliääneen, tosin itsekin jokseenkin kahden vaiheilla.
<Sunbaron>: "Tavoittelivatpa vaanijat meitä tai kääpiöitä, tai olivatpa vain uteliaita, ei meillä ole varaa herpaantua. Mikäli kyseessä onkin jokin juoni tätä väkeä vastaan, meidän on parempi olla jo kaukana silloin", Reindal vastaa kissan mietteisiin varsin varmana. Hänen kätensä tekevät työtä rusakon kanssa, mutta samalla hänen huomionsa on jossakin aivan muualla. Nopeasti katse kääntyy kuitenkin poikaan, joka empien ehdottaa avun hakemista, olipa se miten epätodennäköistä tahansa, siltä suunnalta mistä kukaan tuskin todellisuudesa uskoo sitä saatavaksi. Hänen ei tarvitse pohtia pitkään ennen kuin pudistaa päätään. "Ei, Kael. Me pysymme vaiti tästä ja katoamme yöhön heti kun pystymme. En luota näihin kirottuihin olentoihin millään muotoa sen enempää kuin pimeässä vaaniviin ryöväreihin tai hirviöihin. Usko pois, me olemme omillamme nyt. Ja nyt meidän on paras keskittyä siihen", Reindal vastaa. Ainakaan tämän asian suhteen hän ei suuremmin epäröi.
<spyrreh>: Reindalin sanat saivat yksimielisen, tasaisen nyökkäyksen petomaisen naisenkin suunnalta kun toinen toi nämä julki. Epäilemättä Cathryn oli elätellyt itsekin samansuuntaisia suunnitelmia, eikä kissa epäröinyt kumartuessaan itsekin nyt toimittamaan nuotion valmistelua. Kael puolestaan päätyi enemmän tai vähemmän yllättyneen näköiseksi. "Eh? Häivytäänkö me? En mäkään niihin luota, mutta... Täälläkö? Mehän ollaan vieläkin... ties missä. Ja... niillä on muitakin mukana täällä" poika töksäytti, katsahtaen kaksikkoa joka näytti olevan jo päässyt yhteisymmärrykseen siitä mitä tapahtuisi. Kissa ei keskeyttänyt polttopuiden asettelua saati kohottanut katsettaan, mutta päästi silti pienen tuhahduksen viiksiinsä. "Suunnitelmiin tuli muutos, ja tämä on luultavasti meidän paras tilaisuutemme. Oli kuinka oli, jos nuo eivät selviä muutamasta rosvosta noiden hirviöjuhtiensa keralla, niin ei meistäkään hyötyä olisi. Olemme vaarantaneet henkeämme jo aivan tarpeeksi noiden eteen" katti tokaisi ykskantaan, kumartuen sitten iskemään kipinää oksiin. Oli kaiketi vain otettava irti kaikki mitä saatiin siitä hetkestä mikä heillä oli vielä jäljellä, vaikka se jäisikin vain viimeiseen, nopeaan ateriaan.
|
|
|
Post by spyrre on Jul 15, 2017 1:19:53 GMT 3
<Sunbaron>: Kolmikko valmistautuu hiljaisuudessa. Syö hiljaisuudessa. Tarkkailee ympäristöään hiljaisuudessa. Ei ole mitään sanottavaa, eikä muutakaan tehtävää kuin syödä ja valmistautua toimintaan. Jonakin armona mikään ei sentään hyökkää heidän päälleen kesken niukan, pelkistetyn aterian. Kääpiöiden henkivartija tuntuu kuitenkin kiinnostuneen heistä. Reindal luo tähän nopeita silmäyksiä suupalojen välistä. Ohimennen hän syöttää koiralleenkin osan omastaan - mikä ei lopulta ole paljoa muutenkaan. Laihasta rusakosta ei riitä paljoakaan kolmelle. Mutta muuta ei ole, ja siihen on tyytyminen. Kookas, tyhjäkatseinen mies kauempana jatkaa vain tuijottamistaan. Olisi varmasti pelkkää typeryyttä väittää, että mokoma ilmestys piittaa hiukkaakaan mistään ruokarauhasta tai tuntisi kunnioitusta kolmikkoa suuntaan. Mutta syystä tai toisesta tämä ei siltikään tee mitään ennen kuin he ovat syöneet... missä ei lopulta kestä kauaa. Siltikin, lopulta tämä rikkoo kasvaneen jännityksen ja lähtee kävelemään heitä kohti hitaasti, paljastamatta mitään aikeistaan tai ajatuksistaan. Mutta liikkeellä tämä silti on, eikä asia varmasti miellytä... totta puhuen ketään.
<spyrreh>: Lopulta suunnitelma oli ensihämmingin jäljkeen kaiketi niin selkeä kuin se tällaisessa tilanteessa saattoi olla... mutta tämä ei silti tarkoittanut minkäänlaista turvallisuudentunnetta. Ainakaan Kael ei voinut olla pälyilemättä tuon tuostakin varuillaan pimeyteen ja kuulostelematta öisiä ääniä syödessään. Ja tovin aikaa he saivatkin olla rauhassa, vaikka kääpiöiden vartijan huomio ei jäänytkään minkäänlaiseksi salaisuudeksi. Cathryn laittoi moisen selvästi merkille mutta ei päällisin puolin kiinnittänyt mieheen huomiota... kunnes tämä viimein astuikin liikkeelle heitä kohti. Petomainen nainen heilautti häntäänsä ja nousi kevyesti jaloilleen vieläkin lihanpalaa pureskellen, kuitenkaan varsinaisesti tekemättä mitään soturin lähestyessä. Olento epäilemättä odotti, käsi lähellä miekankahvaa mutta ei tähän vielä tarttuen. Vaitelias poikakin säpsähti tulen ääressä jääden vilkuilemaan epävarmasti ympärilleen. Ilmeettömän oudon miehen huomio itsessään epäilemättä tarkoitti jo ainakin jotain...
<Sunbaron>: Reindal ei jää odottelemaan maassa kaikkea muuta kuin ennakoitavan tai toverillisen soturin lähestymistä. Tilanteen jännitys on selvästi saanut hänet varuilleen, ja se kuvastuu myös koiraan, joka loimistaa korviaan ikuisen huolestuneena. Siltikin, hän kohottaa kättään tervehdykseen, johon toinen mies ei vastaa. "Ajattelitko liittyä seuraamme, mies? Pelkäänpä ettei meillä ole enempää ruokaa tarjolla, ja aiomme käydä pian lepäämään", Reindal tokaisee kepeään sävyyn. Jos hän kukaties toivookin avaavansa kevyttä jutustelua ja hölläävänsä kireää tunnelmaa, ei se varsinaisesti auta. Mies ei edes vastaa, vaan tuijottaa heitä vaitonaisesti ja läpitunkevasti. Läheltä, edestä, on helppo huomata että tämä on pitkä. Hyvin pitkä. Ja hirvittävän väkevä. Reindal ei voi sanoa, että olisi koskaan nähnyt yhtä leveäharteista miestä. Tämä on kuin jonkinlainen melkeinpä irvokas kuvanveistäjän sommitelma. Miehen niska on yhtä paksu kuin tämän kallo, ja siitä tuijottavat silmät ovat... tyhjät. Niitä ei pysty lukemaan. Ilmestys seisoo vaiti, kunnes yhtäkkiä, nopeammin kuin voisi odottaa moiselta jätiltä, tämä yhtäkkiä harppaa eteenpäin. Ja vaikka Reindal onkin varuillaan, tämä on silti nopeampi. Hän ehtii vain ähkäistä kun mies kahmaisee häntä kiinni rinnuksista ja kiskaisee tasapainosta. Hetken hän roikkuu valtavan voiman riepottelemana, huumaavan jämäkässä otteessa...
<spyrreh>: Korston seisahtuessa heidän tuntumaansa saattoi tunnelman tuntea kiristyvän lähes fyysisesti. Mies ei tarjonnut yhtään minkäänlaista vastakaikua saati edes merkkiä ymmärryksestä mitä tälle sanottiin ja äänettä Cathryn jännittyikin, hakien vaivihkaa jaloillaan parempaa asentoa kun Reindal yritti kommunikoida... joka kuitenkin päätyi nopeasti hyvin yksiselitteisesti. Kun massiivinen mies äkkiä tarrasi Reindaliin tempaisten tämän jaloiltaan, tarrasivat pitkäkyntiset sormet aseisiinsa. Silmänräpäyksessä terät sihahtivat huotristaan ja nainen harppasi eteenpäin, vihreät silmät vihaisesti kiiluen. Petomaiset leuat rusauttivat ohimennen poikki luunpalan jota olivat pureskelleet, kun olento veti sapelinsa eteensä, varsin yksiselitteisesti itsekin. "Jos sinulla on tippaakaan järkeä tuossa tyhjässä päässäsi, lasket irti nyt samantien. En aio pyytää toista kertaa" hän lähestulkoon sihahti, suoden varsin alleviivatusti hiljaisen silmänräpäyksen aikaa totella... tai jättää sanat huomiotta. Tulen äärellä istunut Kaelkin oli karannut jaloilleen tilanteen puhjetessa ja harppasi ähkäisten tyrmistyneenä taaksepäin, silmät ymmyrkäisenä. Tilanne oli selvästikin eskaloitumassa hyvin nopeasti.
<Sunbaron>: Tapa, jolla valtava mies (jos tämä todella on mies eikä jokin ihmisen nahkaan piiloutunut tuntematon kauhu) vastaa kissamaisen naisen uhkaukseen ei millään tapaa anna tästä sen inhimillisempää kuvaa. Tämä kääntää katseensa uuden vihollisen suuntaan hitaasti ja tyhjästi kuin hädin tuskin edes käsittäisi tämän olemassaolon. Mutta kun tämä toimii, ei siinä ole mitään hidasta tai löyhää. Mies heilauttaa kättään, sitä jolla pitelee Reindalia, ja paiskaa hänet naista kohti kevyesti kuin häntä ei edes olisi. Edes Reindal, kaikella kurinalaisuudellaan, kaikella soturitaidollaan ja kaikella valmiudellaan, ei osaa reagoida moiseen, ei ainakaan tarpeeksi nopeasti. Hän törmää voimalla, olipa kyseessä sitten nainen tai maa tämän jalkojen alla. Jo se, että hän onnistuu edes pyörähtämään sivuun siitä mihin päätyi viskatuksi, miekkaa jo vetäen, on aivan tarpeeksi vaadittu. "Juonitteluja. Suunnitelmia", valtava mies kirahtaa hädin tuskin ymmärrettävästi, ennen kuin yhdellä nopealla liikkeellä riuhtaisee kupeeltaan murskaavan nuijansa. Metallinen, neliskulmainen varsi on melkein käsivarren mittainen, mutta tämän kourissa se näyttää silti mitättömän pieneltä...
<spyrreh>: Vastaus haastaviin sanoihin tuskin tuli suurenakaan yllätyksenä kenellekään... vaan enemmänkin se, kuinka nopea ja epäröimätön valtava tyhjäkatseinen mies oikein oli. Cathrynille ei jäänyt aikaa heittää enää edes puolikutoista uhkausta kun korsto jo vastasi viskaamalla otteeseensa tempaisemansa Reindalin ilmaan kuin räsynuken. Katista irtosi yllättynyt sihahdus kun tämä joutui jo samalla sekunnilla heittäytymään sivuun. Jopa hänen reflekseilläänkin tämä jäi hyvin täpärälle ja nainen päätyikin ähkäisemään ja horjahtamaan kun jokin raaja iski häntä vasten ohi viuhuessaan. Siitäkään huolimatta katilla ei ollut aikomustakaan jäädä katsomaan mitä korsto aikoisi seuraavaksi. Hän tuskin tiedosti, tai ainakaan vaivautui moiseen, miehen töksähtäviin sanoihin vaan oli jo samantien pyrkimässä jaloilleen... vaikka tämä epäilemättä oli jo kertonut aivan tarpeeksi. Taustalla typertyneenä kuin tyhjästä puhjennutta väkivaltaa tuijottava Kael tuntui pääsevän tilanteeseen mukaan pienellä viiveellä, ja päästi uuden hätäisen ähkäisyn. "Mitä-- Ei me mitään juonitella! Odota! Mä näin tuolla jotain, ja---" nulikka yritti kiireesti, kukaties selittääkseen tai edes harhauttaakseen korstoa... vaikka tämän toimivuus taisi olla hyvin kyseenalaista. Varsinkin kun Cathryn jo harppasi eteenpäin sapelinsa valmiina, sivaltaakseen kohti valtavaa miestä. Se siitä selittelystä, kaiketi.
<Sunbaron>: Kukaties Kael olisi voinut sanoa yhtä jos toistakin tilanteesta. Kukaties asiat oltaisiin voitu selittää. Mutta poika ei ymmärrä sotureiden aivoituksia, ja juuri nyt tämän edessä toimivat soturit. Aseet on vedetty, ensimmäinen isku on annettu; puheella ei ole enää väliä. Ainoastaan teoilla. Ainoastaan verellä. Reindal liikkuu Cathrynin kanssa, harppaa toiselta sivustalta. Hänen näivettyneessä ruumiissaan on voimaa, joka on jo unohtanut hänen kolotuksensa ja valituksensa. Voimaa, jota hän on kerännyt kaikki hetket siitä lähtien, kun heidän tilanteensa ja uusi päämääränsä kaikkine mahdollisine vaaroineen kävi ilmi. Ja nyt hän päästää sen valloilleen, tavalla joka ei varmasti jää toiseksi kissapedollekaan. Valtava mies liikkuu nopeasti, niin selvitäkseen hengissä kuin myös evätäkseen saman mahdollisuuden heiltä. Soturit liikkuvat, väistävät, kohtaavat toisensa. Valtava mies kahden vastustajan keskellä on kuin hirviö, väkevä ja kammottava. Mutta he kaksi ovat surmanneet hirviöitä yhdessä ja erillään. He tietävät miten liikkua ja mitä tehdä. Ennen kuin edes vankkureita yhä hoitavat orjat ehtivät kunnolla oivaltaa tilannetta, on iskut, väistöt, torjunnat ja kohtalokkaat vedot jo suoritettu. Valtava mies horjahtaa taaksepäin veren tursuessa kyljestään ja rinnastaan. Se, ettei tämä ole selvästikään aikeissa kaatua, on totta puhuen hämmentävää ja kauhistuttavaa. Mutta olipa millainen epäsikiö tahansa, joutuu tämä silti peräytymään puolustuskannalle. Reindal jännittyy. Asia on hoidettava loppuun nyt, olipa se oikein tai väärin. Hän kohottaa miekkaansa olkansa taakse, valmistautuu iskemään sen jonnekin, mitä mikään ylimaallinen elinvoimakaan ei voi vastustaa. Mutta joku muu tekee sen hänen puolestaan. Äkkiä miehen kurkussa on nuoli. Se räjähtää läpi tämän leuan alta ja survaisee puoli pituutta ulos kuin verisistä tyrskyistä ampaiseva hai. Punaiseksi värjäytynyt kärki jää värisemään kaksikkoa kohti. Jonkin käsittämättömän sietokyvyn voimin valtava mies horjahtaa ympäri, kohti ampujaansa, ja tuijottaa hetken synkeään yöhön, leiriä reunustavien kivien ja puiden suuntaan. Tämä ottaa askeleen kaikessa hiljaisuudessa. Jo toinen nuoli iskeytyy tämän lävitse, nyt suoraan päästä, ja jää törröttämään kohti kaksikkoa kuin syyttävä sormi. Mies kaatuu. Ja leirin reunoilla alkaa kuhina. Useat synkeät hahmot harppaavat esille metelöiden, heiluttaen aseita ja ampuen nuolia. Ja äkkiä verinen kaaos leviää kolmesta soturista kaikkialle.
<spyrreh>: Pojan kauhistuneet sanat jäivät kaikumaan kuuroille korville, kun aseet jo iskivät puhuen armottomasti omasta puolestaan. Niin Cathryn kuin Reindalkaan eivät epäröineet käydessään valtavaa miestä vastaan kuin suurempaa eläintä saalistavat pedot. Kääpiöiden vartijan iskut olivat murhaavia mutta eivät löytäneet kohdettaan, siinä missä heistä molempien aseet jo maistoivat verta. Alkoi jo vaikuttaa siltä että yhteenotto oli vähällä kääntyä heidän edukseen... kun jokin muu päätti tarttua tilanteeseen. Edes Cathryn, jo horjuvaan vastukseen keskittyneenä, ei tajunnut että pimeydessä tapahtui jotain ennen kuin oli jo liian myöhäistä. Äkkiä korston kurkun lävistävä nuoli sai jopa kissaihmisen säpsähtämään yllätyksestä ja tämä kavahti refleksinomaisesti ympäri, tuskin ehtimättä edes miettiä mitä äkillinen käänne tarkoitti. Tämän arvailu jäikin hyvin lyhyeksi, kun pimeydestä ryntäsi synkeä aseistautunut joukko. Jo alunperinkin äkillisestä kaaoksesta hämmentynyt Kael päästi uuden hätäisen äännähdyksen tajutessaan mitä tapahtui. "Mitä--- Ne-- niitä tulee joka suunnasta!" poika ähkäisi säpsähtäen kauemmas nuolien lävistämästä, maahan sortuvasta vartijasta. Tämä taisi olla aivan tarpeeksi tietoa ainakin Cathrynille. "Suojaan! Vankkureille!" nainen sähähti enempiä selittelemättä ennen kuin syöksähtikin jo matalana liikkeelle. Siinä meni kaiketi heidän aiempi suunnitelmansa.
<Sunbaron>: Miettimiselle tai empimiselle ei ole aikaa. Nuolten viuhoessa ilman halki, vihollisten puskiessa ympäriltä ja tilanteen tuntuessa suorastaan hajoavan käsiin ei kukaan ehdi pohtia seuraavaa siirtoaan. Cathrynin huuto muuttuu nopeasti ainoaksi ohjenuoraksi tämän kaiken keskellä. Reindal harppaa matkaan nopeasti kuin ammuttuna. Hän tarraa Kaeliin ja kiskaisee tämän mukaansa miettimättä sen suuremmin. Miekka toisessa kädessä, poika toisen ohjaamana, kohti jonkinlaista suojaa. Vankkureita, paremman puutteessa. Sivustasta harppaa kohti hahmo käsiään kurotellen. Se tavoittelee Kaelia, ja Reindal sivaltaa. Yksi ruumis lisää. Hämmentyneet ja yllätetyt orjat lähempänä vankkureita kohtaavat samanlaisia kohtaloita hyökkääjien nuolista. Kaikki on yhtä sekasortoa... mitä ei ainakaan mitenkään helpota se, että äkillinen sekasorto saa myös vankkureihin suitsitut valtavat hirviöt nopeasti villiintymään. Niiden kypärien alta kantautuu hurjia ja villejä ääniä ja ne alkavat tempoa ja kiskoa itseään pystyyn. Se saa Reindalinkin epäröimään. Totta puhuen vankkureita kohti juokseminen alkaa hyvin nopeasti näyttää vielä hyökkääjiäkin kuolettavammalta vaihtoehdolta...
<spyrreh>: Hyvin nopeasti hurja tilanne oli puhjennut silkaksi kaaokseksi. Aikaa reagoida oli vain hetki, mutta kaikeksi onneksi läsnä oli sotureita jotka osasivat tarttua tähän. Hölmistynyt ja järkyttynyt purppuratukka ei vastustellut kun ohitse säntäävä Reindal kiskaisi tämän mukaansa, eikä jo edelle rynnännyt Cathryn heittänyt kuin vilkaisun taakseen huomatessaan että muut seurasivat. Suuntia ja vaihtoehtoja oli hyvin vähän siinä vaiheessa kun niin nuolia kuin hyökkääjiäkin tuntui satavan kaikkialta. Kaelkaan tuskin ehti tajuta yhtään sen paremmin mitä tarkalleen tapahtui... mikä tosin saattoi olla hyväkin, kun kuolemaa satoi pitkin leiriä. Äkkiä joku harppasi pimeydestä saaden pojan kavahtamaan, mutta ennen kuin tämä ehti tehdä muuta oli Reindalin miekka jo iskenyt tämän syrjään. Tyrmistynyt nulikkakaan ei jäänyt viivyttelemään, mutta heitti silti pikaisen katseen maahan kaatuneen suuntaan, kaiketi tajunneena itsekin että tämä oli tuntunut tavoittelevan häntä... Hyvin nopeasti huomion kaiken tämänkin keskellä taisivat kiinnittää vankkureihin suitsitut pedot, jotka äkillinen kaaos oli hyvää vauhtia villiinnyttämässä. Suunnitelma sännätä vankkureiden tarjoamaan, edes kyseenalaiseen suojaan mutkistui silmänräpäyksessä ja jopa etunenässä juossut kissa epäröi. Mutta vain silmänräpäyksen. "Menkää! Nopeasti! Järjestän niille tekemistä!" tämä huikkasi olkansa ylitse ennen kuin ryntäsikin jälleen eteenpäin... nyt oikeastaan kohti kiinni sidottuja petoja. Tuskin tarvittaisiin kuin vain muutama sivallus, ja suitsitut otukset olisivat irti...
<Sunbaron>: Soturin on toimittava tilanteen sanelemana yhtä paljon kuin suunnitelmien mukaankin... etenkin juuri tällä hetkellä. Reindal ei jää miettimään tai väittelemään Cathrynin suunnitelman järkevyydestä, vaan toimii. Hän kiepauttaa Kaelin mukaansa ja harppaa sivulle, kohti metsänreunaa. Jo useampikin hahmo säntää heitä kohti, selvästikin tavoitellen Kaelia. Monella näistä on miekkakin. Mutta vaikka tilanne on ikävä, ei Reindal ehdi murehtia sitäkään. Hän kurottaa sisäänsä, samaan voimaan josta on ammentanut tähänkin asti, ja ponnistaa. Loikka on valtaisa, eikä sitä ainakaan helpota poika josta hän pitelee kiinni, tai miekka jota hän kantaa toisessa kädessään. Mutta hän ei toimi kuolevaisen rajoissa. Yhdessä hetkessä mies on keskellä vihollisia. Toisessa näiden takana. Ja seuraavassa puiden keskellä, poissa leiristä. Jos takaa-ajajat edes ymmärtävät mitä tapahtui, eivät nämä ehdi kuitenkaan murehtia. Aivan pian näillä on muita huolia...
<spyrreh>: Kenellä hyvänsä oli varmasti epäilyksensä suunnitelman suhteen, tuskin vähimpänä Cathrynilla... mutta nyt ei ollut aikaa jäädä pähkimään moisia pikkuseikkoja. Hyökkääjiä ryntäsi joka suunnalta nuolien viuhuessa ja nainen joutui itsekin iskemään näitä tieltään, mutta silti hänen kulkunsa päätyi vain muutamassa hetkessä sinne mihin tuskin kenenkään olisi uskonut haluavan juuri nyt. Teutaroivat jätit tempoivat valjaissaan mutta katti heitti jälleen vain lyhyen silmäyksen taakseen ennen kuin harppasi luonnon-oikkujen tuntumaan näiden huitovia raajoja väistellen. Sapeli sivalsi, leikaten niin valjaita kuin ohjaksia... ja sitten nainen livahtikin jo eteenpäin, valmiina vapauttamaan seuraavan viereisen jätin. Tuskin tiesi hyvää jäädä näiden keskelle varsinkaan kun nämä tajuaisivat ettei mikään oikeastaan enää pidätellyt niitä... mutta oli kaiketi toivottava että nämä kiinnostuisivat enemmän huomattavasti suuremmasta metelistä ympärillään. Cathryn iski, sivalsi ja villitsi, yrittäen sitten otusten lomasta itsekin kohti lähintä metsänreunaa. Toisaalla tilanne oli tuskin ainakaan helpompi, mutta Reindal osoitti jälleen yli-inhimillisiä kykyjään. Purppuratukka ehti tuskin päästää tyrmistyneen vinkaisun kun mies jo loikkasikin eteenpäin kiskaisten hänet mukaansa... ja sitten he ryntäsivätkin jo puiden lomaan. Miten ikinä tämä olikaan onnistunut ei kuitenkaan tainnut olla kysymys tälle hetkelle. Typertyneen Kaelinkaan ei auttanut kuin jatkaa juoksemista miten taisi, ja toivoa että hyökkääjät olivat tosiaankin jääneet taakse.
<Sunbaron>: Hirviöt ovat halukkaita tappamaan. Ne janoavat verta ja kuolemaa, ja niiden hirvittävä pahansuopuus hyökyys pitkälle. Mutta ne ovat myös hidasliikkeisiä. Niitä hallitsevat, huumaavat aineet saavat ne nousemaan kankeasti ja hitaasti kuin havahtuvat vanhukset. Yksi niistä huitaisee ne vapauttaneen naisen suuntaan laiskasti ja melkeinpä kaatuu. Nopeasti ne alkavat kuitenkin ymmärtää tilannettaan. Kuoleman äänet niiden ympärillä saavat ne valpastumaan. Ne kohoavat ylös. Ensin kuin eläimet, ja sitten pystyyn. Kumaraan, mutta kahdelle jalalle. Ja pian, aivan tarpeeksi pian, ne astuvat kirvoittamaan lisää huutoja niistä onnettomista, joita löytävät käsiinsä. Reindal juoksee ja vetää Kaelia mukaansa. Onnimanni, hänen ainainen toverinsa, pysyttelee kintereillä. Kauempana, mutta silti sinnikkäinä, hän erottaa miesten huutoja ja nopeita askeleita. Heidän takaa-ajajansa ovat nopeita. Äärimmilleen virittyneenä hän erottaa jotakin muutakin. Kissamaisen hiljaiset, käytännössä olemattomat juoksuaskeleet sivulta. Hänellä itsellään ei ole toivoakaan olla yhtä äänetön, eikä hän vaivaudu päästämään ääntäkään kertoakseen missä on. Nainen kyllä saa sen selville muutenkin. Nyt heidän on juostava. Joku muukin liikkuu metsässä. Reindal tajuaa sen vasta melkein liian myöhään. Ensimmäinen ääni, jonka hän erottaa toisesta suunnasta lähestyvän päästävän, on hirvittävän voimakas napsahdus. Soturille ääni on kuitenkin tuttu: jousi. Sitä seuraavaa suhahdusta hän ei ehdi jäädä kuuntelemaan, mutta se kaikuu hänen korvissaan siltikin kun hän kiskaisee itsensä ja pojan matalaksi. Nuoli, tai jokin jota hän ainakin luuli nuoleksi, iskeytyy puuhun heidän vierellään. Puu pirstoutuu hirvittävällä voimalla ja koko runko tärisee. Mies pystyy tuntemaan säleet kasvoillaan. Mutta hän ei jää miettimään mikä kammottava voima heitä kohti oikein iski. Hän kiskaisee pojan taas vauhtiin. Ja toivoo, että Cathryn on jo lähellä...
<spyrreh>: Himmeä-älyisillä ja kömpelöillä hirviöillä kului hetki ymmärtää tilanteensa, mutta kun ne lähtivät liikkeelle kohti meteliä niitä tuskin pidättelisi enää mikään. Cathryn ei jäänyt seuraamaan aikaansaannostaan tai mitä kääpiöiden vankkureille ja palvelijoille tapahtui vaan säntäsi jo pois päin vertahyytävistä äänistä. Vain hetki ja olentokin katosi metsän varjoihin, lyhyttä hetkeä myöhemmin kuin tänne aiemmin paennut kaksikko. Pahin kaaos taisi olla jäämässä taakse... mutta ei kuitenkaan kaikki. Kissamaiset aistit eivät tarvinneet montaa hetkeä paikantaakseen pakenevan miehen ja nulikan, ja askelet suuntasivatkin jo näitä kohti... kunnes jotakin muutakin liikkui pimeässä. Kuului räsähdys kun jotakin voimakasta, hurjempaa kuin pelkkä nuoli iskeytyi puun runkoon ja sai kissankin heittäytymään yllättyneesti ähkäisten matalaksi aluskasvillisuuteen. Jokin oli vielä heidän jäljillään... kiiluvat vihreät silmät kääntyivät nopeasti pyyhkimään maastoa, etsiäkseen vihollisia. Huolestuttavan sinnikäs takaa-ajo heidän kannoillaan kannusti puuskuttavan nulikankin juoksemaan minkä pimeässä taisi. Kuitenkin paha-enteinen napsahdus olisi saattanut jäädä häneltä huomaamatta kaiken keskellä ellei Reindal olisi reagoinut tähän huomattavasti nopeammin. Nulikka ehti tuskin tajuamaankaan mitä tapahtui kun toinen jo kiskaisi heidät matalaksi, vain täpärästi välttääkseen puuta pirstovan ammuksen. Joku oli selvästi vielä heidän perässään. Henkeään haukkova poika joutui kokoamaan itseään silmänräpäyksen, yrittäen sitten itsekin hätäisesti pälyillä ympärilleen pimeässä. Olivatko takaa-ajajat jo lähellä..?
<Sunbaron>: Reindal juoksee, mutta hänen huomionsa ei ole maastossa. Pieni lehto on nopeasti vaihtumassa jälleen nummimaiksi, eivätkä hänen aistinsa vaadi hänen huomiotaan tällaisten esteiden varalta. Hän tunnustelee ympäristöään, yrittää vaistota tavalla tai toisella uuden, kuolettavan takaa-ajajan sijainnin ja, tärkeämmin, tämän luonnon. Tunnustelut ovat turhia. Hän pakenee, päässä kohisee, ja takana heitä jahtaavat nopeat miehet. Kael hänen toisessa kädessään hidastaa juoksua. Hän pystyy hädin tuskin erottamaan heidän vainoajansa olemassaolon, saati sitten tarkempaa laatua. Mutta siitä huolimattakin hänkin aavistaa kun tämä valmistautuu ampumaan uudestaan. Ilma kiristyy ja hetki pitenee ja jännittyy kuin äärimmilleen kiskaistu jousi. Tällä kertaa mies loikkaa. Ei hetkeäkään liian aikaisin, sillä maa hänen ja pojan jalkojen alla räjähtää. Jokin iskeytyy siihen voimalla kuin murhanhimoisen jättiläisen paiskaama lohkare. Hän löytää hädin tuskin jalat alleen kun ne koskettavat taas maata. Tämä vaara on uusi, arvaamaton ja ehdottoman kuolettava. Ja edessä maasto vain aukeaa... "Cathryn! Häiritse sitä!" Reindal ärähtää pimeyden läpi. Kahden aikaisemman iskun voima ja vääjäämättömyys kertovat kaiken tarpeellisen; tämä ei aio osua harhaan kolmatta kertaa. Ja edellisten voimasta päätellen neljättä ei tulisi muutenkaan...
<spyrreh>: Ei ollut enää epäilystäkään siitä että heidän perässään oli jotakin kammottavaa. Nuoli pirstoi ensin puuta ja sitten iskeytyi hurjalla voimalla maahan, tavalla jolta pakenijat pelasti vain Reindalin loikka sekä yliluonnolliset aistit. Hämmentynty ja kauhistunut Kael sai tuntea olevansa lähes ties minkä luonnonvoiman retuuttamana... sekä jahtaamana. Tässä tilanteessa ei edes edessäpäin siintävä aukea nummi suonut rohkaisua, vaan enemmänkin päin vastoin, ja nulikka heittikin epätietoisen hermostuneen katseen mieheen tuntumassaan.... Tosin vaihtoehtoja taisi olla yhtä vähän kuin aiemminkin. Reindalin huuto kantautui puiden lomassa repaleisiin, kissamaisiin korviin saakka. Katti heitti itsekin pikaisen katseen eteensä ja näky toi pienen irveen tämän kasvoille. Mikä metsässä ikinä väijyikään, olisi avoin maasto tällä menolla suorastaan murhaava... Katti siristi silmiään ja työnsi sitten miekat käsistään takaisin vyölleen,tarttuen omaan jouseensa. Murhaavien ammusten suunta kertoi edes missä ampuja oli, ja katti luikahtikin puiden suojassa lähemmäs omaa nuoltaan jänteelle vetäen. Hän saattaisi hyvinkin hävitä tämän ammuskelu-kisan jos vastustaja sattuisi osumaan ensin... mutta oli kaiketi yritettävä, ja hahmon näkyviinsä saatuaan nainen vapautti nuolensa.
<Sunbaron>: Reindal ei voi muutakaan kuin luottaa Cathryniin. Ja totta puhuen hän luottaa. Onhan tämä sama nähty monta kertaa. Yhden henki toisen varassa. En ensimmäinen kerta, eikä varmasti viimeinenkään. Hän voi vain luottaa siihen että kissa pitää huolen siitä mihin hän ei nyt pysty. Ei Kaelin kanssa. Hän voi vain juosta. Kaikki jännittyy taas. Ilma humisee ja ulahtaa kuin suruvalitusta viritellen. Hetkeä myöhemmin sen pitäisi taas muttua kammottavaksi, kuolettavaksi huudoksi. Mutta tällä kertaa se ei tee niin. Tällä kertaa se katoaa. Takaa-ajajan suuntaa ei lopulta ole vaikea selvittää. Tämä voi, sentään, olla vain yhdessä paikassa. Ja kun tämä pysähtyy ampumaan, on siinä todellakin jotakin ylimaallista ja kammottavaa. Jotakin joka saa suolet kiristymään ja sisäelimet kihelmöimään. Eikä tämä liiku ampuessaan. Ei ainakaan yhtä paljoa. Naisen nuoli löytää kyllä suuntansa. Nuoli irtoaa jänteeltä ja sinkoaa pimeyteen. Se katkaisee jännitteen, eikä mikään pirstoudu tällä kertaa hirvittävästä, vääjäämättömästä voimasta. Hetken on melkeinpä hiljaista... jos kaikkia muita tuhon ja kuoleman ääniä ei oteta huomioon. Ja yhtäkkiä jokin sinkoaa kissamaista naista kohti. Se leikkaa silmänräpäyksessä metsän ja ilman halki kuin kuoleman viikate, ja sivaltaa niin lähelle että on vähällä viiltää tätä. Tämän vihollinen ei ole vielä surmattu, ja nyt tämän kuolettava voima kääntyykin uutta vastustajaa kohti. Nuolten ja ampujien kohtaaminen pimeydessä, keskellä puita ja sekasortoa. Vaan kenelläpä olisi rohkeutta ja hermoja käydä todella tähän taisteluun? Kenellä olisi rohkeutta astua tuntematonta, hirvittävän varmaa kuolemaa vastaan, tietämättä ketä tai mitä kohti edes ampuu, tietämättä mihin saattaa koska tahansa kaatua? Kissallako?
<spyrreh>: Kaoottinen pako jatkuu, vain hetkeä myöhemmin he syöksyivät metsästä nummille. Kael saattoi vain odottaa juostessaan uutta murhaavaa ammusta joka saattaisi singota heidän niskaansa hetkellä millä hyvänsä... mutta tällä kertaa tätä ei tullut. Ei ainakaan vielä. Helpotus tilanteessa jäi kuitenkin hyvin lyhyeksi eikä tarjonnut pakenijoille tilaisuutta hellittää, mutta siltikin tämä oli epäilemättä enemmän kuin he olisivat voineet hetki sitten toivoa... tosin, tämä taisi johtaa jonkun toisen puolestaan jokseenkin tiukkaan tilanteeseen. Cathryn ei jäänyt punnitsemaan tai pohtimaan liikoja, kun viimein löysi kohteensa. Tämä oli kumartunut, epäilemättä ampumaan, ja hän vapautti nuolensa. Jokin outo, kammottava ilmapiiri kihisi hänen ympärillään saaden mustat niskavillat nousemaan pystyyn ja sai naisen lähestulkoon sukeltamaan jälleen matalaksi kuin jonkinlaista räjähdystä peläten. Hän ehti vain arvailla oliko osunut sen hiljaisen hetken aikana joka nuolta seurasi, mutta sitten, vääjäämättä ja hyytävällä tarkkuudella kuolettava voima singahti häntä kohti. Tämä silpoi kasvillisuutta ja jopa hänen viittaansa irrottaen katista tyrmistyneen ähkäisyn ampujan nuolen silkasta voimasta, vaiston ajaessa soturin kuitenkin liikkeelle. Cathryn kompuroi kiireesti viereisen puunrungon tarjoamaan suojaan. Ainakin ampujan mielenkiinto oli nyt kiinnittynyt Reindalista ja nulikasta muualle... Hän veti hiljaa henkeä, ja sitten uuden nuolen jänteelleen. Sitten kissa luikahti jälleen matalana liikkeelle, pujotellen kauemmas puiden takana. Kiiluvat, terävät silmät etsivät kohdetta tai mitä vain tästä kielivää liikettä... ja sitten hän kohotti jälleen jousensa. Oli kai vain nähtävä oliko joku tällainen voitettavissa... vai oliko hänen yritettävä epäilemättä yhtä murhaavaa pakoa.
|
|
|
Post by spyrre on Jul 16, 2017 23:23:07 GMT 3
<Sunbaron>: Kumpikaan kahdesta puiden siimeksessä vaanivasta ampujasta ei selvästikään ollut taipumassa vihollisensa edessä näin vähällä. Tuntemattoman vainoajan aseessa on hirvittävä, kuolettava voima, mutta Cathryn ei selvästikään epäröi vastata siihen. Nämä kaksi vaihtavat useammankin laukauksen, naisen nuolten ujeltaessa pimeyteen ja hirvittävien osumien iskiessä pelottavan lähelle tätä. Edes väliin sattuvat puut eivät tunnu tarjoavan varmaa suojaa, vaan osumat riipivät niitä raivokkaasti. On sanomattakin selvää, ettei tällainen kuolettava taistelu voi kestää pitkään - eikä se kestäkään. Jos tuntemattomalla vihollisella onkin puolellaan jonkinlainen kammottava noitavoima, on kissamaisella naisella aistinsa, vaistonsa ja muut luontaiset etunsa. Tavallinen ampuja pystyisi tuskin muuhun kuin ampumaan oikeaan suuntaan, mutta kissansilmät eivät tarvitse kuin pienen juovan lehvien läpi kajastavaa kuunvaloa - ja vihollisen harha-askeleen sen alle. Seuraava nuoli päättää yhteenoton. Se suhahtaa syöksyessään kohti muukalaisen hahmoa. Tarkkoihin korviin kantautuu melun ja sekasorron alta kurinalainen, mutta siltikin tuskainen ähkäisy. Ja enää toisen nuoliin ei vastata. Kaaos leirin suunnalla on edelleen voimissaan, ja metsikössä kiiruhtavien, takaa-ajavien miesten huudot kajahtelevat siellä täällä, mutta ainakin yksi uhka on hoidettu... toivottavasti.
<spyrreh>: Cathryn tuskin ehti nyt varsinaisesti edes miettimään mahdollisuuksiaan, tai sitä ketä (tai ehkä jopa mitä) hän parhaillaan yritti kaataa nuolillaan. Hän olisi yhtä hyvin voinut mitellä niin taitavaa ampujaa kuin silkkaa hirviötä vastaan... mutta sen miettimiselle ei nyt jäänyt aikaa. Hän teki, mitä hänen täytyi. Nainen syöksähteli ja luikahteli puiden runkojen lomassa, varjosta toiseen, kuin saalistava peto; tilaisuutta hakien. Jossakin mielensä perällä hänkin oli epäilemättä perillä että jokin tällainen olisi ohi hetkessä, ja hän keskitti kaiken taitonsa ja aistinsa kasvillisuudessa väijyvään murhaavaan vastustajaansa. Hänen oli pakko saada tämä jyvälle ensin ennen kuin tämä puolestaan onnistuisi kauhealla tavalla puitakin hänen ympäriltään repivillä ammuksillaan... ja lopulta, kuun valossa häivähti jotakin. Hänen nuolensa leikkasi pimeää ja tätä seurasi vaisu, mutta tuskainen äännähdys. Cathryn ei siltikään jättänyt onnensa varaan, vieläkään. Nainen sukelsi suojaan seuraavan rungon taakse henkeään tasaten ja repaleisia korviaan höristellen. Hetkeen metsä oli suorastaan kyseenalaisen hiljainen... ainakin äskeiseen verrattuna. Kun uutta ammusta ei tuntunut heti seuraavan, rohkeni kissa viimein kurkistaaa varuillaan piilostaan. Kauempaa kantautui vieläkin uhkaavaa metakkaa ja takaa-ajajia liikkui epäilemättä vielä metsän kätköissä... mutta murhaavat ammukset olivat loppuneet. Kiiluva katse pyyhki epäluuloisena kasvillisuuden poikki ennen kuin Cathryn lykkäsi jousensa olalleen, ja pitkäkyntiset sormet kurottuivat vetämään sapelin huotrastaan. Hiljaa ja varuillaan nainen luikahti jälleen liikkeelle, kaartaen kohti paikkaa, jossa ammuskelija oli aiemmin ollut... valmiiksi jännittyneenä väistämään ja pakenemaan... tai viemään päätökseen aloittamansa.
<Sunbaron>: Osuman nuolesta, olipa kyseessä millainen jousi tai ampuja tahansa, luulisi kyllä pistävän maihin melkeinpä kenet hyvänsä. Tällä kertaa vastassa ei kuitenkaan selvästikään ollut kuka hyvänsä, sillä kissan lopulta rohkaistuessa happaamaan vihollisensa suuntaan on vastassa pelkkä hiljainen metsä... tai niin voisi ainakin luulla vilkaisulla. Tarkka kuono eittämättä erottaa ilmasta verisen häivähdyksen, joka kielii nuolen tosiaan osuneen sinne minne pitikin - tai jonnekin lähimaille. Osuma ei kuitenkaan selvästikään ole pudottanut vainoajaa. Mutta jotakin muuta kylläkin... Maassa, suunnilleen niillä paikkeilla jossa tuntematon ahdistelija sai nuolesta, lojuu kapistus. Nopealla vilkaisulla hämärässä se näyttää jouselta, mutta hieman lähempääkään katsottuna on vaikea olla enää niin varma. Kapistus on kuin musta, epäsäännöllinen kaari. Se näyttää kuin näivettyneeltä, kuivuneelta raadolta. Sen kärkien välillä kulkee kuitenkin jänne, tai ainakin jokin jänteen kaltainen. Olipa kapistus mikä olikaan, jäi se selvästikin ampujalta jälkeen kun tämä joutui pakenemaan. Kaiken järjen mukaan siinä on myös kammottavien laukausten alkuperä, olipa mikä olikaan. Lähettyvillä kajahtelevien takaa-ajajien huudot alkavat saada lisää pontta ja lähestyä. Vaikuttaa siltä että nämä ovat äkäneet naisen...
<spyrreh>: Sanoi järki mitä hyvänsä, ei Cathryn voinut silti olla varma mitä odotti hiipiessään lähemmäs hiljaiseksi käynyttä aluskasvillisuutta. Kuitenkin kun hän viimein kurkisti lehvien lomitse odotti edessä pettymys... kuten eittämättä yllätyskin. Vastustaja, kuka tämä ikinä olikaan ollut, ei ollut vielä kuollut eikä itsekään jäänyt odottamaan kissamaisen naisen saapumista. Tämä oli kadonnut... jättäen jälkeensä niin verilammikon kuin jotain huomattavasti oudompaa. Katti ei voinut olla jännittymättä hetkeksi tuijottamaan outoa, suorastaan vastenmielistä kapinetta joka metsänpohjalla makasi. Hän kykeni tunnistamaan tämän kaiketi jouseksi, mutta... tämä ei ollut mitään minkään kaltaista jota hän oli nähnyt aikaisemmin. Tässä oli jotakin.... luonnottoman orgaanista vaikkakin suorastaan tarkoituksenmukaista, ja pelkästään ajatus kapineen koskettamisesta sai epämiellyttäviä kylmiä väreitä niskaan. Lähestyvät puiden lomasta kaikuvat äänet havahduttivat epäluuloisen kissan kuitenkin nopeasti. Cathryn säpsähti ja suoristautui heittäen nopean katseen huutojen suuntaan, kunnes viimein sihahti itsekseen ja kumartui. Nainen sieppasi oudon kapineen maasta hyvin vastentahtoisesti mutta viivyttelemättä ennen kuin pyörähti jälleen liikkeelle. Oli tämä mikä olikaan, moista kapinetta ei selvästikään kannattanut jättää vihollisten käsiin, noin vain takaisin poimittavaksi. Katti sai sentään jälleen juosta metsän poikki pelkäämättä saavansa moisia ammuksia selkäänsä. Hän suuntasi kasvillisuudessa pujotellen kauemmas korpeen, aikomuksenaan eksyttää perässään rytyyttävät takaa-ajajat jäljiltään ennen kuin saattaisi jatkaa matkaansa nummille muiden jälkeen. Oli kaiketi toivottava että nämä olisivat laadultaan huomattavasti inhimillisempiä kuin kammottava kasvottomaksi jäänyt jousiampuja...
<Sunbaron>: Takaa-ajajat ovat nopeita ja ketteriä, mutta loppujen lopuksi näistä ei ole todellista vastusta todelliselle kissapedolle yön hämärässä. Näiden harhaanjohtaminen eksyttäminen ei vaadi lopulta kummoisiakaan ponnistuksia, tai ainakaan sellaisia joita tämä itse kokisi kummoisiksi. Kun se käy selväksi näillekin, vetäytyvät jahtaajat kohti leiriä ja sieltä kantautuvia ääniä. Näilläkään ei taida olla varaa vain juosta ympyrää pimeässä... Samaan aikaan, jo aivan toisella suunnalla, Reindalkin on jo hidastanut tahtiaan. Vaikea sanoa onko kyse niinkään valinnasta kuin pakosta. Joka tapauksessa on selvää että äskeinen pako kaikkineen vaati hänestä paljon. Reindal hengittää raskaasti ja askeltaa haparoiden, vaikka kiskookin edelleen Kaelia mukanaan. Maasto ympärillä on muuttunut jälleen vanhaksi, raunioituneeksi nummeksi. Kiviset jääneet ympärillä tarjoavat ainakin hieman näkösuojaa, mutta vielä ei ole puhettakaan siitä että he voisivat pysähtyä. Ei äskeisen jäljiltä. Ja niinpä mies pakottaa itsensä eteenpäin...
<spyrreh>: Niinpä pieni joukko jatkaakin pakoaan kukin tahollaan. Vaikka heillä tuskin oli aavistustakaan mitä takanapäin tällä hetkellä tapahtui, saattoi Kaelkin epäilemättä laittaa merkille ainakin sen, että murhaavat ammukset olivat loppuneet. Nyt avoimessa maastossa heidän olisi olettanut olevansa helppoja maaleja, ja kun mitään ei tapahtunut rohkeni hän heittämään pikaisen katseen olkansa ylitse. Ei tainnut olla epäilystäkään että kissa oli jäänyt jälkeen... ja kaiketi tehnyt jotain. Ajatus sai pahoja aavistuksia nousemaan purppuraisen pään sisältä... mutta nyt ei ollut vielä aikaa näille. Poika puri hampaansa yhteen ja suuntasi itsekin siristelevän katseensa eteenpäin, keskittyen pimeän nummen poikki juoksemiseen. Toivottavasti takaa-ajajat olivat jääneet jo jälkeen... vaikka hän ei rehellisesti uskaltanut vielä toivoa moista.
<Sunbaron>: Hätäisestä paosta, vaaroista ja kaikesta muustakin huolimatta ainakin yksi huomio on pyrkimässä pintaan: kaksikkoa ei seurata. Mokoma olisi eittämättä paras vain sivuuttaa pelkkänä vaarallisena harha-ajatuksena, pelkkänä vaanivien vainolaisten juonena, mutta siltikin Reindal uskaltaa olla varma siitä. Näiden joukossa oli vain yksi jota hän ei ollut pystynyt aikaisemminkaan kunnolla vaistoamaan. Ja jos heitä vaaninut ampuja olisi yhä perässä, olisivat he kaikella varmuudella jo saaneet surmansa... tai ainakin toinen heistä. Huomio alkaa saada nopeasti painoa ja kiusaavaa voimaa. Kukaties mies sysäisikin sen sivuun jossakin muussa tilanteessa. Mutta juuri nyt se muodostuu nopeasti suoranaiseksi kiusaukseksi hellittää. Sillä hellitystä hän tosiaan kaipaisikin... "Me... olemme selvillä. Ei ketään perässä. Meidän... pitää odottaa Cathrynia", Reindal sylkäisee lopulta suustaan ja hidastaa aavistuksen korkeamman muurinpätkän luona kulkuaan. Hän päästää lopultakin irti pojan ranteesta, jota on tähän asti puristanut lujaa kuin rautainen kahle. Ja työntää siinä sivussa miekkansakin pois. Reindal vetää henkeä monta kertaa, terävästi ja työläästi. Kurinalaisuus ja soturillinen harjoitus velvoittavat olemaan antamatta periksi heikkoudelle... mutta toisaalta hänessä on melkoinen määrä heikkoutta, joka vaatii huomiota. Lopulta hän ei voi muutakaan kuin antaa sitä edes sen verran, että painautuu muuria vasten kumarassa. Keuhkot eivät tunnu saavan vedettyä tarpeeksi happea millään...
<spyrreh>: Hiljainen, ja painostavan venytetty pako pimeiden nummien poikki jatkui, pidempään kuin olisi rohjennut toivoakaan. Perässä kiskottu poikakin haukkoi henkeään jo melkoisesti kun Reindal viimein onnistui tapailemaan sanoja. Kael heitti toiseen vieläkin jokseenkin suurisilmäisen katseen mutta ei vastustellut suuntaan tai toiseenkaan kun mies rohkeni seisahtua sortuneen muurinpätkän suojaan vetämään henkeä. Nulikka horjahti itsekin kun toinen päästi otteensa, mutta jäi silti huojumaan epävarmasti jaloilleen epäluuloisen eläimen tapaan, joka vielä odotti paon jatkuvan. Tämäkin joutui keräilemään itseään tovin, tajuten nopeasti miehenkin ilmeisen tukaluuden äskeisen jäljiltä.
Poika vilkuili toista huolissaan kuontalonsa varjosta nyökäten sitten pienellä viiveellä miehen sanoille. Rehellisesti hänkään ei uskonut että olisi jaksanut juosta enää kauemmas... vaikka hän kaiketi olikin joutunut tekemään tätä aivan liikaa lyhyenkin ajan sisään. Varuillaan Kaelkin hivuttautui muurille nojautuen raskaasti tätä vasten, samalla kun antoi katseensa pyyhkiä maisemaa epäluuloiseen sävyyn. "...mä luulen että... että se onnistui" se onnistui viimein tapailemaan varovaisen toiveikkaasti hengityksensä lomasta. Samalla hän heitti kuitenkin vielä hieman vaivihkaisemman huolestuneen vilkaisun toiseen. No, ainakaan vielä hiljainen nummi ei ollut osoittanut heidän toiveitaan tyhjiksi...
<Sunbaron>: Reindal kiskoo happea hampaidensa välistä, eikä se totta puhuen ole helppoa. Ruumis valittaa ja kärsii, yrittää saada hänet vetämään henkeä syvempään, nopeammin. Mutta samaan aikaan hän tietää ettei se auta. Sen sijaan hän pakottaa itsensä rauhoittumaan, tasaa itseään. Sekään ei ole helppoa. Harva asia on. "Cathryn... on vielä siellä. Mutta meidän perässämme ei ole ketään", mies vahvistaa Kaelin sanat, samalla kun yrittää suoristautua. Hän näyttää kaikkea muuta kuin hyvältä juuri nyt. Entistäkin kalpeammalta ja mustasilmäiseltä. Kuin elinvoima olisi paennut johonkin miehen ruumiista. Kaiken tähänastisen jäljiltä tällä äkillisellä käänteellä on selvästi oma hintansa. Lähettyvillä Onnimanni tarkkailee tilannetta taas huolestuneena. Kukaties huolestuneempana kuin yleensä. "Meidän pitää odottaa... ja katsoa ilmaantuuko hän pian. Muuten joudun palaamaan tuonne", Reindal henkäisee.
<spyrreh>: Ei voinut sanoa että tällainen lyhyt lepo olisi vielä suonut paljoakaan helpotusta heidän kivistäviin raajoihinsa, mutta tästäkin huolimatta selvitti se edes hieman päätä kun pahin adrenaliini alkoi haihtua. Ei myöskään ollut vaikea tajuta että äskeisistä yli-inhimillisistä ponnistuksistaan huolimatta Reindal vaikutti tällä hetkellä voivan varsin huonosti... Vaikka tapaili jälleen paremmin henkeä keuhkoihinsa Kael näytti tuskin vieläkään erityisen levolliselta oikein minkään suhteen. Tämä vilkuili miestä varovaisesti, nyökäten sitten tämän sanoille hetken emmittyään. Hänelläkään ei ollut aavistustakaan mitä naiselle oli tapahtunut... mutta vaikka tätä etsimään palaaminen olisi eittämättä uhkarohkeaa kaiken tämän jälkeen, hän ei ollut yllättynyt toisen aikeista. Eikä huolestuneesta ilmeestäänkään huolimatta erimieltäkään. "Kunhan... se olisi kunnossa" poikakin mutisi vaivalloisesti, ennen kuin veti jälleen syvään henkeä. "Se... mulla ei ole hajuakaan kuka se oikein oli. Jos se oli.... joku niistä, niin.... en ole nähnyt kenenkään niistä... otuksista tekevän mitään tuollaista aikaisemmin" se onnistui tapailemaan, kunnes vaikeni uudestaan tukalasti. Katse pyyhki yli hiljaisen, mutta pahaenteisen maiseman, kuin vieläkin mitä tahansa liikettä etsien. Kului kireä hetki jos toinenkin kuun valossa, ennen kuin kauempaa nummien lomasta alkoi lopulta erottua jotakin. Tumma varjo liikkui hiljaa vaikkakin voipuneesti hieman eri suunnasta kuin mistä he olivat saapuneet, ja ainakin Kaelilla kului hetki hoksata tämä. Pian poika kuitenkin hätkähti ja suoristautui, jääden tuijottamaan epäluuloisen siristellen hahmoa kuun valossa. Jos tämä oli yksi takaa-ajajista, ainakin saapuja oli yksin... ja näytti oikeastaan varsin tutulta kissamaisine piirteineen.
<Sunbaron>: Reindal yrittää tasata hengitystään, mutta pojan sanat vaativat melkoisesti huomiota. Ilmeisesti nulikallakaan ei ole aavistustakaan heitä nyt jahtaavasta tapauksesta. Mokoma ei ainakaan millään tapaa tee asiasta helpompia. Hän vetäisee vielä henkeä, ennen kuin suoristautuu. Päätä kivistää. "Olipa mikä oli, se oli vaarallinen. Hädin tuskin ehdin edes aavistaa niitä iskuja, ja se voima..." Reindal mutisee. Tähän hätään hän ei osaa edes arvailla millä heitä äsken yritettiin yhyttää... eikä se ainakaan tuo minkäänlaista mielenrauhaa Cathrynin suhteen. Moinen puita pirstova, kuolettavan nopea voima ei varmasti säälisi naistakaan yhtään sen enempää. Äkkiä Reindal kuitenkin jännittyy jälleen, ainakin hetkeksi. Joku lähestyy, mutta tämän tunnistaminen ei vaadi paljoakaan. Mies rauhoittuu nopeasti ja painuu taas aavistuksen verran kasaan. Hän kohottaa kättään toisen suuntaan, vaikka tämä tuskin tarvitseekaan enempää apua löytääkseen heidät. "Näyttää siltä että vedit pidemmän korren", hän tokaisee kun Cathryn ilmaantuu kuuloetäisyydelle. Ei, tällä ei tosiaankaan ole enää takaa-ajajia perässään, eikä naisen olemus muutenkaan viesti välittömästä kiireestä tai hädästä.
<spyrreh>: Tällaisen takaa-ajon jälkeen näkyviin ilmestyvä lähestyvä hahmo sai heistä kummatkin jännittymään ensitöikseen. Valpastunut Kaelkin yritti siristellä kuun valossa miten taisi, hoksaten kuitenkin pian Reindalin olemuksen muutoksen kun tämä tunnisti saapujan. Tämä sai nulikastakin purkautumaan syvän helpottuneen henkäisyn. Hahmokin valpastui kun mies kohotti kättään muurin tuntumasta ja korjasi kurssiaan kaksikkoa kohti. Tämä liikkui tosiaan tällä hetkellä jokseenkin kiireettömästi, kiskaisten kuitenkin ryhtiään suoremmaksi tajutessaan löytäneensä muut. Tervehdys kirvoitti olennosta pienen tilanteeseen sopimattoman naurahduksen. "Pikkujuttu. Kyllähän sillä voimaa löytyi, mutta ei osuisi ladonkaan seinään" nainen tokaisi, itseriittoisuutta tavoittelevista sanoistaan huolimatta kuitenkin varsin voipuneesti. Cathryn asteli itsekin muiden tuntumaan ja istahti muurin juurelle itsekseen puuskahtaen, ennen kuin vilkaisi uudestaan ympärilleen. "Olette ilmeisesti tekin elossa. Molemmat, jopa. Hyvä." Hän töksäytti, joutuen kuitenkin vetämään itsekin syvempään henkeä. Katti heitti arvioivan katseen niin Reindaliin kuin ohimennen nulikkaankin, ennen kuin tuntui jonkinlaisena sivuhuomiona muistavan jotakin. "No. Ainakin saimme matkamuiston. Jos kukaan haluaa pitää mitään näin rumaa" tämä tokaisi kohottaen outoa esinettä jota puristi kädessään. Nainen pudotti kapineen kivikkoon irrottaen tästä otteensa pienen vastenmielisen irvistyksen keralla ja jääden hetkeksi pyyhkimään kättään vaatteisiinsa kuin olisi enemmän huolissaan tästä kuin moisesta ilmestyksestä. Tosin hän oli tainnut ehtiä tuijottelemaan mokomaa matkalla jo enemmän kuin olisi halunnutkaan.
<Sunbaron>: Reindal kurtistaa kulmiaan Cathrynin esittelemälle kapistukselle kaikkea muuta kuin ihastuneena. "Ruma ilmestys. Varmasti jokin valtakunnan aikaisista kapistuksista. Jos se vainoajamme käytti tuota, on siinä selvästi voimaa, mutta... no, ei tuosta mitään hyvää seuraa. Riivattuja piruntekeleitä", hän toteaa nihkeästi. Menneen ajan ihmeiden vaarat ovat eittämättä itse kunkin tiedossa; eiväthän viisaat ja vanhat turhaan kerroa tuhosta jota mokomat kielletyn tiedon ja demonisten kuiskausten hedelmät lopulta toivat - siitä tuhosta, joka näkyy kaikkialla ympärilläkin. "Surmasitko sen käyttäjän? Meidän olisi varmasti parempi olla kantamatta tuollaista mukanamme. Niitä sanotaan kirotuiksi. Mutta jos sitä kantanut on vielä siinä kunnossa että pystyy käyttämään sitä uudelleen..." mies toteaa, ja vaikenee sitten paljonpuhuvasti. Kirotun kapistuksen kanniskelu ei tosiaan viehätä edes ajatuksena, mutta toisaalta sen jättäminen vihamiesten löydettäväksi ja käytettäväksi tuntuu vielä kammottavammalta ajatukselta...
<spyrreh>: Reindalin kysymys sai aikaan pienen häivähdyksen jostakin jota olisi kaiketi voinut luonnehtia levottomuudeksi, ja katti heilautti repaleista korvaansa ennen kuin vastasi. "...hm. En usko. En ainakaan löytänyt ruumista. Tai mitään muutakaan kuin tuon. Se kaiketi pakeni ennen kuin ehdin perään" Cathryn myönsi nihkeästi, ennen kuin silmäsi itsekin kapistusta uudelleen. "En olisi ainakaan tippaakaan yllättynyt... Parasta varmaan viskata se lähimpään jorpakkoon jonka löydämme, taikka pistää paloiksi jos niikseen... En varsinaisesti halua katsoa mitä tuollaisen pitäminen mukanaan saa aikaan" hän puuskahti, nojaten sitten taaksepäin muuria vasten. Taustalta kurkisteleva Kaelkin rypisti kulmiaan varsin epäluuloisesti kapinetta silmäillessään, tuskin selvillä siitä mitä edes katsoi. "Onko se... joku hirviö-ase? Demoneita tai sellaista?" nulikka kysyi varuillaan, hieman lähemmäs kumartuen mutta haluamatta itsekään koskea moiseen. Se tuskin kieli hyvää kenellekään että joku oli kyennyt edes käyttämään jotakin tällaista... ja tämä joku oli ilmeisesti heidän perässään.
|
|
|
Post by spyrre on Jul 19, 2017 23:58:46 GMT 3
<Sunbaron>: Kukaties olisi pitänyt jatkaa matkaa välittömästi, mutta hetken pysähdys tarjoaa Reindalillekin mahdollisuuden vetää henkeä, joten hän katsahtaakin nyt kysymyksiä esittävään Kaeliin ja nyökkää sitten vakavammanpuoleisesti. "Sellainen se on, tai jotakin siihen suuntaan ainakin. Kirottu ase, kiellettyä tietoa valtakunnan ajoilta. Sitä tietoa, johon kajoaminen lopulta sorti kaiken maan tasalle ja tuhosi kaiken ympärillämme. Tuo ase on varmasti niiltä ajoilta... tai samanlainen ainakin. Joku on ilmeisesti löytänyt sille käyttöä", Reindal selittää. Hän ei selvästikään ole erityisen vakuuttunut aseen tuhovoimasta. Ei ainakaan kun ottaa huomioon moisen hinnan ja kapistuksen alkuperän... "Kantoipa sitä kuka hyvänsä, on oltava hullu tai pahempaa tarttuakseen mokomaan. Perässämme on ainakin yksi vaarallinen vihollinen... niiden muiden lisäksi", mies toteaa lopulta. Hän hieraisee kylkeään ennen kuin vetää vielä henkeä. Tästä on tulossa pitkä yö...
<spyrreh>: Varuillaan lähemmäs vähintäänkin vastenmielistä kapinetta kumartunut nulikka vilkaisi miestä tämän puhuessa, ennen kuin irvisti hieman ja vetäytyi kauemmas. Selitys ei selvästikään houkutellut Kaelikaan tippaakaan lähemmäs moista, mikä kaikesta päätellen olikin varmasti hyvin perusteltua. "Egh. En ole nähnyt mitään tuollaisia ennen" poika mutisi epämukavasti. Tämä vaikeni hetkeksi kyhnyttäen takaraivoaan mutta vilkaisi kohta jälleen ympärilleen. "Tuota... mitä meidän pitäisi sitten tehdä?" se tiedusteli jokseenkin hämillään. Muurin viereen hengähtämään istahtanut Cathryn puuskahti paikaltaan kohottaen viimein itsekin katseensa jälleen muihin sekä mukanaan raahaamaansa kapineeseen. "Emmeköhän me jotakin keksi" nainen totesi. Hän veti henkeä ennen kuin kömpi jälleen jaloilleen (parhaansa mukaan näyttämättä jokseenkin huteraa oloaan) ja loi katseen ympärilleen. Jos ei muuta, löytyi nummelta ainakin kivenmurikoita ja pian katti astelikin yhden luokse ja kumartui kiskoakseen tämän ylös. "Väistäkäähän" katti tokaisi ja kääntyi sitten kohti kivikossa retkottavaa kapinetta murikkansa kanssa, paiskatakseen mokoman surutta tämän päälle. Selvästikään hänelläkään ei ollut pienintäkään halua olla missään tekemisissä hirvityksen kanssa, ei varsinkaan sen jälkeen kun hän oli nähnyt mihin mokoma pystyi....
<Sunbaron>: Reindal valpastuu kun Cathryn äkkiä näyttääkin saavan tarmoa ja kiskoo maasta kiven. Ei vaadi paljoakaan arvata mitä tämä aikoo sillä tehdä - eikä kyseessä lopulta tosiaankaan taida olla huono ajatus. Noin nyt ainakaan ajatuksena, siis. "Et saa tuolla todennäköisesti paljoakaan aikaan. Tuollaiset kapistukset ovat maallisia aineita voimakkaampaa tekoa. Tuhlaat vain aikaa jos alat paiskoa sitä kivillä. Sen tuhoamiseen vaadittaisiin muita keinoja, enkä usko että meillä on sellaisia käytössämme", Reindal toteaa. Hän ei kuitenkaan asetu toisen tielle. Kukaties asia on helpoin todeta lopulta kokeilemalla...
<spyrreh>: Ilmeisestä motivaatiosta huolimatta vaati tähän hätään hieman yritystä kiskoa raskas murikka maasta, mutta ainakaan Cathryniä ei tämä selvästikään pidätellyt. "Olen jo odottanut että pääsen tekemään näin" hän mutisi harppoessaan kohti rumaa asetta. Kael vilkaisi niin kissaa kuin kapinettakin ennen kuin vetäytyi melkoisen kiireesti kauemmas kun nainen kohotti järkälettä... tosin epäröiden kun Reindal puuttui asiaan. Katti vilkaisi toiseen ennen kuin rypisti kulmiaan suorastaan närkästyneesti maassa kellottavan jousen suuntaan kuin kapine olisi uhmannut heitä suorastaan tarkoituksella. "Egh... kirottuako meidän pitäisi sille sitten tehdä?" nainen puuskahti kiven alta, heilauttaen sitten häntäänsä ja paiskasi murikan turhautuneesti alas, varoituksesta huolimatta. Kaiketi hän halusi edes kokeilla paremmankaan idean puutteessa tähän hätään... tai sitten kyse oli vain puhtaan turhautumisen purkamisesta, kuka tiesi.
<Sunbaron>: Reindal avaa suutaan, kaiketi vastatakseen, ja hätkähtää sitten aavistuksen kun äkkipikainen nainen kuitenkin paiskaa murikan. Se rysähtää jousen päälle voimalla, mutta kimmahtaa sivuun varsin hyödyttämästi. Reindal huokaisee kevyesti, ennen kuin pudistaa päätään, kaiketi lähinnä yleisesti. "No, kuten sanoin, me emme voi jättää sitä tänne. Se on pakko ottaa mukaan tai muuten takaa-ajajamme tähtäilee sillä meitä kohti pian uudelleen. Mutta joka tapauksessa meidän pitäisi lähteä pian liikkeelle. Jos perässämme on ketään mistään kotoisin olevaa, tuo kaaos ja sekasorto eivät pidä näitä loputtomiin. Sitä ampujaa tuskin ainakaan", mies lopulta vastaa. Hän venyttelee raajojaan varovasti ja laskee sitten kätensä miekkansa ponnelle. "Meidän on paras ottaa mahdollisiman paljon etäisyyttä tähän paikkaan nyt kun vielä voimme. Edessämme on melkoisesti matkaa ja jossakin kohtaa meidän on joka tapauksessa levättävä", hän lisää painokkaasti.
<spyrreh>: Reindalin varoitus osoittautui paikkansapitäväksi turhauttavan pian. Paiskattu kivi jätti tuskin jälkeäkään kohteeseensa, eikä tämä selvästikään saanut Cathrynia ainakaan yhtään hyvilleen. Olento tuijotti rumaa asetta hetken terävästi häntäänsä piiskaten, kunnes tuhahti viiksiinsä. "Hmmh... no. Niin kaiketi. Toivottavasti löydämme vaikka syvän joen jostakin matkan varrelta" tämä tokaisi. Nainen kumartui haluttomasti ja poimi luonnottoman esineen jälleen maasta kannettavakseen, kääntäen sitten vihreän katseensa muihin. "Oletko jo valmis jatkamaan? Voimme kaiketi käyttää vielä hetken jos tarvitset aikaa tuon... kaiken jälkeen" tiedusteltiin kuitenkin vielä, katin heittäessä jokseenkin arvioivan katseen kohti miestä. Epäilemättä niin tilanne kuin hupenevat yrtit ja näiden vaarat olivat vielä hänenkin mielessään.
<Sunbaron>: Reindal ei jää edes pohtimaan asiaa, vaan pudistaa päätään melkeinpä saman tien. "Ei, meidän on paras lähteä liikkeelle. Mitä pidemmälle pääsemme tänä yönä, sen parempi. Lähdetään", hän toteaa, ennen kuin lähtee tekemään työtä käskettyä ainakin itse. Sille tosiseikalle, että mies joutui hylkäämään loputkin varusteistaan Kaelin mukaan siepatessaan, ei taida juuri nyt voida mitään... kuten ei lopulta heidän muillekaan vastoinkäymisilleen. "Kael, pysyttele lähellä. Yö näillä main voi viedä hengen koko joukolta kokeneita sotureitakin. Täällä hallitsevat aivan muut olennot kuin ihmiset", hän tokaisee nulikalle, ennen kuin lähtee astelemaan raunioiden lomasta poispäin metsiköstä. Sen suunnalta ei kuulu mitään, mutta on vaikea sanoa onko kyse välimatkasta vaiko siitä että ne tosiaan ovat lakanneet. Joka tapauksessa siinä on aivan tarpeeksi syytä pistää jalkaa toisen eteen.
<spyrreh>: Cathryn silmäili miestä hetken, ennen kuin huokaisi ja nyökkäsi. Ongelmia epäilemättä oli enemmän kuin tarpeeksi puhumattakaan toisen kunnosta, mutta tilanne vaati mitä vaati. Nainen heitti jousenhirvityksen takaisin olalleen laukkunsa tuntumaan jonka oli hädin tuskin onnistunut nappaamaan mukaansa... mutta tästäkin huolimatta heidän varusteensa olivat huvenneet jälleen melkoisesti kertaheitolla. Tämä tuskin oli jäänyt kissaltakaan huomaamatta, mutta tämän harmittelusta tuskin oli nyt mitään hyötyä. "Noh. Menen kaiketi hieman edeltä. Ilmoitan jos näen jotain" Cathryn totesi ja harppasi itsekin liikkeelle. Kaelkin suoristautui muurin luota johon oli voipuneena nojaillut heittäen jälleen jokseenkin huolestuneen katseen Reindaliin. Siltikin poika vain nyökkäsi ja asteli sitten henkäisten toisen perään... tosin voimatta olla heittämättä itsekin varautunutta silmäystä taakseen. Hiljainen yö ympärillä ei varsinaisesti riittänyt herättämään luottamusta äskeisen jäljiltä...
<Sunbaron>: Vaikka itse kukin on saanut jo tänäänkin kohdata monia vaaroja, ja vaikka uupumus painaa jo jokaista, on edessä pitkä, jännittynyt ja painostava kävelymatka. Rauniot jatkuvat jonkin matkaa, ennen katoavat näkyvistä. Edessä on pelkkiä kukkuloita, matalaa pusikkoa ja hiljaisia hetkiä. Nyt yöllä on tosin helppo huomata, ettei tämä maa tosiaan ole hiljainen tai asumaton. Kaikessa vaitonaisuudessa kulkevien, kaiken tähänastisen valpastuttamien ja jo muutenkin valppaiden kulkijoiden on helppo huomata yhtä jos toistakin. Useammankin kerran kauempana kukkuloilla näkyy hahmoja, joista on vaikea saada selkoa. Heitä takaa-ajaneita ihmisiä ne eivät ainakaan ole. Jotakin oudompaa. Yötä rikkovat myös oudot huudot, ulvahdukset ja äänet, joiden alkuperää on vaikea edes arvailla. Silhuettimaisia mustia hahmoja leikkaa silloin tällöin taivaan poikki, niin että niiden muotoa ja kokoa voi arvioida pelkästään tavasta jolla ne peittävät tähtiä pyyhkäistessään ohitse. Osa niistä on sen verran suuria ettei kukaan varmasti haluakaan tietää tarkemmin. Onni onnettomuudessa kaiketi, että ainakin kaksi kolmesta kulkijasta on saanut kokea tämän jo monta kertaa, ja tietää miten toimia. Cathrynin esitunnustelun avulla kolmikko kiertää monia vaaroja, ja niin tämä kuin Reindalkin tietävät hyvin mitä tehdä ja miten liikkua vaaran tullen. Suuri osa yöstä on tarpomisen ohessa kyyristelyä ja pusikoissa makaamista. Ne suuret, tuhisevat tai kuhisevat kammotukset, jotka vain hädin tuskin ohittavat piiloutuneet kulkijat, ovat kaikkea muuta kuin kutsuvia vihollisia juuri nyt. Mutta kaikesta huolimatta aavemainen yö etenee. Taivaanrannassa tanssivat oudot valot ja maailma ympärillä on aavemainen, epävarma ja arvaamaton. Mutta kaikesta huolimatta setvittävissä. Aurinko on jo kiipimässä esille jostakin taivaanrannan takaa, ja itse kukakin eittämättä uupunut, kun edessä häämöttää jotakin muutakin. Raunioita, nähtävästi. Mutta ei samanlaisia melkein olemattomiin murentuneita kivikasoja, vaan paremmin säilyneitä. Sellaisia, joista voi vielä nähdä mitä ne ovat olleet. Edessä häämöttää aamuyön ensimmäisessä valossa aavemaisesti piirtyvä, luurankomainen kylänraunio. Puiset talot ovat jo melkein kaikki sortuneet, mutta kivisiä rakennuksia seisoo yhä pystyssä, etenkin lähempänä kaupungin ilmeistä keskustaa. Kukkulan laelta on helppo nähdä kylän muoto ja tarkoitus, kuten ne joskus olivat olleet. Koko paikka näyttää pienen vilkuilun jälkeen varsin hiljaiselta ja mitäänsanomattomalta. Mitä varmimmin todellisuus on petollisempi, mutta Reindal vetäisee silti kireästi henkeä, ennen kuin vilkaisee vastahakoisesti Cathrynia. "Se... tarjoaisi muutamaksi tunniksi suojaa. Ehkä löytäisimme jonkin sopen jonka voi linnoittaa ja vartioida. Tuollaisessa paikassa ei välttämättä ole mitään... niin pahaa", mies tarjoaa. Juuri nyt mokomakin epätoivoinen pohdinta alkaa saada tiettyä viehätystä...
<spyrreh>: Matka nummien poikki tuskin olisi ollut miellyttävä kenenkään mielestä vaikka he olisivat olleet elämänsä kunnossa, puhumattakaan nyt kun jokainen heistä taittoi matkaa särkyisenä ja uupuneena. Siltikin oli helppoa nähdä että soturikaksikko oli selvästi tehnyt tämän kaiken ennenkin. Yössä vaanivat kammotukset kierrettiin montakin kertaa, eikä kenelläkään ollut haluja heittäytyä kärsimättömäksi kun oli aika painua matalaksi ja odottaa. Oikeastaan näytti siltä että jopa Kaelkin oli tehnyt paljon jotakin tällaista, vaikka hiljaiseksi käynyt poika näytti vieläkin olevan varsin varpaillaan kaiken suhteen. Kun yön kauhut ja koettelemukset alkoivat jäädä taakse auringon hitaasti kohotessa, odotteli Cathryn jo muita-kukkulan reunalla, silmäillen edessä levittäytyvää rauniokylää. Nainenkaan ei näyttänyt suoranaisesti innokkaalta, mutta vaihtoi kuitenkin katseen miehen kanssa tämän puhuessa. "Hmmh... no. Luulen että se on paras mahdollisuutemme tähän hätään. Yritetään olla herättämättä huomiota" hän totesi, kunnes suoristautui ja luikahti jälleen liikkeelle kohti rakennuksia. Kaelkin vilkuili raunioita varovaisesti jopa ilmaa hieman nuuhkien, mutta katsahti silti kysyvästi Reindaliin ainakaan vastaan väittämättä, valmiina seuraamaan perässä kyseenalaiseen turvapaikkaan.
<Sunbaron>: "Kael, ole varuillasi. Tällaiset paikat harvoin ovat niin tyhjiä kuin miltä vaikuttavat. Vanhat asukkaat ovat vaihtuneet uusiin..." Reindal toteaa pahaenteisesti. Hän antaa Cathrynille hieman etumatkaa, ennen kuin lähtee itsekin laskeutumaan kylää kohti Kaelia perässään paimentaen. Samalla hän kuitenkin tarkkailee silmä kovana rakennuksia minkä tahansa mahdollisen häiriön varalta. Vielä ei ainakaan näy mitään. Kylä itse ei näytä erityisen kummoiselta. Se on pelkkä tavanomainen rakennusröykkiö, jota ei ympäröi muuri tai muukaan suoja. Kun kaikki aikanaan romahti, ei sen asukkailla varmastikaan ollut mitään toivoa. Näiden kohtaloista ei, kukaties onnekkaasti, pysty enää näkemään edes mitään jälkiä. Kaikki on varsin hiljaista. Puisten rakennusten romahdettua kylä on avonaisempi kuin muuten luulisi, mutta kulkeminen vaikuttaa myös petolliselta rojukasojen ja jäänteiden keskellä. Ympärillä häämöttää monia rakennuksia, joiden tyhjät ovi- ja ikkuna-aukot ammottavat matkalaisia kohti kuin kallojen silmäkuopat. On lopulta vaikea edes sanoa mikä monista rakennuksista saattaisi sopia lepotarkoituksiin. Näyttää pahasti siltä, että on vain kokeiltava ja toivottava parasta...
<spyrreh>: Reindalin varoitus sai nulikan havahtumaan ja katsahtamaan toiseen ympäristöntarkkailunsa lomasta. Kael tuskin oli sanonut paljoakaan matkan aikana eikä tämä tehnyt niin nytkään, suoden vain toisen suuntaan vakavan nyökkäyksen. Hiljainen kylänraunio saattaisi hyvinkin osoittautua joksikin huomattavasti vaarallisemmaksikin, mutta vaihtoehtoja ei tähän hätään ollut... Kun joukko lähestyi varovasti rakennusten jäänteitä, suuntautui kaikki huomio näitä kohti. Edellä kulkeva Cathryn liikkui matalana ja nopeasti, ovelta ja ikkunalta toiselle, kurkistellen ja kuunnellen. Aistit virittyneinä kissa siristeli epäluuloisena hämärään mitä tahansa kyseenalaista etsien, kätensä jo valmiina sapelin kahvalla. Hitaasti mutta varmasti hän suuntasi kylän reunamilta keskemmälle, kohti ehjempiä rakennuksia. Reindalin perässä kulkeva Kaelkin yritti parhaansa mukaan vilkuilla ympärilleen levottomasti, kuin olisi odottanut jonkun vaanivan heitä jokaisen kulman takana... ei sillä, että tämä oletus olisi ikävä kyllä välttämättä ollutkaan niin kaukaa haettu kuin olisi voinut toivoa.
<Sunbaron>: Suurin osa talonraunioista on toivottomassa kunnossa. Reikäisiä tai siinä määrin kärsineitä, että sisään astuminenkin vaikuttaa jo huonolta ajatukselta... puhumattakaan niistä joiden sisältä kantautuu arveluttavia ääniä. Ei, tämä paikka ei selvästikään ole hylätty. Kaikessa hiljaisuudessa koko joukko etenee, ja itse kullekin lienee selvää saman tien, että he ovat tosiaan astuneet keskelle vaaraa. Hiljaisempaa ja vaanivampaa vaaraa, mutta yhtä kaikki. Reindal antaa Cathrynin johdattaa heitä keskemmälle kylää, joka vaikuttaa kukaties lupaavammalta. Hän vilkaisee ohimennen jonkin talon kulmalla lojuvaa kappaletta, joka paljastuu totta puhuen kalloksi. Oudoksi kalloksi, jossa häämöttää kolme silmäkuoppaa ja rivi aivan liian teräviä hampaita. Ohimennen mies myös hätkähtää ja pysähtyy, kun nurkan takaa tulee esiin suuri hahmo, joka näytti kauempaa hämärässä vain yhdeltä epämääräiseltä rauniolta muiden joukossa. Lähempää on helppo kuitenkin nähdä, että se on jotakin aivan muuta. Metallinen hahmo, melkein kuin jonkinlainen valtava haarniska. Se on lysähtänyt kasaan, ja aika on jäytänyt sitä pahoin. Osia on putoillut sinne tänne ja kasvit ovat alkaneet kiipiä sitä pitkin ylös. Ilmestyksen sisukset ammottavat auki, ja sieltä tursuaa ulos outoja osasia, joita ei varmasti ainakaan ihmisestä löytyisi. Koneita. Sen tyhjät, piirteettömät kasvot tuijottavat jonnekin ikuisuuteen. "... saisikohan tuosta vielä irti jotakin myymisen arvoista. Joissakin paikoissa mistä tahansa käyttökelpoisesta tuollaisen sisuksista maksetaan hyvin", Reindal mutisee hiljaa katsoessaan näkyä. Se on omalla tavallaan vaikuttava, vaikka samalla siinä on jotakin kolkkoa. Jossakin kauempana kivi kopsahtaa toista vasten, kuin jonkin epähuomiossa tönäisemänä - jonkin, joka yrittää kukaties olla pitämättä meteliä...
<spyrreh>: Tuskin vaati kuin hetken varovaista tarkastelua tajuta etteivät he olleet yksin hajanaisten raunioiden keskellä. Mikään ei sentään vielä rynnännyt esille, oli kyse sitten eläimistä tai jostakin huomattavasti ikävämmästä... mutta jotakin rakennusten varjoissa selvästikin piilotteli. Kael nilkutti Reindalin jäljessä ympärilleen pälyillen, päätyen itsekin säpsähtämään pysähdyksiin miehen tehdessä näin ennen kuin poika itse ehti varsinaisesti hahmottaa mihin he olivat törmänneet. Purppuratukka jännittyi varjoisalle seinustalle mutta rypisti kulmiaan ja kurotti hieman kaulaansa toisen ohitse kun mies jäi tutkimaan löytöään. Massiivinen, hajalle revitty haarniskankuvatus oli epäilemättä niin epäilyttävä kuin vieraskin, ja poikakin jäi silmäilemään tätä epäluuloisena. Tämä ei rehellisesti näyttänyt erityisen vakuuttuneelta miehen pohdiskeluista kapineen tutkimisesta, tai oikeastaan edes tämän lähestymisestä. Outo hirviö muiden joukossa, kuollut tai ei... Mutta kauaa tätäkään ei ehditty pohtia kun jokin kolahti kauempana näkymättömissä. Ääni sai nulikan välittömästi jähmettymään uudestaan, ja edellä ympäristöä tutkaileva Cathrynkin reagoi nopeasti. Nainen pyörähti ympäri ovelta jota oli tutkaillut, ja kissamaiset korvat höristyivät. Hetken kuunneltuaan olento heitti pikaisen katseen kohti Reindalia ennen kuin puristi kätensä miekkansa kahvalle ja harppasi matalana eteenpäin, kohti ääntä. Jos jokin yritti väijyä heitä kivien lomassa, ainakaan katti ei aikonut katsoa moista touhua hyvällä.
<Sunbaron>: Reindalkin on nopeasti valppaana, mutta Cathryn on nopeammin liikkeellä. Kahden läheisen rakennuksen välissä tosiaankin tuntuu liikkuvan jotakin, eikä kissamainen nainen anna sille mahdollisuuksia enempiin juonitteluihin ennen kuin on jo sapeleineen sen kimpussa. Tuntematon uhkaaja tuntuu myös tajuavan sen nopeasti, sillä kujalta kantautuu kovempiakin ääniä sen kavahtaessa taaksepäin. Näky, joka naista odottaa, on tuskin millään tapaa rohkaiseva. Kokemattomampi tai hidastempoisempi saattaisi hataroida, kauhistua tai epäröidäkin. Kujalla odottaa suuri hahmo, joka nopealla silmäyksellä on kuin jokin suuri, jäntevä eläin. Kuin jokin kissapeto tai valtava susi. Mutta samalla silmäyksellä pystyy varmasti erottamaan myös sen aivan liian pitkän kaulan, joka on kuin jäntevä, pullisteleva käärme... tai jokin kuvottava mato. Sen päässä häämöttää lyhyt ja tylppä pää, joka nopeallakin vilkaisulla on aivan liian ihmismäinen. Sillä ei ole pedon leukoja tai -kuonoa, vaan litteä, kalju naama. Ilmestys on jo vetäytynyt kyyryyn kun nainen hyökkää esiin. Se tuijottaa tätä suurilla, pistävillä silmillään ja avaa totta puhuen aivan liian valtaisaa kitaansa... jota täyttävät, haimaiset hampaat. Kammotus sihahtaa, ja yhtäkkiä se sylkäisee. Jotakin paksua, pistävää, löyhkäävää ainetta. Eikä se anna naiselle aikaa kärvistellä asian kanssa, vaan loikkaa rääkäisten, melkeinpä kiljaisten, tätä päin...
<spyrreh>: Tämä, tai jotakin vastaavaa oli varmasti tapahtunut ennenkin. Kun vaanija perääntyi harppasi Cathryn jo epäröimättä tämän jälkeen aikomatta antaa tälle aikaa koota itseään ja suunnitelmiaan. Kuitenkin kun hän luikahti kulman ympäri kohtasi hän edessään kaikkea muuta kuin rohkaisevan näyn. Luonnoton, kammottava peto jota tuskin olisi pystynyt edes kuvailemaan järkevästi oli kyyristynyt kujalle kaikessa hyytävyydessään, sihisten ja kita irvessä. Näky olisi ymmärrettävästi saanut kenet hyvänsä empimään, mutta tämä tuskin oli ensimmäinen kerta kun kissaihminen joutui vastakkain jonkin sanoinkuvaamattoman pedon kanssa. Kukaties hän ei ollut nähnyt mitään aivan tällaista ennen, mutta hän tiesi varsin hyvin mitä empiminen voisi saada aikaan. Vihreät silmät levisivät aavistuksen kun saivat olennon näkyviinsä, mutta pysähtymättä miettimään nainen veti sapelinsa esille... juuri kun peto sihahti ja sylki ryöpsähdyksen jotakin vastenmielistä häntä kohti. Katti ähkäisi yllättyneenä ja yritti heittäytyä sivuun miten taisi kapealla kujalla, saamatta kuitenkaan aikaa setviä asemiaan yhtään sen enempää kun hirviö jo loikkasi häntä tavoitellen. Naisenkin hampaiden välistä karkasi uhmakas sähähdys ja tämä kiskaisi sapelinsa kohti otusta... tosin tuskin ehtien tekemään enää paljoakaan muuta kuin toivoa kykenevänsä sivaltamaan kammotuksen sivuun... tai edes pystyvänsä pitämään tämän hampaat erossa kurkustaan.
<Sunbaron>: Reindal on liikkeessä melkeinpä saman tien Cathrynin jälkeen, mutta nainen joutuu silti kohtaamaan kammottavan hirviön ensihätään yksin. Se käy päälle raivolla ja mielipuolisesti pitkät, terävät hampaat lihaa tavoitellen. Eteen sivaltava sapeli saa sen kuitenkin kavahtamaan taaksepäin... mutta vain silmänräpäykseksi. Hirviö yrittää uudestaan, ja yrittää kurottaa pitkän, jäntevän kaulansa miekan ohitse. Se on nopea, mutta myös varuillaan. Jollakin epämiellyttävällä tavalla sen inhimillisyys ei tunnu rajoittuvan vain kasvonpiirteisiin... Tilanne pysyy hetken vaarallisesti paikoillaan. Mutta kun Reindal harppaa myös näkyviin, yhtälailla miekka kourassaan, kavahtaa hirvitys taaksepäin. Se sihahtaa, ennen kuin kuitenkin perääntyy. Kaksi sitkeää vastustajaa on selvästikin liikaa...
<spyrreh>: Peto oli raivokas ja hurja, mutta selvästi myös huolestuttavan perillä tilanteesta. Löyhkäävä töhkä iski hänen nenäänsä karmealla tavalla, ja hyvin nopeasti tätä vastaan kamppaileva nainen sai tajuta että hirviö ei ollut aikeissa loikata aseiden ulottuville kuin eläin. Kynnet tavoittelivat häntä mutta sapeli sivalsi tielle mutta ei löytänyt lihaa kun otus kavahti kauemmas... vain kurottaakseen pitkän kaulansa miekan ohitse. Terävät hampaat repäisivät olkapäätä ja nainen sähähti, iskien kohti hamuavia leukoja sapelinsa kahvalla. Hän kamppaili ajaakseen hirvityksen kauemmas samalla kun Reindal astui näkyviin. Tämä selvästikin sai hanakankin hirviön epäröimään, joka puolestaan soi heille tilaisuuden. Cathryn harppasi eteenpäin ärähtäen, tavoitellen terällään vetäytyvän pedon päätä ja kaulaa, iskuin joiden hurjuus ei jäänyt paljoa tästä jälkeen. Hän ei selvästikään aikonut antaa hirviölle tilaisuutta suunnitella enää mitään.
<Sunbaron>: Reindalkin tuntuu selvästi ymmärtävän tilanteen ja sen tosiseikan, ettei tällaista hirviötä saa päästää pakoon vaanimaan heitä. Cathryn hyökkää sen petään, tavoitellen sitä sapelillaan. Kammotus kavahtaa pystyyn takajaloilleen ja sihahtaa kuin yrittäen uhitella ahdistajaansa kauemmaksi. Sen hirvittävä pää kohoaa pitkän kaulan päähän kuin iskuun jännittyvällä käärmeellä. Ja sitten, varoittamatta, se valahtaa maahan kuin perunasäkki. Pää seuraa ruumista ja tömähtää maahan - tai totta puhuen kolahtaa. Siitä törröttää jotakin pitkää ja terävää, joka on lävistänyt kallon silmien välistä. Tarkemmin katsottuna tutun näköinen miekka. Reindal suoristautuu heitostaan ja vilkaisee nopeasti ympärilleen. Muutaman askeleen päästä ei lopulta ole suurikaan temppu viskata miekkaansa parahultaisen korkealle nostettuun päähän. Otus nykii ja sätkii kuoleman kielissä, muta sen kamppailut heikkenevät nopeasti. Ilman päätään tämäkään hirvitys ei elä. "Oletko kunnossa? Sylkikö se jotakin?" mies kysyy nopeasti toiselta, samalla kun yrittää edelleenkin tarkkailla ympäristöään muiden mahdollisten uhkien varalta. Tähän hätään sellaisia ei vielä näy, mutta tässä tuskin on tämän paikan ainoa hirviö...
<spyrreh>: Hirviön viimein sortuessa maahan päänsä miekan lävistämänä, Cathryn harppasi vielä varuillaan kauemmas. Moisten otusten kanssa oli saatu yllättyä ennenkin, ja hän piti tätä vielä terävästi silmällä oma miekkansa valmiina kunnes pedon kuolinkamppailujen hiipuessa viimein suoristautuu ja vilkaisee olkansa yli Reindaliin. "Näppärää" katti tokaisi, havahtuen sitten hieman miehen pikaista kysymystä. Nainen sihahti hampaidensa lomasta katsahtaen vastenmielisen liman tahrimaa vaatetustaan, hoksaten pienellä viiveellä olkapäänsä revityn kankaan tummuvan hiljalleen. Tämä kirvoitti olennosta nopean kirouksen. "Elossa ollaan. Jotakin se pirulainen teki... tai ainakin yritti. Olin huolimaton" Cathryn jupisi. Hän työnsi sapelin paikoilleen heittäen hirviön ruumiiseen vielä terävän katseen, ennen kuin antoi katseensa kiertää varuillaan raunioiden ylitse. "Paras jatkaa matkaa. Jos täällä on jotakin muuta, tuo meteli varmasti kantautui kauemmaskin... toivotaan että niitä kiinnostaa enemmän tämä raato kuin me."
|
|
|
Post by spyrre on Jul 21, 2017 22:24:56 GMT 3
<Sunbaron>: Reindal astuu lähemmäs surmattua, rujoa hirviötä ja nyrpistää sille nenäänsä, ennen kuin kumartuu kiskomaan miekkaansa irti sen kallosta. Kammotus löyhkää ja näyttää muutenkin sairaalloiselta, eikä miekan likaaminen sen verellä ja aivoilla varsinaiseti miellytä. Vaan mitäpä muutakaan miekalla olisi tarkoitus tehdä? Hän tulee vilkaisseeksi Cathryniin. "Paras että pyyhit nopeasti sen töryn pois. Se voi olla myrkyllistä. Tai tautista", mies toteaa, ennen kuin kiskaisee miekkansa lopulta irti muutaman yrityksen jälkeen. Ase tihkuu mustia, löyhkääviä nesteistä, eikä hän saman tien edes tiedä mihin sen voisi pyyhkiä, etenkään kun hänellä ei ole edes enää edes varusteitaan. Sitä ei kuitenkaan ehdi murehtia nyt. Kuin vahvistuksena naisen sanoille siitä, miten välikohtaus herättää varmasti kiinnotusta, kantautuu jostakin kauempaa jo epämääräisiä ääniä. Kömpelöitä kolahduksia. Nopealla vilkaisulla mies on varma, että muutaman läheisen rakennuksen oviaukoissa viipyilee hetken luisevia, kumaria hahmoja, jotka kuitenkin piiloutuvat nopeasti. Varmaa on, ettei paikalle kannata jäädä... "Jatketaan. Kael, tulehan. Me emme voi jäädä tänne seisoskelemaan", Reindal toteaa. Piilopaikan on paras löytyä nopeasti, tai muuten tämä ei jää tähän...
<spyrreh>: Nopea ja armoton yhteenotto oli ohitse hetkessä, mutta ei selvästikään ilman seurauksia. Cathryn murahti luonnottoman pedon ruumiin ääreltä, rypistäen kuonoaan Reindalin toteamukselle. "En olisi yllättynyt. Siltä se ainakin haisee" nainen jupisi, päätyen sitten lopulta vain kiskaisemaan viittansa niskastaan. Kapine viskattiin maahan raadon vierelle johon se jätettiin surutta. Heillä oli nyt melkoisesti muutakin mietittävää. Kattikin kohotti valpastuen päätään kun muualtakin raunioista kantautui ääniä. Vielä mikään ei sentään tuntunut olevan ryntäämässä heidän kimppuunsa, mutta heidän tuskin kannatti kokeilla onneaan tämän kanssa.... Kauempana seurannut Kaelkin hätkähti jääden vilkuilemaan epäluuloisesti siristellen sortuneen rakennuksen varjoihin ennen kuin nyökkäsi miehen sanoille. "Tuolla liikkuu jotain" poika huomautti heittäen varautuneen katseen varjoihin, samalla kun yritti olla tuijottelematta liikoja kauhean pedon jäänteitä. Cathryn kääntyi jo valppaana eteenpäin korviaan höristellen, suunnaten sitten joukon edellä kauemmas raadosta. Kunhan rauniokylällä olisi tarjottavanaan heille edes jonkinlainen suojapaikka...
<Sunbaron>: "Eittämättä. Siksi meidän on paras häipyä nyt", Reindal vastaa varjoihin pälyilevälle Kaelille. Hän viittaa Cathrynin perään, ja odottaa hetken verran että poika todella lähtee liikkeelle, ennen kuin jatkaa tämän mukana valppaana ja varuillaan. Monikin kylässä vaaniva vaara on varmasti jo huomannut heidät, ja nyt on vain parasta toivoa, että mikään niistä ei rohkaistu kokeilemaan äskesen jäljiltä onneaan... ja liikkua, tietenkin. Kylä ei lopulta ole mikään valtavan suuri, eikä sen läpikäyminen vie hirvittävän kauaa. Se on lopulta hyväkin, sillä aikaakaan ei ole paljoa. Reindal heittää ympärilleen hermostuneita vilkaisuja useammankin kerran, kun sieltä täältä kantautuu epämääräisiä, pahaenteisiä ääniä. Tällaisissa paikoissa riittää useammanlaisia vaaroja kuin ihminen voi edes aavistaa, eikä suurikaan määrä kokemusta välttämättä pelasta - minkä kuka tahansa näistä asioista mitään ymmärtävä kyllä tietää. Parempi siis vain kaikota. Kaikeksi onneksi lopulta löytyykin raunioitunut talo, joka nopean tarkastelun jälkeen näyttää täyttävän pienen joukon vaatimattomat tarpeet. Tyhjä ja suunnilleen yhtenä kappaleena. Kyseessä on kukaties vanha asuintalo, mutta nyt se on lähinnä vain tyhjä, kolkko ja rapistunut raunio. Aurinko on ehtinyt nousta jo jonkin matkaa, ja Reindal siristelee silmiään. Itse kukin tarvitsee varmasti jo lepoa, ja ehkäpä siksikin hän ottaa nyt johdon. Mies vilkaisee tovereihinsa, nyökkää näille ja astuu sitten sisään. Miekan sijaan hän pitelee nyt kädessään tikaria; ahtaissa sisätiloissa pitkästä terästä on vain harmia. Eihän sitä koskaan tiedä, hiljaisen oloinen suojakin voi lopulta olla vain uusi ansa...
<spyrreh>: Kukaan tuskin olisi halunnut laittaa jalkaansakaan moisen paikan lähellekään edes päiväsaikaan, ja itse kukin oli hetki hetkeltä entistä tietoisempi ympäröivästä pimeästä kun he hiipivät rauniokaupungin poikki. Cathryn tutki näkymää hiljaa joukon edellä, mutta naisenkin askel oli käynyt jo raskaammaksi. Olikin melkoinen kyseenalainen onni kun näkyviin viimein ilmestyi rakennus, joka tuntui olevan vielä suunnilleen kasassa, ja jonka sisältä ei ainakaan välittömästi kantautunut epäilyttäviä ääniä. Pienen joukon seisahtuessa silmäilemään talon jäännöksiä siirtyi Cathryninkin käsi jälleen sapelin kahvalle kun Reindal astahti eteenpäin. Nainen heitti vielä varmistavan katseen ympärilleen ennen kuin astui itsekin kohti oviaukkoa, valmiina kohtaamaan sen mitä sisällä saattoi odottaakaan. Kael vilkuili muiden jälkeen vastahakoisesti, ennen kuin kirskautti hampaitaan ja kääntyi pälyilemään varautuneesti ympärilleen ulkona, kaiketi yrittäen edes pitää silmällä ettei mikään hiipinyt lähistöllä.
<Sunbaron>: Rakennus on lopulta nopeasti tarkastettu. Se on, ainakin tähän hätään, melkeinpä tyhjä. Reindal etenee varovasti, tikari kourassa ja valmiina iskemään mitä tahansa elonmerkkejä kohti, mutta mitään ei ilmaannu - jos ei lasketa seinistä kasvavia, kalpeita sieniä, jotka työntyvät ilmoille honteloiden, muhkuraisten varsien varassa. Niistäkin on paras pysyä kaukana, mutta ne eivät kuitenkaan tee mitään. Ainoa, mitä mies edes pysähtyy tutkimaan sen tarkemmin, on vielä melko ehjän näköinen lattialuukku sisemmässä huoneessa. Siinä komeilee ruosteinen, mutta ilmeisen jämäkkä lukko. Ilmeisesti se on selvinnyt monista vuosistaan melkeinpä koskematta. Reindal odottaa kunnes Cathrynkin selviytyy lopulta paikalle, ja nyökkää tälle. "Tämä varmaankin sopii meille. Tuo taaempi huone näyttää pahalta, mutta muuten täällä ei näy merkkejä mistään", mies toteaa. Hän viittaa ohimennen taakseen, oviaukkoon jonka takana näyttää joskus olleen vielä huone. Nyt se on lähinnä sortunut kasa murikoita. "En tiedä tästä, mutta se näyttää koskemattomalta. Tähän hätään tämä paikka riittää meille hyvin", hän jatkaa vielä, tönäisten lattialuukun jämäkkää lukkoa kengällää. Näyttää uhkaavasti siltä, että aivan kaikki ei ole vielä kääntynyt heitä vastaan.
<spyrreh>: Cathryn hiipi hämärän rakennuksen poikki kiiluvat silmät valppaina, kaikkea tarkkaillen. Ei aikaakaan kun hän löysi Reindalin hiljaisen ja tyhjän huoneiston keskeltä, seisahtuen itsekin silmäämään sortunutta huonetta... sekä aavistuksen arvioivammin lukittua lattialuukkua. "..hmm. No, tämän parempaa tuskin voimme toivoa tähän hätään. Ainakin tämä tarjoaa suojaa" nainen totesi, puuskahtaen sitten itsekseen ja pudottaen reppunsa seinän tuntumaan... kaiketi ne ainoat varusteet jotka heillä nyt oli. "Tuolla alhaalla tuskin ainakaan väijyy mitään... mutta jos se on ollut lukittuna tähän saakka, saattaisi olla vaivan arvoista ainakin kurkistaa sisälle jos saamme sen auki ilman suurempaa metakkaa" katti arveli. Nainen astahti ulko-ovea kohti viittilöidäkseen ulkona odottavalle Kaelille, ennen kuin istahti alas olkapäätään varovasti liikutellen. Otuksen hampaat eivät olleet onneksi saaneet kunnon otetta mutta tehneet silti aivan tarpeeksi, ja katti jäi hetkeksi selvittelemään tahmeaksi mattaantunutta turkkiaan samalla kun poikakin hiipi peremmälle suojapaikkaan. Kaiketi tähän oli nyt tyydyttävä, jo aivan seinät ja katto ympärillään olivat enemmän ylellisyyttä kuin tähän hätään saattoi toivoa.
<Sunbaron>: Reindal nyökkää, vaikka vilkaiseekin lattialuukkua aavistuksen mietteliäänä. "No, puuta se on joka tapauksessa. Jos se on lahonnut, niin varmaankin sen pystyisi rikkomaan melko kivuttomasti. Mutta melua siitä saattaa silti tulla. Parempi varmaankin jättää se myöhempään hetkeen", hän vastaa lopulta. Totta puhuen mies ei näytä niinkään murehtivan onko luukun avaaminen edes mahdollista, siitä huolimattakin ettei heillä taida olla kunnollisia työkalujakaan, vaan siitä mitä mokomasta saattaa seurata - mikä tähän hätään lienee varsin aiheellistakin. "No, tässä tämä nyt sitten on. Meidän on parempi yrittää levätä kun vielä voimme. Emme voi viipyä täällä kauaa, ja ne viimeöiset hyökkääjät ovat todennäköisesti vielä perässämme", Reindal toteaa sitten. Hän huokaisee ja työntää tikarinsa pois, ennen kuin katsahtaa naiseen. "Haluatko ensimmäisen vai toisen vahtivuoron?" mies kysäisee asiaankuuluvasti. Tämä kaikki tuntuu melkeinpä rutiinilta, kantapään ja kokemuksen kautta opituilta tavoilta joilla tällaiset asiat hoidetaan.
<spyrreh>: Houkutteleva paikka taikka ei, ainakin jonkinlainen piilopaikka hetkeksi oli onnistuttu löytämään. Kukaan tuskin saattoi suorastaan rentoutua missään tällaisessa loukossa, mutta tilaisuus vetää henkeä oli silti varmasti tervetullut itse kullekin. Cathryn silmäsi myös vielä lattialuukkuun toimiensa lomasta, ennen kuin kohautti harteitaan... tai ainakin toista niistä. "Saa nähdä... voi olla ettei siellä edes olisi mitään kummoistakaan. Minä ainakin olen saanut tarpeekseni välikohtauksista vähään aikaan" katti puuskahti samalla kun hiljainen Kael astui sisälle huoneeseen silmiään siristellen. Oli kaiketi parasta joka tapauksessa yrittää asettua niin hyvin kuin he saattoivat. Cathryn jäi hetkeksi pohtimaan miehen kysymystä ennen kuin vastasi kurottaessaan reppuaan ohimennen käsiinsä. "Ensimmäinen käy, minun täytyy kuitenkin katsoa tämä typerä naarmu. Enköhän ehdi saamaan torkut itsekin myöhemmin" katti totesi, keskittyen hetkeksi vetämään esille jonkinlaisia sidetarpeita. Muiden tuntumaan seisahtunut Kael vilkaisi ympärilleen, kallistaen sitten hieman päätään kysyvästi. "Tuota... entä mä? Voinhan mäkin vahtia että voitte vaikka nukkua molemmat" se ehdotti selvittäen hieman kurkkuaan. Cathryn kohotti nopeasti päätään selvästikään moista odottamatta, tosin päätyen nopeasti pörhistämään viiksiään varsin epämääräisesti. Nainen ei rehellisesti näyttänyt erityisen varmalta ajatuksesta jättää purppuratukka vahtimaan selustaansa.
<Sunbaron>: Reindal katsahtaa Kaeliin pitkälti aivan yhtä yllättyneenä kuin Cathrynkin, kun poika äkkiä osoittaa jonkinlaista oma-aloitteisuutta ja tarjoutuu pitämään vahtia. Ensihätään hänkään ei selvästi ole aivan vakuuttunut asiasta, mutta toisin kuin kissa, ei mies ainakaan varsinaisesti nyrpisty pojalle. Siltikin hän katsoo tätä pitkän hetken arvioivasti ennen kuin sanoo mitään. "Uskotko että sinusta on siihen? Se on tärkeä tehtävä ja hetkenkin herpaantuminen voi johtaa hengenvaaraan. Oletko siinä kunnossa ja vielä niin terävänä ettei mikään hirviö tai saalistaja pääse yllättämään sinua?" Reindal kysyy lopulta. Sanat ovat suoria ja varautuneita, mutta totta puhuen mies ei tunnu varsinaisesti yrittävän lytätä ehdotusta. Jos ei muuta, taitaa pojan ehdotus pidemmästä levosta osua pirullisen hyvin. Juuri nyt kaikki ylimääräiset lepohetket tulevat tarpeeseen. Eikähän hän tunnu muutenkaan pohtivan asiaa vain pakon edessä. Kukaties mies jopa uskoo poikaan ainakin tämän verran, tai ainakin haluaa uskoa - mutta samalla myös nähdä, uskooko nulikka itse itseensä...
<spyrreh>: Reaktiot varovaiseen ehdotukseen olivat ikävän ilmeisiä, eikä ainakaan Cathrynin ilme jättänyt paljoakaan tulkinnan varaa. Siksi kaiketi tulikin pienenä yllätyksenä ettei ainakaan Reindal hetken paljonpuhuvasta harkinnastaan huolimatta suhtautunut niin jyrkästi. Kael vilkaisi jokseenkin kiusallisesti nyrpistelevään kissaan, mutta päätyi nopeasti räpäyttämään yllättyneenä silmiään Reindalille kun mies puhuikin, esittäen tärkeän kysymyksen. Poika kyhnytti takaraivoaan kuitenkin nyökäyttäen hieman ymmärryksen merkiksi. "No... juu. Tiedän että se on tärkeää. Mutta varmaan tärkeämpää että te saatte levätä... Olen mä niin ennenkin tehnyt. Ja olen vielä hengissäkin" se vastasi hieman odottavien katseiden edessä emmittyään. Cathryn heitti epäuskoisen katseen Reindaliinkin kun mies tuntui jopa harkitsevan jotakin tällaista, mutta tuntui jäävän itsekin toistaiseksi kuuntelemaan toimiensa lomasta.
<Sunbaron>: Kun poika ei lopulta tunnu olevan aikeissa empiä tai jättää asiaa sikseen Reindalin teroitettua tehtävän tärkeyttä, tuntuu hänkin myöntyvän asian suhteen - joskaan ei täysin varauksetta. Mies nyökkää lopulta ja vilkaisee Cathrynia hieman hämillään. Asian selittäminen naiselle saattaa olla hieman hankalampaa... "No. Me tarvitsemme lepoa. Saattaa olla että poika on meistä terävin tällä hetkellä muutenkin", hän toteaa. Vaikea sanoa, uskooko hän itsekään sitä todella, mutta lepoa he kyllä tarvitsevat. Eikähän tämä lopulta ole niin mahdoton tehtävä. Näillä näkymin nulikalla on vahdittavanaan vain yksi oviaukko. Tuskinpa tämä siinä voi täysin epäonnistuakaan? "Olipa miten oli, minunkin pitää hoitaa haavani", Reindal toteaa hetken hiljaisuuden perään. Selittämättä sen suurempia hän suuntaakin äkkiä pois heidän valitsemastaan huoneesta, ja siten myös näkyvistä, kuin jotakin kovinkin yksityistä tehdäkseen. Siitä huolimattakin, että miehen ainoa varsinainen haava, aikaisempi ruhje päänahassa, ei varsinaisesti näytä edes kaipaavan mitään kovinkaan erikoista hoitamista. Mutta ei tämä kaiketi ole ensimmäinen kerta muutenkaan...
<spyrreh>: Kael jäi odottelemaan hieman paikallaan liikehtien kun soturikaksikko pohti ehdotusta. Ei ollut vaikea arvata näiden epäilyksiä, mutta kun Reindal viimein katsahti Cathrynin suuntaan poikakin valpastui toiveikkaammin. Tämäkin jäi puolestaan silmäilemään luimistelevaa naista odottaen tämän vastausta. Katti heilautti häntäänsä heittäen vähintäänkin epämääräisen katseen molempiin sekä arvioivasti myöskin ovelle, ennen kuin lopulta puuskahti. "....siitä en ole varma, mutta. Me tarvitsemme lepoa" tämä myönsi viimein pitkin hampain, vaikka ei voinutkaan olla jupisematta. Kael henkäisi hieman vähemmän jännittyneenä, havahtuen kuitenkin Reindalin toteamukseen. Hän räpäytti silmiään miehen jälkeen kun tämä kääntyi astelemaan huoneesta, ennen kuin istuutui lopulta hieman vilkuillen ovensuun tuntumaan. Ainakin nulikka tuntui ottavan asian varsin vakavissaan vaikka jäikin nihkeästi vilkuilevan kissan kanssa toviksi kahden.
|
|
|
Post by spyrre on Jul 23, 2017 22:49:22 GMT 3
<Sunbaron>: Reindalilla menee näkymättömissä taas oma hetkensä, jonka aikana mies tekee jälleen mitä tekeekään. Lopulta hän kuitenkin palaa takaisin hiljaiseen, hämärään kammioon, jonne koko joukko on nyt asettunut. Auringonvaloa siivilöityy sisään sieltä täältä halkeamista, mutta huoneessa ei kuitenkaan ole ikkunoita... mikä taitaa lopulta olla vain hyvä. "Noniin. Levätään muutama tunti ja lähdetään sitten taas liikkeelle. Tätä rauhaa ei tulla suomaan meille pitkäksi aikaa, joten ollaan varuillamme ja valmiina. Muistakaa, että olemme vihollisten keskellä, ja perässämme on lisää", Reindal ohjeistaa päästyään takaisin muiden luokse. Cathrynille tämä kaikki on eittämättä rutiinia, jopa enemmän kuin hänelle, joten sanat on varmastikin tarkoitettu enemmänkin Kaelille. Joka tapauksessa mies katsahtaa merkitsevästi kumpaankin, ennen kuin asettuu itsekin aloilleen. Varsin merkitsevästi Reindal vetää sekä miekkansa että tikarinsa tupistaan ja asettaa ne viereensä valmiiksi, ennen kuin edes yrittää löytää jonkinlaista edes jossain määrin siedettävää kohtaa kivisestä nurkastaan. Onnimanni, kaikesta paheksunnastaan huolimattakin, on nopeasti hänen luonaan tekemässä pitkälti samaa.
<spyrreh>: Hetki raunioiden kätköissä kului hiljaisuudessa kun Reindalkin vetäytyi omiin oloihinsa. Omaa revittyä olkapäätään sitova Cathryn ei näyttänyt halukkaalta virittelemään suurempaa keskustelua pojan kanssa eikä Kaelkaan häirinnyt sotureita vaikka vilkuilikin edelleenkin ympärilleen hankalasti. Kuitenkaan kärsityt haavat eivät lopulta tainneet olla vielä erityisen murhaavia. Kun Reindal asteli takaisin huoneeseen purppuratukka valpastui paikaltaan, kuten myöskin seinän vieressä istuva Cathryn. Nainen oli kiristämässä viimeisiä siteitä hampaillaan käsivartensa ympärille mutta kohotti katsettaan ja nyökkäsi miehelle mutta ainakin Kael nyökkäsi vakavasti, jo istahtaneena paikkaan josta saattoi pitää oviaukkoa silmällä. Katti ei rehellisesti näyttänyt vieläkään erityisen vakuuttuneelta tästä mutta vielä nulikkaa arvioivasti silmäiltyään tämäkin viimein asetti aseensa ulottuvilleen ja nojautui seinän viereen. "Olemme keveitä nukkujia. Jos näet tai kuulet jotain outoa niin herätä meidät, mutta pysy hiljaa" hän tokaisi vielä. Lopulta nainenkin sulki silmänsä, jättäen nulikan itsekseen. Olisi epäilemättä ollut valetta jos olisi sanonut ettei heistä jokainen olisi ollut nyt varsin uuvuksissa, mutta poika nojautui silti kiveen selkänsä takana ja jäi vilkuilemaan ulos miten paikaltaan taisi. Nyt täytyi vain odottaa, ja toivoa että he välttyisivät harmeilta edes hetken...
<Sunbaron>: Enemmille sanoille ei taida olla tarvetta - eikä turha jutustelu olisi muutenkaan viisasta. Itse kukin keskittyy osallaan lepäämään ja keräämään voimia - ja Kaelin tapauksessa myös pitämään vahtia. Puoliksi raunioitunut rakennus hiljenee nopeasti, ja pian hiljainen hämärä saa myös painostavia piirteitä - etenkin kun useaan kertaan ulkopuolelta, sieltä täältä, kantautuu kaikkea muuta kuin mukavia ääniä. Kylä on kaikkea muuta kuin kuollut, eikä varmasti vaadittaisi suurtakaan sattumaa, että jokin sen monista asukkaista kiinnostuisi tilapäisestä, pienestä leiristä - jos mokomaa nyt voi edes leiriksi sanoa. Mutta siitä huolimattakin kaikki pysyy hiljaisena. Mitään ei näy eikä hirviöitä kuulu. Nurkassa Reindal kääntää kylkeään useaan otteeseen rauhattomasti, mutta mikään muu ei varsinaisesti riko hiljaisuutta. Siinä on paljon aikaa värjötellä yksinään ajatuksineen ja mietteineen... paitsi että Kael ei taida olla yksin muutenkaan. Tämän sisimmässä häilyy läsnäolo, joka on tyytynyt olemaan vaitonainen viime päivät. Sitä se on nytkin. Mutta läsnä se on kuitenkin. Olemus ei ole erityisen tyytyväinen tai tyytymätön. Asiat etenevät, eikä sillä ole sanottavaa. Se on turhautunut moneenkin asiaan, mutta ei erityisemmin mihinkään olennaiseen. Lopulta se tuntuu tähän hätään tyytyvän lojumaan jossakin pojan olemuksen keskellä ja hiertämään epämiellyttävästi tätä. Vaiti, mutta odottaen...
<spyrreh>: Hiljaisuus laskeutui jälleen nopeasti. Poika saattoi vain kuunnella hiljaista hengitystä sekä tarkkailla ulkoa kantautuvia ääniä ja varjoja. Tilannetta ei voinut sanoa millään tavalla rentouttavaksi mutta tämä taisi olla parasta mitä heille tähän hätään liikeni... eikä mikään sentään pyrkinyt sisälle. Edes tästä Kaelin oli oltava helpottunut, vaikka hiljainen hetki täyttyikin nopeasti mieltä jäytävistä ajatuksista ja epäilyksistä. Poika kietaisi kätensä polviensa ympärille keskittäen itsensä parhaansa mukaan vellovasta päänsä sisusta velvollisuuteensa... vaikka hän tuskin saattoikaan olla olematta tietoinen myös toisesta perälle vetäytyneestä olennosta. Tämä oli läsnä kuten oli ollutkin, kuitenkaan varsinaisesti tekemättä tai mitään sanomatta, eikä varautuneella pojallakaan ollut haluja härkkiä tätä... vaikka olentoa jäytävä turhautuminen olikin ymmärrettävä, ja lähestulkoon molemminpuolinen. Mutta nyt hän tuskin saattoi tehdä muuta kuin yrittää olla ajattelematta tätä (tai oikein mitään muutakaan) parhaansa mukaan.
<Sunbaron>: Kumpikin kahdesta valitettavan pahasti toisiinsa sotkeutuneesta olennosta (tai ainakin kumpikin saman kolikon kahdesta puolesta) tuntuu yrittävän vain vältellä enempiä yhteenottoja. Moinen tuskin ainakaan vähentää painostavaa ilmapiiriä millään tapaa, mutta ainakin asiat pysyvät rauhallisina. Ne muutamat armolliset tunnit, jotka takaa-ajetut matkalaiset ovat suoneet itselleen. Ensimmäisenä herää Reindal, eikä erityisen rauhallisesti. Mies säpsähtää pystyyn henkeään haukkoen kuin hukkuva. Varsin nopeasti hän kuitenkin oivaltaa missä todella on ja rauhoittaa itsensä. Terävät, harjaantuneet aistit ja vaistot kertovat hänelle tilanteen olevan muutenkin yhä rauhallinen, ja kiirehtimättä, suorastaan silminnähden jäykästi, hän lähtee nousemaan pystyyn. Mies ei näytä totta puhuen siltä kuin olisi varsinaisesti levännyt. Ruumiillisesti ehkä, mutta kalpeilla kasvoilla ja kuumeisissa silmissä on voipunutta näköä, kuin hän olisi palaamassa taistelukentältä eikä suinkaan nousemassa unilta. Joka tapauksessa hän kuitenkin nousee. "Hyvä. Kaikki on yhä hyvin", Reindal mutisee, melkeinpä siihen sävyyn, että toteaa sen yhtä paljon itselleen kuin pojallekin. Hän vetää henkeä, ennen kuin alkaa työntää vierellään lojuvaa miekkaansa takaisin huotraansa. Totta puhuen koko toimitus näyttää kaikkea muuta kuin rauhanomaiselta. Painostetulta, enemmänkin.
<spyrreh>: Hiljaiset hetket venyivät hitaasti tunneiksi raunioiden uumenissa, outojen äänien ja varjojen keskellä. Ainoa tapa millä hiljaa paikoillaan kyyhöttävä poika saattoi hahmottaa tätä ajankulua taisi olla rakosista ja oviaukosta kajastava valo sekä tämän liikkuminen... eikä hänellä muuta tehtävää tähän hätään ollutkaan. Purppuratukka tuskin oli liikkunut paikoiltaan, tuijottaen hiljaa syventyneesti ulos paasien lomasta, mutta säpsähti itsekin kun Reindal hätkähti hereille. Ymmyrkäiset tummat silmät kääntyivät kohti kavahtanutta miestä, ja kohta poika rypisti hieman kulmiaan toisen ilmeisen tukalalle olemukselle. Hetken uni ei selvästikään riittänyt viemään pois sitä mikä toista jäyti... Kael säpsähti uudestaan kun mies puhui, hoksaten sitten nyökätä hieman viiveellä vastaukseksi. "Eh... juu. Mikään ei ole yrittänyt tänne vielä" se mutisi, alkaen sitten hetken toista vilkuiltuaan pyrkiä itsekin jaloilleen. "Hm. No. Olemme vielä ainakin elossa" kuului toinenkin kommentti hieman sivummalta. Cathrynkin näytti havahtuneen, vaikka nainen ei pitänyt suurempaa kiirettä. Olento haukotteli ja venytteli vilkaisten ohimennen Reindalin suuntaan, ennen kuin alkoi hapuilla tavaroitaan. Joukko taisi alkaa olla jälleen tekemässä lähtöään liikkeelle.
<Sunbaron>: Vaikka muutaman tunnin lepo näyttää totta puhuen olleen Reindalille suorastaan epämiellyttävä kokemus, löytää hän kuitenkin melko nopeasti taas jonkinlaista, ominaista tyyneyttä, jolla kohdata uudet, eittämättä edessä odottavat vaarat. Hän tulee vilkaisseeksi ohimennen myös herännyttä Cathrynia ja nyökkää naiselle, ennen kuin työntää miekkansa paikalleen. "... meillä ei ikävä kyllä taida olla yhtään sen paremmin muonaa kuin edellisenäkään aamuna", hän tulee todenneeksi ohimennen, vaikka totta puhuen katuu itsekin sitä. Eipä se siitä ainakaan parane, kunhan muistuu turhaan jokaisen mieleen... jos nyt kukaan oli edes unohtanut tyhjänpuoleista vatsaansa. Tai kuivaa kurkkua. "Nähtävästi takaa-ajajamme eivät ole vielä löytäneet meitä. Elleivät nämä sitten kuitenkin luopuneet leikistä. Mitä mieltä olet, pitäisikö tälle tehdä jotakin?" Reindal tokaisee ja vilkaisee kysyvästi Cathrynia. Hän tönäisee jalallaan taas merkitsevästi keskellä huonetta komeilevaa, lukittua lattialuukkua. Mokoma kieltämättä mietityttää ainakin miestä. Se tuntuu suorastaan kiusoittelevan koskemattomuudellaan. Kuka tietää, ehkäpä sen alla piilee jonkinlaista helpotusta heidän pulmiinsa? Tai kukaties vain lisää sellaisia...
<spyrreh>: Kaiketi lyhyt lepo oli tuonut aavistuksen helpotusta, mutta ei silti lähellekään kaikkeen, ikävä kyllä. Reindalin toteamus kirvoitti nulikasta pienen huokaisun, Cathrynin tyytyessä lähinnä haukottelemaan uudestaan. Varusteiden puute (sekä menetys) oli epäilemättä suuri ongelma, mutta jos nainen oli näistä huolissaan, ei tämä ainakaan näyttänyt sitä. "Noh. Ehkä löydämme edes vettä jostakin lähitienoilta. Sen luulisi auttavan hieman" tämä pohti, heittäen itsekin kuitenkin varautuneen katseen ulos. Kukaan heistä tuskin rohkeni oikeasti toivoakaan vakavissaan jotakin niin hurjaa kuin takaa-ajajien jahdista luovuttamista, jopa purppuratukan liikahtaessa levottomasti. Kuitenkin miehen kysymys lattialuukusta sai kissankin valpastumaan enemmän. Nainen silmäsi kapinetta toisen jaloissa ja kohottautui sitten mietteliäästi äännähtäen astuakseen lähemmäs. "Hm, kenties? Katsotaan kuinka vaivan takana se on. Tuskin vilkaisu haittaa jos saamme sen tehtyä liikaa aikaamme hukkaamatta. Voi olla että emme löydä mitään, mutta jos siellä on jotakin, se saattaa helpottaa oloamme kun viimein pääsemme ihmisten ilmoille" nainen totesi, kumartuen tutkimaan luukkua sekä tämän lukkoa. Kael taustalla päätyi lähinnä näyttämään epätietoiselta, pojan tuskin aiemmin edes laitettua koko luukkua merkille. Tämä olisi luultavasti mieluiten vaikka jatkanut matkaa päätellen levottomasta vilkuilusta ulos, mutta nulikka ei silti ainakaan valittanut.
<Sunbaron>: Reindal päästää mietteliään äänen lattialuukkua tuijotellessaan ja Cathrynin sanoja kuunnellessaan. Lopulta kaikki tämä on vain arvailua, ennen kuin luukku on auki ja sen salat tutkittu. Paremman puutteessa hän kumartuu tutkimaan sitä hieman lähempääkin. Suu mutristuu nopeasti. Vaikka lukko on ajan nakertama ja ruosteinen, se on selvästi yhä jämäkkä. "En usko että tätä saisi tiirikoituakaan. Se on liian pilalla. Sitten ei ole muutakaan mahdollisuutta kuin käyttää voimaa. Ja se tietää melua", mies toteaa. Hän painaa kättään kokeilevasti luukun pintaa vasten, mutta ikävä kyllä se ei ole selvästikään ainakaan niin laho, että antaisi periksi käden alla. Kaiken kaikkiaan näyttää pahasti siltä, että tähän tarvitaan oikeaa voimaa. "Sen saisi ehkä rikki näppärästikin. Mutta... no. Saattaa se vaatia enemmänkin. Onkohan tämä sen arvoista?" mies lopulta kysyy. Hän ei selvästikään ole aikeissa alkaa mihinkään tällaiseen ilman muiden suostumusta.
<spyrreh>: Ajanhampaasta huolimatta luukku näytti olevan vieläkin tukevaa tekoa, joka taisi tulla ainakin Cathrynille pienenä pettymyksenä. Nainen sormeili ja tihrusti lukkoa tiukalla silmällä, kokeillen ja naputellen puutakin, kunnes joutui kaiketi toteamaan saman kuin Reindalkin. "Siltä vaikuttaa. Pahus. Olin toivonut että lukon olisi vain voinut avata" katti puuskahti. Nainen jäi hetkeksi punnitsemaan niin kysymystä kuin luukkuakin häntäänsä heilutellen. "Luultavasti ei ole. Mutta sitä ei tiedä etukäteen, hmm? Jos tämä on todella ollut lukittuna koko tämän ajan..." hän pohti lopulta. Nainen heitti varautuneen vilkaisun ulos hämmentyneen Kaelin ohitse, ennen kuin katsahti jälleen miestä. "Luuletko että saisit sen sitten auki? Emmeköhän ole lähtemässä täältä nopeasti joka tapauksessa."
<Sunbaron>: Reindal kallistaa päätään aavistuksen luukkua katsellessaan. Mies selvästikin jo arvioi sitä, kuin pohtisi parasta tapaa rikkoa sen. Sitten hän vilkaisee myös Cathrynia, ja hymähtää melkein kuin haasteeseen vastaten. "Tiedät kyllä itsekin. On tässä pahemaakin nähty", mies tokaisee, ennen kuin vaikenee keskittyneesti. Hetken verran hän vain tuijottaa luukkua, vaikka totta puhuen katse tuntuukin menettävän tarkkuutensa nopeasti. Kuin hän keskittyisi johonkin aivan muuhun. Kukaties voisi olettaa, että mies tarrasi edes miekkaansa, mutta äkkiä hän vain kumartuukin. Hänen elkeissään on jotakin niin varmaa, että se tuntuu melkein jo ylimaalliselta. Hän liikkuu kuin tietäisi jo miten tämä kaikki menee, kuin tässä kaikessa ei olisi kysymystäkään... oikeastaan yhtään mistään. Edes kokeilematta mies tunkee luisevat sormensa luukun kulman alle ja painaa toisen kätensä lattiaa vasten. Mokomalla ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla mitään merkitystä, ja hän saa kiskaistua sitä tuskin piiruakaan, ennen kuin lukon säppi jo kolahtaa puuta vasten. Mutta kolahdus muuttuu nopeasti nitinäksi. Reindalin ilme ei muutu millään tapaa, korkeintaan kiristyy. Keskittyneesti, tasaisesti ja varmasti hän painaa ja vetää. Ja väsynyt metalli on näistä se, joka ensimmäisenä antaa myöten. Tai kukaties kohta, josta säppi on kiinitetty lattiaan. Joka tapauksessa se ei ole mies. Alku on hidas. Loppu nopea. Ensin luukku raottuu, ja sitten lukko räsähtää kun pakottava vääntö kiskoo sen juurineen irti lattiasta. Reindal ei edes viskaa luukkua selälleen, vaan aivan yhtä tasaisen rauhallisesti kääntää sen auki, paljastaen lopultakin sen alla odottavan pimeyden. Vasta kohottauduttuaan pystyyn mies äkkiä painuu aavistuksen kasaan, ähkäiseen ja köhäisee muutaman kerran. Kuin olisi vasta palannut takaisin heidän keskuuteensa. Hän irvistää ja puristaa hetken käsiään yhteen. Sormien iho on rikki, mutta ainakin ne näyttävät yhä toimivan.
<spyrreh>: Asiaa ei mietitä kovinkaan kauaa kun Reindal jo käykin toimeen. Cathryn vetäytyy hieman kauemmas pitämään tilannetta silmällä, siinä missä Kael taustalla käy entistä epätietoisemmaksi. Vanha luukku oli epäilemättä vahvaa tekoa iästään huolimatta, mutta siltikin mies tarraa tähän kuin aikeissa vain vetää tämän auki... ja niin tämä vastoin kaikkia realiteetteja tekeekin. Lukon kolahdus muuttuu metalliseksi nitinäksi ennen kuin kapine äkkiä suorastaan räsähtää auki, jättäen hämmentyneen pojan hetkeksi rehellisen tyrmistyneeksi. Cathryn puolestaan näyttää tuskin edes yllättyneeltä. "Noh. Siinä ei kauaa mennyt. Katsotaanpa!" nainen tokaisee, harpaten sitten jo lähemmäs. Katti kumartui luukun reunalle, kätensä sentään miekkansa kahvalla, ja tihrusti valppaasti häntäänsä heilutellen hämärään. Kael taaempana alkoi vasta nyt päästä kunnolla mukaan tapahtumiin. Nulikasta irtosi epämääräinen ähkäisy ja tämä heitti pikaisen katseen olkansa ylitse ulos kuin peläten äänen jo houkutelleen jotain. "Miten--- Se-- Eh. Oletko... oletko kunnossa?" se onnistui viimein tapailemaan silmiään räpytellen. Reindal tuskin oli näyttänyt hyvävointiselta alunperinkään, saatikaan nyt.
<Sunbaron>: Reindal vetää henkeä raskaammin ja tuntuu yrittävän tasata itseään äskeisen jäljiltä. Hän vilkaisee Kaeliin aavistuksen voipuneesti, mutta nyökkää kuitenkin sitten. Poika on ymmärrettävästi hämillään ja äimistynyt, ja totta puhuen jonkinlainen selitys taitaa olla paikallaan. "Minä hallitsen tiettyjä... taitoja. Puhutaan siitä enemmän myöhemmin, mutta sanottakoon, etteivät lihalliset voimat ole kaikki kaikessa... vaikka jotkut muuta mieltä ovatkin", Reindal toteaa. Hän vilkaisee aavistuksen piikikkäästi kissamaiseen naiseen, joka tutkii jo paljon kiinnostuneempana lattialuukun alta paljastuneita ihmeitä. Totta puhuen niissä ihmeissä ei taida olla paljoakaan katsottavaa ensihätään. Alas johtaa pelkkä pimeä pudotus. Seinään on sentään aikanaan kiinnitetty rautaiset, yhtälailla yhä suhteellisen hyväkuntoisilta näyttävät tikkaat. Vaikea sanoa mitä edessä odottaa, mutta ainakin siellä on kaiken jäljiltä hiljaista... kuten pikaisen vilkuilun jäljiltä myös ulkopuolella vaikuttaa olevan. Äskeinen nopeasti ja (ainakin suhteellisen) kivuttomasti hoidettu ihmeteko ei tunnu herättäneen sen suurempaa huomiota. Jää nähtäväksi, oliko tämä siltikään sen arvoista...
<spyrreh>: Nulikan ilmeinen hämminki ei ainakaan vähentynyt miehen muutamista sanoista, mutta vaikka tämä kallistikin päätään Kael tyytyi silti vain nyökkäämään... yhtälailla epätietoisesti, mutta kuitenkin. Reindal kykeni selvästikin paljoon kuten hän oli nähnyt aikaisemminkin, mutta selvästikin tässä kaikessa oli mukana jotakin oudompaakin... "Pöh. Älähän nyt, hapan-naama. Onhan tuollaisellakin touhulla kaiketi puolensa. Välillä ainakin" Cathryn tokaisi puolivillaisesti takaisin, tosin kuitenkaan kääntämättä huomiotaan luukusta. Katti oli jo kumartunut tämän ylle nuuhkien pimeää, joutuen kuitenkin kissan-silmineenkin pettymään vähäiseen näkyvyyteen. "Mmh. En näe mitään. Ei kai auta kuin vilkaista peremmälle" nainen puuskahti, harpatenkin jo sitten tarttumaan tikkaisiin pimeyden yllä. Kael rehellisesti ei näyttänyt vieläkään erityisen vakuuttuneelta, ja heitti uuden varautuneen katseen ulos olkansa yli. Ties mitä moisessa vanhassa pimeydessä piili... tai edes raunioissa heidän ympärillään.
|
|
|
Post by spyrre on Jul 26, 2017 2:42:19 GMT 3
<Sunbaron>: Olipa Cathryn mitä mieltä olikaan tällaisesta "touhusta", ei asiaa jääty puimaan tähän hätään sen enempää. Naisella on melkoinen kiire kavuta jo tarkastamaan mitä tikkaiden alapäässä oikein odottakaan, eikä odottelulle kaiketi lopun perin ole syytäkään. Reindal huokaisee, mutta kohauttaa lopulta olkiaan ja vilkaisee sitten Kaeliin. "Jos haluat tulla, niin tule. Mutta yhtä hyvin voit kaiketi jäädä tännekin vahtimaan. Siellä saattaa olla vaarallistakin... tai sitten siellä ei ole yhtikäs mitään järkevää. Silmäpari täällä ei olisi varmastikaan pahitteeksi", mies toteaa, ennen kuin lähtee laskeutumaan Cathrynin perässä. Tikkaat tuntuvat totta puhuen varsin tukevilta, mikä salii ainakin itse kunkin keskittyä laskeutumiseen enemmän kuin mahdollisesti romahtavien tikapuiden tarkkailuun. Alhaalla on tosin pimeää ja hiljaista, eikä mikään tunnu varsinaisesti reagoivan laskeutujiin. Kellarissa on tosin täysin pimeää, mikä edellyttää edes jonkinlaista valon sytyttämistä. Kun nyt valoa lopulta saadaan, paljastuu kellari oikeastaan suhteellisen tilavaksi tilaksi. Melkein yhtä suureksi kuin yläpuolella kohoava rakennus, ja ainakin kaksihuoneiseksi nopean vilkaisun perusteella. Reindal vilkuilee hetken ympärilleen tunkkaisessa ilmassa, mutta tarkinkaan soturivaistojen hyödyntäminen ei paljasta ainakaan hänelle mitään vaanivaa vaaraa. Paras siis vilkaista ympärille muutenkin. Hämärä huone, johon kaksikko on laskeutunut, ei totta puhuen juurikaan eroa siitä, miltä perunakellarin olettaisi näyttävän. Lattiaa reunustavat jopa suuret kontit, jotka ovat tosin lahonneet pahasti ajan kanssa. Nopealla arviolla ne ovat myös tyhjiä. Aivan tyhjiä, pohjaa myöten. Hyllyt jotka reunustavat huoneen seiniä eivät ole juuri sen paremmassa kunnossa. "... no. Jos tämä oli tässä, ei tästä paljoa jäänyt käteen", mies uskaltautuu lopulta tokaisemaan. Tila näyttää suurelta, ja siellä on varmasti aikanaan ollut paljon ruokaa, mutta se on kadonnut jo aikaa sitten. Olisi varmasti vaikka sitä joskus olisi edes ollut. "No, haluatko katsoa ensin tuonne?" mies heittää kissamaiselle naiselle viitaten samalla takakulmassa häämöttävään huoneeseen, melkein kuin piikitellen tämän innokkuudesta tunkea hämyisiin tunneleihin.
<spyrreh>: Cathryn ei jäänyt viivyttelemään pimeän käytävän äärelle pitkäksikään aikaa, vaan vain hetken kuulosteltuaan kapusikin ketterästi alas. Kael epäröi ympärilleen raunioissa vilkaisten kunnes kuitenkin pudisti päätään Reindalin sanoille. "Ei, kyllä mäkin voin tulla. Kai se on ainakin tutkittu nopeammin sillä tavalla" poika totesi. Tämä tuskin kuulosti innokkaalta vieläkään mutta astahti silti lähemmäs seuraamaan kun mies kapusi tikkaisiin. Jos ei muuta, niin ehkä se oli edes parasta pysyä suunnilleen yhdessä jos johonkin epäilyttävään oli lähdettävä... Cathryn oli jo saavuttanut alemman tilan kun muut saapuivat. Nainen askarteli parhaillaan esille pientä lamppua, ja pian hailakka kajo valuikin keskelle pimeää huonetta. Katti kohotti valoa kiiluvia silmiään siristellen tuskin edes laittaen merkille perässä kavunnutta Kaelia. Paikka oli epäilemättä suurempi kuin hän oli olettanut... mutta se ei tainnut ikävä kyllä itsessään merkitä paljoakaan. Ei siinä vaiheessa, kun kaikesta mitä kellari oli aikoinaan pitänyt sisällään ei ollut enää jäljellä kuin lahoavia hyllyjä ja laatikoita. Cathrynin häntä heilahti terävästi puolelta toiselle ja hän puuskahti Reindalin viimein rohjetessa lausua ääneen tosiasiat. "...mmh. Siltä näyttää. En tiedä olisiko mitään muuta voinut lopulta odottaakaan" nainen tuhahti antaessaan katseensa pyyhkiä käytännössä tyhjää huonetta. Peremmällä tosin erottui toinenkin mokoma, mutta vaikka ei enää elätellyt suurempia toiveita siitä että tämä osoittautuisi jotenkin merkittävästi paremmaksi katti harppasi kuitenkin uhmakkaasti eteenpäin. "Paras kai katsoa kun täällä kerran ollaan" tämä tokaisi suunnaten valoa kohottaen kohti huonetta, suuremmin vilkuilematta seurasivatko muut vai eivät. Paras vain saada tämäkin nopeasti pois alta, tai jotain? Tikkaiden juurella varautuneesti ympärilleen vilkuillut Kael katsahti kysyvästi Reindalia, mutta ei ainakaan väittänyt vastaan lopunkin kellarin tutkimiselle.
<Sunbaron>: "Sittenhän se on tehty", Reindal tyytyy vastaamaan. Hän seuraa vähemmän kiireisenä naisen perässä, joskin on ovella silti käytännössä heti tämän jäljessä. Ainakin miehen lysähtänyt asenne muuttuu hyvin nopeasti, kun hän näkee mitä huoneessa odottaa. Ei suinkaan ainakaan tyhjää perunakellaria. Silmä kiinnittyy moneenkin asiaan huoneessa, mutta mies valehtelisi jos väittäisi, että ensimmäinen eivät olisi ruumiit. Tai ruumiiden jäänteet. Seinän vieressä, sivulla, lojuu luita, joista kaikki liha on lahonnut pois jo aikaa sitten. Nopealla arviolla hän erottaa kolme kalloa. Kolme hieman sekaista luukasaa, jotka ovat saaneet virua kellarin nurkassa ties miten kauan. Luiden seassa on varusteita, ja yhden kasan joukossa lojuu jopa jonkinlainen sotisopa ja kypärä. Ja miekka. Vaatteet ovat kärsineet iästä, mutta selvästi kaikki kolme kuolivat kuitenkin vaatteissaan - ja yhden kohdalla varusteissaan. Kaiketi juuri siihen missä lojuvat nytkin. Toinen nopea huomio, jonka mies puolella silmällä tekee, on luukku kellarin toisella seinustalla. Sitä peittää pahasti lahonnut luukku, ja vieressä lojuu virtyneen narun päässä ikivanha ämpäri. Kaivo, kukaties. Viimeinen, johon mies varsinaisesti kiinnittää huomiota, kukaties enemmän kuin kaivoon sentään, on reikä. Ammottava reikä huoneen peräseinässä. Se on sen verran kookas, että kumpi tahansa kahdesta seikkailijasta mahtuisi astumaan siihen melkeinpä suorana. Se ei näytä työstetyltä tai louhitulta, vaan sen reunat ovat epäsäännölliset, mutta pehmeät. Niitä on muovattu jollakin muulla tavalla. "... oh", mies tyytyy tähän hätään kommunikoimaan näkemäänsä.
<spyrreh>: Jos kellarin ensivaikutelma olikin ollut pettymys, taisi toinen huone lisätä tähän sentään ainakin... no, jotain. Kaiketi outoutta, jos ei muuta. Näky irrotti jopa ovelle edeltä harpponeesta Cathrynista yllättyneen äännähdyksen, kun hailakka valo valaisi vähintäänkin kyseenalaista asetelmaa. Perässä seurannut Kaelkin ähkäisi kurkistaessaan Reindalin takaa huoneeseen, mutta toistaiseksi tästäkään ei tainnut irrota sen syvällisempää kommenttia näkemäänsä. Cathryn käytti hetken aikaa valaisten huonetta ennen kuin astahtikin peremmälle, kohti epäilyttävää aukkoa seinässä. "En tiedä mitä täällä on tapahtunut, mutta jokin on selvästikin kovasti halunnut sisään tänne" nainen totesi, kohottaen lamppua kohti aukkoa ja tämän epätasaisia seiniä mietteliäästi kulmiaan kurtistaen. Epäröivä Kaelkin astahti varovasti peremmälle ympärilleen vilkuillen, hivuttautuen puolestaan lähemmäs jäännöksiä. Tämä kaikki epäilemättä kertoi jokseenkin karua tarinaa tapahtumista... mikä tämä sitten ikinä olikaan.
<Sunbaron>: Loppujen lopuksi ensivaikutelman aiheuttama hiljaisuus ei kestä kauaa. Reindal toipuu siinä missä Cathrynkin. Hän vilkaisee ympärilleen, ennen kuin astuu toisen perässä aavistuksen varuillaan huoneeseen. Ohimennen hän naksauttaa kieltään siihen malliin, ettei ole aivan varma toisen sanoista. "No. Jokin tänne on tullut, mutta en tiedä liittyykö se näihin enää mitenkään. Vanhoja luita ja vanhoja varusteita. Niitä on ehkä pengottu, mutta sikäli kuin ymmärrän mitään kivestä, tuo reikä näyttää tuoreemmalta", Reindal toteaa. Luut ovat lopulta vain luita, mutta aukko seinässä mietityttää senkin edestä. Cathrynin näyttämässä valossa sen takaa paljastuu pätkä tunnelia, joka kaartuu löyhästi pois näkyvistä. Jonnekin maan ja kiven sisään. Koko tunneli näyttää samalla tavalla oudosti työstetyltä... jos se on millään tavalla varsinaisesti edes työstetty. Totta puhuen se näyttää enemmänkin jonkin eläimen kaivamalta... tai jonkin pahemman. "Jos noissa luissa olisi ollut enää mitään ympärillä, tuo, oli mikä olikaan, olisi kyllä vienyt ne", mies lisää vielä. Totta puhuen aukkoa lähestyminen ei tunnu erityisen hyvältä ajatukselta, niin hiljainen kuin se onkin. "Nämä näyttävät melkein siltä kuin olisivat olleet täällä tuhon päivistä asti. Ehkä joku sulki heidät tänne kun kaikki tapahtui. Ehkä hän luuli voivansa palata noutamaan heitä. Mutta tämä kylä ei selvinnyt", hän mutisee lopulta ja vilkaisee nyt aavistuksen epämukavammin ympärilleen. Luiden joukossa näkyy lamppukin, mutta sen öljy tuskin kesti pitkään. "Heillä oli ruokaa ja vettä, kaiketi. Mutta jos tuo luukku oli lukittu ulkoa...", Reindal lisää vielä, viitsimättä viedä raadollisia sanoja edes päätökseensä. Totta puhuen luut kertovat varsin yksinkertaista ja selkeää tarinaa, eikä se ainakaan mieltä ylennä. Pimeässä kellarissa, tuhon ja hävityksen äänien keskellä, odottamassa. Ajatus hyytää tietyllä tapaa. Se saa hänet varsin tyytyväiseksi, nyt kun he ovat täällä, että lukko on nyt väännetty juuria myöten irti lattiasta.
<spyrreh>: Reindalin pohdiskelua seurasi hetken epämiellyttävä hiljaisuus. Miehen pohdiskelu kuulosti aivan liian todennäköiseltä arvaukselta, eikä edes Cathrynilla ollut asiaan heti paljoakaan sanottavaa. "...no. Ainakin se joka tänne kaivautui tuskin käytti ainakaan työkaluja" katti totesi lopulta. Hänenkin äänessään häivähti annos epämukavuutta... sekä myös varautuneisuutta sen vuoksi mitä hän parhaillaan näki edessään. Oli varmasti ollut kammottava kohtalo kyyhöttää lukitussa kellarissa tuhon keskellä loppuunsa saakka, mutta tuoreempi aukko seinässä oli jokseenkin konkreettisempi huoli... Kael oli kumartunut silmäilemään jäännöksiä mutta suoristautui lopulta huokaisten tukalasti ja harppasi kauemmas. Pojankin huomio seurasi nopeasti muita, ja tämä liikahti hermostuneesti paikallaan. "Tuota... ehkä meidän pitäisi mennä jo muualle? Jos tuolla on vielä jotain jossain..." se ehdotti. Cathryn heitti vilkaisun nulikan suuntaan mutta yllättäen tuntui lähestulkoon jopa harkitsevan mahdollisuutta. Kukaan heistä tuskin halusi kohtdata olentoa, joka oli kaivanut tiensä kellariin saakka...
<Sunbaron>: Olipa vainajien kohtalo miten ikävä hyvänsä, taitaa ikävä kyllä olla totta, että tilanteeseen liittyy paljon ajankohtaisempiakin ongelmia. Tai ainakin ongelmia, jotka saattavat olla sitä. Kolon ikää on vaikea arvioida, mutta se että se edes on siinä on jo aivan tarpeeksi ikävä seikka. Mikään, mikä pystyy tekemään kiveen noin suuria reikiä, ei ole hyvä kohdattava. "Ei vielä. Täällä on tarjolla edes jotakin", Reindal yllättäen tokaiseekin, ja kumartuu ikivanhojen luurankojen suuntaan. Hän vilkaisee siinä sivussa Cathrynia ja nyökkää päällään kaivoa kohti. "Katso onko siellä vielä vettä, ja että onko se kelvollista. Nämä varusteet näyttävät ainakin selvinneen tästä"; mies toteaa. Hän nyökkää luiden suuntaan, kuin pahoitellakseen tekojaan, ja työntää sitten ylimääräiset päältä syrjään päästäkseen käsiksi panssariin. Hänen nahkansa on saanut osansa jo aivan tarpeeksi monesta vaarasta tähän hätään. Läheltä on sivumennen ikävän helppo nähdä, että yksi kalloista on muita pienempi, mutta se on kaikki mennyttä. Tämä ei. "Kael. Pidä vahtia", mies ohjeistaa vielä, ennen kuin lähtee kiskomaan paitaa irti luista. Tai kukaties tarkemmin irrottamaan luita paidasta. Nyt on paras olla nirsoilematta, kyseessä on kaikesta haljuudestaan huolimattakin armopala, joka tuskin toistuu aivan heti...
<spyrreh>: Siitäkin huolimatta ettei mokoma kellari selvästikään pitänyt sisällään mitään mieltä-ylentävää, ei silti taidettu kuitenkaan joutua lähtemään aivan tyhjin käsin. Cathryn havahtui tutkimuksestaan miehen puhuessa kohottaen tälle aavistuksen kulmiaan, hoksaten kuitenkin pian mistä oli kyse. Nainen rypisti kuonoaan vastahakoisesti mutta joutui kuitenkin tyytymään huokaisemaan kaikelle. "No... parempi kuin ei mitään, kaiketi... vaikka en olisi kovinkaan yllättynyt jos tämä kaivokin olisi ollut pilalla jo ajat sitten" hän mutisi astellen kuitenkin tutkimaan aukkoa lattiassa. Kael katseli ilmeisen epämukavasti kun mies kumartui kuorimaan vanhaa panssaria luiden joukosta, mutta valpastui kehotuksesta pitää vahtia. Poika suoristautui ja nyökkäsi, jääden sitten tarkkailemaan vuoroin oviaukkoa ja seinään ruovittua käytävää. Cathryn ei ollut erityisen toiveikas kaivon suhteen, mutta jäädessään tutkimaan tätä paljastuikin kaivo odotettua vähemmän tyhjäksi. Kuopasta kohosi häivähdys vanhaa kosteutta, ja kun hän laski sangon pimeään, kantautui alhaalta jopa loiskahdus. "Hmh... katsohan mokomaa" nainen mutisi, hilaten sitten ämpärin ylös tutkittavakseen. Ja kuinka ollakaan, sangossa loiskui kuin loiskuikin... jokseenkin ummehtuneelta tuoksahtavaa vettä kenties, mutta vettä kuitenkin...
<Sunbaron>: Kaelin vahtiessa ja Cathrynin kiskoessa ylös vettä Reindal tutkii varusteita. Totta puhuen ne näyttävät varsin hyväkuntoisilta kosteassa maakellarissa lojuneiksi. Hyvin öljyttyjä, ainakin. Siinä määrin, että ne tuskin ovat nähneet kovaa käyttöä. Niin paita kuin kypäräkin ovat hyväkuntoisia ja kolhuttomia. "No. Eihän tämä taistelussa kaatunutkaan", mies mutisee melkeinpä itsekseen, ennen kuin lopultakin vetää panssaripaidan näkyvilleen. Se ei oikeastaan näytä miltään tavalliselta metallisuojukselta, vaan se on jotakin melkein luunvalkeaa ainetta, totta puhuen varsin kevyttä. Panssari on jossain määrin joustava, ja sisäpuolelta se näyttää melkeinpä jonkinlaiselta kudokselta, mutta päälle päin siinä on kyllä kova pinta. Outo kapistus, mutta ei täysin ennenkuulumaton; mies itse on nähnyt monenkin sotilaan ja soturin kantavan tällaisia keveitä, kelvollisen kestäviä paitoja päällään. Kaiketi kyseessä on jokin valtakunnan aikojen ihme. Kypäräkin on valkeaa ja kevyttä, joskin jäykempää ainetta. Se on syvään istuvaa mallia, ja jokseenkin näyttävästi siinä on silmäsuojuskin, joka on sisällytetty koristeluihin. Mutta mikä tärkeintä, se on vankkaa tekoa. "Mmh. Sinulle saattaisi olla hyötyä tästä", mies toteaa Cathrynin suuntaan kohottaessaan esille vielä luiden joukosta pilkistävää miekkaa. Se on lyhyt, eikä näytä varsinaisesti sotimiseen tarkoitetulta aseelta. Mutta on se hyödyllisempi kahta asetta käyttävälle kuin tikari, kuitenkin. Reindal ei vielä ala turhan päiten kiskomaan panssaripaitaa päälleen, vaan totta puhuen kiinnostuu kissan kiskomasta vedestä paljon enemmän. Jos totta puhutaan, vesi on tainnut jäädä melkeinpä yhtä vähälle kuin ruokakin. Hän laskee varusteet sivummalle ja astuu sitten naisen luokse. "Onko se kelpoa? Ainakin se on vettä. Meidän olisi parempi kaikkien juoda nyt. Yksi nassakka ei meidän välillämme kauaa kestä", mies huomauttaa. Hän katsahtaa Kaeliinkin merkitsevästi.
<spyrreh>: Oli sentään laskettava onneksi ettei mikään tuntunut aikovan vielä rynnätä heidän kimppuunsa pimeästä kummastakaan suunnasta. Kaelilla näytti olevan kiire yrittää pitää silmällä ympäristöä samalla kun poika olisi halunnut seurata mitä muut tekivät, mutta ainakaan tämä ei yrittänyt luistaa tehtävästään vaikka tästä seurasikin hieman epämääräistä vilkuilua suunnilleen joka suuntaan. Vaikka ruumiisiin ja näiden tavaroihin koskeminen epäilyttikin, oli Reindalin esiin kaivama panssari kuitenkin oikeastaan melkoisen vaikuttava näky... kuten muukin mitä tämä onnistui löytämään. Cathryn käänsi päätään kaivolta päätyen räpäyttämään hieman silmiään kun mies nosti esille hyväkuntoisen miekan. "Kas. Hyvin hoksattu. Kaipa sen on kelvattava. Tiedä häntä tulenko enää näkemään toista sapeliani muutenkaan" katti totesi, voimatta piilottaa happamuutta äänestään viimeisen lauseensa kohdalla. Tämän myöntäminen rehellisesti kalvoi mieltä, mutta asialle tuskin voi realistisesti paljoakaan. Miehen astellessa viimein kaivolle käänsi kissakin huomionsa ylös kiskomaansa sankoon ja tämän sisältöön. "...hmmh. Haisee tunkkaiselta ja levältä, mutta... tuskin kuolemme tähän. Toivottavasti. Ainakaan se ei vaikuta olevan pilaantunutta" tokaistiin hetken viiksien epäluuloisen pörhistelyn ja nuuhkimisen jäljiltä, kunnes nainen kohautti olkapäitään. Parempaa heille tuskin oli nyt tarjolla ja vesi epäilemättä tulisi tarpeeseen. Lopulta ei auttanut kuin lopettaa empiminen, ja Cathryn kaapaisi vettä kämmenilleen juodakseen. Kaelkin astahti varovaisesti lähemmäs kehotuksesta, voimatta väittää vastaan Reindalin huomautukselle. He olivat tarponeet jo melkoisen pitkän matkan ilman vesihörppyäkään...
<Sunbaron>: Kun vesi nyt näyttää edes suunnilleen juomakelpoiselta, ei kukaan janoisista matkalaisista varmastikaan jää miettimään liian pitkäksi aikaa tarkempia seikkoja. Kehnon veden ja vedettömyyden erokin on melkoinen. Reindal antaa Cathrynin juoda ensin, ja ottaa ämpärin sitten itse vastaan. Hän juo pitkän kulauksen, ennen kuin antaa sen sitten puolestaan Kaelille. "Juo vaikka se tuntuisikin tyhjään vatsaan pahalta. Me selviämme ilman ruokaa vaikka kylään asti, mutta ilman vettä olemme jo huomenna voimattomia. Meidän on parempi ottaa kaikki irti tästä", Reindal ohjeistaa Kaelia. Vettä tarvitaan todennäköisesti toinenkin ämpärillinen, ennen kuin itse kunkin jano on todella sammutettu, mutta ainakaan se ei ole loppumassa aivan heti. Tähän hätään sitä riittää. Juotuaan tarpeekseen Reindal huokaisee, nyt aavistuksen tyytyväisemmin, ja astuu sitten uusien varusteiden suuntaan, kaiketi aikomuksenaan kiskoa ne päälleen vasta ylhäällä, paremmassa tilassa... ja kauempana epäilyttävästä kolosta. Joka tosin ei ole vieläkään syössyt sisältään mitään erityisen vaarallista. "Meidän on parempi jatkaa. Nassakka täyteen ja ylös. Enempää emme varmastikaan tästä paikasta saa irti", mies huokaisee. Taitaa olla turha toivo, että tämä pieni onnenkantamoinen tarkoittaisi heidän tuurinsa todella kääntyneen.
<spyrreh>: Vanha vesi maistui ja tuoksahti ummehtuneelta, mutta se kostutti silti kurkkua kuten pitikin. Cathryn joi osansa ennen kuin luovutti sangon eteenpäin ja asteli noukkimaan miehen löytämän miekan parempaan talteen, jättän muut vielä kaivolle. Kael nuuhki sangosta nousevaa hajua kurkistaen ohimennen aavistuksen epäluuloisesti alas kaivoonkin, mutta otti veden kuitenkin vastaan kun Reindal ojensi tämän hänelle. Jano jäyti jo melkoisesti hänenkin sisuksiaan joka epäilemättä merkitsi enemmän kuin oudolta haiseva vesi. Nulikka irvisti hieman mielenosoituksellisesti (kaiketi niin hajulle kuin toteamukselle siitä että he saattaisivat joutua kulkemaan kylään saakka ruoatta), mutta nyökkäsi kuitenkin ennen kuin kohotti itsekin ämpäriä juodakseen. Vesi helpotti polttavaa janoa vaikka jättikin olon hieman epämääräiseksi... joka tapauksessa, he olivat nyt ottaneet vanhasta kellarista kaiken tarvitsemansa. Cathryn työnsi miekan vyölleen nyökäten samalla Reindalin sanoille. Kael teki nopeasti tilaa kaivolle kun kissa asteli täyttämään nassakan, ja vielä viimeisen katseen ympärilleen heitettyään Cathrynkin suuntasi takaisin ovelle. "No, eiköhän siinä ollut kaikki mitä tästä paikasta irtoaa. Mennään" hän tokaisi, valaisten tietä takaisin tikkaille. Kaiketi kellarin tutkiminen ei ollut ollut aivan täysin hukattua aikaa.
|
|
|
Post by spyrre on Jul 28, 2017 0:20:03 GMT 3
<Sunbaron>: Kun kellarista nyt on saatu irti kaikki ottamisen arvoinen, suuntaa kolmikko takaisin kellarin tikkaille. Näyttää siltä, että tapauksesta ollaan selviämässä ilman sen suurempia vaikeuksia ja jopa aavistuksen aikaisempaa paremmissa puitteissa. Ainakaan Reindalin on vaikea keksiä varsinaista valitettavaa... olkoonkin että leväinen vesi on jättänyt peräänsä epämääräisen, limaisen tuntuman suuhun. Pikkuvikoja. "No. Seuraavaksi voimmekin alkaa sitten taas murehtimaan siitä miten selviämme näiden raunioiden keskeltä. Ja sitten siihen kylään", mies toteaa kiivetessään ylös. Vaikka äskeinen temppu (edelleen armollisesti auki ammottavan) lattialuukun kanssa selvästi kysyikin jotakin sisäisiä ponnistuksia, on tämä viimeisin käänne selvästi piristänyt häntäkin. Reindal selviytyy ylös siinä missä muutkin, ja laskee kätensä hetkeksi huolestuneena odotelleen Onnimannin päälaelle. Sitten hän katsahtaa uuteen panssariinsa ja alkaa avata takkiaan. Eipä se mitään hänen käsissään suojaa. Sitten mies kuitenkin valpastuu - kuten oletettavasti muutkin. Äkkiä kuollutta kylää raunioituneen talon ulkopuolella halkoo kova jysähdys, joka selvästi eroaa muista aavemaisen, hirviöiden riivaaman paikan satunnaisista ulahduksista ja huudoista. Se kaikuu hetken, ja vaikenee sitten. Soturille se on myös helppo tunnistaa; jokin tuliase, arvokas ja harvinaisempi kapine, mutta sitäkin vaarallisempi. Reindal jäykistyy hetkeksi kulmat kurtistuen. Laukausta seuraa kammottavia, epäinhimillisiä ääniä. Rääkäisyjä ja karjaisuja. Ja hyvin, hyvin kaukaa ja heikosti myös nopeita ihmisten ääniä. Ja pian perään toinen laukaus. Joku, tai jotkut, ovat astuneet kylään mukanaan väkeviä aseita... "... tuo ei taida olla mikään satunnainen vaeltelija. Siellä on tulossa joku tosissaan", Reindal toteaa lopulta, niin itsestäänselvä kuin asia onkin. Jäämättä miettimään hän kiskaisee takkinsa pois ja vetäisee panssaripaitansa päänsä yli. Sille saattaa hyvinkin olla tulossa tarvetta...
<spyrreh>: Kellarin koluamisen hyöty verrattuna tuhlattuun aikaan taisi jäädä hieman kyseenalaiseksi, mutta siihen tuskin kukaan saattoi väittää vastaan että nyt heillä oli ainakin hieman enemmän kuin vain hetki sitten. Cathryn ei näyttänyt suoranaisen innostuneelta kavutessaan takaisin raunioituneeseen taloon mutta ei silti näyttänyt aivan niin happamelta kuin olisi voinut. "Hmmh. Sen luulisi tuskin olevan enää--" nainen aloitti hieman venytellen, kuitenkin säpsähtäen valppaaksi kun terävä pamahdus leikkasi ilmaa. Viimeisenä tikkaita ylös kapuava Kael ähkäisi pelästyneenä ja oli vähällä menettää otteensa, mutta onnistui sentään olemaan putoamatta. Hetken itse kukin kuunteli paikalleen jähmettyneenä kuuntelemaan seuraavia hyvin pahaenteisiä ääniä. He eivät selvästikään olleet enää yksin... Cathryn irvisti heittäen merkitsevän katseen toveriinsa ennen kuin kiskaisi nopeasti niin heidän vähät varusteensa kuin luonnottoman jousenkuvatuksenkin olalleen.
"Kirottua.... en olettanut että ne olisivat näin nopeasti jäljillä" nainen jupisi synkästi. Hän harppasi hämärän huoneen poikki kohti ovi-aukkoa jääden pälyilemään silmiään siristellen raunioita heidän ympärillään samaan aikaan kun Reindal kiskoi uutta panssaria päälleen. "...hm. No. Tarvitsemme kaiketi vielä hieman lisää etumatkaa. Käyn katsomassa missä ne menevät, odottakaa hetki ja yrittäkää sitten ulos täältä niin nopeasti kuin pääsette. Yritän johtaa niitä harhaan, jos niikseen" tämä sihahti ääntään madaltaen taakseen, ennen kuin painui matalammaksi valmiina luikahtamaan raunioiden lomaan. Tikkaiden tuntumaan jäänyt Kael vilkaisi empivästi ympärilleen, ilmeisen epävarmana siitä mihin suuntaan nyt olisi ollut tarkoitus lähteä. Vaikka hänkin taisi jo osata arvata että tuskin kannatti toivoa että kauempana rytistelevät saapujat vain kulkisivat heidän ohitseen....
<Sunbaron>: Reindal katsahtaa Cathryniin kuin olisi aikeissa kieltää naista astumasta vaaran hampaisiin yksinään, mutta puristaa kuitenkin suunsa lopulta tiukaksi viivaksi. Juuri nyt nainen on eittämättä paras valinta tiedustelijaksi ja harhauttajaksi. Lopulta mies päätyy vain nyökkäämään. Käsky olla varovainen on sanaton, mutta läsnä. "Kael. Ole valmiina. Me lähdemme täältä pian ja kiireellä", Reindal tokaisee epävarmalle pojalle, ja astuu lähemmäs tätä. Näyttää pahasti siltä, että heidän on odotettava... Nopealla vilkaisulla talon ovensuusta voisi luulla, ettei mikään ole varsinaisesti muuttunut kylässä. Missä takaa-ajajat, eivät nämä näy ainakaan tältä paikalta. Kaikkialla on yhä painostavan, vaanivan liikkumatonta. Mutta sellaiselle joka tietää mitä etsii, on kuitenkin tarjolla merkkejä. Siellä täällä köynnösten ja rikkaruohojen kuristamien talojen takaa voi erottaa ääniä. Nopeita, hätäisiä ääniä. Tarkkaan korvaan osuu nopea huudettu käsky kauempaa. Mutta näinkin summittaisesti on helppo arvailla, ettei kyseessä ole mikään oikea taistelu. Tunkeilijat liikkuvat nopeasti ja järjestelmällisesti. Jostakin kylän reunoilta kuuluu taas laukaus, joka kirvoittaa jostakin läheltä korvia särkevän rääkäisyn. Jokin kammottava ja melkein muodoton syöksyy melkein umpeenkasvaneen kadun halki sitä kohti. Ja aivan toiseen suuntaan kiiruhtavat askeleet. Nämä tunkeilijat etsivät jotakin ja harhauttavat hirviöitä. Kyseessä ei ole mikään satunnainen, toikkaroiva hyökkäys. Näyttää pahasti siltä, että raunioikylässä käydään kuolettavaa ajojahtia. Takaa-ajettuna on kuitenkin nyt paettu, etsitty kolmikko, ei suinkaan tämä tuntematon tunkeilijoiden joukko...
<spyrreh>: Jälleen kerran heille jätettiin tuskin hetkeä pidempää aikaa reagoida uuteen käänteeseen... joka tosin oli enemmän kuin olisi voinut olla, jos heillä olisi kulunut tovikin pidempään kellarissa. Päätöstä kompata paikka olisi voinut kaiketi katua nyt, mutta moinen oli jo myöhäistä... tällä kädellä oli vain pelattava. Cathryn valmistautui, heittäen vielä katseen taakseen. Olento nyökkäsi miehen sanattomaan eleeseen, virnistäen pikaisesti. "Älkää tehkö typeryyksiä. Parempi että te otatte tämän kaiken varalta" hän tokaisi, ennen kuin pudotti ruman jousen lattialle ja luikahti sitten liikkeelle. Kaelkaan ei voinut kuin katsoa hermostuneesti katin perään, pojan nyökätessä kuitenkin pienesti Reindalin kehotukselle. Heille ei selvästikään aiottu sallia varaa hengähtää... Raunioiden keskelle livahtanut Cathryn hiipi varjosta toiseen rikkinäisten rakennusten suojassa, aistejaan terästäen. Hiljainen hetki ei kestänyt kauaa ennen kuin uusi laukaus pamahti, jota seurasikin uusi tuskainen rääkäisy. Kuitenkin se seikka joka eniten epäilemättä huolestutti oli että tunkeutujia oli selvästi paljon ja hyvin aseistautuneita... sekä se ilmeisen järjestäytynyt tapa jolla nämä liikkuivat. Kissa kyyristyi hetkeksi paaden suojaan yrittäen paikallistaa joukot heidän ympäriltään, kunnes kuitenkin veti jousensa valmiiksi jokseenkin harkitsevaksi. Tällainen ei rehellisesti houkutellut kun otti huomioon kuinka takaa-ajajat räiskivät hirviöitä menemään, mutta... Nainen veti syvään henkeä ja harppasi sitten jälleen liikkeelle, hiljaa ja ketterästi. Hän suuntasi sivummalle ja keskemmälle raunioita toivoen onnistuvansa luikahtamaan etsijöiden taustalle, ennen kuin kyyristyi jälleen varjoihin. Oli vain odotettava tilaisuutta....
<Sunbaron>: Pikaista välikohtausta eilinen ilta oli lopulta ollut hiljainen ja suorastaan armollinen matkalaisille. Tänään kylän rauniot ovat elossa aivan toisenlaisella, kammottavalla tavalla. Naisen edetessä asemiin tämä pystyy eittämättä aistimaan ja vaistoamaan moniakin kammottavia, muotopuolisia hirviöitä. Osa niistä kyyristelee muissa talonraunioissa, osa taas hivuttautuu kohti tunkeilijoita kuin vaaniva peto. Ja osa, kammottavimmat niistä, ovat jo liikkeellä. Hirvittäviä, vääristyneitä muotoja, jotka kirvoittavat kohti katsojasta alkukantaista kauhua. Olentoja, joita ei pitäisi olla - ja joita ei minkään luonnollisen armosta olekaan. Todellisia hirviöitä. Varmaa on, etteivät niitä parhaillaan kohtaavat ole mitään tavanomaista väkeä. Mikä tuskin sekään tekee kissan työstä yhtään helpompaa... Myös etsijät on mahdollista nähdä sopivasta tarkkailupaikasta, tai ainakin osa näistä. Kolmikon piilopaikkaa kohti etenee matalana ja nopeasti kourallinen hahmoja. Nämä liikkuvat tottuneesti, matalina ja valppaina, käytännössä äänettöminä. Ja mikä pahinta, tarkkaavaisina. Kun näiden toverit taaempana vetävät hirviöiden huomiota, ei näille selvästi ole temppu eikä mikään etsiä mitä etsivätkään...
<spyrreh>: Cathryn itsekään tuskin olisi lyönyt paljoakaan vetoa tilanteesta seuratessaan tapahtumia piilostaan. Nyt kun asioista sai paremman näkymän oli saapujien suunnitelma varsin ilmeinen ja tehokas. Kammottavia hirvityksiä ryömi esille raunioista, mutta näiden edelle hiipi tottuneesti joukko sotureita haravoimaan maastoa. Nämä eivät olleet enää kovinkaan kaukana piilosta, ja itsekseen äänettä manaten kissa kohotti jousensa. Nainen tähtäsi ja vapautti sitten nuolensa kohti taaimmaisia hyökkääjiä, alkaen sitten samantien jälleen vetää uutta nuolta jänteelle. Tämä epäilemättä paljastaisi hyvin nopeasti hänen piilonsa... tosin sitä hän tässä tilanteessa toivoikin.
<Sunbaron>: Laukaus on hyvä, kuten naisen laukaukset useimmiten ovat. Välimatkaa on vähän ja vaikka joukko onkin varuillaan, eivät nämä etene suojassa kissaan nähden. Jousi jännittyy, seuraavassa silmänräpäyksessä kaatuu mies... tai kaatuisi. Mutta tänään kohtalolla on sormensa pelissä. Yhtäkkiä, samalla silmänräpäyksellä kun nainen päästää nuolensa matkaan, jokin vilahtaa kadun poikki. Jokin kadotettu hirviö, jokin sekasikiö joka nopeassa liikkeessäkin näyttää väärältä ja rujolta. Kukaties se on aikeissa hyökätä väijyksistä miesjoukon kimppuun, tai kukaties se vain säntää ohitse kohti ääniä ja selvempää saalista. Joka tapauksessa se sinkoaa nuolen tielle juuri oikealla hetkellä - tai väärällä. Koko miesjoukko loikkaa sivuun, kun rujo, epäsuhtainen, visvainen hirviö rääkäisee ja kaatuu sätkien maahan näiden edessä. Se kiskoo siitä törröttävää nuolta epäsuhtaisilla raajoilla, mutta sen hangoittelut heikkenevät nopeasti. Jokaisella etsijöistä on ase kädessä yhdessä nopeassa silmänräpäyksessä. Ja seuraavassa nämä tuntuvat myös ymmärtävän mitä todella on tapahtunut - ja mistä nuoli tuli. Miehet väistävät sivuun, pois seuraavan nuolen tieltä, kuka mihinkin seinän tai luhistuneen raunion taakse. Varmaa on kuitenkin etteivät nämä aio pysyä paikallaan. Näkymättömistä kantautuu kolme terävää, nopeaa vihellystä. Selvä merkki muille takaa-ajajille. Ja samaan aikaan muut jo lähestyvät kissaa matalina, näkymättömissä, ja pelottavan nopeasti...
<spyrreh>: Tilanne puhkesi varsin epämiellyttävään suuntaan nopeammin kuin edes kissan refleksit ehtivät tätä pelastamaan... vaikka nuolen ollessa jo ilmassa, ei kyllä ollut enää mitään mitä hän olisi voinut tehdäkään. Cathryn ampui, tajuten kuitenkin seuraavassa liian myöhäisessä silmänräpäyksessä kivien takaa hyökkäävän hirviön... ja sitten kaikki jo vyöryikin eteenpäin omalla painollaan. Osuma oli hyvä ja peto kellistyi, mutta ikävä kyllä tämä ei ollut ollut se maali jota nainen oli halunnut. Soturit tajusivat tilanteen suunnilleen yhtä nopeasti kuin hänkin. Nyt jo ääneen manaten katti kiskoi jännettä piilostaan vaikka tiesi joukon jo sukeltaneen suojaan, mutta leiskautti kuitenkin vielä nuolen näitä kohti, oli tämä viisasta tai ei. Sen enempään hänellä tuskin oli enää aikaa. Terävät vihellykset hälyttivät naisenkin nopeasti ja tämä painui piiloon paasien taakse, kuitenkin höristäen korviaan jo pahaa enteillen. Kuumeinen katse pyyhkäisi raunioita, ja tätä enempää aikaa kissa ei enää tuhlannutkaan vaan luikahti jälleen liikkeelle. Varjosta varjoon ja suojasta suojasta suojaan.... oli pakko toivoa että hän äkkäisi etsijät ennen kuin ne hänet. Jousi lykättiin pois käsistä olalle ja pitkäkyntiset sormet kietoutuivat miekkojen kahvalle...
<Sunbaron>: Kuolettava ajojahti on täydessä vauhdissa. Nopea, päättäväinen ja ennenkaikkea ylivoimainen toiminta ajaa kissan pakokannalle, eivätkä nämä takaa-ajajat ole tosiaan mitään vasta-alkajia. Nämä seuraavat ja ahdistavat, eivät kohtaa vaan ajavat. Uusia teräviä vihellyksiä kajahtaa edellisten perään. On vaikea sanoa ovatko ne uusia merkkejä vaiko vastauksia edellisiin. Joka tapauksessa kissa ainakin saa kaiken sen huomion, mitä äsken havittelikin... muiltakin kuin vain tältä väeltä. Loppujen lopuksi rauniot tuskin todellisuudessa kuhisevat hirviöitä. Niitä ei vaani jokaisen nurkan takana... mutta siltä se tuntuu. Etevinkään takaa-ajo ei ole äänetön, ja tämä kaikki herättää huomiota. Sivusta, edestä, jopa yläpuolelta, vilahtelee hirvittäviä hahmoja, vääristymiä joista osa on aivan liian inhimillisiä että se voisi olla sattumaa, mutta kaikilla väärillä tavoilla. Osa taas ei ole mitään sen suuntaistakaan, pelkkiä rujoja painajaisia lihassa... ja aineissa joita lihaan ei kuuluisi liittyä. Niin kissa kuin tätä monelta suunnalta ahdistavatkin saavat niistä osansa. Ainakin yksi näistä päästää tuskaisan, kuuluvan huudon, joka hajoaa nopeasti kuvottavaksi korinaksi. Mutta takaa-ajo ei katkea. Kaikki ympärillä kuohuu hirvittävänä, sokkeloisena vellontana. Ovensuusta kurottaa niljainen, liian pitkä koura kohti. Yläpuolelta iskeytyy jotakin raskasta ja kurluttavaa melkein naisen päälle. Jokin iskeytyy seinään aivan tämän takana kujalta. Kauhukuvat välähtelevät juostessa ohi nopeasti, mutta sitäkin väkivaltaisemmin. Terästä, lihaa, mätää ja sanoinkuvaamattomia kauhuja. Loputtoman pitkän hetken ajan kaikki on sanoinkuvaamatonta, pyörivää helvettiä vanhan, kuolemaa tekevän maailman raadossa. Mutta ei tämä ole ensimmäinen kerta. Kokemus ja vaistot ajavat eteenpäin. Teräs leikkaa tieltä pahimmat vaarat ja suojaa varmalta kuolemalta. Mutta vaikka nainen onkin nopea, on joku päässyt tästä silti jyvälle. Joku, joka on nopeasti löytänyt myös hyvän paikan josta leikata tämän pakoreitille. Äkkiä kulman takaa pyyhkäisee eteen synkeä hahmo. Nainen, kukaties, nopealla vilkaisulla. Pitkä, jäntevä. Mutta mikä pahinta, aseistettu. Miekka on jo valmiina, eikä tämä selvästikään ole aikeissa päästää pakenijaa ohitse aivan vähällä. Jollakin tapaa tässä kaikessa on samaa kohtalokasta, ylimaallisen voiman ja kirotun kuolon tuntua kuin viime yön hengenvaarallisissa taisteluissa. Sama tuima voima. Nyt vain silmästä silmään...
<spyrreh>: Jos ei muuta, oli kaiketi todettava todettava edes että harhautus oli toiminut... vaikka Cathrynillä ei nyt ollutkaan aikaa moiseen. Hän ei ehtinyt edes pohtia olivatko toiset ehtineet jo liikkeelle piilostaan kun päälle hyökyi eläimellinen adrenaliini. Takaa-ajajat olivat tulossa joukolla... kuten oli moni muukin, jotka eivät vaivautuneet jahtiin samalla tavalla kuin nämä. Raunioista tunki melun houkuttelemena ylös hirviöitä, joita hän ei olisi halunnut edes nähdä liian tarkkaan. Hänen onnekseen muotopuolet pedot eivät ainakaan olleet turhan tarkkoja siitä kenen kimppuun loikkasivat, mutta vaikka hänen takaansa kajahti jo kammottavia kuolonhuutoja, riitti raunioiden asujaimistoa ikävä kyllä hänellekin. Näitäkään ei tosin ollut aikaa jäädä ajattelemaan liikaa. Katti sukelsi sihahtaen sivuun kun paasien takaa kohosi jotain suurta ja mädältä löyhkäävää, iskien sapeleillaan sivuun (tai irti, hän ei ehtinyt jäädä katsomaan) jostakin pimeästä sopesta kohti harovan raajan, rynnäten sitten taas eteenpäin. Hän vihasi tuntea itsensä saaliiksi tällä tavalla... ja sitä, kuinka hän ei juuri nyt edes kyseenalaistanut tätä roolia. Häntä ajettiin ja hän saattoi vain juosta, yrittää pysya askelen edellä... mutta ikävä kyllä joku oli kuitenkin päässyt jäljille. Katti ehti tuskin edes kuulla pakonsa lomasta varoittavia ääniä aivan kulman takaa ennen kuin hänen eteensä jo harppasi joku... joku huomattavasti vähemmän hirviömäinen, mutta silti lähestulkoon tällaistakin hälyttävämpi. Cathrynista irtosi yllättynyt sihahdus kun hän kavahti taaksepäin aseensa refleksinomaisesti jo eteensä kiskaisten. Hän ei kuitenkaan voinut jäädä katsomaan tarkemmin kuka (tai mikä) hänen eteensä oli harpannut, vaan tähän hätään tämä taisi olla varsin yhdentekevä sivuseikka. Eikä hän jäänytkään. Häntä olennon takana piiskasi jo varsin villisti kun tämä syöksähti jälleen eteenpäin. Kukaties hän toivoi olevansa nopeampi ja aseidensa suovan hänelle etua... mutta totuus saattoi hyvinkin olla ettei hän jäänyt miettimään mitään sellaista. Kaksi terää iski vastaan ja tavoitteli eteen tuppautunutta raivokkaasti, hakien asemaa... tai tilaisuutta luikahtaa hetkessä tämän ohitse. Epäilemättä kumpi vain tähän hätään kelpaisi.
<Sunbaron>: Olipa nainen kuka olikaan, ainakaan tämä ei epäröi kohdata kahdella miekalla iskevää kissapetoa. Tämän kasvoja värittää vaivoin pidätelty, tuima soturiraivo, ja tämä iskee vasemmalla kädellään, miekallaan, vastaan hirvittävällä voimalla. Se jättää vielä kissan toisen aseen, mutta epäröimättä tämä heilauttaa vapaan kätensä sen tielle. Hullu temppu, mutta vastoin kaikkia odotuksia se myös toimii. Terä ei pureudu lihaan tai leikkaa luuta, vaan pysähtyy. Kuin ase olisi isketty ikivanhaa, kuivaa puunrunkoa vasten... ja siltä se totta puhuen näyttääkin. Nainen kohottaa vapaan kätensä torjuntaan, mutta nyt näkyviin nostettuna se on kaukana tavallisesta kourasta. Koko raaja on näivettynyt ja musta, kuin kuivuneella ruumiilla. Teräväkulmainen, kirahteleva musta käsi, jossa on tuskin ollenkaan lihaa luiden ympärillä. Se näyttää joltakin petolinnun jalalta. Mutta voimaa siinä on. Hyvin lyhyen hetken nainen pidättelee kissan miekkaa kohotetulla, koukistetulla kädellään, antaen sen jäytää käsivartensa ulkosyrjää. Terä ei löydä siitä mitään todellista purtavaa. Ja saman hetken ajan tuima, kuolettava katse on iskostunut toisen silmiin. "Sinulla on minun jouseni", nainen toteaa lyhyesti ja syyttävästi. Ja sitten, antamatta toiselle sen suuremmin aikaa pohtia lausetta, tämä äkkiä pyöräyttää miekkansa irti kosketuksesta ja heilauttaa kättään. Tai kukaties käsi heilahtaa itse. Se kouristaa kuin jonkinlainen murhanhimoinen peto, kuin iskevä käärme, tavalla jota tuskin mikään lihas voisi saada aikaan. Siinä on voimaa kuin hevosen potkussa, ja kammottava raaja paiskaa toisen miekan syrjään voimalla. Sama kouristus pyyhkäisee sen alas hirvittävällä nopeudella, holtittomalla ja arvaamattomalla tavalla. Yhdessä silmänräpäyksessä nainen survaisee luisevat, terävät, kylmät sormensa kohti kissan kylkeä. Kuin olisi aikeissa riuhtaista kourallisen tämän lihaa mukaansa noin vain.
<spyrreh>: Cathryn ei selvästikään ollut aikeissa antaa kenenkään pidätellä itseään, mutta vastaan harpanneella soturilla oli selvästi omat mielipiteensä. Miekat kalahtivat yhteen mutta katin toinen terä iskee ohitse... tai ainakin niin tämän oli ollut tarkoitus. Hän oli laittanut merkille ettei nainen pidellyt asettaan oikealla kädellä mutta tuskin oli ehtinyt ajatella tätä sen pidemmälle, ja kun vastustaja äkkiä kiskaisikin vapaan käsivartensa suoran iskun tielle yllätti tämä Cathrynin väkisinkin... kuten myös se, kuinka murhaavaksi tarkoitettu isku kilpistyi tähän. Petomaisesta naisesta irtosi uusi, rehellisen tyrmistynyt ähkäisy kun teräs kirskui turhaan vasten raajaa joka tuskin enää edes muistutti kättä. Hurja hyökkäys horjui hämmingin edessä kun aivot joutuivat käsittelemään silmänräpäyksen verran uusinta käännettä. Mistä ikinä olikaan kyse, ei teräs selvästikään purrut, ei edes hänen kaikkien voimiensa edessä. Kiiluvanvihreät silmät tuijottivat takaisin ristittyjen miekkojen ylitse, kaventuen kun nainen äkkiä puhui. Oli välittömästi varsin selvää mitä tämä tarkoitti ja varsin huolestuttava oivallus välähti Cathrynin mielessä... hänen kuitenkaan ehtimättä tekemään muuta kun toinen soturi jo toimi, silmänräpäyksen hämmingin aikana. Jos katti oli kaavaillut sanovansa jotakin korvautui tämä nopeasti uudella, entistä tyrmistyneemmällä huudahduksella kun nainen iski voimalla jota hän ei ollut voinut edes uumoilla. Cathrynin miekka reagoi refleksinomaisesti kun nainen vetäisi asettaan, mutta isku ei tullutkaan tältä puolelta... vaan tämän lähestulkoon petolinnun kynsiä muistuttavasta kädestä. Hän ehti tuskin tajutakaan kun koura iski hänen miekkansa sivuun... kirvoittaen sitten kivuliaan, kissamaisen ulahduksen kun kynsimäiset sormet sivalsivat kyljen lihaan. Cathryn kavahti taaksepäin yrittäen tuskaisesti iskeä hyökkääjää kauemmas itsestään, tavalla joka epäilemättä kieli katinkin mahdollisesti saaneen harkita asioita uudelleen tällaisen haastajan edesssä...
|
|
|
Post by spyrre on Aug 1, 2017 0:19:58 GMT 3
<Sunbaron>: Synkeä naissoturi ei tunnu juuri piittaavan aikaansaannoksestaan, vaan harppaa kissan perään tuimasti ja vääjäämättömällä voimalla. Tämän teräväsorminen, musta käsi kouristelee edelleen raivoisasti ja mielipuolisesti, melkeinpä kuin verenvuodatus olisi saanut sen innostumaan entisestään. Naisen liilkkeet ovat arvaamattomia, ja toisin kuin vastustajansa, ei niissä ole minkäänlaista yllätystä tai epäröintiä. AInoastaan vääjäämätön kuolema. Hämmästyttävän nopeasti tämä väistää suorastaan epätodennäköisen matalalle, käytännössä polvistuu, ja sivaltaa jälleen kourallaan kissaa kohti, tällä kertaa suoraan ylöspäin, tavoitellen taas otetta. Kuin olisi aikeissa todellakin raastaa toiselta lihan luiden ympäriltä. "Mihin jätit toverisi? Kerro, niin lopetan tämän nopeasti", nainen heittää nopeasti, vailla huumorin häivääkään. Tämä pitelee mustaa, kouristelevaa ja sätkivää kättään edessään kuin suojatakseen itseään sillä, ja miekkaansa taaempana, pelkästään iskutarkoituksessa. Vääjäämättömänä ja kuolettavana, kuin pidättelisi vain vaivoin itseään. Ympärillä kaikuvat yhä kammottavat äänet. Tuskallisista ja hätäisistä, inhimillisistä huudoista päätellen kissan takaa-ajajat ovat kääntyneet ajamaan raunioiden kauhuja loitolle suojatakseen kissaa ahdistavaa naista. Mutta olipa miten oli, aikaa tuskin on ylenpalttisesti...
<spyrreh>: Oli tarvittu vain silmänräpäys siihen että vastustaja oli paljastanut oikean karvansa, kaikessa kammottavuudessaan. Kuka tai mikä tämä ikinä olikaan omasi vieras soturi kykyjä jotka olivat vain hetkessä ajaneet Cathryninkin varsin tiukoille. Petomainen nainen joutui harkitsemaan uudestaan äkkipikaista hyökkäystään hänen kylkensä revityn vaatetuksen jo tummuessa verestä aiemmin vahingoittuneen olkapään seuraksi, eikä tämä varmasti jäänyt huomaamatta keneltäkään. Epäilemättä hänkin olisi mielellään käynyt puristamaan vuotavaa vammaansa, mutta kokemus neuvoi muuta. Henkitys kulki sihahdellen yhteenpurtujen hampaiden lomasta mutta kissa ei pudottanut aseitaan ja piti huomionsa parhaansa mukaan murhaavassa naisessa edessään. Hän ei tiennyt mistä tämä kiskoi yllättävät voimansa, mutta hän tuskin kestäisi montaakaan samanlaista iskua... Nainen harppasi jälleen eteenpäin, iskien salakavalan nopeasti, mutta tällä kertaa Cathryn osasi ainakin jollakin tapaa odottaa tätä. Katti ähkäisi kavahtaen jälleen taaksepäin väistääkseen raastavan kouran ja vetäistäkseen sapelinsa suojaamaan itseään, jo huomattavasti defensiivisempään tapaan. Naisen viimein puhuessa Cathryn ei kiirehtinyt vastaamaan, heittäen sen sijaan nopean ja vaivihkaisen katseen ympärilleen sen verran kun rohkeni irrottaa huomiotaan vastustajastaan. Muutkin olivat selvästi lähellä.... "Ei aavistustakaan mistä puhut" katti sihahti viimein hampaidensa lomasta, juuri ennen kuin hädintuskin lausettaan kunnolla lopettamatta harppasi takavasemmalle. Hän jännittyi silmänräpäyksessä ja ponnisti sitten ilmaan, kohti vieressä kohoavia raunioita. Katti oli selvästikin päättänyt että tämä yhteenotto oli kestänyt jo liian kauan, ja päätti kokeilla mahdollisuuksiaan kiskoa itsensä ylös viereistä puoliromahtanutta rakennuksentapaista.
<Sunbaron>: Korpinkourainen nainen tuntuu odottelevan ainakin sen hetken, että Cathryn vastaa. Ja kun tämä sitten lopulta heittää ilmoille kaikkea muuta kuin yhteistyöhaluiset sanat, synkkenee toisen ilme entisestään. Mutta ennen kuin edes murhanhimoinen soturi ehtii hyökätä uudestaan, päättääkin kissa ottaa jalat alleen - suuntaan, jota tavalliselta ihmiseltä ei ainakaan voisi odottaa. Synkeä vastustaja ei kuluta enempää aikaansa turhaan sanailuun, vaan harppaa raunioita kissamaisella ketteryydellä kiipeävän naisen perään. Totta puhuen tämä näyttää ensin olevan aikeissa viskata miekkansa perään, mutta pidättelee kuitenkin itseään - kukaties tämä tosiaankin on aikeissa kiskoa katista vastauksia. Olipa miten oli, kissa saa etumatkaa äkillisen vetonsa avulla. Takaa-ajaja on ketterä, ja tämän synkeä koura tuntuu löytävän pelottavan lujan otteen kivistäkin, mutta nainen on, haavastaan huolimattakin, nopeampi. Cathryn saa ainakin pienen hengenvedon - ja hyvän näköalan raunioituneeseen kylään, jossa nyt vilahtelee luotaantyötäviä, rujoja hahmoja. Sitä tämä tosin tuskin ehtii (tai edes haluaa) katsella...
<spyrreh>: Saatu vastaus ei selvästikään aiheuttanut ainakaan tyytyväisyyttä, mutta Cathrynilla ei selvästikään ollut aikeita jäädä katsomaan synkeän soturin reaktioita. Aristava kylki ja revityt lihakset eivät varmasti tehneet touhusta helppoa mutta siltikin kissa kiskoi itsensä irvistellen mutta ketterästi ylös raunioita... mikä tosin soi hänelle huomattavasti vähemmän etumatkaa kuin hän oli toivonut. Korpinkourainen nainen säntäsi perään, suorastaan pelottavalla nopeudella. Cathryn saattoi kuulla tämän kiskovan tietään hänen perässään kunnes hän lopulta veti itsensä reunan ylitse vinolle, säänsyömälle katolle. Kissa heitti pikaisen katseen ympärilleen hetkelliseltä näköalapaikaltaan syöksähtäen sitten jälleen uudemman kerran liikkeelle. Petomainen nainen loikkasi epäröimättä katolta kohti viereistä rakennusta, epäilemättä jatkaakseen juoksuaan ja kadotakseen takaisin raunioiden sekaan... Hirviöiden sekaan tai ei, mutta... no. Ei tainnut olla varaa valittaa juuri nyt.
<Sunbaron>: Kumpikaan kahdesta naisesta ei näytä olevan aikeissa luopua ajojahdista näin helpolla. Synkkä soturi päästää turhautuneen ärähdyksen, mutta harppaa kuitenkin ketterän kissan perään epäröimättä. Se tosiseikka, että kuolettavan jousensa kanssa tämä pystyisi vaivatta ampumaan katin siihen paikkaan, ei varmastikaan jää tältä huomaamatta. Kissalle talon katolta toiselle, vaikka sitten kärsineelle ja huterallekin, loikkaaminen ei selvästikään ole suuri temppu. Eikä tämän takaa-ajajakaan ole aikeissa jäädä epäröimään. Tämä harppaa perässä reunalle... mutta pysähtyy sitten niin rajusti, että joutuu potkaisemaan toisella jalallaan reunaan ettei lentäisi ylitse. Nainen jähmettyy paikoilleen ja heittää nopean katseen jonnekin kylän ylitse. Jostakin sen reunamilta, monien äänien ylitse, kantautuu nyt matalaa, mutta sitäkin kovempaa kirskunaa ja rohinaa. Ääni on kova, kovempi kuin mikään muu. Metallinen, koriseva valitus, joka kovenee hetki hetkeltä. Jokin jyrähtää. "... tämä selvitetään loppuun myöhemmin. Häivy täältä, kissa! Meillä on vielä asioita kesken!" nainen ärähtää lopulta kuuluvasti toisen perään. Yrmeästi ja vastahakoisesti tämä astuu kauemmas katon reunalta, takaisin kohti puoliksi romahtanutta seinää jota pitkin kiivetä alas. Samalla tämä päästää kimeän, kuuluvan vihellyksen, kuin merkkinä tovereilleen. Jokin on selvästikin saanut soturin toisiin ajatuksiin. Ja siitä päätellen, millainen metallinen rääkynä kantautuu nyt kauempaa, ei se välttämättä ole huono päätös...
<spyrreh>: Hetken vaikutti siltä että takaa-ajo oli jälleen jatkumassa, hetkellisen pysähtymisensä jälkeen. Cathryn sinkosi katolta toiselle rohjeten tässä vaiheessa heittää yhden nopean silmäyksen olkansakin ylitse. Kissamainen ketteryys oli selvästi tähän hätään enemmän kuin synkeän soturin ilmeinen vakaumus.... vaikka tämä olikin hetken aikeissa seurata. Cathryn jo odottikin tätä kun muukalainen harppasi katon reunalle, kunnes kuitenkin äkkiä kammottava melu iski heidän korviinsa kauempaa. Metallinen valitus nappasi Cathryninkin yllätyksellä ja nainen ei voinut olla heittämättä ymmyrkäis-silmäistä katsetta kohti metakkaa siinä missä hänen vastustajansakin. Kukaties tämä oli vaarallista, hänen etumatkansa olematta vieläkään kummoinen... mutta mitä ikinä tapahtuikaan oli tällä selvästi prioriteetti. Kun soturi ärähti hänen suuntaansa kääntyi epäluuloinen vihreä katse käymään tässäkin. Henkeään haukkova Cathryn ei kuitenkaan jäänyt kyseenalaistamaan kyseenalaista onneaan, niin outoa kuin tämä olikin. Jotakin selvästikin tapahtui raunioissa, eikä hän varsinaisesti halunnut jäädä tämänkään keskelle. "Älä luulekaan" katti sihahti peräänsä jäämättä kuitenkaan pohtimaan kuuliko tätä edes kukaan, ja säntäsi sitten jälleen liikkeelle lykäten miekkansa nopeasti käsistään. Kivikasalta ja katolta toiselle, ja lopulta pikainen katoaminen keskelle raunioita, mahdollisimman kaukana niin metakasta kuin takaa-ajajistakin... vaikka hän ei voinutkaan olla yrittämättä napata edes vilahduksen siitä, mikä ikinä pitikään moista kammottavaa ääntä.
<Sunbaron>: Reindal riuhtaisee miekkansa irti muodottomasta, rujosta hirviöstä. Sen pitämä ääni ei muutu, vaan jatkuu aivan yhtä korvia runtelevana. Kammotuksen lyhyet, törröttävät raajat sohivat miestä kohti, mutta sen on jo maassa, eikä sillä ole enää mitään, millä se pystyisi todella kiskomaan itseään häntä kohti. Mies ei suo sille ilmettäkään, vaan astuu lähemmäs ja sivaltaa vielä viimeisen kerran. Toismaallisen miekan terä raastaa läpi järjettömästä lihasta ja katkoo useankin tarkoituksettomasti versovan tukirangan. Koko miehenmittainen ilmestys painuu kasaan, ja lopultakin sen ääni vaikenee. Reindal astuu kauemmas, ja potkaisee hirviön yhä nykivän ja kouristelevan, teräväkärkisen raajan kauemmas itsestään. Mutta vaikka vaara on ohi, hän ei turhaan pyyhi miekkaansa tai työnnä sitä pois. Sille tulee vielä olemaan tarvetta. Sen sijaan hän katsahtaa Kaeliin, jonka sysäsi suuremmin miettimättä nurkkaan äsken. Onnimanni luimistelee pojan jaloissa. "Se oli ainoa. Jos niitä olisi tullut enempää, en olisivat jo täällä. Jokin muista hairahtanut", mies tyynnyttelee nulikkaa. Siitä huolimattakin hän heittää useammankin vilkaisun raunioituneen talon oviaukolle. Jos hirviö ei olisi pitänyt loputonta, järjetöntä ulinaansa, jo pelkästään sen nopeus olisi tehnyt äskeisestä kuolettavan yllätyshyökkäyksen. "... olemme odottaneet jo tarpeeksi kauan. Meidän on paras lähteä nyt liikkeelle. Kerää varusteet... ja ota se jousi. Minä saatan tarvita käsiäni miekan kahvalla", mies pitkälti jo komentaa poikaa. Hän heittää vielä nopean vilkaisun hirviöön, josta on totta puhuen mahdotonta edes erottaa mitään todellisia piirteitä. Pelkkä silvottu ja puhkottu kasa lihaa, visvaa, luita ja teräviä ulokkeita joilla tappaa. Se, ettei se varmasti ole ainoa lähellä vaaniva, ja ettei se totta puhuen ole edes erityisen suuri, ei varsinaisesti rauhoita mieltä..
<spyrreh>: Kukaan ei selvästikään saanut pelätä jäävänsä vähälle keskellä vaarallisia raunioita... Niin kammottava kuin ujeltava, epämuodostunut yhdistelmä lihaa ja teräviä, törröttäviä raajoja olikin, näytti teräs kuitenkin purevan tähänkin otukseen... ainakin lopulta. Kael tuskin oli ehtinyt edes protestoida äkillistä sivuuntyrkkäystään (jos olisi halunnut muutenkaan) ennen kuin peto oli jo ollut heidän kimpussaan. Kun Reindal iski viimeisen kerran rujoa hirmua saaden tämän sortumaan kasaan, kurotti silmänsä ymmyrkäisenä kaikkea seurannut nulikka epäluuloisesti kaulaansa kuin epäillen otuksen vielä liikkuvan. Hätäinen katse singahti myös ympäristössä, epäilemättä peläten samaa kuin toinenkin... mutta siltikään ainakaan vielä mitään ei tapahtunut. Poika säpsähti hieman toisen ääntä ja vilkaisi miestä vaikuttamatta vielä kovin vakuuttuneelta tilanteesta. Tosin moinen taisi olla lähestulkoon sivuseikka tähän hätään. Rauniot tuskin olivat millään tasolla turvalliset hyvänäkään päivänä, ja vaikka äskeinen eittämättä oli saanut kavahtamaan, oli Reindal epäilemättä oikeassa. Purppuratukka tasasi hengitystään kunnes onnistui nyökkäämään toisen sanoille. Hän ei jäänyt kyseenalaistamaan komentoa vaan kumartui nopeasti noukkimaan pudonneet tavarat maasta, taputti ohimennen lähitöllä kyhjöttävää koiraa ja kiirehti sitten liikkeelle. Äskeinen metakka ei välttämättä ollut jäänyt huomaamatta, ja niin takaa-ajajat kuin muut hirviöt olivat tähän hätään yhtälailla huono vaihtoehto.
<Sunbaron>: Reindal ei jää katsomaan Kaelin perään, vaan varmistettuaan hirviön todella olevan niin kuollut kuin mahdollista hän astuu lähemmäs oviaukkoa varuillaan, aistit viritettyinä ja ruumis jännitettynä. Mikään ei tunnu vielä saaneen vihiä äskeisestä, mutta tänne he eivät kuitenkaan voi jäädä. Uusi panssaripaita ja kypärä tuntuvat tähän hätään varsin rohkaisevilta päällä... olkoonkin, että tällaisia kauhuja vastaan nekin tarjoavat parhaimmillaankin vain silmänräpäyksen lisäaikaa. "Älä jätä mitään jälkeen. Me emme aio palata tänne", Reindal toteaa vielä pojalle. Nähtävästi hän ainakin luottaa nulikkaan sen verran, että on valmis antamaan tälle vastuuta heidän varusteistaan... niin vähän kuin niitä onkin.
<spyrreh>: Kael ei voinut olla vilkuilematta itsekin varsin vainoharhaisena ympärilleen hämärässä, heittäen kuitenkin huoneeseen tarkemmankin katseen. "Tässä... tässä pitäisi olla kaikki. En ainakaan näe muuta" se töksäytti vetäen sitten syvempään henkeä pitääkseen kireytensä edes suunnilleen pintansa alla. Piti reppu sisällään suurta arsenaalia tai ei oli tämä silti ollut yleensä jonkun muun kannettavana kuin hintelän, alamittaisen nulikan, mutta tämä veti silti kapineen olalleen. Ruma, luonnoton jousentapainen sai nopean epäröivämmän katseen mutta purppuratukka poimi tämänkin parhaansa mukaan, vaikka irvistikin tämän kosketukselle. "Mihin me nyt mennään?" se ähkäisi hermostuneesti kiirehtiessään ovelle miehen taakse, ja heittäen epäluuloisen katseen ulos.
<Sunbaron>: Reindal nyökkää pojalle, ennen kuin katsahtaa taas ulos, varuillaan. Mitään ei kuitenkaan ole tulossa tähän hätään. "Pois tästä kylästä. Cathryn osti meille toivon mukaan jonkin verran aikaa. Paras käyttää se hyvin", Reindal vastaa. Tuhlaamatta enempiä sanoja hän astahtaa ulos ja tarkistaa nopeasti ympärystönsä, ennen kuin nyökkää pojalle. Tarkkaillen visusti ympärystöään Reindal lähtee johdattamaan poikaa kohti kylän reunaa. Suurin osa kivisistä taloista on vielä ainakin suunnilleen pystyssä ja tarjoaa näkösuojaa mahdollisilta uhilta, kuten myös se tosiseikka, että koko kylänraunio on totta puhuen pahasti rikkaruohon, heinän ja pusikon valtaamaa. Ainakin jotakin luonnollista elämää. Suurin osa äänistä kaikuu jostakin keskemmältä kylää, eikä kaksikon pakomatkaa ilmaannu ainakaan saman tien katkaisemaan mikään. Siltikin mies etenee hitaammin ja varovaisemmin kuin olisi kukaties edes tarpeen. Kael, kantamuksineen, vaatii loppujen lopuksi enemmän aikaa muutenkin. "Paras toivoa että Cathryn on kunnossa. Meidän pitää etsiä jokin piilopaikka kauempaa ja odottaa sitten", mies mutisee ohimennen. Totta puhuen olisi parempi pitää suunsa kiinni nyt, kun jokaisessa pimeässä oviaukossa vaanii kuolettava vaara, tai ainakin sen uhka, mutta kauempaa kantautuvat, hätäiset ihmisten ja hirviöiden äänet saavat selvästikin miettimään..
<spyrreh>: Vaikka nulikka olisikin normaalisti ollut kiitettävän vikkelä, ei tämä juuri nyt lohduttanut paljoakaan painavat kantamukset olallaan. Nulikka teki silti parhaansa pysyäkseen Reindalin perässä kun mies lähti johtamaan kulkua kammottavia ääniä kaikuvien raunioiden halki. Mikä otus se ikinä olikaan ollut jonka Reindal oli ruhjonut hengiltä oli tämän eloton raatokin kaikkea muuta kuin huojentavaa katsottavaa kun poika harppasi tämän ohitse. Hän nyökkäsi varovaisesti toiselle vaikka pälyili vieläkin kireästi ympärilleen kulkiessaan, seuraavaa uhkaa etsien samalla kun kompuroi kivien sekä rikkaruohojen lävitse. Jotakin selvästikin tapahtui kauempana, mutta ainakaan mikään ei vielä ollut lähestymässä... ei sillä että tämä olisi silti lohduttanut millään tapaa. Nulikka vilkaisi pikaisesti miestä kun tämän mutina kantautui hänen korviinsa, saaden pojankin katsahtamaan huolestuneesti kohti ääniä. "Se... eh. Se pärjäsi viimeksikin, eikö? Tuo kuulostaa melkein enemmän siltä että siellä olisi paljon noita otuksia" se huomautti varovasti lopulta, kaiketi yrittäen vakuuttaa itseäänkin. Siltikin, vaikutti uhkaavasti siltä että kaikki mitä raunioissa asustikin oli nyt liikkeellä...
|
|
|
Post by spyrre on Aug 2, 2017 23:43:06 GMT 3
<Sunbaron>: Reindal vilkaisee kannustavia sanojaan tarjoavaan Kaeliin, mutta ei lopulta vastaa pojalle mitään. Nyt ei ole hyvä hetki tuhlata turhia sanoja. Hän keskittyy ympäristöönsä ja vaaroihin, jotka voivat vaania missä tahansa. Pahasti rehottavat tiet ränsistyneiden talonraunioiden välissä vähentävät näkyvyyttä pahasti, ja ympärillä kaikuvat äänet eivät ainakaan helpota asioita. Ei tarvittaisi kuin yksi ainoa tarpeeksi varovainen vaanija. Miehen on pakko pitää huomionsa visusti ympärillään. Jostakin kajahtaa taas laukaus. Kauempana huutaa jokin, joka kuulostaa siltä kuin sillä ei olisi edes mitään huutamiseen sopivaa. Hirviöitä, menetetyn elämän raunioita, kuolemaa kaikissa muodoissaan. Juuri nyt ei ole vaikea uskoa kaupungeissa kiertäviä saarnaajia, jotka julistavat tämän kaiken olevan maan päälle noussut helvetti. Kun Reindal lopulta osaa jännittyä, on jo melkein myöhäistä. Hän hätkähtää, kohottaa miekkaansa ja harppaa sivummalle, lähimmän raunion varjoon. Hän ei ehdi, tai tohdi, edes komentaa Kaelia seuraamaan perässä. On kaiketi vain toivottava että poika tajuaa tehdä samoin. Yhden epävarman hetken ajan mies tohtii toivoa kulman takaa kohti kiiruhtavien, hätäisten juoksijoiden porhaltavan vain ohitse. Mutta ei, eipä tiedenkään. Seuraavassa silmänräpäyksessä esiin jo harppaa mies, kaikesta päätellen heidän takaa-ajajiaan. Varusteet, ase, ja mikä pahinta myös valppautta. Aivan vieressä kyyristelevät eivät mene ohi tältäkään, ja Reindal pystyy näkemään miten mies jähmettyy ja sekoaa askeleissaan. Takaa on tulossa ainakin toinen, eikä hän ehdi miettiä nyt liikaa. Mies avaa suunsa huutoon, ja Reindal syöksähtää päin. He törmäävät viereiseen seinään. He vääntävät, niin toisiaan kuin Reindalin miekkaakin, joka jää heidän väliinsä. Reindal ärähtää, ennen kuin lopultakin riuhtaisee aseensa vapaaksi ja survaisee sen kahva edellä miehen kasvoihin. Tämän pää pamahtaa rujosti kiveä vasten, ja veltto ruho valahtaa alas. Hän ei ehdi miettiä sitä, vaan käännähtää kohti miehen tulosuuntaa. Äskeinen ei varmasti jäänyt kuulematta miehen tovereilta; näiden ääniin on tullut hätäisyyttä eivätkä nämä ole monenkaan sydämenlyönnin päässä...
<spyrreh>: Purppuratukkakaan ei lopulta rohjennut kuin heittää uuden neuvottoman katseen toisen selälle kun he jatkoivat hiljaisuudessa hiipimistään raunioiden lävitse. Tuskin heidän pohdiskelunsa Cathrynin pärjäämisestä lopulta olisi naista auttanut, mutta siltikin asian jättäminen ilmaan näin tuntui paha-enteiseltä... ei sillä, etteikö kaikki muukin olisi juuri tällä hetkellä. Kammottavat äänet, huudot ja laukaukset jatkuivat näkymättömistä mutta silti aivan liian läheltä, ja Kaelkin suuntasi huomionsa itsekin nopeasti ympäristön kuunteluun ja tarkkailuun. Hänkään ei siis kulkenut silmät ummessa kun mies hänen edellään jännittyi ja vetäytyi kiireesti rakennuksen varjoon. Kael tuskin ehti edes oivaltaa tarkalleen mistä tämä johtui ennen kuin seurasi kiireesti esimerkkiä... mutta ikävä kyllä etsijät olivat jo aivan liian lähellä. Kun esiin astui pahaenteisen valpas mies aseineen, tapahtui kaikki jälleen hyvin nopeasti. Muukalaisen huomio kääntyi suoraan heihin ja tämä jännittyi paikalleen, juuri ennen kuin Reindal jo loikkasi liikkeelle. Seurasi lyhyt ja väkivaltainen kamppailu, mutta vaikka mies sortuikin nopeasti maahan kasvot murskana, tästäkin seurasi epäilemättä kaaosta joka tuskin jäi huomaamatta. Kael seurasi silmät ymmyrkäisenä kun mies lyyhistyi maahan, kiskoen kuitenkin nopeasti katseensa irti tästä pälyilläkseen hätäisesti ympärilleen kadulla. Jos tämä yksi oli ollut jo täällä, oli lähistöllä varmasti muitakin.
<Sunbaron>: Hetkeä myöhemmin ensimmäisen perässä kiiruhtaneet miehet jo harppaavat esille, selvästi osaten jo odottaa hankaluuksia. Miehiä on useampikin, ja nämä ovat kohottaneet jo miekkansa valmiiksi. Tilanteen oivaltaminen vie itse kultakin vain silmänräpäyksen. "Tappakaa mies! Ottakaa se poika!" kuuluu nopea huuto. Reindal kohottaa kättään, yrittää huutaa jotakin vastaan, mutta se on turhaa. Miehet hyökkäävät kohti, eikä hänkään voi kuin iskeä vastaan. Nulikan kanssa, näillä kaduilla, ei mistään ovelasta kiertämisestä ole toivoakaan. Miekas iskevät vastakkain. Reindal sivaltaa nopeilla liikkeillä, pakottaa hyökkääjiä kauemmas ja toistensa tielle. Hän survaisee yhden sivuun ja sivaltaa toista, mutta näitä on useampikin... eikä siinä totta puhuen edes kaikki. Reindalin keskittyessä vihollisiin edessä ei hän juurikaan ehdi huomioda sitä ikävää tosiseikkaa, että myös toisesta suunnasta lähestyy ääniä. Mutta ei ihmisten, vaan jonkin rujomman ja kammottavamman epäinhimillistä ulinaa. Se, että jossakin kauempana on koko kylän ylle kohoamassa hirvittävä, metallinen valitus, ei juuri nyt tunnu turhan tähdelliseltä...
<spyrreh>: Kuten arvattu, ei loppujoukolla kestänyt kuin hetki rynnätä paikalle. Kael kiristi hampaitaa kun mitä Reindal ikinä yrittikään sanoa hukkui synkkään huutoon, ja sitten aseet kohosivat jälleen. Reindal iski vastaan, ihailtavasti pidellen koko joukkoa, mutta tilanne ei silti ollut alkuunkaan kehuttava. Puhumattakaan siitä, että jostakin raunioiden ylle oli kohoamassa luonnoton kammottava ujellus... Poika säpsähti heittäen taistelusta huolimatta hätäisen katseen ympärilleen oudon äänen hälyttämänä, hoksaten kuitenkin nopeasti jotakin konkreettisempaakin. Jotakin oli lähestymässä myös toiselta suunnalta katua. "Varo! Niitä otuksia tulee lisää tuolta!" hän ähkäisi hätäisesti miehen suuntaan toivoen että tämä kantoi taistelun ylitse. Tällä menolla he olisivat niin etsijöiden kuin hirviöidenkin välissä... Purppuratukka yritti kiireesti hakea katseellaan jonkinlaista reittiä jonne vetäytyä, muutakaan tähän hätään keksimättä. Kenties edes oviaukko tai sivukatu olisi jotakin, jos he vain pääsisivät pois kahden tulen välistä...
<Sunbaron>: Reindal ei ehdi liiaksi vastata tai reagoida Kaelin hätäiseen huutoon, mutta hän ärähtää kuitenkin kuuluvammin. Kaksikolla ei tosiaan ole liiaksi aikaa, eikä tilanne näytä hyvältä suuntaan tai toiseen. On pakko painaa kovempaa. Mies irvistää, mutta sitä ei ehdi nähdä tai miettiä kukaan. Hän ponnistaa, ammentaa sisältään voimaa jota moni ei koskaan ymmärrä olevan olemassakaan. Ja hän iskee. Useaan kertaan, nopeammin ja hurjemmin. Varmemmin ja kuolettavammin. Yhdessä, jatkuvassa teräksen ketjussa, miehestä toiseen. Ei epäröintiä tai haparointia. Enää hän ei reagoi, sillä hänen ei tarvitse. Jokainen isku ja veto katkaisee vastustajien toimet siihen paikkaan, on perillä ennen näitä. "Kael! Sisään siitä! Etsi jokin reitti!" Reindal ärähtää. Hän ei ehdi edes osoittaa kohti sitä mitä tarkoittaa; veressä kohoavaa rauniotaloa. Se on huonossa kunnossa, mutta sikäli myös mahdollisesti tarjoaa pakoreitin lävitseen. Toivossa on kaiketi ainakin hyvä elää... Reindalin tuima miekka ja kuolettava käsi vievät veronsa vihollisesta. Kolme miestä kaatuu maahan verisessä ryöpyssä, jonka hän maalaa ympärilleen. Loput perääntyvät näiden takana kiireesti, kohdaten äkkiä suurempaa vastarintaa kuin olisivat voineet uumoillakaan. Mutta nämä eivät pakene, ainoastaan peräytyvät kuoleman tieltä aseet tamassa ja sadatellen. Vellovan, kuolemaa ja verta janoavan lihan kurlutus lähestyy lähestymistään...
<spyrreh>: Reindalille ei lopulta tainnut jäädä paljoa valinnanvaraa miten toimia hätäisen varoituksen suhteen, vaikka mies selvästikin kuuli tämän. Kuitenkin, jotakin selvästi tapahtui. Äkkiä aseiden kalina ja taistelun sävy muuttui. Nulikka henkäisi tyrmistyksestä kun kolme miehistä äkkiä sivallettiin maahan vain väkivaltaisessa silmänräpäyksessä, ehtimättä kuitenkaan jäädä miettimään tätä kovinkaan pitkäksi aikaa. Miehen huuto havahdutti nulikan nopeasti ja tämä säpsähti, nostaen katseensa kiireesti takaisin kohti ympäröiviä rakennuksia joita oli jo yrittänyt tutkailla. Kadun toisella puolella kohosi rakennus jonka hämärä oviaukko ainakin näytti siltä että tästä saattaisi päästä lävitse... tai jos ei mitään muuta, niin ainakin enemmän kuin moni muu reitti. Purppuratukka heitti vielä hätäisen katseen ympärilleen ennen kuin nyökkäsi siitä huolimatta että Reindalilla tuskin oli aikaa edes nähdä tätä, ennen kuin ryntäsikin liikkeelle kantamuksiaan retuuttaen. "Onnimanni, tule, tänne!" hän ähkäisi hätäisesti koirallekin kun luikki kivikasojen ylitse rakennukselle ja sisään. Oli kaiketi pakko toivoa ettei ainakaan täällä sisällä vaaninut mikään... Nopea vilkaisu ränsistyneeseen huoneeseen ei ainakaan samantien paljastanut mitäkään kammottavaa hirviötä tai väijytystä. Rojua ja roskaa oli lähestulkoon kahlattavaksi saakka, mutta vaikka suuri rakennus kohosi synkkänä kauemmaskin, pilkisti jostakin kauempaa seinänpätkän takaa siltikin aavistus enemmän valoa... "Reindal! Äkkiä! Täältä pääsee!" nulikka huikkasi kiireesti taakseen, rämpien huoneen poikki... heittäen kuitenkin vielä hätäisen katseen taakseen.
<Sunbaron>: Hetkeksi yhteenotto katkeaa. Perääntyvät miehet kyräilevät Reindalia, joka ei voi muutakaan kuin vastata samalla mitalla. Hän yrittää hillitä hengästymistään, mutta siitä huolimattakin se on varmasti ilmeistä kärkkyville miehille. Nämä eivät tohdi saman tien yrittää mitään uudelleen, mutta kaikesta päätellen nämä kuitenkin aavistelevat, ettei pelottava vastustaja pysty samanlaisiin temppuihin loputtomiin... "Anna olla! Me haluamme sen pojan! Häivy niin selviät vähemmällä!" yksi miehistä ärähtää. Vastaukseksi Reindal tarjoaa vain tuiman vilkaisun. Takaa lähestyvät, kammottavat äänet eivät varsinaisesti helpota tilannetta, mutta hän ei kuitenkaan irroita katsettaan miehistä edessään. Kukaties on varaa toivoa, että nämäkin kuulevat jo ne ja päättävät kaikota. Siinä kaiken keskellä mies tulee huomanneeksi jotakin kiinnostavaa seinän vieressä lojuvan, aivan ensimmäisenä kaadetun miehen kädessä. Tämä kaatui ennen kuin ehti edes tehdä mitään... ja hyvä niin, selvästikin. Ja sitten, kuin armahduksena, Kaelin ääni äkkiä kajahtaa kireän kyräilyn ja jännittyneiden hetkien ylitse. Miehetkin kuulevat sen, mutta Reindal toimii kuitenkin ensin. Hän hymähtää. "Saatte luvan yrittää kovempaa!" mies huudahtaa, ja koukkaa äkkiä kohti miekankahvalla kolkattua miehenruhoa. Miesjoukko säpsähtää, ja kavahtaa sitten kauemmas nähdessään mitä hän puristaa nyt kädessään: lyhyttä, metallista piippua. Ennen kuin nämä ehtivät varsinaisesti tehdä mitään, kapistus syöksee ilmoille liekin ja kohta seinästä aivan näiden veressä räjähtää kivisiksi sirpaleiksi. Miehet kompuroivat taaksepäin suojaan, eikä Reindal jää katselemaan perään. Hän syöksähtää raunion oviaukosta sisään, eikä hetkeäkään liian aikaisin; kulman takaa kurottaa jo paiseinen, värisevä, kouristeleva raaja. Käden tilalla törröttää pelkästään teräviä luunpäitä kuin kasa lihakoukkuja. Hän ei jää katsomaan mille se kuuluu. "Liikettä, Kael!" mies huudahtaa, etsiessään katseellaan niin poikaa kuin reittiä uloskin. Takana on virittymässä nopeasti sekasotku, johon ei ole hyvä jäädä väliin...
<spyrreh>: Rakennukseen kompuroinut nulikka ei voinut enää nähdä mitä kadulla tapahtui, mutta kuuli tämän sitäkin paremmin... jopa oudon ujelluksen lävitse. Tilanne ulkona selvästikin jatkui... mutta kaikesta päätellen vastustajat sentään empivät. Lähestyvät kammotukset puolestaan eivät, ikävä kyllä. Hän katsahti jälleen taakseen kun Reindalin ääni kajahti jostakin hänen huutoaan seuraten... ja sitten ilmassa pamahti uusi terävä laukaus. Nulikka oli vähällä kompastua säikähdyksestä, mutta sitten rakennuksen ovelle ryntäsikin jo tuttu hahmo. Nulikasta irtosi pieni, helpottunut henkäisy, ennen kuin hän kiskaisi huomionsa jälleen eteenpäin nähtyään miehen seuraavan. "Täällä!" nulikka ehti vain huikata kavutessaan sortuneen sisäseinän ylitse. Hieman ylempää pilkotti kuin pilkottikin valoa, jonka lähemmäs siirtyminen paljastikin suureksi osaksi sortuneeksi ikkuna-aukoksi. Poika heitti vielä pikaisen katseen toiseen ennen kuin kömpi kivien lomasta ulos, kurkistaen epäluuloisesti raunioituneelle kadulle. Toivottavasti edessä ei odottaisi lisää samanlaisia yllätyksiä...
<Sunbaron>: Reindal ei mieti liikaa, vaan harppoo nulikan osoittamaan suuntaan ja läpi ikkunasta. Toisella puolella odottaa jonkinlainen pieni aukea, jota reunustaa usea samanlainen raunio. Aukea on kasvanut pahastu umpeen, mutta ainakin tie eteenpäin on auki. "Eteenpäin! Nuo tapaukset eivät pitkään ihmettele!" Reindal ähkäisee, huitoien kädellään Kaelin suuntaan saadakseen poikaankin mahdollisimman paljon liikettä. Talon toiselta puolelta tosiaan kuuluu jo hätäisiä ääniä, eikä varmasti vie montaakaan hetkeä ennen kuin nämä jo tajuavat minne kaksikko pakeni... Ohimennen Reindal tarkastaa nopeasti käteensä kahmaisemansa aseen. Jäljellä on vielä ammuksia. Suojaten sen kanssa selustaa hän lähtee paimentamaan nulikkaa edellään eteenpäin, rakennuksien väliin ja kauemmas ahdistajista - niin ihmisistä kuin hirviöistäkin.
<spyrreh>: Ainakin hetkellisesti pakoreitti mahdollisti hieman enemmän toivoa... vaikka aikaa hukattavaksi tämä ei antanut vieläkään. Takaa kantautuvista äänistä kuului hämminki, mutta itse kukin osassi varmasti arvata ettei tämä kestänyt kauaa. Kael kurkisti ulos kivien lomasta ennen kuin kömpi takana avautuvalle, villiintyneelle pihalle tehden nopeasti tilaa perässä seuraavalle Reidalille. "En ainakaan näe täällä ketään" se mutisi epäluuloisesti, seuraten kuitenkin parhaansa mukaan mukana. Miehen jäädessä hetkeksi tutkimaan esinettä kädessään katsahti nulikkakin tähän jokseenkin oudoksuvasti. Hän osasi kyllä arvata toisen napanneen tämän mukaansa, mutta tuskin omasi aavistustakaan mikä moinen kapine edes oli... tosin ehkä se oli tähän hätään sivuseikka. Ympäriltä sekä heidän takaansakin kantautui vieläkin aivan liikaa hälyttäviä ääniä...
<Sunbaron>: "Sitten meidän on parempi pitää kiirettä" Reindal tyytyy vastaamaan, sihtaillen mahdollisia jahtaajia pistoolinsa kanssa. Totta puhuen kovaäänisen aseen käyttäminen turhan päiten tuntuu kaikkea muuta kuin hyvältä ajatukselta juuri nyt... mutta toisaalta, sen tehoa on vaikea kieltääkään. Kukaties se toimii ainakin pelotteena, sillä ketään ei näy, kun kaksikko suuntaa rakennuksien väliin. Vaikka ryntäily ei tähän hätään olekaan hyvä idea, ja vaikka hän äskeisen jäljiltä hengittääkin raskaasti, pitää Reindal silti nyt kiirettä. Äskeisen jäljiltä on paras häipyä paikalta ja nopeasti... ja koko kylästä muutenkin. Äkkiä mieskin kuitenkin jäykistyy. Keskemmältä kylää, lopulta paljon lähempää kuin edes olettaisi, kantautuva meteli alkaa saada lisää voimaa ja tarkoitusta. Jokin jyrähtää ja metalli rääkyy. Ja äkkiä talojen yläpuolelle kohoaa jotakin niitä suurempaa. Rujo, metallinen hahmo, joka liikkuu hitaasti ja kankeasti kuin ikiunesta heräävä hirviö. Se on hieman ihmisen kaltainen, ainakin muodoltaan. Sen toinen käsi puuttuu, ja kun se kohoaa pysyyn, siitä irtoaa osia. Metalli rääkyy ja kirskuu korvia vihlovan kovaa jokaisella liikkeellä. Valtava konehirviö on heräämässä...
<spyrreh>: Poikakin tyytyi vain kiireiseen nyökkäykseen, ja tämä luultavasti olikin aivan tarpeeksi riittävä vastaus tähän hätään. Oli vain löydettävä vapaa reitti eteenpäin... ja nopeasti. Raskaasti hengittävä Reindal sai pikaisen, huolestuneen vilkaisun mutta poikakin jäi pyyhkimään ympäristöä katseellaan heidän kiirehtiessään kaiken poikki. Kaiketi he olivatkin ainakin hetkeksi onnistuneet karistamaan vainoajat jäljiltään... Mutta sitten outo, kammottava rääkynä nousi taustamelusta joksikin huomattavasti konkreettisemmaksi juuri ennen kuin jotakin alkoi kohottautua rakennuksien ylle. Jotakin massiivista. Kaelista irtosi tukahtunut ähkäisy ja nulikkakin hyytyi hetkessä paikoilleen ylös tuijottaen. Kammottava valtava hahmo, mikä tämä sitten ikinä olikaan, näytti sellaiselta ettei tämän olisi edes pitänyt liikkua... mutta niin tämä silti teki, kohoten vieraana, hajoavan ja ruosteisen metallin massana sortuneiden rakennusten ylle. "Mikä.... mikä tuo on?" poika onnistuu hädintuskin henkäisemään, yrittäen vieläkin käsittää näkemäänsä kauhunsa seasta. Tai miten johonkin tuollaiseen olisi edes pitänyt reagoida....
|
|
|
Post by spyrre on Aug 4, 2017 0:19:23 GMT 3
<Sunbaron>: Reindalkin haparoi hetken verran pahasti. Toisin kuin Kael, hän kuitenkin sentään löytää jonkinlaista haparoivaa otetta tilanteesta - ainakin siinä määrin, että tönäisee muitta mutkitta pojan sivuun ja painaa tämän seinää vasten. Vaikea sanoa mitä moinen hirviö oikein edes näkee, jos enää mitään, mutta parempi olla ottamatta riskejä. "Se... elää vielä. Me ohitimme tuon yöllä. Minä luulin että se... se näytti aivan kuolleelta", Reindal sihahtaa. Varuillaan hän heittää vilkaisun kyseenalaisesta suojasta valtavan teräsjätin suuntaan. Vaikea sanoa miten hengissä se varsinaisesti edes on, jos tällainen hirviö koskaan on edes varsinaisesti elänyt. Se huojuu paikallaan ja sitä liikuttavat koneet rääkyvät ja rahisevat. Se seisoo epävarmasti kuin saattaisi koska tahansa kaatua, runneltuneena ja kärsineenä ja kammottavana kuin haudastaan noussut kalmo. Kukaties kylän hiljaisuuden rikkonut melu on herättänyt sen. Joka ainakaan Reindal ei pysty edes arvailemaan, mitä se aikoo... tai kauanko se edes pystyy kituuttamaan näin. Mies värähtää hieman, kun se yhtäkkiä alkaa avata kitaansa. Mitään varsinaisia kasvoja on vaikea erottaa, mutta kita jätillä on. Se huojuu suu auki rakennusten yläpuolella kuin jokin mielipuolinen juopunut, tukien itseään ainoalla kourallaan talojen raunioista. Sen moottorit rääkyvät kuin viimeistä päivää. Jokainen hetki kuulostaa siltä kuin joku raastaisi metallia riekaleiksi. Ja sitten se puhuu. Ääni on pelkkää raastavaa kakofoniaa, mutta siitä pystyy silti erottamaan osia. Kuin joku puhuisi riipimällä miekkoja kiviin. Yksittäisiä sanoja. Hajanaisia paloja. Numeroita. Sanoja lihasta, sanoja vallasta. Pätkiä todellisuudesta. Paloja Ylemmästä Tahdosta. Sen sanat kaikuvat kirskuntana kylän ylitse. Kaikki muu on vaiennut - tai vain muuttunut liian vähäpätöiseksi, että korva kuulisi sitä. Reindal irvistää, mutta ei kuitenkaan peitä korviaan. Sanoissa on outoa voimaa. Jokin osa hänestä yrittää varoittaa. Että hän tietää mikä se on. Että ääntä ei pitäisi kuunnella. Mutta se kertoo Totuutta, jota kuolevainen ei pysty vastustamaan. Se kertoo Totuutta.
<spyrreh>: Olento, joka kohosi raunioista jätti kirjaimellisestikin varjoonsa aiemmat kauhut heidän ympärillään. Kukaties hirvitys liikkui kömpelösti ja kituuttaen, mutta siltikin tässä oli kammottavaa luonnottomuutta joka sai sävähtämään... aivan otuksen silkan massiivisuudenkin lisäksi. Kael tuskin oli jäänyt miettimään kasaa epämääräistä romua sen enempää kun he olivat ohittaneet tämän, mutta nyt nähdessään ilmestyksen huojuvan jaloilleen tuntui suorastaan käsittämättömältä että he olivat voineet vain ohittaa tämän. Nulikka painautui vastustelematta suojaan kuitenkaan saamatta ymmyrkäisiä silmiään irti hirviöstä. Ja sitten, ilmestys avasi kitansa. Jos tämä ei ollut ollut tarpeeksi kammottava aikaisemmin, sai ulos tunkeva särinä nulikan kavahtamaan uudestaan... varsinkin kun äänestä alkoi erottua sanoja. Tuskin ymmärrettäviä ja vähintäänkin kryptisiä... ja ilmeisesti jotakin muutakin. Tämä sai kauhistuneenkin mielen säpsähtämään, hoksatessaan että jotain tapahtui. Jotain mitä hän tuskin ymmärsi, mutta joka sai olon hälyttävällä tavalla oudoksi. Kael ähkäisi tukalasti ja ravisti päätään, yrittäen vetää kätensä korvilleen enemmänkin refleksinä kuin minään muuna. Mitä kammotus selvästi yrittikään, se tuntui vähintäänkin hyytävältä vaikka ei olisikaan ymmärtänyt suurinta osaa mistä hirviö puhui.
<Sunbaron>: Hirviön piinaava puhe kovenee ja nopeutuu. Riivintä muuttuu viiltäväksi, jatkuvaksi kirskunaksi. Reindal irvistää, mutta ei siltikään osaa välittömästi kääntää katsettaan valtavasta metallisesta hirviöstä. Se nykii ja nytkähtelee. Sen julistuksen voima on ylittämässä jo kaikki kipurajat. Mutta siltikin hänellä menee aivan liian pitkään tajuta mitä tuleman pitää. "Kael! Maahan!" mies äkkiä ärähtää, ja kiskaisee pojan mukanaan maihin. Hän paiskaa aseet käsistään minne nyt sattuvatkin osumaan ja heittää kädet omille korvilleen. Ne ovat veriset, mutta hän ei jää tutkimaan mistä se tulee. Sellaiselle, joka ymmärtää mistä on kyse, tämä on vasta alkua. Ääni viiltää korvia, ja sitten se alkaa viiltää ilmaa. Sen pystyy tuntemaan iholla. Se muuttuu syvemmäksi ja kovemmaksi. Se väreilee ilman läpi, ihoon, lihaan. Reindal tuntee sormiensa kiemurtavan. Ja hän tuntee lihansa kouristelevan. Hän tuntee kuinka se vääntelehtii mielipuolisesti ja yrittää kiskoa itseään vapaaksi. Jokin kurkottaa ihon alla. Kaikki se mistä hänet on rakennettu. Liha vaikeroi. Hirviö huutaa läpi todellisuuden. Liha yrittää vapautua. Reindal irvistää. Hän puree läpi huulestaan ja puristaa sormensa nyrkkiin etteivät ne murtuisi. Samalla hän puristaa Kaelia maata vasten. Hän huutaa vasten pojan naamaa, mutta tietää että tämä tuskin edes kuulee. "Pysy lujana! Pysy lujana! Älä... pidä itsesi kasassa!" mies huutaa. Se ei ole kielikuva. Hän pystyy siihen hädin tuskin itsekään. Hänen lihansa yrittää sulaa. Hänen ruumiinsa haparoituu äänen alla, menettää järjen ja luonnon kahleita. Se on Signaali. Se on Julistus. Ruumis muuttuu lihaksi. Lihalla on oma tahtonsa. Toinen tahto. Tahto. Kone huutaa. Rakennukset tutisevat. Sen vieressä kivet murenevat.
<spyrreh>: Hirvityksen ääni oli raastava, hyvin perustavalla ja kirjaimellisella tavalla. Tavalla jota tuskin oli mahdollista edes ymmärtää, mutta siltikin tämä oli hyvin konkreettista... eikä hän selvästikään ollut ainoa johon tämä vaikutti. Ja tämä kaikki tuntui vain yltyvän. Kauhistunut poika tuskin osasi muuta kuin puristaa päätään epätoivoisena yrityksenä pitää tämän loitolla, kykenemättä reagoimaan kuin tuskaisella ähkäisyllä kun hirviön huuto yltyi. Hän ei ehtinyt edes tajuta mitä tapahtui kun Reindal äkkiä toimi, kiskaisten heidät molemmat rajusti maahan... juuri ennen kuin mekaaninen ulvonta alkoi pyyhkiä repivänä heidän ylitseen. Jollakin täysin käsittämättömällä tavalla koko keho alkoi yrittää kiskoa itseään kappaleiksi. Kaikki ympärillä hukkui metallin huutoon ja tuskaan. Kael saattoi tajuta hyvin hämärästi Reindalin yrittävän huutaa ulvonnan lävitse, mutta kaiken keskelläkin tässä oli jotakin iskevää. Hänet oli jo yritetty kiskoa kappaleiksi mieleltään, nyt samaa yritti fyysinen ruumiskin... ja poika saattoi vain yrittää epätoivoisesti keskittää itsensä kiskomaan vastaan... niin vaikeaa kuin tämä epäilemättä olikin.
<Sunbaron>: Hirviö lihaa raastava huuto jatkuu. Se jatkuu ja jatkuu. Määrittelemättömän, loppumattoman ajan. Reindalin sisäelimet kiemurtavat. Hän on varma että ne aikovat paeta. Verta tulee lisää. Hän ei näe enää muuta kuin kiemurtavia värejä, eikä voi muuta kuin toivoa, ettei se johdu siitä ettei hänellä enää ole silmiä. Se ei lopu. Se jatkuu jatkumistaan. Ja sitten se yhtäkkiä loppuu. Loputtoman, rääkyvän, lihaa vääristävän äänen katkaisee kova jysähdys. Se ei ole kovempi kuin koneen huuto, mutta huuto katkeaa siihen. Jokin räjähtää, ja sitten rysähtää. Valtava paino kaatuu vasten kiveä, eikä kivi kestä. Räjähdyksiä ja jyrähdyksiä seuraa useita muita. Kidutetut, rasittuneet, mädäntyneet kone-elimet antavat periksi eivätkä enää kestä voimaa joka niissä vyöryy. Sitä seuraa vielä yksi, rätisevä jyrähdys. Ja sitten, yhtäkkiä, on hiljaista. Reindal tulee tietoiseksi omasta elämästään hitaasti. Hän vääntäytyy sivuun Kaelin päältä, kuin hukkuva joka kierähtää lautalle. Hänen kasvoillaan ja käsissään on verta. Ainakin suusta, silmistä ja sieraimista. Mutta se ei ole hyöky joka kertoisi hänen kaikkien verisuontensa haljenneen, ja hän elää yhä. Ja hänellä on yhä ruumiinsa ja lihansa, kaikkine virheineenkin. Hirviön ääni ei riittänyt vääntämään hänen lihaansa. Ainoastaan runnomaan. On hiljaista ja korvissa soi. Reindal kuitenkin rikkoo sen pian. On pakko. "Kael, oletko kunnossa?" hän yskäisee lopulta ilmoille kurkusta, jota kuristaa ja turvottaa. Jokainen pala hänen ruumiistaan on väännetty ja runneltu.
<spyrreh>: Olisi ollut hyvin vaikea sanoa kuinka kauan moista riepottelua olisi kestänyt, jos jokin metallisessa hirviössä ei olisi viimein antanut periksi. Kului pitkä hetki ennen kuin mitään elonmerkeistä kertovaa tapahtui oikein kenenkään suunnalla. Epätoivoisesti maahan käpertynyt nulikka makasi paikallaan kuin tyrmättynä vielä senkin jälkeen kun Reindal viimein pääsi liikkeelle. Edes hiljaisuuden rikkova kysymys ei saanut heti vastausta, mutta kaiketi tämä sai nulikan ainakin hitaasti tajuamaan olevansa vielä elossa... vaikka siltä ei rehellisesti tuntunutkaan. Hänen päänsä ja koko kehonsa velloi tuskallisesti, mutta hitaasti ulkomaailma alkoi muuttua haparoivalla tavalla todellisemmaksi. Poika ähkäisi tukalasti ja raotti sitten silmiään, tuskin vielä tolkuissaan, mutta kuitenkin. Juuri nyt hän ei osannut pelätä edes takaa-ajajiaan yrittäessään haparoida vielä jonkinlaista otetta itsestään. Lopulta se onnistui viimein vetämään henkeä ja tarkentamaan katsettaan ympärilleen. "Mitä... se... Mitä tapahtui?" poika ähkäisi lopulta vaivalloisesti. Hän yritti kohottautua vieläkin vapisevin raajoin, joutuen kuitenkin yskäisemään raastavasti. Poika pyyhkäisi säpsähtäen esiin purskahtavaa verta, jääden hetkeksi tuijottamaan punaiseksi tahriutunutta kättään kuin oikein osaamatta hahmottaa mitä oli tapahtunut. Tosin, samaa kaikesti olisi saattanut sanoa lähestulkoon kaikesta muustakin juuri nyt...
<Sunbaron>: "Se on... se oli... jokin voi tehdä noin", Reindal tapailee jonkinlaisia sanoja, mutta päätyy lopulta vain ympäripyöreään mutinaan. Juuri nyt ei tosiaan taida olla oikea aika käydä selittämään seikkaperäisesti äskeistä - etenkin kun mies itsekään ei ole kuntonsa puolesta edes sinne päin. Hän ravistelee päätään ennen kuin lähtee kiskomaan itseään pystyyn huterasti. Jostakin kylän keskipaikkeilta kohoaa paksua savua. Mies tuijottaa sitä hetken samein silmin, ennen kuin kakoo hetken. Sitten hän lopulta varsinaisesti vasta katsoo Kaeliin. "Näytät... edelleen samalta. Jos et tunne minkään olevan... väärin, olet varmaankin kunnossa. Meidän... olisi paras lähteä liikkeelle nopeasti. En tiedä mitä tuosta seuraa mutta... mutta siitä voi seurata asioita", mies haparoi, ennen kuin kumartuu tukea ottaen hapuilemaan pois viskaamiaan aseita takaisin käsiinsä. Siinä samalla hän vilkaisee huolestuneena Onnimanninkin suuntaan. Mutta kaikeksi onneksi koira näyttää olevan suunnilleen samassa kunnossa kuin hekin. Ei hyvässä, mutta... sentään jossakin kunnossa.
<spyrreh>: Reindalin haparoiva selitys tuskin selvitti oikeasti yhtään mitään, mutta Kaelkaan ei ollut tähän hätään kunnossa tivaamaan mitään parempaakaan. Poika haukkoi hetken aikaa henkeään kuin olisi pidätellyt tätä pidemmänkin tovin, kohottaen kuitenkin hieman katsettaan kun toinen alkoi kömpiä ylös. Sumea katse kävi miehessä ja seurasi sitten tätä kohti raunioiden keskustaa, jossa nyt kohosi massiivisen metallihirviön sijasta pilvi savua. Nulikkakin jäi hetkeksi räpyttelemään silmiään tämän suuntaan, säpsähtäen sitten toisen puhuessa. Nulikka katsahti miestä kuin ei olisi osannut tulkita mitä tämä oli tarkalleen tarkoittanut, päätyen kuitenkin hetken kuluttua nyökkäämään varovasti. Poikakaan tuskin halusi jäädä tänne enää lähimaillekaan, varsinkaan äskeisen jälkeen. Vaatisi varmasti vielä pidemmänkin hetken saada itsensä jälleen kootuksi mutta vaikka näyttikin vielä melkoisen järkyttyneeltä ja huonovointiselta, alkoi Kaelkin tapailla jalkojaan jälleen alleen. Tämäkin katsahti lähistöllä kyyristelevää koiraa ennen kuin henkäisi ja alkoi haparoida vieläkin vapisevilla käsillään kantamuksiaan maasta. Poika suoristautui hankalasti laukkua sylissään puristaen, kunnes kuitenkin rypisti pian kulmiaan. "Entä... Entä Cathryn?" se kysyi, heittäen uuden kireän katseen ympärilleen. Kissan lisäksi toinen kysymys taisi epäilemättä ollakin kuinka heidän takaa-ajajilleen oli käynyt...
<Sunbaron>: "Cathryn pärjää. Hän tietää miten selvitä täällä", Reindal toteaa. Hän hieroo päätään miekankahvalla ja siristelee silmiään, ennen kuin hammasta purren suoristautuu. Naisen kohtalo ei selvästikään huoleta häntä erityisen raskaasti - ja vaikka huolettaisi, sille ei voi juuri nyt mitään. Äskeinen näyttää ravistelleen häntäkin siinä määrin, että juuri nyt on mahdotonta keskittyä mihinkään kummoisempaan ajatukseen. "Jos... jos sinusta tuntuu että päässäsi on... jotain tai alat ajatella... jotakin outoa niin... yritä olla ajattelematta. Se ei ole todellista", mies neuvoo nulikkaa vielä kaikkea muuta kuin rohkaisevin tai rauhoittavin sanoin. "Meidän pitää häipyä täältä nyt. Tuosta voi seurata..." hän jatkaa, mutta vaikenee kun takaa kajahtaa äkkiä vertahyytävä ulahdus. Hätäisesti ja horjahdellen mutta siltikin harjoitetun nopeasti hän käännähtää ympäri. Edessä odottava näky... on rehellisesti hyvin pitkälti sellainen mitä hän odottikin. Tai pelkäsi. Taakse jääneen aukean suunnalta horjahtelee kohti rujo hahmo. Se on epämuodostunut ja vääristynyt värisevän lihan ilmestys. Mutta se ei ole kuten aikaisemmat. Siitä pystyy yhä erottamaan... yksityiskohtia. Koko ruho on vääntynyt itsensä ympärille kuin savi huolimattomassa kädessä, yhdeksi kammottavaksi vyyhdeksi rusentunutta lihaa. Mutta siitä törröttää silti vain neljä raajaa. Neljä vääntynyttä, mutta tunnistettavaa raajaa. Ne potkivat ja sätkivät sinne tänne holtittomasti ja tönivät törmäilevää hirviötä sinne tänne. Massaa, josta ne tunkevat, peittävät aivan liian tuoreet vaatteenriekaleet. Ja jostakin sen keskeltä kuuluu ulinaa. Kuin tukahdutetun vangin huuto. Jossakin sen keskellä huutaa inhimillisyys ja ymmärrys tilanteesta on jotakin aivan muuta kuin rujoilla, kurluttavilla hirviöillä tähän asti. Se huutaa ja teutaroi sokeana, itsensä ympärille kiertyneenä. Se potkii ja sohii ja sykkii. Sen sisältä tihkuu sappea ja limaa. Se tulee kohti, vaikka tuskin edes tietää missä on. Reindal päästää inhosta kertovan ähkäisyn. Mutta ei yllätyksestä. Ei rehellisesti.
<spyrreh>: Kael vastasi miehen toteamukseen vain hieman epäröivällä vilkaisulla toimiensa lomasta. Lopulta toteamuksessa oli luultavasti perää. Jos he olivat selvinneet, oli luultavasti kissakin... vaikka Kaelillakaan ei rehellisesti ollut nyt voimia pohtia oikein mitään kovinkaan syvällisesti. Siltikin Reindalin seuraavat, huomattavasti pahaenteisemmät sanat saivat pojan kohottamaan uudestaan katseensa. "Mitä... millaista... jotain?" se kysyi varovasti hetken epäröityään. Kuitenkin vastaus taisi tehdä itse itsensä tiettäväksi sillä kaikkein epämiellyttävimmällä tavalla. Purppuratukka säpsähti terävästi kun ilmassa kajahti äkkiä ulvahdus. Tämä kuulosti kaiketi huomattavasti vähemmän metalliselta kuin konehirviön huuto, mutta poika tuskin ehti analysoida tätä sen enempää pyörähtäen itsekin refleksinomaisesti kohti ääntä. Esiin horjahteleva vääntynyt ja huitova hahmo olisi muuten saattanut olla yksi raunioiden hirviömäisistä asukeista, ellei tällä olisi ollut vielä päällään lähes tunnistettavia vaatteiden riekaleita... ja tukahdetussa äänessään kauhealla tavalla inhimillistä sointia. Kaelkin henkäisi hirvittävästä oivalluksesta ja haparoi taaksepäin tavaroita puristaen kun otus hoiperteli kohti. Tätä oli kauheaa katsoa, mutta samaan aikaan tätä oli hyvin vaikea myöskään välttää..
<Sunbaron>: Reindal kohottaa pistoolia kädessään. Hän tähtää hetken aikaa runneltua lihan sekasotkua, muttei kuitenkaan ammu. Hirviö teutaroi sinne tänne ja törmää seinään. Se ei kaadu, tiellä on jokin toinen raaja, mutta se kuitenkin kimpoaa surkeasti kauemmas. Sen elkeissä ei ole samanlaista murhaavaa mielettömyyttä kuin aikaisemmilla. Hitaasti, varuillaan, mies laskee aseen. Ja yhtä hitaasti hän nyökkää päällään poispäin näystä, suuntaan jossa reitti on auki. Kauempaa, muotopuolen kammotuksen takaa, kantautuu samanlaisia ääniä. Nyt olisi hyvä poistua vähin äänin. Hitaasti, kuin näyttäen mallia, Reindal lähtee itse hivuttautumaan kauemmas lihan ja sätkivien raajojen rykelmästä. Sen vääntyneet ja kääntyneet ulokkeet sohivat seinää vasten kuin se yrittäisi löytää jotakin reittiä sen läpi. Sen sisästä kantautuvaan, tukahtuneeseen ääneen on tullut tasaita, aaltoilevaa sävyä. Sellaista, jota voisi melkein väittää itkuksi. Reindal ei halua. Hän ei tosiaan halua ajatella asiaa yhtään sen enempää. Hän vetäytyy. Jopa Onnimanni seuraa perässä aivan hiljaa, kuin tajuten ettei nyt kannata pitää ääntä.
<spyrreh>: Hetken aikaa Kaelkin vain tuijotti paikoillaan haparoivaa ilmestystä tietämättä mitä tehdä. Reindal kohotti asettaan mutta epäröi, jonka tajutessaan nulikka viimein onnistui irrottamaan järkyttyneen katseensa olennosta vilkaistakseen toista. Hirvitys ei ollut hyökkäämässä... mutta tämän takaa kantautui lisää paljonpuhuvan synkkiä huutoja. Olisi selvästikin aika käyttää tilaisuus hyväkseen, mutta siltikin poika empi. Olennon inhimillinen valitus pisti häntä pahasti, ja kaikesta huolimattakin hän katsahti edellä hiipivän miehen jälkeen tukalasti. Hän ei voinut olla tuntematta vastahakoisen säälin purevan itseensä. Hetken emmittyään nulikka kuitenkin kiristi leukansa ja hivuttautui toisen jälkeen yrittäen olla vilkuilematta taakseen. Heidän oli päästävä pois raunioista, ja pian... varsinkin äskeisen jälkeen.
<Sunbaron>: Olipa kammottavan muotopuolen päässä enää järjen hiventäkään tai ei, ainakaan se ei missään kohtaa tunnu tajuavan kaksikkoa, joka vetäytyy sen tieltä. Kiitettävän nopeasti se katoaakin näkyvistä, ja kun on varma että he ovat kuulomatkan ulkopuolella, kiirehtii Reindal askeleitaan. Kylän reuna ei lopulta ole kaukana, ja he ovat saaneet nähdä jo aivan tarpeeksi sen kauhuja. Totta puhuen koko kylä on nyt vaiennut täysin. Kaiken aikaisemman jäljiltä hiljaisuus on suorastaan aavemaista. Kukaties se johtuu teräsjätin huudosta, mutta mitään ei tunnu liikkuvan missään. Paitsi mies, poika ja koira. Reindal pitää silti aseet käsissään ja tarkastaa jokaisen kulman ja mahdollisen väijytyspaikan. Mutta kaikki on hiljaa. Lopulta, niin epätodennäköiseltä kuin se tuntuukin, laskee hän jalkansa kylän ulkopuolelle. Sen reunustalla kohoaa pieni lehto, ja vasta sen varjoissa, tarkastettuaan ensin ettei puiden seassa vaani mitään, mies tohtii pysähtyä. Hän vetää henkeä, ennen kuin lopultakin työntää miekan pois kädestään ja vilkaisee Kaelia. "Se siitä. Lepää hetki. Meidän pitää jatkaa matkaa pian", mies toteaa ilmeettömästi. Äskeisen jäljiltä hänellä ei ole paljoakaan voimia henkevään keskusteluun juuri tähän hätään.
<spyrreh>: Kulku hiljaisiksi käyneiden raunioiden halki oli lähestulkoon hermoja koetteleva. Siinä missä aiemmin rauniokaupunki oli suorastaan kuhissut elämää (epämiellyttävää sellaista, mutta kuitenkin) ei missään tuntunut enää liikkuvan mitään. Kaelkin pälyili kireästi ympärilleen hiipiessään lähes henkeään pidätellen eteenpäin, mutta siltikään mikään ei enää vaaninut heitä. Hän rohkeni vetää kunnolla henkeä vasta kun he viimein saavuttivat kylän reunan, ja suuntasivat kohti suorastaan surrealistisen normaalilta näyttävää puurykelmää. Vielä puiden suojaan päästyäänkin poika pälyili vielä ympärilleen tavaroitaan puristaen, kunnes säpsähti hieman miehen puhuessa. Hän liikahti kireän vastahakoisesti ja avasi suutaan kuin aikeissa sanoa jotain, kunnes kuitenkin empi. Lopulta nulikka tyytyi vain nyökkäämään, ennen kuin istuikin vaivalloisesti puun juurelle. Olo oli epäilemättä vieläkin varsin kaoottinen ja tämä pyyhki puolivillaisesti kuivuvaa verta kasvoiltaan hihaansa. Hetki hiljaisuutta oli silti kaiketi jonkinlaista armollisuutta.... Rauhallinen hetki saikin jatkua tovin, ennen kuin raunioiden suunnalta näkyi minkäänlaista liikettä. Kauempaa lähestyi hiljakseen hahmo kylän reunaa kiertäen, ja jonnekin rakennusten lomaan vilkuillen. Tämä liikkui jokseenkin nilkuttaen, mutta oikeastaan taisi näyttää tarkemmin katsottuna jokseenkin tutulta... ainakin tämän perässä heilahteli musta häntä.
|
|
|
Post by spyrre on Aug 6, 2017 0:44:26 GMT 3
<Sunbaron>: Hetken hengenveto tuskin tuntuu vastenmieliseltä kenestäkään juuri nyt, olkoonkin ettei vieressä häämöttävä kylä varsinaisesti mieltä ylentännä. Sen kauhut tuntuvat kuitenkin nyt vaienneen hetkeksi, eikä näillä armottomilla mailla saa päästää tällaista tilaisuutta käsistään. Reindal vilkaisee Kaelia ohimennen, ennen kuin nojautuu viereistä puuta vasten ja kääntää katseensa kylän suuntaan. Hiljaista tai ei, huomion ei saa missään nimessä antaa herpaantua. Kovin kauaa ei miehen kuitenkaan tarvitse katsoa, ennen kuin hän jo huomaa jotakin. Yksittäisen, talojen joukosta erkaantuvan hahmon. Aluksi hän laskee kätensä varuillaan aseidensa tuntumaan, mutta valpastuu sitten oikeastaan vain enemmän kun erottaa tärkeitä yksityiskohtia hahmosta. Varovasti hän irtaantuu puusta ja kohottaa kättään puiden joukosta osoittaakseen kaksikon olinpaikan naiselle. Hän ei huuda tai pidä muutakaan elämää, mutta terävä kissa osaa varmasti huomata heidän ilmankin. Jokin tämän liikkeissä saa Reindalin tosin kurtistamaan pian kulmiaan. Tämä ei liiku yhtä ketterästi kuin yleensä. Näyttää pahasti siltä, että kylä on vaatinut veroaan...
<spyrreh>: Tovi kului varsin jännittyneen hiljaisuuden vallassa, kenenkään yrittämättä (saati jaksamatta) yrittää viritellä keskustelua. Poikakin tyytyi vain kokoilemaan itseään vaiti, mutta vieläkin varsin jännittyneenä. Kun Reindal viimein jännittyi valpastui Kaelkin nopeasti ja nosti katseensa takaisin kohti kylää. Nulikka oli vähällä karata uudemman kerran jaloilleen kuin jo valmistautuen jälleen johonkin kamalaan, ennen kuin siristi itsekin silmiään kohti näkyviin ilmaantunutta hahmoa. Viimeistään miehen reaktio kertoi kuka saapuja oli, ja purppuratukka rohkeni päästää syvän helpottuneen henkäisyn ennen kuin vajosi takaisin puunsa alle. Kissamainen nainenkin oli ilmeisesti selvinnyt tapahtumien kynsistä... Vaikka tarkemmin katsottuna hänen askelissaan oli nyt tiettyä epävakautta. Ei kulunut kauaakaan kun varuillaan raunioita kaarrellut Cathrynkin valpastui kun Reindal astui esille puiden lomasta. Kaksikko tunnisti toisensa nopeasti ja katti heilautti itsekin kättään, suunnaten sitten kohti. Siltikin vaikka nainen nopeutti askeleitaan oli tämän kulku jokseenkin vaivalloista. Hänenkin kasvoillaan oli verta epäilemättä rautajätin huudon jäljiltä mutta tämä myös puristi toista kylkeään liikkuessaan vaikka toinen käsi lepäsikin varuillaan miekan kahvalla. "Kirottua... Oletteko kunnossa?" nainen töksäytti lähemmäs päästyään, suunnaten voipuneen mutta tarkkaavaisen katseen miehen suuntaan. Tämä suojapaikka oli tainnut osoittautua lähestulkoon kuolemanloukuksi...
<Sunbaron>: Reindalin huolet saavat nopeasti vahvistusta, kun nainen nilkuttaa lähemmäs. Tämäkin on saanus selvästi osansa äskeisestä, mutta paljon tärkeämmin tämä on selvästikin myös joutunut muihin haavereihin. Reindal heittää arvioivan katseen tämän takana häämöttävään kylään, ennen kuin sitten astuu esiin ja toista vastaan. "Selvisimme ilman pahempia", Reindal vastaa toiselle hätäilemättä tai panikoimatta liiaksi. Siltikin hänen huomionsa on selvästi kiinnittynyt toiseen ja tämän vointiin. Vaikka tietääkin ettei se varmastikaan miellytä ylpeää kattia, ojentaa hän kuitenkin kätensä tälle ja tarjoaa apua viimeisille askelille. Se, tarvitaanko sitä, on asia erikseen. "Sinä sen sijaan näytät saaneen pahempaa jälkeä. Mikä se oli? Onko se syvä?" mies jatkaa sitten. Hän pitää itsensä kurinalaisen rauhallisena, vaikka onkin huolestunut. Haavoista parkuminen tai hätäily ei nyt auta ollenkaan, eikä kyseessä muutenkaan ole mikään välittömän kuolettava vamma; kissa tuskin olisi nilkuttanut hyvällä vauhdilla tänne asti muuten. "Istu. Meidän pitää tarkastaa tuo nyt. Emme voi jäädä tänne, mutta tuo on hoidettava ensin", Reindal jatkaa, ja lähtee ohjailemaan kissaa alas. Nainen osaa kyllä olla jääräpäinen, mutta siitä huolimattakaan hän ei usko että tämä todella pistää vastaankaan. Auki revitty kylki ei ole enää luonnekysymys. "Kael. Tarkkaile ympäristöä. Muutakin kuin sitä kylää. Ties vaikka tuo savu kiskoisi kiinnostuneita tännepäin", mies toteaa vielä nulikan suuntaan. Paikka ei tosiaan ole paras mahdollinen tähän, mutta kaikeksi onneksi heillä on edes yksi ylimääräinen silmäpari mukana.
<spyrreh>: Muillekin valkeni nopeasti ettei kaikki ollut kuitenkaan aivan kuten piti. Kun Reindal astui varuillaan eteenpäin kohti saapuvaa kissaa rypisti Kaelkin kulmiaan paikaltaan ja kömpi jaloilleen. Kukaties nainen ei varsinaisesti kommentoinut tätä mutta päästi vaivihkaa helpottuneen puuskahduksen nähdessään muut ja vastaan astelevan miehen. Hän hidasti hetkeksi henkeä vetääkseen varmistettuaan vielä vilkaisulla ettei raunioilla enää liikkunut mitään. Hän tyytyi aluksi vastaamaan vain nyökkäyksellä toisen sanoihin kunnes sai tasattua hengitystään enemmän puhuakseen... vaikkakin tämän oli jälleen päästettävä pieni puuskahdus siitäkin huolimatta että toinen varmasti näki tilanteen selvästi. Nainen heitti toiseen hieman näreän vilkaisun mutta joutui lopulta ottamaan tarjotun avun vastaan. Lähempää saattoi tosiaan nähdä punaiseksi tahmaantuneen turkin kylkeä puristavien sormien lomasta, joka oli hiljakseen leviämässä vaatteiden kankaaseen. "Psh. Se taisi.... nirhaista jonkin verran. En pysähtynyt katsomaan sen tarkemmin" katti mutisi hampaidensa lomasta suunnatessaan kohti puita, heittäen pienen epämääräisen vilkaisun tilannetta huolestuneesti katselevan pojan suuntaan. "Voisinpa edes sanoa, että se olisi ollut yksi niistä hirvityksistä. Tuolla on perässään melkoista joukkoa. Olen varma että se oli se sama, jolta veimme tuon kirotun jousen." Katti vaikeni hetkeksi, asettuen sitten hieman kömpelösti istualleen. Ilmeisesti koettelemukset olivat syöneet voimia melkoisesti, halusi tätä myöntää tai ei. "...täytyy toivoa että se viimeinen hirvitys sai sen. Vaikka en menisi luottamaan siihen jos mekin olemme hengissä. Meidän ei olisi pitänyt edes yrittää hakeutua tuonne. Liian ennakoitavaa" Cathryn puuskahti vielä, laskien sitten itsekin katseensa silmäilemään kylkeään, kaiketi ensimmäistä kertaa kunnolla. Aivan vain tuntemuksesta tosin saattoi luultavasti päätellä että linnunkourainen muukalainen oli repäissyt mukaansa melkoisesti. Ymmyrkäis-silmäinen Kael hätkähti hieman nyökäten kuitenkin miehen komennukselle, ja pian poika käänsikin katseensa haravoimaan ympäristöä... vaikka kieltämättä vilkuili välillä muitakin hermostuneesti.
<Sunbaron>: Reindal kuuntelee toisen sanoja, mutta ei loppujen lopuksi kommentoi niitä juurikaan. Hänen huomionsa on nyt keskittynyt Cathrynin haavoihin, ei suinkaan tilanteen laajempaan arviointiin. Onpa vamman takana mikä onkaan, on se ainakin tehnyt pahaa jälkeä, johon heillä ei ole tarjolla kunnon välineitä eikä hyviä olojakaan. Se, että nainen on yhä tolpillaan, on totta puhuen enemmänkin tämän sinnikkyyden ansiota kuin vähäisten haavojen. Rujo vamma näyttää, nyt kun hän pääsee katsomaan sitä, siltä kuin jokin peto olisi raastanut kyljen auki. Ei kuolettavasti, ei ainakaan saman tien, mutta pahasti kuitenkin. "Tähän tarvitaan enemmän kuin mitä meillä on... mikä ei ole paljoa. Sinun ei pitäisi liikkua tämän kanssa, epäilen että se on repinyt lihastakin", mies toteaa lopulta. Hän selvästikin tietää edes jotakin haavoista, mutta tämä näyttää jo pahasti oikean parantajan heiniltä. "Meidän olisi päästävä sinne kylään mahdollisimman nopeasti. Täällä emme voi tehdä muuta kuin sitoa tuon. Meillä ei ole enää edes viinaa", Reindal lisää ja huokaisee. Ei tosiaan hyvältä näytä. Kylkivamma ei ole yltänyt sisuskaluihin asti, eikä se tapa heti, mutta kookas ja pahasti raastettu vamma on omiaan tulehtumaan ja repeämään pahemmin matkaa tehdessä. "Nosta sitä paitaa. Tämä pitää ainakin sitoa", mies lopulta toteaa. Sen suurempia lupia kyselemättä hän lähtee tonkimaan kissan kantamuksia. Se taitaa lopulta olla tähän hätään ainoa paikka, josta löytyy edes jotakin hoitotarpeita.
<spyrreh>: Tilaisuus päästä viimein edes istumaan oli varmasti melkoinen helpotus. Naisen hengitys kulki edelleen jokseenkin raskaana hampaidenkin lomasta, mutta tämä kumartui itsekin silmäämään kylkeään irroteltuaan vastahakoisesti sormensa tämän päältä. Siitäkin huolimatta että tämä tuskin oli tuntunutkaan millään tavalla hyvältä, olennosta irtosi silti pieni yllättynyt äännähdys kun hän näki paremmin mitä mattaantuneen turkin ja revityn kankaan alta paljastui. Oivallus veti hetkeksi itse kunkin hiljaiseksi. Taustalla vahtiva poikakin päästi hiljaisen järkyttyneen henkäisyn, kuitenkin säpsähtäen syyllisesti ja keskittyen nopeasti jälleen tehtäväänsä miten taisi. "...huh. Luulin että... Edes minä en saa tuollaista aikaan paljain käsin. Jos sitä paljaaksi.... tai kädeksi saattoi edes sanoa" Cathryn mutisi viimein. Reindalin huomio oli eittämättä huolestuttavan osuva ja jopa kissa epäröi hetken, ennen kuin sihahti hampaidensa lomasta. "Ei taida olla vaihtoehtoja. Tätyy kaiketi yrittää päästä mahdollisimman pitkälle ennen kuin tuo päättää pahentua" hän totesi, voimatta olla kiristämättä vaivihkaa hampaitaan. Tuskin tarvitsi olla suurikaan lääkäri tajutakseen että rikki kirjaimellisesti raastettu kylki oli huonossa kunnossa. Reindalin toteamus viinasta kirvoitti katista jokseenkin syvemmän, tuskastuneen puuskahduksen joka kieli että tämä olisi saattanut haikailla sitä muutenkin... mutta tilanne ei siitä ollut kuitenkaan muuttumassa. Katti epäröi aavistuksen mutta alkoi kuitenkin kiskoa vaatetustaan sivuun miehen alkaessa tutkia heidän vähiä varusteitaan. Tämä vaati muutaman yrityksen ja kivuliaan urhaduksen, mutta lopulta hän onnistui kuitenkin kuorimaan haavan esille, jääden hetkeksi hieman epämääräisesti siristellen silmäilemään tätä. "....hmh. Nooh. Ei se nyt... niin paha ole. Kunhan sidotaan se, voimme jatkaa matkaa. Emme voi jäädä tänne näin lähelle" katti tapaili lopulta, voimatta kuitenkaan pitää ääntään aivan vakaana.
<Sunbaron>: Reindal ei selvästikään ole yhtä varma, miten paha Cathrynin vamma lopulta onkaan. "Et sinä tähän kuole, ainakaan tähän hätään. Mutta sinun on parasta olla varuillasi tai rampautat itsesi pitkäksi aikaa. Mutta nyt sille ei voi paljoakaan", hän toteaa, ennen kuin vetää esiin löytämänsä sidetarpeet. Niitäkään ei ole kummoisemmin. "Saamme kaiketi olla tyytyväisiä, että sinä olet kestävää sorttia. Moni ihminen tuskin olisi tolpillaan enää", mies lisää mietteliäästi askarrellessaan siteen kanssa. Loppujen lopuksi hän ei ota asiaa puheeksi turhan usein. Harvempi lopulta kaipaa liiaksi muistutuksia omasta oudosta alkuperästään tai erilaisuudestaan, eikä hän ole koskaan tehnyt siitä suurempaa numeroa Cathrynille. Mutta sanoissa taitaa silti olla perää. Tämä on soturi muutenkin kuin vain koulutuksensa puolesta. Se on verissä ja lihassa, eikä tuo liha tosiaan ole heppoista tekoa. "Noniin. Pidä sitä ylhäällä", Reindal toteaa samalla kun lähtee kiertämään sidettä naisen keskiruumiin ympärille. Siitä on pakko tehdä jäykkä, ja se varmasti haittaa ketterän naisen liikkeitä, mutta löysä side ei auta millään tapaa. Haava tarvitsee painetta. Se, että mokoma myös sattuu melkoisesti revittyä lihaa vasten, tuskin tulee yllätyksenä kenellekään. Lienee hyvä, että kaksikolla on vahti. Haavojen sitominen kysyy huomiota, eikä kummallakaan todennäköisesti ole suoda sitä liiaksi ympärilleen. Kun kylän varjoista erkanee kaksi uutta hahmoa, jotka on jo kaukaa hellpo huomata joksikin epäinhimilliseksi, taitaa olla vain yksi joka todella pystyy tähän hätään äkkäämään ne ajoissa. Epämääräisen muotoiset, nykien liikkuvat ilmestykset tuntuvat ajelehtivan päämäärättömästi, mutta samaan aikaan niiden liikkeet kulkevat silti vaarallisen tarkasti naisen jäljissä. Kuin niillä olisi jälki jota seurata. Hytisevä, nytkähtelevä liha huojuu ja kiskoo itseään eteenpäin epämääräisillä, satunnaisilla raajoilla. Kuolettavien, mutta yhtälailla satunnaisten terien ja terällisten ulokkeiden rykelmät koettelevat ilmaa. Ja samalla tuuli tuo mukanaan niiden etäisiä, mutta yhtä kaikki selkeitä ääniä. Ne korisevat ja kurluttavat. Niillä on selvästikin vainu.
<spyrreh>: "Yritän ainakin välttää" katti tokaisi vastaan miehen toteamukseen, mutta edes hänellä ei tainnut tähän hätään olla terää sen suurempaan uhoon. Sen sijaan Cathryn joutui tyytymään hiljaiseen jupinaansa ja seuraamaan kun toinen veti esille heidän vähät sidetarpeensa. Miehen puolittainen huomautus sai kuitenkin pienen vilkaisun kissankin puolelta. "Noh, se hiippari saa kyllä yrittää hieman kovempaa saadakseen minut kiinni. Nyt kun tiedän mihin se pystyy ilman kirottua joustaankin" hän tuhahti lopulta ympäripyöreästi, silmänräpäyksen epäröityään. Tuskin oli varaa väittää ettei Reindal olisi ollut oikeassa tässäkin, vaikka moinen saattoikin olla hankala aihe niin tavalla kuin toisellakin... Joka tapauksessa piti moisesta tai ei, oli revitty kylki silti paikattava. Cathryn jupisi vaimeasti mutta kohotti kuitenkin vaatteitaan irvistystä hilliten kun toinen alkoi kääriä sidettä paikalleen. Väkisinkin silmäkulma värähti kerran kuin toisenkin, mutta kattikin taisi olla aivan tarpeeksi perillä asioista ollakseen valittamatta. Vaikkakin tämän kurkusta karkasi kuitenkin epämääräistä mutinaa viinasten perään... Samaan aikaan kun kaksikko puuhasteli, seisoskeli taustalla edelleenkin varsin hermostunut ja levoton poika. Kael ei rohjennut häiritä toimia vaikka kurottikin vaivihkaa huolissaan kaulaansa kauempaa, heittäen sitten jälleen uuden kireän vilkaisun ympärilleenkin. Raadollisen näköinen vamma ja muiden puheet olivat omiaan saamaan nulikan varsin varpailleen tämänkin suhteen, mutta Cathrynin haava ei selvästikään ollut aikeissa jäädä heidän ainoaksi ongelmakseen. Äkkiä poika jännittyi ja jäi tuijottamaan kauemmas puiden lomasta. Silmänräpäyksen hän siristeli eteensä ennen kuin pojasta irtosi kiireinen ähkäisy kuin jokin paha aavistus olisi viimein käynyt toteen. "Tuolla-- Sieltä tulee jotain! Niitä.... otuksia" tämä töksäytti, kohottaen nopeasti kätensä viittaamaan kohti raunioita. Esiin huojahtelevat hahmot eivät tainneet olla vielä hirvittävän lähellä, mutta siltikin... nämä näyttivät olevan vaappumassa kohti kaikessa groteskiudessaan. Cathryn jännittyi ja kohotti itsekin kiireesti kätensä miekkansa kahvalle. Vihreä katse tarkentui myös lähestyviin olentoihin, ja katti päästi hiljaisen sihahduksen. "Kirottua... en olettanut että ne olisivat tarpeeksi älykkäitä seuraamaan" tämä murahti hampaitaan kiristäen. Hän yritti suoristautua irvistellen, heittäen samalla pikaisen, arvioivan katseen ympärille. Heidän lepohetkensä oli selvästi jäämässä lyhyeksi tälläkin kertaa.
<Sunbaron>: Reindal hätkähtää ja irvistää, vaikka se taitaakin totta puhuen johtua enemmän Kaelin järkytyksestä kuin tämän kertomista seikoista. Hän heilauttaa kättään pojan suuntaan nopeasti ja napakasti, merkiksi että tämä vaikenee eikä huutele kauhuissaan enempiä. Juuri nyt, siteet käsissä ja toimitus kesken, hän ei varsinaisesti pysty edes nousemaan tarkastamaan tilannetta, mutta kiirehtii kuitenkin minkä pystyy. "Ei niiden tarvitse älykkäitä olla. Typerin elukkakin haistaa veren. Tuskin ne tietävät missä tarkalleen olemme. Seuraavat vain hajua", mies vastaa kissalle, ja laskee varsin painokkaasti käden tämän hartialle, merkkinä siitä että pysyy paikallaan eikä ala kiskomaan miekkojaan esille. "Kael, montako? Näyttävätkö ne nopeilta? Matalaksi siitä", hän töksäyttää sitten pojan suuntaan. Nyt ei tosiaan ole hyvä aika panikoida. Mutta ainakaan tässä paikassa ei tosiaan kannata viipyä sen pidempään kuin on pakko... Lihapedot eivät tosiaan etene määrätietoisuudella tai nopeudella. Ne tutisevat ja ulahtelevat ja horjahtelevat sinne tänne, sekaisten raajojen ja ulokkeiden sohiessa ilmaa omaan, rytmittömään tapaansa. Niistä kummassakaan ei ole mitään tunnistettavaa, ainoastaan lihaa ja sekaisia, mielivaltaisesti ja järjettömästi yhdistettyjä osia. Pelkkiä massoja, ruhoja jotka liikkuvat ja tappavat. Kuin niitä ei olisi edes luotu mihinkään varsinaiseen tarkoituskeen - tai kuin niiden ainoa tarkoitus olisi tappaa. Pelkkiä raatelevia, repiviä ulokkeita ja lihaa joka sitä kantaa. Vaikka ne ovat raahautuneet jo selvästi kylän ulkopuolelle, ja vaikka niiden seuraama haju selvästi johdattaa niitä tiettyyn suuntaan, eivät ne tunnu tajuavan asioiden yhteyttä. Ne vain seuraavat. Kukaties ne eivät edes näe puurykelmää kauempana; on lopulta vaikea sanoa onko sekaisessa lihassa silmiä tai muitakaan aistielimiä. Mutta jokin niitä silti ohjaa. Jokin käsittämätön tarkoitus ajaa hytiseviä, mielivaltaisia elinrykelmiä. Joka tapauksessa ne etenevät hitaasti, mutta tasaisesti. Mutta samalla niissä näkyy kammottavaa odotusta. Kuin ne vain odottaisivat sitä hetkeä kun todella löytävät saaliin...
<spyrreh>: Poika ähkäisi mutta vetäytyi silti nopeasti matalaksi ja runkojen suojaan, heittäen silti nopean katseen kohti soturikaksikkoa. Toimenpide on selvästi vielä kesken... vaikka Cathryn rehellisesti näytti harkitsevan ylös loikkaamista. Tämä puristi jo sapeliaan, mutta vaikka vihreät silmät mulkaisivat kärkkäästi pidättelevään Reindaliin taisi tämä silti saada naiseen malttia... tai sitten se oli auki revitty kylki, ellei mahdollisesti molemmat. Katti irvisti mutta asettui kun Reindal tiedusteli Kaelilta lisätietoja lähestyvistä hirviöistä. Nulikka kurotti varovasti oksien takaa, ennen kuin muutaman silmänräpäyksen verran eteensä tihrustettuaan ravisti vastahakoisesti päätään. "Eh... en usko. En näe kuin kaksi" nulikka vastasi lopulta ääntään madaltaen, vaikkakin epäluuloisen kiinteästi hirviöitä tarkkaillen. "Ne... ei ole kauhean nopeita. En tiedä näkeekö ne edes meitä, mutta tänne ne tulee" hän lisäsi, heittäen uuden nopean, huolestuneen vilkaisun kohti miestä. Petomainen nainen murahti hampaidensa lomasta. "Vauhtia sen kanssa sitten. Meidän täytyy tehdä jotain" katti tokaisi, kuitenkin niskavillat vaivihkaa pörhistyen. "Vihaan noita elikoita" mutistiin vielä hampaiden lomasta, tavalla jota ei välttämättä oltu edes tarkoitettu kuultavaksi. Selvästikin oli parasta lähteä liikkeelle ja nopeasti.
<Sunbaron>: Reindal pudistaa päätään. "Eivät ne ole eläimiä. Eläimillä on jokin syy olla olemassa. Muukin kuin tappaminen. Nuo ovat hirviöitä. Tai jos pappismiehiin on uskomista, demoneita", hän vastaa. Sanat ovat melkeinpä etäisiä, mutta se ei siltikään muuta sitä tosiseikkaa, että hänen käsiinsä tosiaan on tullut melkoisesti lisää vauhtia. Hitaita tai ei, nämä kammotukset ovat myös kuolettavia. Naisen side on sidottava kunnolla, mutta sen taputtelemiseen ei ole oikein aikaa. "Ei oteta turhia riskejä. Minä sidon tämän ja sitten häivymme nopeasti. Hyvällä tuurilla ne eivät löydä enää meitä kun tämä on sidottu. Ja avomaa on muutenkin täynnä samanlaisia kammotuksia", mies mutisee puoliääneen. Siinä samalla hän saa lopultakin kierrettyä siteet ilmeisestikin mielestään tarpeeksi hyvin kissan ympärille ja kiskaisee tiukalle. Nopea, yksinkertainen solmu saa riittää tähän hätään. "Kael, tavarat kasaan. Me häivymme nyt", mies komentaa sitten ääni matalana. Näyttää pahasti siltä, ettei heille olla suomassa pitkää lepotaukoa...
<spyrreh>: Cathryn ei irrottanut terävöitynyttä katsettaan sokeasti huojuvista hirviöistä, mutta päästi silti hiljaisen, epämääräisen äännähdyksen hampaidensa välistä. "Mitä ne ikinä ovatkaan, ne ovat vastenmielisiä" hän tokaisi mielenosoituksellisesti, malttaen kuitenkin vaieta odottamaan kun mies kiirehti sitomisensa kanssa. Hän jäi paikalleen malttamattoman jännittyneesti korviaan luimistellen, pojan kauempana pitäessä silmällä lähestyviä otuksia. Kael heitti nopean, varautuneen katseen ympäröivään metsikköön kun toinen totesi maaston varmasti kuhisevan moisia otuksia, hätkähtäen sitten hieman kun mies viimein kiskaisi siteet solmuun. Poika katsahti kaksikkoon ennen kuin nyökkäsi nopeasti ja kiirehtikin kohti maassa odottavia tavaroita. Tämä ei selvästikään ollut halukas ainakaan valittamaan lyhyeksi jääneestä tauosta... kuten ei tainnut olla kissakaan. Nainen nyki ympärilleen solmittua sidettä kömpien sitten itsekin jaloilleen, vaikkakin hieman irvistäen. Rehellisesti hän tuskin näytti hyvällä tahdollakaan vieläkään erityisen hyvinvoivalta, mutta tämä taisi ikävä kyllä jäädä nyt sivuseikaksi.
<Sunbaron>: Reindal päästää kissan jaloilleen ja laskee itsekin käden miekankahvalle. Hän ei vielä vedä asetta esiin, mutta tilanne alkaa olla jo varsin uhkaava. Lihapedot huojahtelevat sinne tänne, mutta nyt niiden äänet on jo helppo erottaa. Vaitonaisesti hän pitää silmällä niitä ja Kaelia, joka kerää taas tavarat kasaan. Koko joukko on totta puhuen riutuneen, kärsineen ja pahoinvoivan näköinen. Vatsassa ei ole enää mitään, päässä ujeltaa ja kohisee äskeisen jäljiltä, yksi jos toinenkin kantaa haavoja lihassaan ja edessä on vain lisää vaaroja. Mutta he ovat hengissä edelleen, ja pystyvät yhä jatkamaan, vaikka se sitten edellyttäisikin tuskien läpi taivaltamista. "Liikettä sitten", Reindal vielä mutisee, ennen kuin asettuu joukon perille. Juuri nyt hän on todennäköisesti parhaassa kunnossa tekemään jotakin, jos jotakin on tehtävä. Parempi kuitenkin vain toivoa, että he ovat hetken kuluttua jo kaukana täältä ja hirviöt jäävät vain etsimään kadonnutta vainua...
<spyrreh>: Myös Cathryn jäi hetkeksi tarkkailemaan hirviöitä varsin kiinteästi. Hänen häntänsä piiskasi puolelta toiselle ja naisen käsi oli puristunut sapelin kahvalle vaikka tämä nojasikin toisella kädellään puun runkoon. Kaikeksi onneksi lähtövalmisteluja ei ainakaan ollut paljoakaan tehtäväksi. Tapaa, jolla Kael viskasi tavarat laukkuun tuskin saattoi sanoa siistiksi tai järjestelmälliseksi, mutta ainakin hän oli valmis nopeasti. Jäämättä miettimään sen enempiä purppuratukka nykäisi laukun selkäänsä ja ruman jousenkuvatuksen kainaloonsa, heittäen vielä nopean vilkaisun muihin. Kaikki oli suunnilleen valmista, ja vain hädintuskin odottaen nulikan suoristautumista Cathrynkin harppasi liikkeelle. Rivakka askel sai naisen huojahtamaan hieman mutta se ei estänyt tätä antamasta vauhtia nulikallekin pikaisella takaraivonläpsäytyksellä, ennen kuin lähti johtamaan kulkua metsikön halki. Edessä oli kaikkea muuta kuin helppo taival...
|
|
|
Post by spyrre on Aug 8, 2017 23:30:05 GMT 3
<Sunbaron>: Jos taakse jäävät lihapedot osoittavat jonkinlaista tyytymättömyyttä löytäessään vain hetken verran käytetyn levähdyspaikan, ei joukkion onneksi sitä tarvitse nähdä. Pieni puurykelmä jää taakse, kuten myös sen takana häämöttävä kauhujen rauniokylä. Reindal pitää hyvän hetken perää varuillaan ja valmiina, mutta mikään ei lopulta tunnu olevan aikeissa seurata heitä. Raunioiden suunnalta voi erottaa useitakin rujoja hahmoja siellä täällä, mutta ne jäävät yhtälailla taakse. Helpotuksesta huokaisemista voisi mahdollisesti jopa harkita... ellei edessä olisi vain lisää vaaroja. "Emme ole vielä kuivilla. Koko matka täältä kylään, onpa se lopulta miten pitkä onkaan, on vaaroja täynnä. Olkaahan varuillanne", Reindal tokaisee, vaikka mokoma tuskin on edes tarpeen. Jokainen heistä on tehnyt tällaisia matkoja aikaisemminkin - ilmeisesti jopa Kael. Muistuttaminen ei siltikään koskaan ole pahasta näissä asioissa. "Ja sinä. Varo sitä kylkeäsi. Jos rampautat itsesi jossakin hölmössä jääräpäisyydessäsi, olemme kaikki pulassa", hän vielä töksäyttää varsin suoraan Cathrynille. Kukaties mokoma on pientä suolan hieromista haavoihin, mutta sanojen takana on silti oikeaa huolta - ja se tosiseikka, etteivät kissan kanssa aina riitä varovaiset sanat...
<spyrreh>: Kenellekään ei varmasti jäänyt ikävä yhtään mitään niistä asioista jotka he jättivät jälkeensä suunnatessaan eteenpäin. Koettelemukset olivat syöneet niin kehoa kuin mieltä hyvinkin konkreettisilla tavoilla, mutta siltikään tätä ei ollut nyt aikaa jäädä harmittelemaan... siitäkään huolimatta että tämä olisi luultavasti ollut tarpeenkin. Vaitelias, voipunut Kael heitti pienellä viiveellä nyökkäyksen taakseen kun Reindal muistutti tilanteesta. Kukaties poika ei nähnyt tarpeelliseksi vastata muuten tai tällä ei ollut voimia moiseen. Edellä kulkeva Cathryn puolestaan tuskin edes vilkaisi taakseen saadessaan napakampaa kuria, joka kirvoitti kissasta hieman epämääräisen tuhahduksen. "Noh, eteenpäin meidän on päästävä joka tapauksessa, hmm? Mitä nopeammin pääsemme pois täältä, sitä parempi meille kaikille" nainen tokaisi kulkiessaan. Tämä onnahteli melkoisesti ja puristi revittyä kylkeään toisella kädellään samalla kun toinen lepäsi miekan kahvalla valmiina... tai kenties jollain tavalla tukea siitäkin hakien. Hänen äänessään oli aavistus kireyttä ja hengitys hampaiden lomasta oli vieläkin raskasta, joka sai vanavedessä kulkevan purppuratukan kantamuksineen vilkaisemaan jälleen ympärilleen huolestuneena. "Huolehditaan ennemmin perille pääsystä. Entä ne sinun yrttisi?" katti mutisi, silmäten viimein pikaisesti taakseen kohti miestä. Tälläkin oli vielä omakin, vakava ongelmansa...
<Sunbaron>: Reindal huokaisee. "Kyllä, perille on päästävä. Mutta ei kenenkään hengen kustannuksella", hän tokaisee, mutta ei lopulta jää vääntämään asiasta sen enempää. On kaiketi parempi ottaa jonkinlainen luku heidän tilanteestaan kuin purnata yhdentekevistä. "Selviän näillä näkymin perille. Kukaties. En minä tältä seisomalta kuole", mies vastaa aavistuksen kiusaantuneeseen sävyyn. Lopulta taitaa jäädä pahasti auki, mikä hänen lääkkeidensä tilanne oikeastaan on. Mutta minkäs teet, ei tilannetta kuitenkaan pysty tältä seisomalta muuttamaankaan. Hän miettii hetken, ennen kuin avaa suunsa uudelleen. "Meillä ei ole ruokaa eikä kunnolla vettäkään. Olisi parempi jos löytäisimme kumpaakin, mutta näissä paikoissa... no, pidetään silmämme auki. Eläimiä näkyy sentään toisinaan", Reindal jatkaa, kartoittaen tilannetta päässään. "Pitäkää silmänne auki myös vaarojen varalta. Meillä ei ole varaa ottaa mitään turhia riskejä. Jos mahdollista, väistämme vain kaikki vaarat. Ja vaaroja varmasti kohtaamme vielä. Tämä tienoo on selvästi huonoa. Parempi toivoa että mitään kylää enää edes on. Miten vanha se karttasi oikein olikaan? Ja onko sen tehnyt joku luotettava?" mies kysyy. Nähtävästi hän yrittää varautua myös pahimpaan mahdolliseen... olkoonkin, että sinä kohtaa ei taida olla hirvittävän paljoa tehtävissä.
<spyrreh>: "Älä huoli, en minäkään ole aikeissa vain kuolla tänne" Cathryn myhähti, kääntäen huomionsa laskelmoimaan jälleen maastoa. Hän vastasi Reindalin pohdiskeluihin jonkinlaisella myötäilevällä äännähdyksellä kulkunsa lomasta, naksauttaen lopulta kieltään. "Teen mitä voin. Luulisi ettei ainakaan lisää vettä ole liian vaikea löytää. Jousikäteni taas... no. Täytyy katsoa" nainen mutisi, vaieten hetkeksi. Oli hieman vaikea päätellä epäröikö tämä vai kokosi vain ajatuksiaan, mutta lopulta hän sentään vastasi, vaikka äänessä oli väkisinkin varausta. "Mhhm. En hanki kuin hyviä karttoja... mutta vanhoja nämäkin ovat. Näistä on vaikea tietää etukäteen, enkä ole koskaan ollut täällä aiemmin" hän joutui myöntämään vastahakoisesti. "Tuota... kuinka pitkä matka sinne sitten on? Jos se on siellä" Kael tiedusteli varovaisesti hetken kuluttua, itsekin ilmeisen huolissaan. Heidän suunnitelmansa taisi olla hieman huteralla pohjalla... muutakaan ei vain tähän hätään tainnut olla tarjolla.
<Sunbaron>: Reindal vilkaisee Kaelia, ennen kuin päästää mietteliään äänen. "Vaikea sanoa tarkalleen. Sitä ei oltu merkitty kovin kauaksi. Mutta mikään kartta ei ole kovinkaan tarkka enää. Uusien tekeminen on mahdotonta, joten ne jotka kulkevat paikasta toiseen tekevät merkintöjä ja korjauksia vanhoihin. Mutta ei mikään siitä ole koskaan varmaa. Korkeintaan melko luotettavaa. Asiat eivät aina... säily paikoillaan tänä päivänä", mies selittää pitkänpuoleisesti, kaunistellen kaiketi siinä sivussa hieman sitä tosiseikkaa, että he tosiaan voivat olla juuri kulkemassa kohti kylää, jota ei enää ole olemassakaan. "... mutta, jos se on siellä, ja jos se tosiaan on siinä missä pitääkin, niin sitten sinne on päivämatka. Kukaties enemmän tai vähemmän. Jos hyvin käy", hän jatkaa, kaikella sillä varmuudella mitä täydellisen epävarmuuden keskellä pystyy tarjoamaan. "Jos olisimme ehtineet viettää aikaa Mirtassa, olisimme pystyneet varmistamaan nämä asiat. Mutta emme lopulta ehtineet vaihtaa montaakaan sanaa kenenkään kanssa", mies lisää vielä, ennen kuin vaikenee sitten. Kiusallisia tosiasioita, nämä. Hänkin tarkastaa siinä sivussa omat aseensa, ja heittää nopean viittauksen joukkion oikealle puolelle. Kauempana näkyy muutama melko suurehko, itseään kömpelösti raahaava hahmo. Pelkkiä silhuetteja niin kaukana ettei yksityiskohtia erota, mutta eittämättä siltikin hyvä syy kaartaa vasemmalle samalla kun joukkio jatkaa matkaansa.
<spyrreh>: Reindalin vastaus ei ollut hyvällä tahdollakaan kovinkaan rauhoittava. Jopa Kael taisi laittaa merkille kaiken ympäripyöreyden vilkaisten uudemman kerran olkansa ylitse miehen suuntaan. Cathryn ei katsonut tarpeelliseksi edes vastata jättäen kaiken huomionsa joukon johtamiseen, sekä pitääkseen askelensa edes suunnilleen vakaina. Hetken ajan vallitsi hankala hiljaisuus. Minkäänlaisia kunnollisia suunnitelmia ei oltu voitu punoa oikein missään vaiheessa ja heistä kaikki olivat tästä varmasti tietoisia, kuten siitäkin kuinka heikolla pohjalla tästä mentiin. Kaelkin pysyi vaiti, vaikka kiristi aavistuksen leukaperiään jonnekin alas vilkuillen. "...no. Jos... jos siitä paikasta ei yleensä edes tiedetä, niin... ehkä meitä on vähän hankalampi seurata. Ehkä se ei ole niin helppo arvata mihin ollaan menossa jos nekään ei tiedä siitä" poika mutisi lopulta, hiljentyen nopeasti hieman säpsähtäen toisen viittausta. Etäällä liikehtivät hahmot eivät ainakaan onneksi olleet vaivihkaisia, ja Cathryn lähtikin nopeasti johtamaan joukkoa näiden ohitse... tosin höristäen repaleisia korviaan melkoisesti. Jos lähistöllä oli muutama, saattoi otuksia hyvinkin olla lisääkin, eikä kissa selvästikään halunnut törmätä enää yhteenkään sen enempää kuin kukaan muukaan.
<Sunbaron>: Tähän hätään vaara on helppo kiertää. Rujot hahmot katoavat nopeasti näkyvistä, eivätkä vaikuta edes huomaavan pientä joukkoa joka jatkaa matkaansa. maasto on muuttumassa metsäisemmäksi ja aluskasvillisuus vaikeakulkuisemmaksi. Ainakin jokin osa elämästä kukoistaa... tai niin voisi ainakin ensihätään olettaa. Lähempää katsottuna totuus on toinen. Vaikka kasvillisuuden määrä lisääntyy, on helppo nähdä ettei mikään elä täällä kunnolla. Puiden lehdet ovat harvoja ja kellastuneita, ja suurin osa ympäröivästä kasvillisuudesta on haalean väristä ja melkein kuihtunutta. Kaikki näyttää totta puhuen siltä kuin tekisi hidasta, kituuttavaa ja sinnittelevää kuolemaa. Eikä kyse ole mistään pienestä alueesta; kolmikon jatkaessa matkaansa voi samaa nähdä kaikkialla ympärillä. Silloinkin kun tiellä on vyötäisiin yltävää pusikkoa, se näyttää siltä kuin vetelisi viimeisiään. Eikä maa ole edes erityisen kuivaa. Reindal pälyilee ympärilleen tiheässämmässä maastossa, mutta ei voi siltikään olla kurtistamatta kulmiaan. Ei niinkään yllättyneesti, vaan huolestuneesti. Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun hän, tai Cathrynkaan sen puoleen, näkee tällaista. "Maa tekee kuolemaa. Kirous on juurtunut täällä syvään", mies mutisee. Taikauskoisempi tekisi tässä kohtaa suojaavia merkkejä, mutta hän jättää ne kuitenkin väliin. Kukaties hän tietää enemmän... tai sitten vain sen, etteivät ne enää häntä pelasta muutenkaan.
<spyrreh>: Heidän edetessään maisemat eivät käyneet ainakaan paremmiksi. Runsaampi kasvillisuus sentään tarjosi enemmän suojaa, mutta jos tämä teki niin heille, tarjosi se saman kaikelle muullekin vaanivalle. Cathryn tuntui terävöityvän entisestään kukaties tästä syystä, tai samasta jonka Reindalkin laittoi merkille. Kaikki kasvillisuus oli sairaalloista ja surkeaa mikä saattoi hyvinkin vihjata jostakin hyvinkin epämiellyttävästä. Kaelkin hoksasi saman viimeistään miehen huomauttaessa asiasta ja poika jäikin hetkeksi silmäilemään ympärilleen melkoisesti kulmiaan kurtistaen. Tällä tuskin oli samanlaista käsitystä siitä mitä jokin tällainen merkitsi, mutta yksityiskohdilla toisaalta tuskin olikaan ratkaisevasti väliä. Aivan normaalilla järjelläkin tällainen ei tarkoittanut mitään hyvää... "...eh. Pitäisikö meidän kuitenkin... mennä johonkin toiseen suuntaan? Jos tämä menee pahemmaksi niin.... voiko siellä edes asua väkeä?" poika pohti epäluuloisesti.
<Sunbaron>: Reindal katsahtaa Kaeliin, eikä totta puhuen näytä olevan aivan varma miten vastata saman tien. "Mihin muualle me menisimmme? Mirtaankin on pidempi matka, eikä meitä odota siellä mikään hyvä. Ei tämä ole vielä mikään kuolemantuomio väelle... ei ainakaan nopea sellainen", hän vastaa. Poikaakin on kaiketi parempi valaista hieman asioista. Omaksi parhaaksi. "Tällaista se on monessa paikassa. Harva tietää miksi tarkalleen, mutta maa myrkyttyy. Jotkut puhuvat jonkinlaisesta kirouksesta, valtakunnan synneistä, mustasta surmasta. Samapa se. Me olemme nähneet tätä muuallakin. Kuolema leviää maahan. Jossakin niin vain... tapahtuu. Varmasti se johtuukin valtakunnasta ja sen synneistä, mutta en ole tavannut ketään joka todella ymmärtäisi mikä tätä myrkkyä levittää ja miten", Reindal selittää. Hän pyyhkäisee ohimennen kitukasvuista puuntaimea kädellään, ja riipaisee edes sen suuremmin yrittämättä kaikki lehdet irti sen latvasta. Se antaa periksi pelkällä kosketuksellakin. "Tämä ei tapa kaikkea nopeasti. Mutta... ihminen elää maasta, tavalla tai toisella. Ja kun ei ole vaihtoehtoja, väki elää tästä maasta. Se tappaa hitaasti, vuosien aikana. Ja mahdollisesti vasta jälkipolvissa. Kylä voi edelleen olla siellä missä onkaan... olipa se sitten miten kituuttava hyvänsä", hän toteaa synkästi. Ympärillä on varsin todellinen ja kouriintuntuva merkki kuolemasta ja kurjuudesta, joka tuntuu häilyvän kaikkialla.
<spyrreh>: Synkkä vastaus hiljensi pojan nopeasti. Ikävä kyllä heillä tuskin oli nyt muutakaan suuntaa ja seuraava päämäärä oli eittämättä tärkeä monestakin syystä... eivätkä he kaiketi voineet kuin yrittää toivoa että tämän löytyminen auttaisi. Tukalat rypyt nulikan otsalla syvenivät entisestään kun Reindal puhui, raapien ohimennen edes yrittämättä lehdet kuolevasta taimesta. Kaiketi sama päti kaikkeen ympärillä: riutumista, mutta ei vielä pelkkää kuolemaa. "Tuskin pystyisit välttämään tällaista vaikka yrittäisit. Samaa on kaikkialla" Cathryn edellä totesi ohimennen kavutessaan lahonneen puunrungon ylitse itsekseen kyljelleen irvistellen. "...no... juu. Mutta en ole nähnyt tätä ennen näin pahana" poika mutisi. Tämä kuulosti epäilemättä vieläkin levottomalta, mutta... rehellisesti purppuratukka tuskin oli vaikuttanut millään tavalla rentoutuneelta aikaisemminkaan. Oli vain pakko jatkaa matkaa ja toivoa parasta.
<Sunbaron>: Niin julmaa kuin se onkin, ei kellään kolmikosta taida olla muutakaan vaihtoehtoa kuin hyväksyä asia kuten se on. Maa vaikeroi ja kuolee jalkojen alla, mutta ikävä kyllä heillä ei ole siihen ratkaisua. "Cathryn, tätä ei oltu merkitty karttaasi. Korjaa asia kun näemme mihin asti tämä yltää", Reindal toteaa. Siinä taitaa ikävä kyllä olla kaikki tältä erää. Kun ei muutakaan voida, matka jatkuu kuten se nyt jatkuu. Vaitonaisena, jännittyneenä ja painostavana. Reindal tarkkailee koiraansa melkeinpä yhtä paljon kuin ympäristöäänkin. Eläinten aistit pystyvät paljastamaan monia vaaroja, joita ihmisellä ei olisi toivoakaan havaita ajoissa... olkoonkin, että Onnimanni itse näyttää juuri nyt kaikkea muuta kuin onnekkaalta. Halju, kituuttava maa tekee koiran olosta selvästi epämukavan. Mies ei voi muutakaan kuin huokaista ja kannustaa sitä. Onni onnettomuudessa, että ainakin kaksi kolmesta kulkijasta on tehnyt tämän monta kertaa aikaisemminkin. Jopa pää kauhuja ja sekaannusta täynnä, jopa murjottuna ja rikki revittynä, he osaavat asiansa. Maasto on muuttumassa reilusti metsäisemmäksi, ja näkyvyyden vain vähentyessä tarkkuus on ensisijaisen tärkeää. Monta kertaa on vaihdettava suuntaa tai vetäydyttävä piiloon. Lihan ja metallin kauhut saalistavat väsymättä kuolevassa maassa. Vaaroja vaanii kaikkialla, eikä kukaan kolmikosta mieli kohdata niitä turhan päiten. Kerran tai kaksi on tartuttava aseisiinkin... tai ainakin Reindalin on. Mutta se on laskelmoitua. Pienet, kitukasvuiset, hädin tuskin pienen koiran kokoiset epämuodostuneet liharyöpyt on helpompi yksinkertaisesti nitistää kuin väistää. Mutta niiden rääkynä tuo silti paikalle suurempia vaaroja. Niiden edessä on paettava. Aletaan olla jo iltapäivän puolella, kun tilaisuus pysähtyä tulee. Ympärillä on hiljaista, ja sankempi lehto tarjoaa kaikessa kituuttavassa surkeudessaankin hieman suojaa. Sen sankkuutta selittää varmaankin lähde, joka sen paikkeilla pulppuaa. Kaiken huomioonottaen veden juominen ei varsinaisesti houkuttele... mutta toisaalta, paljonko parempaa voi olla heidän leväinen, vanhasta kaivosta nostettu vetensäkään? Puhumattakaan siitä, että siitäkin on ehditty juoda jo suurin osa; yksi nassakka ei pitkään kestä. "Levätään hetki. Olemme edenneet hyvin, kaiken huomioonottaen", Reindal tokaisee paikkaa hetken tutkittuaan. Painostava, vaitonainen, vaarojen täyttämä taival vie enemmän voimia kuin pelkän tarpomisen luulisi vaativan. Tältä tuntuu saaliseläimistä.
<spyrreh>: Matka taittuu levottomassa hiljaisuudessa pidemmänkin tovin. Cathryn joukon edessä teki parhaansa löytääkseen tien tihentyvän kasvillisuuden lävitse mutta vauhti hidastui hiljakseen väkisinkin... eittämättä niin maaston kuin kissan omankin kunnon vuoksi. Siltikin, kulku etenee, vaikkakaan ei ilman välikohtauksia. Muutaman kerran jouduttiin iskemään lävitse tielle mönkivistä hirviöistäkin. Kissamainen nainen ei näyttänyt tyytyväiseltä joutuessaan jäämään taaemmas mutta lopulta antoi tällä hetkellä melkoisesti rivakamman Reindalin raivata otukset. Rauhallisesta matkasta ei olisi voinut puhua, mutta koettelemuksien jälkeen ympärille kohonneesta metsästä löytyi viimein muutakin. Cathryn itsekin jäi silmäilemään kasvillisuuden lomasta pienen lähteen ympäristöä toviksi, ennen kuin lähestyi varovaisesti. Kael seurasi perästä jokseenkin huterasti huojahdellen, mutta ei laskenut tavaroita käsistään ennen kuin pieni alue oli suunnilleen tutkittu. Vastoin vainoharhaisia oletuksia lähde vaikutti ainakin toistaiseksi rauhalliselta... puhumattakaan siitä, kuinka huojentava näky vesi kaiken tarpomisen jälkeen oli, tällaisessakin paikassa. "Mmh. Ei ainakaan vaikuta siltä että lähistöllä on nyt mitään" kissamainen nainen vahvisti Reindalin sanat, kumartuen itse kohti hailakassa valossa väreilevää lähdettä. Hän tutki vettäkin aikansa, kunnes puuskahti itsekseen ja kumartui juomaan. Tässä vaiheessa oli kaiketi vain valittava kärsisikö mielummin mahdollisesti huonosta vedestä vaiko tuupertuisiko janosta pöheikköön, ja Cathryn ainakin oli tainnut päättää mielipiteensä. Ainakin katti joi ahnaasti ja pitkään, ennen kuin vetäytyi ja istahti syvään henkäisten puun juurelle. "Vilkaisen kohta paremmin ympärille. Lepuutan vain hetken kinttujani" nainen mutisi. Matka oli epäilemättä syönyt haavoittunutta kissaakin melkoisesti mutta tällä ei tainnut olla aikomusta ainakaan valittaa vaikka tämä ei voinutkaan olla nykimättä ohimennen siteitä ympärillään. Varovaisesti Kaelkin rohkeni laskea kantamuksensa lysähtäen sitten istualleen maahan jonnekin lähteen tuntumaan. Hetki kasata itseään edes tällaisessa painostavassa tunnelmassa oli epäilemättä jo tärkeää itse kullekin.
|
|
|
Post by spyrre on Aug 9, 2017 22:29:29 GMT 3
<Sunbaron>: Reindal ei arkaile veden kanssa sen enempää kuin Cathrynkaan. Loipa ympäristö miten pahaenteisiä oletuksia tahansa, ei niillä ole paljonkaan painoa sen tosiasian rinnalla, että ilman vettä he eivtä koskaan selviä edes murehtimaan niistä. Hän kauhoo vettä nopeasti suuhunsa ja kastelee samalla kasvonsakin. Kukaties maku on karvas, mutta on vaikea sanoa onko se lopulta totta vaiko vain jokin aistiharha. Joka tapauksessa vesi on vettä. Jo pelkästään sen saaminen alas kurkustaan kohentaa oloa paljon. "Kael, juo. Meillä on edessämme vielä pitkä taival ennen kuin olemme perillä. Tällaisia tilaisuuksia ei välttämättä tarjoudu aina", Reindal tokaisee pojallekin. Nulikka on selvästi jo varsin uupunut, mutta turruttava väsymys on pakko ajaa sivummalle tarpeiden täyttämisen edeltä... olkoonkin että yksi niistä, nälkä, huutaa varmasti itse kunkin sisuksissa jo varsin kovaa, vailla helpotusta. Sille ei tähän hätään voi muutakaan kuin purra hammasta. "Cathryn. Miten se kylki jaksaa? Tuleeko verta pahemmin?" hän kysyy siinä sivussa. Mahdolliset tulehdukset tai muut pulmat tuskin näkyvät vielä, mutta pitkittynyt verenvuotokin on jo aivan tarpeeksi paha tässä ympäristössä, vailla kunnollisia varusteita. On helppo nähdä, ettei tähän matkaan tosiaan ole valmistauduttu...
<spyrreh>: Pieni lähde oli luultavasti petollinen näennäisessä rauhallisuudessaan, mutta ainakin tähän hätään se tarjosi silti mahdollisuuden hengähtää. Kael jäi vielä hetkeksi tasaamaan hengitystään ja hieromaan kivistäviä raajojaan Reindalin lähestyessä vuorostaan vettä joka välkehti harmaantuvan sammalikon lomassa. Kun mies kehotti häntäkin juomaan poika liikahti hankalasti heittäen vielä varautuneen katseen ympärilleen ennen kuin kuitenkin nyökkäsi voipuneesti. Toisen sanoissa oli epäilemättä perää vaikka kimpussa jäytikin useampikin huonon olon lähde... Nulikka kömpikin ylös paikoiltaan ja nilkutti vuorostaan veden äärelle, jääden hetkeksi juomaan ja huuhtomaan itseään. Oli kaiketi laskettava onneksi että he onnistuivat löytämään edes tämän verran... siitäkin huolimatta että sisuksissa jäyti vedestäkin huolimatta jo melkoisesti. Puun juurelle asettunut Cathryn hätkähti hieman kun Reindal puhui hänelle. Nainen kohotti päätään ja avasi silmänsä, kääntäen huomionsa sitten pienellä viiveellä kohti kylkeään peittäviä siteitä. Pieni irvistys kiristi suupieliä kun hän liikahti nähdäkseen tämän paremmin. Tummuneissa kankaissa oli vielä kosteutta, mikä sai kissan sihahtamaan aavistuksen. "...hmh. No. On se... hellittänyt aikaisemmasta. Eiköhän se tokene kun lepään hetken" nainen totesi hetken siteitä tökittyään. Olo ei rehellisesti ollut kummoinen juuri nyt, mutta se tuskin oli yllättävää kenellekään.
<Sunbaron>: Reindal tarkkailee Cathrynia hieman alta kulmain, siihen malliin kuin yrittäisi päätellä miten kissan vastaus pitäisi tulkita - totuudeksi vaiko yritykseksi näyttää kovemmalta kuin tähän hätään onkaan. Lopulta hän kuitenkin nyökkää. Ainakaan auki repäisty kylki ei vuoda hirvittävän pahasti, eikä nainen ole selvästikään aikeissa kellistyä yhtäkkiä niille sijoilleen, joten kaiketi asiat ovat niin hyvin kuin ne tähän hätään voivatkaan olla. "Etsitään myöhemmin lepopaikka. Emme kuitenkaan ehdi enää tänään siihen kylään, väittäisin", mies toteaa. Hän nojautuu hieman taaksepäin ja vetää henkeä, ennen kuin kiinnostuu hetkeksi aseistaan. Hän on eittämättä varsin tietoinen niiden kunnosta, jo senkin perusteella että on puristanut niitä tiukasti koko päivän, mutta niiden tarkistaminen on kaiketi enemmänkin tyydyttävä rituaali. Asiat ovat edelleen kunnossa. "... no. Emme jääneet aivan tyhjin käsin äskeisestä. Tämä on arvokas ase", mies tokaisee hetken perästä, kohottaen pistoolia. Sen hyvin hoidettu, lyhyehkö piippu heijastelee himmeästi aurinkoa. Kuolettava ase näyttää varsin viattomalta hänen miekkansa rinnalla, mutta siltikin mies pitelee sitä varovasti. Näitä ei näe kovin usein.
<spyrreh>: Kissaihmisellä itsellään ei tainnut ainakaan olla aikomusta helpottaa arviointia kun mies jäi silmäilemään häntä. Nainen ei ollut huomaavinaan moista vaan jäi pyyhkimään vaatetustaan puolivillaisesti (mutta varsin varovaisesti). Siltikin hän nyökkäsi Reindalin puhuessa. "Se on varmaankin parasta. Tämä vesi saattaa hyvinkin houkutella kaikenlaista tällaisessa paikassa" hän kannatti, nojaten sitten taas selkänsä puuta vasten. Hiljaisen tovin verran Cathryn tuntui olevan tähän hätään tyytyväinen vain istuakseen paikoillaan sillä aikaa kun muut puuhailivat omiaan. Kael nilkutti takaisin kantamuksiensa tuntumaan juotuaan ja siistittyään itsensä miten nyt taisi, ja lysähti uudemman kerran alas. Pojan katse kulki jälleen ympäriinsä puiden lomassa, mutta pian tämäkin laittoi merkille miehen tutkiskeleman kapineen. Cathrynkin havahtui kohottamaan uudemman kerran päätään miehen puhuessa, ja tämä räpäytti hieman silmiään. "Kas, sinullahan kävi tuuri. Tuosta on varmasti paljon hyötyä." Nainen kuulosti jopa vaikuttuneelta silmäillessään kapinetta. Kael puolestaan tarkasteli tätä lähinnä varuillaan. "Onko sekin joku kirottu? Se... ei näytä samanlaiselta kuin tämä, ainakaan" poika pohti hetken kuluttua, vilkaisten vastentahtoisesti kohti rumaa jousta jota oli retuuttanut. Outoja kapineita vain kertyi, eikä poika luultavasti ollut nähnyt mitään tällaista aiemmin läheltä.
<Sunbaron>: Reindal hymähtää kissan sanoille samalla kun tunnustelee sormillaan aseen mekanismeja. Hän ei selvästikään ole erityisen tottunut moisen kapistuksen käsittelyyn, mutta tietää kuitenkin miten se toimii - ainakin päällisin puolin. Kaikesta päätellen hän ei kuitenkaan ole niin erityisen ihastunut kapistukseen. Mies kohottaa katseensa, kun Kaelkin päätyy ihmettelemään kapistusta, ja pudistaa sitten päätään. "Ei, tämä ei ole kirottu, se on vain ase. Tämä on pienempi, mutta sotilailla näkyy toisinaan kivääreitä kylissä ja kaupungeissa. Tämä on samankaltainen. Näitä ei ole kaiketi hirvittävän montaa. Se on vain... kapistus. Sen toiminnassa ei ole mitään kummoista", hän selittää samalla kun pitelee pistoolia näkyvissä. "Hyödyllinen, kaiketi, mutta nämä vaativat paljon hoitoa ja huoltoa ja ovat muutenkin hankalia. Ne tehtiin kaiketi aivan toisenlaisiin paikkoihin. Silloin kun sellaisia paikkoja vielä oli. Nyt se on jäänne, jonka omistaminen ja käyttäminen edellyttäisi oikeaa tietämystä." Sanoista huolimattakin ase on komea katsottava. Sen omistaja on pitänyt sitä hyvin, ja se on koristeellinen ja kaiverrettu. Juuri nyt mokoma ei tosin taida liikuttaa ainakaan Reindalia turhan paljoa. Hän kääntää sen sivuttain vääntää sivuun saranallisen palasen, jonka takaa paljastuu jonkinlainen koneisto. "Tässä on vielä muutama ammus jäljellä. En tiedä pystyykö tällä surmaamaan lihapetoa tai demonia, mutta jos vastaan tulee vielä jokin takaa-ajaja..." mies tokaisee, antaen sanojensa viipyillä paljonpuhuvasti. "... no. Jos ei muuta, tästäkin saa hyvät rahat kun vain pääsee jonnekin asti missä sen voi myydä", hän hymähtää ja naksauttaa pistoolin kiinni.
<spyrreh>: Vaikka Reindal vakuuttikin ettei pistoolilla ollut mitään tekemistä kirottujen aseiden kanssa, Kael ei näyttänyt aivan vakuuttuneelta. Kuitenkin poika kurotti varovasti kaulaansa toisen esitellessä kapinetta, yrittäen kaiketi ottaa näkemästään jonkinlaista tolkkua tulematta silti kauhean lähelle. Cathryn puolestaan tuntui kiinnostuneen ja nojautui itsekin eteenpäin kun mies tutkaili koneistoa. "Sekin on varmasti enemmän kuin tarpeeksi jos niin käy. Ainakin jos se sama typerys ilmaantuu vielä joka teki tämän. Parempi olla päästämättä sitä pirulaista lähelle. Nämä tuntuvat olevan kirotun itsepäistä sakkia" nainen pohti, nykäisten jälleen ohimennen kylkensä siteitä. Ajatus pedonkouraisen soturin uudesta ilmaantumisesta oli varsin ikävä, ja hetken aikaa kattikin epäröi, ennen kuin ojensi kuitenkin kättään. "Näytähän sitä. Tuollaisia ei tule nähtyä aivan läheltä kovin usein" tämä tokaisi, silmäillen kapinetta punnitsevasti.
<Sunbaron>: Reindal kohottaa kevyesti kulmiaan kissankin pyytäessä asetta, mutta kääntää sen kuitenkin sitten ympäri ja ojentaa tälle. "Varo sitten sen kanssa. Jos joku meistä saa tuosta, muuttuvat kylkihaavat nopeasti aivan toissijaisiksi murheiksi", hän ohjeistaa samalla. Vaikka kapistus näyttääkin lähinnä näppärältä käsityöltä, on kyseessä tappava ase. Toisaalta kissakin varmasti kyllä tietää sen. Tuliaseet eivät toki ole yleisiä, mutta sotilailla niitä silti näkyy - ja sotilaita voi nähdä missä tahansa sivistyksen parissa. Yleensä lähinnä suuria ja kömpelöitä kivääreitä, mutta nekin riittävät kyllä havainnollistamaan näiden aseiden vaaroja. "Tuo sen sijaan, Kael. Se on jotakin aivan muuta. Minä en tiedä miten mikäkin näistä asioista tehtiin. Mutta tuo on jotakin aivan muuta. Se on tosiaan kirottu kapistus", Reindal tokaisee sitten, jättäen kissan ihmettelemään asetta ja keskittyen hetkeksi poikaan ja jouseen, jota tämä on joutunut kanniskelemaan. "Olen kuullut että on joitakin jotka todella ovat tarpeeksi hulluja käyttääkseen jotakin tuollaista. Mutta se kostautuu aina. Tuollaisissa aseissa on hirvittävä voima, joka varmasti vietteli luomaan niitä aikanaan. Kukaties valtakunnan aikana tiedettiin paremmin miten hallita niitä, mutta... noh", mies lisää ja heittää ympärilleen, etenkin heidän tulosuuntaansa, paljonpuhuvan katseen. Todellisuus taitaa kertoa muuta. "Se nainen tosiaan käytti tuota, ja kaikesta päätellen osasi sen hyvin. Jonkun sellaisen on oltava hyvin vaarallinen... ja vähintäänkin sekopäinen", hän mutisee mietteliäästi, silmäillen samalla rujoa, jousimaista asetta, joka on nyt päätynyt heidän painolastikseen. Jo sen pelkkä musta ja kalmainen muotokin riittää kertomaan ettei siihen kannata kajota.
<spyrreh>: Katti vastasi suunnilleen ympärpyöreällä mutinalla ottaessaan ojennetun kapineen vastaan, ja jääden pyörittelemään tätä käsissään. Ennenkuulumaton tai ei, olivat he siltikin olleet varmasti useammin tällaisen aseen väärällä puolella kuin saaneet moisia käsiinsä... joten kun tilaisuus saatiin, kannatti se ehdottomasti käyttää hyväkseen. Cathryn ei käsitellyt asetta yhtä asiantuntevasti kuin mies mutta tiesi sentään tarpeeksi hyvin itsekin miten tämä toimi ollakseen hosumatta piipulla niin itseään kuin muitakaan. Pieni tutkailu tosin tässäkin aiheessa saattoi opettaa paljon. Kael tyytyi seuraamaan touhua paikoiltaan, valpastuen kun Reindal viittasi luonnottomaan jousenkuvatukseen hänen tuntumassaan. Poika silmäsi tätä jälleen epämukavasti, ja nyökkäsi sitten toisen sanoille. Jopa hän osasi sanoa että tässä kapineessa oli jotakin pahasti vialla... kuten epäilemättä moisen käyttäjässäkin. "Varmasti. Mahdollisesti molempia. Jos näet jonkun jolla on musta pedon koura, ammu sitä samantien tällä" Cathryn tokaisi taustalta painokkaasti. Hänen lyhyt kohtaamisensa oudon naisen kanssa oli jättänyt jälkensä monellakin tapaa, ja ikävä kyllä hän ei rehellisesti osannut olla tarpeeksi toiveikas uskoakseen että tämä olisi muuttanut mielensä heidän suhteensa. Kael irvisti kuvaukselle heittäen huolestuneen katseen kissaan, ennen kuin palasi jousen kyräilyyn. "Egh... Kunhan se ei sitten saisi ainakaan tuota takaisin. Ehkä se pitäisi yrittää... polttaa, tai jotain" nulikkakin mutisi, olematta silti halukas koskemaan kapineeseen silloin kun ei ollut pakko.
<Sunbaron>: Reindal katsahtaa Cathryniin, mutta ei lopulta edes sano mitään, ainoastaan nyökkää. Totta puhuen hänelläkään ei taida olla suurta vastaanväitettävää tähän asiaan. Mokomien vainolaisten ampuminen niille sijoilleen ei tällä synkällä hetkellä tosiaan tunnu huonolta suunnitelmalta. Sitten hän kuitenkin kääntää huomionsa taas Kaeliin. "Enpä usko että mikään sellainen auttaa. Kuten sanottua, näitä kapistuksia ei ole kuolevaisin konstein tehty. Eikä niitä kuolevaisin konstein myöskään tuhota. Mutta päätyisipä se sen naisen tai jonkin hirviön käsiin, ei siitä varmasti seuraisi mitään hyvää", mies toteaa. Aavistuksen mietteliäänä hän katsahtaa myös miekkaansa huotrassaan, mutta jättää sen asian sikseen. Heillä on tarpeeksi päänvaivaa jo muutenkin. "No, meidän olisi paras vetää henkeä ja kerätä sitten varusteemme kasaan. Parempi pysyä liikkeessä kun valoa vielä riittää", Reindal huokaisee sitten. Hän kahmaisee itse vielä kourallisen vettä kasvoilleen. Jokainen pisarakin tulee varmasti vielä tarpeeseen.
<spyrreh>: Kael empi ennen kuin kohautti hieman kiusallisesti. "Eh. Niinno. En mä oikeastaan... ajatellutkaan mitään nuotioon lykkäämistä. Sä et nähnyt mitä se lohikäärme teki sille koko temppelille silloin, mutta... en tiedä onko se kauhean hyvä idea" se mutisi, vaieten kuitenkin nopeasti saadessaan terävän katseen Cathrynilta. "Älä edes harkitse sellaisia typeryyksiä" tämä tokaisi napakasti. Nainen veti vielä henkeä ennen kuin ojensi pistoolin takaisin Reindalille nyökäten miehen sanoille, vaikkakin vielä puolella silmällä nulikkaa vilkuillen. "Parempi jatkaa sitten pian. Jos joku on vielä perässämme, ne tuskin ovat kovin kaukana" kattikin totesi, keskittyen sitten hetkeksi synkästi kiristelemään löystyneitä siteitään. Tuntui kieltämättä hieman latistavalta että lähtö olisi jälleen käsillä... vaikka tavallaan se oli myös helpotus.
<Sunbaron>: Reindal ei näytä juurikaan Cathrynia vakuuttuneemmalta moisista hämäristä lohikäärmesuunnitelmista. Nainen kaiketi sanookin kaiken tarpeellisen, ja hän tyytyy vain nyökkäämään vahvistuksena. Kaiketi pieni onni onnettomuudessa, ettei poika ehdi levätä enää tämän pitempään muutenkaan - saapahan ainakin jotakin muuta ajateltavaa. "Lienee liikaa toivoa, että se aikaisempi olisi tosiaan karkottanut takaa-ajajamme", mies huokaisee ottaessaan pistoolin takaisin itselleen. Hetken verran hän sommittelee panssaripaitaansa ja painaa kypärän takaisin päähänsä - kunnes sitten äkkiä jähmettyy paikoilleen. Syytä tuskin tarvitsee miettiä pitkään, sillä jostakin läheltä kantautu korviin ääniä... puhetta, tarkalleen ottaen. Ääni on jotenkin vääristynyt, mutta sen pystyy silti erottamaan. Siinä on pahaenteisen metallinen sävy, eikä minkäänlaista yritystäkään olla varovainen. Kuuluvia, kovia sanoja, jotka eivät kuitenkaan varsinaisesti kuulosta huudetuilta. "Matalaksi", Reindal sihahtaa, ja painautuu itse maihin mahdollisimman nopeasti. Tiheät puut tarjoavat kukaties hieman näkösuojaa, mutta nyt ei parane leikkiä tuurillaan...
<spyrreh>: Siitä huolimatta että oli itse päätynyt miettimään jotain tällaista, poika ei siltikään vaikuttanut erityisen innokkaalta ainakaan alkamaan inttää asiasta. Oikeastaan jollain tavalla tämä näytti jopa aavistuksen helpottuneelta. Hän veti voipuneesti henkeä mutta nyökkäsi, vaieten nopeasti. Kovin kauaa aikaa setviä tällaisia (tai mitään muutakaan) heille ei kuitenkaan suotu... Cathryn juuri aikeissa vastata jotakin kun puiden takaa kantautuva puhe iski naisenkin kerrasta jännittyneeksi ja hiljaiseksi. Siinä paha missä mainittiin kaiketi, tai niin ainakin kissa epäilemättä oletti... kuten varmasti Kaelkin joka oli myös säpsähtänyt valppaaksi. Nainen sihahti hiljaisen kirouksen vetäen itsekin matalaksi kasvillisuuden joukkoon luultavasti nopeammin kuin hänelle olisi ollut hyväksi päätellen kasvoilla käyvästä irvistyksestä. Pelästynyt purppuratukkakin seurasi esimerkkiä kahmaisten nopeasti kantamukset maasta ennen kuin kyyristyi rungon taakse, aistit valppaina ja silmät ymmyrkäisinä. Olivatko takaa-ajajat jo näin lähellä...?
<Sunbaron>: Piiloon työnnetty pistooli ilmaantuu esiin varsin nopeasti. Reindal makaa hetken varsin hiljaa aloillaan, yrittäen arvioida mistä äänet oikein tulevat, miten lähellä puhujat ovat, ja ennen kaikkia ovatko nämä lähestymässä. Kovin kauaa ei kuitenkaan tarvitse kuunnella, ennen kuin hän on jo varsin varma ainakin yhdestä asiasta: tämä ei lupaa mitään hyvää. Äänet ovat epäselkeitä ja vääristyneitä, kuin joku yrittäisi puhua paljuun. Mutta niissä on silti rakennetta siinä määrin, että ne voi tunnistaa puheeksi... tai joksikin yritykseksi puhua. Outo metallinen kaiku. Puhujia on useampikin, mutta ne kaikki kuulostavat melkeinpä samoilta. Ja nyt kun itse kukin makaa kasvoillaan turpeessa ja venyttää kuuloaan äärimmilleen, voi outojen, kaikuvien sanojen lomasta erottaa tömpsähdyksiä. Kuin raskaita askeleita. Ja kolahduksia. Totta puhuen mikään äänistä ei kuulosta millään tapaa hyvältä. Reindal heittää ympärilleen nopean vilkaisun, enemmänkin varmistaakseen tovereidensa olinpaikat, ennen kuin lähtee raahautumaan lähemmäs niin hitaasti ja matalana kuin mahdollista. Asiasta pitää saada jokin selko...
<spyrreh>: Kuka... tai mikä ikinä metsän kätkössä liikkuikaan, hälyttivät äänet joka tapauksessa koko joukon silmänräpäyksessä. Jahdatun eläimen vaistot käskivät piiloutumaan ja niin he tekivätkin, jähmettyen kuuntelemaan pahaenteisiä, metallilta kalskahtavia ääniä. Cathryn rypisti kulmiaan repaleisten korvien vetäytyessä taaksepäin, ja nainen heitti varsin varautuneen katseen Reindaliin kun mies alkoi varovaisesti hivuttautua eteenpäin. Katti liikahti kuin olisi harkinnut seuraavansa esimerkkiä mutta yritys sai nopeasti uuden irvistyksen olennon kasvoille. Rikki revitty kylki ei antanut varaa ketteryydelle, ja vastahakoisesti katti joutuikin jäämään aloilleen. Hän joutui tyytymään vain viittomaan Kaelia pysymään piilossa ja seuraamaan katseellaan jännittyneesti miehen etenemistä. Oudot äänet eivät ainakaan kuulostaneet samoilta kuin jotka olivat jahdanneet heitä rauniokylässä.... mutta kukaan tuskin osasi olla liian toiveikas sen suhteen että nämä vain kulkisivat ohitse. Ainakin Cathrynin käsi oli jo puristunut tiukasti miekan kahvalle.
<Sunbaron>: Reindal ryömii asemiin tarkastamaan tilannetta. On vaikea sanoa, lähestyvätkö äänet vai etääntyvätkö ne. Ne ovat niin vääristyneitä, ettei mitään tarkkoja yksityiskohtia erota. Mutta ainakaan välittömästi mikään ei muutu vaikka mies katoaakin jonnekin pusikkoon. Outoja, kuuluvia mutta täysin epäselkeitä sanoja. Kirkuntaa. Kolahtelua. Välillä monta hetkeä aavemaista hiljaisuutta. Kun Reindal lopulta raahautuu takaisin, ei hän tosiaan näytä ainakaan huojentuneelta. Mies liikkuu niin varovaisesti kuin pystyy, eikä näytä olevan missään aikeissa nousta pystyyn. Hän raahautuu mahdollisimman lähellä Cathrynia, kuin peläten kuiskauksenkin olevan liian kuuluva. "Konesotureita", mies lopulta sihahtaa. Sanat ovat puoliksi pelkkää suunliikuttelua. Mutta tuolla yhdellä ainoalla sanalla on kuitenkin varmasti aivan tarpeeksi painoa. Konesotureita, muinaisia tappajia. Monien tarinoiden kauhuja, joita harva on nähnyt, mutta joista käytännössä jokainen erämaiden kulkija silti tietää. Kuin käveleviä sotisopia, sanotaan. Valtakunnan mahtavia sotureita, jotka kantavat tulen ja kuoleman aseita. Hirviöitä, joille miekka ja luoti tekevät tuskin mitään. Vaeltavia haamuja, jotka pyyhkivät pois jokaisen, joka vain sattuu niiden tielle. Reindal kohottaa kolmea sormea, ennen kuin painautuu takaisin maata vasten. Äänet lähettyvillä ovat jatkuneet melkeinpä muuttumattomina, mutta totta puhuen ne ovat muuttuneet kukaties hieman kovemmiksi nyt. "Kiertävät. Etsivät", mies lisää kuiskaten. Jälkimmäinen sana on vähemmän varma, enemmänkin kaiketi jonkinlainen arvaus. Joka tapauksessa hän painautuu tiukasti maihin. Nyt ei tosiaan ole juuri vaihtoehtoja...
<spyrreh>: Muut jäivät jännittyneen hiljaisuuden vallassa odottamaan kun Reindal hiipi pensaikkoon. Niin Cathryn kuin Kaelkin teroittivat aistejaan kyyristellen piilossa parhaansa mukaan, arvioiden ääniä kauempaa. Toinen heistä epäilemättä onnistui paremmin kuin toinen, ja Cathrynin kulmille ilmaantuikin nopeasti entistä pahaenteisempi ryppy. Äänet olivat metallisia ja luonnottomia, joiden olisi kukaties jollakin tavalla voinut toivoa kuuluvan panssaroiduille sotureille, mutta... heillä ei selvästikään käynyt moinen tuuri. Kun mies viimein kiirehti takaisin, kireänä ja varuillaan, jännittyivät muutkin nähdessään tämän olemuksen. Cathryn katsahti toista terävästi kun tämä hivuttautui kohti, kuiskaten sitten pahaenteisen sanan. Välittömästi naisen kasvoille ilmestyi uusi paljonpuhuva irvistys, joka tuskin tällä kertaa edes liittyi hänen kylkeensä. Katti manasi äänettömästi painuen itsekin kireästi nyökäten entistä matalammaksi miehenkin tehdessä niin. Sana epäilemättä merkitsi heille jotakin, kauempana kurkistelevan Kaelin joutuessa lähinnä pälyilemään epätiedon vallassa, mutta seuraten muiden esimerkkiä ja painuen entistä litteämmäksi kasvillisuuteen. Äänet lähestyivät, kukaties etsien... mutta ehkä nämä eivät vielä tienneet missä he olivat. Tai kukaties tienneet heistä muutenkaan. Oli kuinka oli, leukojaan kiristelevä Cathryn näytti silti kurottelevan varovaisesti joustaan käsiinsä, kuin uumoillen että asiat eivät välttämättä tulisi olemaan ohitse näin helpolla.
|
|
|
Post by spyrre on Aug 10, 2017 23:15:28 GMT 3
<Sunbaron>: Kuten arvata saattaa, ei Cathryn selvästikään ole halukas kohtaamaan mahdollista kuolemaansa puskassa kyhjöttäen ja aseet jo maahan viskattuina... ja kuten arvata saattaa, ei mokoma miellytä kaikkia. Reindalinkin ilme kääntyy melkoiseen irvistykseen kun nainen alkaa tavoitella aseitaan. Hätäisemmin kuin olisi kukaties hyvästä hän survaisee kätensä väliin ja tarraa kattia napakasti ranteesta, katsoen samalla suoraan silmiin kaikkea muuta kuin kannustavasti. Ei vaadi paljoakaan ymmärtää naisen aivoituksia, mutta samaan aikaan mies tuntuu selvästikin olevan eri mieltä mokoman vastarinnan mielekkyydestä. Aivan vieressä saalistaa todellinen ja vääjäämätön kuolema, eikä jousella tai nuolilla ole nyt mitään väliä. Niin julmaa kuin se onkin. Hyvin vaitonaisesti hän pudistaa päätään. Siinä sivussa on pakko heittää ohimennen myös vilkaisu Kaelin suuntaan. Poika tuskin on yhtä hyvin perillä tilanteesta, mutta tämäkin on selvästi oivaltanut, ettei nyt kannata hätiköidä.
<spyrreh>: Uusien uhkaajien lähestyminen sai niin tunteet kuin hermot kiristymään, mutta siltikin mielipiteet toiminnasta selvästikin vaihtelivat. Joustaan tavoitteleva Cathryn päästi ilmoille hiljaisen, töksähtävän sihahduksen kun Reindal esti hänen aikeensa varsin alleviivatusti. Kenties paremmassa kunnossa Cathryn olisi hyvinkin voinut nähdä tarpeelliseksi protestoida enemmänkin, mutta nyt moinen sai hänet huojahtamaan kivuliaasti ja kiristämään hampaitaan. Katti heilautti terävästi häntäänsä ja heitti mieheen varsin ärhäkän katseen kulmiensa alta, empien kuitenkin. Kauempaa kantautuvat äänet eivät tuntuneet olevan aikeissa häipyä ja halusi hän olla mitä mieltä vain, ikävä tosiasia taisi siltikin olla ettei hänestä ollut taistelijaksi juuri nyt. Lopulta hänkin tyytyi pysymään paikoillaan vaikkakin korviaan luimistellen, luoden silti jokseenkin merkitsevän vilkaisun niin äänien suuntaan kuin mieheenkin. Mitä kirottua heidän sitten oli tarkoitus tehdä? Kael kauempana oli tainnut myös hoksata pienen ristiriidan, eikä tämä selvästikään ainakaan saanut nulikkaa tuntemaan oloaan yhtään paremmaksi. Kuitenkin tämäkin lähinnä pälyili neuvottomasti ja hermostuneena ympärilleen, yrittäen seurata mitä muut päätyisivät tekemään. Oli kaiketi vain toivottava etteivät metallihirviöt tosiaan olleet huomanneet heitä...
<Sunbaron>: Reindal ei voi muutakaan kuin pudistaa päätään uudelleen. Taistelemiselle on aikansa, mutta niin on myös taistelusta kieltäytymiselle. Ja sikäli kuin mies mitään tietää, nyt on se aika. On kukaties julmaa, ettei Cathrynilla ole nyt edes varsinaisesti voimia vastustella, mutta toisaalta hän on siihen tyytyväinen tähän hätään. Suurempi välienselvittely juuri tähän väliin olisi todennäköisesti vielä vaarallisempaa kuin vain aseiden vetäminen esille. Kun ei pysty tarjoamaan parempaa vastausta, ojentaa mies äkkiä jotakin toisen suuntaan. Se on pistooli, jota he juuri äsken tutkivat enemmänkin. Vaikea sanoa riittääkö tämäkään ase tekemään todella mitään jos tarvetta tulee, mutta todennäköisesti mahdollisuudet ovat paremmat kuin nuolella. Katse tosin kertoo, ettei mies tosiaan ole antamassa sitä käyttöä varten, vaan tarjotakseen edes jotakin epämääräistä mielenrauhaa. Metalliset, vääristyneet äänet kaikuvat yhä aivan liian läheltä. Konesoturit, kaikessa näkymättömässä kammottavuudessaan, eivät tunnu pitävät kiirettä. Niiden ääni on tasainen ja välinpitämätön. Niiden sanoista on melkein mahdotonta saada mitään selvää - eikä niissä tunnu järkeä olevan muutenkaan. Ne kumuavat ilmassa kuin pahaenteinen, pään yllä häilyvä miekka. Osan ajasta ne tuntuvat ilmoittavan toisilleen jotakin. Sekalaisia sanoja tilanteesta, tai vihollisista. Tai jostakin. Ja yhtäkkiä, aivan samanlaisella rikkomattoman tasaisella, metalliin vääristyneellä äänellä, jokin niistä julistaa jotakin. Jotakin, josta voi erottaa sanoja "loputtomasta ruumiista" ja "ylemmästä todellisuudesta". Yksikään niistä ei reagoi tai vastaa. Mutta ne jatkavat liikkumistaan. Ne etsivät ja kiertävät. Häilyvät aavistuksen lähempänä ja sitten taas kauempana tavalla, josta ahdistettu mieli etsii epätoivoisesti merkkejä aikeista. Mutta mitään merkkejä ei anneta. Konedemonit ovat käsityskyvyn takana.
<spyrreh>: Cathryn ei näyttänyt ainakaan tyytyväiseltä vaikka olikin lopulta tyytynyt odottamiseen... eikä teräviltä katseiltakaan säästytty. Tosin nämä taisivat tähän hätään olla huomattavasti pienempi paha kuin lähestulkoon mikä muu hyvänsä. Ikävä kyllä kummoista varasuunnitelmaa ei löytynyt Reindaliltakaan vaikka katti jäikin vilkuilemaan tätä odottavasti... mutta ainakin tällä oli tarjottavana jonkinlainen vastaus. Nainen rypisti hieman kulmiaan kun toinen äkkiä ojensikin pistoolinsa, mutta hän ei lopulta empinyt kovinkaan kauaa. Oli varmasti kyseenalaista olisiko pistooli tähän hätään paljoakaan hyödyllisempi mutta hetken luimisteltuaan katti otti tämän vastaan. Hän heitti uuden, kireän katseen kohti metallisia ääniä, nyökäten kuitenkin aavistuksen happamesti. Heidän vaihtoehtonsa olivat vähissä... Kael kauempana taisi myös hoksata aikeet, vaikka moinen selvästi hermostuttikin. Siltikään ainakaan vielä kolahtelevat askelet ja luonnottomat äänet eivät suunnanneet suoraan heitä kohden. Cathrynin repaleiset korvat liikehtivät kun nainen yritti lukea edes jotakin otusten liikkeistä.... joka ikävä kyllä ei ollut helppoa. Nämä harhailivat ja kuljeksivat tavalla josta oli hyvin hankala päätellä etsivätkö nämä edes heitä... mutta äkillinen outo julistus metallihirviön suunnalta sai kyllä epäilemättä itse kunkin painumaan nopeasti matalammaksi ja odottamaan mitä tästä seuraisi...
<Sunbaron>: On mahdotonta sanoa kauanko tilanne tarkalleen häilyy epävarmana ja kuolettavan pysähtyneenä. Konesoturit liikkuvat ja kiertävät, lähestyvät ja etääntyvät. Kukaties ne eivät lopulta viivy lähistöllä montaakaan hetkeä, kukapa tietää. Ainoa varma asia on, että jossakin kohtaa ne etääntyvät kuulumattomiin. Reindal, kuten varmasti muutkin, ehtii uumoilla jo moneen kertaan kohtalokkaan hetkensä tulleen, että nyt tulisi hetki jolloin hän joutuisi katsomaan mihin hänen miekastaan oikein onkaan. Mutta ei. Lopulta, kuin julmana vitsinä, äänet kaikkoavat olemattomiin, jättäen peräänsä vain joukon maassa kyhjöttäviä matkalaisia, jotka todennäköisesti arvailevat vielä pitkän hetken sen jälkeenkin, onko jo aika nousta. Reindal taitaa lopulta olla se joka rikkoo hiljaisuuden ensimmäisenä. Hän päästää lopulta irti kissan ranteesta, jota on puristanut hyvän hetken todennäköisesti jo aivan muista syistä kuin vain estääkseen tätä tekemästä mitään typerää, ja kierähtää selälleen. Tuntuu kuin hän vetäisi henkeä ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaan. "Ne menivät. En pysty enää tuntemaan niitä missään. Ne lähtivät", mies mutisee, tavalla joka tuskin aukeaa ainakaan Kaelille. Hän pyyhkäisee kädet kasvojensa ylitse ja harmaantuneisiin hiuksiinsa kuin ainakin joku, joka on selvinnyt juuri raskaasta koettelemuksesta. Onnimannikin tuntuu vihdoni uskaltavan taas kohottaa päätään pusikosta.
<spyrreh>: Konehirviöiden epämääräinen, samaan aikaan suunnaton ja tarkoituksenmukainen harhailu sai jo varmasti odottamaan pahinta useammin kuin kerran... mutta siltikin, kaikista kauheista odotuksista ja jännittyneisyydestä huolimatta, etääntyivät kolahtelevat äänet viimein. Niin Cathryn kuin Kaelkin tahoillaan pysyivät paikoillaan jännittyneesti kuulostellen ja tuskin liikkumattakaan. Jokainen heistä lähestulkoon odotti kammottavaa hetkeä jolloin äänet lähestyisivät jälleen... mutta lopulta tätä hetkeä ei tullut. Cathryn lähestulkoon säpsähti kun mies viimein liikkui. Hän tuskin oli laittanut hetkeen merkille tämän tiukkaa otetta kädestään ennen kuin tämä irrotti, ja kierähti aluskasvillisuuteen. Kissan vieläkin varsin jännittynyt katse seurasi terävästi liikettä ennen kuin tämä pienellä viiveellä tajusi tilanteen. Nainen räpäytti silmiään ja veti sitten itsekin syvään henkeä vaikka tämä saikin nopeasti kivuliaan irvistyksen käymään hänen kasvoillaan. "Ne eivät varmaan edes etsineet meitä. Kukaties vain.... harhailivat. Vai mitä tuollaiset sitten tekevätkään" katti ähkäisi pyyhkäisten kylkeään ennen kuin kohottautui varovasti. Nulikankin purppurainen kuontalo ilmaantui näkyviin pöheiköstä kun poikakin yritti hahmottaa mitä tapahtui. "Mä... mä luulin että ne tiesi, ja seurasi meitä sieltä raunioista asti" Kael henkäisi, heittäen jokseenkin huolestuneen katseen muihinkin. Ehkä heillä oli kerrankin käynyt tuuri, ja he olivat päässeet tähän hätään vähällä... vaikkakin kaiketi hieman hermoraunioisina.
<Sunbaron>: Reindal vetää vielä uudelleen syvään henkeä, ennen kuin vääntäytyy istumaan. Hän ei edes vastaa mitään muille hetkeen, vaan tuntuu keskittyvän keräämään itseään kasaan. Kukaties demoneiden näkeminen on vaatinut vielä raskaampaa veroa. Tai kukaties kyse on jostakin muusta. Lopulta hän tuntuu kuitenkin saavan asiat hallintaansa ja ponnistaa jaloilleen. "En usko että ne seurasivat varsinaisesti meitä. Kukaties ne olivat huomanneet jotakin merkkejä meistä, mutta tuo vaikutti enemmänkin melkein kuin joltakin... partioinnilta", mies lopulta toteaa. Hän hieroo ohimoaan melko kovalla kädellä, kuin yrittäisi taistella kovaa päänsärkyä vastaan. "Sitä kuulee kaikenlaisia kauhutarinoita. Siitä miten tuollaiset saapuvat ilman varoitusta ja pyyhkivät kaiken pois ennen kuin vain katoavat. Kukaties... kukaties me olemme joskus nähneetkin jotakin samansuuntaista, mutta... emme tuollaista sentään. Nuo olivat jotakin aivan muuta", hän haparoi, löytämättä tähän hätään edes sopivia sanoja. "... jos täällä liikkuu tuollaisia, meidän pitää lähteä saman tien", Reindal lopulta puuskahtaa. Ainakin se on varmaa.
<spyrreh>: Itse kukin joutui varmasti tasaamaan pulssiaan äskeisen jäljiltä pidemmänkin tovin. Cathryn nojasi hetken raskaasti viereiseen puuhun katse kuitenkin epäluuloisen terävästi ympäristöä kiertäen. Kaelkin kohottautui varuillaan ja pälyillen, kömpien sitten hieman huterasti jaloilleen. Poika noukki kantamukset maasta ja hivuttautui kohti muita, tarkastellen näitä jokseenkin huolestuneesti kun Reindal viimein kömpi jaloilleen. Kukaan tuskin tunsi oloaan hyväksi nyt (vaikka Cathrynilla ei tainnutkaan olla aikomusta kuin kyräillä ja kiristellä hampaitaan tähän hätään) mies näytti erityisen uupuneelta, ja nulikka jäikin vilkuilemaan tämän suuntaan hetkeksi. Kun toinen puhui hän hätkähti hieman, ennen kuin kuirenkin rypisti kulmiaan. "Ehkä ne sitten... asuu jossain täällä?" purppuratukkakin arveli jännittyneesti, kaikkea muuta kuin huojentuneena ajatuksesta. Varsinkin jos piti ottaa huomioon että kylän johon he yrittivät päästä piti sijaita jossain täällä... "Älytöntä että tuollaiset ilmaantuvat salaa yhtään mihinkään. Mutta ilmeisesti ne osaavat tehdä niin kuitenkin" Cathtryn jupisi paikaltaan, nyökäten kuitenkin ykskantaan miehen toteamukselle. Hänkin kohottautui jaloilleen, lykäten sitten pistoolin kädestään takaisin Reindalille ennen kuin kumartui ähkäisten poimimaan oman jousensa maasta. "Aletaanhan mennä sitten ennen kuin niitä tulee lisää" hän tokaisi pyörähtäen sitten rivakasti ympäri, varmasti jo enemmän kuin halukkaana jatkamaan matkaa.
|
|