|
Post by spyrre on Aug 13, 2017 22:20:04 GMT 3
<Sunbaron>: Reindal ei varsinaisesti vastaa Kaelin arveluihin siitä miten demoniset konehirviöt asuisivat jossakin, mutta hänen katseensa riittänee silti hyvin kertomaan, miten kehno pojan sanavalinta oikeastaan on. Pitempään mies ei kuitenkaan kyräile, vaan keskittyy pian olennaiseen - eli häipymiseen. Hän kahmaisee vielä kerran vettä kasvoilleen, painaa miekkansa syvemmälle huotraansa ja tarkastaa Onnimannin tilanteen siinä sivussa. "Meidän on oltava varovaisia. Ne eivät juuri tulostaan varoitelleet, vaikka eivät sitä varsinaisesti olisikaan piilotelleet", Reindal tokaisee, kukaties yhtä paljon yleisesti kuin varsinaisena vastauksena Cathrynin jupinoihin, ennen kuin sitten ottaa ojennetun pistoolin takaisin itselleen. On aika mennä... ja paha kyllä Kael taitaa jälleen joutua kuormajuhdaksi. Olkoonkin, ettei heillä ole enää erityisen paljoa kuormaa mukanaan. Siltikin mies vilkaisee kannustavasti pojan suuntaan. "Kael. Olet katsonut hyvin Onnimannin perään. Pidä huoli siitä jos en ehdi itse tehdä niin", mies tokaisee suorastaan tunnustuksellisesti ja nyökkää kannustavasti nulikalle, ennen kuin kääntyy itsekin kissan perään. On aika lähteä liikkeelle. Ennen kuin hirviöt palaavat tai jokin muu kauhu eksyy paikalle.
<spyrreh>: Pieni joukko käytti nopeasti hetken hyväkseen kootakseen itsensä konehirviöiden loitottua, eikä kenelläkään uupuneesta kolmikosta selvästikään ollut aikomuksia aikailla turhia. Cathrynkin tyytyi nyökkäämään miehen toteamukselle synkästi, katseensa edelleen ympäröivässä metsässä kiertäen. Naisen käsi puristi edelleen veristä kylkeä ja hän kiristeli hampaitaan vaivihkaa, mutta siltikin tämä pyörähti rivakasti ympäri lähteäkseen jälleen johtamaan joukkoa. Kaelkin nyökkäsi vilkaisten muihin levottomasti, ennen kuin veti syvään henkeä ja kiskoi heidän vähät varusteensa jälleen selkäänsä. Kaiketi pojallakaan ei ollut aikeita valittaa roolistaan, kaiken jälkeen. Kuitenkin tämä päätyi räpäyttämään silmiään kun Reindal tarjosi hänen suuntaansa kannustavia sanoja. "Ehh? ....ai, niin. Juu, tietysti" poika töksäytti hieman hämillään, nyökäten silti vakavasti pienellä viiveellä. Kaiketi koiranvahtiminen oli suuri myönnytys ja luottotehtävä... siitäkin huolimatta että Cathryn kuului tuhahtavan taustalla. Pian tämä jo harppasikin liikkeelle johtaakseen kulkua metsän poikki. Kael jäi jälleen hieman hännille kantamuksineen. Poika vilkaisi vaiteliaasti lähistöllä liikuskelevan pienen koiran perään, ennen kuin huokasi itsekseen ja seurasi muita. Ainakaan vielä ei ympäriltä onneksi kuulunut enempää hälyttävää metallista kolinaa...
<Sunbaron>: Jälleen matka jatkuu. Reindal yrittää toppuutella Cathrynia liiasta tarmostaan haavojensa kanssa, mutta lopulta kenelläkään tuskin on halua kinastella liian paljoa tai kovaäänisesti tähän hätään. Varmaa on sekin, että itse kunkin huomio on nyt entistäkin enemmän ympäristössä ja jokainen korva kuuntelee sen varalta, että jostain kantautuisivat taas vääristyneet, metalliset sanat. Ainakaan tähän hätään konesotureista ei näy jälkeäkään, mikä ei tosin tarkoita että matka olisi sen rauhallisempi. Maa on myrkytetty ja kauhujen riivaama. Epämuodostuneet, visvaiset pedot vaanivat huono-onnista ja varomatonta. Vaarat on väistettävä tai kohdattava, ja tähän hätään tuskin kenelläkään kolmikosta on todellista voimaa kohdata niistä suurinta osaa. On siis oltava varovainen ja tarkka... mikä ei sekään ole sen helpompaa tyhjällä vatsalla ja tukalissa oloissa. Mutta muutakaan ei voi. Matkaa kestää taas pitkään, kun Reindal yhtäkkiä pysähtyy ja tarraa Cathrynia olkapäästä. Ympärillä kohoaa puita jo melkeinpä metsäksi asti, ja kasvillisuuden joukossa rapisee jokin. Mutta kun sieltä äkkiä askeltaa esiin jotakin, ei kyseessä ole kuitenkaan mikään painajaisista kadonnut, rujo hirviö. Solakka, pitkäkoipinen eläin ontuu ja laahustaa. Se raahaa toista takajalkaansa surkeasti ja kivuliaasti. Peura. Harvinainen näky, mutta siinä se silti on. Eläin näyttää aliravitulta ja laihalta, siltikin hyvin todelliselta. Reindal tuijottaa eläintä hetken tyrmistyneenä, melkein kuin epäilisi näkevänsä unta. Sitten hän kuitenkin huomaa sen takajalan. Reisi on revitty auki rujosti. Iho ammottavan haavan ympärillä on tummunut myrkyllisellä tavalla ja jalka raahaa perässä rikkinäisenä ja elottomana. Eläin ei tunnu edes tajuavan kolmikon olemassaoloa. Kukaties ei paljoa muutakaan. Jokin on selvästikin jo koitunut sen kohtaloksi. Mutta siinä se nyt on, kaikessa kurjuudessakin melkein kuin jonkinlaisena ihmeellisenä kohtalon lahjana...
<spyrreh>: Raskasta taivalta taitettiin jälleen kiristyneessä hiljaisuudessa. Kukaties Cathrynin tahti oli väkisinkin hidastunut, mutta siltikin nainen kulki aistit terävinä, johtaen joukon sivuun kuolleiden puiden lomaan kun kohdalle osui rujoja, mielettömiä hirviöitä joita he olivat vältelleet koko matkansa ajan. Mikään ei onnistunut vielä hiipimään heidän kimppuunsa mieltä tuskaisesti jäytävästä, uupuneesta turtumuksesta huolimatta... kunnes ilman varoituksia pensaikosta äkkiä harppasi jotakin hiljaista ja pitkäkoipista. Edes Cathryn ei ollut hoksannut eläintä ennen kuin tämä nilkutti esille, ja nainenkin säpsähti hölmistyneenä kun Reindal kurotti pysäyttämään hänet. Kaelista taustalla karkasi hiljainen ähkäisy ennen kuin poika napsautti nopeasti suunsa kiinni tajutessaan tilanteen. Kukaan heistä tuskin oli uskaltanut toivoa törmäävänsä eläimiin tällaisessa paikassa... eittämättä näiden kohtalo karussa maassa oli yhtä tukala kuin ihmisilläkin. Näky oli lopulta varsin surullinen kun nilkuttava, kuoleva eläin horjui jaloillaan ja ainakin Kael rypisti nopeasti kulmiaan näylle. Cathryn puolestaan tuntui tietävän mitä tehdä. Nainen jännittyi nopeasti kuin vaaniva peto ja jähmettyi paikalleen lähestulkoon kesken liikkeensä. Hyvin hitaasti ja katsettaan peurasta irrottamatta olento kohotti joustaan, tähtäsi ja ampui, tuskin ajattelemattakaan. Miltä ikinä raadeltu eläin olikaan onnistunut nilkuttamaan karkuun, oli tämän kohtalo jo johdattanut tämän uuden saalistajan tielle... vaikka tosin rammalla peuralla tuskin oli enää paljoa aikaa muutenkaan.
<Sunbaron>: Tällä kertaa Reindalkaan ei estele, kun kissa tarttuu jouseensa. Hän pidättää hengitystään, toisen kätensä häämöttäessä lähellä pistoolia. Kovaäänisen tuliaseen käyttö ei tähän hätään tosiaan tunnu erityisen hyvältä ajatukselta, mutta toisaalta mies on silti täysin valmis käyttämään sitä jos kylkivaivainen nainen ampuu ohi. Kaikeksi onneksi asiaa ei tarvitse murehtia sen enempää. Heikko ja hutera peura ei juuri haastetta tarjoa kokeneelle jousiampujalle. Nuoli leikkaa ilman halki, eikä eläin ehdi edes tajuta asiaa, ennen kuin se jo uppoaa sen niskaan. Se kaatuu nykien, edes huutamatta. Reindal päästää helpottuneen huokaisun. "Hyvä. Hyvä", mies mutisee, ennen kuin jo ottaa nopean askeleen kohti ruhoa. Niin uskomatonta kuin se onkin, näyttää tosiaan siltä että jokin tuntematon kohtalo on suonut heille edes vähän antimiaan. Eläin on laiha ja huonokuntoinen, mutta siinä on silti lihaa... olkoonkin, että etenkin tarkemmin katsottuna sen takakoipi on runneltu rujosti ja varmasti jo pilalla. Totta puhuen se näyttää siltä kuin takajalka olisi suorastaan myrkytetty. Nahka ja liha ovat mustuneet ja haava on visvainen. Mutta se ei ole levinnyt sen pidemmälle. "Se on joutunut lihapedon saaliiksi. Tuo haava on selvästi jonkin hirviön tekosia", mies toteaa lähestyessään kaadettua ruhoa.
<spyrreh>: Tässäkin tilanteessa harjaantuneet vaistot toimivat voipunutta järkeä nopeammin. Kael oli tuskin ehtinyt edes kunnolla mukaan tilanteeseen kun Cathryn jo ampui, lähettäen nuolen suoraan kohteeseensa. Nulikasta irtosi uusi hätkähdys kun peura lyyhistyi surkeasti, kuitenkin eläimen kärsimyksien loppuessa lyhyeen. "...ehh. Oho" poika ähkäisi, osaamatta hetkeen kommentoida muutakaan. Cathryn kirskautti hampaitaan ja suoristautui hieman jäykästi, mutta heitti siltikin jokseenkin itsetyytyväisen katseen saalista kohti astelevaan Reindaliin. "Siltä näyttää.... ei tuo olisi pitkälle pötkinyt enää muutenkaan. Onko se vielä syömäkelpoinen?" kissa tiedusteli, astuen itsekin eteenpäin vaikkakin varuillaan ympärilleen vilkaisten. "Meidän on parasta ottaa mukaan mitä voimme. Meillä tuskin on aikaa jäädä käsittelemään sitä kovinkaan syvällisesti" hän mutisi hetken kuluttua. Saalis eittämättä huojensi mieltä kaikkien koettelemuksien jälkeen, mutta vaara tuskin oli vielä lähellekään ohi. Naisen vyöltä vedettiinkin jo esille pitkä veitsi enempiä kursailematta, vaikka tämä rypistikin aavistuksen kuonoaan eläimen revitystä jalasta kohoavalle löyhkälle.
<Sunbaron>: Reindal vilkaisee Cathryniin aavistuksen epävarmana, mutta päätyy kuitenkin nyökkäämään. "Loppu liha on vielä kunnossa. Jokin kirottu hirviö on pilannut sen jalan ja tappanut jo lihan siitä, mutta se ei ole levinnyt muualle. Ne ovat täynnä saastaa ja myrkkyä, mutta se ei näytä levinneen muualle eläimeen", hän vastaa. Totta puhuen mies toivoo itsekin, ettei hänen toiveikkaita sanojaan aja pelkästään se yksinkertainen tosiseikka, että hänen vatsansa suorastaan rutisee tyhjyyttään. Muu ruho näyttää kuitenkin vielä varsin syömäkelpoiselta. Eikähän heillä ole liikaa aikaa miettiä muutenkaan, kuten sanottua. "En usko että se pystyisi pakenemaan kovinkaan pitkälle tuossa kunnossa. Meidän on tosiaan paras kiirehtiä", mies myötäilee. Sitten hän kuitenkin vilkaisee kissaa aavistuksen hämillään. Ikävä tosiasia lienee, että nainen osaa nämä asiat huomattavasti häntä paremmin. Kaikeksi onneksi tähän tuskin tarvitaan erityisen suuria ponnistuksia... ainoastaan terävää veistä ja hyvää kättä.
<spyrreh>: Cathryn myhähti varsin arvioivasti silmäillessään peuranruhoa miehen ylitse, mutta tässäkin taisi olla kyse lähinnä periaatteesta. Nälkä ja heikotus jäyti jo heitä kaikkia piti siitä meteliä tai ei, ja nopeasti nainen nyökkäsikin toisen sanoille. "Mmh. No. Ei parane katsoa lahjahevosen suuhun, vai miten se menikään. Katsotaanpa" katti tokaisi ja kumartui lähemmäs. Pieni irvistys kiristi jälleen suupieliä mutta siltikin hän tyytyi heilauttamaan hieman kättään miehen suuntaan tilaa vaatien, samalla jättäen parhaansa mukaan huomiotta hämmentyneen Kaelin joka oli jäänyt vilkuilemaan peuraa olematta aivan varma mitä tekemistä hevosilla oli minkään kanssa. "Tuota... tarvitsetko apua?" nulikka tiedusteli kohta varovaisesti hetken katseltuaan, saaden kuitenkin myös jokseenkin kärsimättömän kädenheilautuksen. "Pysy sinä pois jaloista, nyt ei ole aikaa leikkimiseen" katti kuittasi terävästi. Purppuratukka mutristi suutaan mutta vaikeni, jääden sen sijaan jälleen pälyilemään varuillaan ympärilleen.
<Sunbaron>: "Parempi jättää se hänen huolekseen. Hän tietää mitä tekee, eikä tuossa taideta tarvita ylimääräisiä käsiä", Reindal tokaisee hieman sivummalta, kukaties jopa sovittelevaan sävyyn. Mies on itsekin päätynyt ottamaan vahdin roolin, ja tarkkailee nyt tilannetta ja ympäristöä. Ruhon käsittely ei ikävä kyllä ole erityisen nopea toimenpide... eikä siisti. Veren-levittäminen hirviöiden ja painajaisten keskelle metsään ei tosiaan viehätä edes ajatuksena, mutta nyt tarjolla on ruokaa ensimmäisen kerran sitten... ikuisuuden, jos häneltä kysytään. Hetken verran kaikki onkin armollisen hiljaista, mutta äkkiä mies valpastuu. Jostakin kauempaa, ikävän pitkälti peuran tulosuunnasta, kantautuu etäisiä ja epäselkeitä ääniä. Lyhyen hetken hän ehtii elätellä toiveita että ne vain katoavat. Mutta sitten ne kuuluvat jälleen, lähempää ja voimakkaampina. Kurluttava ulahdus, jonka alkuperästä on vaikea erehtyä. Oksat rutisevat ja aluskasvillisuus kohisee. Läpi on tulossa selvästi jotakin kookasta. Reindal irvistää ja ähkäisee. "Cathryn. Pistä siihen vauhtia. Nyt tulee harmeja", mies ähkäisee lyhyesti hampaidensa välistä, ennen kuin laskee kätensä miekkansa kahvalle. Tämä ei näytä hyvältä...
<spyrreh>: "Niin tiedänkin" nainen kuittasi ykskantaan, tuskin kohottaen katsettaan toimensa lomasta. Kael tyytyi huokaisemaan ja kohauttamaan olkapäitään alistuneesti koko touhulle, haluamatta itsekään jäädä inttämään asiasta. Kissamaisen naisen työskennellessä taisi olla enemmän käyttöä valppaille silmäpareille muutenkin. Kukaties Cathrynin liikkeet olivat varovaisia ja hieman jäykkiä tiesi tämä silti selvästi mitä tehdä. Nopeasti nainen oli viiltänyt ruhon auki ja alkanut leikata lihaa luista, kiertäen saastaisen koiven kaukaa. Kuitenkin, tätä äkillistä onnenpotkua seurasi nopeasti jotakin muuta, huomattavasti ikävämpää... Kauempaa kuuluva pahaenteinen kurlutus ja kasvillisuuden rahina hälytti joukon nopeasti. Cathryn kiskaisi katseensa terävästi ruhosta korviaan höristäen, ennen kuin paljonpuhuva irvistys levisi hänen kasvoilleen. Ei ollut vaikea tajuta että lähistöllä liikuskeli jotakin suurta... joka tuntui olevan tulossa kohti. Kaelkin oli jännittynyt melkoisesti ja jäänyt vilkuilemaan hätäisesti vuoroin muita, vuoroin pensaikkoa, ilmeisen valmiina säntäämään liikkeelle hetkellä hyvänsä. Cathryn sihahti ilmoille ytimekkään kirouksen, vastaten Reindalin kehotukseen vain lyhyellä nyökkäyksellä ennen kuin upotti veitsensä entistä suuremmalla kiireellä raatoon. Nyt ei auttanut murehtia jäljestä tai yhtään mistään muustakaan vaan oli nyhdettävä irti lihaa niin nopeasti kuin mahdollista...
<Sunbaron>: Reindal heittää nopean vilkaisun taakseen ja irvistää. Ruhon nylkeminen ei ole mikään hetken homma, eikä tämä tule olemaan vielä hetkeen valmista. Miehen kasvoilla kareilee ristiriitaisia tunteita. Jos he vain ottavat sen mitä ovat jo saaneet irti ja pakenevat, voihan olla ettei lähestyvä hirviö edes piittaa heistä? Mutta toisaalta... Mutta toisaalta, muutama pala lihaa ei juuri auta. Nyt olisi tilaisuus täyttää vatsoja, eikä toista todennäköisesti tule. Nyt on tehtävä valintoja. Kinkkinen paikka tai ei, lähestyvä kammotus ei odota. Kasvillisuus rytisee kun se raahaa ruhoaan lähemmäs. Epämuodostunut, ihmistä paljon suurempi hahmo, josta pystyy hädin tuskin edes erottamaan minkäänlaista rakennetta. Ensialkuun mies ei edes erota muuta kuin kelmeää lihaa ja törröttävien raajojen ja ulokkeiden sekasotkua. Suuri hirviö kiskoo itsensä puiden ohi näkyviin. Se on jossain määrin pystyyn noussut, mutta sen ruhon alta ei pilkota minkäänlaisia jalkoja. Raajoja sillä silti on... sekaisia, teräviä raajoja. Ja valtava kita, joka halkoo sen etuosaa. Päätä sillä ei ole. Sen ruhoa puhkovat oudot, sykkivät aukot, joista purkautuu jatkuvaa, märkää ulinaa... ja mustaa, höyryävää sappea. Lihapedolla on kokoa kuin pystyynnostetulla hevosella, eikä se anna mitään aikaa miettiä tai arvailla. Se tuntuu havaitsevan saaliinsa lisäksi myös sen ympärille kerääntyneet hahmot, ja ulina sen ruhosta kohoaa monta astetta. Se vyöryy kohti. Äkkiä kelmeän lihan hyöky kuitenkin haparoi, kun yksi hahmoista loikkaa sen ohitse metalli välkkyen. Miekka silpaisee ruhoon aukon. Ulahteleva kauhu sivaltaa perään sekasortoisilla raajoillaan, melkein kahmaisten miehen pään mukaansa. Se kääntyy hänen peräänsä. "Cathryn! Hoida se! Minä ostan aikaa! Se on meidän ruhomme!" Reindal ärähtää naisen suuntaan päättäväisenä ja kuuluvana. Hän ohjaa hirviötä sivuun, poispäin muista. Musta törky tahraa jo hänen miekkaansa kahden kämmenleveyden verran, mutta hirviö ei tunnu edes välittävän. Mutta mitä muutakaan voisi tehdä?
<spyrreh>: Oli helppoa kuulla lähestyvän hirvityksen olevan massiivinen jo ennen kuin tämä ilmaantui näkyviin... mutta siltikin tämä lähestyi aivan liian nopeasti kenen hyvänsä mielestä. Cathryn repi ruhon nahkaa tieltään itsekseen irvistellen kun äänet lähestyivät, ja sitten kammotus pahimmista painajaisista kiskoi itsensä esille. Kun massiivinen, kammottava kasa lihaa, kitaa ja ulokkeita kohosi heidän ylleen ulisten ei Cathrynkaan voinut olla väkisinkin kavahtamatta. Otus oli vähintäänkin valtava, sellainen, joita he olivat yrittäneet parhaansa mukaan vältellä koko matkan. Vaistot kehottivat ampaisemaan jaloilleen ja juoksemaan varsinkin kun terävä liike lähetti välittömän, viiltävän kivun hänen kylkensä lävitse... mutta tämä olisi merkinnyt kipeästi tarvitun saaliin jättämistä. Nainen epäröi heittäen kiireisen katseen kohti Reindalia, ähkäisten kuitenkin kun mies äkkiä syöksähti liikkeelle. Näytti vähintäänkin hullulta kun toinen hyökkäsi päin vyöryvää, ulisevaa hirviötä, siitäkin huolimatta että oli nähnyt yhteenottoja ennenkin. "Mitä--- Oletko seonnut?!" Cathryn ärähti miehen perään kun pedon huitaisu oli jo vähällä viistää tätä kohtalokkaasti. Kuitenkin, hullua tai ei, hirviö oli silti kääntymässä pois, joka valkeni Cathrynillekin nopeasti. Reindalin huuto sai nopean, vastahakoisen katseen vihreistä silmistä, mutta lopulta nainen ähkäisi ja kumartui uudestaan hätäisellä tarmolla ruhon ylle. Kael pälyili silmät suurina tapahtumia säpsähtäen myös melkoisesti tajutessaan mitä tapahtui. Silmänräpäyksen epäröityään nulikka kiirehti kuitenkin kohti ruhon kanssa askartelevaa naista. Saamastaan terävästä katseesta huolimatta poika kiskoi kiireisesti viitan päältään, alkaen kääriä lihaa nyyttiin tämän sisälle. Siistiä tämä tuskin oli, mutta nyt tuskin oli varaa valittaa. Varsinkaan kun Reindal painiskeli painajaishirviön kanssa taustalla...
|
|
|
Post by spyrre on Aug 16, 2017 22:01:57 GMT 3
<Sunbaron>: Reindalilla ei ole sen suuremmin aikaa väitellä asiasta tai puolustella mielenlaatuaan... etenkin, kun hänen tekonsa kyseenalaistavat sitä juuri nyt oikein hyvin. Olipa miten oli, mies ei ehdi miettiä. Hänen edessään kohoaa valtava hirviö, saastaisen lihan vuori. Eikä se tosiaankaan jää murehtimaan haavastaan, vaan vyöryy saman tien häntä päin. Reindal väistää pois valtavan hirviön tieltä. Sen ruho pyyhkii häntä kohti ja sen sekasortoiset ulokkeet ja karkeat raajat iskevät ympäriinsä. Koko hirviö on pelkkää kaoottista, käsittämätöntä kuoleman vyyhtiä, joka iskee varoittamatta suunnasta kuin suunnasta. Mies ei kuitenkaan edes yritä todella taistella sitä vastaan. Hän väistää ja perääntyy, pysyy irti siitä ja vetäytyy. Totta puhuen, kun kammotuksen näkemisen järkytys on haihtunut, ei tilanne tosiaankaan ole toivoton, ei ainakaan hänen veroiselleen soturille; ympärillä kohoaa puita, eikä valtavan otuksen ruho selviä niistä ongelmitta. Reindal väistää puiden keskelle, käyttää miekkaansa vain torjuakseen nopeimmat terät ja naskalit, ja pysyttelee koko ajan askelen verran edellä. Hirviön pelkkä massa riittää taittamaan heikompia runkoja sen tieltä, ja se kiskoo itseään hänen peräänsä ulvoen ja kurluttaen, mutta hän on nopeampi. "Hoitakaa se ruho! Jatkakaa matkaanne!" Reindal huutaa vielä kaksikon ja peuran suuntaan. Ja sitten mies katoaa näkyvistä jonnekin puiden sekaan ja perässä seuraavan hirviön massan taakse. Kaikesta huolimattakin tällainen on eittämättä hullunrohkeaa. Metsässä on aivan liian helppo jäädä ansaan. Tai löytää jotakin muita vaaroja henkensä menoksi. Mutta mitä muutakaan hän totta puhuen voisi juuri nyt tehdä?
<spyrreh>: Miehen teko oli vähintäänkin tyhmänrohkea, mutta siitäkään huolimatta kukaan ei voinut väittää etteikö tämä olisi silti toiminut... ainakin tähän saakka. Massiivinen, ulvova hirviö vyöryi miehen perään, mutta ainakin toinen tuntui pysyvän aina askelen otuksen edellä... Cathryn kirosi jo ääneen liikauttaen kättään kuin olisi harkinnut aseensa esiin vetämistä, mutta hyvin pian kissamainen nainenkin joutui muuttamaan mielensä. Hänen revitty kylkensä ei millään kestäisi nyt tuollaista menoa... vaikka miehen suuntaan heitettiin katse kuin toinenkin mikä kertoi hänen silti harkitsevan asiaa. Piti tilanteesta tai ei, oli silti kaiketi vain pakko tehdä kuten oli viisainta, ei kuten olisi halunnut. Miehen huutoon vastattiin lähinnä epäkoherentilla ryöpyllä uusia manauksia ennen kuin katti kumartui kiireesti vilkuillen uudestaan ruhon ylle. Paikalle tömistellyt Kaelkin kyyristyi auttamaan, mutta touhu oli silti aikaavievämpää kuin olisi toivonut. Cathryn lähestulkoon enemmän repi kuin leikkasi, ja ruhosta alkoi irrota palasia jotka poika kääri viittansa sisälle... Samaan aikaan Reindal oli jo kadonnut jonnekin puiden lomaan hirviö kintereillään. "Vauhtia!" kissa sihahti terävästi siitä huolimatta että taisi olla itse se joka piteli työkalua tähän hätään. Kuitenkin, kankaan sisälle oli alkanut kerääntyä lihaa joka mahdollisesti pitäisi heidät hengissä hetken... ellei jotain muuta tapahtuisi, kaiketi. Kissa ponkaisi itsekseen irvistäen jaloilleen ja työnsi veitsensä tuppeen tätä edes pyyhkimättä. "Ota se ja mennään. Nopeasti!" tämä komensi, jäämättä katsomaan kun poika kokoili nyytin nopeasti syliinsä. "Reindal! Valmista! Eksytä se rumilus!" nainen huudahti puiden sekaan, käyttäen silmänräpäyksen siristelläkseen miehen perään. Sitten hän heilautti kättään ja harppoi liikkeelle hampaitaan kiristäen. Käsi lepäsi vieläkin miekan kahvalla mutta tätä ei vedetty, katin kiirehtiessä sen sijaan johtamaan kulkua pois raadolta sekä hirviön tieltä. Kael nilkutti perään kantamuksineen, voimatta siltikään olla vilkuilematta varsin hermostuneesti suuntaan jonne mies oli rynnistänyt...
<Sunbaron>: Jos Reindal kuuleekin kissan huudot, ei hän ainakaan vastaa. Totta puhuen ulisevan hirviön äänetkin ovat muuttuneet jo kovin etäisiksi. Tarkkoihin korviin ne vielä erottuvat, mutta joko mies on jo eksyttänyt järjettömän pedon, tai sitten se on yhä hänen kintereillään. Joka tapauksessa miestä ei ainakaan tähän hätään näy. Ja siinäpä pulma: jatkaako vain eteenpäin ja luottaa tämän kykyihin selvitä tilanteesta, vaiko lähteä perään ja mahdollisesti sekoittaa asioita entisestään?
<spyrreh>: Olisi kieltämättä ollut valetta jos olisi väittänyt etteikö Cathryn olisi harkinnut asiaa, niin hullulta kuin metsään ryntääminen tuntuikin. Mutta kuitenkin järki ja kokemus kehottivat muuhun; oli tilanne mikä olikaan, hänestä tuskin olisi paljoakaan apua juuri nyt. Ei ainakaan niissä määrin että sillä olisi ollut miehelle merkittävää apua hirviötä vastaan. Vastausta huutoon ei kuulunut eikä kissa lopulta hetken epäröityään jäänyt sitä odottamaankaan, vaikka Kael hänen tuntumassaan heitti naiseen varsin tukalia katseita. Kissa puri hampaansa yhteen ja kiirehti eteenpäin, parhaansa mukaan pois päin kaartaen, ja mahdollisia uusia uhkia etsien. "Se otus oli hidas ja typerä. Hän on selvinnyt paljon pahemmastakin" hän mutisi mennessään... tosin määrittelemättä sen tarkemmin puhuiko nulikalle vaiko itsekseen. Ainakaan kissa ei jäänyt odottelemaan vaan suuntasi eteenpäin, pälyilevä poika jäljessään.
<Sunbaron>: Kaksikko saa tarpoa eteenpäin hyvän hetken keskenään. Hirviön äänet katoavat pian kokonaan, ja ainakin tähän hätään tienoo käy varsin hiljaiseksi. Reindalkaan ei ilmaannu saman tien mistään rauhoittelemaan levottomia ajatuksia. Loppujen lopuksi olisi tuskin mitenkään mahdotonta, että yksi armottomien rajamaiden taru lisää on päättynyt. Eikä kukaan edes huomaisi, lukuunottamatta muutamaa sekalaista. Mutta sitten, lopultakin, pitkän hiljaisen hetken jälkeen, jotain tapahtuu. Lähistöllä puska kohahtaa aavistuksen varomattomasti. Sen suunnalta kantautuu lyhyt ja terävä vihellys. Tavanomainen merkki erämaan kulkijoiden keskuudessa; lihapedot eivät vihellä, eikä mikään ole sen surkeampaa kuin tulla ammutuksi tovereidensa toimesta. Hetken perästä joku astuu lopultakin esiin. Reindal näyttää aavistuksen kalpeammalta ja hengästyneemmältä kuin aikaisemmin, mutta ainakaan päällisin puolin miehellä ei ole vammoja tai kolhuja. Hetkisen hän näyttää silmäilevän Kaelia ja Cathryniakin niiden varalta, ennen kuin huokaisee silminnähden. "Karistin sen jonnekin tuonne. Meidän on paras häipyä täältä ennen kuin se eksyy tännepäin", mies tokaisee lyhyesti.
<spyrreh>: Kaksikko kiirehti eteenpäin puhumatta tai aikailematta, siitä ainakin edellä harppova Cathryn piti huolen. Kael ei voinut siltikään parhaasta yrityksestään huolimatta olla puuskuttamatta jo jokseenkin tukalasti vaikka saikin teräviä katseita kissan suunnalta, mutta muuten metsä heidän ympärillään säilyi hiljaisena. Kukaties liiankin, joka ei tehnyt tilanteesta ainakaan yhtään vähempää vaikeaselkoista. Matkaa oli taitettu jo tovi, ennen kuin Cathryn rohkeni hidastaa... tai sitten syynä oli Kael, josta taakka sai viimein voiton. Uupunut poika ei ehtinyt laittaa merkille tielleen jäänyttä juurakkoa ennen kuin oli liian myöhäistä. Jokseenkin hoiperteleva kulku tyssäsi yllättyneeseen ähkäisyyn ja surkeaan rysähdykseen. Edellä kulkenut Cathryn pyörähti nopeasti ympäri lähes aseensa kiskaisten ennen kuin tajusi tilanteen. "Hmh. No. Ehkä... olemme tarpeeksi kaukana. Parempi jäädä odottamaan" nainen mutisi viimein hetken ympärilleen kireästi vilkuiltuaan. Pojallakaan ei ollut tähän vastaan väitettävää, ja tämä käyttikin kiusallisen hiljaisen hetken noukkiakseen tavaroita samalla kun nainen tarkasti ympäristöä. Kasvillisuuden lomasta löytyikin suhteellisen turvallinen paikka odotella... vaikka tämäkin hetki oli silti varsin painostava. Hiljainen metsä ympärillä ei tarjonnut mitään merkkejä odottivatko he kukaties jo turhan takia. Kissa sormeili jälleen vaiteliaana miekkansa kahvaa, kunnes viimein kahahdus jostakin kauempaa valpastutti heidät molemmat. Cathrynin olemus kiristyi samantien ja tämä kohottautui aavistuksen nähdäkseen paremmin... kunnes pensaikosta kantautuikin vihellys. Katista irtosi vaivihkainen, huojentunut henkäisy ja hän kohottautui päästäen vihellyksen vastaukseksi. Kael kurotti myös varuillaan päätään, kömpien sitten itsekin kiireesti ähkäisten ylös kun tunnisti pensaikosta esiin astuvan hahmon. Cathrynkin astui miestä vastaan katsahtaen tähän tutkivammin ennne kuin nyökkäsi tämän sanoille. "Hyvä. Ehkä jos se palaa takaisin, se ruho saattaa houkutella sitä enemmän kuin meidän jälkemme. En ainakaan vielä ole nähnyt niitä enempää täällä" nainenkin tokaisi lyhyesti. Kaelkin kömpi esille pusikosta kantamuksineen, helpotuksestaan huolimatta levottomasti kulmiaan rypistäen. "Oletko... oletko kunnossa? Se oli... isoin tuollainen, mitä olen nähnyt!" nulikka ähkäisi, vieläkin jokseenkin kireästi... vaikkakin jo aiempaa huomattavasti helpottuneemmin.
<Sunbaron>: Reindal katsahtaa hieman huolissaan Kaeliin, jonka voimat alkavat selvästikin olla vähissä. Poika on kuitenkin päällisin puolin kunnossa, eikä hän tee asiasta sen suurempaa numeroa. Parempi keskittyä olennaiseen. Hän nyökkää naiselle. "Varmasti niitä on jossakin. Mutta tuo oli tosiaan suuri. Kukaties se on... syönyt muut sellaiset lähettyviltä tai jotakin", mies tokaisee epävarmasti. Totta puhuen hänellä ei ole aavistustakaan onko moinen edes mahdollista, kuten ei todennäköisesti juuri kenelläkään muullakaan. Katse kääntyy Kaeliin samalla kun hän astahtaa lähemmäs. "Kyllä, olen kunnossa. Se hirviö oli suuri, joskaan ei varmasti suurin mitä on. Mutta tähän hätään se oli meidän etumme. Sillä peuralla on täytynyt olla surkea tuuri, jos se tosiaan jäi tuollaisen kynsiin", hän rauhoittelee poikaa. Huomio on tosin nopeasti kääntymässä viimeisimpään puheenaiheeseen... eli peuraan. Tai tarkemmin sanoen sen jäänteisiin. "Te saitte sen. Hyvä. Meidän... pitäisi varmaankin etsiä jokin muu paikka ja tehdä tuolle sitten jotakin", mies melkein ähkäisee tuijottaessaan nyssäkkää, joka kaksikolla on. Ei vaadi paljoa ymmärtää, miten paljon ensimmäinen todellinen mahdollisuus syödä aivan liian pitkään aikaan kiinnostaa häntä juuri nyt.
<spyrreh>: "En olisi yhtään yllättynyt vaikka ne tekisivätkin niin" Cathryn puuskahti toisen pahaenteisiin pohdiskeluihin. Hänkään tuskin tiesi kammotuksista sen enempää mutta yksityiskohdilla tuskin oli väliäkään tähän hätään, kunhan he onnistuisivat pysymään poissa hirviöiden tieltä. Huomion kääntyessä hetkeksi poikaan ja tämän kantamuksiin nainen nojautui vaivihkaa viereiseen puuhun, jääden kuitenkin kuuntelemaan. Kaelin silmät levisivät aavistuksen kun mies totesi että suurempiakin petoja oli olemassa, havahtuen kuitenkin tämän mainitessa heidän kantamuksistaan. Nulikka nyökkäsi nopeasti ja ojensi hieman puristamaansa nyyttiä näyttääkseen tätä paremmin. "Juu, saatiin! Ei ihan kaikkea, mutta... aika paljon kuitenkin" se henkäisi, voimatta olla itsekään näyttämättä varsin huojentuneelta. Cathryn tyytyi tuhahtamaan jälleen taustalta. "Ainakin saimme aterian tai pari. Katsotaan sitä paremmin myöhemmin" nainen tokaisi, ennen kuin heilautti kättään ja astahti jälleen eteenpäin. Nyt ainoa mikä enää seisoi heidän ja ruuan välillä oli suojaisan leiripaikan löytäminen... ja Cathrynkin oli varsin motivoitunut löytämään mokoman nopeasti.
|
|
|
Post by spyrre on Aug 18, 2017 21:34:37 GMT 3
<Sunbaron>: Reindal vetää uudestaan henkeä, mutta näyttää sitten taas tiukentavan henkistä ryhtiään. Ruokaa tai ei, tämä ei ole vielä tässä. Tässä julmassa kuoleman erämaassa rentoutuminen ja huojentuminen ovat julmia ansoja, jotka surmaavat kuin tikari selkään. Täällä ei ole sijaa tyytyväisyydelle. Ei tässä lohduttomassa painajaisessa. "Hyvä. Sitten me jatkamme matkaa", mies tokaisee napakasti, muistuttaen kaiketi samalla muitakin ikävistä tosiasioista. Ilolle ja onnistumisille ei ole sijaa täällä, vaan kaikki kääntyy lopulta kuolemaksi. Ainoa keino todella selvitä on päästä suojaan ennen sitä. Todelliseen suojaan. Sellaiseen, jota heillä ei juuri nyt ole tarjolla. "Varo sitä kylkeäsi. Kiskoit sitä äskenkin jo aivan liikaa", mies toistaa vielä kissan suuntaan, ennen kuin käännähtää kohti menosuuntaa. Ilta ei ole vielä pimenemässä, mutta siihenkään ei ole enää hirvittävän kauaa. Edessä voi olla vielä moniakin vaaroja. On siis vain jatkettava eteenpäin miettimättä liikoja.
<spyrreh>: Kael räpäytti hieman silmiään napakalle äänensävylle, mutta nyökkäsi kuitenkin hilaten puristamansa pussukan olalleen kaiken muun seuraksi. Ikävä kyllä tukala tilanne ei ollut yllätys heistä kenellekään ja äärilleen jännitetty keho vaati lepoa, jonne kuitenkin oli vielä matkaa. "Nooh. Kyllä se on vielä kiinni siellä missä kuuluukin" Cathryn totesi saamaansa varoitukseen ennen kuin lähti itsekin liikkeelle, aistejaan jälleen terävöittäen. Nyt tarvittiin jonkinlainen suojapaikka, mistä heitä ei löydettäisi... ainakin hetkeksi.
<Sunbaron>: Reindal katsahtaa ohimennen Cathryniin tavalla, joka kertoo hänet tuntevalle kissalle, ettei hän leiki tämän asian kanssa juuri nyt. Mutta nyt ei myöskään ole aika kinastella siitä. Joten heidän matkansa jatkuu. Reindal pitää hetken kärkeä, mutta antaa Cathrynin siirtyä sitten johtoon. Haavoittuneet määräävät tahdin, kuten erämaan kulkijoiden sanomattomat, monien koetusten kautta opitut säännöt sanelevat. Matka jatkuu jälleen. Jos valtava lihapeto etsii vielä saalista, ei se ainakaan löydä heitä. Aikansa on jopa aavemaisen hiljaista, kun koko joukko tarpoo eteenpäin varuillaan, aistit tarkkana ja hiljaisuudessa. Totta puhuen matkanteko on hitaampaa kuin edes luulisi; kokeneet kulkijat eivät kiirehdi. Askeleet ovat harkittuja ja varovaisia, tavalla joka edellyttää kokoaikaista varovaisuutta ja varautuneisuutta. Jossakin muualla sitä voisi sanoa vainoharhaisuudeksi, mutta ei täällä. Ei tässä loputtomien kuolemien ja kauhujen myrkyllisessä maassa. Yhtä kaikki on varmaa, että tällainen jatkuva valppaus on kuluttavaa. Mieli kiristyy ja jännittyy, ja koko ruumis on joka hetki valmis kohtaamaan kuoleman silmästä silmään. Niin sen täytyy olla, koska niin voi tapahtua koska tahansa. Mutta tällainen varovaisuus vie veronsa. Tässä kohtaa päivää Reindalkin huomaa jo hapuilevansa huulillaan epämääräisiä sanoja, joita ei osaisi varmaankaan itsekään määritellä tarkemmin. Nurkkaan ahdistetun, piinatun kulkijan sopertelua. Ei ääneen, ei koskaan ääneen, mutta mielessä ja huulilla. Kun jokin vaara lopulta iskee, se on tavallaan melkein helpotus - tai olisi jos se ei uhkaisi viedä henkeä. Epämuodostunut, kurluttava, järjetön liha vyöryy päin useissa rujoissa ja vääristyneissä ruhoissa. Mutta ne ovat pieniä ja ne on helppo raastaa rikki. Tällä kertaa. Reindal pystyy yksinkin lyömään muutaman niistä takaisin, kun he vetäytyvät pois tieltä. Välttely ja pako ovat parempi ratkaisu. Lihapetoja on aina lisää, niiden tappaminen loppuun asti on yhtä tyhjän kanssa. Sama jatkuu iltaan asti. Pakoilua, väistelyä, kohtaamista. Joskus ei ole niin selvää uhkaako jokin kolmikkoa. Joskus vaara väistetään edes näkemättä sitä. Oudolla tavalla tuo kaikki kiertyy yhdeksi sekaiseksi, painajaismaisen houreen tapaiseksi vyyhdiksi, jota mieli kieltäytyy kunnolla edes käsittelemästä. Kuin he tosiaan vaeltaisivat helvetin ja painajaisten läpi kohti pimeää yötä. Tämä on rajamaan kulkijoiden taival. Se ei ole koskaan sen helpompi. Mutta lopulta, hyvässä ja pahassa, mahdollisuutena levätä mutta yhtä kaikki myös kammottavan haavoittuvaisena pysähdyksenä, heidän on lopetettava matkantekonsa. Yöllä vaarat ovat vain suurempia. Mutta sellaiselle joka tietää asiansa, on tarjolla piiloja. Surkeita sellaisia, mutta yhtäkaikki piiloja. Näivettyneen, kuolemaa tekevän, puoliksi kaatuneen puun juurakko tarjoaa piilon joukolle tänä yönä. Se on ahdas, ja siellä on maattava melkein vieri vieressä, ja siellä haisee mätä ja laho, mutta se on myös turva. Sinne heidän on nyt ahtauduttaa kaikkineen. Ilman valoa tai lämpöä, mutta turvaan kuitenkin. "Me lepäämme aamuun. Jatkamme heti kun tuolla näkee", Reindal mutisee puoliääneen. Nyt kun piilopaikka peittää äänet. Hyvää asentoa on vaikea löytää ja juuret painavat selkää vasten. Silmien edessä on pimeää ja lahoa puuta. Hän kääntyy varovaisesti vatsalleen. "Kael. Missä ne lihat ovat?" mies tohtii lopulta ähkäistä. Tulta ei voi sytyttää, ei tässä paikassa. Mutta tarjolla on silti ravintoa vatsaan, joka kouristelee jo tyhjyyttään. Vaikka se on syötävä hyönteisiä kuhisevassa kuopassa, se tuntuu silti nyt jo pelkkänä ajatuksenakin juhla-aterialta. Eittämättä tämä on se, mikä on ajanut itse kutakin koko illan eteenpäin.
<spyrreh>: Pienelle joukolle ei suotu lepoa vielä pitkään aikaan ennen kuin pimeä alkoi jo laskeutua. Kaiketi tämäkin oli enemmänkin pakon sanelemaa kuin että tarjolla olisi ollut suojaa, vaan piilopaikka oli pakko ottaa sieltä mistä sen sai; tässä yhteydessä kuolemaa tekevän puunjuurakon suojista. Kuitenkaan kukaan ei valittanut, vaikka Kael ei voinutkaan olla rypistämättä vaivihkaa nenäänsä loukon hajulle... mutta lopulta tämäkään ei tainnut olla mitään mitä hän ei ollut kokenut ennen. Cathryn sanoi tuskin sanaakaan ahtautuessaan paikoilleen vaikka hämärässäkin naisen saattoi nähdä sävähtävän kun hän asettui vatsalleen monttuun, aseensa kädenulottuville asetellen. Poikakin heitti vielä varautuneen katseen ympärilleen ennen kuin huokasi ja seurasi esimerkkiä. Moiseen kuolleelta haisevaan loukkoon ahtautuminen tuskin oli millään tavalla huojentavaa, mutta kaiketi oli toivottava että tämä riittäisi aamuun saakka. Nulikka vetäytyi omaan nurkkaansa kiskoen tavarat mukanaan miten taisi, nyökäten uudestaan pimeässä Reindalin sanoille. Ele sai jopa hänen päänsä osumaan juurakkoon yläpuolella ja ravisti alas multaa, kirvoittaen nulikasta pienen tukalan ähkäisyn. Miehen kysymys kuitenkin havahdutti hänet nopeasti ja nulikka nosti päätään. "Eh? Ai. Juu, tässä" se töksäytti, työntäen sitten kangasmytyn eteenpäin tätä hetken muiden kantamuksien joukosta etsiskeltyään. Tämä sai Cathryninkin valpastumaan, ja vihreät silmät terävöityivät jälleen hieman kääntyessään kohti nyyttiä. Raakakin liha tuntui epäilemättä jo hyvin houkuttelevalta sisuksia jäytävään nälkään.
<Sunbaron>: Reindal puristaa hetken pojan hänelle sysäämää myttyä kuin yrittäen varmistaa että se tosiaankin on todella olemassa. On se. Siinä se on, ja hän pystyy tuntemaan sen välistä hyhmäiset, kylmät lihanpalat. Jonakin muuna hetkenä hän todennäköisesti irvistelisi inhosta, mutta juuri nyt, juuri tässä kurjuuden pesässä, ne saavat vain veden herahtamaan kielelle. Ahnaasti, juuri nyt kaikkea muuta kuin kurinalaisena ja pidättyväisenä, mies tunkee suuhunsa suuren kimpaleen lihaa ja repäisee siitä palan irti hampaillaan. Sitä ei juuri edes maista, ei tähän hätään. Hän vain kiskoo sitä sisäänsä ja nielee nopeasti. Kestää monta hiljaista, maiskuttavaa hetkeä, ennen kuin hän tuntuu edes tajuavan että ympärillä on muitakin. Keskeyttämättä edes syömistään Reindal työntää nyyttiä Cathrynin suuntaan. Tämä kaikki on hätäistä, epätoivoista, melkein kuin paniikinomaista. Ahdistetun, kuolemaansa koko ajan kohtaavan eläimen epätoivoista selviytymistaistelua. Siinä ei ole iloa tai tyytyväisyyttä, ainoastaan hirvittävä, polttava halu selvitä hengissä. Nyt ei ole enää voimia sukkeluuksiin tai kuria ja malttia pidättyväisyyteen. nyt pimeässä, kaiken näkymättömissä, on vain tarve elää vielä yksi päivä lisää. Tätä se on aina. Lohdutonta taistelua, jopa hiljaa piilossa. Reindal syö.
<spyrreh>: Minä tahansa muuna hetkenä kuin juuri keskellä tätä kaikkea, olisi tuntunut varmasti vähintäänkin surkuhupaisalta kuinka pussillinen raakaa lihaa oli suonut sisua koko päiväksi... hatarasti, mutta kuitenkin. Armoton, hirviöiden täyttämä erämaa harvoin soi tämänkään vertaa armoa kuin mitä he olivat saaneet epäonnisen kauriin muodossa, ja tästäkin oli jouduttu taistelemaan kynsin ja hampain, eikä kenelläkään heistä varmasti ollut nyt halua väheksyä tätä. Reindalin käydessä jo nääntyvän vimmalla kiinni lihaan vallitsi pimeässä piilopaikassa hetken verran odottava hiljaisuus, jonka Cathryn tovin kuluttua rikkoi jokseenkin merkitsevällä, hiljaisella yskähdyksellä. Edes kärsimättömällä naisella ei tainnut olla tähän hätään nokkeluuksia tallessa saati voimia jaella sellaisia. Jopa yskähdyksessä oli jokseenkin terätön sävy, vaikka lasittuneeseen olemukseen ilmaantuikin hieman enemmän eloa kun liha viimein työnnettiin hänen suuntaansa. Nainenkaan ei epäröinyt kiskoessaan kappaleen peuraa käsiinsä ja upottaessaan hampaansa tähän. Raakakin liha hupeni hyppysistä nopeasti, suorastaan vaistonvaraisesti. Vaitelias Kael jossakin loukon perällä katseli hiljaa, pälyillen tuon tuostakin ulos hämärään yllään riippuvien juurien lomasta. Kaiketi edes joku piti ympäristöä silmällä nytkin.
<Sunbaron>: Kuolemassa on elämää. Alkukantainen, ikiaikainen totuus ei ole koskaan ollut yhtä konkreettisesti läsnä kuin nyt. Reindal pystyy melkein tuntemaan, miten surmatun peuran liha täyttää hänet uudella elinvoimalla... tai ainakin se täyttää hänet. Kun ruokaa ei ollut tarjolla, oli nälkäkin mahdollista pitää aisoissa. Mutta nyt se vaatii huomiota, eikä mies pysty tekemään muutakaan kuin tyydyttämään sen. Hän syö niin paljon kuin pystyy, niin nopeasti kuin pystyy. Kuten ahdistettu eläin, joka pelkää saattavansa milloin tahansa menettää saaliinsa. Rujoa, ahnasta ahmimista, joka varmasti saisi kenet tahansa kylien ja kaupunkien muurien sisäpuolen pelokkaaseen, mutta lopulta rauhallisempaan elämään tottuneen tyrmistymään. Mutta täällä vallitsevat toiset lainalaisuudet. On oltava vahva ja murtumaton kun sitä vaaditaan... ja heikko kun se on mahdollista. Juuri nyt Reindal on heikko ja ahnas. Se on tapa selvitä täällä. Mies havahtuu varsinaisesti vasta kun tajuaa kielen pyyhkivän suupieltään. Hän säpsähtää, mutta tunnistaa Onnimannin nopeasti. Koira on eittämättä yhtä nälkäinen kuin kaikki muutkin. Jo hieman tokeentuneena, suupielet veressä, mies ähkäisee ja sysää lopun pitelemästään lihanpalasta eläimelle. Siinä samalla hän vilkaisee pimeässä Kaelinkin suuntaan, vaikka ei tätä varsinaisesti erotakaan. "Kael. Syö", mies mutisee, ja onkii sitten Cathrynin suunnalta lihanpalan, jonka sysää pojalle. Se ei ole pyyntö tai kehotus, vaan käsky. Käsky, jonka rikkomisen hintana on heidän kaikkien turvallisuutensa. Jos he kaikki eivät syö nyt kun se on mahdollista, joku heistä ei välttämättä kestä tulevia vaaroja - ja vaaroja tulee aina. Pojan kursailu ei ole nyt hyväksi kenellekään.
<spyrreh>: Pitkän tovin verran pienessä piilopaikassa tuskin kuului muuta kuin raakaa lihaa raastavien hampaiden ääniä. Cathryn ei osoittanut sen suurempaa pidättyväisyyttä kuin Reindalkaan, ja päästyään käsiksi ruokaan hänkään tuskin ehti kiinnittää huomiota paljoakaan mihinkään muualle. Terävät, petomaiset hampaat repivät ja raastoivat, niin lihaa ja jännettä kuin paikoitellen pinnalle jäänyttä nahkaakin kursailematta. Ohimennen naisen suunnalta irtosi jopa pieni, epämääräinen murahdus kun lihaa kuroteltiin hänen nenänsä edestä, mutta lopulta tämä ei edes keskeyttänyt syömistään. Kael hätkähti hieman kun Reindal viimein ojensi palasen hänenkin suuntaansa varsin käskevään sävyyn. Poika otti lihan vaisusti vastaan, vaikkakaan ei aivan samalla nälkäisellä vimmalla kuin muut. Kylmä liha käsissään tämä vilkaisi vielä tukalasti ulos kunnes jäi pureskelemaan tätä aavistuksen haluttomasti. Näytti siltikin siltä että tämä tuskin oli ensimmäinen kerta kun hän joutui syömään näin, mutta siltikin sama ahdistetun eläimen vaisto eittämättä piinasi häntäkin. Jokaisessa häilyvässä varjossa tuntui väijyvän jotakin, ja jokainen ääni oli kuin lähestyvän hirviön rahisevaa hengitystä... taikka pahaenteisiä askeleita. Täytettä vaativa vatsakin jäi tämän varjoon, vaikka pala lihaa veikin tältä pahinta terää, ja toi voimia uupuneeseen kehoon. Siltikin, yö paikoillaan tällaisessa paikassa nakersi siltikin jo valmiiksikin äärilleen kiristettyjä hermoja.
<Sunbaron>: Olisi väärin sanoa, että Reindal varsinaisesti rentoutuu. Niin ei saa tehdä, sen oppii jokainen rajamaiden kulkija jo hyvissä ajoin. Mutta kukaties voi sanoa, että hän rauhoittuu. Hengitys tasaantuu ja sydämen tahti rauhoittuu. Juuri nyt he ovat niin turvassa kuin mahdollista - mikä ei todellisuudessa ole millään tapaa todellisen turvassa. Mutta heidän on kuitenkin levättävä, ja ainakin mies laskeutuu tilaan, jossa se on mahdollista. Hiljaiseen, hourailevaan tilaan, jossa aika pitenee loputtomaksi ja kaikkialla odottavat vain painajaiset, mutta jossa pystyy silti lepäämään. Vatsa on täynnä. Tarpeet on tyydytetty sikäli kuin ne voidaan tyydyttää. Edessä on aikansa armollista hiljaisuutta ennen uutta aamua. Reindal sulkee silmänsä ja hengittää nenänsä kautta. Hänellä on kuuma ja kylmä yhtä aikaa. Yön kauhut tekevät tuloaan. Kaikki tämä, jokainen hetki tässä paikassa, on epätoivoista tasapainon ja sietokyvyn rajojen etsimistä. Hetkiä, joina on mahdotonta edes kuvitella parempaa, mukavampaa elämää - elämää edes yleisesti. Hyhmäinen kylmä liha mädässä maakuopassa ei ole todellista elämää. Mutta se on kestettävä. "Olette kaikki selvinneet hyvin. Me jatkamme huomenna ja löydämme kylän. Älkää yrittäkö uneksia mistään sen ihanuuksista. Mutta tietäkää että me selviämme tästä", Reindal lausuu pimeässä. Nämä sanat ovat kaikki mitä hän todella voi tarjota tovereilleen. Tässä paikassa ei pidä uskoa enempään.
<spyrreh>: Oli pieni, pimeä maakuoppa kuinka tunkkainen ja tukala hyvänsä, soi tämä sentään armonhetken tasoittaa itsensä päivän koettelemuksista... ainakin sen verran kuin tähän hätään niin saattoi tehdä. Cathryn söi minkä sai alas, ja vetäytyi sitten itsekseen puuskahtaen pitkälleen miten ahtaassa loukossa saattoi. Hän joutui hakemaan asentoa pitkään ja pidättelemään liikkeiden aiheuttamia irvistyksiä, mutta käsi lepäsi silti miekan kahvalla vieläkin. Äärimmilleen rasitettu mieli oli alkanut jo hiipua vaarallisesti mutta nyt hän ei voinut muutakaan kuin antaa tämän tehdä niin, salliakseen edes hetken kyseenalaista lepoa. Hän saattoi tuntea tasaisen tykyttävän kivun kyljellään ja tämän ympärillä, mutta saattoi vain purra hammasta parhaansa mukaan yrittää jättää tämän huomiotta. Reindalin tapaillessa hiljaisia sanoja vihreät silmät raottuivat vielä hetkeksi. "Hmmh. Herättäkää jos jotain tapahtuu" katti mutisi hieman epäselvästi ja sulki sitten silmänsä uudelleen. Lihapalansa rippeitä pureskeleva Kaelkin kohotti hieman päätään ennen kuin nyökkäsi ja palasi puuhiinsa, jääden vaiteliaasti vilkuilemaan jälleen ulos. Olisi varmasti ollut valetta sanoa etteikö joku heistä olisi ollut juuri nyt kuolemanväsynyt... mutta siltikin tuntui tukahduttavalta vain kyhjöttää paikallaan ja odottaa. Kukaties nulikka yritti paremmankaan puutteessa jälleen pitää tilannetta silmällä samalla kun lepuutti kinttujaan. Kylä tuskin tulisi olemaan mikään toiveiden täyttymys vaikka he tämän löytäisivätkin, mutta... ainakin tämä olisi siltikin kuin pieni keidas keskellä kuolemantäyttämää erämaata. Niin vaatimaton kuin eittämättä olisikin.
|
|
|
Post by spyrre on Aug 21, 2017 22:00:35 GMT 3
<Sunbaron>: Kukaan kolmikosta tuskin kokee unen nyt turvalliseksi tai miellyttäväksi ajatukseksi. Pimeässä yössä, tiedottomana, keskellä hirviöitä ja kauhuja. Mutta kokenut kulkija osaa ottaa leponsa sieltä mistä vain pystyy - ja muistakin huolehtii väsymys, jos ei mikään muu. Pienessä piilokolossa on jo muutenkin hiljaista, mutta pian se vain syvenee entisestään, kun itse kukin luisuu hiljaiseen, rauhattomaan uneen, joka on sitä eittämättä enemmän joillekin kuin toisille. Reindal, valveilla niin rauhallinen, valpas ja valmis, nukkuu rauhattomasti kuten usein. Hän liikahtelee ja ynähtelee ja säpsähtelee hereille mätänevien juurten keskelta. Useaan otteeseen hän ei voi olla edes varma, vaanivatko hänen untaan häirinneet kauhut tosiaankin ainoastaan hänen houreisissa unissaan, vai onko kyse aavistuksesta, jostakin aistimuksesta kolon ulkopuolelta. Ja aina hän uppoaa takaisin mustaan, myrkylliseen uneensa, jok aei tarjoa todellista rauhaa tai lepoa. Yö kuluu hitaasti ja painostavasti. Jokainen ääni ulkoa on uhka, yhtä aikaa (kuten jokainen toivoo) pelkkä satunnainen kahahdus tai jonkin harmittoman, varovaisen eläimen aikaansaannosta ja (kuten jokainen pelkkää ja tietää) jokin loputtomista vaaroista ja hirviöistä, joilla tämä myrkyllinen maa kulkijoitaan piinaa. Lopulta yön on kuitenkin väistyttävä. Niin tällakin kertaa. Auringon ensisäteet puhkovat metsäistä, kituuttavaa maisemaa ympärillä, ja jopa kolossa pystyy hiljalleen näkemään ympärilleen. On aamu, ja itse kunkin on aika havahtua riutumuksestaan kohtaamaan niitä yhdessä. On aamu, mutta täällä se ei ole uudistumisen ja heräämisen aikaa. Ainoastaan lupaus uudesta kurjasta kituutuksesta keskellä loputtomia koetuksia...
<spyrreh>: Kaiken huomioonottaen taisi jo itsessään olla enemmän kuin odotettua, ettei mitään tapahtunut jännittyneen yön aikana. Jonkin aikaa voipunut Kael yritti vielä pitää jonkinlaista vahtia, mutta lopulta koettelemukset veivät voiton nulikastakin ja tämä nuokahti omaan nurkkaansa juurakon suojissa, kuten kaikki muutkin. Yötä ei voinut luonnehtia levolliseksi vaikka pimeät tunnit taisivat piinata eniten Reindalia kuin muita... mutta viimein metsä alkoi jälleen valaistua aamun hiipiessä hiljalleen horisonttiin. Juurakon lomasta pilkistävä hailakka valonsäde havahdutti lopulta Kaelin levottomista unistaan. Poika säpsähti hieman ja ähkäisi sitten päänsä osuessa juurakkoon yllään, ennen kuin hän viimein alkoi hahmottaa paremmin mistä oli kysymys. Poika siristeli ympärilleen ja kurkisti epäluuloisesti ulos, yrittäen pyyhkiä voipuneesti silmiään likaiseen hihaansa. Kaikesta huolimatta uni oli suonut tauon hengähtää... vaikka oloa ei levänneeksi voinut luonnehtiakaan. Mutta ainakin uupunut keho kiskoi resurssinsa tällaisessakin tilanteessa siitä vähästäkin mistä sai. Paikalleen käpertynyt Cathryn ei tosin tuntunut liikahtavankaan, siitäkään huolimatta että nainen oli normaalisti varsin kevytuninen. Kokemukset vaativat epäilemättä veronsa... eikä pahanlaatuinen haavoittuminen ainakaan auttanut tilannetta.
<Sunbaron>: Reindal havahtuu unestaan hitaasti ja hankalasti. Lepo on vältellyt häntä koko yön, mutta siltikään se ei halua päästää häntä takaisin elävien maahan. Ja kuoleman omalta mies totta puhuen näyttääkin, kun lopulta kohottautuu varovaisesti pystyyn. Hän on kalpea kuin aave, ja hämärässä hänen silmänsä ovat pelkät mustat, tummentuneet kuopat. Hänen kasvonsa näyttävät pääkallolta, eikä hän totta puhuen juuri sen eloisampi ole muutenkaan. Hän ei sano mitään tai kömmi pystyyn, ainoastaan kiskoo itsensä kasaan ja kääriytyy pieneksi. Pitkän hetken hän vain on niin, kuin yritten kerätä jonkinlaisia voimia jonkin kammottavan koettelemuksen jälkeen. Eikä hän siltikään liiku nopeasti. Varovasti mies laskee käden nukkuvan, poikkeuksellisen liikkumattoman Cathrynin hartialle. Vaikea sanoa hakeeko hän tästä jonkinlaista voimaa vai yrittääkö vain herättää naista. Kukaties kumpaakin.
<spyrreh>: Aamu ei tullut heille kenellekään helposti... vaikkakin pimeyden väistyminen olikin helpotus. Kuitenkin piilopaikassa alkoi hiljakseen ilmetä elämää, vastahakoista sellaista tai ei. Jossakin valveillaolonrajamailla hapuileva Kael säpsähti hieman uudestaan kun Reindal viimein liikahti ja kohottautui. Ei ollut vaikea nähdä että mies tunsi olonsa varmasti vähintään yhtä tukalaksi kuin he muutkin, eikä poikakaan kiirehtinyt mihinkään vaikka silmäsikin toisen suuntaan. Katse palasi jälleen vilkuilemaan ulos kuten tämä oli luultavasti tehnyt jo suurimman osan ajastaan, ennen kuin se lopulta selvitti varovasti kurkkuaan. "Hei. Oletko kunnossa?" tiedusteltiin vaisusti nulikan vilkaistessa niin miestä kuin kattiakin. "...siellä on ainakin hiljaista vielä. En ole nähnyt mitään tuolla ulkona vähään aikaan" nulikka jatkoi kohta, osaamatta siltikään kuulostaa kovinkaan helpottuneelta. Cathrynin hiljainen hengitys häiriintyi hieman, mutta haavoittunut kissa ei tuntunut olevan heräämässä horroksestaan näin helposti... vaikka tämä näytti puristavan miekkansa kahvaa vieläkin kuten nukahtaessaankin.
<Sunbaron>: Vaikea sanoa, onko Reindalkaan vielä varsinaisesti todella hereillä. Vasta pojan ääni tuntuu saavan hänet havahtumaan jollakin tapaa. Mies säpsähtää ja tuijottaa hetken nulikkaa hämillään, ennen kuin päästää epämääräisen ähkäisyn. "Kyllä. Kunnossa. Meidän pitää lähteä liikkeelle pian", Reindal vastaa. Mies tuntuu olevan jokseenkin sekainen, mutta selviämään päin. Tässä kohtaa hänkin tuntuu alkavan ymmärtää, ettei vieressä makaava kissa tosiaan tunnu olevan aikeissa nousta. Se saa hänetkin valpastumaan jo hieman enemmän. Keskittyneemmin, jopa huolestuneemmin, hän tarraa kattia uudelleen hartiasta ja ravistaa hieman hanakammin. "Cathryn. Meidän pitää nousta. On aika", Reindal ähkäisee ääni käheänä. Mokoma liikkumattomuus ei selvästikään miellytä...
<spyrreh>: Vaisu nulikka nyökkäsi hieman epämääräisesti töksähtävälle vastaukselle, vaieten kuitenkin uudestaan. Tälläkään tuskin oli tähän hätään voimia lisäkysymyksiin vaikka mies saikin hieman huolestuneen katseen... kuten viimein kissakin, kun nulikalle valkeni tämän liikkumattomuus. Hetken tukala hiljaisuus sentään rikkoutui pienellä yrityksellä. Napakampi ravistus kirvoitti viimein mustaturkkisesta naisesta terävän hengähdyksen ja tämä säpsähti melkoisesti syvästä unestaan ennen kuin varsinaisesti hoksasi mitä tapahtui. Ote aseesta kiristyi, mutta vihlaisu kyljen lävitse iski kaiketi hieman tolkkua äkillisen herätyksen keskelle. Cathryn manasi tukahtuneesti hampaidensa lomasta, kunnes hetken silmiään siristeltyään alkoi saamaan ainakin jonkinlaista tolkkua itseensä. "Egh. Onko jo valoisaa?" tämä tapaili viimein hieman sekavasti itsekin, tihrustaen miehestä ulos. Levon aika taisi olla ohitse, halusi sitä tai ei.
<Sunbaron>: Cathrynkin tuntuu lopulta tulevan jonkinlaiseen tolkkuun, mikä on kaiketi helpotus itse kullekin. Reindalkin henkaisee jonkinlaisesta huojennuksesta, ennen kuin lopulta irrottaa otteensa naisen olasta. "Kyllä. Meidän on aika lähteä liikkeelle", Reindal vastaa lyhyesti. Jo hieman selväpäisempänä hän kääntyy itse, vaivalloisesti, toisin päin ja lähtee hivuttautumaan ulos maakuopasta. Ulkona vaikuttaa tosiaan hiljaiselta juuri nyt, mutta siitä huolimattakin hän pysyttelee hetken vaiti sen suulla ja tarkkailee ympäristöään, ennen kuin lopulta vääntäytyy ulos. Ulkona maailma ei ole muuttunut mihinkään. Sama kaikkien jumalten hylkäämä, painostava, kituuttava maasto tervehtii herääjiä. Reindal katsahtaa nyt uudemman kerran ympärilleen, kaiketi yrittäen saada jonkinlaista käsitystä maastosta noin nyt muuten. Sitten hän irvistää ja pyyhkäisee kasvojaan. Kuivunut veri ja hyhmä ovat jämähtäneet jo tiukkaan, eikä hän selvästikään ole mielissään tajutessaan nyt niiden olemassaolon. Vatsa täynnä on helpompi valittaa... joskaan hän ei jää miettimään sitä pitkäksi aikaa. Yön epätoivo on vaihtunut nyt aamun painostavaan, vaanivaan jännitykseen. Vaarat odottavat joka tapauksessa. "Cathryn. Tule ulos sieltä. Missä kunnossa se kylki on?" mies tiedustelee matalalla äänellä kuopan suuntaan.
<spyrreh>: Himmeässä valossa siristelevä Cathryn näytti aavistuksen hämmentyneeltä kuin ei olisi itsekään vielä aivan mukana tilanteessa, mutta löysi hiljakseen jonkinlaista koherenttiutta olemukseensa. Tahattoman ja vaarallisen syvä uni oli epäilemättä vienyt terää, mutta pienellä viiveellä nainenkin nyökkäsi toisen vastaukselle. Reindalin kömpiessä ulkoilmaan hän jäi vielä hetkeksi paikalleen itsekseen jupisten, suoden Kaelille mahdollisuuden luikahtaa omasta nurkastaan ohitseen ulos. Olo oli rehellisesti kaikkea muuta kuin hyvä... Toisen huikkaus sai katinkin viimein rämpimään ulos, vaimeasti jupisten ja itsekseen irvistellen. Hänkin loi pikaisen, epäluuloisen katseen ympärilleen ennen kuin kiskoi itseensä ryhtiä ja tihrusti alas kohti siduttua kylkeään. "Mh... Hieman jäykkä. Ja tuntuu siltä kuin joku pirulainen olisi pureskellut sitä koko kirotun yön... vaikka tällaisessa paikassa en olisi edes yllättynyt. En ainakaan usko että se vuotaa enää tai olisin luultavasti jo kuollut" Cathryn jupisi, nykäisten sihahtaen siteitään. Kaelkin kurotti kaulaansa taustalta levottomasti, pysyen kuitenkin vaiti kun katti heitti terävän katseen nulikan suuntaan. "Oli kuinka oli. Emme kaiketi voi muuta kuin jatkaa matkaa" nainen jatkoi, pyyhkäisten itsekin ohimennen ohimoitaan päätään selvittääkseen. Tällaisessa paikassa terän herpaantuminen saattaisi hyvinkin osoittautua vaaralliseksi.
<Sunbaron>: Reindal tyytyy nyökkäämään kissan suuntaan. Ikävä kyllä hänellä ei ole pahemmin niin sanottavaa kuin tehtävääkään asian suhteen. Vaikka toisen ammottava haava eittämättä kivistääkin pahasti, on se vain kestettävä. Tähän hätään heillä ei ole vaihtoehtoja. Juuri nyt naisen itsepäinen hanakkuus taitaa olla vahvuus, sillä vaikeuksia ei voi kuin vähätellä ja vältellä. "Jos onni on myötä, pääsemme tänään perille", mies tokaisee, ennen kuin astahtaa sivuun kuopan luota. Kael näyttää olevan myös siinä määrin kunnossa, kun nyt voi olettaakaan. On siis vain jatkettava eteenpäin. Tähän hätään Reindal ei totta puhuen ole varma, onko itse parhaassa kunnossa heistä kaikista, vaiko huonoimmassa, mutta ainakin ase pysyy varmasti parhaiten hänen käsissään, joten hän ottaa jälleen paikan josta vartioida tilannetta. "Kael. Sinun lienee paras kantaa tavaroita tänäänkin", hän lisää vielä kaikkea muuta kuin innokkaasti. Ikävä kyllä näyttää pahasti siltä, että ainoa kelpoinen, vapaa käsipari kuuluu yhä sille, joka tavallisesti olisi kaikista huonoin tähän urakkaan...
<spyrreh>: Hyvässä ja pahassa heidän aamuvalmistelunsa taisivat olla varsin vähäiset... ainoa mitä oikeastaan oli tehtävissä oli saada itsensä liikkeelle, vaikka tämä ei ollutkaan se kaikkein helpoin tehtävä. Cathryn hieroi hetken kasvojaan ja varisteli multaa veren tahmaamilta siteiltään kunnes veti syvään henkeä, kiskoen jälleen jousensa nuolineen olalleen. "Hmh. Toivottavasti. Kukaties jos täällä tosiaan asuu väkeä löydämme edes jonkinlaisen polun oikeaan suuntaan" katti mutisi, vilkaisten toista ennen kuin astahti liikkeelle jälleen joukon kärkeen. Hän kieltämättä siristeli vieläkin melkoisesti vaikka yrittikin jättää tämän huomiotta... mutta taisi olla sanomattakin selvää että heidän oli löydettävä kylä, heidän kaikkien vuoksi. Katti tuskin oli unohtanut yrttejäkään joita toinen tarvitsi... Silmiään vielä taustalla hierova Kaelkin valpastui kun Reindal kääntyi hänen puoleensa. Poika tyytyi kuitenkin vain nyökkäämään hiljaisen voipuneesti kehotukselle. Kaiketi nulikka oli ollut jokseenkin vaitelias jo pidemmän tovin, mutta ainakaan valituksia ei tullut. Tämä kokosikin tavarat jälleen kantoonsa ennen kuin lähti liikkeelle Cathrynin jälkeen, itsekin tehden parhaansa ympäristön tarkkailun suhteen. Ikävä kyllä oli varsin oletettavaa että he tuskin olivat nähneet lähellekään viimeistä hirviötä näillä main...
<Sunbaron>: Reindal vilkaisee Kaelin perään aavistuksen haljusti, mutta ei lopulta sano sen suuremmin mitään. Poika sinnittelee siinä missä he muutkin. On aika liikkua ja keskittyä siihen mitä tekee. Muut mietteet on pakko karistaa ajatuksistaan ja tarttua siis toimeen. Mies tarkistaa aseensa ja lähtee sitten seuraamaan muita, pitäen perää ja samalla myös vartiota. Lyhyen aamun ja yksinkertaisten, olemattomien valmisteluiden jälkeen edessä on taas hiljainen, painostava taival kaikkine vaaroineen. Matkanteko ei tosiaan ole muuttunut yön aikana kuin ihmeen kaupalla sen turvallisemmaksi. Vaikka pahemmilta välikohtauksilta vältytäänkin, ainakin alkuun, merkkejä kuolemasta ja sen välikappaleista on kaikkialla. Mitään erityisen outoa ei kuitenkaan tule vastaan ainakaan aamutuimaan. Vaeltavia, päämäärättömiä, ikuisesti nälkäisiä lihapetoja ja epämääräisiä, varoittavia ääniä, joita on parempi vain väistää ennen kuin joutuu selvittämään mistä on kyse. Kirottu, myrkytetty maa pysyy yhä aivan yhtä kuolleena edelleen, kylää kohti kuljettaessakin. Puoleen päivään mennessä aurinko alkaa olla korkealla. Maa on pysynyt metsäisenä, ja Reindal parhaansa mukaan valppaana. Äkkiseltään eteen sattuu kuitenkin jotakin tavallisista vaaran merkeistä poikkeavaa. Jälkiä, ja niin selkeitä, että hänkin erottaa ne. Mies kurtistaa kulmiaan, kun edessä, heidän reitillään, häämöttää selviä jälkiä. Näyttää siltä, kuin kukaties suurempikin joukko olisi liikkunut kiireessä, tallaten kituakasvoiset ja hontelot kasvit tieltään. Mikään ei ole vielä ehtinyt kasvaa tai nousta takaisin pystyyn, ja jäljet näyttävät melkeinpä tuoreilta. Päivän vanhoilta kukaties. Ainakin Reindal pysähtyy hetkeksi tutkimaan löydöstä. Suoralta kädeltä on vaikea sanoa onko kyseessä hirviön vai jonkin muun jälkiä, mutta selkeät ne ainakin ovat. Selkeämmän kuin yleensä. Määrätietoista, yhdensuuntaista liikettä... ja selvästi varomatonta. "Jollain... tai jollakin on ollut kiire", mies mutisee.
<spyrreh>: Taivallus eteni jälleen lähestulkoon samalla tiukalla rutiinilla... jos hengenvaarallisten seutujen halki kulkua saattoi näin kuvailla. Cathryn kulki edellä parhaansa mukaan vaarat kiertäen vaikka nainen eittämättä saattoi vaikuttaa vielä voipuneemmalta kuin aiemmin. Kuitenkin tämä aamun haparoinnin jälkeen alkoi jälleen löytää teräänsä. Tielle sattuneet pedot sekä oudot äänet vältettiin... kunnes reitille sattui jotakin kyseenalaisempaa. Jälkiä. Cathrynkin rypisti kulmiaan ja seisahtui, kumartuen katsomaan löytöä lähempää. "....siltä näyttää. En voi sanoa että voisin aavistella mitään erityisen hyvää tällaisesta. Tässä on saattanut kulkea suurikin joukko väkeä" kissa pohti epäluuloisesti, silmäten Reindaliin merkitsevästi. Olisiko kyseessä voinut olla jo heidän takaa-ajajansa? Olisivatko nämä voineet jotenkin päästä heidän edelleen? Tai kukaties pakeneva joukko... joista kumpikaan ei luonut varsinaisesti houkuttelevia mahdollisuuksia. "Ne... onko ne menossa sinne päin mihin mekin? Sinne kylälle?" lähemmäs hivuttautunut Kael kysyi levottomasti, yrittäen seurata jälkien suuntaa katseellaan. Poikakin selvästi aavisteli jotakin ikävää.
<Sunbaron>: Reindal kumartuu tutkimaan jälkiä, vaikka loppujen lopuksi hän onkin kaikkea muuta kuin mikään taituri tässä. Siltikin, mies kuristaa kulmiaan ja ainakin yrittää löytää jotakin vihjettä siitä, mistä tarkalleen ottaen on kyse. Nopea silmäys ei tee juuri hullua hurskaammaksi. "Vaikea sanoa mihin suuntaan nämä johtavat. Emmehän mekään tiedä missä se kylä tarkalleen ottaen edes on. Jos se on tosiaan yhä olemassa, on se kaiketi lähin asutus täällä, joten... sinne tai sieltä pois nämä olivat kaiketi menossa", mies vastaa hetken mietittyään Kaelille. Tämä tuntuu ainakin jossain määrin turvalliselta oletukselta; jos jälkien takana on tosiaan ihmisiä, niin sitten, kaiken järjen mukaan, nämä olivat liikkumassa joko kylää kohti tai tulossa sieltä. "... näyttää siltä kuin he olisivat kiirehtineet. Ei kukaan millään tapaa kokenut ryntäile ja jätä tällaisia jälkiä peräänsä", Reindal mutisee hetken mietittyään. Jokin maassa saa hänet äkkiä kuitenkin kurtistamaan kulmiaan, ja mies kumartuu noukkimaan jotakin maahan poljettujen kasvien joukosta. Se paljastuu tikariksi. Ei mitenkään erikoisen näköiseksi, mutta selvästikään se ei ole lojunut täällä pitkään. Eikä se ainakaan ole tullut miltään hirviöltä. "Jotakin väkeä tästä on mennyt", Reindal toteaa punnitessaan asetta kädessään. Sanat jättävät jälkeensä sanomattoman kysymyksen, joka kuitenkin varmasti pyörii jokaisen mielessä: jättääkö huomiotta vaiko tutkia? Kukaties kyseessä saattaa olla tilaisuus... tai sitten pelkästään uusi vaara.
<spyrreh>: Pahaenteinen löytö nosti nopeasti epämiellyttäviä mielikuvia... vaikka ikävä kyllä ei ollutkaan kovinkaan helppoa päätellä mikä näistä aavistuksista piti paikkansa, vai pitikö mikään. Kael päästi pienen epätietoisen äänen muiden takaa, jääden hetkeksi vilkuilemaan kulmiaan entisestään kurtistellen ympärilleen. "Eh... ehkä joku... hirviö löysi ne? Jos ne on vain ryntäilleet täällä. Vaikka en kyllä näe ainakaan minkään kauhean ison jälkiä" poika huomautti, nykien levottomasti kanniskelemaansa laukkua. Jotakin oli selvästikin tapahtunut, ja vain vähän aikaa sitten... eikä joukko väkeä varmastikaan ilmaantunut tyhjästä. Jälkien ääreen kumartunut Cathryn kohotti päätään kun Reindal poimi maasta tikarin, entistä ilmeisempänä merkkinä tapahtuneesta. "...meidän olisi luultavasti paras ottaa selville mistä on kyse. Nämä saattavat johtaa sinne kylälle, ja meidän on tiedettävä jos siellä on tapahtunut jotakin" kissa totesi viimein hetken pohdinnan jälkeen. Hän kohottautui viimein jaloilleen, heittäen tiukan katseen ympäröivään kasvillisuuteen samalla kun toinen käsi siirtyi miekan kahvalle. "Käyn katsomassa mihin nämä johtavat. Kukaties kyse on kyläläisistä, mutta jos ei, niin...." nainen tokaisi lopulta, lopettaen lauseensa pahaenteisesti kesken. Tätä tuskin oli edes tarpeen viedä loppuun. Kael ainakin rypisti kulmiaan entisestään, vilkaisten naisen suuntaan jokseenkin varovaisesti vaikkakin ilmeisen huolestuneesti.
<Sunbaron>: Reindal vilkaisee levottomana Cathrynia, selvästikin halukkaana kieltämään kissaa katoamasta tässä kunnossa minkään jälkien perään, mutta pysyy kuitenkin vaiti. Jos hän lähtee mukaan, niin siinä kohtaa myös Kael on raahattava mukaan, eikä mistään huomaamattomuudesta tai varovaisuudesta kannata enää edes uneksia. "Pidä varasi äläkä ota riskejä", mies päätyy lopulta vain toteamaan, ennen kuin sitten jää katsomaan toisen perään. Näyttää pahasti siltä, että nyt on hänen aikansa kokea hyödyttömyyttä... Olipa miten oli, jälkiä on ainakin helppo seurata. Ne johtavat johonkin tuntemattomaan suuntaan, joka ei taida lopulta varsinaisesti erota mistään muusta tarjolla olevasta. Ne myös pysyvät varsin kiireisinä, ja muutakin kadonnutta tavaraa löytyy jälkien varrelta; pudonnut kypärä lojuu tien vieressä. Jonkin matkaa sen perässä odottaa kenkä, kuin jalasta lentäneenä. Kukaan ei ole pysähtynyt sitä noukkimaan. Tavarat näyttävät totta puhuen kaikkea muuta kuin tavanomaisten kyläläisten kapistuksilta muutenkin - ja mitäpä kyläläiset näillä vaarallisilla seuduilla toimittaisivatkaan? Ainakin taitaa olla selvää, ettei kaikki ole kohdallaan. Seuraava jälkeen jäänyt on hieman pidemmällä. Tällä kertaa kyseessä ei paha kyllä ole enää mikään varuste, vaan ruumis. Nopealla vilkaisullakin kyseessä on varusteistaan päätellen jokin seikkailija. Tämä makaa yhtenä surkeana myttynä naamallaan maassa, eikä syytä kuolemaankaan tarvitse etsiä pitkään: vainajan selässä ammottaa rujo reikä, siistin pyöreä ja niin suuri että sen näkee hieman kauempaakin. Muuten ruumis on täysin kunnossa. Mikään ei ole edes löytänyt sitä vielä...
<spyrreh>: Luultavasti kissa itsekin oli varsin perillä tilanteesta, mutta tämä ei lopulta saanut kuin entistä tiukemman ilmeen olennon kasvoille. Cathryn vilkaisi itsekin kohti Reindalia kuin arvaten mitä tämä epäilemättä pohti, miehen kuitenkin joutuessa kaikesta huolimatta myöntymään suunnitelmaan. Katti suoristautui ja heitti tilanteeseen sopimattoman hieman omahyväisen virneentapaisen, nyökäten sitten. "Psh. Enhän minä sellaista tekisi. Pysykää piilossa, palaan pian" hän tokaisi, kääntyen sitten. Kael rypisti kulmiaan tukalasti aavistellen tilanteen hankaluuden itsekin, mutta sanomatta kuitenkaan mitään kun Cathryn harppoi (vaikkakin hieman nilkuttaen) puiden lomaan. Kenties hän ei ollut juuri nyt aivan parhaimmillaan, mutta jälkien seuraaminen osoittautui ainakin helpoksi... niinkin helpoksi, että tiettyjä asioita alkoi nopeasti käydä entistä ilmeisemmäksi. Matkan varrelle pudonnut kenkä ei varmasti kuulunut kenellekään muulle kuin pakenijalle, ja Cathryn jännittyi entisestään. Hän eteni varovaisesti ja valppaasti, seisahtuen kuitenkin niille sijoilleen kun kasvillisuudesta erottui jotakin vieläkin pahaenteisempää. Hetken aikaa nainen silmäili maassa makaavaa ruumista sekä ympäristöä repaleisia korviaan epäluuloisesti höristellen, kunnes viimein astui jännittyneenä lähemmäs. Oli helppo tehdä nopeita havaintoja niin vainajasta kuin tämän varusteista jotka eittämättä kannattivat aiempia aavistuksia, mutta se ei kuitenkaan ollut se joka nappasi Cathrynin huomion. Siisti, pyöreä reikä tämän selässä sai välittömästi naisen kulmat rypistymään. Jokin kammottava oli selvästikin iskenyt pakenijan hengiltä kesken juoksunsa, julmasti ja tehokkaasti. Kenties kyseessä olisi saattanut olla muodottoman lihahirviön kynsi, mutta... Kissa heitti vielä terävän katseen ympärilleen ennen kuin veti esiin tikarinsa vyöltään, ja kumartui lähemmäs. Kammottava hirviö tuskin olisi ollut myöskään mitenkään mukava vaihtoehto, mutta se mitä hän uumoili saattoi olla jotakin melkoisesti pahempaa. Siitäkin huolimatta että hän tuskin oli millään tavalla asiantuntija näissä asioissa tiesi hän silti tarpeeksi hyvin että jos haavassa odottaisi paljastava ammus, olisi tämä varmasti melkoisen paha merkki.
|
|
|
Post by spyrre on Aug 24, 2017 23:24:31 GMT 3
<Sunbaron>: Lähempää katsottuna vainaja on -oli- selvästikin joku pitempäänkin matkaan varautunut. Kulkijalla on niin hyvät varusteet kuin nyt voi olettaakaan puutteen ja niukkuuden keskellä. Kestävät, matkantekoon sopivat vaatteet ja kunnolliset kengät - tai siis ainakin kenkä, toinen jalka on paljas ja verillä, mikä kukaties selittää miten tämä jäi kiinni. Kissaa ei odota niin ammus kuin jälki lihapedon tekemistä vammoistakaan, kun tämä kumartuu katsomaan tarkemmin kuolettavaa haavaa ruumiin selässä. Totta puhuen tätä ei odota yhtikäs mikään. Reikä kulkee läpi koko ruumiin ja näkyy myös rintapuolelta. Vainajalla ei ole päällään mitään erikoisempaa panssaria, ja reikä on helppo nähdä veren peittämästä rintamuksesta. Mies ei näytä erityisen vanhalta, eikä tämän kasvoilla ole juuri minkäänlaista ilmettä. Rojua ja maata on tarttunut niin kasvoihin kuin veren tahmaamiin vaatteisiinkin, mutta muuten ruumis on vielä siisti. Mädän ja kalman hajua ei ole. Tämä on tuskin lojunut päivääkään täällä. Näyttää kuitenkin siltä, ettei tämän takaa-ajon tarina pääty tämän piruparan myötä. Hiljaisessa metsässä jäljet jatkavat eteenpäin, yhä raskaina ja kiireisinä. Mitään varsinaisia taistelun jälkiä ei paikalla näy; kuolema tuli nopeasti kesken juoksun. Jotakin outoa ruumiissa tosin on, nyt lähempää katsottuna. Vaikka sen läpi kulkee reikä, ei vamma ole suinkaan siisti ja tyhjä. Tuskin se olisi sitä muutenkaan, mutta kun nyt katsoo lähempää ja edestä, voi nähdä kahden sormen levyisessä haavassa jotakin. Se sykkii, tai jokin sen sisällä sykkii. Kelmeää, paljasta kudosta, joka ei ole kuollut kuten muu ympärillään. Se pilkottaa kuolleesta, kuivuneen veren täyttämästä haavasta aivan liiankin ilmeisenä. Se sykkii, ja haavan reunat sykkivät sen mukana. Kuin se hengittäisi.
<spyrreh>: Surkea näky sai eittämättä Cathryninkin kiristämään hampaitaan kun hän kumartui lähemmäs tutkimaan vainajaa. Tämä kertoi omaa karua tarinaansa tapahtuneesta ja herätti entisestään varsin pahaaenteileviä aavistuksia... mutta siltikään kissa ei tainnut löytää aivan sitä mitä hän lähestulkoon oli jo pelännyt. Ei sillä, että tämäkään oikeastaan olisi ollut millään tavalla huojentavaa... Nainen siristi silmiään ruumista ja tämän vammaa tarkastellessaan, hoksaten tässä nopeasti jotakin kyseenalaista. Vamma kulki suoraan uhrin lävitse, tuoreena ja rujona... mutta ilman paljastavaa aiheuttajaa. Sen sijaan sisällä odotti jotakin muuta... jotakin elävämpää. Cathryn lähestulkoon säpsähti hoksatessaan oudon kudosmaisen kasvuston, joka sykki luonnottomasti ruumiista kuivuneen verenkin seasta. Hän tuijotti ilmestystä hetken epäluuloisesti, varovasti tätä ympäröiviä vaateriekaleita veitsensä kärjellä sivuun siirtäen, ennen kuin heitti uuden entistä kireämmän katseen ympäristöön sekä suuntaan, jonne paon jäljet vielä jatkuivat. Hän oli jo lähestulkoon pelännyt takaa-ajajien ehtineen jo heidän edelleen... mutta kyseessä taisi olla jotakin aivan muuta. Jotakin kukaties vielä huolestuttavampaa. Aivan päätellen siitäkin, ettei seikkailijan ruumis ollut maannut kauaakaan paikoillaan... ja tässä oli selvästikin jotakin pahasti vialla. Cathryn rypisti kuonoaan, mutta hetken epäröityään päätyi kuitenkin tökkäämään epäluuloisesti liikehtivää kudosta veitsellään. Hän tuskin varsinaisesti tiesi mitä edes odotti... paitsi että jonkin tuollaisen ei varmasti olisi pitänyt piileskellä tuolla.
<Sunbaron>: Jos sykkivä, kelmeä liha on mitenkään tietoinen kissan olemassaolosota, ei se ainakaan anna mitään merkkejä siitä - ei sittenkään, kun tämä sohaisee sitä veitsellään. Se on sitkasta ja kovaa, mutta puhkeaa kuitenkin teräksen edessä. Sen sisältä ryöpsähtää mustaa, löyhkäävää visvaa. Koko ilmestys tutisee hetken, ennen kuin painuu kasaan. Enää se ei liiku.
<spyrreh>: Jos asiasta aiemmin oli minkäänlaisia epäilyksiä, taisi olla jo vähintäänkin selvää ettei kuvottava kasvusto ollut mitään edes likimmain normaalia. Cathryn hätkähti ja ähkäisi vastenmielisyydestä kun sitkeä möykky haavassa äkkiä purskahti halki. Löyhkä sai hänet kakomaan ja kavahtamaan kauemmas kuin peläten saaneensa töhnää päälleen... mutta ainakin teräs oli selvästi saanut jotain aikaan. Hän tuijotti tätä vielä hetken varautuneena ilmestyksen painuessa liikkumattomaksi kasaksi kuin puhjennut paise, ennen kuin nainen viimein vetäytyi irvistäen kauemmas. Vainaja oli selvästikin kokenut jonkinlaisen luonnottoman, kammottavan lopun, kuten kukaties toverinsakin... ja rehellisesti, kukaan heistä tuskin halusi tietää liian tarkkaan mikä tämä oli. Hetken aikaa Cathryn höristeli vielä korviaan kuulostellen ympäristöä, ennen kuin astui eteenpäin. Luultavasti parasta seurata jälkiä vielä jonkin matkaa epäonnisen seikkailijan tovereiden vuoksi, ennen kuin palaisi takaisin muiden luokse... vaikka hän epäili jo vahvasti ettei eloonjääneitä välttämättä enää löytyisi. Kukaties jos he olisivat olleet liikkeellä edes päivää aiemmin... vaikka silloin he itsekin olisivat saattaneet joutua törmäämään siihen, mikä ikinä tämän olikaan aiheuttanut.
<Sunbaron>: Jäljet jatkuvat samanlaisina, helposti seurattavina ja ilmeisinä. Siellä täällä voi erottaa, kun kituuttava kasvillisuus ei peitä maata, myös hyvin raskaita, jonkin ihmistä painavamman tekemiä jälkiä. Silti ne on tehnyt jokin kaksijalkainen, useampikin, eikä valtavan paljoa ihmistä suurempi. Jotain muutakin voi erottaa sieltä täältä, kun kissa työntyy syvemmälle vaitonaiseen, hiljalleen kuolemaa tekevään metsään yksinään. Siellä täällä maassa versoo jotakin... muuta. Ei kasveja, vaan jotakin epäilyttävän samankaltaista kuin haavasta pilkistänyt kasvain. Lihaa. Yksittäisiä kelmeitä varsia, jotka kohoavat sormenmitan kasvillisuudesta. Ne huojuvat kevyesti ja sykkivät kuin elimet. Kuin ne tosiaankin versoisivat maasta kasvien tapaan. Niitä ei ole montaa, mutta enemmän kuin yksi tai kaksi. Ne huojuvat kissan kulkiessa ohitse, kuin kiinnostuneina. Mutta mitään ne eivät tee.
<spyrreh>: Seuratessaan epätoivoisen paon jälkiä alkoi Cathryn hahmottaa entistä enemmän epämiellyttäviä yksityiskohtia tilanteesta... vaikka tämä herätti silti enemmän kysymyksiä kuin mihin vastasi. Jokin oli jahdannut seikkailijoita... jokin pienempi kuin hän oli olettanut, mutta ilmeisen vaarallinen. Pian hän huomasi jotakin versoavan jopa kuolevassa maaperässä, joka näytti huolestuttavan paljon samalta kuin ruumiissa muhinut paise. Kissamaiset korvat vetäytyivät kireästi taakse ja hän hidasti kulkuaan jääden hetkeksi pälyilemään ympärilleen maassa hiljakseen liikehtiviä kasvustoja kyräillen. Nämä liikkuivat, mutta eivät selvästikään tuulen mukana... eikä tainnut olla epäilystäkään siitä etteivät nämä olleet mitään outoja kasveja. Kenties jos hän olisi löytänyt näitä vain yhden nainen olisi luultavasti harkinnut vakavasti mokoman tallaamista, mutta kun mokomia kohosi kasvillisuudesta useitakin, kuin näitä saattaisi hyvinkin versota maaperässä paljonkin lisää... Tässä metsässä oli selvästi jotakin hyvin pahasti vialla, eikä tämä johtunut vain kuolevasta maaperästä. Cathryn epäröi kuunnellen hetken ympärilleen äänien varalta vastenmielisiä kasvustoja silmällä pitäen, ennen kuin viimein irvisti itsekseen ja kääntyi ympäri rivakoin elkein. Ehkä edessä odotti vielä jotakin, mutta saattoi olla että tätä oli parempi olla löytämättä, ja pyrkiä mielummin mahdollisimman kauas...
<Sunbaron>: Reindal korjaa vaitonaisena asentoaan. Pusikko, johon hän ja Kael ovat vetäytyneet näkösuojaan, ei tosiaan ole mikään mukavin mahdollinen paikka kykkiä. Mukavuutta on tosin turha toivoa tässä kirotussa paikassa; usein jo hengissä säilyminenkin on liikaa pyydetty. Siltikin viime päivät ovat vaatineet veroaan, ja juuri nyt hän tuntee itsensä murjotuksi, kärsineeksi ja kuluneeksi. Mutta edessä on yhä vain tätä samaa. Kaiketi pitäisi olla kiitollinen edes siitä, että juuri nyt tuntuu olevan hiljaista. Mies heittää Cathrynin menosuuntaan uuden, aavistuksen levottoman vilkaisun, mutta tätä ei näy vieläkään. He eivät kuitenkaan ole odottaneet vielä niin pitkään, että perään lähteminen tulisi kyseeseen. On siis vain odotettava. "Kael. Miten jaksat? Onko sinulla ollut... ongelmia?" mies lopulta kysyy puoliääneen, rikkoen painostavan hiljaisuuden. Hän katsahtaa ohimennen vieressä nököttävään poikaan, mutta ei tuijota pitkään. Totta puhuen on vaikea keksiä millaisia sanoja pitäisi varsinaisesti käyttää pojasta ja tämän tilanteesta, johon ainakin tämä vahvasti uskoo. Parempi kaiketi kuitenkin pyrkiä olemaan selvillä, mitä tämän korvien välissä nyt edes liikkuu.
<spyrreh>: Odottaminen jälleen piilossa keskellä pahaenteisen hiljaista metsää oli jälleen varsin painostavaa... kaiketi olisi saattanut pitää edes jonkinlaisena kyseenalaisena onnenpotkuna että olo oli jo käynyt sen verran turtuneeksi, ettei tämä iskenyt päälle enää aivan yhtä pahasti. Kael oli itsekin asettunut pensaston suojaan ja nojautunut puolilahoon runkoon takanaan, vilkuillen vuoroin jälkiä ja vuoroin näitä seuraamaan lähteneen kissamaisen naisen jälkeen. Poika oli jälleen vaitelias ja elkeiltään levoton, havahtuen kuitenkin pienellä viiveellä kun Reindal puhui. Nulikka räpäytti silmiään ja vilkaisi toista, ennen kuin hahmotti mistä mies puhui. "...eh. En tiedä. Kaikki on... aika sekavaa. Vaikka kai ainakin... hiljaista" se mutisi viimein kääntäen itsekin katseensa, ja kohautti eleettömästi harteitaan. Tästä kaikesta oli eittämättä vaikea saada minkäänlaista otetta... ja kaiketi tämä saattoi jollain tapaa olla parastakin?
<Sunbaron>: Reindal on hetkisen vaiti. Kukaties hän miettii toisen sanoja, tai sitten vain sitä, mitä niihin nyt varsinaisesti voisi vastata. Loppujen lopuksi hänellä ei ole juuri aavistustakaan, mistä koko asiassa on edes kyse. Hän kuitenkin nyökkää, merkiksi siitä, että kaiketi ainakin välittää pojan olotilasta. "Olet selvinnyt hyvin tähän asti. Jos onni suo, selviämme tänään perille ja pois täältä", mies toteaa lopulta. Hän irvistää kevyesti, kuin äkillisen kivunpistoksen vuoksi, mutta vääntää kasvonsa peruslukemille nopeasti. Matka vaatii veroaan heistä kaikista, eikä kenelläkään heistä ole enää erityisen paljoa mistä antaa. "Kun pääsemme sinne, voimme etsiä reittiä eteenpäin. Hyvällä tuurilla löydämme jonkun joka suostuu kuljettamaan meidät jokea pitkin. Ainakin voimme levätä ja varustautua. Kumpikin tulee tarpeeseen", hän lisää hetken perästä. Poika tuskin ainakaan pahastuu kannustavista ajatuksista jatkosta.
<spyrreh>: Painava hiljaisuus laskeutuu jälleen hetkeksi. Kael tyytyi vilkuilemaan jonnekin lakastuvaan kasvillisuuteen, vieläkin pitelemiinsä kantamuksiin nojaten. Miehen jatkaessa hän kohotti kuitenkin hieman päätään, vastaten sitten pienellä puolivillaisella nyökkäyksellä. Koettelemukset olivat selvästi syöneet heistä kaikkia pahasti, hurjan paon jälkeen. Tuntui jo melkein surrealistiselta ajatukselta että tälle olisi olemassakaan jonkinlaista loppua, mutta kaiketi tämä oli jotain johon oli pakko yrittää uskoa. "...ehkä. Toivottavasti. Ehkä me saadaan olla sitten edes hetki rauhassa" se mutisi lopulta, kuitenkin mutristaen hieman suutaan ja pyyhkäisten voipuneesti kuontaloaan. "Mä... alan väsyä tähän juoksemiseen" poika henkäisi hiljaa, kaiketi lähestulkoon itselleen. Hän oli eittämättä ollut saalis jo ties kuinka kauan... ja tämä jäyti hiljakseen entistä pahemmin.
<Sunbaron>: Reindal nyökkää pojalle taas, tällä kertaa kukaties aavistuksen hanakammin. Hänkin ymmärtää oikein hyvin Kaelin tuntemuksia tässä asiassa.Tämä on aina samaa, loputonta selviytymistaistelua, jonka jäljiltä mikä tahansa levähdys tuntuu mahdottomalta, kukaties jopa väärältä, mutta samalla myös ehdottoman loisteliaalta. "Kun vain löydämme joen. Sen varrelta on helpompi etsiä, vaikka emme kylää saman tien näkisikään. Sen pitäisi ainakin tulla vastaan vielä tänään, mikäli osaan karttoja ollenkaan lukea", hän tokaisee. Jos ei muuta, niin joen ei ainakaan luulisi vaihtavan paikkaansa, vaikka ihmisasutuksesta ei niin varma voisikaan olla. "Takaa-ajajiasikaan ei ole enää näkynyt. Kukaties eksytimme heidät. Tai sitten... no, kunhan eivät yhytä meitä, niin samapa se", mies lisää. Hän yrittää selvästikin kaivella jotakin kannustavaa ajatusta esiin tästä kaikesta. Poika näyttää olevan sellaisten tarpeessa... eivätkä ne totta puhuen muutenkaan tekisi pahaa.
<spyrreh>: Tuntui tilanne kuinka synkältä hyvänsä, ainakin Reindal tuntui uskovan (tai uskottelevan) että edessä olisi vielä helpotustakin. Poika kuunteli hiljaa hypistellen päämäärättömästi laukun hihnaa, kunnes nyökkäsi jälleen hieman. Heidän peräänsä ei oltu tosiaan vielä tultu... vaikka hän ei silti uskaltanut toivoa niin paljoa että hiipparit olisivat eksyneet jäljiltä. Saattoi olla että nulikka oli harkinnut sanovansa vielä jotakin, mutta pensaston hiljainen kahahdus kauempaa sai tämän hätkähtämään ja nostamaan nopeasti katseensa. Jännitys kuitenkin rentoutui kun esiin astui tuttu, nilkuttava hahmo. Cathryn seisahtui heittämään varautuneen katseen ympärilleen muuta joukkoa etsien, ja astui sitten eteenpäin... rehellisesti kaikkea muuta kuin innokkaan näköisenä siitä mitä oli löytänyt...
|
|
|
Post by spyrre on Aug 27, 2017 23:16:52 GMT 3
<Sunbaron>: Reindal vilkuilee hetken verran Kaelia sivusilmällä, pystymättä varsinaisesti antamaan hiljaiselle pojalle enempää huomiota kuoleman ja vaarojen vaaniessa kaikkialla. Sitten hän kuitenkin antaa nulikan olla. Tällä on selvästi aivan tarpeeksi murehdittavaa jo muutenkin, eikä vaativa, kurja vaellus tosiaankaan ole säästänyt tätäkään. Kauaa Reindalin ei kaikeksi onneksi tarvitse miettiä, sillä varsin pian Cathryn ilmaantuu taas paikalle. Mies jännittyy hetkeksi ennen kuin varmistuu tulokkaasta, ja kohottautuu sitten pystyyn kaksikon epämääräisestä piilopaikasta. Vaitonaisesti mies heilauttaa kättään, huikkaamatta tai pitämättä muutakaan elämää. Hän odottaa että toinen on lähellä, ennen kuin tohtii varsinaisesti avata suunsa. "Mitä näit? Oliko siellä mitään?" mies kysyy lyhyesti, vaikka kissan katse kertookin kaiketi jo omaa, karua tarinaansa.
<spyrreh>: Varautunut poikakin päästi hiljaisen huokauksen tunnistaessaan saapujan, mutta ei kuitenkaan kohottautunut itse vielä kun Reindal nousi heidän piilostaan. Katse tosin kyllä seurasi tapahtumia (sekä pälyili ympäristöä, kuten lähes koko ajan) , mutta kaiketi uupuneet kintut eivät olleet aivan vielä kykeneviä jatkamaan vaikka tämä pian edessä olisikin. Cathrynkin valpastui kun mies nousi pensaikosta ja suuntasi sitten ykskantaan tätä kohti. Tämäkin avasi suunsa vasta lähellä, mutta mustaturkkisilla kasvoilla kareili jo jokseenkin synkkä ja pahaa enteilevä ilme. Nainen viivytteli hetken ennen kuin nyökkäsi Reindalin kysymykselle. "Ikävä kyllä. Seikkailijoita. Siitä tuskin on kovinkaan kauaa kun he olivat täällä. Löysin... yhden heistä. Kukaties kauempana olisi voinut olla enemmänkin, mutta... en usko että olisi ollut enää paljoakaan hyötyä seurata pidemmälle" hän vastasi lopulta tasattuaan hengitystään. "Meidän on paras häipyä täältä. Mikä kammotus heidän kimppuunsa kävikään, saattaa olla vielä täällä. Tässä paikassa... muhii jotakin. En tiedä mitä se oli, mutta... sitä oli pitkin metsää. En varsinaisesti halua jäädä katsomaan mitä siitä kehkeytyy" lisättiin vielä, varsin epäluuloisesti. Naisen käsi kävi pyyhkäisemässä vaivihkaa miekan kahvaa samalla kun katse kiersi jälleen kerran ympäröivän pensaston kuin pienintäkin merkkiä jostakin etsien. Hiljaa kuunnellut Kael rypisti kulmiaan ja kohottautui sitten itsekin jaloilleen osaamatta olla näyttämättä varsin huolestuneelta tästä kaikesta.
<Sunbaron>: Cathrynin kertoma ei lopulta varsinaisesti yllätä tämän synkän katseen jäljiltä. Siltikin Reindal huokaisee ja pudistaa päätään. Muutama elämä lisää, jotka tämä synkeä, kirottu maa on ahmaissut pois. Hän laskee hetkeksi katseensa. "Löytäkööt rauhan sitten. He ovat taistelunsa nyt taistelleet", hän lausuu, ennen kuin nostaa taas päänsä. Cathrynilla on muutakin kerrottavaa, eikä mikään siitä ole millään tavalla hyvää. Reindal kurtistaa kulmiaan mokomalle, mutta nyökkää kuitenkin vielä uudemman kerran. "Kirous ja kuolema ovat tässä paikassa voimakkaita. Meidän ei tule viipyillä täällä. Kohtasivatpa he loppunsa miten tahansa, oli se selvästi pahojen voimien tekoa. Meidän on parasta jatkaa matkaamme ennen kuin kohtaamme sen välikappaleita", hän toteaa ja sylkäisee, kuin pelkästään näistä asioista puhuminenkin olisi myrkkyä. "Kun löydämme sen kylän, voimme kysyä tunsiko joku heitä tai tiedettiinkö heistä mitään. Unohduksiin vaipuminen on halju loppu", mies vielä mutisee. Hän katsahtaa matkatovereihinsa, ennen kuin viittaa kädellä eteenpäin, ja ottaa itse ensimmäiset askeleet. On tosiaan aika liikkua.
<spyrreh>: Ikävä kyllä asetelmista oli mahdollista vetää monia johtopäätöksiä, yksityiskohdista riippumatta, eikä yksikään niistä ollut mitenkään hyvänlaatuinen. Cathryn nyökkäsi itsekin vaiteliaan synkästi toisen sanoille, vilkaisten ohimennen Kaeliakin kun poika kömpi pensaikosta. Heillä tuskin oli tarjottavanaan menetetyille elämille muuta kuin hiljainen osanotto, ja tämäkin jäi varsin lyhyeksi tällaisessa paikassa. Ajatus oli eittämättä varsin halju.... Nainen heitti katsahduksen synkeästi mutisevaan mieheen ennen kuin huokasi ja kääntyi itsekin eteenpäin. "...toivottavasti" hän lisäsi puoliääneen, määrittelemättä tarkoittiko seikkailijoita vai kukaties koko kylän löytymistä, eittämättä kaikkea muuta kuin optimistisesti. Se mitä hän oli nähnyt ei todellakaan rohkaissut viivyttelemään ja viitattuaan vielä hoputtavasti pojan suuntaan katti nykäisi kevyesti irvistäen siteitään ja harppoi sitten jälleen edelle. Kael otti paikkansa jälleen hiljaa joukon hänniltä, henkäisten vaisusti. Mikä ikinä edessä odottikaan, toivottavasti se oli edes jotakin muuta kuin lisää tätä...
<Sunbaron>: Ja sitten, jälleen, he kulkevat. Halki kuolevan maan ja hitaasti mätänevän metsän, jossa ainoa elämä tuntuu olevan vääristynyttä, irvokasta todellisen elämän raiskattua irvikuvaa. Jälleen on nähty, miten musta kirous ottaa omansa, ja ainoa laiha lohtu on ettei se tällä kertaa ollut yksikään heistä. Vaara on silti läsnä. Ympärillä kuuluu vääristyneiden, rujojen hirviöiden ääniä. On kierrettävä ja etsittävä reittiä, piilouduttava ja luovittava hitaasti. Reindal vaipu omaan, hiljaiseen tilaansa. Kukaties enemmänkin houreiseen. Hänen ruumistaan polttaa ja päässä pyörii. Yrtteja ja lääkkeitä ei enää ole. Se alkaa tuntua. Mutta sillekään ei voi mitään. Useammankin kerran hän horjahtaa heidän kulkiessaan ja pyyhkäisee kasvojaan kuin ei näkisi kunnolla. Mutta matkan on silti jatkuttava. Vaikka heidän on piilouduttava löyhkäävän aluskasvillisuuden joukkoon kun jokin valtava, monilla kidoilla ulvova kulkee ohitse. Vaikka lauma vellovaa lihaa on vähällä huomata heidät. Kaikki nivoutuu yhdeksi houreiseksi, kuumeiseksi sikermäksi. Reindalin aistit eivät ole enää terävimmillään, mutta paremmassa kunnossa (tai valppaampana) olevalla lienee kuitenkin aavistus, ettei joukkio kulje yksin. Takana, hiljaa ja vaivihkaisesti, niin kaukana että pystyy hädin tuskin edes seuraamaan, seuraa joku. Pelkkä hahmo varjoissa, pelkkä aavistus jossakin takaraivossa. Mutta joku joukkiota silti seuraa. Joku, joka osaa selvästi asiansa. Tämä pysyttelee vaiti ja huomaamattomana siinä missä seuraamansakin. Näin kaukaa tämän aikeita tai tarkempaa olemusta tuskin on mahdollista edes arvailla, mutta päivän kuluessa on varmaa, että ainakin yksi asia on selvä: he eivät ole yksin.
<spyrreh>: Matkantaitto ei ollut känyt tässä lyhyessä ajassa yhtään helpommaksi, enemmänkin päin vastoin. Hupenevat voimavarat eivät olleet saaneet helpotettua oloaan hyvin lyhyen, kyseenalaisen levon aikana vaan alkoivat käydä entistäkin ilmeisimmiksi... eikä vähiten ainakaan Reindalin suunnalla. Edellä liikkunut Cathryn vilkuili taakseen ennen kuin jättäytyi hiljaa lähemmäs muuta joukkoa miten nyt saattoi reittiä varmistaessaan. Heidän edellään ja ympärillään kuhisevat kauhut eivät kuitenkaan jättäneet paljoakaan tilaa mihinkään muuhun. Kissa tuskin oli enää itsekään parhaassa kunnossaan mutta nainen puri hampaansa yhteen ja kiristi aistejaan entisestään. Siltikin muutaman kerran muodottomat hirvitykset kävivät aivan liian lähellä heitä vaikka näistä lopulta selvittiinkin. Oli vaikea sanoa kuinka paljon tästä oli enää silkkaa tuurikauppaa, mutta kenelläkään heistä tuskin oli enää varaa ainakaan kyseenalaistaa mitään. Cathryn keskitti kaikki voimansa ja aistinsa etsiäkseen reitin eteenpäin, mutta tämä alkoi selvästikin jo viedä veronsa hänestäkin. Kukaties jos ei olisi ollut lähestulkoon rajoillaan monella tapaa jo nyt olisi hänkin voinut hoksata selvemmin heidän jäljillään kärkkyvän vaaran, mutta nyt hänen huomiokykynsä ei enää millään riittänyt kaikkialle. Salaperäinen kärkkyjä piti etäisyytensä jättäen heidän ylleen vain hiljaisen, pahaenteisen tuntemuksen. Kuitenkin tämä taisi siltikin herättää ainakin jotakin huomiota vaikka vaatikin hetken tarkalleen hahmottaa tämä. Hiljaa pysytellyt ja yhtälailla hermostuneesti ympärilleen pälyillyt Kael hivuttautui viimein lähemmäs. Poika kurottautui vaivihkaa nykäisemään miehen hihaa, ennen kuin heitti lyhyen, varsin tukalan katseen olkansa ylitse jonnekin puiden lomaan. "Mä... mä luulen että tuolla on joku" hän sihahti viimein, ääntään entisestään madaltaen. Ehkä olisi voinut toivoa moisen aavistuksen olevan silkkaa vainoharhaa... mutta tukala nulikka ei ainakaan osannut olla nyt niin toiveikas.
<Sunbaron>: Reindal heittää Kaelin suuntaan yllättävän haparoivan katseen. Hän joutuu siristelemään silmiään hetken, ennen kuin se edes tarkentuu. Kuin mies olisi tosiaan uponnut jo jonkinlaisiin houreisiin, josta vasta nyt, hihasta nykimällä, onnistuu kiskomaan itsensä pinnalle. Hän tuijottaa nulikkaa ennen kuin edes tuntuu tajuavan mitä tämä äsken oikeastaan edes sanoi. Varuillaan hän heittää silmäkulmastaan myös katseen ympärilleen, vaikka mokoman seuraajan löytäminen ei varmasti niin helpolla onnistukaan. Siltikin mies nyökkää lyhyesti. Kukaties hän ei havaitse Kaelin äkkäämää takaa-ajajaa, mutta se on kaikkea muuta kuin hyvä syy todeta, ettei sellaista ole. "Cathryn. Poika tarvitsee lepoa", Reindal äkkiä tokaisee. Ei varsinaisesti kovaa, mutta kuitenkin piirun verran kuuluvammin kuin kukaties pitäisi. Juuri nyt tilanne on hieman rauhallisempi eikä välittömästi ympärillä tunnu olevan mitään sen suurempaa. Hän katsahtaa kissaan kuumeisesti, katse edelleen epäselkeänä. Siinä näkyy kuitenkin jotakin muutakin, vihjaava ja merkitsevä katse, jonka pitäisi kertoa toiselle, ettei kaikki ole juuri nyt aivan kohdallaan. Olkoonkin, ettei lepo varmasti ole kenellekään pahennukseksi...
<spyrreh>: Rypyt purppuratukan kulmilla syvenivät aavistuksen lisää miehen varsin huolestuttavalle reaktiolle, mutta siltikään tämä ei sanonut mitään. Sen sijaan poika teki vain kevyen, epämääräisen nyökkäyksen jonnekin suunnilleen heidän taakseen kun toinen tuntui olevan havahtumassa. Jos kammottavat hirviöt heidän ympärillään eivät olleet vielä tarpeeksi suuri uhka, oli oivallus siitä että joku kärkkyi taitavasti heidän jäljillään vieläkin pahaenteisempää kuin järjettömät lihapedot. Kael jäi seuraamaan tukalasti kun mies vilkuili ympärilleen, räpäyttäen sitten hieman silmiään kun tämä puhui. Edellä kulkenut Cathrynkin havahtui ja käänsi päätään olkansa ylitse. Hänkin kieltämättä siristeli silmiään varsin voipuneesti mutta huippuunsa piiskattu kireä adrenaliini sai olennon heittämään taakseen jokseenkin kärsimättömän katseen, ennen kuin hän tajusi Reindalin olemuksen. Esiin pyrkinyt tokaisi epäröi ja kissakin rypisti kulmiaan askeliaan hidastaen, ennen kuin viimein nyökkäsi jäykästi. "Voin... voin katsoa jos löydän jonkin paikan jossa... levätään hetki" hän tapaili lopulta, hidastaen kuitenkin kulkuaan jättäytyäkseen lähemmäs toista. Terävä katse pyyhkäisi yli niin pojasta kuin ympäristöstäkin, ja pitkäkyntinen käsi nytkähti vaistomaisesti kohti miekan kahvaa. Lähestulkoon kuumeisen pakon ajaessa häntäkin eteenpäin ei pysähtyminen olisi tällaisessa paikassa houkutellut.... mutta jotakin oli selvästi vialla...
<Sunbaron>: Reindal nyökkää kissalle, ja kohottaa sitten kättään Kaelille merkiksi, että kaksikon pitää nyt odottaa. Hän siirtyy itse sivummalle ja jää nojaamaan puunrunkoa vasten tavalla, jonka ainakin toivoo olevan paljastamatta hänen uupunutta, kuumeista oloaan. Nopea vilkaisu ympärille ei paljasta mitään, ei liioin hirviöitä kuin vainoajiakaan. Varovasti mies katsahtaa Kaeliin uudemmankin kerran. Hänen äänensä on niin matala, että sitä hädin tuskin edes kuulee. "Saitko mitään selkoa siitä seuraajasta? Olisiko se yksi takaa-ajajistamme? Vaikuttiko se varovaiselta? Ehkä se on joku Cathrynin näkemästä tuhosta selviytynyt?" Reindal kyselee varovaisesti, yrittäen näyttää siltä kuin keskustelisi pojan kanssa kuitenkin vain jostakin asiaankuuluvasta suunnitelmasta tai varotoimesta. Hänkin on nyt valpas, ainakin niin paljolti kuin pystyy mutta totta puhuen se ei taida olla paljoakaan...
<spyrreh>: Tällä kertaa pysähtyminen ei suo senkään vertaa helpotusta kuin viimeksi. Jokainen heistä oli pistävän tietoinen painostavasta ilmapiiristä, siitäkin huolimatta etteivät kaikki olleet saaneet laitettua merkille yksityiskohtia. Kaelkin seisahtui merkistä muiden mukana, mutta ei voinut silti olla liikehtimättä levottomasti paikallaan. Hän ei kuitenkaan katsonut taakseen kuin peläten kärkkyjän yhdestäkin väärästä liikkeestä, vaan kohotti huomionsa sen sijaan katseensa muihin. Niin Reindal kuin valpastunut kissakin heittivät vaivihkaisia katseita ympärilleen, ennen kuin miehen katse palasi takaisin poikaan. Nulikka liikahti jälleen tukalasti ennen kuin joutui kuitenkin kohauttamaan kireästi olkapäitään tavalla, joka hänen toivoakseen oli mahdollisimman yhdentekevä. "Eh... en.... tiedä. Se pysyy sen verran kaukana että en nähnyt sitä kunnolla. Mutta luulen että se on ollut siellä jo... jonkin aikaa" hän mutisi viimein, yhtä hiljaisella äänellä. Miekkaansa sormeileva Cathryn rypisti jälleen kulmiaan. "Oletko varma?" nainen töksäytti terävästi. Kael luimistui aavistuksen mutta nyökkäsi kuitenkin varovasti hetken epäröityään. "En usko että se on ainakaan niitä.. otuksia joita me ollaan nähty" poika vastasi levottomasti liikahtaen. Tällainen epätietoisuus kuumotti melkeinpä enemmän kuin ympäriltä kuuluvat pahaenteiset, hirviömäiset äänet, jotka sentään eivät salailleet aikeitaan.
|
|
|
Post by spyrre on Aug 30, 2017 23:19:06 GMT 3
<Sunbaron>: Reindal katsahtaa vielä kerralleen Kaeliin, jolla ei paha kyllä taida olla erityisen tarkkoja tietoja itsekään. Mutta tällä vähällä heidän on kaiketi tultava nyt toimeen. Mies vetää henkeä ja keskittyy hetken, ennen kuin kääntää katseensa Cathryniin. Heitä vaanii nyt tuntematon vaara, jolla tuntuisi tähän hätään olevan kaikki narunpätkät käsissään. Jos tämä aikoo jotakin, ei tämän tarvitse kuin odottaa seuraavaa haavoittuvaista hetkeä. Eikä heillä myöskään ole mitään todellisia keinoja, tässä kunnossa ja tietämättä vainoajastaan totta puhuen mitään, lähteä tämän perään. Mutta jotakin tilanteelle on silti tehtävä. Hänen katseensa kissan suuntaan onkin odottava, valpas ja ennenkaikkea kysyvä; mitä nyt, ja millä voimilla?
<spyrreh>: Kaikki mahdolliset puuttuvat yksityiskohdat tekivät uhkaavasta tilanteesta entistä hälyttävämmän, mistä he kaikki olivat varmasti tietoisia. Levoton Kael silmäili kaksikkoa kantamustensa ylitse yrittäen samalla parhaansa mukaan olla vilkuilematta taakseen liian epäilyttävästi. Poika tuskin oli yhtään sen enempää perillä siitä mitä olisi tehtävä kuin Reindalkaan, seuraten itsekin toisen katsetta kohti kissamaista naista. Cathryn oli itsekin nojautunut kädellään viereiseen puuhun, mutta raskaasti kulkevasta hengityksestään huolimatta naisen silmissä oli kuumeista terävyyttä. Hän pälyili harjasmaisen kuontalonsa alta ympärilleen repaleisten korvien kääntyillessä, ennen kuin katse kääntyi Reindaliin. "Jos siellä on joku, emme voi vain jättää sitä kärkkymään sinne" kissa sihahti viimein hiljaa, pyyhkäisten sitten sormillaan miekkansa kahvaa kuin jonkinlaista varmuutta hakien. "...jääkää te odottamaan tähän. Kukaties onnistun hiipimään tarpeeksi lähelle, jos se pirulainen keskittyy enemmän teihin" hän lisäsi tovin harkittuaan.
<Sunbaron>: Reindal on hetken vaiti, selvästikin mietteliäänä. Ei vaadi suurtakaan neroutta todeta, ettei Cathrynin ehdottama suunnitelma selvästikään miellytä häntä. Vaihtoehdot vain ovat kovin vähissä. "Ehkä... voisimme yrittää saada yhteyden heihin?" Reindal ehdottaa, mutta ponnettomasta sävystä päätellen hän ei varsinaisesti usko mokomaan mahdollisuuteen edes itse. Lopulta mies pystyy vain huokaisemaan. "Jos temmot vielä tuon kylkesi kanssa, olet kohta toimintakyvytön. Edes sinä et selviä kaikesta", mies mutisee perään vastahankaisesti, ennen kuin kuitenkin sitten heilauttaa kättään kuin vähät välittäisi millaiseen hulluuteen tämä tällä kertaa on valmis. "Selvä. Etsi se leiripaikka. Me lepäämme sen aikaa", mies tokaisee sitten kuuluvammin. Ei paljoakaan, mutta tarpeeksi että tarkkakorvainen, terävä vainoaja kukaties saa mokomasta jotakin selkoa. Koko suunnitelma on lopulta varsin kehno, mutta... minkäs teet tässä kohtaa. Haavoittunut nainen, olipa sitten soturiksi syntynyt ja luotu tai ei, rämpimässä yksin ties miten vaarallisen vihollisen selustaan, samalla kun hän (ja Kael) vain odottavat ei tosiaan kuulosta erityisen lupaavalta. Ja silti se on ainoa mitenkään toimiva ajatus tähän hätään.
<spyrreh>: Katse jonka nainen heitti kohti Reindalia ei kielinyt ainakaan toiveikkuudesta toisen haparoivaa ehdotusta kohtaan... mihin tosin mieskään ei selvästikään omannut lopulta suurtakaan uskoa. Katti kyhnytti hetken leukaansa ennen kuin kuitenkin tyytyi kohauttamaan hartioitaan aavistuksen tuhahtaen. "Noh. Jos saan tämän hoidettua nopeasti, niin pääsemme pian jatkamaan rauhassa" hän tokaisi. Kukaties äänessä oli aavistus epäröintiä, tai ainakaan hän ohitti miehen jokseenkin vastaanväittämättömät mutinat näennäisen huomiotta. Eittämättä hänen liikkeensä olivat kaikkea muuta kuin sulavimmillaan juuri nyt, puhumattakaan jo ennestään kiristetyistä voimavaroista joita auki raastettu kylki tuskin ainakaan auttoi. Vaiteliaana muihin vilkuillut Kael ei voinut olla katsahtamatta jälleen ympärilleen varsin tukalasti, tajuten varmasti myös tilanteen vakavuuden. "Tuota... entä jos... ehkä sen voi eksyttää? Tai voisinhan mäkin jäädä tähän, ja... katsotaan jos se tulee lähemmäs jos te ette ole näkyvissä" purppuratukka ehdotti varovaisesti, saaden kuitenkin varsin epämääräisen mulkaisun Cathrynin suunnalta. Nainen ei vaivautunut edes vastaamaan vaan nyökkäsi Reindalin tarkoituksenmukaisesti äänekkäämpään tokaisuun, ennen kuin kääntyi ympäri ja suuntasi harppoen pensaikkoon, vastakkaiseen suuntaan kuin missä kärkkyjän olisi tarkoitus olla. Kael kirskautti hampaitaan ja huokaisi hiljaa. Kissalla oli selvästi jo omat aikomuksensa.
<Sunbaron>: Varovaisista ehdotuksista huolimatta Cathryn ottaa ohjakset omiin käsiinsä, eikä Reindal pysty oikein muuhunkaan kuin katsomaan tämän perään. Mies huikaisee uudemman kerran levottomasti, ennen kuin pakottaa itsensä rauhoittumaan - ainakin päällepäin. Varmaa on, että hän on valmis harppaamaan toimintaan heti, jos mikään vihjaakaan asioiden menneen pieleen. Lopulta kaksikko ei voi tehdä paljoakaan. Heidän on, todellakin, odotettava kituuttavan ja kuolevan metsän siimeksessä, kivuliaan tietoisina niin tuntemattomasta takaa-ajajastaan kuin myös haavoittuneesta naisesta, joka yrittää nyt väijyttää väijyttäjää. Loppujen lopuksi heidän ei tosin tarvitse odottaa kauaa. Äkkiä reindal näkee vilahduksen silmäkulmassaan. Pelkkä epämääräinen hahmo tummien, kuolemaa tekevien puiden katveessa. Mutta juuri nyt muuta ei tarvita. Ennen kuin ehtii edes ähkäistä kahmaisee hän jo otteen Kaelista ja kiskaisee pojan mukanaan maahan. Seuraavassa silmänräpäyksessä jokin räsähtää, räjähtää, heidän päidensä yläpuolella. Heidän päälleen ryöppyää puunsäleitä. Hätäinen vilkaisu paljastaa maassa heidän vieressään lojuvan nyt puisen seipään jäänteet. Pitkiä, teräviä puunsäleitä. Typerynyt mies vilkaisee heidän yläpuolelleen, jossa puunrunkoon on ilmestynyt suuri lovi. Kuin joku olisi paiskannut järjettömällä voimalla puuseipään sitä päin. "Suojaan, Kael! Mene puiden taakse", Reindal ärähtää ja kiskaisee pojan maasta ylös ja sivuun. Hän itse kohottautuu toisen polvensa varaan. Mahdotonta sanoa, toimiiko heidän takaa-ajajansa nyt koska on jo huomannut kissan eikä halua jäädä ansaan, vaiko koska luulee ettei tämä enää ole läsnä. Heidän kahden kannalta sillä ei ole väliä. Mies heittää hätäisen katseen ympärilleen vihollista etsien. Silmänräpäyksen ajan hän on näkevinään vilahdukselta hahmon, joka livahtaa yhdestä varjoisasta paikasta toiseen - ja joka kantaa jotakin epäilyttävän pitkää ja seiväsmäistä. Paremman puutteessa hänenkin on pakko harpata suojaan. Ei nähtävästi enempää odottelua...
<spyrreh>: Cathryn tuskin epäröi harppoessaan rivakalla kuumeisuudella paikalta ja jättäen muut jälkeensä. Voipunut poikakin päätyi vilkaisemaan Reindalia aavistuksen nujertuneesti kun härkäpäisesti nilkuttava olento katosi puiden lomaan, ja laski sitten vaisusti kantamuksensa käsistään jalkoihinsa. Vaihtoehtoja ei ollut kuin odotella ja toivoa parasta... Tai niin ainakin oli epäilemättä ollut tarkoitus. Kael jäi hetkeksi hieromaan kivistäviä käsivarsiaan ympärilleen kuulostellen. Kuitenkin heille suotiin huomattavasti vähemmän aikaa kuin oltiin uumoiltu. Kun jotakin äkkiä luikahti puiden lomassa poika kohotti katseensa enemmänkin Reindalin äkillisen liikahduksen vuoksi, ehtimättä kuitenkaan muuta kuin henkäistä yllättyneesti kun toinen äkkiä heittäytyi maahan kiskaisten hänet mukanaan. Syytä ei tarvinnut kauaa arvuutella kun jotakin äkkiä pirstoi puuta heidän yläpuolellaan. Kael ähkäisi kiskaisten vaistomaisesti kätensä päänsä suojaksi kun heidän päälleen ropisi puunsäleitä, ennen kuin rohkeni tihrustaa silmiään räpytellen ylös... ja sitten heidän ympärilleen. Nulikka tuijotti puisen seipään murskautuneita jäänteitä, säpsähtäen kuitenkin kun Reindal ärähti hänen suuntaansa. Hän ähkäisi hätäisesti mutta nyökkäsi, ja kaapaisi pikaisesti varusteet käsiinsä ennen kuin kömpi läheisen rungon suuntaan. Hänkään tuskin oli ehtinyt tällä kertaa nähdä vaanijasta sen enempää kuin vilahduksen varjoista jos sitäkään... mutta tuskin tarvitsi arvuutella kuka tämä mahtoi olla. Yksityiskohdilla ei nyt ollut mitään väliäkään, mutta tämä väijyjä oli epäilemättä hyvin kärkkäästi heidän perässään... Kenties tämä oli odottanut tilaisuuttaan Cathrynin kadottua... ja tästä puheenollen, ei kissaakaan tainnut näkyä missään tähän hätään. Mutta kukaties tämäkin oli laittanut merkille metelin hieman kauempaakin ja kiirehti suunnitelmaansa....
<Sunbaron>: Reindal vetäytyy puuta vasten, valppaana ja vain odottaen, milloin seuraava typerryttävä isku tulee. Hänellä ei ole aavistustakaan millä keinoin äsköinen seiväs oikein lensi, mutta asia on harvinaisen samantekevä nyt; se lensi, ja siinä on aivan tarpeeksi tietoa itse kullekin. Mutta vaikka hän odottaa, seuraava seiväs ei kuitenkaan seuraa ensimmäistä. Ei yhden hetken jälkeen, eikä toisenkaan. Tulee aavemaisen hiljaista. Mies kyyristyy matalaksi, varuillaan siltä varalta, että paiskaaja yrittää kiertää heidän selustaansa. Juuri nyt yksikin virheliike saattaa hyvinkin koitua hengenmenoksi... Äkkiä hiljaisuutta leikkaa terävä, komentava ääni. Naisen ääni. "Se oli varoitus. Olisin halutessani seivästänyt sinut. Anna se poika ja minun jouseni, niin sinä ja se kissa saatte elää. Muuten tapan kummatkin ja otan mitä mielin", tämä ilmoittaa kuuluvasti - siinä määrin, että mies irvistää mokomalle varomattomuudelle. Ainakaan tämä ei tunnu liikkuneen juurikaan siitä, missä on alun perinkin ollut. Mutta valppaana tämä varmasti on. Valmiina tappamaan. Ja kaikesta päätellen tällä on myös jäljellä voimia, joilla toteuttaa uhkauksensa...
<spyrreh>: Hellittämätön takaa-ajaja iski, nopeasti ja hurjasti... mutta toisin kuin olisi voinut olettaa, ei ensimmäistä murhaavaa keihästä seurannutkaan toinen. Kael lähestulkoon pidätteli hengistystään piilossaan, yrittäen kuumeisesti pälyillä kasvillisuuteen löytääkseen hyökkääjän, tässä kuitenkaan onnistumatta. Poika ehti juuri heittämään neuvottoman katseen kohti yhtälailla epäluuloista Reindalia, kun jostakin äkkiä kajahtikin ääni uuden keihään sijasta. Nulikka säpsähti ja jännittyi silmänsä ymmyrkäisinä paikoilleen. Hänen aivonsa löivät hetken tyhjää, mutta saatuaan kiskottua näihin jotain rotia, hän rypisti nopeasti kulmiaan. Hän ei osannut ainakaan yhdistää kuulemaansa ääntä kehenkään jonka tunsi... mutta toisaalta, sillä ei tainnut olla juuri nyt edes väliä. Oli varsin selvää että muukalainen kykenisi siihen mitä uhkasi, ja poika katsahti jälleen tukalan epätietoisesti kohti miestä. Kaksikko oli eittämättä tässä jamassa juuri hänen takiaan... Kului hyytävä hiljainen silmänräpäys kuin toinenkin, ennen kuin vieras soturi sai ainakin jonkinlaisen vastauksen. Viimeistään tämän huuto oli eittämättä kantautunut etäämmällekin, ja äkkiä pensaikosta ilmestyi toinenkin hahmo. Oli kaiketi asia erikseen kuinka moni ehti tämän hoksaamaan, mutta pensaikossa kärkkyvän naisen takavasemmalta syöksähti esille tuttu kissamainen hahmo. Cathryn ei suonut merkkejä läsnäolostaan vaan loikkasi kuin saalistava peto, ja hailakassa valossa välähtävä teräs iski kohti muukalaista. Tämä ei selvästikään aikonut jäädä katsomaan mitä tämä aikoi seuraavaksi...
|
|
|
Post by spyrre on Sept 1, 2017 23:34:56 GMT 3
<Sunbaron>: Reindal odottaa hetken jos toisenkin suojissa puun takana, tohtimatta ottaa aloitetta suuntaan tai toiseen. Tämä vastustaja on jo todistanut olevansa aivan liian vaarallinen aliarvioitavaksi, eikä hänellä tähän hätään ole minkäänlaisia keinoja toimia joutumatta kuolettavan iskun tulilinjalle. On siis pakko odottaa hetkeään... joka tulee kaikeksi onneksi pian, olkoonkin ettei kyseessä taida olla juuri sen turvallisempi veto... Vaikea sanoa, yllättääkö kissa todella varjoissa lymyävää naista. Tämä pääsee kyllä lähelle, eikä tätä ainakaan isketä ennen kuin katti itse on jo valmiina hyökkäämään, mutta jo aikaisemmin kohdattu soturi reagoi nopeasti. Nainen käännähtää kohti selustaansa päässyttä petoa nopeasti ja valmiina. Sairaalloisessa, petomaisessa kourassaan tämä puristaa tosiaankin pitkää, jämäkkää, rujoa seivästä kuin tavallinen mies keihästä. Epäröimättä hetkeäkään tämä kohtaa kissan silmästä silmään ja huitaisee samalla murhaavalla voimalla, joka on jo jättänyt jälkensä Cathryniin. Seiväs humahtaa ilman halki hirvittävällä voimalla kuin valtava nuija, sulkien tien kissalta ja tämän miekoilta. Vieressä seisova puu pamahtaa voimalla, kuin rujo ase iskeytyy sen kylkeen. "Meillä oli asioita kesken, katti", mustatukkainen nainen tyytyy tokaisemaan kylmästi. Samalla tämä kohottaa jämäkkää seivästä olkapäälleen, valmistautuen iskemään sillä uudelleen heti kun vain saa tilaisuuden...
<spyrreh>: Tapa jolla kiristynyt tilanne ratkesi äkkiä entistä hurjempaan suuntaan ei välttämättä ollut ainakaan niin suuri parannus kuin pensaikossa väijynyt Cathryn olisi luultavasti toivonut. Kukaties tämä ei ollut ollut aivan hänen suunnitelmansa alunperinkään, mutta vastustaja ei ollut jättänyt paljoakaan valinnanvaraa. Ja nainen oli tarttunut tilaisuuteen... mutta terä ei löytänytkään kohdetta vaan kohtasikin muukalaisen sekä tämän aseen silmästä silmään. Katti ähkäisi väkisinkin kun hänen miekkansa iski voimalla vasten periksiantamatonta seivästä sekä kättä... mutta ei voinut rehellisesti väittää olevansa yllättynyt soturin nopeista reaktioista, vaikka olisikin toivonut että olisi selvinnyt tällä. Isku lähetti terävän piston hänen kylkensä lävitse ja katti puri hampaansa yhteen, aikomatta silti jäädä odottamaan uutta murskaavaa iskua luonnottomasta kourasta. "Olet ainakin vikkelä tuonkin kanssa" katti sihahti hampaidensa lomasta, harpaten sitten rivakasti sivulle soturin kohottamasta keihäästä. Nopeasti Cathryn astahti läheisen rungon tuntumaan hakien suojaa pitkältä aseelta, sekä etsien tilaisuutta livahtaa lähemmäs tämän ohitse. Kukaties hän puristi tällä hetkellä vain yhtä miekkaa ja joutui puristamaan tätä juuri nyt melkoisesti vain pitääkseen otteensa... mutta tällä oli kai mentävä. Oli tämä viisasta tai ei... Se ainakin oli varmaa, että viimeistään epäröinti tappaisi.
<Sunbaron>: Kumpikaan kahdesta naisesta ei selvästikään aio antautua pitkälle sanailulle. Tuima, petokourainen soturi ei kommentoi, tai edes hymähdä tai tuhahda toisen sanoja, vaan pitää katseensa tiukasti tässä. Totta puhuen tämän kuntoa on vaikea arvioida. Nainen on saastainen ja ryvettynyt kuin ainakin joku, joka on joutunut raahautumaan halki kirotun, mädän, kuolevan maan ja kohdannut varmasti itse yhtälaisia vaaroja, mutta jos ne ovat vieneet veroaan, ei tämä ainakaan näytä sitä. Ilme on tuima, olemus järkkymätön ja valmis, asento suora ja vahva. Ja tämän sairaalloinen, kuolettava käsi värähtelee edelleen aivan yhtä valmiina ja kärkkäänä tappamaan. Sormet ovat puristuneet seipään ympärille niin kovaa, että puu on painunut niiden alta. Nainen seuraa kissaa valppaana, kun tämä hakee uutta kulmaa puiden takaa, harppaamatta perään paikkaan jossa pitkästä aseesta olisi pelkkää haittaa. Kissan on kuitenkin hyökättävä lopulta kohti... kuten tämä tekeekin. Nainen on valmis. Äkkiä tämä pyöräyttää seipäänsä keihäsmäiseen otteeseen ja puolustukseen, paljon lyhyempään ja näppärämpään kuin äsken. Silmäkään ei rävähdä, kun kuolettava soturi kohtaa kissan äkillisen hyökkäyksen omallaan. Tämä survaisee iskua vastaan raskaalla seipäällään olan takaa. Joko toinen väistää, tai sitten kumpikin näistä seivästää toisensa. Eikä pedonkoura selvästikään esitä; tämä on selvästikin valmis vaihtamaan iskuja jos toinenkin... Äkillisen tilanteenmuutoksen tajuaminen ei ole kovinkaan vaikeaa kauempaakaan. Reindal on esillä ja liikkeellä varsin pian Cathrynin jälkeen... joskaan ei tarpeeksi pian ehtiäkseen väliin. Mies harppoo eteenpäin, vetäisten samalla miekkansa esiin. Mutta hänen ja yhteenoton välillä on pirullisen monta pitkää harppausta...
<spyrreh>: Oli selvää että itse kukin oli rämpinyt läpi armottoman erämaan päästäkseen tänne saakka... tosiasia taisi kuitenkin olla myös se, että jotkut olivat selvinneet tästä vähemmällä kuin toiset. Cathrynilla ei ollut aikaa jäädä arvioimaan tätä kovinkaan pitkälle, mutta soturin murhaava koura omasi silti selvästi edelleen saman voiman kuten aiemminkin. Kuten naisen jäiset hermotkin. Tämä ei seurannut katin luikkiessa runkojen suojaan, jättäen jälleen Cathrynille vain yhden vaihtoehdon. Purren hammasta kivistävää kylkeään vastaan hän haki asemaa ja syöksähti sitten uudestaan... mutta nainen oli valmis, ja vastasi odottamattoman suoraviivaisesti. Pitkä, raskas seiväs liikkui nopeammin kuin hän oli olettanut ja äkkiä katti löysi kärjen jälleen edestään. Hän ähkäisi väkisinkin tajutessaan tilanteen, ja sitten olikin jo toimittava. Cathryn sukelsi alas ja sivuun lähestulkoon refleksinomaisesti, pyrkien seipään kärjen ohitse ja samalla tarpeeksi lähelle sivaltaakseen... Siitäkin huolimatta että hätäinen liike repäisi hänen kylkeään varsin tuskaisesti.
<Sunbaron>: Kaikessa synkeässä päättäväisyydessäänkään seivästä heiluttava soturi ei selvästikään usko, että revityllä kissalla riittää yhä ketteryyttä näin nopeisiin liikkeisiin. Itsetuhoisesti, vammastaan välittämättä tämä sukeltaa äkkiä alas teroitetun seipään tieltä ja sivaltaa uhkarohkeasti sapelillaan. Mokoma heittäytyminen on eittämättä omiaan jättämään tämän kohtalokkaan auki, mutta nyt se kantaa myös hedelmää. Korpinkoura on piirun verran myöhässä. Tämä väistää taaksepäin hätäisesti, mutta teräs liikkuu nopeammin. Naisen suusta kirpoaa nopea ähkäisy ja sihahdus, kun tämä askeltaa kauemmas toinen käsi itseään vasten puristettuna. Vaikea sanoa miten pahasti tämä on haavoittunut, tai edes mihin, mutta tarpeeksi reagoidakseen. Mutta yksi osa tästä ei seuraa muita... Kun nainen horjahtaa ja haparoi, tämän oikea käsi ei tosiaan alistu samaan. Se suorastaan villiintyy. Kuin täysin omasta tahdostaan se piiskaa hirvittävällä raivolla, iskien pitkällä seipäällä nopeammin ja murhaavammin kuin luulisi edes mahdolliseksi. Paksu, rujo varsi paiskoo päin puita ja maata, saaden aikaan hirvittävän metelin ja tukkien aivan varmasti kaikki kissan reitit jatkohyökkäykselle. Nainen horjahtaa pahemmin liikkeiden voimasta, mutta samalla se saa tämän selvästi myös havahtumaan tilanteeseen. Tämä ärähtää ja kiskaisee raajan takaisin hallintaansa, pamauttaen samalla seipään perä edellä maahan. Koko mätä metsä kaikuu. Vihdoin, ennen kuin tilanne ehtii ottaa enempää kohtalokkaita käänteitä, Reindalkin on paikalla. Hän ei edes yritä naisen kimppuun, vaan harppaa Cathrynin viereen, ottaen valmiin ja jopa suojaavan asennon miekka käsissään. Hän ei ehdi edes vilkaista kissaa kohti, vaan pitää katseensa tiukasti vihollisessa. "Minä sanoin että ole varovainen. Pääsetkö enää liikkeelle?" mies sihahtaa suupielestään. Äskeinen, rikottua lihaa halveksiva harppaus ei selvästi ole jäänyt häneltäkään huomiotta. Mokoman jäljiltä harvempi soturi olisi enää taistelukelpoinen... ainakaan siis jos puhuttaisiin tavallisista ihmisistä.
<spyrreh>: Epätoivoinen yritys ei varmasti ollut enää senkään vertaa harkittu kuin aiemmat tähän saakka. Rehellisesti olisi myös ollut melkoinen vale sanoa että Cathrynin olemus olisi vielä sallinut jotakin tällaista... mutta siltikin, hän vain teki. Hyökkäyksestä sukellukseksi muuttunut liike oli silkkaa arpapeliä. Seipään kärki lähes viisti häntä kun nainen syöksähti eteenpäin mutta hän tuskin huomasi kivuliaiden välähdysten iskiessä lävitseen... siltikin, löysi hänenkin teränsä viimein maalinsa. Cathryn tajusi osuneensa oikeastaan vasta kun vastustaja haparoi, mutta mitään aikaa voitonriemuun ei liiennyt. Luonnoton koura villiintyi kuin omasta tahdostaan, iskien ja sivaltaen. Kissa kavahti tyrmistyneenä joutuen harppaamaan kauemmas, mutta huitova koura seipäineen tuntui olevan äkkiä kaikkialla. Hänen liikkeensä olivat liian hitaita, ja äkkiä uusi tyrmäävä kipu iski hänen lävitseen. Keihäs pyyhkäisi päin horjuvaa kattia ja sivalsi naisen jaloiltaan ennen kuin hän ehti kunnolla reagoidakaan... tai edes tajuta mitä tapahtui. Hän tuskin huomasi vastustajansakaan kamppailua raivoavaa raajaa vastaan lähes sokaisevan kivun seasta joka hämärsi tajunnankin hetkeksi. Hätäiset, kokemuksen hiomat vaistot eivät kuitenkaan luovuttaneet näin vähällä vaan kiskoivat tietään lävitse takaisin kohti pintaa. Katti ähkäisi tukalasti kun vihreään katseeseen ilmaantui jälleen jonkinlaista tolkkua. Nopeasti hän hapuili tukea rungosta takanaan jonka juurelle oli singahtanut, tajuten sitten pienellä viiveellä eteensä harpanneen hahmon. Silmänräpäyksen hän tuijotti siristellen miehen selkää, ennen kuin sihahti hampaidensa lomasta. Kysymys kiskoi olentoon nopeasti aavistuksen enemmän tolkkua... joka tosin toi tajuntaan myös ne huomattavasti ikävämmät asiat. Pitkäkyntinen käsi puristui tahriutuneiden siteiden peittämälle kyljelle tiukasti. "Egh. Kunhan... vedän hieman henkeä" Cathryn onnistui viimein sihahtamaan leukojensa välistä. Hän saattoi tuntea sormiensa alla aavistuksen verran uutta huolestuttavaa kosteutta.
|
|
|
Post by spyrre on Sept 3, 2017 1:29:49 GMT 3
<Sunbaron>: Reindal ei tohdi kääntää katsettaan kissan suhtaan, ei kun hänen edessään seisoo vihollinen, joka heiluttaa tällaisella murhaavalla, vaivattomalla tavalla valtavaa seivästä. Mutta jo pelkästään kissan äänikin riittää kertomaan, ettei tämä sinnikkäistä sanoistaan huolimattakaan ole nyt kunnossa. "Älä liiku. Sinun pitää vielä kävellä täältä omin jaloin", Reindal puuskahtaa, yhtälailla huolestuneena kuin myös turhautuneena toisen itsepäisyydestä. Nyt ei ole tosiaan oikea aika näihin riskeihin... olkoonkin, ettei edessä juuri nyt muuta olekaan kuin riskejä. "Ja sinä. Olet jo haavoittunut. Jos jatkamme tätä, kukaan meistä ei näe huomista. Jos emme kaadu toistemme käsissä, olemme silti pelkkää saalista hirviöille. Jos häivyt nyt, tämä voidaan vielä jättää tähän", mies tokaisee sitten kuuluvasti eteensä. Sanat saavat seivästä puristavan naisenkin valpastumaan. Tämäkin näyttää käyttäneen lyhyen hetken omien vammojensa tutkimiseen. Mutta heti kun haastavat sanat kantautuvat tämän korviin, tämä suoristuu tuimana ja laskee käden kyljeltään kuin unohtaen haavan ja sen aiheuttaman kivun. Alta paljastuu veristä kangasta, mutta tältä seisomalta on vaikea arvioida miten paha vamma on kyseessä. "Yksi on jo maassa. Et näytä sen paremmalta, kalpea mies. Sinulla ei ole millä uhitella", nainen tokaisee. Tämä kohottaa puuseivästä taas vaarallisesti. Musta, kova, kuolettava käsi sykkii ja kouristelee.
<spyrreh>: Vaikka puristikin parhaillaan verta tihkuvaa kylkeään, Cathrynista irtosi silti pieni puuskahduksen ja pärskähdyksensekainen ääni. "Älä siitä huolehdi, vaan tuosta. Pehmitin sitä hieman sinulle" katti tokaisi takaisin. Siltikin tämä sentään noudatti kehotusta... tai kaiketi ainakin suunnilleen, miehen takaa vastustajaa pistävästi tuijottava kissa hapuili vaivihkaa lähes otteestaan kirvonnutta miekkaansa. Tähän hätään edes petomaisessa naisessa ei sentään tainnut olla puhtia paljoa muuhun. Vaati melkoisesti itsehillintää pitää hengityksensä suunnilleen tasaisena vaikka hän ei olisi liikkunutkaan puunsa juurelta, mutta pistävä katse oli silti naulittu vastustajaan jokseenkin ikävällä tavalla. Hänkään ei irrottanut huomiotaan tästä kun Reindal yritti vielä puhua, päästäen uuden puuskahduksen kurkustaan kun tämä ei tuntunut saavan aikaan vastakaikua. Vieraan soturin itsevarmuus kalskahti eittämättä huolestuttavalta, kaiken muunkin valossa... Cathryn siristi silmiään asettaan puristaen kun nainen kohotti keihästään, ja säpsähti sitten kun tajusi jonkun muunkin liikuskelevan kauempana. Runkojen suojassa piileskelevä Kaelkin oli hivuttautunut näköetäisyydelle, kaiketi pitääkseen huolestuneena tilannetta silmällä ja nyt nulikka selvittikin kurkkuaan. "Ei kun... odota nyt! Tämä on ihan hullua! Jos... jos saat sen jousen, niin annatko meidän sitten olla?" poika yritti, epäluuloisesti mutta kuitenkin. Kaiketi sitä saattoi aina toivoa asioiden järjestyvän, mutta... olikin sitten asia erikseen miten oli todellisuuden laita.
<Sunbaron>: Kaikki on menossa kovin kohtalokkaaseen suuntaan. Reindal kohtaa vihollisen miekka valmiina ja niin lujana kuin nyt pystyy. Mutta tulisipa taistelun lopputulos olemaan millainen hyvänsä, ei heillä ollut tässä kuin hävittävää. Muita mahdollisuuksia ei vain tunnut olevan tarjolla. Ei enää. Kaikki pysähtyy yllättäen, kun sivummalle sysätty nulikka osoittaa taas olemassaoloaan. Reindal erehtyy jopa vilkaisemaan pojan suuntaan ylllättyneenä, kun tämä äkkiä avaa suunsa. Kaikeksi onneksi tämän ilmaantuminen saa myös naisen huomion herpaantumaan. "Minun ei tarvitse käydä kauppaa mistään, poika. Voin ottaa mitä haluan surmattuani holhoojasi. Eikä heissä juuri surmattavaa olekaan", nainen tokaisee. Reindal valpastuu taas, nyt varmana siitä ettei mikään enää pysäytä tätä kohtaamista. Mutta vielä vihollinen ei kuitenkaan käy toimeen. "Mutta vaikka kävisinkin kauppaa, en ole täällä vain jouseni takia. Antaudu ja luovuta itsesi suosiolla, niin säästän nämä kaksi", tämä tokaisee perään, edelleenkin aivan yhtä tuimana. Tämä ei selvästikään aio tinkiä tavoitteistaan...
<spyrreh>: Nulikka säpsähti hieman väkisinkin kun kaikkien huomio kääntyi häneen. Vieras soturikin jopa käänsi katseense, mutta siitäkin huolimatta että tämä vaivautui jopa vastaamaan, tästä tuskin seurasi mitään mitä ei olisi osattu jo odottaa. Kylmä tokaisu sai nulikan kulmat painumaan tukalasti, ja tämä heitti jokseenkin neuvottoman katseen kohti tovereitaan. Muukalaiselta ei ollut odotettavissa mitään tinkimistä, eikä hän varsinaisesti keksinyt tälle edes vastaanväitettävää. Olihan hän tiennyt yrityksensä varsin hataraksi jo alunperinkin, mutta kaiketi silti toivonut että muukalainenkin mielummin välttyisi tältä. Koettelemukset vain seurasivat toisiaan kuten takaa-ajajatkin, ja niin hän kuin hänen suojelijansakin olivat jo saaneet kärsiä tästä. Varsinkin hänen toverinsa. "...mistä mä tiedän että sä tekisit niin vaikka suostuisin?" poika töksäytti, leukaperiään kiristäen. Olisi tainnut olla varsin turha edes kysyä miksi tämäkin hiippari oli hänen perässään, hän ikävä kyllä pelkäsi tietävänsä liiankin hyvin...
<Sunbaron>: Synkeä nainen käy entistä tuimemmaksi, kun nulikka erehtyy tiedustelemaan jonkinlaisia takeita tämän vaatimuksille. Tämä tuhahtaa ja kääntyy poispäin nulikasta. "Sama se. Parempi tehdä asiat loppuun", tämä tokaisee seivästään kohottaen. Äkkiä nainen vaikuttaa siltä kuin ei enää edes kuulisi maailmaa ympärillään. Reindal pakotaa itsensä valmiiksi ja asentoon. Totta puhuen mies ei itsekään näytä siltä, että olisi missään kohtaa ollut edes aikeissa katsoa miten tämä neuvottelu todella päättyy. Mutta hetki enemmän aikaa valmistautua ja keskittyä on silti tervetullut. Sanoja ei enää vaihdeta. Paikkoja ei enää haeta. Kaikki alkaa nopeammin kuin voisi edes arvata. Äkkiä, edes asentoa vaihtamatta, nainen survaisee tavalla jolla tavallinen käsi ei voisi edes liikkua. Suora, murhaava seivästys. Reindalia se ei kuitenkaan tavoita. Mies liikkuu taas omalla, mystisellä tavallaan, suoraan ja vääjäämättä. Koko yhteenotto käydään yhtä aikaa nopeasti ja hitaasti. Nainen on raju, arvaamaton, epäluonnollinen. Tämän liikkeet ja iskut eivät noudata mitään tavallisia tapoja. Kuin tämän käsi olisi oma, murhaava petonsa, jonka ei tarvitse seurata ruumista. Ja Reindal liikkuu vääjäämättä, suoraan, etsimättä tai hakematta. Kaksi outoa ja epäluonnollista soturia kohtaavat toisensa. Nainen runnoo kaikkea kuolettavan nopeilla iskuilla jotka eivät tarjoa ennakkovaroituksia. Reindal painostaa tätä tavalla joka ei kaipaa niitä. Silmä ei pysty kunnolla seuraamaan sitä, joskaan ei nopeuden vaan arvaamaattomuuden vuoksi. Tasaväkisiä he eivät kuitenkaan ole. Reindal liikkuu vääjäämättä, mutta jokin hänen olemuksessaan on silti kivuliasta. Pakottavaa. Hänen ruumiinsa liikuu vääjäämättä, miekka ahdistaa ja puolustaa, mutta se on työn ja tuskan takana. Hän räpiköi pysyäkseen pinnalla. Tämä kaikki vie liikaa voimia. Siinä missä naisen musta, epäluonnollinen raivo tuntuu rajattomalta. Kaikki on huterassa tasapainossa, mutta Reindalille se on tasapainoa myrskyssä pienellä lautalla. Kestämätöntä. Samaan aikaan nainen on myrsky itse.
<spyrreh>: Tuskin kukaan oli vakavissaan uskonut että tästä asetelmasta selvittäisiin enää vain sanoin. Muukalaisen sanottua sanansa tämä menetti nopeasti mielenkiintonsa nulikkaan ja käänsi tämän jälleen kohti vastustajiaan, ja se mitä tästä seurasi oli epäilemättä jotakin muuta kuin tavanomainen yhteenotto. Nulikka ähkäisi paikaltaan ja jopa Cathryn kompuroi vaivalloisesti taaemmas kun lähes luonnonvoimia muistuttava myllerrys puhkesi. Edes kissa tuskin kykeni hahmottamaan mitä tarkalleen tapahtui ja Kael tuskin senkään vertaa, mutta kumpikaan heistä ei rohjennut kääntää katsettaan. Siitä ei ollut epäilystäkään etteikö korpinkourainen soturi olisi ollut kammottava vastustaja. Missä tahansa muussa tilanteessa olisi ollut varmasti kunnioitettavaa että tämä pysyi miehen häkellyttävien liikkeiden tasalla - nyt tämä tuntui lähinnä hyytävältä. Reindalkaan ei empinyt tai perääntynyt... mutta nopeasti katin kulmat painuivat entisestään kuin tämä olisi huomannut jotakin. Nainen sihahti hampaidensa lomasta ja alkoi vaivalloisesti tapailla jalkoja alleen miekkaansa nojaten; vaikkakaan ei kovinkaan hyvällä menestyksellä. Viimeistään tämä taisi kertoa myös Kaelille että jotakin oli vialla. Johonkin tällaiseen väliin tunkeminen olisi epäilemättä silkkaa hulluutta....
<Sunbaron>: Reindal näyttää ruumiilta liikkuessaan naisen ympärillä, häämöttäessään tämän heiluttaman seipään ulottumattomissa ja varjossa. Hän on kalpeampaakin kalpeampi nyt. Veretön. Mutta hän liikkuuu yhä silmien punertaessa ja varjojen ammottaessa niiden ympärillä. Hänen otteensa miekasta ei herpaannu eivätkä hänen askeleensa hidastu hetkeksikään. Useammankin kerran hän on välällä päästä antamaan iskunsa. Mutta naisen ja tämän seipään edessä on mahdotonta löytää hetkenkään vertaa aikaa tai paikkaa. Tämä selvästikin myös ymmärtää sen - ja sen, ettei tosiaan ole ainakaan tappiolla. Aika suosii toista kahdesta soturista. Tilanne ei näytä hyvältä. Mutta iskiessään ja väistäessään, uhatessaan ja puolustaessaan, kaikessa kurjuudessaankin, Reindal on täysin järkkymätön. Vääjäämätön. Ja lopulta mies tekee siirtonsa. Kaikki tapahtuu yhdessä hetkessä. Reindal kiertää naisen ympäri. Iskut satavat hänen päälleen. Ja hetkeksi, yhdeksi sydämenlyönniksi, mies jähmettyy äkkiä puolustuskannalle sen sijaan, että pysyttelisi erossa raskaasta seipäästä. Sitä on helppo luulla merkiksi, ettei hänessä ole enää millä liikkua. Nainen ei epäröi, vaan ottaa tilaisuutensa. Raskas puuvarsi iskeytyy alas miekkaa vasten. Eikä monien, raskaiden koetusten väsyttämä ase enää kestä. Metalli rääkäisee ja terä katkeaa. Mutta mies ei ole sen takana. Hän livahtaa seipään alta, miekka korkealla. Nainen horjahtaa taaksepäin tajutessaan äkillisen tilanteen. Mutta ei taaskaan tarpeeksi nopeasti. Yhtäkkiä mies on aivan hänen likellään, pitkän seipään ja kouran sisäpuolella, kädessään terän jäännökset. Ja yhä hän on vääjäämätön liikkeissään. Nainen tajuaa, viime hetkellä, ettei todella pysty väistämään. Tämän lihallinen koura tarraa kiinni Reindaliin. Mutta mies on jo lähellä. He kaatuvat yhdessä. Nainen vääntää hänen käsivarttaan, mutta hän painaa aseensa perille kaksin käsin. Sormenmitta terästä lihaan. Vain olkaan, paha kyllä. Mutta se on silti sormenmitta terästä. Taistelijat jäävät maahan. Nainen puree hammasta ja ärähtää. Tämä puristaa vapaalla kädellään Reindalin miekankahvaa. Estää häntä kiskomasta sitä irti tai painamasta syvemmälle. Mies painaa vastaan. Hän runnoo toisen jalkansa naisen mustan kouran päälle, estää sitä tarttumasta häneen kuolettavalla voimallaan. Hetken aikaa tilanne häilyy epävarmuudessa ja hirvittävässä, kuolettavassa mittelössä. Kahden soturin välissä on kuolettava teräase, ja murhaava koura. Toisen heistä on vain päästävä käyttämään omaansa ensin.Eikä lopusta ole mitään varmuutta...
<spyrreh>: Mittelön seuraaminen sivusta oli kammottavaa ja rujoa katsottavaa, vaikka suuri osa tapahtumista olisikin päässyt livahtamaan silmien ohitse. Kaksi soturia viuhui toistensa ympärillä iskien ja sivaltaen. Hetki tuntui venyvän lähes pieneksi, painostavaksi ikuisuudeksi... mutta lopulta tämän kaiken oli tultava jonkinlaiseen päätökseen. Aseet kohtasivat kauhealla voimalla jota seurasi metallin valitus, josta kukaan ei uumoillut mitään hyvää. Cathryn sähähti kirouksen ja ponnisti nopeammin ylös, kuitenkin kiireisen liikkeen päättyessä entistä kivuliaampaan horjahdukseen revittyjen lihasten pystymättä seuraamaan mukana. Ja vain lähestulkoon silmänräpäyksessä, taistelijat kaatuivat maahan toisiinsa raivokkaasti tarranneina. Kumpikin katsojista säpsähti hälytettyinä, jännittyen tuijottamaan äkkiä lähes jähmettynyttä kamppailua. Vaati silmänräpäyksen verran hahmottaa käänne; mutta siltikin, vaikka Reindal oli viimein tavoittanut kohteensa, ei kamppailu ollut silti ohitse. Olkaan uponnut terä ei vielä saanut naista antamaan periksi ja tämän luonnoton koura tavoittelikin vielä vastustajaansa herkeämättä. Cathryn irvisti ja valmistautui ponnistautumaan uudemman kerran jaloilleen... mutta joku toinen taisi olla haavoittunutta naista nopeampi. Kukaan tuskin oli tullut seuranneeksi katsomaan hivuttautuneen nulikan liikkeitä, mutta ainakaan tämä ei ollut enää paikallaan runkojen lomassa. Sen sijaan hintelä hahmo luikahti äkkiä lähemmäs, puristaen huomattavasti vaatimattomampaa terää. Siltikin tämä harppasi rivakan hätäisesti kamppailijoiden tuntumaan, survaisten sitten kohti paikalleen painettua naista, haluamatta jäädä katsomaan onnistuisiko tämä pääsemään vielä irti. Kireä tilanne epäilemättä vaati jotakin pikaista... ja kaiketi harkitsematontakin.
|
|
|
Post by spyrre on Sept 5, 2017 23:54:21 GMT 3
<Sunbaron>: Vaikka Reindalin miekanterän jäänteet ovat jo naisen lihassa, ei hän totta puhuen pysty suin surminkaan tuntemaan tilanteen olevan ohitse. Hän painaa tätä alleen myrkylliseen maahan, runnoo terällä minkä pystyy, mutta nainen on sitkeää tekoa. Tämä ei ole antamassa periksi, eivätkä tämän pyristelyt ala heikentyä kuten pitäisi. Totta puhuen tämä tuntuu vain hurjistuvan lisää. Mies ähkäisee tuntiessaan suunnattoman ja kammottavan voiman kädessä, jota yrittää parhaansa mukaan painaa jalalla maahan. Se ei ole helppoa, ja totta puhuen koko tämä voimien mittelö alkaa nopeasti tuntua kohtalokkaalta - eikä välttämättä sille jolle sen pitäisi. Hänellä ei ole enää voimia äskeisen jäljiltä. Hänen ruumiissaan ei ole millä painaa tämä loppuun. Jossakin syvemmällä, siellä minne tavallinen kuolevainen ei pystyisi edes kurottamaan, sitä kukaties olisi. Hän on ammentanut siitä jo aivan liikaakin. Mutta vaihtoehdot tuntuvat olevan vähissä... Reindal tuntee voimiensa ehtyvän ja alkaa jo ponnistaa, kun yhtäkkiä joku muu harppaa väliin. Keskeytys yllättää sekä hänet että naisen, eikä kumpikaan heistä ehdi - eikä pystyisi muutenkaan - reagoida, kun Kael äkkiä rynnistää paikalle tikari kourassa. Mokoma näky tuskin olisi vielä äsken saanut tuimaa, kuolettavaa naista edes korvaansa lotkauttamaan, mutta nyt tilanne on erilainen. Nainen ähkäisee ja yrittää rimpuilla pois vastustajansa alta. Tämä kouristaa kuin raivostunut hevonen, eikä Reindal pysty pitämään otettaan. Hän horjahtaa ja paino naisen päällä heikkenee. Mutta ennen kuin tämä ehtii tehdä muuta, on nulikka jo tunkenut väliin. Hätäinen sohaisu tuskin olisi sekään tavallisessa tilanteessa mikään murhe soturille, mutta nyt on vain pitkä, terävä tikari ja lihaa. Taidoilla tai sitkeydellä ei juuri ole tekemistä sen kanssa. Naisesta kirpoaa järjetön korahdus, kun poika iskee tikarinsa tähän. Kapea terä uppoaa silmään, jonka katse vielä hetkeä aikaisemmin oli ollut raivoisa ja tuima. Se riittää herpaannuttamaan jopa tämänkin, ja soturi putoaa takaisin selälleen rumien, luotaantyöntävien äänien koristessa tämän kurkusta. Reindal ei jää miettimään tilannetta kaikessa rujoudessaankaan. Tie hänelle on auki, eikä naisen käsi enää pysty estämään häntä riuhtaisemasta miekankahvaansa irti olkapäästä. Tai survaisemasta sitä paljon kuolettavammin äskeisen viereen, kurkun tyveen. Naisen äänet muuttuvat pelkäksi veriseksi kurlutukseksi. Reindal on jo vähällä mennä veltoksi, kun tajuaa ettei vääntö ole vieläkään lakannut. Päinvastoin, jokin hänen jalkansa alla rimpuilee entistäkin kovempaa. Hän ähkäisee tajutessaan, että tämän musta, epäluonnollinen käsi rimpuilee yhä hänen jalkansa alla. "Kael, kauemmas!" mies ärähtää samalla kun kompuroi itse sivuun iljettävän, omatahtoisen raajan luota. Nainen ei sentään, kaikeksi onneksi, enää liiku.
<spyrreh>: Taustalla ylös kamppaileva Cathryn tyrmistyi vähintään yhtä paljon kuin itse taistelijatkin, kun joukkoon äkkiä tuppautui kolmaskin osapuoli, jota kukaan tuskin oli tänne millään tavalla uumoillut... jolla tuskin olisikaan ollut täällä mitään tekoa missään muussa tilanteessa. Mittelö oli muuttunut entistä rujommaksi sekä vaarallisemmaksi vääntämiseksi jossa Reindalin asema toistaiseksi niskan päällä kävi hetki hetkeltä täpärämmäksi. Siltikin, äkkiä tikareineen paikalle ilmaantunut nulikka pääsi sotkemaan pakkaa melkoisesti. Hän ei jäänyt miettimään kun nainenkin tajusi tilanteen ja tämän taistelu kävi entistä villimmäksi, vaan survaisi terän kovaa ja syvälle. Mitä tästä seurasi oli epäilemättä kaikkea muuta kuin kaunista tai uljasta millään tavalla. Kael ähkäisi ja hänen otteensa tikarista kirposi kun sätkivä soturi sortui maahan koristen, Reindalin ollessa kuitenkin nopeasti ajan tasalla. Miehen katkennut miekka löysi paikkansa naisen kaulasta, ja tällä kertaa edes tämä ei kyennyt vastustelemaan kun toinen survaisi aseen jäänteet perille. Sen kammottavan kurlutuksen joka purkautui naisen kurkusta olisi luullut olevan lopetus kaikelle, mutta asia ei ollutkaan aivan näin yksinkertainen. Vielä henkeään haukkova Kael ei ollut vielä aivan täysin tilanteen tasalla muutenkaan, eikä hoksannut että yksi osa naisesta liikkui vieläkin ennen kuin Reindal huudahti varoituksen. Nulikka säpsähti ja kavahti sitten silmät ymmyrkäisenä taaemmas, maassa sätkivää mustaa käsivartta tuijottaen. Hätäinen katse ei paljastanut muita aikeita hyökätä, mutta karmiva käsi ei selvästikään mielestään ollut vielä voitettu. Taustalla kaikesta enemmän tai vähemmän hetkeksi sivuun jäänyt Cathryn manasi ääneen ja pyrki jälleen jaloilleen. Hän tuskin oli aivan perillä mitä kirottua edes tapahtui, mutta ei ollut vaikea tajuta että meneillään oli jotain.
Sunbaron>: Reindal perääntyy horjuville jaloilleen arvaamattoman tilanteen edestä. Naisen musta koura rimpuilee ja kouristelee kuin mielipuolinen eläin. Se pieksee ja rimpuilee sinne tänne, sätkii ja huitoo. Kurkkuun puukotettu nainen nytkähtelee kuolemaa tehden, mutta enemmän tätä kiskoo kuitenkin huitova raaja. Se liikkuu mielipuolisesti ja raivoisasti. Reindal irvistää monestakin syystä. Kivusta, rasituksesta ja syvemmistäkin tuskista, mutta kaikkein eniten kuitenkin tämän rujon näyn vuoksi. Hetkeen hänkään ei ole varma mitä tälle pitäisi edes tehdä. Nainen tekee kuolemaa, kuten kuka tahansa tällä tavalla isketty. Mutta käsi ei. Sillä on selvästi oma mielensä - tai ainakin tarpeeksi pahansuopuutta, ettei se tarvitse sellaista. Musta koura rimpuilee ympäriinsä, kunnes lopulta tarraa kiinni maahan. Nykien ja nytkähdellen se lähtee kiskomaan itseään, ja ruumista jossa on kiinni, poispäin. Ties minne. Reindal ei rehellisesti tiedä pitäisikö tähän sekaantua - tai mitä se varsinaisesti hyödyttäisi. Hän sylkäisee maahan. Se punertaa.
<spyrreh>: Vaati monta hetkeä pitkiä, epäluuloisia katseita hahmottaa mitä kuolevan soturin taholla tapahtui. Kael heitti hätäisesti uuden katseen verta kurluttavaan naiseen näkyä uhmaten kuin peläten tämän saattavan vielä kaikesta huolimatta nousta, mutta näin ei kuitenkaan ollut tapahtumassa. Hurjistunut käsivarsi riehui ja tempoi omalla tahdollaan hänen ymmyrkäisen katseensa edessä saaden pojan perääntymään askelen lisää. Äkkiä hillitön tempominen muuttui melkoisesti tarkoituksenmukaisemmaksi. Kael ei voinut olla päästämättä uutta, typertynyttä ähkäisyä kun käsi tarrasi kynsimäisillä sormillaan maahan ja alkoi sitten kiskoa itseään ruumista raahaten pitkin metsänpohjaa. Poika tuijotti tämän perään heittäen neuvottoman katseen kohti Reindalia, kuitenkin rypistäen melkoisesti kulmiaan tajutessaan kuinka huonolta mieskin näytti. Puuta myöten ylös kömpivä Cathrynkin epäröi pakenevaa ruumista kyräillen, katsoen kuitenkin itsekin parhaaksi olla puuttumatta kammottavan käsivarren touhuihin.... mitä nämä sitten ikinä olivatkaan. Kaiketi edes loput vastustajasta oli kuollut...? "Mitä kirottua täällä oikein tapahtuu" nainen manasi hampaidensa lomasta, nostaen sitten huomionsa mieheen. "Reindal? Oletko kunnossa?" tämä huikkasi sitten toisen suuntaan.
<Sunbaron>: Nytkähtelevä raato kiskoo itsensä jonnekin kuihtuneen aluskasvillisuuden sekaan samalla, kun koko joukkio osaa vain tuijottaa näkyä vaitonaisesti sivusta. Reindal vetää työlään henkäyksen, ennen kuin antaa itsensä pudota istumaan maahan. Hän puristaa päätään, ennen kuin katsahtaa kissaan voimattomasti. Juuri nyt hän on pelkkä kalpea varjo, pelkkä kituuttava raato itsekin. "Me emme voi jäädä tänne. Meidän pitää lähteä liikkeelle", Reindal ähkäisee. Vastaus naisen kysymykseen on ilmeinen, mutta heillä ei tällä hetkellä ole hyvällä tahdollakaan mitään todellista helpotusta asiaan. Tänne he eivät kuitenkaan voi jäädä, se on ainakin varmaa. Tänne kuoleman ja hävityksen keskelle. Äskeisestä kantautunut meteli on kuulunut varmasti pitkälle. Eikä heillä varmastikaan ole liiaksi aikaa häipyä, ennen kuin jokin ilmaantuu tutkimaan sitä. "Kael. Auta minut pystyyn", mies ähkäisee ja ojentaa kättään pojan suuntaan. Nyt on vain purtava hammasta entistä kovempaa...
<spyrreh>: Rehellisyyden nimissä olisi varmasti ollut valetta sanoa heistä kenenkään olevan varsinaisesti kunnossa tähän hätään, eikä entistä kalvakammaksi käynyt Reindal varmasti ollut poikkeus. Cathryn siristi silmiään toisen suuntaan kun mies lysähti maahan, mutta lopulta ei voinut kuin suoda empivän nyökkäyksen tämän voipuneisiin sanoihin. Jo aivan vain ajatus matkan jatkamisesta lähetti tuskaisen sävähdyksen hänenkin lävitseen, mutta ikävä kyllä heidän ympäristönsä ei varmasti soisi heille armoa äskeisenkään jälkeen. Nainen puristi hetkeksi silmänsä kiinni tasaten hengitystään, ja alkoi sitten jälleen vääntäytyä keskittyneesti ylös, heittäen sumeita mutta varautuneita katseita ympärilleen. Kammottava käsivarsi jatkoineen tuskin oli tulossa takaisin vaikka näky tämän määrätietoisesta liikkumisesta toikin entistä epämiellyttävämmän tunteen, mutta tämä oli laiha lohtu jos joku muu löytäisi heidät näin... Kael näytti harhautuneen seisomaan neuvottomasti paikoillaan, kunnes havahtui itsekin kaksikon ääniin. Poika näytti itsekin eittämättä varsin huteralta juuri nyt muutenkin kuin kintuiltaan ja hätkähti terävästi, ennen kuin pienellä viiveellä pääsi mukaan asioihin. Se heitti vieläkin jokseenkin ymmyrkäisen katseen niin Cathryniin kuin Reindaliinkin, ennen kuin laski huomionsa mieheen kun tämä kohotti kättään hänen suuntaansa. Nulikka räpäytti silmiään mutta nyökkäsi, ja harppasi kukaties hieman liiankin rivakasti toisen avuksi. Pienellä viiveellä se hoksasi pyyhkäistä ryvettyneitä käsiään jonnekin paitansa helmaan. "Egh... jätin ne tavarat kauemmas. Haen ne kohta" nulikka mutisi tarttuessaan toisen käteen. Tämä jäi kiskomaan miestä ylös miten taisi, mutta pälyili silti kireästi ympärilleen... samaan aikaan rauhattomasti ja hieman päämäärättömästi. Myös Cathryn oli lopulta onnistunut ponnistelemaan jaloilleen ja nojasi sijoilleen puuhun. Hengitys kulki raskaana mutta siltikin katseessa oli vaiteliasta mietteliäisyyttä sekä varautuneisuutta.
<Sunbaron>: Reindal kiskoo itsensä ylös Kaelista tukea hakien. Hänen on pakko todella jopa nojautua tähän varsin raskaasti; lienee surullisen onnekasta, että mies on totta puhuen varsin laiha ja kuihtunut. Lopulta hän kuitenkin työntää itsensä pystyyn, kaikkea muuta kuin mielissään tällaisesta heikkoudennäyttämisestä. Mutta juuri nyt ei ole aikaa murehtia sitä. "Kerätään ne tavarat ja häivytään. Verta on vuodatettu jo aivan tarpeeksi", mies ähkäisee. Äkkiä hän värähtää kevyesti ja katsahtaa nopeasti alas. Onnimanni tuijottaa takaisin kaikessa huolestuneisuudessaan. Mies laskee haparoiden käden sen pään päälle, muttei tuhlaa paljoakaan aikaa sen kanssa. "On otettava etäisyyttä tähän paikkaan. Cathryn, pystytkö kävelemään?" hän kysyy, vilkaisten samalla naista. Vaikea sanoa kumpi heistä kahdesta kärsi enemmän äskeisestä. Mutta kumpikin heistä liikkuu nyt selvästi kestävyysrajoillaan. Hetkeksi Reindal katsahtaa metsään, kuuntelee tarkkaan. Kaukaa kuuluu kukaties ääniä. Vaikea sanoa, korvissa kohisee. Joka tapauksessa heidän on tosiaankin häivyttävä täältä...
<spyrreh>: Kael avusti ylös kömpivää miestä hiljaisuudessa parhaansa mukaan, vaikka hintelähkö nulikka huojahtikin muutaman kerran epämääräisesti painon alla. Jos tämä huomasi toisen tukaluuden asiasta ei poika ainakaan sanonut mitään... niin tästä kuin oikein mistään muustakaan. Se jäi hetkeksi vielä paikoilleen seuraamaan huolestuneena (vaikkakin pälyillen) kun Reindal löysi jälleen tasapainonsa... huterasti tai ei, mutta kuitenkin. Nopeasti tämä havahtui jälleen toisen puhuessa, ennen kuin nyökkäsi ja pyörähti samantien painelemaan pusikkoon jonne epäilemättä oli jättänyt kantamuksensa. Cathryn vilkaisi nulikan jälkeen mutta kohotti päätään Reindalin puhuessa hänelle. Nainen veti vaivihkaa henkeä ja työnsi sitten itsensä irti puusta. Miekka oli työnnetty takaisin huotraansa, mutta toinen käsi puristi edelleen kostunutta kylkeä. "Enköhän, tarpeeksi hyvin" hän sihahti, askeltaen sitten eteenpäin. Väkisinkin tämä näytti jokseenkin kivuliaalta, mutta katti puri hammasta... kauempaa kantautuvat uhkaavat äänet epäilemättä myös merkille laittaneena. Oli pidettävä kiirettä, riippumatta siitä oliko kukaan heistä varsinaisesti nyt sellaisessa kunnossa...
|
|
|
Post by spyrre on Sept 13, 2017 23:46:01 GMT 3
<Sunbaron>: Reindal hieroo kasvojaan, kuin se voisi jollakin tavalla helpottaa vellontaa hänen päänsä sisällä. Totta puhuen se ei auta millään tavalla. Hän ei ole aivan varma miten on itsekään aikeissa selviytyä enää tästä pakomatkasta. Äskeinen vaati paljon voimia - tai se vaati voimia, joita hänellä ei ollut enää muutenkaan. Joka tapauksessa. Mies vetää henkeä, ja laskee katseensa sitten miekkansa huotraan, joka nyt roikkuu tyhjänä reittä vasten. Surkeaa menettää ase tällä tavalla, mutta ei siitä toisaalta mitään hyötyä nyt olisikaan. Eikä sen puoleen enää sitten huotrastakaan. Hän riuhtoo sen irti vyöstään huterin käsin. "Olisit uskonut. Minä varoitin sinua siitä kyljestä", Reindal pihahtaa hetken perästä kissan suuntaan, kun näkee tämän kitkuttavan itseään hankalasti pystyyn. Äänessä on aavistus turhautumista. Cathryn ei osaa varoa itseään, eikä heillä ole enää ketään edes melkein taistelukuntoista tähän hätään. Ainoa edes suunnilleen toimintakelpoinen on Kael. Totta puhuen usko mihinkään pakoon alkaa juuri nyt rakoilla pahasti. Hyvällä tahdollakin se tuntuu mahdottomalta urakalta. Maahan vajoaminen kutsuu juuri nyt paljon enemmän.
<spyrreh>: Rehellisyyden nimissä olisi kaiketi ollut myönnettävä ettei kenelläkään heistä tainnut olla juuri nyt jäljellä paljoakaan uskoa heidän tilanteeseensa... vaikka tämä epäilemättä näkyi toisista selvemmin. Ainakin Kael kiirehti nopeasti liikkeelle kuin uskaltautumatta pysähtyä juuri nyt miettimään liikoja (jos oikein mitään), siinä missä muut kampesivat pystyyn minkä taisivat. Vaivoin jaloilleen päässyt, huojahteleva Cathryn jäi hetkeksi tasaamaan raskasta hengitystään ja vilkuilemaan kohti kalpeaa Reindalia, joka taisi tällä hetkellä näyttää vielä huonommalta kuin normaalisti. Hän oli seurannut vaiteliaana kun toinen kiskoi huotransa rikkonaisine aseineen vyöltään, mutta valpastuen hieman kun mies heitti moitteen hänen suuntaansa. Toinen epäilemättä oli jälleen kerran varsin oikeassa, mutta tässäkin tilanteessa naisesta kirposi jonkinlainen epämääräinen puuskahdus.
"Psh. Se hiippari ei jättänyt paljoakaan valinnanvaraa. Oikein kenellekään" tämä tokaisi viimein. Ääni kuulosti kireältä vaikka hän yrittikin työntää tämän sivuun... kaiketi katinkin pokerinaamalla oli rajansa, halusi tätä myöntää tai ei. He molemmat olivat joutuneet koville äskeisessä... Cathryn joutui vetämään itsekin henkeä, ennen kuin alkoi kuitenkin irrotella toista miekoistaan vyöltään. Hän heitti jokseenkin hankalan katseen uupuneen miehen suuntaan, ennen kuin kuitenkin ojensi asetta. "Tuossa. Ei ehkä ihan makuusi, mutta en usko että minäkään teen tuolla mitään tähän hätään. Toivotaan ettemme tarvitse niitä nyt hetkeen" nainen jupisi vaisusti. Äänet pensaikosta saivat hänet kuitenkin kohottamaan nopeasti päätään, mutta jännittynyt olemus laimeni hieman kun tulija paljastui Kaeliksi, joka ponnisteli lähemmäs kasvillisuuden halki. Tämä näytti edelleen jokseenkin villiltä mutta oli löytänyt sentään kantamukset, joita nyt jälleen puristi käsissään. Cathryn heitti lyhyen katseen nulikan suuntaan rypistäen hieman nenänvarttaan epämääräiseen tapaan. Varsin nopeasti huomio kääntyi takaisin Reindaliin, sekä metsästä kantautuviin pahaenteisempiin ääniin. "...katsotaan jos löydän jonkin piilopaikan jostain. Ehkä saamme olla tovin rauhassa ja kokoilla asioita" hän mutisi viimein, ennen kuin astui liikkeelle... vaivalloisemmin kuin olisi ollut epäilemättä tarkoitus. Mutta vaihtoehtoja ei tainnut taaskaan olla...
<Sunbaron>: Tällä kertaa Reindal ei jää enää vain katsomaan kissan perään epäluuloisesti, vaan astuu tämän eteen. Kaikkea muuta kuin sulavasti hänkin, mutta astuu kuitenkin. Vaikea sanoa, tarraako hän tätä hartiasta pysäyttääkseen vaiko hakeakseen tukea. "Ei. Sinä et nyt... et nyt lähde minnekään. Tuossa kunnossa sinusta ei ole etsimään mitään piiloja. Emmekä me millään piiloilla selviä. Vaikka löytäisit jonkin kuopan, olisi se pelkkä hauta. Tässä ei kokoilu paljoa auta", mies ähkäisee lopulta. Hän ravistaa naista hartiasta, mutta joutuu vetämään syvään henkeä. Ennen kuin jatkaa. "Meidän... pitää liikkua. Me kuolemme täällä. Sama se tappaako meidät hirviö vaiko kituuttaminen. Täällä ei ole elämää. Ei meille eikä millekään muullekaan. Jos nyt lähdet, emme näe sinua enää koskaan. Tai sitten palaat etkä löydä kuin raatoja", hän puuskahtaa. Toinen on aivan liian omapäinen. Edelleenkin. Kuten aina. Mies puree hetken hammasta, mutta päästää kuitenkin lopulta irti toisesta. Ei hän lopulta pysty tätä estämäänkään - tai vaikka pystyisikin, ei hänellä ole halua käyttää vähiä voimiaan siihen.
<spyrreh>: Joko Cathryn oli jo hyvää vauhtia menossa, tai sitten hän ei enää ollut terävimmillään muutenkaan juuri nyt, mutta joka tapauksessa kissa ei ollut tainnut odottaa saavansa näin hanakkaa protestia. Hän huojahti yllättyneenä pysähdyksiin kun Reindal harppasi äkkiä hänen tielleen, pysäyttäen naisen kesken askelen. Cathryn nosti katseensa kulmiaan rypistäen, joutuen kuitenkin päästämään mielenosoituksellisen (taikka kivuliaan) sihahduksen kun toinen tarrasi tiukasti kiinni ravistellakseen tolkkua huteraan kattiin. Moinen käsittely tuskin oli kenenkään mieleen ja nainen tarrasi puolestaan napakasti miehen ranteeseen. Kumpikaan heistä tuskin kuitenkaan omasi voimia nahisteluun. Hampaitaan kirskutteleva kissa joutui tyytymään terävään kyräilyyn, mutta yllättäen vaikka tämä avasikin jo suunsa, epäilemättä kärkkäät vastalauseet empivät. Syynä saattoi toki olla sekin että vieläkin kylkeään puristava nainenkin hengitti varsin raskaasti... mutta toisaalta, kun saavuttivat itsepäisetkin korvat taisi Reindalin sanoissa olla jälleen ikävä totuudenterä. "Me... me emme pötki näin kovinkaan pitkälle, ellemme..." nainen ähkäisi, ennen kuin kuitenkin sihahti kireästi. "Mutta hyvä. Hyvä on sitten. Jos onnistumme pääsemään ulos täältä, niin... se on jo enemmän kuin tarpeeksi minulle. Ehkä hajaantuminen nyt ei välttämättä olekaan kauhean... viisasta" jupistiin happamahkosti. Tilanne eittämättä jäyti petomaista naistakin, mutta kaiketi varoittavat sanat olivat löytäneet kohteensa. Ainakin olento vaikeni, vaikkakin kärsimättömästi liikehtien. Taustalle seisahtunut Kaelkin oli jäänyt seuraamaan tilannetta hämmentyneenä ja epätietoisena, nykien levottomasti kanniskelemansa laukun hihnaa.
<Sunbaron>: Reindal vetää uudestaan henkeä, ennen kuin nyökkää. Tilanne on melkeinpä toivoton, mutta hajaantuminen tuskin ainakaan helpottaa sitä. Liikkeelle on kuitenkin lähdettävä. Hän suoristautuu hieman, ja vilkaisee sitten Kaeliin. Poika on ainoa heistä, joka on vielä edes melkein tolkuissaan. Totta puhuen tämä on juuri nyt se, jolle hän antaisi parhaat mahdollisuudet selviytyä tästä... jos nyt olisi kiinnostunut arvailemaan surkeita mahdollisuuksia muutenkaan. "Ei siinä sitten muuta. Lähdetään", mies tokaisee. Hän viittaa Kaelin suuntaan, ja katsahtaa sitten ympärilleen. Päässä pyörii, ja oikean suunnan etsiminen vaatii hetken aikaa. On vaikea edes muistaa mihin suuntaan he äsken olivat menossa. "Jos jotakin tapahtuu, niin sitten me hajaannumme. Kukaan meistä ei taistele. Se on nyt itsemurhaa. Jos näyttää pahalta, jokainen yrittää selviytyä parhaansa mukaan. Kylä on tuolla jossakin. Selviytykää sinne vaikka mikä olisi", Reindal toteaa vielä. Hänen äänensä on kaikesta huolimattakin luja, tavalla joka kertoo ettei hän halua kuulla vastaväitteitä tästä asiasta - sikäli kuin niitä nyt olisi muutenkaan. Tuskinpa edes Cathryn uskoo, miekkansa pois annettuaan, että heillä olisi saumaa taistella. Ja painautumalla tuhon edessä yhteen heittää jokainen vain henkensä. Hajaantuminen siinä paikassa olisi ainoastaan järkevää... olkoonkin että sen miettimiseen ajautuminen kertoo jo itsessään aivan tarpeeksi heidän tilanteestaan. Äänet ovat muuttuneet jo astetta vähemmän epämääräisen kaukaisiksi. Niistä on vieläkään vaikea saada kunnolla selvää, mutta ne kuoputtavat tietään tietoisuuteen ikävän määrätietoisesti. Nyt on tosiaankin aika häipyä täältä. Reindal ottaa ensimmäiset, huojuvat askeleensa. Niitä on edessä vielä paljon...
<spyrreh>: Cathryn tyytyi jupisemaan puoliääneen jotakin hampaidensa lomasta, heittäen kuitenkin uuden varautuneen katseen ympärille puiden lomaan. Kaiketi heidän oli vain pakko valita huonoista vaihtoehdoista se (toivottavasti) pienin paha.... niin vähän kuin mikään näistä houkuttelikaan. Joka tapauksessa hän antoi Reindalin vetää henkeä (tehden näin vaivihkaa itsekin) ennen kuin tämä antoi lähtökäskyn... ja hieman muitakin ohjenuoria. Ainakin Kaelin silmät laajenivat kun Reindal heitti viimeisen ohjeen, eikä Cathrynkaan voinut olla rypistämättä tälle kulmiaan. Nulikka ähkäisi vastahankaisesti kuitenkin rohkenematta inttää vastaan hyvin alleviivatulle äänelle nyt, ja hetken emmittyään Cathrynkin nyökkäsi vähäeleisesti. "No, parempi mennä sitten. Ties mitä täällä korvessa vielä ryömii" nainen puuskahti, ja astahti sitten itsekin leukojaan purren eteenpäin. Veri tihkui hänen sormiensa lomasta eikä katti voinut olla vilkuilematta mietteliäänä maahan ajoittain tipahtelevia pisaroita. Kael pälyili kaksikkoa ennen kuin kiirehti sitten itsekin näiden jälkeen. Epäilemättä tuskantäytteinen matka jatkui tukalassa hiljaisuudessa, lukuunottamatta puiden lomasta kantautuvia kaukaisempia, hirviömäisiä ääniä.
<Sunbaron>: Ja jälleen he matkaavat. Hitaasti, tuskaisesti, ja joutuen pysähtymään useammankin kerran. Matkanteko on hidasta ja tuskaista. Ei sellaista kuin sen pitäisi olla. Liian hidasta, liian haavoittuvaista. Laahustavaa, kitkuttavaa kituutusta halki kuolevan maan. Vaikea sanoa, onko jokin saanut heistä vainua. Ainakin vielä kaikki on petollisen hiljaista. Kuin tuho vain odottaisi hetkeään iskeä, juuri kun he jo uskovat selviävänsä vielä hieman pidempään. Varmaa alkaa ainakin olla, että tätä menoa, heidän huterassa kunnossaan, kukaan heistä ei ole pääsemässä yhtään minnekään... jos he nyt edes onnistuvat pysymään oikeassa suunnassa. Voipuneena, haavoittuneena ja rikkinäisenä sekin on haaste jo itsessään. Valo alkaa vähentyä. Se tapahtuu aivan liian aikaisin tähän aikaan vuodesta. Synkeä, mätänevä metsä tummenea. Kuoleman sävyt syvenevät entisestään. On vaikea arvioida paljonko matkaa on edes tehty. Tätä menoa sitä ei tulla tekemään enää paljoa - kukaties koskaan. Ja jälleen kerran Reindalin on pakko ottaa tukea puusta ja vetää henkeä. Totta puhuen hän tuskin kävelisi enää pitkälle vaikka valoa riittäisikin. "Me... en tiedä miten pitkällä me olemme. Kuuleeko joku veden ääniä?" mies mutisee. Pelkkää toiveajattelua kaiketi. Metsä ympärillä on hiljainen. Kuin se vain odottaisi myrkkynsä vaikuttavan näihin kituuttaviin pakolaisiin. Ehkä hirviöitä ei näy, koska niitä ei tarvita. "Pitää keksiä... jotakin", hän kirahtaa, ennen kuin luisuu istumaan puuta myöten, tuijottaen johonkin tyhjyyteen. Ei, hän ei tosiaan ole jatkamassa tästä enää kovinkaan pitkälle...
<spyrreh>: Joukko etenee, hitaasti ja kaikkea muuta kuin varmasti... mutta kuin ihmeen kaupalla vielä omin jaloin silloin, kun liikkumisen olisi pitänyt olla se viimeinen asia jota olisi pitänyt tehdä. Rehellisesti joukko taitaa näyttää jo lähestulkoon käveleviltä vainajilta... ja myös tuntevan olonsa sellaisiksi. Kael nilkutti joukon hännillä tai sivustalla, aina pälyillen ympärilleen ja pyyhkien hiljaa kuivuvaa verta käsiltään. Yleensä edelle suunnanneen Cathrynin kulku oli hidastunut melkoisesti, kuten kaikki muukin tämän suunnalla. Oli vaikea sanoa oliko olento kalvennut mustan turkkinsa alla, mutta niin askelet kuin hengityskin kulkivat raskaina ja vihreä katse oli sumentunut. Hämärtyvässä illassa tuskin näki oliko hänen kylkeään tahraava veri vielä tuoretta ja märkää, mutta ainakaan olento itse ei tähän hätään edes halunnut tutkia asiaa. Näissä olosuhteissa herpaantuminen saattoi hyvinkin olla tappavaa, mutta siltikin, kestokyvyllä oli rajansa. Kun ilta alkoi viimein pimentyä ei tämäkään tullut minkäänlaisena helpotuksena tai merkkinä levosta. Cathryn tuntui tuskin huomaavankaan, ennen kuin Reindal viimein pysähtyi eikä enää jatkanut. Pienellä viiveellä kattikin huojahti pysähdyksiin ja kohotti päätään, jääden hetkeksi tihrustamaan hämärään. Nainen ei näyttänyt olevan enää senkään vertaa ajan tasalla siitä missä tarkkaanottaen mentiin. "Mä... en tiedä. Voin käydä kiertämässä äkkiä tässä ympärillä?" Kaelin voipunut ääni ehdotti taustalta, pojan jäädessä itsekin kintuillaan huojahdellen mutta huolestuneena vilkuilemaan muita. Lohduton ajatus siitä että oltiin hiljakseen lähestymässä viimeisiä rajoja alkoi väkisinkin nostaa vääjäämättömästi päätään.
<Sunbaron>: Reindal nuokahtaa, mutta kohottaa sitten kuitenkin katseensa Kaeliin, kun poika äkkiä tarjoutuu tekemään nopean kierroksen ja tarkastamaan tilanteen. Hän tuijottaa tätä hetken vaitonaisesti, mutta nyökkää sitten kuitenkin. Hänestä tai Cathrynista ei ainakaan ole enää siihen... eikä heillä ole toivoakaan selviytyä jos he lojuvat tässä aamuun asti. Tämä oljenkorsi alkaa lähennellä jo täyttä epätoivoisuutta, mutta muutakaan heillä ei ole. Jos nulikka ei löydä jotakin, ovat he tosiaankin tuhon omia. Siitä on kuitenkin turha puhua. Tämä tajuaa todennäköisesti itsekin asian aivan tarpeeksi hyvin. "Mene. Jos löydät jotakin niin... no, katso mitä se on", mies ähkäisee lopulta. Hän haparoi hieman ennen kuin löytää huolestuneen Onnimannin pään, ja silittää sitä. Sitten, kuin havahtuen, hän äkkiä katsoo vielä poikaan. "Ota Onnimanni mukaasi. Ehkä siitä on apua", hän lisää. Koira ei näytä siltä että olisi halukas lähtemään juuri nyt mihinkään herransa luota. Totta puhuen se näyttää entistäkin huolestuneemmalta.
<spyrreh>: Kaikki tämä tuntui varmasti jo epätoivoiselta räpiköinniltä hiljaisen nulikankin tykyttävässä pääkopassa kun hän seurasi muiden tukalaa sinnittelyä. Se rypisti kulmiaan kun Reindal tuntui alkavan nuokkua, mutta hätkähti itsekin kun mies havahtui. Hetken aikaa hän lähestulkoon odotti tämän kieltäytyvän ehdotuksesta, mutta pienenä yllätyksenä näin ei käynytkään. Siltikin, tämäkin taisi olla enemmän merkki hiipivästä epätoivosta kuin mistään muusta. Poika veti henkeä jokseenkin haluttomasti, ennen kuin laski vaisusti laukun olaltaan maahan ja nyökkäsi. Yksin pimentyvään, kirottuun metsään harhailu ei rehellisesti houkutellut häntäkään, mutta nulikka ravisti ajatuksen tukalasti päästään. Jotain oli tehtävä... tai edes yritettävä, vaikka lopputuloksesta ei minkäänlaisia takeita ollutkaan. Hän empi melkoisesti jättää ilmeisen huonokuntoiset toverinsa jälkeensä, vaihtoehdot vain olivat vähissä. "Mä... no juu. Tulen kohta takaisin" Kael tapaili, heittäen vielä tukalan katseen ympärilleen muihin. Cathrynkin oli pienellä viiveellä hoksannut heidän pysähtyneen ja laskeutui vaivalloisesti itsekin puun juurelle, oikeastaan edes kommentoimatta. Kael oli jo kääntymässä kun Reindal kuitenkin vielä puhui, saaden nulikan kääntämään päätään. Poika räpäytti silmiään ja katsahti pientä koiraa empivästi, tajuten eläimen vastahakoisuuden itsekin. "Eh? Tuota... en tiedä haluaako se, mutta..." hän arveli, viittilöiden sitten kuitenkin maanittelevasti koiran suuntaan. "Onnimanni, tule! Ei me mennä kauas" poika yritti, räpäyttäen hieman silmiään kun koira viimein vastentahtoisesti suuntasikin hänen jälkeensä. Rehellisesti nulikka ei ollut aivan varma mitä pienen eläimen kanssa olisi tarkoitus tehdä, mutta jollakin tapaa oli silti aavistuksen huojentavaa saada joku mukaansa... Paljon taisi silti olla kiinni tästä, eikä nulikkakaan rohjennut jäädä viivyttelemään. Hetken ympärilleen tähyiltyään se harhailikin varuillaan runkojen sekaan, yrittäen aistia mitä tahansa kuolevasta maisemasta. Ehkä edes joki taikka puro olisi mahdollista löytää? Kukaties vesi johtaisi edes.... johonkin?
|
|
|
Post by spyrre on Sept 15, 2017 22:10:26 GMT 3
<Sunbaron>: Reindal tarjoaa pojan perään vielä jonkinlaisen nyökkäyksen, mutta ei sen suuremmin sano tai tee mitään. Hän jää lojumaan siihen mihin jääkin, puuta vasten. Pitäisi kaiketi piiloutua jollakin tapaa, edes yrittää pysyä varovaisena ja hengissä, mutta siihen ei yksinkertaisesti ole enää voimia. Ei sillä ole enää väliä muutenkaan; joko poika löytää jotakin, tai sitten päivät taitavat olla jo luetut... Olipa miten oli, metsä ympärillä ei ainakaan saman tien tarjoa kummoistakaan vastausta joukon ongelmiin. Se on yhtä kituuttavaa, mätänevää ja surkeaa kaikkialla. Samanlaista kaikissa suunnissa. Ainakaan läheltä joukon pysähtymispaikkaa ei kuulu minkäänlaisia veden ääniä. Kaukana huutaa epäinhimillinen ääni. Hämärä on laskeutumassa, ja sitä seuraavat uudet kauhut ja painajaiset. Pieni Onnimanni asettuu epävarmasti pojan vierelle, haluttomana jättämään herransa oman onnensa nojaan ja yhtälailla hajuttomana astumaan metsän pimeään kitaan. Tuskin tarvitsee edes eläimen aisteja ymmärtääkseen, että siellä odottaa ennen kaikkea kuolema ja kärsimys...
<spyrreh>: Muiden jäädessä kyhjöttämään paikoilleen odottamaan, kaiketi pelastusta taikka kuolemaa, ei Kaelille suotu levähdystä senkään vertaa. Poika heitti vielä tukalan katseen taakseen kohti toivotonta näkymää ennen kuin kääntyi pieni koira kannoillaan kohti puustoa ja nilkutti pois näkyvistä. Puuhun nojautunut Cathrynkaan ei sanonut mitään, jääden hetkeksi tuijottamaan poissaolevasti pojan jälkeen (taikka vain samaan suuntaan) ennen kuin sulki silmänsä. Uupumus alkoi jo paisua kestämättömäksi, eikä kumpikaan jälkeen jätetty selvästikään ollut kunnossa ainakaan hakemaan niin piilopaikkoja kuin mitään juuri nyt... Purppuratukka tosin ei ehtinyt nyt jäädä miettimään tätä. Hänenkin kinttunsa ja muukin kehonsa jomotti jo melkoisesti, mutta hän sentään kykeni vielä liikkumaan. Ryntäily tällaisessa paikassa olisi saattanut johtaa nopeasti huonoihin seurauksiin, mutta nulikka onnistui ammentamaan vielä jostain ainakin sen verran malttia että jäi hetkeksi kuulostelemaan ympärilleen. Toivottua vedensolinaa ei löytynyt ja nulikka henkäisi toivottomasti itsekseen, ennen kuin kauempaa pimeästä metsästä kantautuva huuto säpsähdytti tämän jälleen liikkeelle. Metsässä liikkui varmasti kaikenlaista mihin he eivät missään nimessä haluaisi törmätä, eikä heillä ollut nyt enää edes mitään moisten hirviöiden varalle. "Tule, yritetään löytää.... jotain. Sitten mennään takaisin" poika mutisi hiljaa, heittäen yhtälailla surkean katseen pieneen koiraan. Kumpikaan heistä ei epäilemättä olisi halunnut tehdä tätä, mutta... oli pidettävä kiirettä.
<Sunbaron>: Onnimanni ei väitä vastaan. Innottomasti se seuraa pojan perässä pimenevään metsään, laahaten puolimätien lehtien ja laonneen heinän poikki. Se pysähtyy usein, tarkkailee valppaana, ennen kuin suostuu seuraamaan. Varmaa on, ettei metsä ole eloton - vaikka siellä liikkuvaa onkin kukaties vaikea nimittää todelliseksi elämäksi. Melko lähellä Reindalin ja Cathrynin lysähdyspaikkaa löytyy todisteitakin siitä. Ruho. Epämuodostunut, luotaantyötävä raato, joka lojuu kuolemaa tekevien puiden joukossa. Sen muodottomasta ruumiista törröttää teräviä, epäsäännöllisiä raajoja ja se pullistelee sieltä täältä kuin turpea säkki. Hirviö ei näytä kuolleen mihinkään varsinaiseen syyhyn; se on vain lakannut liikkumasta. Varmaa on kuitenkin että se on kuollut: liha on mädännyt jo pahoin, paikoin sen sisukset törröttävät jo hajoavasta raadosta. Koko näky on järjetön ja kuvottava. Pelkkä muodoton, tappamiseen luotu liharöykkiö, joka vielä kuollessaankin jäytää ja myrkyttää maata allaan. Onnimanni tuijottaa kolkkoa näkyä hetken epäluuloisesti, kunnes sitten äkkiä valpastuu silminnähden. Kuin kuulisi jonkin mitättömän äänen tai haistaisi jonkin hajun. Sen korvat nousevat pystyyn, ja eläimen kuono kääntyy osoittamaan pimeyteen valppaasti ja tarkkaavaisesti. Se vilkaisee kertaalleen Kaeliin, ennen kuin sitten äkkiä lähtee omin nokkineen, vaivihkaa mutta määrätietoisesti, kohti ties mitä. Jotakin se tuntuu löytäneen...
<spyrreh>: Hiljaa ja epäluuloisesti koira ja poika harhailivat syvemmälle kuolemaa tekevään metsään. Kael siristeli jännittyneenä ympärilleen, yrittäen yhtälailla löytää jotakin kuin pysyä edes jollakin tavalla perillä siitä mistä edes oli tullut. Ajatus siitä ettei enää olisi löytänyt takaisin muiden luokse oli kuumottava, mutta tällekään ei nyt voitu antaa enempää aikaa... kuten ei sillekään, että jokin saattaisi puolestaan löytää heidät. Se oli sentään epämääräinen kaksikko joka löysi ensin jotakin, vaikka löytö epäilemättä ei ollutkaan miellyttävä. Mätänevästä ruhosta nouseva kammottava löyhkä erottui kauemmaskin, ja kun poika astahti lähemmäs saaden raadon näkyviinsä oli hänen pakko pysähtyä hetkeksi. Kael irvisti ja nosti vastenmielisyydestä kätensä kasvoilleen vilkuillen liikkumatonta hirviötä kuin olisi pelännyt tämän saattavan lähteä vielä liikkeelle. Kummallakaan heistä tuskin oli halua liikkua kovin lähelle tätä, vaikka kävikin pian ilmi että luonnoton möykky oli hyvin kuollut. Kael käytti lyhyen hetken tarkastellakseen tätä sekä ympäröivää kasvillisuutta, ennen kuin havahtui pienen eläimen valpastumiseen. Nulikka katsahti Onnimannia kummissaan kun koira äkkiä nosti korviaan ja suuntasi jonnekin. Poika ei jäänyt empimään vaan kääntyi eläimen jälkeen, kääntäen selkänsä vastenmieliselle ruholle. Hän ei halunnut ainakaan kadottaa koiraa pimeään... ja ainahan sitä saattoi toivoa että tämä oli huomannut jotain?
<Sunbaron>: Onnimanni etenee varuillaan, mutta siitä huolimattakin nopeasti. Ensialkuun on vaikea sanoa mikä koiraa oikein ajaa; metsässä kuuluu kyllä ääniä, mutta mikään niistä ei kutsu millään tavalla lähemmäs. Epäinhimillisiä huutoja ja rääkynää. Ääniä, joille ei ole edes kunnollisia nimiä. Niiden luulisi korkeintaan ajavan poispäin. Mutta Onnimanni ei selvästikään pakene mitään. Jokin vetää sitä lähemmäs. Se kiiruhtaa, ja pysähtyy vain hetkittäin heittämään perässä seuraavan nulikan suuntaan nopeita, kärsimättömiä katseita. Hämärässä metsässä mokoma kiirehtiminen on vaarallista ja typerää; liian nopeat askeleet ajavat vain eksyksiin ja samalla jonkin painajaisen tielle. Mutta koiraa sellainen ei kiinnosta. - Hiljalleen edestäpäin alkaa kuin alkaakin erottaa jonkinlaisia ääniä, ainakin jos pysähtyy kuuntelemaan. Hiljaisia ääniä, varovaisia ja paljon tarkoituksenmukaisempia, kuin ainakaan hirviöltä voisi odottaa. Ääniä, joita pitää varovaisesti liikkuva joukko. Ei puhetta, ei mitään kiireisiä ääniä, mutta siltikin se, minkä varusteet ja lukumäärä saavat aikaan. Onnimanni ei tunnu juurikaan miettivän asiaa sen enempää. Äänet selvästikin vetävät sitä puoleensa, ja se kiirehtii kohti - tavalla joka on totta puhuen kaikkea muuta kuin varovainen. Varmaa on, ettei se ainakaan ole hiljainen - minkä vielä näkymätön joukkiokin pistää merkille. Koira kipittää kohti, ja äkkiä edestäpäin sihahtaa nopea ääni: "Liikettä sivussa!" Sitä seuraa lisää ääniä, nopeita ja riuskoja. Metallin sihahduksia kun useampikin valmistautuu, ja jopa kolahdus, joka kertoo jostakin teräasetta raskaammasta. Mutta mitäpä koira sellaisesta ymmärtäisi...
<spyrreh>: Koiran äkillinen määrätietoisuus hämmensi poikaa melkoisesti, mutta jos ei halunnut päästää eläintä näkyvistään ei ollut paljoakaan muita mahdollisuuksia kuin seurata. Siitäkin huolimatta ettei olisi rohjennut korottaa ääntään keskellä öisten olentojen liikehdintää Kael yritti muutaman kerran kutsua koiraa hiljaa takaisin, kuitenkin ilman menestystä. Hän kompasteli ja luikki varjojen poikki tämän jäljessä hermostuneesti ympärilleen pälyillen, kunnes äkkiä edestä kuuluu jotakin... oikeastaan varsin läheltä. Nulikka jähmettyi vaistomaisesti pimeään kesken askelen tajutessaan mitä kohti he olivat matkalla: liikettä, varusteiden kalinaa ja suuremman joukon askelia. Edessä oli jotakin... joka kuulosti aseistautuneelta joukolta väkeä. Purppuratukka lähes pidätti hengitystään ja terästi aistejaan näitä kohti, tajuten kuitenkin silmänräpäyksessä Onnimannin suuntaavan vieläkin kiireellä kohti joukkoa suunnilleen samaan aikaan kun saapujatkin huomasivat jotakin. Hälyttävä sihahdus sai pojan säpsähtämään ja ähkäisemään hätäisesti. Aseita vedettiin jo, joka sai nopeasti kiirettä purppuratukkaankin. Kukaties päässä oli väijynyt kysymys siitä mahtaisiko kyseessä olla samaa takaa-ajajien joukkoa jota he olivat paenneet, mutta sekin pyyhkäistiin kiireellä sivuun kun poika suuntasi itsekin koiran jälkeen. "Äh! Hei! Odottakaa!" se ähkäisi hätäisesti ja kompuroi sitten esille pientä koiraa tavoitellen. Vasta sitten hänellä oli aikaa kohottaa räpyttelevä katseensa muukalaisiin, yhtä aikaa epäuskoisesti kuin epäluuloisestikin. Olivatko he tosiaan onnistuneet löytämään jotain, joka voisi auttaa? ...vaiko juosseet pää kolmantena jalkana ojasta allikkoon, jäisi kaiketi nähtäväksi.
<Sunbaron>: Vaikea sanoa mikä varsinaisesti pelastaa pojan ja koiran luodilta; hätäinen huuto vaiko se yksinkertainen tosiseikka, että mokoman käyttäminen pitäisi aivan liian paljon ääntä. Joka tapauksessa nulikka selviää hengissä ainakin siihen asti, että porhaltaa hädissään esille koiraa hamuten. Näky, joka tätä odottaa, ei varsinaisesti lupaa pelastusta tai helpotusta; pojan edessä, levittäytyneenä valmiiseen, löyhään muodostelmaan, seisoo puolentusinaa hahmoa. Vaikea sanoa, onko kyseessä sotilaita vaiko jotakin muuta, mutta aseistautuneita nämä ainakin ovat. Synkeitä, melko raskaasti varustautuneita hahmoja, joista suurin osa pitelee käsissään raskaita, pitkävartisia aseita, joilla pitää kauhuja loitolla ja halkoa ne kappaleiksi. Keskellä näitä seisovalla ei kuitenkaan ole käsissään teräasetta, vaan raskaannäköinen, hankala, pitkäpiippuinen kapistus, joka on epäilemättä jonkinlainen ase. Tämä tähtää sillä kohti esiin putkahtavaa poikaa. Kaikki ovat peittäneet kasvonsa kypärällä ja karkealla naamiolla, metallisella levyllä joiden läpi nämä tuijottavat pienistä rei'istä. Aseet ja varusteet ovat nähneet paljon käyttöä ja niitä on paikattu moneen kertaan, mutta ne näyttävät kuitenkin ajavan asiansa. Niihin sonnustautuneet hahmot ovat kuin kolkkoja metallisia kummituksia, pelkkiä epämääräisiä silhuetteja pimenevässä illassa. Lyhyen hetken nämä vain tuijottavat esiin putkahtanutta poikaa. Valmistautuneinkaan sotilas tai samooja tuskin osaisi varautua aivan tällaiseen näkyyn. Onnimanni venkoilee pojan otteessa. Ja sitten, varoittamatta, lähin näistä harppaa poikaa kohti ja tarraa tähän paksulla, karkealla kintaalla. Kookas, voimakas koura ravistelee nulikkaa. "Mitä teet täällä!? Oletko liikkeellä yksin!? Kenen luvalla, poika!? Kenen luvalla olet lähtenyt linnakkeelta!?" mies ärähtää vihaisesti. Tämä tempoo nulikkaa kuin yrittäen ravistella vastauksia ulos tästä.
<spyrreh>: Pitkän, epävarman ja jännittyneen hetken ajan osapuolet tuijottavat toisiaan vaiti, yrittäen ottaa tolkkua näkemästään. Outo joukko ei epäilemättä ollut millään tavalla tervetulleeksi toivottava näky, outoine aseineen ja uhkaavine olemuksineen. Nämä näyttivät epämukavalla tavalla kammottavilta konesotureilta panssareineen ja naamioineen, mutta vaikka liikahtikin kireästi, pysyi koiraa puristava nuhjuinen poika silti paikoillaan. Rehellisesti Kael tuskin tunnisti kummallisia aseita mitä muukalaiset suuntasivat häntä kohti, mutta tavasta jolla näitä pideltiin saattoi epäilemättä jo arvata ikävän paljon... Metsästä törmännyt nuhjuinen poika taisi yllättää ilmaantumisellaan soturijoukonkin, mutta vielä kukaan ei ainakaan tehnyt mitään, suuntaan tai toiseenkaan. Nulikka tasasi pälyillen tukalaa hengitystään, ehtimättä kuitenkaan kuin avaamaan suunsa ennen kuin yksi muukalaisista äkkiä harppasi häntä kohti. Pojasta irtosi tukala, yllättynyt ähkäisy kun tämä tarrasi häneen tiukasti ravistellen, ja ärähtäen sitten tiukan kysymyksen. Linnakkeelta...? Kael tuijotti hetken muukalaista tyrmistyneenä, ennen kuin pienellä viiveellä tajusi mistä oli kyse. "Mitä? Eikun... En mä sieltä ole! Enkä mä ole yksin!" se kiirehti töksäyttämään, hapuillen samalla rimpuilevasta koirasta parempaa otetta. "Tuolla-- vähän matkan päässä, me... me tarvitaan apua! Ja äkkiä! Jouduin jättämään ne sinne kun lähdin katsomaan, ja... Tuolla päin!" selitettiin hätäisesti ärähtelystä ja ravistelusta huolimatta, pojan rohjeten jopa hellittämään otettaan koirasta voidakseen viittilöidä toisella kädellään kiireisesti kohti metsää. Nämä tuskin olivat heidän takaa-ajajiaan, eivätkä selvästikään hirviöitä... kaikki muu taisikin olla sivuseikka tähän hätään. Jos outo joukko vain uskoisi häntä...
<Sunbaron>: Kaelia ravisteleva mies ei tosiaan vaikuta olevan aikeissa kuunnella pojan mukinaa. Tämä ravistaa kovempaa, kuin pojan sanat saisivat tämän hermostumaan entisestään. "Älä satuile! Etkö tajua miten vaarallista täällä on liikkua! Nyt kerrot miksi lähdit omin päinesi tänne!" tämä ärähtää. Onnimanni venkoilee entisestään, siihen malliin kuin olisi aikeissa riistäytyä vapaaksi ja paeta tällaista raivoamista sen siliän tien. Miehen ärinän katkaisee äkkiä käsi, joka tämän harteille tömäytetään. Taaempaa astuu toinen hahmo, joka tarraa toveriinsa kiinni, sen verran lujasti että tämäkin huomaa sen. Kun tämä mies puhuu, ääni on kuuluva vääristävästä kasvosuojuksesta huolimattakin. "Hei, se taitaa puhua totta. En minä ainakaan ole tuollaista nähnyt. Katso nyt sitä. Ryvettynyt kuin matkalainen", taaempi mies tokaisee. Ravistelija empii hetken, kukaties tosiaan tihrustaakseen tarkemmin suojuksensa takaa. Sitten, epäluuloisesti, tämä päästää irti nulikasta. Taaempana loput joukosta tarkkailevat tilannetta ja ympäristöään aivan yhtä epäluuloisina. "Miten tuollainen muka olisi selvinnyt täällä? Selitä, poika! Mistä olet oikein tullut ja mitä asiaa toimitat!? Tämä paikka ei ole lapsille!" mies sitten lopulta ärähtää. Tämä ei selvästikään ole turhan kärsivällisellä päällä - kuten ei kukaan muukaan. Naamioiden ja sotisopien läpikin pystyy tuntemaan, miten jokainen tästä joukosta on jännittynyt ja hermostuneen valpas.
<spyrreh>: Yritti miten taisi, vaikutti siltä ettei häneen tarrannut mies tuntunut kiinnostuneen pojan selityksistä. Outo metallinen naamio peitti tämän kavot mutta vihainen ääni ja kovakouraiset otteet eivät jättäneen paljoakaan arvailun varaan kun muukalainen keskeytti hätäisen selityksen uudella ravistuksella. Rimpuilevan koiran pitely ei ainakaan helpottanut tilannetta ja nulikan kurkusta irtosi uusi tukala ähkäisy, jossa tosin oli aavistus turhautuneisuutta. Kael yritti epätoivoisesti saada äänensä kuuluviin, säpsähtäen kuitenkin itsekin yllättyneenä kun esiin astunut toinen hahmo hiljensi äkkiä ensimmäisen. Hän heitti räpyttelevän katseen uuteen mieheen, kuitenkin kiirehtien nyökkäämään tälle painokkaasti. Edes joku oli kuunnellut, ja tämä toi epäilemättä hieman toivoa tilanteeseen... tosin tätä seurasi hyvin pian lisää painavia kysymyksiä. Tämä kuitenkin taisi olla jotain mitä oli osattu jo odottaakin. -- "Niin! Kun mä en ole täällä yksin!" purppuratukka toisti, saatuaan vedettyä henkeä retuutuksensa jäljiltä. "Me yritettiin metsän läpi, ja.... Äh, nyt ei ole aikaa, ne muut pitää hakea nyt heti ennen kuin... joku muu löytää ne! Ne on tosi huonossa kunnossa, ja.... Me voidaan selittää myöhemmin!" se jatkoi viittilöiden uudestaan kasvillisuuteen, ikävän tietoisena kaikista epäluuloisista katseista itsessään.
<Sunbaron>: Nulikan sanat ja selitykset otetaan vastaan ristiriitaisesti. Joukkiossa heitellään nopeita katseita ja mutistaan pikaisia sanoja, mutta toimeen tarttuminen onkin jo asia erikseen. Kukaties nämä eivät ole varmoja uskoako poikaa - tai kannattaako muutenkaan rynnätä ties minne pimeyteen jonkin tuntemattomien vuoksi. Kukaan näistä ei saman tien edes vaadi mitään selventäviä lisäkysymyksiä. Sitten kuitenkin yksi näistä astuu eteenpäin. Yllättäen lähemmäs harpannut nyhtäiseekin kasvosuojuksensa remmin auki, niin että se jää roikkumaan vain toiselta puolelta, paljastaen takaansa nuorukaisen kasvot - tai kukaties tätä voisi vielä sanoa pojaksi. Ei juurikaan Kaelia vanhemmaksi. Tämän kasvoilla on kärsimätön, äreä ilme, eikä tämä selvästikään ole aikeissa rynnistää purppurapään avuksi. Siitä kertoo viimeistään tapa, jolla tämä tuuppaa poikaa hartiasta ja tönäisee tämän kauemmas. "Se voi olla jokin juoni! Jotakin rosvoja, ja tämä aikoo houkutella meidät ansaan! Niitä on nähty! Katsokaa nyt sitä, näyttää oudolta muutenkin!" nuorukainen ärähtää ja jää kyräilemään poikaa suorastaan vihaisena. Kukaan ei varsinaisesti yhdy tämän riidan haastamiseen, mutta toisaalta vastaanväitteitäkään ei kuulu. Näinä aikoina ikävä totuus on, ettei tällaisesta koskaan voi olla varma...
<spyrreh>: Viimeinkin hänen sanansa alkoivat edes kantautua muukalaisten korviin, vaikkakin reaktiot näihin olivatkin ristiriitaisia. Kael jäi vilkuilemaan ympärilleen henkeä vetäen ja seuraten joukon elkeitä miten taisi... mutta ikävä kyllä vaikka sanat saivatkin aikaa upota, ei kukaan kuitenkaan kiirehtinyt tarttumaan näihin. Tummat kulmat rypistyivät tukalasti ja katse kiersi joukon jo anovammin hänen tajutessaan näiden empivän, kunnes yksi näistä astuikin jälleen eteenpäin. Purppuratukan kasvoilla häivähti yllättyneisyyttä kun hahmo kiskoi naamion kasvoiltaan, paljastaen takaansa tuiman nuorukaisen.... ja hyvin epäluuloisen sellaisen. Tämä ei salaillut epäilyksiään, ja voipunut purppuratukka horjahti ähkäisten taaksepäin napakasta tönäisystä. Hän kiirehti kuitenkin nopeasti korjaamaan otettaan koirasta, ja räpyttelevä katse synkistyi kohdatessaan epäluuloisen nuorukaisen syytökset. "Mitä? Ei tämä mikään juoni ole! Näytänkö mä joltain rosvolta?" se napautti terävästi. Poika olisi epäilemättä heilauttanut käsiäänkin jo varsin tuskastuneeseen tapaan ellei olisi joutunut pitelemään Onnimannia, mutta voipuneesta purkauksesta huolimatta argumentin kyseenalaisuus iski kyllä hänenkin mieleensä. Tuskin oli millään tavalla kieltämistä että hän oli outo ilmestys, vaikkei hänellä ollut enää edes tikariaan. Tyhjä tuppi roikkui hänen vyöllään ja korpinkouraisen soturin veri tahri vieläkin hänen muutenkin kärsineitä vaatteitaan. Kukaan ei selvästikään ollut aikeissa vain ottaa hänen sanaansa tällaisenaan. Kael veti henkeä ja heitti uuden katseen ympärilleen. "Äh... ei me olla rosvoja, mutta jos joku - mikä vaan - löytää ne muut ensin, niin... sitten on varmaan jo liian myöhäistä!" se yritti vielä epätoivoisesti, katsahtaen sitten koiraa sylissään. "Seuratkaa vaikka Onnimannia, se kyllä osaa sinne jos ette usko mua! Mä tulen mukaan, ja... no, jos siellä on joku väijytys tai jotain, niin ottakaa vaikka hengiltä sitten! Mutta niitä pitää auttaa nyt nopeasti!" poika viimeisteli, jääden sitten odottamaan sanaryöppynsä jälkeen hengitystään tasaten vastausta. Aika alkoi varmasti jo käydä vähiin...
|
|
|
Post by spyrre on Sept 20, 2017 23:11:22 GMT 3
<Sunbaron>: Seuraa paljon varautunutta pälyilyä ja vaitonaista tuijottelua. Kukaan tästä joukosta ei selvästikään ole varma miten toimia tilanteen suhteen. Nuori, tönimään äitynyt tapauskin ähkäisee lopulta ja sysää pojan kauemmas itsestään, kuin peläten tämän olevan jotenkin epäpuhdas. Muut sotilaat vilkuilevat toisiaan ja vaihtavat kasvosuojustensa takana asentojaan. Ehkä mokoma pitäisi vain passittaa matkoihinsa? Kysymys varmastikin pyörii itse kunkin ajatuksissa juuri nyt. Päällepäinkin näkee, että nämä ovat epäluuloisia ja varuillaan. Sitten kuitenkin eräs näistä avaa suunsa. "Se... ei näytä miltään rosvolta. Jos täällä on jotain matkalaisia niin... ne eivät kyllä selviä pitkään", yksi näistä lopulta uskaltautuu toteamaan. Tämä saa osakseen epämääräisiä vilkaisuja, mutta loppujen lopuksi alta kantautuu jonkinlaisia myötääviä ääniäkin. Mies, joka alun perin oli riepotellut ja kuulustellut Kaelia, katsoo lopulta poikaan. "No. Näytä sitten missä ne ovat, jos täällä kerran jotakin on. Vauhtia sitten!" mies puuskahtaa. Itse kukin joukosta sormeilee aseitaan hermostuneesti. Partiotehtävät ovat aivan tarpeeksi pahoja ilmankin, että asioita sotketaan näin...
<spyrreh>: Jännittynyt Kael ei voinut muuta kuin jäädä odottamaan, anovan ja hätäisen katseen kiertäessä panssaroidusta hahmosta toiseen. Oli kaiketi myönnettävä että näiden varautuneisuus oli oikeutettua ja aiheellista, mutta siltikin, tässä tilanteessa jokainen epäröity hetki saattaisi osoittautua kalliiksi... Nuhjuinen poika alkoi väkisinkin jo pelätä pahinta muukalaisjoukon epävarmuutta seuratessaan ja ilme hänen kasvoillaan kävi hetki hetkeltä epätoivoisemmaksi. Kuitenkaan hän ei rohjennut hoputtaa muutenkin epäluuloista joukkoa. Nuorukaisen tönäistessä häntä uudestaan kärsimättömästi poika horjahti jälleen ähkäisten kauemmas mutta heitti vain uuden neuvottoman katseen joukkoon... kunnes yksi näistä viimeinkin puhui. Eikä kyseessä ollut edes käsky painua tiehensä, jonka hän jo pelkäsi kuulevansa. Poika käänsi katseensa puhujaan hieman silmiään räpäyttäen, mutta kiirehti nyökkäämään tämän toteamukselle. Kukaties oli vielä aikaista rohkaistua, mutta varovainen toivo alkoi silti nostaa päätään. Poika liikehti levottomasti paikallaan koira edelleen sylissään kun joukko vilkuili toisiaan, päätyen säpsähtämään hieman kun lopulta aiemmin kovakouraiseksi äitynyt mies tokaisi hänen suuntaansa. Kael tuijotti tätä silmänräpäyksen kuin ei olisi ollut varma oliko kuullut mitä kuuli, kunnes ähkäisi uudestaan. "Eh... Juu! Mä... tuolla päin! Ne ei ole kauhean kaukana!" se töksäytti kiireesti, ja pyörähti sitten ympäri takaisin tulosuuntaansa. Kaiketi hän oli saanut edes asiansa perille... vaikka kaikki muu saattoikin olla vielä hataralla pohjalla. Mutta nyt ei ollut aikaa jäädä miettimään sitä...
<Sunbaron>: Uskoivatpa todella poikaa tai eivät, seurasivat sotilaat tätä lopulta kuitenkin, kun tämä kääntyi kannoillaan näyttääkseen tietä. Nuorinkin näistä kiskoi kasvosuojuksensa takaisin paikoilleen, peittäen näkyvistä nyreän ilmeensä, ennen kuin seurasi perässä. Vaikka nulikka olikin puhunut hirvittävästä kiireestä ja vaarasta, ei tämän sanoilla kuitenkaanollut sentään niin paljoa tehoa, että se olisi saanut joukkion rynnistämään peräänsä kaikki muut mahdolliset vaarat unohtaen. Nämä kyllä seurasivat, mutta varovaisesti, tarkkaillen ympäristöä ja tiiraten metsän varjoihin. Pysähtyen ja kuunnellen, josko jokin hämärässä kaikuvista, epäinhimillisistä äänistä olisi lähestymässä. Kaikeksi onneksi, olkoonkin ettei tästä kaikesta saanut huomaamatonta tekemälläkään, pysyi tilanne rauhallisena. Lopulta, monen pitkän hetken jälkeen, edessä häämöttää paikka, jonne Reindal ja Cathryn jäivät. Hämärässä on vaikea erottaa saman tien onko siellä enää ketään. Mutta lähempää, tarkemmin katsoen, voi kuihtuneen aluskasvillisuuden joukossa kuitenkin nähdä hahmoja. Kyyristeleviä, tähän hätään kovin vaivaisia hahmoja.
<spyrreh>: Nyt viimein kun mukana oli ainakin pieni aavistus jonkinlaista toivoa, tuntui lyhytkin matka aivan liian pitkältä rämpimiseltä... varsinkin, kun perässä seuraajat eivät pitäneet samanlaista kiirettä kuin oppaansa. Kaelinkin oli löydettävä itsestään viimeisiä maltinrippeitään estääkseen itseään vain ryntäämästä eteenpäin, ja pakottautuen liikkumaan varovaisemmin. Ympäröivä tilanne pimenevässä metsässä ei ollut vieläkään yhtään turvallisempi josta muistuttivat kaukaa kantautuvat epäinhimilliset äänet, mutta ainakaan mikään näistä ei tainnut olla lähestymässä. Nulikka lähestulkoon pidätti hengitystään kuulostellessaan, ja vilkaisi jälleen ties kuinka monennen kerran taakseen varmistaakseen joukon vielä seuraavan perässään ennen kuin jännittyi hoksatessaan paikan lähestyvän. Tukala jännitys kiristyi hänen sisällään kun hän harppoi pensakon poikki silmiään kohti varjoja siristellen, kunnes viimein erotti kaksi tuttua hahmoa.
"Egh.... tuolla!" poika ähkäisi hätäisesti, kiirehtien sitten eteenpäin kohti kaksikkoa. Hän muisti vasta nyt laskea vastahakoisen Onnimannin sylistään ennen kuin kumartui kohti puun juurelle lysähtäneitä hahmoja. "Hei, löydettiin väkeä tuolta, ne... ne tulee auttamaan. Miten pärjäätte?" Kael töksäytti ääntään ympäristön varalta madaltaen, yrittäen kiireesti löytää elonmerkkejä. Aikaa tuskin oli lopulta kulunut loputtoman kauan, mutta näky taisi silti olla jokseenkin surkea. Cathryn ainakin näytti lysähtäneen niille sijoilleen raskaasti miehen kylkeen nojaten, eikä reagoinut edes saapujiin. Kaiketi tämä edes hengitti vielä, mutta naisen vaatteita peittävä kuivuva veri oli varsin runsasta.
<Sunbaron>: Reindalin vointi ei ole juuri Cathrynia parempi - huonompi, jos rehellisiä ollaan. Mies hätkähtää kun Kael saapuu äkkiä kokonaisen miesjoukon kanssa, mutta vasta kun nämä ovat käytännössä jo aivan päällä. Silloinkin hänellä kestää hetki varsinaisesti edes tajuta tilannetta. Mies ähkäisee, räpyttelee silmiään, ja tuijottaa hetken koko joukkoa kuin ei olisi aivan varma mitä totta puhuen edes tapahtuu. Sitten, heiveröisin liikkein, hän ravistelee Cathrynia, mutta ei totta puhuen saa edes kunnon otetta naisesta. Sotilasjoukko levittäytyy nopeasti ja valppaasti ympärille, tarkkaillen edellen tilannetta. Kasvosuojusten läpi miesten ajatuksia on mahdotonta edes arvailla, mutta ainkaan heti kukaan ei edes sano mitään. Mahdollisesti nämä yrittävät arvioida onko kaksikon eteen edes mitään tehtävissä. "Nämä pitää saada kunnon suojaan. Ei täällä voi tehdä juuri mitään", yksi näistä, ilmeisesti joukkion johtaja, lopulta toteaa. Sitten tämä kuitenkin vilkaisee nopeasti tovereihinsa ja heittää nopean käskyn tarkistaa haavat. Yksi näistä, kukaties asioista enemmän tietävä, astuu eteenpäin. Tämä kuitenkin empii hetken ja pälyilee etenkin petomaista naista varuillaan, kuin pelkäisi tämän käyvän päälleen. Lopulta mies vilkaisee haluttomasti taakseen. "Ei tuolle varmaan mitään voi tehdä. Se näyttää jo ihan kuolleelta. Ja sitä paitsi se on... epäpuhdas", tämä lopulta ähkäisee. Sanat aiheuttavat pitkän hiljaisuuden. Harvapa haluaisi kajota johonkin näin selvästi valtakunnan mustien syntien koskettamaan. Olkoonkin, ettei tällaiseen juuri nyt olisi aikaa...
<spyrreh>: Heikko ravistelu kirvoitti tajuttomasta naisesta pienen sihahduksen, mutta tuskin muuta. Tuskin tarvitsi paljoakaan asiantuntemusta nähdäkseen että tämäkin oli varsin huonossa kunnossa... Kael päästi pienen henkäisyn Reindalin havahtuessa, mutta rypisti kulmiaan hermostuneesti arvioidessaan näkyä. Ainakin molemmat olivat vielä elossa, mutta paljoa enempää tuskin saattoi vielä tähän hätään sanoa... Poika malttoi uhrata vain lyhyen vilkaisun kohti sotilaita kun nämä levittäytyivät heidän ympärilleen, havahtuen kuitenkin yhden näistä puhuessa. Purppuratukka säpsähti hiukan, mutta teki kiireesti (vaikkakin vastahakoisesti) tilaa kun yksi miehistä pyrki lähemmäs tutkimaan haavoittuneita. Purppuratukka jäi seuraamaan kireästi liikehtien tämän toimia, tummien kulmien rypistyessä kuitenkin entisestään muukalaisen vastahakoisuuden äkätessään. "Mi-- Äh, eikä ole! Sekin on auttanut meitä paljon, ja... en usko että oltaisiin päästy näinkään pitkälle ilman molempia! Se... pakkohan sitäkin on vielä voida auttaa" Kael ähkäisi yhtälailla tyrmistyneenä kuin järkyttyneenäkin. Kiireesti poikakin astahti uudestaan lähemmäs, kuin nähdäkseen itsekin paremmin ja kumotakseen moisen kammottavan kuolemantuomion. "Se... kyllä se hengittää vielä" kiirehdittiin ainakin vahvistamaan tukalaan, ja huolestuneeseen sävyyn. Jos ei muuta, tämä kaikki taisi viimein kantautua läpi Catryninkin tajuntaan ja kiiluvat vihreät silmät raottuivat... sameasti, mutta kuitenkin. Eloa sentään löytyi vielä...
<Sunbaron>: Vastalauseita epätoivoisesti heittävä poika ei ainakaan millään tapaa auta hankalaksi käynyttä tilannetta. Mies empii vaitonaisesti, ja vielä vaitonaisempana kun paljastuu ettei nainen ole totta puhuen vielä edes armollisen hengetön. Sitten tämä kuitenkin pudistaa päätään. "Se on... epäpuhdas. Ei siihen saa koskea", tämä mutisee ja kohottaa jo kättään pojan eteen kuin pitääkseen tämän ja vetoavat sanat loitolla itsestään. Sitten tämä kuitenkin säpsähtää, kun kalpea, luiseva käsi tarraa ranteeseen. Reindal, hädin tuskin itsekään missään tolkussa, puristaa kaikella vähällä voimallaan siitä. Hän ei edes pääse pystyyn, mutta tuijottaa kuitenkin miestä kuumeisen painostavasti. "Auta häntä. Me... pystymme maksamaan hyvin", Reindal onnistuu puristamaan sisältään. Mies ravistelee hänen kätensä irti itsestään, mutta painostavalle tuijotukselle tämäkään ei voi mitään. Lopulta mies ähkäisee ja työntää pojan sivuun edestään kaikkea muuta kuin ystävällisesti tai toverillisesti. Turhautuneena tämä astuu lähemmäs kissaa, kuitenkin yhä varautuneena kuin pelkäisi tämän saattavan koska tahansa tehdä jotakin. Mutta loppujen lopuksi tämä kuitenkin alkaa tarkistaa naisen haavoja. Hitaasti ja haluttomasti, mutta kuitenkin. "Poika. Tuon on parasta pitää paikkansa, sillä muuten te ette tule pääsemään edes sisälle, saati sitten saamaan tämän parempaa apua. Jos teillä jotakin minkään arvoista on, olisi parempi näyttää se nyt", toinen mies äkkiä tokaisee Kaelille. Epäluuloisuus ei selvästi ole hälvennyt ollenkaan, ja nt halutaan jo jonkinlaisia todisteitakin...
<spyrreh>: Auttajan vastahakoisuus ei selvästikään ainakaan parantunut siitä huolimatta että poika yritti parhaansa. Kael katsahti soturia lähestulkoon epäuskoisesti kun tämä kieltäytyi edes koskemasta petomaiseen naiseen, mutta ennen kuin hän ehti protestoida teki sen joku muu. Purppuratukkakin hätkähti kun puolitajuton Reindal ponnisteli puuttumaan asiaan... ja vaikka tämäkään ei selvästikään saanut miestä innokkaaksi, sai tämä sentään jotakin aikaan. Kael ei laittanut hanttiin kun hänet tyrkättiin jälleen kauemmas, kiirehtien pienellä viiveellä nyökkäämään kuin jonkinlaisena vahvistuksena Reindalin sanoille. Purppuratukka jäi jälleen lähistölle tarkkailemaan ja kurottelemaan kaulaansa kun sotilas viimein kumartui lähemmäs tutkimaan haavoja, hoksaten vasta pienellä viiveellä kääntyä kohti maahan pudotettua laukkua. "Äh, meillä on kai vielä jotain sidetarpeita, tai.... jotain sellaista" poika mutisi käydessään penkomaan tavaroita, havahtuen kuitenkin kääntämään päätään kun joku muu puhui, tivaten todisteita maksusta. Kael räpäytti silmiään vastahakoisena keskeyttämään mielestään huomattavasti kiireellisemmät toimensa, ennen kuin ähkäisi kireästi. Olisi tietysti pitänyt tietää ettei apu olisi pyyteetöntä... varsinkaan tässä tilanteessa. "Tuota... juu. Onhan se. Kunhan vain autatte!" nulikka töksäytti, tuskin jäämättä edes epäröimään moisten ehtojen edessä. Hän harppasi laukulta takaisin haavoittuneen Reindalin tuntumaan, katsahtaen miestä jokseenkin pahoittelevasti ennen kuin alkoi tavoitella pussia jonka oli nähnyt pitävän sisällään arvokkaan näköisiä kiviä. Rahaa hän tiesi jo ettei heillä ollut, joten nämä taisivat ollakin ainoa vaihtoehto... "Tässä! Riittääkö se? Me... meillä ei ole muuta" hän ähkäisi, kohottaen näytille yhtä kiiltävistä kivistä. Kukaties apu tuli kalliiksi, mutta tässä tilanteessa tuskin oli varaa tinkimiseen, eikä Kael ainakaan ollut aikeissa ryhtyä moiseen samaan aikaan kun hänen toverinsa makasivat henkihieverissä maassa.
<Sunbaron>: Todisteita maksusta kärkkynyt mies ottaa kiven ja tutkii sitä hetken aikaa, ennen kuin tuntuu tajuavan mitä ne ovat ja työntää sen nopeasti takaisin pojalle. "Nämä ovat jotakin... erikoiskapistuksia, eikö niin? Ehkä ne kiinnostavat jotakuta. Teidän on parempi toivoa että niin on", mies toteaa. Nähtävästi asia on siltä osin selvä. Sivummalla vastahakoinen haavojen hoitaja on lopultakin onnistunut - tai kukaties enemmänkin rohkaistunut - kohottamaan kissan vaatteita tarpeeksi nähdäkseen mistä on kyse. Näky ei varsinaisesti saa tätä ainakaan rohkaistumaan. Mies kiskoo kasvosuojuksensa pois. Tämä näyttää väsyneeltä ja voipuneelta, ja tähän hätään myös empivältä. "En... tiedä mitä tälle voi edes tehdä. Tämä näyttää pahalta", tämä loputa toteaa, tuijottaen visusti haavaa kyljessä, kuin naista jossa se on ei olisikaan. Niin asia on kaiketi helpoin käsitellä. Lopulta tämä kuitenkin alkaa kiskoa esiin jonkinlaisia sidetarpeita, tietämättä kaiketi mitä muutakaan voisi tehdä. "Millä ilveellä te edes selvisitte tänne asti? Tämä tienoo on käynyt... vaarallisemmaksi. Täällä on liikkunut enemmän hirviöitä. Mikä teidät typerykset edes ajoi yrittämään jalan tänne? Jokea pitkin olisitte saattaneet selvitä paljon vähemmällä", kiveä tutkinut mies puuskahtaa pojalle. Katseista päätellen moni muukin pohtii samaa...
<spyrreh>: Purppuratukka jäi seuraamaan huolestuneesti kun muukalainen arvioi jalokiveä. Tämä vaikutti vähemmän innokkaalta kapistuksesta kuin olisi voinut toivoa, mikä sai nulikan jälleen rypistämään kulmiaan. Hän otti kiven takaisin hieman vastahakoisesti, ennen kuin nyökkäsi varovaisin elkein. "Tuota... luulisin niin. Eikö tällaiset ole aika... arvokkaita" hän yritti, työntäen kiven kuitenkin takaisin pussiinsa. Jonkinlaisena helpotuksena tämä tuntui riittävän tähän hätään maksun osalta, tai ainakaan enempää ei kärtetty. Kael vilkuili vielä hetken ympärilleen ennen kuin veti hiljaa syvään henkeä ja lykkäsi enempää pohtimatta pussin taskuunsa. Huomio kääntyi takaisin haavoja tutkivaan muukalaiseen ja nulikka hivuttautuikin jälleen lähemmäs katsomaan. Verestä tahmean kankaan alta paljastunut rujo näky sai hänetkin ähkäisemään järkyttyneenä. "Egh... en tiennyt että... se oli noin paha" hän mutisi, kääntäen kuitenkin päätään kun aiemmin puhunut mies heitti ilmoille uuden kysymyksen. Tämä sai pojan epäröimään, ennen kuin hän joutui nyökkäämään tukalasti. Rehellisesti hänellä tuskin oli kauheasti vastaan väitettävää arviolle... "No... niin. Se... me ei oikein.... voitu muuta. Meidän piti paeta kun... no, kai ne periaatteessa oli rosvoja. Me hädin tuskin selvittiin edes tänne saakka" poika henkäisi viimein. Hänenkin oli pyyhkäistävä voipuneesti likaisia kasvojaan, ennen kuin vaisu katse vaelsi jälleen takaisin kohti haavoittuneita ja näitä tutkivaa miestä.
|
|
|
Post by spyrre on Sept 23, 2017 22:13:05 GMT 3
<Sunbaron>: Jonkinlaiseksi haavuriksi tunnustautunut mies tekee parhaansa Cathrynin haavojen parissa samalla, kun muu joukko tarkkailee herkeämättä ja varuillaan ympäristöä. Pimeys ympärillä on syvenemässä ja ilma kylmenemässä. Auringon paettua taas kerran jonnekin kauas saastan ja kuoleman tuolle puolen ei mikään enää lämmitä. Kuka tahansa matkalainen tietää, että tässä kohtaa pitäisi olla jo suojassa tai piilossa. Miehet ympärillä eivät voi muutakaan kuin tiukentaa otettaan aseistaan. "Rosvoja tai ei, meidän pitää häipeä täältä. Berd, sido ne haavat äkkiä. Saa parempi parantaja katsoa josko niistä tulee vielä mitään", Kaelin kanssa puhunut mies puuskaisee. Työtä käskettyä tekevä katsahtaa tähän vaitonaisesti, mutta palaa nopeasti naisen haavojen pariin. Asia ei selvästikään ole niin yksinkertainen. Auki repäisty ja monen taakan pahemmin repimä kylki ei muutamalla lumpunriekaleella siitä muuksi muutu. Mutta tämä tekee silti työtä käskettyä. Yksi miehistä säpsähtää äkkiä ja kyyristyy aavistuksen, kuin odottaen jonkin hyökkäävän pimeydestä. Mitään ei kuitenkaan saman tien tapahdu, vaikka tämä tihrustaakin epäluuloisesti pimeyteen. On vaikea sanoa mikä ääni kaikuu läheltä, mikä kaukaa. Ulvaisut ja huudot pistävät korviin joka tapauksessa. "Valitsitte surkean ajan typerään matkaanne, poika. Tämä tienoo on hirviöitä mustanaan ja pahempaa tuntuu vain olevan luvassa. Sinun on parempi toivoa että jossakin on vielä jumala joka varjelee meitä tänä yönä. Muuten kukaan meistä ei näe linnaketta, ette te ettekä me", mies Kaelin vieressä mutisee. Enemmänkin lannistuneesti kuin vihaisesti. Tämä ei ole enää aivan nuori; kuolema ja tuho ovat elämän useasti todistettuja tosiasioita. Mitäpä niitä kiertelemään?
<spyrreh>: Aika kului painostavina venyneinä hetkinä, samalla kun ympäröivä metsä pimeni nopeasti. Kael saattoi itsekin vain seurata kireänä kun haavuri työskenteli tajuttoman kissaihmisen parissa. Oli vaikea sanoa hämärässä mitä tämä tarkalleen sai aikaan, mutta siltikin poika saattoi arvata että vastaus oli liian vähän joka tapauksessa. Veren haju leijui paksuna ilmassa ja hän oli epäonnekseen nähnyt vilaukselta kuinka rujolta naisen revitty kylki näytti. Mies sai työskennellä tosissaan kiskoakseen jotakin tällaista kasaan pelkkien räsyjen avulla, mutta siltikin tämä ainakin yritti. Poika heitti jälleen jo ties kuinka monennen tukalan katseen ensin Reindaliin Cathrynin vieressä ja sitten ympärilleen, ennen kuin nielaisi ja nyökkäsi vaisusti puheessa olevan miehen toteamukselle. Tämä oli oikeassa, heidän olisi pitänyt olla jo jossakin aivan muualla... tämän maininta paremmasta parantajasta sai nulikan kuitenkin katsahtamaan muukalaista varovaisen toiveikkaasti. Ikävä kyllä haavurilla oli vielä hankala askarensa kesken, kun pimeästä metsästä kantautuvat uhkaavat äänet saivat odottajat säpsähtämään. Kaelkin hätkähti ja käänsi huomionsa kohti epäinhimillisiä huutoja, heittäen sitten jokseenkin tukalan katseen puhuvan vanhemman miehen suuntaan. Tämän sanat olivat karuja... mutta ikävän tosia, koko partiojoukko vaaransi epäilemättä joka hetki henkensä seistessään täällä... "...no juu. Ei tässä mikään muukaan ole hyvin mennyt" purppuratukka mutisi hiljaa. Oli vain toivottava että haavuri saisi työnsä pian siihen kuntoon että tajuttoman naisen siirtäminen onnistuisi...
<Sunbaron>: Kestää monta pitkää, painostavaa hetkeä, ennen kuin haavuri lopulta suoristautuu. Tämä ei totta puhuen näytä aivan vakuuttuneelta työnsä tuloksista, mutta sitä ei ehdi nyt murehtia. Haava on sidottu eikä se tursua verta kaikkialle, mikä on kaiketi aivan tarpeeksi paljon juuri nyt. Totta puhuen tämä näyttää helpottuneelta siirtyessään Reindalin luokse. "Mikä tällä on? Onko hän haavoittunut jonnekin panssarin alle? En näe mitään haavaa", mies toteaa lopulta. Tämä vilkaisee Kaeliin, muttei lopulta jää odottamaan vastausta; ei ole aikaa ihmetellä, eikä mies panssaria tarvitse muutenkaan juuri nyt. Tämä alkaa parhaansa mukaan riisua sitä. Yllättäen kalpea, hädin tuskin tolkuissaan oleva Reindal vastustelee. Se on niin heikkoa, ettei hän todella onnistu estämään tätä. Mutta siitä huolimattakin hän yrittää työntää miestä kauemmas veltoin käsin. "Rauhoitu, mies. Kyllä tämä tästä", haavuri tuhahtaa, ennen kuin työntää kädet syrjään. Panssari putoaa ympäriltä kun sen remmit on saatu auki. Tämä alkaa tarkastaa mahdollisia haavoja parhaansa mukaan. "Mitä varten te alun perinkään haluatte linnakkeelle? Tämä vaikuttaa melkoisen vaaralliselta pelkäksi päähänpistoksi, poika. Eikä siellä juuri välitetä hankaluuksista", mies Kaelin vieressä tokaisee äkkiä. Kasvosuojuksen läpi on mahdotonta nähdä katsetta sen tarkemmin, mutta juuri nyt se on mitä varmimmin pistävän tarkkaava. Koko asia selvästi epäilyttää...
<spyrreh>: Vaikka ei suoranaisesti osannutkaan pysyä kunnolla paikallaan odottaessaan, ei kauempana kärkkyvä poika yrittänyt hoputtaa hoitajaa kun tämä teki työtään. Kun tämä lopulta siirtyi sivuun Cathrynin luota Kael valpastui ja kurotti kaulaansa nähdäkseen paremmin, hoksaten kuitenkin pienellä viiveellä esitetyn kysymyksen. "Eh... tuota... en... ole ihan varma. Ne taisteli, ja... se kävi kaikki niin nopeasti. Se oli huonossa kunnossa aikaisemminkin..." hän vastasi aavistuksen emmittyään, siitä huolimatta ettei tätä oltu jääty edes odottamaan. Haavuri oli jo tarttunut kalpean miehen panssariin, joka kuitenkin vaikutti vastahakoiselta avun suhteen. Nulikka rypisti kulmiaan huolestuneena peläten jo Reindalinkin haavoittuneen aiemmassa koitoksessa pahemmin kuin hän oli tajunnutkaan, mutta hätkähti kun sama mies hänen tuntumassaan puhui taas. Esitetty kysymys oli epäilemättä aiheellinen... mutta siltikin tämä sai hermostuneen nulikan takeltelemaan hetken. "No... Kun... Egh. Ei meidän kai ollut... tarkoituskaan alunperin. Me... oltiin karavaanin kyydissä, ja sitten... sitten sen kimppuun hyökättiin, ja... me paettiin metsään. Cathrynilla oli joku vanha kartta, ja me ajateltiin jos me löydettäisiin metsän läpi" se selitti viimein. Kaikki oli vielä aivan liian tuoreessa muistissa ja liian kaoottista että tästä olisi saanut kovinkaan koherenttia otetta edes hänen omassa päässään... vaikka kukaties se tähän hätään oli parastakin.
<Sunbaron>: Mies kuuntelee vaitonaisesti pojan niukan ja katkonaisen kertomuksen matkan summittaisista taustoista. Tämä on vaiti eikä anna sen suurempia vihjeitä mitä mieltä on, mutta nyökkää kuitenkin sitten. Kaiketi asiaa on turha setviä sen enempää. Hetken verran on taas vaitonaista. Äkkiä haavuri ähkäisee sivummalla tyrmistyneesti. Mies kavahtaa pystyyn ja kauemmas Reindalin luota. Tämä puistelee käsiään kuin olisi juuri koskettanut jotakin saastaista... mitä totta puhuen onkin. Tämä viskaa äkkiä sivuun vanhan, selvästi jo monta päivää vaihtamattoman siteen, joka on tahriutunut läpikotaisin visvaan ja ties mihin saastaan. "Se... se on kirottu. Kirottua myrkkyä!" mies ähkäisee silmät ymmyrkäisinä. Maassa lojuva Reindal irvistää ja yrittää kiskoa paitaansa takaisin alas. Sen alta paistaa kuitenkin rujo näky. Paljasta, visvaista lihaa. Tummunutta, mätää saastaa. Useampikin miesjoukosta valpastuu. Haavuri pyyhkii käsiää kauhuissaan vaatteisiinsa kuin peläten saaneensa jonkin kuolettavan tartunnan. "Mitä tuo on? Poika, miksi et sanonut siitä mitään!? Tuo mieshän on kirottu! Hädin tuskin hengissä enää! Miksi te edes raahaatte mukana tuollaista!? Kuolluthan tuon jo pitäisi olla! Saastutatte meidät kaikki tuollaisella!" mies pojan vierellä ärähtää. Tämä on silminnähden tyrmistynyt ja järkyttynytkin. Heidän keskuuteensa on päästetty jotakin saastaista. Jotakin vitsauksen ja kirouksen koskettamaa. Eikä kukaan näistä selvästikään ole mielissään asiasta. Osa miehistä sormeilee aseitaan hermostuneesti...
<spyrreh>: Kael vaikeni jälleen kertomuksensa päätteeksi, haroen sekaista kuontaloaan päämäärättömästi. Ei voinut millään väittää että hänkään olisi tuntenut olonsa mitenkään hyväksi tai selkeäksi vaikka hän olikin heistä parhaassa kunnossa... joka tosin ei tähän hätään vaatinut paljoa. Haavurin äkillinen kauhistunut äännähdys havahdutti nulikankin nopeasti. Poika hätkähti voimakkaasti ja astahti kiireesti lähemmäs reaktion hälyttämänä ennen kuin edes tajusi kunnolla mistä oli kyse. Haavuri tosin oli selvästi nähnyt jotakin huomattavasti häntä paremmin. Nulikka oli vähällä törmätä äkkiä jaloilleen karkaavaan mieheen, ja sitten mädän löyhkä iski jo hänenkin kasvoilleen. Nulikasta irtosi typertynyt, kauhistunut ähkäisy, ja hetkeksi tämäkin jähmettyi paikoilleen tuijottaen alas panssaristaan kuorittuun Reindaliin. Pimeä ei armollisesti paljastanut kaikkia kammottavia yksityiskohtia, mutta toisaalta, tämän ei tarvinnutkaan. Hän oli kuvitellut Reindalin kenties haavoittuneen aikaisemmin, mutta tämä... tästä hän ei edes tiennyt edes miten olisi reagoinut. Ikävä kyllä muut ympärillä tiesivät. Kael havahtui järkyttyneestä sanattomuudestaan vasta kun hänelle puhunut mies ärähti hänen suuntaansa, saaden pojan sävähtämään. Vaivoin hän onnistui kiskomaan katseensa irti voimattomasti paitaansa kiskovasta Reindalista ja kohti muukalaista. "Mä... en mä tiennyt että-- Mä en tiedä mitä... tämä on" hän ähkäisi. Hyvin nopeasti joukon kauhistuneet ja vihaiset reaktiot iskivät viimein perille, ja pojan kasvoilla häivähti pelästynyt ilme. "Ettehän te-- Eihän sitä silti voi... jättää! Pakkohan sille on jotain voida tehdä! Se... se tarvitsee jotain lääkettä, se loppui, ja... ehkä jos sitä löytyy lisää..." poika kiirehti jatkamaan, järjestellen sanojaan hätäisesti, tuskin tietämättä itsekään mitä olisi pitänyt tehdä tällaisessa tilanteessa. Pelko siitä että joukko vain jättäisi heidät metsään ajoi silti selittämään ja yrittämään...
<Sunbaron>: Pojan hätäiset selittelyt eivät vedä vertoja miesjoukon tyrmistykselle. Kysymyksiä tiukannut sotilas ärähtää epämääräisesti ja huitaisee kädellään niin että on vähällä osua tähän. "Älä selittele, poika! Tuo mies on kuoleman oma! Ihme ettei ole jo vainaa! Tuollaisen saastan olit aikeissa tuoda keskuuteemme! Tätäkö varten te hortoilette epätoivoisesti täällä? Teidät ajettiin pois jostakin ja yrititte löytää suojapaikkaa! Olette varmaankin kaikki muutenkin saastuneita!" mies ärähtää. Kukaan ei varsinaisesti näytä olevan aikeissa väittää vastaan. Osa pälyilee maassa lojuvaa miestä epäluuloisesti, osa taas poikaa. Kirottuja, kulkutautisia. Mustan, kuolettavan uhan jo kokeneita. Sotilaat sormeilevat aseitaan hermostuneesti ja tuimasti. Miehellä on varmasti paljon muitakin sanoja sanottavanaan, mutta ne hukkuvat äkkiä hirvittävään ääneen, kuin metalliseen, rääkyvään repäisyyn. Samassa silmänräpäyksessä erään sotilaan rinta aukeaa punaiseksi ryöpyksi. Jokin repäisee läpi tästä. Mies kaatuu maahan. Jos tämä pitää minkäänlaista ääntä, ei sitä kuule. Pimeydestä alkaa melu. "Vihollinen. Vihollinen.Tuhotkaa", kantautuu tasainen, tunteeton, metallinkuultava ääni pimeydestä. Se on vääristynyt, sanat venyvät ja kohoavat oudosti. Sen taustalla häämöttää kostea, saastainen kaiku. Ääneen yhtyy nopeasti toinenkin. "Vanha liha on synti. Uusi liha. Uusi liha", toinen samankaltainen, epäinhimillinen ääni kirahtaa. Jokin repäisee aivan kaatuneen miehen vieressä tyrmistyneenä tuijottavan vierestä ja raastaa takana olleen puun rungosta sirpaleita. Kaikki tapahtuu hetkessä. "Maahan!" tajuaa joku huutaa. Koko tilanne hajoaa hetkessä käsiin. Miehiä heittäytyy suojaan kuka minnekin. Yksi näistä yrittää iskeä takaisin ainoalla tuliaseella. Metsä kaikuu laukauksista, jotka sinkoavat tuhoa pimeyteen. Välähdykset valaisevat kapeita, kulmikkaita, mutta samalla oudon pullistelevia hahmoja. Pimeydestä vastataan. Tuntemattomat aseet repivät ilman halki ja raastavat maata ja puita. Ehkä lihaakin. Metelin ja kaaoksen keskellä kaikuvat tunteettomat käskyt ja kurluttavat, vääristyneet sanat lihasta. Tuho ja helvetti aukeavat taas...
<spyrreh>: Jo valmiiksi kireä ja epäluuloinen tilanne repesi nopeasti kun itsekin tyrmistyksestä ja mädän lihan löyhkästä takelteleva poika yritti paniikinomaisesti selittää. Sotilaiden reaktio moiseen saattoi olla hyvin ymmärrettävä, mutta siltikin, Kaelkin tajusi että tämä olisi heille selvä kuolemantuomio. Nulikka ähkäisi hätäisesti ja horjahti taaksepäin rivakasta huitaisusta, yrittäen silti vielä levittää käsiään epätoivoisesti kohti hurjistunutta joukkoa. "Ei kun... Uskokaa mua! Se... me.... mä en edes tiennyt mistään... tuollaisesta! Jos se tarttuisi, niin... me varmaan näytettäisiin jo kaikki tuolta! Joku haava on varmaan mennyt pahaksi ja--" purppuratukka selitti yhä yltyvällä hätäisyydellä. Siltikin, hän jo lähestulkoon pelkäsi tietävänsä miten tämä tulisi päättymään... ennen kuin jokin muu puuttui jo käsiltä karanneeseen tilanteeseen. Kael ei ollut itsekään hätäisyydessään tajunnut enää kyräillä pimeyteen kuten olisi pitänyt, kun jotakin äkkiä iski hurjistuneesti ärisevään mieheen. Veri ryöpsähti tästä ja metallinen, kammottava rääkynä alkoi repiä korvia. Pojan tapailemat hätäiset anelut hukkuivat kauhistuneeseen ähkäisyyn ja hän horjahti refleksinomaisesti taaksepäin kun kammottavia, metallisia sanoja alkoi kaikua heidän ympäriltään. Sotilaat tapailivat hätäisesti aseitaan ja joku huusi käskyn heittäytyä maahan suojaan joltakin kauhealta joka repi ilman ja lihan halki, kiskoen miehiä silmänräpäyksessä pimeyteen. Kaikki oli menossa hirvittävällä tavalla pieleen... taas kerran. Ja hän saattoi vain tuijottaa. Hän ei tiennyt kuinka monta kertaa saattoi enää tehdä näin. Poika nojautui neuvottoman kauhun vallassa runkoon takanaan, painaen sitten tukalasti ähkäisten kätensä päänsä ympärille. Painostava kuumottava tunne paisui jossakin hänen rinnassaan. Tämä ei voinut vain... päättyä näin....
|
|
|
Post by spyrre on Sept 25, 2017 23:12:57 GMT 3
<Sunbaron>: Hävitys ja tuho iskevät päin yhtenä sekasortoisena ryöppynä. Aseiden suuliekkeihin välähdyksinä piirtyvät, epäinhimilliset hahmot häämöttävät puiden joukossa, vähän välittäen vähäisestä vastarinnasta, jota yksi mies tuliaseineen pystyy hädissään tarjoamaan. Muut painautuvat maahan, pois kuolettavien laukauksien tieltä. Hyökkääjien sanoja ei pysty kunnolla erottamaan melun läpi, mutta se jatkuu silti. Aivan lähellä tukehtuu mies omaan vereensä. Hetkessä kaikki on muuttunut painostavasta helvetilliseksi. Sotilaat eivät kuitenkaan jää odottamaan kohtaloaan mätään maahan. Näiden ilmeinen johtaja kiskoo henkensä uhalla kasvosuojuksensa irti saadakseen äänensä kuuluviin. Mies on vanha ja arpinen, mutta juuri nyt huutaa kuin paljon nuorempi ja suoraselkäisempi. "Vetäydytään! Pois täältä! Pois täältä! Ne ovat konesotureita! Vetäydytään!" mies karjaisee. Käskyllä on myös vaikutuksensa, sillä kuolettavasta tulesta huolimatta miehet lähtevät etsimään suuntaa ja paikkaa. Näiltä löytyy ainakin kurinalaisuutta, jos ei muuta; kukaan ei rynnistä sekopäisesti kuolemaansa, vaan nämä lähtevät vetäytymään matalina, yrittäen löytää auki olevaa suuntaa panikoimatta. Ympärillä näkymättömät, silmää nopeammat iskut raastavat puita ja aluskasvillisuutta. Valot tapetaan nopeasti, ja pian kaikki piirtyy pelkkinä nopeina, silmiä raastavina välähdyksinä. Samaan aikaan kun ympärillä raivoaa, kohoaa purppurapäisen nulikan sisällä aivan oma myräkkänsä. Jonkin suuremman ja mahtavamman raivo. Kauna pitkästä vankeudesta ja syrjään sysäämisestä, mutta myös voimaintunto. Sen mukana on myös lupaus hinnasta, jonka tämä tosin jo tietää muutenkin: kun peto on vapautettu, se päättää. Se ei juuri odota lupia. Sille on raotettua ovia, ja se kiskaisee ne auki mielestä ruumiiseen. Se täyttää lihan, joka hädin tuskin pystyy pitämään sitä sisällään. Se antaa kuuman, tulisen voiman myllertää sisällään. Ilma väreilee kuumuudesta, jolle syntiset konedemonit eivät vedä mitään vertoja. Kaikki vie vain hetken. Yhden ainoan tulisen, karjuvan hetken. Kuolema ja hävitys hukkuvat alle, kun mahtavampi peto ärähtää. Hetken on kirkasta kuin päivällä. Mahtavat liekit pyyhkäisevät ylitse. Se saa pakenevat sotilaatkin heittäytymään vaistomaisesti uudelleen maihin. Mikäli koneet osaisivatkin niin tehdä, niillä ei ole aikaa. Yksi ainoa hetki, ja metsä ympärillä liekehtii. Tuliset vanat pyyhkivät syvälle metsään ja kituuttavat puut iskevät liekkiä. Kaiken sen keskellä seisoo poika, joka ei kuitenkaan ole poika. Se on peto. Se vetää uudestaan henkeä, kiskoo voimaa sisäänsä. Tietenkään se ei ole vielä valmis. Se on lohikäärme. Se on vapaa. Ja tässä mädässä maassa on paljon sellaista, mikä pitäisi vain polttaa pois. Peto vetää henkeä, antaa mahdin myllertää sisässään... ja sortuu. Hontelo ruumis kaatuu maahan voimattomana. Sitä polttaa, eikä siinä ole voimaa. Ei mitään voimaa. Se pettää alta. Ja yhtäkkiä se makaa maassa kakoen ja henkeään haukkoen. Sen keuhkoja polttaa. Siinä ei olekaan enää voimaa. Äskeinen, pelkkä ensihenkäys, pelkkä murto-osa sen mahdista, viekin kaiken. Lohikäärme karjuu raivosta, mutta pojalla ei ole tarpeeksi keuhkoja siihenkään. Sen tyrmistys kaikuu vain tämän pään sisässä. Yhtäkkiä sen ympärillä on hiljaista. Mikään ei enää huuda mitään, eivät koneet eivätkä miehet. Ainoastaan liekit kohisevat, kun lohikäärme raahautuu takaisin jonnekin nulikan mielen perukoille lyötynä ja nöyryytettynä...
<spyrreh>: Vain hetki, ja varovaisesti orastanut toivo jonkinlaisesta pelastuksesta oli kuollut nopeammin kuin oli rohjennut syttyä. Puiden lomasta kalahtelevat luonnottomat hyökkääjät veivät eittämättä vihaisten ja tyrmistyneiden sotilaiden huomion pois heistä, mutta minkäänlaista apua heidän oli näiltä enää turha odottaa. Tämä oli jo käynyt hyvin selväksi, ja puuta vasten henkeä haukkova Kaelkin tiesi tämän... kuten myös sen ettei heillä varmasti ollut enää voimia selvitä pimeydessä harppovista konesotureista omillaan. Yksi sotureista kakoi maassa verta, samalla kun joukon johtaja karjaisi ilmoille käskyn johon muut nopeasti reagoivatkin. Kaikki tapahtui nopeasti ja kokemuksella kun soturit vetäytyivät vauhdilla. Poika heitti näiden perään katseen, mutta ei liikkunut paikaltaan edes suojautuakseen. Hänen päässään ja sisällään leimusi... ja epätoivo soi viimein tilaisuuden jollekin syvällä väijyvälle. Lohikäärme ei kysellyt eikä odottanut, eikä kauhistuneesta pojastakaan ollut tätä estelemään... tai sitten se mitä peto tällä hetkellä halusi ei ollut jotakin mitä hän halusikaan tällä hetkellä pidätellä. Kun keinot loppuivat, puhkesi epätoivo nopeasti raivoaviksi liekeiksi ja karjunnaksi. Metallihirviöiden keskelle syttyi nopeasti uudenlainen tuho, joka valaisi pimeän metsänkin. Jopa tajuttomuuden rajoilla hiipunut Cathryn säpsähti paikoillaan ja nosti sumeasti päätään, jääden tuijottamaan typertyneenä eteensä, vaikka tuskin edes hahmotti kaikkea kunnolla. Ja kaikki tämä enteili entistä suuremman tuhon alkua... Kaiketi poika itse, vuorostaan kaiken perukoilla, aavisteli jotakin sellaista, mutta äkkiä hintelän kehon halki iski tuska joka sai jopa pedon haparoimaan. Poika jakoi olennon tuskan ja tyrmistyksen, tajuten vain hämärästi lohikäärmeen vetäytyvän nöyryytyksestä ja pettymyksestä hurjistuneena. Kasvillisuus ympärillä savutti ja liekehti, mutta pitkän tovin hintelä nulikka haukkoi henkeään maassa tuskin huomaamattakaan. Myllerrys hänen sisällään jätti hetkeksi varjoonsa tuhon ulkopuolellakin, kunnes se viimein havahtui tarpeeksi kohottaakseen tukalasti päätään. Katse pyyhki sumeasti kaiken ylitse, yrittäen vaivalloisesti saada jälleen otetta todellisuudesta oman järkytyksensäkin ylitse. Jotakin... oli tapahtunut joka oli ajanut jopa lohikäärmeen perääntymään..?
<Sunbaron>: Lohikäärme on vaiti. Sen paikalla on vain kipua. Kipua kuin poika olisi varrastettu ja nostettu tulelle paistumaan. Korventavaa, runtelevaa kipua. Kaikki on kovin hiljaista. Kuollutta. Ilma melkein väreilee vieläkin. Vaikka peto sai koettaa voimiaan vain hetken, se jätti silti jälkensä, joka ei vieläkään ole haipunut pois. Hiljaisuuden rikkoo äkkiä tuskainen ähkäisy kauempaa. Siihen vastaa muutama samanlainen. Sivummalla sotilaat rämpivät hitaasti pystyyn. Näillä tuskin on sen parempaa käsitystä siitä mitä äsken edes tapahtui. On vain paljon tuskaa, hämmennystä ja epätietoisuutta. Nämäkin ovat eittämättä unohtaneet hetkeksi äskeisen sanaharkan. Sivummalla Reindal vetää henkeä aavistuksen syvempään. Jopa hän tuntuu tajunneen äskeisen... joskaan ei ole niin hyvässä kunnossa että pystyisi tekemään asialle juurikaan mitään. Miehen silmät seuraavat silti poikaa terävämpinä kuin äsken.
<spyrreh>: Pitkän hetken sisäinen, perimmäistä olemusta myöten riipivä tuska kuin myös hyvin fyysinenkin tällainen vaativat kaiken huomion. Hän ei ollut aiemmin kokenut mitään tällaista ja vaati kaiken hänen jo muutenkin rajoilleen kiristyneestä keskittymisestään sinnitellä tämän kynsissä. Oli hyvin lähellä että poika oli menettänyt tajuntansa haukkoessaan kärvistellen henkeään maassa... kukaties tämä tosin olisi toivonut sitä itsekin. Hänen sisuksiaan ja mieltään korvensi tavalla, ettei hän edes tajunnut kunnolla myös ympäristön olevan tällä hetkellä hyvin konkreettisesti liekeissä. Lopulta kuitenkin hajanaiset, hätäiset muistikuvat ja tajunnanrippeet alkoivat pinnistellä esille kaiken muun alta. Pojan haparoiva katse pyyhki ylitse liekehtivän kasvillisuuden sekä kauemmas ilmaantuneiden hahmojen, kunnes tämän kurkusta karkasi katkonainen, syvä henkäisy. Konesotureita ei näkynyt, ja kaiketi tämä oli tärkein asia hänen uupuneeseen mieleensä tähän hätään. Voipuneesti poika kierähti selälleen mustuneeseen maahan, jääden tasaamaan hengitystään. Hän tuskin omasi tähän hätään voimia muuhunkaan, saati sitten setviäkseen mitä lohikäärmeen raivolle oli tapahtunut... Reindalin tuntumassa retkottava Cathrynkin siristeli silmiään liekkien leimussa, liikahdellen heikosti kuin olisi yrittänyt haparoida raajojaan alleen, vaikkakaan tässä onnistumatta. Äkkiä metsään puhjenneen helvetin tilalle oli noussut uusi, painostava hiljaisuus.
<Sunbaron>: Kuten kaikki rauha, tämäkin kyseenalainen hiljaisuus rikkoutuu aivan liian nopeasti. Äkkiä maassa lojuvan nulikan ylle astuu hahmo. Yksi sotilaista. Sama vanhempi mies, joka äsken huusi komentoja. Tämän kasvosuojus roikkuu yhä poissa paikoiltaan remmin varassa. Kasvojen ilme on tutkimaton, melkeinpä ilmeetön. Kuin tällä ei olisi mitään kunnollista ilmettä tai tunnetilaa johon tarttua nyt. "Poika. Sinä teit tuon äskeisen", mies toteaa äkkiä ääni värittömänä. Tämän takana häämöttää useampikin hahmo. Kasvosuojusten takaakin paistaa epäluuloisuus ja varovaisuus. "Jätetään se siihen ja häivytään", yksi miehistä tohtii ehdottaa kauempaa. Tämä vaiennetaan nopealla kädenheilautuksella. "Ei tätä asiaa tähän voi jättää. Linnakkeella halutaan tietää jostakin tällaisesta. Ottakaa se vangiksi. Ja nuo muut myös. Siellä halutaan varmasti kuulustella niitä. Sitokaa se poika", mies toteaa yhä aivan yhtä ilmeettömänä. Tämän ääni on yhä kuuluvaa virallisuutta, kuin tämä ei osaisi nyt muutakaan. Empien ja haluttomasti miehet alkavat tehdä työtä käskettyä. Nämä lähestyvät poikaa varuillaan, sen varalta että tämä saattaisi kuitenkin, voimattomasta olemuksestaan huolimattakin, tehdä vielä jotakin. Joku kiskoo esille lisää lumppuja, jotka haavojen sitomisen lisäksi kelpaavat kai käsienkin sitomiseen...
<spyrreh>: Kesti hetken verran ennen kuin Kael edes hahmotti yllään häämöttävän hahmon joka oli ilmaantunut häiritsemään hänen kivuliasta rauhaansa. Kukaties poika oli olettanut hiljaisuuden tarkoittavan sitä että soturijoukkokin oli kaikonnut tiehensä (tai sitten hän ei vain ajatellut nyt niinkään pitkälle) mutta vasta kun mies puhui, tuntui tämäkin havahtuvan. Poika räpäytti silmiään ja katse tarkentui soturiin jokseenkin haparoivasti. Hetken aikaa tämä tuntui hapuilevan jonkinlaista otetta tilanteesta ja siitä että hänelle oli puhuttu. Miehen sanat olivat enemmän toteamus kuin mikään varsinainen kysymys, eivätkä nämä saaneetkaan vastaukseksi kuin kivuliaan, epämääräisen köhäisyn. Joku taustalla ehdottikin jo pikaista häipymistä, mutta yllättäen tätä ei noudatettukaan. Tuhkassa lojuva purppuratukka havahtui viimein enemmän kun joukon johtaja heilautti käskevästi kättään, antaen sitten komennuksesa. Ehkäpä metsään kuolemaan jätetyksi tuleminen olisi ollut surkea kohtalo, mutta nämä sanat eivät siltikään olleet laadultaan rohkaisevia... varsinkaan mieleen, jota oli ahdisteltu ja ajettu rajoilleen jo liian kauan. Ehkä jäi pieneksi kysymysmerkiksi oliko nulikka vieläkään aivan mukana asioissa, mutta tietyt sanat iskivät silti tämän korviin jotka saivat nuutuneen olemuksen jännittymään. Miesjoukon lähestyessä pojasta irtosi epämääräinen sihahdus ja tämä yritti hätäisesti kohottautua. Ilmeisen huterasta olemuksestaan huolimatta miehiin suunnattiin epäluuloisen ärhäkkä katse, kuin nämä olisivat ahdistelleet nurkkaan ajettua eläintä... mikä tämä saattoi tähänhätään lähestulkoon ollakin.
<Sunbaron>: Miehet epäröivät, kun nulikka alkaa äkkiä osoittaa jonkinlaista (joskin lähinnä henkistä) vastarintaa. Mutta ärhäköitä katseita tai ei, tuntuvat nämä siltikin aavistavan, ettei tässä ole todellista voimaa - ei ainakaan, jos tämän horjumiseen on uskomista. Tai siihen, ettei tämä pääse edes kunnolla jaloilleen. Siltikin nämä empivät aikansa, kunnes yksi näistä kohottaa äkkiä turhautuneena, ahdistuneena ja peloissaan nyrkkinsä ja huitaisee nulikkaa. Kaiketi tämä yrittää kolkata pojan, mutta paremman puutteessa pelkkä lannistaminenkin eittämättä kelpaa. Muut seuraavat vaisusti vierestä. Kuolonuhreja on jo tullut tänä yönä; enempää ei kaivata.
<spyrreh>: Kaikkien hermot olivat varmasti jo hyvin kireällä kaikkien koettelemuksien jälkeen, eikä ollut yllättävää että kärsivällisyys oli varmasti kulunut loppuun jo ajat sitten kaikilla tahoilla. Miehet epäröivät mutta nopeasti yksi näistä rohkaistui, eikä jäänyt kovinkaan helläkätiseksi. Hintelä, tuskainen ja hutera nulikka ehti vain ähkäistä kun tämä iski nyrkkinsä perille. Tuskin ylöskään päässyt poika retkahti takaisin maahan kuin räsynukke, ainakaan enää vastustelematta. Hangoittelu oli jäänyt varsin lyhyeksi... Kauempana Cathryn siristeli vaivalloisesti silmiään suunnilleen tapahtumien suuntaan, kaiketi hahmottaen ainakin sen että jotain tapahtui.
<Sunbaron>: Kun kukaan ei ole siinä kunnossa että tekisi enää vastarintaa, eivät miehetkään jahkaile. Poika sidotaan ja kiskotaan mukaan, ja kierrellen ja kaarrellen muutkin nostetaan pystyyn ja retuutetaan perään. Kukaan ei sen suuremmin jää estelemään pientä koiraa, joka kiiruhtaa perään, eikä kukaan jää jahkailemaan paikalle. Yksi sotilaista ottaa varovaisen askelen metsän suuntaan, yrittäen saada jonkinlaisen varmistuksen että konehirviöt tosiaan ovat kuolleita, mutta tämäkään ei tohdi katsoa turhan pitkälle. Nopeasti, varovaisesti miehet katoavat pimeään. Liekit valaisevat aikansa yötä ennen kuin hiipuvat kosteiden, puolilahojen puiden rungoista. Nopeasti kuoleman maa nielaisee kaiken jälleen.
|
|