|
Post by spyrre on Apr 20, 2016 15:10:12 GMT 3
Vaikka varsin tukalaan paikkaan ahdistettu purppuratukka yritti parhaansa, alkoi nopeasti kuitenkin näyttää siltä ettei vanha ja äreä samooja ollut näin helposti huijattavissa. Poika tunsi olonsa jo aivan tarpeeksi nurkkaan ahdistetuksi pälyillessään hermostuneesti yläviistoon miehen suuntaan tämän terävää katsetta vältellen mutta tämän kuitenkin itsessään tuntien, ja varsin pian entisestään synkistyneen samoojan viesti tuli vieläkin selvemmäksi kun tämä astahti äkkiä lähemmäs ja tarrasi kiinni pelästyneeseen poikaan. Nulikka säpsähti melkoisesti ehtimättä kuitenkaan edes yrittää perääntyä kun hän jo tunsi seinän takanaan ja mies puristi kouransa tiukasti hänen olalleen. Moinen kirvoitti hintelästä pojasta yllättyneen, vastahankaisen vinkaisun ja tämä jähmettyi silmät ymmyrkäisenä paikoilleen samoojan ärähtäessä tyytymättömyytensä ilmoille. Oli varsin selvää ettei purppuratukan haparoiva tarina ollut purrut ja oivallus sai tämän tummat silmät leviämään entisestään... puhumattakaan siitä kuinka kuinka karvas mielipide miehellä oli lusikkansa soppaan lykänneestä Kazimirista. Syytökset ja suorat epäilykset saivat vastauksekseen vain entistä ymmyrkäisemmän katseen, mutta varsin epämääräiset paljastukset Kazimirista toivat hiljakseen pienen tukalan rypyn tämän otsalle. Sen lisäksi että aavisti että hänessä oli jotakin varsin outoa, kuulosti siltä että samooja ei luottanut mieheen tippaakaan ja että tämä oli kaiketi sekaantunut johonkin varsin kyseenalaiseen siitä huolimatta että olikin pelastanut hänen nahkansa näennäisen pyyteettömästi, eikä purppuratukka selvästikään tiennyt miten olisi reagoinut moiseen. "Egh... Mutta-- Mä tiedän oudolta tämä kuulostaa, mutta...! Ei se ole mitään... sellaista kuin varmaan luulet" se yritti haparoida surkeasti, kuitenkaan onnistumatta keksimään miten olisi edes vastannut johonkin tällaiseen. Poika tunsi jo melkoisen paniikinomaisen häivähdyksen itsessään kiemurrellen samoojan tiukan otteen sekä karhean seinän välissä, ehtimättä kuitenkaan tehdä paljoakaan muuta kun toinen äkkiä tuuppasi hänet kovakouraisesti vasten seinää saaden nulikan ähkäisemään jo aiempaakin pelästyneemmin ennen kuin samooja jo kiskaisikin tämän jälleen eteenpäin.
Typertyneestä ja järkyttyneestä nulikasta tuskin olisi paljoakaan vastusta paljon kookkaammalle miehelle vaikka tämä olisi ehtinyt yrittääkin jotakin eikä tätä selvästikään ollut vaikea viskoa mielensä mukaan. Purppuratukka älähti ja kompuroi, tällä kertaa jännittyneiden kinttujen kuitenkaan ehtimättä pelastamaan hänen tasapainoaan. Maa lähestyi nopeammin kuin hän ehti reagoida ja poika rysähti rähmälleen lattialle päästäen jokseenkin surkean pihahduksen mennessään. Valopisteet välähtivät hänen silmissään ja hän joutui haukkomaan muutaman kerran ilmaa kunnes poika kuitenkin säpsähti uudelleen ja pyörähti parhaansa mukaan ympäri kuin peläten miehen hyökkäävän selkäänsä... vaikka rehellisyyden nimissä samoojan tuskin olisi tarvinnut edes turvautua moiseen jos tämä olisikin päättänyt hankkiutua eroon kyseenalaisesta nulikasta. Tämän koura oli puristunut uhkaavasti miekan kahvalle ja pistävä katse oli vieläkin nauliutunut purppuratukkaan mutta tämä ei ainakaan vielä tehnyt mitään kuin olisi odottanut reaktiota suoraviivaisiin, painaviin sanoihinsa. Tämä selvästikin aisti melkoista palaneenkäryä kaikesta, ja poika kohottikin neuvottomasti jälleen kättään eteensä, tapaillen kiireesti jalkojaan alleen. "Äh---! Eikun...! Odota! Mä... mä olen kyllä häipymässä heti huomenna täältä! Kunhan... kunhan autatte Haeklia kuitenkin. Se ei ole tehnyt mitään pahaa kellekään" se ähkäisi hätäisesti melkoinen annos anovuutta äänessään varsinkin viimeisten lauseidensa kohdalla pojan ilmeisestikin peläten metsään eksyneen toverinsa jäävän sille tielleen ja ilman minkäänlaista apua samoojapäällikön epäluulojen vuoksi... jotka lopulta eivät ikävä kyllä tainneet edes olla niin hakoteillä kuin hän olisi halunnut väittää. Kukaties hänen olisi kuitenkin pitänyt edes yrittää kieltää miehen syytöksiä ja puoltaa aiempaa tarinaansa vaikka tämä tuntuikin näkevän suoraan hänen lävitseen, mutta... tällainen ei selvästikään ollut luontevaa purppuratukalle, varsinkaan tällä tavalla ahdisteltuna. Hän oli jäänyt kiinni ilmeisestä valheesta mutta hän ei voinut kertoa totuuttakaan... tilanne oli päätynyt varsin kiperälle tolalle eikä ahdistuneella pojalla ollut aavistustakaan mitä hän olisi voinut tehdä asialle. Toinen laiha käsi nousi tukalasti rinnalle kuin jotain suojatakseen kunnes tämä onnistui vetämään jälleen henkeä samoojaa pälyillen.
"Mä.... mä voin kyllä lähteä vaikka samantienkin jos haluatte, mutta.... en voi jäädä tänne. Enkä kyllä lähimaillekaan muutenkaan, jos päästät mut menemään! Ja Kazimirista ja mitä se on tehnyt mä en tiedä mitään! Mä en voi vaan.... äh. Tämä... tämä kaikki on muutenkin ihan hullua" purppuratukka sai töksäytettyä neuvottomasti hätäinen pulssi rinnassaan tykyttäen. Mitään tällaista tuskin saattoi selittää hyvin kenellekään sellaiselle kuin epäluuloinen vanha samooja, ja hän tiesi sen jo nyt... Ainoa mitä hän saattoi toivoa oli ettei hänen tarvinnut yrittääkään ja että miehelle riittäisi se että hän katoaisi tämän silmistä mahdollisimman nopeasti.... vaikka jonkin näinkin kyseenalaisen edessä tämäkin saattoi hyvinkin olla liikaa toivottu. Siitä ei tainnut päästä mihinkään että nulikka oli kaikkea muuta kuin parhaimmillaan tällaisissa tilanteissa.
((Vähän kriisiä jälleen, eh. Toivottavasti tästä saa jotain irti kuitenkin.))
|
|
|
Post by submarine on Apr 22, 2016 6:35:47 GMT 3
Vanha, karkea samooja oli täynnä uhkaa ja vaaraa, eikä nulikalla ollut tarjota tällem uutakaan, kuin epätoivoista anelua ja lupauksia kadota mahdollisimman nopeasti. Ei mitään, millä iskeä miestä vastaan tai estää tätä pyörittämästä (kirjaimellisestikin) poikaa miten tahtoi. Kukaties moinen olisi saattanut vedota hyväsydämiseen ja pehmeään, mutta tämä mies ei selvästi ollut kumpaakaan. Karun linnakkeen karaisema samooja ei empinyt tai miettinyt uudelleen vain, koska uhiteltu poika siitä ahdistui. Totta puhuen ainoa syy, miksei tämä painanut päälle entistäkin kovempaa, taisi olla se, ettei tämän tarvinnut. Siltikään miehen sanoissa ei ollut hippustakaan sääliä tai mitään muutakaan samantapaista, kun tämä päätyi vastaamaan ylimalkaisesti pojan epätoivoiseen vetoamiseen. "Poika, sinä lähdet täältä koskaan millään tavalla vain, jos minä niin haluan. Täältä lähdetään vain minun luvallani, ja samalla tavalla tänne myös tullaan! Ainoa syy, miksi sinä edes pääsit tuon kaiken jälkeen nauttimaan minun suojelustani, oli että halusin tietää mitä reekelettä sinun kanssasi oikein oli meneillään. Alkaa vaikuttaa lkuitenkin pahasti siltä, että selviän vähemmällä kun vain pidän huolen ettet tule olemaan päänvaiva enää koskaan uudelleen. Minulla on liikaa murehdittavaa jo muutenkin, enkä minä jätä tällaisia langanpätkiä vain liehumaan. Ne voivat osoittautua käärmeiksi", mies tuhahti synkkänä, ennen kuin astui kohti poikaa, käsi yhä miekkansa kahvalla. Mies oli selvästikin tosissaan sanojensa suhteen, tai sitten todella hyvä esittäjä. Samooja vaikutti kuitenkin pahasti sellaiselta, joka oli tottunut ainoastaan tekoihin, ja sanoihin jotka puolsivat niitä - siis sellaiselta, jolla ei ollut niin tarvetta kuin haluakaan olla mikään esittäjä. Pelkkää synkkää, vääjäämätöntä aikomusta eikä pienintäkään emmintää siitä.
Tilanne oli eittämättä huolestuttava ja uhkaava, etenkin sellaiselle jolla ei ollut sitä vastaan mitään kunnollisia keinoja. Poika haparoi ja takelteli yksinään ylivoimaisen vihollisen edessä, kuten oli joutunut niin kovin usein tekemään. Hädän, paniikin ja mahdollisesti pelonkin keskellä tämä sai kuitenkin äkkiä huomata, ettei ollut yksin ajatuksiensa kanssa. Niiden joukkoon nimittäin putkahteli uusia, jotka tuntuivat lopulta hyvin samoilta kuin nulikan omatkin ajatukset, mutta jotka eivät sitä kuitenkaan olleet. Esimerkiksi siksi, ettei niille ollut tässä mitään järjellistä alkuperää, eivätkä ne sopineet mitenkään pojan muuhun olemukseen tai mihinkään aikaisempaan - paitsi aikaisempaan, samanlaiseen tilanteeseen. Aikaisemmin, paon ja kauhun aikana, paikassa johon auringonvalo tuskin oli koskaan yltänyt, ajatukset olivat olleet pelkkään eläimellistä raivoa, vihaa ja vaaraa. Kovin auvoisia ne eivät olleet nytkään, mutta nyt niissä oli sentään jonkinlainen holtti, edes jotakin pidättyväisyyttä. Ne olivat määrätietoisia ja kiertelemättömiä, mutta kukaties edes hieman avuliaampia. Miksi poika oikein mateli ja kiemurteli epätoivoisesti tämän ärisevän miehen edessä? Miksi tämä edes tarjosi surkeita, vähäisiä takeltelujaan sellaiselle, joka ei selvästikään aikonut antaa niille pienintäkään mahdollisuutta? Mies tämän edessä edellytti kovempia keinoja, ymmärsi vain voimaa ja kunnioitti vain sitä, mitä ei voinut pyyhkäistä sivuun. Ja pojassa oli jotakin tuollaista, mahtia ja voimaa ja oikeutta joihin tarttua. Miksei tämä näyttäisi miehelle edes pienintä aavistusta niistä, näyttäisi tälle ettei kurja ärähtelijä ollut tekemisissä jonkin sellaisen kanssa jota voisi vain töniä ja viskoa miten mieli? Ei tämän tarvitsisi edes tehdä mitään todella, ainoastaan näyttää mihin pystyisi. Olisihan se varmasti parempi kuin tämä nöyryyttävä luikertelu... eikö olisikin?
Jos poika tunnusteli, pystyi tämä toteamaan, että uhmakkaiden ajatusten lisäksi tämän sisällä tosiaakin piili jotakin, mihin olisi kukaties voinut tarttua. Jossakin syvällä sisällä, säröjen ja sirpaleiden alla, jossakin siellä mikä oli vielä vähän aikaa sitten ollut ulottumattomissa, peilien takana joista oli tuijottanut takaisin vain samanlainen pieni, luiseva, aneleva poika, pilkisti nyt jotakin suurta. Se oli yhtä aikaa kammottavaa ja kaunista, samalla hetkellä voimakasta ja hirvittävää. Se oli mahtia ja voimaa, joka tuntui kaukaiselta, mutta myös tutulta. Joskus poika, joka ei ollut ollut silloin poika, oli käsitellyt sitä vapaasti, ollut se kaikki. Nytkin se oli siellä, juuri ja juuri käden ulottuvilla jos tämä vain kurottaisi. Tuskinpa tämä tarvitsisi montaakaan rippusta mieheen, joka ei ollut ollut tuon mahdin ja voiman rinnalla sen enempää? Tokihan poika vielä halusi tuntea mahdin ja voiman itsessään? Eikö se ollut tämän oikeus?
|
|
|
Post by spyrre on Apr 22, 2016 15:20:32 GMT 3
Hätääntynyt, jo hiljakseen epätoivoinen poika kompuroi epävarmasti takaisin jaloilleen kädellään viereisestä karsinasta tukea haparoiden samalla kun synkeä samooja seisoi vaiteliaana mutta painostavana hänen edessään. Jos höykytetty purppuratukka oli toivonut aneluidensa ja häipymislupauksiensa saavan miehen hellittämään, tai edes vain raahaamaan hänet suoralta kädeltä portille alkoi pahasti kuitenkin näyttää siltä ettei toisella ollut mitään aikeita tyytyä vain johonkin tällaiseen. Koko hänen asetelmansa löyhkäsi eittämättä palaneenkäryltä jo kauas jopa hänen omaan nenäänsä mutta kun mies viimein vastasi, karusti ja suorastaan häijysti epätoivoiseen vetoamukseen ei poika voinut olla jäämättä tuijottamaan tätä hetkeksi lähestulkoon epäuskoisena kun samooja tarttui miekkaansa. Tämä ei selvästikään aikonut katsoa moista kyseenalaisuutta enää hetkeäkään pidemmälle vaan tuntui olevan aikeissa hankkiutua moisesta eroon kertaheitolla kuten Kazimirkin oli ehtinyt jo varoittaa, mutta siltikin moinen julma suoraviivaisuus onnistui järkyttämään nulikkaa. Aikoiko mies tosiaan.... Vaikka hän oli vain... Eihän hän ollut aikonut edes...
Oli nulikka mielestään antanut aihetta moiseen tai ei, oli samooja selvästikin toiminnan mies eikä nähnyt minkäänlaista syytä ottaa riskejä edes henkihieveriin ajetun keskenkasvuisen suhteen. Jos tämän aikeet olivatkin vain uhkailua saadakseen nulikan viimein puhumaan ei moisesta ainakaan näkynyt merkkiäkään tämän käytöksessä. Oli kuin hän olisi tehnyt hirvittävän rikoksen paetessaan petoja linnakkeen muurien suojaan, ja typertyneen nulikan oli selvästikin vaikea sulattaa jotakin tällaista, ilmeisistä syistä. "Mitä? Mutta... enhän mä... En mä voinut mennä mihinkään muuallekaan-- Mitä sä oikein teet?" se haparoi, selvästi kuitenkin jo pahoja aavistuksia mielessään. Purppuratukka huojahti vieläkin jokseenkin hämmentynein elkein askelen kauemmas miestä pälyillen, kunnes tämä kuitenkin pysähtyi, kaiketi tajuten kuinka nurkkaan hänet oli ajettu. Laihat leukaperät kiristyivät aavistuksen ja sormet puristuivat entistä kuumeisemmin tykyttävälle rinnalle. Järkytyksen takana hänen mielessään jokin säröili ja hiersi jälleen... ja kohta hän sai jälleen tajuta ettei ollut yksin. Poika sävähti ja jännittyi hoksatessaan äkkiä vieraiden (mutta samalla jollakin tavalla häiritsevän tuttujen) tunteiden ja ajatusten pilkahtelevan esiin jostakin mielensä uumenista. Kaunaisuuden ja puhtaan raivon purkamisen sijasta olemus tyytyi kuitenkin nyt vain häälymään kaiken takana... Siltikin hurjana ja leimuavana tavalla, joka harhautti hetkeksi nulikankin ympärillään kiristyvästä ulkomaailmasta. Kaiken, aivan kaiken koetun jälkeenkin vieras mies seisoi nyt hänen edessään miekkaansa puristaen kuin aikeissa iskeä hänet maahan edes kahdesti ajattelematta, vain koska tämä olisi kaiketi helpompaa kuin uhrata vaivaa oudon nulikan selvittelyyn... tai edes vapaalle jalalle laskeminen. Hän ei vieläkään ymmärtänyt miten ja miksi tämä osa hänen mielestään puhui hänelle näin, mutta vaikka moinen sai pojan vieläkin kavahtamaan epäluulosta, ei tämä kuitenkaan ollut lähellekään niin ulkopuolinen hänelle kuin hän kukaties olisi halunnut uskoa. Tämä kumpusi jostakin hänen sisältään, voimakkaana, polttavana ja loukattuna... ja ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan (jos koskaan) hän äkkiä tunsi jotakin lähestulkoon ulottuvillaan. Jotakin, joka voisi tehdä lopun avuttomasta anelusta ja pakoilusta joka vieläkin, tässäkin tilanteessa kirpaisi häntä pahasti... eikä tästä nöyryytyksestä tuntunut silti olevan edes minkäänlaista apua synkeää samoojaa vastaan.
Purppuratukka tuijotti uhkaavaa tummanpuhuvaa miestä edessään ymmyrkäisin silmin kuin pakoon valmistautuva saalis lähestyvää petoa, mutta vaikka tämä liikahtikin tukalasti, ei nulikka kuitenkaan sännännyt liikkeelle. Rehellisesti tämä tosin näytti enemmänkin jähmettyneen paikalleen kuin millään tavalla urhealta, mutta syystä tai toisesta se tuntui pian herpaantuvan hieman edessään häälyvästä uhasta huolimatta. Se tuijotti hetken eteensä kuin olisi kuunnellut jotakin, kunnes lopulta nulikan jännittynyt olemus tuntui lysähtävän kuin uupumuksesta. "...äh. Mitä pahaa me ollaan muka tehty teille? Ei me tultu tänne koska oltais haluttu.... ja me luvattiin lähteä... " nulikka mutisi lähestulkoon itsekseen tuskin edes vastausta uhkaavalta mieheltä odottamatta, kuitenkin äänessään outoa pistävää katkeruutta... ja hädintuskin verhottua turhautuneisuutta. Häntä oli jahdattu, höykytetty ja ahdisteltu, ja nyt tämä mies ei edes kuunnellut vaikka hänen olisi nyt pitänyt olla turvassa... Tämä kaikki alkoi olla hänelle jo aivan liikaa. Oli mielensäröjen takaa huokuva olemus mitä olikaan, tuntui tämä kuitenkin nyt hänen ahdistamisensa sijasta asettuvan hänen rinnalleen hänen yllään häälyvää miestä vastaan joka toi jollakin tavalla hänen mieleensä häivähdyksen menneisyydestä.... eikä uupunut poika oikeastaan löytänyt niin voimia kuin syytäkään vastustella. Mahti sykki uskomattoman lähellä suorastaan typerryttävällä tavalla, ja lopulta hän kurotti sitä kohden, hädintuskin edes enää tiedostamatta samoojaa aseineen edessään. Kuinka paljon hän vihasikaan vieläkin tätä heikkoutta ja avuttomuutta... Mitä menetettävää hänellä muka enää edes oli?
((Well. What could go wrong. =I ))
|
|
|
Post by submarine on Apr 24, 2016 15:55:50 GMT 3
Purppurapäinen nulikka kurotti kohti jotakin sisimmässään. Jopa aineettomalla, aavistuksenomaisella tasolla ele oli pieni ja vaivihkainen, mutta silti se riitti - joskaan ei välttämättä aivan tavalla, jolla poika oli toivonut. SIllä kun tämä kurotti kohti mahtia sisällään, kurotti jokin takaisin. Kuin syöttiin tarttuneeseen saaliiseen, tarrasi tähän äkkiä kiinni jokin, joka kiskaisi kovaa. Äkkiä nulikan koko olemus ja sisuskalut muljahtivat, kun jokin nykäisi pojan pois ja kiepautti tämän taka-alalle, livahtaen samalla itse eteen. Siinä oli epätoivoista tahtoa ja tarkoitusta, jota saattoi tuntea vain jokin vangittu ja koko olemuksellaan vankilaansa vihaava. Äkkiä vangittuna olikin nulikka itse, yhä läsnä mutta yhtä kykenemätön vaikuttamaan asioihin kuin olisi tosiaankin seurannut kaikkea vankkojen kaltereiden takaa. Jollakin muulla oli nyt ohjat. Hyvin lyhyen hetken verran vallankaappaajasta saattoi aavistella jonkinlaista voitonriemua. Se kuitenkin katosi saman tien paljon voimallisempien tunteiden alle, kun olotilastaan riemuitsevan mahdin huomio kiinnittyi johonkin. Vanha, tuima ja pahaenteinen samoojakin tuntui aavistavan jotakin ja pysähtyvän niille sijoilleen kesken etenemisensä. Miehen kulmat olivat kurtussa, ja entisestään ne kurtistuivat kun tähän asti niin hentoinen nulikka äkkiä astuikin eteenpäin jämerämmin, kuin tästä olisi voinut uskoa. Poika hohkasi samanlaista vihamielisyyttä kuin hallitsija, joka oli joutunut sietämään orjansa niskoitteluja - tai kuin peto, jolle saaliseläin oli uhitellut.
"Typerä, mitätön ihminen! Sinä sekaannut asioihin joista kaltaisesi olisi parasta pysyä erossa!" jylisi vihainen, voimallinen ääni pojan huulilta - joskaan ei tämän käyttämänä. Siinä oli mahtia, joka tuntui iskevän luihin ja ytimiin ja jytistävän koko tallia. Eläimet karsinoissaan ääntelivät hermostuneesti aistiessaan ylimaallisen keskellään. Vanhan samoojankin silmät levisivät tämän tuijottaessa poikaa, joka uhkui voimaa, jota tähän ei olisi pitänyt edes mahtua. Soturin vaistot olivat kuitenkin terävät, ja tämän käsi jännittyi miekan kahvalle. Kyynärpää koukistui ja teräs välähti, mutta teräs ei ehtinyt liukua huotrasta kuin muutaman sormenleveyden, ennen kuin paksun ranteen ympärille puristui aivan liian hentoisen näköinen käsi, joka ei yltänyt edes raajan ympäri. Silti siinä oli hirvittävää voimaa, joka pysäytti vedon niille sijoilleen. Otteen lujuus sai miehen irvistämään. "Minä en ole velvollinen paljastamaan tulemisiani tai menemisiäni kaltaisellesi! Ole tyytyväinen, etten piittaa tästä homeisesta linnakkeesta! Voisin polttaa sen pelkäksi tuhkaksi ja hiileksi jos vain haluaisin! Ymmärrä paikkasi!" nulikka pauhasi. Vaivatta, kuin osat olisivat äkkiä vaihtuneet täysin, tämä pyöräytti miehen käden pois miekaltaan ja sivuun. Jos samooja yrittikin vastustella, loppuivat niin tämän tahto kuin ruumiskin kesken saman tien. Miehen parta tutisi ja lepatti kuin myrskytuulessa, eikä tämä osannut muutakaan kuin tuijottaa. Kauhu oli hiipimässä tämän katseeseen. Tämä oli voimaton, mahtavamman armoilla. Tuo vallan asema (ansaittu, tietenkin) suitsi mahtia pojan ruumiissa vain entisestään.
"Hinta minun uhmaamisestani on kova!" poika ärähti. Toinenkin käsi, aivan yhtä hentoisen näköinen ja aivan yhtä kammottavan toimakas kuin ensimmäinenkin, kohosi miehen paksulle kurkulle. Se ei yltänyt tarpeeksi pitkälle, ei läheskään, mutta voima jolla sormet sulkeutuivat miehen kurkunpään ympärille oli silti murskaava. Kuristaa ei tarvinnut jos vain pystyi rusentamaan. Hetkessä poika piteli miehen henkeä sormiensa välissä. Rusto sormien alla kesti hädin tuskin kevyttäkään puristusta, ja pojan sisin säteili sairaalloista mielihyvää kammottavasta, elämää ja kuolemaa määräävästä voimasta, jota tämä niin helposti käytti. Tämä ei tarvitsisi kuin vain pienen ripauksen lisää, enemmänkin päätöksen kuin edes yrityksen, ja miehen elämä loppuisi siihen. Tämä tajusi sen selvästi itsekin, jos korina ja levinneet, kauhistuneet silmät mitään kertoivat. Tätä oli mahti ja voima. Tämä oli lohikäärmeen oikeus. Vihdoinkin.
|
|
|
Post by spyrre on Apr 24, 2016 23:12:31 GMT 3
Kun epätoivoinen poika oli viimein ajettu rajoilleen ja nurkkaan, tuntuivat tämän voimat pettävän niin henkisesti kuin fyysisestikin. Kärkkään ja voimakkaan olemuksen noustessa esiin kaiken alta lupaillen ratkaisevansa koko tilanteen kertaheitolla tämä ei jaksanut enää niin vastustella kuin miettiäkään kurottaessaan lopulta kohti houkuttelevaa mahtia jota häntä kohti tarjottiin... ja äkkiä karskin, ruipelon nulikan edessä varsin uhkaavana häälyvän miehen pelkäämät "käärmeet" olivatkin lähempänä ja konkreettisempia kuin tämä varmasti oli osannut aavistaakaan. Tämä onnistui oikeastaan yllättämään purppuratukankin täysin, tämän tuskin odottamatta mitään sellaista mitä tapahtui. Samooja astui uhkaavasti kohti synkkänä hänen ylleen lankeavana varjona, ja sitten äkkiä jotakin hänen sisältään kurottikin takaisin, ikäänkuin kiskaisten epätoivoisen nulikan kovakouraisesti syrjään. Tämä tuskin ehti päästää äännähdystäkään kun jotakin aineetonta iski hänen kimppuunsa saaden voimakkaan pahoinvoinninaallon iskemään ylitseen... ja seuraava asia jonka poika tajusi oli kuinka asioita tapahtui vieläkin hänen ympärillään, mutta äkkiä ohjaksissa olikin joku muu.
Tällä tavalla äkkiä sivuun sysätyksi tulemisen tunne oli hyytävä eikä poika selvästikään ollut osannut edes odottaa jotakin tällaista. Hän saattoi tuntea vapaaksi riistäytyneen olemuksen voitonriemuisuuden ympärillään ja toviksi typertynyt nulikka unohti järkytyksessään jopa samoojan edessään. Tämä yritti äkillisesti petettynä vielä vasta epätoivoisesti käsittää mitä edes oli tapahtunut ja pyristellä pelästyneenä aineettomassa vankilassaan kuin hyönteinen lasipurkissa kun mahti leimahti hänen ympärillään ja sitten hänen jalkansa astuivatkin eteenpäin kohti lähestyvää miestä, kuitenkin ilman että hänellä oli mitään tekemistä asian kanssa. Esiin hyökännyt olemus ei äkillisestä vapaudestaan huolimatta tuntunut puolestaan unohtaneen miestä edessään ja taustalle sysätty nulikkakin saattoi omien typertyneiden ajatustensa lomasta tuntea tämän huomion kääntyvän nopeasti samoojaan... eikä tämä selvästikään reagoinut tilanteeseen samalla tavalla kuin pelästynyt nulikka. Poikakin tunsi kylmien väreiden juoksevan ylitseen tästä huokuvan vihamielisyyden aistiessaan, eikä voinut olla kavahtamatta näkymättömästi vankisopessaan kun olento päästikin raivonsa ilmoille hurjalla tavalla, joka jo viimeistään kertoi samoojallekin että jotakin oli pahasti vialla. Ja sitten asiat alkoivat yltyä entistä kaoottisemmiksi yhä kiihtyvällä nopeudella.
Epäluuloinen samooja ei yrityksestään huolimatta ehtinyt edes vetää miekkaansa esille kun luiseva, hintelä käsi jo tarrasi tähän typerryttävällä voimalla josta nulikka itse olisi tuskin kyennyt edes haaveilemaankaan omalla kohdallaan. Tämän raivo kuohui hänen ympärillään polttavana ja ylivoimaisena vaikka tämä olikin nyt suunnattu hänen sijastaan samoojaan, joka alkoi selvästikin itsekin tajuta kuinka osat olivat äkkiä kääntyneet. Mies sai järkytyksekseen tajuta ettei tämän edessä enää seissytkään pelokas keskenkasvuinen vaan jotakin aivan muuta... joka tuntui suorastaan nauttivan äkillisestä ylivoimaisuudestaan. Poikakin saattoi tuntea tämän itsessään osaamatta vieläkään oikein suhtautua siihen mitä tapahtui. Kuitenkin nyt äkkiä mies joka oli ollut valmis sivaltamaan hänet hengiltä tuijotti kauhuissaan itseensä tarrannutta, huomattavasti itseään suuremmalla olemuksella jyrisevää nulikkaa tavalla, joka eittämättä sai ajatuksen sivussa pysymisestä ja piiloon kyyristymisestä vaikuttamaan lähestulkoon houkuttelevalta sivuun pakotetusta.... vaikka rehellisesti häkeltynyt poika ei voinut olla itsekin tuntematta outoa häivähdystä itsessään. Viimeinkin kauhuissaan retuutettavana pyristeli joku muu kuin hän, ja mieleen nousi väkisinkin ajatus siitä ettei mitään tällaista olisi edes tapahtunut jos samooja olisi vain antanut hänen mennä kuten hän oli pyytänyt... Kukaties... kukaties tämä oli mitä mies oli kerjännyt, aivan omilla teoillaan. Menneet nöyryytykset polttivat hänenkin mielessään siinä missä esiin tunkenut olemuskin selvästikin tunsi nämä... mutta tällä lohikäärmeellä ei selvästikään ollut aikomusta päästää uhmannutta miestä sen vähemmällä kuin tälläkään oli häntä.
Poika saattoi vain seurata ristiriitaisin tuntein kun samoojan miekka sysättiin armotta syrjään miehen pystymättä yrityksistään huolimatta muuta kuin tuijottamaan kauhuissaan. Tämä oli äkkiä alakynnessä ja pahasti, ja hurjistunut lohikäärmeen olemus selvästikin nautti tästä hyytävällä tavalla. Epäröinnistään huolimattakin nulikka sävähti kun olento äkkiä tarrasi murskaavalla voimalla miehen kurkkuun, jättämättä paljoakaan arvailun varaan mitä aikoi. Aikoiko tämä tosiaan vain...? Poika tuijotti hiljakseen kasvavalla järkytyksellä samoojan kauhistuneita kasvoja kun tämä ponnisteli saadakseen happea pienet mutta luonnottoman murskaavat sormet kurkullaan, joka sai varsin tukalan tunteen pyyhkäisemään hänen ylitseen. Vaikka samooja oli juuri ollut vähällä sivaltaa hänet hengiltä ei hän voinut olla kavahtamatta ajatusta sormistaan rusentamassa tämän kurkkua väliinsä, ja katselemisesta kuinka mies kuolisi hänen eteensä. Oli selvää ettei hänet sivuun sysännyt olento aikonut päästää samoojaa otteestaan, jota seurasi nopeasti varsin hermostuttava ajatus siitä mitä muuta tämä saattaisi tehdä voimansa huumassa... Tämä... tämä ei ollut alkuunkaan kuten asiat olivat ennen olleet kuten hän oli kukaties toivonut, eikä tämä olento ollut hän, ja äkillinen hyytävä oivallus tuntui saavan nulikan havahtumaan. Ajatus raivoa hohkavan olennon uhmaamisesta ja varsin kammottava, mutta... eihän hän voinut vain... vain katsoa jotakin tällaista vierestä. Tai antaa periksi muutenkaan tällä tavalla koko typerryttävälle syrjäytykselle, vaikka tämä ajatus häivähtikin esille hieman jälkijunassa, melkoisen petetyksi tulemisen tunteen keralla. Joka tapauksessa ristiriitaisesti arkaileva poika tuntui viimein kavahtavan pahimmasta neuvottomuudestaan vaikka tällä tuskin oli vieläkään kunnollista holttia siihen mitä hänelle oli tapahtunut. Hän tunsi vieläkin olevansa kammottavan sivuun sysätty omassa kehossaan ja mielessään, mutta piinaava ajatus siitä että jotakin oli yritettävä kävi nopeasti raskaammaksi, saaden nulikan viimein pyristelemään entistä hätäisemmin. Vastaan haraaminen tässä kaikessa tuntui varsin toivottomalta varsinkin kun hänellä tuskin oli aavistustakaan mitä hänen olisi pitänyt edes tehdä, mutta kaikesta huolimatta poika yritti, niin epätoivoiselta kuin kaikki tämä tuntuikin...
|
|
|
Post by submarine on Apr 25, 2016 13:12:08 GMT 3
Humalluttavaa nautintoa ja sairaalloista, kuumeista huumaa. Lohikäärme tunsi voimansa ja sen, miten mies joka vielä äsken oli uhannut pienen, hintelän pojan henkeä, pyristeli nyt turhaan sen otteessa. Se oli täydellistä, niin hyvin täydellistä. Se oli kosto, pienuudessaankin mittaamattoman tyydyttävä korvaus siitä kaikesta, mitä se oli joutunut sietämään. Olennossa myllersivät yhtä aikaa nautinto sen omista voimista ja tulinen raivo sitä kaikkea ja niitä kaikkia kohtaan, jota kakova samooja edusti. Mahdin ja voiman kruunaaman olennon, uhmaamattoman ja ylivertaisen valtiaan kosto. Ja tieto siitä, miten lisää olisi luvassa, teki kaikesta vain huumaavampaa ja loisteliaampaa. Mutta nautintoa häiritsi jokin. Synkeään mielihyvään sekoittui pieni, mutta sinnikäs särö ärtymystä, kun jokin pakotti itsensä lohikäärmeen tietoisuuteen. Se ei ollut vahva tai pakottava tuntemus, ei mitään mikä olisi todella pakottanut sen lopettamaan. Mutta kuin kuningas juhla-ateriansa kimpussa, riitti yksi ainoa häiriötekijä tuomaan happamaa makua koko nautintoon. Lohikäärme tiedosti rimpuilevan ja vastustelevan pojan ja tämän epätoivoisen pelon. Ei nautintoa, ei riemua, ei edes iloa. Pelkkää kiittämätöntä kauhua kun tämä lopultakin sai sitä mitä oli halunnut niin pitkään kuin oli ollut tämä surkea, pehmeä, pieni olento. Ilmeisesti ihmisen ruumis oli tuonut mukanaan myös ihmisen pehmeän, velton tahdon ja hentoisen selkärangan. Lohikäärmeen ärtymys säteili sen läpi ja poikaankin. Kiittämätön pelkuri. Pysykööt erossa asioista joista ei itse tohtinut ottaa vastuuta!
Hetken verran kaikki häälyi kammottavassa tasapainossa. Lohikäärme ei liikkunut suuntaan eikä toiseen, ei tiukentanut eikä hellittänyt otettaan miehen kurkulta. Se tuntui melkeinpä miettivän, suorastaan kaunaisesti, murskaisiko kuitenkin miehen kurkun umpeen silkasta uppiniskaisuudesta yhtälailla uppiniskaista nulikkaa kohtaan. Se oli lohikäärme, sitä ei uhmattaisi. Mutta... yhtälailla se oli lohikäärme, eikä mikään pakottaisi sitä tekemään mitään. Se tekisi mitä haluaisi, eikä se enää halunnut tätä. Ateria oli pilalla, viini hapantunut ja ruoka jäähtynyt. Samoojakin pystyi kukaties näkemään vihaisen irvistyksen, joka pojan kasvoilla kävi - jos mies nyt tällä hetkellä murehti mistään sellaisesta. "Uhmaa minua vielä, ja minä teen tästä paikasta hautakokon sinulle ja jokaiselle surkeista tovereistasi. Minä lähden aamunkoitteessa tästä paikasta, eikä sinulla ole siihen mitään sanottavaa. Sinä elät koska en viitsinyt tehdä asialle mitään. Muista se!" poika ärähti vasten vanhan miehen tuskaisia kasvoja. Helpotusta ei kuitenkaan ollut luvassa, vaan äkkiä miehen kasvot muuttuivat entistä tuskallisemmiksi. Ilman täytti sihisevä, kuvottava ääni ja käryävän rasvan ja lihan löyhkä. Samoojan vasemmasta ranteesta, pojan käden alta, kohosi savua ja hohkaavaa kuumuutta. Liha paloi. Runnotusta kurkusta karkasi tuskaista korinaa. Valittava ääni kuitenkin katkesi, kun poika äkkiä sysäsi tämän sivuun pelottavan helposti. Raskastekoinen mies kompuroi ja kaatui pitkin pituuttaan, sekaisena ja tuskaisena. Tämä puristi rannettaan ja tuijotti poikaa köhien ja silmät vetistyen. Tämän rannetta ympäröi nyt hirvittävä, rakoille noussut punainen rengas, kuin siihen olisi isketty äsken hehkuvan kuuma kahle. "Häivy silmistäni. Rukoile, etten näe sinua enää!" poika ärähti vielä. Ja vaikka samooja tuskin olisi halunnut liikkua mihinkään vielä pitkään aikaan, pakotti tämä kuitenkin itsensä liikkeelle. Mies kompuroi ovelle ja horjahti ulos niin nopeasti kuin vain pystyi. Olipa tämä mitä mieltä tahansa äskeisestä, oli sitä eittämättä paras olla jossakin aivan muualla.
Hetken lohikäärme seisoi paikoillaan ja puhisi. Sen riemu oli pilattu ja voitto maistui tuhkalta. Sitten se kuitenkin keräsi kaiken jäljellä olevan kärsivällisyytensä ja veti henkeä. Sanat, jotka seuraavaksi tulivat sen suusta, olivat kaikkea muuta kuin tyytyväisiä. Silti se pidätteli ja yritti olla kärsivällinen... siitä huolimattakin että samoojaa äsken polttanut käsi kärysi ja väreili edelleen. Sen kuumuus tuntui pitkälle. "Näetkö? Näetkö nyt? Minä voin olla hyödyllinen. Minä voin tehdä sen mihin sinä et kykene, ymmärrätkö? Minulla on se mitä sinä haluat", lohikäärme puhui mahdollisimman rauhallisesti. Kukaties se olisi puhunut enemmänkin, kun äkkiä ääni takaa, syvemmältä tallista, sai sen pyörähtämään ympäri nopeasti ja villisti kuin yllätetyn pedon. Varjoissa ei kuitenkaan odottanut mikään kammottava uhka. Sieltä tuijottivat jo melkeinpä tutuiksi käyneet, aavistuksen turpeat ja monellakin tapaa sekaiset kasvot. Nyt niille tosin oli noussut järkyttynyt ilme, joka vei voiton jopa alkoholin sumentamista silmistä ja typerästä, tylsistyneestä olemuksestakin.
"En... en minä mitään tällaista... ei sinussa ollut mitään tällaista!" Lothar soperteli sekaisesti. Mies seisoi niille sijoilleen jähmettyneellä, juuri sellaisella tavalla kuin vain saattoi seistä hyvän ryyppypiilon löytänyt tapajuoppo, joka oli kömpinyt katsomaan kammottavaa melua joka äkkiä oli alkanut aivan lähettyviltä. Lohikäärme ei jäänyt miettimään miehen sanoja, vaan sihahti vihaisesti ja hätäisesti, arvostamatta ollenkaan kaiken nähnyttä vakoilijaa. Se otti miestä kohti kohtalokkaan, ripeän askeleen...
|
|
|
Post by spyrre on Apr 25, 2016 18:41:08 GMT 3
Poika pyristeli villisti samoojaa vaarallisesti puristavaa lohikäärmettä vastaan, kuitenkin tuntien kuinka avutonta ja turhaa tämä oli. Vaikka hän kuinka yritti hänen ponnistelunsa eivät kammottavasti saaneet aikaan yhtään mitään vaan hintelät, luisevat sormet runnoivat edelleen vanhan kauhistuneen miehen kurkkua armottomasti edes hetkahtamatta hänen vastahankaansa. Oli entistä hirvittävämpää huomata kuinka vähän vaikutusta hänellä oli nyt mihinkään... hän oli ennenkin ollut muiden armoilla mutta ei sentään tällä tavalla. Nyt edes hänen oma kehonsa ei enää ollut hänen vaan esiin puskenut lohikäärme hallitsi kaikkea riippumatta siitä mitä sivuun sysätty purppuratukka yrittikään. Kukaties jos olisi ehtinyt ajatella asiaa olisi tämä saattanut voida sympatisoida olentoa joka ilmeisesti oli joutunut kokemaan saman kohtalon, mutta moinen tuskin nyt pälkähti edes järkyttyneen vangitun nulikan mieleenkään. Julma nautinto ja synkkä mahti hyökyi hänen ympärillään niin vahvana että edes yrittäminen tämän läpi hirvitti, mutta vaikka hän ei kyennytkään puskemaan takaisin pintaan tämän lävitse, sai hän silti osakseen häivähdyksen huomiota. ylemmyydentuntoiseen mielihyvään ilmestyi piiru happamuutta kun lohikäärme tuntui laittavan merkille hätäisen vastahangan, joka lopulta muuttui ärtymykseksi. Mikään ei selvästikään estellyt lohikäärmettä mitenkään siinä mitä tämä teki ja epätoivoinen poika saattoi tuntea tämän, mutta kuitenkin vaikka hintelät sormet puristivat vieläkin samoojan kurkkua eivät nämä tehneet viimeistä kohtalokasta rutistusta.
Rehellisyyden nimissä kauhistunut poika ei olisi halunnut hurjistuneen lohikäärmeen huomiota ja kaunaa itseensä yhtään sen enempää kuin tämän riepottelema samoojakaan olisi, mutta päätään nostava entistä suurempi hätäännys pakotti hänet pyristelemään vastaan kunnes olento tuntui laittavan tämän merkille. Kun olennon hapan ärtymys kääntyi hänen suuntaansa kuin aterialtaan häirityn pedon taikka hallitsijan sävähti poika väkisinkin. Hän saattoi tuntea olennon punnitsevan tilannetta ärtymyksellä joka sai hänet kavahtamaan. Nulikka jo lähestulkoon odotti lohikäärmeen murskaavan miehen aivan vain silkasta uhmasta jota tämä hautoi, mutta painostava hetki venyi venymistään. Olennon synkkä riemu oli pilattu.... mutta viimein tämä käänsi huomionsa takaisin riiputtamaansa huomattavasti massiivisempaan mieheen ja ärähti uudemman kerran vihaisesti. Vaikka tämän äänessä oli edelleen uhmattua katkeruutta ja kaunaa ei lohikäärme siltikään toteuttanut uhkaustaan, sähähtäen sen sijaan ilmoille synkän varoituksen. Tämä tuntui hillitsevän itsensä estelijäänsä kohtaan huokumastaan halveksunnasta huolimatta saaden nulikankin asettumaan aavistuksen yllätettynä kun tämä jäi epäluuloisen varautuneena pitämään silmällä tapahtumia kuin peläten ärsyttävänsä petoa uudestaan. Vanha samooja oli vieläkin hätää kärsimässä ja äkkiä ilmaan nousi korventava kuumuus sekä palavan lihan haju joka sai miehen valittamaan ja taustalta seuraavan pojankin kavahtamaan pelästyneenä, kunnes olento kuitenkin irrotti otteensa ja sysäsi miehen luotaan. Tuskainen samooja kompuroi maahan, aiemmasta vihamielisyydestään tai itsevarmuudestaan enää hippustakaan säilyttämättä palanutta rannettaan puristaen, ja hetken aikaa järkyttynyt nulikka sai tuijottaa tämän kauhistuneita kasvoja. Sitten pojan hahmoa valtaava lohikäärme kuitenkin ajoi miehen tiehensä vihaisesti ärähtäen, eikä samooja selvästikään jäänyt kyseenalaistamaan onneaan kun peto päästi tämän viimein niin fyysisestä kuin henkisestäkin otteestaan.
Mies pakeni julmasti poltettua raajaansa puristaen ja jätti jälkeensä nyt vieläkin uhkaavaa voimaa huokuvan hintelän purppuratukan, sekä toisenkin huomattavasti järkyttyneempänä tämän silmien takaa tuijottavan olennon. Ahdistunut poika tunsi häivähdyksen helpotusta kun samooja pääsi pakenemaan hengissä vaikka tämän kauhistunut ja tuskainen ilme oli pistänyt häneen varsin tukalasti. Tämä oli tuijottanut häntä (heitä?) kuin ties mitä hirviötä.... eikä tätä voinut lopulta syyttää tästä kaiken jälkeen... vaikka tämä kaikki juontuikin ikävä kyllä siitä, että äksy samooja olikin päätynyt härkkimään nulikkaa joka osoittautuikin kaikkea muuta kuin niin avuttomaksi miltä tämä oli vaikuttanut. Joka tapauksessa helpotus ei kestänyt pitkälle kun eristykseensä suljettu nulikka jäi kaksin tuohtuneesti puhisevan lohikäärmeen kanssa. Hän tunsi olennon puuskuttavan turhautuneesti sävähtäen sitten epäluuloisen tukalasti kun olento äkkiä puhui... tällä kertaa suoraan hänelle ja alleviivatusti polttavan olemuksensa hilliten vaikka tämän (hänen) käsistään huokui vieläkin luonnotonta kuumuutta. Olonsa varsin petetyksi ja vangituksi tunteva poika ei voinut olla yllättymättä tätä kun olento suorastaan puhui hänelle vaikka olikin päässyt niskan päälle niin pahasti kuin taisi olla mahdollista. Oli kuin... tämä olisi yrittänyt vakuuttaa hänet syystä tai toisesta jopa raivonsa hetkeksi sivuun työntäen... mutta lopulta poikakaan ei ehtinyt selviä ristiriitaisia ajatuksiaan tämän pidemmälle kun peremmältä tallin varjoista, pelästyneiden eläinten äänten seasta kuului äkkiä jotakin muutakin joka keskeytti molempien ajatukset. Poikakin sävähti typertyneenä ja pelästyneenä kun yhtälailla yllättynyt lohikäärme pyöräytti heidät ympäri, löytäen varjoista tuijottavat kauhistuneet kasvot.... jotka hän tunnisti yhdessä pelästyneessä sydämenlyönnissä, kuten ilmassa erottuvan vanhan viinan löyhkänkin. Poika tunsi aiempaakin kauhistuneemman aallon iskevän ylitseen tajutessaan Lotharin seisovan taustalla, epäilemättä kaiken nähneenä... ja entistä suurempi kauhu pyyhkäisi häneen hänen tajutessaan lohikäärmeenkin nähneen miehen, epäilemättä hoksanneena juuri täsmälleen saman kuin hänkin.
Kukaties miehen kauhistuneet sopertelut olisivat voineet herättää yhtä jos toistakin kysymystä ja hämminkiä, mutta nulikalla tuskin oli nyt aikaa jäädä edes miettimään tätä kun peto hänen kehossaan sähähti ja astahti hurjistuneena tätä kohti, selvästikään arvostamatta salakuuntelijaa tippaakaan. Nulikka älähti kauhusta vankisopessaan iskien itsekään harkitsematta kaikin voimin vastaan miten taisi, yrittäen epätoivoisesti edes jollakin tapaa puskea pintaan ja kiskoa petoa takaisin. Kukaties samoojan suhteen olento oli sentään edes iskenyt tätä vastaan miehen aiottua iskeä hänet (tai kaiketi heidät molemmat?) hengiltä, mutta niin paljon kuin ajatus siitä että Lothar oli nähnyt äskeisen ja mitä tästä kukaties seuraisi hyysikin häntä, tämä mies ei ollut tehnyt mitään...! Hän ei voinut vain antaa lohikäärmeen kajota varsinkin johonkuhun viattomaan tällä tavalla... vaikka taisikin olla hirvittävän vähän mitä hän lopulta mahtoi tälle juuri nyt....
|
|
|
Post by submarine on Apr 28, 2016 19:45:12 GMT 3
Vaikka lohikäärme olikin äsken suostunut myötäilevään vastustelevaa poikaa, ei se selvästikään aikonut tehdä samaa enää uudelleen. Pedon olemuksessa oli vääjäämätöntä määrätietoisuutta ja hirvittävää pahansuopuutta, kun se otti askeleen kohti järkyttynyttä Lotharia. Jossakin sen takaraivossa kaikuvat vastalauseet oli yhtä helppo pyyhkäistä syrjään kuin koko poika muutenkin, eikä peto uhrannut ajatustakaan tälle. Sen ajatukset olivat selkeitä ja yksioikoisia: mies oli nähnyt äskeisen, eikä tätä voinut päästää pakoon, sotkemaan asioita ties miten pahasti. Samalla pedosta hyökyi myös turhautumista ja närää; siltä oli evätty jo yksi oikeutettu uhri, eikä se aikonut päästää enää toista pakoon - olipa rääpäle mitä mieltä tahansa. Se ansaitsi tämän, eikä se todellakaan alkaisi säästellä jonkin surkean, toistaitoisen juopon vuoksi. Vanhassa samoojassa oli kukaties ollut voimaa ja suoraselkäisyyttä, jota oli voinut pitää ainakin jonakin. Mutta ei tässä. "... hei. Hei älä!" Lothar ähkäisi aavistuksen sammaltaen. Miehen hoksottimet tuntuivat olevan yhtä kankeita kuin tämä muutenkin, ja poika oli ehtinyt ottaa jo monta askelta tätä kohti ennen kuin tämä edes avasi suutaan. Pelokasta huudahdusta seurasi hapuileva taka-askel, joka ei riittänyt viemään miestä lopulta yhtään kauemmas pahaenteisestä nulikasta. Eikä peto piitannut tämän sanoista sen enempää kuin pojankaan. Katseessa kareili pahaenteinen, määrätietoinen kiilto. Jo aikaisemmasta hermostuneet hevoset pyörivät nyt levottomasti karsinoissaan, kuin aavistellen niitä hirveyksiä, joita eittämättä oli luvassa aivan pian. Ilma pojan ympärillä suorastaan väreili kuumuutta.
Lohikäärme oli jo melkein miehen luona, kun jotakin äkkiä tapahtui. Jokin välähti kuumana ja terävänä kuin punahehkuinen terä, ja viilsi. Ei lihaan, vaan johonkin sellaiseen, mihin minkään piston ei olisi pitänyt edes tuntua. Se sivalsi suoraan mieleen, jonnekin ajatusten keskelle ja kallon sisälle. Nopea, terävä, pistävä välähdys, jonka niin lohikäärme kuin poikakin tunsivat. Se ei ollut murskaava tai murhaava, enemmänkin kuvainnollinen neula kuin edes veitsi, mutta se oli silti terävä ja tuskallinen. Kipua, jota ei voinut odottaa tai edes kunnolla kuvailla. Lohikäärme, joka ei varmasti ollut odottanut edes tavanomaisempaa vaaraa tai tuskaa, ei juuri pystynyt vastustamaan. Tuskasta ja tyrmistyksestä ähkäisten pojanhahmoinen peto horjahti ja kompuroi vasten lähintä karsinaa niin että kolisi. Hetkeen se ei osannut kuin tuijottaa samein, epäuskoisin silmin tyhjyyteen, käsittämättä mistä moinen isku oli tullut - tai mikä edes pystyi sellaiseen. Vasta äkilliset juoksuaskeleet aivan läheltä havahduttivat otusta edes hieman. Se tuijotti pöllämystyneenä, kun äsken tavoiteltu mies kompuroi ohitse, kukaties vielä äskeistäkin hontelomman näköisenä mutta sitäkin hätäisempänä. Mies, jonka kaiken järjen mukaan olisi pitänyt olla aivan yhtä tyrmistynyt koko tilanteesta, pakeni nyt kuin olisi osannut odottaa mokomaa... Pojan huulilta karkasi vihainen, tukala ärähdys. Lohikäärme ei tiennyt mitä oli tapahtunut, eikä se ehtinyt sitä myöskään miettiä, mutta se ymmärsi silti tarpeeksi tajutakseen, että tämä surkea ihminen oli tehnyt jotakin.
Peto ponnisti itsensä horjuen, mutta rivakasti irti karsinasta, kohti ohi porhaltavaa miestä. Raivoissaan se kahmaisi tämän suuntaan, koukistellen sormiaan kuin pedonkynsiä suorastaan. Pojan hintelät jalat olivat kuitenkin vielä veltot äskeisen tajuntaarepivän iskun jäljiltä, ja peto enemmänkin horjui kuin todella rynnisti. Siltikin sen suusta karkasi voitonriemuinen sihinä, kun käsi tavoitti otteen miehen nutusta - ja melkein saman tien ääni muuttui petetyksi ja tyrmistyneeksi, kun kehno ja nukkavieru kangas repesikin vahvasta nykäisystä. Lotharin meno hädin tuskin edes hidastui, kun mies painoi puuskuttaen ulos ovesta. Poika tuijotti tämän perään yhä vain tyrmistyneempänä samalla, kun putosi mätkähtäen lattialle. "Minä... minä..." lohikäärme hapuili naama tomuisessa maalattiassa. Mitään kovinkaan vakuuttavaa ei kuitenkaan tuntunut löytyvän. Äkkiä oli kovin hiljaista. Kaiken tyrmistyksen läpi lohikäärmeestä alkoi nopeasti pilkistää uudenlainen tunne: halu päästä mahdollisimman kauas koko järjettömästä ja nöyryyttävästä sopasta, jonka yksi juopilas oli jollakin ilveellä saanut aikaan. "... tämä on sinun ongelmasi nyt", peto näki tarpeelliseksi mutista. Ja äkkiä pojan ruumista ei hallinnutkaan enää hirvittävä, pahansuopa tahto, vaan poika itse. Lohikäärme oli livahtanut taas jonnekin taka-alalle, pois tästä surkeasta ja nolosta sopasta. Joku muu sai murehtia seurauksista. Välittömämmin taisi jäädä myös nulikan huoleksi murehtia siitä kivusta, jota pää edellä lattiaan pamahtaminen oli jättänyt jälkeensä. Kätevää, tällainen vastuun siirtäminen.
|
|
|
Post by spyrre on Apr 29, 2016 2:28:22 GMT 3
Kun hurjistunut peto harppasi kohti kauhistunutta Lotharia tuntui epätoivoisesti vastaan haraavan pojan yritys jäävän yhtälailla turhaksi kuten aikaisemminkin. Tosin tällä kertaa tämä kaikki tuntui vieläkin kammottavammalta hänen osatessa jo nyt arvata kuinka vähän lohikäärme piittasi hänestä ja hänen paniikinomaisesta rimpuilustaan, tämän selvästikin jo päätettyä aikeensa tämän odottamattoman urkkijan suhteen. Jos joku olisi ollut näkemässä tätä välikohtausta kuten Lothar oli nähnyt aiemman, olisi saattanut näyttää suorastaan absurdilta kuinka mies (päissään kuin käki tai ei) kavahti ruipelon nulikan edessä tällä tavalla... tai ainakin siihen saakka kunnes olisi nähnyt murhanhimoisen kiillon olennon silmissä ja raskaan määrätietoisuuden johdattamat askelet muuten varsin epävaikuttavasta kehosta huolimatta. Oli kuinka oli, koko asetelmassa ei selvästikään ollut mitään hauskaa kenellekään tämän osapuolista. Uhkaava kuumuus ja mahti loimusivat ilmassa, mutta juuri kun pojanhahmoinen peto oli kurottamassa kohti taaksepäin kompuroivaa miestä viisveisaten niin tämän kuin mielensä perältä huudahdetuista vastusteluista, tapahtui äkkiä jotain, jota kumpikaan purppuratukkaa asuttavista ei selvästikään osannut odottaa.
Rimpuileva poika odotti jo kauhulla sitä kuinka hänen kätensä tarraisivat luonnottomalla voimalla järkyttyneeseen mieheen tuntien lohikäärmeen pahansuovan odotuksen itsessäänkin, kun yllättäen äkillinen aineeton kipu vihlaisi hänen päänsä lävitse. Lohikäärmekin selvästi tunsi tämän koko purppuratukan horjahtaessa tuskaisesti ähkäisten vasten viereistä karsinaa siellä majailevan hevosen kauhuksi. Nulikka kaiken perälläkin huudahti äänettömästi kivusta jakaen pedon tyrmistyksen kun tuska iski syvälle hänenkin olemukseensa tavalla, jota hän ei voinut edes käsittää. Mystinen, kivulias ilmiö iski niin lohikäärmeen kuin pojankin hetkeksi varsin toistaitoiseksi nulikankin unohtaessa hetkeksi paniikinomaisen pyristelynsä vaikka tämä tuskin näkyikään ulospäin millään tavalla... ja seuraava asia jonka hänkin vaivoin tajusi, olivat ohi kiitävät juoksuaskelet. Niin vähän kuin kummallakaan heistä oli aavistustakaan mitä oli tapahtunut oli Lothar silti selvästikin päättänyt käyttää tilaisuuden hyväkseen, mutta ikävä kyllä peto toipui pahimmasta järkytyksestään nopeammin kuin kukaan muista olisi toivonutkaan. Syrjäytetty purppuratukka ehti hädintuskin päästää protestoivan inahduksen jostakin aineettomasta vankisellistään kun pojanhahmoinen lohikäärme syöksähti vihaisesti ärähtäen pakenevan miehen jälkeen tästä luonnotonta kuumuutta hohkavilla sormillaan otetta hapuillen... kuitenkin tätä seurasi nopeasti pedon kynsiin joutuvan miehen huutojen sijasta repeävän kankaan ääni. Poika saattoi vain tuijottaa tyrmistyneenä kun lohikäärmeen (tai siis hänen) sormensa kadottivat otteensa juuri ennen kuin olento kompuroi raskaasti, ja lähetti heidät molemmat päistikkaa hiekkaiselle lattialle. Tärsky tuntui varsin tyrmäävältä vielä äskeisen kokemuksen vihlaisemissa mielissä, eikä hetkellisesti silkasta typerryksestä vaiennut poikakaan osannut hetkeen saada tolkkua tapahtumista. Kuitenkin kivistävien, kaoottisten ajatusten lomasta kantautuva oven kolahdus toi mukanaan nopeasti oivalluksen siitä että Lothar oli paennut ja aiheutti ohikiitävän aavistuksen helpottuneisuutta. Hänellä ei kuitenkaan ollut kovinkaan paljoa aikaa uhrattavaksi moiseen kun uusi tukala (ja oikeastaan myös varsin vaivautunut) olotila nosti päätään, ja lohikäärme selvästikin jakoi tämänkin.
Hetken aikaa tallissa vallitsi jokseenkin typertynyt hiljaisuus jonka rikkoivat vain ympärillä ääntelevät eläimet. Ruipelo purppuratukka makasi rähmällään lattialla uljaan mahalaskunsa jäljiltä, eikä yllättäen edes äsken hurjuutta huokunut petokaan tuntunut olevan enää valmis jatkamaan takaa-ajoa saaliin jo rynnistettyä ulos ovesta. Varsin hiljaiseksi käynyt poika kaiken taustalla säpsähti vellovista ja kaoottisista tuntemuksistaan ja tuntui valpastuvan vaivalloisesti hieman kun lohikäärme viimein tapaili katkonaisia sanoja naama tomuisessa tantereessa... sävyyn, joka ei enää millään tavalla kuvastanut tämän aiempaa raivokkuutta. Sen sijaan olennossa alkoi kajastaa jotakin joka taisi olla varsin tuttu tunne hintelälle nulikallekin; halua olla jossakin aivan muualla. Ja toisin kuin monessa muussa tapauksessa, tällä kertaa peto taisikin jopa pystyä moiseen. Poika ehti hädin tuskin päästä mukaan tilanteeseen kun äkkiä hänet sivuun sysännyt olento kaikkosi, suorastaan häpeällisen tuntemuksen saattelemana. Laihan purppuratukan kasvoille levisi hämmingistä samea ilme ja tämä räpäytti silmiään kerran jos toisenkin, ennen kuin tämä viimein tajusi olevansa jälleen itsensä hallinnassa. Lattialla retkottavasta nulikasta irtosi typerryksen ja hätäisyydensekainen ähkäisy kun tämä äkkiä vetäisi terävästi henkeä ja kiskaisi itsensä istualleen kiireellä, joka tuskin oli nyt alkuunkaan se viisain asia tehdä. Moinen huitominen oli vähällä lähettää vieläkin huteran ja varsin sekavan purppuratukan samantien takaisin rähmälleen, tämän kuitenkin onnistuessa hädin tuskin pelastamaan tasapainonsa. Tummat, ymmyrkäiset silmät singahtivat hätäisesti ovelle ennen kuin poika säpsähti uudestaan ja loi pelästyneen vilkaisun ympärilleen hämärässä jälleen rauhallisemmassa tallissa kuin etsien jotakin kauheaa ympäriltään, kuitenkaan tuskin mitään näköaistillaan löytämättä. Jos hän olisi voinut nulikka olisi epäilemättä paiskannut kuvainnollisen oven kiireellä kiinni perässään jonnekin luikkineen lohikäärmeen jäljessä varmistaakseen ettei tämä palaisi takaisin, mutta ikävä kyllä moinen ei tainnut olla mahdollista.
"Mitä--- Sä...! Et sä voi... Älä...älä enää koskaan tee noin!" se onnistui viimein ähkäisemään sekaisesti tyhjään ilmaan yleisesti hieman kaikkeen vieläkin ilmeisen tolaltaan, kuitenkin päätyen nopeasti painamaan ähkäisten päänsä käsiinsä. Ilmoille kantautui vaisu ja varsin tukala "auts", pojan tyytyessä hetken vain puristamaan tuskaisesti vellovaa ja jyskyttävää kalloaan käsillään. Oli vielä vaikea saada kovinkaan koherentteja ajatuksia aikaan, mutta hiljakseen paniikinomaisesti sinkoilevien tuntemusten lomasta alkoi hahmottua jotakin... eivätkä nämä olleet muotoutumassa ainakaan millään tavalla huojentavaan suuntaan. Hän taisi olla jälleen oma itsensä, vaikkakin huohottava ja kivulias, mutta tämä oli pojan pienin huoli juuri nyt. Joka tapauksessa sen oli koottava hetken verran itseään kyyryssä lattialla henkeään haukkoen ennen kuin kykeni varsinaisesti tekemään yhtään mitään. Tovin se tarkkaili varsin vainoharhaiseen sävyyn olisiko äskeinen mieltä repivä tunne taikka lohikäärme tunkemassa takaisin hänen päähänsä, kunnes vakuuttuessaan ainakin aavistuksen verran siitä ettei näin tainnut olla tapahtumassa nulikka rohkeni viimein vetää syvään henkeä, ja luoda uuden katseen ympärilleen hämärässä.
Varsin hyytävä väristys juoksi hänen selkänsä poikki hänen edes yrittäessään ajatella äskeistä kokemusta... ja sitten samantien uudestaan siitä mitä vallan ottanut lohikäärme oli ollut vähällä tehdä. Kaikeksi onneksi kumpikin miehistä oli onnistunut pakenemaan hengissä... mutta siitä ei ollut epäilystäkään etteikö tämä olisi ollut varsin hilkulla ottaa nämä kummatkin, varsinkin Lotharin, armotta hengiltä... niin surrealistiselta kuin moinen kammo hänen ruipeloa hahmoaan kohtaan tuntui hänelle itselleenkin. Ellei mikä äskeinen ikinä olikaan ollut olisi keskeyttänyt tätä.... "...egh. Ei... Se... Mitä hittoa mä nyt...." poika mutisi kaiketi itsekseen, kunnes viimein ähkäisi uudestaan ja ravisti päätään villisti kuin yrittäen epätoivoisesti selvittää päätään. Lohikäärme oli poissa (vaikka hän ei voinutkaan olla pelkäämättä tämän saattavan palata) mutta vaikka niin Lothar kuin samoojakin olivat onneksi paenneet, tiesivät nämä molemmat hänestä (heistä?)nyt... ja epäilemättä pitäisivät häntä vähintäänkin jonkinlaisena kammottavana hirviönä. Hän tuskin saattaisi selittää mitään tästä enää kenellekään... Mitä kirottua nyt olisi tarkoitus tehdä...? Nulikka päätyi luomaan yhden jos toisenkin tukalan katseen saranoillaan keinahtelevan tallin oven suuntaan kuin olisi odottanut koko linnoituksen väen jo odottavan tämän takana hampaisiin saakka aseistautuneena, kunnes viimein alkoi kömpiä epävarmasti jaloilleen. Hän tuskin uskaltaisi olettaa muutakaan kuin että olisi vain hetkien kysymys koska Lothar tai samooja kertoisivat kaikesta eteenpäin... ja vaikka vieläkin pyörällä päästään oleva poika ei ollut saanut kaikkea sisäistettyä vielä itsekään, alkoi päätään nostaa kuitenkin varsin hätäinen, pakottava ajatus: hän ei voinut vain jäädä tänne tätä odottamaan. Eh, kaiketi esiin puskenut lohikäärme oli lopulta pelastanut hänen henkensä mutta tästä oli varsin vaikea olla erityisen huojentunut juuri nyt kaiken jälkeen...
Hetken aikaa jaloillaan huojahteleva ja raskaasti hengittävä nulikka pälyili ympärilleen tallissa jokseenkin neuvottomin elkein, kunnes viimein harppasi eteenpäin kiskaistakseen raollaan retkottavan oven kiinni edestään. Talli oli epäilemättä varsin huono turvapaikka juuri nyt varsinkin kun hänet oli jo täältä yllätettykin, mutta hän ei millään rohjennut vain astua uloskaan juuri nyt... Polttava häpeä, epätietoisuus ja järkytys velloivat vieläkin hänen kaoottisessa mielessään eikä poika osannut muutakaan kuin piiloutua katseilta kuin hätyytetty eläin, tällä hetkellä mitään parempaakaan keksimättä. Se pyörähti ympäri ja luikki huterasti peremmälle tallin varjoihin pelokkaasti ympärillään ääntelevistä eläimistä piittaamatta. Ainoa edes jossain määrin koherentti ajatus purppuraisessa pääkopassa tähän hätään oli löytää edes hetkeksi jonkinlainen soppi jossa koota itseään... kukaties takaa pääsisi livahtamaan ulos rakennuksesta kenenkään näkemättä jonnekin muualle, tai täältä löytyisi edes jonkinlainen piilopaikka... tämän pidemmälle hän ei tähän hätään kyennyt edes vielä asiaa ajattelemaan. Mutta jonkin tällaisen jälkeen taisi olla ainakin varsin turha toivo että kukaan olisi ainakaan enää halukas auttamaan häntä yhtään missään....
|
|
|
Post by submarine on May 1, 2016 21:22:50 GMT 3
Äskeisen rajun ja nopean myllerryksen jäljiltä oli nyt laskeutunut hiljaisuus, jota rikkoivat ainoastaan karsinoissaan jännittyneesti töllöttävien eläinten varovaiset, kokeilevat äännähdykset. Edes ulkoa ei juurikaan kantautunut ääniä sisälle, mikä saattoi tosin toisaalta olla hyväkin asia; äskeinen välikohtaus ei ainakaan vielä ollut saamassa jatkoa vihamielisen väkijoukon muodossa, tai muutakaan sellaista. Purppurapäisellä nulikalla olikin sitä myöten ruhtinaallisesti aikaa vääntäytyä pystyyn ja yrittää selvitellä ajatuksiaan, olkoonkin ettei mokoma varmastikaan ollut helppoa. Lohikäärmekin oli väistynyt, mutta toisin kuin aikaisemmin, ei se kuitenkaan ollut kadonnut kokonaan. Jossakin mielen perukoilla, aineettomassa paikassa joka tuntui yhä aikaa olevan pään sisällä ja vaanivan selän takana, tuntui paino ja läsnäolo. Kuin mukana roikkuva salamatkustaja. Tai kukaties se olikin ollut siellä aina, ja sen hetkellinen paikanvaihdos oli vain tehnyt asian selväksi. Joka tapauksessa, mahti ja peto olivat yhä olemassa. Eikä lohikäärme pysynyt yhtä vaiti kuin ympäröivä maailma. Äkkiseltään olisi kukaties voinut luulla, että mahtava peto olisi ollut äskeisen jäljiltä vähintäänkin käärmeissään. Sellaisesta ei kuitenkaan ollut tietoakaan, ja otus vaikutti melkeinpä mairealta paikallaan. Sen ajatukset ja aikomukset tuntuivat selviltä - jakoihan se samaa mieltä. Niin selviltä, että ne saattoi melkein ymmärtää puheeksi. Ja vaikka nulikka tuskin mokomaa halusi tai tarvitsi tähän hätään, jakoi se niitä oikein mielellään tälle. Samalla, kun poika itse kaapi itseään ylös lattiasta. Lohikäärmeen ei toki tarvinnut onneksi murehtia ruumiin kivuista.
Se mies pääsi pakoon. Mutta väliäkö sillä. Me emme enää tarvitse ketään näistä heikoista kuolevaisista. Nyt sinun ei tarvitse kuin antaa minulle ohjat, eikä mikään voi sinua pysäyttää, lohikäärme kuiski tavalla, jolta ei voinut edes sulkea korviaan - eihän ääni kulkenut niiden läpi. Ei kyse ollut kaiketi äänestä muutenkaan. Se oli pelkkää ajatusta ja aavistusta. Olennosta hyökyi tyytyväisyyttä. Äskeisestä takaiskusta huolimatta se oli saanut maistaa vapautta, ja tottahan sitä maistettaisiin uudelleen myöhemmin. Eivät ne kuitenkaan auttaisi sinua, kyllä sinä tiedät sen. Eivätkä ne sitä paitsi pystyisi. Luuletko, että jokin ihminen voisi mitään niille kaikille, joita pakenet? Sinä et tarvitse heitä. Minä olen ainoa jota tarvitset. Minun avullani sinä pääset pois tästä paikasta ja minne vain haluat. Sinäkin muistat vielä, millaista oli olla jotakin. Nyt sinä et ole enää mitään, mutta minä olen, ääni pojan päässä jatkoi. Se ei ollut mikään lupia kyselevä tai ehdotteleva kuiske, vaan kuiske joka tiesi miten asiat olivat ja miten ne myös tulisivat olemaan. Se oli itsevarma ja voimakas tavalla, jota poika oli eittämättä aina halunnut olla - siitä lähtien kun oli menettänyt sen mitä kaipasi, ja mikä oli nyt taas niin hyvin lähellä. Ei välttämättä aivan sillä tavalla kuin sen olisi toivonut olevan, mutta siltikin lähellä. Tokihan voima joka palveli ja auttoi oli aivan tarpeeksi lähellä? Kyllähän sinä näit, että minä osaan myös harkita. En minä sitä juoppoakaan olisi tietenkään surmannut. En tietenkään. Ja sinä pyysit minua säästämään sen samoojan, ja minä säästin. Eikä se enää uhmaa meitä. Minä järjestin asiat, eikö? Tuskinpa sitä juoppoakaan kukaan kuuntelee - ja vaikka kuuntelisi, niin minun avullani me voimme olla silloin jo kaukana täältä, kaikuivat edelleen uudet, lupailevat ja rauhoittelevat ehdotukset kun purppurapäinen poika askelsi sekaisena ja hätäisenä tallin perälle. Siellä tosiaankin oli pieni ovi, josta pääsi armeliaan huomaamattomasti ulos aivan muurin tuntumaan. Piiloon katseilta, ainakin.
Sinä et pidä hankalista päätöksistä etkä uskalla tehdä mitä täytyy. Me tiedämme kumpikin sen. Se johtuu siitä, että minä olen kaikki se sinusta. Minä olen ne osat mitkä sinä menetit smaalla kun menetit voimasi ja sen mikä sinulle kuuluu. Me olemme kumpikin samaa olentoa. Sinä vain pelkäät minua, koska olet jo melkein unohtanut miltä voima edes tuntuu. Ei se ole sinun vikasi. Sinulta vietiin mahti ja sisu. Mutta minä olen nyt täällä. Sinun ei tarvitse enää murehtia mistään sellaisesta. Sinun ei tarvitse vaivata itseäsi, lohikäärme hymisi nulikan kompuroidessa ulkoilmaan. Sen olemus vaihtoi kevyesti asentoaan pojan mielessä ja säteili taas tyytyväisyyttä. Kyllä. Asiat olivat menossa oikeisiin suuntiin...
|
|
|
Post by spyrre on May 1, 2016 23:05:44 GMT 3
Hämyinen talli ympärillä oli viimein hiljentynyt kauhun ja raivon asetuttua kun eittämättä parhaillaan varsin vauhkon näköinen nulikka kompuroi huterasti ylös lattialta. Ikävä kyllä näin ei kuitenkaan ollut hänen päänsä sisustan laita vaikka pintaan puskenut lohikäärme olikin lopulta vetäytynyt. Kukaties tätä ei näkynyt (ei tietenkään, rehellisesti purppuratukka olisi luultavasti kokenut olonsa edes hieman paremmaksi jos kyseessä olisi ollut jotakin tällä tavalla konkreettisesti erillistä) mutta hän saattoi tuntea tämän painostavan läsnäolon yllään tavalla, joka sai pojan kaikesta huolimatta pälyilemään tuon tuostakin taakseen ymmyrkäisillä silmillään... ja mikä vielä tukalampaa, hän saattoi kuulla olennon. Tämä tuskin oli aivan oikea sana aineettomille ajatuksille hänen takaraivossaan mutta hän ei keksinyt miten olisi muutenkaan mieltänyt tämän... eikä nulikalla ollut nyt niin malttia kuin kykyäkään jäädä pohtimaan mitään tällaista. Hänen päätään särki vieläkin äskeisen lattialle lysähtämisen jäljiltä mutta ruumiillinen kipu ei lopulta ollut syynä purppuratukan tukalaan olemukseen ja huteriin askeliin kun tämä kiskoi itsensä ylös lattialta ja lopulta kohti tallin perää. Tämä puristi vieläkin päätään tuskaisesti kykenemättä vieläkään edes päättämään mistä asiasta hänen olisi pitänyt ahdistua ensiksi, saati sitten saamaan samaan aikaan sinkoilevia sekä hajanaisia ajatuksiaan oikein minkäänlaiseen järkevään järjestykseen... Vaikutti kuitenkin siltä, että ainakaan hänen kallonsa perälle vetäytyneellä olennolla ei selvästikään ollut samanlaisia vaikeuksia. Tämän sanat ja ajatukset, jotka suorastaan nyt suunnattiin hänelle, olivat tällä hetkellä suorastaan häiritsevällä tavalla huomattavasti varmempia ja koherentimpia kuin hänen omansa... eikä olennosta huokuva tyytyväisyyskään ollut ainakaan omiaan saamaan nulikkaa levollisemmalle mielelle. Tuntui, kuin kaikki olisi mennyt aivan kuin peto olisi halunnutkin... kukaties olikin, olihan tämä päässyt ulos. Mutta tämä oli myös varma että tämä tulisi tapahtumaan uudestaankin, eikä vieläkin kauhusta sekava nulikka osannut työntää tätä syrjäänkään.
"...egh. Mä en usko sua.... Olisitpas, mä tiedän mitä sä aioit tehdä" se mutisi tyhjyyteen ympärillään hoiperrellessaan pimeän tallin poikki, kyeten hädin tuskin hahmottamaan ulkomaailmaa ympäriltään kaiken puristamansa pääkopan kaaoksen lomasta. Hänen olisi luultavasti pitänyt pelätä jonkun saattavan kuulla hänen äänensä varsinkin äskeisen jälkeen, mutta nyt tähän hätään moinen tuntui hyvin tois-sijaiselta seikalta hänen yllään häälyvän lohikäärmeen rinnalla. Oli vieläkin varsin typerryttävää että hänen päässään tuntui asuvan jotakin tällaista.... vaikka kuten olento mielellään muistuttikin, ei tämä tainnut kuitenkaan olla aivan vieras. Kenties.... kenties tämä oli ollut läsnä ennenkin, jollakin tavalla... hän ei rehellisesti osannut enää sanoa. Nulikka ähkäisi tuskaisesti puristaen kätensä entistä kuumeisemmin päänsä ympärille, onnistuen kuitenkin havahtumaan edes tarpeeksi kohottaakseen sumeaa katsettaan tajutessaan saavuttaneensa tallin perän. Karsinoiden takaa erottui jotain muutakin mikä näytti epäilyttävästi ovelta, eikä poika jäänyt miettimään suunnatessaan tätä kohti ja työntäessään tämän viimein auki edeltään. "Äh.. Mutta... ole hiljaa! Tämä... ei tämän näin pitäis mennä! Ei tämä ole.... oikein" nulikka sihahti nilkuttaessaan huojahdellen ulos hailakkaan valoon. Kuitenkin vaikka hän vieläkin kavahti tapaa jolla hurjuutta ja mahtia huokuva olento oli vain pyyhkäissyt hänet syrjään tehdäkseen mitä mieli, alkoi kaikki muukin kiristyä hänen ympärillään liian ahdistavasti ettei purppuratukalla ollut enää aavistustakaan mitä hän olisi tehnyt tälle kaikelle. Lohikäärme oli ollut vähällä tappaa samoojan ja Lotharin, mutta nämä olivat kuitenkin selvinneet.... ja nyt olisi vain ajan kysymys koska jokin tällainen välikohtaus kostautuisi mahdollisesti hyvin murhaavalla tavalla. Hän ei enää tiennyt mitä olisi voinut tehdä... mutta lohikäärme tuntui tietävän.
Nulikka sihahti tuskaisesti hampaidensa lomasta, tyrkäten sitten tuskin katsomatta pienen oven kiinni kuin olisi voinut tällä sulkea takanaan kärkkyvän pedon edes hieman kauemmas. Tämä tosin tuskin auttoi, eikä nulikka voinut kuin nojata itsekseen puuskuttaen selkänsä tukalasti vasten karheaa puista pintaa. Kului hetki ennen kuin se löysi päässään kaikuvilta aatteilta tarpeeksi tilaa kohottaakseen sumeaa katsettaan vilkaistakseen ympärilleen ja nähdäkseen minne oikeastaan oli edes tullut kompuroineeksi. Vaikutti siltä, että hän olisi onnistunut löytämään edes hetkeksi suojan katseilta... tai ainakin kaikilta muilta kuin yhdeltä. Missään ei enää ollut mitään järkeä... eikä hän voinut enää olla epäilemättä olisiko tämä hänen vikansa. Jos hänestä ei olisi tullut mitä hän nyt oli.... Ajatus sai taas melkoisen aallon pistävää häpeää pyyhkäisemään hänen ylitseen, ja nulikka valahti hiljakseen alas seinän viereen. Hetken aikaa se vain kyhjötti paikoillaan kietaisten vapisevat kätensä ympärilleen yrittäen epätoivoisesti koota itseään. Oli kuinka oli, jotain olisi pakko tehdä, niin paljon kuin tämä kaikki saikin hänet kavahtamaan...
((Freaking out a bit. =I ))
|
|
|
Post by submarine on May 4, 2016 16:25:16 GMT 3
Poika väitti vastaan ja käski vaikenemaan minkä pystyi, mutta lohikäärme ei ollut niin armollinen. Nulikka olisi varmasti halunnut vain unohtaa aivan kaiken juuri nyt ja painua kukaties itsekin kaikkien muiden unohduksiin, vaan sepä ei käynyt päinsä nyt ollenkaan. Mahtavan pedon olemuksessa välähti taas hyvin lyhyeksi hetkeksi ärtymys, kun sitä käskettiin vaikenemaan, mutta ovela ja kärsivällinen saalistaja hautasi sen taas nopeasti tyyneytensä alle. Se oli saanut jo otteen pojasta ja päässyt maistamaan ulkoilmaakin. Se oli saanut jo otteen parhaansa mukaan suojautuvasta ja välttelevästä pojasta. Nyt tarvitsisi vain vääntää hiljalleen ja kärsivällisesti tuo suojakuori auki. Hiljaako? Haluaisitko todella minun olevan hiljaa, poika? Minä olen lohikäärme. Minä olen se kaikki mitä sinä olet kaivannut koko ajan, ja minkä puute on sinulle kuin mätä ja vuotava haava. Nytkö sinä haluaisitkin minun olevan hiljaa? Enpä usko. Jos kääriydyn taas uneen, olet jälleen aivan yhtä kaukana kaikesta siitä mitä tarvitset, lohikäärme sihisi pojan ajatuksissa. Se vaihtoi tyytyväisesti asentoaan tämän mielen sopukoissa, sivaltaen juuri sinne mistä tiesi löytävänsä kipeimmät kohdat ja pahimmat pelot. Sen ei tarvinnut edes peitellä sitä, olihan se kuitenkin oikeassa. Ja silti se väänsi vain kovempaa. Sinä ymmärrät itsekin, miksi oikeasti pelkäät minua. Ei se johdu siitä että tekisin jotakin mitä et halua tai että olisin jotenkin vääränlainen. Se johtuu siitä, ettet sinä enää tunnista minua. Sinä et ole enää lohikäärme, sinä olet menettänyt kaiken sen. Sinusta on tullut ihminen, pieni ja heikko rääpäle. Sinä pelkäät nyt minua, koska olet saaliseläin. Ei se ole sinun syytäsi, sinä vain et kykene parempaankaan. Et enää. Minä olen kaikki se minkä sinä menetit. Siksi sinä pelkäät minua vaikka haluaisit olla kuten minä - koska sinä et enää ole. On ihmisen osa pelätä lohikäärmeen mahtia, peto sivalsi. Se vaikeni hetkeksi ja antoi pojan kärsiä rauhassa. Se oli mahtava ja oikeassa, sen ei tarvinnut kiirehtiä.
Mutta älä huoli, poika. Sinä olet rääpäle, mutta minä olen mahtava. Ja on sinun onnesi, että minä olen nyt todella hereillä. Tietysti minä autan sinua, olethan sinä silti osa minua. Mutta tämä ei voi jatkua näin, jos me aiomme selvitä, lohikäärme lopulta jatkoi. Nyt se säteili jo melkeinpä jonkinlaista salaliittolaismaista viekkautta - puhumattakaan suuresta armosta, nyt kun kaikista nulikan kammottavista puutteista huolimattakin suostui auttamaan tätä jollakin tapaa. Kaelko se oli? Olemmeko me nyt Kael? Se on hyvä, uusi alku on hyvä asia. Se antaa meille tilaisuuden muuttaa asioita ja aloittaa alusta. Mutta ilmeisesti aiot antaa Kaelin olla aivan samanlainen surkimus, kuin se, joka kantoi edellistä nimeämme? Onko Kaelkin vain anelija ja kyyristelijä, joka toivoo muiden ratkaisevan asiat? Siltä se minusta ainakin näyttää. Me emme tule pääsemään mihinkään asti, jos sinä et ole valmis tekemään mitä pitää ja ottamaan mitä sinulle kuuluu. Tämä on sinusta kiinni. Kyyristelemällä ja kauhistelemalla emme pääse mihinkään asti. Se mieskin olisi saanut tehdä aivan mitä halusi, samalla kun sinä vain anelit armoa ja myötätuntoa. Niitä sinä et tule saamaan keneltäkään. Sinun pitää ottaa mitä haluat, ei anella sitä peto sihisi pitkään ja painokkaasti. Se ei antanut pojalle juurikaan aikaa miettiä tai arvioida sanoja. Sinulla on nyt lohikäärmeen voima - minut - käytössäsi. Sinä tiedät mitä tarvitset. Sinulla on suuntakin. Miksi, poika, miksi sinä oikein istut tässä kärvistelemässä? Todista minulle, että sinulla on edes ihmisen selkäranka! lohikäärme sihahti. Viimeisissä sanoissa oli yhtälailla käskyä kuin haastettakin. Peto tiesi mitä tehdä, ja pojan oli parempi tietää myös...
|
|
|
Post by spyrre on May 4, 2016 22:28:54 GMT 3
Itsensä kokoaminen taisi olla paljon helpommin sanottu kuin tehty juuri nyt kun poika viimein lysähti seinän viereen pieneksi varsin surkeaksi mytyksi. Niin hänen mieltään kuin olemustaankin painostettiin armotta ja lohikäärme tuntui tietävän täsmälleen mistä naruista vetää saadakseen purppuratukan kärvistelemään kahta kauheammin. Vaikka tämä tuskin oli yllättävää että olento tunsi hänet selvästi liiankin hyvin sai tämän jokainen sana nulikan silti värähtämään kuin pistettynä kun tämä jatkoi äänetöntä puhettaan. Tämä harasi paniikinomaisesti vastaan kuin peläten pedon aikovan jälleen jotakin vaikka tämä nyt (pientä ohi pyyhkäisevää ärtymystä lukuunottamatta) kuulosti varsin tyyneltä ja suoralta, mutta hänen epätoivoiset yrityksensä saada olento vaikenemaan eivät selvästikään vakuuttaneet tätä. Sen sijaan tämä vastasi, terävästi ja tarkasti tavalla, sai vastahankaisen nulikan kavahtamaan. Sumuisin silmin eteensä tuijottava räpäytti tyrmistyneenä kerran jos toisenkin suorastaan järkyttyneenä lohikäärmeen terävälle huomautukselle, kunnes ähkäisi entistä tukalammin ravistaen villisti päätään. "Mitä? Eihän... Ei se niin ole! Olenhan... olenhan mä lohikäärme vieläkin! Mä vaan... näytän tältä, ja... Sun ei edes kuuluisi olla siellä!" tämä lähestulkoon parahti nopeasti vastaan, puristaen sitten kätensä entistä tiukemmin ohimoilleen. Moinen tuskin tuntui millään tavalla mukavalta mutta poika ei tainnut nyt olla kykenevä piittaamaan tästä... tai oikeastaan edes tiedostamaan kipua. Hänen päänsä sisäinen kaaos vaati liikaa hänen nyt varsinkin huterasta huomiostaan, mutta hätäiseen härkäpäisyyteen oli äkkiä ilmestynyt myös annos tukalaa emmintää. Kukaties hänen olisi pitänyt yrittää kieltää yllään häälyvän pedon kauheat väitteet mutta poika ei kyennyt väittämään että olisi mitään muuta kuin vihannut ja hävennyt sydänjuuriaan myöten mitä hänestä oli tullut ja suoraan tähän iskeminen saikin aikaan ilmeisen reaktion. Lohikäärmekin varmasti tunsi tämän ja purppuratukkakin tiesi sen. Vastalauseet empivät ja töksähtelivät kunnes nulikka viimein jäi kyhjöttämään paikalleen kuin ei olisi enää löytänyt sanoja.
Tovin poika aukoi neuvottomasti suutaan kuin puhetta tapaillen mutta ääntäkään päästämättä. Lohikäärmeen puheet hyysivät häntä, mutta nyt hänen sisimmästään oli nousemassa myös tutumpi kauhu, jonka kanssa hän oli joutunut jo painiskelemaan menneisyydessäänkin. Tämä ei kuitenkaan tehnyt tästä ainakaan helpompaa tälläkään kertaa varsinkin olennon lietsomana kun tämä kiskoi aivan tarkoituksella esiin kaikkein kauhistuttavimmat ajatukset. Kaiken nöyryytyksen, avuttomuuden ja pakenemisen jälkeen, oliko hänessä enää mitään samaa mitä hänessä kukaties oli joskus ollut..? Tämä... tämä ei ollut kuten asioiden olisi pitänyt olla ja hän tiesi sen, mutta... jos hän uskalsi tunnustella, saattoi hänkin aavistaa että tällainen jätti jälkensä. Mutta ettei hän olisi ollut enää edes... Purppuratukka sävähti ajatusta niin fyysisesti kuin henkisestikin sisintään myöten, ja hiljakseen hampaat kiristyivät tiukasti yhteen kun tätä seuraisi jälleen lähes tukahduttava häpeä joka peitti kaiken alleen. Hetkeksi jopa hänen mieleensä laskeutui hiljaisuus, mutta tämä oli varsin painostavaa tervetulleen levon sijasta. Vaikka oli hetkeksi vaiennutkin, hän tiesi että lohikäärme oli vieläkin läsnä. Olento odotti hiljaisuudessa sanojensa uppoamista... eikä jälleen varsin tukalasti hengittävä nulikkakaan keskeyttänyt tätä. Aluksi varsin arkaillen mutta hiljakseen entistä suuremman huolen sekä ahdistuksen ajamana alkoivat ajatukset väkisinkin kulkeutua pedon osoittamaan suuntaan. Moinen hyysi häntä vieläkin pahasti mutta joutuessaan pyörittelemään sanoja hän löysi häiritsevän vähän koherentteja vastalauseita, ja moisten hakeminen jäikin lähestulkoon surkeaksi hapuiluksi, tuoden mukanaan jo häivähdyksen epätoivoa. Lohikäärme puhui jälleen mutta poika ei vastannut enää, vaikka tämä taisikin kuunnella... ei sillä, että hänellä olisi kaiketi ollut vaihtoehtoja tämän suhteen. Hän oli hävennyt itseään ja sitä mitä hänestä oli tullut jo kauan... ja nyt, lopulta esiin kömpi jotakin tällaista.... jotakin paljon lohikäärmemäisempää, eikä tätä tainnut olla kieltäminen. Hän ei ymmärtänyt miksi näin oli käynyt, mutta... oliko tämä todella se, mitä hänen lohikäärmeydestään oli jäljellä? Hän oli etsinyt jonkinlaista ratkaisua ties kuinka kauan pääsemättä puusta pitkään, ja nyt... Oliko peto oikeassa että hän vain kavahti tätä, koska ei pystynyt enää muuhunkaan...? Piinaavat epäilykset nostivat päätään mutta määrätietoinen lohikäärme ei antanut hänen jäädä miettimään moisia nostaessaan esiin mahdollisuuden, kuinka kaiken ei kukaties tarvitsisi ollakaan näin. Jos hän itse ei mahtaisikaan asialle mitään, niin... kukaties paljon mahtavampi lohikäärme voisi. Hän oli paennut milloin mitäkin jo niin kauan ettei osannut sanoa tätä itsekään ja ajatus siitä, ettei näin kenties tarvitsisi tehdä oli lähes typerryttävä uupuneen pojan mielessä. Hän ei tahtonut olla pieni mateleva surkimus sen enempää kuin varmasti petokaan... Uusi alku olisi epäilemättä ollut se mitä hän olisi kaikkein kipeimmin kaivannut... ja sitä lohikäärme lupaili, huomattavasti määrätietoisempana ja mahtavampana kuin hän.
Poika istui paikoillaan raskaasti hengittäen ja nieleskellen, päästäen vain pienen jokseenkin sekaisen äänen kurkustaan kun lohikäärme maalaili uusia mahdollisuuksia uuden nimen myötä. Pian se kuitenkin sävähti pedon haastavaa sihahdusta tajutessaan tämän odottavan hänen vastaustaan. Tämä oli vähällä saada olonsa varsin hajanaiseksi tuntevan purppuratukan hyytymään uudestaan ja tämä ähkäisi tukalasti. "Mä... egh. En... en mäkään halua mitään sellaista. Tämä kaikki on ollut ihan hullua jo... liian kauan" se mutisi viimein käsivarsiinsa, vetäen sitten syvempään henkeä. "...en tiedä. Ehkä... ehkä sä olet oikeassa. Ei tämä voi olla... näinkään. Tämä... ei ainakaan toimi" lisättiin varsin varautuneen epäröinnin jälkeen. Pojankin ääneen ja olemukseen oli hiipinyt annos katkeruutta, joista suuri osa suuntautuikin häneen itseensä. "Mitä... mitä me sitten tehdään?" vaimea kysymys töksäytettiin viimein ilmoille varovaiseen sävyyn. Vaikka empikin, poika ei tuntunut enää rohjeta hyytävien epäilyksiensä keskellä käskeä olentoa vaikenemaan. Hän oli niin uupunut tähän kaikkeen... mutta hänkään ei oikeastaan osannut enää nähdä asioiden ainakaan helpottavan mitenkään sen jälkeen mitä oli tapahtunut. Kaikki oli luultavasti vain menossa entistä pahempaan suuntaan jos näiden antaisi tehdä näin... ja vaikka hän ei voinutkaan olla arkailematta mahtavaa olemusta takaraivossaan... alkoi tämä vaikuttaa ainoalta vaihtoehdolta koskaan päästä sinne minne hänen olisi kaiketi mentävä, ja poika ei osannut olla tarraamatta ajatukseen kuin viimeiseen oljenkorteen, kenties viimein jotakin konkreettisempaa vihdoin löytäneenä. Hän ei rehellisesti tiennyt vieläkään mitä lännessä olisi odotettavissa, mutta... hän tuskin saisi koskaan tietääkään ellei hän yrittäisi. Hänellä tuskin oli koskaan ollut edes teoreettista otetta mistään tällaisesta... ja jos hän ja lohikäärme olisivat jotenkin osa samaa henkilöä, niin... kukaties hänellä - eh, tai kaiketi heillä - olisi yhteistuumin mahdollisuus johonkin? Vaikka hän ei voinutkaan olla olematta huolissaan siitä mitä tämä mahtaisi tarkoittaa.... Tuskin hän ainakaan enää saattaisi menettääkään mitään kuuntelemalla...
|
|
|
Post by submarine on May 6, 2016 15:39:14 GMT 3
Lohikäärme ei voinut täysin peittää tyytyväisyyttään, kun julmat iskut ahdistuneen ja pelokkaan pojan itsetuntoa ja epävarmuutta vastaan alkoivat tuottaa tulosta. Ei tainnut lopulta olla kovinkaan hankala pelotella ja vakuutella nurkkaan ajettua ja sekaista keskenkasvuista ruotuun, mutta siltikin se oli juuri nyt saavutus ja liike oikeaan suuntaan. Peto kuitenkin peitti nopeasti voitonriemunsa taas saman varman, tasaisen mahdikkuutensa alle. Olihan tässä vielä paljon tehtävää, eikähän tässä muutenkaan sopinut antaa sellaista kuvaa, että lohikäärme olisi jotenkin ajanut vain omia tarkoitusperiään. Ei, ei tosiaankaan. Eihän nyt tietenkään. Parempi vakavoitua ja miettiä olennaisempia... Nyt meidän pitää päästä pois täältä, Kael. Kukaties se vanha hölmö uskoi pienellä pelottelullakin, mutta se juoppo pakenee varmasti kertomaan näkemästään sille Kazimirille. Hän ei varmasti auta meitä, ja saattaa jopa yrittää jotakin. Niin ei saa tapahtua. Meidän pitää ehtiä kauas täältä ennen sitä. Meidän on päästävä joen ylitse ja jatkettava matkaa. Jos toimimme nopeasti, saatamme vielä ehtiä ennen kuin kukaan tajuaa mitään, lohikäärme neuvoi. Se oli seikkaperäinen ja mahdollisimman selkeä, mutta samalla jämäkkä ja määrätietoinen. Nyt se ei enää ehdotellut ja neuvotellut, vaan ohjasti kuin mestari alaistaan konsanaan. Mokoma johtui tietysti vain siitä, että heillä oli nyt kiire; poika ja lohikäärme tämän mielessä olivat vihollisten keskellä, tilanteessa jossa kuhnaileminen saattaisi kostautua pahasti. Niin tietysti, siitähän tässä vain oli kyse. Lohikäärme ajatteli vain heidän parastaan.
En kykene käyttämään suurinta osaa voimistani näin. Sinun ruumiisi on liian heikko ja herkkä lohikäärmeen mahtiin. Jos yritän käyttää sitä liikaa, sinä repeydyt riekaleiksi. Meidän on siis, iljettävää kyllä, liikuttava varovaisesti ja valittava oikea hetkemme, lohikäärme myönsi, melkeinpä happaman kuuloisesti. Ilmeisesti senkin oli, kaikesta uhostaan ja kiihkeydestään huolimattakin, mukauduttava tiettyihin tosiasioihin. Mutta siltikin se tiesi mitä tehdä, siltikin sillä oli määrätietoinen suunnitelmansa. Pojan silmien tienoolta tuntui outoa kihelmöintiä, kun jokin olematon ja painoton, mutta silti hyvin vahvasti läsnäoleva asettui lähemmäs niitä. Kuin nähdäkseen tarkemmin mitä oli meneillään. Paljoa katsottava ei tallin takapuolella tainnut olla, mutta tarkempia havaintoja kaipaava olemus jäi kuitenkin niille main. Tämä linnake on täynnä väkeä ja uteliaita silmäpareja. Piha kuhisee. Siltaakin varmasti vahditaan. Mutta kukaties, jos kiirehdimme, ehdimme ennen kuin se Kazimir lähtee peräämme. Tai kukaan muukaan. Nyt siis kiirettä, poika! Pysy matalana ja yritä sulautua tuonne joukkoon! Meidän pitää päästä sillan luokse ja sen yli nyt saman tien! Nämä muurit ovat meille vankila eivätkä suoja! lohikäärme suitsutti, tuntuen tulistuvan melkeinpä tosissaan loppua kohden. Sanat oli samalla tarkoitettu eittämättä myös piiskaamaan empivää ja hämmentynyttä poikaa toimimaan. Ei ollut aikaa miettiä tai arvailla, nyt olisi toimittava. Olipa suunnitelma hyvä tai huono, ainakin se oli suunnitelma. Kunhan siihen vain tartuttaisiin nyt saman tien!
|
|
|
Post by spyrre on May 6, 2016 20:58:15 GMT 3
Mitä luultavimmin sen pienen häivähdyksen voitonriemua joka pedosta hetkellisesti hiipi esille kun tämä sai tahtonsa lävitse olisi pitänyt tuntua jopa purppuratukasta epäilyttävältä, mutta seinän viereen käpertynyt poika ei kyennyt nyt tarttumaan moiseen ajatukseen. Taisi olla kyseenalaista oliko tämä lopulta edes huomannut tätä oman lietsotun ahdinkonsa keskeltä, johon lohikäärme kuitenkin lupaili apua ja ratkaisuja. Uupunut ja epätoivoinen nulikka kuunteli olennon jälleen puhuessa varmoja ja suoria sanoja, eikä vastalauseita enää kuulunut vaikka olikin ilmeistä kuinka tämä vieläkin arkaili hurjaa vierasta tajuntaa takaraivossaan. Tämä kuitenkin toi ainakin jonkinlaista suunnitelmaa täydeltä umpikujalta tuntuvaan tilanteeseen, eikä selvästikään aikaillut lähteä ajamaan tätä asiaa välittömästi eteenpäin.
Lopulta ei tainnut olla kovinkaan vaikeaa vakuuttaa poikaa siitä että heidän oli paettava linnakkeesta, niin häpeällistä kuin tämä olikin. Maa oli poltellut uhkaavasti hänen allaan jo muutenkin ja nyt kun tilanne oli ottanut vielä suuren kääneen vielä pahempaan, tarvitsi tämä enää vain määrätietoisen tuuppauksen tähän suuntaan. Vaitelias nulikka ei oikein tiennyt miten olisi reagoinut kun häntä puhuteltiin hänen aiemmin sattumanvaraisesti heittämällään nimellä mutta tuntui valpastuvan hiukan ja nyökäten sitten aavistuksen katkerasti lohikäärmeen ajatuksille, nähden näissä varsin ikävää perää. Oli vain... unohdettava kaikki edes teoreettinen apu tässä vaiheessa, samoojat olivat suhtautuneet häneen varsin nihkeästi jo alunperinkin ja vaikka olikin aiemmin harpannut hänen avukseen oli vaikea uskoa että Kazimirinkaan myötätunto riittäisi enää näin pitkälle kun tämän toveri epäilemättä ryntäisi kertomaan kuinka pelastettu poika olikin jonkin sortin hirviö... Ajatus kirpaisi pahasti, mutta nulikka ei kyennyt muutakaan kuin nyökkäämään tällekin katkerasti lohikäärmeen sanellessa ohjeita. Muutakaan tuskin oli enää tehtävissä kuin linnakkeen jättäminen taakseen mahdollisimman nopeasti, ja tämän pidemmälle hän ei juuri nyt kyennyt ajattelemaankaan. Oli vain... tehtävä jotain, tai heidät molemmat epäilemättä surmattaisiin kauhealla tavalla... Hän sävähti aavistuksen varsin epämukavasti lohikäärmeen todetessa happamasti ettei kyennyt käyttämään voimiaan kunnolla ilman että olisi luultavasti repinyt hänet kappaleiksi, tuntien sitten tämän liikkuvan päänsä sisällä. Moinen sai nulikan jälleen sävähtämään mutta lopulta tämä vain puri hampaansa yhteen vastustaakseen halua ravistaa päätään ajaakseen tukalan tuntemuksen kauemmas... ei sillä, että taisi olla melkoisen epätodennäköistä että tämä olisi edes onnistunut. Sen sijaan poika veti syvään henkeä ja kohotti sitten itsekin varovasti päätään silmätäkseen hieman päämäärällisemmin ympärilleen samalla kun lohikäärme usutti häntä liikkeelle.
"Mutta... entä jos ne kaikki tietää jo meistä? Tai... ne liskotkin saattaa olla vielä tuolla ulkona" se mutisi varautuneesti, alkaen kuitenkin kiskoa jälleen kinttuja alleen vääntäytyäkseen ylös paikaltaan. Hänen olonsa oli väkisinkin vieläkin varsin kaoottinen mutta nyt oli kaiketi edes tavoite johon suunnata... Poika henkäisi uudestaan tasatakseen tukalaa hengitystään ja pudistellen ohimennen kädellään varsin syylliseen sävyyn uutta saamaansa vaatekertaa, nykäisten jälleen niskaansa kaikesta huolimatta viskaamaansa huopaakin levottomin sormin. Tuntui vastenmieliseltä vain ottaa apua vastaan tällä tavalla ja sitten kadota, mutta... hän tuskin saattoi enää muutakaan. Purppuratukka kirskautti katkerasti hampaitaan jo liikahtaen eteenpäin lohikäärmeen usuttaessa häntä kiireellä liikkeelle, kunnes äkkiä säpsähti lähestulkoon pelästyneenä pysähdyksiin jotakin muistaneena. Kissa oli vielä jossain.... eikä hän ollut edes ehtinyt nähdäkään vilaustakaan eläimestä vaikka oli lähtenyt etsimään tätä. "Hei... Hitto, Kissa..! Odota vielä..." se ähkäisi ja välittömästi tummien silmien katse kääntyikin haravoimaan kiireisesti ympäristöään, kunnes tämä kuitenkin äkkiä empi. Kaikki oli ollut hirvittävän vaarallista jo nyt, ja luultavasti pahempaan oltiin menossa... Mieleen nousivat Haeklin sanat temppelillä, jotka saivat nulikan leuan kiristymään tukalasti. Hän ei voinut mitenkään turvata eläimen turvallisuutta enää... Kukaties... ehkä nuorukainen oli ollut oikeassa. Tämä tuskin oli millään tavalla paras paikka tälle, mutta... ehkä pieni peto olisi kuitenkin paremmassa turvassa vaikka täällä kuin hänen mukanaan juuri nyt. Ja hän oli jo saanut kuulla mitä mieltä lohikäärmekin tästä oli, joka myös sai hänen olonsa kaikkea muuta kuin mukavaksi...
Hetken poika epäröi ristiriitaisin tuntein paikoillaan kunnes laihat hartiat vajosivat lopulta ja etsivä katse laskeutui jonnekin alaviistoon. Niin paljon kuin moinen ajatus kirpaisikin taisi tämä silti olla paras ratkaisu johon hän kykeni juuri nyt. Hänen oli kuitenkin pakko vetää muutaman kerran varsin syvään henkeä ennen kuin nulikka kohotti jälleen katseensa hampaitaan kirskutellen. "...äh. Mennään" se töksäytti viimein lähes äänettä, selittelemättä tai haluamatta edes miettiä oliko moinen tarpeenkaan lohikäärmeen suhteen nyt, kääntyen sitten viimein jäykin liikkein kohti pihaa. Oli parasta olla ajattelematta nyt liikaa yhtään mitään ja yrittää vain päästä sillalle... seuraavaa siirtoa voisi kaiketi miettiä sitten kun olisi sen aika...
|
|