|
Post by spyrre on Nov 12, 2016 20:32:24 GMT 3
Häneen kääntynyt painostava huomio ei ainakaan keventynyt tippaakaan kun tuohtunut poika epäröi tämän kaiken edessä. Sillä ei selvästikään ollut mitään merkitystä että vaatimus tikarin takaisin saamisesta olisi ollut hänestä oikeutettu, ja ilme voipuneen Kaelin kasvoilla synkkeni entisestään kun metsäläisnainen ei osoittanut minkäänlaista merkkiä siitä että olisi aikonut tehdä yhtään mitään... muuta kuin mahdollisesti humauttaa häntä uudestaan. Tämä tuntui korkeintaan hämmentyvän moisesta välikohtauksesta, mikä puolestaan näytti vain ärsyttävän tätä kun mitään ei varsinaisesti tapahtunut. Purppuratukka kiristi hampaitaan, säpsähtäen kuitenkin itsekin kun metsästäjä äkkiä jännittyi nostaen katseensa huomattavasti valppaammin jonnekin hänen taakseen. Hän ehti tuskin kääntää päätään kun Kazimirin ääni jo puhuikin hänen selkänsä takaa. Poikakin kiristyi vaikka ei ymmärtänytkään tämän sanoja päätyen kuitenkin luomaan pienen hämmentyneen katseen toisen suuntaan, kuitenkin ähkäisten yllättyneesti kun mies pyöräyttikin hänet ympäri ennen kuin hän pääsi kärryille mitä tämä oikein aikoi. Ja kun tämä kumartui vakavana puhuen uudestaan, nyt hänelle, ei tämäkään rehellisesti tuntunut varsinaisesti rohkaisevalta, onnistuen kuitenkin yllättämään nulikan. Hän oli lähestulkoon odottanut miekkosen hermostuneen häneen hänen sekaannuttuaan asioihin... mutta kuulostikin siltä että tuskastui siitä ettei hän ollut sekaantunut tarpeeksi...?
"Egh...! Mutta--" Kael ähkäisi protestoivasti kuontalonsa alta tyrmistyneenä saamistaan kylmäkiskoisista sanoista, ehtimättä kuitenkaan tätä pidemmälle kun hänet pyöräytettiin jälleen ympäri kohti epäluuloisesti odottavaa metsäläistä. Kazimir... kuten eittämättä kaikki hänen ympärillään odottivat selvästi hänen nyt tekevän jotakin... tai kaiketi vaihtoehtoisesti vain antavan periksi kuin surkimuksen, joksi hänet oli jo tuomittu. Tilanne oli kaikkea muuta kuin mitenkään reilu, mutta vaikka kuinka olisi yrittänyt tämä ei selvästikään muuksi ollut muuttumassa, ja jo muutenkin rajoillaan sinnittelevä nulikka tunsi mieltään pistelevän nöyryytyksen muuttuvan nopeasti uudeksi aalloksi turhautumista. Poika kiristi hampaitaan ja laihat kädet nytkähtivät epämääräisesti, ennen kuin tämä viimein loi lyhyen, terävän vilkaisun taakseen Kazimirin suuntaan. Tämä kaiketi puhui totta, mutta tämän kylmä tokaisu siitä kuinka hän halvensi heidät molemmat puri siltikin kipeästi. Jokin syy välittää mitä hän halusi? Millä kirotulla hänen rääpälemäinen kehonsa vakuuttaisi yhtään ketään yhtään mistään, varsinkin tällaisessa jo hyvin suorasukaisessa tilanteessa, jossa tuskin saattoi enää edes keksiä mitään edes suunnilleen ovelaa? Ylitse pyyhkivä turhautuneisuus pisti entisestään jo muutenkin kirveltävässä mielessä ja kehossa, ja lopulta nulikan kurkusta karkasi epämääräinen sihahdus. "Mitä-- Eihän sitä vaan-- Haluatteko te että mä vain lyön sitä tai jotain?!" Katkeraa turhautumista tihkuva ääni tuskin jätti oikein kenellekään arvailujen varaan mitä purppuraisessa pääkopassa parhaillaan liikkui. Tuskin oli epäilystäkään että Lohikäärme olisi varmasti pystynyt johonkin tällaiseen vaivatta... ja niin paljon kuin olennon ajattelu kylmäsikin häntä, ei Kael voinut siltikään olla toivomatta että olisi kyennyt edes suunnilleen samaan. Nöyryyttävät tilanteet tuntuivat vain seuraavan toisiaan jättämättä häntä rauhaan vaikka hän olisi tehnyt parhaansa vältelläkseen näitä... eikä mistään tällaisesta selvästikään edes ollut mitään hyötyä...
Silmänräpäyksen jos toisenkin hintelä, huojahteleva nulikka seisoi paikoillaan tunteiden myrskytessä päässään, kunnes se viimein päästi kurkustaan hiljaisen, matalan sihahduksen. Tämä oli ennenkaikkea äärimmäisen turhautunut kuin mitään muuta, mutta odottamatta vastausta mihinkään poika äkkiä harppasi eteenpäin. Oli tämä millään tavalla viisasta tai ei, ei Kael selvästikään jaksanut nyt piitata mistään tällaisesta sivuseikasta... tai edes ikävästä yleisöstä ympärillään. "Luuletko sä että mä pelkään teitä tai jotain?" se sihahti, kurottaen sitten tarratakseen naisen ranteeseen ennen kuin huitaisi toisen nyrkkinsä kaikin voimineen kohti tämän leukaa. Eh, kukaties se toivoi edes yllättävänsä metsästäjän tarpeeksi että onnistuisi vääntämään äkkiä tikarin tältä... vaikka todennäköisempää taisi olla ettei poika luultavasti taaskaan pohtinut koko asiaa näin pitkälle. Kaiketi se tarkoitti edes sitä ettei tämä vaihteeksi jäänyt epäröimään, tai oikeastaan edes piitannut tähän hätään siitä että mitä luultavimmin tulisi seuraavaksi piestyksi siitä hyvästä että edes yritti jotakin näin typerää. Mutta ainakaan se ei selvästikään enää pidätellyt yhtään mitään kuumentuneissa tunteissaan, päätyen oikeastaan lähestulkoon vastoin realiteetteja toivomaan että humautus edes sattuisi. Kaipa kuumapäisen, rajoillaan tasapainoilevan nulikankin hermoilla oli lopulta rajansa... vaikka kaiketi olikin eri asia muuttiko turhautunut äkkipikaisuus lopulta mitään tällaisessa tilanteessa. Ehkä moisesta olisi edes enemmän viihdettä heidän kyseenalaiselle yleisölleen, jos ei mitään muuta.
|
|
|
Post by submarine on Nov 17, 2016 3:38:12 GMT 3
Vaikea sanoa mitä itse kukin oli lopulta odottanut nulikan tekevän, mutta lieni silti turvallista sanoa, että enemmän tai vähemmän jokainen oli yllättynyt kun tämä lopulta varsin suoraviivaisesti kohotti nyrkkinsä ja käytti niitä. Nainen tämän edessä ehti kyllä kurtistaa kulmiaan ja valpastua, kuin jotakin aavistellen, mutta siitä huolimatta tämäkään ei tosissaan tuntunut uskovan, että nahjusmainen purppurapää tosiaan kävisi tuumasta toimeen. Kunhan uhosi, selvästikin. Varsin samalla linjalla taisi olla muukin lyhyen väen joukko, etenkin kauempana josta pojan ilmeitäkään ei oikein pystynyt erottamaan kunnolla. Kukaties Kazimir, joka ymmärsi sentään sanat, oli hieman paremmin perillä tilanteesta, mutta hänkään ei ehtinyt tehdä mitään... tai halunnut, syystä tai toisesta. Kaiken kaikkiaan oli ainakin turvallista sanoa, että pojalla oli yllätyksen tuomaa etua. Vasta kun Kaelin nyrkki oli jo liikkeessä, näytti tämän vastustaja jopa tajuavan, että tämä tosiaankin huitaisisi. Siinä kohtaa jopa eittämättä huomattavasti paremman soturinkin oli myöhäistä tehdä oikein mitään. Ähkäisy ja horjahdus taaksepäin, kukaties hätäinen käsien kohotus, mutta se ei kuitenkaan riittänyt - ei läheskään. Monenkin seikan summana nulikan nyrkki pamahti kutakuinkin juuri sinne minne sen pitikin, naisen leukaan. Sen vaikutuskin oli ainakin jotakin siihen suuntaan kuin tämä oli toivonutkin, sillä yllättävä isku tosiaankin sai tämän horjahtamaan taaksepäin. Kukaties tämä olisi ähkäissytkin, mutta hampaiden pamahdus yhteen taisi haitata mokomaa melkoisesti. Nainen ei kaatunut, mutta ainakin tämän haparointi tarjosi oikein hyvän paikan jatkaa hyökkäystä... tai olisi tarjonnut, jos poika ei olisi äkkiä saanut muuta mietittävää.
Kun Kael harppasi eteenpäin ja huitaisi, jokin tämän sisällä kirskahti. Jokin tämän sisällä, kaikkein sisimmässä, räsähti saumoista, jotka eivät todellisuudessa koskaan olleet edes kuroutuneet umpeen - ainoastaan saaneet hetken aikaa asettua. Äkillinen järkytys sai sirpaleet tämän sisimmässä jälleen järkähtämään ja valittamaan. Ne värisivät kuin pojan koko olemusta olisi horjutettu ja raastettu, tavalla joka oli tuskainen tuntoaistin tuolla puolen ja paljon peruslaatuisemmin. Ja mikä pahinta, eivät peilinsirpaleet tällä kertaa vain kirskuneet. Nyt ne myös iskivät kipinää. Jokin pojan sisällä nuljahti kuin häirityssä unessa. Hieman lähemmäs pintaa, hieman todellisemmaksi. Hieman tietoisemmaksi...
Vaikka Kaelin hyökkäys olikin ollut yllättävä, ja vaikka se olikin onnistunut kaiken huomioonottaen oikein hyvin, oli asiassa kuitenkin tiettyjä epäkohtia - muitakin siis, kuin häilyvä ja tuskainen olevaisuus. Kuten esimerkiksi ero lyöjän ja lyödyn välillä. Siinä missä jälkimmäinen oli hontelo keskenkasvuinen, oli ensimmäinen lyhyydestään huolimatta hyväkuntoinen, jäntevä ja jämäkkätekoinen aikuinen. Ja siinä missä lyönnin oli heittänyt joku, jolla tuskin kukaan olisi väittänyt olevan oikeaa ammattitaitoa asiasta, otti sen vastaan sitten taas joku toinen, jolla oli paljonkin kokemusta, hyvin keskeistä kokemusta, kivusta ja sen kestämisestä. Metsästäjä ei kaatunut tai jäänyt valittamaan kipujaan. Tämä harppasi taaksepäin kädet suojanaan saadakseen hieman lisää tilaa itsensä ja pojan välille - osti aikaa, jonka varjolla palautua. Sikäli kuin tämä mitään erityisempiä palautumisia tarvitsikaan. Ei tämä sentään oikopäätä ollut ryntäämässä musertamaan poikaa niille sijoilleen, mutta katseesta päätellen paljon ei vaadittu. Nyt tosin vasta katsojat ympärillä huomasivat, että pojan nyrkillä oli sittenkin saattanut olla suurempia vaikutuksia kuin tämä mahdollisesti itsekään oli odottanut; naisen suupielistä tihkui melkoisesti verta, joka valui noroina leukaa pitkin. Tämä käänsi päänsä nopeasti sylkäistäkseen, ja tuntui itsekin vasta nyt tajuavan tilanteen - ja sen, ettei sylkäissyt pelkkää verta. Yhteen pamahtaneet hampaat olivat selvästikin katkaisseet jotakin...
Äkillinen raivo välähti naisen kasvoilla, ennen kuin tämä ärähti ja harppasi nyt puolestaan kohti poikaa, nyrkit tanassa ja selvästikin tarkoituksella. Tällä kertaa tämä ei iskenyt armollisesti jonnekin vatsan tienoille, vaan pamautti suoraan naamaa kohti, aikoen maksaa välittömästi samalla mitalla takaisin. Veri roiskui jo, ja nyt sitä tarvittiin enää toisellekin puolelle... siitä huolimattakin, että pojalla saattoi hyvinkin olla jo muitakin murheita.
|
|
|
Post by spyrre on Nov 17, 2016 18:35:21 GMT 3
Oli kukaan moista odottanut tai ei, tuskin edes Kael itse, näytti tilanne olevan juuri puhkeamassa sittenkin jonkinlaiseksi hyvin epätasaiseksi nyrkkitappeluksi... tai ainakin huitomiseksi jos ei muuksi. Rehellisesti hintelän purppuratukan äkkipikaista iskua tuskin saattoi sanoa millään tavalla punnituksi saati asiansa osaavaksi hyökkäykseksi, mutta kun tämän hermot viimein tulvivat jo ylitse, ei tämä selvästikään jäänyt miettimään tekonsa aikaansaannoksia taikka seurauksia. Tätä oli selvästi suorastaan kärtetty, eikä katkeran turhautunut poika osannut lopulta muutakaan kuin toimia hyvinkin suorasukaisesti... vaikkakaan ei selvästikään odotetusti. Hän ei ehtinyt itsekään varsinaisesti pohtia mitä edes odotti ärhäkästä huitaisusta seuraavan, mutta tuskin olisi ollut valetta jos olisi sanonut ettei poika olisi ollut edes yllättynyt jos hänen nyrkkinsä olisi vain kimmahtanut naisesta kuin ties mistä kiviseinästä... mutta vaikka seuraus ei ollutkaan mitään mikä lopettaisi välikohtauksen siihen paikkaan, reagoi huitaistu metsäläinen kuitenkin tähän odotettua enemmän. Hänen nyrkkinsä iski naista leukaan ja äkkiä tämä horjahtikin taaksepäin kuin tämä olisi oikeasti jopa sattunut. Kael ehti räpäyttämään silmiään itsekin aavistuksen hämmentyneenä jopa kuohuvien tunteidensa keskellä tajutessaan tämän pienellä viiveellä, mutta äkkiä hän tunsi jotakin muutakin... jotakin huomattavasti hälyttävämpää, joka kumpusi jostakin hänen sisuksistaan. Äkkipikaisuuteen härkitty tai ei, taisi jäädä hieman kyseenalaiseksi olisiko poika seurannut hetkellisesti vetäytynyttä metsäläistä iskeäkseen tätä uudestaan, mutta nyt hänelle ei jäänyt edes aikaa päättää seuraavaa siirtoaan kun terävä, aineeton tuska särähti hänen lävitseen.
Purppuratukasta irtosi tuskainen, hätäinen ähkäisy ja tämä horjahti äkkiä taaksepäin kuin olisi itsekin tullut juuri isketyksi, ja ympäristö lähestulkoon sumeni hetkeksi. Jokin hänessä säröili jälleen kammottavalla tavalla ja puski kohti pintaa, eikä poika osannut kuin tarrata jälleen tukalasti kalloonsa kuin pitääkseen tämän kasassa. Säröily ja piinaava, outo kipinöinti olivat kuitenkin jotakin täysin hänen käsityksensä ja jopa kehonsa ulkopuolista, eikä moinen epätoivoinen yritys edelleen kuohuvan tunnemyrskyn keskellä saanut tätä hellittämään. Mutta vaikka nulikka olikin herpaantunut ärhäkkyydessään, ei toista osapuolta kiinnostanut jäädä odottelemaan tämän tokeentumista. Poika puri tukalasti hammasta kun aineettomat sirpaleet hänen olemuksessaan hiersivät ja valittivat, tuskin reagoiden hetkeen mihinkään ympärillään, kunnes tämä tuntui kaiken tämänkin keskeltä havahtuvan aavistuksen verran kun verta sylkevä hurjistunut metsäläinen harppasi häntä kohti. Nainen oli selvästikin kyllästynyt koko touhuun ja aikoi epäilemättä lopettaa koko kirotun venkuroinnin siihen paikkaan, eikä jo valmiiksi tuskaiselle pojalle jäänyt paljoakaan aikaa reagoida tähän. Kuitenkin kun tämä harppasi kohti iskien nyt säälittä kohti hänen kasvojaan välähti viiltävien aaltojen lomassa jotakin muutakin. Kukaties tämä oli vain silkka refleksi, hankalan elämän ja lukuisien vaarallisten tilanteiden syvälle iskostunut seuraus joka iski aavistuksen tolkkua nulikkaan ilmeisen hyökkäyksen edessä. Ja kun tätä seurasi nopeasti leimahdus huomattavasti fyysisempää kipua kun raivostunut nyrkki iski hänen kasvoihinsa, kiskaisi tämä väkisinkin huomion hänen sisäisestä kaaoksestaan takaisin ulkopuolelle... siitäkin huolimatta että se mikä ikinä raastoikaan häntä sisältä päin olikin laadultaan huomattavasti kammottavampi. Ulkomaailma ei vain suostunut tässä tukalassakaan tilanteessa jättämään häntä rauhaan, eikä hän lopulta ehtinyt sen enempää kuin nainenkaan äsken kun tämä iski hänen kimppuunsa.
Naisen ärhäkkä isku riitti kevyesti sinkauttamaan jo muutenkin huteran nulikan jaloiltaan, ja raskaasti selälleen tantereeseen. Kael onnistui hädin tuskin ähkäisemään hengenhaukonnansa seasta kärvistellessään maassa, mutta vaikka näyttikin jo lähestulkoon tyrmätyltä, nyt kahden varsin erilaisen tuskan välimaastossa kamppaileva poika kiskaisi äkkiä katseensa kohti hyökkääjäänsä. Katse oli sumea ja kivulias, mutta tästäkin huolimatta vieläkin yllättävän terävä, ellei jopa vihaisempi kuin aiemmin, kuin hänet tantereeseen iskenyt metsäläinen olisi juuri tunkenut väkisin väliin johonkin, johon tätä ei juuri nyt alkuunkaan kaivattu. Jokin raastoi hänen mieltään luonnottomalla tavalla ja kiskoi palasiksi kukaties jopa hänen sieluaankin... ja silti, nainen oli väen vängällä vieläkin tässä huitomassa? Taisi olla lopulta varsin epäreilua edes odottaa kenenkään hänen ympärillään ymmärtävän mitä oli meneillään, mutta pojan tunteet jotka reagoivat kivuliaan, ärsytetyn eläimen lailla eivät jääneet pohtimaan tällaisia. Ja jälleen kerran, oli tämä viisasta tai ei, se näytti alkavan kiskoa itseään maasta varsin irvistellen, mutta ärhäköin elkein. "Egh! Hei lopeta se jo! Anna mun olla!" purppuratukka suorastaan sähähti hampaidensa lomasta, lopun repliikistä muuttuessa jo lähestulkoon epäkoherentiksi ärähdykseksi... selvästikään uhraamatta ajatustakaan sille sivuseikalle että se jonka olisi mahdollisesti kannattanut lopettaa, ei tainnut edes olla verta sylkevä metsästäjä. Taisi olla melko kyseenalaista kiinnostiko ketään tällä hetkellä mutta kuulosti siltä ettei tämä ollut välttämättä enää suunnattu vain häntä iskeneelle naiselle vaan kollektiivisesti hyvin pitkälti kaikelle hänen ympärillään. Jokin jo aivan vain itsensäkin kanssa kamppailevan nulikan sisällä tuntui kiristyvän ja kurottavan ulospäinkin, eikä olonsa parhaillaan varsin ahdistetuksi tuntenut poika enää kyennyt... tai halunnut, estellä tätä. Kyse ei ollut enää typerästä kahakasta yhden näpistetyn tikarin vuoksi vaan puhtaasta hyökkäyksestä hänen kimppuunsa, ja kaikki muu tuntuikin hiipuvan. Kaelilla tuskin oli vieläkään minkäänlaista aavistusta mitä tarkalleen edes tapahtui saati että tämä olisi kyennyt odottamaan mitä tämä kammottavan tuskainen tunne tarkoitti, mutta hänen yllään voitokkaasti seisova nainen oli suorastaan vaatinut huomiota osakseen, ja sen tämä saikin. Varsin piestyn näköinen purppuratukka ei jäänyt edes pyyhkimään parhaillaan kivistävästä nenästään valuvaa verta, vaan kiskaisi itsensä suunnilleen polviensa varaan, ja ponnisti sitten siitä kaikkea muuta kuin vakaasti (mutta sitäkin hurjistuneemmin) ylös, tempaisten uudestaan ja varsin villisti tuntumassaan häämöttävän metsäläisen suuntaan. Oli kukaan pitänyt hintelää nulikkaa minkäänlaisena uhkana kenellekään tai ei, oli tämä selvästikin provosoitu puolustautumaan tosissaan, ilmeisestä alakynnestään huolimatta... tai kenties juuri sen vuoksi.
|
|
|
Post by submarine on Nov 26, 2016 7:26:04 GMT 3
Tässä sitä nyt sitten oltiin. Nyrkit heiluivat suuntaan ja toiseen, verikin lensi ja lieni turvallista sanoa, että päällä oli jo jonkinlainen rähinä - tai ainakin oli hetken aikaa ollut. Kun lyhyen naisen nyrkinisku pudotti pojan jaloiltaan, näytti moni uskovan koko tilanteen päättyvän siihen. Väki kyllä seurasi sivusta edelleenkin, mutta moni oli jo rentoutumassa kun nulikka mätkähti maahan, uskomatta ilmeisesti että näin hontelo tapaus yrittäisi enää mitään tämän jälkeen - tai että tämä edes pystyisi. Hieman taaempana Kazimirkin vain seurasi tilannetta vaitonaisesti ja ilme kovin tasaisena. Kukaties hän ei vain halunnut ottaa kantaa tilanteeseen... mutta toisaalta, jokin terävän miehen olemuksessa vihjaili, ettei hän pitänyt tilannetta yhtään niin yksioikoisen loppuunkäsiteltynä kuin moni muu... joskin taisi olla aivan eri asia, oliko se hyvä. Viimeisimmän iskun heittänyt nainen ei itsekään tainnut olla aivan siinä uskossa, että nujakka oli saatu päätökseen. Toisaalta tällä ei ollut varaakaan, kun nyt oli jo saanut tuta pojan nyrkkiä ja vuosi vertakin sen vuoksi. Nainen astui hajareisin pojan ylle, nyrkit tiukasti sivuillaan ja ilme vihaisena. Tämä selvästikin odotti valmiina, josko poika yrittäisi vielä jotakin tai edes liikahtelisi tavalla, joka ei miellyttäisi. Varmaa oli ainakin se, että tämä löisi uudestaankin tarpeen vaatiessa. Tämän piti kuitenkin sylkäistä sivuun useammankin kerran, sillä katkenneesta kielestä tursusi melkoisesti verta - enemmän, kuin todennäköisesti oli hyväksi muutenkaan. Mutta hurjistunut metsästäjä ei piitannut sellaisesta nyt.
Vaikka nainen olikin selvästi valmiina mahdolliseen niskoitteluun, ei tämäkään tainnut aivan olla varautunut siihen vimmaan jolla maahan tempaistu poika lähti rämpimään uudestaan ylös. Hetkeksi tämä unohti jopa määrätietoisen aikomuksensa huitaista uudestaan ja kurtistikin hämillään kulmiaan, kuin olisi yrittänyt pohtia mistä poika oikein tarkalleen kiskoi mokomaa uppiniskaista vimmaa. Kaiken järjen mukaan tämän olisi pitänyt jo tajuta mikä oli tämän omaksi parhaaksi - siis maassa pysyminen. Mutta ei, taas tämä yritti ylös ja nyt entistäkin hurjempana. Selvästikään mokoma ei sopinut naisen käsitykseen asioista. Hämmennys riitti hidastamaan metsästäjää sen verran, että seuraava joka huitaisi olikin sitten poika itse. Silmänräpäyksissä tehdyt reaktiot saivat tämänkin tekemään päätöksensä ja jättämään turhan ihmettelyn sikseen. Nainen ärähti ja kohotti kättään suojakseen kun poika huitaisi uudestaan. Samalla tämä jo kiskaisi itse toisen kätensä taakse, kuin olisi aikonut lyödä melkeinpä saman tien. Nulikan luiseva nyrkki ja aikaisempi, rehellisesti hontelo lyönti tuskin enempää suojautumista vaativatkaan... tai ei niiden ainakaan olisi pitänyt. Useampikin silmäpari taisi levitä, kun hontelon nulikan nyrkki jysähti perille sinne minne pitikin. Nainen ehti kyllä nostaa käden suojaamaan itseään, mutta äkkiä se ei ollutkaan tarpeeksi. Tämä itse ehti hädin tuskin ähkäistä, kun pojan nyrkki jysähti vasten käsivartta - ja pamautti sen tieltään kuin vasaralla iskettynä. Mitään muuta tämä ei sitten ehtinytkään tehdä, ennen kuin sama nyrkki iskeytyi vasten kasvoja uudelleen - nyt voimalla, jolla ei ollut enää mitään tekemistä yllätysten tai onnenkantamoisten kanssa.
Tyrmistynyt hiljaisuus vallitsi, kun nuori metsästäjä horjahti kuin paiskattuna taaksepäin pojan tieltä. Tämän jalat yrittivät huterasti ottaa vastaan, mutta niissä ei ollut voimaa eikä tarmoa. Tämän kädet heiluivat sinne tänne kuin riepotellulla räsynukella, ja sellaiselta tämä näytti muutenkin, ennen kuin sitten pamahti rantakivikkoon. Pojan nyrkin jälki oli huomattavasti rujompaa kuin sen olisi minkään järjen mukaan pitänyt olla; naisen nenä oli levinnyt kuin rusennettu tomaatti ja tämän silmät toljottivat sumeina jonnekin tyhjyyteen. Oli vaikea sanoa, oliko tämä tiedoton... vaiko kenties jotain pahempaakin. Ainakaan tämä ei sen suuremmin liikkunut. Veri vain tursusi. Siellä täällä ympärillä pilkotti kivien ja punaisten roiskeiden joukossa katkenneita hampaita.
Hiljaisuutta ei kestänyt loputtoman pitkään. Hetken päästä tuijottavan pikkuväen joukosta kajahti vihainen huuto, kun ensimmäinen näistä harppasi eteenpäin hurjistuneena. Tämän perässä seurasi useampi muukin samanlainen. Nuoria, vihaisia miehiä ja naisia, jotka eivät varmasti tienneet miten äskeinen oli tapahtunut, mutta sitäkin varmemmin mitä nyt oli tehtävä. Mokoma ylilyönti edellytti selvästikin kunnollista takaisinantoa, kostoa! Aseisiin ei vielä oltu tartuttu, mutta nyrkkejä oli kyllä kohotettu jo varsin tositarkoituksella. Samaan aikaan jokin Kaelin sisäpuolellakin tuntui alkavan havahtua. Kuin uninen peto, joka ei ollut vielä selvillä siitä missä oikeastaan oli tai mitä tarkalleen ottaen tapahtui, mutta joka oli jo huitaissut ensimmäistä kiusankappaletta ja joka oli varsin halukas jatkamaan samalla tavalla. Sille äkilliset viholliset ympärillä olivat tervetulleita, eivät suinkaan mikään ongelma - mahdollisuus todistaa mahtia ja kostaa kaikki epäkohdat. Ja tokihan poika itsekin oli samaa mieltä? Miksipä tämä ei olisi äskeisen jäljiltä halunnut murskata jokaista piinaajaansa ja pistää näitä kaikkia matalaksi? Se onnistuisi vaivatta, sillä olihan tämä jotakin mahtavampaa kuin nämä kaikki muut - ja mikä tärkeintä, olihan tällä oikeutus. Tuli ja tuima raivo velloivat pojan sisällä...
|
|
|
Post by spyrre on Nov 26, 2016 15:41:05 GMT 3
Jos Kaelin ensimmäinen ärtynyt huitaisu oli osunut perille lähinnä yllätyksellä ja tuurilla, ei tainnut olla enää epäilystäkään siitä ettei kaikki ollut kuten olisi pitänyt kun poika ponnisti uudestaan ylös tantereesta hurjistuneena ahdistelustaan. Tämä oli itsekin saanut varmasti melkoisen tällin itseensä, mutta se ei tuntunut kaikkia realiteetteja vastoin tätä pysäyttävän, ja äkkiä se, joka lensikin takaperin verta tursuten maahan ei ollutkaan enää purppuratukka. Taisi jäädä hieman kysymysmerkiksi tajusiko nulikka itse mitä tarkalleen oli tapahtunut mutta ruhjotun metsästäjän retkahtaessa nurin jäi omilla jaloillaan melkoisesti huojahteleva Kael tihrustamaan terävän epäluuloisesti tämän jälkeen. Ryhti varautuneessa lysyssä ja hintelät kädet nykien tämä tuntui vieläkin odottavan aikoiko nainen vielä jatkaa koko kirottua touhua, eikä sillä pienellä sivuseikallakaan tuntunut olevan väliä että metsästäjä oli jo pudonnut tavalla joka vihjasi ettei tämä tainnut olla enää kovinkaan kykenevä moiseen... tai edes sillä ettei tämä välttämättä ollut edes tajuissaan. Jo melkoisesti henkeä haukkova poika otti kireän, kaartavan askelen lähemmäs kiinteästi metsästäjän ruhoa kyräillen, samalla yrittäen nuuhkia tämän suuntaan mutta päätyen vain pärskähtämään tukalasti. Tämä sai nulikan viimein pyyhkäisemään ohimennen edes katsomatta verta vuotavaa nenäänsä, mutta huomio pysyi silti pistävänä naisessa kuin tämä ei olisi silti aivan tajunnut tilannetta... tai oikeastaan ajatellut juuri nyt kauheasti mitään muutakaan. Hänen sisimpänsä nitisi, narskui ja viilsi vieläkin, ja hän saattoi tuntea jonkun nousevan jälleen tämän keskeltä, yhtälailla hurjistuneena kuin hänkin... kenties vieläkin kärkkäämpänä ja polttavampana.
Poika ei näyttänyt varsinaisesti tiedostavankaan nousseen tyrmistyneen hiljaisuuden uhkaavuutta, mutta kun ilmaan äkkiä puhkesi lukuisia ilmeisen ärhäköitä huutoja tämä säpsähti terävästi. Maahan verissään kellahtanut metsästäjä jäi niille sijoilleen samantien ja purppuratukka pyörähti epämääräisesti sihahtaen kohti vihamielistä metakkaa. Tässä ei ollut enää epätoivoisesti pakoreittiä hakeva saalis vaan nurkkaan ja rajoilleen ajettu peto, joka pienestä koostaan huolimatta kohtasi vaaran varsin ärhäkästi... varsinkin kun haparoivaan, tuskaiseen tajuntaan iski jo useampikin kohti harppova uhkaava hahmo. Lohikäärme hänen mielessään vaati raivokasta kostoa ja nulikka antoikin sumean katseensa pyyhkäistä lähestyvän joukon ylitse uhkaavaan tapaan, yrittäen vaivalloisesti hahmottaa tilanteen säröilevillä ajatuksillaan. Tämä ei kuitenkaan astunut kohti tai kohottanut nyrkkejään vaikka vihainen joukko olikin jo hyvää vauhtia tekemässä näin, vaan sen sijaan nulikan kurkusta kantautui epämääräinen mutta yhtälailla varoittava, korahtava sähähdys. Hänen sisällään paloi raivokas, kostonhimoinen tuli tuskankin seasta, jonka hän tunnistikin jostakin kaukaa, ja purppuratukka veti raskaasti ilmaa polttaviin keuhkoihinsa, tuskin ajattelemattakaan. Kaaos ja uhkaava huitominen hänen ympärillään ei selvästikään ollut aikeissa väistyä vieläkään hänen sisällään myllertävän, raastavan myrskyn tieltä, vaan jo entistä useampi hahmo oli jo ryntäämässä kohti. Eikä alunperinkin hädin tuskin kintuilleen horjunut poika selvästikään osannut tulkita moista kauhean positiivisesti... varsinkaan kun raivostunut lohikäärme hänen sisällään lietsoi liekkejä entisestään.
|
|
|
Post by submarine on Dec 4, 2016 6:18:52 GMT 3
Kaikki oli leviämässä nopeasti käsiin. Lyhyet mutta sitäkin ärhäkämmin poikaa kohti harppovat metsästäjät tuskin uskoivat olevansa missään todellisessa vaarassa. Kaukaa oli vaikea erottaa, mitä äsken tarkalleen oli tapahtunut - ja sitä paitsi, olihan näitä huomattavasti enemmänkin. Se, että pojalla oli hämmentävän napakka nyrkki, ei lopulta tarkoittaisi paljoakaan. Ei voisi tarkoittaa, kun nämä runnoisivat tämän koko ylivoimallaan maahan. Hintelästä nulikasta otettaisiin turhat luulot pois ja kuitattaisiin samalla nopeasti äskeinen häpeä muukalaisten silmissä. Ja ties mitä siitä sitten seuraisikaan. Tuskin ainakaan mitään hyvää kenellekään. Kaikki eivät tainneet sentään olla aivan yhtä yksioikoisella linjalla - joskaan näille ei ikävä kyllä annettu juuri painoarvoa tähän hätään. Korpinnokka, joukon vanhempi ja rauhallisempi johtaja, huusi kyllä jotakin omiensa perään, mutta tämä jätettiin pitkälti omaan arvoonsa. Mahdotonta sanoa, oliko tämä äkännyt tilanteessa jotakin epämääräisempiäkin seikkoja, vai eikö tämä vain yksinkertaisesti pitänyt moista pieksämistä sopivana, mutta kukaan ei jäänyt kuuntelemaan sen tarkemmin muutenkaan. Nuorempien veri oli kuohahtanut, eikä se aivan hevillä tyyntyisi. Koko joukko harppoi pojan kimppuun nyrkit niin tiukoiksi puristettuina, että rystyset pullottivat. Nekin, jotka eivät olleet vain rynnänneet mukaan tähän, olivat kiihtyneitä ja valppaita. Muutamat huusivat jo jonkinlaista kannustustakin, tai sitten muuten vain vihaisesti. Kukapa tiesi, ja kenelläpä oli aikaa pohtia?
Koko joukko olisi eittämättä empinyt, paennutkin, jos vain olisi voinut nähdä sen myllertävän raivon ja vimman, joka hintelän nulikan ruumiissa raivosi. Voiman, joka ei ollut missään suhteessa tämän ruumiiseen. Lohikäärme, maailman oikeutettu kuningas, kohotti päätään. Se ei tuntenut vihaa tai kaunaa kohti juoksevia, pieniä otuksia kohtaan. Sen raivo oli alkuvoimaisempaa ja perustavampaa laatua, luonnonvoima joka kuuluikin päästää valloilleen eikä piilottaa sisäänsä. Se, että nämä heikot saisivat kokea sen, oli vain luonnollista - kuten sekin, ettei petoa todella voinut pidellä. Poika oli ollut hölmö, mutta nyt tämä kaikeksi onneksi ymmärsi asian todellisen laidan. Tämän itse ei tarvitsisi murehtia mistään, kunhan vain päästäisi voiman sisältään valloilleen. Ja tällä kertaa... tällä kertaa tämän olisi parempi pitää valitus ja häiritsevät varoitukset itsellään ja antaa parempiensa tehdä kuten piti. Lohikäärme veti henkeä pojan ruumiissa. Se antoi jo valmiiksi piinattujen keuhkojen pullistua niin täyteen kuin vain pystyi ja piteli tuota henkäystä sisällään pidempään kuin lihallinen ruumis olisi suonut. Se antoi voiman ja mahdin iskeä kipinää sisällään. Se nautti myllerryksestä, piteli siitä kiinni pidempään kuin oli tarpeen, kuten rakastaja rakkaastaan näiden vihdoinkin taas kohdatessa, kuin peläten menettävänsä tämän lopullisesti jos päästäisi irti. Mutta tuo irtipäästäminen itsessään oli lohikäärmeelle todellinen nautinto ja riemu, eikä se pidätellyt loputtomiin. Se ponnisti. Mutta jollakulla toisella oli muita suunnitelmia...
Nyt metsäläisetkin, jo aivan liian lähellä voidakseen todella enää perääntyä, empivät. Nyt lähempää nulikka ei näyttänytkään varsinaisesti enää yhtään niin hintelältä tai vaivaiselta. Tämän ruumis oli yhä ruipelo, mutta jokin tässä sai kokeneen ja karaistuneen soturinkin epäröimään. Kukaties se oli puhdas, ylenkatsova raivo tämän silmissä... tai kukaties se, miten ilman tämän ympärillä väreili. Ensimmäinen kohti harpponeista metsästäjistä hidasti kulkuaan, ennen kuin pysähtyi. Toinen tämän takana oli vähällä törmätä ensimmäiseen, ja hetken tämä aikoikin ärähtää jotakin vihaisesti ennen kuin ymmärsi mikä tämän oli oikeastaan pysäyttänyt. Kolmas seurasi samaa rataa, ja nopeasti sivustakatsojillekin alkoi selvitä, että jokin oli pahasti vialla. Jollekulle muulle, jollekulle joka oli nähnyt tämän jo aikaisemminkin, asia oli tosin selvillä jo monta hetkeä aikaisemmin... ja sen myötä hän myös toimi jo. Pojan ruumiista karkasi karjaisu, joka ei selvästikään ollut tämän omaa työtä. Ja heti sen perässä tästä karkasivat tuli ja raivo. Lieskat hyökyivät pojan suusta ja syöksyivät ilmoille... mutta eivät sinne minne niiden piti. Äkkiä ahavoituneet kädet tarrasivat poikaa, lohikäärmettä, leuan alta ja kiskaisivat tämän pään kovakouraisesti ylöspäin. Taivaalle karkaisi liekkien hyöky, joka sai väen kavahtamaan taaksepäin pojan ja tähän tarranneen miehen ympäriltä. Lohikäärmeen raivo leimahti, kun aivan uusi vähäinen kiusankappale ilmaantui sen riesaksi. Poika ärähti uudelleen ja riuhtoi itseään miehen otteessa. Sen voimat olivat heräämässä, ja ne repivät hinteliä lihaksia kovempaa kuin olisi pitänyt olla mahdollista. Kovempaa kuin raavas mieskään pystyi tätä pitelemään. Onneksi tämän ei tarvinnut; poika oli edelleen kaikesta huolimattakin kevyt ja hintelä.
"Herää, typerys! Tapat meidät kaikki!" Kazimir ärähti vasten pojan ja lohikäärmeen kasvoja. Hän sai vastauksekseen pelkkää kuumuutta, eikä jäänyt odottamaan tai katsomaan mitä tuleman piti. Sen sijaan hän kiskaisi nulikkaa kovaa ja vetäisi tämän jaloiltaan. Täydessä vauhdissa hän pyöräytti pojan itsensä ympäri ja paiskasi tämän, kaikkea muuta kuin varoen, kohti jokea. Kohti kylmää vettä, joka hetkeä myöhemmin otti tämän hyytävään syliinsä. Kylmä vesi tuskin pystyi todella sammuttamaan lohikäärmeen raivoisia liekkejä. Mutta se pystyi kuitenkin hälventämään niitä edes hieman - sen verran, että poika niiden alla pystyisi kukaties ymmärtämään taas tilanteensa. Kysymys lienikin, halusiko tämä tehdä niin. Halusiko tämä päästää irti voimasta, oikeutetusta voimasta, joka jälleen kerran oli niin lähellä? Sammuttaisiko poika, joka joskus oli ollut lohikäärme, voiman itsestään? Olisiko se voitto, vai myönnytys?
Mitä kylmästä vedestä tällä kertaa nousisi... vai kiehuisiko se?
|
|
|
Post by spyrre on Dec 4, 2016 16:00:10 GMT 3
Kipinöivät ja kirskuvat sirpaleet, kuumuutta hohkava tuli sekä loputtomasta ahdistelusta hurjistunut raivo täyttivät hänen mielensä kun hintelä nulikka pyörähti ympäri kohti uusia uhkia, jotka harppoivat päin jo suuremmalla joukolla. Vihaiset huudot täyttivät ilman eikä kukaan tainnut tällä hetkellä kaiken keskellä edes laittaa merkille sitä että joku yritti hillitä tätä taustalta... ei ainakaan Kael itse, jonka haparoiva mutta sitäkin leimuavampi huomio oli kiinnittynyt vihaiseen metsäläisjoukkoon. Yksi joka oli käynyt hänen kimppuunsa ei selvästikään ollut riittänyt, vaan nyt jo koko joukko näytti olevan tulossa ja hurjistunut nulikkakin reagoi moiseen varsin suorasukaisesti. Kaikki muu tuntui hiipuvan hurjan tunnemyrskyn riepotuksessa ja tämän keskeltä kohosi jälleen jotakin voimakasta, raivoa tihkuvaa... ja etäisesti tuttua. Lohikäärme tiesi jälleen tarkalleen mitä halusi ja poika saattoi tuntea itsessään häivähdyksen siitä alkukantaisesta riemusta joka olennosta huokui kun he vetivät ilmaa kivistäviin keuhkoihinsa. Hän tunsi liekkien roihahtavan sisällään tavalla joka raastoi hänen kehoaan johon nämä eivät selvästikään kuuluneet, mutta siitä huolimatta haparoiva nulikka ei voinut olla häkeltymättä sitä että jokin tällainen oli edes jälleen mahdollista.... niin pitkän ajan jälkeen. Kukaties tämä oli tapahtunut aiemminkin, mutta siitäkin huolimatta kun lohikäärme kurkotti esiin vapauttaakseen liekkimeren kohti ryntäävien metsäläisten niskaan, kuohahti pojankin sisällä uhkaavasti sirpaleiden raastavasta tuskasta huolimatta. Nämä muukalaiset saisivat pian kokea että olivat lähteneet ahdistelemaan jotakuta aivan väärää.... Hän oli yrittänyt välttää tätä. Hän oli, eikö ollutkin? Jälleen tämänkin kerran. Mutta ei. Ei sitten. Hän oli saanut tarpeekseen.
Jopa joukko kohti harppovia metsäläisiä tajusi viimein että jotakin oli pahasti vialla kun ilma hintelän nulikan ympärillä väreili uhkaavasti. Aavistus katkeraa tyydytystä häivähti hänenkin sisällään kun hyökkääjät äkkiä alkoivat epäröidä ja pysähtyä, mutta liian myöhään. Särkevästä kurkusta purkautui häntä itseään suurempi ärähdys jota seurasi ryöppy raivokkaita liekkejä... ja juuri silloin hän joutui odottamattoman yllätyshyökkäyksen kohteeksi. Kael säpsähti tyrmistyksestä kun joku äkkiä tarrasi häneen ja kiskaisi hänen päänsä kovakouraisesti taakse, lähettäen leimuavan liekkiryöpyn jonnekin ylös kohteensa sijasta. Lohikäärme reagoi raivolla ja hurjalla pyristelyllä yrittäen kiskoa heidät vapaaksi yllättäen kiinni tarranneesta hyökkääjästä eikä purppuratukkakaan osannut tehdä muuta... kunnes oikeastaan varsin tutulta kuulostava ärähdys kantautui äkkiä tajuntaan. Kazimir? Nulikan mieli säpsähti yllätyksestä mutta hänessä kuohuvat liekit olivat jo hurjistuneet liikaa vain loppuakseen vaikka hän olisi yrittänytkin... eikä mies lopulta näyttänyt aikovan jäädä katsomaan onnistuisiko poika tempomaan itsensä vapaaksi. Jäi hyvin epävarmaksi oliko Kael varsinaisesti edes tajunnut mitä mies sanoi, ennen kuin hän äkkiä tunsikin kuinka hänet tempaistiin rajusti jaloiltaan... ja sitten kylmä joenpinta törmäsi häneen. Vesi ryöpsähti ja nielaisi tyrmistyneen purppuratukan sekä tämän huokumat liekit sisäänsä nopeammin kuin poika ehti reagoidakaan. Äkillinen paniikinomainen aalto pyyhkäisi hänen mielensä ylitse kun hän tunsi uppoavansa ja pakottavat keuhkot nielivät vain vettä henkeä tavoitellessaan, tämän tukahduttaessa esiin pyrkivät liekit. Hän saattoi tuntea yhä raivokkaan lohikäärmeen pyristelyn ja raivon joka sai hänen myrskyävän päänsä pyörimään entistä villimmin. Kukaties jos tämän olisi tehnyt joku muu, olisi esiin noussut entistäkin hurjistuneempi peto... mutta äkillinen kylmä kylpy sekä sen tajuaminen kuka häneen oli tarrannut lähetti viimein häivähdyksen tolkkua haparoivaan nulikkaan ja sai tämän raivokkaan tunnemyrskynkin kurimuksessa epäröimään. Lohikäärme ärjyi vastalauseitaan ja tempoi raivokkaasti mutta lopulta typertynyt poika alkoi harata paniikinomaisesti vastaan, ja puskea kohti pintaa... niin kuvainnollisesti kuin kirjaimellisestikin.
Vesi kuohui ja kupli hetken, kukaties aavistuksen liian kauankin, ennen kuin pinnan alta viimein putkahti esiin litimärkä ja henkeä haukkova hintelä hahmo. Vaikka vesi höyrysikin tämän ympärillä ei pojan kurkusta ainakaan enää hyökynyt liekkejä kun Kael jäi kamppailemaan kiskoakseen ilmaa jälleen keuhkoihinsa, ilmeisen järkyttyneenä äskeisestä. Hänen koko kehoaan ja keuhkojaan raastoi jo lohikäärmeenkin jäljiltä, eikä haparoiva poika rehellisesti osannut olla varma miksi Kazimir oli pysäyttänyt hänet... mutta kaiketi se että mies oli kuitenkin tehnyt niin merkitsi jotain. Hurja, ristiriitainen myrsky raivosi vielä hänen sisällään tavalla joka suorastaan vaati päästä vapaaksi ja houkutus tehdä näin oli valtava äskeisen jäljiltäkin... mutta samalla esiin nouseva muistikuva kammottavasti roihuavasta sillasta pidätteli tätä, jota seurasi nopeasti varsin tukala sävähdys. Hän... hän oli ollut juuri tekemässä samaa uudestaan... joka oli tainnut olla juuri se, mistä Kazimir oli ehdottomasti varoittanut. Lohikäärmettä tämä tuskin kiinnosti tippaakaan mutta poika nosti sumean katseensa ristiriitaisesti vilkaisemaan vaivalloisesti kohti miestä, ennen kuin yritti raskaati rämpiä vedestä rannalle. Pitkän hetken hän osasi vain haukkoa tukalasti henkeään kivikossa polvillaan kuin jonkin aineettoman kanssa pinnistellen. Luonnoton, jostakin häntä voimakkaammasta huokuva myllerrys hänen sisällään ei ollut alkuunkaan helppoa hillitä ja hän tunsi taas ympärillään sumenevan uhkaavasti... mutta ainakin hän lopulta yritti. Kael vetäisi tukalasti henkeä haparoiden tuskaisesti rintaansa raastavia aineettomia sirpaleita, kuin yrittäen kiskoa näitä jälleen yhteen, pystymättä tähän hätään edes miettimään tähdättiinkö häntä parhaillaan juuri joukolla murhaavia jousia. Kukaties tästä olisi pitänyt huolestua enemmänkin ottaen huomioon kuinka varsin todennäköistä tämä oli, mutta juuri nyt hänellä ei rehellisesti riittänyt voimia sellaiseen kun hyytävä mielikuva siitä kuinka kaikki jälleen liekehtisi hänen ympärillään peitti kaiken alleen... Kuitenkin lähestulkoon tätäkin kammottavampi oli tunteiden ristiriita jonka tämä ajatus aiheutti. Siltikin, ainoa mitä hän saattoi edes yrittää oli sinnitellä säröileviä sirpaleita vastaan ja yrittää jollakin ilveellä pakottaa villisti takovan sydämensä hillitsemään itsensä.... ja toivomaan että tämä riittäisi.... jotenkin. Sen, mitä tämän jälkeen ehkä seuraisi olisi pakko nyt odottaa...
|
|
|
Post by submarine on Dec 18, 2016 8:11:30 GMT 3
Kaelin sisällä raivoava peto oli rauhoittunut äskeisestä, tai ainakin se oli taltutettu hiljaiseksi, mutta se ei tainnut mitenkään varsinaisesti vähentää hirviön raastamaa ristiriitaa. Tätäkö penikka tosiaan halusi? Olla pieni ja heikko kun olisi pystynyt olemaan mahtava ja pidättelemätönkin? Vain siksi, että pelkäsi muutaman pienen ihmisen vuoksi? Se oli ihmismäistä - ja sellaiseksikin pelkurimaista. Kai nulikka ymmärsi, että tämän oli turha koskaan elätellä toiveita mahdista ja voimasta, edes sellaisista jotka olivat tämän synnyinoikeus, jos tämä kerran ei uskaltanut niihin tarttua? Ja vieläkin tämä kuvitteli olevansa lohikäärme. Yhä vain, vaikka tällä ei ollut toivoa edes ihmisenä. Jälleen pelastettu, jälleen heikko. Jälleen juuri sitä miltä näyttikin. Totelkoot muita ja pelätköön sitä, mitä mukamas väitti etsivänsä ja kaipaavansa. Jos lohikäärme ei tohtinut olla lohikäärme, jos tämä halusi vain helppoa valtaa ilman mitään siitä, mikä todella teki lohikäärmeestä mahtavan ja pelätyn, olkoot sitten juuri tuollainen kuin oli ja eläkööt sen kanssa. Lohikäärme pojan sisällä käänsi selkänsä tälle pelottavan yksioikoisesti. Se vetäytyi pojan mielen perukoille ja kiertyi sinne kasaan tympääntyneen hallitsijan elkein. Ja sieltä se jäi katsomaan tätä kaikkea säälimättömänä. Näyttäköön nyt, miten aikoisi selvitä sellaisena kuin oli. Sinä et ole lohikäärme. Juokse suojelijasi helmoihin turvaan, peto sivalsi säälimättä. Ja sitten se oli vaiti.
Samalla kun Kael kohtasi murheet sisällään, ei kenelläkään muulla tämän ympärillä ollut aikaa sellaisiin ylellisyyksiin - murheita kun oli aivan riittämiin ulkopuolellakin. Kazimir seisoi yhä suunnilleen niillä paikkeilla kuin mistä oli viskannut pojan jokeen, joskin aivan muihin asioihin keskittyneenä. Hänen ympärillään lyhyt metsänväki kuhisi villisti joka suuntaan. Tässä kohtaa käytännössä jokainen oli jo tarttunut aseisiinsa, joista osa osoitti nyt veteen viskattua poikaa, osa miestä. Koko tilanne oli hajonnut siinä määrin rajuun kaaokseen, ettei suurin osa tuntunut kuitenkaan olevan varma mitä nyt pitäisi tehdä. Muutama kyllä huusi kovaan sävyyn huutoja, joiden merkitys tuskin jäi epäselväksi. Osa tähtäili jousillaan poikaa. Muutama, etenkin Korpinnokka, yritti saada järjestystäkin tilanteeseen. Nyt ei kuitenkaan ollut selvästikään järjestyksen aika. Kazimir yritti itsekin huutaa metsänväelle. Hän ei ollut kohottanut asettaan tai käynyt todella näitä vastaan, sillä se olisi johtanut varmaan ja nopeaan kuolemaan, mutta kuitenkin hän yritti yhä pitää jonkinlaista otetta tilanteesta. Tällä kertaa näytti kuitenkin siltä, että hän epäonnistuisi. Kukaties kohtalokkaasti. Jostakin leirin suunnalta näkyi liikettä, kun nyt vihdoin joku tuntui oivaltaneen että jotakin oli meneillään. Vaan mitäpä kukaan näistäkään pystyisi todella tekemään tässä kohtaa? Kaikki oli hajoamassa yhdeksi sekasortoiseksi kahakaksi, josta harvempi todennäköisesti selviäisi ehjin nahoin. Niin vähästä kuin äskeinen olikin lakanut, oltiin nyt totisessa paikassa; näillä armottomilla mailla ei pienintäkään hairahdusta annettu anteeksi.
Vaikka Kaelin suurimmat koetukset olivatkin juuri nyt pään sisällä, taisi tilanteesta silti nopeasti olla hahmottumassa ikäviä käytännönseikkojakin - kuten vaikkapa voimakas virta, johon tämä oli paiskattu. Kylmä, melkeinpä hyinen vesi otti saman tien otteen pojasta ja lähti kuljettamaan tätä mukanaan. Rantaan pääsy ei varmasti tulisi olemaan vaivatonta. Omalla irvokkaalla tavallaan joki tuntui melkein tarjoavan apua juuri nyt; kukapa hullu olisi halunnut jäädä seuraamaan tätä kaikkea? Toisaalta, kukaties nulikalla ei ollut edes vaihtoehtoja; paljonko voimaa tämän ruumiissa vielä riitti kaiken jäljiltä?
|
|
|
Post by spyrre on Dec 18, 2016 15:40:51 GMT 3
Jälleen kerran, oli tarvittu vain pienen pieni hetki siihen että koko tilanne pääsi riistäytymään käsistä varsin kauhealla tavalla. Ei sillä että hyisen veden varassa kamppaileva poika olisi kyennyt pohtimaan tätä kaikkea nyt kovinkaan tyhjentävästi, varsinkin joutuessaan ponnistelemaan aivan vain säilyttääkseen edes jonkinlaisen tolkun itsessään... edes oman mielensä suhteen. Kaikki myskysi ja tempoi hänen päänsä sisällä tavalla, joka kiskoi lähestulkoon jopa kylmää, rajua virtaa ja hänen kurkkuunsa tunkevaa vettä taka-alalle joka tuskin oli tässä tilanteessa millään tavalla terveellistä... varsinkin kun takaisin rantaan rämpiminen osoittautui nopeasti toivottua mutkikkaammaksi. Hetken verran Kael oli saattanut ainakin kuvitella tuntevansa jotakin kiinteää jalkansa alla ennen kuin tämä kuitenkin katosi nulikan räpiköidessä pintaan... ja sitten kaikki lipesikin hänen altaan, niin kuvainnollisesti kuin kirjaimellisestikin. Hän ei ehtinyt edes tuntea helpotusta siitä että äskeinen yllätys oli saanut Lohikäärmeenkin lipsahtamaan taaksepäin tarpeeksi että hän sai työnnettyä tämän jälleen sivuun kun olennon polttaa halveksunta iski hänen ylitseen hänen oman kaoottisen mielensä kurimuksesta. Peto ei selvästikään ottanut hätääntynyttä vastahankaa alkuunkaan hyvällä varsinkaan kun tämä oli hetken verran saanut jälleen maistaa vapautta ja purppuratukkakin tiedosti tämän varsin tuskallisesti... puhumattakaan niistä kylmistä ajatuksista jotka olento jätti jälkeensä kääntäessään selkänsä loukattuna kaikelle. Tilanteestaan huolimatta purppuratukka ei voinut olla tuntematta kauhistuksen ja häpeän sekaista aaltoa säröilevässä mielessään joka raastoi koko hänen olemustaan kun pistävä toteamus iski tarkasti varsin arkaan paikkaan. Koko kaaos niin sisältä kuin ulkoakin iski päälle niin ylikuormittavana että oli vähällä lamaannuttaa hänet kokonaan siihen paikkaan... mutta juuri nyt ei tainnut olla tilaisuutta edes siihen.
Kael tunsi mielensä sumenevan jälleen hetkellisesti, mutta lähes samantien virta pyyhkäisi hänen ylitseen pakottaen nulikan haukkaamaan uudelleen kylmää vettä. Moinen ravisti poikaan aavistuksen verran tolkkua jälleen ulkomaailmaakin kohtaan, tai ainakin tarpeeksi että tämä pärski jälleen hätäisesti pintaan. Hänen päässään pyöri tavalla joka esti saamasta kunnolla otetta oikein mistään, mutta väkisinkin purppuratukka alkoi tajuta kuohuvan veden ympärillään joka kiskoi häntä mukanaan. Kylmyys hyysi luihin ja ytimiin pakottaen nulikan haukkomaan henkeään, samalla kun tämä viimein onnistui vaivalloisesti tarkentamaan katsettaan ympärilleen. Oli kestänyt pienen hetken ennen kuin hän tajusi edes suunnilleen missä oli ja mitä oli tapahtunut, mutta kun järki pääsi jossain määrin mukaan tähän oli oivallus omiaan saamaan nulikan entistä järkyttyneemmäksi. Kazimir oli...? Metsäläiset olivat epäilemättä nähneet kaiken... ja nyt hän kamppaili veden varassa tavalla, jonka hän alkoi nopeasti tajuta varsin uhkaavaksi. Tämä viimeistään käänsi ristiriitaiset, yli äyräidensä kuohuvat tunteet nopeasti hyvin hätäiseen suuntaan. Nulikan kurkusta karkasi tukahtunut ähkäisy ja nulikka alkoi räpiköidä virran poikki sinne, jossa hänen sekava mielensä oletti rannan olevan. Ainakin jostakin kuului ääniä, jotka rehellisesti tosin kuulostivat kaikkea muuta kuin millään tavalla rohkaisevilta... mutta vielä vähemmän hyvältä tuntui se, kuinka nämä tuntuivat etääntyvän hetki hetkeltä kun virta pyyhki häntä eteenpäin. Poika haparoi epätoivoisesti äänten suuntaan katseellaan yrittäen saada Kazimirin ja metsäläisjoukon näkyviinsä jo peläten sitä mitä saattaisi nähdä, joutuen kuitenkin nopeasti keskittymään tilanteeseensa kun virtaus kiskaisi hänet jälleen hetkeksi armotta pinnan alle ja pakotti nulikan kamppailemaan jälleen pintaan.
Jos Lohikäärmeen väistyminen oli ollut jonkinlainen helpotus, ei tämä tunne kyllä päässyt kovinkaan pitkälle kun Kael löysi itsensä oman onnensa nojaan jätettynä kaiken keskeltä ja jo alunperinkin vähät voimat nopeasti jäätävässä vedessä hiipuen. Ranta lipui pojan ohitse ripeästi hänen ponnisteluistaan huolimatta... siltikään ei tainnut olla muutakaan mitä hän olisi voinut yrittää kuin kamppailla vastaan niin kauan kuin jaksoi. Hetki hurjistunutta, haparoivaa voimaa oli nopeasti tullut maksamaan selvästikin paljon, niin hänelle kuin kukaties muillekin... Rehellisesti kamppaileva purppuratukka ei ollut alkuunkaan varma kykenisikö hän edes saavuttamaan enää rantaa... tai olisiko tämä lähes parempi näin. Ajatus hukkumisesta näin kaiken jälkeen oli silti varsin surkea... eikä hän ehtinyt edes ajattelemaan mitä joen mustissa syvyyksissä luultavasti piili, sen valtavan konnan lisäksi jonka he olivat jo kiskoneet rantaan. Tuskinpa moisesta olisi tosin ollut hyötyäkään. Jos jokin oli hoksannut pinnalla räpiköivän nulikan, tekisi tämä epäilemättä olemassaolonsa tiettäväksi pian aivan itse, riippumatta siitä mitä mieltä hän olikaan jos hän ei onnistuisi jollakin ilveellä saavuttamaan rantaa...
|
|
|
Post by submarine on Dec 30, 2016 7:48:17 GMT 3
Aseisiin oli tartuttu, eikä kukaan tuntunut olevan aikeissa pysähtyä kuuntelemaan enää ketään - tai katselemaan liiaksi ympärilleen. Kazimir oli kukaties paiskannut nulikan veteen tämän omaksi parhaaksi, ja samalla kaikkien muidenkin, mutta hänkin sai nopeasti huomata, ettei tilanne ollut ratkeamassa niin helpolla. Ei ainakaan kun leirin suunnaltakin oltiin nähtävästi sekaantumassa asioihin. Vuolaan virran keskellä räpistelevä tuskin sai kovinkaan hyvin selvää tilanteesta, mutta lyhyiden metsästäjien joukko huitoi sinne tänne, heilutti jousiaan ja näytti tosiaankin olevan aikeissa käydä toden teolla ikäväksi. Samaan aikaan leirin suunnalta kiiruhti väkeä, joka ei kukaties ollut aikeissa käydä suoraan mihinkään käsikähmään, mutta joka siitä huolimattakin sekoitti kyllä tilannetta entisestäänkin. Ja kaiken sen keskellä Kazimirkin joutui pistämään jalkaa toisen eteen ottaakseen etäisyyttä tilanteesta, joka oli mennyt pahasti vikaan. Ilman halki viuhui jo nuolia. Niitä ei ammuttu tappavalla tarkoituksella, enemmänkin summittaisesti vihollisten häätämiseksi kauemmas, mutta ne lensivät silti nopeasti ja niiden kärjet olivat silti vaarallisen teräviä - puhumattakaan mahdollisesta myrkystä, jota niissä myös saattoi piillä. Muutama nuoli viuhui veteenkin kun useampikin metsästäjä tuntui pistävän merkille, ettei jokeen viskattu poika ollut ainakaan vielä hukkunut; tämän räikeän kirkas pää näkyi kyllä hieman suuremmassakin hämmingissä. Kaikeksi onneksi nekin vaikuttivat olevan pelkkiä summittaisia, kiireessä ammuttuja leiskautuksia, jotka loiskahtelivat sinne tänne.
"Poika! Älä tule tänne!" kajahti nopea huuto, jonka huutajalla ei totta puhuen olisi ollut varaa edes siihen. Kazimir oli ilmeisesti huomannut nulikan vihdoinkin omien murheidensa lomasta. Hän ehti heittää tämän suuntaan vain yhden ainoan tiukan katseen. Se oli käskevä ja vaativa. Juuri nyt hän ei ollut millään tapaa varma miten hyvin pystyisi pitämään pojan ehjänä kaiken tämän keskellä - etenkin kun otti huomioon, ettei hän pystynyt takaamaan edes omaa hyvinvointiaan juuri nyt. Kukaties mies ei ollutkaan heittänyt nulikkaa veteen vain saadakseen tämän pään selviämään. Tarkoituksellista tai ei, antoi Kazimir virran tehdä tehtävänsä ja pojan tehdä itse valintansa - jos tällä nyt mitään valintoja edes oli tehtävänään väsymykseltään. Joen mahdolliset vaaratkin jäivät nyt ikävä kyllä pojan omaksi murheeksi. Hän itse perääntyi kiireellä metsästäjien luota, huusi jotakin muulle väelle lähettyvillä ja yritti jollakin ilveellä saada asioihin edes jotakin tolkkua. Tähän hätään se näytti melkein mahdottomalta yritykseltä. Jossakin pojan sisimmässä, syvällä paikassa jonne tämä tuskin pystyisi nyt kurottamaan vaikka haluaisikin, lohikäärme tuntui hymähtävän. Kukaties peto katsoi pojan saavan parhaillaan ansionsa mukaan. Kukaties se nautti siitä, miten tämä saisi nyt kärsiä äskeisen hölmöytensä vuoksi. Varmaa oli ainakin se, että oman voimattomuutensa ja vuolaan virran lisäksi nulikalla oli taakkoinaan myös hirviön iva ja ylenkatsomus - ja ettei se selvästikään aikonut puuttua tilanteeseen. Jääkööt rääpäle virran vietäväksi, kuten tämä aina muutenkin jäi asioissaan. Suorastaan osuvaa, jos asiaa tarkemmin mietti...
|
|
|
Post by spyrre on Dec 30, 2016 16:02:24 GMT 3
Kun oivallus siitä kuinka oman onnensa nojaan hänet oli viskattu keskelle vuolasta virtaa, kylmäsi tämä vähintään yhtä pahasti mieltä kuin hyinen vesi ruumista... kuten epäilemättä myöskin se kaaos joka ohitse lipuvalla rannalla oli puhkeamassa. Pärskivä Kael ei kyennyt kuin tihrustamaan kauhulla kuinka kiihtyneet metsäläiset heristelivät aseitaan hyvin pitkälti kaikkea kohti, samalla kun Kazimir yritti epätoivoisesti pitää tilannetta edes jonkinlaisessa hallinnassa... joka tosin ei tuntunut olevan sujumassa erityisen hyvin. Se, kuinka viimein leirinkin suunnalta näkyi liikettä kun pakolaisetkin kiirehtivät paikalle tajuttuaan että jotakin tapahtui tuskin helpotti miehen tilannetta yhtään, varsinkin kun ilmassa viuhui jo epätarkkoja mutta varsin uhkaavia nuolia. Vettä haukkova purppuratukka säpsähti melkoisesti kun virtaan ikävän lähelle häntä suhahti ammus jos toinenkin, mutta tämä ei lopulta ollut vielä se, joka pysäytti hätäisesti räpiköivän pojan. Purppuratukalla tuskin oli aavistustakaan millä hän olisi saattanut edes yrittää auttaa ratkaisemaan aiheuttamansa tilanteen mutta silti tämä kamppaili kohti rantaa miten saattoi lohikäärmeen iva päänsä sisällä polttaen, kunnes käskevä, jämäkkä ääni kajahti jopa veden yli hänen korviinsa. Nulikka ähkäisi uudemman kerran ja kohotti pelästyneen katseensa kohti Kazimiria, joka kamppaili edelleen kahden uhkaavan joukon välillä. Miehen painokas katse sävähdytti välimatkankin päästä ja nopeasti tyrmistynyt Kaelkin epäröi, keskellä omaa tilannettaankin. Ensimmäinen ajatus joka välähti hänen hätäiseen, kaoottiseen mieleensä oli että Kazimir oli viimeinkin todennut hänet ties miksi vaaralliseksi hirviöksi.... josta tätä tuskin olisi saattanut syyttääkään. Epäilemättä kaikki oli hyvää vauhtia eskaloitumassa sellaiseksi ettei kenenkään tilannetta varmasti pystynyt turvaamaan mitenkään puhumattakaan kaiken aiheuttaneesta purppuratukasta... mutta siltikään tämän tajuaminen tuskin ainakaan helpotti yhtään veden varassa kamppailevan pojan mieltä, varsinkin kun lohikäärme hänen olemuksensa perällä tuntui saavan kaikesta melkoista synkkää mielihyvää.
Hätäisesti kohti rantaa räpistellyt Kael epäröi ponnisteluissaan, jääden hetkeksi tihrustamaan ymmyrkäisin silmin kohti rantaa ja tämän tapahtumia. Kukaties siitä vaikka hän olisikin onnistunut rämpimään takaisin ei olisi paljoakaan hyötyä saati apua tilanteen kannalta (mitä luultavimmin jopa päin vastoin) , viilsi tämä silti poikaa hyvin ikävästi. Hän oli pilannut kaiken, ja hänen olisi pitänyt edes yrittää auttaa ratkaisemaan tilanne jotenkin, mutta jämäkkä komento ei jättänyt tilaa epäilyksille. Virta pyyhki häntä edelleen mukanaan varsin uhkaavaan tapaan, mutta sinnittelevä poika jäi kellumaan tämän pinnalle vaivalloisesti ja epävarmasti, kuin kiintopisteensä asioissa menettäneenä. Tämä tuntui väärältä ja kauhealta, mutta vuolas virta ei lopulta jättänyt Kaelille paljoakaan aikaa jäädä ähmimään mitä tekisi... tai oikeastaan edes tilaisuutta tähän, jonka poika itsekin huomasi nopeasti. Vain hetken epäröinti pyyhkäisi hänet hanakasti yhä vain kauemmas alavirtaan ja hurjistunut meteli vaimeni nopeasti kun rannalla hurjistuneesti riehuvat hahmot kutistuivat entisestään. Mitä ikinä olikaan tapahtumassa ja mihin lopputulokseen nämä olivat päätymässä, Kael tuskin sai näistä enää kauaakaan selvää kun joki kiskoi hänet armotta mukanaan.... ei sillä, että hän luultavasti olisi enää voinut muuta tehdäkään. Hän tunsi hyisen veden kiskovan itsestään viimeisiäkin voimanrippeitä kaiken jäljiltä, ja hänen pyörivässä mielessään alkoi hiljakseen sumentua, samalla kun Lohikäärmeen vahingoniloinen ja halveksuva katse seurasi hänen kamppailuaan jostakin syvältä kaiken takaa.
Jälleen kaikki oli mennyt pileen, armotta, nopeasti ja hyvin pahasti... eikä hän tainnut kyetä edes syyttämään tästä ketään muuta kuin itseään. Hän oli epäilemättä tehnyt valtavan virheen äsken, mutta niin pedolla kuin Kazimirilla oli epäilemättä hyvin eriävät mielipiteet siitä mikä tämä virhe oli ollut, ja vellova ristiriita hänen päässään sai sai pojan mielen haparoimaan entisestään kaiken suhteen. Purppuratukka pärski ja haukkasi jälleen vettä yrittäessään ponnistella jälleen pintaan, kuitenkin nyt lähinnä refleksinomaisesti sen sijaan että tällä olisi tuntunut olevan enää mitään päämäärää... tai voimia tavoitella tätä. Alkoi vaatia jo hänen kaikki hiipuvat yrityksensä vain pitää päänsä pinnalla, ja nopeasti Kael joutuikin tyytymään häpeällisesti vain tähän. Virran vietävänä vailla omia voimia vastustaa tätä nyt kirjaimellisestikin, kuten Lohikäärmekin ivallisesti pohti... eikä hänellä tainnut olla kykeneväisyyttä edes väittää pedolle nyt vastaankaan.
|
|