|
Post by spyrre on Mar 17, 2016 22:41:57 GMT 3
Vaikka henkihieveriin juoksutettu nulikka yrittikin parhaansa selittää tilannetta vakavakasvoisille kuuntelijoilleen, ei tämän tarina tainnut parhaimmillaankaan olla millään tavalla selkeä... tai ainakaan kuulostaa miltään muulta kuin silkalta hulluudelta sen perusteella minkä tästä saattoi ymmärtää. Purppuratukka alkoi eittämättä tiedostaa tämän kaiken itsekin hetki hetkeltä painostavammin kun hänen hätäistä kertomustaan kuunteleva arpinen samooja kurtisti kulmiaan, ennen kuin töksäyttikin ilmoille varsin terävän vastauksen, selvästikään vakuuttumatta kuulemastaan... ja tämän tylyt sanat olivatkin tämän mukaisia. Hätäinen poika vaikenikin säpsähtäen tuimaa miestä, tummat silmät leviten entisestään kun tämä tajusi mitä tämä sanoi. "Mi- Ehh... Mutta--! Eihän... eihän sitä sinne voi--!" se töksäytti järkyttyneenä ja eittämättä jo varsin epätoivoisena kun samooja kuittasi hätäisyyden terävästi ja pessimistisesti, ilmeisesti omaamatta tippaakaan kiinnostusta jonkun yksittäisen metsääneksyneen haeskeluun. Kukaties tämän näkemys oli sinänsä ymmärrettävä varsinkin kun kuulosti siltä että liskojen hätyyttämä kaksikko oli änkenyt ominpäin korpeen keskelle vaaroja, mutta tämä ei silti ollut omiaan ainakaan rauhoittamaan nuhjuista poikaa. Tämä oli hyvää vauhtia joutumassa jälleen entistä enemmän tolaltaan takellellen sanoihinsa kun samooja kääntyi jo kuin mennäkseen, selvästikään haluamatta edes kuunnella enempää johtopäätöksensä vedettyään... mutta äkkiä joku pysäyttikin tämän kesken aikeidensa tavalla, joka onnistui yllättämään niin miehen kuin pojankin.
Oli hänen pelastajansa ollut yksi samoojista tai ei, purppuratukka tuskin oli olettanut tämän enää puuttuvan asioihin jouduttuaan jo taistelemaan verenhimoiset pedot henkensä uhalla hänen kimpustaan, mutta vaikutti siltä ettei tämäkään tainnut pitää kuulemastaan tylystä johtopäätöksestä. Vaikka hätääntynyt nulikka oli epäilemättä ollut itsekin vähällä astahtaa kääntyvän miehen perään epätoivoisena yrityksenä pidätellä tätä, tuskin tällä olisi kuitenkaan ollut rohkeutta mihinkään sellaiseen mitä äkkiä hänen ohitseen astunut Kazimir teki... varsinkaan kun vanhempi samooja kääntyikin luomaan tähän varsin terävän katseen olkansa ylitse. Kuitenkaan kätensä tämän hartialle laskenut mies ei perääntynyt, vaan jopa kohotti äänensä vastalauseisiin, sävyyn joka suorastaan haastoi yrmeää samoojaa. Typertynyt, ja jopa hieman säikähtäneen näköinen poika jähmettyi aloilleen jääden vilkuilemaan sanattomasti kärkevästi toisiaan tuijottavia miehiä sellaisin elkein, kuin olisi seissyt jonkin hyvin tulenaran vieressä jonka pienikin varomaton liike olisi voinut räjäyttää taivaan tuuliin. Se pälyili likaisen kuontalonsa lomasta epäuskoisesti Kazimiriin ja sitten arpiseen samoojaan rohjeten hädintuskin nyökäyttää päätään varovaisesti tämän tokaisuun siitä, että kaksikolla oli kaiketi syynsä touhuihinsa, kuitenkin sävähtäen nopeasti uudestaan uutta ärähdystä jonka vastahanka nostatti. Kuitenkin ihailtavan periksiantamattomasti Kazimir ei kuitenkaan perääntynyt, edes vaikka sanaharkka alkoi selvästi kiinnittää samoojajoukon keskellä enemmänkin huomiota.
Eittämättä tukalaan väliin joutunut nulikka ei osannut kuin seurata sivusta alleviivatun hiljaisena, vaikkakin silti ilmeisen hermostuneena. Tunnetilat nuhjuisilla kasvoilla häälyivät jossakin neuvottomuuden sekä jännittyneen toivon rajamailla tämän selvästikään tietämättä mitä olisi odottanut seuraavaksi tapahtuvan, mutta vaikka Kazimirin uskaliaat napautukset olivat omiaan saamaan hänetkin varpailleen, taisi näillä yllättäen ollakin vaikutuksensa järkähtämättömältä vaikuttaneeseen vanhempaan samoojaan. Hetken nämä tuijottivatkin toisiaan kunnes nulikan yllätykseksi vanhempi mies epäröi ja kiskaisi sitten itsensä toisen miehen otteesta... tosin töksäyttäen lopulta lähettävänsä edes kaksi miestään asialle lähimaastoja haravoimaan. Nulikan silmät räpsähtivät kerran jos toisenkin epäuskoisesti poistuvan samoojan perään kun tämä harppoi takaisin miestensä luokse käskyjä entistä äreämpään sävyyn ärähdellen, ennen kuin tumma katse kääntyi jälleen aavistuksen pöllämystyneenä kohti hänen tuntumassaan seisovaa Kazimiria. Hetken epäuskoisen hiljaisuuden jälkeen nulikasta viimein irtosi varsin syvä puuskahdus kuin tämä olisi vasta nyt rohjennut vetää henkeä onnistuttuaan sisäistämään pienellä viiveellä mitä oli tapahtunut, näyttäen jälleen hetkellisen paniikkinsa jälkeen päätyneen enemmän tai vähemmän hukkaan sen suhteen mitä seuraavaksi olisi edes tehnyt. Sekin jäi toviksi hiljaa paikoilleen luoden miekkoseen varsin kiitollisen (vaikkakin syyllisen) katseen kun Kazimir noukki kaiken jäljiltä maahan viskaamansa jousen. Hän ei kuitenkaan osannut olla vilkuilematta vieläkin jokseenkin vastahakoisesti metsänreunan suuntaan, kunnes tämä havahtuikin miekkosen jälleen puhuessa, tällä kertaa hänelle.
Katse kääntyi nopeasti takaisin toiseen ja levottomasti liikehtivä nulikka valpastui, kuitenkin alkaen hiljakseen näyttää kaiken koetun jälkeen enemmän hämmentyneeltä ja epätietoiselta kuin henkihieveriin kauhistuneelta. Sekin vilkaisi varovaisesti samoojien ja näiden äreän johtajan suuntaan Konradin todetessa että asialle nyt ainakin tehtäisiin jotain, päätyen sitten nyökkäämään varovasti. "Mä... tuota... eh. Kiitos. Tuosta, ja.... muutenkin" se onnistui viimein saamaan ilmoille, harhautuen kuitenkin hetkeksi räpäyttämään hämillisesti silmiään jälleen olalleen lasketulle kädelle miehen lähtiessä johdattamaan häntä kohti kauempana kohoavaa linnaketta. Poika epäröi aavistuksen luoden vielä katseen taakseen kuin ei olisi osannut vielä olla aivan levollisin mielin kaikesta, mutta toisen huomautus levosta ja ruuasta onnistui kyllä nappaamaan huomion. Tuntui kuin vain tästä puhuminen olisi onnistunut tekemään kaikesta uupumuksesta ja kolotuksesta huomattavasti todellisempaa, eikä voipuneella nulikalla tainnut löytyä ainakaan vastalauseita asioiden laidan korjaamisen suhteen. Hän ei ollut aivan varma kuinka kauan he olivat edes harhailleet korvessa, mutta hän oli varmasti rämpinyt yksikseenkin varmasti ainakin päivän tai pari tuskin edes pysähtymättä.... ja olo oli varmasti sen mukainen kuten eittämättä ulkonäkökin, eikä hän rehellisesti kyennyt juuri nyt edes ajattelemaan niin pitkälle saati huolestumaan siitä kuinka hän voisi selittää kaiken häntä auttaneelle muukalaiselle, vaikka hän epäilemättä olisi vähintään tämän tälle velkaa. "Egh... mä en ollut varma että edes pääsisin tänne saakka" purppuratukka mutisi voipuneesti seuraten lopulta vastustelematta mukana kohti linnaketta ja pyyhkäisi ohimennen sotkuista kuontaloaan. Kuitenkin katse vaelsi vielä vilkaisemaan taakseen kohti metsää pienen tukalan kulmien kurtistuksen keralla. "...kunhan ne vaan löytäisi Haeklin nopeasti" lisättiin vaisusti. Samoojien päälliköllä oli selvästi ollut omat, painavat ja varsin pessimistiset näkemyksensä asiasta, eikä hän voinut olla tuntematta huolestuksen kaihertavan entistä ilkeämmin... Oli kaiketi vain yritettävä toivoa että luvatusta avusta olisi... no, avuksi. Ikävä fakta taisi kuitenkin olla ettei hänestä tuskin sellaiseksi nyt ainakaan olisi, ja hän oli itsekin varsin kivuliaan tietoinen tästä.
|
|
|
Post by submarine on Mar 20, 2016 6:53:33 GMT 3
Yhdestä ikävyydestä oli kaiketi selvitty, mutta vielä eivät olleet koettelemukset takana. Edessä häämötti samoojien linnake, ja jo pelkästää sen suunnalla käyvä kuhina eittämättä vihjaili, ettei tämä kaikki olisi näin vähällä ohitse. Useita uteliaita, valppaita tai huolestuneita ihmisiä oli jo kerääntynyt porttien tuntumaan tiiraamaan mistä oli kyse. Mutta siltikin, ainakin hetken verran uupunut nulikka saattoi nauttia kyseenalaisesta rauhasta Kazimirin saattaessa häntä eteenpäin. Hänen olemuksensa oli rentoutunut taas hieman nyt, kun uteliaat katseet olivat kauempana. Siltikin mies pysytteli melkoisen tasaisena. Hänen tapansa, kaiketi. "Älä vielä kiittele. Saat käydä vielä läpi varmasti kaikenlaista tänään ja lähipäivinä. Sinulta tullaan varmasti tiedustelemaan - tiukkaamaan - useaan otteeseen, että mitä reekelettä tämä nyt tosiaan on. Tämän väen koko tarkoitus ja virka on olla selvillä, mitä täälläpäin tapahtuu. Siitä huolimattakin, että jotkut ovat hieman vastahakoisia", mies tokaisi nulikalle saattaessaan tätä linnakkeelle. Ajatus tulevasta tuskin ainakaan rauhoittaisi nulikkaa, mutta valehtelukaan ei tainnut tuntua sopivalta. Ohimennen hän nyökkäsi kevyesti päällään taakseen, kohti vanhempaa samoojaa ja tämän alaisia, jättämättä mitään tulkinnanvaraa sille, keitä oli rohjennut sanoa vastahakoisiksi äsken. Jos se nyt mitään selvennystä edes kaipasi. "Mutta. Jos joku löytää toverisi, niin sitten todennäköisesti he. Kuten sanottua, sellainen on heidän alaansa. Mutta... älä laske silti toivoasi sen varaan. Nämä ovat vaarallisia seutuja. Sitä minun tuskin tarvitsee teroittaa", hän lisäsi, yrittäen jollakin oudolla tavalla sekä pitää yllä toiveikkuutta että hillitä sitä yhtä aikaa. Sanat olivat enemmänkin vilpittömiä kuin mitenkään nuhtelevia. Se olikin kai kaikki huomaavaisuus, mitä tässä kohtaa saattoi edes toivoa.
Hengähdysaikaa oli hetki, mutta kävelyvauhtiakin linnake lähestyi nopeammin, kuin mitä se oli loputtomalta tuntuneen pakojuoksun aikana aikaisemmin tehnyt. Samalla lähestyivät myös monet kasvot, jotka tuijottivat porteilta. Osa niistä kuului yrmeille samoojille, jotka tarkkailivat kaikkea pidättäytyneen tarkkaavaisesti, osa taas selvästikin vain läpikulkumatkalla olevalle, pehmeämmälle väelle, joka yhtälailla arvioi vaaraa ja uhkaa, mutta aivan eri syistä. Ja yhdet kasvot kuuluivat sille suurelle, irtonaiselle päälle, joka oli naulattu kiinni hirsimuuriin porttien tuntumaan. Suuri, turpea, hirviömäinen pää, jossa oli hädin tuskin mitään inhimilliseksi tunnistettavia piirteitä. Ties miltä peikolta mokoma oli hakattu irti pelottamaan muita kaltaisiaan. Kazimir ei katsellut liiaksi niin sitä kuin väkeäkään taluttaessaan poikaa sisälle. "Antakaa tietä, ihmiset! Pelkkä välikohtaus, ei mitään suurempaa pelättävää enää! Antakaa tietä, että saadaan tämä poika lepäämään! Hänellä on ollut kova koetus!" Kazimir huudahti, kohottaen toista kättään tyynnyttelevään, reippaaseen sävyyn ihmisiä kohti. Edes se, että jousta puristava käsi vuosi edelleenkin verta, ei häntä varsinaisesti hämmentänyt. Ja vaikka itse kullakin olisi varmasti ollut paljon kysymyksiä, oli kenenkään hankala väittää vastaan ainakaan siihen, etteikö mukana ollut nukkavieru nulikka tosiaan olisi kaivannut lepoa... ja paljon muutakin, varmasti. Todennäköisesti tämän ulkonäkö oli vähintään yhtä suuri syy siihen, ettei kukaan edes yrittänyt pysäyttää kaksikkoa, vaan itse kukin väisti pois tieltä.
Muurien sisäpuolella ei voinut ainakaan sanoa, ettäkö Leppäsillan linnakkeen ulkonäkö olisi ollut jotenkin harhaanjohtava. Linnake näytti läheltä ja esteettömästikin katsottuna aivan yhtä karkean koruttomalta. Muurien takaa paljastui nyt pihamaa, jota reunustivat erilaiset rakennukset itse varsinaisen hirsilinnakkeen lähettyvillä. Karkeita, täysin tarkoituksenmukaisia taloja, joiden rakentamisessa ei oltu murehdittu mistään muusta kuin siitä, täyttivätkö ne vaatimuksensa. Suurin osa rakennuksista näytti olevan erilaisia venevajoja, joiden suojissa useat pienet, näppärät paatit lepäsivätkin. Jos mikään tässä paikassa oli tehty rakkaudella, niin sitten nuo veneet, joilla samoojat kulkivat pitkin lähellä välkehtivää, leveää jokea. Tai kukaties sekin oli vain tarpeenmukaista huomiota. Kukapa tiesi, ja ketäpä kiinnosti? Ei ainakaan Kazimiria, joka pysähtyi nyt hetkeksi sisäpihalle, vilkaisten ympärilleen mietteliäästi. "Mitähän nyt? Pystyisin varmaankin hankkimaan sinulle ruokaa täältä, tai sitten vain suojaisan paikan jos tuntuu siltä että murehdit siitäkin vasta kun näytät vähemmän raadolta. Tai sitten molempia, jos niikseen", mies tokaisi, vilkaisten kysyvästi nulikkaa. Ilmeisestikin tämä saisi aivan itse päättää, minkä koki tähdellisimmäksi itselleen juuri nyt. Varmasti hänellä olisi tälle kysymyksiä itsekin, kuten jo aikaisemmin oli peloteltu, mutta taisi olla varsin selvää, ettei juuri nyt ollut niiden aika. Olisi parasta huolehtia asiat ensin niin kuntoon kuin nyt oli mahdollista, ja murehtia vasta sitten mistään muusta. Ympärillä kohoava, karu linnake ei tainnut tosin vaikuttaa sen levollisemmalta kuin ruokahalua herättävämmältäkään, mutta kukaties ulkonäkö saattoi kuitenkin pettää?
|
|
|
Post by spyrre on Mar 20, 2016 17:00:50 GMT 3
Viimeinkin jahdattu nulikka pääsi nilkuttamaan eteenpäin huomattavasti rauhallisemmin, vaikka hänen paljaita jalkojaan kolotti melkoisesti villin pakomatkan jäljiltä. Mitä luultavimmin näillä olisi ollut aihetta olla huomattavasti kipeämmätkin mutta hurja rynnistys metsän halki ja ties kuinka pitkä tarpominen ennen sitä olivat saaneet hänen koko kehonsa lähes turraksi uupumuksesta, eikä hän voinut olla tuntematta melkoisen surrealistista helpotusta kun karu linnake ja tämän muurit lähestyivät askel askeleelta. Hän havahtui vilkaisemaan vielä Konradia vieressään kun mies vastasi hänelle, rohkaisevammin kuin samooja aikaisemmin mutta sisällyttäen sanoihina kuitenkin varoituksen, joka toi nopeasti jälleen huolestuneen ilmeen pojan kasvoille. Mies kuitenkin tuntui ottavan tilanteen varsin rauhallisen tasaisesti, ja vaikka nulikka irvistikin pienesti kuontalonsa alla tyytyi tämäkin silti lopulta huokaamaan aavistuksen ja nyökkäämään voipuneesti. Oli kaiketi vain yritettävä luottaa samoojiin ja yritettävä terästäytyä näiden kysymyksiin... niin uhkaava kuin kokemus olikin heidän kannaltaan, olisi äkkiä jostakin ilmaantunut vihamielinen liskolaumakin varmasti oleellinen tieto näillekin... vaikka hänellä ei tuskastuttavasti tainnut lopulta olla paljoa muuta kerrottavaa tästä kuin mitä he olivat kokeneet. Ajojahti oli tullut heillekin melkoisena yllätyksenä, ja tämän itsepintaisuus sai vieläkin kylmiä väreitä hänen niskaansa. Mutta onneksi tätä kaikkea ei kaiketi tarvinnut käydä läpi vielä.
Särkevä, epävarma askel kerrallaan päämäärä lähestyi ja varsin nopeasti kauempaakin alkoi erottaa muurien sekä suurien porttien tuntumassa pyörivän hyörinän, kun lukuisat kasvot tuijottelivat saapujia näiden suojasta. Poika ei voinut olla värähtämättä kaiken herättämää huomiota vaikka tämä kaiketi oli ollut ymmärrettävää ja odotettavissa, ja sitten pian uudestaan tajutessaan muuriin ripustetun, valtavan ja irvokkaan pään. Purppuratukka jäi hetkeksi tuijottamaan tätä ymmyrkäisin silmin lähestyessään empien aavistuksen, kunnes kuitenkin viimein kiskaisi katseensa nopeasti irti tästä ja laski huomionsa parhaansa mukaan jälleen eteensä. Näky ei eittämättä ollut millään tavalla mieltä ylentävä, mutta jostain syystä nulikkaa tuntui lähes silti kuumottavan enemmän se kaikki lähestyvä huomio kuin rujo näytille asetettu pää, vaikka tämä silti seurasi mukanaan harppovan miehen tuntumassa. Kaikista tuijottavista silmistä huolimatta kyseessä oli silti suojapaikka jota hän oli kaivannut jo pitkään, ja kun Kazimir viimein kohotti määrätietoisesti kätensä ja äänensä vaatien tietä, ei kukaan pidätellyt heitä. Niin tukalaa kuin kaikki olikin ollut loi poika silti hieman hämillisen vilkaisun mieheen kun tämä johdatti hänet sisälle portista sivustakatsojien lomitse varsin reippain ja tasaisin elkein. Eittämättä tällainen rauhallisuus oli varsin rohkaisevaa ja tervetullutta kaiken kaaoksen jälkeen hänellekin ja nulikka saattoi viimein hengittää aavistuksen helpommin vaikka vilkaisikin vaivihkaa ympärilleen ohi mennessään. Hän erotti useita niin tarkkaavaisia samoojia kuin tavanomaisempien matkalaisten kasvoja, ennen kuin käänsi viimein huomionsa linnoituksen rakennuksiin ja pihaan edessään, huomaamatta jotakin pientä ja valkoista joka jo harppoi portista heidän perässään.
Kukaties linnoituksen piha ei pitänyt sisällään lopulta paljoakaan katsottavaa saati suuria nähtävyyksiä, mutta poika jäi silti silmäilemään niin vaatimattomia rakennuksia kuin haljussa valossa kimmeltävässä vedessä keinahtelevia paattejakin kuin kartoittaen paikkaa, aavistus varovaista uteliaisuutta olemuksessaan. Hän ei ollut heti edes hoksannut heidän pysähtyneen ennen kuin hätkähti jälleen nykyhetkeen Kazimirin puhuessa. Nulikka käänsi hieman räpytellen voipuneen katseensa takaisin mieheen, kunnes henkäisi syvään ja vaihtoi varsin uupuneesti painoaan jalalta toiselle tämän luodessa toiseen kuitenkin varsin kiitollisen vilkaisun. Tämän muukalaisen päättäväisyys auttaa oli eittämättä aavistuksen hämmentävää mutta myös rohkaisevaa, kaiken koetun keskelläkin, oli tämä kuka olikaan. "...eh. En tiedä. ...mikä vaan on hyvä. Egh... en usko että meillä on ollu aikaa levätä paljoakaan moneen päivään. Tai, eh. Syödäkää, vaikka jotain olis ollutkin" se sai mutistua varovaisesti hetken epäröityään, syystä tai toisesta aavistus kiusaantuneisuutta olemuksessaan, tuntuen lopulta allekirjoittavan koko toisen lausunnon hänen varsin... "raatomaista" olemustaan myöten. Hän ei lopulta olisi varmasti pistänyt kumpaakaan pahakseen, vaikka vatsa oli lopettanut pahimman möyryämisen muutaman syömättömän päivän jälkeen tyytyen samaan yksitoikkoiseen kivistykseen kuin muukin keho... mutta nyt kun hänellä oli jälleen tovi pysähtyä hetkeksi ja ajatella asiaa, tuntui hänen sisällään huomattavasti tukalampi, outo tyhjiö jota ruoasta tai levosta tuskin olisi täyttämään. Uupuneille likaisille kasvoille ilmaantui vaisu ryppy, mutta varsin nopeasti orastavan hiljaisen hetken katkaisi kuitenkin äänekäs ja varsin vaativa marahdus jostakin alhaalta. Poika hätkähti laskien katseensa alas jalkoihinsa tuntuen itsekin vasta nyt huomaavan jostakin vaivihkaa ilmaantuneen pienen eläimen, joka vaikutti epäilyttävästi närkästyneeltä, pienehköltä ja solakalta kissalta. Otus oli likaisenvalkoinen ja vaikutti vähintään yhtä puolivilliltä kuin omistajansakin jonka perässä tämä kaiketi oli luikkinut linnakkeeseen... tai ainakin tämän vaativa keltainen tuijotus sai nuutuneeseen nulikkaan nopeasti enemmän eloa. Se ähkäisi hieman hätkähtäen kumartuen sitten nopeasti tarkastelemaan häntäänsä kaikelle vispaavaa otusta, kunnes viimein tätä hetken pyöriteltyään taisi todeta ettei mitään erityisen kauheaa ollut vielä päässyt tapahtumaan. Pojan kurkusta karkasi pieni puuskahdus ja tämä koppasi otuksen syliinsä saaden tämän marahtamaan uudestaan, mutta kuitenkaan tästä piittaamatta. Ei tainnut olla epäilystäkään siitä että tämä kaksikko tunsi toisensa.
"Ei meistä kellään ollut aikaa oikein mihinkään siellä" se lisäsi vielä hetken harhautumisensa jälkeen, suoristautuen uuden vaisun (mutta jo aavistuksen helpottuneemman) huokaisun keralla katti käsivarsillaan tuijottaen. Katse kävi vielä ympäristössä kuin poikakaan ei olisi ollut aivan varma minne seuraavaksi olisi suunnattava, kääntäenkin kysyvän huomionsa jälleen Kazimiriin, joka tuntui olevan varsin hyvin perillä kaikesta vaikka ei ilmeisesti kuulunutkaan samoojien joukkoon. Oli samoojien linnake kodikkaan näköinen viritys tai ei, ei nulikalla tainnut kuitenkaan olla aikeita ainakaan valittaa siitä mitä sattuisi saamaan ja tämä taisi olla helppoa nähdä tämän kärsineestä olemuksestakin vaikka tähän olikin jo ilmaantunut aavistus varovaista toiveikkuutta. Mikä tahansa taisi kuitenkin olla tähän hätään jo paljon enemmän kuin mitä heillä oli lähes koko matkan aikana ollut, oli kyseessä sitten vaikka vain hiljainen nurkka ja pala kuivaa leipää.
|
|
|
Post by submarine on Mar 23, 2016 19:33:58 GMT 3
Ku mitään kammottavaa tai mielenkiintoisempaa ei näyttänyt olevan aivan heti tapahtumassa, alkoi väkikin nopeasti menettää mielenkiintoaan koko tilanteeseen. Jotkut kyllä jäivät vielä vilkuilemaan, mutta suurimmalla osalla oli eittämättä jotakin parempaakin tekemistä, ja sitä nämä sitten palasivatkin omaan tahtiinsa tekemään. Suurin osa samoojista jäi vielä vahtimaan muureilta tai portilta lähiympäristöä samalla, kun loput palasivat toimiinsa, ja linnakkeen suojiin päätyneet vierailijat ja läpikulkijat palasivat yhtälailla omiin toimiinsa ja - oloihinsa. Lopulta välikohtaukset täälläpäin eivät todellakaan tainneet olla aivan harvinaisia, eikä tästä nähtävästi ollut enempää vaaraa. Niinpä Kazimir ja mukana tuotu nulikka olivatkin pian niin omissa oloissaan, kuin nyt saattoivat olla keskellä linnakkeen pihaa. Mies tuli vilkaisseeksi aavistuksen yllättyneenä poikaan, kun tämä äkkiä löysi jostakin käsivarsilleen ilmielävän kissan, mutta keskittyi kuitenkin taas käsillä olevaan aiheeseen. Olihan mokoma katti kai näkynyt aikaisemminkin ennen pahinta mylläystä. Hän päästi suupielestään vähemmän ihastuneen äännähdyksen. "Muutama päivä syömättä ja nukkumatta vihollisten keskellä syö pidemmänkin aikaa. Tarvitset ruokaa ennen kuin nukut, että voit todella edes levätä. Muuten heräät aivan yhtä loppuunpalaneena. Sinulle ie todennäköisesti ole sisälläsi nyt mitään mistä saada voimia", mies tokaisi pojan päättämättömyydelle. Äänestä ja sävystä päätellen hän puhui nyt kokemuksesta, eikä mistään hyvästä sellaisesta. Enempää ei asian parissa tarvinnutkaan sitten kai miettiä, vaan niine hyvineen hän kääntyi ympäri ja lähti taluttamaan poikaa kohti varsinaista linnaketta. "Katsotaanpa mitä sinulle löytyy", mies tokaisi vielä ykskantaan mennessään.
Edes linnakerakennuksen sisäpuoli ei juuri hivellyt silmiä sen enempää kuin muukaan paikka. Rampin yläpäässä, jämäköiden ovien takaa paljastuva linnake näytti sisältä melkein ahtaalta, sellaiselta ettei turhaa tilaa oltu jätetty juuri ollenkaan. Mistään suurista, linnamaisista saleista oli turha haaveillakaan, vaan ovien takaa paljastui vain suurehko yhdystila, josta johtivat portaat niin ylemmäs kuin alas kellariinkin, ja jota reunusti useita oviaukkoja. Pienten ikkuna-aukkojen takia kirkkaan päivän jäljiltä koko paikka näytti melkeinpä synkeältä. Kazimir ei kuitenkaan jäänyt katselemaan pelkistettyjä oloja, vaan opasti pojan reipasta tahtia peremmälle, kohti oviaukkoa jonka takana vaikutti olevan kukaties keittiö - ei tosin niinkään ruuan, vaan savunhajun perusteella. Huoneessa näytti olevan hieman valoisampaakin, kaiketi koska ikkunat olivat lähempänä. Myös linnakkeen keittiö paljastui nopeasti aivan yhtä riisutun pelkistetyksi kuin muutkin paikat. Tulisija, muutama pöytä ja pakolliset tarpeen ruuanlaittoa varten olivat kaikki, mitä näkyvissä oli - lukuunottamatta sitä, joka sisällä hääri. Suurikokoinen, leveäharteinen ja muutenkin roteva nainen, jolle sanan "emäntä" sopi eittämättä kovin hyvin, näytti olevan työn touhussa. Kazimir pysähtyi ovensuuhun hetkeksi ja nykäisi nulikankin pysähdyksiin. Siinä sitä sitten seisottiin hetki, kunnes mies lopulta rykäisi. Se sai naisen kohottamaan katseensa. Hetken tämä tuijotteli näkyä edessään, miestä ja nukkavierua nulikkaa. Seurasi jonkinsorttinen tuhahdus.
"Eikö sinun pitänyt olla etsimässä sitä kadonnutta puukkoasi?" nainen hymähti, pilkkoen jotakin vihanneksia isolla veitsellä tottuneesti vielä sittenkin kun katsoi muualle. Mokoma sai Kazimirin vastaamaan melko puolittaisella olankohautuksella. Hän taputti nulikkaa olalle. "Löysin kaiketi jotain muuta. Katsohan", mies vastasi. Keittiön emäntä teki työtä käskettyä. Tämä näytti hetkisen mietteliäältä, mutta puuskahti sitten suorastaan nuivasti ja vähättelevästi. Kuin näky ei olisi oikein vakuuttanut. "Liian laiha. Ei tuosta saisi kuin soppaluita", nainen lopulta töksäytti. Mokoma letkautus ei tainnut olla aivan odottamaton, sillä se sai Kazimirin lähinnä kohottamaan hieman kulmiaan ja hymähtämään kevyesti. Hän taputti poikaa olalle uudelleen, kukaties enemmän rohkaistakseen tätä rankan huumorin edessä kuin mistään muusta syystä. "Taitaapa olla. Siksi sitä pitäisikin lihottaa ensin. Onko sinulla vielä sitä eilistä muhennosta täällä? Leivänkannikkakaan tuskin olisi pahaksi. Tai olut, kunhan on lantrattua. Tämä on sen verran hutera, etteä vahempi tuskin kannattaa nyt", hän tokaisi lopulta. Tällä kertaa sanat saivat huomattavasti nopeamman ja jo suoranaisesti tylymmän tuhahduksen vastaukseksi. Sitä säesti kova pamahdus, kun nainen pamautti porkkanan katki niin että veitsi jäi pöytään törröttämään. "Ruokaa täältä kyllä osataan norkoilla! Se juoppo kaverisikin on käynyt näpistelemässä täältä minkä ehtii! Viinaa ja olutta ja päälle vielä makkaroitakin! Saat maksaa ne ensin, ennen kuin tippuu yhtään lisää!" emäntä murahteli. Kaikesta päätellen tämä oli vähintäänkin tympääntynyt juuri nyt. Mokoma asenne ei miellyttänyt selvästi Kazimiriakaan, vaan hän päästi ilmoille omankin tuhahduksensa. Sitä seurasi tosin lannistunutta liikahtelua, kun hän kaivoi kaikesta huolimattakin jostakin esiin kaksi hopeakolikkoa. "Maksetaan, maksetaan. Ilman suitsimistakin. Etsi nyt vain sitä ruokaa", mies napautti lopulta. Sitäkin seurasi tuhahdus, mutta kolikot otettiin ainakin vastaan hyvällä halulla.
Niin siinä sitten kävi, että pienen etsimisen ja tonkimisen jälkeen purppurapäinen nulikka oli istutettu viereiseen pieneen ruokasalin tapaiseen. Tilaan olisi tuskin mahtunut juuri paria tusinaa miestä enempää kerralla, mutta nyt siellä ei ollut ketään. Ei siis ketään muuta kuin mies ja nulikka - ja keittiön ovella häämöttävä keittiön emäntä. Nopeaan (joskin nyrpeään) tahtiin oli nulikan eteen pöydälle ladottu täysi lautanen muhennosta, iso leivänpala (jossa oli vieläpä päällä siivu pekonia) ja tuoppi laimeaa, lantrattua olutta. Kazimir ei ollut järjestänyt itselleen muuta kuin oman tuopin, jota puristi nyt kevyesti kädessään. "Parempi aloittaa kevyesti. Vatsa menee hajalle jos sen tunkee saman tien täyteen", mies tokaisi. Sanat kaiketi vihjasivat, että lisääkin ruokaa olisi tarjolla sitten myöhemmin - siitä huolimatta että eteen oli kannettu jo nyt melkoinen määrä.
|
|
|
Post by spyrre on Mar 24, 2016 0:43:09 GMT 3
Äkkiä paikalle ilmaantunut kissanrääpäle tuntui aiheuttavan Kazimirissa pientä hämminkiä, mutta otusta sylissään puristava purppuratukka ei tainnut onnistua edes laittamaan tätä merkille kaiken muun lomasta. Tällä oli eittämättä aivan tarpeeksi kärvisteltävää ja ajateltavaa juuri nyt (eikä varmasti vähiten sen vuoksi ettei kaiketi ollut niin syönyt kuin levännytkään viimeiseen pariin päivään) mutta kaikesta huolimatta nulikan ilmeinen hermostus ja säikkyys tuntui tasoittuvan aavistuksen kun tämä puristi yrmeän pienen eläimen syliinsä. Oli kuin tämä olisi onnistunut ammentamaan edes hieman varmuutta siitä että otus oli tässä ja kunnossa, vaikka tämä eittämättä näytti vieläkin varsin uupuneelta ja riepotellulta. Jos ei muuta niin ainakin hutera ryhti suoristui aavistuksen kun pälyilevä katse kääntyi takaisin Kazimiriin hänen edessään. Miehen vastatessa että ensimmäiseksi ruoka taisi olla se tärkein asia kiinnittyi niin nulikan kuin katinkin huomio tähän, eikä poika selvästikään omannut ainakaan vastaväitteitä tähän. Se vilkaisi vielä pikaisesti ympärilleen ennen kuin nyökkäsi, hapuili paremman otteen kissasta käsivarsillaan ja seurasi sitten määrätietoista miekkosta jälleen eteenpäin, tällä kertaa kohti itse linnaketta.
Toinen ei epäröinyt tälläkään kertaa johtaessaan kulkua elkein, jotka kertoivat tämän selvästikin jo tuntevan reitin kuten päämääränkin. Hiljainen poika siristi silmiään äkillisessä hämärässä kun he astuivat pihalta sisälle varsin yksinkertaiseen pieneen salintapaiseen ja suuntasivat kohti yhtä koruttomasta tilasta loittonevista ovista. Kukaties paikka oli varsin pelkistetty ja kaikkea muuta kuin silmää hivelevä, mutta jokin tämän kaiken varsin suoraviivaisessa arkisuudessa tuntui varsin lohdulliselta, mikä eittämättä sai nulikan vilkuilemaan ympärilleen hieman enemmänkin kuin olisi ollut tarpeenkaan. Voipunut katse kiersi niin seinustat, pienet ikkuna-aukot kuin portaatkin kuin tämä olisi yrittänyt suhtautua jälleen johonkin näin tavanomaiseen ympärillään, kunnes huomio kääntyi jälleen eteenpäin Kazimirin johdattaessa heidät kohti ovea. Täältä kantautuvat tuoksut sekä äänet kiinnittivätkin nopeasti nulikan (sekä pyöreäsilmäisen katin) huomion ja kumpikin jäi nuuhkimaan kiinnostuneena ilmaa, yllättävän vähän huolissaan edes ilmassa leijuvasta savun hajusta. Varsin pian hetkeksi harhautunut poikakin kuitenkin havahtui jälleen kun häntä kuljettanut miekkonen seisahtui ovensuuhun nykäisten hänetkin pysähdyksiin heidän eteensä avautuvan näyn äärelle. Ei tarvinnut miettiä kovinkaan kauaa mikä vaatimattomassa mutta kompetentissa keittiössä ensimmäiseksi vaati huomionsa ja nulikkakin tuntui jännittyvän aavistuksen hoksatessaan täällä häärivän rivakan emännän. Se silmäsi miekkosta vieressään kuin aavistellen oliko paikalle lampsiminen näin edes luvallista, päätyen säpsähtämään kun tämä viimein yskäisi ja kiinnittikin puuhiinsa uppoutuneen naisen huomion. Tämä sai nuhjuisen purppuratukan lähes perääntymään vaistomaisesti kun roteva emäntä käänsikin terävän katseensa heidän puoleensa touhujensa ylitse. Tämä kävi selvästi näkyä läpi katseellaan, kuitenkin tunnistaen hänen tuntumassaan seisovan miehen.
Tuskin saattoi rehellisesti väittää että nainen olisi vaikuttanut ainakaan ilahtuneelta näkemästään ja pian tämä vastasikin jokseenkin yrmeällä tavalla, kuitenkaan selvästikään hetkahtamatta kyseenalaisesta ilmestyksestä ovensuussaan. Ei sillä, että Kazimirkaan olisi piitannut viileästä vastaanotostaan. Ei tainnut olla kovinkaan yllättävää että varautunut nulikka katsoi viisaimmaksi jäädä seuraamaan sananvaihtoa sivusta alleviivatun hiljaisena, vaikka taisikin lopulta olla varsin turha toivo että tälläkään olisi välttynyt huomiolta. Miehen tokaistessa ettei ollut löytänyt kadonnutta veistään vaan jotakin ihan muuta jäi tämä kyseenalainen löytö pälyilemään paikalleen jokseenkin kiusaantuneena, päätyen refleksinomaisesti liikahtamaan syyllisesti emännän epävaikuttuneen katseen ja kommentin edessä kuin olisi ollut kovinkin raskauttavaa paheksuntaa ettei hänestä olisi edes kunnolliseksi sopaksi. Kazimir tuntui kuitenkin ottavan kaiken nytkin varsin luontevasti vaikka mies saikin jälleen pienen epävarman vilkaisun likaisen, purppuraisen kuontalon lomasta tämän suodessa rohkaisevan taputuksen laihalle olalle. Puheen kääntyessä ruokaan (ja kaiketi lihotukseen parempaa soppaa varten, mutta se nyt taisi olla sivuseikka) poikakin kuitenkin valpastui huomattavasti... moisten vaatimusten kuitenkin saadessa emännän tuohtumaan. Kun tämä protestoi näreästi jatkuvaa ruuan norkoilua sekä ilmeisesti jonkun miekkosen toverin harrastamaa viinasten näpistelyä alkoi nulikka kieltämättä huolestua, ainakin päätellen siitä pienestä pälyilystä joka kieli kuin tämä olisi harkinnut perääntymistä paikalta moisen paheksunnan edessä vaikkei tätä varsinaisesti oltukaan kaiketi edes suunnattu häneen. Mutta vaikka moinen ei selvästikään miellyttänyt Kazimiriakaan, päätyi tämä lopulta kuitenkin hapuilemaan joitakin kolikoita jotka ojensi naiselle. Tämä taisikin saada emännän leppymään edes jossain määrin... vaikkakaan ei asennetta kovinkaan paljoa suopeammaksi.
Vaikka hämmentynyt ja hieman huolestunutkin nulikka taisi jo lähes uumoilla jonkinlaista ulosviskausta, teki pari hopeakolikkoa jotka miekkosen pussista löytyivät silti pieniä ihmeitä. Omaksi yllätyksekseenkin nuhjuinen poika patistettiin lopulta kissoineen eteenpäin pöydän äärelle jonkinlaiseen kompaktiin ruokasaliin. Ja vaikka emännän nyreä asenne oli edelleen ilmeinen, unohtui tämä nopeasti kun pöytään kiikutettiin kukkurainen, höyryävä lautanen. Purppuratukka ei voinut olla jäämättä hetkeksi tuijottamaan runsasta muhennosta kuin olisi lähes pelännyt tämän saattavan vielä kadota jonnekin kangastuksen tapaan, mutta lopulta nälkäisen maltti ei tainnut olla kummoinenkaan tietyn pisteen jälkeen. Se sai vielä mutistua ilmoille jonkinlaisen hieman epämääräisen yleisen kiitoksen kaiketi niin tuoppeineen istahtaneelle Kazimirille kuin nyrpeälle emännällekin ja nyökättyä miekkosen toppuutteluille, ennen kuin jo upotti aterimensa sapuskaan varovaisin elkein ja jäi lappamaan tätä kitusiinsa kuitenkin kasvavalla vauhdilla. Hetkeksi lattialle päätynyt valkea kissakin tuntui nopeasti tajuavan että uhkasi jäädä jostakin paitsi ja marahti protestoivasti, ennen kuin loikkasi surutta pöydälle ja päätyi lähestulkoon työntämään päänsä nulikan lautaselle kunnes hoksasi leivänpalan sekä tämän päällä höyryävän houkuttelevan pekonin. Poika tosin ei tuntunut kiinnittävän (tai ehtivän) tähän huomiota. Nälkä taisi kasvaa syödessä kuten sanottiin, ja Kazimirin varoittelusta huolimatta sapuska tuntui katoavan varsin riuskaan. Oli kyseessä eilisen aterian jämiä taikka ei hienomman sapuskan sijasta, eivät moiset pikkuseikat ainakaan pidätelleet nälkäistä nulikkaa... johon taisi oikeastaan mahtua yllättävän paljon sapuskaa tämän katoamisen tahdista päätellen. Siinä jäivät ainakin taustalta tuijottelevat nyreät emännät (kuten kaiketi pöytätavatkin) auttamatta hetkeksi taka-alalle oleellisempien asioiden tieltä...
|
|
|
Post by submarine on Mar 26, 2016 0:17:01 GMT 3
Tässä sitä sitten oltiin, pöydän ääressä ja sapuskan edessä. Nulikalla ei ainakaan näyttänyt olevan valittamista tarjoilujen suhteen, kuten ei tämän kissallakaan. Äskeiset tapahtumat (ja kaikki sitä edeltäväkin) painuivat mahdollisesti jopa hieman sivummalle ainakin hetkiseksi, jos ei muuten niin sitten yksinkertaisesti nälän ja sen tyydyttämisen tarpeen vuoksi. Hetken verran poika saikin keskittyä kaikessa rauhassa siihen, ilman että kukaan häiritsi. Kazimir, joka istui pöydän toisella puolella, tyytyi ensialkuun vain seurailemaan tätä ja kulauttamaan välistä hieman omasta oluttuopistaan. Nälkä hänellä ei ollut, tai sitten hän ei piitannut asiasta juuri nyt. Pojalle oltiin selvästikin antamassa nyt hieman tilaa rauhoittua ja keräillä itseään. Rauhaa ei kuitenkaan voinut kestää loputtomiin, ja ennen pitkää hän sitten avasikin suunsa. Harmittomasti, ensin, mutta alku se kuitenkin oli. "Näillä main harvemmin kulkee väkeä minään ihan pieninä joukkoina. Minäkään en ollut liikkeellä yksin - tai edes kaksin, kuten tuo emäntä jo vihjaili. Tulin erään suuremman joukon matkassa. Kauppiaita ja sellaista. Täällä vain hyvin, hyvin varmoilla on tarpeeksi rohkeutta - tai typeryyttä - lähteä liikkeelle yksin tai muutaman muun seurassa. Se kostautuu nopeasti, kuten varmaan huomasitkin", mies tokaisi, silmäillen purppurapäistä poikaa varsin tarkkaan. Oikeastaan katseessa oli terää ja tarkkaavuutta, kuin hän olisi jälleen pyrkinyt kuorimaan toisesta turhanpäiväiset seikat pois ja päättelemään, mistä tässä oikeasti oikeastaan olikaan kyse. Selvää taisi ainakin olla, ettei hän avuliaisuudestaan huolimatta ollut päättänyt vain antaa asioiden olla. Hän odotti hetken, ennen kuin jatkoi. Siinä välissä ehti hyvin vilkaista keittiön ovellekin ja todeta, että emäntä oli palannut omien puuhiensa pariin.
"Totta puhuen olisin luullut täkäläisten samoojien osaavan asiansa paremmin. Jos minä joutuisin miettimään tämän paikan turvallisuutta ja olisin siitä vastuussa, olisin todennäköisesti saman tien vanginnut sinut kunnes asiat olisivat selvillä. Mutta en ole, onneksi kaiketi", Kazimir tokaisi. Hän hymähti kevyesti sanoilleen, olkoonkin ettei vaikuttanut ollenkaan riemukkaalta juuri nyt. Enemmänkin tasaiselta ja tarkkaavaiselta. Sellaiselta, joka aikoi ottaa asioista selvää, mutta toisaalta myös kuunnella mitä nulikalla oikeastaan oli sanottavanaan. Jos ei muuta, tämä keskustelu tulisi tuskin ainakaan loppumaan jo vilauteltuun vankiselliin tai mihinkään sellaiseen - vaikka, ainahan kannatti olla valpas, ja jo moneen lihaan purrut väkipuukko pilkotti edelleen miehen kupeelta pöydän takaa. "Voisin varmasti jaaritella tästä pitkäänkin, tai kysellä sinulta yksityiskohtia joihin saisin vain ympäripyöreitä vastauksia. Joten, kerropa nyt vihdoin suoraan kuka olet ja mistä tässä on oikeasti kyse. Jos ei muuta, tietäisin ainakin mieluusti mihin väliin olen tunkenut. Näytät pahasti siltä, että olet liikkeella todellakin tarpeen vuoksi ja pakon edessä. Apu todennäköisesti kelpaisi siinä kohtaa, mutta enpä usko että löydät sitä mistään, ennen kuin kerrot mistä oikeastaan on kyse. Minä kyllä kuuntelen jos kerrot. Mutta jos sinulla ei ole mitään muuta sanottavaa tilanteestasi, joudun kaiketi vain uskomaan ettet tosiaan tarvitse mitään muuta ja toivottamaan sinulle hyvästit", Kazimir sanoi sitten, painokkaasti ja sanojaan venyttäen. Hän tuijotti edelleen tiukasti nulikkaa, haluamatta päästää tätä livahtavaan henkisestä otteestaan. Joitakin asioita ei noin vain voinut jättää roikkumaan tai selvittämättä...
|
|
|
Post by spyrre on Mar 26, 2016 19:11:24 GMT 3
Rauhallinen hetki tyhjässä ruokasalissa taisi tulla ehdottomaan tarpeeseen... tai ainakin nälkäinen purppuratukkainen nulikka teki selvästi parhaansa hyödyntääkseen tämän. Se mutusti sapuskaansa varsin motivoituneesti kitusiinsa ehtien tuskin vilkaisemaan pöydälle loikanneen katin perään kun tämä vetäytyi pekonin keralla vauhdilla takaisin lattialle, mutta vaikka tovin verran hän saikin taittaa terää pahimmalta nälältään, ei tämä kestänyt loputtomiin. Pöydässä vaiteliaana tuopistaan siemaillut Kazimir piti hetken aterian edistymistä silmällä kunnes lopulta puhui, saaden nulikankin viimein hidastamaan tahtiaan ja vilkaisemaan ylös lautasestaan. Vaikka toinen puhuikin rauhallisesti kuten aiemminkin oli miehen katseessa ja olemuksessa kuitenkin jälleen jotakin mietteliään terävää joka sai pojan havahtumaan. Tätä selvästikin mietitytti koko tilanne edelleen kuin miekkonen olisi haistanut melkoista palaneenkäryä kaikessa... eikä tätä lopulta tainnut voida tästä syyttää. Kun tämä aloitti jutustelemalla maaston vaarallisuudesta purppuratukka nielaisi vaivihkaa muhennoksensa nyökäten sitten varovasti ja jokseenkin varautuneena Kazimirin toteamukseen. Hän jäi hetkeksi pyörittelemään sapuskansa loppuja aterimellaan mutta vaikka ryppy kasvoilla syvenikin tukalasti, tuntui poika silti epäröivän terävän katseen edessä... kunnes Kazimir hetken kuluttua tuntui ottavan varsin määrätietoisen harppauksen itse asiaan.
Kun mies viimein töksäytti epäilyksensä ja mielipiteensä suoraan, säpsähti poika melkoisesti nostaen katseensa jälleen mieheen ilmeisen yllättyneenä. Vaikka tämä tuskin suoranaisesti tarkoittikaan uhkailla tokaisullaan samoojien vangitsemaksi joutumisella tuntui purppuratukka silti suorastaan säikähtävän moista. Olihan hän toki tajunnut kuinka kyseenalaiselta ja epäilyttävältä hän ja kaikki muukin varmasti vaikutti mutta tämä tuskin oli ehtinyt tulla ajatelleeksi että tästä voisi seurata jotakin näinkin vakavaa. "Äh...! Mutta--! Ei me... ei me tarkoitettu mitään pahaa! Kunhan Haekli tulee, niin... niin meidän pitää muutenkin jatkaa heti matkaa, kun...!" se töksäytti hätäisesti kuitenkin kompuroiden nopeasti uudelleen. Hetken verran nulikka kiemurteli tukalasti miehen painokkaan katseen edessä tietämättä mitä olisi tehnyt. Leukapielet kiristyivät ja hän avasi suunsa kerran jos toisenkin varsin kahden vaiheilla, kunnes viimein ähkäisi neuvottomasti ja laski katseensa johonkin pöydän kuluneeseen pintaan. Kazimir odotti selvästikin jonkinlaista vastausta terävän miehen hoksatessa jo ettei tilanne selvästikään ollut mikään erityisen yksinkertainen... mutta niin paljon kuin häntä epäilyttikin edes miettiä uudestaan tapahtumia saati ottaa jotakin tällaista puheeksi, oli suora kysymys kuitenkin suora kysymys... ja mies oli jo pelastanut hänen henkensä kaiken muun muassa. Nulikka ei lopulta osannut olla varma lupailiko mies apua vakavissaan varsinkin jos kuulisi mistä oli kysymys.... mutta tämä oli tajunnut selvästi jo viimeistään hänen ähminnästään ettei kaikki ollut kohdallaan, ja rehellisesti uupunut nulikka ei kyennyt nyt edes pähkimään mitä olisi tehnyt näinkin suoran kysymyksen suhteen. Jo muutenkin tuntui että hän olisi velkaa edes sen verran että antaisi jonkinlaisen selityksen, että Kazimir tietäisi suunnilleen mistä äskeisessä oli kyse...
"...egh. Se... se on aika pitkä juttu. Et varmaan edes usko mua" poika mutisi viimein, ennen kuin henkäisi raskaasti ja nojautui raskaasti kyynerpäillään pöytään jokseenkin nujertunein elkein. Hetken aikaa se vielä pälyili jonnekin alaviistoon kirskutellen hampaitaan kunnes ähkäisi uudestaan ja vilkaisi vaivihkaa kuontalonsa alta ympärilleen tyhjässä salissa. "Se... äh. Se oli kyllä mun vika että me oltiin edes täällä... ja se oli aika... tyhmää. Mä olin menossa ensin yksin kun... kun kuulin että vuorilla on jossakin sellainen.... vanha temppeli ja toivoin että siitä olis jotain apua, mutta... Haekli osui siihen tielle ja auttoi mua matkalla ja me lähdettiin sitten yhdessä Tenkan kanssa kun sekin oli menossa sinne, mutta... sitten Tenka vain hävisi yksi yö yksin, ja..." poika mutisi, vaieten sitten hetkeksi epämääräisesti käsiään ja hihanlievettään hypistellen, kunnes puuskahti ravistaen päätään. "....ei olis varmaan edes pitänyt yrittää lähteä sinne. Me... me löydettiin se paikka ja koboldikylä ja Nitte joka asui niiden kanssa, ja... se lupasi auttaa meidät sinne jos otetaan se mukaan. Se... se koko paikka oli jo ihan hajalle pengottu ja sekaisin kun päästiin sinne..." nulikan oli pakko keskeyttää jälleen hetkeksi kootakseen itseään. Tämän ääni eittämättä värähti jo varsin huolestuttavasti, mutta vaikka kaiken tuominen pintaan saikin nopeasti aikaan varsin paniikinomaisen aallon hänen selkärankaansa, oli jo käyntiin lähtenyttä kokemusta yllättävän vaikea enää keskeyttää, eikä hänellä ollut nyt voimia moiseen. Poika henkäisi uudestaan, painaen hetkeksi otsansa käsiinsä. "Me.... mä... olisin halunnut vaan käydä siellä. En mä olisi tehnyt mitään sellaista, mitä ne... ne hullut oli ehtineet sinne ensin ja tappaneet kaikki vartijatkin, ja.... Ne halusi sen yhden kapineen sieltä. Me... me ei meinattu edes selvittä pois sieltä, ja... sitten tuli nuo liskot tuolla metsässä" viimeiset sanat ryöpsähtivät jokseenkin katkonaisesti käyden eittämättä entistä töksähtelevämmiksi ja epämääräisemmiksi. Kaiketi tämäkään tarina tuskin oli mitenkään se selkein mahdollinen ja kieltämättä kaikkea muuta kuin mikä luultavasti edes kuulosti uskottavalta, mutta ainakin nuhjuinen nulikka itse vaikutti olevan varsin vakavissaan kaiken kaaoksen suhteen... ja ilmeisestikin varsin tolaltaan. "Äh... en mä tarkoittanut mitään pahaa. Ja nyt kaikki on vielä enemmän sekaisin" mutistiin vielä vaisusti, pojan henkäistessä uudestaan ja vilkaistessa sitten varovasti Kazimiriin sekaisen kuontalonsa alta, kaiketi miehen reaktiota taikka epäuskoa arvioiden. Tuskin tätä olisi voinut syyttää edes siitä jos mies olisi pitänyt kaikkea vain sekavana satuiluna... hänellä rehellisesti oli varsin hankalaa sisäistää kaikkea tapahtunutta vieläkään, vaikka vielä oli ollutkin puhe edes vain suurpiirteisistä tapahtumista.
|
|
|
Post by submarine on Mar 27, 2016 14:56:07 GMT 3
Vaikka purppurapäisestä nulikasta lähtikin nopeaan tahtiin purkautumaan suoranainen protestien ja kuumeisen, melkeinpä hourailulta kuulostavan selityksen tulva, ei Kazimir ainakaan saman tien keskeyttänyt tai alkanut tiukata selitystä. Hän kuunteli vaitonaisesti, kulmat kukaties kurtussa, mutta antaen pojalle kuitenkin tilaa jota tämä selvästi tarvitsi. Kerrottavaa oli melkoisesti, ja sen tulkitseminen vaati häneltäkin eittämättä melkoisesti huomiota - jos tästä nyt tähän hätään pystyi edes tulkitsemaan mitään. Hetken ajan hän saattoi kukaties miettiä sitäkin, oliko poika kukaties totta puhuen vain puhtaasti sekaisin ja päästään vialla, mutta ainakaan ilmeistä päätellen se mahdollisuus sivuutettiin melko nopeasti; tuskinpa sentään, ainakaan vielä tämän perusteella - joskaan kaiken tämän jälkeen tuskin olisi ollut ihme, vaikka mukana olisi ollut hieman sitäkin. Totta puhuen Kazimir ei saman tien keksinyt sanottavaa edes kun poika sitten lopulta vaikeni ja jäi odottamaan jonkinlaista tuomiota. Hän hörppäsi tuopistaan ja silmäili punnitsevaan sävyyn nulikkaa, ennen kuin sitten lopulta päästi mietteliään äännähdyksen. Ainakaan tässä ei näkynyt olevan mitään välitöntä tarvetta alkaa väittämään vastaan mihinkään - sikäli kuin hän nyt olisi osannutkaan. Jotain oli kuitenkin kaiketi pakko sanoa, ja niinpä hän sanoi. "Ilmeisesti lähdit sitten koluamaan jotakin vanhaa rauniota joidenkin muiden kanssa. Se harvemmin loppuu hyvin... vaikka en rehellisesti ole vieläkään aivan varma mistä edes puhut", mies tokaisi lopulta. Kaiken huomioon ottaen hän pysytteli lopulta varsin kärsivällisenä juuri nyt. Mutta olemuksessa oli silti terää, joka kertoi kyllä, ettei asia oltu näin vähällä käsitelty.
"Et olisi ensimmäinen kepeästi näihin asioihin lähtenyt nulikka, joka saa huomata, että niissä paikoissa pääsee yleensä vain hengestään... mutta mikään tavallinen nulikka sinä et kyllä ole. Minä kysyin kuka olet, ja siihen et ole sanonut vielä mitään. Etkä sinä tosiaankaan ole mikään tavallinen nulikka. Sellaiset harvemmin osaavat puhua liskoille", Kazimir töksäytti hetken perästä. Hän antoi sanojensa pureutua nulikkaan samalla kun hörppäsi taas oluttaan. Tässä oli nyt jotain, paljonkin, eikä sitä aivan näin vähällä välteltäisi. "Tahtoo sanoa, että pelastin jo henkesi ja sotkin itseni samalla ties mihin. Sen verran haluaisin ainakin tietää, että mistä tässä nyt oikeasti on kyse, ja kenet minä oikeastaan edes pelastin. Olisi parempi että kerrot sen nyt heti, koska sinä tarvitset selvästikin apua, enkä totta puhuen ole aivan varma, miten paljon se Haekli pystyy sitä enää antamaan", hän jatkoi, katse tiukasti pojassa. Ei, tämän ei tosiaankaan oltu antamassa jäädä tähän. "En mielelläni jättäisi noin huonossa jamassa olevaa pulaankaan. Täältä tuskin löydät paljoakaan apua, ja suojaakin vain näiden muurien sisältä siinä määrin, kuin nuo samoojat nyt pystyvät sitä tarjoamaan. Mutta en minäkään pysty noin vain auttamaan tietämättä edes mistä on kyse", hän lisäsi vielä, kukaties aavistuksen suopeammin ja rohkaisevammin. Apua olisi kukaites jopa tarjolla - joskin se edellytti tiettyjä asioita. Kazimir oli ilmeisestikin varsin tosissaan tästä kaikesta, tai ainakin hän oli selvästi kiinnostunut pojasta - ei varmastikaan vilpittömästi, eihän kukaan tässä maailmassa ollut todella vilpitön, mutta ainakin vakavissaan ja kiinnostunut. Olihan sekin ehkä jotakin?
|
|
|
Post by spyrre on Mar 27, 2016 20:13:47 GMT 3
Kieltämättä melkoisen kuumeisen vuodatuksensa päätteeksi outo nulikka tuntui vaikenevan kuin esiin ryöpynnyt kertomus olisi uuvuttanut tätä entisestään, vaikka tämä rehellisesti vaikuttikin siltä että tuskin oli ehtinyt itsekään ajatella sanomaansa erityisen tarkkaan puhuessaan... tai edes halunnut. Joka tapauksessa, kaikki tämä kuulosti aivan varmasti silkalta hourailulta varsinkin muukalaisen korviin ja tästä poika itsekin oli varsin tietoinen. Kaiken sekavuudenkin jäljiltä se oli jäänyt silmäilemään hiljaa tätä sulattelevaa miestä vaiteliaana ja voipuneena, mutta valppaampana kuin olisi voinut odottaa, kuin se lähestulkoon olisi odottanutkin lisää selitysten tivausta taikka suoranaisia epäuskoisia sanoja. Mutta vaikka Kazimir ei pitkään hetkeen sanonutkaan mitään tämä pysyi kuitenkin vakavana tuoppinsa takana mikä eittämättä sai vieläkin raskaasti pöytään nojaavan purppuratukan liikehtimään levottomasti. Kuitenkin kun mies viimein puhui kuulosti siltä että tämä oli sittenkin saanut edes jostain jotain selvää... kukaties enemmänkin sellaista jota nulikka itse tuskin oli tullut ajatelleeksi.
Poika kohotti päätään epämääräisestä pälyilystään kun Kazimir lopulta tokaisi jonkinlaista yhteenvetoa kuulemastaan, tämän joutuessa hetken emmittyään suomaan toiselle jonkinlaisen epämääräisen syyllisyyden ja kiusallisuudensekaisen nyökkäyksen. Viimeistään nyt surullisenkuuluisalla ja täpärällä jälkiviisaudella oli ehdottomasti käynyt selväksi itse kullekin että hän oli työntänyt nenänsä jonnekin mihin hänen ei olisi edes pitänyt yrittää, ja vaarantanut siinä samalla muidenkin hengen kuin vain omansa. Purppuratukka henkäisi hiljaa ja laski hetkeksi katseensa kuin nujertuneena siitä kuinka helposti kaikki koettu oli vain... yksinkertaistettu tähän. Hetken aikaa sekin istui jälleen vaiti kuitenkin viimein avaten varovasti suutaan kaiketi aikeissa tapailla jonkinlaista vastausta, mutta hiljeni nopeasti uudestaan hieman hätkähtäen kun Kazimir jatkoikin... osoittaen äkkiä huomanneen huomattavasti muutakin kuin nulikka luultavasti olisi edes suonut. Poika säpsähti nostaen katseensa ilmeisen yllättyneenä miekkoseen kun tämä tokaisi sanottavansa niin hänen välttelystään kuin liskoille puhumisestakin, ja väkisinkin nulikan kalpeilla kasvoilla käväisi jokseenkin tukala pieni irvistys. Kukaties hänen henkilöllisyyteensä suunnatut kysymykset oli ohitettu edes osittain muutenkin kuin vain silkkaa huolimattomuuttaan, ja varsinkin kun Kazimir ilmoitti huomanneensa tämän sekä sen, ettei kyseessä selvästikään ollut aivan tavanomainen harhautuneiden nulikoiden hukkaretki, alkoi poika liikehtiä tuolillaan entistä epämukavammin. "...egh. No... mutta..." se aloitti varovasti miestä pälyillen samalla kun levottomat sormet hipelsivät tällä kertaa käsiin unohtunutta puista lusikkaa, kunnes tämä kuitenkin vaikeni uudestaan. Hetken aikaa purppuratukka istui jälleen paikallaan vain hampaitaan hiljaa kirskutellen ennen kuin viimein päästi kurkustaan uuden syvän puuskahduksen. Hänellä ei lopulta ollut paljoakaan vastaanväittämistä niin Kazimirin havainnolle kuin tämän perusteluillekaan. Tämä oli eittämättä jo huomannut jotain ja mies oli jo pelastanut hänen henkensä itsensäkin uhalla... hän ei voinut vain.... kieltäytyäkään vastaamasta tälle. Kukaties puhuminen varomattomattomasti näistä asioista jotka hirvittivät häntäkin oli ehdottomasti uhkarohkeaa... mutta rehellisesti lähestulkoon loppuunpalaneella nulikalla ei ollut nyt voimia tai kykyä pähkiä tätä kun Kazimir jäi silmäilemään häntä odottavaan, terävään tapaansa.
"No kun... äh. Sä et nyt ymmärrä.... vaikka en kyllä enää varmaan mäkään. Tämä on kaikki ihan hullua" nulikka mutisi viimein. Se pyyhkäisi sormensa jälleen neuvottomasti kuontalonsa lävitse, ravistaen sitten aavistuksen päätään. Toisen kysymykset olivat huomattavasti hankalampia vastattavia kuin mies tuskin tajusikaan ja saivat hänen hampaansa kiristymään, mutta ainakin toinen tuntui kuuntelevan mikä sai tämän lopulta jatkamaan vastahakoisesti. "Siellä... siellä tapahtui hirveästi kaikkea. Vaikea tajuta kaikkea vieläkään vaikka mä olin siellä" se jatkoi katsetta vältellen, päästäen vaisun nujertuneen äännähdyksen kunnes lopulta heilautti voipuneesti kättään jonkinlaisen avuttoman tuskastuksen merkiksi. "Tiedän että tämä kaikki kuulostaa ihan älyttömältä, mutta... äh. Mä en tiedä mitä sanoisin, kun... en enää itsekään oikein tiedä että... että kuka olen. Kyllä mulla oli nimi, mutta... tuota... jouduin vaihtamaan sen pois että päästään ulos hengissä. En mäkään tiedä miten se toimii, mutta.... niin se meni!" puuskahdettiin vaisusti pojan kuitenkaan nostamatta katsettaan. Hetken verran se tuntui kokoavan itseään, kunnes nielaisi ja avasi suunsa uudestaan kuin vain päästäkseen mahdollisimman nopeasti ja liikoja miettimättä yli koko aiheesta joka nyt vaikutti välttämättömältä.
"Vaikka me ei tiedetty sitä silloin kun mentiin sinne, niin se koko temppeli oli kai rakennettu joskus sitä kapinetta varten mikä siellä oli, ja... joku mielipuoli oli ehtinyt sinne ennen meitä. Se oli siellä vieläkin, ja sillä oli jonkinlaisia hirviöitä mukana, ja... egh. Se... se tyyppi meinasi tappaa meidät kaikki, jos en olis yrittänyt tehdä mitä se halusi, ja... En mä muuten olis edes yrittänyt koskea siihen koko kristalliin!" sanat kiihtyivät jälleen loppua myöten pojan joutuessa selvästi jokseenkin tolaltaan koko aiheesta. Kuitenkin se viimein nosti huomionsa miekkoseen edessään kunnes heilautti uudestaan neuvottomasti käsiään kuin olisi epätoivoisesti tavoitellut lisää uskottavuutta tyhjästä ilmasta ympäriltään. Kaikesta julmasti piittaamattomana hänen syliinsä kapuava katti tuskin ainakaan auttoi asiaa omasta puolestaan kun otus nosti käpälänsä jälleen pöydälle ja upotti kuononsa hänen lautaselleen. "No... se... ne hullut ei saaneet sitä koska se... jotenkin hajosi, ja... jos ne tajuaa mitä siinä kävi niin ne voi varmaan lähteä vielä perään. Siksi meidän pitää häipyä äkkiä, ja.... äh. En edes tiedä. Ehkä nuo liskotkin liittyi siihen jotenkin. Nitte sanoi, että pitää mennä länteen. Jos löydetään muita lohikäärmeitä, niin ne ehkä osaa auttaa ja tehdä sille kaikelle jotain. Tai jos ei, niin... sitten en edes tiedä" nulikka puuskahti sanojensa päätteeksi, jääden viimein vetämään henkeä. Tässä oli nyt epäilemättä tullut se kaikkein sekaisin vyyhti (ainakin suurin piirtein) kaikesta jonka käsittelemistä hän epäilemättä olisi tahtonut välttää, mutta... no, nyt tätä oli enää myöhäistä katuakaan. Kaiken läpikäyminen edes näin tuntui imeneen kaikki hänen vähätkin voimansa ja ajatukset risteilivät kaoottisesti hänen mielessään, eikä tätä varmastikaan ollut vaikea nähdä päällepäinkään.
"...äh. Vaikka et uskoisikaan mua, niin... tämä on oikeasti tärkeää! Älä... älä kerro niille samoojille ainakaan, mä... mä en voi jäädä tänne lukittuna johonkin! Meidän pitää päästä jatkamaan pian matkaa" uupunut poika mutisi lopulta, nostaen varovaisen mutta siltikin jo varsin anovan katseensa koko sotkun eteen joutuneeseen Kazimiriin, tuskin ollen itsekään varma millaista reaktiota odotti. Hän ei osannut laittaa edes omia ajatuksiaan järjestykseen sulattaakseen jotain tällaista itsekään, saati sitten arvata mitä miehen päässä nyt liikkui... Kenties jälkiajatuksena olisi voinut hyvinkin katua jälleen edes lähteneensä puhumaan näinkään suoraan vaikka mies tätä oli vaatinutkin, mutta.... se taisi nyt enää olla yhtä tyhjän kanssa. Jos kaikkea oli uskominen, oli tässä kaikessa muutenkin kyseessä huomattavasti suuremmatkin asiat kuin vain hänen henkilökohtainen ahdinkonsa (vaikka tämäkin olisi ollut hänelle ehdottomasti tarpeeksi), eikä hän tämänkään vuoksi voinut ottaa riskiä jäädä liian pitkäksi aikaa paikalleen... oli kaiketi toivottava että mies uskoisi vähintään tämän että kyseessä tosiaan olisi jotakin tärkeää. Tai päätyisi edes pitämään häntä liian tärähtäneenä ettei vangitsemisessa tai muussakaan ikävässä olisi mieltä...
|
|
|
Post by submarine on Mar 28, 2016 22:19:16 GMT 3
Jos Kazimir oli toivonut, että napakampi ja kärkevämpi sävy säikäyttäisi pojan hieman selkeämmäksi, tai mitään muutakaan sensuuntaista, sai hän huomata olevansa pahasti väärässä. Vaatimus kertoa mistä tosiaan oli kyse ja kuka tämä nulikka oikeastaan oli kirvoitti tästä vain entistäkin sekaisemman, hätäisemmän ja holtittomamman puhetulvan, joka alkoi totta puhuen vaikuttaa siltä kuin toinen olisi ollut vaarassa tikahtua. Jo aavistuksen toppuuttelevasti mies kohotti kättään kesken kaiken, yrittäen saada nulikan jo vaikenemaan, mutta kun portit oli kerran avattu, ei niitä kaiketi suljettu enää yhtä helposti. Lopulta hänen olikin pakko sitten kuunnella loppuun asti, miten hätäinen ja paniikkia lähentelevä poika avautui pitkälti aivan kaikesta kokemstaan. Se, mitä nuo kokemukset oikeastaan pitivät sisällään, taisikin olla huomattavasti hankalampi kysymys, mutta ainakin tämä avautui. "Selvä, selvä. Selväksi tuli. Hengitä nyt edes", Kazimir töksäytti lopulta kun nulikka suostui vaikenemaan edes hetkeksi. Hän vilkaisi ohimennen ympärilleen, kuin huolissaan siitä että joku muukin oli jo kuullut mokoman purkauksen, mutta kaikeksi onneksi väellä vaikutti olevan omiakin murheitaan. Haaveet asian nopeasta ja helposta ratkaisemisesta tähän hätään taisivat olla jäämässä vain ja ainoastaan haaveiksi, eikä mies edes näyttänyt siltä että olisi enää yrittänyt tiukata vastauksia. Omalla tavallaan pojan puolihysteerisyys oli selvittänyt tilannetta paljonkin, joskaan ei siltä osin mitä tämä itsekään yritti.
"Olet selvästi joutunut kokemaan... melkoisesti. Älä huoli, en minä ala sinua epäillä. Näillä syrjäseuduilla vaanii kaikenlaista, sen nyt huomaa jokainen joka kulkee täällä ollenkaan. Mutta minusta tuntuu, että tästä olisi hyvä puhua enemmän myöhemmin. Et selvästikään ole juuri nyt parhaassa mahdollisessa kunnossa. Kukaties sitten, kun olet levännyt kunnolla. Jos ei muuta, olet ainakin turvassa näiden muurien ja seinien sisäpuolella. Voit levätä, kerätä voimiasi ja odottaa sitä ystävääsi. Kun olet paremmin tolpillasi, katsotaan tilannetta uudelleen", Kazimir jatkoi. Sävy oli pehmentynyt huomattavasti aikaisemmasta, ja hetkeksi hän jättikin pojan rauhaan ja keskittyi taas tuoppiinsa. Mokoma oli jo melkein tyhjä, mutta hän eristi silti hetkeksi itsensä sen taakse. Sekin oli kaiketi lähinnä huomaavaisuutta nulikkaa kohtaan. Tarkka katse kohosi kuitenkin vielä esille tuopin reunan yläpuolelle, kun hän soi pojalle vielä puolitutkivan vilkaisun. "... ja voimme kaiketi katsoa, josko jostain löytyisi sinulle oikeita vaatteita. Sinulla on ollut tuuria, että yöt ovat nyt leutoja. Muuten et olisi pitkälle pötkinyt. Kohmeisilla jaloilla", mies tokaisi, enemmänkin jutusteluna kuin minään oikeana, tähdellisenä mietiskelynä. Hän tuskin edes odotta nulikalta vastausta, ja antoikin tämän syödä rauhassa loppuun - jos ruokahalua nyt enää edes oli jäljellä. Hän kulautti vielä tuopistaan, ennen kuin tajusi sen tosiaankin tyhjäksi, ja päätyi huokaisemaan. Sitten hän odottikin, niin kärsivällisesti ja rauhallisesti kuin nyt saattoi kaiketi odottaa tai velvoittaa. Ei tässä kai suoranainen kiirekään ollut... siitä huolimattakin, että odottelu tyhjänpanttina saattoi tuntua vain tukalammalta.
|
|
|
Post by spyrre on Mar 29, 2016 1:04:59 GMT 3
Jos tämä olikin ollut jokseenkin ympäripyöreä ja välttelevä, murtui uupunut poika lopulta painostavan katseen ja sinnikkään tiukkaamisen edessä... kukaties jopa hieman enemmänkin kuin kenenkään oli ollut tarkoituskaan. Jos se ehti laittaa merkille miekkosen jokseenkin typertyneitä elkeitä kun tämä kuumeinen vuodatus ryöpsähti ilmoille ei moinen tainnut ainakaan pidätellä tätä kun kaikki puski jälleen pintaan... tavalla, joka rehellisesti olisi kuulostanut silkalta hourailulta hänelle itselleenkin jos purppuratukka olisi millään tavalla ollut nyt kykyä käsitellä omiakaan sanomisiaan. Kun Kazimir viimein onnistui saamaan äänensä kuuluviin toppuutellakseen nulikkaa tuntui tämäkin havahtuvan säpsähtäen, ja jäi vetämään henkeä muutaman kerran varsin syvään. Se ähkäisi ja loi itsekin pikaisen katseen ympärilleen kuin varmistaakseen että ruokasali tosiaan oli vieläkin tyhjä, ennen kuin kirskautti hampaitaan ja pälysi jälleen mieheen, joka eittämättä joutui itsekin sulattelemaan kuulemaansa melkoisesti... jos tämä lopulta oli edes saanut moisesta kuumeisuudesta irti mitään.
Pienellä viiveellä nulikkakin taisi ehtiä tajuta puhuneensa kukaties jo liikaakin, mutta ikävä kyllä asialle ei tainnut olla enää tehtävissä paljoakaan. Se päätyi vielä mutisemaan jotakin varsin epäkoherenttia hampaidensa lomasta, tosin liian hiljaa että tästä olisi saanut oikein mitään tolkkua, ennen kuin laski huomionsa jonnekin syliinsä kavunneen kissankuvatuksen suuntaan. Poika ei tehnyt lopulta elettäkään estelläkseen eläimen ahnasta muhennoksenjämien ahmintaa päätyen vain itsekin tarttumaan kaiketi jonkinlaista harhautusta hakien leivänpalaansa. Ohimennen se kulautti tuopistaankin kurkkunsa kostukkeeksi suuremmin ehtimättä keskittyä edes irvistelemään vesitetyn oluen maulle vaikka suupielet kieltämättä nytkähtivätkin aavistuksen vähemmän mieltyneesti. Kuitenkin jano ja muu kärvistely olivat nyt ehdottomasti liian pinnassa moiseen. Ties minkälaisena mielipuolena Kazimirkin mahtoi häntä nyt pitää.... Pian mies puhuikin jälleen, huomattavasti lepyttelevämmin, joka sai itsestään taas jonkinlaista otetta tapailevan nulikankin kohottamaan katsettaan. Se silmäili toista tämän puhuessa jälleen aavistus varautuneisuutta olemuksessaan, kunnes tämän kurkusta purkautui jälleen jokseenkin syvä hengähdys. Kaikesta huolimatta moinen purkaus oli tainnut sentään edes rauhoittaa hieman (taikka sitten väsyttää tämän viimein lopullisesti) ja nulikka päätyikin nyökkäämään pienellä viiveellä ja jokseenkin helpottunein elkein Kazimirin toteamukseen siitä, että asioista olisi kaiketi parasta puhua myöhemmin lisää.
"Et taida uskoa mua. Äh... ei se haittaa. En varmaan uskoisi itsekään" purppuratukka mutisi, natustaen kuitenkin leivänpalansa viimein kitaansa kuin ohimennen, ennen kuin henkäisi uudestaan. Oli kuinka kaoottista ollutkin, poika oli tainnut kuitenkin nyt sanoa likimain mitä tällä oli ollut sanottavanaan. Ainakaan tällä ei ollut vastaanväitettävää asioihin ja puhe levosta eittämättä toikin jo esille häivähdyksen jonkinlaista huojennusta, kuten sekin, ettei miekkosella tainnut olla aikeita tivata asioista enempää ainakaan nyt tai edes kannella näistä eteenpäinkään... johtui tämä sitten säälistä taikka siitä että tämä piti jo häntä täysin tärähtäneenä, taisi olla nyt sivuseikka tähän hätään. Niin lepo kuin mahdollisuus kukaties uusiin, enemmän vaatetuksen virkaa toimittaviin vaatteisiin saikin siltä jopa pienen nyökkäyksen kun poikakin tarttui tuoppiinsa huomatessaan toisenkin tekevän näin. "Mmh. No... juu. Kiitos. Se auttais aika paljon. Pakko kai mun on muutenkin odotella vähän aikaa täällä" se huokaisi, tosin osaamatta päästä eroon levottomuudestaan varsinkin viimeisen lauseensa kohdalla. Poika vilkaisi vielä kerran varuillaan ympärilleen ennen kuin kulautti itsekin juomansa kitusiinsa lähestulkoon kerralla. Eh, jos purkauksesta ei oltukaan varsinaisesti kostuttu paljoakaan niin kaiketi ainakin pahin nälkä ja jano oli edes taltutettu... mikä taisi jo ollakin ehdottomasti enemmän mitä hänen viimepäivistään olisi saattanut sanoa... vaikka nulikka tuskin saattoi olla kehittelemättä varsin tukalia ajatuksia siitä mitä sentään rauhalliselta vaikuttava Kazimir mahtoi tästä kaikesta pohtia. Mutta kuten toinen olikin jo todennut, kaipa tätä kaikkea olisi järkevämpää miettiä enemmän edes hieman myöhemmin....
|
|
|
Post by submarine on Mar 30, 2016 4:59:13 GMT 3
Kazimir tuli vielä vilkaisseeksi nulikkaan, kun tämä tuskaili oman tarinansa uskomattomuutta ja sitä, miten hänkään tuskin oikeasti otti mokomaa vakavissaan. Yllättävää kyllä se kirvoitti miehestä jotain melkein huvituksen näköistä, kun hän hymähtäen pudisti päätään ja kohautti sitten olkiaan. Elkeen kepeyttä tuskin arvostettiin juuri nyt, mutta hän ei antanut sen haitata itseään. "No, varmaankin parempi käydä asiat tosiaan läpi sitten huomenna, niin selkiytyy mihin tässä oikeastaan edes pitäisi uskoa. Mutta sen voin sanoa, ettet ole ainoa joka on sekaantunut yhteen jos toiseenkin soppaan. Ja sen, että kun on nähnyt sensorttista, oppii nopeasti että on kaikenlaista härskiä, jonka olemassaolo ei juuri riipu siitä mitä joku uskoo asiasta", mies tokaisi lopulta. Hän pyöräytti kevyesti silmiään, melkein kuin päivitellen, ja uskalsi jopa tekaista hetkeksi kasvoilleen kepeän hymynpuolikkaan. Kukaties sen oli tarkoitus rohkaista toista, kukaties se vain ilmaantui. Joka tapauksessa tilanteeseen tunnuttiin nyt suhtautuvan tavalla, joka ei ollut kaiketi ainakaan suoran epäileväinen. Melkein kuin... tietäväinen, kukaties? Yleisesti mokomista aiheista, jos ei juuri tästä. "Jos mies on oikea mies hän tietää ihan tarpeeksi", Kazimir lausahti kattoa kohti, kuin jonkinlaisena mietelauseena. Toisen epäilevät sanat ja koko jupakka tuntuivat herättäneen miehessä jotakin, sillä hetkeksi hän melkeinpä unohtui silmäilemään savun tummentamia hirsiä kuin ties mitä muistojensa syvyyksiä. Kun hän lopulta havahtui katsomaan taas poikaan, kareili silmäkulmassa mietteliästä kepeyttä. Poika tuskin arvosti sitä juuri nyt, mutta taisi olla sanomattakin selvää, että hän ounasteli jo jotakin. Kukaties tässä kaikessa oli kuitenkin jotakin...
"Jos se mitään lohduttaa tuossa surkeudessa mitä olet jo kokenut ja mitä kärsit vieläkin, niin kokemuksieni mukaan kohtalolla on koukeronsa jokaisen varalle. Kunhan niistä vain osaa ottaa kiinni. Mutta nyt, meidän olisi varmaankin parempi etsiä sinulle jokin soppi, jossa saat levätä edes hetken. Totta puhuen on varmaankin paras, jos sullomme sinut minun huoneeseeni. Tuskinpa sille on muutakaan käyttöä nyt päivällä, eikä tule ainakaan turhia menoja tai puitavaa", Kazimir tokaisi sitten. Hän nyökkäsi kevyesti päällä sivulleen ja ympärilleen, siihen malliin että nulikkakin todennäköisesti oivalsi, keitä nuo "turhat menot ja puimiset" oikein koskivat. Mies nyökkäsi vielä pojalle rohkaisevasti, ennen kuin nousi sitten ylös pöydän luota ja tarttui samalla jouseensa, jonka oli jättänyt nojaamaan sitä vasten. Astiat saivat ilmeisesti jäädä keittiön emännän murheiksi, päätellen siitä että hän itse ei ainakaan tehnyt mitään mokomien esiin. Sen sijaan hän vain heilautti kättään merkiksi, että ruokittu nulikka seuraisi, ennen kuin asteli takaisin linnakkeen aulamaiseen tilaan. Siellä oli vieläkin melkoisen rauhallista ja tyhjää... lukuunottamatta vanhemmanpuoleista miestä, joka tiiraili mietteliään näköisenä suurten ovien ulkopuolelta sisään hämärään. Vaatteistaan ja olemuksestaan päätellen tämä ei ollut ainakaan samooja tai muutakaan linnakkeen väkeä, ja totta puhuen tämä näytti muutenkin siltä kuin olisi ollut paremmin kotonaan jonkin suuren kaupungin paremmissa osissa kuin täällä korpimailla. Kazimir ei tosin tuntunut ainakaan näkevän kurtistelevassa, mietteliäässä ilmestyksessä mitään kovin outoa, vaan sivuutti tämän pelkällä vilkaisulla lähtiessään kiipeämään ylös vieviä portaita.
Pienehkö linnake paljastui lopulta (jos sitä ei ulkoa ollut osannut päätellä) kolmikerroksiseksi. Kazimir kiipesi nulikan edellä kahdet portaat ylös yhtälailla hämyisiin kerroksiin. Nopealla vilkaisulla yläpäästä paljastui lopulta varsin samanlainen, kovin koruton tila kuin alempaakin: keskeinen aulatila, jonka ympärillä oli huoneita. Tässä kerroksessa nuo huoneet tosin olivat ovellisia, ja ovien määrästä päätellen myös pienempiä. Mies antoi pojan ihastella ihastelukelvotonta hämyistä tilaa hetken samalla kun kaiveli jotakin taskuistaan. Tuo jokin paljastui nopeasti melko karkeaksi, suurehkoksi rautaiseksi avaimeksi. Se aseenaan hän suuntasi yhdelle ovista. Avain upposi jo lukkoon, ennen kuin hän tuntui tajuavan sitten jotakin ja vilkaisi vielä nulikkaan. "Mmh. Kuten tuo keittiön emäntä vihjaili, minä en ole liikkeellä yksin. Olettaisin, että toverini on sisällä. Sillä vain, että osaat pitää varasi", Kazimir tokaisi jokseenkin pahaenteisen mystiseksi, ennen kuin kiersi avainta lukossa lompsahtaen. Ja toden totta, sisältä kuuluikin jonkinlaisia elämän ääniä. Melkoisen tiedottomia ja turpeita elämän ääniä, oikeastaan. Kuorsausta kukaties. Hän ei epäillyt astua sisään, mutta teki kuitenkin sen verran tilaa, että nulikka näki mitä tuleman piti huoneen ulkopuoleltakin. Ensialkuun näky ei tosin ollut erityisen hirvittävä, sillä oven takaa paljastui lähinnä varsin koruton ja pelkistetty (kuten teema tuntui olevan) huone, jossa ei ollut edes varsinaisia huoneita. Lattialle oli vain levitetty pehkuja makuualustaksi, ja sen päälle vieraat olivat ilmeisestikin itse levittäneet pehmusteeksi huopiaan. Toinen paikka oli tyhjä, toista täytti... jonkinlainen möykky. Epämääräinen hahmo, joka oli kääriytynyt syvälle sekalaisten täkkien alle, kuin piiloon auringonvaloa... tai noin nyt vain pahaa maailmaa. Tuosta mytystä kantautui myös röhkivä kuorsaus.
Kazimir silmäili näkyä hetken, ennen kuin laski sitten jousensa seinän viereen, naksautti kieltään ja astahti lähemmäs. Hän kohotti aavistuksen suippokärkistä kenkäänsä, ennen kuin töytäisi myttyä painokkaasti. Siihen tulikin eloa, vaikkakin hetken viiveellä. Myttyjen alta purkautui äkkiä hämmentyneiden äänien saattelemana jokin, joka erehdyttävästi näytti mieheltä sekin... joskaan ei erityisen uljaalta sellaiselta. Turpeat kasvot ja verestävät, epätarkat silmät pälyilivät hetken sinne tänne resuisen kuontalon, epäsiistin parransängen ja yleisen sotkuisen olemuksen keskeltä. Mies oli resuinen, vaikka hänen päällään olevat vaatteet olivatkin niin puhtaat kuin näissä oloissa saattoi kaiketi toivoa. Tämän varsi oli laiha, mutta huopien alta pilkisti kuitenkin pömpöttävä vatsa. Katse, joka pyyhki huonetta, oli harittava, ja sivuun sysättyjen peitteiden alta kohosi katku, jota saattoi kutsua vain ja ainoastaan viinanlemuksi - niin vanhan kuin uudenkin. Asialla oli todennäköisesti jotakin tekemistä lähettyvillä lojuvan tyhjän nassakan kanssa, mutta totta puhuen miehen olemus oli sensorttinen, että hajua olisi varmasti irronnut muutenkin. Mies oli maistissa, ja kaikesta päätellen oli sitä usein. "Mhäh? Kazimir, mhäh?" mies hapuili hieman epäselvästi, raapien samalla itseään ja pälyillen niin herättäjäänsä kuin purppurapäistä nulikkaakin. Tolkuille pääsemisessä tarvittaisiin selvästi hieman apua. "Nousehan. Joku muu tarvitsee huonettamme tähän hätään. Selitän sinulle sitten. Tulehan, etsitään sinulle pesuvati", Kazimir vastasi kärsivällisen tasaisesti, kuin ei olisi varsinaisesti paheksinut tai edes kummeksunut näkyä edessään. Niine hyvineen hän auttoi sekaisen miehen pystyyn kädestä pitäen, ja lähti taluttamaan tätä kohti huoneen ovea. Maistissa olevasta miehestä ei selvästikään ollut erittelemään tilannetta liiaksi juuri nyt, ja tämä tulikin mukana liikoja vastustelematta. "Mjuuh. Juotava loppui. Ai hitto, se loppui", mies sammalsi mennessään. Kazimir taputti tätä myötätuntoisesti selkään.
"Ja tämä tässä on Lothar. Minä esittelen teidät sitten... hieman myöhemmin. Kun kumpikin teistä on hieman selväpäisempi. Nuku rauhassa niin pitkään kuin haluat. Sinun on varmaankin paras ottaa minun nukkumapaikkani", Kazimir tokaisi purppurapäisen nulikan suuntaan, naksauttaen kieltään suupielessään varsin "tämä on vähän tätä, mutta muutakaan ei taida nyt olla" -sävyyn. Outoa kyllä, ei miehen elkeissä näkynyt niin paheksuntaa kuin sääliä tai surkutteluakaan ilmeisen juopon toverin suhteen. Kuin asiat olisivat olleet juuri kuten niiden tähän hätään pitikin olla. "Se on hei hyvä mies. Se on hyvä mies..." Lothariksi nimetty mutisi itsekseen, ennen kuin Kazimir talutti tämän pois paikalta. Hän taiteili oven kiinni toisella jalallaan, niin että nulikka sai nyt vihdoinkin jäädä omaan hiljaiseen, hämyiseen rauhaansa. Hämmentävä näky oli kyllä jättänyt jälkeensä pienen viinankatkun, mutta parempaakaan ei tainnut olla tarjolla...
|
|
|
Post by spyrre on Mar 31, 2016 23:15:18 GMT 3
Jos ei muuta niin voipunut poika taisi näyttää aavistuksen vähemmän valmiilta vain kuolemaan johonkin satunnaiseen nurkkaan kun tämä oli saanut niin vuodatuksensa kuin ateriansa pois päiväjärjestyksestä... vaikka tämä kieltämättä jäikin hetkeksi nyrpistelemään vaivihkaa kurkkuunsa kulauttamalleen olutlitkulle, selvästikään tähän ainakaan ihastumatta. Mutta oli kuinka oli, ajoi tämä silti asiansa, eikä nulikalla sentään tainnut olla aikomuksia valittaa. Se asetteli tuoppinsa vähin äänin takaisin pöydälle selvästikin jo päätyneenä ajattelemaan jotakin ihan muuta kuin epämiellyttävää juomaa. Kukaties se oli jo ehtinyt lähestulkoon katumaan sitä kaikkea esiin ryöpsäyttämäänsä, mutta vaikka se jo lähes jotakin tällaista epäilemättä odottikin, ei toisella puolella pöytää istuva Kazimir kuitenkaan alkanut tivata enempää tai edes nauranut koko höpinälle. Mies istui edelleen paikoillaan yhtälailla tasaisena kuin aiemminkin näyttämättä lopulta edes avoimen epäilevältä taikka tyrmistyneeltä... kukaties toinen vain hallitsi itsensä paremmin kuin hän, mutta rehellisesti purppuratukka lähestulkoon tunsi itsensä huomattavasti sekavammaksi ja epäuskoisemmaksi, pystymättä edes varsinaisesti piilottamaan tätä nyt. Kuitenkin kun Kazimir viimein vastasi hänen jupinaansa varsin kevyesti jopa pyöräyttäen hieman silmiään kaikelle huvittuneeseen tapaan, ilmaantui pojan kasvoille pieni tyytymätön ryppy.
"Hei, tämä on vakavaa! Oikeasti!" se ähkäisi jokseenkin protestoivan tuskastuneesti miehen huvittuneisuudelle, vaieten kuitenkin aavistuksen nyreästi kaikesta huolimatta kuuntelemaan. Purppuratukka ei selvästi ollut alkuunkaan vakuuttunut ottiko miekkonen asiaa edes vakavissaan... vaikka toista tosin tuskin olisi saattanut moisesta syyttää, varsinkaan äskeisen jälkeen. Se vilkuili Kazimiria tovin alta kulmain, kunnes lopulta tuntui vajoavan jälleen aavistuksen lannistuneena ja päästi ilmoille uuden syvän puuskahduksen. Oli mies mitä mieltä sekavasta tarinasta olikaan, mutta tämän lepyttelevässä huomautuksessa siitä että kaikesta kannattaisi joka tapauksessa puhua myöhemmin lisää oli kuitenkin perää... eikä purppuratukalla selvästikään ollut voimia tai haluja protestoida tätä taikka huomioita kaikesta outoudesta johon varomaton saattaisi törmätä, vaikka miehen viimeiset virkkeet eittämättä saivat nulikankin kulmat kohoamaan aavistuksen. Se kallisti päätään harhautuen itsekin hetkeksi vilkuilemaan jonnekin katon suuntaan mietteliäästi tuijottelevaa Kazimiria (tosin ohimennen itsekin ylös vilkaisten) olematta selvästikään varma mitä tämä edes tarkoitti viimeisellä lausahduksellaan. Jos ei muuta, taisi hetkellinen hämminki ainakin onnistua harhauttamaan nulikkaakin toviksi pahimmasta ahdingostaan ja kun miekkonen käänsikin jälleen huomionsa takaisin häneen, tuntui purppuratukkakin jälleen havahtuvan hieman silmiään räpytellen... mutta ainakin nyt enemmän hämmentyneeltä ja uupuneelta vaikuttaen kuin aivan ahdistuksissaan kärvistelevältä.
Kazimirin lausahdus saikin pojan nostamaan jälleen katseensa tähän. Jollakin tapaa mies vaikutti lähestulkoon ymmärtäväiseltä ja tyynnyttelevältä joka irrottikin nulikasta muutamia epämääräisiä silmänräpäytyksiä. Hän ei voinut olla puuskahtamatta hieman toisen pohdinnalle kohtalosta joka kuulosti vähintäänkin epämääräiseltä varsinkin tässä yhteydessä ja poika värähtikin hieman. Taisi kuitenkin olla varsin selvää että miekkonen oli osunut nalankantaan sen suhteen että tämä tuskin kaipasi nyt ainakaan ympärilleen epäluuloisia ja tivaajia samoojia. Se päätyi mutisemaan tälle jälleen jotakin melkoisen epäselkeää kunnes kuitenkin huokasi ja nyökkäsi vaisusti Kazimirin alkaessa tehdä lähtöä. Toisella oli selvästikin jo hyvät käsitykset siitä mitä seuraavaksi tehtiin eikä voipunut purppuratukka omannut ainakaan vastalauseita tälle, päätyen luomaan vain lyhyen, jokseenkun kiitollisen (vaikkakin hieman syyllisen) katseen miekkoseen kun tämä totesi että hän voisi lainata tämän huonetta jossa voisi olla rauhassa päivän ajan. Purppuratukka noukki vähin äänin kissansa käsivarsilleen ennen kuin kömpikin jälleen jaloilleen tuoliltaan miehenkin noustessa, ja seurasi sitten tämän jälkeen kun toinen lähti johtamaan kulkua. Ohimennen se vilkaisi vielä olkansa ylitse niin pöydälle jääneisiin astioihin kuin varuillaan keittiönkin suuntaan ennen kuin luikkikin miehen jäljessä takaisin eteisaulaan johtavaan käytävään.
Kaikeksi onneksi aula oli vieläkin varsin tyhjä kun kaksikko saapasteli takaisin, tosin lukuunottamatta yksiä uteliaita (taikka kukaties epäluuloisia) kasvoja ovensuussa. Nuhjuinen nulikka empi hoksatessaan jonkun norkoamassa sisään heitä kohti. Outo miekkonen ei näyttänyt niin paikalliselta kuin samoojaltakaan, mutta Kazimir ei tuntunut edes tiedostavan hiipparia joten purppuratukkakin käänsi pikaisesti katseensa muukalaista vilkaistuaan jonnekin alaviistoon. Vähin äänin sekin seurasi toista portaisiin, pojan yrittäessä tukahduttaa pienen kasvoilleen pyrkivän irvistyksensä hoksatessaan matkan jatkuvan jonnekin ylös. Hän oli joutunut näkemään jo aivan liikaa portaita viime aikoina ja tuskin yksistäkään oli seurannut yhtään mitään hyvää.... vaikka tällä kertaa matka taisi sentään olla huomattavasti lyhyempi ja dramaattisempi. Ei kulunut kauaakaan kun jopa hänen kipeät jalkansa kuljettivat hänet toisen vanavedessä ylempiin kerroksiin vaikka nulikan kulku oli vieläkin jokseenkin ontuvaa. Tämä seurasi perässä jokseenkin hitaammin mutta seurasi kuitenkin, seisahtuen sitten vilkaisemaan epätietoisesti ympärilleen hoksatessaan Kazimirinkin pysähtyneen. Linnakkeen ylin kerros näytti likimain yhtä koruttomalta kuin aiemman perusteella olisi odottanutkin, mutta tällä kertaa heidän ympärillään levittäytyi lukuisten pienempien huoneiden ovia. Kazimir olikin jo tavoitellut käteensä suuren rautaisen avaimen lykäten tämän lukkoon edessään pojan vilkuillessa ympärilleen hämärässä, kunnes mies kuitenkin vielä puhui hänelle olkansa ylitse. Varoitus tämän seuralaisesta sai nulikan katseen palaamaan mieheen nopeasti huolestuneena, ja tämä kallisti empien päätään. Kuitenkin ennen kuin poika ehti varsinaisesti päätellä mitä toisen hieman kyseenalainen sävy tarkoitti tai ehdottaa olisiko kuitenkin parempi tulla takaisin myöhemmin jos huone kerran oli varattu lukko loksahtikin jo auki, ja mies astahti puolestaan epäröimättä peremmälle.
Epämääräinen ummehtunut viinan löyhkä joka pienestä huoneesti iski toi väkisinkin vastenmielisen nyrpistyksen nuhjuisen nulikan kasvoille, ja kun huoneen lattialla retkottava kuorsaava mytty hahmottui hämärästä tämän silmiin jäi purppuratukka nopeasti paikalleen ovensuuhun vilkuillen näkyä epäluuloisena. Mutta vaikka moinen saikin hänet epäröimään ei tämä selvästikään pidätellyt ainakaan Kazimiria. Aseteltuaan jousensa seinän vierelle mies oli jo astunut röhisevän möykyn vierelle tönäisten tätä tuttavallisesti kengällään... ja varsin nopeasti tätä seurasikin sarja huomattavasti kiireisempiä sätkähdyksiä ja äännähdyksiä kun jotain tunki esille huopien alta. Tämä "jokin" tosin paljastui nopeasti laihahkoksi, melkoisen juopuneeksi miekkoseksi, kuten koko komeuden vierelle viskattu epäilyttävän tyhjältä näyttävä viinanassakka oli jo saapujille vihjannutkin. Kissa hänen sylissään päästi yllättyneen marahduksen äkillisen metelin johdosta ja purppuratukankin kurkusta karkasi pieni vastahakoinen äännähdys, pojan kuitenkin jäädessä hämärässä silmiään räpytellen kuuntelemaan kahden selvästi toisensa tuntevan miekkosen sananvaihtoa. Hän ei rehellisesti ollut alkuunkaan varma tällaisesta sisään ryntäämisestä mutta vaikka vähemmän uljas viinansa loppumisesta haikeasti mutiseva hiippari oli selvästi kaikkea muuta kuin tolkuissaan, ei Kazimir vaikuttanut ainakaan olevan huolissaan niin tämän kunnosta kuin liikkeelle patistamisestakaan. Poika nyrpisteli vaivihkaa nenäänsä pistävälle hajulle silmät pyöreinä kaikkea tuijottavan kissansa ylitse vilkuillen itsekin mieskaksikkoa jokseenkin kiusallisin elkein. Kuitenkin Kazimir tuntui saavan sekavan toverinsa jos ei tolkkuihinsa niin ainakin kintuilleen ja seuraamaan itseään, huomattavasti tottuneemmin ja nopeammin kuin oven suussa norkoileva nulikka olisi olettanut.
Nulikka päätyi räpäyttämään hieman silmiään vilkaisten toisen retuuttamaa tapausta aavistuksen hämillään tämän esittelyistä... tai kaiketi enemmänkin ilmoitukselle myöhemmästä vastaavasta. Tämä hoksasi kuitenkin nyökätä pienellä viiveellä astahtaen jopa pikaisesti sivuun ovelle pyrkijöiden tieltä vaikka tämä ei vieläkään tuntunut olevan aivan varma oliko joku tällainen soveliasta siitä huolimatta että toinen jo tarjosikin auliisti nukkumapaikkaansa. "Mä... eh. Kiitos" purppuratukka sai töksäytettyä ilmoille, kuitenkin vilkaisten hieman kulmiaan huolestuneesti rypistäen ensin Lothariksi nimettyyn juoppoon jota miekkonen jo retuutti mukanaan ulos ovesta. "Tuota... oletko varma että se on kunnossa?" se ei voinut olla vielä tiedustelematta varovasti. Poika tuskin selvästikään omasi toisen kokemusta ilmeisistä tapajuopoista tai tunsi moisten huoneiden julmaa ryöväämistä erityisen luontevaksi... tosin Kazimir ei selvästikään nähnyt tällaista käännettä mitenkään erikoisena. Rehellisesti, niin pieni, pimeä ja löyhkäävä kuin tämä lähinnä vain heinillä pehmustettu huone olikin, oli ajatus levosta niin kaoottiselle ja sumuiselle mielelle kuin särkevälle kehollekin jo lähestulkoon vastustamattoman houkutteleva ajatus. Kukaties moinen suljettu koppero olisi hyvinkin saattanut saada pelkäämään heräämistä myöhemmin lukitun oven takana, mutta jos moinen edes pälkähti uupuneen nulikan mieleen, ei tämä kuitenkaan kyennyt löytämään nyt jaksamista välittääkseen, tai edes harkitakseen kieltäytymistä tarjotusta nukkumasopesta. Se jäi hetkeksi seisomaan paikoilleen kissoineen jokseenkin eksyneen oloisena vilkuilemaan vuoroin ympärilleen ja vuoroin sulkeutuvaan oveen.
Tuntui kuin hän olisi lähes pidätellyt henkeään hetken kunnes viimein hetken kuluttua vakuuttui siitä että tosiaan oli yksin. Nulikasta purkautui raskas henkäisy kuin keuhkot olisivat lopulta päättäneet tyhjentää itsensä sinnittelyn jäljiltä, ja vapisevat jalat antoivat periksi. Kissa marahti protestoivasti kun nulikka lähestulkoon lysähti polvilleen heinille. "Ähh. Hitto" se puuskahti vaisusti itsekseen, haparoivien käsienkin viimein kirvoittaessa otteensa valkoisesta eläimestä. Otus loikkasi heinille häntäänsä vispaten samalla kun poika muutaman raskaan henkäisyn jälkeen viimein enemmän tai vähemmän retkahti tunkkaisille ja pistävältä viinalta löyhkääville heinille, kääriytyen voimattomasti niskassaan riippuneeseen huopaansa. Odotti edessä lopulta mikä hyvänsä, kaiketi oli lohdullista että tämä häälyi vasta jossakin määrittelemättömässä tulevaisuudessa unen takana, ja tähän loppuun ajettu mieli viimein tarttuikin. Kuten Kazimirkin oli jo kehottanut, kaikki muu saisi nyt odottaa edes vielä tämän hetken verran.
|
|
|
Post by submarine on Apr 2, 2016 20:02:08 GMT 3
Kaiken tähänastisen jäljiltä, kaiken pakoilun ja tarpomisen ja uhkien jälkeen, pieni ja hiljainen huone (jossa mikään ei yrittänyt edes käydä päälle tai ottaa hengiltä) oli varmastikin melkoinen muutos. Ja vaikka huoneessa olikin sen edellisen käyttäjän jäljiltä yhä pienoinen käry, oli se kuitenkin tosiaan myös hiljainen ja rauhallinen. Seinien takaa ja useita kerroksia alempaa ei linnakkeen arkeen palannut melukaan kantautunut korviin asti. Huoneen takaseinällä oli kyllä pieni räppänä, mutta sekin oli vedetty kiinni, oletettavasti pois talutetun miehen toimesta. Vaikka purppurapäinen nulikka olikin varmasti vähemmän perso viinalle, taisi hämärä silti olla hyvästä juuri nyt. Niinpä uni tulikin eittämättä varsin nopeasti. Sellaiselle, joka ei ollut saanut levätä kunnolla moneen päivään, ja joka oli joutunut kamppailemaan tuon ajan hengestään kaikin tavoin, väsymys oli samaan aikaan vieras ja kaikennielevä. Vimma ja hurme pakottivat sen kauemmas, mutta toisaalta liha ja mieli vaativat sitä. Ja kun sille lopulta antoi vallan, se nieli täysin. Uni tuli paksuna ja mustana, kuin multakerroksena jolla hauta-arkku peitettiin. Kuolemanväsyneen unessa ei ollut kuvia tai näkyjä, ei mitään - tai ei olisi ainakaan pitänyt olla. Tässä sen sijaan oli. Se alkoi pelkkänä määrittelemättömänä, hahmottomana tuntemuksena, joka ei tarkoittanut mitään. Mutta hitaasti, itsepintaisesti se vahvistui. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen se oli lopulta tarpeeksi vahva saamaan jonkinlaisen todellisen muodon. Se ei riittänyt kuin yhteen ainoaan nopeaan, hahmottavaan häivähdykseen. Mutta olemassa se silti oli... ja se oli terävä. "Minä en katoa!" kalahti terävä, tuima ääni läpi unen. Se oli jotakin pahansuopaa, yhtä aikaa hyvin kaukana kokijastaan, mutta silti niin lähellä tätä. Jotakin enemmän ja vähemmän, ja samalla niin lupauksia kuin uhkakuviakin. Se soi pitkään mustassa unessa, eikä tuntunut tosiaankaan olevan aikeissa kadota. Ja sitten oli taas päivä.
Kun nulikka sitten lopulta heräsi, ajan jälkeen joka tuntui yhtä aikaa ikuisuudelta ja silmänräpäykseltä, oli vaikea sanoa, oliko tämä todella edes levännyt. Oli vaikea sanoa paljonko aikaa oli edes kulunut. Räppänän raosta kajasti valoa, joka näytti epäilyttävästi samanlaiselta päivältä kuin aikaisemminkin. Mikään huoneessakaan ei ollut varsinaisesti muuttunut... lukuunottamatta sitä seikkaa, ettei valkeaa kissaa tainnut näkyä missään. Ei piilossa huopien alla tai vaanimassa seinän vierellä tai muutakaan. Ei kissaa, ei missään. Se ei tosin ollut ainoa huomionarvoinen asia tilanteessa, sillä oven takaa erottui ääniä. Kukaties juuri nuo äänet olivat äsken herättäneet nulikan. Ja kun antoi korvansa hetken aikaa tottua epäselviin, mumiseviin ääniin puun läpi, saattoi ne jopa tunnistaa. Toinen niistä, kuuluvampi ja enemmän äänessä, kuului todennäköisesti miehelle, joka oli ollut läsnä äskettäin paljonkin; Kazimirille. Toinen ääni taas oli epäselvempi ja höttöisempi, jopa enemmissä määrin kuin sen olisi ovenkaan läpi kuulunut olla. Äänet puhuivat keskenään, tai ainakin Kazimir puhui. Toinen ääni vastaisi silloin tällöin ja innottomasti. Sana sieltä ja toinen täältä vuosi läpikin; kaksikko yritti kaiketi olla kuulumatta liian pitkälle. Turha toivo sinänsä. "Haluan... tästä pojasta... teet vain mitä... sinuun", Kazimirin ääni mumisi katkonaisesti. Oven läpikin pystyi toteamaan, ettei toinen ääni kuulostanut innostuneelta. "... huono hetki. Jos minä... ei se..." toinen mutisi, vieläkin epäselvempänä.
Kazimir saattoi sanoa vielä jotakin, mutta sitten keskustelu äkkiä lakkasikin, kun oven lukkoon työnnettiin avain. Sitä käännettiin rivakasti ja jahkailematta, mutta toisaalta yrittämättä myöskään meluta turhanpäiten. Ovea raotettiin, ja toden totta, sinne ilmaantuivat Kazimirin tarkkailevat kasvot, jotka totesivat nopeasti tilanteen - ja sen, että nulikka ei tainnut enää olla täysin tiedottomana. Mies naksautti kieltään kevyesti ennen kuin työnsi oven kokonaan auki. Hänen takanaan häämötti nyt jälleen sama turpeakasvoinen ja siistimätön mies, joka aikaisemmin oli talutettu ulos huoneesta. Tämä tuijotteli sisään tasapaksusti ja aavistuksen epäluuloisesti. Kyseenalainen toveri ei kuitenkaan ollut kaikki mitä mies toi mukanaan, vaan hänen käsivarsillaan oli myös epäilyttävästi vaatteilta näyttävä mytty, ja lisäksi vielä jokin pienehkö nyssäkkä. Tarkemmin katsottuna hän oli nähtävästi kietaissut myös siteen auki viilletyn kätensä ympärille. "Ka, täällä ollaankin nähtävästi hereillä. Mikä on olo?" Kazimir kysäisi samalla, kun astui lupia kyselemättä tai enempiä odottelematta sisään huoneeseen. Resuisempi mies seurasi hänen perässään, löntystäen ja laahustaen. Tämä rojahti istumaan nurkkaan saman tien. Jos sameat silmät, tylsä katse ja lysy olemus mitään kertoivat, oli tämä jatkanut juomistaan edelleenkin - joskaan ei välttämättä niin paljoa kuin olisi itse kukaties halunnut. Epämääräisen ilmestyksen merkitys asioiden kannalta ei tainnut olla vielä oikein selvillä, eikä Kazimirkaan varsinaisesti näyttänyt aikovan selittää asiaa vielä. "Ajattelin, että pikkuhiljaa voisi olla aika herätä. Sait ilmeisestikin levättyä, ainakin sen perusteella ettet tullut ryskyttämään ovea vielä tähän asti. Tämä on Lothar, uskollinen toverini", mies selitti, viitaten ohimennen taakseen. Lothar, kaikessa komeudessaan, tyytyi örähtämään epäselvästi. Kazimir kiskaisi oven kiinni heidän perässään ennen kuin astui peremmälle.
"Toin vaatteita ja syötävää", Kazimir lisäsi, ennen kuin laski kantamuksensa lattialle ja istui itsekin seinänviereen. Välimatka ei pienessä huoneessa ollut pitkä, mutta niin paljon kuin nyt mahdollista. Tarkemmin katsoen tuomiset taisivat tosiaan olla varsin maallinen, rusehtava vaatekerta ja ruokaa, joka nopealla silmäyksellä taisi olla lihaa ja leipää. Varsin yksinkertaista, siis. Korutonta kuten linnake, josta kaikki oli saatu.
|
|
|
Post by spyrre on Apr 3, 2016 1:54:32 GMT 3
Kun tiedottomuuden läpitunkeva mustuus viimein pyyhkäisi ylitse venytetyn mielen ja kehon, jäivät tässä kertaheitolla taka-alalle niin pieni, löyhkäävä huone, epämukava lukittu ovi kuin kaikki ympäröivät vieraat kasvotkin. Kaiketi tämän olisi pitänyt olla helpotus... ja kaiketi tämä olikin... mutta lopulta vain pienen hetken, kun sammahtanut poika ei tuntunut saavan lepoa edes raskaassa tajuttomuudessaan. Suljettujen silmien pimeydessä iti jotakin joka toi hiljaisessa painostavuudessaan tukalan rypyn nuhjuisen nulikan kasvoille, jota edes uni ei pyyhkinyt pois. Vaikka tämä makasikin kuin kuollut huopansa alle käpertyneenä lattialle levitellyillä heinillään karkasi tämän kurkusta silti vaisu ahdistunut henkäisy, vaikka se ei riittänytkään herättämään raskaasta unesta. Purppuratukka liikehti tovin päämäärättömän levottomasti kunnes sävähti unissaan ja käpertyi entistä pienemmäksi itseensä kuin olisi suojautunut joltakin. Tämän uni oli selvästi kaikkea muuta kuin levollista eikä nulikka näennäisestä tasaantumisestaan huolimatta oikeastaan rentoutunut tämän aikana paljoakaan. Jopa lähistöllä hiippaileva kissa katsoi parhaaksi syystä tai toisesta vetäytyä aavistuksen etäämmälle huoneen seinustan varjoihin, mutta raskaasti hengittävä poika tuskin tiedosti tätä, kuten muutakaan ympärillään. Aika kului samaan aikaan jähmeästi madellen ja kuin silmänräpäyksessä, mutta viimein päivänvalon kajastaessa pienen ikkunanräppänän raosta suljettuun huoneeseen, alkoi lattialle mytyksi lysähtänyt liikkumaton poikakin viimein virota. Voipuneen tietoisuuden virkoaminen raskaasta, levottomasta unesta oli hidasta, mutta hiljakseen purppuratukka alkoi liikehtiä enemmän ja hidas, tasainen hengitys häiriintyi. Jostakin kantautui hänen vieläkin haparoivaan tajuntaansa sanoja, jotka olisivat kaiketi voineet yhtälailla olla myöskin vaanivia unikuvia. Nulikan kulmille nousi pieni häiriintynyt ryppy kunnes tämä hitaasti ja vaivalloisesti raotti silmiään huopansa alta. Vaimeat, epäselvät sanat eivät kuitenkaan kadonneet kokonaan kuuluvista ja epämääräinen ryppy tämän kasvoilla syveni... mutta ennen kuin unenpöpperöinen purppuratukka ehti varsinaisesti selvitellä mielessään mistä oli kyse (muuta kuin että hän taisi tunnistaa toisen äänistä) keskeytti lukon äkillinen äänekäs loksahdus hänen haparoivat ajatuksensa.
Kun ovi viimein vetäistiin auki lattialla retkottava mytty säpsähti, ja huoneeseen kajastavaan hailakkaan valoon ilmaantui liikettä. Kukaties mieskaksikko ei suoranaisesti rynnännyt sisälle, mutta moinen melko äkillinen muutos tilanteeseen sai silti viimepäivät henkensä edestä paenneen pojan havahtumaan lähes refleksinomaisesti. Nulikasta irtosi pieni epämääräinen hengähdys ja tämä enemmän tai vähemmän sätkähti lähestulkoon istualleen ennen kuin edes tajusi mitä varsinaisesti tapahtui, saati tunnisti ovensuussa seisovaa hahmoa. Huovan alta ilmaantui pari siristeleviä, jokseenkin pöllämystyneitä silmiä sekä aiempaakin enemmän harottava räikeä kuontalo kun kalpeakasvoinen poika haparoi kiireesti tukea käsivarsistaan kohottautuessaan tarkastamaan tilannetta kuin heinikosta esiin säikäytetty jänis. Kuitenkin vaikka äänet oven suunnalta olivat epäilemättä herättäneet tämän tumma silmäpari pälysi hetken näkyviin ilmaantuneita, ennen kuin kääntyi syystä tai toisesta vilkaisemaan ympärilleen huoneen varjoihin vainoharhaisin elkein kuin olisi lähes odottanut näkevänsä jossakin täällä jotain kamalaa. Pian tämä taisi kuitenkin joutua toteamaan ettei mitään erityisen raskauttavaa löytynyt ja katse palasikin räpytellen takaisin ovelle, jokseenkin epämääräisenä. Hetken aikaa poika tuntui tuijottelevan jännittyneesti ylös mieskaksikkoon edessään, käyden hiljakseen entistä hämmentyneemmän näköiseksi Kazimirin hoksatessa epämääräisen vieraansa heränneen. "Egh" laiha nulikka ähkäisi pienellä viiveellä kaiketi osaamatta aivan heti suhtautua odottamansa välittömän uhan puutteeseen. Moinen vaati hieman sulattelua, mutta lopulta se tuntui pääsevän hieman paremmin mukaan siihen mitä edes tapahtui.
"...äh. Kai ainakin elossa vielä" se onnistui mutisemaan lopulta siristeltyään aikansa kumpaakin sisään astelevista miehistä. Purppuratukka kömpi vaivalloisesti tukevammin istualleen lattialle ravistaen sitten hieman päätään kaiketi tokkuraista mieltään selvittääkseen. Tosin se taisi onnistua lähinnä villitsemään sekavan kuontalonsa entistä pahemmin ja joutui haromaan tätä ähkäisten silmiltään ennen kuin sai luotua jonkin verran enemmän ajan tasalla olevan molempiin saapuneisiin. Kazimirin puhuessa poika pälyili tätä vilkaisten hiljaisesti seinän vierelle asettautunutta vieraampaa miestäkin. Tämä löyhähti vieläkin viinaksilta kuten aiemminkin mutta vaikutti nyt sentään olevan enemmän tolkuissaan... vaikka jokin tämän olemuksessa vihjasi ettei tämäkään ollut paikalla erityisen vapaa-ehtoisesti. Purppuratukka hieraisi ohimennen kasvojaan liian pitkään, käärittyyn hihaansa silmäillen itsekin miehestä toiseen aavistuksen varautuneena kuin ei olisi itsekään ollut aivan varma tästä kaikesta. Sekään ei tainnut olla vielä aivan terävimmillään hoksaten nyökätä Kazimirin tokaisulle aavistuksen jälkijunassa, vilkaisten uudelleen tämän esittelemää hiljaisempaa miestäkin. Eh, toinen oli kaiketi maininnut tämän nimen aiemminkin vaikka hänellä kuluikin vaivalloinen tovi saada järkensä likimain järjestykseen muistaakseen tämän. Hetken emmittyään nulikka päätyikin vain nyökkäämään miekkosen sanoille uudestaan, aavistuksen epätietoisena hiljaisena seinän viereen istahtaneesta tapauksesta, nuuhkaisten ohimennen vaivihkaa ilmaakin syystä tai toisesta. Kukaties tässä yhteydessä olisi jälleen saattanut olla varsin soveliasta esittäytyä itsekin mutta poika pysyi hiljaa, vain liikahtaen epämukavasti paikallaan. Hän ei osannut aivan päästä eroon oudosta tunteesta että jotain oli meneillään, mutta Kazimir ei selvästikään moista hetkahtanut, vaikka ei näyttänyt aikovan paljoa selitelläkään.
Lopulta Kazimir ei antanut kuitenkaan kovinkaan kauaa aikaa ihmetellä moisia, vaan nopeasti mies astuikin peremmälle, kiinnittäen huomion kantamuksiinsa. Epätietoinen ja unenpöpperöinen tai ei, tuntui lattialle unohtunut purppuratukkakin valpastuvan nopeasti lisää varsinkin kun ruoka mainittiin. Siitä huolimatta että tämä olikin syönyt jo mojovasti ennen torkkujaan laihahko nulikka kiinnostui selvästi vaatimattomistakin tuomisista. Pieni varautuneisuuskin unohtui ainakin toistaiseksi kun Kazimir asetteli sapuskan sekä vaatemytyn lattialle ja istui, joka sai pojankin piristymään enemmän kertaheitolla. Se nuuhki uudemman kerran ilmaa ja nykäisikin sitten huopansa myttyyn vierelleen seuratessaan kiinteästi katseellaan sinänsä vaatimattomia eväitä, malttaen jopa vilkaista ohimennen luvattuja vaatteitakin. "Ai. Tuota... kiitos" se töksäytti aavistuksen hämillään, empien kuitenkin hieman ennen kuin rohkeni tavoitella palasen lihaa itselleen, aiemman aterian selvästikään ainakaan häiritsemättä sitä. Kaiketi pahimman nälän ja uupumuksen terä oli edes taitettu mutta moisen jäljet tuskin katoaisivat kokonaan aivan hetkessä, eikä lihanpala lopulta kovinkaan kauaa nulikan näpeissä joutunutkaan odottamaan. Se katosi lähes kerralla tämän kitaan, pojan hoksatessa viimein vilkaista uudemman kerran ympärilleen tarkemmin kaiketi hoksatessaan ikkunan välistä kajastavan valon. Taisi vielä olla päivä... vaikka rehellisesti hänestä oli tuntunut että hän olisi nukkunut pidemmällekin iltaan. Ajatus tosin johti nopeasti jokseenkin tukalaan häivähdykseen, ja hän työnsi unikuvien häilyvät muistot nopeasti mielestään.
"Ehm... taitaa olla kohta jo ilta? Varmaan haluatte sitten jo takaisin tänne... Tuota... kiitos kun... sain lainata tätä" poika sai mutistua hetken kuluttua. Rehellisesti hän ei ollut vieläkään aivan varma miksi muukalainen oli ollut niin aulis auttamaan, mutta kaiketi tästä olisi vain oltava kiitollinen... vaikka tämä saattaisi hyvinkin pitää häntä melkoisena sekopäänä aiemman perusteella. Nulikka tuskin oli enää itsekään aivan varma mitä kaikkea oli mennyt möläyttämään, mutta nyt kun ajatus toimi hieman paremmin tuntui tämä eittämättä varsin typerältä... ja jokseenkin hermostuttavalta. Nyt hän tosin ei tainnut enää voida muuta kuin toivoa että moista hourailua ei enää muistettaisi tai otettaisi esille... vaikka tämä saattoi olla varsin hatara toivo. "Onko ne jo lähtenyt etsimään Haeklia?" tiedusteltiin varovasti hetken kuluttua, nulikan vilkaistessa ajatuksensa myötä jälleen pienen ikkunan suuntaan jokseenkin huolissaan. Niin uuvuksissa kuin hän olikin vieläkin, kuumotti pelkkä paikallaan pönöttäminen siltikin melkoisesti... monestakin syystä, eikä huoli geomantikostakaan ollut se pienin.
|
|