|
Post by submarine on Mar 2, 2016 18:43:53 GMT 3
((Kutsupeli Spyrren kanssa jatkuu))
Vaikka syrjäseuduista ja raukoista rajoista kerrottiinkin kammottavia tarinoita ja hirmuisia juttuja, ei elämä siellä kuitenkaan ollut pelkkää raivoisaa, loputonta taistelua elämästä ja kuolemasta - ei ainakaan niin kärkevästi, kuin kokematon olisi saattanut uskoa. Tokihan nuo lain ja järjestyksen takaiset seudut olivat vaarallisia, ja tokihan niillä vaani kaikenlaista hirmuista, jopa todellisia hirviöitä, mutta olisi silti ollut valheellista väittää kuoleman ja kurjuuden odottavan matkalaista jokaisella askeleella. Korkeintaan ne vaanivat ja odottivat hetkeään. Onnekas kulkija olisi hyvinkin voinut vaeltaa pitkänkin matkan noilla tuntemattomilla seuduilla, tietäen olevansa kaiken tutun ja turvallisen tuolla puolen vain suuren ja jylhän autioisuuden vuoksi. Ruoho kasvoi kuten muuallakin, linnut lauloivat samoja säveliä ja tuuli humisi puissa kuten pitikin. Vaarat ja kauhut, joilla korpimaiden läpi aikovia matkalaisia peloteltiin, olivat usein yleismaallisempia enemmän kuin välittömiä. Eivätkä nämäkään maan todella olleet ilman suojaa ja järjestystä, jos tiesi mistä etsiä. Vaikka syrjäiset rajaseudut olivatkin jo pelkästään järjestään valtakuntien ja valtaa pitävien vaikutusvallan ja kiinnostuksen ulkopuolella, oli kuitenkin niitä jotka pitivät noillakin seuduilla yllä jonkinlaista järjestystä ja tarjosivat turvaa sitä tarvitseville. Samoojat, mannunvartijat, villien erämaiden soturit, saattoivat olla kaukaisia ja outoja kaupunkien ja kylien asukkaille, mutta täällä kaiken sellaisen ulkopuolella he olivat ne, joista matkalainen löysi turvansa. Sillä tiesihän jokainen, että samoojien tekemät polut näyttivät tietä turvaan, ja että heidän linnoituksensa puolestaan tarjosivat tuota turvaa. Karkeita korpisotureita ei kukaties ihailtu ylväydestään, ja harva heitä ainakaan kadehti, mutta yhtä kaikki samoojan miekka oli laki ja turva silloinkin, kun laki ja turva olivat jääneet kauas taakse.
Samoojien tuomaa tukea ja turvaa edusti myös Leppäsillan linnake, joka kohosi monien taipaleiden takana. Tuo linnake oli seissyt paikoillaan jo kauan aikaa, vahtien ja tarjoten suojaa sitä tarvitseville. Se sijaitsi metsäisen seudun reunamilla ja vuolaasti virtaavan, leveän joen varressa. Tuo sijainti toi sille voimaa ja valtaa, jonka avulla se pystyi pitämään järjestystä paljon pidemmälläkin kuin vain seiniensä sisällä. Moni hirviö ja kammotus oli saanut huomata, ettei leveän joen ylitse ollut kulkemista monestakaan paikasta - paitsi sitä siltaa pitkin, jota Leppäpeitsen linnake olemassaolollaan vartioi. Nekin harvat otukset, jotka toisinaan yrittivät yli muualta, oppivat nopeasti että samoojat partioivat jokea vieläkin hanakammin ja pidemmälle, kuin ympäröivää seutua muuten. Näin tuo linnake puolustajineen pystyi pitämään hirviöt kurissa puolin ja toisin ja olemaan samalla varma suoja matkalaisille, välietappi joka oli saanut nähdä monet vaarat ja kauhut, mutta joka seisoi edelleen uhmakkaasti erämaassa. Vaikka Leppäsillan linnake olikin jylhä ja jämäkkä tuki ja turva, ja vaikka moni matkalainen olikin varmasti huokaissut helpotuksesta päästyään sinne, olisi sitä ollut vaikea väittää erityisen mieltäylentäväksi näyksi noin nyt itsessään. Kyseessä oli pelkkä karkeatekoinen, yksinkertainen ja suoraviivainen puulinnake, joka kohosi otollisella paikalla joenmutkassa. Sitä ympäröi yhtälailla karkea hirsimuuri, joka rajasi linnakkeen pihoineen ja joenrantaa sillan ympäriltä - samaan tapaan kuin toisella puolella jokea häämöttävä vartiotornikin omine muureineen. Siellä täällä varustuksilla liikuskeli kovakatseisia, yrmeitä samoojia. Heitä ei ollut hirvittävän montaa, mutta vielä vähemmän linnakkeen alueella liikuskeli muuta väkeä. Muurissa häämöttävä portti oli auki, ja sen takaa pilkottava linnakkeen piha oli aivan yhtä karkea ja pelkistetty kuin kaikki muukin. Jo kaukaa olisi voinut sanoa kyseessä olevan paikan, jossa oli totuttu karuun elämään ja aina vaanivaan vaaraan. Ilot ja riemut olivat näillä main harvassa; Leppäsillan linnake teki tehtävänsä eikä juuri muusta piitannut. Sen se teki kuitenkin hyvin, ja tämäkin päivä näytti olevan muotoutumassa tapahtumaköyhäksi... tai kukaties ei.
Leppäsiltaa ympäröivä metsä oli kaadettu pitkältä matkalta ensinnäkin rakennustarpeiden vuoksi, mutta yhtälailla jotta linnakkeen väki pystyisi tarkkailemaan lähimaastoa esteettä. Nyt näyttikin siltä, että tapahtumaköyhän aamupäivän jälkeen jotakin tarkkailtavaa olikin äkkiä ilmaantumassa näkyviin. Eräs varustuksella tarkkailevista, metsänvihreään nuttuun sonnustautuneista samoojista kurtisti kulmiaan, kun tämän korviin alkoi äkkiä kantautua hyvin epämääräistä, kaukaista metakkaa. Tarkat ja harjaantuneet silmät pyyhkäisivät kohti metsänreunaa josta ääni tuntui kuuluvan, metsän läpi tehdyn leveän polun suunnalta. Jotakin oli tulossa, ja hetken mies arvioi huutaisiko häiriön muidenkin tietoon vai odottaisiko mitä tuleman piti. Päätös viipyili vielä siinä kohtaa, kun tilanne lopulta tuli näkyviin - tai ensihätään sen toinen pää. Samooja räpäytti hämmentyneesti silmiään, kun metsästä äkkiä vilisti villiä ravia jokin, joka näytti erehdyttävästi keskenkasvuiselta nulikalta. Ihmisnulikalta siis. Nulikalta hyvin epämääräisessä ja kärsineessä varustuksessa. Tämän kuontalo oli kirkuvan räikeää violettia sävyä, kuin jonkinlainen järjetön epäsuojaväri, joka iski silmiin. Melkein yhtä kovaa taisi iskeä se yhtä hätäisesti pojan muassa pinkova valkoinen karvamöykky, joka näytti erehdyttävästi... kissalta? Johonkin näillä oli kova kiire, mutta näyn täysi järjettömyys sai samoojan silti tuijottamaan hämmentyneesti kunnes sitten takaa-ajon toinen pää, se ikävämpi, ilmaantui myös näkyviin. Pojan perässä metsiköstä harppoi esiin takaa-ajajia, jotka olivat aivan yhtälailla epätavallisia ja outoja - joskin huomattavasti vähemmän mukavia noin nyt muuten. Nulikkaa eivät nimittäin jahdanneet mitkään ihmiset, vaan... liskot. Tämän perässä ryntäili melkein miehen mittaisia, lättäjalkaisia liskomaisia otuksia, jotka pitivät metakkaa ja heiluttivat pitkiä, teräviä keihäitä. Vaikka pojalla olikin etumatkaa, tulivat ne kovaa vauhtia perässä leukojaan louskuttaen ja aseillaan haroen. Otuksia ei ollut kuin kourallinen (puolen tusinaa? Enemmän? Vähemmän?), mutta siinäkin oli eittämättä kourallinen liikaa yksinäiselle pojalle... tai edes pojalle ja kissalle.
Löytäen vihdoinkin jonkinlaista nohevuutta huusi tilannetta tarkkaileva samooja lopulta hälytyksen. Oli vaikea sanoa auttaisiko moinen mitään, sillä niin takaa-ajettava kuin tätä jahtaavatkin olivat vielä kaukana. Metsänreunasta linnakkeen portille oli ikävän pitkä matka, ja pojan perässä rynnistävät liskot aikoivat selvästikin napata tämän ennen sitä. Takaa-ajo oli villi, ja vaikka monet linnakkeella hapuilivat jo jousia, eivät nekään todennäköisesti auttaisi paljoa näin kaukaa...
|
|
|
Post by spyrre on Mar 2, 2016 22:51:24 GMT 3
Saattoi hyvinkin olla että hiljainen, puoli-pilvinen päivä joen varressa olisi voinut parhaillaan havainnollistaa sitä kuuluisaa "luonnonrauhaa" jonka perään jotkut romantiikkaan taipuvaiset haihattelijat tapasivat huokailla kyliensä ihmishälinässä... ja vaikka villien seutujen yleistä hirvittävyyttä oli varmasti liioiteltu, oli silti ikävä kyllä myös aina niitä huono-onnisia, jotka eivät näiltä vaaroilta välttyneet eivätkä löytäneet kipeästi kaivattua rauhaa edes täältä. Hiljainen, mitäänsanomaton päivä ympärillä oli kaikkea aivan muuta kuin rauhaisa lyhyelle, hintelälle nulijalle joka ryskäsi kompuroiden ja hätäisesti puiden sekä kasvillisuuden lomitse metsänrajasta. Tämä outo ilmestys ei selvästikään istunut millään tavalla ympäristöönsä, eikä vähiten (mutta tuskin tähän rajoittuen) kyseenalaisen räikeän ja villin kuontalonsa vuoksi, mutta tämä ei siltikään selvästikään pidätellyt esiin rynnistävää nulikkaa. Kukaties kauempaa linnakkeelta saakka saattoi olla vaikea sanoa tästä heti paljoakaan muuta, mutta ainakaan poika ei edes hidastanut vauhtiaan pelmahtaessaan heinikkoiselle aukealle metsän hämärästä vaan jatkoi menoaan taakseen katsomatta suoraan sinne, minne nokka sattui näyttämään. Vaikutti siltä kuin nulikka olisi hyvinkin saattanut olla pinkonut jo pidemmänkin aikaa metsänsiimeksessä ja tämän hätäisissä elkeissä oli eittämättä havaittavissa jo melkoista uupumusta. Eikä syytä tähän lopulta tarvinnutkaan odottaa kauaa, kun runkojen lomasta parveili tämän jäljessä myös jotakin muuta, huomattavasti uhkaavampaa.
Purppuratukka oli jälleen kerran vähällä kompuroida omiin kinttuihinsa juostessaan, mutta äkkiä lopulta metsä hänen ympärillään viimein loppui, ja hän pelmahti avoimelle hailakkaan päivänpaisteeseen, jonka hän oli nähnyt kajastavan polun päässä edessään. Jos hänellä olisi ollut hitunenkaan aikaa miettiä tätä nyt olisi hän voinut yllättyä edes selvinneensä näinkään pitkälle, mutta uhkaavan metakan kantautuessa takanaan ja adrenaliinin siivittämän veren kohistessa korvissaan pojalla oli ymmärrettävästi tähän hätään muuta tekemistä. Puut siirtyivät hänen tieltään paljastaen viimein takaansa jotakin äärimmäisen tervetullutta, lähes suorastaan epätodellisen kutsuvaa, joka iskeytyi samantien uupuneen pojan tajuntaan. Edessä, avoimen takana kohisi leveä joki ja jonka ääressä kohosivat tukeista pystytetyt säänpieksemät muurit... mutta vaikka nämä olivat jo hänen näköpiirissään, oli matkaa vielä melkoisesti... tai ainakin huomattavasti enemmän kuin nulikan sekä hänen kantapäillään kirivän petojoukon välillä. Purppuratukan tuskin tarvitsi edes vilkaista olkansa ylitse tietääkseen aivan liiankin katkerasti kuinka hanakasti sihisevät ja keihäitään heiluttavat liskomaiset olennot kirivät hänen etumatkaansa hetki hetkeltä tavalla, jolle hänen hiipuvat vaikkakin hädän siivittämät voimansa eivät tainneet voida enää paljoakaan. Nulikan kurkusta karkasi tukala henkäisy joka tosin muuttui lähinnä tuskaiseksi pihahdukseksi raskaan puuskutuksen lomassa, mutta vaikka jokainen lihas ja jänne epäilemättä huusi jo lepoa, tiesivät kaootisessa pääkopassa sinkoilevat ajatukset varsin hyvin mitä herpaantumisesta seuraisi. Kyseessä taisivat olla olleet lähinnä ennemminkin suorastaan eläimelliset selviytymisvaistot jotka olivat ajaneet hänet tännekin saakka minkäänlaisen järkeilyn sijaan, mutta joen ja linnoituksen ilmestyminen näkyviin onnistui viimein havahduttamaan poikaa hieman, ja nosti pintaan pilkahduksen toivoa. Matkaa oli vielä, mutta... kukaties jos hän pääsisi tarpeeksi pitkälle.... Vielä ei voinut luovuttaa, kun jonkinlainen määränpää oli viimein näkyvissä.
Lopulta poika ei voinut tehdä muutakaan kuin purra hampaansa yhteen, puristaa sormensa entistä tiukemmin jyskyttävälle rinnalleen ja yrittää vielä kiirehtiä askeleitaan polkua myöten, kohti näköpiirissä häämöttävää turvaa. Hän ei edes yrittänyt vilkaista taakseen kohti perässään sähisevää liskojoukkoa joka tuntui olevan jo varsin motivoitunut kirimään saaliinsa kiinni, vaan sen sijaan nulikka naulitsi utuisen katseensa eteensä luotuaan vielä hätäisen silmäyksen hyvää vauhtia ohitseen kirivään pieneen valkoiseen eläimeen. Hänellä oli vielä hitunen etumatkaa puolellaan, ja hän oli jo erottavinaan liikettä edessä häämöttävien muurien harjalla... oli kaiketi vain yritettävä toivoa että tämä riittäisi... Jos ei, niin... noh. Se kaiketi vähentäisi hänen tarvettaan murehtia enää yhtään mistään koskaan melkoisesti. Ainoa mahdollisuus oli vain yrittää kiskoa huojuvaa jalkaa toisen eteen, ja tähän nulikka suorastaan kuumeisesti syventyikin hurjan pakonsa tavalla tai toisella viimeisillä metreillä.
|
|
|
Post by submarine on Mar 6, 2016 0:49:08 GMT 3
Vaikka tietyt pahat kielet saattoivatkin jupista kaikenlaista samoojista ja heidän takapajuisuudestaan, ei monikaan voinut väittää heitä ainakaan saamattomiksi. Metsänreunasta esiin pyrähtänyt hämminki sai varsin nopeasti aikaan lisää hämminkiä ja tohinaa myös Leppäsillan linnakkeen sisällä, kun miehiä kiipesi tukkimuureille tarkastamaan tilannetta tai hapuili jousia käteensä. Tilanne oli melkoisen odottamaton ja epämääräinen, harvemmin näillä main ainakaan nähtiin keskenkasvuisia poikia ja lemmikkieläimiä, joiden ei kaiken järjen mukaan olisi pitänyt olla tulossa yhtään mistään, mutta toisaalta harvempi samooja selvästikään murehti sellaisesta liiaksi juuri nyt. Hirviöitä näkyvissä ja ihmisiä välissä, eiköhän siinä ollut aivan tarpeeksi paljon tietoa tähän hätään. Suurempi ongelma taisikin tähän hätään ja hätäiseen tohinaan olla, ettei tehtävissä ollut välittömästi mitään. Nuolet kolahtelivat jänteille kovettuneiden sormien otteissa ja kokeneet, harjaantuneet lihakset jännittyivät kun jousia vedettiin. Muutama samoojista ampui kohti tulevaan hässäkkään nuolen, mutta turhaan. Ne singahtelivat ilman halki ja vihelsivät mennessään kuolemaa luvaten, mutta teräksiset, naskalinterävät kärjet saivat lopulta tömähtää muutamaa hetkeä myöhemmin vain sammaleeseen ja aluskasvillisuuteen. Metsänreunaan oli pitkä matka, eivätkä kaikki ammutusta kouralliesta yltäneet lähimaillekaan - ja loputkin varisivat sinne tänne. Edes samoojien kokeneet, harjaantuneet kädet ja silmät eivät riittäneet kantamaan nuoliaan näin pitkälle. Taisi olla kyseenalaista, huomasivatko liskomaiset otukset (tai edes poika) sinne tänne napsahtelevia nuolia kuolettavan ajojahtinsa tuoksinnassa.
Muutaman häthätäisen ja hedelmättömän laukauksen jälkeen muureille nousseet samoojat lopettivat ampumisensa. Osuma olisi vaatinut satunnaista onnenkantamoista, ja aivan yhtä hyvin mokoma olisi saattanut sattua takaa-ajettavaankin. Miehet jättivät kyllä nuolia jänteille ja seurasivat tilannetta, laskien tuttuja etäisyyksiä ja odottaen hetkeä jolloin tiesivät osuvansa, mutta nuo etäisyydet olivat selvästikin vielä kaukana - ainakin pakenevalle nulikalle, siis. Muutama mies harppoi portista ulos käsi aseen kahvalla, toivoen kaiketi saavansa enemmän aikaan juoksemalla vastaan. Nämäkin miehet olivat tosin edelleen kaukana. Hengenhädässä pakenevalle kaikki tämä olisi yhtä hyvin voinut tapahtua vaikka peninkulman päässä. Lienikin siis varsin hyvä, että kaiken tämän keskellä yksinäinen hahmo oli jäänyt täysin huomiotta ja omaan arvoonsa. Kenelläkään ei ollut hätäisinä hetkinä liiaksi aikaa haravoida linnaketta ympäröivää maastoa, joka kaiken lisäksi oli vieläpä aavistuksen höttöisessä kunnossakin. Samoojat kyllä karsivat sitä parhaansa mukaan aina kun saivat aikaiseksi, mutta avoimelle kohosi siltikin suorastaan uhmakkaan nopeasti kaikenlaista puskaa ja vesaa. Siksipä ei tainnut olla suurikaan yllätys, että lopulta oli melkoinen yllätys itse kullekin, kun puoliavoimesta maastosta nousi äkkiä sinne kyyristynyt mies, joka maallisen vihertävässä vaateparressaan oli sulautunut siihen oikein hyvin - kukaties tarkoituksellakin. Loppujen lopuksi kyseessä oli kovin tavanomaisen näköinen mies, keskimittaa ja muutenkin näin tohinassa melkoisen tavanomaista tekoa. Huomattavasti tärkeämpi seikka taisi muutenkin olla se, että miehellä oli kädessään jousi - se taisi olla se kaikista tärkein seikka, totta puhuen.
Kun mies nousi pusikosta, nousi hän vinosti, melkein sivussa takaa-ajajiin ja takaa-ajettavaan, ja huomattavasti samoojia edullisemman kivenheiton päästä. Niin hyvistä asemista olisi kuka tahansa mitään jousenkäytöstä tietävä pystynyt löytämään paikkansa - ja niin löysi tämäkin mies. Yksi lähempänä kärkeä juoksevista liskoista päästi poikaa lähestyessään suorastaan voitokkaan sihahduksen, joka kuitenkin muuttui nopeasti tyrmistykseksi ja kivuksi, kun siihen napsahti äkkiä nuoli. Kun se kompuroi maahan, sekosi takana tuleva jaloissaan siihen, kaatuen perässä. Ja heti perään toinenkin lisko ulahti jousen napsahduksen saattelemana. Nuolet olivat kepoista tekoa ja niitä ampuva jousi lyhyt, mutta teräs puri silti läpi suomujen ja lihan. Nyt villiin takaa-ajoon heittäytyneet liskotkin tajusivat kyllä jo niitä kohti ammuttavan. Keskenkasvuinen nulikka melkeinpä unohtui otusten hätäillessä ja vetäytyessä edes jonkinlaiseen epämääräiseen suojaan ampujalta, sikäli kuin sellaista nyt oli edes tarjolla. Pystypupilliset, kellertävät silmät tähysivät syypäätä ja terävähampaiset kidat aukesivat vihaiseen ja tyrmistyneeseen sähinään. Pasmat oli pistetty pahasti sekaisin, eikä sitä ainakaan auttanut se, kun kolmaskin sai nuolesta, kaatuen tuskaisasti sihistäen maahan samoin tein. Loput otukset hajautuivat sen ja muiden ammuttujen ympäriltä, yrittämättä edes auttaa haavoittuneita tovereitaan. Yksi yritti hätäisesti viskata keihäänsä ampujan suuntaan, mutta kaaos teki kaikesta pelkkää hötkyilyä. Siihen pusikossa seisova mies tuntuikin luottavan ampuessaan.
"Poika! Tule tänne! Tule pois sieltä!" mies huusi nopeasti ja tarmokkaasti. Totta puhuen hän ei tainnut hyvästä asemastaan huolimatta olla turhan tyytyväinen tilanteeseen juuri nyt. Tilanne oli eittämättä parempi ratkaista kiireellä. Liskot kyllä vetäytyivät pois tieltä ja etsivät suojaa ampujalta, mutta oudot, suomuiset otukset eivät totta puhuen vaikuttaneet vielä erityisen lyödyiltä. Niitä oli yhä jäljellä monta, ja niiden elkeissä oli vaarallista, varoittavaa tarkkaavaisuutta. Tämä ei selvästikään ollut mikään hätäisä, sekainen pako, vaan valmistautumista...
|
|
|
Post by spyrre on Mar 6, 2016 14:24:00 GMT 3
Valehtelematta saattoi koko kaoottinen tilanne näyttää jo jokseenkin lohduttomalta luultavasti jokaiseen silmään, kun hätäinen ja kompuroiva poika rynnisti aukion vesaikon poikki yrittäen epätoivoisesti kiriä vielä pakoon huomattavasti sinnikkäämmiltä jahtaajiltaan. Outo, hintelä purppuratukka olisi eittämättä huomannut tämän itsekin jos tällä olisi ollut aikaa miettiä moisia, mutta jos ajatus ehti pälkähtää tämän päähän ei tämä ainakaan hillinnyt yritystä. Valkoinen kissa loikki ketterästi pojan edelle ja nulikka rytisteli puuskuttaen otuksen perässä miten taisi, kuitenkin taitaen jo odottaa viskatun keihään iskeytyvän itseensä hetkellä millä hyvänsä. Yrityksestä huolimatta välimatka taittui kuitenkin surkean hitaasti vaikka tummat silmät olivat erottavinaan jo kohonneita jousia ja portista säntääviä miehiä etäällä linnoituksen hahmon tuntumassa... siinä missä uhkaava rytinä ja vihamieliset, hanakat sähähdykset tuntuivat kuuluvan hetki hetkeltä lähempää hänen takaansa...
Oli liian härkäpäinen luovuttamaan tai ei, ei tainnut silti olla vaikea nähdä että kuumeisesti eteenpäin rämpivän nulikan voimat alkoivat ehtyä. Tämä ei vieläkään katsonut taakseen, mutta juoksu alkoi eittämättä olemaan jo entistä huojahtelevampaa ja epävarmempaa, kun uupuneet jalat tuntuivat takertuvan jokaiseen vastaantulevaan oksaan tai rikkaruohoon. Poika ähkäisi hätäisesti horjahtaen varsin uhkaavasti kun tielle osunut kanto iski häntä sääreen tarpeeksi mojovasti lähettääkseen hänet viimein kompuroiden lähes polvilleen. Takova sydän tuntui lähes jättävän lyönnin tai pari väliin pojan ehtiessä hädin tuskin ojentamaan refleksinomaisesti kätensä ottamaan pudotusta vastaan, mutta vaikka rysähdys vesakkoon ja ties mihin eittämättä oli varsin kivulias, ei tämä siltikään ollut lähellekään hänen suurin huolensa. Valkoinen katti luikki taakseen katsomatta pakoon pusikkoon piittaamatta pojan pelästyneestä huudahduksesta mutta perässä tömisteleviä suomuisia petoja moinen tuntui vain innostavan entisestään. Nulikka sävähti voimakkaasti kuullessaan voitonriemuisen sähähdyksen jo entistä lähempää, voimatta olla luomatta viimein hätäistä katsetta liskomaisiin petoihin olkansa ylitse... ja hätkähtäen uudestaan tajutessaan kuinka lähellä nämä jo olivat. Hän saattoi jo haistaa otuksista hyökyvän löyhkän ja tuntea näiden pahantahtoisten keltaisten silmien pureutuvan itseensä kuin otukset olisivat olleet jo varmoja saaliistaan... mutta kaikesta päätellen niin jahdatulta kuin takaa-ajajiltakin oli tainnut jäädä huomaamatta jotakin, joka oli piilotellut vesaikossa huomattavasti lähempänä metsän reunaa.
Liskojen syöksyessä sihisten eteenpäin keihäitään jo kohotellen, yritti hintelä purppuratukka vielä kiskoa kiireesti jalkojaan takaisin alleen ja ponkaisi ylös huojuen kuin hinteläkinttuinen varsa petojen edessä. Horjahdus oli kuitenkin syönyt hänen etumatkaansa lähes kohtalokkaasti jonka tajuaminen sai varsin kylmäävän aallon pyyhkäisemään pojan ylitse. Hän näki jo ensimmäisen otuksen ryntäävän itseään kohti keihäs tanassa ja kita ammollaan, kunnes äkkiä kuitenkin tapahtui.... jotain. Ilman halki suhahti jotakin ja lisko rääkäisi tyrmistyksestä ja kivusta ennen kuin kompuroi itsekin, kaatuen kasvillisuuden sekaan pojan typertyneen katseen edessä. Äkillinen katse sai nulikankin säpsähtämään ja kavahtamaan kauemmas, samalla kun perässä rynnännytkin lisko kompastui toveriinsa... ja hetkessä vesaikossa vallitsi vielä äskeistäkin pahempi kaaos. Toinenkin liskoista rääkäisi tuskasta pojan ehtiessä kuitenkin tällä kertaa nähdä tähän iskeytyneen nuolen. Ymmyrkäinen katse seurasi kapineen lentorataa sivummalle, löytäen viimein kuin tyhjästä ilmaantuneen hahmon huomattavasti linnaketta lähempää, suunnasta, jonne hän ei ollut edes tajunnut katsoa. Suomuisten petojen kompuroidessa hätäisesti toisiinsa tilanteen tajutessaan nauliutui puuskuttavan pojan yhtälailla tyrmistynyt katse esiin nousseeseen mieheen joka puristi vieläkin jousta edessään tavalla, joka ei jättänyt paljoakaan arvailun varaan. Vaikka tuntuikin hetkeksi sotkeneen omatkin pasmansa säpsähti uupunut poika kuitenkin nopeasti ainakin jossakin määrin tolkkuihinsa kun mies kajautti huudon hänen suuntaansa, hoputtaen häntä uudelleen liikkeelle. Vieläkin jokseenkin suurisilmäiseltä näyttävä poika ei vastannut, mutta ei lopulta jäänyt miettimään kehotusta tai mitään muutkaan vaan vielä puolittaisen, hämillisen vilkaisun linnoituksen suuntaan luotuaan se muuttikin kurssiaan, kompuroiden kiireisesti sen sijaan kohti pusikosta ilmaantunutta mystistä miekkosta, puristaen sormensa jälleen kuumeisesti rinnalleen. Ei nyt... Kunhan hän onnistuisi sinnittelemään vielä hetken...
|
|
|
Post by submarine on Mar 7, 2016 22:29:55 GMT 3
Ylivoiman kohtaaminen pelkällä jousella kovin läheltä oli ehdottoman varmasti vähintäänkin kuumotteleva tilanne kenelle tahansa. Kirjaimellisesti puskasta hyökännyt mieskään ei näyttänyt yhtään sen tyytyväisemmältä tai rennommalta asianlaitaan juuri nyt, vaikka olikin päässyt yllättämään. Hän sinkosi uuden nuolen pois tieltä luikkivien liskojen perään, mutta suomuisen nahan sijaan se löysi vain hötteikköä kun otus ehti pois tieltä. Otukset liikkuivat muutenkin pirullisen nopeasti nyt, hajaantuen ja levittäytyen ympärille, yrittäen pysytellä poissa jousen tieltä ja eittämättä myös hakien paikkaa josta hyökätä. Tällaisessa tilanteessa ei juuri ehtinyt miettiä tai pohtia... mutta ei toisaalta liiaksi murehtiakaan. Oli joko toimittava tai hyydyttävä, ja tämä mies selvästikin valitsi ensimmäisen. Muuten tuskin olisi kannattanut edes lähteä johonkin näin uhkarohkeaan. Mies kiskaisi uuden nuolen jänteelle puskastaan, mutta ei saman tien lähettänytkään sitä liikkeelle. Hän siristi silmiään ja seurasi yhden liskon nopeita liikkeitä kuin metsästäjä poukkoilevaa rusakkoa. Otus liikkui sinne tänne, yritti hämätä ja harhauttaa, mutta lopulta se loikkasi kohti, heilauttaen keihästään kuin olisi ollut aikeissa viskata sen. Se oli riittävän hyvä paikka, ja miehen suusta karkasi kevyt sihahdus, kun hän kiskaisi nopeasti nuolensa asentoon ja leiskautti. Lisko nytkähti niille sijoilleen kuin iskettynä ja horjahti taaksepäin, sihisten tuskaisasti vielä tutiseva nuoli rinnassaan. Se meni maihin kuten muutkin, mikä ei tosin muuttanut tilannetta vieläkään aivan hirvittävästi. Mutta olipahan jotakin.
Jos tilanteessa oli nyt edes jotakin hyvää, niin sitten kaiketi se, ettei liskoillakaan kaiken keskellä tainnut olla liiaksi aikaa miettiä pakenevaa saalistaan. Yksi oli vähällä kaataa purppurapäisen nulikan loikkiessaan tämän ohitse ampujaa väistellen, mutta yksikään niistä ei edes yrittänyt tarrata tähän, tai varsinaisesti mitään muutakaan. Huomio oli nyt kiinnitetty muualle varsin tehokkaasti, eikä poikaa haitannut mikään pääsemästä mahdollisen pelastajansa luokse - paitsi mahdollisesti tämän oman tukala olo. Sekin oli juuri nyt varsin toissijainen murhe. Joustaan käyttävällä miehelläkään ei tosin ollut tähän hätään aikaa murehtia nulikasta. Kun tämä pääsi tarpeeksi lähelle, hän sieppasi poikaa kiinni olkapäästä ronskein ottein ja kiskaisi tämän ohitseen ja taakseen. Ei tosiaankaan mitenkään hellävaraista, mutta ei tainnut olla mikään muukaan juuri nyt. "Pysy vain takana! Pysy lähellä!" mies melkeinpä ärähti, ehtimättä vilkaistakaan poikaan sen tarkemmin. Liskoja oli vähemmän, mutta ne olivat nyt tulossa kohti keihäät tanassa, aikoen vain rynniä väliintunkijan maihin ylivoimalla. Siltikään hän ei vaikuttanut siltä kuin olisi ollut aikeissa perääntyä tai paeta. Niin arkisen näköinen kuin olikin, oli tällä muukalaisella kuitenkin selvästi hermoja ja kylmäpäisyyttä tällaisiin tilanteisiin. Tai kukaties se oli vain hölmöä uhkarohkeutta. Molemmat taisivat kelvata tähän hätään - ja kumpi tahansa saattoi olla syy siihen, miten mies viskasi äkkiä jousensa menemään, melkeinpä viskaten epähuomiossa aseella nulikkaa, jonka oli sysännyt sivuun.
Tyhjäkätinen vihollinen näytti varmasti vielä jousella aseistautunuttakin paremmalta saaliilta, eikä ensimmäinen liskoista epäröinyt käydessään nopeasti ja armotta päälle. Miehellä ei ollut aseita, eikä tämä puskissa seisoessaan todennäköisesti pystyisi edes väistämään sivuun; oiva paikka hyökätä, siis. Lisko sihahti tyytyväisesti samalla kun harppasi eteenpäin, survaisten keihäällään vatsaan kuin olisi yrittänyt teurastaa sian. Mies ei tosiaan ehtinyt väistää iskun tieltä, ja paremman puutteessa hän otti hätäisen sivuaskeleen, jonka ei kuitenkaan riittänyt todella viemään pois keihäänkärjen tieltä. Ase tömähti siihen mihin pitikin... vaan ei sen pidemmälle. Metallin kalahdus metallia vasten kajahti ilmoille, kun ase kapsahti sivuun. Auki repäistyn nutun alta häämötti metallia. Osuma oli kova, se sai miehen puremaan hammasta ja ähkäisemään vaatteiden alla piilottelevasta suojastaan huolimattakin. Mutta metalli suojasi metallilta ja piti ehjänä, eikä pelkkä jomottava kipu estänyt toimimasta. Lisko tuskin ehti edes tajuta mitä tapahtui, kun mies äkkiä kahmaisi kiinni keihään varresta, kiskaisten aseen ja otuksen lähemmäs. Samalla hän kiskaisi toisella kädellään vyöltään esiin suuren, jämäkän väkipuukon, joka olisi pituutensa puolesta käynyt lyhyestä miekasta. Hän ei tuhlannut aikaa tai antanut vastustajansa miettiä tilannetta sen enempää, vaan ärähti ja survaisi aseen suoraan liskon sisuksiin. Leveä terä upposi läpi suomuista ja otus päästi tukahtuneen ja tukalan äänen. Se yritti ensin kiemurtaa irti, mutta putosi nopeasti ja velttona maahan, kun mies väänsi ja kiskaisi aseensa irti siitä. Toisin kuin kevyistä nuolista saaneet, ei tämä lisko osoittanut enää mitään elonmerkkejä maassa.
Veri oli jo virrannut, nyt kohtalokkaasti, mutta paha kyllä tilanne ei tainnut olla hellittämässä vain sen takia. Mies ehti hädin tuskin päästää edes keihään putoamaan kädestään, kun sivusta hyökkäsi jo toinenkin lisko. Se tuli nopeasti ja ärhäkästi, aikomatta selvästikään jättää näin hyvää paikkaa käyttämättä. Ja vaikka mies kaiken keskellä olikin selvästi terävä, ei hänelläkään ollut silmiä selässä. Ei ainakaan niin paljoa, että olisi tajunnut kääntyä oikeaan suuntaan...
|
|
|
Post by spyrre on Mar 8, 2016 18:55:58 GMT 3
Ajojahdin odottamattoman keskeytyksen vuoksi alkoi lohduttomalta näyttänyt tilanne nopeasti näyttää edes hieman vähemmän epätoivoiselta, kun esiin pensaikosta loikannut mies sotki liskomaisten saalistajien pasmat varsin kiitettävästi. Vesakoissa syntyneen äkillisen kaaoksen turvin jo lähes kauheaa kohtaloa odottanut kompuroiva poika onnistui saamaan tarpeeksi aikaa kiskoutua uudestaan jaloilleen ryteiköstä jonne oli kaatunut, ja suunnata mahdollisimman kiireesti kohti muukalaista hätäisesti sähisevien liskojen ryntäillessä ympärillään. Yksi näistä oli jopa vähällä tönäistä purppuratukan uudestaan kumoon, mutta kaikeksi onnekso otuksella oli nyt liian kiire suojaan ilmassa suhahtelevilta nuolilta että tämä olisi ehtinyt tehdä oikein mitään muuta. Poika ähkäisi ja kavahti kauemmas liskosta luoden kiireisen, epäluuloisen katseen tämän perään, ennen kuin kiskaisi jälleen kinttunsa alleen ja tömisteli niin nopeasti kuin taisi tuimasti jousellaan sihtailevaa miekkosta kohti. Kukaties muukalainen oli yksi samoojista, kukaties joku aivan muu, mutta sillä tuskin oli nyt yhtään mitään väliä... vaikka varsin nopeasti jopa pakeneva poika taisi tajuta että mies seisoi pensaikossa yksin. Tumma katse pyyhkäisi nopeasti ympäröivän pensaikon ylitse saaden pojan nuhjuisilla kasvoilla häivähtämään jokseenkin huolestuneen ilmeen. Mutta oli kuinka oli, nyt ei todellakaan ollut lahjahevosen suuhun katsomista.
Liskopetojen saatua muuta ajateltavaa pääsi puuskuttava nulikka viimein kompuroimaan muukalaisen tuntumaan hurjistuneiden sähähdyksien lukuisista terävähampaisista kidoista kaikuessa takaansa. Hän lähes odotti tuiman muukalaisenkin alkavan perääntyä kohti kauempaa siintävää linnaketta, mutta vaikka mies ei selvästikään pitänyt tilanteestaan ei tämä silti osoittanut merkkejä aikeista liikkua paikoiltaan. Purppuratukasta irtosi pieni yllättynyt ähkäisy kun miekkonen äkkiä tarrasikin häneen, mutta ei lopulta laittanut hanttiinkaan kun tämä kiskaisi hänet ronskein ottein taakseen, höystäen tätä ärähdyksellä pysyä takana ja lähellä. Nulikka horjahti jälleen melkoisesti mutta onnistui vielä pienen kompuroinnin jälkeen löytämään tasapainonsa, jääden silmiään räpytellen pälyilemään muukalaista edessään. Kenties olisi saattanut epäillä oliko raskaasti puuskuttava ja pelästyneen ymmyrkäis-silmäinen poika edes ymmärtänyt mitä sanottiin, mutta vaikka ei vastannutkaan hintelä nulikka kuitenkin nyökkäsi pienellä viiveellä, vaikka saattoi olla ettei muukalainen edes nähnyt tätä. Joka tapauksessa nuhjuinen purppuratukkakin vielä miestä sekä pikaisesti ympärilleen vilkaistuaan kiskaisi huomionsa heidän edessään parveileviin liskoihin, jotka eivät ikävä kyllä näyttäneet olevan aikeissa perääntyä edes saadessaan vastarintaa vastaansa.
Ei kulunut montaakaan silmänräpäystä että nyt kireästi miekkosen takana liikehtivä nulikkakin tajusi mitä liskojoukko aikoi. Nuolet olivat saaneet jo muutaman näistä lysähtämään maahan, mutta loput heristelivät jo ärhäkästi keihäitään luikkien vesaikon lomassa miehen sihtiä vältellen. Ja vaikka muutama näistä olikin jo maassa, oli petoja silti ikävän monta vielä jäljellä, eivätkä nämä selvästi kavahtaneet näkemäänsä tarpeeksi paetakseen. Uupuneesti siristelevä, tumma katse pälyili liskoja ympärillään luoden tukalan huolestuneen katseen sekaisen, roskien ja risujen kuorrottaman kuontalonsa alta muukalaiseenkin, mutta tilanteesta huolimatta miehen hermot pysyivät kylminä. Yksi liskoista yritti loikata eteenpäin vain tullakseen nuolen kaatamaksi... mutta tila hengittää alkoi selvästi käydä entistä enemmän vähiin. Pojan silmät levisivät entisestään kun miekkonen viimein viskasi jousensa kädestään lähes häntä päin, ja kääntyen sitten kohtaamaan jo tilaisuutensa vainuavan seuraavan liskon joka jo rynnisti päin keihäineen. Nulikka ehti hädintuskin ähkäistä säikähdyksestä kun peto jo iski muukalaisen vatsaa tavoitellen tavalla, jota hätäisestä sivuttaisaskelesta ei ollut välttämään. Poika kavahti pelästyneenä taaksepäin ollen jälleen vähällä kompuroida vesaikkoon, mutta yllättäen tuskanhuudon sekä vastenmielisen veren ryöpsähdyksen sijasta ilmassa kajahtikin odottamaton metallinen ääni joka yllätti hyökänneen pedonkin. Kaikki tapahtui liian nopeasti että typertynyt nulikka olisi onnistunut pysymään tässä kunnolla mukana, mutta äkkiä mies kiskaisi pedon keihäästä, ja sitten ilmaan viimein löyhähti tuoreen veren lemu varsin kylmäävän äänen saattelemana. Lisko ei ehtinyt rimpuilla kauaakaan kun muukalainen kiskaisi esiin vetämänsä suuren veitsen irti otuksen ruhosta päästäen tämän lysähtämään maahan purppuratukan järkyttyneen katseen edessä.
Yhteenotto oli varsin suora, brutaali ja ohi vain hetkessä... mutta heitä piirittävillä pedoilla ei selvästikään ollut aikeita vain jäädä katsomaan tätä kiltisti sivusta. Hiljaa henkeään taustalla haukkova poika kompuroi vaistomaisesti askelen kauemmas maahan valahtaneesta ruhosta puristaen vieläkin tukalasti rintaansa sormet hermostuneesti nykien, kun uhkaava liike sivustasta häivähti kuitenkin hänen tajuntaansa. Raskas puuskutus muuttui nopeasti uudeksi hätäiseksi ähkäisyksi kun purppuratukka kiskaisi päänsä liikkeen suuntaan, löytäen jo uuden liskon rynnistävän kohti. "Äh! Varo!" se onnistui töksäyttämään pelästyneesti miehen suuntaan taaksepäin kompuroiden, kuitenkin nostaen hätäisesti toista laihaa kättään kuin olisi jollakin ilveellä yrittänyt pidätellä päin ryntäävää petoa. Tätä seurasikin kiireisesti joukko aavistuksen kagertelevia, outoja sanoja jotka yllättäen älähdettiinkin kohti suomuista otusta, vaikka pelästyneistä elkeistä olisi luultavasti voinut päätellä ettei poika itsekään tainnut uskoa moisen auttavan paljoakaan... vaikka se tuskin ehti koko kaaoksen keskellä edes ajatella koko asiaa näinkään pitkälle.
|
|
|
Post by submarine on Mar 9, 2016 7:20:48 GMT 3
Sanottiinpa moisesta mitä sanottiinkaan (kuten että se oli raukkamaista tai pelkurin keino), oli selkään iskeminen lopettanut lukemattomia taisteluita siihen paikkaan. Ja kuten nytkin saatiin nähdä, oli se ylivoiman turvin myös pirullisen helppoa. Kaiken keskelle tunkenut mies yritti pitää kahta muuta silmissään, eikä hätäisessä tilanteessa ehtinyt tai tajunnut vilkaista taakseen. Siinä olikin sitten loistava paikka kolmannelle liskolle hyökätä takaa keihäs tanassa. Se olisi eittämättä onnistunutkin, ellei pitkälti kaikkien unohtama nulikka olisi äkkiä ehdoin tahdoin tuppautunut mukaan ja huutanut nopeaa varoitusta. Äkilliset sanat olivat kaikkea muuta kuin selkeitä, mutta tässä kohtaa nekin olivat kipeästi kaivattu apu. Kuten myös oudot ja käsittämättömät sanat, jotka nulikka äkkiä huusi perään. Mitä ne sitten ikinä tarkoittivatkaan, veivät ne liskonkin huomiota toisaalle. Ainakin hetkeksi. Ehtimättä miettiä tai kyseenalaistaa mies pyörähti äänen suuntaan, kohottaen veren tahrimaa väkipuukkoaan varuillaan. Ase joutuikin heti koetukselle, kun vain hädin tuskin ajoissa hän huitaisi sen uuden sisuksiaan tavoittelevan keihään eteen, silmät suurina mutta ruumis valmiina. Terä kolahti puiseen varteen, niin viime tipassa että sivuun lyöty keihäänkärki repäisi silti nuttuun jo toisen reiän. Se kuitenkin riitti, ja pakon tuomalla tarmolla mies ähkäisi ja huitaisi vastaan. Painostamisen makuun päässyt lisko oli kuitenkin valppaana, ja terä kohtasi keihään varren uudelleen, kun otus kohotti sen nopeaan torjuntaan. Aseet paukkuivat vastakkain korviavihlovan kovaa ja vimmaisen nopeasti. Valmiina tai ei, oli pitkä ase kuitenkin kömpelö lähellä, eikä mies aikonut päästää otusta kauemmas. Kun se yritti perääntyä, sieppasi hän nopeasti kiinni keihään varresta kuten aikaisemmin, ja kiskaisi sen ärähtäen yläs samalla kuin iski nopeasti alas. Tuskainen sihinä kiiri taas ilmoille, kun lyhyt mutta raskas terä upposi syvälle otuksen lonkkaan. Veri roiskui ja pulppusi, mutta miehellä ei ollut aikaa miettiä. Liskoja oli vielä jäljellä.
Ehtimättä pohtia tai murehtia kiskaisi mies aseensa irti liskosta, käännähtäen ympäri ja taaksepäin niin nopeasti, että kaatoi haavoittamansa otuksen ennen kuin se ehti kopsahtaa maihin omin voimineen. Jos liskot olisivat olleet kokeneita ja kurinalaisia sotureita, olisi niiden keskellä yksin taistellut mies eittämättä jo vainaa, useakin keihäs selästään törröttäen, mutta selvästikään ne eivät olleet. Otukset olivat vasta säntäämässä kohti kun mies käännähti kohtaamaan ne, verta roiskuva teräase pään tasolla iskuvalmiina. Hän ei näyttänyt juuri nyt erityisen sisukkaalta tai raivokkaalta, ei uhkaavan irvistelevältä tai haastavan tuimalta. Mutta toisaalta mies ei näyttänyt myöskään suoranaisen pelokkaalta tai kauhistuneelta. Hänen silmänsä olivat suuret ja tuijottivat tilannetta pyöreinä ja hänen suunsa ammotti auki, vetäen henkeä ja huohottaen ulos, mutta ne olivat sitä tilanteen sanelemasta pakosta, eivät pelosta. Mies oli edelleen valmis taistelemaan, vaikka koko sotkuinen kahakka olikin yhä kaikkea muuta kuin edullinen hänelle... toisaalta, ei se sitä tainnut olla varsinaisesti enää liskoillekaan. Toisin kuin mies keskellään, joka oli edelleen valmis kohtaamaan taistelun kaikessa ikävyydessään, eivät liskot tainneet olla enää niin varmoja. Kun niin otollinen selkä äkkiä vietiinkin pois ja tilalle kieräytettiin odottava, jo tovereiden verta maistanut terä, hidastivat ne nopeasti, melkein pysähtyivät. Yksi mies oli pistänyt maihin jo viisi niistä, kaksi vieläpä läheltä ja melkoisen pysyvästi. Asiat olivat menneet toisin kuin olisi pitänyt, ja se riitti saamaan mietteliääksi. Otukset jäivät tuijottamaan miestä, kurotellen sinne tänne ja ojennellen keihäitään kuin yrittäen etsiä sopivaa paikkaa. Aseiden terät häälyivät kaikki ilmassa, varoittaen ja vaanien. Hetki tuskin kestäisi kauaa, mutta se tarjosi kuitenkin mahdollisuuksia sellaiselle, joka osasi tarrata niihin - tavalla tai toisella.
"Minulla ei ole halua jatkaa tätä, eikä kaunaa teitä kohtaan! Menkää ja viekää haavoittuneenne, niin tämä loppuu paremmin!" mies kaiken keskellä äkkiä huudahti, melkeipä ärähti. Liskot värähtivät äänen kuullessaan ja kohottivat keihäitä varuillaan, mutta mitään järkevää reaktiota tai edes merkkiä ymmärryksestä taisi olla turha toivoa. Siltikin ne kuuntelivat varsin tarkkaan miestä, joka seisoi kahden niiden lajitoverin verta tursuavien ruhojen keskellä. Totta puhuen myös käsi, jolla hän oli kaapannut kiinni keihäästä, vuosi verta, mutta mies ei joko huomannut tai halunnut näyttää huomanneensa. Hän puhui ja iski sanansa otuksia vasten niin jämäkästi kuin nyt pystyi. Äkkiä hän heilautti asettaan, mutta se ei päätynytkään osoittamaan liskoihin, vaan miehen sivulle, melkeinpä taakse. Kohti linnaketta. Miehiä miekat kädessä juoksi sen suunnalta jo kohti, ja nämä olivat jo totta puhuen varsin pitkällä. Sen verran pitkällä, että ainakin kohta nämä olisivat välitön päänvaiva itse kullekin. "Jos häivytte, ehditte todennäköisesti pakoon. Ehditte varmaan kiskoa toverinnekin mukaanne... tai sitten ette! Mutta jos haluatte vielä taistella, saatte kohta lisää miehiä vastaanne! He eivät ole minua huonompia!" mies ärähti, antaen väkipuukkonsa osoittaa kohti miehiä. Tapa, jolla se jätti hänet auki, oli melkeinpä haastava. Ja vaikka liskot varmasti olisivatkin halunneet vastata tuohon haasteeseen niin... toisaalta tuskin halusivat. Ne tuijottivat miestä ja poikaa tämän takana, kurottelivat kaulojaan ja sihahtelivat, mutta taisi olla selvää että ne olivat ymmärtäneet viestin ja punnitsivat sitä tarkkaan, vaikka sanat kukaties olivatkin epäselvempiä.
Lopulta otusten oli tehtävä päätöksensä melkoisen nopeasti. Pelkän kiinni juostavan nulikan sijaan otukset olivat kohdanneet melkoista vastarintaa, ja lisää oli tulossa kovaa vauhtia. Mikä niitä nyt alun perin olikaan ajanut jahtaamaan poikaa, ei se selvästikään ollut tämän kaiken arvoista. Loppujen lopuksi sihahtelevat otukset osasivat vain kääntää epäluuloisesti selkänsä ja livahtaa nopeasti karkuun. Ne, jotka olivat saaneet nuolista mutta pääsivät vielä jaloilleen, seurasivat nopeasti perässä, kohti metsää ja turvaa. Kohti juoksevien samoojien äänet alkoivat jo kantautua korviin varsin selkeinä. Väkipuukkoaan yhä puristava mies ei kuitenkaan vilkaissut vielä näiden suuntaan, vaan silmäsi tarkkaan pakoon livahtaneita liskoja. Vasta, kun hän oli varma niiden tosiaankin häipyvän, salli hän itselleen pitkän pihahduksen, joka painoi miestä aavistuksen verran kasaan ja poisti edes hieman jännitystä. Puukon kärki kääntyi maata kohti, päästäen muutaman tipan yhä lämmintä verta putoamaan sen päälle, josta ne alun perin oli vuodatettukin. Tässä sitä nyt sitten oltiin...
|
|
|
Post by spyrre on Mar 9, 2016 19:37:46 GMT 3
Mitä outo nulikka ikinä kaavailikaan yrittäessään epätoivoisesti vielä estellä heitä kohti loikkaavaa liskomaista olentoa, oli tällä lopulta likimain yhtä surkeat seuraukset kuin olisi voinut odottaakin. Suomuinen peto taisi hädintuskin vilkaista kohti hätäistä poikaa kesken hyökkäyksensä jos sitäkään... mutta kaikeksi onneksi ensimmäisellä huudolla oli sentään huomattavasti enemmän vaikutusta. Varoitus sai puukkoaan puristavan muukalaisen pyörähtämään salamana ympäri kohtaamaan juuri täpärästi liskon keihäineen, ja varsin nopeasti otuksella olikin vastassaan pahaa-aavistamattoman selän sijasta tuima, määrätietoinen vastustaja. Purppuratukan pelästyneet sanat muuttuivat jälleen tukahtuneeksi ähkäisyksi kun kaksikko iski yhteen, molempien yrittäessä raivokkaasti tavoittaa toisesta suojaamaton kohta johon upottaa aseensa... ja vaikka mittelö oli tälläkin kertaa hurjaa ja häikäilemätöntä, veivät tälläkin kertaa lähinokittelussa voiton maltti, panssari sekä lyhyempi terä. Keihäs repäisi jälleen kangasta mutta raskas puukko upposi puolestaan syvälle suomuiseen lihaan, joka tuntui taltuttavan tuskasta sihisevän liskon vastahangan nopeasti. Poika ei voinut kuin tuijottaa kohtausta jälleen ymmyrkäisin silmin kesyttömän kuontalonsa lomasta vieläkin henkeään haukkoen ja sormensa tukalasti paitansa rintamusta puristaen, päätyen taas säpsähtämään melkoisesti kun kiemurteleva lisko suistui maahan veren tahriman kasvillisuuden sekaan. Tällä kertaa puukkoaan kuumeisesti puristavalla miehellä oli varsin hyvä käsitys siitä missä loput vastustajat olivat ja lähes samantien yhden liskon suistuttua maahan pyörähti tämä jälleen kohtaamaan viimeiset kaksi olentoa edessään... epäilemättä niin hurjaan tapaan että tämä sai keihäitään puristavat pedotkin epäröimään.
Kireästi niille sijoilleen jännittynyt puuskuttava poika seurasi ymmyrkäisellä katseellaan liskon suistumista tuskaiseksi kasaksi pöpelikköön, sävähtäen kuitenkin itsekin nopeasti takaisin nykyhetkeen miekkosen ärhäkän liikehdinnän vuoksi. Tämä päästi tukahtuneen ähkäisyn sinkauttaen katseensa liskokaksikon suuntaan, kuitenkin saaden nopeasti havaita näiden viimein epäröivän. Otukset puristivat vieläkin keihäitään ja tuijottelivat kurotellen heitä kellertävillä silmillään, kuitenkaan rohkenematta enää noin vain rynnätä muukalaisen ulottuville. Purppuratukka miekkosen takana vastasi katseisiin epäluuloisen kyräillen yrittäessään kiskoa henkeä kivistäviin keuhkoihinsa, vilkaisten pikaisesti miekkosen selkää epävarmaan sävyyn. Ilmapiiri oli varmasti vieläkin kaikkea muuta kuin rentoutunut, mutta hetken aikaa vastakkain asetellut tuntuivat vain pitävän toisiaan tiukasti silmällä kunnes miekkonen viimein kohotti äänensä... kenties olikin kyseenalaista ymmärsivätkö liskomaiset olennot tämän sanoja, mutta äänensävy ja elkeet tuskin jäivät epäselviksi näillekään. Poikakin säpsähti jälleen äkillistä ärähdystä ja luimistui refleksinomaisesti aavistuksen vaikka tätä tuskin oli hänelle suunnattukaan, jääden kuitenkin jännittyneen hiljaisuuden vallassa pitämään kaikkea silmällä. Tämä hengitti edelleenkin varsin raskaasti ja puristi tukalasti rintamustaan ryhti pienessä lysyssä, mutta ymmyrkäiseen katseeseen oli kuitenkin ilmaantunut uutta varautunutta tarkkaavaisuutta. Äkilliset, terävät liikkeet ja ärhäkät äänet saivat sen kuitenkin vieläkin varpailleen ja tämä säpsähti jälleen aavistuksen sivuun kun miekkonen huitaisi verta tihuttavalla puukollaan kohti linnaketta tapaan, joka varmasti selvitti tilanteen viimeistään liskoillekin. Vielä hetki lohduttoman kaukana häämöttäneet apujoukot juoksivat kohti jo huomattavasti lähempänä... eikä pedoilla lopulta tainnut olla enää haluja katsoa mitä tapahtuisi kun jo monta näiden toveria kellistänyt miekkonen saisi seuraa.
Pojan tummat silmätkin seurasivat pikaisesti osoitusta havaiten kohti suuntaavat samoojat, kuitenkin kääntäen vielä epäluuloisesti huomionsa takaisin epäröiviin liskoihin, kuin olisi epäillyt näiden saattavan vieläkin suunnittelevan jotakin. Tämä päästi epämääräisen sihahduksen kurkustaan kyräillen otuksia edessään ja vilkaisten jopa näiden kaatuneisiin tovereihin (sekä ohimennen syystä tai toisesta juoksevia miehiäkin) askeltaen kireästi paikallaan kuin olisi yrittänyt ottaa selville pitäisikö vielä kuitenkin rynnätä johonkin suuntaan. Mutta niin tulenarka kuin asetelma eittämättä olikin, laukesi tämä lopulta tavalla, joka kaiketi ei ollut se pahin mahdollinen edes kaikesta kyräilystä huolimatta. Kun suomuiset pedot alkoivat viimein perääntyä kuka enemmän, kuka vähemmän vesaikon halki kompuroiden, piti nulikkakin näiden liikkeitä varsin terävästi silmällä, harhautuen hetkeksi pälyilemään maahan verissään jääneiden otustenkin suuntaan kun muut alkoivat loitota tarpeeksi. Vaikutti uhkaavasti siltä että vaikka hänen päässään pyöri ja adrenaliini jyskytti vieläkin suonissa, taisi pahin kenties olla ohitse ilman että hän oli vielä päässyt hengestään, vaikka nuhjuisella, hintelällä purppuratukalla tuntuikin kuluvan vielä tovi varmistua tästä. Se pälyili ympärilleen kireästi kunnes tuntui havahtuvan hätkähtäen edessään seisovan miekkosen viimein äännähtäessä vähemmän hurjasti. Katse napsahti takaisin muukalaisen selkään kunnes loi räpytellen varautuneen, hieman yleisemmän vilkaisun ympärilleen, ennen kuin nulikkakin tuntui viimein alkavan vakuuttua ettei tainnut olla tarpeen juosta enää... tai ettei hän ainakaan enää jaksaisi moista.
Jännittynyt olemus rentoutui aavistuksen verran kireästä pakovalmiudestaan ja poika otti pitkän, epämukavan askelen kauemmas verisestä maasta ja ruhoista jotka tässä makasivat, ennen kuin vapisevat kintut viimein sanoivat itsensä irti. Nulikasta irtosi syvä, protestoiva ähkäisy kun tämä lopulta enemmän tai vähemmän lysähti istualleen pöpelikköön, kuitenkaan yrittämättä enää singota mihinkään suuntaan. Se jäi vielä henkeään haukkoen kyhjöttämään paikoilleen käsiinsä raskaasti nojaten, osaamatta hetkeen edes saada koherenttia sanaakaan suustaan. Oli tämäkin taas.
|
|
|
Post by submarine on Mar 12, 2016 4:46:47 GMT 3
Kukaan ei varmasti ollut erityisen hyvillään tai tyytyväinen äskeisen kahakan jäljiltä, mutta ainakin se oli nyt ohi, mikä antoi itse kullekin tilaisuuden vetäistä henkeä. Tilanteeseen mukaan tunkenut (ja sen pitkälti hajottanut) mies tuli ainakin vetäisseeksi muutaman pitkän hengenvedon, jotka tuskin johtuivat pelkästään ruumiillisesta rasituksestakaan. Rentoutuneenakin hän tarkkaili häipyviä liskoja vielä hyvän hetken, antaen raskaan väkipuukkonsa roikkua puolilöyhässä otteessa. Veren peittämä terä häälyi paikallaan, tihkuen kuolemaa jota oli jakanut äsken nopeasti ja rajusti. Mies itse ei tosin uhrannut sille vielä ajatustakaan. Totta puhuen hän ei vaikuttanut erityisen tukalalta tilanteesta muutenkaan, enemmänkin tasaiselta tavalla, joka viesti ettei tämä tosiaankaan ollut ensimmäinen kerta, kun kuolemaa oli uhattu ja jaettu. Ei raivoisana, ei uhmakkaana, mutta tasaisena. Takaa kuuluva ähkäisy ja mätkähdys taisivat loppujen lopuksi olla se, mikä sai miehen murehtimaan muistakin asioista. Hän vilkaisi pikaisesti olkansa yli, ennen kuin kääntyi ympäri, hieraisten siinä samalla kädenselkämyksellään otsaansa. Kasvoilta saattoi lukea lähinnä mietteliästä ilmeettömyyttä, kuin ainakin sellaiselta joka ehti vasta nyt miettiä, mihin olikaan oikeastaan sekaantunut. Sanattomasti hän otti askeleen kohti poikaa... ja pysähtyi saman tien kun tajusi jonkin tarranneen jalkaansa. Nopea vilkaisu alas paljasti asianlaidan: vaikka väkipuukko olikin halkaissut toisen liskon lonkan ties miten syvälle, ei vamma ollut vielä surmannut sitä. Otuksen pitkäkyntiset sormet olivat kiertyneet miehen nahkaisen, suippokärkisen kengän ympärille, vaikka se ei edes katsonut hänen suuntaansa. Ele, jolla ei ollut tarkoitusta. Tuskaisen, maahan isketyn otuksen vähäinen yritys saada vielä ote jostakin.
Vaitonaisesti, melkeinpä varovaisesti mies kumartui liskon puoleen. Hetkeksi hän jätti pojankin sikseen ja tuijotti jaloissaan lojuvaa liskoa. Otus oli vielä tolkuissaan, sikäli kuin tässä tilassa nyt pystyi olemaan, mutta sen liikkeet olivat heikkoja ja tarkoituksettomia. Se ei anonut apua tai yrittänyt taistella vastaan, tai mitään muutakaan. Se vain oli. Moisesta oli hankala sanoa yhtikäs mitään, eikä mieskään selvästi edes yrittänyt: hän vain tuijotti vaitonaisesti otusta. Eipä tällaiseen tainnut oikein sanoja löytyä - eikä niitä totta puhuen tarvittukaan. Mitäpä lyödylle viholliselle olisi voinut sanoa, etenkin kun se tuskin edes ymmärtäisi? Lopulta hänellä taisi olla vain yksi asia tarjottavanaan. Mies päästi lopulta kevyen, mitäänsanomattoman äänen, jotakin mietteliään ja toteavan välistä, ennen kuin sitten irvisti pienoisesti. Ilme oli todennäköisesti epämieltymystä siitä mitä tuleman piti, sillä muitta mutkitta ja jahkailematta enää sen pidempään hän kohotti jämäkkää puukkoaan hieman, ja työnsi sen liskon niskaan. Otus nytkähti ja kouristi, ennen kuin putosi nopeasti veltoksi. Elämä pakeni siitä saman tien, eikä siinä ollut enää mitään mikä olisi kärsinyt, kun hän veti aseensa irti. Tuon haljun armon annettuaan hän nousi ja potkaisi edelleen jalassaan roikkuvan kouran irti. Liike ei ollut nyrpeä tai äreä, ainoastaan välinpitämätön; kuollut tuskin piittasi enää kohtelustaan, eikä hän piitannut enää siitä. Siinäpä se, kaiketi. Mies jätti ruumiin omaan arvoonsa, ja astui nyt sen yli pojan luokse. Kukaties oli äskeisen jäljiltä jopa armollista, ettei hän tällä kertaa kumartunut lähemmäs.
"Oletko kunnossa?" kuului lopulta varsin yksinkertainen kysymys. Eittämättä miehellä oli monia muitakin, jotka jo painoivat mielen päällä, mutta tähän hätään oli paras tyytyä varsin yksinkertaiseen ja selkeään, sellaiseen josta aloittaa. Tarkka, terävä katse tosin kävi poikaa ja tämän outoa ulkomuotoa jo läpi, selvästikin erotellen ja arvioiden tätä. Mies oli lopulta lähempääkin varsin tavanomainen näky; hänessä oli karaistunutta näkyä, mutta toisaalta hän ei erottunut niin edukseen kuin häpeäkseenkään niistä monista muista kulkijoista, joita näilläkin taipaleilla oli eittämättä nähty. Jäntevä ruumis, melko tasapaksut piirteet, musta tukka, kevyt parransänki, maallisenvihreät vaatteet ja ruskea huivi kaulassa; ei mitään kovin kummoista, siis. Mutta silmien katse oli ehdottoman terävä ja tarkkaavainen. Hän mietti ja arvioi, oli kukaties tehnyt jo montakin mielenkiintoista havaintoa tilanteesta. Ne saivat kuitenkin vielä odottaa. "Et ainakaan näytä hirveän rikotulta", mies tokaisi sitten, sen enempää väittämättä kuin lupailemattakaan. Tarkka katse tosin viipyili pojassa ja tämän tukalassa olossa siinä määrin, ettei nulikan olotilaa pistetty aivan vain pelkän uupumuksen tai edes järkytyksen piikkiin. Poikaa vaivasi selvästi jokin muukin, mutta tähän hätään sekin taisi olla hieman toissijaista. Tätä ei oltu puhkottu täyteen reikiä karkeilla liskokeihäillä, mikä oli enemmän kuin tässä tilanteessa olisi kukaties tohtinut edes toivoa.
Kauan ei tainnut olla aikaa ihmettelyyn ja taivasteluun, sillä tähän asti taustalla pysynyt, kohti juokseva metakka oli nopeasti muuttumassa paljon ajankohtaisemmaksi. Samoojat olivat lopultakin, lyhyen mutta silti niin pitkän tovin jälkeen, pääsemässä paikan päälle. Miehet juoksivat miekat käsissään, haravoivat jo ympäristöä katseillaan ja huusivat kaikkea komennoista ja varoituksista lähtien. Mutta jos saapuminen olikin vienyt oman aikansa, olivat rajamaiden vartijat silti rivakoita otteissaan; muitta mutkitta ja sen suuremmin miettimättä miehet kävivät miekat kourassa kiinni niihin liskoihin, jotka olivat saaneet nuolista eivätkä olleet päässeet pakoon. Nuo kaksi epäonnista nostivat ilmoille järkyttyneen, panikoivan sihinän, joka kuitenkin loppui hyvin nopeasti miekkojen upotessa lihaan. Näissä lopuissa ei ollut aavistustakaan edes siitä mitättömästä armosta, jota poikaa tarkkaileva mies oli suonut äsken puukollaan. Nämä olivat vain rivakoita tappoja. Hän vilkaisi hämmingin suuntaan varsin tasaisesti, ennen kuin sitten ojensi kättään maassa lojuvalle pojalle. Kämmentä koristi ammottava haava, joka tusersi verta, mutta hän ei murehtinut siitä juuri nyt. "Pääsetkö ylös? Tulehan, täällä on kohta melkoinen hämminki kun nuo ehtivät miettiä muutakin kuin asioiden lopettelua", mies tokaisi, jääden odottamaan että nulikka kampeaisi itsensä pystyyn - tapahtuipa se sitten avun kanssa tai ei.
|
|
|
Post by spyrre on Mar 12, 2016 17:49:34 GMT 3
Viimein, ties kuinka pitkän ja epäilemättä loputtomalta tuntuneen juoksemisen jälkeen alkoi näyttää siltä että pako oli lopussa... ja yllättäen jopa huomattavasti vähemmän brutaalilla tavalla kuin olisi voinut olettaa. Ainakaan maahan suistunut, huohottava nulikka ei osannut olla näyttämättä itsekin jokseenkin epäuskoiselta siitä että tosiaan oli selvinnyt, ja tämä joutuikin käyttämään tovin kiskoakseen vellovaan mieleensä jonkinlaista tolkkua. Se nojasi raskaasti eteenpäin pienessä lysyssä polvillaan vesaikossa ja haukkoen henkeään kuin kala kuivalla maalla, hetkeen edes reagoimatta suuremmin tapahtumiinsa ympärillään. Ilme villin kuontalon alta pilkistävillä kasvoilla oli eittämättä varsin tukala ja tämä tuntui kiristelevän vieläkin hampaitaan melkoisesti, jättäen nyt jopa pakenevat liskotkin omaan arvoonsa. Hänen päässään sekä rinnassaan viilsi ja kirskui, eikä tämä kaikki tainnut edes johtua villistä juoksusta metsän halki... Kuitenkin kaiken tämänkin seasta jonkinlainen järki ja tolkku oli jälleen löytämässä otettaan asioista saaliseläimen vaistojen ylitse. Poika irvisti ja puristi hetkeksi silmänsä kiinni, vetäen samalla muutaman kerran syvään ilmaa kivistäviin keuhkoihinsa. Olo oli väkisinkin vielä varsin kaoottinen mutta hiljakseen hänen tajuntaansa löytävät koville joutuneen kehon säryt alkoivat kuitenkin tehdä tilanteesta jokseenkin todellisemman tuntuisen... kaikkea muuta kuin mukavalla tavalla, mutta kuitenkin. Purppuratukan kurkusta purkautui hiljainen, pitkä henkäisy kunnes tämä viimein pudisti päätään ja avasi sitten jälleen varovasti silmänsä kuin vieläkin ulkomaailmaa arkaillen, mutta lopulta voimatta enää eristäytyäkään tästä. Kukaties niille sijoilleen tuupertuminen olisi ollut helpompaa (oikeastaan juuri nyt jopa houkuttelevaa) mutta hätäinen ääni hänen mielensä perällä naputti vieläkin hänen kalloaan, muistuttaen ettei hän ollut yksin.
Veren vahva, metallinen löyhkä hyökyi hänen ylitseen vieläkin aivan liian läheltä mutta vaikka saikin nulikan nieleskelemään, kohotti se viimein päivän hailakassa valossa siristellen jälleen katsettaan, löytäen pian ajojahtiin viimehetkellä väliin hyökänneen muukalaisen seisomasta edestään. Poika räpäytti silmiään kerran jos toisenkin yläviistoon tihrustellessaan tuntuen kuitenkin valpastuvan nopeasti kun tajusi miekkosen kääntyneen suuntaansa, vieläkin verentahrimaa asettaan puristaen ja kasvoillaan tasaisen miettivä, mitäänsanomaton mutta tarkkaavainen ilme. Kun toinen viimein astahti hitaasti kohti jännittyi hintelä purppuratukka hieman yrittäen nielaista pahimman puuskuttavan hengityksensä, mutta vaikka nykäisikin itseään hieman suorempaan se ei kuitenkaan pyrkinyt vielä sinkoamaan uudestaan jaloilleen. Äkkiä kuitenkin jokin vielä liikahti kasvillisuudessa, ja pysäytti miehen. Poikakin säpsähti ja laski ymmyrkäisen katseensa yllättyneenä alas kun tajusi lähimpänä maassa retkottavan liskon osoittavan vielä elonmerkkejä. Tämän kurkusta karkasi pieni ähkäisy, nulikankin kuitenkin tajutessa nopeasti ettei henkihieverissä kituuttava otus ollut enää kunnossa tekemään paljoakaan. Tumma katse seurasi vaitonaisen järkyttyneenä kun mieskin seisahtui tarkastelemaan jalkaansa tarrannutta olentoa, ennen kuin kumartuikin tämän puoleen. Ilmeisestä tukaluudesta huolimatta kasvoilta ei kuitenkaan tuntunut kuvastuvan pelkoa pedosta joka vain hetki sitten oli jahdannut häntä läpi metsän, vaan jotakin muuta, kuin outoa neuvottomuutta. Poika pälyili vaiteliaana miestä ja liskoa sävähtäen sitten kun mies viimein kohotti miekkaansa. Muukalainenkaan ei lopulta näyttänyt erityisen innostuneelta siitä mitä oli tekemässä ja nulikkakin laski nopeasti katseensa vältellen hammasta purren, vaikka ei voinutkaan välttyä kuulemasta vastenmielistä ääntä joka seurasi kun terä upposi otuksen niskaan. Peto tovereineen oli epäilemättä ollut hyvin lähellä repiä hänet kappaleiksi mutta siltikin kylmä väre pyyhkäisi hänen selkärankansa ylitse... ja nopeasti uudestaan, kun tätä seurasivat viimein uudet askelet kasvillisuuden halki häntä kohden.
Puun versojen ja heinikon seassa kyhjöttävä nulikka nosti varovaisesti uudelleen päätään kun muukalainen seisahtui tällä kertaa hänen eteensä, suunnaten nyt arvioivan katseensa poikaan. Vaikka tämä jännittyikin aavistuksen pyrki tämäkin vilkuilemaan ylös mieheen, yrittäen lukea tämän terävän hiljaisesta olemuksesta edes jotain. Ei ollut vaikea hoksata että toinen punnitsi näkemäänsä eikä purppuratukka voinut estää epätietoisuuden aikaansaamaa refleksinomaista syyllistä häivähdystä itsessään, tajuten itsekin kuinka epämääräinen ilmestyksen täytyi olla. Poika oli laiha ja likainen, epämääräisen purppurainen, pitkä kuontalonsa villinä kasvoilla törröttäen, ja nopeasti toinen käsi kohosikin aavistuksen hänen vanhaa huppuaan tavoitellen ennen kuin pysähtyi lähes samantien tajutessaan ettei tätä enää ollut... ei sillä että hänen pukimissaan olisi ollut muutenkaan kehuttavaa. Luisevan nulikan yllä riippuva ruskehtava pitkähihainen tunika kuten tummat housutkin olivat halpaa kangasta, selvästi aavistuksen liian suuret, ja yhtä likaiset kuin tämä muutenkin. Harteilleen tämä oli viskannut jotain joka näytti nuhjuiselta huovalta, eikä minkään näköisiä kenkiä (tai oikeastaan paljoa muutkaan omaisuutta) näkynyt mailla halmeilla. Se kaikkein silmiinpistävin seikka taisi tosin olla tiukalle kokonaisuutta kasassa pitämään kietaistu vyö. Tässä riippui kapea tuppi, josta pilkisti huoliteltu mutta koruton tikarin kädensija, jonka nulikka tosin tuntui itse lähes unohtaneen. Se yritti vieläkin tasata hengitystään miekkosta maasta käsin vilkuillen itseään käsivarsiinsa nojaten, kunnes hätkähti hieman miehen puhuessa. Tummat silmät räpsähtivät jälleen ennen kuin tämä tuntui havahtuvan pienellä viiveellä, ja laihasta kurkusta karkasi pieni epämääräinen ähkäisy.
"...egh. Tuota... juu. Kai" poika onnistui viimein mutisemaan ilmoille pienellä viiveellä, tuntuen vieläkin haparoivan hengästyneine sanoineen. Se näytti olevan vieläkin jokseenkin jännittynyt ja epätietoinen, kuitenkin löytäen hieman jotain koherenttia suuntaa ajatuksilleen kun muukalainen jatkoi ettei hän ainakaan näyttänyt puhki keihästetyltä. Purppuratukka laski itsekin katseensa itseensä pyyhkäisten vaatetustaan kädellään, ennen kuin pudisti päätään kuin varmistaakseen asian. "Eh, no... en kai. Ne ei tainneet osua" se lisäsi aavistuksen hämillään. Tottapuhuen kankaassa taisi erottua pari palkeenkieltä jotka olivat saattaneet syntyä paon tuoksinassa, mutta ainakaan nulikka ei näyttänyt huomaavan tai edes arastelevan näitä. Tästä huolimatta tuskin oli vaikea nähdä ettei poika tuntenut oloaan siltikään erityisen hyväksi. Sormet nousivat pyyhkäisemään epämääräisesti villin, oudon kuontalon kuorrottamaa pääkoppaa, kunnes tämä kuitenkin säpsähti uudestaan ja käänsi katseensa kun joukko kohti juosseita samoojia viimein saavutti välikohtauksen tapahtumapaikan. Äkillinen metakka ja kaaos tuntui sotkevan nopeasti vielä itseään kokolevan nulikan pasmat. Ohi juoksevat, toisilleen huutelevat miehet ja näitä seuraavat haavoittuneiden liskojen panikoivat sähähdykset saivat tämän unohtamaan lahjakkaasti mitä hän kukaties olikaan saattanut olla sanomassa ja jännittymään jälleen silmät laajenneina pälyilemään ympärilleen. Kun muukalainen hänen edessään kaikkea vain ohimennen vilkaistuaan jälleen puhui, kääntyi huomio kuitenkin jälleen tähän. Purppuratukka ei voinut olla räpäyttämättä silmiään tämän tasaiselle toteamukselle kuin mikään tässä ei olisi häirinnyt toista, ennen kuin tajusi ojennetun käden edessään.
"... tuota... eh. Juu. Kai mä... pääsen" nulikka töksäytti lopulta hetken epäröityään, ennen kuin ojensikin enemmän tai vähemmän hämillään kättään ottamaan avun vastaan. Touhu näytti eittämättä vieläkin jokseenkin huteralta mutta tämä oli tainnut onnistua tasaamaan itseään tarpeeksi saadakseen jälleen kiskottua kinttunsa alleen, vaikka pieni irve käväisikin purppuratukan nuhjuisilla kasvoilla kun paljaat, jokseenkin naarmuiset jalat pääsivät jälleen kannattelemaan painoa. Tasapaino kuitenkin piti, ja pojastakin irtosi pieni henkäisy kun tämä jäi epävarmasti huojahdellen seisomaan paikoilleen pyyhkien ohimennen kärsinyttä vaatetustaan käsillään jonkinlaisena sijaistoimintona. Varsin pian katse vaelsi kuin väkisin vastahakoisesti nyt paremmin näkyvien, nopeasti niille sijoilleen lopetettujen liskojen ruhojen suuntaan, joka sai tämän värähtämään ja painamaan päänsä jälleen alas. "....äh. Mä... mä kyllä yritin... puhua niille. Mutta ne ei kuunnelleet" poika henkäisi vaisusti luultavasti lähes itsekseen hampaidensa lomasta kuin olisi puolustellut jotain, ennen kuin se vaikeni jälleen tukalasti. Näky sai sen selvästi varsin ahdistuneeksi ja se tekikin parhaansa vältelläkseen ruumiita, vaikka viimein rohkenikin luomaan varovaisen katseen ympärilleen sekä mieheen edessään. Nulikka ei selvästikään ollut aivan varma mitä olisi tehnyt seuraavaksi moisen kaaoksen keskellä, vaikka kaiketi edes jonkinlaiseksi helpotukseksi melko harva tuntui edes kiinnittävän häneen huomiota juuri nyt. Samoojilla taisi olla toistaiseksi aivan liian kiire varmistaa tilannetta liskojen kannalta ja haravoida aluetta... tai ainakin kaikilla muilla paitsi tällä yhdellä, joka olikin hyvin pitkälti jo ehtinyt ratkaista tilanteen hänen onnekseen.
|
|
|
Post by submarine on Mar 15, 2016 1:11:49 GMT 3
Purppurapäinen poika ei näyttänyt kaiken rytyytyksen jäljiltä ainakaan tyytyväiseltä. Totta puhuen tämä vaikutti jopa jokseenkin sekaiselta juuri nyt, mikä oli kaiketi sekin varsin ymmärrettävää. Apuun ilmaantunut mies ei suuremmin hoputtanutkaan toista kun tämä yritti selvitellä itseään ja tilannettaan. Lopulta tämä kuitenkin löysi kohti ojennetun käden, ja tarttuikin siihen ihailtavan reippaasti kaiken huomioonottaen. Toisin kuin nulikka, ei mies tosiaankaan tuntunut turhan kauhistuneelta tai häiriintyneeltä kuolleista liskoista, jotka lojuivat kovin lähellä. Ne oli selvästikin jo sivuutettu ja jätetty muiden aikojen murheeksi - ja muiden murheiksi muutenkin, kaiketi, kun samoojat nyt lopettivat sen mitä nuolet eivät olleet onnistuneet tekemään, survoen miekkojaan raatoihin niiden raatouden varmistamiseksi samalla kun varmistivat tilannetta ja ympäristöä muutenkin. Miehet ärähtelivät käskyjä ja toteamuksia toisilleen ja levittäytyivät nopeasti. Lisää väkeä ei tosin näyttänyt olevan tulossa enää linnakkeen suunnalta; kourallinen miehiä kaiketi riitti tällaiseen, eikä enempää ilmeisesti haluttu ulos muurien takaa, jos kyseessä olisikin vaikkapa juoni. Tai jotakin sellaista. Joka tapauksessa mies auttoi nulikan pystyyn. Kevyt irvistys, joka kiristi hänen silmäkulmiaan, taisi riittää kertomaan ettei hänkään todella ollut täysin välinpitämätön omasta verta vuotavasta kädestään, kun pojan paino jäi sen varaan. Siltikään hän ei valittanut, vaan auttoi toisen rivakasti pystyyn, kunnes tämä sai omatkin jalkansa alleen. Kohoava kulma taas puolestaan taisi kertoa, että nulikan huoli ja murhe liskojen kohtalosta kummastutti. Luulisi, että tällä olisi ollut välittömämpiäkin murheita. Vaikka toisaalta, eivätpä tämän sanat tainneet muutenkaan olla aivan tavallisimmasta päästä...
"Niin kaiketi käy suurimmalle osalle. Että nuo eivät kuuntele vaikka yrittäisi sanoa jotakin... vaikka yleensä sitä yritetäänkin hieman eri sanoin", mies tokaisi sitten, silmäten poikaa totta puhuen varsin kärkevästi. Taistelun tuoksinnasta huolimattakaan häneltä ei selvästi ollut mennyt ohi se outo kieli, jota nulikka oli yrittänyt huutaa kaiken keskellä yhdelle liskoista. Moinen olisikin ollut varmasti omiaan herättämään paljonkin kysymyksiä, mutta tähän hätään ei tainnut olla aikaa kysyä niitä. Mies vilkaisi sivummalle, kun viimeinen liskoista päästi viimeisen, valittavan sihahduksen ja vaikeni. Yksi samoojista kiskaisi miekkansa siitä sellaisella voimalla, että veri roiskui. Näky sai miehen irvistämään hieman samaan tapaan kuin käden rääkkääminenkin. "Rumaa touhua", mies tokaisi lyhykäisesti, ennen kuin pyyhkäisi hikeä otsaltaan. Sitten hän havahtui ja vilkaisi ympärilleen kuin etsien jotakin, jota ei kuitenkaan tuntunut löytyvän. Lopulta hän osasi vain huokaista ja kiskaista esiin pienen, nukkavierun rätin, jonka kiersi väkipuukkonsa terän ympärille. Vanhat, ruskeat tahrat kankaassa vihjailivat omaa karua tarinaansa, mutta hän itse ei piitannut moisesta kun alkoi pyyhkiä asettaan puhtaaksi. Veri uhkasi jo kuivua ja jämähtää kiinni. Hetkeksi mies tuntuikin suorastaan unohtuvan puuhiinsa, käyden terää keskittyneesti läpi ja pyyhkien samalla auennutta kättäänkin kankaaseen. Sitten hän kuitenkin vilkaisi, melkeinpä sivusilmällä, taas poikaan. Nulikan oudot varusteet ja muutenkin kyseenalainen ulkomuoto selvästikin mietityttivät. "Sinä et näytä siltä kuin olisit ollut liikkeellä ainakaan minkään väijytetyn karavaanin kanssa... tai oikein minkään muunkaan. Etkä sinä myöskään näytä miltään erämaiden barbaarilta. Tahtoo sanoa, ettet näytä siltä kuin sinulla olisi asiaa näille main. Mitä reekelettä tekee joku keskenkasvuinen yksin täälläpäin? Ja vielä tuon näköisenä?" hän kysyi suoraan ja napakasti. Katse pysyi tosin edelleen puukossa, jonka terä tuntui olevan nyt tarpeeksi puhdas verestä, että aseen saattoi laittaa pois. Mies tunki sen vyölle pitkään nahkaiseen tuppeen, ennen kuin katsahti nyt tarkemmin poikaan, mietiskellen.
"Et tosin kyllä näytä siltäkään että liikkuisit yksin. Et ainakaan täällä. Sinulla... taisi kuitenkin olla mukanasi matkaseuraa? Ennen noita, siis", mies tokaisi lopulta. Yleisen tasaisesta olemuksesta huolimatta hän punnitsi ja mietti nyt hieman sanojaan. Ei tarvinnut olla mikään suuri järjen jättiläinen tajutakseen, ettei jokin tällainen näky, resuinen keskenkasvuinen armottomilla korpimailla pakenemassa liskohirviöiden joukkoa, todennäköisesti vihjannut mistään mukavasta tarinasta. Leppäsillan linnake oli varmasti joutunut todistamaan monia samanlaisia, murheellisia kertomuksia...
|
|
|
Post by spyrre on Mar 15, 2016 16:24:30 GMT 3
Löydettyään hiljakseen enemmän tolkkuaan ja tovin itseään kokoiltuaan pääsi hengästynyt ja eittämättä silminnähden vieläkin hermostunut nulikka viimein jaloilleen kun apua tarjottiin, vaikkei tämä tainnut olla vieläkään aivan täysin mukana kaikissa tapahtumissa. Ainakaan tämä ei tuntunut hoksaavan apuun astuneen miekkosen verille viillettyä kättäkään ennen kuin oli jo ehtinyt tarttua tähän, päätyen nopeasti säpsähtämään toisen kasvoilla käväisevää irvistystä ja tuntiessaan tahmean veren kätensä alla. "Äh... ai. Anteeksi" se töksäytti nopeasti syylliseen sävyyn tuntuen havahtuvan hieman enemmän, ja irrotti itsekin kiireesti otteensa hieman irvistäen. Katse kävi niin toisen haavoittuneessa raajassa kuin hänen omassa, nyt vereen tahriutuneessa kämmenessään ja poika päätyikin pyykäisemään tätä pikaisesti likaisen tunikansa helmaan... kuitenkaan ehtimättä jäämään miettimään tätä kovinkaan pitkäksi aikaa.
Vaikka nuhjuinen purppuratukka tuntuikin harhautuneen jo hieman tukalassa olossaan, rauhallisen tarkkaavainen muukalainen ei puolestaan tainnut päästää ohitseen paljoakaan, eikä näin ollen nulikan aiempaa mutinaakaan, jota tämä itse ei ollut tainnut edes tarkoittaa kuultavaksikaan. Poika säpsähti nopeasti uudestaan kun miekkonen tokaisikin suoran vastauksen tähän, varsin tasaisesti mutta alleviivatusti. Tumma räpyttelevä katse nousi hetkeksi välttelevästä alaviistosta vilkaisemaan miestä kuin tämä olisi vasta nyt tullut varsinaisesti tajunneeksi mitä oli sanonut (tai tullut huutaneeksi aiemmin), ennen kuin nulikka laski jälleen katseensa, kukaties hieman liiankin kiireesti. "Tuota... niin ne kai. En tiedä, ehkä ne ei edes... ymmärrä puhetta" mutistiin pienen emminnän jälkeen vastaukseksi aavistuksen epäselvästi ennen kuin tämä vaikeni jälleen epämääräisen levottomasti liikahtaen, kuin yrittäen vain ohittaa äskeisen mahdollisimman nopeasti... vaikka kaipa käsillä eittämättä oli muutakin mietittävää. Ympärillä ryntäilevät valppaat ja kärkkäät samoojat saivat levottoman nulikan pälyilemään tuon tuostakin ympärilleen kuontalonsa varjosta ja sormet hypistelemään paremman puutteessa tunikansa likaista helmaa, eikä tämä voinut olla värähtämättä uudestaan kun vähän matkan päässä viimeinenkin kituvista liskoista päästettiin päiviltä. Muukalainenkin tuntui vilkaisevan ohimennen tapauksen suuntaan ja tämän lyhyt tokaisu sai nulikankin suunnalta pienen, tukalahkon nyökkäyksen. Tämä ei selvästikään halunnut katsoa touhua ympärillään vieläkään kamalan tarkkaan, vaikka jokseenkin jännittynyt katse ei voinut olla vieläkään pitämättä kaiken lomassa silmällä metsän reunaa kuin olisi pelännyt että esiin olisi saattanut hyvinkin rynnätä vielä jotain. Ainakaan vielä näin ei kuitenkaan tuntunut käyvän samoojien haravoidessa rivakasti ja tottuneesti ympäröivää maastoa, ja lopulta nulikkakin rohkeni päästää ilmoille hiljaisen, mutta aavistuksen helpottuneemman henkäisyn.
Oli kuinka oli, vaikka olo ja olemus olivat selvästikin kaikkea muuta kuin hyvävointiset, oli välittömin uhka silti ratkaistu. Hänen pelastajansa seisoi vieläkin hänen edessään pitäen silmällä ympäristöä ja hiljainen purppuratukkakin päätyi vilkuilemaan voipuneen epävarmasti niin miekkosta tämän puhdistaessa asettaan kuin ympärilleenkin, kokoillen vieläkin voimiaan kaiken jäljiltä. Tämä ei häirinnyt miestä kun tämä keskittyi hetkeksi touhuihinsa itsekin hurjan taistelun jälkimainingeissa, ja tälläkin kertaa muukalainen oli nopeampi kääntäessään huomionsa takaisin tukalaan nulikkaan. Se oli jäänyt seisomaan huojahdellen paikoilleen ja tasaamaan pihisevää henkeään hartiat pienessä lysyssä, ja yrittäen vieläkin vältellä maassa retkottavia liskojen ruhoja ympäristöään pälyillessään. Hänen päässään ja rinnassaan jyskytti vieläkin varsin painostavasti mutta tämä alkoi sentään hiljakseen olla laantumaan päin... Tuntui suorastaan surrealistiselta seistä viimein hetki hiljaa paikoillaan ilman että mikään yritti hänen kimppuunsa, ja nulikka vetikin muutaman kerran syvään henkeä, kuitenkin havahtuen jälleen hieman hätkähtäen kun miekkonen hänen edessään puhui. Muukalaisen tasainen, mutta jälleen varsin ykskantainen tokaisu siitä, ettei hän todellakaan näyttänyt siltä että hänellä olisi mitään tekoa saati saumaa tällaiseen paikkaan sai nuhruisen pojan luimistumaan aavistuksen ja tämä nosti pikaisesti huomionsa mieheen, päätyen kuitenkin epäröimään toisen vastausta odottavan katseen edessä. "...egh. Tuota... en. Kun... me..." se haparoi ennen kuin epäröi uudestaan. Koko asetelma oli varmasti omituinen ja näytti vähintäänkin kyseenalaiselta pojan ollessa varsin hyvin perillä tästä itsekin... mutta rehellisesti hän ei ollut alkuunkaan varma miten olisi selittänyt tämän edes likimain järkevästi jollekin muukalaiselle. Mies selvästikin tutki ja arvioi häntä, kukaties epäilevästi jo nyt, mikä sai purppuratukan liikehtimään tukalasti ja sulkemaan suunsa kerran jos toisenkin yritettyään tavoitella koherentteja sanoja. Hänen mielensä laukkasi edelleen ja tätä oli jokseenkin vaikea saada keskitettyä nyt johonkin tällaiseen kun tuskainen uupumus ja kaikki muukin painoi vielä päällä, mutta vaikka hänellä olikin vaikeuksia löytää sanoja, miekkonen hänen edessään tuntui kykenevän vetelemään johtopäätöksiä asioihin varsin nopeasti itsekin. Kun tämä lyhyen hiljaisuuden jälkeen jatkoikin tiedustellen suoraan että hän tuskin oli liikkeellä yksinkään, karkasi nulikan kurkusta äkillinen terävä henkäisy ja tämä säpsähti kuin olisi muistanut jotakin varsin kriittistä. Tummat silmät levisivät jälleen noussen hetkeksi suoraan miekkoseen ennen kuin tämä nyökkäsikin kiireesti ja käänsi katseensa kohti metsää josta hän hetki sitten oli rynnännytkin, kuin etsien pikaisesti tältä suunnalta jotakin.
"...äh! Mä... en olekaan! Me... me oltiin tulossa metsän läpi, ja... ja sitten noita otuksia vaan alkoi ilmaantua joka paikasta. Me jouduttiin erilleen, ja... Haekli on vielä siellä jossain!" Nulikka tuntui viimein löytäneen sanansa saatuaan pienen alkusysäyksen aiheeseen, ja nyt kaikki purkautuikin ilmoille yhtenä hätäisenä ryöppynä. Voipumuksestaan huolimatta purppuratukka tuntui olevan hyvää vauhtia kiihtymässä viitaten lopulta kintaalla kaikille muotoiluille ja koherenttiudelle, päätyen heilauttamaan kätensäkin osoittamaan kohti metsää. Tämä ottikin jo askelen verran kohti tulosuuntaansa kuin olisi kaavaillut suuntaavansa samanlaisella kiireellä takaisin, ehtien kuitenkin viimehetkellä tajuamaan jälleen tilanteensa. Ymmyrkäinen katse hakeutuikin nopeasti metsästä takaisin miekkoseen hänen edessään varsin hätääntynein elkein. "Se... mä en tiedä missä se on, mutta... jossain tuolla! Sitä pitää auttaa! Ne... ne otukset voi olla vieläkin sen perässä, ja...! Niitä oli kauheasti joka puolella!" tämä töksäytti, viittilöiden samalla jokseenkin epätoivoisesti kohti metsänreunaa. Kyseessä oli selvästikin elämän ja kuoleman asia, ainakin nulikan mielestä... tosin, ottaen huomioon millä tavalla tämä itse oli saapunut paikalle näin saattoi hyvin ollakin.
|
|
|
Post by submarine on Mar 16, 2016 4:59:22 GMT 3
Poissa tolaltaan oleva nulikka tuntui vasta alkavan päästä jyvälle siitä, ettei ehkä ollutkaan kuolemassa aivan juuri tähän hätään, eikä mikään edes varsinaisesti uhannut tätä juuri nyt. Vaikka moisen olisikin voinut luulla tekevän varsin tyytyväiseksi, taisi se olla kuitenkin hieman liikaa vaadittu tähän hätään - etenkin kun tolkun alkaessa palata tämä keksikin lähinnä uusia murheita joita hätäillä. Kuten esimerkiksi sen, ettei tosiaan ollut kaiketi ollut yksin liikkeellä. Haavoittunutta kättään tarkastellut mies kohotti uudelleen katsettaan toisen suuntaan kun tämä alkoi hätäisesti ähkiä ilmoille jotakin jostakin Haeklista, ja siitä miten tämä oli edelleen jossakin tuolla noin kaiken keskellä ja uhattuna... ja miten tätä pitäisi auttaa. Kumma kyllä mokoma panikointi tuntui saavan miehessä aikaan paljon enemmän oikeaa eloa ja vastakaikua kuin väkivalta ja hirveys ympärillä. Hänen kulmansa kohosivat varsin korkealle heti, kun poika alkoi pitää meteliä. "Hei hei hei, otahan nyt rauhassa. Sinä et tähän hätään näytä tosiaankaan kelvolta murehtimaan mistään muusta - hyvä jos edes itsestäsi", mies töksäytti, ennen kuin laski kätensä, sen ehjemmän, pojan hartialle. Sen paino oli raskas, ja raaja tarjosi yhtälailla tukea kuin rajoitti toisen huitomista ja hätiköintiäkin. Miehen olemus antoi niukasti vihjeitä sen suhteen, mitä mieltä hän oikeastaan oli kuulemastaan, mutta ainakaan tässä ei taidettu olla ryntäämässä oikopäätä etsimään muita jahdattuja tai muutenkaan lähtemässä mukaan toisen sekaiseen hätään. Jos raadollisia oltiin, niin sellainen tuskin enää auttaisi muutenkaan... "Surkea juttu, jos joku toverisi jäi tuonne. Mutta vedä nyt henkeä. Kyllä tämä saadaan vielä selvitettyä, mutta ryntäilemällä tulee vain... tätä", mies jatkoi, nyökäten varsin painokkaasti päällään kohti ympärillä lojuvia, verisiä liskojen ruumiita. Juuri nyt hän vaikutti paljon eläväisemmältä kuin vasta hetkeä aikaisemmin. Eh, kaiketi jokaisen, joka joutui todistamaan jotakin tällaista useamminkin, täytyi keksiä jokin tapa käsitellä tällaisia asioita.
Mies olisi kukaties ollut aikeissa sanoa vielä muutakin, mutta äkkiä hän tuntui tajuavan jotakin ja vilkaisi sivulleen. Yksi samoojista oli astelemassa kaksikkoa kohti tasaisesti, kiirehtimättä mutta myöskään millään muotoa kuhnailematta. Miehellä oli toveriensa tavoin vihreän- ja ruskeansävyiset, varsin käytännönläheiset vaatteet ja topattu, paksu suojanuttu. Kädessään tämä puristi edelleen veren tahrimaa miekkaa, jota ei ollut tohtinut vielä työntää takaisin huotraansa. Lopulta tätä erotti muista kaltaisistaan lähinnä se, että tämä oli jossain määrin vanhempi, ja että tämän olemuksessa oli tiettyä napakkuutta ja painoa. Melkein kuin jonkinlaisella johtajantapaisella. Kuten taistelun ja rähinän jälkeen oli suotavaa (joskin tässä kohtaa varsin turhaa) kohotti tämä lähestyessään toista kättään osoittaakseen olevansa ystävä. Siihen vastattiin tasaisella, nopealla kädenheilautuksella. Outoa kyllä, ei ele ollut erityisen tuttavallinen. Enemmänkin vain muodollinen. Mies nulikan vierellä odottelikin vaiti kunnes samooja oli päässyt puhe-etäisyydelle. "Kazimir, niinkö? Et jättänyt paljoakaan tehtävää miehilleni", samooja murahti ilottomasti. Ahavoitunut, arpinaamainen mies tihrusti niin edessään seisovaa miestä kuin purppuratukkaista nulikkaakin varsin tarkkaan. Ilmeisiin alaisiinsa takanaan tämä ei sen sijaan kiinnittänyt enää mitään huomiota. Kaiketi nämä tiesivät tarpeeksi hyvin muutenkin mitä tehdä... tai niin sopi ainakin kaiketi olettaa. Samoojan silmät viipyilivät hetken pojassa, lupaillen kaikkea muuta kuin ainakaan leppoisia hetkiä, mutta tämän vieressä seisovan miehen päästäessä sitten myötäävän äännähdyksen kiinnittyi vanhemmanpuoleisen samoojan huomio taas häneen.
"Pelkäänpä, ettei tässä olisi ollut paljoa tehtävää miehillenne muutenkaan. Kunhan satuin olemaan lähempänä. Ja kyllä, Kazimir", mies vastasi, vahvistaen ilmeisestikin samoojan muistaneen tosiaan hänen nimensä oikein. Hänen olemuksensa oli taas varsin tasainen ja rauhallinen, ja ennen kuin vakavanoloinen samooja ehti vastata, kohotti hän kätensä pitelemänsä pojan olkapäältä, jättäen sen roikkumaan tämän pään yläpuolelle kuin viitaten. "Tämä poika tässä, hän kertoi ettei ollut liikkeellä yksin. Sanoi, että tuolla on vielä joku muukin. Olisi varmaan parasta kuunnella häntä juuri nyt eikä minua", Kazimiriksi kutsuttu mies tokaisi sitten. Äänessä kareili tietty melkeinpä vaivautunut sävy, kuin häntä ei tosiaankaan olisi kiinnostanut juuri nyt kuunnella vanhan samoojan murahteluita, kun paljon tärkeämpiäkin asioita oli mietittävinä. Ja olipa syynä sitten tuo sävy tai vain miehen omakin kiinnostus kuulla tarkemmin, tyytyi tämä vain mulkaisemaan häntä ennen kuin käänsi katseensa uudestaan nulikkaan. "Noniin. Kuka reekele oikein olet ja mitä täällä on tapahtunut?" samooja töksäytti. Niin ääni kuin katsekin olivat vähintäänkin painostavia.
|
|
|
Post by spyrre on Mar 16, 2016 15:00:17 GMT 3
Hyvä kun aiempi hätäily oli alkanut selvitä niin löytyikin jo aihetta uudelle, pojan tuntuessa nopeasti päätyvän jälleen varsin pois tolaltaan kun tämän matkaseurasta tiedusteltiin. Tämä ei kuitenkaan kaikeksi onneksi ainakaan ehtinyt ryntäämään takaisin metsään vaikka tovin näyttikin siltä että olisi saattanut kaavaillakin moista, vaan miehen painava käsi pysäytti tämän varsin nopeasti. Muukalainen ei selvästikään ollut aikeissa lähteä mukaan moiseen säntäilyyn vaikka tuntuikin havahtuvan äkillisestä metelistä, saaden purppuratukankin vaikenemaan nopeasti ryöpytyksensä jälkimainingeissa. Nuhruisen nulikan paniikinomainen vuodatus keskeytyi yllättyneeseen ähkäisyyn kun mies kiirehti toppuutteleemaan moista tarmoa. "Niin mutta... jotain pitää--" se yritti vielä, kuitenkin hoksaten viimein vetää jälleen henkeä kaiken keskellä, ja vaikeni uudelleen hieman silmiään räpytellen. Tämä näytti rehellisesti vieläkin varsin ymmyrkäis-silmäiseltä ja kaikkea muuta kuin levolliselta jäädessään pälyilemään ylös mieheen tavalla, joka taisi ainakin kertoa sen jopa kuuntelevan. Viivyttely moisen uhan edessä joka saattaisi vielä uhata metsään jäänyttä Haeklia ei selvästikään miellyttänyt ja sai pojan luimistumaan, mutta lopulta tämä taisi tajuta itsekin ettei päättömästä huitomisestakaan ollut mitään apua kellekään. Nulikka epäröi vilkaisten hieman hämillään olallaan lepäävää kättä ennen kuin kuitenkin kirskautti hampaitaan ja nyökkäsi vastahakoisesti seuraten muukalaisen merkitsevää katsetta kohti lukuisia liskonraatoja. Eh, kukaties tämän sanoissa lopulta oli järkeä... ehkä jos hän olisi ollut tarkkaavaisempi olisi edes tältä välikohtaukselta vältytty... vaikka rehellisesti hän ei osannut olla varma olisivatko he kuitenkaan voineet tehdä paljoakaan muuta perään lähteneiden liskojen suhteen. Likaisilla kasvoilla kävi jälleen pieni tukala irve ja poika liikahti levottomasti kuin olisi päätynyt jälleen hukkaamaan suuntansa kun hänen rynnistelyynsä oli puututtu näin julmalla tavalla, mutta jos se oli ollut aikeissa sanoa vielä jotain unohtui tämä pojaltakin nopeasti kun tämä hoksasi kaksikkoa kohti harppovan yrmeänvakavan samoojan.
Oli kaiketi ollut vain ajan kysymys koska vain hetki sitten epätoivoisesti petojoukon edellä paennut nulikka muistuisi jonkun viereen, eikä tainnut olla odottamatonta että moinen outo asetelma kiinnosti varmasti muitakin. Purppuratukan kurkusta karkasi pieni, epämääräinen äännähdys ja tämä jännittyi kun löysi katseellaan kohti astelevan miehen, jonka olemus lupasi jo kättelyssä kaikkea muuta kuin hyvää... tai näin poika tämän ainakin taisi tulkita. Se luimistui nopeasti uudestaan liikahtaen paikallaan kuin olisi harkinnut refleksinomaisesti perääntymistä, mutta päätyi vain tulemaan uudestaan olalleen lasketun raajan pysäyttämäksi. Nulikka vilkaisi muukalaista kuontalonsa varjosta tuntuen kuitenkin sitten keräilevän malttiaan, jääden likimain paikoilleen odottamaan saapuvaa samoojaa tukalista elkeistään huolimatta. Miehet tervehtivät toisiaan kädenheilautuksin ja nulikka jäi vaiteliaan hermostuneena seuraamaan tätä vierestä, yrittäen parhaansa mukaan olla vilkuilematta samoojan vieläkin verentahrimaa miekkaa jota tämä kantoi vieläkin kädessään. Kaiketi pieneksi helpotukseksi arpikasvoisen, vanhemman miehen huomio tuntui olevan suunnattu lähinnä miekkoseen hänen tuntumassaan vaikka purppuratukkakin sai osakseen joitain teräviä katseita, mutta varsin pian taisi käydä selväksi etteivät näiden kahden välit yllättäen tainneetkaan olla aivan niin tutut kuin olisi voinut olettaa.
Hiljainen, hieman huojahdellen kaiken tuntumassa seisova nulikka päätyi itsekin räpäyttämään silmiään aavistuksen hämmentyneenä kuullessaan vanhemman samoojan tokaisun kun tämä suuntasi sanansa hänen vieressään sesovalle miehelle. Vastoin odotuksia vaikutti siltä ettei hänet pelastanut tapaus ilmeisesti kuulunutkaan samoojiin vaikka ei selvästikään ollut näille vieraskaan, miehen terävien silmien luodessa katseen nulikkaankin. Paikalleen jännittynyt nulikka kirskautti hampaitaan vaiteliaasti kuin olisi elätellyt toivoa ettei häntä kenties huomattaisi kaiken keskeltä jos hän pysyisi hiljaa, kuitenkin kuunnellen lyhyttä sananvaihtoa varovaisesti ympärilleen vilkuillen. Ei tainnut olla hankalaa päätellä että puheille astellut miekkonen oli jonkinlainen paikallinen johtohahmo jonka eittämättä ummikkokin näki jo elkeistä, mikä eittämättä toi tälle kaikkea muuta kuin leppoisan ensivaikutelman. Ohimennen kaiketi Kazimiriksi nimetty muukalainen ei kuitenkaan jäänyt tälläkään kertaa viivyttelemään, vaan kuitattuaan sanat tämä nostikin pian kätensä viittaamaan huomiota parhaansa mukaan vältelleeseen nulikkaan, saaden tämän jälleen jännittymään nopeasti paikalleen. Samoojan terävän katseen kääntyessä jälleen takaisin häneen ymmyrkäis-silmäinen nulikka ei voinut olla vilkaisematta miekkosta tuntumassaan, päätyen kuitenkin nopeasti säpsähtämään samoojan terävää ärähdystä. Kysymykset kiskaisivat tehokkaasti pojan huomion jälleen puoleensa, mutta syystä tai toisesta tämä näytti äkkiä epäröivän kuin jopa neuvottomana ilmeiseltä kuulostaneen kysymyksen edessä.
"Mä... egh. Tuota..." se yritti sanojen hiipuessa kuitenkin nopeasti, ennen kuin vielä silmänräpäyksen epäröityään se vetäisi viimein syvään henkeä. "Me... me oltiin tulossa tuolta metsän poikki tänne päin, ja... sitten noita otuksia vain alkoi ilmaantua kaikkialle. Ne seurasi meitä ties kuinka kauan, mutta niitä oli ihan liikaa, ja... me jouduttiin erilleen kun Haekli... äh! Se... se jäi johonkin sinne, ja tarvitsee apua! Ne... ne otukset seuraa sitäkin varmaan vieläkin! Me... ei meillä ole edes aavistustakaan mistä ne edes ilmaantui. Haeklikin oli yrittämässä tänne päin, mutta... niitä otuksia oli hirveän paljon!" poika ryöpsäytti lopulta jälleen nopeasti ilmoille, yrittäen viittoilla mahdollisimman painokkaasti ja vakuuttavasti kohti metsää. Kaiketi se vaikutti sentään hetken hengenvedon jälkeen aavistuksen koherentimmalta vaikka hätäisyys paistoi läpi vieläkin. Kukaties sen vuoksi tämä tuntuikin onnistuneen ohittamaan epähuomiossa ensimmäisen esitetyn kysymyksen tyystin... vaikka kieltämättä olemuksessa oli jännittyneisyyttä kuin tämä olisi yrittänyt vaivihkaa seurata niin tiukan samoojan kuin Kazimirinkin reaktioita. Kaiketi töksähtelevä kertomus oli kaikkea muuta kuin selkeä ja aukoton, vaikka syystä tai toisesta nulikassa häivähti aavistus myös jokseenkin erilaiselta tuntuvaa tukaluutta... Mutta selvästikin se olisi puhunut huomattavasti mieluummin käsilläolevasta kriisistä kuin itsestään.
|
|
|
Post by submarine on Mar 17, 2016 19:40:45 GMT 3
Hätäilyä ja panikointia eli ei, oli jo kaksi miestä tiukkaamassa tietoja ja selityksiä tapahtuneesta selvästikin omiaan pakottamaan purppurapäiseen nulikkaan edes jonkinlaista rotia. Vaikka niin Kazimir kuin vahemmanpuoleinen samoojakaan eivät tuntuneet suhtautuvan toisiinsa erityisen hyvin, kuunteli kumpikin silti keskittyneesti ja kiinnostuneesti kun poika parhaansda mukaan selitti mitä pystyi... mikä ei tosin tainnut olla loputtoman paljoa. Tapahtumat olivat järkyttäneet tätä, ja nulikalla oli edelleenkin enemmän kerrottavaa kuin kärsivällisyyttä sanoilleen. Yhtälailla vähän kärsivällisyyttä näytti olevan myös samoojalla, joka murahti pian tyytymättömästi ja kurtisti ahavoituneita kulmiaan entisestään. "Eli sinä ja joku toverisi kuljeskelitte aivan kahdestaan näillä main ja sitten saitte kimppuunne liskoja, niinkö? No mitä muuta olisi voinut reekele edes odottaa? Jos se Haekli on ollut yhtään pidempään kateissa, voit saman tien unohtaa kaikki toiveet mistään pelastumisesta. Hän on jo vainaa", mies töksäytti lopulta täysin kiertelemättä, tuijottaen poikaa yrmeästi kuin nyrpeänä siitä, että tämä edes kehtasi vaivata ja aiheuttaa ongelmia jollakin tällaisella hulluudella. Kuin se ei olisi riittänyt, näytti tämä siltä kuin olisi ollut aikeissa marssia pois saman tien, kuuntelematta enää enempiä selityksiä tai edes vastauksia. Ymmärrystä tai myötätuntoa ei ollut ainakaan heltiämässä - eikä sitä myöten kaiketi apuakaan. Mies käänsi jo selkäänsä koko tilanteelle ja kasvojaan kohti tärkeämpiä murheita, kun äkkiä olalle asetettu käsi pysäytti tämän. Tapa, jolla ikääntynyt samooja mulkaisi kiinni tarttunutta Kazimiria, oli vähintäänkin ikävä, mutta hän ei antanut sen vaientaa itseään.
"Hei, eiköhän nyt olla vähän julmia? On varmasti jokin hyvä syy, miksi poika ja hänen toverinsa lähtivät tekemään matkaa tässä paskamaassa. Ja olipa tai ei, eiköhän se ole tässä kohtaa melkoisen toissijaista muutenkin. Sikäli kuin olen asian ymmärtänyt, tai kukaan muukaan, niin eikö samoojien kuuluisi pitää nämä tienoot muutenkin turvallisina? Hirviöitähän juoksee aivan pihamaalle asti!" Kazimir tokaisi, totisena mutta samalla myös jokseenkin pisteliäänä. Yrmeä samoojapäällikkö murahti ja yritti kiskaista kätensä vapaaksi, mutta nuoremman miehen ote oli vahva. Lopulta tällä ei ollut muutakaan vaihtoehtoa kuin vastata. "Meillä on aivan tarpeeksi työtä jo muutenkin, ilman että lähemme etsimään jotakin jo aivan varmasti syötyjä hortoilijoita, jotka eivät-" samooja aloitti, mutta ei ehtinyt pidemmälle ennen kuin tämä keskeytettiin. Taaempana muutkin samoojat näyttivät jo melkoisen kiinnostuneilta välikohtauksesta, mutta Kazimir ei antanut senkään pidätellä itseään. "Hyvä sitten, etten jättänyt miehillenne äskenkään paljoa tehtävää. Luulisi tosin, että ainakin muutamalla olisi nyt aikaa tarkastaa lähitienoo muutenkin. Vai pitäisikö ohikulkijoiden kukaties huolehtia siitäkin?" Kazimir tokaisi napakasti, tuijottaen vanhempaa miestä suoraan silmiin melkoisen läpitunkevasti ja hanakasti. Hänen olemuksessaan oli tiettyä lujuutta ja läpitunkevuutta, jonka edessä arpinen, vanha soturikin joutui räpäyttämään silmiään. Hetken tämä tuijotti takaisin haluttomasti ja nyrpeästi, ennen kuin sitten haparoi, katsahti jalkoihinsa ja kiskaisi lopulta kätensä vapaaksi. "Laitan kaksi miehistäni asialle. Enempään minulla ei ole varaa tällaisen typeryyden takia!" samooja ärähti. Tämä lähti marssimaan takaisin kohti miehiään, ärähdellen käskyjä. Ainakaan saman tien ne eivät kuuluneet liittyvän mihinkään pelastusoperaatioihin, mutta tämä oli vaikuttanut olevan tosissaan - vaikka sitten vasten tahtoaan.
Kazimir tuijotti hetken miehen perään, ennen kuin antoi hartioidensa pudota taas hieman, kuin taistelun jälkeenkin. Hän vilkaisi poikaan vierellään, ennen kuin sitten kumartui noukkimaan maasta jousensa, jonka oli aikaisemmin viskannut surutta syrjään kun tilanne oli hyökännyt päälle. Hän tarkasti sen kunnon, ennen kuin laski sen sivulleen. Toinen käsi tiristi edelleen verta, mutta hän ei murehtinut siitä juuri nyt. Katse palasi sen sijaan takaisin poikaan. "No. Asialle tehdään nyt mitä voidaan. Nuo miehet osaavat asiansa, vaikka siitä joutukin nähtävästi vääntämään kättä. Näytät siltä, että olet pahasti ruuan ja levon tarpeessa. Mennään tuonne linnakkeelle, sieltä saa kumpaakin. Ja sitten saat kertoa minulle kunnolla mistä tässä oikein on kyse. Kaikessa rauhassa", Kazimir tokaisi, nyökäten ohimennen pienesti samoojien suuntaan. Mitä ilmeisimminkin terävä mies oli jo todennut, että tässä kaikessa oli selvästi muutakin kuin vain se, mistä nulikka oli hätäisesti kertonut - ja että se saattoi hyvinkin olla sellaista, josta ei muutenkaan sopisi puhua muiden kuullen. Odottamatta vastausta (joskin tosin kuunnellen moisia) hän tarrasi nulikkaa taas olkapäästä, lähtien enemmän tai vähemmän taluttamaan tätä kohti kauempana häämöttävää linnaketta. Tässä sitä nyt sitten oltiin...
|
|