|
Post by spyrre on Jul 8, 2016 14:08:44 GMT 3
Rauhallinen hetki joen varressa oli kiihtynyt varsin nopeasti kun suomuinen eväkäs viimein iski raivolla kiinni vedenpintaa viistäneesään syöttiin, ja vain silmänräpäyksessä oli hiljaisuus muisto vain. Törmällä pönöttänyt purppuratukkakin oli ponkaissut kiihtyneenä jaloilleen kuikuilemaan hurjaa väsytystaistelua Kazimirin takaa, ja seurasikin nyt jännittyneesti ja varsin kiinteästi moista koetusta kun mies kiskoi vapaa harkituin, tasaisin ponnistuksin. Toisen pikaisesti puuskahdettu toteamus siitä mitä siiman rikkoutumisesta seuraisi sai huolestuneen, ymmyrkäisen katseen sekaisen kuontalon alta, pojan kuitenkaan rohkenematta häiritä palo-arpisen miehen ilmeistä ponnistelua ja keskittyneisyyttä. Hän itse tuskin oli minkäänsorttinen kalamies ja rehellisesti tuskin ymmärsi touhusta muuta kuin sen kaikkein ilmeisimmän, mutta oli silti helppo nähdä kuinka kala taisteli vastaan samalla kun Kazimir pinnisteli hivuttaakseen otuksen lähemmäs rantaa. Huolimatta yrityksistään pysytellä hiljaa nulikka ei silti voinut olla henkäisemättä ja säpsähtämättä kun pinnan alta viimein pitkän mittelön jälkeen häivähti esiin tumma hahmo... ja sitten uudestaan kun mies äkkiä kumartui kaappaamaan nuijan käteensä ja harppasi jokeen.
Tyyni vesi muuttui hurjaksi kuohuksi kun räpistelevä kala ja miehen nuija kohtasivat. Poika huojahti väkisinkin pitkän, yllättyneen askelen taaksepäin jääden sitten jälleen tuijottamaan kaikkea silmänsä ymmyrkäisenä. Hän ei ehtinyt edes hoksata kauempaa seuranneen katin yllättyneen moista hosumista vielä enemmän ja luikahtaneen tiehensä... mutta ainakin rannan tuntumassa alkaneen mittelön voittaja selvisi nopeasti. Veden pinnan alle antaumuksella nuijittuaan uskalsi Kazimirkin viimein hellittää vakuututtuaan aikaansaannoksestaan, ja jääden jälleen tasaamaan itseään. Jännittynyt ja silmiään räpyttelevä nulikka muisti hädin tuskin edes hengittää kun mies lopulta veti siimansa päässä nyt huomattavasti hiljaisemmin killuvan eväkkään rantaan. Otus ei enää laittanut hanttiin, ja tämän ilmaantuessa esiin vedestä kävikin hyvin nopeasti selväksi miksi. "Ehh... oho" purppuratukasta irtosi jokseenkin epämääräinen henkäisy kun suuri kala kiskottiin rantakivikkoon, tämänkin uskaltaessa viimein astahtaa lähemmäs kaulaansa kurotellen. Tämä tuskin osasi sanoa mitä laatua kala oli, paitsi että tämä oli yllättävän suuri ja omasi lihaa itsessään... vaikka ikävä kyllä ruokittavia suita olikin enemmän kuin yhdestä eväkkäästä riittäisi. Moinen tuskin kuitenkaan laski mielialaa tähän hätään ja poikakin jäi hetkeksi Kazimirin keralla ihmettelemään saalista kaulaansa kurotellen. "Sehän on aika iso! Luulin että se kiskoo koko kepin mukaan jokeen!" nulikka tokaisi ilmeisen vaikuttuneena ilmaa ohimennen nuuhkienkin, katsahtaen kuitenkin empien miekkoseen kun toinen totesi että moinen saalis oli hyvä alku tähän hätään. Olisi eittämättä tuntunut paljon huojentavammalta että näinkin suuri kala olisi ollut edes suunnilleen tarpeeksi, mutta... no, saalis oli saalis, ja tästä oli lopulta vaikea olla ainakaan pahoillaan. Purppuratukka nyökkäsikin toteamukselle hieman huokaisten, harhautuen jäämään seuraamaan niskaansa raaputtaen kun mies kumartui irrottamaan eväkästä koukustaan. Kuitenkin tämä havahtui nopeasti säpsähdyksen keralla kun Kazimir vilkaisikin toimiensa lomasta häneen.
"Eh? Ankkurin?" Purppuratukka räpäytti silmiään yllättyneenä äkillisestä, kieltämättä oudosta pyynnöstä vilkaisten ilmeisen hämillään lyhyen matkan päässä odottavan veneen suuntaan. Pienellä viiveellä se tuntui kuitenkin pääsevän edes suunnilleen ajan tasalle mitä edes haluttiin. "Ai. Tuota... juu. Mä haen sen!" se töksäytti viimein, pyörähtäen sitten ympäri kohti paattia ja tömisteli menemään sellaisella tarmolla ettei ehtinyt edes miettiä mitä toinen kaavaili tekevänsä ankkurilla... tai edes mikä oli tämä mystinen "kokka". Joka tapauksessa, tätä tuskin olisi erityisen vaikea hoksata ja nulikka kiirehtikin etsimään, jättäen jälkeensä valkoisen kissan joka oli jälleen ilmaantunut pusikosta jonne oli hetkeksi kadonnut. Eläin tuntui kiinnostuneen rannalla tapahtuneesta hosumisesta heti enemmän kun tajusi siihen liittyvän ruokaa, ja tämä olikin napannut otuksen huomion. Ei tainnut lopulta kulua kauaakaan kunnes tiehensä kiirehtinyt nulikkakin löysi hakemansa. Tovin paattia kierreltyään se päästi tyytyväisen äännähdyksen ja kumartui kiskomaan ankkurin käsiinsä. "Egh... tässä! Löytyi" se puuskahti tovin painavan kapineen kanssa askarreltuaan, ja kääntyen retuuttaakseen tätä mukanaan miten saattoi. Kaiketi hintelä poikakin onnistuisi saamaan tämän pienellä yrityksellä ainakin suunnilleen sinne minne oli tarkoituskin ilman että päätyisi pudottomaan ankkuria kintuilleen... toivottavasti ainakin.
|
|
|
Post by submarine on Jul 8, 2016 22:26:03 GMT 3
Kazimir ei juuri selitellyt äkillistä ankkurintarvettaan, ainoastaan nyökkäsi ja katsoi hetken pojan perään, että tämä löysi ainakin oikean suunnan. Sitten hän syventyikin omiin askareihinsa. Koukun irroittaminen kalan sisuksista vaati melkoista kiskomista kun miehellä ei tähän hätään tuntunut olevan mitään teräasettakaan mukanaan, mutta lopulta se kuitenkin irtosi. Karkea, kookas koukku veti mukanaan melkoisesti lihaa ja verta taimenen sisuksista, mikä viimeistään varmisti, että se oli aivan varmasti kuollut. Mies tuli vilkaisseeksi ohimennen pyydystään, ja totesi siinä samalla häthätää kasatun, huonoista aineksista tehdyn perhon menetetyksi. Sulanrippeet ja langanpätkät olivat kadonneet kalan sisään. Outoa kyllä se ei tuntunut miestä kuitenkaan murehduttavan. Hän ei myöskään alkanut perata kalaa kuten olisi voinut olettaa - mikä oli toisaalta tietysti ymmärrettävääkin, hänellä kun ei ollut veistä. Toisaalta hän ei tosin edes vaikuttanut siltä, kuin olisi ollut sellaisen tarpeessa. "Hyvä. Varo, se on terävä", Kazimir tokaisi varsin ykskantaan, kun poika lopulta ilmaisi löytäneensä kaivatun ankkurin. Ja toden totta, joku oli selvästikin tehnyt omia pieniä peukalointejaan painoon: siinä, missä ankkurin käyrien, paksujen koukkujen olisi luullut olevan melko tylppiä, oli ne hiottu kaikki kolme teräviksi. Jälki oli karkeaa, ilmeisesti kiveä vasten tehtyä, mutta työ itsessään tarkkaa. Joku, oletettavasti mies itse, oli selvästikin halunnut kapistuksesta terävämmän kuin mitä pelkkään pohjamutaan tai kiviin tarraamiseen olisi vaadittu. Luonnollisesti ankkurista roikkui myös vyyhti paksua, lujaa köyttä, joka oli tarkoitettu kestämään vene lasteineen kun sen haluttiin pysyvän paikallaan.
"Noniin. Kuten sanottua, tästä ei riitä kuin alkutekijöiksi. Jos meidän tällä tavalla pitäisi hankkia ruokaa koko joukolle, kykkisimme tässä vielä huomennakin. Ja huomenna meidän pitää olla jo kaukana", Kazimir selitti samalla, kun nousi pystyyn pyydystämänsä kalan luota. Sanojen olisi luullut olevan kovinkin lannistuneita, mutta totta puhuen mies tuntui enemmänkin vain pohjustavan ja selittävän edesottamuksiaan. Kukaties tämänkin oli tarkoitus olla jonkinlaista oppia purppurapäiselle pojalle... ainakin jostakin. Enempiä selittelemättä mies nousi pystyyn ja otti ankkurin pojalta köysineen päivineen. Sitten hän astelikin itse puurajaan, lähelle venettä, ja kiersi köyden pään nopsasti paksun puun ympärille. Ilmeisesti varmuutta tarvittiin, sillä mies tarkasti solmunsa kestävyyden asettamalla toisen jalkansa runkoa vasten ja riuhtomalla niin lujaa, kuin varmastikin edes pystyi. Ilmeisestikin mokoma oli tarpeeksi vahva. Selittelemättä enempää, antaen tekojensa kaiketi kertoa kaiken tarpeellisen, mies palasi takaisin taimenen luokse vetäen ankkuria ja sen köyttä mukanaan. Toisella kädellään hän nappasi kalan maasta, etsi hetken hyvää otetta sen liukkaasta, suomuisesta pinnasta ja iski sitten, vieläkään mitään selittämättä, ankkurin läpi otuksen päästä. Taimen jäi siihen roikkumaan onnettoman näköisenä, ja mies laski koko viritelmänsä köyden varaan, ravistaen sitä pari kertaa ja kokeillen ilmeisestikin sen kestävyyttä. "Ei, me tarvitsemme jotakin suurempaa saalista", hän lopulta totesi.
Niine hyvineen Kazimir otti äkkiä tukevamman asennon, laski ankkurin päässä roikkuvaa taimenta vielä hieman pidemmälle köyden varaan, ja sitten - pyöräytti koko ilmestyksen päänsä ympäri laajassa kaaressa. Se näytti kuin miltäkin heittoaseelta, ja heittoaseen tapaan mies seuraavalla pyöräytyksellä päästi myös siitä irti, singoten kalan... oikopäätä takaisin jokeen. Ankkuri halkoi ilmaa niin pitkälle kuin sitä seuraava köysi antoi myöten, ja molskahti sitten komeasti virran sekaan. Kalasta ei ehtinyt näkyä kuin pelkkä pyrstö, kun se upposi pohjaan. "Siihen oli tosiaan syynsä, kun käskin sinun olla varuillasi veden äärellä. Tuolla pohjassa on... suuria ja nälkäisiä otuksia", mies totesi. Hän katseli hetken kuinka veteen janaava köysi asettui, ennen kuin istui sitten alas. Nyt täytyisi ilmeisesti taas odotella, niin hämmentävältä kuin äskeinen olikin näyttänyt...
|
|
|
Post by spyrre on Jul 9, 2016 16:40:15 GMT 3
Oli hämmentynyt äkillisestä vaatimuksesta tai ei, purppuratukka ei kuitenkaan aikaillut kauaakaan suunnatessaan kohti rantaan kiskottua paattia. Ainakin poika tuntui harhautuneen hetkeksi suuremmista kärvistelyistään vaikka tuskin tunsi oloaan vieläkään erityisen hyvinvoivaksi, mutta moinen ei tainnut pitää paikkaansa kenenkään muunkaan kohdalla. Se kierteli venettä aikansa kunnes äkkäsi hakemansa ja kumartui joutuisasti askartelemaan ankkurin paksua köyttä irti veneestä, päätyen kuitenkin vilkaisemaan kapinetta Kazimirin varoituksesta hieman tarkemmin. Näky saikin purppuratukan jäämään tuijottamaan hetkeksi silmiään räpytellen. Ankkurin kookkaat, teroitetut koukut eivät selvästikään ainakaan valaisseet yhtään mitään tässä kaikessa, enemmänkin päinvastoin ja nulikka hämmentyi näystä entisestään, onnistuen sentään päästämään jonkinlaisen puolittaisen myötäävän äännähdyksen Kazimirin suuntaan kuittaukseksi... tosin tätä seurasi nopeasti vaimeampi, paljonpuhuva "auts", joka taisi kertoa varoituksen tulleen hiukan liian myöhässä. Oli kuinka oli, ei kulunut montaakaan tovia kunnes nulikka jo harppoi takaisin, retuuttaen painavaa kapinetta sylissään huomattavasti varovaisemmin elkein ja paksu köysi perässään raahaten.
Purppuratukka puhisi itsekseen ankkurin painon alla luovuttaessaan oudon virityksen Kazimirille, kallistaen kuitenkin päätään hieman tämän tokaisulle kuinka suurestakaan kalasta tuskin olisi kunnon ateriaksi. Tämä saikin pojasta ilmoille hieman nujertuneemman henkäisyn (tai sitten tämä johtui ankkurin painon siirtymisestä miehen käsiin) mutta hän ei varsinaisesti ehtinyt tätä pidemmälle kun Kazimir nousikin ankkureineen kaikkineen ja kääntyi astelemaan puurajaan. Nulikka räpäytti silmiään seuraten sitten varovaisen uteliaasti perässä katsomaan mitä mies puuhasi, ohimennen käsiään painon jäljiltä vastakkain hieroen. Purppuratukka jäi katsomaan kulmiaan kurtistellen kun toinen puuhasteli köyden kanssa jopa kokeillen tämän kestävyyttä melkosen raskaalla kädellä, ennen kuin mies aikaansaannokseensa tyytyväisenä palasi takaisin kivikkoon jätetyn kalavainaan luokse. Poika haahuili jälleen toisen vanavedessä ja avasi suutaan kuin ollen aikeissa kysyä jotain, kuitenkin ähkäisten yllättyneenä kun Kazimir äkkiä poimi eväkkään maasta vain lävistääkseen otuksen kursailematta yhteen terävistä koukuista. "Ehh? Mitä sä nyt..." purppuratukka aloitti hölmistyneenä ja jopa hieman järkyttyneenäkin saaliin kohtalosta, kuitenkin vaieten silmiään räpäyttäen kun toinen jatkoi. Maininta jostakin "suuremmasta saaliista" tuntui saavan pojankin hoksaamaan jotakin, ja tämä jäi hetkeksi mittailemaan entistä tiuhempaan silmiään räpytellen toisen riiputtamaa, oikeastaan nyt melkoisesti aiempaa suuremmalta koukulta näyttävää kapinetta kunnes sekin vilkaisi uudemman kerran, nyt selkeän epäluuloisesti kohti petollisen rauhallisesti vieressä virtaavaa vedenpintaa. Ilmeisestikin Kazimirilla oli alunperinkin ollut mielessään muita suunnitelmia kuin viettää koko päivä kalassa raapiakseen kokoon edes yhden aterian koko joukolle ja poikakin tuntui tajuavan tämän, vaikka ei voinutkaan olla liikahtamatta hieman vastahakoisesti paikoillaan ja luomatta haikeaa katsetta heidän saaliinsa jälkeen kun mies viskasi koko komeuden kursailematta takaisin jokeen, ankkureineen päivineen. Nulikka kumartui varuillaan ilmassa viuhuvan ankkurin tieltä astahtaen varmuuden vuoksi jälleen hieman kauemmaksi vaikka moinen tuskin tulikaan tarpeeseen, katsahtaen sitten epäröiden miekkosta kun tämä totesi pohjassa elävistä otuksista valtavan pyydyksen upotessa pinnan alle näkymättömiin.
"...siellä on... vielä isompia kaloja? Noin isoja?" purppuratukka kysyi antaen katseensa pyyhkiä tumman vedenpinnan ylitse ankkurikoukun jäljessä kuin yrittäen arvioida kuinka syvä joki oli.... ja mitä tämä kätki alleen. Poika ei selvästikään ollut aivan varma miten olisi suhtautunut ajatukseen kaloista jotka olivat niin valtavia että näitä pyydettäisiin koukun sijasta ankkurein... tai että edes siihen, että he ilmeisesti tosiaan yrittäisivät jotakin tällaista. Hän oli pitänyt jo Kazimirin takaisin jokeen viskaamaa taimenta suurena saaliina, mutta ilmeisesti tämä olikin vasta jonkinlainen... syötti. Poika kurtisti kulmiaan jokea kohti vilkuillessaan, kumartuen sitten poimimaan häkeltyneesti kalan perään kuikuilevan Kissan jaloistaan syliinsä, kuin peläten että vedestä saattaisi koska hyvänsä hyökätä jotakin kammottavaa havittelemaan eläintä kitaansa. "Oletko... nähnyt sellaisia täällä? Eh, miten me... pitäisikö meidän saada sellainen jotenkin ylös tuolta?" se tiedusteli kohta varovasti madaltaen aavistuksen ääntään kuin peläten vedessä vaanivien otusten kuulevan, uskaltaen silti irrottaa kuitenkin katseensa joesta vilkaistakseen miekkoseen. Poika näytti kieltämättä ymmärrettävän varautuneelta moisten vesipetojen suhteen, joita ilmeisesti väijyi vain köydenpituuden päässä rannasta... mutta eittämättä vaikka tämä puristikin jälleen kissaansa epäluuloisesti rintaansa vasten, oli katseessa myös aavistus kiinnostusta (ellei jopa uteliaisuutta) joka kajasti lävitse. Jokin tällainenkin oli selvästikin jotakin aivan uutta hänelle... Oli vaikea edes kuvitella kuinka valtava sellainen kala mahtaisi olla joka kykenisi hotkaisemaan ankkurin kitaansa kuin ongenkoukun, ja moinen ajatus aiheuttikin melkoisen jännittyneitä kylmiä väreitä hänen niskaansa.
|
|
|
Post by submarine on Jul 11, 2016 21:02:57 GMT 3
Vaikka suurella vaivalla hankitun saaliin viskaaminen takaisin jokeen olikin kaiken järjen mukaan melkoisen hölmö teko, näytti Kazimir kuitenkin noin nyt ainakin päällisin puolin tyytyväiseltä tekoihinsa. Hän vetäisi hieman terävämmin henkeä, keräten itseään äkillisen toiminnan ryöpsähdyksen jälkeen, ennen kuin nyökkäsi hyväksyvästi sille, miten puusta jokeen kurottava köysi jäi puolitiukalle - niin, että siitä kyllä näkisi jos jokin kävisi kiinni. Sitten hän vilkaisi asiasta varovaisesti tiedustelevaan ja epäluuloiseen Kaeliin hieman mietteliäästi, kuin pohtien mitä hänen oikeastaan kannatti juuri nyt sanoa. Lopulta hän kallisti päätään ainakin jossain määrin myöntävästi, siihen malliin etteivät pojan kysymykset osuneet kaiketi ainakaan aivan täysin harhaankaan. "No, jotain sellaista kaiketi. Ainakin jotain sellaista, mistä saamme aivan riittävästi lihaa tähän hätään. Kyllä minä sen näin, viime yönä kun pidin vahtia. Sanotaan nyt, että... noh. Ei sinun tarvitse kuulla yksityiskohtia. Jokea pitkin... ajelehti ruumis alavirtaan, ja se kertoi varsin pian kaiken tarvittavan", mies lopulta vastasi. Hän ei selvästikään valikoinut sanojaan koska olisi jotenkin kammonnut mokomasta kertomista, vaan todennäköisesti koska laskeskeli, miten paljon jo muutenkin hermostuneelle ja rauhattomalle pojalle kannatti sanoa. Siltikään hän ei nähtävästi aikonut säästellä tätä asioilta, etenkään siltä mitä ylävirralla oli tapahtunut; olihan kyseessä kuitenkin pojankin synti, ja asia jota tämä joutuisi kantamaan kontollaan nyt. Vaikka se sitten pahalta tuntuisikin. Antaen sanojensa roikkua hetken hän istui alas kiville tarkkailemaan järeän syöttinsä vaiheita.
"Tämän illan me lepäämme täällä ja paistamme lihan, jonka tulemme tästä saamaan. Huomenna me lähdemme jatkamaan eteenpäin heti aamusta", Kazimir tokaisi ilmeisesti koettuaan, että vaitonaisuus oli jatkunut tarpeeksi pitkään. Hän poimi veden kasteleman nuijan käsiinsä ja tarkasteli sitä hetken vailla suurtakaan todellista mielenkiintoa. Mies oli kuitenkin tehnyt sen itse, todennäköisesti hän myös tiesi aivan hyvin miltä se näytti ja tuntui. Tähän hätään hänen käsillään (kuten ei hänellä muutenkaan) ollut muutakaan tekemistä, ja niinpä hän antoi niiden ja ajatuksiensa vaellella miten mielivät - mikä ei lopulta tainnut olla turhan kauas. Kazimir oli eittämättä mies, joka pyrki pysymään tilanteesta huolimatta terävänä. "... en tosin usko, että selviämme sinne asti ilman mitään välikohtauksia. Ole varuillasi, olemme saaneet jo aivan liiaksikin armonaikaa", mies lisäsi sitten synkeämmin. Mikään ei juuri nyt varsinaisesit kielinyt, puhuiko hän aikaisemmin maalailluista sisäisistä uhkakuvista, vaiko jostakin aivan muusta. Ikävä kyllä kumpikin näistä taisi olla täysin mahdollinen - kukaties hän ei tähän hätään edes painottanut kumpaakaan. Hän koetteli nuijan painoa toisen kätensä varassa, ennen kuin vilkaisi sitten poikaan. "Muista, että mitä ikinä tapahtuukaan, minä aion tehdä mitä on tehtävä, jotta selviytyisimme. Ja sitä varten minä tarvitsen sinun luottamuksesi ja rehellisyytesi. Ilman mitään epäröintejä. Ymmärrätkö?" Kazimir totesi. Ilmeisestikin oli aika iskostaa taas pojan päähän, mistä tässä oikeastaan olikaan kyse ja mitä tässä nyt edellytettiin. Ei ensimmäinen kerta, eikä todennäköisesti viimeinenkään. Nulikalla olisi varmasti paljon vakuuteltavaa, ennen kuin hän todella olisi vakuuttunut.
|
|
|
Post by spyrre on Jul 12, 2016 13:45:12 GMT 3
Purppuratukka jäi seuraamaan ristiriitaisin tuntemuksin Kazimirin tuntumasta kun ankkuri heidän saaliineen upposi molskahtaen takaisin joen pinnan alle, ja katosi nopeasti näkyvistä. Jokin tässä tuntui jokseenkin lohduttomalta ja poika huokaisikin hiljaa, tosin vilkaisten oikeastaan melkoisen tyytyväisenoloiseen miekkoseen kun tämä jäi tarkastelemaan uutta järeämpää pyydystään. Toinen tuntui pohtivan hänen levottomia kysymyksiään ennen kuin vastasikin... kukaties hieman epämääräiseen sävyyn, mutta siltikin aivan tarpeeksi kertoakseen kaiken tarvittavan. Kael tiukensi aavistuksen otettaan Kissasta sylissään kuunnellessaan, ja tämä rypisti jälleen kulmiaan miekkosta epävarmasti vilkaisten. Eh, ei kaiketi lopulta pitäisi olla odottamatonta että tällaisessa erämaassa vaaroja vaani kaikkialla eikä tämä näyttänytkään lopulta epäilevän toisen sanaa siitä, varsinkin kun Kazimir lisäsi jopa nähneensäkin tällaisen vesipedon... sekä jotakin huomattavasti ikävämpää, joka oli houkutellut tämän esiin. Nulikan silmät levisivät aavistuksen maininnalle ruumiista, ja tämä käänsikin äkkiä katseensa pyyhkäisemään vedenpintaa. "Se... sekö... söi sen?" poika ähkäisi tyrmistyneesti, hänen katseensa valuessa kuitenkin hiljakseen ylävirtaan varsin epämukavalla tavalla. Tuskin taisi tarvita arvailla paljoakaan mistä joessa ajelehtinut ruumis olisi peräisin ja moinen vetikin jälleen melkoisen hiljaiseksi... kuten epäilemättä ajatus ihmisiä tuolla tavalla hotkivista kaloistakin. Armeliaasti Kazimir ei jaellutkaan yksityiskohtia vaikka kertoi jokseenkin suoraan mitä oli nähnyt eikä purppuratukkakaan osoittanut haluja kysellä enempää. Hetken tukalan hiljaisesti ylävirtaan pälyiltyään tummat silmät palasivat takaisin, ja pian nulikkakin seurasi miehen esimerkkiä, istahtaen myös viimein varuillaan takaisin alas vettä nyt entistäkin varautuneemmin silmällä pitäen. Kaikesta päätellen edessä olisi jälleen määrittelemättömän verran odottamista... ja ikäviä ajatuksia eittämättä riitti enemmän kuin tarpeeksi täyttämään moista luppoaikaa.
Ei voinutkaan sanoa että purppuratukka olisi ollut ainakaan pahoillaan kun Kazimir rikkoi kohta epämukavaksi käyneen hiljaisuuden. Nulikka oli tehnyt parhaansa pitääkseen huomionsa suunnilleen pahaenteisesti veteen kurottavassa köydessä mutta väkisinkin katse oli ajautunut tuon tuosta kohti yläjuoksua. Pojan mieltä piinasi epätietoisuus linnakkeen kohtalosta varsinkin sen perusteella mitä tänne saakka joessa ajautunut ruumis tästä saattaisi kertoa, mutta palo-arpisen miehen ääni sai tämän hätkähtämään ja kääntämään päänsä nopeasti tähän suuntaan. Hän ei voinut olla näyttämättä jälleen surkean syylliseltä sen vuoksi jonne hänen ajatuksensa olivat kulkeutuneet mutta huomattavasti ajankohtaisemmat pohdinnat saivat sentään aikaan hieman mietteliäämpää silmien räpyttelyä, ja kohta poikakin nyökkäsi kokeilevasti. Huomion siirtyminen jälleen konkreettisempiin asioihin oli kaiketi edes jonkinlainen helpotus varsinkin kun Kazimir mietti jo lihan kokkaamista jota he eivät olleet vielä edes saaneet, joka toi aavistuksen voipunutta toiveikkuutta purppuratukankin olemukseen. Mies laskeskeli koko loppupäivänkin kuluvan saaliin parissa vaikka seuraavana aamuna olisikin aikainen lähtö, eikä nulikkakaan oikeastaan laittanut moista ajatusta pahakseen. Jollakin tavalla tuntui jopa helpottavalta miettiä mielummin ruuan puuhastelua tai muuta käytännöntekemistä kuin mieltä piinaavia huomattavasti ahdistavampia asioita.... vaikka Kazimir ei kuitenkaan voinut tästäkään huolimatta olla uumoilematta ongelmia jo ennen kuin olisi aika lähteä. Kael silmäsi ryppy kulmillaan toiseen hapuillen ohimennen parempaa otetta Kissasta sylissään eläimen yrittäessä livahtaa tiehensä. Ikävä kyllä miehen aavistukset kuulostivat varsin mahdollisilta, vaikka tätä olikin kaikkea muuta kuin miellyttävää ajatella...
"...eh. Meinaatko, että... Kai ruuan haju voi houkutella jotain... Ellei sitten..." nulikka mutisi vastahakoisesti itsekin hetken epämukavasti pohdittuaan, vilkaisten vaivihkaa viimeisten sanojensa kohdalla kohti pientä leiriä. Lause hiipuikin varuillaan kesken, pojan jäädessä sitten hypistelemään levottomin sormin kissan turkkia siitä huolimatta että eläin päästi pienen vastahankaisen marahduksen. Kuitenkin nuijaansa tarkastelleen Kazimirin teroittava tokaisu veti kuitenkin nopeasti huomion takaisin puoleensa. Toinen tuskin ainakaan sävynsä puolesta oli tarkoittanut sanojaan varsinaisesti syyttäviksi mutta Kael luimistui kuitenkin silminnähden katsahtaen miestä tukalasti, kunnes poika kirskautti hampaitaan. "Mä... egh. No... juu. Tietysti mä..." se aloitti epämukavasti, kunnes silmänräpäyksen epäröityään veti kuitenkin henkeä ja tyytyi lopulta lähinnä nyökkäämään. Hän oli itsekin selvästi hyvin tietoinen tilanteen vakavuudesta ja omista virheistään, ja kaiketi tämä olikin joutunut oppimaan jotakin vaikeimman kautta. Rehellisesti takaraivoon vuosien saatossa juurtunut varautunut ääni ei ollut vieläkään vaiennut kokonaan mutta moinen tuskin hetkessä tapahtuisikaan... ja jos Kazimirin teot eivät olisi jo tähän mennessä riittäneet ostamaan luottamusta, heräisi kysymys olisiko tähän sitten riittänyt mikään. "Mäkin... Mäkin voin yrittää auttaa siinä. Tai kai ainakin jotenkin" tämä lupasikin kohta aavistuksen varovaisesti. Nulikka vilkuili miestä kissansa ylitse epätietoisesti mutta varsin vakavana toisen reaktiota tarkastellen, ilmeisen epämukavana epärehellisyytensä jälkeen. Eh, oli kaiketi ymmärrettävää ja oikeutettua että mies varmasti suhtautui häneen varauksella, mutta hän jäi silti odottamaan edes jonkinlaista merkkiä hyväksynnästä ristiriitaisin tuntemuksin... vaikka hän ei oikeastaan ollutkaan aivan varma mitä hän voisi tarkalleen tehdä asioiden hyväksi jos jotakin tapahtuisi. Ehm, ainakin sillalla tapahtunut epätoivoinen yritys oli päätynyt varsin kammottavalle tolalle, eikä poika voinut olla jännittymättä edes ajatellessaan tämän mahdollista toistumista. Mutta... kaiketi lupaus kaiken tapahtuneen jälkeen olisi silti vain... oikein. Jos Kazimir enää uskoisi häntä....
|
|
|
Post by submarine on Jul 15, 2016 19:20:03 GMT 3
Kazimir odotti vaitonaisesti, tarjoamatta pojalle mitään vastauksia siihen, millaisia uhkia oikeastaan pelkäsi. Hän selvästikin edellytti, että nulikka vastaisi aivan itse, omasta selkärangastaan, ilman mitään hoputuksia tai hänen sekaantumisiaan. Hän otti nämä asiat eittämättä vakavasti, kuten otti kaiken muunkin tämän koko tilanteen suhteen, ja nyt purppurapäätäkin velvoitettiin ottamaan vastuuta. Kukapa tiesi, mitä olisi sattunut jos tämä olisi sanonut jotakin kieltävään suuntaan tai väittänyt vastaan. Onneksi siihen ei kuitenkaan tarvinnut mennä, vaan lopulta toinen antoikin lupauksensa yrittää parhaansa. Vaikka se mitä mokoma varsinaisesti lopulta olisikaan oli edelleen hieman kyseenalaista, tuntui tämä kuitenkin tyydyttävän miehen odotukset. Hän nyökkäsi, ennen kuin kääntyi katsomaan kohti virtaavaa vettä edessään. Siinä samalla hän tuli nykäisseeksi vieressään kulkevaa köyttä kuin varmistaaksen sen pitävyyden. "Hyvä. Minä luotan sinuun, ja sinulla on nyt luottamukseni. Jos petät sen toisen kerran, minä en kohtele sinua enää minään eksyneenä poikana, vaan katalana vihollisena. Kolmatta kertaa ei tule", Kazimir vastasi sitten, ääni ehdottoman ja äärimmäisen totisena. Hän ei selvästikään jättänyt tällaisia asioita puolitiehen... hyvässä tai pahassa. Tämä ei ollut mikään ärisevä uhkaus tai nurisevaa kyräilyä, vaan lupaus. Jos nulikka laittaisi hänet tilanteeseen jossa hänen olisi pidettävä sanansa, oli varmaa että niin hän myös tekisi. Tuskinpa ensimmäinen kerta, kun hän joutuisi tekemään jotakin epämiellyttävää valan vannottuaan.
"Mutta. Jos voit pitää silmäsi ja korvasi auki, kuten olet jo tehnyt, on sekin jo suuri apu. Minä joudun pitämään aivan liian paljon huomiota tässä hengenvaarallisessa tienoossa, että voisin samalla kytätä myös tämän joukon jokaista yksityiskohtaa ja typerää päähänpistoa. Jos saat tietää mitään, yhtään mitään, kerro se minulle. Vaikka kyse olisi sitten Timmonista. Meillä ei ole varaa alkaa varomattomiksi", Kazimir totesi, kun oli saanut karistettua pahimman totisuutensa hieman kauemmaksi. Vilkaisu, jonka hän nyt heitti purppurapään suuntaan, ei ollut edes mitenkään tarkkaileva. Se oli pelkkä nopea katse ja nyökkäys. Olihan tässä jo vannotettu ja vannottu, että toinen luottaisi häneen - ja että hän luottaisi tähän. "Älä kuitenkaan yritä udella mitään tai olla liian kärkäs. Itse kukin on varmasti jo epäluuloinen muutenkin, eikä vähiten sinun suhteesi. Pysyttele erossa niistä velhoista, niiden edesottamuksia on turha edes arvailla. Ja pidä silmäsi ja korvasi auki muutenkin. Et sinä pelkällä hyvällä tahdolla tai tuurilla selviä tästä maailmasta; yritä oppia näkemästäsi", Kazimir ohjasti. Viimeiset neuvot taisivat olla vaihteeksi jopa yllättävän myötätuntoisia, mutta eivät sen vähempää vakavia. Ilmeisestikin nulikan olisi paras miettiä myös jatkoaan. "Vaikka se ei nyt siltä tuntuisikaan, tulet olemaan hengissä ja kohtaamaan varmasti muitakin vaikeuksia vielä tämän jälkeenkin. Keskity siihen, äläkä mieti epäonnistumisen mahdollisuuksia. Sillä ei ole mitään väliä kuitenkaan. Jos niin käy, sitten niin käy, ja sen jälkeen kaikki on muutenkin se ja sama. Joten lähde siitä oletuksesta, että onnistut", hän antoi vielä neuvon. Ei aivan positiivista ajattelua, vaan jotakin jämäkämpää ja määrätietoisempaa, mutta kukaties aivan yhtälailla hedelmätöntä sellaiselle, jolle juurikin usko kaikkeen hyvään onneen ja mahdollisuuksiin oli kortilla...
|
|
|
Post by spyrre on Jul 15, 2016 23:12:46 GMT 3
Purppuratukka kärvisteli ilmeisen epämukavasti miehen tarkkaavaisen katseen edessä kun Kazimir piti hänen tukalaa pähkäilyään tiukasti silmällä. Tovin verran lähes henkeään jälleen pidättelevä poika pelkäsi ettei toinen kelpuuttanut hänen haparoivaa vastaustaan, mutta kun mies viimein nyökkäsi vakavana rohkeni nulikka jälleen vetää ilmaa keuhkoihinsa. Kuitenkin hänen nuhjuisilla kasvoillaan häivähti aavistus hämminkiä kun Kazimir puhui jälleen. Eh, toinen tuntui hyväksyvän hänen sanansa huomattavasti helpommin kaiken jälkeen kuin hän oli odottanut ja moinen saikin pojan räpyttelemään jälleen silmiään Kissansa ylitse, kunnes mies kuitenkin viimeisteli toteamuksensa varsin suorasukaiseen sävyyn. Kaiketi moinen arvio oli lopulta oikeutettu kaiken huomioonottaen mutta siltikin nulikka vilkaisi toista aavistuksen järkyttyneenä moisista sanoista... tosin kaiketi enemmän muusta syystä kuin pelkästään synkästä toteamuksesta. "Mutta... en mä aio tehdä niin! Tai, siis... enää!" purppuratukka töksäytti painokkaasti. Olisi varmasti ollut helppo nähdä tässä ainakin jonkinlaista surkuhupaisuutta mutta poika tuntui ottavan kaiken silti hyvin vakavasti, vaikka tämä ei päässytkään eroon levottomasta olemuksestaan. Lopulta sekin vain tyytyi nyökkäämään, kukaties yleisemminkin, tai ainakaan tarkoitusta määrittämättä. Kenties tämä alleviivasi hänen lupaustaan taikka tiedosti että jos hän menisi vielä jollakin tavalla pettämään miehen luottamuksen hän ansaitsisikin kaiken mitä saisi niskaansa... tai kukaties molempia, millään erityisen mukavilla vesillä ei kuitenkaan ainakaan liikuttu. Mutta kun Kazimir puhui jälleen pohdiskellen jo mitä hän saattaisi tehdä auttaakseen jäi Kaelkin kuuntelemaan päätään hieman tälle kallistaen.
Eh, jos toinen kantoi kaunaa jostakin taikka elätteli epäluuloja ei mikään tästä ainakaan yltänyt pinnalle saakka, ja muutaman varovaisen katseen jälkeen nulikka tuntuikin henkäisevän ja keskittyvän uuteen aiheeseen. Tämä oli lopulta yhtälailla vakava kuten kaikki tämänhetkiset muutenkin mutta kaiketi edes jossain määrin käytännöllisempi ja vähemmän painostava... ainakin siinä suhteessa että tässä puhuttiin nyt asioista joille oikeasti saattaisi tehdä jotakin. Purppuratukka rypisti kulmiaan empivästi kuunnellessaan kuin ei olisi ollut aivan varma jostakin, kunnes viimein kuitenkin huokasi ja nyökkäsi uudestaan. "Ehh. No juu... Jos joku sellainen riittää... Vaikka... en usko että Timmon nyt ainakaan tekee mitään. Sekin haluaa vaan pois täältä" se myöntyi, luoden pienen hieman epämääräisen katseen ympärilleen. Kuulosti rehellisesti varsin... pieneltä avulta jos Kazimir halusi hänen vain... tarkkailevan, mutta poikakin taisi sentään ymmärtää kuinka veitsen terällä kaikki heidän kannaltaan oikein oli. Hän ei oikeastaan voinut olla tuntematta oloaan jollakin tavalla salakähmäiseksi moisen tehtävän edessä, mutta... tälle ei kaiketi voinut nyt mitään, ottaen huomioon etteivät he voineet luottaa alkuunkaan suurimpaan osaan nykyisestä seurastaan. Nulikka henkäisi ja jäi heiluttelemaan jalkojaan kevyesti kivenreunan ylitse jolla istui, nyökkäillen vakavasti Kazimirin ohjeistukselle. Oli kaiketi jonkinlainen helpotus ettei hänen oletettu ainakaan urkkivan mitään, varsinkaan velhojen suunnalta, ja hän alleviivasikin kehotusta pysyä loitolla näistä uudella, entistä vakaumuksellisemmalla nyökkäyksellä. Toisen jatkaessa jakamalla lisää kenties yleisempiäkin neuvoja kallisti poika jälleen päätään, päätyen näyttämään aavistuksen verran syylliseltäkin.
Egh, kaiken edessä hän ei osannut vieläkään olla aivan varma oliko hän oppinut kauheista tapahtumista tarpeeksi kyetäkseen välttämään kaiken vastaavan jatkossa ja ajatus saikin nulikan liikahtamaan levottomasti. Kuitenkin Kazimirin neuvoissa tuntui olevan aavistus kokemuksenviisautta jonka vuoksi tumma katse kulkeutuikin jälleen mieheen, ennen kuin painui mietteliäämmin jonnekin alaviistoon. Eh, rohkaisevaa tai ei, oli tässä silti jonkinlaista järkeä josta hän tunsi jopa onnistuvansa saamaan kiinni jollakin tavalla... vaikka rehellisesti ei ollut niin helppoa yrittää ohittaa kammottavaa epäonnistumisenpelkoa ja vain.... ajatella tämän ohitse. Siltikin hetken aikaa jalkojaan mietteliäästi heiluteltuaan nulikka nyökkäsi jälleen hiljaa, päästäen ilmoille pienen hieman epämääräisen henkäisyn. Oli kuinka oli, toinen oli varsin oikeassa siinä, että tilanne oli aivan tarpeeksi tukala jo muutenkin eikä heillä ollut varaa nyt niin varomattomuuteen kuin epäröintiinkään... saati uusiin liian hätäisiin johtopäätöksiin. Oli vain... yritettävä tehdä parhaansa kaikesta huolimatta. Hermoilusta ja ahdistumisesta tuskin olisi ainakaan nyt heille minkäänlaista apua, eikä voipunut nulikka voinut olla tuntematta oloaan oudon kiusaantuneeksi. Nämä kaksi asiaa taisivat kuitenkin olla ne pääasiallisimmat joita hän oli tehnyt jo pidemmänkin tovin... eivätkä nämä selvästikään olleet johtaneet mihinkään hyvään...
|
|
|
Post by submarine on Jul 17, 2016 8:11:14 GMT 3
Kazimir ei kaiketi nähnyt tarpeelliseksi edes vastata toisen vakuutteluihin siitä, ettei hänen luottamustaan enää petettäisi. Aika todistaisi sen paremmin kuin mitkään sanat, ja sanoja tässä oli kuultu jo aivan liikaakin. Tällä haavaa hän säästikin ne parempiin aiheisiin. Hän tuli vilkaisseeksi poikaan uudelleen, kun tämä totesi ainakin Timmonin olevan todennäköisesti vaaraton. Tasainen, innostumaton katse taisi riittää kertomaan, ettei hän ollut samaa mieltä. Sitä seurasikin päänpudistus, kuin viestinä pojallekin, ettei tämä saanut olettaa moisia. "Timmon tuskin haluaa tehdä mitään. Mutta sen voin sanoa, että epätoivoisissa tilanteissa ihmiset tekevät epätoivoisia ja typeriä asioita. Älä unohda sitä, äläkä koskaan anna itsesi jättää henkeäsi muiden varaan. Silloin elämäsi ei ole enää omissa käsissäsi. Ja silloin, Kael, olet vainaa jos joku niin vain haluaa", mies töksäytti varsin suoraan. Katseesta päätellen tässä oli jotakin, mikä nulikan kuului oppia ja omaksua. Hän hieraisi palaneita kasvojaan, melkein kuin painottaakseen sanojaan jollakin tapaa. "Sinunkaan ei kuuluisi tehdä niin. Minä teen parhaani ja olen varmasti paljon kykeneväisempi tämän kaiken suhteen kuin sinä, mutta selviytymisesi on lopulta oma velvollisuutesi. Aina on keinoja, ja lopulta tahto ja määrätietoisuus ovat tärkeimmät välineet, jotka sinulla voi olla. Jos käytät päätäsi, pystyt keksimään keinoja saavuttaaksesi yhtä jos toista - etenkin kun henki on vaarassa. Se vaatii häikäilemättömyyttä, mutta joskus ei voi muutakaan", Kazimir jatkoi. Hänen katseensa harhaili hetkeksi jokeen. Liikkuvasta vedestä saattoi hädin tuskin nähdä oman kuvajaisensa, jos oikein pinnisti, mutta tuo epäselvä, häilyvä hahmokin riitti saamaan hänet hymähtämään. Ilmeisesti mokomassa oli jotakin, mikä huvitti häntä - jollakin katkeralla tavalla.
"Kukaties jollakin tavalla minä opin tämän, kun olin sinun ikäisesi. Ja kokoisesi. Aivan väärällä tavalla ja vääristä syistä, mutta siltikin. Kukaties opin jo silloin, että oli turha odottaa lupia tai laskea itseään muiden varaan. Eipä niin, ettäkö olisin osannut tehdä sillä tiedolla mitään mitenkään mielekästä tai hedelmällistä", Kazimir huokaisi. Hän tuijotti hetkisen poikkeuksellisen kauas tyhjyyteen, käyden läpi jonkinlaisia mietteitä, ennen kuin pudisti päätään. Parempi karistaa mokomat haamut mahdollisimman kauas. Niitä ei nyt tarvittu. Hän painotteli hetken nuijansa päätä kädessään, ennen kuin katsahti taas purppurapäiseen poikaan. "Siltikin. Ikäsi tai kokosi, tai mikään muukaan, ei ole mikään tekosyy. Jos haluat selvitä, sinun on paras alkaa oppia nopeasti miten se tehdään. En tiedä miten olet selvinnyt tähän asti, mutta näkemäni perusteella et ainakaan omin avuin. En sano tätä pahalla, vaan vaan yksinkertaisena tosiseikkana. Elät aivan väärää elämää ollaksesi sinisilmäinen ja heikko. Jo se, että olet kulkeutunut tänne, kertoo ettei sinulla tosiaankaan ole varaa virheisiin tai kevyeen otteeseen elämässäsi. Tähän hätään siitä ei ole mitään apua, mutta itsesikin takia sinun olisi paras oppia nopeasti. Minä tiedän miten tästä elämästä selvitään hengissä, sen voin ainakin sanoa. Etkä sinäkään tule hyödyttämään niin itseäsi kuin ketään muutakaan kuolleena", mies tokaisi. Sanojensa painoksi hän pyöräytti äkkiä nuijaansa kädessään, osoittamaan suoraan kohti poikaa. Vaikka miehen kädet olivatkin väsyneet ja kovia kokeneet, ei puinen pää edes värissyt. Se oli jatke hänen tiukalle, periksiantamattomalle katseelleen. Hän oli tosissaan, kuten oli monesta muustakin asiasta.
|
|
|
Post by spyrre on Jul 17, 2016 16:17:44 GMT 3
Hiljainen sananvaihto oli hyvää vauhtia antamassa purppuratukalle entistä enemmän ajateltavaa, joka painoi vieläkin syvempiä epämukavia ryppyjä hänen pörröisen kuontalon peittämälle otsalleen. Kazimir tuntui siirtyneen nyt jakamaan yhä vakavampia neuvoja ja nuhjuinen poika kuuntelikin vilkuillen miekkosta sekaisten suortuviensa lomasta, mutta ikävä kyllä se mitä miehellä oli sanottavanaan ei selvästikään ollut mitään millään tavalla mukavaa. Mitään tällaista tosin tuskin olisi voinut tällaisessa tilanteessa odottaakaan, mutta siltikin kun toinen toi ilmoille epäilyksensä Timmonista sekä epätoivoisista teoista yleensäkin, miekkonen sai osakseen jälleen aavistuksen järkyttyneen, suurisilmäisen katseen. Siitä tuskin pääsi mihinkään että toinen selvästikin puhui järkeä ja kokemuksesta, eikä nulikkakaan rehellisesti kaikesta huolimatta uskonutkaan että saattaisi selvitä vain muiden (toivottavasti) hyvällä tahdolla, mutta... mitä jokin tällainen neuvokkuus mistä toinen puhui vaati sai hänet nopeasti liikahtamaan varsin tukalasti. Kazimirin viimeiset sanat jättivät selvästikin varsin karvaan maun nulikan suuhun ja tämä mutristikin samalla kun kulmat painuivat jälleen synkeille rypyille. "Äh... No... Juu, mutta... Tietysti se on totta että en voi vaan... piilotella muiden takana, siksihän mä kai... edes lähdin alunperinkään yrittämään jotain näin tyhmää. Mutta... egh. Eihän... eihän se ihan niinkään voi mennä. Tai siis, en mä voi vaan..." se aloitti epämukavasti, haparoiden aavistuksen toisella kädellään kuin yrittäen saada sanoistaan itsekin jonkinlaista koherentimpaa otetta. "Ihan nytkin, me... mehän ollaan kaikki täällä vaarassa, ja... Se ON mun syytäni. Jos Timmon joutuu johonkin sellaiseen että sen täytyy... ajatella jotain sellaista, niin... Sittenhän sekin tarvitsee apua! En mä voi ajatella vaan itseäni sillä tavalla, ja... tehdä ihan mitä vaan! Silloinhan... silloinhan mä olisin voinut tehdä jotakin sellaista ihan tarkoituksella ja vaikka uudestaankin kuin mitä aikaisemmin tapahtui, ja...! Se olisi... kauheaa!" Kael onnistui viimein töksäyttämään edes kykenemättä piilottelemaan kuinka vastenmieliseltä jokin tällainen häikäilemättömyys (mitä tämä nyt ikinä tässä tarkoittikaan, mutta tuskin mitään kovin hyvääkään) tuntui. Jokin tällainen pisti ja pahasti, enemmän kuin hän oli itsekään osannut arvata, vaikka aavistus nulikan olemuksessa taisi vihjata että tämä herätti myös varsin vastenmielisiä muistoja tässäkin. Nopeasti se pudistikin päätään ravistaakseen nämä mielestään, mutta kiihtymyksestään huolimatta esiin hiipi nopeasti annos epäröintiä ja pientä latistumista kuin poika olisi itsekin kaikesta huolimatta hahmottanut kuinka suuria moiset sanat taisivat nyt hänen kontolleen olla.
"...egh. Vaikka musta ei taida olla korjaamaan mitään tällaista näin" se mutisikin viimein hetken hampaitaan kiristeltyään. Purppuratukka laski katseensa kunnes lopulta synkeästi alaviistoon tuijoteltuaan päästi jonkinlaisen lattean vaisun äännähdyksen, joka sentään edes kertoi nulikan pyörittelevän asioita mielessään. Kieltämättä Kazimirin toteamus omasta nuoruudestaan ja kokemuksistaankin oli herättänyt pojan huomion ja tämä kallistikin aavistuksen päätään pienellä viiveellä vilkaisten toista varovaisesti, ennen kuin laski jälleen katseensa uudemman kerran. Eh, mies ei selvästikään halunnut mennä yksityiskohtiin asioiden kanssa mutta tälläkin oli selvästi enemmänkin asioita takanaan joista tämä ei ollut ylpeä... siltikin piti siitä tai ei, joskus kaiketi tilanteet vaativatkin sellaista. Tätä tuskin oli kieltäminen vaikka nulikka taisi yrittääkin parhaansa mukaan, ja hetken tukalan ähmimisen jälkeen se viimein ähkäisi ja painoi irvistäen kätensä jomottavalle, sekä jo valmiiksi kolhitulle kallolleen. Ainakaan sillä ei kaikesta huolimatta tuntunut olevan vastaanväitettävää Kazimirin suorasukaiselle arviolle kun mies tokaisi ettei selviytymisen vastuusta luistamiseen ollut tekosyitä, ja kuinka hän oli tähänkin saakka selvinnyt kaikkea muuta kuin kunnialla taikka omillaan. Hiljaisuuteen vajonnut purppuratukka tuijotti hetken tyhjään edessään kunnes veti syvään henkeä ja nyökkäsi sitten enemmän tai vähemmän epämääräisesti luimistuen hieman toisen jämäkän alleviivaavaa elettä. Kaiken tällaisen miettiminen nakersi tukalasti hänen mieltään entistä pahemmin nyt kun aiheet tuotiin jopa suoraan esille ilman että näitä saattoi oikein mitenkään kiertääkään. Kael nielaisi katkerasti olemuksessaan ilmeistä häpeää.
"Äh... Mä... luulin, että tein niin. Tai siis... yritin hoitaa kaiken itse. Siksi mä aioinkin alunperin vain lähteä yksin, silloin kun lähdin etsimään sitä paikkaa, mutta... ei sekään ollut kauhean hyvä. En kai ajatellut sitä ollenkaan tarpeeksi loppuun. Ei siitä siltikään olisi tullut mitään jos en olisi saanut apua. Toivoin vain että... ehkä asiat vain onnistuu jotenkin" se myönsi vaisusti kärvistellen, ennen kuin veti uudestaan syvään henkeä ja nojautui hetkeksi eteenpäin vaikka saikin kissalta protestoivan maukaisun. "En kai mä ennen ollut... tällainen. Kaikki on nyt niin... paljon vaikeampaa. Kai musta on tullut heikko pelkuri jossain välissä. Ehkä... ehkä se oli oikeassa" lisättiin vielä hiljaisemmin epämääräisiä sanoja selittelemättä, lähestulkoon itsekseen. Tämä ei oikeastaan kuulostanut edes puolustelevalta kuin enemmän katkeralta toteamukselta, joka selvästikin aiheutti vahvoja tunteita purppuraisessa kallossa. Tämä tuskin oli ainakaan omiaan rauhoittamaan jo valmiiksi vellovaa mieltä mutta siltikin nulikka jäi vaiteliaana istumaan paikoilleen puolihuolimattomasti kattia sylissään kyhnyttäen, vakavat syvät rypyt otsallaan. Sulateltavaa ja suhtauduttavaa oli eittämättä paljon... vaikka kaiketi vielä isompi ja hankalampi kysymys taisi olla mitä tälle kaikelle pitäisi (ja voisi) tehdä.
"En tiedä... Miten sä sitten selvisit siitä? Tai siis... silloin. Mitä sanoit aikaisemmin. Se kai ainakin onnistui, eikö?" Purppuratukka tiedusteli viimein varovaisesti, tovin hiljaisuuden jälkeen miestä vilkaisten. Eittämättä toisen sanoma oli selvästikin jäänyt mietityttämään, ja vaikka vaatikin melkoisesti yritystä esittää tällainen kysymys mahdollisimman ympäripyöreästi aiheesta jota mies ei selvästikään muistellut mielellään, pyrki nulikka siltikin tekemään näin vaikka yritetty hienovaraisuus taisi lopulta olla kaikkea muuta kuin.... no, hienovaraista. Mutta kaiketi poika yritti edes ymmärtää asioita, joiden kanssa selvästikin haparoi, mahdollisesti monestakin syystä. Kysymys taisi väkisinkin olla melkoisen henkilökohtainen eikä hän rehellisesti ollut varma aikoisiko Kazimir vastata, mutta... ehm. Niin hankalaa hahmottaa kuin se olikin, määrätietoinen ja jämäkkä mieskin oli ilmeisesti ollut joskus pieni ja heikko, mutta selvinnyt tästä... Taisi olla arvattavissa että tämän tilanne oli siltikin ollut luultavasti melkolailla erilainen kuin hänen omansa, mutta... kaiketi jokin tällainen ajatus saattoi siltikin tuoda johonkin edes hippusen toivoa. Ehkä. Kaikesta huolimattakaan nulikka ei tosin voinut olla pohtimatta muutenkin mitä Kazimir oli joutunut kokemaan, vaikka moinen tuskin hänelle oikeastaan kuuluikaan jos toinen pitäisi moisen mielummin omana tietonaan...
|
|
|
Post by submarine on Jul 18, 2016 7:01:14 GMT 3
Olipa halunnut tehdä niin tai ei, oli Kazimir selvästikin onnistunut survaisemaan arkaan paikkaan. Kuin vesinassakan heikkoon saumaan. Nyt sanat ryöppysivät ulos pojasta yhtenä tulvana. Aluksi Kazimir olikin selvästi aikeissa toppuutella hätääntynyttä nulikkaa. Hän avasi suunsa, mutta tulikin sitten äkkiä toisiin ajatuksiin ja sulki sen. Ja sitten hän vain kuunteli vuodatusta nuijaansa hajamielisesti käsitellen. Hän kuunteli ja arvioi sanoja ja niiden puhujaa, tarkkaili toista ja selvästikin yritti saada kiinni siitä, mikä tämän kaiken taustalla nyt olikaan. Nulikka sai vuodattaa kaikessa rauhassa tuntonsa, eikä hän sitä ainakaan hankaloittanut. Ja vasta, kun tämä tosiaankin oli varmasti saanut sanottua kaiken mitä halusi, ja esittänyt loppuun jopa kysymyksen hänelle, avasi hän uudestaan suunsa. Totta puhuen siinäkin kesti hetki, sillä kysymys joka hänelle heitettiin ei ollut läheskään helpoimmasta päästä. "... huonosti, suurimmaksi osaksi. Minä selvisin sinun ikäisenäsi huonosti. Eikä se myöskään onnistunut yhtään millään mittapuulla. Monelta kantilta sinulla menee nyt paremmin. Mutta siinähän se onkin. Minä selvisin huonosti koska olin yhtä hölmö kuin sinäkin", mies töksäytti lopulta. Hän näytti jopa aavistuksen äreältä. Nähtävästi hänen menneisyydestään tiedusteleminen ei, edes hänen itsensä mainittua asiasta, miellyttänyt ollenkaan. Happamat muistot saivat hänet olemaan säästelemättä sanojaan juurikaan. Hetken hän tuijottikin taas joen väräjävään pintaan, ennen kuin ummisti silmänsä melkeinpä turhautuneesti ja hengitti ulos nenänsä kautta. Hän hellitti - mutta ei selvästikään ollut aikeissa pyörtääkään sanojaan.
"Minäkin olin kaiketi tuollainen hölmö penikka aikanani - vaikka minulla olikin kaiketi ikävämpiä konsteja sen toteuttamiseksi. Mutta ei, minä en tosiaankaan tarkoita mitään sellaista kuin mistä sinä puhut. Vain lyhytnäköinen typerys uskoo, että päätä pahkaa asioihin porhaltaminen on sama kuin niiden hoitaminen. Millä sinä mukamas hoitaisit kaiken itse, jos sinulla ei ole niin taitoja, tietoja kuin mitään muutakaan kykeneväisyyttä sellaiseen? Kuolemaansa juokseminen on surkeinta typeryyttä", Kazimir nuhteli. Hän pudisti päätään, selvästikin turhautuneena. Muisto siitä, miten kaikki aikaisemmin oli mennyt juuri tällaisten hölmöjen ajatuksien takia, ei ainakaan yhtään lieventänyt hänen sanojaan. "Luuletko, että ne jotka oikeasti päättävät asioista ja saavat jotakin aikaan ovat kaikki lyömättömiä sotureita tai muutenkaan omassa mahdissaan suuria? Usko pois, pelkällä voimalla ei pitkälle mennä. Kyvykkyys on tietenkin etu, mutta se on vain väline. Sillä välineellä pitää olla jotakin, mikä sitä ohjaa. Ja se jokin löytyy täältä", mies puhui. Hän kohotti nuijansa päätään vasten painokkaasti, kuin olisi yrittänyt osoittaa suoraan sen läpi. "Korvien välissä on se, millä tässä maailmassa todella selvitään ja voitetaan. Mahtavat ovat langenneet heikkojen edessä, koska eivät kyenneet vastaamaan heitä järjenlahjoissaan tai näkemyksessään. Usko pois, minä olen nähnyt monta kertaa, miten nopea tai voimakas tai muuten itsessään kykenevä on kohdannut kurjan kohtalon kun ei pystynyt näkemään nenäänsä pidemmälle ja hallinnut tilannetta, ainoastaan kohtasi sen ja toivoi parasta", Kazimir selitti vakavan tasaisena. Hän oli naulinnut katseensa taas poikaan ja vaati tämän huomiota ja ajatuksia puoleensa. Tässä annettiin nyt tärkeitä oppeja, ja toisen oli parasta omaksua niitä nopeasti.
"Ja yhtälailla minä olen nähnyt heikkojen miesten, sellaisten jotka eivät voisi koskaan pelkkine omine käsineen saavuttaa mitään, nousevan voittajiksi koska he tiesivät mitä tehdä ja miten toimia. Kaikki tämä on pelkkä väline, Kael", Kazimir jatkoi. Hän löi kädellä rintaansa, kuin olisi puhunut omasta lihasta ja verestään juuri nyt. Moisen olisi luullut sattuvan palovammojen kirjomaan ruumiiseen, mutta hän ei antanut kivulle enempää valtaa, kuin pienen silmiensiristyksen. Hän puhui nyt voimalla ja vakaumuksella. "Mutta välineitä on muuallakin, jos vain osaat käyttää niitä. Mikä tahansa on väline sellaiselle, joka on valmis sellaisia etsimään ja käyttämään", hän lopetti. Ja sitten seurasikin hiljaisuus, joka suorastaan velvoitti nulikkaa ajattelemaan kuulemaansa.
|
|
|
Post by spyrre on Jul 18, 2016 21:38:47 GMT 3
Vakava aihe muuttui selvästi huomattavasti katkeramman makuiseksi Kazimirillekin kun vuodatuksensa jälkeen jossain määrin tyyntynyt nulikka viimein esitti tälle varovaisen kysymyksensä. Toinen oli sietänyt ja kuunnellut jopa kaiketi tahattoman purkautumisenkin varsin rauhallisesti mutta nyt esiin puskeva ilmeinen ärtyisyys sai purppuratukan luimistumaan nopeasti kuin aavistellen itsekin kajonneen juuri väärään aiheeseen siitä huolimatta että olikin mielestään yrittänyt olla varovainen. Siltikin, mies kuitenkin vastasi... vaikkakin kaikkea muuta kuin tyytyväisenä taikka kovinkaan rohkaisevana. Syyllisesti vilkuileva Kael jäi vuorostaan kuuntelemaan hiljaisesti kun toinen puhui, rypistäen jälleen kulmiaan. Eh, ilmeisestikään... toinen ei ollutkaan selvinnyt menneisyytensä hankaluuksista erityisen hyvin. Tämän saattoi tuntea lävitsekin kaikesta vaikka mies ei sanonutkaan tästä tämän enempää... eikä purppuratukkakaan selvästikään aikonut enää härkkiä lisää kysymällä. Toinen käytti nyt entistäkin suorempia sanoja kaikesta joka saikin nopeasti pojan sävähtämään jälleen, mutta vaikka laihat hartiat vajosivatkin ja tämä laski katseensa, tämä ei kuitenkaan protestoinut. Kukaties tämän kuuleminen kirpaisi, mutta... hän tiesi silti Kazimirin puhuvan totta kun tämä iski hänen eteensä kuinka typerästi ja hätäisesti hän oli toiminut... eittämättä jo useamminkin kuin kerran. Nulikka kirskautti hampaitaan ja käänsi katseensa, mutta nyökkäsi vaisusti saamilleen moitteille. Asiaa tuskin olisi voinut mitenkään muuten sanoakaan kuin miten mies tämän ilmaisi, niin katkerasti kuin moinen kirpaisikin. Jälkiviisaudesta ei ollut tässä vaiheessa enää mitään hyötyä, ja poika jäi tuijottelemaan hiljaa sylissään kyhjöttävän kissan turkkiin miettien kuinka kammottavan typerän kuvan hän oli jo antanut itsestään... ja kuinka lähellä totuutta tämä oikeastaan oli. "....no... juu. Äh. Kai sitä... epätoivoisena tekee aika... tyhmiä asioita" se myönsi vaisusti aiempaa tokaisua myötäillen, päästäen ilmoille pienen, melko surkuhupaisan äännähdyksen. Paisuva, tukala syyllisyydentunne oli melkoinen, puhumattakaan siitä kuinka hän tunsi itsensä väkisinkin melkoiseksi typerykseksi... joka ikävä kyllä ei tainnut kuitenkaan auttaa keksimään oikein mitään parempaakaan ratkaisua oikein mihinkään. Kaikki tuntui vain olevan entistä pahemmin sekaisin kun yrityskään ei riittänyt lopulta mihinkään.
Jos ei muuta, niin ainakaan nulikka ei sentään tuntunut ottavan nokkiinsa saamistaan moitteista, enemmänkin tämä tuntui lopulta myötäilevän näitä varsin vakavissaan. Vaikka Kazimir ei ollut lopulta kertonut paljoakaan omista vaikeista kokemuksistaan muuta kuin että nämä olivat olleet... no, vaikeita, olivat tämän varmuutta huokuvat puheet tainneet silti tehdä jonkinlaisen vaikutuksen. Purppuratukka kuunteli vaiti, sanoja mielessään pyöritellen ja maahan tuijotellen kun toinen jatkoi, kuitenkin päätyen kohta luomaan toiseen pienen ilmeisen epäröivän katseen kuontalonsa lomasta. Miehen vakuutus siitä ettei voima ja kykenevyys ollut kaikki kaikessa vaan kaikki tarvittava olisi pääkopan sisällä saikin nulikan kallistamaan päätään puolelta toiselle, kunnes rypisti jälleen hieman kulmiaan. Kazimir puhui edelleen suurella itsevarmuudella ja selvästikin kokemuksella, mutta jokin tässä selvästikin kiusasi poikaa. Eh, kaiketi... miehen opetuksissa oli edelleenkin perää, mutta hänen oli setvittävä näitä hetken verran ennen kuin sai kiinni moisista hurjista väitteistä. "Äh... mutta... kai se silti riippuu siitä, millainen on, eikö?" Kael huomautti viimein varovaisesti, haroen vieläkin epämääräisen kiusaantuneesti niskaansa. Poika näytti selvästikin varsin epämukavalta siitä että edes rohkeni sanoa vastaan näinkään puolittain, mutta heilautti silti kohta aavistuksen neuvottomasti laihaa kättään. "Tai siis... eh. Sä varmaan pystyt aikalailla kaikkeen, kun... osaat ja tiedät kaikenlaista, mutta... Entä jos ei vaan... tiedä mitä pitäisi edes tehdä? Ja ei kai sillä ole oikein väliä mitä miettii jos ei pysty tekemään sille mitään" tämä yritti luonnehtia jokseenkin haparoiden, rypistäen kuitenkin pian jälleen kulmiaan. "...ellei sitten... eh. Pidä kaikkia muitakin sellaisina... välineinä. Mutta sehän on pahempi kuin se että pyytäisi apua joltain muulta. Eh, ei silloinkaan voi tehdä asioita itse, ja... sitten käyttää kaikkea hyväksi ihan... tarkoituksella. Ei sellainen ainakaan ole oikein!" Nulikka vaikeni tukalasti, luoden uuden jokseenkin neuvottoman vilkaisun toisen suuntaan. Eh, hän ei varmaankaan ollut ymmärtänyt kaikkea kunnolla, mutta... hän ei pitänyt ainakaan siitä mihin suuntaan hänen ajatuksensa olivat suuntaamassa tämän kanssa. Mistä voimaton saisi keinoja toteuttaa suunnitelmansa ja selvitä... ellei ottaisi näitä sitten joltakin muilta? Eihän tämäkään nyt voinut olla mitä toinen tarkoitti... eihän? Kazimir ei selvästikään epäröinyt sen suhteen mitä sanoi, mutta... tämä saattoi hyvinkin johtua siitä että mies oli joka tapauksessa huomattavasti kykenevämpi kaikkeen kuin hän, tällä tavalla... Kaiketi niin voimiltaan kuin järjeltäänkin.
|
|
|
Post by submarine on Jul 19, 2016 5:59:04 GMT 3
Elämän ja epäonnistumisiensa musertamaa nulikkaa ei nähtävästi oltu ryhdistämässä muutamalla nasevalla sanalla ja jämäkällä asenteella. Kaikeksi onneksi Kazimir ei sellaista ollut lopulta olettanutkaan, eivätkä pojan vastaväitteet tulleet minään yllätyksenä. Reiluuden nimissä hän jopa kuunteli tämän sanoja ja antoi toisen puhua loppuun lyttäämättä tämän huolia ja murheita. Toisaalta hänen ei kuitenkaan tarvinnut juuri kuunnella tai pohtia tämän sanomisia; hän kyllä tiesi selvästikin oikein hyvin miten asiat olivat, ja miten niiden kuului olla. Loppujen lopuksi hänen olemuksessaan, kun hän lopulta vastasi, oli jotakin melkeinpä olankohautuksellista, kuin hän ei olisi oikein voinut tehdä muutakaan kuin vain kertoa miten koko tilanteen näki ja antaa pojan tehdä sillä mitä tekikään. Nahevuutta ei ikävä kyllä voinut pakottaakaan - ei ainakaan kovin helpolla. "Olisin hullu ja tyhmä, jos uskoisin pystyväni aivan mihin tahansa. Mutta toki, minä osaan yhtä jos toistakin. Se kaikki on tullut oppimalla - yleensä tehdessä. Tietenkään kukaan ei aloita kykenevänä tai etevänä. Sekin kaikki pitää oppia. Mutta sen on alettava jostakin, ja se jokin on tahto ja asenne", mies vastasi. Hän naputti taas pääkoppaansa merkitsevästi. Ilmeisesti osaamattomuuskaan ei ollut mikään tekosyy, ei ainakaan hänen silmissään. "Jos olet terävä ja haluat oppia, opit. Tämä on kaikki kokemusta, lopulta, ja sitä saa vain kokemalla. Jos et tiedä mitä tehdä, pysy valppaana ja mieti mitä olisit voinut tehdä toisin. Älä sitä mitä tekisit jos olisit suuri ja vahva, tai mitä ikinä haluatkaan olla. Vaan mitä tekisit toisin jos olisit juuri sitä mitä olet. Ja ennen kuin teet jotakin, mieti miten hyvin pystyt siihen. Jos ei muuta, tunnut tietävän ainakin oikein hyvin omat rajasi", hän lisäsi, heittäen pojalle katseen, jonka oli kukaties tarkoituskin olla vaivaannuttava. Tämä keskittyi lopulta aivan liikaa siihen, miten estynyt ja huono oli aivan kaiken suhteen.
"Mutta sinä et nyt kuuntele, Kael. Roikut edelleen siinä, että sinun pitäisi omin pikku kätösin tehdä aivan kaikki. Ja sen lisäksi olet aivan liian pehmeä jos haluat selvitä hengissä. Mutta ensinnäkin, ei avussa ole itsessään mitään pahaa. Jos tiedät ettet pysty johonkin, olisi vain hullua ja typerää epäonnistua ja kärsiä ties mitä seurauksia. Tietenkin silloin on järkevämpää etsiä joku muu joka osaa. Mutta ero on siinä, onko se apua vai holhousta. Siinä, onko tilanne hallussasi vai jättäydytkö vain muiden varaan. Voit olla arvokas ja itsenäinen saadessasikin apua, tai voit olla pahainen penikka. Siinä on eroa. Sinäkin autat minua nyt ja teet tästä osasi pitämällä asioita silmällä. Mutta kehtaisitko väittää että minä olen jotenkin heikommassa asemassa sinuun nähden?" Kazimir selitti. Asia vaati selvästikin jonkin verran erittelyä, mutta hän oli kärsivällinen - siitä huolimattakin, ettei hän odottanut kysymykseensä vastausta. Ei hänen tarvinnut kuulla sitä ennen kuin jatkoi. "Ja mitä tulee muiden käyttämiseen, sekin riippuu monesta asiasta. Ikävä kyllä maailma on harvemmin reilu, ja itse kukin joutuu kohtaamaan tilanteita, joissa on valittava yhden tai toisen etu - itsensä tai jonkun muun. Usein joku muu haluaa tai tarvitsee jotakin muuta kuin mitä itse. Eikä kyse ole mistään oikeasta ja väärästä, vaan ainoastaan ristiin menevistä pyrkimyksistä. Silloin on pidettävä päänsä, tai tultava viedyksi. Ja jos koskaan haluat olla mitään tässä maailmassa, Kael, sinun on pidettävä pääsi", mies totesi. Hän tuli survaisseeksi nuijallaan painokkaasti pojan suuntaan, vaikka mokomaa tuskin edes tarvittiin. Ainakin hän uskoi kantansa olevan aivan tarpeeksi selvä muutenkin. Hän venytteli jäseniään hetken, ennen kuin avasi taas suunsa. "Enkä minä tarkoita, että sinun pitää olla mahdollisimman ikävä ja julma. Tässä maailmassa on sellaistakin väkeä, etkä sinä halua olla yksi niistä. Jos voit tehdä jotakin rehdisti, tee se niin. Jos taas et, tee mitä joudut tekemään. Mutta katso, että se mitä teet on sen arvoista. Älä tuhlaa itseäsi vähäiseen ja turhanpäiväiseen. Vain silloin, jos tarkoitusperäsi ovat kunnolliset, voit tehdä ylipäänsä mitään ja olla kunnollinen", Kazimir puhui. Hän antoi pojan maistella tätäkin hetken, ennen kuin sitten äkkiä, melkein kuin haluten olla antamatta tälle vieläkään aikaa pyristellä vastaan tai miettiä liikaa, keräsi maasta muutaman kiven, joita alkoi asetella itsensä ja pojan väliin. Hän valikoi ensin kolme hyvänkokoista, karkeaa kiveä.
"Katsotaanpa. Esimerkit auttavat usein. Kuvitellaanpa, että nämä kolme kiveä ovat isoja korstoja, rosvomaisia pukareita. Kylässä, jossa he asuvat, heitä karsastetaan, mutta kukaan ei tohdi heihin myöskään koskea, koska he ovat vahvimmat ja pelottavimmat miehet koko kylässä", Kazimir selitti asettaessaan kivet pojan näkyville. Ja sitten hän otti neljännen, huomattavasti pienemmän kiven, jonka asetti hieman sivummalle niistä. "Ja tämä olet sinä. Kael. Sinä olet pienempi ja hintelämpi. Nuo kivet voisivat todennäköisesti murskata sinut palasiksi. Sinulla ei ole mitään jakoa, jos jäät heidän tielleen", hän selitti. Ja sitten hän etsi vielä pienen kiven, valkoisen ripun, jonka laittoi kolmen isomman keskelle. "Mutta nyt nämä korstot ovat vieneet sinulta jotakin. Ne ovat vieneet kissasi. Ne tekivät sen koska halusivat ja koska olit pienempi. Ei mistään hyvästä syystä. He ottivat sen huvin vuoksi ja veivät sen mukanaan, ja kertoivat sinulle että aikovat sulkea sen säkkiin ja heittää veteen. Tai kukaties he aikovat nuijia sen. Joka tapauksessa he eivät aio tehdä sille mitään hyvää. He menivät sen kanssa takaisin mökkiinsä metsän reunassa kylän laidalla", mies jatkoi kamalaa kertomustaan. Hän siirsi kolme kiveä ja pienemmän hieman kauemmas, vielä pahemmin erilleen muista. "Sinä olet sinä. Olet juuri niin heikko kuin oletkin, ja osaat tasan mitä osaat. Ja nyt kuuluukin sitten kysymys: miten saat kissasi takaisin? Mitä keinoa aiot käyttää, että saat sen korstojen tuvasta ilman, että he rusikoivat vielä sinutkin?"
Siinäpä haastetta kerrakseen...
|
|
|
Post by spyrre on Jul 19, 2016 15:17:20 GMT 3
Kuunnellessaan Kazimiria purppuratukka ei voinut olla tuntematta epämääräistä, ohi häivähtävää aavistusta siitä että saattoi tehdä asioista jollakin tavalla vielä hankalampia kuin näiden edes tarvitsikaan olla. Ainakin miehellä oli vastaus jälleen valmiina vaikka hän esittikin uusia, mielestään vaikeita kysymyksiä joiden kanssa oli varmasti jo painiskellut enemmän kuin tarpeeksi, ja toisen jatkaessa oikeastaan suuremmin edes miettimättä Kael jäikin vaiteliaana kuuntelemaan. Arpisen miehen tarvitsi tuskin edes miettiä vastaustaan ja moinen suorapuheinen itsevarmuus joka pysyi kuitenkin selvästi varsin järkevänä kaiken suhteen sai purppuratukan selvästikin hieman hämilleen kuin sen olisi ollut hankala ymmärtää miten toinen saattoi olla niin varma kaikesta... vaikka olikin helppo nähdä että tämä oli nähnyt ja kokenut paljon. Eh, kaiketi Kazimirkaan ei ollut aina ollut yhtä osaava ja näppärä, ja taisi lopulta olla varsin itsestään selvää nyt kun toinen tämän suoraan sanoikin etteivät nämä asiat tulleet tyhjästä vaan tahdosta ja yrityksestä... sekä mahdollisesti erehdyksestäkin. Tämä vaati selvästikin lisää sulattelua, vaikka miehen pieni, puolittainen piikki nulikan suuntaan toikin tämän olemukseen uuden häivähdyksen epämääräistä kiusaantuneisuutta. Tölväisy ei selvästikään ollut mennyt ohitse ja poika avasikin suutaan kuin harkiten sanovansa jotain, kunnes lopulta kuitenkin vaikeni pienen irvistyksen käydessä purppuratukan kasvoilla. Eh, jälleen kerran toinen oli tainnut osua varsin naulan kantaan...
Oli vähintäänkin hämmentävää kuunnella kuinka näppärästi toinen käsitteli vaikeita aiheita, saaden vielä selityksensä kuulostamaan kaikesta huolimatta ymmärrettäviltä ja varsin luontevilta. Kazimir jatkoi pian oikaistakseen pojan tuskailevia ajatuksia parempaan suuntaan, ja mies saikin jälleen osakseen melkoisen räpyttelevän katseen. Tokaisu siitä, kuinka hän oli ehdottomasti liian pehmeä selviämään ja ennenkaikkea tarrautunut ajatukseen kuinka kykenemätön hän oli asioihin (joista hänen mielestään olisi pitänyt selvitä itse) toikin nopeasti uuden kulmienrypistyksen nulikan otsalle kuin tämä olisi ollut vähällä törmätä taas jonkinlaiseen näkymättömään esteeseen päänsä sisällä. Kuitenkin rypyt syvenivät pian, tällä kertaa mietteliäämpään sävyyn. Vaikka hän ei olisi halunnut suostua tähän, alkoi vaikuttaa siltä että hänen oli kaiketi vain... hyväksyttävä nykyinen tilanteensa ja heikkoutensa... ja yritettävä etsiä tiensä näiden ammottavien puutteiden ympäri, vaikka nämä näyttivätkin hänelle lähestulkoon ylipääsemättömiltä kuiluilta. Mutta, eh. Kukaties... saattoi olla että tämä johtui suureksi osaksi siitäkin että hän oli pyrkinyt näistä ongelmista härkäpäisesti ylitse samaa reittiä kuin ennenkin, joka ikävä kyllä ei tainnut ollakaan enää mahdollista. Tuntui rehellisesti varsin hyytävältä ajatella asiaa tältä kantilta ja poika värähtikin vasta-hankaisen tukalasti, mutta siltikin, halusi hän tai ei, saattoi hän silti hahmottaa perää Kazimirin puheissa. Kyse ei kuitenkaan ollut luovuttamisesta ja periksi antamisesta vaikka se siltä saattoi tuntuakin, vaan kaiketi ikävien faktojen sisäistämisestä, joihin kuuluivat eittämättä myös se, ettei hän voisi yrittääkään tehdä kaikkea itse... sekä se, että aina ei mukavia keinoja löytynyt vaikka kuinka olisi yrittänyt. Toinen saikin pikaisen, mutta paljonpuhuvan päänpudistuksen vastaukseksi tokaisuunsa ettei edes nulikka kuvitellut miekkosen olevan huonommassa asemassa hyväksyessään apua häneltäkin, ja moinen sai vastahakoisen Kaelinkin vaiteliaan harkitsevaksi. Epäröivä purppuratukka vilkuili toista vastahakoisesti mutta kuunteli selvästikin kulmiensa rypistelystä huolimatta, tovin kuluttua päätyen suomaan pienen varsin hakevan nökkäyksentapauksen vastauksena miehen alleviivaavaan eleeseen sekä tokaisuun siitä kuinka asiat saattoi siltikin tehdä rehdisti jos moinen olisi mahdollista... ja kuinka silloinkin oli tehtävissä ainakin jotakin kun reiluus ei onnistunut. Tämä taisi olla merkki (ainakin toivottavasti) että tämä oli saanut kiinni ainakin jostain vaikka nulikka näytti vieläkin enemmän tai vähemmän tukalalta ja hampaitaan kiristelevältä. Ainakaan vastaväitteitä ei kuulunut... purppuratukan kuitenkin harhautuen pian seuraamaan huomattavasti hämmentyneempänä kun toinen äkkiä alkoi etsiskellä kiviä maasta.
Kael ei selvästikään ollut aivan varma mitä oli meneillään kun Kazimir kokosi pientä kivi-asetelmaansa törmälle heidän väliinsä, mutta hämillisiä katseita seurasi pian pieni päänkallistus kun miekkonen alkoi selittää ajatustaan. Jokin tällainen oli selvästikin nulikalle outoa mutta se tuntui kuitenkin saavan ajatuksesta kiinni kun mies osoitteli kiviä ja hahmotti teoreettista asetelmaa... ja tummat silmät levisivät väkisinkin aavistuksen kun Kazimir lisäsi viimeisen, valkoisen kiven. Ajatuksenkin tasolla tällainen sommitelma sai purppuratukan näyttämään varsin huolestuneelta ja rypistämään kulmiaan. Hänen kurkustaan pääsikin ilmoille pieni epämääräinen äännähdys kuin poika ei olisi edes pitänyt jotakin näinkin kammottavaa erityisen kaukaa haettuna, ja mies saikin osakseen uuden epävarman vilkaisun ennen kuin nulikka laski katseensa takaisin kiviin jääden mittailemaan tätä melkeinpä liiankin vakavana. "Eh? No... en tiedä. Kai voisin... vaikka odottaa pimeää ja... päästää sitten eläimiä vapaaksi pihalle tai tehdä siellä jotain muuta, ja kun... ne tulee katsomaan, niin... livahtaa sisään tai jotain. Ne ei ainakaan näe pimeässä tai haista mitään, tai sellaista" se pohti hetken epäröityään, kietaisten ohimennen kätensä paremmin mokomia paha-enteisiä kiviä paheksuvasti tuijottelevan Kissan ympärille. Rehellisesti jossakin tällaisessa tilanteessa hän olisi hyvinkin voinut haluta tehdä jotakin ikävämpääkin päätellen kaunaisesta vilkaisusta öykkäri-murikoiden suuntaan, ennen kuin poika kuitenkin vain puuskahti näreästi. "Vaikka... eh. Helppoahan se on kai sanoa kun ne on vain kiviä. Ei se varmaan oikeasti olisi niin helppoa" tämä ei voinut silti olla huomattamatta hieman olkapäitään kohauttaen. Mutta... oli kuinka oli, tämä kaikki oli siltikin tainnut antaa melkoisesti pohdittavaa ja pyöriteltävää päätellen uudesta kulmien kurtistuksesta ja tavasta jolla poika vilkaisi jälleen Kazimiriin kuin odottaen tältä jonkinlaista kommenttia pikaisesti heitettyyn ratkaisuun. Toisen selvästikin odotettiin tietävän sen oikean vastauksen näinkin kiperään, kuvitteelliseen ongelmaan. "Oletko joskus tehnyt jotain sellaista? Tai siis... ei nyt tietenkään ihan noin tuolla tavalla, mutta... kuitenkin?" se tiedustelikin kohta varovaisen kiinnostuneena, kaiketi pitämättä tippaakaan uskomattomana että Kazimir olisi hyvinkin saattanut muiluttaa ties minkälaisia rosvoja menestyksekkäästikin. Kaiketi toinen oli saanut ainakin nulikan vakuutettua näppäryydestään ja nokkeluudestaan... liiankin kanssa tai ei, mutta joka tapauksessa.
|
|
|
Post by submarine on Jul 22, 2016 3:08:04 GMT 3
Kazimir kuunteli Kaelin tuskailua ja lopulta vastaustakin vaiti ja mietteliäästi, selvästi jopa punniten ja arvioiden. Melkeinpä vihamielinen ilme, joka nulikan kasvoilla ehti käväistä, herätti selvästi kiinnostusta, mutta siltikin mies odotti, kunnes sai todellisen vastauksen. Kun toinen antoi sellaisen, hän kallisti päätään aavistuksen, kuin arvioiden mitä mieltä mokomasta olisi pitänyt olla. Ensin yhdelle puolelle, ja sitten toiselle. Lopulta hän päästi suunnilleen myötäävän, noin nyt ainakin melkein hyväksyvän äänen. "Sisään hiipiminen on ainakin varmasti jotakin, mikä sinulta saattaisi onnistua. Ensin joutuisit tosin hankkimaan ne eläimet jostakin - ja katsomaan jotenkin, etteivät ne vain katoa. Mutta kukaties naapurin lehmän raahaaminen paikalle saattaisi olla ovelakin veto. Varmasti ainakin olettamaton. Kukaties, jos olisit keksinyt jotakin samantapaista silloin kun yritit paeta linnoituksesta, olisi kaikki mennyt huomattavasti helpomman kautta... tai sitten ei", mies vastasi. Ilmeisesti suunnitelma ei ollut ainakaan aivan kelvoton - vaikka varmasti siinä olikin paljon kaikkea, mikä olisi voinut mennä mönkään. Niinhän tosin kaikessa muussakin. "Muitakin keinoja tietysti on, toiset rajumpia kuin toiset. Mutta jos tiedät mitä teet, ja teet sen määrätietoisesti, on aivan sama onko kyseessä muutama hölmö pukari vaiko kivenmurikka. Tällaisia miehiä ei tarvitse pelätä. Ainoastaan huomioda mahdollisina hankaluuksina", Kazimir lisäsi vielä, ennen kuin ilman sen suurempia nappasi kaikki kolme kiveä paikaltaan ja viskasi ne jokeen vahvistuksena sanoilleen. Hän tuhahti niiden perään. Kuin kivet olisivat tosiaankin olleet juuri tuollaisia tyhjiä, hölmöjä pukareita, joiden uppoamista hän ei surrut hiukkaakaan.
Oma-aloitteinen kysymys, jonka nulikka Kazimirille heitti, sai hänet vilkaisemaan taas tämän suuntaan. Hän katsoi tätä hetken vaitonaisesti ja tutkiskelevasti, kaiketi miettien mitä hänen kannattaisi sanoa, ennen kuin käänsi sitten katseensa takaisin auringossa kimaltavaan joen pintaan. Jälleen hän kallisteli päätään puolelta toiselle ikään kuin olkiaan kohautellen. Ilmeisestikin vastaus oli kyllä, mutta mies säästeli siltikin asian suhteen, syystä tai toisesta. "Tässä maailmassa on paljon ikäviä, turhanpäiväisiä kiusankappaleita. Toki minä olen saanut niistä osani matkoillani - olisin saanut vaikka ne eivät erikseen tuppautuisikaan tielle. Ka, minä olen Kazimir, ja minä teen mitä kuuluu tehdä. On monia kyliä, joita vaivaavat samanlaiset riesat. Ja monia ihmisiä, joiden elämä on yksioikoisesti parempaa ilman sellaisia murheita. Joskin minä olen usein ratkonut ne asiat... vähemmän sopuisasti kuin sinä kaavailit", mies totesi. Hän mietti hetken sanojaan, ennen kuin tuntui myöntävän sen tosiseikan, ettei mokomia juuri pystynyt asettelemaan kauniistikaan. "En osaa edes sanoa, montako kertaa olen karkottanut rosvoja jonkin kylän liepeiltä tai maantien varrelta. Toisinaan niillä on piilopirttejäkin, joten siinäkin mielessä. Ymmärrät varmaankin, ettei nyt puhuta mistään kissojenviejistä, vaan rosvoista, jotka tekevät pahaa ja ottavat mitä vain pystyvät. Eikä sellaisia miehiä vain huijata. Ne kitketään pois kun pystytään. Ja sen minä olen tehnyt monet kerrat. Enkä tosiaankaan olemalla niin paljon taitavampi tai vahvempi, tai muutakaan sellaista, vaan määrätietoinen ja ovelampi. Kun ei tarvitse säästellä liiaksi ja pystyy laatimaan suunnitelmia, on paljon konsteja hoitaa tällaiset asiat", Kazimir selitti. Hän vaikeni melkeinpä synkän oloisena, vaikka pysyikin rauhallisena ja tasaisena. Jokin asiassa tuntui mietityttävän, vaikka rosvot ja näiden käsittely itsessään olivatkin ilmeisen selkeitä seikkoja hänelle.
"Muista se, Kael. Sinulla ei ole varaa olla pehmeä ja jalo, jos maailma käy sinua kohtaan ikäväksi. Ei, ellet halua menettää enemmänkin kuin vain kissasi", Kazimir tokaisi lopulta. Hän katsoi taas poikaan painokkaasti. Oppeja annettiin jälleen.
|
|
|
Post by spyrre on Jul 22, 2016 18:02:09 GMT 3
Ajatuksiinsa hetkeksi keskittynyt purppuratukka ei ehtinyt laittamaan merkille Kazimirin varsin arvioivaa olemusta pohtiessaan ilmeisen tarkkaan miehen antamaa ongelmaa, huomion kääntyessä kuitenkin pian takaisin toiseen varsin odottavaan sävyyn. Rehellisesti poika ei tainnut olla itsekään aivan varma omasta pikaisesta ratkaisustaan mutta kun mies ei ainakaan tyrmännyt ehdotusta samantien, nulikkakin kallisti päätään valpastuneena. Toisen jäädessäkin puimaan ajatusta sekin nyökytteli mietteliääseen sävyyn paloarpisen miehen pohdiskeluille Kissaa ohimennen rapsuttaen, vaikka maininta linnakkeesta ja tämän tapahtumista toikin jälleen melkoisen tukalan häivähdykse nulikan olemukseen. "Eh, no. Ehkä niillä rosvoilla on vaikka hevoset siellä, ne voisi olla aika helppo päästää vapaaksi.... tai mikä tahansa tekeminen mistä nyt vain lähtee meteliä. En usko että jonkin pistäminen palamaan siellä ulkonakaan olis kauhean vaikeaa, mutta...." Kael lisäsi hetken mietittyään, kuitenkin epäröiden viimeisen pohdintansa kohdalla. Se keskeyttikin lauseensa päätyen sitten kohauttamaan epämääräisesti harteitaan tuntematta selvästikään oloaan kovinkaan hyväksi miettiessään jotakin tällaista edes teoreettisessa mielessä viimeisten kokemusten valossa. Vaikka Kazimir olikin juuri teroittanut että joskus asiat vaativat ikäviäkin toimia varsinkin hänen kohdallaan sai mies silti jokseenkin syyllisen katseen... joka tosin saattoi johtua ihan yhtä hyvin juuri nulikan vastahakoisista aivoituksista kuin tuhopolttojen harkitsemisestakin... ellei sitten molemmista. Pako linnoituksesta oli lopulta sujunut miten oli (eli varsin huonosti), eikä tämän ajattelu varsinaisesti lämmittänyt mieltä. Vaikka menneistä virheistä olikin tarkoitus ottaa opikseen painui pojan katse silti jälleen hetkeksi maahan kun toinen huomautti että tässäkin tilanteessa olisi voinut tehdä jotakin ovelampaa varmistaakseen pakonsa. "Äh... niinno. Kai... kai sitä olisi. En vaan... halunnut kellekään ongelmia siellä. Halusin vain ulos. Muutenhan ne olis olleet ihan oikeassa siinä, että... että juonittelin jotain" nulikka mutisi vastahakoisesti, kunnes kuitenkin puuskahti jälleen hiljaa olankohautukselliseen tapaan. Kaiketi tämä oli juuri sitä mistä Kazimir oli puhunut. Tilanne olisi hyvin helposti voinut johtaa hänen kuolemaansa ja tämä oli ollut lähelläkin... ja joka tapauksessa, vaikka hän olikin vain yrittänyt lähteä ongelmia aiheuttamatta, oli kaikki siltikin päättynyt katastrofiin. Tätä tuskin tarvitsi enää edes sanoa ääneen ja purppuratukka vaikenikin jälleen, kohottaen kuitenkin kohta katseensa takaisin arpiseen mieheen kun Kazimir jatkoi pohdiskeluaan. Poika nyökkäsikin sanoille jälleen hiljaa seuraten katseellaan synkeähköön sävyyn kun toinen viskasi öykkärikivet aaltoihin. Vaikka nulikka tuntuikin olevan vieläkin epävarma monenkin asian suhteen ei sekään tainnut olla ainakaan eri mieltä että moisia pukareita (kuvitteellisia taikka ei) ei kannattaisi ainakaan ikävöidä, ja vaitelias kaunainen katse seurasikin kapineiden uppoamista. Nulikan ajatukset olivat kuitenkin jo muualla kuin pelkissä kivissä ja pian tämä esittikin uuden kysymyksen Kazimirin suuntaan.
Toinen tuntui jäävän pohtimaan saamaansa varovaista kysymystä ja Kaelkin oivalsi tämän, harhautuenkin silmäilemään miekkosta ilmeisen kiinnostuneena... vaikkakin yrittäen vaikuttaa edes jossain määrin vähemmän tungettelevalta päätymällä jälleen lähinnä pälyilemään epämääräisesti. Poika ei kuitenkaan ainakaan hoputtanut vaan odotti vaiti kunnes toinen viimein vastasikin, luotuaan häneen jokseenkin harkitsevan katseen. Purppuratukka valpastui jälleen nopeasti kallistaen päätään kun Kazimir kertoikin kokemuksistaan ja ikävistä kohtaamisistaan, jotka mies oli päätynytkin hoitamaan... mitä luultavimmin kaikkea muuta kuin sopuisasti useamminkin kuin vain kerran matkansa varrella. Tämä tekikin hiljaiseen poikaan ilmeisen vaikutuksen ja tämä nyökäyttikin varovaisesti näreän kissansa ylitse vastaukseksi. Hänkin oli selvästikin likimain yhtä mieltä siitä, että tällaisten ryövärien pois raivaaminen tuskin oli menetys kenellekään, ja pitikin Kazimirin toimia eittämättä jonkinlaisena sankaritekona... vaikka tämä mitä luultavimmin olikin käyttänyt kaikkea muuta kuin miellyttäviä keinoja moisten rosvojen nujertamiseen. Tosin viimeistään miekkosen synkeä olemus taisi kiinnittää Kaelinkin huomion siihen että jokin asiassa siltikin vaivasi toista, ja poika katsahtikin palanutta miestä aavistuksen epätietoisesti. Se päätyi havahtumaan jälleen pienesti säpsähtäen kun Kazimir jälleen puhui, opetustaan alleviivaten, ja luoden häneen uuden varsin painokkaan katseen. Nulikka räpäytti silmiään ennen kuin kuitenkin nyökkäsi varovaisesti, vaikka ei voinutkaan olla laskematta jälleen hieman päätään miehen terävien silmien edessä. Purppuratukka tuskin tosin allekirjoitti ajatusta että jotakin Kissan menettämistä pahempaakin saattaisi sattua koska tämä tapaus oli selvästikin yksi pojan pahimmista mahdollisista skenaarioista joka tapauksessa, ja se hapuilikin levottomana käsiään paremmin häntäänsä vispaavan katin ympärille. Kuitenkin se sentään taisi ymmärtää implikaatiot, sekä eittämättä aavistaa että asiat saattaisivat hyvinkin olla paljon monimutkaisempia.
"....eh. No... niin kai. Mutta entä jos ne... ne jotka yrittää jotain ei olekaan vaan rosvoja" se lisäsikin epämukavasti, kuin ei olisi edes halunnut pohtia suoraan jotakin tällaista. Kimppun hyökkäävät ryövärit tai ties mitkä hämärämiehet olivat lopulta ikävyydessäänkin varsin suoraviivainen tilanne usein ilman paljoakaan ainakaan moraalisia ongelmia, mutta... eh. Aina ei kuitenkaan voinut toivoa näin helppoa selvyyttä osakseen, kuten jo aiemminkin linnakkeella... tai kaiketi tilanteessa, joka muhi nytkin parhaillaan heidän ympärillään. Ja rehellisesti tämä oli se seikka joka nyt huolestutti nulikkaakin melkoisesti. Se jäikin jälleen epämukavan hiljaisena sulattelemaan ja miettimään kuulemaansa, yrittäen saada ajatuksiaan edes jonkinlaiseen järjestykseen. Tämä ei kuitenkaan ollut aivan helppoa, varsinkaan nyt, vaikka tämä joutuikin lopulta suomaan uuden hiljaisen ja varsin epämukavan nyökkäyksen toisen sanoille. Vaikka tiesikin miehen varoitukselliset aiheelliseksi, ei hän siltikään pitänyt tippaakaan siitä suunnasta jonne nämä hänen ajatuksiaan kuljettivat... ja tämä oli omiaan saamaan jälleen varsin ristiriitaisia tunteita pyörteilemään hänen mielessään. Ikävä kyllä hän taisi jo aavistaakin mikä Kazimirin vastaus tukalaan pohdiskeluun oli, eikä tämä ainakaan helpottanut yhtään mitään...
|
|