|
Post by submarine on Sept 22, 2016 2:59:01 GMT 3
Kuten tähänkin asti, Kazimir ei kiirehtinyt tai painostanut Kaelia vastaamaan tai jäänyt odottamaan, vaan keskittyi jälleen omaan urakkaansa - jota olikin melkoisesti. Nulikka sai siis rauhassa mietiskellä ja vastata kun niikseen. Mietittävää taisikin kyllä olla, olkoonkin ettei se tainnut liittyä niinkään vastauksiin vaan asioihin yleisesti. Lupaus kertoa kyllä kaikki kaikesta kun sen aika tulisi ei saanut miestä varsinaisesti edes vastaamaan. Hän vain nyökkäsi, siihen malliin ettei ollut varsinaisesti muuta odottanutkaan - kuten ei ollutkaan. Väkipuukko iski vasten sammakon lonkkaa kerran ja toisenkin, ja hetken aikaa hän kaiketi oletti asioiden olevan käsiteltyjä tältä erää. Kun poika kuitenkin sitten avasi suunsa uudelleen, hän kohotti katseensa ja kulmansa jokseenkin yllättyneesti, eikä vähiten kun selvisi mitä asia koski. Lotharia ja tämän outoja edesottamuksia. Kazimir kuunteli vaitonaisesti kun poika kertoi aikaisemmasta. Hän ei vastannut mitään, näytti enemmänkin mietteliäältä, mutta lopetti kuitenkin raadon hakkaamisen. Mikään pojan kertomasta ei tuntunut varsinaisesti yllättävän tai huolettavan sinällään, mutta ei mies erityisen tyytyväiseltäkään vaikuttanut. Hän kallisti päätään aavistuksen ja mutristi suutaan, ennen kuin nyökäytti sivulleen kuin jonkinlaisena voimattomana myönnytyksenä koko asian suhteen. Tämä ei selvästikään ollut ollut se kaikista näppärin tai uljain aihe, eikä hän edes yrittänyt selitellä sitä sellaiseksi. Kunhan joutui myöntämään, että asiat taisivat tosiaan olla juurikin niin epämääräisiä kuin poika tukalasti selittikin.
"Kuten sanottua, Lotharilla on... omat vaikeutensa. Ja omat oikkunsa. Minä voin kertoa niistä lisääkin, mutta todennäköisesti on parempi jättää se myöhemmäksi. Kukaan meistä ei kaipaa nyt lisää päänvaivaa. Riittänee kun sanon, ettei hänelle ole annettu helppoa osaa elämässä, ja että mikään ei todennäköisesti ole sen oudommalla tolalla kuin yleensäkään. Hänestä kauempana pysyminen tuskin on pahasta kenellekään, ja hän olisi varmasti itsekin kiitollinen siitä", Kazimir vastasi lopulta. Hän ei varsinaisesti haparoinut asian kanssa, mutta siitä puhuminen ei selvästi millään muotoa miellyttänytkään. Valitettavaa mutta väistämätöntä kaiketi... tai jotakin sellaista. "... ikävä kyllä siinä on sinulle hyvä esimerkki jostakusta, joka ei ainakaan ole valmis ottamaan ohjia käsiinsä elämässään. Syystä toki, voin vakuuttaa että Lotharilla on kaikki syyt velloa kurjuudessaan, mutta mitäpä sitten? Lopputulos on silti valitettavan sama. Kukaties, jos tuntuu että tarvitset lisää purtavaa, se mitä olet nähnyt jo tähänkin asti kelpaa. Tuskin haluat päätyä samanlaiseksi, edes kuvainnollisesti", mies lisäsi, ennen kuin katsahti takaisin sammakkoon. Hän alkoi taas heiluttaa väkipuukkoaan tasaiseen, jämäkkään tapaan. Ilmeisesti asiasta jatkaminen ei juuri miellyttänyt, ja hän oli kaivanut siitä jo esiin sen ainoan edes melkein mistään kotoisin olevan puolen; olkoon varoittava esimerkki jos ei muuta voinut olla. Ei, Kazimirilla ei selvästikään ollut mitään harhaluuloja toverinsa (tai riippakivensä?) tilasta. Jokin häntä kuitenkin tuntui ajavan pitämään mokomaa mukanaan. Se tuskin kuitenkaan selviäisi millään muulla kuin kysymällä...
|
|
|
Post by spyrre on Sept 22, 2016 14:08:34 GMT 3
Kaelkaan tuskin odotti vastausta omaan tukalaan mutinaansa ja Kazimirinkin keskittyessä omalla tahollaan pitäytyi poikakin askareissaan, niin epämiellyttäviä kuin nämä olivatkin. Kaiketi hänkin yritti paeta ahdistavia ajatuksiaan ja pohdintojaan käytännöntekemiseen, johon sammakon nylkemisen vastenmielisyys kaiketi auttoi edes vähän. Moinen touhu oli väkisinkin jossain määrin harhauttavaa, mutta vaikutti siltä ettei tämäkään riittänyt viemään huomiota aivan kaikesta. Varsinkin kun purppuratukka tuntui muistavan jotakin mitä taisi pitää ainakin suunnilleen oleellisena, päätellen ainakin tämän huolestuneista elkeistä kun nulikka otti vielä puheeksi Lotharin. Hän jäikin hetkeksi vilkuilemaan Kazimiria olkansa ylitse odotellessaan tämän vastausta, mutta vaikka toinen näyttikin hieman yllättyvän aihetta ei mies tuntunut siltikään varsinaisesti huolestuvan... tai oikeastaan siltä että itse tapahtuma olisi ollut kovinkaan odottamaton tälle. Kael pyöritteli likaista tikaria puolihuolimattomasti käsissään päätyen kallistamaan hieman päätään miekkosen olemuksesta lukemalleen hankaluudelle, valpastuen nopeasti kun tämä lopulta vastasikin.
Eh, kaikesta päätellen niin tukalalta kuin Lothar oli näyttänytkin, vaikutti siltä ettei moinen reaktio ollut millään tavalla edes odottamaton, vaikkakin selvästi kaikkea muuta kuin miellyttävä seikka. Nulikka kuunteli vaiti kunnes päästi itsekin pienen nujertuneen huokaisun kun Kazimirkin myötäsi että hänen olisi kaiketi parasta tosiaan vain pysyä etäällä kärvistelevästä miekkosesta outoine ongelmineen. Tämä tuntui epäilemättä ikävältä, mutta vaikka hän ei varsinaisesti vieläkään ymmärtänyt mistä oli tarkalleen edes kysymys tämän kaiken kanssa, ei kummallakaan heistä tainnut silti olla parempaakaan vastausta tähän hätään. Jos se, että tämän välttely säästäisi niin Lotharia kuin heitäkin tässä tilanteessa oli kaiketi paras ratkaisu mitä he nyt saattaisivat toivoa. Kael nyökkäsi tälle vaisusti laskien itsekin hetkeksi katseensa eteensä, päätyen kuitenkin vielä hätkähtämään ajatuksistaan kun Kazimir lisäsi varoittavan esimerkkinsä. Pojasta irtosi pieni epämääräinen ähkäisy tämän vilkaistessa mieheen ennen kuin tämä ravistikin rivakasti päätään hieman järkyttyneenä. Eh, tämä tuskin oli kovinkaan kohtelias reaktio mutta tämä tuskin ehti edes miettiä tätä nyt... vaikka sitä ei tainnut edes Kazimir yrittää kieltääkään ettei Lotharin asema ollut millään tasolla kadehdittava. Olisi epäilemättä ollut suorastaan valetta jos olisi väittänyt ettei poika olisi kavahtanut ajatusta jonka mies heitti äkkiä hänen eteensä. Hän tunsi epäilemättä usein olonsa avuttomaksi ja surkeaksi, mutta... eh. Ehkä hän ei kuitenkaan ollut vielä aivan yhtä epäkoherentilla pohjalla kuin lähestulkoon kaiken kosketuksensa ympäristöönsä menettänyt Lothar... ainakaan toivottavasti. Vaikka... asioiden liikkuminen tähän suuntaan taisi siltikin olla painostavan helppo nähdä.
Tukalat ajatukset ja pohdiskelut harhauttivat purppuratukan hetkeksi työstään ilmeisen epämiellyttävällä tavalla. Tämä jäi hetkeksi tuijottelemaan enemmänkin saaliinsa läpi jonnekin kuin varsinaisesti koipeen itseensä, ennen kuin kirskautti hampaitaan ja vilkaisi kohta uudemman kerran Kazimiriin. Jokseenkin häpeällinen häivähdys oli jälleen löytänyt tiensä hänen olemukseensa, mutta tässä oli silti myös jotakin mietteliästä ja hämmentynyttä. "Ehm. Tuota.... Siksikö se tulee sitten sun mukana? Siis, jos se ei oikein... pärjää itsekään? Eikö sillä ole perhettä missään tai jotain?" tämä tiedustelikin kohta hieman varovaisesti. Oli mitä mieltä hyvänsä tästä kyseenalaisesta tapajuoposta, taisi tämä siltikin kiusata hänenkin mieltään väkisinkin. Varsinkin kun taisi olla melkoisen selvää ettei jokin tällainen paikka ollut millään tavalla suopea jollekulle tällaisessa kunnossa olevalle... niin tämän itsensä kuin kenenkään muunkaan kannalta. Ei sillä että Kael olisi silti näyttänyt aikovansa kritisoida tällaista, vaan poika näytti enemmänkin rehellisesti huolestuneelta, syystä tai toisesta.
|
|
|
Post by submarine on Sept 26, 2016 3:01:51 GMT 3
Kazimir ei selvästikään halunnut jatkaa aiheesta. Hän oli jo sivuuttanut sen ja heilutti nyt väkipuukkoaan tarmokkaasti ja työteliäästi. Ikävä kyllä puheenaihe oli herättänyt jo pojan uteliaisuuden. Lopulta hän ei ollut edes aivan yllättynyt, kun tämä sitten uskaltautui kysymään mistä Lotharissa nyt oikeastaan edes oli kyse - tai siis ainakin miehen mukanaroikkumisessa. Väkipuukko seisahtui hänen kädessään, ja hetken hän tuijotti eteenpäin kuin olisi ollut aikeissa jättää koko kysymyksen huomiotta. Mutta ei, sitten hän kuitenkin huokaisi ja katsahti nulikkaan. Kukaties asioista sitten olisi puhuttava. Ei hän ainakaan kyennyt täysin sivuuttamaankaan poikaa noin vain. Ei sen jälkeen kun tässä oli jo kärsitty ja voitettu yhdessä. "No, vaikuttaako se sinusta rehellisesti sellaiselta, jolla olisi perhe? Tai mitään muutakaan? Hyvä kun selviää hengissä edes omista tarpeistaan... eikä välttämättä aina edes selviäisi. Ja ei, minä en myöskään poimi mukaani jokaista rappiojuoppoa joka eteeni hoippuu. Samanlaisia löydät jokaisesta kaupungista ja kylästä. Mitäpä minä muuta tekisinkään kuin tätä, jos niikseen? Ei, kyllä minulla on syyni", mies vastasi. Hän hieroi kiusaantuneen viivytellen päätään. Koko aihe sai sen jomottamaan. Totta puhuen hän joutui miettimään vielä uudestaankin, viitsisikö edes paljastaa pojalle sen tarkemmin asioita. Ei vain Lotharista, vaan myös itsestään ja omista, välillä kovin huterilta tuntuvista aatteistaan. "Lothar ei ole... täysin menetetty tapaus. Tai ei ainakaan kaikin tavoin. Ka, hänellä on... lahjoja. Hänessä on puolia, jotka ovat ajaneet hänet tuohon tilanteeseen, ja joiden takia hänellä ei ole enää paikkaa missään tavallisessa. Mutta minä uskon yhä että pystyisin kaivamaan hänestä esiin jotakin. Se on siellä. Minä tunnistan, että hänessä on... jotakin. Jotakin mikä voisi vielä versoa jos vain..." hän aloitti. Sanat kuitenkin loppuivat kun hänen päänsä kääntyi nopeasti sivulle kuin jonkin äänen kuulleena, kohti metsikköä joka kivikon takaa kohosi. Jos tarkkoja oltiin, hän tuijotti nyt tiheään pusikkoon. Mikä huolestuttavinta, pusikko tuijotti takaisin.
Jossakin vaiheessa tuuheiden oksien keskelle olivat ilmaantuneet kasvot. Kutakuinkin ihmismäiset kasvot, jotka kuuluivat vanhahkolle miehelle. Ne olivat tummat ja ahavoituneet, ja niillä oli täysin tyynen rauhallinen ilme. Ainoastaan miehen silmät liikkuivat, kun tämä tarkkaili edessään avautuvaa näkyä puoliksi suljettujen silmien välistä. Ne kiersivät niin kuolleessa, valtavassa sammakossa, Kazimirissa kuin Kaelissakin. Mikään muu miehessä ei liikkunut. Sierainkaan ei värähtänyt. Tämä oli niin hiljaisen järkkymätön, että ilman liikkuvia silmiä tätä olisi voinut luulla kuolleeksi. Tämä sulautui ympäristöönsä tavalla, joka edellytti varmasti hirvittävää määrää kokemusta ja malttia. Kukaties ainoa syy, miksi tämä oli edes huomattu, oli että tämä oli halunnut niin tapahtuvan. Kun puskasta tuijottava mies oli selvästi havaittu, avasi tämä lopulta rauhallisesti suunsa ja lausui muutaman sanan. Tämä puhui jotakin outoa kieltä, mutta siinä oli silti kevyen kysyvä sävy. Rauhallinen ja tasainen, ainakin. Kazimir, joka ei ilmeisestikään ollut häkeltynyt äkillisestä vieraasta, vastasi samalla kielellä ja yhtä lyhyin sanoin. Hän seisoi rauhallisesti paikallaan valtavan kuolleen pedon vieressä, pidellen väkipuukkoaan sivullaan sen suuremmin hätäilemättä. Hän ei tehnyt elettäkään mihinkään suuntaan, kun mies sitten astui esiin pusikosta. Ahavoituneita, kapeita kasvoja seurasi samanlainen ruumis. Tämä oli jäntevä ja sopusuhtaisen lihaksikas, niin väkivalloin kuin tarkoituksellakin tehtyjen arpien merkitsemä. Mies oli myös huomattavan lyhyt; tämä ylsi Kazimiria vain hädin tuskin rinnan tasolle. Miehellä oli yllään varsin yksinkertainen varustus. Vaatteet olivat huolella tehdyt mutta yksinkertaiset ja karkeista aineksista. Tällä oli kaulassaan koru, joka oli tehty monista eläinten kynsistä ja hampaista, joista jotkin olivat outoja tai valtavan suuria. Toisessa kädessään tällä oli jousi. Ainoa, mikä viittasi mihinkään sivistyneempään maailmaan, oli metallinen tikari, jota mies kantoi kupeellaan.
Mies jäi seisoimaan paikoilleen rauhallisesti, kunnioittavan ja kohteliaan välimatkan päähän. Ei niin kauas etteikö keskustelu olisi onnistunut... mutta kuitenkin sen verran kauas, että metsään olisi helppo kadota jos mitään uhkaisi tapahtua. Tämä ei myöskään tullut yksin, nyt tämän takaa metsän siimeksestä häämötti useampikin samanlainen naama. Nuorempia vain, ja vailla yhtä suurta kokemuksen tuomaa tasaisuutta, mutta kuitenkin ihmeen vaivihkaisina. "Me emme ole vaarassa. Ainakaan vielä. Pysy rauhallisena, tämä väki ei aio meille pahaa", Kazimir totesi matalalla äänellä. Sanat oli selvästikin tarkoitettu Kaelin suuntaan, vaikka hän pitikin rauhalliset kasvonsa äkkiä paikalle ilmaantuneessa väessä. Ainakin hän itse tuntui myös noudattavan omia kehotuksiaan. Väkipuukko pysyi kädessä kukaties enemmänkin siksi, että sen poislaittaminen olisi ollut yhtälailla ele ja kannanotto kuin kohottaminenkin. Juuri nyt hän ei tehnyt mitään mihinkään suuntaan, odotti vain tilanteen tasaantumista ja tarkkaili vastapuolen elkeitä. Ja niin teki myös heidän lähettyvillään seisova vanha mies.
|
|
|
Post by spyrre on Sept 26, 2016 14:50:44 GMT 3
Jopa purppuratukkakin saattoi laittaa nopeasti merkille ettei koko aiheesta jatkaminen selvästikään ollut Kazimirin mieleen. Kuitenkin tapa jolla toinen viimein epäröi kertoi myös että tässä aiheessa oli selvästikin... jotakin, kenties kiusallista ellei jopa hankalaa. Olisi varmaankin ollut kohteliasta jättää asia sikseen mutta aiemmin kaikesta niin tasaisen miehen reaktio onnistui selvästikin nappaamaan pojan huomion ja sai tämän katsahtamaan toista jälleen olkansa ylitse varsin kysyvästi. Ilmeisestä valpastumisestaan huolimatta hän tuskin olisi silti lähtenyt painostamaan alleviivatusti työhönsä keskittyvää miestä ja hetken aikaa nulikka luulikin ettei tämä luultavasti vastaisi... siihen saakka kunnes toinen äkkiä huokasikin, ja puhui. Tämä harhautti Kaelin jälleen nopeasti toimistaan. Poika räpäytti silmiään kunnes ravisti pienellä viiveellä varovasti päätään Kazimirin kysymykselle joka tuskin lopulta edes tarvitsi kummempaa vastausta. Yritti pysyä kohteliaana huomaavaisen kyselemättömänä tai ei, askarrutti tämän kaiken muun keskellä Lotharin outo mysteeri väkisin häntäkin... ja epäilemättä myös Kazimirin järkeily tämän suhteen vaikka poika ei tätä suoraan sanonutkaan. Kael jäi kuuntelemaan tikari likaisiin käsiinsä unohtuneena, rypistäen hiljakseen tummia kulmiaan. Hän ei osannut olla aivan varma mitä Kazimir tarkoitti mutta tämä liittyi kaiketi jotenkin toista miestä piinaavaan asiaan. Tämä oli selvästi jotakin, jota Kazimir piti.... jonakin, sen sijaan että vain raahasi silkasta säälistä mukanaan jotakuta joka ei pärjännyt itsekseenkään. Purppuratukka harhautui päästämään kurkustaan pienen kyseenalaisen äänen kallistaen päätään puolelta toiselle, kuitenkaan ehtimättä pohtia hämärää aihetta tämän enempää kun arpisen miehen sanat äkkiä keskeytyivät toisen kääntäessä nopeasti huomionsa jonnekin metsän suuntaan.
Aiheen harhauttama ja pohdiskelujaan pyörittelemään keskittynyt Kael tuskin ehti edes hoksaamaan että jotakin oli vialla ennen kuin Kazimir äkkiä käännähti tuijottamaan puiden lomaan ilmeisen valpastuneena. Oikeastaan pojalta kesti jopa silmänräpäys pidempään seurata yllättyneenä hätkähtäen toisen katsetta... tämän kuitenkin säpsähtäessä nopeasti uudestaan entistä voimakkaammin äkätessään yllättäen hiljaisen hahmon kasvillisuuden seassa. Nulikasta irtosi epämääräinen typertynyt ähkäisyn ja henkäisyn sekainen äännähdys ja tämä jännittyi välittömästi hälyttyneenä ennen kuin ehti kunnolla edes hahmottaa tilannetta saati sitä, mikä heidän edessään varsinaisesti seisoi. Purppuratukka oli jo kavahtamassa refleksinomaisesti jaloilleen tuskin edes ajattelematta, ennen kuin alkoi tajuta että kasvillisuuden lomasta ilmaantunut olento näytti oikeastaan epäilyttävästi melkoisen lyhyeltä vanhalta mieheltä... eikä niin Kazimir kuin tämäkään oikeastaan tuntunut varsinaisesti tekevän mitään pitelemästään jousesta huolimatta. Yllätetty ja tyrmistynyt nulikka jännittyi pälyilemään ilmestystä varautuneena ja ilmeisen epätietoisena työntäen ohimennen vapaalla kädellään yhtälailla pelästynyttä valkeaa kissaa taakseen, hätkähtäen kuitenkin äkkiä melkoisesti kun outo mies lopulta heitä tarkasteltuaan puhui... ja Kazimir yllättäen vastasi, samoin oudoin ja tasaisin sanoin. Hölmistynyt katse kääntyi nopeasti ja melkoisen räpytellen arpiseen mieheen hänen tuntumassaan pojalla olematta selvästikään aavistustakaan mistä oli kysymys.... eikä asiaa varsinaisesti auttanut sekään kun tämä äkkäsi pian ettei outo vanhus piileskellyt pensaikossa yksin. Siltikin, niin kuumottavalta kuin varmasti tuntuikin tajuta äkkiä joutuneensa lähestulkoon tyhjästä ilmestyneen muukalaisjoukon piirittämäksi, taisi lopulta olla huomattavissa etteivät nämä ainakaan vielä tuntuneet aikovan kaavailevan mitään kovin pahaenteistä, ja hälyttynyt purppuratukkakin päätyi epäröimään.
Kunhan selvisi ensiyllätyksestään tarpeeksi löytääkseen malttia tilanteen tarkasteluun tuntui Kaelkin lopulta huomaavan tämän seikan. Ainoastaan vanha mies oli astunut joukosta eteenpäin kuin tarkastellakseen muukalaisia... ja Kazimir tuntui selvästikin ymmärtävän näitä. Oikeastaan paloarpinen mies ei näyttänyt edes yllättyneeltä tästä käänteestä vaan oli kääntynyt yhtälailla rauhallisesti kohtaamaan saapujat väkipuukko vierellään, tekemättä elettäkään oikein mihinkään suuntaan, ja saaden purppuratukankin keräilemään jalkansa alleen jokseenkin aiottua ryntäilyä varovaisemmin. Suunnilleen kintuilleen päässyt purppuratukka hätkähti jälleen aavistuksen kun Kazimir mutisi muutaman sanan hänenkin suuntaansa ja tumma, ymmyrkäinen katse käväisi jälleen miehessä ennen kuin poika kiristi aavistuksen leukaperiään nyökäten sitten pienesti (vaikkakin empivästi) tämän kehotukselle. Eh, tällainen yllätys oli väkisinkin melkoisen kuumottavaa sorttia, mutta oli kaiketi totta etteivät hiipparit olleet vielä tehneet mitään varsinaisen uhkaavaa... Kaiketi he olivat oikeastaan enemmänkin ne "muukalaiset" tässä asetelmassa, jotka olivat ilmaantuneet jostakin maille, johon tämä eittämättä melkoisen kesyttömältä vaikuttava väki sopi huomattavasti heitä paremmin. Niin odottamatonta kuin tämä olikin, oli kaiketi myös jonkinlainen kyseenalainen helpotus että Kazimir tuntui ymmärtävän oudon pikkuväen kieltä. Kael ei voinut olla pälyilemättä varsin varautuneena sekä liikahtelematta hankalasti mutta siltikin poika malttoi mielensä ja yritti pysyä edes suunnilleen paikoillaan, sammakon nylkemiseen käytetty tikari enemmänkin käteensä unohtuneena kuin mitään muuta. Epätietoinen katse kävi tuon tuostakin Kazimirissa pitäen kuitenkin silmällä myös muukalaisia, varsinkin näiden eteen astunutta vanhempaa miestä. Nämä olivat rehellisesti varsin kummallinen näky ja purppuratukka vilkuilikin lyhyttä, arvilla suorastaan koristeltua miestä jokseenkin hämmentyneenä, nuuhkaisten vaivihkaa ohimennen ilmaakin odottaessaan sitä mitä nämä aikoivat.
Mitähän tällaisessa tilanteessa olisi edes pitänyt tehdä....? Olisi epäilemättä auttanut paljon jos olisi edes ymmärtänyt mistä nämä puhuivat... vaikka kaiketi ainakaan kysyvästä sävystä ja olemuksesta ei tainnut voida erehtyä. Eh, näytti siltä että Kazimirin epäily siitä että he tuskin saisivat olla rauhassa lähtöönsä saakka oli osoittautunut todeksi nopeammin kuin he olivat aavistaneetkaan... vielä sentään saattoi toivoa että mies voisi selvittää asian ennen kuin mitään ikävämpää tapahtuisi. Jos joku tähän pystyisi, se olisikin epäilemättä Kazimir, ja tähän levottomasti painoaan puolelta toiselle vaihteleva nulikkakin taisi luottaa. Ainakin se piti miehen elkeitä ja toimia tarkasti silmällä kuin odottaen mitä tämä kaavailisi samalla kun seurasi itsekin katseellaan heitä tarkastamaan tullutta outoa pikkuväkeä varautunein, ristiriitaisin tuntemuksin.
|
|
|
Post by submarine on Sept 30, 2016 8:01:41 GMT 3
Oudot tulokkaat eivät kiirehtineet. Totta puhuen outo, lyhyt väki vaikutti suorastaan harkitsevan varovaiselta. Piinallisen hitaasti metsänreunasta ilmaantui esiin enemmän lyhyitä, tummaihoisia miehiä - ja naisiakin. Ilman mitään sananvaihtoakin (ainakaan ymmärrettävää sellaista) oli selvää, että näistä jokainen oli eränkävijä ja metsästäjä; lyhyt väki sonnustautui eläinten nahkoihin ja karkeisiin kankaisiin ja kantoi mukanaan vain metsästäjän tarpeita. Vain harvalla näistä näkyi mitään, mitä metsä ja erämaa eivät olisi pystyneet antamaan. Sama näkyi joukon elkeissäkin; nämä liikkuivat hiljaa ja huomaamatta, opin ja kokemuksen kautta alitajuisestikin aiheuttamatta turhia ääniä. Lehdet eivät rapisseet eikä aluskasvillisuus kahissut. Joukko oli myös totista. Yrmeiksi näitä ei sentään sopinut sanoa, mutta metsästäjissä oli hiljaista, totista olemusta ja varmuutta. Nämä tiesivät missä olivat ja mikä heidän paikkansa siinä oli. Koko joukko silmäili edessään seisovia kuin jotakin asiaankuulumatonta. Ei vihamielisesti, mutta hyvin tasaisen varmasti. Vaikka nämä olivatkin lyhyitä, ei varmasti ollut epäilystäkään, etteivätkö nämä olisi olleet valmiita kohtaamaan uhan tai haastajan - kykenevästä puhumattakaan. Jäntevät ruumiit ja valppaat, tarkat katseet kuuluivat ylpeille metsästäjille, eivät tosiaankaan millekään pelokkaalle pikkuväelle. Lieni siis sanomattakin selvää, ettei Kazimir kohdannut tulokkaita mitenkään kevyesti tai varomattomasti. Hän tarkkaili näitä lopulta varsin samaan tapaan, kuin häntäkin tarkkailtiin; omassa tilassaan ja omalla alueellaan, valmiina kohtaamaan vaaran jos niikseen, mutta kärkkymättä sitä.
Hiljaisuus viipyili hyvän hetken, ennen kuin joukkoa ilmeisesti johtava vanhempi mies jälleen puhui. Tuntemattomalla kielellä lausutut sanat olivat tasaisia ja kiireettömiä, kylmiäkin. Vaikka ei olisi puhetta ymmärtänytkään, piti tämä selvästikin silti myös henkistä etäisyyttä niihin joiden kanssa haasteli. Kohteliaisuutta, kukaties. Tai vain naamioitua epäluuloisuutta. Joka tapauksessa tämä oli tyynen rauhallinen ja vaikutti enemmän kuin valmiilta, olipa keskustelu menossa mihin suuntaan tahansa. Sanat, joillat Kazimir vastasi, eivät olleet aivan hapuilemattomia. Vaikka hän osasikin kielen, hän puhui sitä ilman elinikäistä kokemusta. Siltikin hän pysytteli yhtälailla tasaisena ja malttavaisena vastatesaan ilmeisiin kysymyksiin. Hän elehti vapaalla kädellään niin sammakkoa, purppurapäistä poikaa kuin kauempana piilossa olevaa leiriäkin kohti. Hänen vastauksiaan kuunneltiin vaitonaisesti ja ilmeettömästi, tavalla joka totta puhuen alkoi tuntua varsin hermostuttavalta. Kuin metsästäjä saaliinsa perässä, odotti tämäkin joukko oikeaa paikkaa, ennen kuin toimi. Kazimir piti kuitenkin päänsä kylmänä ja pysytteli aivan yhtä tasaisena. Tämä oli tapa, jolla nämä asiat hoidettiin, eikä hänen sopinut haparoida näin alustavan tunnustelun kanssa. Vuoropuhelu eteni tasaisena, vaitonaisena ja eleettömän ilmeettömänä. Muut lyhyestä väestä olivat vaiti ja odottivat metsän varjoissa, kun heidän johtajansa puhui. Siltikin oli varmaa, että nämä pitivät silmällä aivan kaikkea tässä kaikessa. Kuinka nopeasti joku näistä pystyisi sinkoamaan nuolen matkaan kädessään puristamastaan jousesta? Kuinka varmasti tämä osuisi lähellä ja paikoillaan seisovaan mieheen tai poikaan? Vastaukset tuskin tiesivät hyvää kummallekaan, jos siihen päädyttäisiin. Parempi siis pitää huoli, että ei päädyttäisi.
Keskustelu jatkui pitkän hetken, ennen kuin Kazimir tuntui rentoutuvan edes hieman. Hän ei millään muotoa herpaantunut, mutta hengitti kuitenkin taas hieman kevyemmin. Ilmeisesti jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen oli päästy. Ensimmäistä kertaa hän käänsikin katseensa nyt pois tulokkaista ja Kaeliin sivullaan. Jonkinlainen sopu oli selvästikin saatu aikaan, kun mies kerran tohti irroittaa katseensa näistä pelkäämättä että saisi nuolesta ohimoonsa. "Kukaties jo arvasitkin, mutta tämä on täkäläistä väkeä. He ovat tulleet katsomaan mitä me aiomme, ja ovat kiinnostuneita tästä sammakosta. Sovun merkiksi ja maksuksi rauhasta olen luvannut antaa heille tämän sammakon sisäelimet ja lopun ruhon koipia lukuunottamatta. Tuossa on heidän johtajansa, Korpinnokka. Tule tänne, hän haluaa nähdä sinut tarkemmin, koska autoit sen surmaamisessa ja vaikutat hänestä oudolta", Kazimir lopulta selitti varsin yksioikoisesti. Hän pysytteli yhä tasaisen rauhallisena, kuin ei olisi halunnut äänenpäinoillaan antaa vieressä seisoville enempää ilmi kuin oli aivan pakko. Ilmeisesti nulikkaakin kaivattiin nyt...
|
|
|
Post by spyrre on Sept 30, 2016 14:28:25 GMT 3
Tuskin oli millään tavalla yllättävää että äkilliset vieraat onnistuivat sotkemaan kaikki pasmat sekä käsillä olevat askareet varsin nopeasti... tai ainakin yllätyksellä napatun pojan suunnalla. Kazimir sentään suhtautui saapujiin sekä näiden edellä seisovaan vanhaan mieheen samalla tasaisella varauksella kuin nämäkin heihin, siinä missä Kaelilla näytti kuluvan hetki pidempään saada jälleen kiinni lähes hetkeksi karanneesta maltistaan. Hän ei kyennyt varsinaisesti seuraamaan käytyä keskustelua, ja tämä joutui tyytymään vain pitämään tilannetta sekä tämän etenemistä silmällä miten kykeni, tietämättä oikein mitä odottaa. Heidät kohtaamaan astunut väki oli kukaties lyhytkasvuista mutta ei vaatinut kuin silmäyksen niin näiden olemuksiin kuin pitelemiin aseisiin tajuta että nämä olivat epäilemättä valmiita mihin tahansa minkä katsoisivat muukalaisten suhteen tarpeelliseksi... vaikka ainakin vielä hiljaiset ja vakavat katselijat (joita tuntui huolestuttavasti ilmaantuvan vaivihkaa kasvillisuuden lomasta entistä enemmän) odottivat ilmeisen johtajansa arviota. Samaan oli eittämättä nulikankin tyytyminen. Tämä seurasi vaiteliaana kaikkea kauempaa tumma katse vuoroin keskustelijoissa ja vuoroin metsänreunassa hiljaa odottavassa vakavassa joukossa, tekemättä itsekään paljoakaan suuntaan tai toiseen, Kazimirin esimerkkiä seuraten. Vaikka pyrkikin parhaansa mukaan pysymään huomaamattomana ja näennäisesti mahdollisimman rauhallisena ei poika kuitenkaan voinut olla liikahtelematta levottomasti paikoillaan odottaessaan tai vilkuilematta tuon tuostakin Kazimiria ja tämän edessä seisovaa vanhaa miestä, epätietoisesti mutta ilmeisen valppaasti, keskustelun kulkua mielessään arvaillen.
Eteni sananvaihto mihin suuntaan hyvänsä, saattoi sivusta seuraava Kaelkin päätellä ettei joukko ainakaan ollut ilahtunut kutsumattomista vieraista maillaan, mutta siltikin nämä kuuntelivat eleettömästi Kazimirin puhuessa. Tilannetta tuskin saattoi sanoa millään tavalla vaarattomaksi mutta se etteivät nämä vieläkään tehneet varsinaisesti mitään soi ainakin pienen tilaisuuden tarkkailla enemmän ja päästä edes suunnilleen kärryille asioihin. Poika tarkasteli outoa väkeä vaivihkaa, edelleen varautuneena mutta oikeastaan myös varovaisella uteliaisuudella, miten nyt röyhkeästi tuijottamatta taisi. Kazimir näytti käsittelevän tämänkin tilanteen samanlaisella tyynellä määrätiedolla kuin kaiken muunkin mikä eittämättä rohkaisi toivomaan että tämä saisi epäluuloisen metsästäjäjoukon ymmärtämään kantansa ja heidän tilanteensa. Kun mies viimein tuntui rentoutuvan aavistuksen verran jopa katsahtaen tuntumassaan pälyilevään nulikkaan, hiljaisen varautunut Kaelkin havahtui nopeasti uudestaan vilkaisten arpista miekkosta kysyvästi. Hän kuunteli tarkkaavaisesti toisen hiljaista selitystä, päästäen sitten itsekin kurkustaan lähes äänettömän henkäisyn ja nyökäten tälle sitten pienesti. Ilmeisestikin Kazimir oli saanut kuin saanutkin järjestettyä asiat tarjoamalla valtavan sammakon lopun ruhon metsäläisille, jopa niin että he saisivat pitääkin aikomansa koivet, joka olikin melkoinen helpotus. Purppuratukalla ei selvästikään ollut mitään tätä saaliinjakoa vastaan, mutta Kazimirin viimeiset sanat onnistuivat yllättämään pojan. Tämä oli epäilemättä toivonut voivansa pysyä taustalla ja huomaamatta, mutta ilmeisestikään hiljaisten metsästäjien tarkkaa katsetta ei väistetty aivan näin helposti. Kehotus astua lähemmäs sai varautuneen nulikan nopeasti jännittymään ja tämä loikin varsin epäröivän katseen niin toiseen kuin ilmeisen arvonsa tuntevaan vanhaan metsästäjään.
Moinen äkillinen tiedostus sai levottoman aallon pyyhkäisemään jälleen hänen ylitseen ja Kazimir sai toisenkin vastahakoisen katseen varsinkin todetessaan tasaisesti metsäläisten johtajan laittaneen merkille hänet sekä hänen outoutensa merkille. Tämä olisi varmasti riittänyt hälyttämään jännittyneen Kaelin muussakin tilanteessa... eikä sen tajuaminen ettei vieläkin likomärkä ja likainen nulikka voinut nyt varsinaisesti edes pitää lähellekään niin matalaa profiilia kuin epäilemättä olisi toivonut ainakaan lohduttanut. Mutta oli kuinka oli, nyt kun hänet kerran oli jo huomattu, poika ei tainnut voida asialle enää paljoakaan... rehellisesti tuskin kumpikaan heistä halusi nähdä mitä metsästäjien päällikön loukkaaminen nyt saisi aikaan. Kael liikahti varautuneesti paikoillaan, ennen kuin vielä varmistettuaan että valkea kissa oli suunnilleen kyseenalaisessa suojassa hänen takanaan tämä astahti lopulta varovaisesti eteenpäin tietämättä mitä muutakaan olisi tehnyt. Kukaties mies halusi vain tarkastaa muutkin mailleen eksyneet muukalaiset, tai oli tosiaan nähnyt heidän kamppailunsa sammakon kanssa, niin levottomuutta herättävä ajatus siitä että heidän liikkeitään oli kukaties seurattu näkymättömistä jo pitkäänkin olikin... Eh, rehellisyyden nimissä hänen räikeä ja litimärkä kuontalonsakin erottui kauas väkisinkin nulikan voimatta nyt edes mitenkään piilotellakaan tätä, joten kaiketi saattoi toivoa että se olisi edes vain tämä joka oli napannut valppaan vanhuksen huomion minkään raskauttavamman sijasta... vaikka pieni syväänjuurtuneen vainoharhainen aavistus yrittikin nostaa päätään hänen mielensä perältä. Kuitenkin poika saattoi vain kiristää leukaperiään ja yrittää hillitä tukalan olemuksensa miten pystyi, tarkastellessaan varautuneena heidän edessään seisovaa vanhusta lähestyessään. Hänellä ei ollut aavistustakaan miten pikkuväen johtajan edessä olisi kuulunut edes käyttäytyä ja hieman pälyiltyään nulikka päätyikin ainakin yrittämään seurata Kazimirin hiljaisen mitäänsanomatonta esimerkkiä... ei sillä, että vieläkin jokseenkin höykytetyn pojan pokerinaama tuskin oli lähellekään samaa tasoa. Ainakin se silti hivuttautui lähemmäs kuin epäluuloinen eläin, ennen kuin seisahtui odottamaan, harhautuen ohimennen pyyhkimään varsin likaisia käsiään märän paitansa helmaan kaiketi pahinta epävarmuuttaan verhotakseen. Eh, no, jos ei muuta niin kaiketi sitä saattoi pitää edes pienenä kyseenalaisena onnenpotkuna koko tilanteessa että hänen käytettyä outoa kieltä täysin osaamattomana tuskin ainakaan odotettiin sanovan paljoakaan...
|
|
|
Post by submarine on Oct 5, 2016 7:04:46 GMT 3
Vakavailmeinen, hiljainen pikkuväki tuijotti vakaan tiukasti nulikkaa, kun tämä vastentahtoisesti raahautui sen eteen. Kazimirkin pysytteli vaiti ja piti ilmeensä tyynenä, samalla tavalla melkeinpä kivikasvoisena kuin vastapuolikin. Ilmeisesti sellainen oli tämän väen tapa, ja sillä tavalla mieskin pyrki nyt näyttämään mahdollisimman vakuuttavalta. Ainakin se tarkoitti, ettei Kaelille tosiaankaan ollut luvassa tukea tai myötätuntoa, kun tämä yritti parhaansa mukaan näyttää vakuuttavalta. Toisaalta tätä ei ainakaan saman tien tuomittu suuntaan tai toiseenkaan... joskin vakava katse ja pitkittyvä hiljaisuus olivat kukaties vain epämukavampia sen vuoksi. Joukkonsa johtaja, Korpinnokka, ei ainakaan antanut armoa tuijotukseltaan. Tämä katsoi suoraan nulikan silmiin, hiljaisena ja tasaisen mietteliäänä. Vanhan miehen katse oli tarkkaavainen ja terävä, eikä tapa jolla tämä tuntui erittelevän näkemäänsä ja tunkeutuvan parhaansa mukaan pintaa syvemmälle varmastikaan ainakaan rauhoittanut mieltä. Oliko mies vain kivikasvoisen mietteliäs, vai näkikö tämä jotakin enemmänkin? Oliko mahdollista, että maailmaa nähnyt ja varmasti yhtä jos toistakin kokenut metsästäjä pystyisi oivaltamaan mitä oli meneillään? Samoja asioita mietti varmasti myös Kazimir, mutta hän ei kuitenkaan pystynyt tähän hätään sanomaan tai tekemään mitään. Vaikka jonkinlainen sopu oltiinkin saavutettu, oli aivan turha uskotella itselleen, että kaksikko oli tilanteessa tasaväkinen. Oli ylipäänsä melkoinen helpotus ja armon osoitus, että ylivoimainen joukko suostui neuvottelemaan eikä vain ottanut mitä halusi - mukaanlukien koko joukon varusteita, joista ainakin metalliset aseet olisivat varmasti miellyttäneet.
Korpinnokka rikkoi lopulta, tuskallisen pitkän ajan jälkeen, hiljaisuuden sanomalla jotakin. Kukaties se oli tarkoitettu Kazimirille, hänhän tässä ymmärsi kieltä, mutta siltikään vanha mies ei kääntänyt katsettaan häneen. Tämä katsoi edelleen tarkasti poikaa. Kazimir ei vastannut, ennen kuin tämä lopulta käänsi katseensa pois ja keskittyi hetkeksi omaan väkeensä. Siinä kohtaa hän uskaltautui lopulta katsahtamaan itse poikaan ja avaamaan suunsakin taas. "Hän sanoi että vaikutat heikolta ja ihmettelee, miksei suuri peto syönyt sinua. Hän tarkoittaa pientä henkisesti. Hänestä olet pelkuri, etkä vaikuta vakuuttavalta", Kazimir tulkkasi varsin tylysti. Hänen kasvoilleen ei piirtynyt oikein mitään ilmettä joka olisi kertonut mitä mieltä hän asiasta oli. Mutta siinä se nyt kuitenkin oli, vanhan ja kokeneen metsästäjän tuomio. Kukaties tämä oli nähnyt juuri sen mitä poika yritti piilotella, kukaties ei. Joka tapauksessa tämä näytti tehneen päätöksensä, jota ei varmasti aivan hevillä huojutettaisi - mitä tuskin kannatti muutenkaan lähteä yrittämään. Tämä hieroi leukaansa samalla kun antoi jonkinlaisia käskyjä nuoremmalle väelle. Nämä alkoivatkin liikkua pois metsän suojista kivikkoiselle rantatörmälle. Vaikea sanoa, oliko joukkio jättänyt kuitenkin ainakin muutaman vahtimaan tilannetta syvemmälle metsään, jouset käsissä tietysti, mutta näitä ilmaantui silti lähemmäs tusina. Aivan tarpeeksi monta joka tapauksessa. "Älä katso heitä silmiin. Se olisi loukkaus, koska vaikutit heistä pelkurilta. Pysyttele sivussa ja anna heidän tehdä mitä tekevät", Kazimir neuvoi vielä. Hän itse ei noudattanut esimerkkiä, vaan vastasi saamiinsa katseisiin epäröimättä ja suoraan. Ilmeisesti joku oli päättänyt, ettei hän ollut samanlainen raukka kuin lyhyt purppurapää. Todennäköisesti hän itse, siinähän koko jutun juju kaiketi piilikin.
Joka tapauksessa lyhyet, jäntevät miehet ja naiset astelivat esiin päättäväisesti ja ilmeet lujina. Moni veti esiin teräviä kivisiä veitsiä lähestyessään. Sammakko oli näiden kohde, mutta oli eittämättä varmaa, että tarpeen vaatiessa veitset kyllä kääntyisivät muuallekin - esimerkiksi niskoittelevan nulikan suuntaan, jos tämä ei pitäisikään tuomiostaan ja osastaan...
|
|
|
Post by spyrre on Oct 5, 2016 13:00:55 GMT 3
Hiljainen ja tiukka arviointi kesti epäilemättä pidempään kuin lähemmäs hivuttautunut, nuutunut poika piti millään tavalla mukavana. Hermostuneen Kaelin pääkopassa velloi tukala ajatus toisensa jälkeen kun lyhyt mutta teräskatseinen vanhus suuntasi huomionsa häneen, nauliten pojan paikoilleen suoralla ja painavalla katseellaan. Purppuratukka jännittyi aavistuksen verran entisestään tuntuen epäröivän häntä tarkastelevan joukon, ja varsinkin vanhan metsästäjän edessä. Hänellä ei ollut aavistustakaan olisiko hänen pitänyt tehdä jotakin vai ei, mutta pojalle ei oikeastaan jätetty paljoakaan tilaa edes miettiä moisia arpisen vanhuksen hermostuttavan tarkkaavaisen tuijotuksen otteessa. Purppuratukka kiristi hiljaa hampaitaan vastustaen refleksionomaista halua astua taaksepäin, mutta vaikka tämä yritti vastata saamaansa katseeseen, kävi nulikan olemus siltikin väkisinkin enemmän tai vähemmän kireäksi ja varautuneesti räpytteleväksi tämän yrittäessä kuumeisesti kiskoa kaiken itsessään parhaansa mukaan mahdollisimman syvälle ja näkymättömiin... ilmeisestikin ei kuitenkaan tarpeeksi vakuuttavasti.
Äänettömän arvioinnin venyessä kävi terävä ja suora tuijotus hetki hetkeltä painostavammaksi. Vaati epäilemättä entistä enemmän itsehillintää vain pysyä paikoillaan ja edes suunnilleen pälyilemättä kun vanha, arpinen metsästäjä jatkoi tiukkaa tarkasteluaan joka tuntui pureutuvan suoraan pinnan alle tavalla, josta jo valmiiksi levoton Kael ei pitänyt tippaakaan. Tämä liikahti tukalasti joutuen vastustamaan halua väistää tuijotusta, kuitenkaan rohkenematta tehdä näin kuin peläten Korpinnokan seuraajineen saattavan oivaltaa jotakin yhdestäkin väärästä liikkeestä. Kazimir seisoi hänen vieressään mutta miehestäkään ei ollut nyt apua... vaikka poika ei voinutkaan olla hämmästelemättä jälleen tämän vakaata kivikasvoisuutta tässäkin tilanteessa. Lopulta jäätävä hiljaisuus rikottiin kun vanha metsästäjä viimein puhui, saaden jännittyneen Kaelin hätkähtämään hieman. Poika räpäytti silmiään kerran jos toisenkin varsin epätietoisesti, vilkaisten viimein lyhyen neuvottomasti kohti Kazimiria ennen kuin ehti kokonaan estää itseään. Vanhus ei kuitenkaan vieläkään irrottanut katsettaan hänestä pakottaen nulikankin vielä sinnittelemään tämän edessä. Kun Korpinnokka viimein tuntui nähneen mielestään kaiken tarpeellisen ja kääntävän huomionsa takaisin omaan väkeensä, saattoi purppuratukka viimein vetää henkeä vaivihkaa aavistuksen syvempään, vaikka tämä ei vieläkään rohjennut rentoutua suuremmin varautuneesta jännityksestään. Paikoilleen naulitsevan tuijotuksen rikkoutuminen oli siltikin jo itsessään melkoinen helpotus ja poikakin vilkaisi varovaisesti kohti Kazimiria kun tämä puolestaan katsahti häntä, tuoden sitten ilmi vanhan metsästäjän tuomion.
Toisen sanat olivat tasaisia, mutta varsin pistävän suoria, jotka purivat nopeasti syvälle ja ikävästi... siitäkin huolimatta ettei purppuratukka rehellisesti osannut olla yllättynyt. Hänet oli ilmeisesti jo arvioitu heikoksi pelkuriksi ja moinen kirpaisi väkisinkin ylpeyttä varsin pahasti. Kael kiristi hampaitaan ja avasi suunsa kuin aikeissa sanoa jotakin mutta nopeasti tämä kuitenkin epäröi ja ulos karkasikin vain hiljainen, vastahankainen ähkäisy. Metsäläisten johtaja oli kääntänyt huomionsa heistä nyt omaan väkeensä jaellakseen käskyjä ja tummat, purppuraisen kuontalon alta pilkistävät silmät päätyivät luomaan aavistuksen epämääräisen, vaivihkaisen vilkaisun miehen selkään, ennen kuin nulikka kuitenkin tuntui havahtuvan ja laskevan nopeasti katseensa Kazimirin kehotuksen mukaan. Tämän hartiat painuivat hieman pojan nyökätessä sitten pitkin hampain toisen sanoille. Tällainen tuntui varsin nöyryyttävältä, jopa vielä nytkin kaiken jälkeen, mutta vaikka moinen saikin jotakin katkeran polttavaa häivähtämään hänen mielessään seurasi tätä siltikin pienen häpeällisen aavistuksen keralla hitunen helpotusta. Kaiketi vanhus ei ainakaan ollut huomannut mitään vaikka Kael oli tätä hetken aikaa pelännytkin... ja piti hän tämän arviosta tai ei, oli tämä silti luultavasti parempi heidän kannaltaan kuin aiheuttaa ongelmia keskellä muutenkin ihan tarpeeksi vaikeaa asetelmaa. Jäntevät metsästäjät olivat kuitenkin nyt kiinnostuneita vain valtavan sammakon ruhosta heidän sijastaan kun kasvillisuudesta astui tusinan verran jänteviä hahmoja veitsiä esiin vetäen, kasvot vakavina ja määrätietoisina. Kazimir oli selvästikin saanut oikeuden kohdata nämä eri tavalla eikä nulikka voinut olla vilkaisematta vastahakoisesti mieheen vielä kerran, ennen kuin poika laskikin vältellen katseensa, vaikkakin leukaansa aavistuksen kiristäen.
Jäyti ylenkatsonta mieltä ja ylpeyttä tai ei, ei hänen kaiketi ollut lopulta tarpeen edes vakuuttaa jämäkkää pikkuväkeä sen suuremmin kunhan nämä vain jättäisivät heidät rauhaan... Olisi ollut varsin typerää varsinkin muutenkin alakynnessä antaa ylpeyden tulla heidän tielleen, vaikka hän olikin joutunut nielemään tämän jo aivan liian monta kertaa muutenkin. Purppuratukka seurasi vaiti ja vaivihkaa kosteiden hiustensa lomasta metsästysjoukon liikkeitä kun nämä astelivat lähemmäs ilmeisenä aikeenaan käydä käsiksi heidän saaliinsa ruhoon, hivuttautuen sitten hiljakseen takaisin törmällä pörhistelevän Kissan tuntumaan poimimaan eläimen varmuuden vuoksi syliinsä tökättyään ensin hypistelemänsä tikarin käsistään johonkin valtavan sammakon koipeen. Eh, kaiketi heidän oli vain odotettava että metsäläiset saisivat haluamansa ja häipyisivät, tai ainakaan Kazimir ei tainnut osoittaa aikeita jatkaa vielä omia toimiaan. Nulikkakin jäi tämän mualla seuraamaan tilannetta pitelemänsä katin ylitse päänsä hieman painuksissa yrittäessään pysytellä sivummassa, vaikka ei voinutkaan olla tuntematta jokseenkin katkerien ajatusten jäytävän mieltään jossakin pintansa alla. Purppuratukan jännittynyt olemus ei tuntunut olevan aivan heti rentoutumassa joka kaiketi olikin viisasta, mutta ainakin tämä yritti olla aiheuttamatta turhia ongelmia tai vetämättä huomiota vaikka tähän eittämättä oli ilmaantunut aavistus varautuneisuuden lomasta pilkistävää synkeyttä.
|
|
|
Post by submarine on Oct 11, 2016 7:00:06 GMT 3
Kun purppurapäinen nulikkakaan ei alkanut vastustella tuomiotaan, kävivät metsän asukit toimeen. Lyhyet miehet ja naiset iskivät veitsensä valtavan sammakon ruhoon ja alkoivat käydä sitä läpi nopeasti ja tehokkaasti. Kazimirkin väisti kauemmas näiden luota ilman turhia vastusteluja ja raahasi samalla mukanaan toisen koiven, jonka oli juuri parahultaisesti saanut irti ruhosta. Hän siirtyi lähelle Kaelia ja jäi seuraamaan tilannetta toisen kanssa. Osa metsästäjistä vilkuili heidänkin suuntaansa, mutta ei kuitenkaan tehnyt mitään sen erikoisempaa. Kun näiden johtaja oli nyt saanut asian käsiteltyä, oli se ilmeisesti tosiaankin käsitelty. Jos ei muuta, oli koko joukolla muutenkin tarpeeksi tekemistä valtaamansa ruhon kanssa. Vaikka nämä olivatkin varreltaan vähäisiä, tiesi itse kukin kuitenkin selvästi mitä tehdä. Tottunein elkein ohutta, limaista nahkaa vedettiin auki ja valtavan sammakon sisukset paljastettiin. Kiviveitset ja näppärät kädet tekivät häkellyttävän nopeaa työtä, ja koko sammakko alkoi nopeasti ikään kuin vain hajota kasaan. Kuin lauma muurahaisia olisi jäytänyt saalistaan palasiksi. Konstailemattomasti ja nopeasti sammakosta kiskottiin esiin yksi jos toinenkin verinen, epämääräisen värinen möykky, jotka olivat vielä hetki sitten pitäneet otusta hengissä. Niitä käsiteltiin kunnioittavasti ja varoen, mutta kuitenkaan antamatta sen häiritä työntekoa. Ilmeisen arvokas saalis katosi nopeasti metsästäjien huomiin. Kazimir katseli sitä kaikkea rauhallisesti ja suuremmin ihmettelemättä, siihen malliin että oli nähnyt tämän kaiken kaiketi aikaisemminkin - tai jotakin samantapaista, ainakin.
Tekeminen paloitellun ja silvotun sammakon parissa alkoi vähentyä kunnioitettavan nopeasti, kun metsästäjät ottivat mitä halusivat ja ruho alkoi tyhjentyä. Muutamalle pikkuväestä jäikin siis ylimääräistä aikaa... ja paha kyllä ainakin yksi näistä tuntui keksivän muutakin tekemistä. Hieman nuoremmanpuoleinen nainen, yhtälailla arpinen ja jäntevä kuin toverinsakin, tuli vilkaisseeksi tikaria jonka nulikka oli jättänyt peräänsä. Kasvoillaan yhä samanlainen mutkaton ja suorasukainen ilme tämä harppasi lähemmäs metallista asetta, ja sen enempiä ihmettelemättä nykäisi sen irti koivesta käteensä. Hetken tämä katseli sitä ja koetteli sen terää kämmentään vasten, ennen kuin varsin paljonpuhuvasti työnsi kapistuksen parempaan talteen, roikkumaan kupeeltaan. Nopea silmäys, jonka nainen tuli heittäneeksi asetta äsken vielä käsitelleeseen poikaan ei sekään ollut erityisen epäselvä; katseessa ei ollut mitään kysyvää tai edes pahoittelevaa, enemmänkin suoranainen ilmoitus että tämä tekisi näin, eikä nulikka voisi asialle mitään. Tai kukaties ei edes sitä. Kukaties tämä tuli vain katsahtaneeksi alistuneeseen poikaan muuten vain, ilman mitään sen syvempiä tarkoituksia. Joka tapauksessa ase oli kovaa kyytiä vaihtamassa omistajaa... eikähän se ollut kuulunut nulikalle alun perinkään.
|
|
|
Post by spyrre on Oct 11, 2016 14:25:16 GMT 3
Jäntevien metsäläisten astuessa mutkattoman määrätietoisesti esille perääntyivät niin purppuratukka kuin Kazimirkin näiden tieltä. Tuntui kieltämättä jokseenkin oudolta kuinka pikkuväki kävi kursailematta kiinni heidän saaliiseensa alkaen epäröimättä ja nopeasti laittamaan tätä palasiksi... mutta samalla ei voinut kuin ihailla näiden osaamista ja tehokkuutta. Sillä ei selvästikään ollut merkitystä että suurin osa työvälineistä joita nämä pitelivät käsissään oli tehty kivestä tai jostakin muusta metallin sijasta, vaan massiivisen konnan ruho alkoi huveta suorastaan hämmentävän nopeasti. Vaikka hänet olikin todettu surkeaksi pelkuriksi ja komennettu syrjään ei Kael voinut siltikään olla vilkuilematta näiden toimia kuontalonsa lomasta, osittain epäilemättä aivan vain varmuuden vuoksikin mutta osittain myös varsin vaikuttuneena. Arpiset metsästäjät tiesivät selvästi tarkalleen mitä tekivät ja nopeudestaan huolimatta kukaan ei hutiloinut tai hätäillyt, ja pian sammakko alkoi kadota suorastaan silmissä. Näky ei epäilemättä ollut se kaunein mahdollinen mutta sentään nulikkakaan ei tuntunut lopulta suuremmin kavahtavan tätä vaikka seurasikin kiinnostuneemmin kuin Kazimir ja yritti olla tuijottamatta liikaa. Se joka hänet sai varautuneimmaksi tähän hätään oli oikeastaan lähinnä se minkä vuoksi he olivat epäröineet kajota itse konnan ruhoon, ja poika vilkuilikin jokseenkin epäluuloisesti tilannetta kun metsäläiset kiskoivat otuksen limaista nahkaa auki kuin aavistellen karmivan, puoliksi sulaneen ruumiin saattavan pullahtaa esille tämän vatsasta hetkellä millä hyvänsä. Tämä itsekään ei ollut aluksi heti huomata mitä muutama joutilaaksi jäänyt metsästäjäjoukon jäsen tarkalleen puuhasi... ainakaan ennen kuin yksi äkkiä astelikin heitä kohti samaan määrätietoiseen tapaan.
Kesti lyhyt hetki kunnes hyörinää varovaisesti seuraillut Kael havahtui tajuamaan että joku joukosta oli suuntaamassa pois muiden luota, kuin jotakin kiinnostavaa heidän suunnallaan äkänneenä. Purppuratukka räpäytti hämmentyneenä silmiään hätkähtäen hieman kun arpinen nainen harppoi heidän tuntumaansa. Poika muisti pienellä viiveellä laskea nopeasti katseensa kuten häneltä kaiketi odotettiin metsästäjän edessä, kuitenkin räpäyttäen silmiään uudestaan kun tämä äkkiä poimikin sammakon koipeen jätetyn tikarin käsiinsä. Teko oli niin äkillinen, kyselemätön ja määrätietoinen ettei poika osannut hetkeen kuin tuijottaa yllätettynä kosteiden purppuraisten suortuvien lomasta, kunnes tämä viimein oivalsi mistä oli kyse. Kiinnostunut tapa jolla arpinen nainen käsitteli esinettä ja lykkäsi sitten tämän muitta mutkitta omalle vyölleen ei jättänyt arvailujen varaan mitä tämä aikoi, puhumattakaan tämän häneen luomasta tuskin edes tiedostavasta vilkaisusta kuin metsästäjä ei olisi pitänyt moista millään tavalla edes kyseenalaisena. Olisi varmasti ollut viisasta heidän tilanteessaan vain muistaa asemansa, mutta tajuttuaan mitä tämä teki purppuratukka säpsähti uudestaan ja tästä irtosi tyrmistynyt, vastahankainen ähkäisy. "Eh? Hei, mitä... Et sä voi sitä ottaa, me tarvitaan sitä!" hinteä nulikka henkäisi pitelemänsä hiljaa murisevan katin ylitse, harpaten sitten kiireesti eteenpäin ennen kuin edes ehti miettiäkään tarkemmin. Hän tuskin tuli ajatelleeksi edes ilmeistä kielimuuriakaan vastalauseensa suhteen, mutta luultavasti tapa jolla poika unohti närkästyneenä yllätyksessään edes vältellä katsetta kuten olisi kuulunut kertoi tarpeeksi. Oli tämäkin... Eihän mistään tällaisesta ollut ollut puhetta! Eivätkä he muutenkaan voisi vain antaa tämän viedä Timmonin tikaria, joka ei edes kuulunut heille... siitäkin huolimatta että olisi saattanut olla järkevintä vain antaa Kazimirin vaatia tämä takaisin. Ehm. Oli kuinka oli, kiireesti väliin pyrkinyt nulikka tuskin ehti edes ajatella asiaa näin pitkälle...
|
|
|
Post by submarine on Oct 17, 2016 8:54:18 GMT 3
Tuskinpa keneltäkään jäi huomaamatta, kun purppurapäinen nulikka äkkiä alkoikin vastustella paikalle ilmaantuneiden metsästäjien elkeitä - viimeistään siinä kohtaa kun tämä alkoi pitää meteliä. Kazimirkin varmasti tajusi mitä tämä oikein aikoi. Kukaties hän jännittyikin kuin olisi aikonut mennä väliin. Sitten mies tuli kuitenkin kaiketi toisiin ajatuksiin, sillä hän ei kuitenkaan tehnyt mitään. Hän jäi vain seisomaan aloilleen kun Kael porhalsi hänen ohitseen. Varmaa oli että hän piti tilannetta silmällä, mutta toisaalta liika hätiköinti suuntaan tai toiseen saattaisi helposti johtaa ties millaisiin seurauksiin. Poika jäikin siis täysin oman onnensa nojaan. Jos Kazimir ei mitään tehnytkään, samaa ei kuitenkaan ikävä kyllä voinut sanoa metsän pikkuväestä. Olemuksellaan nulikkaa suoranaisesti ylenkatsonut nainen valpastui saman tien uuden aseensa ihmettelystä. Tämän katse kääntyi saman tien poikaan ja tämä jännittyi uhkaavasti. Muukin joukko pisti tilanteen hyvin nopeasti merkille, ja useampikin näistä oli selvästi aikeissa harpata sammakon ruhon luota mukaan tilanteeseen. Syystä tai toisesta nämä kuitenkin joutuivat pysähtymään, kun joukon vanhempi ja rauhallisempi johtaja kohotti kättään. Mies ei näyttänyt erityisen huolestuneelta tilanteesta. Kukaties ikä ja kokemus olivat tuoneet ainakin sen verran tarkkanäköisyyttä, että tämä osasi sanoa nulikan olevan enemmän tai vähemmän aseeton. Tai kukaties tämä halusi nähdä miten nuorempi metsästäjä reagoisi koko asiaan. Joka tapauksessa tämä antoi asioiden edetä omalla painollaan... mitä ne ikävä kyllä myös tekivät.
Valpastunut nainen ei jäänyt ikävä kyllä kovinkaan pitkäksi aikaa vain katsomaan mikä purppurapäällä oikein oli vikana. Tämän kasvoilla käväisi ärtymystä kuin ainakin sellaisella, joka joutui äkkiä sietämään uhittelua joltakulta huomattavasti alempiarvoiselta. Mokoma ei varmasti käynyt päinsä. Kulmat kurtistuivat pahaenteisesti, ja seuraavassa hetkessä tämä harppasikin jo nulikkaa vastaan nopeasti, ketterästi ja ehdottoman uhkaavasti. Vaikka olikin lyhyt, oli nainen myös jäntevä ja tiesi selvästikin mitä tehdä. Kova ja terävä nyrkki heilahti, kun tämä muitta mutkitta survaisi sen pojan vatsaan. Liike oli yksinkertainen ja suorasukainen, ja kaikesta päätellen tämä ei uskonut muuta tarvitsevansakaan. Kunhan iskisi mokoman nulikan maihin ja antaisi tämän hieman miettiä kannattiko tämän lähteä yrittämään mitään. Oppisipa olemaan, mokomakin pullistelija...
|
|
|
Post by spyrre on Oct 17, 2016 14:49:00 GMT 3
Nulikka ei selvästikään ehtinyt pohtia niin tekonsa järkevyyttä kuin oikein mitään muutakaan kiirehtiessään harppaamaan eteenpäin estääkseen metsästäjää muittamutkitta ryöväämästä heidän muutenkin vähää varustustaan. Kenties hänen olisi pitänyt huolestua melkoisesti tavasta jolla jopa Kazimir jännittyi, tai viimeistään siitä kun koko muukin metsäläisjoukko tuntui välittömästi laittavan merkille että jotain tapahtui. Mutta Kaelilla ei ollut nyt aikaa moiseen, ei kun arpinen nainen oli hyvää vauhtia häipymässä Timmonin tikari mukanaan. Kaikki tämä pälkähti hänen mieleensä vasta reilusti myöhässä, sen jälkeen kun poika oli jo tehnyt liikkeensä. Oli varsin helppo nähdä arpisen naisen ilmeen synkkenevän tämän kohottaessa katseensa kohti astahtaneeseen nulikkaan tavalla, joka tuntui varmasti varsin paha-enteiseltä. Siltikin se, millä tavalla tämä lopulta reagoi kursailematta ja säälittä, tuntui silti tulevan melkoisena yllätyksenä... tai no, ainakin pojalle itselleen jos ei kellekään muulle.
Kun nainen käänsi pistävän katseensa häneen, taisi Kaelkin viimein havahtua siihen mitä oikeastaan oli meneillään hänen ympärilläänkin. Tämä räpäytti silmiään ja epäröi hieman kun tikarin ominut metsäläinen kääntyi hänen puoleensa kaikkea muuta kuin hyvillään, samalla kun tämän kauempana sammakon ruhon ääressä askarrelleet heimotoveritkin valpastuivat uhkaavasti vastahankaisesta liikkeestä. Poikakin epäilemättä huomasi tämän, mutta vaikka olikin pysähtynyt, ei tämä silti näyttänyt aikovan perääntyä siitä huolimatta että taisi joutua harkitsemaan tilannettaan. Ei sillä, että tälle olisi lopulta annettu kauaakaan pohtia seuraavaa liikettään tai sitä kuinka paljon hänen pitäisi katua uhkarohkeuttaan. Nainen hänen edessään ei selvästikään ollut aikeissa ainakaan pahoitella ja luovuttaa ryöväämäänsä tikaria takaisin, joka sai Kaelinkin jännittymään nopeasti. Siltikin tämä erehtyi luomaan lyhyen, varautuneen katseen sivulleen muun metsästäjäjoukon suuntaan joka näytti valpastuneen ja liikehtivän kuin aikeissa puuttua tilanteeseen, tuskin ainakaan hänen edukseen. Tämä lyhytkin vilkaisu oli kuitenkin selvästi virhe... vaikka taisikin jäädä pieneksi kysymysmerkiksi olisiko tämän erilailla tekeminen lopulta muuttanut yhtään mitään. Poika ei tainnut ehtiä edes kääntää katsettaan kunnolla takaisin kun närkästynyt metsästäjä jo harppasi eteenpäin ja iski nyrkkinsä häneen. Hintelästä nulikasta irtosi lähestulkoon vain tyrmistynyt, kivulias pihahdus kun ilma karkasi hänen keuhkoistaan. Kissa hänen sylissään katsoi parhaaksi rääkäistä ja paeta karvat pöllyten kun purppuratukka kadotti otteensa eläimestä ja vajosi maahan vatsaansa puristaen. Äkillinen väkivalta sekä tuskan aalto hänen muutenkin rääkätyn kehonsa halki hämärsi lähes tajun hetkeksi ja pakotti pojan kokoilemaan itseään silmänräpäyksen jos toisenkin... mutta tyrmistyksen ja kivun seasta häivähti jotakin muutakin. Suuttumusta, jota yllätetyllä pojalla ei nyt ollut niin malttia kuin voimiakaan jäädä punnitsemaan.
Polttava tunne leimahti hänen mielessään kunnes vieläkin henkeään tukalasti haukkova Kael kohotti äkkiä uudestaan katseensa entistä sekaisempien suortuviensa lomasta. Tällä kertaa tummissa silmissä oli kuitenkin odottamatonta terää, ja suorastaan närkästystä jota ei edes yritetty piilotella. "Mitä-- egh... Mitä hittoa... sä luulet tekeväsi?" se pihahti terävästi hengenvetojensa lomasta, alkaen lopulta kokoilla vaivalloisesti jalkoja alleen vaikka joutui vieläkin haukkomaan henkeään. "Lopeta tuo! Mitä mä muka tein?! Et sä voi vaan... tulla, ja... tehdä noin! Mehän sovittiin että voitte ottaa sen sammakon, mutta et sä sitä tikaria voi viedä vaikka kuinka huitoisit! Me tarvitaan sitä!" poika suorastaan ärähti hampaidensa lomasta, luoden metsästäjään myrkyllisen katseen. Eh, vaikka joukko metsäläisiä oli epäilemättä pientä verrattuna kauhuihin joita purppuratukka oli joutunut todistamaan viimeaikoina, oli tilanne silti varmasti kaikkea muuta kuin vaaraton ja olisi ollut viisasta suhtautua tähän huomattavasti harkitsevammin... mutta tämä tuntui olevan lähestulkoon viimeinen pisara jonka pojan hermot tähän hätään kestivät. Tämä tuntui olevan hyvää vauhtia hermostumassa tosissaan kun muukalainen alkoi suorastaan polkea häntä miten mieli, joka ikävä kyllä taisi olla viemässä mukanaan viimeiset rippeet jonkinlaisesta maltista. Se ei muistanut enää niin vilkuilla ympärilleen kuin varoa jo hurjistuneen metsästäjän katsettakaan, mikä saattaisi kostautuakin ikävästi ja pian... Kuitenkin tämä oli jo jälleen pyrkimässä huterasti jaloilleen, arpista naista vihaisesti mulkoillen. Sillä ei tuntunut olevan mitään väliä ettei tämä luultavasti edes ymmärtänyt mitä hän sanoi, vaikka se lopulta taisi ollakin suhteellisen yhdentekevää... Ainakaan poika ei tuntunut kavahtavan vihaisen metsästäjän olemusta tai tämän katsetta, hermostuneen pälyilyn lähestulkoon unohduttua. Rehellisesti tässä vaiheessa jo itse tikarikin taisi olla lähestulkoon sivuseikka viimeinkin liikaa härkityn nulikan tuohtumuksen rinnalla... vaikka saattoikin hyvin olla ettei moinen höykytys jäisi tällä menolla näin vähään sillä menolla kun mokoma nulikka ei tuntunut aikovan oppia mitään näin vähästä. Mikä oikeus muukalaisella muka oli vain marssia paikalle ja tehdä näin?!
|
|
|
Post by submarine on Oct 30, 2016 7:36:04 GMT 3
Itse kukin oli todennäköisesti odottanut, ettei nulikka tarvitsisi kuin yhden kunnollisen huitaisun tajutakseen mikä oli tämän parhaaksi - siis hiljainen alistuminen. Ainakaan tätä hivauttanut nainen ei näyttänyt millään tavoin siltä kuin olisi varautunut mihinkään sen suurempaan, kuten ei kukaan muukaan ympärillä. Kazimir oli kukaties hieman valppaampi, muttei kuitenkaan sen odottavampi. Olikin siis varsin sopivaa sanoa, että seuraavat hetket yllättivät itse kunkin, kun tietyistä tosiasioista (kuten ylivoimasta, kivusta, hengenvaarasta ja muista pikkuseikoista) välittämätön poika äkkiä alkoikin pungeta pystyyn ja huutaa vastaankin. Nuori metsästäjä ei kukaties ymmärtänyt sanoja, mutta niiden sävy kyllä kertoi silti mitä mieltä tämä nenille loikkiva ruipelo oikein oli. Toisin kuin olisi ehkä voinut olettaa, ei lyhyt nainen päätynyt ainakaan vain huitaisemaan nulikkaa takaisin kumoon. Sen sijaan tämä otti askeleen taaksepäin kulmat kurtussa, kuin ei olisi ollut aivan varma mitä edes tehdä. Poika ei ollut mikään soturi, se nyt ainakin oli selvää, eikä edes mikään suoranainen uhka. Kaiken järjen mukaan yhden kunnollisen tällin olisi pitänyt viimeistään osoittaa tälle itselleenkin mikä olisi viisainta. Mutta ei, sen sijaan tämä tuntui tosiaan olevan aikeissa haastaa riitaa. Rajamaiden asukkaalle, joka oli tottunut oikeisiin vaaroihin ja taisteluihin tällainen näytti olevan melkoisen hämmentävää ja hankalaa. Oliko mitään mieltä alkaa pieksemään jotakin sellaista, mikä ei varsinaisesti edes pistäisi hanttiin? Mutta toisaalta, mitä muutakaan saattoi tehdä kun mokoma ei tuntunut uskovankaan? Hankalia kysymyksiä, ainakin nähtävästi tälle.
Loppujen lopuksi vaikutti pahasti siltä, ettei hetken ihmetys kuitenkaan riittänyt erityisen pitkälle. Nainen puuskahti ja puristi kätensä uudelleen nyrkkiin. Olipa moinen erityisen soturillista tai ei, antoi nulikka kuitenkin yhä aihetta lyödä uudelleen - ja kerjäsikin sitä, mokoma. Nulikka oli kyllä saanut nousta takaisin jaloilleen, mutta nyt tämä harppasi uudestaan eteenpäin, aikeenaan ottaa sekin vähä myönnytys pois. Pojan sanat eivät ainakaan hetkauttaneet metsästäjää mihinkään suuntaan... mutta äkkiä sen tekivätkin jonkun toisen mokomat. Lyhyt nainen pysähtyi äkkiä, kun ilmoille kajahti terävä, käskevä ääni. Tämä vilkaisi kohti joukon vanhempaa johtajaa, joka muiden tapaan seurasi tilannetta kauempaa. Yksi ainoa napakka käsky mieheltä tuntui pysäyttäneen tämän niille sijoilleen. Mies itse ei näyttänyt kuitenkaan erityisen kiihtyneeltä tai yrmeältä, enemmänkin tyyneltä ja kiinnostuneelta. Tämä sanoi hiljempaa muutaman sanan lisää. Ne saivat naisen empimään entisestään, ennen kuin tämä perääntyi sitten taas askeleen verran ja jäi tuijottamaan poikaa. Niin taisivat tehdä kaikki muutkin. Nulikka oli äsken saanut itse kunkin huomion pitämällä meteliä ja ärisemällä, ja nyt se tosiaankin oli tässä. Loputkin metsästäjistä lopettivat nyt päällikkönsä puututtua peliin omat toimensa ja jäivät tarkkailemaan toden teolla tilannetta ja nulikkaa. Myös tämän edessä seisova nainen jäi kyräilemään tätä. Vaikka sanat olivatkin vieraita, taisi silti olla selvää mitä tässä tuijotettiin: itse kukin halusi kaiketi nyt nähdä, millaisilla rahkeilla poika oikeastaan oli liikkeellä, ja mitä tämä oikeastaan aikoi. Kukaties ensimmäinen arvio tästä olikin ollut hätäilty?
|
|
|
Post by spyrre on Oct 30, 2016 15:49:43 GMT 3
Olisi ollut melkoista valetta väittää etteikö äskeinen säälimätön huitaisu ollut sattunut, tai etteikö sen antanut metsäläinen olisi ollut ylivoimaisesti niskanpäällä jos jonkinlainen yhteenotto suoranaisesti syntyisi. Hintelä, jaloiltaan isketty nulikka haukkoi vieläkin henkeään tukalasti ponnistellessaan päästäkseen ylös, mutta... siitäkin huolimatta vaikka ei ollut epäilystäkään siitä etteikö uhmasta tuohtunut metsästäjä olisi voinut toistaa äskeistä vaivatta, kukaties vielä pahemmin seurauksin, tuntui joka näkymätön mitta Kaelin purppuraisessa kallossa viimein täyttyneen. Vaarallinen ja ilmeinen soturi tai ei, ei tämä arpinen metsäläinen silti ollut kuin ihminen hirviön sijasta, ja tämän antama mojova isku tuskin mitään sen rinnalla mitä hän oli kokenut jo lyhyen ajan sisällä ihan liian paljon. Ja oli tämä viisasta tai ei, sai tällainen tarpeeton röyhkeys pojan ajatukset kiehumaan. Hän oli vain halunnut välttää ongelmia, mutta naisella ei selvästikään ollut mitään aikomusta antaa viemäänsä tikaria takaisinkaan, olisi tämä ollut oikeutettua tai ei. Rehellisesti hän pelkäsi huomattavasti enemmän muita asioita kuin metsästäjän kivuliasta nyrkkiä, tai mahdollisesti edes sitä että löytäisi seuraavaksi Timmonin tikarin vatsaansa survaistuna, eikä maltti nyt selvästikään riittänyt kantamaan ajatusta näin pitkälle.
Kaelin jaloilleen kömpiminen oli näyttänyt väkisinkin melkoisen huteralta kaiken jäljiltä, mutta siitäkin huolimatta oli tämän tummissa silmissä varsin tuohtunut terävä tuijotus kun tämä jäi raskaasti puuskuttaen metsäläisen eteen, ilman ilmeisiä aikeita ainakaan perääntyä. Naisen hämminki moisesta oli selkeä, mutta siltikään ei lopulta tainnut olla suurikaan yllätys millaiseen tulokseen tämä päätyisi kun hankala nulikka ei aikonut antaa periksi. Oikeastaan jopa tuohtunut purppuratukka tuntui valpastuvan kun arpinen metsäläis-soturi harppasi uudestaan lähemmäs kuin aikeissa hujauttaa uudestaan... mutta ennen kuin välikohtaus kuitenkaan ehti tätä pidemmälle, kajahti taustalta terävä huudahdus. Moinen sai kivuliaan Kaelinkin säpsähtämään melkoisesti ja havahtumaan jälleen siihen että ympärillä oli muitakin. Heidän pieni välikohtauksensa tuntui olevan parhaillaan kaikkien huomion keskipisteenä... mukaanlukien jo epäilemättä orastaneen turpasaunan pysäyttäneen Korpinnokan, joka oli jäänyt seuraamaan touhua hiljaisen kiinnostuneena. Suuttumus poltteli edelleen hänen sisuksiaan mutta henkeä haukkova nulikka jännittyi luoden kireän ja epäluuloisen katseen ympärilleen kuin vasta nyt suunnilleen tajuten missä mentiin. Eh, hän oli tainnut epähuomiossa päätyä tekemään juuri päin vastoin kuin hänen olisi pitänyt... mutta nyt taisi olla liian myöhäistä katua huomion herättämistä vaikka hänellä olisikin ollut nyt malttia moiseen. Hänen edessään seisova metsäläinenkin tuntui jääneen odottamaan jotakin kuitenkaan niin iskemättä kuin perääntymättäkään, ja vedettyään vaivihkaa syvään henkeä kuin kiskoakseen jotakin esiin noussutta takaisin pinnan alle poika käänsi kyräilevän, mutta yhtälailla äkäisen katseensa takaisin arpiseen naiseen. Hän ei tiennyt mitä tässä odotettiin ja miksi vanhus oli pysäyttänyt tämän, mutta rehellisesti hän ei tähän hätään varsinaisesti jaksanut piitatakaan uupunutta mieltä ja kehoa kirveltävän tuohtumuksensa lomasta. Nainen piteli silti vieläkin Timmonin tikaria käsissään, mikä esti Kaeliakaan perääntymästä.
"Jos nyt vaan... antaisit sen takaisin. Meillä on varmana kaikilla jotain parempaakin tekemistä" poika sihahti viimein pistävästi naisen aikeita pienen epäluuloisen tovin seurattuaan. Tehdäkseen aikeensa selvemmäksi tällekin hän ojensikin kätensä vaativasti kohti omittua tikaria, jääden sitten näreästi kulmiaan rypistellen odottamaan metsästäjää kuontalonsa lomasta mulkoillen. Nulikan olemuksessa oli kieltämättä kireyttä, mutta siltikin tässä oli myös aavistus epämääräistä kiusaannusta kuin tämä tuntuisi enemmänkin haluavan jotakin varsin epämiellyttävää nopeasti pois alta sen sijaan että olisi kauhistellut uutta huitaisua... tai oikeastaan ylitseen rehvakkaasti talsinutta metsästäjää muutenkaan. Sen sijaan nainen sai rehellisesti melkoisen kaunaisia katseita osakseen odottavasti ojennetun käden takaa, vaikka nulikka ei tuntunut edes hoksaavan yrittää lähteä itse huitomaan takaisin... tai tarttua varuiksi omalla vyöllään riippuvaan tikariinsakaan. Tosin, taisi olla nulikalle itselleenkin varsin selvää kuka luultavasti voittaisi jos käsirysyyn lähdettäisiin... vaikka tämä ei näyttänytkään olevan tarpeeksi ajamaan poikaa perääntymään, ainakaan ilman kärttämäänsä ryövättyä tikaria. Oli tämäkin... se siitä vaikeuksien ja huomion välttelemisestä sitten.
|
|
|
Post by submarine on Nov 12, 2016 4:43:51 GMT 3
Kael oli onnistunut kiinnittämään itse kunkin huomion ja herättämään siinä sivussa näiden mielenkiinnonkin äkillisellä kimmahduksellaan. Varmaa taisi olla ainakin, että seuraavina hetkinä tätä arvioitiin tarkasti ja tiukasti. Nulikan olikin varmasti nyt paras osoittaa todella olevansa Korpinnokan antaman armonajan arvoinen. Tälle oli annettu vain yksi tilaisuus. Pojan edessä seisova nainenkin näytti jossain määrin epäluuloisen valppaalta, kuin olisi yrittänyt arvioida oliko kiusallinen itikka kuitenkin mahdollisesti myrkyllinen ja vaarallinen. Hetken, yhden ainoan hetken, nulikalla oli koko tilanne käsissään ja kaikki langanpätkät ulottuvillaan. Ovela veto olisi kukaties voinut saada aikaan paljonkin... ja siksi olikin kaiketi sitäkin suurempi sääli, kun tämä ei varsinaisesti osannut tehdä saamillaan mahdollisuuksilla oikein mitään. Ärhäkkä nainen räpäytti silmiään melkeinpä hämmentyneenä, kun itselleen huomion riistäneen nulikan suusta ei seuraavaksi tullutkaan ärhäkkää sanailua tai mitään muutakaan erityisen huomattavaa, vaan totta puhuen jotakin mikä kuulosti erehdyttävän paljon samalta kuin tämän aikaisempikin vaatimus - joskin nyt, myönnettäköön, jossakin määrin yrmeämpään sävyyn. Mokoma ei kuitenkaan selvästikään vaikuttanut, eikä se tainnut vakuuttaa ketään muutakaan ympärillä. Muu katsomaan kääntynyt joukko alkoi liikahdella ja mutista keskenään, eikä metsästäjien vanhempi johtajakaan enää näyttänyt aivan yhtä kiinnostuneelta asiasta. Poika yritti edelleen aivan samaa, kielellä jota suurin osa (jos kukaan) näistä ei edes ymmärtänyt, tavalla jolle yksikään ei aikaisemminkaan ollut antanut paljoakaan painoarvoa.
Kaelin edessä seisova metsästäjä näytti siltä kuin olisi ollut aikeissa huitaista samoin tein tätä mokomasta ajantuhlauksesta. Äkkiä tämä kuitenkin valpastui ja suoristautui hieman. Naisen katse oli kiinnittynyt johonkin nulikan takana. Syytäkin kukaties oli, sillä Kazimir oli äkkiä astunut lähemmäs. Toisin kuin purppurapäinen poika, vaati mies selvästi tiettyä kunnioitusta ja tunnustusta jo pelkällä olemuksellaankin, ainakin siinä määrin ettei tätä voinut vain pyyhkäistä sivuun tai huitaista hiljaiseksi. Nyt jäntevä metsästäjä yrittikin selvästi vaikuttaa mahdollisimman kovapintaiselta, vaikka tuskin olikaan erityisen mielissään siitä miten joku mies oli sotkeutunut tilanteeseen. Moni muukin ympärillä kiinnitti käänteeseen nyt huomattavasti enemmän huomiota, epävarmemmin ja valppaammin. Aikoiko mies kukaties tehdä jotakin? Mennä väliin? Kazimir ei tehnyt mitään hätiköityä ainakaan saman tien. Hän laski toisen kätensä Kaelin olalle ja kohotti ääntään kuuluviin, siitä huolimattakin että se oli käheä ja väsyneen venytetty. Hän ei tuhlannut liiaksi turhiin sanoihin, vaan tokaisi jotakin nopeasti ja ytimekkäästi lyhyen metsänväen omalla kielellä. Ja sitten, jäämättä kuuntelemaan mitä mieltä nämä mahdollisest olivat, hän pyöräytti pojan puoleensa ja kumartui hieman. Sen verran, että pystyi sanomaan sanottavansa vain tälle - olkoonkin, että mokoma ele oli todennäköisesti enemmänkin symbolinen kuin kovinkaan tarpeellinen. Kielimuurista saattoi kaiketi olla etuakin.
"Jos aiot mennä tällä tavalla sekaantumaan asioihin, niin sekaannu sitten äläkä elättele jotakin typeriä toiveita säälistä. Sitä et saa, sillä tämä väki on oppinut paljon kovempaan elämään ja paljon tehokkaampiin keinoihin. Jos haluat tuon tikarin takaisin, sinun täytyy antaa hänelle jokin syy tehdä niin. Tuo metsästäjä ei todellakaan aio antaa sitä takaisin koska pyysit ja halusit niin. Jos tämä on kerran se, minkä kohdalla olet valmis uhmaamaan vahvempiasi, niin tee se sitten kunnolla. Älä nallota siinä halventamassa itseäsi ja samalla minuakin", Kazimir tuhahti pojalle nopein ja terävin sanoin. Hän ei näyttänyt millään muota tyytyväiseltä tilanteeseen, ja kaiketi vielä vähemmän siihen millä tavalla poika asioita nyt hoiti. Hän puristi tätä hetken olkapäästä, ennen kuin pyöräytti ympäri. "Näytä hänelle, että hänellä on jokin oikea syy välittää siitä mitä haluat. Ja jos sellaista ei ole, niin lopeta hyvällä. Kunhan teet edes jotakin", mies vielä lisäsi, ennen kuin astui askeleen taaksepäin.
|
|