|
Post by spyrre on Aug 20, 2016 22:03:38 GMT 3
Kuten kaiketi oli jo pelättykin, alkoi varsin pian näyttää siltä että Kaelin hyvää tarkoittavat, vaisut selitykset kaikuivat kuuroille korville maahan saakka sortuneen pelokkaan miehen edessä. Lothar ei selvästikään kuunnellut saati ymmärtänyt, käyden vain entistä vainoharhaisemmaksi kun poika jäi paikalleen yrittäen puhua tälle. Moinen ei voinut jäädä huomaamatta purppuratukaltakaan ja tämän kulmat painuivat entistä enemmän neuvottomuuden rypyille kun mies vastasi vain kahta kauhistuneemmalla sekavalla mutinalla sekä kiemurtelulla. Sanoja ei selvästikään oltu tarkoitettu vastaukseksi saati edes hänelle, vaan Lothar oli jälleen suorastaan kiireellä sulkeutumassa ulkomaailmasta parhaansa mukaan. Nulikka vilkuili miestä surkeasti kuontalonsa seasta kohottaen jälleen aavistuksen kämmeniään avuttomasti, mutta silmäten varuillaan ympärilleenkin siltä varalta että jokin tällainen herättäisi huomiota ympäriltäkin... kaiketi edes jonkinlaiseksi helpotukseksi kauempaa tuijotteleva Bargaskaan ei kuitenkaan näyttänyt kiinnostuvan tarpeeksi tällaisesta surkeasta esityksestä tullakseen katsomaan lähempää. Katse palasikin pian takaisin tukalasti kiemurtelevaan mieheen ja poika avasi suunsa kuin yrittääkseen vielä sanoa jotakin, mutta lopulta ilmoille pääsi vain uusi neuvoton ähkäisy... varsinkin kun Lothar äkkiä oman harhaisen vääntelehtimisensä lomasta töksäytti ilmoille jotakin, joka tuntui saavan pojankin hyytymään.
Oli kyseenalaista olisiko Kael lopulta edes omannut tähän hätään tarpeeksi sanoja selittääkseen tapahtunutta paremmin vaikka olisi yrittänytkin, mutta alkoi hyvin nopeasti vaikuttaa siltä ettei hänen mahdollisesti edes tarvinnut. Pelosta sekavat mutinat ja kauhun vääntämät kasvot näyttivät eittämättä siltä että mies oli kaikkea muuta kuin tolkuissaan juuri nyt, mutta tämän tuskaiset sanat kalskahtivat silti pojan korviin pahasti tavalla, joka vihjasi että Lothar olisi ymmärtänyt paljonkin siitä mitä aiemmin oli tapahtunut. Purppuratukka jähmettyi hetkeksi tuijottamaan miestä sanattoman typertyneenä, ja tämän uupuneet kasvot valahtivat monta astetta kalpeammaksi. "Mi-- Miten sä--" se onnistui vaivoin töksäyttämään monen pitkän sekunnin viiveellä kyeten hädin tuskin itsekään reagoimaan johonkin tällaiseen, muuten kuin vain järkyttyneellä tuijotuksella. Hän tuskin ymmärsi itsekään mitä oli tarkalleen tapahtunut varsinkin sen kaiken kaaoksen ja kauhun keskellä, mutta Lothar oli jotenkin tiennyt.....? Tämän mutina oli sekavuudestaan huolimatta aivan liian osuva kaikin tavoin ollakseen vain... no, kauhusta järjiltään olevaa vainoharhaa jota muuten olisi voinut epäillä, ja tämä selvästi järkytti nulikkaakin... vaikkakaan ei ilmeisesti yhtä paljon kuin hänen läsnäolonsa miestä. Äkkiä maahan käpertynyt mies lysähti hervottomaksi kuin olisi viimein menettänyt viimeisenkin otteen itsestään silkasta kauhusta, ja tämä havahdutti nopeasti tuijottamaan jääneen pojankin. Kael säpsähti tummat silmät leviten entisestään, ja astahti sitten kiireesti pelästyksestä henkäisten eteenpäin kohti tuupertunutta miestä kuin peläten tämän viimein heittäneen henkensä.
"Mi-- Lothar?! Hei, oletko--" nulikka yritti tyrmistyneen säikähdyksen pyyhkäistessä ylitseen, mutta varsin nopeasti tämä kuitenkin seisahtui uudestaan empien. Eh, Lothar selvästikin pelkäsi häntä kuollakseen jopa sekaisessa mielentilassaan eikä tainnut olla epäilystäkään mikä oli aiheuttanut tämän kohtauksen... mitä luultavimmin hänen yrityksensä auttaa tuupertunutta miestä olisi kaikkea muuta kuin avuliasta kellekään. Poika kirskautti hampaitaan ja loi kuumeisen vilkaisun ympärilleen ottaen muutaman varsin epämääräisen askelen paikallaan kuin osaamatta päättää mihin suuntaan edes lähteä... mutta lopulta taisi olla vain yksi asia tehtävissä. Kael puri leukansa yhteen kurottaen sitten viimein äärimmäisen varovaisesti ja varuillaan kaulaansa kohti miestä varmistuakseen että tämä vielä osoitti edes jonkinlaisia elonmerkkejä. Tästä huokuva löyhkä sai nulikan voimaan huonosti, mutta lopulta hän vetäytyi nopeasti itsekseen irvistäen. Tuntui eittämättä varsin väärältä vain jättää tuupertunut mies niille sijoilleen, mutta hän tuskin saattoi tehdä muutakaan. Vielä hätäisen katseen ympärilleen luotuaan poika pyörähtikin jälleen ympäri ja suuntasi aiempaakin suuremmalla kiireellä takaisin joen suuntaan, kasvonsa vieläkin kalpeina. Tämä tuskin oli alkuunkaan se, jota Kazimir oli tahtonut hänen tekevän lähettäessään nulikan varmistamaan Lotharin vointia... Hän oli selvästikin vain onnistunut pahentamaan asioita... vaikka rehellisesti tämä oli onnistunut järkyttämään Kaelia itseäänkin melkoisesti. Miten mies oli voinut tietää....?
|
|
|
Post by submarine on Aug 23, 2016 2:28:49 GMT 3
Lotharilta ei tainnut ainakaan vastauksia herua tähän hätään, ja kaikella todennäköisyydellä mies oli ainoastaan tyytyväinen, kun Kael sitten järkyttyneenä kiiruhti pois paikalta. Hengissä tämä taisi sentään olla, mutta muuten ehdottomasti ja kaikin tavoin hervottomana - ja olisi todennäköisesti vielä pitkään senkin jälkeen kun poika olisi jo häipynyt. Kaiketi purppurapäällä oli parempaa tekemistä muutenkin, sillä kauempaa kuuluvista äänistä päätellen Timmonkaan ei ollut jäänyt turhan kauaksi aikaa toimettomaksi - ei suinkaan. Ähinä ja hätäiset, käskevät huudot kuuluivat kyllä pitkälle. Ja kun poika ehti lähemmäs, saattoi tämä eittämättä nähdä että työn touhussa oltiin. Kazimir oli noussut jo pystyyn paikaltaan, ja ohjasti nyt nopein, hanakoin käskyin Timmonia. Nuorukainen puolestaan uurasti köyden kanssa. Jollakin ilveellä tämä oli onnistunut saamaan otteen viuhtovasta köydestä, ja väänsi nyt toden teolla vastaan pystyäkseen pitämään sen edes jonkinlaisessa holtissa. Tällä ei selvästikään ollut vielä toivoakaan saada saalista kiskottua ylös, mutta kaiketi mokoma vastavääntö kuitenkin auttoi väsyttämään saalista hieman nopeammin... jos nyt ei väsyttäisi tätä ensin. "Pidä, pidä, pidä! Pidä se tiukalla!" Kazimir ohjasti vierestä. Mokoma olisi kukaties näyttänyt hyvinkin paljon pelkältä päsmäröinniltä, ellei hän olisi juuri parhaillaan itse yrittänyt pitää koko tilannetta jonkinlaisessa järjestyksessä ja hallinnassa. Hänen katseensa pyyhki köyden, Timmonin ja joen välillä, kun hän arvioi tilannetta ja sen edellytyksiä. Eikä Timmon, jolle tuskin oli ehditty edes selittää yhtään mitään, voinut kaiketi muutakaan kuin äheltää ohjeiden mukaan.
"Kael! Ala tulla sieltä ennen kuin jäät jalkoihin!" Kazimir huudahti komennon. Hän heilautti kättään vielä perään, merkiksi siitä että pojan oli parempi pysytellä jossakin turvallisella alueella, poissa mahdollisten vaarojen tieltä. Ilmeisestikin jotakin oli tapahtumassa kohtsillään, ellei mies sitten sitten ollut alkanut äkkiä kuumottamaan muuten vain. Hän oli valpas ja valmis... ja totta puhuen syykin taisi olla selvillä. Puu, johon mies oli köytensä sitonut, oli kyllä melkein reiden paksuinen, eikä varmasti antaisi noin vain periksi, mutta samalla se kuitenkin kasvoi myös lähellä rannan kivikkoa, jossa sen juuret tuskin pystyivät yltämään turhan syvälle. Valtaisan saaliin hirvittävässä vedossa koko puu oli kallistunut jo hyvän aavistuksen, siihen malliin että se oli tosiaankin lähtemässä juuriltaan. Kazimirin suunnitelma itsessään oli kaiketi ollut pitävä, mutta tätä hänkään ei ollut osannut ottaa huomioon. "Pidä sitä, Timmon! Se väsyy vielä!" mies heitti vielä yhden rivakan käskyn, ennen kuin harppasi itsekin auttamaan. Kaikki ei tainnutkaan olla aivan niin helppoa...
|
|
|
Post by spyrre on Aug 23, 2016 13:18:43 GMT 3
Oli kohtaaminen Lotharin kanssa järkyttänyt Kaelia tai ei, sai hän kuitenkin varsin nopeasti muuta ajateltavaa kun luikki tiehensä miehen luota takaisin kohti jokea. Hämmingin ja epävarmuuden sekaiset ajatukset pyörteilivät hänen mielessään kuten eittämättä melkoinen syyllisyyskin, mutta pian huudot jotka kantautuivat kauempaa saivat kiireisen nulikan havahtumaan säpsähtäen. Poika oli vähällä sotkeutua kinttuihinsa ja kompuroi kun hänen sisäänpäin kääntyneet kaoottiset ajatuksensa hoksasivat että ulkopuolellakin tapahtui jotakin ja kiskaisivat hänen huomionsa muualle lähestulkoon kesken askelen. Silmänräpäyksen verran purppuratukka tuijotti hölmistyneenä henkeään haukkoen eteensä, kunnes tälle kuitenkin valkeni mistä äkillinen mekkala kantautui. Joen törmällä selvästikin tapahtui jotain, hän saattoi erottaa Kazimirin jämäkän äänen jo tänne saakka. Tämä ravistikin Kaelin nopeasti irti kärvistelevästä hämmennyksestään johon haparoivat, järkyttyneet ajatukset olivat olleet vähällä juuttua, ja enempää pähkimättä nulikka ähkäisi itsekin hätäisesti ja ponkaisi uudestaan liikkeelle kohti jokea niin kiireesti kuin huterilta kintuiltaan pääsi.
Kun hän sai jälleen joen näkyviinsä paljastui tilanne samantien pojallekin. Paikalle hälytetty Timmon olikin joutunut samantien toimeen ja roikkui nyt pinnistellen pingottuneessa köydessä Kazimirin komennuksessa. Purppuratukankaan ei tarvinnut ihmetellä montaakaan sekuntia tajutakseen että kiire taisikin olla tarpeen sillä pieni puu johon köysi oli sidottu kallisteli jo nyt uhkaavasti saaden hänetkin ähkäisemään typertyneenä. Oliko mokoma vesihirviö tosiaan kiskomassa koko puuta nurin? "Mi-- Kuinka hiton iso se oikein...." henkeä haukkova poika puuskahti tyrmistyneenä, valpastuen kuitenkin säpsähdyksellä kun Kazimir huudahti hänen suuntaansa hoksattuaan paikalle tömistelleen nulikan ennen kuin mies itsekin kiirehti tarraamaan köyteen. Kael henkäisi suoristautuen itsekin hätäisesti ottaen komennuksesta refleksinomaisen askelen sivummalle, kuitenkin tämänkin huomion tarttuessa nopeasti vedessä tempovaan köyteen jonka kanssa muut jo ponnistelivatkin. Tämä eittämättä näytti vähintäänkin hurjalta, mutta Kazimir tuntui uskovan että mikä ikinä koukkuun olikaan tarttunut väsyisi vielä... kaiketi heidän oli vain toivottava että mies olisi oikeassa tai kaikki vaivannäkö saattaisi vielä jäädä turhaksi... "Egh! Odota, mäkin autan!" hengästynyt nulikka ilmoitti ykskantaan ennen kuin tömisteli itsekin tarraamaan köyteen jonnekin joukon hännille miten hintelä nulikka nyt saattoi. Eh, tämä kaiketi ei varsinaisesti ollut poissa jaloissa pysymistä, mutta... no, ainakin sekin yritti pidätellä tempovaa vesihirviötä muiden mukana parhaansa mukaan. Tuskin tehtävissä oli lopulta muutakaan nyt kun saalis uhkasi viedä pyydyksenkin heidän ateriansa lisäksi mukanaan.
|
|
|
Post by submarine on Aug 29, 2016 8:59:51 GMT 3
Vaikka Kazimir ei välttämättä hihkunutkaan riemusta, kun purppurapäinen nulikka kiiruhti keskelle pahinta myllerrystä, ei juuri nyt tainnut olla aikaa valittaa tai mukista. Niin hän kuin Timmonkin vetivät ja väänsivät minkä pystyivät - siitäkin huolimatta, ettei nuorukaisella tainnut olla Kaelinkaan vertaa hajua siitä mitä oikein oli tapahtumassa. Heidän takanaan puu, joka sai edelleen ottaa suurimman osan saaliin hirvittävästä voimasta, natisi ja nitisi. Kazimir sihahti kun sen suunnalta kantautui ruma rusahdus. Hetken aikaa kaikki roikkuikin varsin pirullisessa epävarmuudessa. Vesipeto tuntui täysin järkkymättömältä; pystyikö mokomaa tosiaan edes selättämään? Timmon, joka tiesi koko tilanteesta kaikista vähiten, alkoi hapuilla ensimmäisenä. Nuorukainen kompuroi ja oli vähällä kaatua. Tämä irvisteli köyden pureutuessa kämmeniin ja ähkäisi melkein kuin olisi aikonut päästää jonkin vastalauseen koko touhulle. Kazimir kuitenkin hiljensi tämän saman tien. "Älä mieti, vaan kisko! Jos se ei nouse, me emme syö! Ja sitten me näännymme tähän pusikkoon!" eränkävijä ärähti nuoremmalleen. Tämä olisi kukaties halunnut väittää vastaan, mutta terävä käsky ja luja tahto sen takana kertoivat, ettei mokoma kannattaisi. Ei ollut muutakaan mahdollisuutta kuin jatkaa. Mutta vaikka Kazimiria ajoi luja tahto, oli hänkin kuitenkin lopulta verta ja lihaa; mies puri huultaan niin että veri valui, kun hänen kärsinyt ruumiinsa joutui taas koetukselle. Mutta periksi hän ei aikonut antaa. Ei vielä. Ei vaikka vääntö uhkasikin sumentaa pään. Vaikka nyt ei käytettykään aseita, oli tämä taistelua elämästä ja kuolemasta.
Miehet väänsivät ja kärsivät. Ja sitten tapahtui jotakin jo melkein mahdottomalta tuntunutta; vastus antoi myöten. Tunne, joka tämän järkähtämättömyyden jälkeen oli outo, vaati hetken verran aikaa ymmärtämisekseen: he olivat liikkuneet taaksepäin. Veto pysyi edelleen, saalis taisteli yhä, mutta nyt se oli notkahtanut. Äkillinen myönnytys valoi enemmän toivoa ja uskoa kuin mikään lepotauko, ja äkkiä Timmonkin löysi uutta määrätietoisuutta. "Vetäkää! Se on ahtaalla!" Kazimir huusi taas. Se, että mokoma piti jopa paikkansa, tuntui kukaties jokseenkin järjettömältä kun saaliin kiskominen tuntui yhä vikuroivan härän kanssa nahistelulta. Mutta ainakin se liikkui. He saivat otettua askeleen, ja sitten toisenkin. Köysi heidän takanaan menetti kireyttään. Kazimir, terävä ja vääjäämätön, ei päästänyt sellaista tilaisuutta käsistään. Hän pyörähti ympäri ja kiersi nopeasti löysän köyden olkansa ylitse. Temppu laittoi koko hänen ruumiinsa ja jalkojensa voiman köyteen... joskin myös hänen henkensä. Ei tarvittaisi kuin äkillinen, odottamattoman kova riuhtaisu vesipedolta, ja hänen vasynyt lihansa joutuisi hirvittävään puristukseen. Se ei kuitenkaan jo muutenkin hengestään taistelevaa miestä huolettanut. Hän väänsi, kiskoi ja kynti eteenpäin kuin työjuhta. Ja saalis menetti yhä vain asemaansa. Kunnes sitten lopulta, uskomattoman oloisesti, sen pää työntyi esiin joesta. Suuri, limaiselta kiveltä näyttävä möykky, josta tuijotti kaksi valtavaa, pullottavaa silmää. Ei mikään kala, vaan sammakko. Miestä suurempi ja monin verroin raskaampi. Köysi työntyi sisään sen leveään kitaan, jonnekin syvälle. Veri valui sen suupielistä.
"Kael! Ota Timmonin vyöltä ase ja iske sitä! Survo puukko sen silmään! Pistä se hiljaiseksi!" Kazimir ärähti uuden käskyn. Hintelä nulikka oli varmastikin se vähiten hyödyllinen köydessä, mutta jotakin muuta tämä voisikin saada aikaan. Peto pyristeli edelleen köyden jatkeena, ja menestyksestään huolimatta miehet alkoivat väsyä. Valtava, hirvittävä otus olisi varmasti pystynyt nielaisemaan pojan vaikka kokonaisena, mutta nyt sen kita oli kahlittu köydenjatkeeksi. Jos purppurapää vain pystyisi kahlaamaan veteen ja survaisemaan terästä hirvityksen lihaan, saattaisi tämä kaikki olla pian jo ohi...
|
|
|
Post by spyrre on Aug 29, 2016 15:01:26 GMT 3
Siitäkin huolimatta että he epäilemättä olivat jo osanneet odottaa suurta saalista ankkuri koukkunaan kalaan lähtiessään, tuskin kukaan heistä; edes Kazimir; oli kuitenkaan osannut odottaa aivan tällaista lopputulosta. Kun jokin valtava, suorastaan massiivinen tempoi köyden päässä sellaisella voimalla että sai jopa puun jonka ympärille pyydys oli sidottu rusahtamaan uhkaavasti, pakotti tämä köydessä riippuvat kalamiehet kiskomaan vastaan entistä hurjemmin, jo lähestulkoon epätoivon vimmalla... ja siltikään kaikesta yrityksestä huolimatta tilanne ei tuntunut muuttuvan paljoakaan. Joukon perälle rynnistänyt Kael tuskin ehti miettimään muiden mielipiteitä hänen tunkemisestaan apuun kun hänkin joutui samantien suorastaan ripustautumaan paksuun köyteen onnistuakseen edes pitelemään kiinni kapistuksesta. Oli kaiketi kyseenalaista kuinka hyödyllinen hintelä nulikka oli köydenvedossa jossa raavaat miehetkin joutuivat rajoilleen, mutta ainakin tämä yritti, puristaen köyttä rystyset valkeina ja lähestulkoon nojaten jalat kivikossa lipsuen taaksepäin. Moinen tuskin olisi ollut hänen heiniään edes purppuratukan ollessa huomattavasti paremmassa kunnossakaan ja nyt hänen koko rääkätty kehonsa valitti tuskaisesti, saaden nulikan irvistelemään ja puuskuttamaan raskaasti. Hän ei kuitenkaan ollut ainoa joka joutui moisessa rääkissä koville vääjäämätöntä ja vahvaa vesipetoa vastaan. Epäilykset ja hermostuneet ajatukset itivät varmasti jo tämänkin mielessä, ja kun Timmon joukon edessä alkoi empiä pyyhkäisi pojankin ylitse lohduton häivähdys. Mikä ikinä olikaan koukkuun iskenyt vaikutti tämän maihin kiskominen heille ylivoimaiselta ponnistukselta. Vaati kaikki hänen voimansa edes pysyä suunnilleen jaloillaan ja kiinni köydessä eivätkä muutkaan näyttäneet siltä että olisivat päässeet ainakaan helpommalla... mutta kaikesta tästäkään huolimatta ei ainakaan Kazimir ollut selvästikään aikeissa antaa periksi.
Tämänkin kaiken keskellä arpinen mies aisti selvästi muiden epäröinnin, ja tämä ärähtikin ilmoille terävän, periksiantamattoman komennon joka sai taustalla sinnittelevän Kaelinkin ähkäisemään ja hätkähtämään. Tämä ei antanut tilaa vastaväitteille tai ähminnälle, ja poikakin puri hampaansa yhteen ja tarrasi uudestaan parhaansa mukaan paremmin köyteen tukalasti lipsuvilla käsillään. Ponnistelua ja kiskontaa jatkui loputtoman pitkältä tuntuva määrittelemätön hetki joka sai uupuneen mielen lähes sumenemaan ja valopisteet tanssimaan silmissä, kunnes jotakin viimein tapahtui. Poika oli vähällä kellahtaa nurin kun joukko äkkiä harppasi taaksepäin... ensin askelen ja sitten toisenkin. Kael ähkäisi tyrmistyneenä ja kompuroi, mutta valpastui kertaheitolla oivaltaessaan mitä tämä tarkoitti. Jokin köyden päässä ei kiskonut enää vastaan niin kovaa kuin äsken... ja kaikesta päätellen tämä oli hitaasti lähestymässä rantaa. Saman tajunnut Kazimir usutti heitä eteenpäin entistä kuumeisemmin, ja lopulta, niin ällistyttävältä kuin se tuntuikin, mystinen vesipeto lähestyi hitaasti rantaa... kunnes köyden pieksemän tumman veden pinnalle äkkiä pulpahti jotakin. Jotakin suurta, eittämättä odottamatonta ja varsin epäesteettistä. Kun valtava limainen möykky mulkosilmineen ja leveine, ihmisen nielevine kitoineen viimein kohosi näkyviin, irtosi Kazimirin takaa kurkottelevasta Kaelista suorastaan tyrmistynyt pihahdus.
"...ei tuo... ole... mikään kala" poika onnistui ähkäisemään katkonaisesti hampaidensa lomasta. Tämän enempää aikaa hämmästelylle taikka tilanteen sulattelulle ei kuitenkaan suotu. Mulkosilmäinen hirviö väänsi edelleen vastaan vaikka sen kidasta tirisi jo verta, ja kun Kazimir huudahti äkkiä suoran komennuksen hänen suuntaansa säpsähti puuskuttava purppuratukka joukon hännillä yllätyksestä. Poika huojahti ja kohotti ymmyrkäisen katseensa hölmistyneenä mieheen kun häntä käskytettiin iskemään valtavan, ruman pedon kimppuun, mutta kireä tilanne ei selvästikään sallinut nyt viivyttelyjä. Tiedä häntä johtuiko tämä määrätietoisesta komennosta, periksiantamattomasta kiireestä vaiko molemmista, mutta tällä kertaa hölmistynyt poikakaan ei ehtinyt epäröimään kuin hämmentyneen silmänräpäyksen. Nulikka vilkaisi köyden kanssa tuskaisesti pinnisteleviä miehiä kuin epäröiden otteensa irrottamista ennen kuin kuitenkin kommentoi vain epämääräisellä hätäisellä ähkäisyllä ja hellitti. Hän lähestulkoon kompuroi kivikkoon vieläkin valittavine raajoineen, kiirehtien sitten kohti Timmonia tumma hätäinen katse etsien asetta tämän vyöltä. Kohdetta tuskin oli vaikea löytää edes tässä hässäkässä ja enempää miettimättä poika tarrasikin tässä riippuvaan väkipuukkoon pinnistelevää nuorukaista huolestuneesti vilkaisten. Joessa teutaroiva sammakko oli selvästi jopa raavasta miestä vahvempi eikä ollut vaikea nähdä ettei tälle varmastikaan olisi tuottanut vaikeuksia hotkaista ainakaan hintelää nulikkaa kitaansa vaikka kokonaisena, mutta epäilytti moisen vesipedon lähestyminen tai ei, oli aika käymässä selvästikin vähiin heidän kaikkien osoittaessa jo merkkejä armottomasta uupumisesta.
Kael oli selvästikin kaikkea muuta kuin tottunut aseiden käsittelijä ja tämä olikin varsin helppo huomatakin kun tämä haparoi suuren väkipuukon kanssa kiirehtiessään kohti rantaa ja edessään tempovaa hirviötä. Mutta ase ei lopulta ymmärrettävästi ollut se joka nulikkaa huolestutti nyt eniten, vaan tumma ymmyrkäiseksi levinnyt tumma katse oli liimautunut vedestä työntyviin pullottaviin silmiin sekä muuhun turpeaan päähän näiden ympärillä. Poika ei voinut olla irvistämättä näylle, vetäen kuitenkin terävästi henkeä ja kiristäen otettaan väkipuukosta. Rehellisesti hän ei olisi varmastikaan ollut kovin varma saattaisiko hän saada jotakin oleellista aikaan jollekin näin valtavalle eläimelle jos olisi ehtinyt jäädä miettimään yhtään mitään, mutta... no, jos ei muuta, taisi tilanne sentään olla varsin suoraviivainen. Vaikka tämä tempoikin vieläkin hurjasti vastaan muljottivat valtavan sammakon silmät vedestä hänen edessään, ja tuskin edes taakseen vilkaisten purppuratukka harppasi jokeen. Veden kohistessä ja roiskuessa ympärillään nulikka naulitsi katseensa kohteeseensa, tarrasi aseeseensa kummallakin kädellään ja iski sitten kapineen parhaansa mukaan koko painollaan kohti pedon mulkosilmää Kazimirin komennusta noudattaen. Olisi varmaankin ollut parempi jos väkipuukon varressa olisi ollut pari huomattavasti vähemmän hinteliä ja vapisevia käsiä, mutta... no, muita ei ikävä kyllä tainnut olla tähän hätään tarjolla.
|
|
|
Post by submarine on Sept 2, 2016 3:17:59 GMT 3
Kaiken väännön ja käännön keskellä Kaelin oli tehtävä omat valintansa, eivätkä parhaansa mukaan ähkivät miehet voineet muutakaan kuin toivoa, että tämä tekisi oikein. Kaikeksi onneksi ihmettelyyn ja vastaanväittelyyn taipuvainen nulikkakin selvästi tajusi tilanteen laadun ja teki työtä käskettyä. Timmonkaan ei ponnisteluiltaan pystynyt tarjoamaan tälle muuta kuin nopean nyökkäyksen. Ja sitten itse kunkin huomio oli purppurapäässä - mukaanlukien kaiketi myös sammakon. Valtavan ilmestyksen mulkosilmät tuijottivat aivan joka suuntaan, mutta kun poika alkoi lähestyä sitä, muuttui sen pyristely vielä hieman rajummaksi. Otus tuskin ymmärsi aseiden päälle, mutta se tiesi varmasti silti olevansa satimessa, ja että sitä lähestyi nyt jokin. Peto, joka ei tavallisest pelännyt yhtään mitään, sai nyt pelätä senkin edestä. Saalistaja olikin saalis. Pelosta ja ahdingostaan huolimatta sammakko ei lopulta kyennyt tekemään paljoakaan lähestyvälle pojalle. Se sohi pitkävarpaisella räpylällä tätä kohti varsin turhaan, menettäen vain jalansijaansa entisestään. Sen puhkotusta kidasta kantautui epämääräinen, kurluttava ääni. Varsin pian se kuitenkin katkesi, kun Kael teki työtä käskettyä ja syöksi aseen otuksen silmään. Näky ei ollut kaunis, ei millään tapaa. Terävä, vankka terä puhkaisi helmeilevän pallon kuvottavan helposti ja upposi siihen kahvaansa myöten. Nesteet, niin värittömät kuin punertavatkin, roiskuivat. Sammakon valtavan pitkät koivet potkaisivat kuin kouristaen ja niin lujaa, että koko elukka nytkähti eteenpäin melkein kuin ammuttuna. Jos liike olisi ollut hiemankaan voimakkaampi, olisi se murskannut naaraajansa alleen - ja nytkin miehet kavahtivat taaksepäin, kun hirvitys tömähti heidän jalkoihinsa.
Köyden äkillinen löystyminen ja eteenpäin hyökyvä hirviö saivat niin Kazimirin kuin Timmoninkin askeltamaan epävarmasti taaksepäin. Kumpikin heistä oli paneutunut täysin ponnisteluihinsa, eivätkä he ehtineet varautua tällaiseen. Timmon horjahti jalkoihinsa, ähkäisi ja kaatui kivikkoon. Kazimir puolestaan pysyi pystyssä muutaman askelen pidempään, törmäsi varmistajana toimineeseen puuhun ja putosi takapuolelleen maahan. Ja sitten olikin äkkiä melkeinpä hiljaista. Valtava sammakko värisi hetken, ennen kuin tuntui vetävän viimeisen henkäyksensä ja painuvan kasaan. Hiljaisuutta ei kuitenkaan kestänyt kauaa, sillä äkkiä sen rikkoi oudun katkonainen, melkein iskevä ääni. Ainakin Timmonilla tuntui menevän hetki tajuta, että se oli hekotusta. Kazimirin hekotusta. "Hoiti itsensä maalle asti. Säästi vaivaakin. Lopuksi se päätti olla hyödyllinen", samoilija hymähti äänekkäästi. Hän virnisti, mutta ilme muuttui nopeasti irvistykseksi. Puihin törmäily tuskin ainakaan helpotti hänen oloaan mitenkään. Hän vetäisi henkeä, ennen kuin vilkaisi tyytyväisesti Kaelin suuntaan ja nyökkäsi tälle. "Hyvää työtä. Meidän ei tarvitse ainakaan murehtia ruuasta enää. Ei hyvään hetkeen", mies tokaisi lopulta. Enempää hänen tuskin tarvitsi sanoakaan.
|
|
|
Post by spyrre on Sept 2, 2016 13:48:57 GMT 3
Niin toivottomalta kuin koko kamppailu oli vielä hetki sitten heidän kannaltaan näyttänyt, olivat osat kuitenkin kääntyeet ympäri hyvin nopeasti kun valtava konna oli viimein saatu hivutettua suunnilleen rantaveteen. Vaikka ainoa joka tähän hätään oli kykenevä harppaamaan otusta vastaan väkipuukkoa puristaen olikin hintelä Kael, teki poika sentään tämän miten taisi huolimatta mahdollisista epäilyistään... ja seuraukset olivat välittömät ja varmasti suuremmat kuin ainakaan nulikka itse olisi uumoillut. Kuumeisesti väkipuukon käteensä sopimatonta kahvaa puristaen purppuratukka survaisi kuitenkin parhaansa mukaan ja terä upposi samantien kohteeseensa, roiskauttaen vastenmielisiä nesteitä ympärilleen. Tämä onnistui oikeastaan paljon helpommin kuin poika oli olettanut, mutta vaikka jokseenkin yllättynyt ilme ehtikin käymään hänen muutenkin ymmyrkäis-silmäisillä kasvoillaan, ei nulikalle jäänyt kuitenkaan aikaa ihmetellä tätä. Koko painollaan valtavaa otusta iskenyt poika lähestulkoon lysähti vasten hirviön limaista nahkaa ja tämä ähkäisi vastenmielisyydestä kun sai roiskahtavaa verta päälleen... juuri silmänräpäystä ennen kuin massiivinen sammakko äkkiä ponnisti ilmaan. Tätä Kaelkaan tuskin oli ymmärrettävästi osannut odottaa vaikka olikin aavistellut vastahankaa, eikä poika ehtinyt kuin päästää ilmoille pienen tyrmistyneen älähdyksen kun konna sinkosi eteenpäin tempaisten vielä väkipuukkoa puristaneen nulikan jaloiltaan. Yllättyneiden käsien ote aseesta kirposi ja tätä seurasi melkoinen loiskahdus kun nulikka suistui veteen.
Tämä tuskin ehti edes tajuamaan mitä tapahtui, mutta pian pinnalle puski kuitenkin litimärkä ja hätäisesti henkeä haukkova nulikka. Poika räpiköi aikansa ennen kuin onnistui saamaan jalkansa jälleen suunnilleen pohjaan, sinkauttaen katseensa kuitenkin samantien varsin kiireisesti kohti rantaa, sammakkoa sekä tämän saalistajia. Ilmeestä saattoi varmasti lukea kuinka Kael epäilemättä odotti ahdistellun hirviön päättäneen viimein hyökätä... kunnes tämä pienellä viiveellä taisi tajuta että vaikka konna oli loikannut rannalle ja iskenyt ilmeisesti niin Timmonin kuin Kazimirinkin jaloiltaan, makasi otus kuitenkin nyt melkoisen liikkumatta. "Gaah" nulikka kommentoi henkensä lomasta, kunnes tovin vettä syljettyään ja epäluuloisesti tuijoteltuaan onnistui viimein kompuroimaan puuskuttaen takaisin rantaan. Tummat, märän kuontalon alta siristelevät silmät pälyilivät jännittyneinä ja huolissaan jokaiseen kolmesta hahmosta jotka parhaillaan kellottivat kivikossa, varautuneen pojankin hätkähtäessä melkoisesti äkillistä kyseenalaista ääntä. Tämäkään tuskin tajusi heti mistä oli kyse ja tummat silmät pälysivät kiireisesti ensin konnaan ja sitten ympärilleen ennen kuin viimein kääntyivät outoa hekotusta seuraten enemmän tai vähemmän hölmistyneinä Kazimiriin. Kaelkin harhautui hetkeksi tuijottamaan miestä jokseenkin typertyneesti, ennen kuin poika tuntui havahtuvan toisen saadessa viimein sanansa ilmoille. Mies kuulosti kaikesta huselluksesta ja irvistelystään huolimatta oikeastaan varsin tyytyväiseltä... ja kaiketi syystäkin, purppuratukankin viimein alkaessa hahmottaa heidän kaiketi.... onnistuneen. Se haukkoi henkeään rantavedessä vilkuillen hetken niin Kazimiria ja Timmonia kuin liikkumatonta konnaakin, ennen kuin viimein tajusi nyökätä varsin hämmentyneenä arpisen miehen tokaisulle suuntaansa. Poikakin loiskutteli kuiville ja vilkaisi vielä melkoisen varuillaan valtavaan eläimeen heidän tuntumassaan pyyhkäistyään vettä valuvaa, räikeää kuontaloaan silmiltään. "Mitä-- Onko se... Onko se kuollut? Noin vain?" se onnistui viimein kysymään, epäluuloisen repliikin kuitenkin päättyessä pontevaan aivastukseen ja tukahtuneeseen manaukseen. Niin hölmistyttävältä kuin se tuntuikin, näytti valtava hirviö nyt makaavan elottomana maassa... ja tämän tajuaminen sai nulikan näyttämään jälleen varsin hämmentyneeltä. Eh, niin sotkuisessa jamassa kuin lähestulkoon kaikki asiat olivatkin, niin ilmeisesti edes joku oli tainnut onnistua odotettua paljon paremmin....
|
|
|
Post by submarine on Sept 5, 2016 8:57:58 GMT 3
Itse kukin oli varmasti melkoisen lopussa äskeisen jäljiltä, eivätkä niin Kazimir kuin Timmonkaan näyttäneet olevan aikeissa tehdä saman tien yhtään mitään. Nuorukaisen kohdalla kyse oli kukaties hieman enemmän siitä, ettei tämä edes tiennyt mitä olisi tehnyt. Äsken tämä oltiin hirveällä tohelluksella huudettu hätiin, ja nyt maihin oli kiskottu... valtava sammakko. Tällä näytti totta puhuen olevan aivan tarpeeksi tekemistä otuksen olemassaolon käsittelyssä, saati sitten että asian suhteen olisi pitänyt vielä tehdä jotakin suurempiakin suunnitelmia. Puhumattakaan siitä, että juuri nyt tämä taisi haluta muutenkin vain huohottaa ja kerätä edes hieman voimia. Kazimirilla ei selvästikään ollut samanlaisia ongelmia käsitellä tilannetta, olihan hän se joka tämän oli aloittanutkin, mutta siitä huolimatta hänkään ei näyttänyt hiukkaakaan sen halukkaammalta tekemään heti mitään. Hän lojui puunrunkoa vasten ja huohotti. Useammankin kerran hän pyyhkäisi hikeä kasvoiltaan. Hän piti jälleen ainakin ulkoiset kivun merkit tiukasti sisässään, mutta siitä huolimattakin hänen liikkeensä olivat juuri nyt hitaampia ja varovaisempia kuin niiden olisi olettanutkaan olevan. Tämä kaikki vaati veroaan, eikä loppua tainnut ikävä kyllä olla näkyvissä. Ja siltikin hän näytti juuri nyt melkoisen tyytyväiseltä, kukaties voitonriemuiseltakin. Ymmärrettävää varmasti. Hän oli voittanut tämänkin haasteen ja osoittanut kyvykkyytensä. Hetkisen hän näyttikin melkein mietteliäältä ja maistelevalta tämän suhteen, ennen kuin vilkaisi Kaelin suuntaan kun poika äkkiä ihmetteli oliko valtava otus tosiaankin kuollut. Sitä seurasi huvittunut hymähdys.
"Aika moni otus kuolee 'noin vain' jos sen silmään survoo pari vaaksaa terästä. Sitä paitsi kaikesta päätellen se oli jo raastanut sisuskalunsakin tuohon ankkuriin", Kazimir vastasi. Hän osoitti köyteen, joka roikkui nyt velttona ja elottomana aivan yhtä velton ja elottoman otuksen kivasta. Ankkuria itse ei edes näkynyt, mikä kaiketi kertoi sen uponneen varsin syvälle. Niin syvälle, että se riitti varmasti tappamaan itsessäänkin. Se, että mokoma oli taistellut vastaan näinkin pitkään, kertoi eittämättä sen sitkeydestä. "Mutta jos se olisi paennut meiltä, niin samapa se olisiko se kuollut siihen. Virta olisi vienyt sen, tai se olisi jäänyt kiinni pohjaan ja kohta ties mikä muu olisi tullut etsimään saalista. Se piti saada ylös ja hengiltä nyt saman tien", mies jatkoi. Ja vaikka hän ei mitään varsinaista kiitosta lausunutkaan tähän hätään, oli hänen nyökkäyksensä pojan suuntaan kaikkea muuta kuin kiittämätön. Nulikkakin oli ollut melkoisen tärkeä osa tätä, ja sitä hänkään ei ollut osannut ennakoida. "Tuosta riittää ruokaa hyväksi aikaa. Useammaksi päiväksi. Kunhan vain nyljemme, pilkomme ja paistamme sen. Raakana tuo liha aiheuttaa vatsanväänteitä", Kazimir jatkoi. Hän lähti vääntäytymään hitaasti pystyyn. Epämääräinen katse, jonka Timmon heitti hänen suuntaansa, meni siinä sivussa melkeinp ohitse. Nuorukainen yritti ilmeisestikin päätellä mitä mieltä olla koko tilanteesta - ja sellaisesta joka tiesi valtavien sammakoiden syömisestä enemmänkin...
|
|
|
Post by spyrre on Sept 5, 2016 13:31:26 GMT 3
Tovin jos useammankin verran tuntui jokainen puuskuttavasta kolmikosta lähinnä vain kokoilevan itseään, eikä kenelläkään ollut hetkeen voimia tapailla sen enempiä sanoja... kaiketi varsin ymmärrettävästi. Vettä valuva, epäluuloinen Kael taisi olla ensimmäinen joka onnistui saamaan varovaisen kysymyksen ilmoille kohta rantaan selvittyään, tosin Kazimirin ilmeiseksi huvitukseksi. Purppuratukan räpyttelevä, märkien sekaisten suortuvien alta kurkisteleva katse nousi pienellä viiveellä liikkumattomasta konnasta jota tämä oli vieläkin pitänyt silmällä ja kääntyi Kazimiriin kun mies myhähti, ennen kuin vastasikin. Poika kallisti varovasti päätään kuin olisi rehellisesti ollut varsin ymmällään siitä että valtava otus oli kuin olikin kuollut näin kuten toinen vakuutti, ennen kuin päästi epämääräisen kummeksuvan äänen kurkustaan ja laski katseensa takaisin edessään retkottavaan saaliiseen hieman kulmiaan rypistellen. "Mutta kun... eh. Se... on niin isokin" tämä tapaili lopulta, haparoiden hieman repliikin puolivaiheilla, ennen kuin viimeisteli tämän jokseenkin epävarmasti. Tuntui siltä että poika olisi ollut aikeissa sanoa jotakin muutakin mutta se epäröi pian päätyen viimein vain sulkemaan suunsa, uuden hengästyneen ja epäilemättä kyseenalaisen äännähdyksen keralla. Kaelillakin tuntui olevan jonkinlaisia vaikeuksia suhtautua moiseen tilanteeseen kuten ilmeisen hämmentyneellä, vaiteliaalla Timmonilla... vaikkakin tämä näytti yllättävän vähän järkyttyneeltä siitä että oli juuri joutunut harppaamaan jokeen itseään reilusti suuremman sammakkohirviön kanssa. Poika kyllä vilkuili otusta varautuneesti ja mittaili petoa katseellaan kuunnellessaan puuta vasten vieläkin nojailevaa Kazimiria, päätyen lopulta epämääräisesti kaulaansa kuroteltuaan hivuttautumaan lähemmäs raatoa. Nulikka kierteli mokomaa vesihirviötä tovin epäluuloisesti kunnes päätyi harppaamaan tämän vierelle ja tökkimään kengällään otuksen retkottavia räpylöitä, kaiketi varmistuakseen ettei pirulainen varmasti väräyttäisi enää eväänsäkään... tai sitten vain silkasta uteliaisuudesta, kuka tiesi.
"Huh. En ole koskaan edes yrittäny kalastaa mitään tällaista. Tai oikeastaan kyllä muutenkaan, mutta.... silti!" Kael pohti aikansa petoa tökittyään. Hyvää vauhtia melkoista vesilätäkköä rantakivikkoon valuttava hytisevä poika oli eittämättä melkoisen surkea ilmestys, mutta tämä tuntui harhautuneen sen verran ettei näyttänyt varsinaisesti hoksaavankaan asiaa. Nulikkakin puuskutti vielä melkoisen raskaasti kaiken jäljiltä selvästikin edelleen varsin varpaillaan ja kiihdyksissä, mutta hiljakseen tämäkin taisi alkaa todeta ettei otus tosiaan ollut enää aikeissa lähteä liikkeelle tai tehdä mitään muutakaan. Kalpeilla kasvoilla käväisi pieni irvistys niin Kazimirin todetessa ankkurista konnan sisuksissa kuin epäilemättä koko vastenmielisestä näystäkin (syvälle pedon naamaan uponnut väkipuukko tuskin oli myöskään kovin mieltä ylentävä näky)... sekä luultavasti myöskin ajatuksesta että valtava limainen eläin taisi tosiaan olla heidän ainoa ruokansa tähän hätään. Tätäkin tosin seurasi vielä hetki lisää kyseenalaista tökkimistä ja härkkimistä, kunnes se käänsi jälleen huomionsa kohti arpista miestä joka jo kömpi jaloilleen suunnitellen lihan käsittelyä sävyyn, joka vihjasi että tämä taisi tietää mistä puhui. "Egh... Oletko sä sitten syönyt tällaisia ennenkin? Oletko varma ettei se ole myrkyllinen tai jotain? Katso nyt sitä!" purppuratukka tiedusteli (kaiketi ymmärrettävän) epäluuloisesti, mutta samaan aikaan kuitenkin melkoisen jännittyneenä. Onnistuminen jonkin tällaisen otuksen pyydystämisessä näin sai varmasti adrenaliinin kuohumaan ja Kazimirin tyytyväisyys tarttui helposti, siitä huolimattakin että poika irvistikin paljonpuhuvasti otukselle pyyhkäistessään ohimennen käsiään (surutta ja tuskin ajattelemattakaan) märkiin vaatteisiinsa... mutta lopulta tämä ei edes protestoinut ruman otuksen murkinoimista vaikka tämä ei selvästikään ollut alkuunkaan se kaikkein ruokahalua kiihottavin ilmestys, tuskin muille sen enempää kuin hänellekään. Päätellen siitä melkoisen tiiviistä kiinnostuksesta se päätyi enemmänkin lähinnä ihmettelemään mokomaa limaista rumilusta, onnistuen sentään nyt olemaan tökkimättä konnan raatoa millään. Kaipa moinen otus oli lopulta melkoinen näky sellaiselle joka ei tällaista ollut koskaan aiemmin nähnyt ellei tämän paljon pienempiä lajitovereita laskettu mukaan, ja aiemman jatkuvan hermostuneisuuden sekä ahdingon altakin onnistui pilkottamaan edes hetkellisesti jonkinlaista jännittynyttä uteliaisuutta, vaikka tämä johtuisikin lähinnä vielä kuohuvasta adrenaliinista. "No... ainakaan se ei ole mikään ötökkä...." se mutisi lopulta puoliääneen syystä tai toisesta, kunnes veti syvään henkeä ja antoi periksi uupuneille, vapiseville kintuilleen vajoten itsekin istualleen kivikkoon. Pahimman jännityksen laannuttua onnistui Kaelkin rauhoittumaan hieman ja malttoi viimein käyttää hetken tasatakseen hengitystään sekä haroakseen villiä kuontaloaan silmiltään. Se tarkkaili kuitenkin vieläkin mitä seuraavaksi tapahtuisi, luoden samalla varmistavan katseen hiljaiseen ja ilmeisen epäluuloiseen Timmoniinkin. Eh, no. Näytti uhkaavasti siltä että he olivat kaiketi päätyneet naaraamaan ties mitä kuhisevasta joesta jonkinlaista saalista, oli tämä kuinka kyseenalaista hyvänsä... kaipa moinen oli väkisinkin jonkinlainen saavutus varsinkin näissä olosuhteissa, vaikka tällainen touhu vaati selvästi tovin sulattelua ja suhtautumista häneltäkin. Se seuraava kysymys mokomasta otuksesta taisikin olla sitten miltä tämä maistuisi... ainakin Kazimir tuntui olevan sitä mieltä että ruma hirmu olisi syömäkelpoinen ainakin paistettuna, siitä huolimatta että sitä ei ulkonäöstä olisikaan helppo vielä uskoa. Ei tainnut auttaa muukaan kuin vain luottaa jälleen miehen arvioon...
|
|
|
Post by submarine on Sept 10, 2016 5:02:54 GMT 3
Oli kukaties jo suorastaan keikistelevää nousta pystyyn ja puistella itseään kuin mitään ei olisi tapahtunut kaiken tämän jäljiltä, mutta niin Kazimir kuitenkin teki. Hän pyyhki vaatteensa läpi kädellään kuin olisi siistinyt itsestään maantien pölyjä kaaduttuaan epähuomiossa. Kukaties se jossakin muussa yhteydessä olisi voinut olla pelkkä yritys säilyttää hieman arvokkuuttaan, mutta juuri nyt ei tainnut olla epäselvää enää kenellekään, että mies tosiaankin kärsi koettelemuksistaan ja kantoi niiden painoa raskaasti. Siltikin hänessä paloi yhä sisua, joka suorastaan haastoi jonkun riitauttamaan asiaa millään tapaa. Ainakaan Timmon ei mokomaan tohtinut lähteä, ei etenkään nyt kun oli paljon muutakin mietittävää. Ja niinpä Kazimir sai pitää ainakin hieman voimaa olemuksessaan. Hän keskittyikin pian enemmänkin Kaeliin ja sammakkoon kuin mihinkään muuhun. "Minä en ole kalastanut tuollaista koskaan. Mutta näilläkin mailla elää väkeä, joka on. Lisäksi olen kyllä syönyt heidän saalistaan. Väittäisin, että ne samoojatkin kyllä ottavat tällaisista hyödyn irti kun vain pystyvät. Siinä on melkoisesti lihaa, johon ei ainakaan kuole. Jos ei miellytä, voit pyytää itse jotakin josta perustat enemmän", mies töksäytti varsin suoraan purppurapäälle tämän tyrmistellessä heidän saaliinsa outoutta. Hänen äänessään ja asenteessaan oli jonkin verran tympäännystäkin jo tässä kohtaa. Kaiketi se, miten poika tuntui kyräilevän heidän ainoaa ruokavaraansa vielä senkin jälkeen, kun oli saanut nähdä ja kokea millaisen vaivan takana se oli ollut, ei ollut erityisen imartelevaa. Toisaalta hän ei jaksanut jäädä ärisemäänkään, vaan keskittyi olennaisempaan.
"Joka tapauksessa me selviämme hengissä tämän ansiosta. Ainakin hieman pidempään. Täkäläiset kiittäisivät niin maata kuin tätä eläintäkin lahjastaan ja armostaan. Kukaties meidänkin pitäisi tehdä niin", Kazimir jatkoi eteenpäin astuessaan. Sanoissa oli kukaties jonkinlaista arvostusta, mutta tapa jolla hän väänsi väkipuukkonsa irti sammakon halkaistusta silmästä ja puhkotusta kallosta ei oikein sopinut siihen. Hän veti henkeä ja tuntui itsekin miettivän asiaa hetken. "Mutta lopulta taidan kiittää vain itseäni ja niitä, jotka tämän vastahankaisen pirun repivät rannalle. Se ei tosiaankaan antanut elämäänsä kenellekään, enkä minä vähempää odottanutkaan. Eikä eläin odota kiitosta kuolemastaan", mies lisäsi, ennen kuin sitten kumartui ja muitta mutkitta iski puukkonsa niin syvälle sammakon lonkkaan kuin pystyi. Veri valahti jälleen uudesta kohdasta. Ohut, rusahtava nahka ei juuri vastustellut kun hän lähti kaksin käsin tukien vääntämään terää, halkoen lihaa ja murtaen luuta. Tässä ei ainakaan ollut mitään korullista tai ylevää. Hän väänsi niin kovaa että irvisti. Sammakko ei ollut jykevä eläin, mutta jo pelkästään sen koko teki urakasta hankalan. Hän väänsi, kunnes sai äkisti kiskaistua teränsä lävitse ja horjahti melkeinpä kivikkoon. Ensimmäinen viilto. "Minä jäydän lihan näistä luista, juon veret ja vuolen luut keihäiksi jos on tarpeen. Ja sinun olisi paras tehdä samoin, Kael. Muuten voit käydä siihen makaamaan", hän tokaisi ja heitti nulikan suuntaan nopean, täysin yksioikoisen katseen. Hän ei juuri perustanut nurinasta nyt...
|
|
|
Post by spyrre on Sept 10, 2016 13:07:55 GMT 3
Jokainen hengästyneestä kolmikosta oli varmasti kivuliaan tietoinen äskeisen rankan urakan seurauksista kun heille viimein suotiin hetki aikaa vetää jälleen henkeä. Joukon selkärankana toiminut Kazimir nousi kuitenkin pian ylös suorastaan uhmakkaasti, ja vieläkin raskaasti puuskuttava purppuratukka loi tähän väkisinkin vaikuttuneen katseen. Toinen näytti eittämättä yhtälailla uupuneelta kuin he muutkin muidenkin koitosten jälkeen, mutta mies ei selvästikään antanut moisen pidätellä itseään voitettuaan toistaiseksi kamppailunsa todennäköisyyksiä ja luontoa vastaan. Kael harhautui vielä tökkimään heidän saalistaan epäluuloisesti kuin olisi epäillyt tämän saattavan kuitenkin olevan vielä salaa elossa ja väijyvän, kuunnellen samalla toisen vastausta. Tästä irtosi jälleen vaitelias, jokseenkin hämmentynyt äännähdys kun Kazimir tokaisi selityksensä, kunnes varovaisesti valtavan sammakon raatoa kiertelevän pojan ihmettely häiriintyi miehen viimeistellessä pohdintansa suorastaan tuskastuneella töksäytyksellä. Nulikka kohotti hätkähtäen katseensa toiseen ilmeisen yllättyneenä kuin ei olisi ollut aivan varma mistä nyt tuuli, kunnes ähkäisi aavistuksen ja vetäytyi syyllisesti räpytellen kauemmas ruhosta. "Ehh..? Eikun... mä vaan mietin kun... En tiennyt että tuollaisia voi edes syödä, ja---- Mutta olenhan mä kyllä syönyt joskus rumempiakin" selitettiin kiusallisen kiireesti enemmän tai vähemmän töksähdellen, kunnes jälleen varsin syylliseltä näyttävä poika vaikeni nopeasti jälleen seuraamaan mitä palo-arpinen mies aikoi.
Oli kuinka oli, ainakin nulikka jätti epämääräisen saaliin viimein rauhaan kaiketi lopulta suunnilleen uskoen että tämä taisi oikeasti olla kuollut ovelan teeskentelyn sijasta. Kaelkin jäi hetkeksi lepuuttamaan valittavia lihaksiaan kivikkoon, vilkuillen silti tuon tuostakin sammakkoa tarkastelemaan astellutta Kazimiria. Hän ei hyvällä tahdollakaan kyennyt näyttämään yhtä sisukkaalta kuin toinen varsinkaan nyt uupuneena, sekaisena ja litimärkänä, mutta kuitenkin poika päätyi kallistamaan hieman päätään miekkosen pohdinnoille kun tämä tutki kuollutta sammakkoa sekä tästä kiskomaansa väkipuukkoaan. Purppuratukka ei ollut aivan varma miten olisi suhtautunut ajatuksiin ties mistä kunnioituksen osoittamisesta, ja hetken epäröityään se päätyikin lähinnä nyökkäämään hieman varovasti vieläkin vettä valuvaa kuontaloaan haroen. Kaiketi Kazimirin omat ajatukset olivatkin enemmän hänen järkeensä käypiä, kuollut sammakko oli selvästikin tehnyt kaiken mitä saattoi välttääkseen saaliksi joutumisensa mutta lopulta oli jäänyt toiseksi tässä kamppailussa, ja mikään muu eläintä tuskin enää kiinnostikaan. Kuitenkin poika vilkuili otusta hetken voipuneen mietteliäästi ennen kuin havahtui jälleen kun Kazimir kumartui ruhon puoleen ja upotti väkipuukkonsa syvälle tämän sisuksiin. Massiivisen eläimen perkaaminen ei selvästikään (ja ymmärrettävästi) ollut askare keveimmästä päästä ja jopa mies joutui vääntämään irvistellen aseensa kanssa nulikan räpytellessä silmiään paikaltaan tälle kaikelle, kunnes toisen tokaisu säpsähdytti nulikan taas nykyhetkeen. Tämä valpastui nopeasti nuutuneesta olemuksestaan kohottaen hieman räpytellen katseensa mieheen, ennen kuin poika nyökkäsikin hieman päätään tälle kallistettuaan. "No... juu. Kyllä mä voin auttaa. Tuota... Mitä haluat että mä teen?" Kael sai tiedusteltua hieman varovaisesti (varsinkin toisen ilmoittamat aikeet veren juomisesta ja ties mistä epäilyttivät jonkin verran) samalla kun purppuratukka veti henkeä ja kömpi jälleen jaloilleen kivikosta. Se astahti lähemmäs kuin tullakseen avuksi, seisahtuen kuitenkin luomaan toiseen kysyvän katseen. Paremman puutteessa hänen kätensä nousi kohta vyöllään riippuvan tikarin kahvalle vetääkseen kapineen esiin vaikkakin hieman empien. Eh, hänellä ei tainnut olla niin kunnollista terä-asetta kuin oikein tietoakaan siitä miten tällaista otusta oikein käsiteltiin... olisi kaiketi parasta seurata Kazimirin esimerkkiä, vaikka luulisi ettei kuolleen elukan laittaminen suunnilleen paloiksi olisi kovin monimutkaista vaikka tässä riittäisikin tekemistä... Puhumattakaan niiden luukeihäiden vuolemisesta, jotka toinen ilmeisesti myös halusi. Ehm... no, hämmentävää tai ei, niin kaiketi niin sitten olisi parasta tehdä jos mies näkisi tämän kaiken tarpeelliseksi.
|
|
|
Post by submarine on Sept 15, 2016 7:04:40 GMT 3
Kazimir ei varsinaisesti kuunnellut Kaelin selittelyitä, kun poika yritti puolustella aikaisempaa epämääräisyyttään heidän saaliistaan. Hän keskittyi tekemään mitä piti tehdä ja antoi toisen maistella hänen sanojaan itsekseen. Tällä saattoi lopulta olla vähemmän tekemistä minkään äkeilyn kanssa kuin yksinkertaisesti sen, ettei valtavan sammakon käsittely tosiaankaan ollut mitenkään vaivatonta. Hän joutui iskemään väkipuukon voimalla otuksen lihaan ja vääntämään hartiavoimin, tavalla joka näytti kaikkea muuta kuin mukavalta tai helpolta. Nahka ei ollut paksu, ja sammakon luutkin olivat kukaties suhteellisen taipuisia, mutta siltikin se tarjosi aivan yllin kyllin vastusta hänelle. Liiaksikin. Kaiken kaikkiaan se, että nulikka tuntui lopulta myöntyvän ja tarjoavan apuaan, oli lopulta varmasti tervetullutta - jopa sellaiselle, joka oli juuri vannonut selviävänsä tästä vaikka yksin jos tarvetta olisi. Hän veti hetken henkeä, ennen kuin katsahti nulikkaan. "Sinun on ainakin aivan turha yrittää pistää tätä palasiksi. Kirveelle tässä olisi töitä. Kun nyt saan jotain tästä irti, pitäisi nahka vielä nylkeä ja liha ottaa irti luista. Siinä ei tarvitse voimaa, ainoastaan tarkkuutta. Timmon, anna pojalle tikarisi ja mene tekemään tulta", Kazimir vastasi, osoittaen viimeiset sanansa sivummalle jäänelle nuorukaiselle. Kaikesta vähintäänkin epämääräiseksi mennyt Timmon säpsähti hieman, mutta asteli kuitenkin vaitonaisena antamaan pojalle vyöltään tikarinsa. Sitten, selvästikin mietteliäänä, tämä tarpoi leirin suuntaan. Vähemmästäkin höykytyksestä ja outoudesta olisi kaiketi mennyt vaitonaiseksi.
Kazimir oli taas hyvän tovin hiljaa ja keskittyi vain omaan urakkaansa. Hän joutui survaisemaan väkipuukkonsa otuksen lihaan monta kertaa ja vääntämään painollaan. Päättäväinen työskentely alkoi kuitenkin tuottaa tulosta, kun veitsi alkoi selvästi erottaa otuksen koipea muusta ruumiista. Lopulta hän olikin rujosti mutta päättäväisesti kaivanut esiin luun, joka vielä piti raajaa kiinni elukassa. Sitäkään hän ei juuri jäänyt ihmettelemään, vaan kohotti leukuaan ennen kuin iski kerran ja toisenkin. Puusavotassakin kelvollinen, jämäkkä terä puri otuksen luuhun, ja muutaman kovan iskun jälkeen koko koipi lopulta rojahtikin maahan. Hirvittävästä, voimakkaasta pedosta oli äkkiä tullut pelkkä työstettävä lihakimpale. "Noniin. Tässä. Ota tästä talteen kaikki mitä pystyt. Meidän on parempi pitää kiirettä jos haluamme olla valmiita ennen yötä. Pakko sanoa, että nämä käytännön murheet tuntuvat aina melkoisen toissijaisilta kunnes niihin paneutuu", Kazimir tokaisi samalla kun sysäsi valtavan sammakonkoiven pojan suuntaan. Hänen kätensä olivat veressä kyynärpäitä myöten, ja lisää oli varmastikin vain luvassa. Niinpä niin, kaiketi asiat olisivat olleet helpompia jos jokaisen koetuksen olisi voinut pukea pelkäksi kovaksi ponnistukseksi ja raivokkaaksi päättäväisyydeksi...
|
|
|
Post by spyrre on Sept 15, 2016 15:10:55 GMT 3
Arpisen miehen ponnistellessa sammakon ruhon kanssa seurasi purppuratukka tämän tuntumassa hieman pälyillen ilmeisen raskaita toimia, enemmän tai vähemmän epävarmoin elkein. Kun toinen aiemmasta äreydestään huolimatta hyväksyi hänen avuntarjouksensa rohkaistui poika kuitenkin vaikka ei tuntunutkaan olevan vielä aivan selvillä mitä hänen olisi kuulunut tehdä. Kazimirin vastaus sai aikaan pienen päänkallistuksen jota kuitenkin seurasi jossain määrin selkeämpi nyökkäys, vaikka Kael ei voinutkaan olla luomatta hieman kiusallista katsetta vaiteliaaseen Timmoniin kun nuorukainen astahti ojentamaan tikarinsa hänelle. Eh, Kazimir ei selvästikään epäröinyt jaella käskyjä nyt sen enempää kuin aikaisemminkaan, mutta poika itse ei selvästikään osannut kokea tällaista kovinkaan luontevaksi... vaikka kaipa siinä mitä toinen sanoi lopulta oli paljonkin perää. "Ehm. Kiitos. Tuon sen kyllä kohta takaisin" se mutisi ottaessaan Timmonin ojentaman tikarin vastaan joka luultavasti sopisi tällaiseen hommaan hänen omaansa huomattavasti paremmin, vilkaisten sitten vielä kerran nuorukaisen perään kun tämä harppoi vaiteliaana takaisin leiriin, kaiketi toimittamaan saamaansa tehtävää. Rehellisesti ajatus lämpimästä räiskyvästä tulesta olisi ollut hyvinkin houkutteleva juuri nyt varsinkin vieläkin kauttaaltaan vettä valuvalle, hytisevälle nulikalle, mutta vaikka päätyikin huokaisemaan aavistuksen haikeasti kääntyi tämä kuitenkin pian jälleen Kazimirin ja tämän toimien puoleen. "Kyllä mä sen varmaan osaan tehdä. Vaikka en olekaan koskaan oikein yrittänyt nylkeä mitään... tällaista" poika arveli seuratessaan hetken miehen vaivalloista askartelua. Tämä tuskin oli itsessään erityisen kaunista saati mukavaa katsottavaa kovin tarkkaan, ja hetken vilkuiltuaan hän päätyi pyörittelemään saamaansa tikaria käsissään sekä puristamaan pahimpia vesiä ohimennen niin hiuksistaan kuin vaatteistaankin, kunnes nosti huomionsa nopeasti kun mies viimein rusautti konnan valtaisan koiven erilleen muusta ruhosta.
Purppuratukka ei voinut olla nuuhkaisematta ilmaa jokseenkin epämääräisesti nyrpistäen kun työnsä ryvettämä Kazimir kehotti häntä käymään käsiksi irrotettuun, häntä itseään luultavasti pidempään ketaraan. Siltikin Kael päätyi lopulta vain nyökkäämään, astahtaen sitten eteenpäin raajaa katseellaan mittaillen. "No juu... eh. Yritetään. Saadaankohan me edes otettua mukaan näin paljon lihaa?" se pohti, ennen kuin veti sitten henkeä ja työnsi tikarin hetkeksi vyönsä alle pois käsistään. Hieman epäröiden nulikka tarrasi suureen ketaraan kiskoen sen kauemmas muusta ruhosta ja tämän kanssa askartelevasta Kazimirista, ennen kuin puuskahti jälleen ja kumartui sitten itsekin seuraavan tehtävänsä äärelle. Hetken ihmeteltyään ja tarkasteltuaan tämäkin taisi viimein hahmottaa mistä olisi paras aloittaa. Vielä Kazimiria vilkaistuaan poika katsoi parhaaksi kääräistä edes märät hihansa sivuun sotkuisen puuhan tieltä kunnes tarrasi jälleen tikariin. No, siitä huolimatta että Kael tuskin oli minkäälainen ekspertti nylkypuuhissa tai muussa vastaavassa, tuntui se edes tietävän mitä suunnilleen oli tehtävä ja poika kävikin toimeen tummia kulmiaan keskittyneesti rypistellen. Sammakon nahka oli limaista, liukasta ja märkää sekä kaikkea muuta kuin helppoa (saati mukavaa) käsiteltävää, mutta hiljakseen nulikka onnistui kuorimaan tätä syrjään lihan päältä leikatakseen sitten itse saalista talteen luiden ympäriltä. Hommaa epäilemättä riitti jo vain yhden suuren koiven käsittelyssä... ja siltikin he taisivat epäilemättä olla molemmat varsin selvillä että likainen työ oli vasta alussa. Oli kaiketi toivottava että aika riittäisi tällaiseen moisessa muutenkin hankalassa tilanteessa... Pojan ympärille jälleen ilmestyneestä valkoisesta kissasta ei ainakaan ollut paljoakaan apua koko touhuun, otuksen kaikesta motivoituneesta pyörimisestä ja norkoilusta huolimatta.
|
|
|
Post by submarine on Sept 19, 2016 3:05:55 GMT 3
Kazimir mittaili niin katseellaan kuin elkeilläänkin jättiläismäisen sammakon ruhoa, joka oli nyt jalkaa köyhempi. Otus oli edelleenkin valtava, ihmistä suurempi ja turpea. Vaikea sanoa, paljonko varsinaista lihaa mokomassa edes oli, mutta varmastikin paljon. Vaikka vain sen koivet olisivat olleet syömäkelpoisia, oli kummassakin pulleassa reidessä yhtä paljon ruokaa kuin kokonaisessa kauriissa... siitä huolimattakin, että maku saattaisi olla jotakin aivan muuta. Olipahan otuksella etujalatkin, ja hetkeksi kevyempää urakkaa kaipaava mies siirtyikin seuraavaksi sellaisen kimppuun. Mokoma tuskin tarvitsisi juurikaan enempää kuin muutaman kunnon iskun. "Tuskinpa me tästä kaikkea irti saamme. Samapa se. Se minkä saamme riittää. Ilman kunnon keinoja tämä liha ei kestä kypsänäkään loputtomiin, eikä ole mitään mieltä raahata mätää sammakonlihaa mukanamme. Selviämme joka tapauksessa monta päivää", Kazimir vastasi lihan määrää ihmettelevälle Kaelille. Hän antoi väkipuukkonsa heilahtaa kerran ja toisenkin, ja toden totta: sammakon etukoipi antoi periksi varsin helposti. Se oli paljon pienempi, eikä sen liha ollut yhtä vahvaa ja jämäkkää. Silti se oli ihmisen käsivarren mittainen. Iljettävästä vertauksesta huolimatta raajassa riittäisi lihaa ainakin aterian verran.
"... totta puhuen, meillä ei ole syytä eikä haluakaan ottaa mitään muuta kuin nämä koivet. Tietty väki täällä uskoo yhtä jos toistakin näiden ja monien muidenkin otusten sisuskaluista, mutta minulla ei ole niin aikaa kuin haluakaan lähteä kokeilemaan sellaisia. Enkä välitä muutenkaan nähdä mitä tämän sisällä nyt on", Kazimir lisäsi sysättyään etukoivenkin sivuun, kohti purppurapäistä nulikkaa. Hän heitti tämän suuntaan tasaisen mutta painokkaan katseen, kuin tarkastaakseen ymmärsikö tämä mistä oli kyse. Hän oli jo aikaisemmin kertonut miten oli edes huomannut tämän pedon - tai jonkin sen lajitovereista. Sen vatsa pullotti edelleenkin.... "Siinäpä sentään jotakin, mihin minäkään en aio koskea edes henkeni pitimiksi. Jotkut epätoivoiset ovat sitäkin yrittäneet. Voin vakuuttaa, ettei ruumiinsyönnistä seuraa mitään hyvää", mies mutisi. Hän irvisti kuin jostakin epämiellyttävästä muistosta, ennen kuin pudisti päätään. Synkeä aihe ei kuulunut tähän hetkeen millään tavoin, ja se oli paras sysätä syrjään mahdollisimman nopeasti. "Emme kuitenkaan työnnä tätä takaisin veteen kun olemme saaneet tehtävämme tehtyä. Ensinnäkin koska minulla ei ainakaan ole enää pienintäkään halua työnnellä tätä mihinkään suuntaan. Ja toiseksi koska tämä pitää ainakin osan pedoista loitolla. Olemme olleet onnekkaita tähän asti, mutta tämä verenhaju tulee houkuttelemaan paikalle ties mitä. Parempi että kaluavat raatoa eivätkä meitä kun nukumme", hän selitti. Sammakon puhkottu, kuollut silmät tuijotti hänen suuntaansa kuin katkeran syyttävänä. Hän ei juuri siitä piitannut.
"Älähän muuten luule, että olisin unohtanut sen keskustelun, joka meidän täytyy käydä läpi. Usko pois, meillä on paljon puhuttavaa... tilanteestasi ja sinusta muutenkin. Otaen kuitenkin apusi huomioon siinä kohtaa. Olitpa mikä olitkaan ja olipa sinulla meneillään mitä olikaan, olet ollut tähän hätään hyödyllisempi kuin eräät. Useatkin eräät", Kazimir tokaisi äkkiä. Hän ei varsinaisesti edes katsonut poikaan, mutta nyökkäsi kuitenkin hyväksyvään sävyyn tälle. Nulikankin oli hyvä pitää mielessään, ettei tämä tosiaankaan ollut vielä millään tapaa kuivilla, ja että edessä häämötti varmasti monta tukalaa kysymystä - mutta siinä sivussa tämä oli kuitenkin onnistunut antamaan itsestään vähemmän kammottavaa kuvaa, jos ei mitään muuta. "... olkoonkin, etten vieläkään ole aivan varma olisiko mitään tästä jouduttu edes käymään läpi jos asiat olisivat alun perinkin olleet toisin. Eipä sillä, turha sitä on miettiä. Tehty mikä tehty. Joka tapauksessa, me selvittelemme nämä asiat kun löytyy aikaa", mies lisäsi ennen kuin kiersi sammakon toiselle puolelle ja kävi toisenkin koiven kimppuun. Väkipuukko heilui jälleen.
|
|
|
Post by spyrre on Sept 19, 2016 14:20:37 GMT 3
Raskas ja likainen askare valtavan sammakon ruhon kimpussa pääsi hiljakseen vauhtiin kun Kaelkin kävi käsiksi vähintään itsensä pituiseen, lihaisaan koipeen. Käärityt hihatkaan tuskin säästivät loputtomasti hänen jo ennestään kärvähtänyttä vaatetustaan mutta jos tätä saattoi pitää minkäänlaisena hyvänä puolena taisi raadosta tihkuva lima ja veri tahrata pääasiassa hänen käsivartensa hihojen sijasta, vaikka epämääräisiltä roiskeilta tuskin vältyttiinkään. Rehellisesti kokemus oli varsin vastenmielinen siitä huolimatta että tämä ei ollut edes ensimmäinen kerta kun poika käsitteli raakaa lihaa. Tämä yritti olla irvistelemättä kun vahvasti lemuava veri peitti hänen käsivartensa ja sormensa hänen kiskoessaan limaista nahkaa yhtälailla niljakkaan lihan päältä hiljakseen kuorien tätä vaivalloisesti esille, mutta ei lopulta tainnut onnistua ainakaan tässä itsehillinnässä kovinkaan hyvin. Silti nulikka ei valittanut ääneen. Kun Kazimir puhui oman työnsä ääreltä kohotti purppuratukkakin hetkellisesti katseensa, ennen kuin vastasi hieman epämääräisellä äännähdyksellä ja palautti huomionsa takaisin keskittymistä vaativaan työhönsä. Eh, no, vaikka heillä ei olisi niin aikaa kuin haluakaan alkaa nyhtää jokaista lihankappaletta irti mokomasta vesihirviöstä olisi heillä silti varmasti ruokaa toviksi ja poika nyökkäsikin toiselle otuksen yltä. Miehen varoittava huomautus siitä mitä konnan sisältä saattaisi löytyä ja miksi tähän oli paras olla koskematta sai kuitenkin vielä nulikan harhautumaan työstään. Tummat silmät räpsähtivät kun Kaelkin tuli pienellä viiveellä hoksenneeksi mitä toinen tarkoitti, ja tämä katsahti jokseenkin tyrmistyneenä Kazimiriin tämän mainitessa jotakin epätoivoisista keinoista, sekä raadonsyöjien ja ruumiiden syömisestä. Pojallekaan ei selvästikään tarvinnut vakuutella että moinen olisi varsin huono idea, ja tämänkin kalpeille kasvoille levisi hetkeksi melkoisen järkyttynyt ilme ennen kuin tämä ravisti vastenmielisen rivakasti päätään.
"Meinaatko, että joku.... Egh. ... parempi ettei kyllä kosketakaan siihen muuhun raatoon sitten" se myötäsi nopeasti, vaikka ei voinutkaan olla luomatta varautunutta, puolittaista vilkaisua sammakon ruhoon. Hänkään ei tahtonut tietää tämän tarkemmin mitä otus piti sisällään, vaikka tämä tarkoittaisikin eläimestä vain koipien ottamista... kukaties tämä tuntui aavistuksen tuhlaavalta, mutta... no. Harva asia tuskin meni oikeasti hukkaan tällaisessa paikassa, ja kaipa miehen huomautus pedoistakin kuulosti varsin pätevältä. Tai ainakin enemmän kuin hirviön sisuksien penkominen ja ties minkä löytäminen. Väkisinkin ajatus alkoi jälleen tämän myötä kulkeutua yläjuoksun suuntaan hyvin painostavalla tavalla, kohti kauheaa välikohtausta ja linnaketta... tai sitä mitä tästä saattoi olla jäljellä. Kael harhautui toviksi vilkuilemaan vaiteliaasti toimiensa lomasta jokea myöten epäilemättä kaikkea muuta kuin miellyttävät ajatukset mielessään päätellen pojan tukalasta ilmeestä. Tuskin oli kovinkaan vaikea arvata mitä tämä pohdiskeli, ja kun Kazimir äkkiä huomautti ettei tosiaankaan ollut unohtanut vaatimaansa selitystä kaikelle nulikka havahtuikin nopeasti syyllisen hätkähdyksen keralla. Purppuratukkainen poika luimistui aavistuksen hampaitaan kiristäen, kuitenkin päätyen vilkaisemaan arpisen miehen suuntaan yllättyneenä kun tämä lisäsi hänen kaikesta huolimatta olleen avuksi enemmän kuin suuri osa muista. "Eh... Niinno...." poika mutisi jotakin hieman epäselvää, ennen kuin kuitenkin henkäisi ja palautti katseensa (vaikka tuskin koko huomiotaan) takaisin käsittelemäänsä koipeen. Kaipa mieltä lämmitti edes hieman se että Kazimir koki hänen apunsa hyväksi... vaikka moinen tuskin riittäisikään tapahtuneen hyvittelyyn, eikä Kael tätä lopulta olettanutkaan. Tämä jatkoi sotkuista työtään vaiteliaana, tummien kulmien ryppyjen tosin vaikuttaessa nyt enemmän ikävien ajatusten aikaansaamilta kuin pelkältä keskittymiseltä.
"Äh. No... juu. Mä kyllä kerron sitten kaiken minkä haluat tietää. Vaikka se varmana kuulostaisikin tosi oudolta" se myötäsi lopulta aavistuksen vastentahtoisesti, ennen kuin henkäisi syvään. Edessä olisi kaiketi vielä varsin tukalia hetkiä... mutta... kaipa hän oli nämä ansainnut. Toviksi Kael keskittyikin vaiteliaana sammakonkoiven paloitteluun, kunnes kuitenkin hätkähti aavistuksen kuin tajuten jotain ja nosti katseensa takaisin Kazimiriin. "Ai niin. Lothar... tuota... mä en muuten ole ihan varma oliko se kauhean... kunnossa äsken" tämä aloitti huolestuneena, vilkaisten toista myös eittämättä jokseenkin tukalasti niin paljon kuin miestä massiivisen konnanraadon takaa sattui näkemään. "Se... eh. Yritin mennä katsomaan miten se voi ja puhua sille, mutta se... taisi säikähtää aika pahasti, ja... ehkä parempi että... en mene kauhean lähelle sitä enää. Jotenkin mä.... mä luulen että se tiesi mitä tapahtui vaikka... vaikka en edes ehtinyt yrittää selittää kunnolla" poika mutisi. Tämä päätyi luomaan uuden vastentahtoisen silmäyksen kohti leiriä ennen kuin laski katseensa muualle. Kaiketi joku muukin kuin Lothar oli joutunut melkoisen tolaltaan äsken, vaikka purppuratukka ei voinut olla kokematta melkoisen painostavaksi sitä kauhua jonka oli nähnyt kärvistelevän miehen kasvoilla. Oli kuinka oli, kaiketi tästä olisi parasta silti kertoa, Kazimirinkin luultavasti halutessa olla perillä epämääräisestä toveristaan ja siitä mikä tätä vaivasi.
|
|