|
Post by submarine on Jul 24, 2016 10:47:16 GMT 3
Synkeitä aiheita, näinkin kirkkaaseen päivään. Toisella kahdesta joen rannassa istuvasta taisi olla enemmän vaikeuksia päästä sinuiksi sen ajatuksen kanssa, että elämä oli enemmän tai vähemmän täynnä yhteenottoja tavalla tai toisella. Kazimir antoi Kaelille jälleen runsaasti aikaa maistella ja miettiä hänen sanomisiaan. Kukaties se oli huomaavaisuutta, tai sitten miestä ei tosiaan vain surettanut liiaksi, mitä poika lopulta miettisi tästä kaikesta. Vaikka tuskinpa sentään, ainakaan aivan niin rajusti. Olihan hän yrittänyt jo hyvän tovin iskostaa näitä asioita tämän päähän ja vaivannut omaansakin niillä ainakin jossain määrin. Siltikään hän ei hötkyillyt vastaamisen kanssa, kun jatkokysymyksiä esitettiin. Pähkiä hänen ei kuitenkaan tarvinnut. "Suurimman osan ajasta ne, jotka yrittävät jotakin, eivät ole vain rosvoja - edes kun ovat rosvoja. Toki tuollaisia tyhjiä typeryksiäkin on, mutta harva näistä on siitä ikävämmästä päästä. Ne, joilla on oikeasti jokin syy tehdä ikäviä asioita, ovat vaarallisempia. Ja kuten sanottua, melkein kaikilla on jokin syy. Vaikka sitten vain että haluavat selvitä hengissä. Ja monilla on muitakin syitä. Mutta niin se taitaa ikävä kyllä vain olla. Ihmiset haluavat ja tarvitsevat asioita, jotka ovat ristissä toistensa kanssa. Ja sitten se on joko yhden tai toisen etu ja voitto, tai kukaan ei saa mitään. Tai selviä", mies myötäsi lopulta nulikan haparoivaa kysymystä. Hankala asia, varmastikin, mutta hän ei ainakaan näyttänyt siltä, että se olisi kiusannut häntä. Kaiketi joku sellainen, joka suorastaan töikseen sekaantui asioihin, joutui kohtaamaan tällaisia tosiseikkoja paljonkin. Hän korjasi asentoaan mukavammaksi hieman samaan tapaan, kuin olisi puhunut juuri nyt säästä.
"Olisi tietysti mukava ajatella että kaiken voi vain selvitellä ja hoitaa sovussa. Ikävä kyllä taisimme nähdä jo aikaisemmin, että se ei ole niin helppoa. Mutta rehellisesti, älä mieti sitä liikaa. Sinun pitää hyväksyä, että toisinaan ei ole muita oikeita vastauksia, kuin miten itse selviää jostakin. Usko pois, minä tiedän kyllä sen. Olen kohdannut miehiä, hyviäkin miehiä, jotka ovat mielestään ajaneet aivan oikeaa asiaa. Ja epätoivoisia miehiä, joilla ei ollut vaihtoehtoja sille mitä tekivät. Kummillakin oli eittämättä tarvetta ja oikeutusta asialleen. Mutta niin oli minulla ja monella muullakin. Siinä kohtaa voi lopulta vain katsoa, kuka ajaa asiaansa suurimmalla voimalla ja määrätietoisuudella. Tämä on yksinkertainen tosiasia", Kazimir puhui. Hän tuijotti taas jokea kohti, mutta nyt hänen katseensa oli epätarkka ja melkeinpä levollinen. Kädet olivat lopettaneet nuijan hyväilemisen. "Jos asiasi on hyvä, tai jos henkesi riippuu siitä, tai jos sinulla ei ole muutenkaan vaihtoehtoa, et voi muutakaan kuin tehdä parhaasi. Usko pois, niin tekevät muutkin. Se on valitettavaa, mutta tämä maailma ei ole ikävä kyllä aina helppo. Jos haluat selvitä, sinun pitää hyväksyä se. Toki en sano, että ensimmäisen vaihtoehtosi pitäisi olla muiden raivaaminen pois tieltäsi. Jos pystyt sovittelemaan asioita, tee se. Mutta älä anna jalouden tai kaukonäköisyyden muuttua pehmeydeksi ja sokeudeksi. Älä anna muiden sanella mitä teet tai ketä väistät. Äläkä anna tällaisten asioiden sokaista sinua tavoitteiltasi. Jos se mitä teet on taistelemisen arvoista, taistele. Muuten halvennat sitä", hän jatkoi. Niin. Niin hän uskoi. Vilpittömästi ja vakaasti. Se kuulsi äänestä ja näkyi kasvoilta. Levollisenakin hänen katseessaan kareili vannoutuneisuutta, suoranaista vakaumusta tähän asiaan. Hänellä oli kaikki ne vastaukset joita hän tarvitsi. Ainakin tähän.
"Se on lopulta juuri niin helppoa kuin sen antaa olla. Oma mieli on usein suurin este", Kazimir mutisi vielä. Äkkiä mies nojautui taaksepäin ja kävi makaamaan koville kiville. Hän tuijotteli taivaalle kuin asia olisi samaan aikaan ollut voivuttava ja levollinen. Ihme kyllä tämä kaikki tuntui saavan hänessä aikaan jonkinlaista seesteisyyttä.
|
|
|
Post by spyrre on Jul 24, 2016 14:40:14 GMT 3
Joen varressa oli eittämättä puitu jo paljon hankalia aiheita, ja ikävä kyllä se fakta ettei mihinkään näistä ollut helppoja vastauksia nosti entistäkin selvemmin päätään. Kazimir ei pitänyt kiirettä vastauksensa suhteen mutta vieressä odottava purppuratukka osasi jo aavistaa ettei tämä oikeastaan tainnut johtua siitä että tämän olisi pitänyt miettiä mitä sanoisi. Kun mies viimein jälleen puhuikin oli vastaus likimain yhtä lannistava kuin Kael oli jo aavistellutkin. Poikakin jäi hetkeksi tuijottelemaan vaiti eteensä pyöritellen ilmeisen epämukavasti toisen sanoja mielessään. Hänen olemuksestaan paistoivat raskaat ja ristiriitaiset tunnelmat sekä ajatukset varmasti sivustakatsojille saakka, ja tovin verran tämä joutuikin jälleen sulattelemaan kaikkea. Kaikkein hankalinta tässä kaikessa taisi tosiaankin olla oman pääkoppansa sisällön kanssa painiskelu ja jo valmiiksikin synkät rypyt pojan otsalla syvenivät... mutta hän taisi siltikin kyetä näkemään mistä toinen puhui, halusi tai ei. Siinä mitä Kazimir kertoi kohtaamisistaan joskus aivan hyvienkin ihmisten kanssa jotka ajoivat mielestään aivan oikeita asioita mutta joiden kanssa tämä oli vain joutunut vastakkain kuulosti melkoisen lohduttomalta ja poika kirskauttikin hiljaa hampaitaan voimatta kuitenkaan olla vilkaisematta arpista miestä hieman hämmentyneenä. Kazimir puhui selvästi kokemuksesta mutta siltikin... kaikesta huolimatta tämä näytti siltä, ettei asia olisi edes varsinaisesti kiusannut tätä. Kael ei selvästikään osannut olla varma miten moiseen olisi pitänyt suhtautua vilkuillen miestä kuontalonsa alta, kunnes pojan kurkusta kantautui viimein aavistuksen nujertunut henkäisy. Halusi uskoa jotakin tällaista tai ei, siitä tuskin pääsi siltikään mihinkään että mies puhui kuitenkin totta, eikä poikakaan tuntunut kykenevän enää löytämään mitään reittiä tämän synkän tosiseikan ympäri... Se, mitä tämä lopulta tarkoittaisi hänenkin kannaltaan taisi olla vielä hankalampi sulatettava, mutta lopulta tukalan ähminnän jälkeen purppuratukka kuitenkin nyökkäsi uudestaan vaiteliaasti katseensa laskien. Turhia öykkäreitä oli kaiketi olemassa, mutta ikävä kyllä suuri osa ongelmia aiheuttavista ei ollut niinkään suorasukaisesti vain tällaisia... muutenhan asiat olisivatkin olleet aivan liian selkeitä tai helppoja... varsinkin kun hän saattoi tuntea näiden ajatuksien luovan uutta, epämukavahkoa valoa paikoitellen jopa joidenkin menneiden tapahtumienkin päälle.
"Äh... niin se kai on... Vaikka miten sitä koskaan sitten edes tietää kehen voi edes luottaa. Miten kukaan voi luottaa kehenkään?" nulikka henkäisi nojautuen hieman eteenpäin. Hetken aikaa se istui paikoillaan hiljaa, ennen kuin katsahti jälleen Kazimiriin. Toinen tuntui suhtautuvan tähän kaikkeen suorastaan levollisesti, ja poika vilkuilikin selälleen kivikkoon käynyttä miestä ristiriitaisesti. "Miten... Eikö mikään tästä sitten haittaa sua? Vaikka sä olet varmaan nähnyt jo tosi paljon kaikkea sellaista" tämä kysyikin viimein epäröiden, osaamatta oikein piilottaakaan tuntemuksiaan. Poika ei lopulta kuulostanut niinkään tuomitsevalta vaikka ei selvästikään osannut suhtautua niin toisen asenteeseen kuin noudattaa esimerkkiäkään. Jokin hyvin syvään juurtunut, härkäpäinen ääni hänen mielensä perällä ei suostunut luovuttamaan kärttäessään että oli pakko olla parempiakin keinoja... mutta kuitenkaan pystymättä siltikään tarjoamaan mitään vaihtoehtoja tilalle varsinkaan hänen nykyisessä heikkoudessaan. Moinen riitti mainiosti saamaan pojan jo muutenkin vellovan pääkopan pyörteilemään ja lopulta tämä ähkäisikin uudestaan paljonpuhuvan tukalasti.
Nulikka puristi hetkeksi silmänsä kiinni ravistaen päätään, ennen kuin veti syvään henkeä. Vielä vuosienkaan jälkeen ja luultavasti jo kaikki mahdolliset nöyryytykset ja tappiot koettuaan hän ei olisi halunnut hyväksyä tällaista muutosta, vaikka oli jo suorastaan lohduttoman selvää ettei vanha mallikaan toiminut alkuunkaan. Kuitenkaan vielä koskaan aikaisemmin ei tästä ollut seurannut sellaisia katastrofeja kuin viime-aikojen tapahtumat, joiden ajattelu toi vieläkin melkoisia kylmiä väreitä hänen selkärankaansa. Hänen oli pakko yrittää tehdä tälle kaikelle jotain ellei haluaisi samojen asetelmien toistuvan. Vaarallisilta tilanteilta välttymistä oli luultavasti enää turha edes haaveilla, mutta... kukaties näistä olisi edes mahdollista selvitä... jotenkin. Ehkä... ehkä kauheistakin asioista olisi mahdollista oppia jotakin kuten Kazimir oli neuvonut... Eh, olisi kaiketi ollut hirvittävän paljon helpompaa löytää jonkinlainen selkeä kanta Kazimirin neuvoihin jos hän olisi edes kyennyt uskomaan että hän kykenisi todella tekemään moisia suuria valintoja ja vaikuttamaan asioihin... tosin, sitä enemmän arpisen miehen painavilla neuvoilla olisi merkitystä hänen kannaltaan. Kaipa se olikin liikaa vaadittua että tämäkään olisi millään tavalla helppoa... kuten tärkeät asiat kaiketi harvoin olivat, eh. Rehellisesti poika tuntui olevan varsin epävarmalla kannalla tästäkin vaikka tämä näyttikin jääneen miettimään varsin vakavasti, poissaolevan vaiteliaana Kissan niskaa rapsutellen. Vastaväitteitä se ei tuntunut ainakaan enää löytävän, vaan tilalle oli astunut levoton, ilmeisen epämukava lannistuneisuus sen suhteen, että hänen oli selvästikin viimein pakko päästä näistä asioista jonkinlaiseen selvyyteen huomattavasti houkuttelevamman välttelyn sijasta. Se, miten Kazimir saattoi näyttää näin levolliselta ja suorastaan seesteiseltä moisten ajatusten edessä taisikin olla pojalle melkoisen vaikeaa ymmärtää.
|
|
|
Post by submarine on Jul 29, 2016 10:23:52 GMT 3
Asioiden raadollinen suorasukaisuus näytti olevan paljon kovempi pala purppurapäiselle nulikalle, kuin Kazimirille. Häntä asioiden jäsentely kaikista yksioikoisimpaan, selkeimpään muotoon tuntui jollakin tapaa melkeinpä tyydyttävän, kun toiselle se teki kaikesta vain haastavampaa ja tukalampaa. Hän tulikin vilkaisseeksi poikaa kohti, nyt yläkenoon kun kerran makasi maassa, kun tämä kamppaili kaiken tämän kanssa ja yritti löytää vastauksia viimekädessä kysymällä häneltä, kun muitakaan keinoja ei tuntunut olevan. "Luottamusta löytyy siinä kun silmää ja kokemustakin. Kun opit lukemaan ihmisiä ja arvioimaan näitä, opit myös sanomaan koska on sopiva luottaa johonkuhun, ja koska on parempi pysyä mahdollisimman kaukana. Tietysti tarkkaileminenkin auttaa. Mitä paremmin ymmärrät jotakuta, sitä paremmin pystyt arvioimaan tätä. Se on jotakin, minkä oppii ainoastaan tekemällä", mies vastasi melkeinpä olankohautuksellisesti, kuin tässä ei olisi ollut mitään outoa tai ihmeellistä. Ei mutkia tai hankaluuksia. Asia oli näin kaikessa yksinkertaisuudessaan, ja pojan pitäisi vain olla tarkkana ja oppia. Helpommin sanottu kuin tehty, varmastikin, mutta mitenkäs muutenkaan? "Teot kertovat enemmän kuin sanat, muista se. Vasta kun näet miten joku toimii tiukassa paikassa, voit sanoa oikeasti mitään tästä. Sanoja ja puhetta riittää vaikka loputtomiin, teoilla mies punnitaan. Vaikka on sanoillakin puolensa. Heikoimmat ja hölmöimmät paljastavat todellisen karvansa pelkällä puheellakin - tavalla tai toisella. Se on kaikki opettelusta ja kokemuksesta kiinni", hän neuvoi jälleen varsin yksioikoisesti. Sitten hän hiljeni hetkeksi, kuin olisi joutunut jopa hieman miettimään, mitä mieltä olikaan oikeastaan itse tästä kaikesta. Kysymys tuskin oli lopulta erityisen hankala, mutta kaiketi hän suhtautui sen verran suorasukaisesti tähän kaikkeen, ettei hänen useinkaan tarvinnut pukea sitä sanoiksi.
"Enpä usko, että maailma piittaisi vaikka valittaisinkin siitä. Toki olisi mukavampaa ja oikeudenmukaisempaa jos ei tarvitsisi murehtia kaikenlaisesta turhanpäiväisestä. Mutta ikävä kyllä täytyy. Ei siitä kannata olla mitään mieltä, se pitää vain hyväksyä", Kazimir totesi hetken taivaalle tuijottelun jälkeen. Kaiketi hän kyllä ymmärsi pojan tarpeen johonkin helppoon, mutta sääliä ei kuitenkaan nähtävästi herunut. "Vain harvoilla on mahdollisuus kivuttomaan elämään. Ja ikävä kyllä kumpikaan meistä ei ole sellainen. Jos haluat koskaan olla yhtään mitään, sinun on hyväksyttävä tämä. Sen surkuttelu ei tuo sinulle muuta kuin lisää kipua. Tilanne on mitä se on, kysymykset siitä mitä se voisi olla ovat turhia", hän lisäsi, ennen kuin katsoi taas taivaalle. Ilmeisesti asiassa ei tosiaan ollut hänen mielestään enää muutakaan sanottavaa. Ui tai uppoa, jotakin sellaista. Mokoma tuskin oli erityisen avuliasta, mutta nähtävästi hänellä ei ollut mitään muutakaan neuvoa. Ei hän ainakaan itse sellaisia tarvinnut. Siltikin hän raotti vielä toista silmäänsä ohimennen. "Toki on hyvä muistaa, että se miten kohtaat haasteesi on sinun käsissäsi. Kuten sanottua, vahvimmat harvoin ovat menestyvimpiä. Pelaa vahvuuksiesi mukaan, ja pakota ne jotka seisovat tielläsi heikoille vesille. Kun vain opit miten se toimii, ei kyse ole enää vain selviytymisestä. Kukaan ei pakota sinua tekemään sitä missä tunnet olevasi heikoilla - tai jos pakottaa, niin sitten olet jo hävinnyt jollekulle muulle", Kazimir tokaisi. Hän töytäisi ankkuriköyttä nuijallaan varmistaakseen kaiken olevan yhä kohdallaan, ennen kuin huokaisi. Ei, tässä ei nyt oltu antamassa helppoja vastauksia. Ei vieläkään, ei vaikka niitä olisi varmasti kipeästi kaivattukin.
|
|
|
Post by spyrre on Jul 30, 2016 0:00:17 GMT 3
Vaikka Kazimirin ei selvästikään tarvinnut nytkään miettiä vastauksiaan, joutui purppuratukka puolestaan sulattelemaan tätä kaikkea jälleen tovin verran. Poika osasi vain luoda uuden ristiriitaisen katsahduksen rauhallisesti paikoillaan lepäilevään miekkoseen selvästikään ymmärtämättä tämän seesteisyyttä tällaisten asioiden edessä, kunnes laski jälleen katseensa jonnekin alaviistoon sanoja mielessään pyöritellen. Oli tämä hankalaa sulattaa tai ei, ainakin Kael selvästikin yritti saada edes jostakin jotain selkoa siitäkin huolimatta että hänen härkäpäinen pääkoppansa tuntui lähestulkoon yrittävän tunkea kapuloita rattaisiin minkä ehti, saaden pojan rypistelemään kulmiaan entistä tukalammin. Kuitenkin lopulta nulikan kurkusta karkasi uusi, varsin syvä henkäisy ja tämä nyökäytti vaisusti päätään katsettaan nostamatta. Katsoi asiaa miltä kantilta hyvänsä, ei hänkään kyennyt näkemään kuin järkeä ja kokemusta toisen suorasukaisessa vastauksessa niin säälimätön kuin tämä kaiketi olikin... mutta oliko oikeasti mitään muutakaan mitä tällaiseen olisi edes voinut sanoa? Olisi luultavasti ollut aivan liian suureellista sanoa että asiat olisivat loksahtaneet paikalleen, mutta poika saattoi eittämättä aavistaa, kuinka suoraviivaista tämä kaikki lopulta taisi olla... ja samalla hyvin monimutkaista. Poika pudisti uudestaan vellovaa päätään hieroen särkevää ohimoaan, ja tunnustellen ohimennen varovasti varsin kovia kokenutta niskaansa. Vaikka kivusta ja vihlonnasta tuskin saattoi sanoa paljoakaan mitään hyvää, auttoi tämä silti edes pitämään mielen kiinni todellisuudessa ja jalat maassa, niin epämukavaa kuin tämäkin epäilemättä tähän hätään olikin.
"Niin kai... äh. Vaikka.... Sekin olisi paljon helpompaa jos olisi jotain mistä tietäisi että on hyvä edes jotenkin" se huokaisi lopulta, kohauttaen sitten aavistuksen latteasti laihoja harteitaan. Hän saattoi kyllä nähdä järkeä Kazimirin järkeilyssä vaikka rehellisesti käytäntö tuntuikin paljon kinkkisemmältä varsinkin hänen omalta kannaltaan. Hän oli aivan liian tottunut siihen että jopa ennen helpot asiat tuntuivat nykyään suorastaan mahdottomilta... mutta kuten sanottua, tällaisiin asioihin tuskin edes oli mitään helppoa saati mukavaa vastausta. Kenties... ehkä tämä olikin lopulta mistä Kazimir olikin oikeastaan puhunut. Hän ei ollut suostunut hyväksymään tilannettaan vaan päätynyt vain takomaan päätään samaan esteeseen kerrasta toiseen. Ajatus toi nopeasti kylmän väreen hänen niskaansa, mutta tällä kertaa vastahakoinen poika ei työntänyt tätä sivuun vaan pysähtyi ilmeisestä tukaluudestaan huolimatta pyörittelemään tätä. Hänen tilanteensa tuntui rehellisesti vieläkin melkoiselta umpikujalta mutta... jos yrittäisi katsella ympärilleen uusiin suuntiin sen sijaan että törmäisi aina samaan periksiantamattomaan seinään, niin ehkä edes jonkinlainen reitti jonnekin löytyisi? Vaikka hänellä tuskin oli aavistustakaan mikä tämä reitti voisi olla, varsinkaan tämän kaiken keskellä. Purppuratukka kyhjötti mietteliäänä paikallaan tökkien epäluuloisen varovaisesti tätä uutta ajatusta, rypistäen äkkiä kulmiaan entisestään.
Hän tuskin oli tullut edes hoksanneeksi tätä aikaisemmin mutta... oikeastaan nyt kun hän tuli ajatelleeksi asiaa, oli hänen pääkoppansa oikeastaan ollut lähestulkoon epäilyttävän hiljainen lukuunottamatta hänen omia sekavia tunteitaan ja ajatuksiaan. Hänen mielensä perällä vaaninut peto ei ollut tainnut ilmaista olemassaoloaan millään tavalla hänen heräämisensä jälkeen, ja oivallus sai pojan jännittymään nopeasti aavistuksen. Mitä tämä sitten ikinä tarkoittikaan, oli Lohikäärmeen muistaminen kaikkea muuta kuin rauhoittava ajatus... varsinkin kun tämä toi mieleen liian nopeasti myöskin viimeiset, kammottavat hetket roihuavalla sillalla. Jokin tässä sai Kaelin kuitenkin empimään, ja aavistuksen varautunutta levottomuutta häivähtämään hänen mielensä poikki. Niin vähän kuin hän halusikaan ajatella mitään mitä oli tapahtunut, muisti hän kuitenkin väkisinkin Lohikäärmeenkin olleen yhtä kauhuissaan kuin hänenkin... ellei jopa enemmänkin, kun mikään ei ollutkaan mennyt tämän suunnitelmien mukaan. Lisäksi tämä oli epäilemättä kokenut yhtä pahan höykytyksen kuin hänkin... ja tässäkin valossa olennon äkillinen hiljeneminen oli jopa... aavistuksen huolestuttavaa. Nulikka unohtui hetkeksi paikoilleen jopa Kissan rapsuttelun hetkeksi unohtaneena, yrittäen kuulostella varovaisesti mitä tahansa merkkiä pedon läsnäolosta. Jo itsensäkin kanssa varsin huteraksi olonsa tuntevalla purppuratukalla ei ollut aavistustakaan mitä hänen olisi pitänyt ajatella edes tästä, mutta... ainakin jokin tällainen silkassa odottamattomuudessaan ja outoudessaan oli omiaan saamaan pojan varuilleen, hänen harhautuen hetkeksi jopa Kazimirista ja huomattavasti fyysisemmistä asioista ympärillään.
|
|
|
Post by submarine on Aug 2, 2016 22:54:42 GMT 3
"Senkin oppii ainoastaan kokeilemalla, eikä millään muulla. Löydät rajasi ja kykeneväisyytesi ja kaiken muunkin tähdellisen vain tunnustelemalla - etkä sinä muuten mitään opikaan. Nämä eivät ole asioita, joita joku oppinut voisi iskostaa päähäsi. Korkeintaan voit pitää silmäsi auki ja katsoa miten muut selviävät, mutta lopulta sinun on selviteltävä asiasi itse", Kazimir vastasi, kun poika vielä kertaalleen murehti ja kärvisteli jonkinlaisen helpon vastauksen perään. Ei, sellaisia ei selvästikään oltu antamassa, eikä niiden olemassaoloon taidettu edes uskoa. Kazimir ei ainakaan uskonut, ja totta puhuen koko keskustelu tuntui alkaneen jo tympiä häntä; mies tuijotteli välinpitämättömän oloisesti taivaalle siihen malliin, että oli unohtumassa jo omiin mietteisiinsä. Tai kukaties hän vain nautti hiljaisesta hetkestä ja levosta, jota sitäkään ei ollut liialti tarjolla näinä aikoina. Mahdollisesti juurikin se, miten pojan vastamarina särki hyvää hetkeä (siitäkin huolimatta, että hän oli kaiketi itse vain lietsonut mokomaa), sai hänet kuitenkin avaamaan vielä suunsa. "Ja jos se ei vain yksinkertaisesti onnistu, jatka kuten olet tähänkin asti elänyt. Ennemmin tai myöhemmin olet saanut tarpeeksi monta kolhua, että haluat todennäköisesti asioiden muuttuvan. Usko pois, viimeistään siinä kohtaa sinulla ei ole enää menetettävää", mies tokaisi, kääntämättä enää katsettaan toiseen. Hänen piirteensä kiristyivät hetkeksi, kuin sanat olisivat kirveltäneet häntä itseäänkin, ennen kuin kuitenkin taas pehmenivät. Siltikin; tämä ei ollut selvästikään mikään naljaus tai tölväys, vaan jotakin lupauksen ja varoituksen välimailta. Jäi kaiketi nulikan tehtäväksi päättää, paljonko sen varaan kannatti laskea.
Kazimir tuskin olisi rehellisyyden nimissä enää puhunut, mutta vaikka muuten olisikin, vei jokin muu äkkiä hänen huomionsa. Köysi, joka tähän asti oli ollut ainakin puoliväljä, napsahti äkkiä tiukalle. Hän ponnisti nopeasti istumaan ja jäi tuijottamaan sitä silmänräpäykseksi, ennen kuin kiskaisi sitä nopeasti kädellään. Mikään ei antanut myöten. Seuraavassa hetkessä hän sitten äkkiä päästikin ähkäisyn ja veti niin nopeasti takaisin matalaksi, että oli vähällä iskeä päänsä rantakivikkoon. Veden alle katoava köysi liikkui ja lanasi nopeasti hänen ylitseen kuin jokin veden alla olisi kiskonut sitä alajuoksun suuntaan. Voima oli sellainen, että se olisi varmasti riittänyt kiskaisemaan raavaammankin miehen jaloiltaan - puhumattakaan vaikkapa nulikasta, jonka pää taisi olla juuri sopivasti köyden tiellä. "Maahan! Maahan! Se tempoo!" Kazimir varoitti, vaikka saattoikin olla että mokoma tulisi pahasti myöhässä. Köysi otti vinon suunnan, joka leikkasi kaksikon ylitse. Se vispasi yllättävän vähän, tavalla joka ei olisi sopinut ainakaan mihinkään kalaan. Voimaa kiskojalla kuitenkin oli, sillä köysi melkeinpä nitisi pinkeyttään - niin kovana ja periksiantamattomana, että sen liikkeet vastasivat varmasti nyrkiniskua sellaiselle huono-onniselle, joka joutuisi tielle...
|
|
|
Post by spyrre on Aug 3, 2016 15:09:30 GMT 3
Kaikenlaisten suurien vastausten ja oivallusten puutteessa tukaluudessaan kyhjöttävältä pojaltakin taisivat viimein olla sanat lopussa hankalan, pääkoppaa vihlovan kriisinsä suhteen. Oli varsin helppoa nähdä että Kazimirinkin mielenkiinto tätä kohtaan alkoi olla lopussa vaikka mies vielä vastasikin hänen jokseenkin lohduttomaan mutinaansa, eikä tämä jäänyt Kaeliltakaan huomaamatta. Purppuratukka loi vielä vilkaisun taivaalle tasaisesti tuijottelevaan miekkoseen osaamatta lopulta enää itsekään muuta kuin henkäistä ja nyökätä sitten hiljaa tämän sanoille, ennen kuin höykytetty nulikka laski jälleen katseensa. Väkisinkin miehen viimeinen lisäys sai hänet värähtämään ja olemuksen kiristymään mutta tämäkään ei enää nostanut katsettaan, jääden selvästikin pyörittelemään tukalia ajatuksiaan itsekseen. Hänellä taisikin olla melkoisesti ajateltavaa ja sulateltavaa nyt... vähintäänkin tarpeeksi saadakseen hänen ahdistuneen mielensä vellomaan jälleen melkoisesti. Kuitenkin tästä sekasotkusta olisi kaiketi pakko yrittää saada jonkinlainen selvyys, jos hän halusi että yhtään mistään tulisi mitään kuten Kazimirkin oli sanonut... edes jotenkin. Hän ei halunnut palata enää vanhaan noidankehäänsä josta hän oli jo epätoivon vimmallakin yrittänyt päästä irti, purppuratukan voimatta muutakaan kuin pudistaa äänettömästi päätään säälimättömille sanoille. Jokin parempi keino olisi oltava... oli kaiketi vain... pakko yrittää saada käsitystä siitä mikä se olisi, tai luultavasti päädyttävä kokemaan entistäkin kammottavampi kohtalo tavalla tai toisella... Hänellä tuskin oli enää minkäänlaista ylellisyyttä kovinkaan moneen vaihtoehtoon, jos hänellä lopulta oli ollut alunperinkään. Setvittävää alkoi olla jo lähes liikaakin hänen särkevälle pääkopalleen... vaikka toistaiseksi hänen ajatuksensa tuntuivatkin edes saada olla rauhassa.
Vaitelias purppuratukka olisi luultavasti itsekin sallinut Kazimirin jatkavan lepohetkeään törmällä itsekin omiin ajatuksiinsa harhautuneena, ellei jokin joen pohjassa olisi viimein päättänyt puuttua asiaan... tai ainakin virtaan viskattuun syöttiin. Poika näytti jääneen hetkeksi kuuntelemaan jotakin äänetöntä varsin epäluuloisesti heti edes hoksaamatta että jotain tapahtui, säpsähtäen kuitenkin pienellä viivellä kuin havahtuen kun paloarpinen mies ponnisti äkkiä ylös paikaltaan. Purppuraisen kuontalon alta pilkistävät tummat silmät räpsähtivät kerran jos toisenkin kun Kaelkin käänsi katseensa ensin valpastuneeseen Kazimiriin, ja sitten kireäksi pingottuneeseen köyteen. Tämän hoksaaminen sai viimein nulikankin ähkäisemään yllättyneenä nähdessään kuinka edes miehen nykäisy ei saanut köyttä antamaan hiukkaakaan periksi... ja tämän enempää hän ei tainnut sitten ehtiäkään. Varoituksetta jännittynyt pyydys äkkiä pyyhkäisi liikkeelle pakottaen Kazimirin heittäytymään kiireesti takaisin maahan, kapineen jatkaessa kuitenkin matkaansa miehen ylitse ja terävästi suoraan kohti hölmistynyttä poikaa. Hätäinen varoitus tuli eittämättä surkean silmänräpäyksen liian myöhään ja nulikka sai tuskin päästettyä ilmoille yllättyneen, pelästyneen henkäisyn kun pingottunut ankkuriköysi pyyhkäisikin tätä päin. Purppuratukasta irtosi hölmistynyt, kivulias älähdys tämän singahtaessa tempovan köyden voimasta törmälle huomattavasti Kazimiria epämukavammin, pelästyneen Kissan rääkäisyn säestämänä. Pieni peto singahti pöllyävänä valkeana vilahduksena kaiken keskeltä kadoten vauhdilla ryteikköön, jättäen jälkeensä päätään rähmällään kivikossa puristavan nulikan. Tempaisu oli eittämättä tehnyt kipeää mutta tästä irtoavista kirosanoista päätellen poika taisi olla ainakin elossa vaikka joutuikin katselemaan silmissään tanssivia tähtikuvioita hetken verran, ennen kuin onnistui kohottamaan varovasti siristelevää katsettaan heidän yllään viistävään pingottuneeseen köyteen, ilmeisestikin tajuten mitä äkillinen jännittyminen tarkoitti. Jokin oli epäilemättä juuri iskenyt syöttiin... jokin hyvin suuri. Tällainen käänne oli tainnut onnistua ainakin katkaisemaan kärvistelyt varsin nopeasti...
"Egh... Mitä... Mitä me nyt tehdään? Se... se on joku ihan hirveän iso!" häkeltynyt purppuratukka töksäytti viimein sinkoilevan köyden tieltä entistä matalammaksi painautuen, ennen kuin käänsi ymmyrkäisen katseensa kohti Kazimiria. Nyt heidän koukussaan (tai kaiketi ankkurissaan) oli viimein saalista... mutta nähdessään kuinka suurella voimalla kapine pyyhki pitkin veden pintaa hän ei rehellisesti ollutkaan enää aivan varma mitä heidän olisi ollut tarkoitus tehdä asialle. Eh, olisiko heistä edes kiskomaan jotakin tällaista vesihirviötä kuiville...?
|
|
|
Post by submarine on Aug 6, 2016 23:56:40 GMT 3
Nopea, hätäinen ja täysin laskelmoimaton sukellus pois ilmaa niittävän köyden tieltä sai hengen karkaamaan keuhkoista, kun Kazimir tömähti selälleen kiville. Pienestä pökerryksestä huolimattakin hän pakotti itsensä kuitenkin pysymään rauhallisena ja taisteli ensimmäistä vaistoa, ylös ja liikkeelle ponkaisemista, vastaan. Köysi vispasi raivoisasti sinne tänne, ja koska tahansa se saattaisi vaihtaa suuntaa ja sivaltaa uudestaan ylitse. Hän heitti varoasemastaan nopean katseen myös poikaan, jolla ei ollut läheskään yhtä hyvä tuuri tilanteen suhteen. Poika tömähti vielä huomattavasti kivuliaammin maahan, mutta kaikesta päätellen tämä ei ollut kärsinyt suurtakaan vahinkoa. "Pysy matalana", Kazimir varoitti ohimennen, samalla kun kierähti itse selältä vatsalleen. Hän ei yrittänyt mihinkään suuntaan tai edes kohonnut kunnolla käsiensä varaan, kunhan haki asentoa josta saattoi nähdä tilanteen edes hieman paremmin. Silmät tarkkailivat köyttä ja sen liikkeitä kuin mies olisi siitä arvioinut koukkuun jääneen otuksen edesottamuksia - tai ainakin yrittänyt. Eipä mokoma tosin tainnut hankalaa olla; jokin oli jäänyt kiinni teroitettuun ankkuriin ja tempoi nyt armotta. Tuskinpa tarvittiin mitään kokenutta ankkurikalastajaa näkemään koko kuvio kaikessa komeudessaan. "Mietinkin, ettei sen pitäisi olla mitenkään mahdotonta. Nytpä tiedän", mies tokaisi varsin kepeästi kaiken huomioon ottaen, ilmeisestikin täysin vakavissaan ettei ollut lähtenyt tähän minkään hyvää aavistusta kummemman pohjalta. Totta puhuen nulikan hölmistyneet kysymyksetkään eivät juuri näyttäneet huolestuttavan häntä.
"En tiedä sinusta, mutta jos minun suuhuni olisi isketty valtava kasa köyteen kiinnitettyjä piikkejä, en välttämättä vääntäisi vastaan aivan hirveän paljoa. Tulisin varmaankin mukana melko sovussa. Toisaalta, saattaa olla että haluan säilyttää huuleni enemmän kuin tämä otus", Kazimir tokaisi pojan suuntaan. Sitten hän vilkaisi taas köysiä, jotka eivät tainneet juuri nyt aivan tukea hänen ajatuksiaan vastaanhangoittelun järjettömyydestä. "Paras varmaankin odottaa, että se toipuu pahimmasta järkytyksestä. Ja väsyttää itseään hieman. Sitten sen luulisi olevan yhteistyöhaluisempi. Jos ei muuta, niin tämä on sen verran hyvin kiinni, että pahimmassa tapauksessa haemme muut apuun ja kiskomme sen vain raavaasti ylös", mies rauhoitteli mahdollisia epäilyksiä. Tilanteen ilmeinen järjettömyys tai outous ei tuntunut välittyvän aivan hänelle asti juuri nyt. Olihan hän kaiketi ehtinyt suunnitella ja varautua asian suhteen jo hyvän tovin. Melkein kuin piruillakseen hän äkkiä kohotti nuijansa ja pamautti sillä köyttä kun se heilahti lähemmäs. Liikettä seurasi välittömästi hieman rajumpi vispausliike. "Parempi ajaa se väsyksiin nopeasti. En halua edes arvailla, mitä tuo saattaa vetää puoleensa jos saa lillua tuolla pidempäänkin", hän lisäsi vielä. Vastapainona aikaisempaan kovakasvoisuuteen oli hänen naamalleen hiipinyt pieni tyytyväisyydenpoikanenkin. Ehkä se oli ansaittua tässä kohtaa. Olihan hän saanut koukkuunsa jotakin, joka kaiken järjen mukaan ruokkisi aivan kaikki. Asiassa oli kaiketi tosin vielä muutama mutka.
"Sinun on parasta muistaa tämäkin tarkasti. Jos olet pahassa paikassa, ei sinulla ole varaa kangistua kaavoihin", Kazimir tokaisi äkkiä pojan suuntaan. Yläpuolella tempova köysi taisi olla kaikki lisäpaino sanoille, jonka hän juuri nyt tähän hätään tarvitsi.
|
|
|
Post by spyrre on Aug 7, 2016 14:29:25 GMT 3
Jos äkillinen kova tempaisu kärvistelevään purppuraiseen kalloon oli tuntunut ikävältä, unohtui tämä kuitenkin yllättävän nopeasti kun maahan isketylle nulikallekin pienellä viiveellä valkeni mistä edes oli kyse. Jokseenkin onnekkaamman (tai ainakin valppaamman) Kazimirin myöhäinen varoitus toi uuden, epämääräisen irveen käväisemään pojan kasvoilla ja tämä pyyhkäisi uudemman kerran jyskyttävää ohimoaan käsillään, kuitenkin noudattaen kehotusta pysyä mahdollisimman matalana kun vispaava köysi viisti jälleen heidän ylitseen. "Egh... en edes huomannut sitä ennen kuin..." se mutisi vaisusti ja epäilemättä varsin kiusallisesti. Kazimir oli juuri päässyt varoittamasta häntä ja kehottanut pysymään valppaana, ja sitten juuri kun hän eksyi ajattelemaan jotakin muuta, tapahtui jotain tällaista... Eh, tämä taisi alleviivata miehen sanoja entisestään tavalla joka oli varmasti iskeytynyt (kirjaimellisestikin) pojankin pääkoppaan, ja saatuaan itsensä särkevine kalloineen suunnilleen koottua Kael näyttikin noudattavan uutta varoitusta nyt entistäkin tarkemmin. Se pälyili ankkuriköyttä heidän yllään uskaltamatta hetkeen liikahtaakaan muuta kuin painuakseen entistä litteämmäksi kapineen huitaistessa jälleen voimalla hänen ylitseen, kuitenkin vilkaisten silmiään räpäyttäen Kazimiria tämän tokaistessa ilmoille varsin itsetyytyväisen toteamuksensa. "...et ole ennen tehnyt mitään tällaista?" purppuratukka kysyi yllättyneisyyttään salailemattakaan, käyden kieltämättä hetkellisesti aavistuksen huolestuneemman näköiseksi. Ilmeisestikin edes Kazimir ei ollut ennen yrittänyt narrata aivan tämän kaliiberin saalista, mikä kieltämättä sai nulikan epäröimään aavistuksen... Mutta toisaalta, oli miten oli, ainakin toistaiseksi tämä tuntui oikeastaan sujuvan odotettua paremmin. Kazimirin aavistelut ja oletukset olivat toistaiseksi pitäneet paikkansa varsin osuvasti... saattoi kaiketi elätellä toivoa että kukaties nämä tekisivät vielä niin jatkossakin...
Kael seurasi hetken rähmältään maasta kuinka miekkonen kääntyi varovasti ympäri arvioimaan pyydystään, kunnes vielä tovin päätään irvistellen hierottuaan poikakin viimein rohkeni noudattaa esimerkkiä. Äärimmäisen varoen ja epäluuloisesti köyttä vilkuillen nulikkakin kierähti vatsalleen kivikkoon jääden myös tihrustamaan litteänä veden pinnan alle katoavaa köyttä silmiään tarkkaavaisesti siristellen. Toisen pohdinnat koukuista saivat aikaan uuden vilkaisun suuntaansa, ennen kuin tummat silmät kääntyivät takaisin köyteen varsin varautuneina, pojan selvästikään olematta aivan varma tästä kaikesta. "Eh... En tiedä. En ole varma välittääkö kalat sellaisesta kauheasti" se huomautti epäillen. Varsin pian tämän kurkusta karkasi kuitenkin pieni mietteliäs äännähdys ja purppuratukka myötäsi arpisen miekkosen aatteita otuksen kuiville kiskomisesta varovaisella nyökkäyksellä, kaiketi parempaakaan ideaa omaamatta. Ohimennen nulikka nuuhkaisi ilmaakin kuin yrittäen ottaa jotakin selvyyttä koukkuun tarttuneesta vesipedosta, tässä kuitenkaan tuskin kovinkaan hyvin onnistumatta. Kaiketi toisen ajatukset olivat tähän hätään se paras suunnitelma mikä heillä koko otuksen suhteen oli, vaikka miehen suorastaan härnäävä pamautus köyteen sai nopeasti irvistyksen käymään Kaelinkin kasvoilla kun pyydyksen päässä pyristelevä saalis innostui tempomaan entistä villimmin... eikä tätä tuntemusta lopulta tainnut ainakaan helpottaa Kazimirin huomautus siitä että tällainen saalis saattaisi houkutella paikalle vielä jotakin muutakin...
"Meinaatko että siellä on vielä.... jotain tuotakin isompaa?" nulikka ei voinut olla kysymättä epäuskoisesti katse kiinteästi vedenpinnassa. Kaelkin oli jännittynyt varsin nopeasti kun asioita oli alkanut tapahtua, mutta nyt tämänkin olemukseen oli kieltämättä ilmaantunut melkoista valppautta kun purppuratukkakin seurasi hyvinkin keskittyneesti saaliin pyristelyä. Miehen kehotus painaa tämä tarkasti mieleensä tulevaisuuden varalle sai uuden nyökkäyksen pojan irrottamatta katsettaan vettä (ja heidän päitään) viistävästä köydestä. "Eh, en olis kyllä tullut mieleen että jotain tuollaista voi yrittää napata. Tai edes syödä" se mutisikin väkisinkin tilanteesta huolimatta jokseenkin vaikuttuneena, heittäen sitten uuden suurisilmäisen jännittyneen katseen Kazimiriin ja tämän pitelemään nuijaan. "Tuota... Luuletko että... voitko edes nuijia tuolla jotain näin isoa? Haenko Timmonin apuun? Sillä on ainakin se miekka" poika ehdotti, vedenpintaa epäluulon ja kiinnostuksen sekaisin tuntein tarkkaillen, kuin odottaen pohjasta saattavat hetkellä millä hyvänsä pulpahtaa esiin ties minkälaisen hirviön. Jo etukäteen ajatus jostakin tällaisesta sai aikaan kylmiä väreitä... mutta samaan aikaan hän ei voinut olla suorastaan odottamatta näkevänsä mikä peto koukkuun oli iskenyt... Se, että he kaiketi joutuisivat syömään tämän ties minkä kauhean ilmestyksen taisi olla vielä toistaiseksi lähes sivuseikka kaiken jännityksen keskellä.
|
|
|
Post by submarine on Aug 12, 2016 4:09:28 GMT 3
Onnistuminen jossakin näinkin yltiöpäisessä ja oudossa innosti selvästikin Kazimiria. Hän vilkaisi poikaa varsin tyytyväisesti tämän hämmentyessä vain lisää koko asiasta, ennen kuin hymähti kevyesti, kiinnittämättä suurtakaan huomiota köyteen joka hänen päänsä yllä yhä viuhtoi. Hänessä oli rehvakkuutta, melkeinpä uhmakkuuttakin, kuin tämä olisi todistanut jotakin varsin jämäkkää itse kullekin, koko maailmallekin. "En juuri tällaista. Mutta usko pois, olen kyllä joutunut kokeilemaan yhtä jos toistakin selvitäkseni näillä rajoilla. Joskus jotakin hullumpaakin. Kukaties kerron sinulle myöhemmin niistä", mies tokaisi pojalle. Hän unohtui hetkeksi tarkkailemaan aikaansaannostaan, ennen kuin huitaisi uudelleen köyttä vasten kuin todistaakseen siinä tempovallekin, että tämä oli jo hävinnyt - mikä ikinä kyseessä nyt olikaan. Ilmeisesti mies oli aivan tarpeeksi selvillä asiasta, ja kuitenkin myös aivan tarpeeksi kokenut tämäntapaisissa touhuissa, että pystyi kokemaan itsensä varmaksi juuri nyt. "Älä murehdi. Jos tuo otus pystyisi riuhtomaan itsensä irti, olisi se tehnyt jo niin. Usko pois, sillä riittää kyllä voimaa... vaan ei järkeä. Se on varmaankin kiskaissut koko tuon ankkurin kitusiinsa ties miten syvälle. Tällaiset nielevät melkein mitä tahansa. Niitä ei turhaan pelätä näillä tienoin veden lähettyvillä. Tämä hirvitys olisi ahmaissut sinut kokonaisena, ja vedessä se kiskoisi kenet tahansa pinnan alle. Mutta kaikeksi onneksi se tekee siitä myös tyhmän ja hanakan. Ja siksipä siitä tuleekin nyt meidän ruokaamme", Kazimir selitti pojalle ja rauhoitteli tätä - tai ainakin kaiketi yritti. Ajatukset ties mistä vesipedoista jotka ahmivat veden varaan uskautuvia tuosta vain tuskin olivat erityisen tyynnyttäviä, mutta ainakin nulikka kukaties tiesi nyt hieman paremmin mistä oli kyse; ei ainakaan mistään mystisestä, täysin arvaamattomasta otuksesta. Päinvastoin, jostakin suorastaan ennakoitavasta jos häntä oli uskominen.
Vaikka tilanne olikin ainakin joiltakin kanteilta varsin voitokkaalla tolalla, taisi tässä kaikessa silti olla tiettyjä seikkoja, jotka hämmentynyt nulikkakin kyllä huomasi. Kazimir vilkaisi tähän ja mietti hetken kysymystä, josko hän pystyisi edes taltuttamaan jotakin tällaista pelkällä nuijalla, ja josko Timmon teräaseineen pitäisi hakea hätiin. Sitten hän nyökkäsikin ja päästi hyväksyvän äännähdyksen. Ilmeisestikään hän ei ollut avun hyväksymisen tai sen tarpeen tunnistamisen yläpuolella rehvakkuudestaan huolimattakaan. "Enpä usko että edes tarvitsen nuijaa mihinkään tällaiseen. Tuskin olisin lähtenyt yrittämään, jos henkeni olisi oikeasti yhden puunpalan varassa. Luotan siihen, että tuo ankkuri tulee hoitamaan ainakin suurimman osan urakasta. Mutta jollakin se pitänee silti myös pilkkoa, ja Timmonilla on miekkansa lisäksi myös väkipuukkoni", mies tokaisi. Hän kohotti ryhmypäistä nuijaansa maasta kuin näyttääkseen sitä pojalle paremmin, ennen kuin vilkaisi tätä hieman painokkaammin. "Mutta toki, hae Timmon tänne. Jos ei muuta, saamme ainakin apua kiskomiseen. Ja pysy erossa Bargasista. Vaikka tuskin on pelkoa, että häntä kiinnostaisi muutenkaan. Mutta siltikin. Tässä ei tarvita ketään enää sotkemaan asioita", hän vastasi. Hetkiseksi mies vaikeni ja jäi katsomaan taas vispaavan köyden perään, mutta äkkiseltään näytti oikeastaan siltä, ettei hän varsinaisesti edes tarkkaillut sitä. Hänen katseensa oli äkkiä muuttunut epätarkaksi, kuin jollain tapaa mietteliääksi. "Ja tarkasta samalla, miten Lothar voi. Tämä on vaatinut hänestä veronsa... ja pelkäänpä, ettei edes hän tekaise täällä mistään viinaa käsiinsä. Se on pidemmän päälle huono juttu. Katso, ettei hän ole hortoillut mihinkään ja että hän on vielä suunnilleen tolkuissaan", mies sanoi äkkiä. Hän huokaisi kevyesti, hieman samaan tapaan kuin kuka tahansa, joka joutui selittelemään valitettavia, hankalasti kaupusteltavia yksityiskohtia - ja joka tiesi kyllä aivan liiankin hyvin, että ne olivat juuri sellaisia.
"... äläkä mieti liikaa hänen sanomisiaan. Jos hän nyt mitään sanoo. Lotharilla on omat haasteensa, ja on paras että tiedät niistä mahdollisimman vähän", hän lisäsi vielä. Tämä, ainakin, oli selvästikin vilpittömästi annettu neuvo. Ainakin, jos hänen tasainen, päättäväinen katseensa mitään kertoi.
|
|
|
Post by spyrre on Aug 12, 2016 19:27:41 GMT 3
Kenties lähestulkoon arvailuun perustettu suunnitelma olisi saattanut olla hyvinkin huolestuttava varsinkin jossakin tällaisessa tilanteessa, mutta nyt massiivisen, hurjistuneen saaliin tempoessa heidän köytensä päässä oli Kazimirin uhkarohkeaa kokeilua hankala enää kritisoidakaan. Hämminki ja ihmetys häilyivät pojan kasvoilla tämänkin tihrustaessa jokeen varuillaan, mutta Kazimirin tyytyväinen uhmakkuus sai aikaan uuden suurisilmäisen katseen miekkosen suuntaan kun tämä totesi että oli joskus yrittänyt menestyksekkäästi uhkarohkeampiakin keinoja ruokkiakseen itsensä erämaassa. Tämä kuulosti eittämättä ihmeelliseltä purppuratukalle jonka mielestä jo tämäkin yritys oli hurja saavutus, ja ajatus siitä ettei tämänkertainen ollut edes suunnitelma oudoimmasta päästä herätti entistä suurempaa ihmetystä. Kael päästi vaimean vaikuttuneen äännähdyksen kurkustaan nyökytellen rivakasti toisen lupaukseen kertoa kaikesta lisää myöhemmin, mutta vielä toista vilkuiltuaan tämäkin käänsi huomionsa takaisin vahtimaan riuhtovaa pyydystä. Miekkonen sentään tuntui varmalta siitä ettei toisessa päässä tempova peto pääsisi enää irti mutta siltikin poika ei voinut olla irvistämättä ja painumatta matalammaksi kun toinen yllytti otusta vielä köyttä tempaisemalla... ei sillä, että Kazimirin valaisu asiasta olisi varsinaisesti kuulostanut kauhean rauhoittavalta itsessäänkään vaikka mies tähän pyrkikin.
"Egh... Onneksi... En tiedä miten hitossa jotain tuollaista edes saisi ylös jos se ei olis tarpeeksi tyhmä syömään koko pirun ankkuria" nulikka pohti itsekin kirskauttaen aavistuksen hampaitaan ajatukselle monihaaraisesta, teroitetusta ankkurikoukusta jossakin otuksen sisuksissa. Se seikka että hirviö rimpuili nyt heidän pyydyksessään sen sijaan että joku heistä olisi joutunut otuksen leukoihin siltikin rohkaisi mieltä väkisinkin ja antoi toivoa siitä että kenties jotain hyvääkin saattoi tapahtua täälläkin, ja toisen innostus oli omiaan tarttumaan. Purppuratukka irvisti paljonpuhuvasti ties minkä vesihirviön syömiselle, voimatta kuitenkaan olla päästämättä pientä jännittynyttä naurahdusta. Outoa tai ei, oli ruoka silti ruokaa, ja jos tämä onnistuisi heidän tuskin tarvitsisi murehtia tästä ainakaan toviin... vaikka ensin kammotus olisi kuitenkin saatava ylös joesta. Jotenkin. "No, parempi näin päin kyllä. En ole koskaan nähnyt mitään lähellekään näin isoa kesymmillä paikoilla... onneksi!" Kael puuskahti vielä kurottaen varovaisesti kaulaansa törmän ylitse ja pyöritellen mielessään Kazimirin kertomaa. Vaikka ohikulkijoita vedestä hotkiva otus oli kammottava ajatus tuntui mies tietävän näidenkin aivoituksista yllättävän hyvin, ansaiten uuden ihailevan katseen ja jonkinlaisen epämääräisen nyökkäyksen. Päätellen siitä miten hyvin toisen arvailut olivat tähän saakka pitäneet paikkansa, saattaisi hyvinkin olla että tämä jatkuisi jatkossakin... toivottavasti.
Kun Kazimir jäi punnitsemaan hänen ehdotustaan hakea Timmon miekkoineen apuun odotteli Kael jännittyneenä miestä vilkuillen, valpastuen sitten nopeasti kun tämä päätyikin myötäilemään ehdotusta. Tämä suunnitelma alkoi mennä jo käytännöllisempään suuntaan joka oli selvästikin enemmän purppuratukankin mieleen, tai ainakin tähän oli huomattavasti helpompi tarttua kuin ties mihin epämääräisiin kärvistelyihin. "Eh. Varmaan parempi olla varma kuitenkin senkin kanssa!" sekin kannatti nyökäten kun Kazimir arveli ankkurin hoitavan suurimman homman nuijansa sijasta, mutta kallistui siltikin sen suuntaan että Timmon olisi parasta hakea apujoukoiksi. Tummat silmät vilkaisivatkin hieman epävarmasti toisen pitelemää nuijaa, alkaen sitten vielä hyvin epäluuloisesti vispaavaa köyttä pälyiltyään hivuttautua varovasti sivummalle tämän alta. Kivikossa ryömiminen sai vieläkin olonsa jokseenkin raihnaiseksi tuntevan nulikan irvistämään hieman, mutta moinen ei kuitenkaan tuntunut estävän tätä nyt kun purppuratukka oli viimein saanut eteensä jotakin mihin saattoi tarttua. Se nyökkäsi painokkaasti varoitukselle pysyä kaukana Bargasista, mutta ennen kuin poika kuitenkaan ehti kovinkaan pitkälle kävi Kazimirin olemus äkkiä hyvin mietteliääksi ja hiljaiseksi. Nulikka räpäytti silmiään ja epäröi kun toinen kehotti samalla vilkaisemaan Lotharia. Tämä sai purppuratukan selvästi jokseenkin epämukavaksi, varsinkin kun Kazimir lisäsi viimeisen varoituksensa. Se avasi suunsa kuin aikeissa sanoa jotakin, mutta lopulta päätyi kuitenkin vain ähkäisemään aavistuksen periksiantavasti ja nyökkäämään uudestaan. Eh, rehellisesti Lotharin lähestyminen varsinkin ominpäin kuumotti häntä melkoisesti monestakin syystä, mutta Kazimirin huolestus toveristaan oli kuitenkin ilmeinen... eh, ja kaiketi hän lopulta oli edes jotakin velkaa oudolle miekkoselle muutenkin varsinkin siksi mitä lohikäärme oli yrittänyt.... Tapauksen ajattelu toi välittömästi hyytävän väreen mukanaan, mutta poika pudisti nopeasti itsekseen päätään, ennen kuin hivuttautui matalana pois köyden alka kömpiäkseen varovaisesti viimein jaloilleen mielestään turvallisen matkan päässä tästä.
"Tuota... mä... no juu. Mä käyn katsomassa sitäkin. Tulen sitten takaisin" Kael lupasi yrittäen kuulostaa vähemmän tukalalta kuin millaiseksi tunsi olonsa. Se vilkaisi vielä pikaisesti ympärilleen törmällä kaiketi Kissan varalta ennen kuin nyökkäsi vielä itsekseen vetäen henkeä, ja pyörähti ympäri. Kaiketi oli vain mentävä eikä meinattava ja purppuratukka kiskaisikin itsensä pikaisesti liikkeelle ennen kuin ehti epäröidä, tömistellen tiehensä kivikon halki. Timmonin tai Lotharinkaan löytämisen tuskin pitäisi olla kovin vaikeaa ja nulikka tarttuikin toimeen pikaisella tarmolla. Suunnatessaan takaisin kohti pientä leiriä se antoi katseensa kiertää kartoittaen pikaisesti olivatko Lothar ja Timmon vielä siellä missä hän oli nämä nähnyt viimeksi, varmistaen vielä ohimennen levottomasti niin velhojen kuin Bargasinkin aikeet. Kulku suuntautui kuitenkin kohti puita hakannutta nuorukaista, vielä hieman onnahdellen mutta kuitenkin kiireellä. "Hei, Timmon! Me tarvitaan apua! Kazimir sai kauhean ison kalan, ja meidän pitää saada se ylös jotenkin! Se on kiinni ankkurissa!" se huikkasi lähemmäs päästyään, viittilöiden kiireisesti jonnekin suunnilleen joen suuntaan. Eh, no, kukaties tämä kaikki kuulosti vähintäänkin epämääräiseltä, mutta ainakin purppuratukka oli liikkeellä sellaisella tarmolla että ehkä tämä riittäisi vakuuttamaan että tämä oli vakavissaan.
|
|
|
Post by submarine on Aug 14, 2016 6:13:08 GMT 3
Kun Kael kiiruhti noutamaan apua, jäi Kazimir paikoilleen odottamaan. Vaikka mies makoilikin maassa yllä viuhtovan köyden pakottamana, olisi hän todennäköisesti juuri nyt tehnyt muutenkin samalla tavalla. Voittajan, tai ainakin voittoa jo käytännössä koskettelevan, oli helppo lekotella menestyksessään. Toisaalta, kukaties kaikki siitä ei ollutkaan pelkkää menestyksen tuomaa rehvakkuutta. Kun nulikka oli kääntänyt hänelle selkänsä ja kiiruhti jo kohti leiriä, painui hän suorastaan silminnähden kasaan. Jännitys ja jämäkkyys, joita hän oli pakottanut itseensä, pakenivat auttamatta, eikä hän kyennyt kiskomaan niitä saman tien takaisin itseensä. Hetken hän vain makasi paikoillaan juuri niin haavoittuneen, voipuneen ja uupuneen näköisenä kuin olikin. Hetkeksi hän ummisti silmänsäkin. Jos mikään ei olisi velvoittanut, olisi hän varmasti lojunut siinä pitkäänkin reporankana ja velttona. Mutta ikävä kyllä monikin asia velvoitti. Niinpä hän ei voinut muutakaan, kuin ottaa lyhyestä hetkestään irti mitä pystyi. Olipa miten oli, ei leirissä ollut nähtävästi ehtinyt tapahtua paljoakaan kaksikon ollessa muualla. Timmon näytti saaneen puusavottansa tehtyä ja kantoi nyt karahkoja tulisijan vierelle. Nuorukainen hätkähti totta puhuen melkoisesti, kun jostakin rynnistikin äkkiäarvaamatta hätäinen nulikka, huutaen kiireellä asioita, joiden selkeydestä saatettiin olla montaakin miestä. Kaiketi ymmärrettävää, että tämä jäi ensihätään vain tuijottamaan, ennen kuin ehti varsinaisesti jäsennellä äkillistä välikohtausta päässään. "Siis... mitä? Ankkurissa? Miten se... missä Kazimir nyt on? Kai minä... menen sitten?" nuorukainen hapuili, ennen kuin joksenkin epämääräisesti pudotti kantamansa puut käsistään ja suuntasi sitten enemmänkin myötähädässä kuin omasta aloitteestaan puolijuoksua siihen suuntaan, josta nulikka oli tullut. Kukaties tämä oli niitä tilanteita, joissa kaikki selkenisi paremmin näkemällä itse mistä oli kyse.
Timmon kyllä kiiruhti, mutta kuten Kaelin kohdalla äsken, jätti tämäkin peräänsä väkeä - nulikan mukaanlukien. Velhot sivummalla näyttivät suhtautuvan häiriöön varsin välinpitämättömästi, hädin tuskin vilkaisun arvoisena outoutena, mutta ainakin Bargas oli selvästikin kiinnittänyt siihen enemmän huomiota. Yrmeä, karkea mies oli kohottanut katseensa ja kyräili nyt purppurapäätä epäluuloisesti, kukaties jopa vihamielisesti. Tämän asenne tuskin oli lämmennyt hiukkaakaan lyhyessä tovissa, ja tämä näytti edelleenkin äreältä pedolta, joka saattaisi louskaista koska tahansa ja ketä tahansa, jos vain saisi minkään syyn. Kulmat kurtistelivat ja liikkuivat, kuin mies olisi yrittänyt päätellä mitä tarkalleen oli meneillään. Ja sitten oli vielä yksi, joka puolestaan ei kiinnittänyt ympärilleen edes sitä vähää huomiota, mitä velhot. Lothar, omassa pienessä, tukalassa olotilassaan tuijotti aivan muualle ja mietti selvästi aivan muita. Kukaties purppurapään hätäiset äänet olivat saaneet tämän katsomaan mitä oli meneillään, mutta nyt mies selvästikin yritti parhaansa mukaan olla näkemättä tai kuulematta enää yhtikäs mitään. Se ei ollut mitään välinpitämättömyyttä, vaan suoranaista tarkoituksellista kaiken häätämistä. Resuinen mies tuijotti tiukasti vain ja ainoastaan kaikkea sellaista, mistä ei suin surminkaan joutunut ajattelemaan yhtään mitään; jalkojaan, maata niiden alla, käsiään ja välistä myös silmäluomiensa sisäpintoja. Tämä mutisi itsekseen ja kärvisteli kuin olisi ollut hajoamispisteessä. Omia haasteita, tosiaankin. Tähän hätään pelkkä olemassa oleminen tuntui olevan yksi niistä...
|
|
|
Post by spyrre on Aug 14, 2016 15:24:24 GMT 3
Purppuratukka ei ehtinyt enää pälyillä taakseen tömistellessään takaisin leirin suuntaan, vaikka kukaties tämä oli jonkinlainen onnenpotkukin. Olisi varmasti ollut vähintäänkin huolestuttavaa mitä se olisi saanut aikaan jos nulikka olisi ehtinyt hoksaamaan muutoksen Kazimirin rehvakkaassa ja itsevarmassa olemuksessa, mutta nyt tätä ei onneksi tainnut tarvita pohtia. Kiireiset askelet suuntasivat sen sijaan eteenpäin, hidastaen epäröimään aavistuksen vasta saatuaan jälleen pienen leiripaikan näkyviinsä. Etsityt Timmon sekä Lothar oli sentään helppo löytää, mutta muut pienestä joukosta saivat osakseen huomattavasti varautuneemmat katseet. Puita kantava nuorukainen reagoi nopeasti hänen huudahdukseensa ja Kael suuntasikin tämän luokse, nyökytellen pikaisesti henkeään tasaten. Kukaties kyseessä ei lopulta ollut onneksi varsinainen hengenhätä, mutta... no, kuka sitä tiesi millainen peto ankkuriköyden päässä tosiaankaan tempoi? Ainakin nulikan mielikuvitus oli hyvää vauhtia kehittämässä tänne jo melkoista ihmisiä popsivaa kalahirviötä... joka tosin ei välttämättä edes ollut kovinkaan kaukana totuudesta. Joka tapauksessa Timmonin ilmeinen hämminki äkillisestä huselluksesta ja kiireestä oli kaiketi ymmärrettävä. "Se onki sen sillä ankkurilla! Se on... no, joku tosi iso! Tuolla, joella!" poika kiirehti selventämään (luultavasti mahdollisimman epäselventävästi) ja viittilöiden jälleen takaisin kohti törmää. Nuorukainen jättikin puiden kantamisensa suunnatakseen pikaisesti usutuksen mukaisesti Kazimirin avuksi, jättäen kiihtyneen nulikan jälkeensä. Kael loi huolestuneen vilkaisun nuorukaisen perään, mutta hänellä taisi olla vielä tehtävää ennen kuin hänkin voisi suunnata takaisin apuun...
Hetken verran poika joutui tasaamaan hengitystään paikoillaan, muistaen pienellä viiveellä luoda uuden varovaisen katseen ympärilleen kuontalonsa lomasta. Äkillinen metakka oli ilmeisesti herättänyt jonkin verran huomiota mutta hänen melkoiseksi helpotuksekseen velhokaksikko ei tuntunut olevan kiinnostunut niin tästä kuin hänestäkään sen enempää kuin oikein mistään muustakaan. Äreä ja uhkaava Bargas puolestaan ikävä kyllä tuntui valpastuneen huomattavasti enemmän. Purppuratukka irvisti aavistuksen itsekseen tajutessaan miekkosen jääneen kyräilemään hänen suuntaansa ennen kuin käänsi nopeasti katseensa tästä, yrittäen parhaansa mukaan olla kuin ei olisikaan. Ainakaan vielä rujo soturi ei sentään näyttänyt tekevän mitään, ja vielä varuillaan vaivihkaa tämän suuntaan vilkaistuaan poika käänsikin huomionsa kohti Lotharia... ja päätyi nopeasti rypistämään kulmiaan entisestään. Nuhjuinen miekkonen ei selvästikään voinut ainakaan yhtään paremmin kuin aiemmin... lähes jopa päin vastoin, tämä tuntui melkeinpä entistä tukalammalta. Nulikka ei voinut olla epäröimättä huomatessaan kuinka painokkaan epätoivoisesti mies suorastaan eristäytyi kaikesta ympärillään tuijotellen jonnekin maahan ja ajoittain itsekseen mutisten. Eh, Kazimirin huoli ei selvästikään ollut turha tämän suhteen, ja lopulta huolimatta kylmistä väreistä niskassaan poika viimein astahtikin kohti Lotharia.
"Ehm... Lothar? Oletko... oletko kunnossa? Kazimir oli huolissaan, ja... ja se pyysi että tulen katsomaan" Kael tapaili varovasti hivuttauduttuaan lähemmäs. Tämä seisahtui pienen matkan päähän miehestä liikehtien epämukavasti. Eh, hän tuskin oli puhunut miehen kanssa edes aiemmin saati sitten Lohikäärmeen välikohtauksen jälkeen, eikä tämä ollut omiaan saamaan poikaakaan tuntemaan oloaan millään tavalla hyväksi saati luontevaksi, mutta... no. Oli kaiketi selkeää ettei Lotharkaan voinut alkuunkaan hyvin juuri nyt, joka kieltämättä sai hänetkin huolestumaan varsinkin sen jälkeen kuinka varoittavaan sävyyn Kazimir oli tästä puhunut, vaikka samaan aikaan häntä väkisinkin hermostutti kuinka mies reagoisi häneen. "Tuota... tarvitsetko apua? Tai jotain muuta? Kazimir on kalastamassa, mutta... jos haluat vettä tai jotain, niin mä voin kyllä hakea" se lisäsi kuitenkin, mutta jääden kuitenkin silmäilemään tätä huolestuneen kysyvästi, ohimennen toista melkoisen nokista hihaansa sormeillen. Hän ei rehellisesti tiennyt kuinka olisi pitänyt aloitella keskustelua nuhjuisen ja selvästi eristäytyneen miehen kanssa kaiken jälkeen, mutta oli kaiketi vain yritettävä...
|
|
|
Post by submarine on Aug 18, 2016 6:55:55 GMT 3
Timmon oli häipynyt nopeasti, mutta Lothar (jonka ei kaiketi ollut tosin tarkoituskaan häipyä) vaikutti paljon haluttomammalta tekemään yhtään mitään. Resuinen mies ei ollut reagoinut pojat elämöintiin mitenkään, eikä tämän lähestyminenkään tuntunut kirvoittavan juuri mitään reaktiota. Tämä vain kärvisteli, vältteli ja kitkutti. Totta puhuen vasta, kun nulikka oli ehtinyt jo kovin lähelle ja avannut suunsakin, tuntui mies edes ymmärtävän tämän olemassaolon - eikä se totta puhuen tainnut olla mikään mukava oivallus. Tämä säpsähti, hätkähti ja ähkäisi, ennen kuin käännähti nopeasti purppurapäätä kohti. Ensin kyseessä näytti olevan lähinnä puhdas ja rehellinen hämmennys ja yllätys, mutta nopeasti tihrustavaan, harittavaan katseeseen tuli vieläkin vähemmän imartelevia sävyjä - esimerkiksi järkytystä. Verestävät silmät levisivät ja tämä kavahti kuin olisi tajunnut viereensä luikkineen jonkin hirvittävän pedon. Paha kyllä mokoma äkillinen liike oli aivan liikaa vaadittu varsin änkeröiseltä tapaukselta, ja tämä mätkähtikin kumoon kannolta, jolla oli istunut. Vielä maahan kaaduttuakaan Lotharista ei irronnut mitään turhan järkeviä ääniä, pelkkää epämääräistä ähkimistä ja mökellystä. Tämä kiskoi ja potki itseään nopeasti hieman kauemmas, mikä sekään ei tosin oikein tuntunut ottavan onnistuakseen. Paremman puutteessa tämä jäi tuijottamaan poikaa kauhuissaan kuin nurkkaan ajettu pieni eläin. Jos poika olikaan toivonut, että tämä menisi mitenkään kivuttomasti, taisi sellaiset haikailut olla parasta hylätä saman tien. Toisin kuin matkaseuransa (ja mitä varmimmin huolenpitäjänsä), ei tässä miehessä selvästikään ollut samanlaista nohevuutta tai itsehallintaa. Hyvä jos edes tarpeeksi tolkkua tilanteen oivaltamiseen.
"Ööhmjoomheeenmh", purkautui Lotharin suusta, kun tämä toljotti nulikkaa kuin mitäkin vaarallista kapistusta. Hetkeen tämä ei muuta osannutkaan sanoa. Alkoi kuitenkin vaikuttaa siltä, ettei kukaan ollut aikeissa listiä tätä samoin tein, mikä hetken perästä taisi ehtiä jopa miehen turtaan pääkoppaan. Ja niin hankalaa kuin mokoma olikin, edellytti tämä kaiketi sitten jonkinlaista vastaustakin - siis jotakin varsinaisempaa kuin epämääräinen mähkintä. Ja se puolestaan edellytti hetken verran pelkkää suun aukomista, kuin tämän olisi pitänyt kaiken päälle vielä muistella miten puhuminen itsessään oikein toimikaan. Lopulta se tuntui kuitenkin muistuvan. "Ihan... ihan kunnossa. Ei apua. En tarvitse mitään. En yhtään mitään. Mene... tekemään jotakin muuta", Lothar lopulta ähkäisi, huitaisten kädellään suorastaan torjuvasti. Tämä ei vieläkään katsonut poikaa yhtään vähemmän epäluuloisesti. Haluttomuus sanoa mitään tuntui ottavan mittaa haluttomuudesta olla missään pojan lähistölläkään; miehen käytös teki ainakin varsin selväksi, ettei tämä tosiaankaan halunnut olla missään tekemisissä purppurapäisen nulikan kanssa. Kukaties aivan syystäkin, jos mietti tähänastista; harvapa varmasti olisi turhan luottavainen sen jälkeen, mitä samoojalinnakkeen tallissa oli tapahtunut - vielä vähemmän, jos kyseessä oli joku, joka tuntui olevan näin utuisissa mielentiloissa muutenkin. Tai siis oli ollut; nyt Lothar näytti melkein valppaalta kaikessa jännityksessään ja varautuneisuudessaan...
|
|
|
Post by spyrre on Aug 18, 2016 14:47:08 GMT 3
Vaikka tukala purppuratukka olikin mielestään lähestynyt sekavaa Lotharia niin varovasti kuin oli tähän hätään osannut, alkoi siltikin hyvin nopeasti näyttää siltä että jos hän oli toivonut edes jonkinlaista koherenttia keskusteluntapaista, taisi tämä olla turha toivo. Aluksi Kael ei ollut varma onnistuiko paikallaan kyhjöttävä mies kuulemaan saati ymmärtämään mitä hän yritti sanoa, mutta ennen kuin hän ehti harkita varovaista äänensä korotusta reagoi tämä viimein, vaikkakin hitusen myöhässä. Rehellisesti tämä reaktio tuskin tuli varsinaisena yllätyksenä, mutta siltikin tämä oli kaikkea muuta kuin mukavaa lähestyneen pojankin mielestä. Kun mies säpsähti ensin yllätyksestä ja sitten ilmeisestä järkytyksestä ei purppuratukkakaan voinut olla sävähtämättä ja takeltelematta sanoissaan... ja kun toinen viimein horjahti maahan silkasta kauhusta tajutessaan kuka hänen edessään seisoi, irtosi pojastakin yhtälailla häkeltynyt ja pelästynyt ähkäisy. Tämä astahti jo refleksinomaisesti eteenpäin kuin aikeissa kiirehtiä maahan kellahtaneen avuksi ennen kuin silmänräpäystä myöhemmin tajusi kuitenkin tilanteen ja seisahtui empimään. Ei ollut alkuunkaan vaikeaa tajuta kuinka sekava ilmestys yritti kauhistuneena kömpiä kauemmas hänestä kunhan hän vain ehti ylitse ensimmäisestä yllätyksestään, ja nulikka harhautui itsekin hetkeksi seisomaan neuvottomasti paikoillaan maassa huseltavaa Lotharia tuijottaen. Kalpeilla kasvoilla komeili entistäkin tukalampi ilme eikä tämä itsekään osannut toviin kuin räpytellä silmiään ja kohottaa aavistuksen kämmeniään eteensä kuin vaarattomuutensa vakuutukseksi... joka tosin ei näyttänyt siltä että olisi auttanut nyt paljoakaan.
Tovin aikaa kyseenalainen pattitilanne oli eittämättä varsin epämiellyttävä ja ahdistava kummallekin osapuolelle. Kael näytti juurtuneen tummat silmät ymmyrkäisenä paikoilleen samalla kun Lothar yritti hapuilla jonkinlaista otetta tilanteesta, ja viimein koota itseään tarpeeksi vastatakseen edes jotenkin. Rypyt purppuratukan kulmilla syvenivät kun toinen päätyi ensin mokeltamaan jotakin varsin epäkoherenttia ennen kuin löysikin ymmärrettävämpiä, vaikkakin kaikkea muuta kuin miellyttävämpiä sanoja. Lothar näytti vieläkin lähestulkoon odottavan jotakin kammottavaa tapahtuvan hetkellä millä hyvänsä ja kun tämä onnistuikin töksäyttämään torjuvasti ja varsin suoraan ettei halunnut olla hänen kanssaan missään tekemisissä, vajosi nulikan jo muutenkin hutera ryhti entisestään. Tämänkin kurkusta karkasi vaisu ähkäisy ja poika laski katseensa näyttäen siltä kuin olisi halunnut vain luikkia tiehensä samantien miehen ilmeisen kauhun edessä, mutta jokin (luultavasti Lotharin harmiksi) sai tämän kuitenkin epäröimään jälleen. Purppuratukka rypisti kulmiaan tukalasti, kunnes veti henkeä ja nosti katseensa takaisin mieheen, päätyen nyökkäämään vaisusti ennen kuin avasi varovaisesti jälleen suunsa.
"Mä... äh. No... juu. Mutta... kuule, se... aikaisempi... Mä tiedän että et varmaan luota muhun ja että tämä kuulostaa hullulta, mutta... se silloin siellä... se en ollut mä. Mä... mä en tiennyt että se voi päästä ulos sillä tavalla, mutta... eh. Anteeksi. Se... se ei tapahdu enää uudestaan. Mä yritän vain auttaa" hän tapaili viimein matalalla ja varsin mutisevalla äänellä kärvistelevää miestä vilkuillen. Kael taisi olla itsekin tukalan tietoinen siitä kuinka vähän hänen hermostuneet ja epäilemättä jokseenkin epämääräiset sanansa varmasti painoivat kaiken aivan liian läheltä nähneen miehen vaa-assa, mutta... siltikin, tuntui varsin väärältä vain jättääkään asiat näin, siitäkään huolimatta että Lothar olisi selvästi toivonut hänen vain häipyvän tiehensä mahdollisimman nopeasti. Oli kaiketi oma asiansa kuinka paljon moinen mutina muutenkaan selvensi yhtään mitään varsinkin kun poika ei rohjennut yrittää selittää tämän tarkemmin lähestulkoon keskellä leiriä, mutta miehen kauhistunut ilme vaati silti edes yrittämään. Kaikesta huolimattakaan olisi luultavasti ollut aivan liikaa toivottua että saalieläimen lailla tuijottava Lothar unohtaisi ja antaisi kauhean välikohtauksen anteeksi näin vähällä (jos tämä tähän hätään edes ymmärsi paljoakaan sekavassa mielessään)... siltikin purppuratukka saattoi vain luoda itsekin melkoisen kärvistelevän katseen mieheen kuontalonsa lomasta, vilkaistuaan ensin hermostuneena ympärilleen. Saattaisi hyvinkin olla että hän saisi vastaukseksi vain uuden kehotuksen häipyä, ja poika tiesi tämän kaikesta päätellen itsekin. Kuten senkin, että tämä kaiketi olisi myös oikeutettua sen suhteen mitä mies oli jo joutunut näkemään.
|
|
|
Post by submarine on Aug 20, 2016 14:51:32 GMT 3
Kukaan olisi tuskin voinut hyvällä tahdolla väittää Lotharin olevan juuri nyt erityisen vastaanottavaisessa mielentilassa millekään, etenkään pelkonsa syypään vakuutteluille siitä, miten tämä oli oikeasti vaaraton eikä yrittäisi mitään. Siltikin Kael lähti yrittämään, olkoonkin ettei resuinen mies vaikuttanut edes kunnolla kuuntelemaan. Tämä säpsähti jo pelkästään pojan äänestäkin ja kohotti kättään kuin suojatakeen itseään. Mitään iskua tai hyökkäystä ei tullut, mutta eipä se kuitenkaan paljoa rauhoittanut. Kukaties vain päinvastoin; jos nulikka ei iskenyt nyt, sitä joutuisi vain odottamaan. Viina oli eittämättä jo loppunut, mutta mies oli silti sekä sekaisen että vainoharhaisen oloinen. Siinä tilassa vastaaminen ei tosiaan tainnut olla se kaikista helpoin asia - eikä tämä kaiketi olisi halunnut muutenkaan. "En minä halua tietää. Minä en halua tietää", Lothar melkeinpä voihki pojan selvitykselle koko asiasta. Tämä käänteli päätään kuin olisi yrittänyt karistaa suorastaan tuskalliset sanat sieltä. Jonkinlainen tarve sulkea koko tilanne taas ulkopuolelle oli valtaamassa jälleen alaa, ja nyt tämä kyräilikin jo aivan muihin suuntiin, sivuilleen ja sammalmättäisiin. Mies mumisi edelleenkin samoja sanoja kuin jonkinlaista suojaavaa manausta, jolla pahan olisi kuulunut pysyä loitolla. Näky ei olisi ollut edustava varmasti kenestäkään, mutta tämä itse ei murehtinut sellaisesta selvästikään millään tapaa. Maassa pyöriessä tämä oli lähinnä säälittävä, avuton näky. Jopa Bargas, joka lähinnä yrmisteli kaikelle, tuhahti taaempaa happamasti. Tämä tuskin edes erotti sanoja tai mistä koko tapauksessa oli kysymys, mutta pelkästään se, miten resuinen mies kiemurteli hontelon pojan jaloissa, taisi olla aivan tarpeeksi.
"Jotain päässä... jotain päässä. Ei pitäisi olla. Ei pitänyt olla. Jotain pahempaa", Lothar äkkiä kirahti. Sanoja ei selvästikään oltu tarkoitettu pojalle, vaan tämä oli alkanut nyhtää maasta sammalta suorastaan piinaisesti ja mutista. Mies tuijotti yhä muualle, nyt niin tiukasti että tuntui tosiaankin onnistuvan unhotavan missä edes oli tai mitä ympärillä tapahtui. Ja sitä myöten tämä ei myöskään varonut sanojaan... jos olisi varonut muutenkaan. "Jotain... jotain kamalaa. Peto päässä. Peto! Se leimahti!" mies melkeinpä vaikersi. Jollakin ilveellä tämä tuntui ymmärtävän kovin hyvin mitä tallissa oikeastaan oli tapahtunut... ja muisto siitä oli selvästikin tuskallinen. Turpeat kasvot rutistuivat irvistykseen ja tämä puristi silmänsä kiinni kuin kaikkia mahdollisia hirveyksiä pakeneva pikkulapsi... mikä sekään ei tainnut lopulta auttaa yhtään mitään. "Ei pitänyt olla. Ei... ei ollut aikaisemmin. Ei mitään. Pelkkä..." mies mongersi. Tämän ääni sortui kuitenkin lopullisen oloisesti pelkäksi voihkeeksi, ja mies meni äkkiä hervottomaksi. Ilmaan nousi pistävä haju, joka kertoi tämän laskeneen alleen. Mies tosiaankin pelkäsi. Pelkäsi niin paljon, että menetti kaiken käsityksensä ja loputkin hermonsa...
|
|