|
Post by spyrre on Aug 23, 2015 20:15:01 GMT 3
Pimeä, mutta yhtälailla jylhä temppeli heidän ympärillään tuskin olisi voinutkaan herättää mitään muuta kuin ihmetystä ja kunnioitusta kun kaksikko suuntasi varovaisesti alaspäin massiivisia portaita seurailevia pieniä askelmia myöten, uskomattomien kaiverrusten ja kuvioiden levittäytyessä kaikkialla jonne katse sattui eksymään. Vielä enemmän hämminkiä ja suorastaan arkailua tämä kaikki tuntui herättävän vieläkin melkoisen hapuilevassa Spyrossa, vaikka tämä yrittikin kuunnella Haeklin pohdintoja tästä parhaansa mukaan... suuren osan aiheesta taitaen kuitenkin mennä varsin lahjakkaasti yli pojan ymmärryksen. Tumma nuorukainen tuntui vilkaisevan taakseen häneen hieman hankalana kuin joutuen itsekin pyörittelemään sanojaan mielessään, ennen kuin lopulta mainitsi lisää geomantiasta ja kotimaastaan, kaiketi tarttuen aiheeseen kannalta jota ymmärsi itsekin enemmän... vaikka jo tämäkin sai purppuratukan räpyttelemään silmiään melkoisesti. Hän tuskin oli vieläkään erityisen selvillä Haeklin kotipaikasta muuten kuin että tämä oli ilmeisestikin jostakin kauempaa eikä selvästikään muistellut menneisyyttään kevyesti, mutta pojan huolestuneelta kalskahtavaan katseeseen ilmestyi nopeasti rehellistä ihmetystä kun toinen kertoi kotimaansa ihmeistä, joita geomantia oli saanut aikaan. Eittämättä heitä ympäröi parhaillaankin suorastaan häkellyttäviä näkyjä, mutta siltikin ajatus siitä, että kokonainen lähes asumiskelvoton maa oli muutettu hyväksi ja komeaksi... ja tiet, muurit ja jopa palatsi oli nostettu jollakin tavalla maasta itsestään. Vaikka Spyro ei rehellisesti ollutkaan aivan varma mitä toisen mainitsemat "kanaalit" olivat, ei tämä silti ainakaan vähentänyt ihmetystä kerrottua kohtaan. Jos jo Haeklin aikaansaama silta ja vuorenseinämän murskaus olivat olleet pojan mielestä ihmeellisiä, kuulosti joku tällainen suorastaan uskomattomalta... siitä huolimatta kuinka nuorukaisen äänessä häivähti annos hankaluutta kun tämä lisäsi kuinka moinen oli kuitenkin varsin pientä verrattuna siihen mihin lohikäärmeet pystyivät. "Ehh. Ne kaikki? Hitto... sekin kuulostaa kyllä kauhean... isolta. En tiennyt että sellaistakin voi... tehdä noin. Meillä päin ei taida olla mitään sellaista" poika puuskahti ihmeissään hivuttautuessaan porras kerrallaan eteenpäin toisen jäljessä, osaamatta silti epäuskostaan huolimatta epäillä toista. Olivathan he parhaillaankin suorastaan ylimaallisten ihmeiden ympäröiminä, ja eittämättä ajatus siitä, että temppeli oli saatu aikaan johonkin samaan tapaan oli entistä häkellyttävämpi varsinkin nulikalle, jolla tuskin oli mitään oikeaa käsitystä asiasta. Häkellyttävä, ja jollakin tavalla myös hermostuttava, vaikka hän ei kyennytkään määrittämään tätä kovinkaan tarkkaan. Purppuratukka nielaisi vaieten itsekin hetkeksi hämmennyksessään, tietämättä miten olisi ajatuksensa selvitellyt, tämänkin jäädessä hetkeksi kapuamaan portaita hiljaisuudessa. Syystä tai toisesta Haeklikin tuntui jälleen käyneen aavistuksen levottomaksi pojankin vilkaistessa kerran jos toisenkin tämän suuntaan, kunnes tämä kuitenkin havahtui jälleen kun nuorukainen äkkiä vaihtoikin puheenaihetta, tiedustellen hänen voinnistaan.
Vaikka pojan takana poltti selvästi halu päästä mahdollisimman pian pois temppelistä sekä olemuksessa häivähtikin annos epämääräistä härkäpäisyyttä, oli tilanne sekä yleinen varsin huono olo lopulta liikaa tällekin vain jättää huomiotta noin vain. Kuitenkaan purppuratukka ei voinut olla päästämättä pientä puuskahdusta hampaidensa lomasta ja vilkaisematta toista kuontalonsa alta jälleen hieman kärvistellen kun nuorukainen huokasi, lisäten ettei heidän ulospääsynsä ollut sentään enää hetkistä kiinni... varsinkin jos kiirehtiminen vaarantaisi koko yrityksen muutenkin. "No... juu. Äh. Anteeksi" Spyro myötäsi tämän olkapäiden painuessa aavistuksen nujertuneesti, vaikka toinen irvistikin nopeasti itsekin omille sanoilleen ennen kuin suuntasi kohti vieressä kulkevia massiivisia portaita parempaa lepopaikkaa hakien. Nulikka vilkuili toisen jälkeen aavistuksen epäröiden kuin ajatus itse "Lohikäärmeiden portaisiin" astumisesta olisi saanut sen enemmän tai vähemmän varpailleen, ennen kuin se kuitenkin puuskahti vaisusti uudemman kerran, ja otti varovaisen haparoivan askelen näitä kohti. Poika huojahti jaloillaan pienesti irvistäen, luoden ohimennen pienen turhautuneen katseen huteriin kinttuihinsa kunnes hivuttautui itsekin portaalle kädellään tukea kivestä hakien. Tuntui kuin se olisi jälleen lähes odottanut jotakin tapahtuvaksi laskiessaan jalkansa valtavalle askelmalle, päätyen kuitenkin vilkaisemaan toisen jälkeen aavistuksen rohkaistuneempana kun näin ei kuitenkaan käynyt, ennen kuin purppuratukkakin viimein lysähti ähkäisten istualleen nuorukaisen tuntumaan. Hetken aikaa se tuntui käyttävän tasatakseen raskasta hengitystään selkäänsä raskaasti kiveen nojaten, kunnes havahtui aavistuksen nuorukaisen tarjotessa varovasti vesileiliä ja ruokaa varovaisin elkein hänen suuntaansa. Voipunut, ja eittämättä jokseenkin kalpea nulikka ei tainnut edes laittaa merkille toisen varovaisia elkeitä, tämän lopulta vain nyökätessä hieman ykskantaan liian väsyneenä tehdäkseen muutakaan ennen kuin otti ojennetun leilin vastaan. Poika ei voinut olla kirskauttamatta hampaitaan epävarmoilta tuntuville ja epävakaille käsilleen kohottaen kuitenkin astian juodakseen. Se ryysti vettä hetken ilmeisen janoisena tajuten vasta leilin laskettuaan henkäistä ilmoille jonkinlaisen kiitoksentapaisen. Vesi ja hetken istuminen taisi muutenkin kaiken jälkeen valaa hieman enemmän eloa poikaan vaikka tämä eittämättä näytti vieläkin melkoisen huteralta, sen kuitenkin päätyessä ravistamaan leiliä hieman ennen kuin ojensi tämän takaisin Haeklille kuin huolissaan siitä kuinka paljon oli mennyt tästä kaataneeksi kurkkuunsa. Heillä tuskin oli tarvikkeita tuhlattavaksi, taisi olla jo melkoinen onni että toinen oli löytänyt edes tämän verran jotakin käyttökelpoista kuin oli, eikä poika voinut olla näyttämättä jälleen hieman syylliseltä tajutessaan tämän. "Kai sitä... jäi tarpeeksi" se mutisi pyyhkäisten vanhasta tottumuksesta hihallaan suupieltään päätyen kuitenkin värähtämään hieman tuntiessaan jälleen vieraan metallisen kosketuksen ihollaan nuhjuisen kankaan sijasta. Nulikka silmäsi hieman räpytellen uudemman kerran liekehtivän huivin valossa kiiltelevää metallinuttuaan, kunnes epäröityään nyökkäsi uudemman kerran Haeklille hoksatessaan toisen jääneen pitämään häntä silmällä.
"Tuota... en tiedä. Tuntuu vieläkin vähän... oudolta. Ehkä... ehkä se ruoka auttaa vähän" poika myöntyi varovaisesti toisen esiin etsimää kuivalihaa empien silmäiltyään, tämän ojentaessa sitten henkäisten kätensä ottaakseen palasen vastaan. Hän ei rehellisesti vieläkään osannut sanoa paljoakaan voinnistaan, mutta kieltämättä hänen aiemmin syömänsä muutaman suupalan jälkeenkin vatsassa kaiversi edelleen tavalla, joka ei varmasti ainakaan helpottanut yhtään. Purppuratukka jäi pureskelemaan lihaa vaiteliaana vilkuillen välillä levottomasti suurien portaiden reunan ylitse alhaalla odottavaan pimeyteen maistellen kaiken tämänkin keskellä kuivalihan lähes lohdullisen tuttua makua, kuitenkin kohottaen katseensa nuorukaiseen vieressään hieman hämmentyneenä kuullessaan tämän epämääräisen puuskahduksen. Poika silmäsi toista kysyvästi hieman päätään kallistaen, räpäyttäen silmiään kun nuorukainen tokaisi hämillisesti ilmoille ajatuksensa. Spyrokin antoi katseensa kiertää mystisten kaiverrusten peittämän valtavan porraskäytävän uudemman kerran ennen kuin päästi itsekin kurkustaan jonkinlaisen hankalan äännähdyksen.
"....niinno. Kai. Eh. Tämä... tämä oli varmana ennen tärkeä paikka, ja... muutenkin. Äh. Mäkään... en voi uskoa että me edes löydettiin tämä, ja silti..... " se henkäisi vaisusti nielaistuaan lihanpalan, päätyen vaihtamaan tukalan katseen nuorukaisen kanssa. Tuntui kieltämättä vieläkin varsin typerryttävältä että he istuivat nyt keskellä tätä kaikkea, jota hyvin harva oli tullut, ja luultavasti tulisi koskaan näkemään... Se henkäisi hiljaa, nuorukaisen viimeisen toteamuksen saadessa pojan hartiat painumaan jälleen, tämän laskiessa hetkeksi katseensa käsiinsä. Ei, mikään tällainen ei tainnut olla omiaan auttaakseen heistä yhtään ketään, mitenkään... niin paljon toivoa kuin hän oli yrittänytkin elätellä. Nyt... kaikki tuntui suorastaan musertavan latistavalta. "...ei kai. Kaikki on varmaan... vielä enemmän sekaisin. Äh. Mä... mä en tiennyt mitä muutakaan olisin enää yrittänyt kuin tulla tänne, mutta... nyt en tiedä enää senkään vertaa kun luulin silloin" poika jatkoi tukalasti ilmeisen ahdistuneena koko aiheesta tietämättä rohkeniko tai kykenikö edes pukemaan ajatuksiaan sanoiksi, joutuen lopulta tyytymään vain epämääräiseen neuvottomaan ähkäisyyn. "...kaikki on vielä enemmän... äh. Jos... jos me ei oltais edes tultu tänne juuri nyt, niin... En tiedä. Ehkä kaikki ei olis mennyt sitten edes ainakaan... näin. Vaikka... ei tämä silti varmaan olisikaan ratkaissut mitään vaikka niin toivoinkin." Purppuratukka vaikeni henkäisten, pyyhkäisten sormillaan metallipunoksen peittämää arpista rannettaan, luoden kuitenkin uupumuksestaan huolimatta varsin surkean katseen vieressä istuvaan nuorukaiseen. Mihin hän olikaan heidät sotkenut... ja vain entistä pahemmin mutkistuneiden kärvistelyjen vuoksi. Tämä oli varmasti ollut varsin hirvittävä kokemus epätietoiselle nuorukaisellekin joka tuskin oli edes tiennyt mihin oli lähtenyt... eikä hän tainnut vieläkään olla aivan varma mitä mieltä toinen oli tästä kaikesta. Jos kumpikaan heistä lopulta tiesi tätä edes itsestään tällä hetkellä.
|
|
|
Post by submarine on Aug 25, 2015 14:28:36 GMT 3
Haekli antoi spyron syödä ja juoda kaikessa rauhassa, kiirehtimättä tai hoputtamatta. Hän itse ei onnistunut löytämään itsestään niin nälkää kuin janoakaan, ja muutenkin tuntui paremmalta antaa pojan rauhassa ottaa niin paljon kuin tämä koki tarvitsevansa. Oli pieni ihme että tämä oli näinkin hyvässä kunnossa kaiken tähänastisen jäljiltä. Punatukkainen istui tämän vieressä antaen moninaisten, sekaisten ajatusten pyöriä päässään, tietämättä mitä kaikesta tästä olisi vieläkään pitänyt ajatella. Purppurapäinen nulikka ei selvästikään ollut juurikaan sen paremmin selvillä asiasta, ja hän soikin tälle surkean, myötätuntoisen vilkaisun, kun tämäkin yritti parhaansa mukaan lausua ääneen tukaluuttaan. Kumpikin heistä saattoi vain arvailla temppelin koko merkitystä ja tärkeyttä. Spyrokin, vaikka tällä kaiketi olikin edes verisiteitä paikkaan. "Kukaties... kukaties meidän oli tarkoituskin löytää tämä paikka. Se lopulta onnistui aika... helposti. Vaikka harva muuten edes tietää tästä", nuorukainen vastasi varovaisesti toisen todetessa, ettei voinut uskoa että he olivat edes löytäneet koko temppelin. Tuntui varsin holtittomalta käyttää jostakin tällaisesta ilmaisua helppo, mutta siitä huolimattakin oli pakko myöntää että tällaisen olisi olettanut olevan vielä paljon hankalampaa. Kaikki oli lopulta melkeinpä vain ilmaantunut eteen heidän kiivettyään vuorelle. "Jotkut... kaiketi sanovat että kaikki tapahtuu syystä ja ennaltamäärätysti. Ehkä... on lohdullista ajatella että tällä kaikella olisi kuitenkin jokin tarkoitus", hän lisäsi varovaisesti, melkeinpä maistellen ajatusta itsekin. Oli hyvin vaikea väittää että hän olisi tähän asti nähnyt mitään suurempaa tarkoitusta tai lohdullista järkeä omassa sekaisessa elämässään, mutta jopa kaikessa kamaluudessaan asiat tuntuivat nyt ottaneen jonkin selvän... suunnan, kukaties. Tämä kaikki selvästi tarkoitti jotakin, vaikka nuorukainen ei voinutkaan olla varma mitä. "Ainakin niillä... niillä hyypiöillä oli jokin syy tähän kaikkeen", harmaahipiäinen puuskahti lopulta haljusti.
Vaikka ajatus jonkinlaisesta johdatuksesta kukaties toikin jonkinlaista järkevyyden tunnetta tähän kaikkeen, oli silti vaikea kieltää, etteikö koko tilanne olisi tuntunut uskomattoman tukalalta. Niin selvästi myös Spyrostakin, sillä pojan seuraavat sanat olivatkin taas varsin tukalia, melkeinpä itsesyytöksillisiäkin. Haekli liikahti epämukavasti kuunnellessaan nulikan murehtimista siitä, miten kaikki oli entistä huonommin koska he olivat tulleet temppelin. Sanoissa oli epämukavan tuttu kalskahdus, joka sai hänet vetämään kasvoilleen jälleen hankalan, melkeinpä tuskaisan ilmeen. Oli eittämättä helppo miettiä tässä kohtaa mitä he olisivat voineet tehdä toisin... niin turhaa kuin se olikin. Punatukkainen tuijotti hetken vaitonaisesti jonnekin sivulle, ennen kuin ähkäisi ja pudisti päätään. "Äh. Ei sillä ole enää väliä. Moni asia olisi varmasti... toisin jos niitä voisi muuttaa myöhemmin. Mutta ei voi, ja siihen pitää tyytyä. Tilanne on nyt tämä, ja meidän pitää ratkaista se", nuorukainen lopulta vastasi, onnistuen kuulostamaan yllättävän jämäkältä. Hän tunsi leukaperiensä kiristyvän, mutta tällä kertaa syynä ei ollut kärsimys tai kärvistely vaan päättäväisyys. Jokin tässä kaikessa herätti hänessä outoa mielenlujuutta juuri nyt. Jonkun oli pakko ottaa tilanteessa ohjat edes tämän verran pelkän kärvistelyn sijaan. Sitä oli ainakin nähty jo aivan tarpeeksi. Hän painoi toisen kätensä tiukasti polvelleen, katsoen toista suoraan silmiin. Muutaman kerran hänen piti hengittää syvään ennen kuin sanat löytyivät, mutta tällä kertaa ne silti löytyivät. Hänen oli pakko olla se joka tiesi edes hieman siitä mitä nyt tehtäisiin ja miten tässä kaikessa piti toimia... niin kammottavaa kuin se olikin. Spyrolta sitä ei ainakaan voinut vaatia.
"Minä olen murehtinut kaikesta ties miten kauan. Aivan kaikesta. Olen vain miettinyt sitä miten olen tehnyt väärin ja miten minun olisi pitänyt tehdä. Mutta ei se muuta yhtään mitään. Se ei ole tehnyt mitään, paitsi piinannut ja kiusannut. Minä tiedän että tämä kaikki on hankalaa, mutta ei meillä ole muutakaan. Tälle on pakko tehdä jotakin", Haekli lopulta totesi, tietäen puhuvansa niin varmasti ja niin totta kuin nyt pystyi mistään tässä kaikessa puhumaan. Se ei kukaties vieläkään ollut paljoa, mutta se oli silti enemmän kuin mikään mihin hän oli tähän asti pystynyt. Jonkun oli pakko pystyä, tai muuten he kaikki kärsisivät. "Me menemme alas, ja sitten me etsimme Niten, ja hankkiudumme pois täältä. Ja sitten me etsimme jonkin kylän ja mietimme mitä voimme sen jälkeen tehdä. Ei tässä ole mitään muutakaan", nuorukainen lopulta totesi varsin päättäväisesti, puristaen polveaan jota vasten oli painanut kättään. Hän ei tiennyt mitä kaikkea tämä kaikki tulisi vaatimaan, mutta lopulta hänen tuskin tarvitsikaan tietää. Hänen tarvitsi vain tietää mitä nyt pitäisi tehdä. Sen hankaluuden miettiminen tuskin saisi aikaan muuta kuin epätoivoa ja kärvistelyä, mitä tosiaankin oli saatu kokea jo aivan tarpeeksi. Hän halusi lopultakin eroon siitä. Jo nyt tuntui siltä kuin kaksikolle, hänelle ja Spyrollekin, olisi annettu vielä yksi mahdollisuus tilanteessa jossa niitä ei olisi pitänyt olla enää ollekaan. Sitä ei saisi tuhlata. "Ja... ja minun täytyy selvittää, millä pystyn parempaan. Me tarvitsemme enemmän ja... ja paljon enemmän jos mitään tällaista enää tapahtuu. Minun pitää... miettiä asioita", Haekli lisäsi, melkeinpä varuillaan. Suuret, keltaiset silmät hakeutuivat säkkiin joka hänen vieressään lepäsi, ja johonkin siihen sullottuun. Paljoa hän ei ollut ottanut mukaansa, ja nyt muonien ulos ottamisen jälkeen siellä oli vielä vähemmän. Mutta jokin siellä kuitenkin selvästikin mietitytti nuorukaista. Jokin, joka selvästikin merkitsi jotakin varsin painavaa... vaikka punatukkainen ei selvästi ollutkaan aikeissa kertoa mitä kaavaili.
|
|
|
Post by spyrre on Aug 25, 2015 19:16:01 GMT 3
Hetken lepotauko keskellä pimeyteen kauempana uppoavia huimaavan korkeita askelmia soi sentään tilaisuuden vetää tovin verran henkeä, vaikka tämä ikävä kyllä ei tainnut riittää keventämään raskaita ajatuksia. Spyro ei voinut olla näyttämättä varsin loppuun palaneelta (kukaties hieman kirjaimellisestikin varsin nokisessa olemuksessaan) kyhjöttäessään ristiriitaisin tunnelmin paikallaan takanaan kohoavaan valtavaan portaaseen nojaten, vieläkin raskaasti kulkevan hengityksen pyyhkiessä laihan kehon lävitse kun poika tuijotti leukojaan katkerasti kiristellen jonnekin alas laihoihin käsiinsä sylissään. Itsesyytökset ja riipivä avuttomuus piinasivat muutenkin retuutettua mieltä, eikä tätä ollut vaikea nähdä päällepäinkään. Hän... hän oli jo rohjennut toivoa jotain kun he kaikesta huolimatta olivat onnistuneet löytämään temppelin, ja jopa saavuttaneet tämän... mutta nyt tämä kaikki tuntui suorastaan nujertavan tyhjältä... ellei jopa suorastaan typerältä. Mitä hän oli kuvitellut että vanha temppeli olisi voinut edes sisältää, muuta kuin lisää vaikeuksia? Varsinkaan jollekin sellaiselle kuin hän.... kukaties paikka oli sellainen johon hänen ei olisi pitänyt edes yrittää tunkea nenäänsä ollenkaan... ehkä tämän vuoksi Zara ei ollut kertonut tästä mitään vaikka hän oli varma että tämä oli tiennyt missä temppeli sijaitsi. Nulikka lysähti henkäisten hieman eteenpäin pyyhkäisten hampaitaan kirskauttaen sormillaan rintansa ylitse, kuitenkin nostaen hieman silmiään räpäyttäen katseensa kun Haekli tapaili varovaisia sanoja tilanteesta... ja kaiketi kohtalosta. Purppuratukka ei selvästikään tiennyt miten olisi edes suhtautunut moiseen ajatukseen jääden hetkeksi vilkuilemaan empivästi toiseen hypistellen levottomasti käsiään, kunnes tämän kurkusta kumpusi uusi vaisu ähkäisy. "...niinno. Jos oli jotenkin, niin... sitten mä kai pilasin kaiken. Ei tästä kenellekään ainakaan mitään hyötyä ollut" se päätyi puuskahtamaan katkerasti, kohauttaen vaivalloisesti luisevia harteitaan. "Äh. No. Kai... kai sekään tyyppi ei ainakaan saanut sitä mitä oli hakemassa" poika mutisi vielä hetken kuluttua, kuulostaen kuitenkin tämänkin suhteen melkoisen lattealta. Moinen tuntui kieltämättä varsin surkealta saavutukselta ottaen huomioon miten kaikki oli mennyt. Oli vaikea uskoa että jollain kyseenalaisella "johdatuksella" oli ainakaan ollut mielessään mitään tällaista... ellei kaikki ollut ollut vain jonkinlaista surkeaa onnenkauppaa, joka oli viimein loppunut varsin huonolla tavalla. Rehellisesti jälkimmäinen kieltämättä kuulosti ainakin nujertuneesta purppuratukasta huomattavasti todennäköisemmältä.
Muutenkin katkerassa tilanteessa oli liiankin helppo tarttua kärvistelevään jälkiviisauteen, Spyron osaamatta olla syyttämättä itseään vieläkin siitä mitä heidän niskaansa oli kaatunut hänen temppelille harhailunsa vuoksi. Tämä tuskin kykeni näkemään tätä kaikkea oikein mitenkään muuna kuin hänen syynään eikä purppuratukka selvästikään ottanut moista kovinkaan hyvin, vaikka ainakaan Haekli ei tuntunut suhtautuvan tähän tästäkään huolimatta lähellekään yhtä syyttävästi. Toisen hiljainen olemus sai nulikan pian vaikenemaan itsekin epämukavasti, tämän näyttäessä edelleen varsin kärvistelevältä heidän ympärillään liihottavan huivin liekkienkin valossa kun nuorukainenkin käänsi hetkeksi synkeän tukalasti katseensa jonnekin sivuun. Uupunut poika olisi luultavasti voinut helposti suistua syvemmällekin tähän löytämättä oikein mitään pakoreittiä kehää kuumeisesti kiertäviltä ajatuksiltaan, tämän kuitenkin kääntäessä päätään hieman yllättyneenä kun toinen vastasi epämukavan äännähdyksen keralla. Haeklin sanat saivat purppuratukan vilkuilemaan nuorukaisen suuntaan tukalasti kuin poika olisi halunnut kärvistelevän syyllisyytensä puuskassa väittää vastaan, nuorukaisen äkillistä päättäväisyyttä tavoittelevan olemuksen (vaikkakin hapuilevan sellaisen) kuitenkin vaientaessa nulikan. Tämä tuntui jäävän hetkeksi aavistuksen hämillään pälyilemään toista räpäyttäen silmiään saamalleen suorastaan määrätietoiselle katseelle, joka ajoi pojan nopeasti laskemaan katseensa jonnekin alas, kunnes tämä kuitenkin hetken kuluttua veti henkeä vaisusti. Niin paljon kuin tämä kaikki kaiversikin ja sai hänet tuntemaan olonsa syylliseksi ja häpeälliseksi... taisi Haeklin toteamuksessa olla perää. He eivät kyenneet tekemään enää mitään asioille jotka oli tehty eikä tämän kärvistelystä tainnut olla hyötyä kenellekään, mutta kukaties kaikki ei ollut vielä menetetty... ehkä he voisivat ainakin vielä päästä edes pois täältä.
Hieman hämmentävästi nuorukainen tuntui osuvan jokseenkin naulan kantaan hänen ahdistuneissa ajatuksissaan ja kohta poika rohkenikin nostaa jälleen hieman hämillään päätään toisen suuntaan tämän jatkaessa painokkaaseen tapaan. Eh, oli helppo nähdä että Haekli selvästi tiesi mistä puhui tämäkin epäilemättä kärsittyä kärvistelyssä ja epätietoisuudessa jo pidemmän tovin, mutta nyt toinen tuntui olevan hyvin vakavissaan... ja varma ainakin sen suhteen mitä seuraavaksi tulisi tehdä. Tämä kaikki kuulosti lopulta varsin suoraviivaiselta joka oli lähes lohdullista juuri nyt... ja eittämättä toinen puhui vieläkin selkeästi siihen tapaan että mitä edessä sitten odottikaan, olisi se heidän molempien edessä. Rehellisesti poika ei ollut voinut olla pelkäämättä ainakaan alitajuisesti sitä hetkeä kun hän olisi jälleen yksin keskellä kaikkea entistä kaoottisempaa ja ahdistavampaa tilannetta mistä ymmärsi entistä vähemmän vaikka hän tuskin olisi voinut millään muotoa syyttää Haeklia siitä jos tämä olisi lopulta saanut tarpeekseen varsinkin kaiken koetun jälkeen, mutta... siltikin toinen ei tuntunut olevan aikeissa ottaa sanojaan takaisin. Enemmänkin lähes päinvastoin. Nulikka vilkuili hetken tummaa nuorukaista tämän puhuessa kuontalonsa varjosta, yrittäen muutaman kerran raottaa suutaan kuin sanoakseen jotain ennen kuin kuitenkin napsautti leukansa jälleen kiinni. Vaikka tämä tuntuikin epäröivän, ilmaantui lähes toivottomaan olemukseen kuitenkin hiljakseen häivähdys jotain muutakin, kunnes poika hetken kuluttua viimein nyökkäsi varovaisesti, kuin kuitenkin hieman peläten että moinen varomattomuus saattaisi vielä särkeä jotain juuri kun hän rohkenisi yrittää tarttua ajatukseen että kaikki ei kukaties olisi lopullisesti murskattua.
"Mä... äh. No. Ehkä... niin. Kai me voidaan edes se tehdä" se myötäsi vaisusti juoksuttaen sormiaan purppuraisten suortuviensa lävitse, ennen kuin vilkaisi nuorukaista pieni huolestunut ryppy vieläkin otsallaan. Haeklin viimeinen toteamus pisti selvästi pojankin korvaan tämän kallistaessa hieman päätään kuin olematta aivan varma mitä toinen kaavaili samalla kun tämä seurasi nuorukaisen syystä tai toisesta hieman varautunutta katsetta kohti tämän vieressä lepäävää säkkiä. Poika olisi saattanut päätyä jälleen huomauttamaan ettei kukaan heistä ollut kyennyt paljoonkaan kun hirviömäinen joukko oli vyörynyt heidän kimppuunsa, mutta varsin nopeasti sekin tuntui oivaltavan ettei tämä oikeastaan kuulostanut vain pelkältä kärvistelyltä.... vaan enemmänkin siltä, että tumma nuorukainen tuntui oikeasti pohtivan jotain. "...eh. Mitä... asioita?" purppuratukkakaan ei voinut olla tiedustelematta varovasti säkkiä vilkuillen kuin olisi epäillyt täällä piilevän jotakin kyseenalaista kaiketi lähinnä toisen suhtautumisen vuoksi. Lopulta pussukkaan ei tainnut olla alunperinkään päätynyt erityisesti tavaraa ja nyt tämä näytti vieläkin tyhjemmältä, mutta silti nuorukainen tuntui käyttäytyvän kuin täällä olisi ollut jotain... kenties kovinkin oleellista. Poika vilkuili vuoroin toista, ja vuoroin säkkiä nyt sentään enemmän hämmentyneeksi harhautuneena, kunnes tämä kuitenkin liikahti hermostuneesti paikoillaan, voimatta lopulta vain karistaa levottomuutta ja tunnetta kuinka liian suurta kaikki oli mielestään.
"Mutta... mitä jos... entä jos... Jotain saattaa vielä tapahtua. Eh. Jos se... äskeinen käy uudestaan, tai... Äh. Kaikki voi vaan mennä pieleen uudestaan. En tiedä mitä sitten...." tämä henkäisi tukalasti, pyyhkäisten jälleen hieman irvistäen sormillaan rintaansa peittävän metallipunoksen ylitse. Äh... kukaties he onnistuisivatkin pääsemään pois temppeliltä, mutta edessä oli epäilemättä vielä hyvin monta kysymysmerkkiä jotka saattaisivat hyvinkin vielä heidän kimppuunsa. Kukaties Karaghain hirviöineen ilmaantuisi uudestaan, eteen ilmestyisi uusia esteitä, mitä kristalli oli ikinä hänelle tehnytkään saattaisi iskeä uudelleen ja saada aikaan ties mitä... Ahdistavia ajatuksia oli liikaa edes nimettäväksi, saaden pojan kirskauttamaan hampaitaan ja laskemaan hetkeksi katseensa. Jo aivan temppelistä pääseminen olisi varmasti jo aivan tarpeeksi ongelmaa itsessään.... puhumattakaan siitä, ettei kaikki varmastikaan päättyisi tähän. Eikä hänellä ollut ratkaisua yhteenkään näistä. Ajatus oli varsin pelottava, jo etukäteenkin, varsinkin heidän jo nähtyä mitä kaikkea saattaisi tapahtua.
((Toivottavasti ei mennyt taas liian kärvistelyksi. =I ))
|
|
|
Post by submarine on Aug 27, 2015 15:54:42 GMT 3
Spyrolla oli selvästi vaikeuksia päästä sinuiksi Haeklin esittämien ajatusten kanssa, niin jonkinlaisesta tarkoituksesta kaiken tämän sekaisuuden keskellä kuin myös jonkinlaisesta ryhdistymisestä ja asioihin tarttumisesta. Totta puhuen hän ei voinut varsinaisesti syyttääkään tätä siitä. Hän ei ollut varma mistä oli edes itse löytänyt jonkinlaista lujuutta juuri nyt, ja ehdottoman varmasti häntäkin hirvitti laskea sen varaan mitään. Mutta... siltikin, hän oli vielä hengissä, kaiken tämän jäljiltä, ja sen täytyi tarkoittaa edes jotakin. Yllättävän hanakasti hän pudisti päätään toisen puuskahtaessa miten oli pilannut kaiken, kuin olisi jollakin tavalla kehdannut olla jopa varma jostakin. Totta puhuen hänellä ei ollut mitään valmista vastausta toiselle, mutta siitä huolimattakin jostakin löytyi muutama sana, jotka tuntuivat käyttökelpoisilta. "Nämä asiat toimivat... mystisillä tavoilla. Vaikka tällä kaikella olisi jokin tarkoitus, ei se välttämättä ole selvä ennen kuin vasta jälkeenpäin miettien. Mutta me olemme edelleen hengissä vaikka... vaikka tämä kaikki tapahtuikin. Ja se tarkoittaa että me voimme ainakin yrittää. Kaikki on juuri niin pilalla ja huonosti kuin sen päättää olevan", nuorukainen lopulta vastasi. Hetken hän mietti sitä itsekin, tuijottaen jonnekin kaukaisuuteen, ennen kuin joutui kaikesta yrittämisestään huolimattakin tekemään varovaisen, melkein olankohautuksellisen eleen. "Tai niin minä ainakin haluaisin ajatella. Jos tämä on kaikki lopulta samantekevää niin... ainakin se tuntuu vähemmän kurjalta", punatukkainen lisäsi, vilkaisten toiseen varovaisesti. Hän ei tiennyt miten vakuuttavalta onnistui kaikesta yrittämisestä huolimattakin kuulostamaan. Mistään näinkään kannustavasta puhuminen tuntui vähintäänkin oudolta, mutta siltikin hän yritti parhaansa.
Parhaansa tai ei, ei tainnut lopulta olla suurikaan ihme että muutama napakka sana ei riittänyt kohentamaan Spyron mielialaa määrättömästi. Jonkinlainen selvä suunnitelma suunnasta tuntui sentään vetoavan tähänkin, mutta siitä huolimattakin kaiken epäselkeys ja vaarallisuus painoivat armotta päälle. Samat tukalat tunteet vaanivat aivan liian lähellä pintaa myös Haeklin kohdalla, ja hän mutristikin suutaan epämukavasti toisen esittäessä hapuilevan ja pelokkaan vastalauseen kaikelle, tarraten nopeasti siihen mitä kaikkea voisi mennä vikaan. Se sai hänetkin jälleen varsin epämukavaksi jo pelkästään puhtaasti siitä syystä, että hän tiesi täysin miltä toisesta tuntui. Mutta vaikka ahdistus ja epätoivo olivatkin ottamassa taas valtaa, löysi punatukkainen jälleen itsestään jonkin ihmeen kautta uutta lujuutta johon tarrata. Hänen leukaperänsä kiristyivät, ja tällä kertaa pään pudistamisen sijaan hän nyökkäsikin, kuin ollen täysin samaa mieltä. Hän oli kyllä varsin tietoinen siitä, että purppurapää oli esittänyt hänelle varautuneen kysymyksen, mutta se sai nyt odottaa. Kukaties tärkeämpien asioiden vuoksi... tai kukaties niiden varjolla. "Kyllä. Jotain saattaa varmasti vielä tapahtua. Mutta... mutta niin saattaa vaikka me emme edes tekisi mitään. Kaikki on vaarallista muutenkin ja tuosta haavasta saattaa seurata vielä jotakin kamalaa joka tapauksessa. Ja sitä paitsi jos tämä oli todellakin niin tärkeää niille hyypiöille niin... niin ne saattavat vaikka lähteä meidän peräämme. Vaikka emme edes tekisi mitään millekään", nuorukainen lopulta vastasi, värähtäen itsekin omista sanoistaan. Ajatus siitä, miten kammottavan Karaghainin kätyrit lähtisivät takaa-ajoon saatuaan selville heidän olevan vielä hengissä, ja kukaties jopa että kristallikuulan jäänteet olivat nyt heillä... tai siis toisessa heistä, kylmäsi todella pahasti. Mutta samalla se tuntui myös varsin painavalta syyltä edes yrittää jotakin. Edes... jotakin. "Jos ne todella ovat valmiita tekemään tällaista sen kuulan vuoksi niin... niin ne eivät varmasti epäröisi yhtään ottaa sitä sinulta. Ja ne eivät varmasti... piittaisi yhtään miten se otetaan", harmaahipiäinen lisäsi vielä, liikahtaen varsin ahdistuneesti omista sanoistaan. Hän ei ollut ajatellut edes tätä puolta tässä kaikessa aikaisemmin. Kukaties pelkkä temppelistä häipyminen ei edes riittäisi pelastamaan heitä näiden kynsistä?
"Minä tiedän että tämä kaikki on hankalaa. Mutta... mutta minä en usko että me voimme valita enää olemmeko vaarassa. Minusta tuntuu että voimme vain yrittää tehdä jotakin asioille, tai olla tekemättä mitään. Tällaiset asiat... eivät tapahdu ilman seurauksia. Olipa tässä jotakin syytä tai ei, niin seurauksia tällä ainakin on. Tällainen taikuus tarkoittaa asioita ihan varmasti", Haekli totesi hetken hiljaisuuden jälkeen. Tällaisten sanojen päästely tuntui kaikkea muuta kuin mukavalta, ja hän tuli pälyilleeksi ympärilleen puhuessaan kuin peläten niistä koituvan heti jotakin hirvittävää harmia, mutta siitä huolimattakin hän hammasta purren pysyi kannassaan. "Ja... ja vaikka mitään ei koskaan edes sattuisi, ei tämä koskaan vain... katoa. Jos nyt vain... lopetat ja pakenet, niin siten mietit loppuelämäsi miten asiat olisivat ehkä voineet olla. Ja tiedät että et pysty parempaankaan. Se... tuntuu pahalta", punatukkainen lisäsi varovaisesti. Hän ties sanoneensa jotakin tällaista jo kerran aikaisemminkin, mutta juuri nyt se tuntui toistamisen arvoiselta. Hän ei halunnut nähdä Spyron ainakaan tekevän virheitä joista tiesi itse liiakin hyvin. Kaikesta huolimattakin sanojen lausuminen vaati siinä määrin voimia, että hetken hän joutui taas olemaan hiljaa, nielaisten kevyesti pitääkseen ylimääräiset äänet ja purkaukset sisällään. "Minä... aion yhä auttaa. En tiedä voisinko muutakaan. Minäkin olen kai nyt... mukana näissä asioissa", hän mutisi puoliääneen. Totta puhuen hän ei ollut aivan varma uskoiko sanojaan, sitä että hänellä ei ollut vaihtoehtojakaan, ja se teki kipeää. Mutta sillä ei ollut juuri nyt väliä.
|
|
|
Post by spyrre on Aug 27, 2015 19:24:39 GMT 3
Vaikka jälleen varsin nujertuneelta näyttävä Spyro ei tuntunut osaavan suhtautua Haeklin esille tuomiin ajatuksiin mystisestä johdatuksesta, jäi tämä silti kuuntelemaan kun nuorukainen päätyikin ravistamaan päätään hänen synkeälle arviolleen. Hänen oli varsin vaikea nähdä nyt missään mitään kovinkaan positiivista siinä vaiheessa kun kaikki mahdollinen tuntui menneen mahdollisimman pahasti pieleen... tai ainakin lähes kaikki. Niin hankalalta kuin tämä kaikki tuntuikin, ei purppuratukkakaan lopulta voinut kiistää sitä että he olivat kuitenkin vielä elossa... joka eittämättä tarkoitti jotakin. Kenties ei suoranaisesti jonkin oudon, salamyhkäisen korkeamman voiman toimia, mutta ainakin sitä että kaikki ei ollut vielä ohitse ja jotain voisi olla mahdollista ainakin yrittää tehdä silläkin uhalla että asiat olivat epäilemättä käyneet entistä vaarallisemmiksi ja mutkikkaammiksi. Poika pälyili vaiteliaan empivästi toisen suuntaan nuorukaisen puhuessa päästäen kurkustaan pienen, epämääräisen äännähdyksen jonka merkityksestä tuskin se itsekään oli aivan varma, kunnes se viimein henkäisi toisen viimeiselle, aavistuksen varovaiselle toteamukselle siitä, kuinka tämä edes tahtoi uskoa ettei tämä kaikki olisi ollut vain yhdentekevää. "....eh. Niinno. Ehkä... ehkä niin. Kaipa... me selvittiin kuitenkin ainakin siitä... kaikesta. Vaikea uskoa vieläkin miten, mutta..." purppuratukkakin myötäsi viimein varovaisesti kihnuttaen laihaa käsivarttaan vieläkin melkoisen neuvottomin elkein, mutta kukaties sentään ponnistellen tarttuakseen siihen mitä toinen yritti sanoa. Varsinaisesta helpotuksesta ei tainnut voida puhua, eikä hän päässyt eroon rintaansa kylmäävästä ahdistavasta tunteesta, mutta... Haeklin sanoissa oli kuitenkin jotakin, kuten tavassa jolla toinen selvästi yritti kaikenkin jälkeen rohkaista häntä... ja tämä tuntui jopa löytäneen jostakin varmuutta, joka sai pojan vieläkin vilkuilemaan toista hiustensa lomasta. Oli korkeammista voimista mitä mieltä olikaan, tämä epäilemättä ainakin tarkoitti jotakin... vaikka ei kyennytkään poistamaan pintaan pyrkiviä ahdistavia pelkoja.
Tumma nuorukainenkin tuntui käyvän jälleen ymmärrettävän hankalaksi kun Spyro töksäytti vaivalloisesti ulos tukaluutensa, voimatta salata pelokkuuttaan ja epävarmuuttaan jotka piinasivat hänen mieltään. Nulikka oli eittämättä jo tarpeeksi hatarassa kunnossa muutenkin kyetäkseen nyt johonkin tällaiseen vaikka moinen heikkouden osoitus saikin tämän laskemaan hetkeksi häpeissään katseensa, Haeklin kuitenkin hetken kuluttua löytäessä sanoja tähänkin tilanteeseen. Nuorukaisen nyökkäys kaiken vaarallisuudelle sai pojan kirskauttamaan tukalasti hampaitaan hermostuneen katseen noustessa kuitenkin toisen suuntaan kun Haekli hyvin pitkälti toi ilmi hänen pelkonsa, joka näytti selvästikin purevan myös toiseen. Purppuratukka kävi itsekin varsin hermostuneeksi ryhdin painuessa hieman lisää toisen puhuessa niin kristallista kuin Karaghainista ja siitä kuinka tämä saattaisi hyvinkin ilmaantua vielä takaisin etsimään tavoittelemaansa esinettä. Voipuneet tummat silmät laajenivat aavistuksen kun poikakin hoksasi tämän implikaation, jota hän ei ollut tainnut edes rohjeta ajatella näin pitkälle. "Luuletko, että...? Jos se tulee takaisin, niin... voiko se huomata että yksi niistä paloista... ei ole siellä?" nulikka henkäisi järkyttyen itsekin ajatusta... vaikka kaiketi tämän ei olisi pitänyt sinänsä tulla yllätyksenä että hiipparit saattaisivat päättää tehdä vielä jotain niiden suhteen, joiden tiesivät tuhonneen mahdollisuutensa kristallin saamiseen, joka selvästi oli ollut varsin tärkeä näille. Kukaties Karaghain, jos mies oli vielä elossa, saattaisi hyvinkin usuttaa palvelijansa heidän peräänsä aivan vain kostomielessä... puhumattakaan siitä jos tämä tajuaisi että ilmeisestikin siru kristallia oli vielä jäljellä, joka epäilemättä omasi vieläkin ainakin osan voimastaan. Spyro irvisti pienesti voimatta olla luomatta uutta varsin arastelevaa katsetta rintaansa jossa tiesi luonnottoman haavan ammottavan, ennen kuin nosti jälleen katseensa epäilemättä yhtä hermostuneeseen nuorukaiseen, joka kuitenkin tuntui tapailevan otetta ainakin jonkinlaisesta jatkosta niin vaikealla pohjalla kuin tämä epäilemättä olikin, vaatien toiseltakin hetken hiljaisuutta ja ajatustensa keräämistä.
Pelokkaasti liikehtivä poikakin pysyi hetken vaiti nieleskellen palaa kiristävästä kurkustaan voimatta olla pyyhkäisemättä tuon tuostakin metallinutun peittämää luisevaa rintaansa jossa sirpale luonnotonta kristallia tuntui lähes vaanivan, tämän kuitenkin havahtuessa aavistuksen nopeammin uudestaan kun Haekli jälleen puhui... suoraan ja konstailematta, yrittämättäkään vakuuttaa että asiat eivät ehkä olisikaan niin huonosti kuin miltä näyttivät... mutta vaikka moinen puhe epäilemättä sai jälleen kylmiä väreitä juoksemaan pitkin purppuratukan selkärankaa, ei poika tällä kertaa laskenut katsettaan vaikka tämän leukaperät kiristyivätkin. Kumpikin heistä epäilemättä tiesi että jos asiat olivat vaikuttaneet uhkaavilta ja epävarmoilta tähän saakka, olisi tämä varmasti käymässä entistä kyseenalaisemmaksi ennen kuin ainakaan paremmaksi... mutta ainoa mahdollisuus mitä tämän edessä lopulta oli, taisi olla yrittää tehdä tälle jotain. Spyro liikahti tuntien jälleen ailahduksen häpeällisyyttä itsessään siitä kuinka houkuttelevalta ajatus vain pakoon painelusta ja käpertymisestä jonnekin piiloon olisi tuntunut... vaikka saatuaan kiinni vähänkään järkevästä ajattelusta, ei ollut vaikea tajuta että nyt oli jo aivan liian myöhäistä moiselle. Tämä ei ollut jotain, jota saattoi vain paeta ja toivoa tämän menevän pois omia aikojaan... niin kristallinsirpale, kuin epäilemättä mikään tähän liittyväkään. Ja jos Haekli aikoi vielä yrittää, ei hänkään voinut vain antaa periksi. Toisen viimeinen, hiljainen mutina sai nulikan vilkaisemaan nuorukaista kerran jos toisenkin kuin tämä olisi yrittänyt päätellä kuinka vakavissaan tämä oli, kunnes pojankin kurkusta kantautui hiljainen henkäisy.
"Mä... äh. Kiitos. Jos... jos olet varma, että.... Ei mun ollut tarkoitus vetää suakin mukaan johonkin... tällaiseen. En mä voi vaatiakaan, että..." se henkäisi viimein, pudistaen syyllisen kärvistelevin elkein päätään, ennen kuin huokaisi uudestaan ja loi hampaitaan kiristelevään nuorukaiseen kuitenkin varovaisen kiitollisen katseen kuontalonsa lomasta. Hän ei tiennyt miksi Haekli ei vain katsonut parhaaksi luovuttaa nyt tietäessään mihin oli itsensä sotkenut, mutta hän ei lopulta voinut olla kuin kiitollinen tälle tästä, tämän kaikenkin keskellä. "...äh. Mä en tiedä mitään mistään tällaisesta. Kaikki tuntuu ihan liian isolta, ja..." poika jatkoi kohta vastahakoisesti värähtäen silminnähden sanojaan, ennen kuin tämä kuitenkin puristi levottomasti hypistelevät kätensä nyrkkiin sylissään, tukahduttaen epävarmat sanansa kesken. Hetken aikaa se tuntui yrittävän kiskoa jonkinlaista rotia pelon ja epävarmuuden jäytämiin ajatuksiinsa, kunnes purppuratukka tuntui rohkenevan avata jälleen suunsa, vaikka tämä selvästi arasteli tätä vieläkin. "...kai se on totta kuitenkin. Tai siis... jos kaikki on huonosti nyt, niin.... jos ei edes yritä mitään niin... ne menee ainakin pahemmaksi. Varsinkin nyt. Pakko ainakin.... yrittää. Ennen kuin niin käy." Sanat puuskahdettiin ilmoille vastahakoisesti ja eittämättä vain avuttomana toistona toisen sanomalle, mutta ainakin poika tuntui tarkoittavan mitä sanoi, tukalasta olemuksestaan huolimatta. Spyro nielaisi jääden hetkeksi pälyilemään nyrkkiin puristuneita käsiään.
"....ajattelin, että... jos tämä olis... onnistunut, niin... olisin ainakin voinut yrittää korvata tämän kaiken jotenkin. Äh. Se... ei taida onnistua nyt" poika mutisi hetken hiljaisuuden jälkeen, päästäen lannistuneen henkäisyn. Hän tuskin oli lopulta ajatellut tätä kaikkea alkuunkaan loppuun oikein missään vaiheessa haparoidessaan vain oljenkorsia ympäriltään, mutta ainakin hän oli aikonut yrittää maksaa saamansa avun takaisin. Kaiken muunkin lisäksi tuntui varsin latistavalta ettei edes tämä tainnut olla mahdollista. Kaiketi tämä sinänsä muiden ongelmien rinnalla ei ollutkaan se kaikkein ensisijaisin ongelma, mutta moinen kiittämättömyys pisti silti purppuratukkaa ikävästi.
|
|
|
Post by submarine on Aug 28, 2015 14:23:35 GMT 3
Takaa-ajon mahdollisuus riitti selvästi järkyttämään Spyroakin melkoisesti, ymmärrettävästi ja perustellusti. Ajatus verikoiran lailla perään lähtevistä, kostonhimoisista ja taikaesinettään himoavista hyypiöistä kammotti Haekliakin melkoisesti, ja sen tajuaminen oli totta puhuen järkytys hänellekin. Mutta siitä huolimattakaan hän ei epäröinyt asian suhteen tai pyrkinyt edes näyttämään siltä, kuin olisi yrittänyt keksiä jotain tapaa järkeillä asioiden olevan kunnossa. Spyron kauhistunut kysymys sai vastauksekseen huolestuneen mutta vakaan nyökkäyksen, ja sitä seurannut vaitonaisuus oli eittämättä enemmänkin miettimistä ja huolta kuin epävarmuutta. "Kuka tahansa pystyy varmasti tuntemaan ettei se mahti ole enää siellä. Ja on tapoja jäljittää tällaisia asioita. Minäkin pystyisin siihen, jossakin määrin. Ja tuollaisesta voimasta jää niin selvä jälki että... no, jos ne aikovat lähteä perään, se ei tule olemaan hankalaa", nuorukainen lopulta sihahti, hieroen käsiään hermostuneesti yhteen. Tästä hän ainakin osasi olla hyvin varma. Mahtavan maagisen energian jäljittäminen ei kukaties olisi nopeaa, mutta ei myöskään erityisen vaikeaa, jos kukaan joukosta vain ymmärsi taikuutta - ja totta puhuen hän oli melkoisen varma, että jokainen näistä ymmärsi, tavalla tai toisella. "Eivät ne tietenkään voi vain... juosta sen perässä kuin seuraisivat jotakin lankaa. Se vaatii taikoja ja keskittymistä ja tunnustelua. Mutta jos ne vain aikovat lähteä perään niin... en usko että kovinkaan moni asia voisi peittää tuota kunnolla", punatukkainen lisäsi varovaisesti ja avuttomasti.
Vaikka Spyro olikin kaiketi alkamassa nähdä jo toimimisen tarpeellisuuden, oli tämä kaikki kuitenkin selvästi hyvin painostavaa ja ahdistavaa. Sen varjolla Haekli lopulta päätyikin taas vahvistamaan olevansa edelleen mukana tässä kaikessa, mikä kaiketi edes rauhoitti toista. Moisesta asiasta puhuminen oli kuitenkin hankalaa, ja hän kuunteli kärsivällisen vaiti kun tämä hapuili jonkinlaisia sanoja. Toinen tuntui edelleenkin melkeinpä pelkäävän että hän päätyisi vain häipymään heti kun jokin kohtalokas hetki löisi. Punatukkainen ähkäisi, pudistaen kevyesti päätään. Totta puhuen hän ei voinut sanoa itsekään millään varmuudella, etteikö olisi pelännyt hieman aivan samaa, mutta juuri nyt ei ollut aika murehtia siitä. Melkein kuin vähätellen hän kohautti olkiaan, vilkaisten taas toiseen. "Eh, no. Ei minulla kai ole oikein vaihtoehtojakaan enää. Tämä kai koskee nyt minuakin. Enkä minä muutenkaan aikoisi vain... häipyä. Eh, sinä tarvitset apua nyt", nuorukainen vastasi, yrittäen parhaansa mukaan kuulostaa jollain tapaa luontevalta ja päättäväiseltä. Hän ei tosiaankaan ollut millään tapaa hyvä tällaisessa, olkoonkin että oli vaikea edes kuvitella ketään joka olisi. Hän pudisti uudemmankin kerran päätään ennen katsoi toiseen aavistuksen vakaammin. Hänen täytyi nyt olla se joka tiesi mitä tehdä, tai ainakin yritti parhaansa. "Tämä kaikki onkin varmasti isoa. En minäkään osaa vielä edes kuvitella miten tämä kaikki vain... ratkeaisi. Mutta siksi meidän pitää aloittaa edes jostakin. Ei kaikesta, vaan ihan vain... jostakin. Edes siitä että päästään pois täältä ja johonkin missä asioita voi edes miettiä. Ei meidän tarvitse vielä tietää mitä muuta meidän pitäisi tehdä. Kunhan... oikea suunta", harmaanahkainen totesi, yrittäen elehtiä käsillään tavalla jonka olisi kaiketi pitänyt olla sanoja vahvistava.
Vaikka Haekli yrittikin mielestään juuri nyt ajatella kaikkea niin paljon kuin vain pystyi, oli pakko myöntää että Spyron seuraavat sanat, se miten tämä oli toivonut voivansa korvata kaiken vielä hänelle, saivat nuorukaisen tuijottamaan tätä hetken silmiään räpytellen, kuin hän ei olisi ollut aivan varma ymmärsikö oikein. Tuijottelu ei kuitenkaan muuttanut hänen kuulemaansa yhtään mihinkään, ja lopulta hän päästikin kevyen ähkäisyn, ennen kuin pudisti lujasti päätään. Toisen sanat tuntuivat melkeinpä tyrmistyttävän, kuin niissä olisi ollut jotakin mikä pelkän lähtökohtaisestikin soti kaikkea muuta vastaan. Jotakin, mikä kertoi toisen ymmärtäneen jotakin hyvin väärin. "Äh, enhän minä... minähän sanoin etten minä ole täällä palkkion takia. Minähän sanoin jo silloin, etten minä lähde mukaan koska täällä saattaisi olla jotakin... aarteita tai sellaista. Minä lähdin koska halusin auttaa ja koska... koska uskoin että voisin löytää... suuntaa. Tai jotakin. Äh, ei minua raha kiinnosta", nuorukainen lopulta ähkäisi, huitaisten torjuvasti kädellään. Hän kyllä tiesi, että toinen yritti vain helpottaa omaatuntoaan ja todistella ettei yrittänyt hyötyä kenestäkään, mutta kaiken kääntäminen jotakin palkkiota kohti, kuin kaikki olisi ollut hänestä hyvin jos tästä vain saisi korvauksen, kalskahti silti ikävästi. Siltikin hän hillitsi itsensä parhaansa mukaan, henkäisten syvään ennen kuin jatkoi. Asiat eivät ainakaan helpottuisi keksimällä kiistoja jostakin tällaisesta. "Minä olen mukana koska haluan auttaa. Tenka saattoi... no, se ajatteli eri tavalla. Mutta minä en ole mikään seikkailija tai mikään... mikään sellainen. Minä olen typerä kiertolainen joka teki virheitä ja jolla ei ole mitään muutakaan suuntaa", punatukkainen ähkäisi, tohtimatta puhua enää pahaa kuolleista - mutta säästelemättä suuremmin turhautuneita sanoja itsensä kohdalla. Hän henkäisi syvään vielä uudemmankin kerran, keräten itseään, ennen kuin veti päänsä takakenoon, niin että kasvot kellottivat kohti korkeaa, kaiverrettua kattoa. Liekehtivä, purppurainen huivi pyöri yhä heidän ympärillään.
"Eh, ja sitä paitsi. Jos sinä sitä mietit, niin kaiketi olen... saanut jo kaikenlaista ilman yrittämistäkin. Tuo kangaskin olisi varmasti omaisuuden arvoinen... vaikka en uskokaan että se aikoo erkaantua minusta kovin pian. Silti, se on arvokas. Ja löysin minä tämänkin", Haekli totesi, vilkaisten vielä ilmassa pyörivää kangasta, ennen kuin laski varovaisesti katseensa ja kätensä kantamalleen miekalle. Sen huotra oli varsin koruton ja yksinkertianen, mutta siitä pilkottava kahva olikin jotakin muuta. Se oli kaunis, huoliteltu ja hyvätekoinen, kirkasta metallia. Ylenpalttisia koristeita siinä ei ollut, mutta sen kahvaan oli upotettu silti juova hopeaa, joka kulki väististä ponteen asti, kiertäen kahvaa ympäri. Punatukkainen tarkkaili sitä samalla etäisellä tavalla, jolla oli tarkkaillut muitakin näkemiään ihmeitä; kykenemättä varsinaisesti suhtautumaan asiaan mitenkään, turvautuen vain vaisusti totuuksiin. Selvästikin hän oli ehtinyt ihmetellä asetta jo aikaisemmin. "Jos en ole väärässä, tämä miekka on ylimaallista alkuperää. Ei kuten ne... taikamiekat joita voi tehdä pelkällä taidolla hyvistä aineista. Tämä taitaa olla... punaista tähtirautaa", nuorukainen totesi puolittaisesti, ennen kuin laski kätensä varovasti miekan kahvalle. Äänenpainoista päätellen sanojen olisi pitänyt tarkoittaa jotakin tärkeää, mutta edes hän itse ei jäänyt miettimään asiaa liian tarkkaan. Hitaasti hän veti terää esiin, melkein kuin olisi pelännyt pakottaa sitä paljastumaan sen nopeammin, kuin terä itse halusi. Hitaasti näkyviin paljastui terää, joka oli leveä ja jykevä ja virheettömästi taottu. Siinä ei ollut suuria yksityiskohtia, mutta hämärässäkin saattoi erottaa, ettei se ollut tavallista terästä. Siinä oli selkeä punainen sävy. Ei räikeää tai kirkasta, vaan tasainen ja maallinen, hieman kuin ruosteessa. Ruostetta se ei kuitenkaan ollut, vaan terä itsessään oli tahraton ja virheetön. Se olisi yhtä hyvin voinut olla vaikka käyttämätön. Lopulta hän veti esille koko terän, paljastaen jämäkän lyömämiekan, joka oli sekä leveämpi että pidempi, kuin hänen edellinen, varsin tavanomainen aseensa. Punatukkainen tarkasteli kapistusta etäisesti ja vähäeleisesti.
"Olen kuullut tästä, vaikka en olekaan nähnyt. Punaista tähtirautaa. Harva kai osaisi enää edes tehdä tällaisia. Joillakin niitä kai on. Se on vähän jämäkkä mutta... eh, ehkä se ainakin auttaa meitä matkalla. Se on... hyvää terästä. Melkein parasta, tarinoiden mukaan", Haekli tokaisi lopulta vaisusti. Hän tuijotti vielä hetken terää, ennen kuin laski sen varovaisesti lappeelleen polvelleen. Tieto ja ymmärrys eivät selvästikään helpottaneet juuri suhtautumista tällaisiin asioihin.
|
|
|
Post by spyrre on Aug 28, 2015 20:11:08 GMT 3
Kumpikin tukalasta ja pelokkaasta kaksikosta taisi olla varsin hyvin selvillä ettei koko asetelmassa ollut enää mitään selkeää taikka helppoa, eikä tämä varmasti ollut matkalla ainakaan parempaan suuntaan. Jo varmiiksi levoton Spyro järkyttyi silminnähden entisestään kun Karaghainia ja tämän hirviöitä pohtiva Haekli vahvisti hänen pelkonsa siitä, että jos näitä kiinnostaisi saapua vielä takaisin tarkastamaan himoitsemansa kristallin kohtalo, nämä epäilemättä huomaisivat että osa tästä; sekä ennen kaikkea tämän huokuma voima; olisivat tipotiessään. Sen lisäksi että tuskin olisi vaikea arvata ketkä olivat ainoat jotka voisivat liittyä asiaan jotenkin, ei itse kristallin seuraaminenkaan ilmeisesti olisi mitenkään mahdotonta edes vaikka he ehtisivätkin luikkia tiehensä temppelistä ennen näiden saapumista. Tummat, ymmyrkäiset silmät tuijottivat nuorukaista tämän puhuessa samalla kun pojan kasvoille hiipi hetki hetkeltä pelokkaampi ilme kun tällekin alkoi valjeta ettei edes hirviöiden herrasta joukkoineen oltu välttämättä vielä selvitty siitä huolimatta että nämä tuntuivat toistaiseksi painelleen tiehensä nuolemaan haavojaan... tai odottamaan tilaisuuttaan. "....se... näkyy niin... kauaskin? Jotenkin?" Spyro ähkäisi hetken kuunneltuaan, pienen varsin pahaa enteilevän irveen käydessä jälleen pojan kasvoilla. Se ei selvästikään tiennyt tai ymmärtänyt paljoakaan tästäkään aiheesta, mutta Haeklin huolestus ja kavahdus aiheesta vakuutti purppuratukankin nopeasti siitä, että kyseessä oli selvästikin oikea uhka. Jos jo aivan pelkkä ajatus hänen rinnassaan väijyvästä ties mitä tekevästä sirpaleesta ei ollut ollut tarpeeksi hirveä, tätä ilmeisesti oli lisäksi myös mahdollista seurata jos tiesi vähänkään aiheesta... eikä nulikalla ainakaan ollut epäilystäkään siitä, että Karaghain ja tämän seuralaiset olisivat tienneet. Melkoinen aalto kylmäävää pelkoa pyyhkäisi jälleen hänen ylitseen saaden pojan värähtämään fyysisestikin, ja tämä puri hampaansa jälleen kirskahtaen yhteen. "...hitto" se onnistui henkäisemään vaisusti hetken järkyttyneen hiljaisuuden jälkeen tummaa nuorukaista neuvottomasti vilkuiltuaan, ennen kuin purppuratukka laski katseensa varuillaan ja epäluuloisesti kohti rintaansa kuin peläten itsekin näkevänsä jotain... tai että pelkkä kapineen tiedostus saisi jotenkin taas jotakin kauheaa aikaan. "Se... se pitää saada pois. Jotenkin" oli lopulta ainoa hiljainen töksäytys jonka poika sai ilmoille, mutta nyt tässä oli havaittavissa ilmeisestä kajastavasta pelosta huolimatta aavistus selkeyttä jostakin. Kukaties kammon lietsomaa, mutta... kaiketi tämä oli kuitenkin jotain, mikä saattaisi olla omiaan ajamaan järkyttyneen nulikan liikkeelle pelokkaasta jähmettyneisyydestään.
Kaipa kaiken arkailun ja emminnän keskellä oli alkanut itää ymmärrys siitä että asioille olisi tehtävä väkisinkin jotain, ja helpotuksena ainakin se, ettei olonsa melkoisen ylikuormittuneeksi tunteva poika ollut kuitenkaan kaiken edessä yksin. Haekli tunsi selvästikin itsekin olonsa hankalaksi ja ahdistuneeksi eikä Spyro voinut olla luomatta tähän uutta varsin syyllistä katsetta kun nuorukainen hetken epäröityään vastasi hänen vaisuihin kiitoksiinsa. Mikään tällainen ei varmasti ollut helppoa kenellekään, mutta siltikin... vaikka nuorukaisella varmasti oli epäilynsä tämä tuntui silti siltä että aikoisi yrittää... ja tämä epäilemättä tarkoitti paljon. Purppuratukkaa pisti varsin ikävästi olla jonkin tällaisen aiheuttaja, jonka vuoksi toinen koki sotkeutuneensa johonkin kauheaan josta ei voinut enää perääntyäkään, mutta... kaipa tilanne oli mitä oli, eikä tämän kärvisteleminen lopulta muuttanut mitään. Poika henkäisi pyyhkäisten neuvottomasti niskaansa portaaseen nojaten vilkaisten kuitenkin itsekin nuorukaisen suuntaan yrittäen löytää olemuksestaan edes hieman jotain vastaavaa määrätietoisuutta kuin tämäkin, kuitenkaan onnistumatta tässä erityisen hyvin. Niin olo kuin olemuskin oli epäilemättä vieläkin pelokas ja uupunut päällekin päin, mutta siltikin tämä nyökkäsi voipuneesti Haeklin sanoille kun tämä huomautti että suuressakin asiassa olisi vain päästävä ensiksi alkuun jostain. Ei sillä, että heillä kaiketi olisi ollut vaihtoehtojakaan. "....no juu. Äh. Kunhan... jotain ensiksi. Varmasti missä vaan on parempi kuin olla täällä" sekin myötäsi mutisten, voimatta kuitenkaan olla luomatta syyllistä katsetta ympärilleen lepattavan huivin valaisemassa jylhässä portaikossa. Temppelikään tuskin tulisi enää koskaan olemaan entisensä tämän jälkeen, mutta.... äh. Tämä taisi olla yksi niistä asioista jotka olivat ehdottomasti hänen voimiensa ulottumattomissa edes yrittää korjata jotenkin... niin rikolliselta kuin täältä vain tiehensä luikkimminen eittämättä tuntuikin. Mutta siinä vaiheessa kun he tuskin tiesivät mitä tehdä nyt edes itsensä suhteen, ei tainnut olla pienintäkään toivoa edes yrittää pohtia temppelin kohtaloa... eikä Spyrolla rehellisesti olisi edes tainnut riittää hermoja tai voimia moiseen, varsinkaan nyt.
Tämä ei tainnut kuitenkaan olla ainoa asia joka kiusasi nulikkaa, ja pian tämä mutisikin ilmoille tukalasti kaiketi jonkinlaista surkeaa hyvitystä tai oikeutusta haparoiden kuinka oli aikonut yrittää edes korvata kaiken... niin turhaa kuin tätä taisi olla edes ajatella nyt kun kaikki oli mennyt kaikkea muuta kuin hyvin hänen yrityksensä suhteen. Vaikka moinen selvästi tökki purppuratukkaa ikävästi näytti Haekli suorastaan yllättyvän, kuin ei olisi edes ajatellut moista. Eh, tämä kaiketi taisi olla ymmärrettävää ottaen huomioon ettei laihalla nulikalla ollut nyt kuin hädintuskin edes vaatetta päällään saati mitään millä korvata toinen toistaan vaikeampia koettelemuksia sisältävä harharetki, mutta toisen typerrys sai silti Spyron luimistumaan aavistuksen kiusaantuneena kuin tämä olisi jollain ilveellä ollut oikeasti vakavissaan pahoillaan asiasta siitäkin huolimatta että taisi olla selvää ettei nuorukainen ollut alunperinkään mukana palkkion toivossa. Mahdollisesti poika tosin ei välttämättä puhunut edes vain rahasta taikka aarteista, tämän päätyessä puuskahtamaan hieman vaisun turhautuneesti itsekseen kun Haekli pudisti kiireesti päätään vakuuttaen, ettei ollut edes kaivannut maksua avustaan. "Äh. No... kaipa. Mutta... ehkä mä olisin voinut edes... jotain. Kai se olis ollut vaan... oikein jos mä olisin voinut ehkä sitten auttaa jotenkin, mutta... " purppuratukka huokaisi hetken toista vilkuiltuaan, ennen kuin kuitenkin antoi lauseen hiipua ilmaan, pienen nujertuneen olkapäiden kohautuksen keralla. Vaikutti siltä, että hän oli kaiketi jälleen se, joka joutui piiloutumaan toisen taakse kerta toisensa jälkeen... vaikka kieltämättä kaipa kärvistelevääkin mieltä lämmitti ainakin edes se, kuinka nopean painokkaasti toinen oli ohittanut kukaties tälle oikeutetutkin vihjaukset palkkiosta kaiken jälkeen. Kukaties mikään, niin avuksi oleminen kuin nuorukaisen oma suunnanlöytäminen ei ollut mennyt kuten kumpikaan heistä oli toivonut, mutta... kaiketi tämänkin kärvistely oli lopulta vain varsin turhaa jälkiviisautta. Poika jäi vuorostaan vaisusti kuuntelemaan kun Haekli puhui nostaen katseensa hankalana kattoon ja heidän yllään kaartelevaan huiviin, Spyronkin lopulta huokaistessa pienen nyökkäyksen keralla. "Äh... tiedän. En mä niin ajatellutkaan että sä olisit sellainen. Kai... kai me kaikki ollaan tehty jotain tyhmää joskus, ja.... Olisin vaan toivonut, että... äh. Että... ne olisi voineet edes... selvitä jotenkin. Ja että tästä olisi voinut olla jotain apua sullekin... no, jotenkin" nulikka mutisi voipuneesti jokseenkin synkkään sävyyn, ennen kuin viimeisteli sanansa uudella jokseenkin neuvottomalla olkapäidenkohautuksella. Toisen selkeän itsesyytöksellinen ähkäisy typerästä kiertolaisesta ja virheistä sai pojan vilkaisemaan jälleen nuorukaisen suuntaan huolissaan, ennen kuin tämä laski jälleen hetkeksi katseensa tukalasti. Tuskin hän oli tiennyt mitä oli toivonut toisenkaan tästä hyötyvän sen enempää kuin itsensäkään, se mikä nuorukaista sitten vainosikaan oli kyseessä selvästi jotakin huomattavasti vaikeampaa mitä suuri tultasyöksevä liskokaan apuna tuskin olisi noin vain ratkaissut... saatikaan nyt kun moista otusta ei edes ollut saatavilla. Hän ei voinut olla tuntematta oloaan jälleen jokseenkin typeräksi ajatellessaan kuinka epätoivoisesti hän oli toivonut jonkun temppelistä löytyvän vain ratkaisevan kaiken jotenkin... tai osoittavan edes selkeän suunnan johonkin päin, jossa ratkaisu odottaisi, ja sitten kaikki olisi ollut jälleen hyvin. Jotenkin. Tämä kaikki oli tainnut lopulta päätyä aivan päinvastaiselle tolalle.
Hetken portaikossa vallitsi jälleen hiljaisuus, kunnes Haekli äkkiä rikkoi tämän, havahduttaen purppuratukankin ajatuksistaan. Spyro hätkähti kevyesti nostaen katseensa toisen todetessa että oli oikeastaan löytänytkin kaikenlaista matkan varrelta jo aivan yrittämättäkään, saaden pojankin seuraamaan nuorukaisen keltaisia silmiä hieman räpytellen kohti heidän yllään kaartelevaa kangasta, kuin tämä ei olisi oikeastaan tullut edes ajatelleeksi tätä... tai miekkaa, joka Haeklin vyötäisillä nyt lepäsi. Nulikka kuikuili hetken jokseenkin hämillään (ja kukaties aavistuksen varovaisesti) siristellen ylös kaartelevaan kankaaseen kun toinen huomautti tämänkin olevan jo varsin arvokas... kuten ilmeisesti myöskin ase, jolle nuorukainen oli laskenut kätensä. Purppuratukka tuntui vasta nyt laittavan varsinaisesti merkille toisen pitelemän miekan kun tumma nuorukainen mainitsi tämän saaden pojan laskemaan huomionsa tähän, kallistaen päätään hieman hämillään tällekin. Eh, maaginen kangas oli outo ja epäilemättä asia aivan erikseen, mutta miekka kieltämättä pisti jopa hänenkin silmäänsä erikoisuudessaan nyt kun hän viimein hoksasi katsoa tätä. Nulikan kurkusta karkasi pieni, aavistuksen yllättynyt äännähdys kun toinen puhuessa ilmeisestikin jollakin tavalla yliluonnollisesta miekasta, tämän kuitenkaan voimatta olla silmäämättä Haekliakin aavistuksen kysyvästi, tämän käyttämän termin tuskin lopulta kertomatta pojalle paljoakaan. Mutta oli perillä tämän merkityksestä tai ei, kyseessä oli selvästikin jotakin erityistä, ja tämä kävi selväksi Spyrollekin kun nuorukainen tarttui varovaisesti miekkaansa, alkaen vetää terää hitaasti huotrastaan kuin olisi suorastaan yrittänyt varoa häiritsemästä tätä. Kukaties huoliteltu ulkomuoto ja jopa hopealla koristeltu kädensija pistivät aseessa silmään ensimmäisenä, mutta se joka tässä taisi olla oleellisinta liukui esille huotran uumenista vasta nyt, outoa ruosteenpunaista metallista kiiltoa hohkaen. Purppuratukka ähkäisi jääden hetkeksi tuijottamaan silmiään räpytellen punertavaa metallia jollaista tämäkään tuskin oli koskaan nähnyt... tai edes tiennyt olevan olemassakaan.
"....eh. Se... en ole koskaan kuullutkaan mistään tuollaisesta" poika myönsi lopulta aavistuksen varuillaan päätään kallistellen kuin olisi katsellut jotakin varsin outoa ja varovaisen kiinnostavaa, mutta potentiaalisen vaarallista käärmettä, josta ei osannut ainakaan päällepäin päätellä mahtoiko mokoma olla myrkyllinen. Hetken ihmetellen punaisenkiiltävää terää ja hopealla koristeltua kädensijaa silmäiltyään purppuratukka nostikin katseensa Haekliin, kaiketi laittaen merkille tämän jokseenkin lattean äänensävyn jolla tämä puhui löytämästään ihmeestä jonka kaltaista harva muu oli ilmeisesti edes nähnyt, ja jollaista tämä kuitenkin nyt piteli käsissään. Poika epäröi vilkuillen vuoroin toista, vuoroin tämän sylissä lepäävää miekkaa ennen kuin nyökkäsi aavistuksen. "Se... ainakin kuulostaa hienolta. Varmaan... hyvä miekka sitten. Jos se on vielä tällaisestakin paikasta, niin..." purppuratukka arveli varovaisesti, päätyen raaputtamaan epätietoisesti arpeutunutta poskeaan, vaikka vaikenikin aavistuksen epämukavana kesken viimeisen lauseensa. "Ylimaal... Onko sekin sitten jotenkin.... taiottu tai jotain?" se tiedusteli kohta hieman ristiriitaisin tuntemuksin, kuin olisi yrittänyt vieläkin ottaa selkoa jostakin varsin kyseenalaisesta. Eh, kaipa nulikkakin oli hetkeksi harhautunut kärvistelystään johonkin muuhun, vaikka ei voinutkaan olla vilkuilematta Haekliakin vieläkin jokseenkin huolissaan. Toinen oli tainnut jo ehtiä ihmettelemään löytämäänsä aarretta pidemmänkin tovin... mutta tämä ei tainnut lohduttaa kauheasti kaikkien nähtyjen koettelemusten rinnalla... tai niiden, joita vielä saattoi hyvinkin odottaa edessä. Eikä poikakaan rehellisesti voinut olla värähtämättä mielessään sitäkään, mistä toinen oli mitä luultavimmin miekan löytänyt.
|
|
|
Post by submarine on Aug 31, 2015 13:19:26 GMT 3
Niin hankala kuin Haeklin olikin suhtautua pitelemäänsä arvokkaaseen, harvinaiseen, mahtavaan miekkaan, tuntui moinen konkreettinen ihmettelyn aihe jälleen melkeinpä helpottavan yksinkertaiselta kaiken muun rinnalla. Spyronkin huomio herpaantui asioiden murehtimisesta ainakin hetkeksi siihen, olkoonkin että pojan suhtautuminen oli selvästikin enemmän varautunutta ja epäluuloista kuin ainakaan ihailevaa. Viime päivät olivat eittämättä antaneet paljon syytä suhtautua kaikkeen maagiseen epäluuloisesti... joskin samalla ne todennäköisesti olivat myös valmistaneet tällaisten asioiden kohtaamiseen. Hänellä itsellään oli sentään jonkinlaista tietoa ja ymmärrystä, mutta toisella ei senkään vertaa. Punatukkainen käänsi miekkaa varovaisesti käsissään, vastaamatta saman tien nulikan epämääräiseen ja haparoivaan arveluun mitään. Vasta, kun tämä alkoi varuillaan suoranaisesti tiedostella, oliko kapistus kukaties lumottu tai jotakin sellaista, vilkaisi hän tähän ohimennen ja rykäisi. "Eh, ei. Ei kaiketi sillä tavalla. Siinä ei varmaankaan ole mitään erillisiä loitsuja tai sellaista. Jotkin asiat vain... ovat maagisia itsessään. Niillä on... ominaisuuksia joita tavallisilla aineilla ei ole. Ja ne vaativat asioita joita tavalliset asiat eivät", nuorukainen vastasi lopulta, tuntuen miettivän sanojaan itsekin, kuin yrittäen edelleenkin ratkaista miten hänen olisi pitänyt suhtautua koko kapistukseen ja siihen, että se oli nyt hänen käsissään. Hän naputti varovaisesti sormellaan terän sivua, kuin painotuksena sanoilleen. Siinä missä sormenkynsi olisi kukaties kirvoittanut tavallisesta teräksestä edes jonkinlaisen soinnun, ei punertava terä päästänyt juuri minkäänlaista ääntä, ainoastaan kankean kopinan. Kuin hän olisi kopauttanut kiveä. Harmaanahkainen kiinnitti jokaiseen havantoonsa koko huomionsa vilpittömästi ja hanakasti. Hän itsekin oppi parhaillaan asioita jostakin, mitä ei ollut koskaan aikaisemmin todella nähnyt.
"Maailmassa... tai siis, maailmassa ja muualla on... monia eri aineita ja materiaaleja. Suurin osa on läheltä meitä. Tai siis, läheltä pintaa tai tätä kaikkia... normaalia. Se käyttäytyy kuten sellaiset asiat käyttäytyvät. Sillä tavalla... tavanomaisesti. Mutta on myös aineita jotka tulevat jostakin... muualta. Eri paikoista, kaukaa jossa asiat ovat eri tavalla. Ne ovat aina olleet harvinaisia, ja vielä harvinaisempia ne ovat nykyään, mutta syystä tai toisesta sellaisia löytyy. Ne ovat... erilaisia aineita, ja niistä voi tehdä asioita jotka käyttäytyvät eri tavalla. Se vaatii erityisiä menetelmiä. Ei se ole taikuutta sillä tavalla. Aine itse on... erityistä. Ja tapa jolla siitä tehdään jotakin on erityistä. Mutta siinä ei ole... loitsuja tai mitään sellaista", Haekli selitti, yrittäen parhaansa mukaan järjestellä asiaa jotenkin ymmärrettävään, selkeään ja yksinkertaiseen muotoon. Totta puhuen häntä lähestulkoon pelotti, että moinen naurettavan lapsellinen tapa selittää jotain tällaista tuntuisi toisesta halventavalta, mutta toisaalta... kukaties ei. Spyro ei selvästikään ymmärtänyt näistä asioista paljoakaan, eikä kaiketi osannut edes aavistaa, miten lapsenomaisesti hän selitti tätä kaikkea. Siltikin hän vilkaisi poikaan hämillään ennen kuin jatkoi. "Nykyään tällaisia näkee vähemmän koska... no, nykyään osataan tehdä melkein yhtä hyviä ilman sellaista vaivaa. Tai siis, ilman että pitää löytää tällaisia aineita ja muuta... sellaista. Nykyään osataan jalostaa kuningasterästä, tai käsitellä sitä alkemialla, tai siunata sitä tai muuta sellaista. Se ei ole yhtä hyvä, ei aivan, mutta... lopulta sillä ei taida olla kamalasti väliä siinä kohtaa kun niitä voi tehdä paljon enemmän niin helposti. Sen takia nämä ovat vielä harvinaisempia ja arvokkaampia nykyään. Tiedän kyllä että muutamalla minun kotimaassani oli tällainen, mutta... en nähnyt koskaan niitä. Ne kuuluivat... tärkeämmille ihmisille. Ei sellaisia esitelty kenelle tahansa", nuorukainen jatkoi, luoden samalla taas pitelemäänsä miekkaan etäisen ja suhtautumattoman katseen, tietämättä vieläkään miten asetta olisi pitänyt edes katsoa. Hänen sanoistaan huolimattakin, huolimatta kaikesta puheesta siitä miten tällaiset esineet olivat uskomattoman arvokkaita ja harvinaisia... hän piteli nyt yhtä niistä. Hän, kaikessa... no, ei tavanomaisuudessaan, mutta... mitättömyydessään?
"Tämä... on punaista tähtirautaa. Se tulee... no, tähdistä tai taivaalta. Tähdenlentojen mukana, silloin kun taivaasta putoaa jotakin tänne alas. On muitakin rautoja ja niillä on kai eroja, mutta... no, en minä tiedä sellaisista. En minä tiedä tästäkään kuin että... no, se on punaista. Tai siis, se on yksi näistä aineista, tietysti. Se ei ole mahtavinta ainetta, sellaisia tuskin on koskaan edes ollut montaa, mutta se on silti mahtavampaa kuin tavallinen teräs tai jokin maallinen. Eh, näillä asioilla on... järjestys, sillä tavalla. Vähäisemmät aineet kumartavat mahtavampia. Minä näin, kerran, kun kuninkaanteräksestä tehty miekka kohtasi tavallisen miekan. Se iski siihen lovia ja jälkiä niin että siitä ei ollut enää mihinkään", Haekli totesi lopulta. Hän tuli vilkaisseeksi taas aseeseen, kuin miettien pitelikö käsissään tosiaankin nyt jotakin näin erityistä. Ajatus tuntui varsin hämmentävältä, parhaimmillaankin. "Suurin osa näistä on kai... tärkeiden ihmisten omistuksessa. Sukukalleuksia tai muuta sellaista. Joku näistä asioista tietävä osaisi varmaan kertoa missä suurin osa niistä on juuri tälläkin hetkellä. Mutta tämä... tämä on kai ollut täällä pitkään. Kai siinä on järkeä, eh. Lohikäärmeet kai... ovat aina pitäneet omia aarteitaan. Mutta lohikäärme ei tällaista kyllä tekisi. Tai siis... en usko että sellaisella olisi tarvetta tälle. Eivät ne varmaan miekkoja tarvitse", nuorukainen totesi hetken perästä, kurtistaen punaisia kulmiaan aavistuksen ja vilkaisten pitelemäänsä miekkaa uudemman kerran, nyt hieman tarkemmin. Sen terä oli virheetön ja jäljetön, mutta myös vailla minkäänlaista alkuperästä kertovaa merkkiä. Joku oli sen tehnyt, joskus hyvin kauan sitten, ja nyt se oli tässä. Moisen kapistuksen alkuperä eittämättä mietitytti, mutta sen arvailu taisi lopulta olla melkoisen hankalaa.
"Eh, no. Ehkä se... auttaa matkalla. Jos jokin miekka voi millään tavalla auttaa meitä niin... no, tämän parempia ei ole juuri missään", Haekli lopulta tokaisi varovaisesti, vilkaisten taas Spyroon. Hän ei ollut aivan varma, miten ikävältä tuntui viedä jotakin tällaisesta paikasta, mutta... kaiketi se oli tulossa ainakin hyvään tarkoitukseen. Hän ei millään muotoa voinut väittää olevansa oikea henkilö kantamaan tällaista asetta, mutta parempiakaan ei näkynyt missään. Jonkun oli tehtävä jotakin, edes.
|
|
|
Post by spyrre on Aug 31, 2015 18:01:51 GMT 3
Jos ei muuta, vei Haeklin esiin vetämän oudon miekan ihmettely ainakin uupuneen huomion hetkeksi muualle niistä suuremmista huolista jotka eittämättä painoivat heistä molempien mieltä. Raskaasti kiviseen portaaseen nojaava Spyrokin oli nostanut hieman päätään nähdäkseen Haeklin pitelemän punertavan terän tarkemmin pojan selvästikään osaamatta suhtautua tähän ainakaan sen enempää kuin toinenkaan osasi, mutta varautuneisuudestaan huolimatta nulikka tuntui sentään katselevan tätä varovaisen kiinnostuneesti. Ihmeellistä esinettä kaiken keskellä hankalan latteasti pitelevä Haekli sai myös yhden jos toisenkin huolestuneen katseen purppuratukan kuontalon lomasta kun tämä hetken kuluttua vastasi pojan varovaiseen kysymykseen. Tumman nuorukaisen olemus oli näyttänyt eittämättä varsin vaisulta, mutta tämän alkaessa selittää parhaansa mukaan mitä tiesi miekasta, sekä tästä tähtiraudasta jäi purppuratukkakin kuuntelemaan jälleen hieman päätään kallistellen. Tämän kulmat rypistyivät hiljakseen aavistuksen kun toinen tapaili punertavan terän oudoista ominaisuuksista joka ei kuitenkaan tainnut olla varsinaisesti itsessään lumottu, pojan lopulta nyökätessä aavistuksen.... joko jotakin ymmärtäneenä, tai sitten periaatteesta. "Eh. Niin kuin se valokivi? Se oli kai myös jotain... sellaista" nulikka ehdotti hieman haparoivasti ennen kuin vaikeni jälleen kuuntelemaan, ohimennen toista arpisista ranteistaan kyhnyttäen.
Kukaties Haekli oli aavistuksen huolissaan selityksestään ja tämän kaiketi melkoisesta yksinkertaistuksesta, mutta rehellisesti vaikutti siltä ettei Spyro puolestaan edes hoksannut tätä. Poika kuunteli keskeytyksettä kun toinen puhui tutkiskellen samalla pitelemäänsä miekkaa käsissään kertomastaan huolimatta selvästikin jotakin uutta parhaillaan itsekin kokien, varautuneen nulikankin alkaessa hetken kuluttua vakuuttua ettei ase luultavasti outoudestaan huolimatta ainakaan suunnitellut mitään. Se kurotti aavistuksen kaulaansa päästäen kurkustaan itsekin pienen mietteliään äännähdyksen kun toinen naputteli ja käänteli punertavaa terää, joka kaikessa erikoisuudessaan taisi lopulta kuitenkin olla Spyron mittapuulla vähemmän outo kuin parhaillaan heidän yllään kuuliaisesti kaarteleva liekehtivä tekstiili... tai ainakin tällä hetkellä päällisin puolin, ottaen huomioon ettei miekka ainakaan tehnyt kumpaakaan näistä. "...huh. Hitto. Aika... outoa. Kunhan se ei ainakaan ala puhua tai lennellä tai mitään" se arveli viimein vieläkin jokseenkin hämillään toisen selityksestä, nyökäten tälle kuitenkin uudestaan kaiketi jonkinlaiseksi ymmärryksen merkiksi. Kuullessaan toisen puhuvan jostakin eittämättä hyvin merkittävästä ja lähes myyttiseltä kuulostavasta tuntui hänestäkin suorastaan surrealistiselta nähdä Haeklin pitelevän samaan aikaan kyseistä esinettä heidän edessään täydessä konkreettisuudessaan. Ase oli epäilemättä jotakin enemmän kuin vain mikä hyvänsä oudon näköinen miekka vaikka Spyro ei ollutkaan aivan varma mitä tämä tarkalleen käytännössä merkitsi.... muuta kuin että jos kuninkaanteräs iski tavallisen teräksen vaivatta rikki, tämä kukaties saattaisi kyetä samaan jopa tämän suhteen... mikä kaiketi oli varmasti saavutus jopa paljoakaan asiasta tietävän korvaan. Puhumattakaan siitä että taisi olla myös melkoinen arvoitus mistä koko kapine oli alunperin edes tullut saati päätynyt temppeliin, mikä sai hämmentyneen Spyron vaihtamaan jälleen epätietoisen katseen nuorukaisen kanssa.
"Eh. Niinno. Kaipa... ehkä se oli joku... tärkeä lohikäärme, jonka se oli. Vaikka se ei olis sitä käyttänytkään, niin... jos se tiesi mikä se oli, niin... ehkä tämä jäi sitten vaan tänne kun se kuoli joskus" poika pohti jälleen hämillään kuontaloaan pyyhkäisten, päätyen lopulta kuitenkin vain kohauttamaan jokseenkin neuvottomasti olkiaan kaikelle. Niin tyhjänpäiväiseltä kuin moinen puolivillainen pohdinta eittämättä kuulostikin nulikasta itsestäänkin, tuntui tämä asia lähes ainoalta mihin hän osasi varsinaisesti arvella yhtään mitään. Kaikki mistä Haekli puhui kuulosti melkoisen ihmeelliseltä, ja vaikka hän olikin kukaties kuullut jostain näistä joskus jotain ei nulikalla tainnut lopulta olla paljoakaan miten hän olisi voinut vastata johinkin tällaiseen, muuten kuin ihmettelevillä katseilla. Varsinkin ajatus tähdistä pudonneesta raudasta tuntui saavan tässä aikaan melkoista hämminkiä, kunnes Spyro tuntui havahtuvan hieman nuorukaisen viimeiseen huomattavasti konkreettisempaan toteamukseen. "No juu, eh. Toivottavasti... ehkä se auttaa. Kai siihen ainakin on pakko olla syy miksi ne on niin arvokkaita... ehkä se ei ole vaan siksi että se vaan näyttää oudolta. Pakko sen on olla jotain... hyödyllistä" poika ehdotti äänessään jonkinlainen pieni, epämukavuuden lomasta erottuva häivähdys varovaista, epätietoista toiveikkuutta. Vaikka se loi jälleen hieman levottoman katseen ympärilleen kaiverrusten peittämässä portaikossa, oli Spyrokin tainnut lopulta päätyä tulokseen ettei aikonut ainakaan kyseenalaistaa esineen ottamista... tai ainakaan ettei tämä luultavasti enää pahentaisi mitään, kaiken sen jälkeen mitä temppelissä oli jo tapahtunut. Haeklin tarvitseman miekan ottaminen, haudasta taiko ei, ei varmastikaan ollut lähellekään rienaavinta mitä muinaiselle, jylhälle rakennukselle ja tämän sisällölle (asukkaat mukaanlukien) oli tehty, ja ajatus saikin pojan nopeasti laskemaan katseensa hieman nielaisten takaisin alas. Tummat silmät laskeutuivatkin hetken pälyilyn jälkeen sen sijaan takaisin punertavaan terään, voipuneen pojan jäädessäkin silmäilemään tätä sekä Haeklia jälleen hetkeksi, sentään jo kevyemmin kiipeämisen jäljiltä hengittäen.
"...hitto. En tienny että... tähdistä tai sellaisista voi tehdä jotain.... tällaista. Niitä on varmaan pitänyt kerätä sitten aika paljonkin, kun ne on niin... hirveän pieniä" se mutisi hetken ihmeteltyään, kaiketi lähinnä puolittaisena hämmingin ilmaisuna kummemman valaistuneemman arvion sijaan, jollaiseen taisi ollakin varsin kyseenalaista olisiko hän edes kyennyt edes paremmassa kunnossaan. Hänkin oli eittämättä tullut nähneeksi vain muutaman päivän sisällä enemmän ihmeitä kuin hän tuskin olisi kyennyt kuvittelemaankaan, ja tähdistä tehty miekka oli varmasti yksi näistä... oli kaiketi toivottava että tämä kykenisi ihmeellisyytensä lisäksi osoittautumaan avuliaaksi tavalla tai toisella jos (tai kaikeni ennemminkin "kun") he törmäisivät johonkin uhkaavaan... Vaikka kaipa heidän olisi ensin ainakin kavuttava alas temppelin käytäville, ennen kuin heidän tarvitsisi miettiä tällaisia asioita mitenkään tarkemmin. Niin paljon kuin kumpikin heistä epäilemättä halusi löytää Niten ja päästä ulos täältä, tuntui silti jonkinlaiselta helpotukselta kyetä lykkäämään näiden ja muiden hankalampien asioiden pohtimista vielä hetken verran. Toviksi katse vaelsikin jälleen alaspäin, pyyhkäisemään pimeyteen kurottavia portaita ennen kuin palasi jälleen huolestuneen kysyvänä nuorukaiseen miekkoineen. Kaiketi heidän matkansa oli vasta alussa... vaikka he olivat jo nyt lähes uuvuksissa, olisi liikkeelle kuitenkin lähdettävä taas ennemmin tai myöhemmin, odotti edessä sitten mitä tahansa. Joka tosin ainakin nyt ensihätään olisi lähinnä lisää huimaavan korkeita portaita.
|
|
|
Post by submarine on Sept 1, 2015 16:59:48 GMT 3
Kuten olettaa saattoi, oli oudosta aineesta tehty ylimaallinen miekka Spyrolle selvästikin melkoinen hämmennyksen aihe. Siitä huolimattakin Haekli selitti parhaansa mukaan, ja Spyro suostui jopa kuuntelemaan mahdollisimman tarkkaavaisesti, yrittäen selvästikin ymmärtää mistä oli kyse. Se rohkaisi melkoisesti, etenkin kun poika aivan itse tuli keksineeksi jopa jonkinlaisen itseään lähempänä olevan esimerkin, johon turvata. Punatukkainen nyökkäsi kannustavasti tämän ehdottaessa valokiveä samankaltaiseksi. "Kyllä, kaiketi. Eh, en ole varma mistä se tulee tai mitä se on, mutta siinäkään ei kai ole erillistä taikaa sillä tavalla. Joskus niiden tekemiseen käytetään taikoja, koska jotkin niistä vaativat hirveän tarkkoja asioita tai suurta voimaa tai jotakin, mutta niissä itsessään ei ole taikoja... tai siis ei tarvitse olla. Se olisi monimutkaista. Nykyään taikoja käytetään enemmän tällaiseen", nuorukainen selitti. Hän pohdiskeli asiaa hetken itsekin, ennen kuin näytti äkkiä tajuavan jotakin äskeisistä sanoistaan ja ähkäisi, melkeinpä tukalasti. "Äh, hitto... minä unohdin käydä katsomassa oliko se kivi vielä siellä. Äh, ne demonit kyllä katosivat sieltä jo, enkä usko että kukaan muukaan on ehtinyt viedä sitä mutta... minä unohdin. Kun päästään alas niin pitää käydä katsomassa", Haekli ähkäisi, selvästikin kärvistellen omasta huolimattomuudestaan. Olisihan moisen arvokkaan kapistuksen kohtalo pitänyt muistaa käydä tarkistamassa, mutta... paha kyllä tämän kaiken keskellä moinen oli jäänyt varsin taka-alalle. Olisi muistettava se kaiketi vain piakkoin, sitten kun he pääsisivät alas... olkoonkin että heillä taisi juuri nyt olla hirveä määrä muutakin murehdittavaa. Eh, pitäisi vain yrittää muistaa.
Joka tapauksessa Spyrollekin taisi hahmottua noin nyt suunnilleen mistä miekassa oli kyse, niin outoa ja kummallista kuin kaikki tällainen nulikalle eittämättä olikin. Haekli itse murehti enemmänkin kapistuksen merkityksestä, etenkin hänen kovin vähäisissä käsissään. Sen ottaminen tuntui siltä kuin hän olisi tehnyt jotakin väärää tai luvatonta. Ei siksi että se oli kukaties joskus kuulunut jollekin kuolleelle lohikäärmeelle, eikä siksi että hän oli rikkovinaan temppelin rauhaa viedessään sen, vaan siksi ettei hänen kaltaisellaan kuulunut olla jotakin tällaista. Ja siltikin hänellä vain... oli nyt. Oli tosin myönnettävä, että aseen pitely ja siitä puhuminen saivat sen tuntumaan jo huomattavasti vähemmän joltakin käsittämättömän ylevältä ja saavuttamattomalta symbolilta, ja enemmänkin vain... esineeltä. Hän ei lopulta tiennyt vielä, mitä todella erikoista miekassa oli, mutta hänen käsissään se tuntui siltikin yhä vain... miekalta. Hyvältä ja tukevalta miekalta, mutta siltikin miekalta. Ohimennen hän vilkaisi Spyroon pojan ihmetellessä miten tähdistä sai aikaan mitään tällaista, ennen kuin katsahti taas aseen terään. "Kai ne tähdenlennot ovat ainakin vähän suurempia. Ne ovat sellaisia... taivaalta putoavia palasia, kai. Nyrkin kokoisia tai isompiakin. Ilmeisesti ne... sinkoilevat jossakin tuolla taivaalla ja niitä muovaavat kaikki ne erilaiset energiat, joita siellä on. Eh, siksi tähtirautoja on kai monenlaisia. Vaikka en tiedä mitä eroa niillä on", nuorukainen vastasi, pohtien asiaa hetken itsekin. Näistä ylimaallisten asioiden osa-alueista hänellä oli kovin vähän mitään varmaa tietoa, vaikka loppujen lopuksi asialla tuskin oli erityisemmin edes väliä tähän hätään. Miekka oli mitä oli, ja mahdollisesti sen ominaisuuksista olisi vielä hyötyä... olivatpa ne sitten mitä tahansa. "Eh, lopulta on kai parempi toivoa että ei tarvitse nähdä mihin tämä pystyy", Haekli tokaisi, melkeinpä enemmänkin itselleen, ja huokaisi. Lopulta hänkään ei ollut niin hölmö että olisi uskonut kaiken menevän hyvin pelkällä toivomisella, mutta asia oli silti hyvä pitää aina mielessä. Olipa miekka miten ihmeellinen tahansa, suurin voitto oli selvitä käyttämättä sitä. Kaikki voitot olivat tosin juuri nyt varsin harvinaisia, mutta siltikin.
Hetkisen Haekli tuijotteli vaiti miekkaansa, miettien sitä ja kaikkea siihen liittyvää. Lopulta asetta, edes hyvää asetta, oli hyvin vaikea pitää mitenkään mukavana tai riemukkaana asiana. Aseita tarvittiin ikäviin asioihin, ja niillä tehtiin ikäviä asioita. Muuta tarkoitusta niillä ei, niihin asioihin liittyvää vertauskuvallisuutta lukuunottamatta, ollut. Kapistuksen tuijottelu sai lopulta aikaan vain ikäviä mielikuvia jatkosta, ja hän pudisteli hetken päätään ennen kuin vilkaisi sitten Spyroon. "Eh, onko sinulla parempi olo? Ehkä olisi hyvä lähteä jo liikkeelle. Näitä portaita on kuitenkin vielä aika... paljon", nuorukainen tokaisi lopulta, vilkaisten alaspäin. Heidän istuessaan ja levätessään aurinko oli pikkuhiljaa kavunnut korkeammalle, ja nyt porraskäytävän korkean katon aukoista kiiri sisään jo hieman valoakin. Sen olisi kukaties pitänyt olla hyvä asia, mutta toisaalta se vain salli nähdä hieman pidemmälle ja todeta, että portaita oli vieläkin hirvittävä määrä edessä... puhumattakaan siitä, että se havainnollisti ajan kuluvan armotta. Päivä oli vasta aluillaan, ja silti tuntui pahasti siltä, ettei aikaa tulisi millään olemaan tarpeeksi yhtään mihinkään. "Kunhan ainakin löydetään Nitte alhaalta nyt. Sitten... sitten voidaan kaiketi alkaa miettiä tarkemmin, mitä tässä nyt pitää seuraavaksi tehdä. Kunhan se edes tietää että miten täältä pääsee pois", Haekli mutisi, työntäen varovaisesti miekkaa takaisin huotraansa. Huotransuuta puristavassa kädessä oli edelleenkin ruma arpi, kaiketi varsin pysyvänä muistutuksena siitä miten tärkeää varovaisuus aseiden kanssa oli. Ja vaikka hän ei ollut vielä edes kokeillut uuden aseensa terää mihinkään, jokin kertoi hänelle, ettei hän haluaisi päästä kokeilemaan miten pahasti tämä miekka purisi kämmeneen. Ei etenkään nyt kun heillä oli niin paljon muuta murehdittavaa... olkoonkin, että punatukkainen tuntui löytäneen jotakin kyseenalaista varmuutta tämän kaiken keskeltä. Jollakin ilveellä.
|
|
|
Post by spyrre on Sept 1, 2015 19:48:07 GMT 3
Kun Haekli puhui miekastaan sekä mystisestä tähtiraudasta vaikutti jopa hieman siltä että jopa Spyro hoksata jotakin aiheesta tätä kuunnellessaan, pojan rohjetessa ainakin huomauttaa valokiven yhtäläisyyksistä tämän suhteen. Niin vähän kuin purppuratukka moisia ymmärsikin, tämäkin tuntui rohkaistuvan hieman kun nuorukainen nyökkäsi hänen sanoilleen. Kaiketi tämä oli lopulta varsin pieni saavutus, toisen epäilemättä tuntiessa olonsa sellaiseksi kuin olisi alleviivannut kaikkein yksinkertaisimpia asioita lapselle, mutta poika sentään ainakin yritti, jääden jälleen kuuntelemaan kun tumma nuorukainen jatkoi hahmotellen loitsuja sekä maagisia aineksia tarkemmin. Kuitenkin Haeklin ähkäistessä äkkiä tukalasti muistaessaan jonnekin alas jääneen kiven, hätkähti purppuratukkakin aavistuksen kuin tämä olisi oikeastaan vasta nyt edes muistanut mitä hänen mainitsemalleen valokivelle oli käynyt. Siristelevä katse pyyhkäisi myös alaspäin ennen kuin palasi kärvistelevään nuorukaiseen, ja poika puuskahti vaisusti pudistaen sitten hieman päätään. "...ai niin. Äh, ei sillä ole väliä. Kaipa se oli kätevä, mutta... ties missä tuolla se edes on. Me juostiin aika matka sinne, ja..." se totesi vähättelevästi voipuneeseen sävyynsä näyttämättä itse lopulta jaksavan suuremmin murehtia sitä oliko kivi nyt lopullisesti hakoteillä vai ei, oikeastaan sitä tuntui häiritsevän lopulta huomattavasti enemmän tapahtumien muistelu. Purppuratukka keskeyttikin lauseensa epämukavasti jääden hetkeksi haromaan kuontaloaan sormillaan, ennen kuin henkäisi ja pudisti uudemman kerran päätään, kuin olisi yhtä paljon yrittänyt karistaa ajatuksia mielestään kuin rauhoitella toista. "Kaipa se... löytyy jos löytyy sitten" se lisäsi lopulta, nojaten selkänsä paremmin vasten viileää kiveä takanaan. Kaipa heillä oli huomattavasti enemmän pahempiakin huolia, eikä nulikka voinut tästä kaikestakaan huolimatta olla luomatta hieman pahoillaan katseen Haekliin huomatessaan kuinka toinen kärvisteli valokiven katoamista.
Vaikka Spyro tuskin ymmärsi paljoakaan myöskään eeppisistä tähtimetalleista taikka niistä taotuista myyttisistä aseista, osasi poika kuitenkin nähdä sen kuinka Haekli tuntui kokevan olonsa jokseenkin epämukavaksi tämänkin suhteen. Se tuskin oli tarkalleen aivan varma miksi purppuratukan itsensä eittämättä ajatellessa asiaa jokseenkin eri kannalta, sen kuitenkin vilkuillessa toista jälleen hieman huolissaan kun nuorukainen puhui, pidellen miekkaa käsissään. Hän oli lopulta ymmärtänyt että jonkin tällaisen omistaminen oli merkittävää ja olisi kaiketi itsekin vastaavassa tilanteessa tuntenut olonsa jokseenkin kyseenalaiseksi, mutta poika tuskin osasi ajatella kovinkaan paljoa tätä enempää mitä moinen ase merkitsi, harhautuen nopeasti ihmettelemään kuinka hädintuskin hiekanjyvän kokoisista pikkuisista tähdistä edes saisi taottua jotakin sellaista kuin miekan. Haekli tosin tuntui tietävän tästäkin aiheesta saaden purppuratukan luomaan jälleen ihmettelevän katseen toiseen. Tuskin oli vaikea huomata ettei poika ollut perehtynyt tähänkään aiheeseen tämän jäädessä kallistelemaan päätään toisen kertomalle. "...taivaalla lentää jotain.... sellaisia?" nulikka varmisti aavistuksen varuillaan kuin ei olisi ollut aivan varma kuinka epäluulolla suhtautua mahdollisuuteen saada nyrkinkokoinen möntti ties mitä maagista metallia päähänsä suoraan taivaalta, niin epätodennäköistä kuin moinen kaiketi onneksi olikin. Kuitenkin mystisen miekan kykyjen ja hyödyllisyyden pohdiskelusta huolimatta purppuratukkakaan ei voinut olla olematta samaa mieltä nuorukaisen kanssa sen suhteen että paras skenaario eittämättä olisi kuitenkin sellainen missä heidän ei tarvitsisi kokeilla tätä. Spyrokin nyökkäsi paikaltaan silmäillen itsekin toisen pitelemää miekkaa jota nuorukainenkin tutkaili kaikkea muuta kuin innoissaan tämän käyttämisestä... vaikka poikaakin epäilemättä huolestutti jo etukäteen mitä edessäpäin vielä saattaisi odottaa yhtä paljon kuin toistakin.
Hetkiseksi portaikkoon laskeutui jälleen huolestunut ja mietteliäs hiljaisuus, kunnes Haekli lopulta rikkoi tämän nostaen katseensa oudosta punertavasta terästä kohti Spyroa, tämän vointia tiedustellen. Poikakin tuntui havahtuvan tähän vetäen ensin henkeä kunnes vetäisi itseään aavistuksen suorempaan istumapaikallaan, nyökäten sitten toiselle. "Tuota... juu, luulisin. Kai se olis parasta. Hitto, onko aurinko jo noin ylhäällä?" nulikka puuskahti hoksatessaan itsekin ylhäältä kajastavan valon lisääntyneen melkoisesti, tämänkin jäädessä hetkeksi siristelemään ylös syystä tai toisesta kuin hiukan varuillaan. Vaikka purppuratukan olemuksesta heijastui edelleen voipumusta ja eittämättä hiljakseen enemmän pinnan alle kiskottua levottomuutta oli tämäkin alkanut saada itsestään ainakin jonkin verran enemmän otetta kaikessa vaikka tilanne tuskin oli muuttunut yhtään sen miellyttävämmäksi lyhyen lepotauon aikana. Nulikka irvisti pienesti liikutellessaan kokeilevasti jomottavia koipiaan jääden hetkeksi hieromaan kalpeita kasvojaan kun Haekli puolestaan työnsi varoen miekkaa takaisin paikalleen. "Äh. No juu. Ehkä... ehkä sitten asiat selviää muutenkin vähän paremmin" se henkäisi, alkaen sitten tapailla varovaisesti jälleen jalkojaan alleen. Rehellisesti hänen olonsa tuskin oli vieläkään ihmeellinen kaiken jäljiltä, mutta lyhyt hengähdystauko oli sentään tuonut poikaan hieman lisää puhtia. Vaikka tämä vältteli vieläkin katsomasta ainakaan taakseen kohti portaiden yläpäätä jäi se hetkeksi kuitenkin mittailemaan paikoillaan aavistuksen huojahdellen matkaa alas jokseenkin koherentimmin. Poika nyki hytisten tovin huopaansa paremmin ympärilleen odotellen Haeklia, ennen kuin suuntasi itsekin massiivisen askelman poikki takaisin kohti huomattavasti helpommin kavuttavaa portaikkoa kädellään tukea korkean rappusen reunasta hakien. Purppuratukan olemuksessa häivähti pieni aavistus tukaluutta tämän vilkaistessa vielä hetken emmittyään taakseen Lohikäärmeiden portaisiin, ennen kuin tämä kuitenkin kirskautti hampaitaan ja astui eteenpäin pienemmille askelmille, suunnaten huomionsa melkoisen alleviivatusti jälleen eteensä, voimatta kuitenkaan estää pientä synkkää kulmien kurtistusta käymästä kasvoillaan. Kaiketi oli vain... otettava asia kerrallaan ja yritettävä olla ajattelematta liikoja... vaikka tämä taisi ollakin huomattavasti helpommin sanottu kuin tehty, varsinkin kaiken jälkeen. Ainakin Haeklikin tuntui hermostuksestaan huolimatta löytäneen itsestään varmuutta, joka taisi onnistua kannustamaan nulikkaakin eteenpäin.
|
|
|
Post by submarine on Sept 2, 2015 14:21:50 GMT 3
Työntäessään miekan takaisin huotraansa Haekli tuli vilkaisseeksi jälleen Spyroon, jota aseesta ja siihen liittyvistä aiheista puhuminen oli selvästikin vaikuttanut. Hetkiseksi hänen katseensa siirtyi pojasta johonkin tämän lävitse näkyvään kaukaisuuteen, kuin tämä kaikki olisi tuonut hänen mieleensä jotakin muuta jostakin hyvin, hyvin kaukaa. Toinen ei selvästikään tiennyt juurikaan maailmasta tai mistään muustakaan, ainoastaan hyvin arkisia, maallisia asioita. Moinen ei missään nimessä ollut synti, mutta tahtomattaankin punatukkainen pystyi muistamaan tästä kaikesta oman itsensä joskus hyvin, hyvin kauan sitten. Hän niiskaisi kevyesti, ennen kuin päästi puolimietteliään äänen, haudaten kaiken muun sen alle. "Taivaissa on kaikenlaista. Minä en tiedä erityisen paljoa niistä asioista, mutta ne jotka sellaisia asioita tutkivat osaavat kertoa, että taivaat ovat melkein ääretön, valtava tyhjyys, jonka läpi liikkuu yhtä ja toista. Eh, näyttää siltä että maailma on paljon suurempi, kuin pelkillä silmillä voisi edes arvailla", nuorukainen vastasi, vilkaisten ylös kiviseen kattoon melkein kuin olisi yrittänyt tähytä sen läpi tähtiä. Se oli kuitenkin yhtä tyhjän kanssa, ja hän laski pian katseensa takaisin alas, vilkaisten sitten puolestaan kantamaansa resuiseen säkkiin ja siihen, mitä se edelleen piti sisällään. Se sai hänet vaikenemaan taas hetkeksi mietteliäästi, joskin nyt varsin eri tavalla. Kyseenalaisemmalla tavalla. "Maailma yltää pidemmälle kuin silmät voivat edes nähdä... ja myös sellaisiin paikkoihin joita silmät eivät voi edes havaita. Kaikkialla on enemmän kuin voisi edes arvailla. Kukaties..." Haekli aloitti, mutta vaikeni sitten ja vilkaisi aavistuksen hämillään Spyroon, kuin hämmentyen siitä että oli alkanut äkkiä vain puhua jostakin tällaisesta. Nopeasti hän hiljensi itsensä ja pudisti päätään, merkiksi siitä ettei asialla selvästikään ollut oikeasti väliä. "Eh, parempi jatkaa matkaa", nuorukainen tuli mutisseeksi kömpiessään pystyyn.
Loppujen lopuksi takaisin liikkeelle lähteminen ei kaiketi vaatinut kummiakaan, ei sen suurempaa kuin pystyyn nousemisen ja takaisin portaisiin siirtymisen. Spyrokin tuntui suorastaan yllättyvän siitä, miten pitkällä päivä jo olikaan, eikä Haekli osannut oikein muutakaan kuin päästää epämääräisen äännähdyksen tämän suuntaan. Kaiken tämän jäljiltä oli kaiketi aivan liiankin helppoa jäädä paikoilleen norkoilemaan. Juuri nyt hän ei olisi oikein muuta edes kaivannut, mutta ikävä kyllä se tuskin tuli kyseeseen. Heidän oli lähdettävä liikkeelle, ja myös pysyttävä liikkeellä. Nyt ja lähitulevaisuudessa, ainakin siihen asti kunnes heillä olisi jonkinlainen kuva tilanteesta. Harmaanahkainen tuli luoneeksi aavistuksen empivän katseen nulikkaan, kun tämä uskalsi toivoa asioiden selviävän edes vähän Niten löytymisen jälkeen, uskaltamatta oikein myötäilläkään. "... no. Ainakin se varmaankin tietää että miten täältä pääsee pois. Eh, en tiedä aikooko se lähteä itse mutta... kyllä se meidät ainakin auttaa pois. Ja sitten voidaan lähteä... johonkin suuntaan", nuorukainen lopulta vastasi, vilkaisten taas alta kulmain jonnekin kuin koko asian ja pronssisuomuisen miettiminen olisi saanut aikaan epämukavia ajatuksia. Siinä määrin epämukavia, ettei hän halunnut edes jatkaa niiden mietiskelyä. Niine hyvineen, varmistettuaan että toinen seuraisi perässä, hän käännähti portaikkoon, lähtien astelemaan taas varovaisesti alaspäin. Liekehtivä huivi seurasi yhä perässä, kierrellen hänen päänsä yläpuolella kaikessa rauhassa. Nuorukainen itse ei osannut kiinnittää siihen enää edes kunnolla huomiota.
Kun liikkeelle taas päästiin, jatkui eteneminen nyt jälleen varsin yksitoikkoisena, pitkällisenä portaiden tarpomisena. Paremman puutteessa Haekli keskitti taas suurimman osan huomiostaan kaiverruksiin ja lohikäärmeenkuviin, yrittäen kaiketi parhaansa mukaan tutkia niitä tarkemminkin. Suuri osa niistä näytti kuitenkin nopealla vilkaisulla varsin mystisiltä, eikä niistä pelkällä ohituksella ollut helppo sanoa yhtään mitään varmaa. Kovissa selvästikin tapahtui asioita, mutta suuri osa niistä näytti oudoilta, eikä ainakaan punatukkainen pystynyt edes arvailemaan, mistä kaiverruksissa tarkalleen oli kyse. Erilaisia outoja tilanteita, jotka tuntuivat enemmänkin viittaavan kaikenlaisiin muinaisiin tapahtumiin kuin suoranaisesti kertovan niistä. Lohikäärmeitä oudoissa asennoissa ja toimissa. Kuva, jossa valtava lohikäärme puristi toista, pienempää lohikäärmettä kynsissään kuin keihästä, kuin aikoen viskata sen johonkin, sai hänet kurtistamaan kulmiaan ja vilkaisemaan takanaan tulevaan nulikkaankin. "Eh, minusta tuntuu että jotta näistä tajuaisi mitään, pitäisi tietää jo ennestään mistä on kyse. Nämä ovat kuin jotain... temppelikuvia. Tai siis, tämä on temppeli ja ne ovat kuvia täällä, mutta siis..." nuorukainen aloitti, osaamatta oikein sanoa mitään sen parempaakaan koko aiheesta. Hän oli nähnyt erilaisissa jumalallisissa temppeleissä, niissä harvoissa joita tänä epävarmana aikana enää varsinaisesti ylläpidettiin, samantapaisia kuvia. Kuvia erilaisista pyhistä aiheista, jotka olivat enemmänkin tarkoitettu tunnistettaviksi palvojille kuin opettamaan kenellekään ulkopuoliselle mitään koko aiheesta. Ero tietysti oli se, että nyt ei puhuttu joidenkin olentojen jumalista, vaan... lajitovereista ja edeltäjistä. "... Outoa tehdä temppeli itselleen. Tai siis... täällä on vain... lohikäärmeitä. Ei mitään... ylempiä olentoja. Jos lohikäärmeellä nyt edes voisi olla mitään ylempää olentoa", nuorukainen mutisi aavistuksen kyseenalaisesti. Hän ei ollut varma mitä koko paikasta olisi pitänyt ajatella, mutta selvää taisi ainakin olla, ettei hän ymmärtänyt tätä kaikkea täysin. Kukaties lohikäärmeet vain pitivät sitten itseään niin mahtavina, että kelpsivat vaikka oman palvontansa kohteiksi. Vaikea väittää kai vastaankaan...
"... outoa miten vähän niitä edes ajattelee. Lohikäärmeitä. Kai ne pysyvät sivussa ja muutenkin mutta... ne ovat niin tärkeitä olentoja. Siis... kaiken kannalta. Tai ainakin olivat silloin aikanaan. Eihän meillä olisi edes taikuutta ilman niitä", Haekli jatkoi mutinaansa, melkeinpä vain itselleen. Lohikäärmeitä tuskin tarvitsi liiaksi miettiä tavallisen elämän keskellä, mutta tässä paikassa ne nousivat hyvin nopeasti mieleen, ja oli kaiketi pakko myöntää että se oli ansaittuakin. "... eikä minun kotimaatanikaan olisi. Tai montaa muutakaan paikkaa. Eh, ehkä ei olisi enää yhtään mitään", nuorukainen lisäsi melkein varuillaan, vilkaisten nyt kaiverruksia uudemman kerran, melkein kuin nähden ne uudessa valossa. Kukaties, niin outoa kuin moinen olikin, pieni itsepalvonta oli täysin aiheellista. Kukaties muidenkin palvonta...
|
|
|
Post by spyrre on Sept 2, 2015 19:14:54 GMT 3
Tähtimetallien, ja sitä kautta taivaiden ihmeiden pohtiminen oli selvästikin jotain uutta, vierasta ja ihmetystä herättävää, joka taisi onnistua hetkeksi harhauttamaan hermostunutta purppuratukkaakin. Haeklin kertoma taivaalla kiitävistä tähdenkappaleista sai Spyron nopeasti hämmentyneeksi sekä jopa aavistuksen varautuneeksikin pojan yrittäessä haparoida jonkinlaista käsitystä tällaisesta, tovin verran jopa niin keskittyneesti että harhautui hetkeksi ajatuksiinsa vilkuillen hieman kyseenalaisesti ylös kohti katosta häämöttävää valoa. Etsi se sitten nuorukaisen kertomia ihmeitä tai jotakin muuta, ei alas hohkava kaistale nousevan auringon valoa kuitenkaan paljastanut mitään salaisuuksistaan (eikä tosin viskannut ketään taivaallisella kivenmurikallakaan, mikä eittämättä oli ainakin helpottavaa Spyron mielestä), irrottaen lopulta pojastakin jonkinlaisen puolimietteliään, hämillisen äänen. Se ei ollut tainnut hoksata laittaa merkille toisen hieman haikeaa äännähdystä kääntäen kuitenkin katseensa vilkaisemaan tummaa nuorukaista kun tämä jatkoi aiheesta, joka varmasti kuulosti suorastaan typerryttävältä nulikan korviin... olkoonkin että Haekli olikin ensitöikseen todennut kuinka vähän tästä kaikesta ilmeisesti tiesikään. Poika ei selvästikään nähnyt asiaa samalla tavalla, varsinkaan kun nuorukainen tuli kuitenkin ladelleeksi ohimennen ilmoille sirpaleen ties mitä salatietoa toisensa jälkeen. "....ehh. Hitto" portaalla kyhjöttävä nulikka osasi vain ähkäistä hämmingin ja epäuskonsekaisesti, onnistumatta tapailemaan ihmetyksessään pitkään toviin parempaakaan kommenttia kaikkeen. Purppuratukka oli tuskin ikinä tullut edes miettineeksi mitä taivaalla ja tämän kätköissä saattaisi piillä, ja loputtomiin jatkuva tyhjyys eittämättä sai jopa nyt hänen niskansa kananlihalle. Tovin mietteliään päänkallistelun ja kulmienrypistelyn jälkeen se viimein rohkeni raottaa suutaan kaiketi aikeissa sanoa jotain (miten kirotussa oli mahdollista, että taivas voisi vain... jatkua sillä tavalla? Puhumattakaan siitä että jotain tällaista voitiin edes tietää jotenkin vaikkei sitä voinut edes nähdä--) tämän kuitenkaan ehtimättä lopulta niin pitkälle kun Haekli äkkiä pudisti päätään, keskeyttäen niin omat kuin hänenkin mietiskelynsä. Poika säpsähti hieman vilkaisten nuorukaista silmiään räpytellen kuontalonsa lomasta, kunnes tämäkin tuntui havahtuvan jälleen siihen mitä he oikeastaan olivat edes tekemässä. Tämän kurkusta karkasi pieni epämääräinen ähkäisy kun tummat silmät pyyhkäisivät jälleen ympärilleen kaiverretussa, hämärässä porraskäytävässä ennen kuin nulikkakin nyökkäsi hieman huokaisten, ravistaen itsekin harhautuneet ajatuksensa mielestään. Nyt ei tainnut olla oikea hetki tällaiselle... varsinkin kun korkeita portaita oli vielä laskematon määrä kavuttavana. Jo vain näiden ajattelu sai hänen jalkansa jälleen jomottamaan, mutta... tälle ei kaiketi voinut nyt mitään.
Hetken huojahtelevan raajojensa kokoilun jälkeen onnistui Spyrokin hivuttautumaan aavistuksen uusiutunein voimin takaisin portaisiin Haeklin jäljessä, kaksikon lähtiessä jatkamaan matkaansa alas pimeyteen. Pojan hieman varovainen toive siitä että Niten löytäminen voisi edes selventää asioita tuntui kuitenkin saavan Haeklin aavistuksen kyseenalaiseksi jonka nulikkakin taisi tällä kertaa huomata. Purppuratukka nostikin huolestuneena katseensa toiseen kun nuorukainen vilkaisi taakseen, vastaten lopulta varautuneeseen sävyyn tavalla, joka sai Spyronkin kulmat rypistymään aavistuksen. "...ehh. Luuletko, että se meinaa... Eihän... eihän täällä edes ole enää ketään" nulikka hapuili hetken kuluttua neuvottomasti, selvästikään tietämättä miten olisi suhtautunut toisen epäilyihin. Jostakin syystä ajatus siitä, että Nitte ei mahdollisesti edes haluaisi palata sai pojan jokseenkin huolestuneeksi ja levottomaksi... eh, vaikka... kaipa Haekli olikin oikeassa sen suhteen että tämä luultavasti auttaisi edes heidät pois. Mutta siltikin, ajatus tästä yksin keskellä häpäistyn temppelin pimeitä käytäviä oli silti jollakin tavalla.... surullinen.
Spyrokin vajosi hetkeksi ristiriitaisin tuntemuksin hiljaisuuteen kun askelet kuljettivat heitä yksi kerrallaan alaspäin, ohi lukemattomien yksityiskohtaisten kaiverrusten. Oli lopulta mahdotonta kulkea jonkin tällaisen ohitse kiinnittämättä moiseen mitään huomiota ja tämä päti selvästi purppuratukkaankin, tämänkin katseen vaeltaessa pian takaisin ympärillään pyörteileviin mystisiin kuviin, vieläkin varovaisesti mutta kaiketi hieman vähemmän kärvistellen. Oli vaikea pitää kuvien katselua jonkinlaisena rikoksena kovinkaan kauaa kun nämä siivittivät herkeämättä heidän kulkuaan eikä mikään pidemmänkään tovin jälkeen kielinyt siitä että jotakin tapahtuisi siitä hyvästä että nulikka rohkeni pälyillä ympäröiviä kivisiä lohikäärmeitä, ja lopulta tämäkin jäi Haeklin tapaan vilkuilemaan näitä avoimemmin kulkiessaan. Nopea, ohikulkeva katse tuskin oli tarpeeksi avaamaan mystisiä skenaarioita paljoakaan varsinkaan jos ei tiennyt jo etukäteen mitä näiden olisi ollut tarkoitus ilmaista, ja Spyrokin tuntui lähinnä käyvän entistä hämmentyneemmäksi näitä toisiinsa kietoutuvia kuvia silmäillessään. Se vilkuili sikinsokin ympärilleen kuin olisi yrittänyt löytää jonkinlaista kiintopistettä katseelleen, päätyen hidastamaan silmiään siristäen hieman varsin oudon kuvan kohdalla jossa suuri lohikäärme tuntui pitelevän pienempää käpälissään kuin ties mitä heittokeihästä. Moinen sai osakseen jälleen päänkallistuksen jos toisenkin ennen kuin nulikka kuitenkin jatkoi matkaa enemmän tai vähemmän oudoksuvan "huh" -äännähdyksen keralla, tämän havahtuessa kääntämään huomionsa pian takaisin Haekliin kun nuorukainen hänen edellään puhui jälleen. Toisen tuodessa ilmi ajatuksiaan ympäröivistä kuvista purppuratukankin kurkusta kantautui enemmän tai vähemmän epätietoinen äännähdys, tämän kohauttaessa sitten hieman hartioitaan.
"....eh. No juu. En tiedä, ehkä ne liittyy johonkin tarinaan tai jotain... kai muissakin tällaisissa jutuissa se menee jotenkin niin" se arveli raaputtaen ohimennen arven halkomaa poskeaan selvästikin likimain yhtä hämmentyneenä kaikesta kuin toinenkin. Tosin, rehellisesti poika ei tiennyt paljoakaan enempää muistakaan uskonasioita taikka temppeleistä sen päätyessä lopulta vain kohauttamaan olkiaan uudestaan neuvottomaan sävyyn, tämän kuitenkin kääntäessä hieman räpytellen katseensa kuvista takaisin Haekliin kun nuorukainen huomautti oikeastaan koko lohikäärmetemppelin outoudesta. Tämä kieltämättä sai Spyronkin katsahtamaan uudemman kerran ympärilleen, ennen kuin se kuitenkin nyökkäsi tuntuen hieman yllättäen kannattavan toisen ajatusta. "Onhan se kai... vähän. Ehm. Ehkä... voihan se olla että nämä on jotain... en tiedä, pyhimyksiä tai... tärkeitä esi-isiä tai... jotain sellaista. Kai ainakin ihmisillä ja sellaisilla on sellaisia. Eh, Nitte piti tätä kaikkea ainakin hirveän tärkeänä vaikka se ei ehtinytkään kertoa kauheasti" tämä pohti hetken mietteliäästi vilkuiltuaan vaikkakin kieltämättä melkoisen epävarmaan sävyyn, ennen kuin kuitenkin päätyi yskähtämään hieman kuontaloaan sormillaan pyyhkäisten. "....vaikka sekin kyllä kuulosti vähän.... oudolta miten se puhui. Ehh. Varmaan kyllä parempi ettei ainakaan.... sano sille kuitenkaan" mutistiin lopulta, pojan irvistäessä hieman ympärilleen varuillaan vilkaisten kuin olisi pelännyt hurjistuneen Niten hyökkäävän samantien kimppuunsa jostakin varjosta kun hän edes rohkeni kyseenalaistaa moisia asioita. Rehellisesti hänkään ei voinut olla pitämättä melkoisen outona ja hämmentävänä (sekä kieltämättä jokseenkin epämääräisenäkin) koko ajatusta lohikäärmeiden palvomisesta... oli kyseessä sitten muinaiset tärkeät olennot taikka esi-isät, vaikka tapa jolla pronssisuomuinen oli puhunut oli eittämättä antanut ymmärtää etteivät asiat kyllä menneet aivan näinkään normaalin kaavan kautta.
Hetkeksi Spyrokin tuntui jälleen vaikenevan ristiriitaisin tuntemuksin antaen katseensa pyyhkiä itselleen selittämättömiä mystisiä kuvia, hätkähtäen kuitenkin ajatuksistaan kun Haekli hänen edellään rikkoi jälleen hiljaisuuden. Eh, nuorukainenkin teki selvästi parhaansa yrittääkseen ymmärtää tätä kaikkea, tuoden esiin jälleen ajatuksen joka sai purppuratukankin selvästi hämilleen. Toisen mainitessa taikuuden sekä sen, kuinka tätä (sekä epäilemättä montaa muutakaan asiaa) ei kaiketi edes olisi ilman lohikäärmeitä katsahti nulikka jälleen toista tietämättä itsekään mitä olisi moisesta edes ajatellut. Tuntui eittämättä varsin typerryttävältä että joku näin tarunhohtoiselta kuulostava saattoikin olla konkreettisempaa kuin olisi odottanut ja moinen sai väkisinkin hänet aavistuksen epäileväksi... vaikka tumman nuorukaisen ihmettelevä mutina lohikäärmeistä saikin pojan vilkaisemaan tätä muutaman kerran päätään kallistaen. "Ehm. Olin aina ajatellut että ne on enemmän jotain... tarinoita, mutta... Kai silloin ennen vanhaan aikaan on tapahtunut kaikkea aika.... outoa muutenkin" nulikka totesi viimein itsekin hieman hämilliseen tapaan. Eh, hänkään tuskin oli koskaan tullut edes ajatelleeksi mitään tällaista ja nyt tuntui siltä kuin hän olisi epäilemättä saanut sulateltavaa hyvinkin pitkäksi aikaa... niin kaiketi konkreettisissakin asioissa, mutta myös tältä kannalta. Hän ei vieläkään tiennyt kuinka oudoksuvasti johonkin tällaiseen olisi pitänyt suhtautua eikä luultavasti piilottanutkaan tätä tuntemusta kovinkään hyvin, vaikka hänen olisi kaiketi pitänyt heistä kahdesta olla se joka olisi osannut sanoa tällaiseen edes.... jotain. Poika kirskautti hampaitaan aavistuksen epämääräisesti nykäisten vaiteliaasti viileältä tuntuvaa rengasnuttua yllään, ennen kuin nosti katseensa takaisin liekehtivän huivin valaisemiin seiniin. Omapäinen tekstiili oli kaiketi jo sellainen asia jonka nulikka oli joutunut hyväksymään eikä tämäkään tainnut enää kiinnittää paljoakaan huomiota mokoman kyräilyyn silloin kun tämä ei tehnyt mitään erityisen kyseenalaista, varsinkin nyt kun tälläkin tuntui olevan melkoisesti muutakin ajateltavaa...
|
|
|
Post by submarine on Sept 5, 2015 12:54:51 GMT 3
Lohikäärmeiden edesottamuksista ei ollut selvästikään tulossa hullua hurskaammaksi edes lohikäärme, eikä Haekli voinut välttyä luomasta Spyroon pientä epäselkeää vilkaisua, kun poika jäi aivan yhtä arvailujen varaan koko asiasta kuin hänkin. Tällä ei selvästikään ollut mitään sen suurempaa sisäpiirintietoa, ja vaikka asian olisi kai pitänytkin olla jo selvä, se mietitytti silti pakollakin. Tokihan oli ihmisiä joilla ei ollut aavistustakaan alkuperästään tai perinnöstään tai muustakaan sellaisesta, mutta jonkin sellaisen kuin lohikäärmeen olisi sentään luullut olevan yksinkertaisesti jotakin... liian suurta. Mutta asia ei selvästikään ollut niin ihanteellinen tai yksinkertainen. Se tuntui hämmentävältä ja hankalaltakin. "Eh, vaikea sanoa mitä kaikkea Nitte sitten tietää. Ei siitä meille taida ainakaan olla apua", nuorukainen totesi hetken hiljaisuuden jälkeen, sävyyn joka viittasi, ettei sillä mitä Nitte oli aikaisemmin sanonut välttämättä ollut paljoakaan väliä. Ei koska hän ei uskonut pronssisuomuisen tietävän tällaisesta, vaan siitä yksinkertaisesta syystä että ainakaan hän ei aikonut alkaa kyselemään asioista. Tai siis, ei mistään muusta kuin täysin välttämättömistä asioista, ainakaan. "Ehkä... ehkä me löydämme vielä toisen lohikäärmeen jolta voi kysyä tästäkin. Vaikka ei näillä asioilla taida kaiketi olla mitään väliä enää", punatukkainen lisäsi lopulta, osaamatta kuulostaa erityisen iloiselta koko asiasta. Toisen lohikäärmeen löytäminen saattaisi olla välttämätöntä koko sotkun selvittämiseksi, mutta jos sellainen löytyisi, ei varmastikaan olisi soveliasta alkaa tiedustelemaan muinaishistoriasta tai lohikäärmeiden mahdollisen uskonnollisuuden syvemmistä tarkoitusperistä...
Vaikka asia olikin lopulta varsin yhdentekevä, sai Haekli pitkän laskeutumisen aikana huomata, että porraskäytävän kaiverrusten synnyttämiä ajatuksia ei ollut aivan niin helppo sivuuttaa. Ajatukset lohikäärmeistä, taikuudesta ja näiden merkityksestä aivan kaiken kannalta löysivät tiensä hänen päähänsä jostakin, siinä määrin että hänen oli pakko pohtia asiaa ääneenkin. Ja vaikka se kukaties elvittikin tätä kaikkea hieman hänelle, hämmensi se Spyroa selvästikin vain entisestään. Hän tuli vilkaisseeksi nulikkaan uudemmankin kerran, kun tämä oudoksuen ilmaisi, ettei ollut koskaan varsinaisesti ajatellut näitä asioita edes vakavina totuuksina. Punatukkainen kurtisti moiselle hieman kulmiaan, päästäen mietteliään äänen kuin olisi puolestaan itse ajatellut tätä vasta ensimmäistä kertaa. "Eh, no... tietysti siitä varmasti on tarinoitakin. Mutta ei se itsessään ole mikään tarina. Lohikäärmeet opettivat meille taikuutta. Siis ihmisille ja... muille samanlaisille. Lohikäärmeet antoivat meille taikuuden salaisuudet, silloin hyvin kauan sitten. Ihmisistä tai muistakaan nuoremmista olennoista ei ole taikomaan. Ei sillä tavalla. Meitä ei ole tehty siihen. Se vaatii... muutoksia. Ja tietoa. Lohikäärmeet antoivat kummatkin meille", nuorukainen lopulta vastasi, selittäen aavistuksen varautuneesti asiaa Spyrolle. Hän ei ollut varma, oliko tällainen hyvästä. Poika suhtautui kuitenkin epäilyksellä ja varsin painavasti kaikkeen taikuuteen liittyvään jo muutenkin, eikä välttämättä varsinaisesti ainakaan iloinnut uusista tiedoista jotka mutkistivat maailmaa entisestään. Mutta toisaalta tämä itse oli tarttunut aiheeseen, joten hän vastasi. Ohimennen nuorukaisen piti taas pyöräyttää käsillään hataria, elehtiviä elkeitä, jotka pyrkivät parhaansa mukaan selventämään... jotakin.
"Eh. Ehkä monessa paikassa ei vain... tiedetä yhtä paljon tällaisista asioista. Tai ehkä väki ei vain... mieti menneitä samalla tavalla. Minun kotimaassani nämä asiat ovat melko... konkreettisia. Se on kuitenkin rakennettu taikuudella, joka on... suora sovellutus siitä mitä lohikäärmeet opettivat druideille. Eh, siis... niille joita opettivat. Se on mutkikasta mutta... kai siellä nämä asiat ovat konkreettisemmin esillä. Vaikka taikuutta käytetään muuallakin niin... kukaties se on vain vähemmän suoraan näkyvä yhteys", Haekli mietti. Hän kyllä tiesi, että olisi yhtä hyvin voinut puhua juuri nyt itsekseen, selittäessään taikuuden syvemmistä koukeroista, mutta toisaalta Spyro ei kaikesta huolimatta tuntunut suoranaisesti vastustavankaan. Siitä hän ei tosin millään muotoa ollut varma, mitä pyörivien, epämääräisesti elehtivien käsien olisi pitänyt merkitä. Niin hän kuitenkin teki, kun ei muutakaan osannut. "... sitä en kyllä tiedä mitä lohikäärmeet oikein ajattelevat velhoista. Eh, outoa että kaikki tämä on selvillä mutta... lohikäärmeet itse ovat pelkkä... mystinen konsepti. Lohikäärmeitä ei ole missään, ei edes täällä. Tai siis, sinä olet tietysti mutta..." nuorukainen alloitti, yrittäen nopeasti paikata tökeröjä sanojaan, mutta vaeiten lopulta hämillään. Spyroon oli vaikea suhtautua, kuten myös koko lohikäärmeasiaan. Suurimmalle osalle ihmisistä lohikäärmeet olivat kuin jotakin... satuolentoja, eikä hän kai ollut varsinaisesti poikkeus - paitsi sen suhteen, että käveli juuri nyt lohikäärmeiden rakentaman temppelin portaita alas, tuijottaen varsin konkreettisia todisteita kaikesta. "Eh, tarkoitan vain että... on eri asia tietää että jotain tapahtui, kuin *tietää* että jotain tapahtui. Jos aikakirjat pitävät paikkansa niin lohikäärmeitä on kiittäminen koko maailmasta nykyisellään. Mutta silti minä en ole koskaan nähnyt yhtään lohikäärmettä. Paitsi siis... sinut kaiketi, mutta siis... no, niin", Haekli yritti selventää, onnistuen jälleen astumaan vain samaan ansaan. Jokin hänessä suhtautui Spyron lohikäärmeyteen edelleenkin kuin jonkinlaisena jäynänä. Kukaties tämä oli tavallaan lohikäärme, mutta mikään tässä ei suostunut myöntämään sitä. Se oli kuin jokin... tekninen seikka, kaiketi.
"... ja silti niitä on kai kerääntymässä länteen. Eh, mitä senkin pitäisi edes tarkoittaa? Ensin lohikäärmeitä ei ole missään ja sitten väitetään että niitä onkin jossakin ylenpäiten. Ehkä sekin on vain jokin tyhmä huhu... vaikka kyllä sitä kuuli aika paljon kun liikuin täälläpäin. Eh, en tiedä..." Haekli jäi mutisemaan, tuijottaen jonkin aikaa portaita alas kiipeäviin jalkoihinsa kuin ajatuksiinsa syventyneenä. Lohikäärmeet tuntuivat kovaa vauhtia olevan muuttumassa joksikin kovin konkreettiseksi, ja se aiheutti armotonta päänsärkyä. Jokin hänessä hoki edelleenkin, että niiden ei kuulunut tehdä niin. Niiden kuului olla mystisiä muinaisia hahmoja, joista kerrottiin tarinoita ja kalavaleita siitä, miten jossakin vaani lohikäärme luolansa perukoilla. Ja silti hän nyt... oli liikkeellä yhden lohikäärmeen kanssa, etsien lohikäärmeiden rakentamasta lohikäärmetemppelistä toista selvästikin lohikäärmeiden verta olevaa, mahdollisesti jotta voisi etsiä kokonaisia lohikäärmeitä. Moinen oli vähintäänkin hankalaa. "... mikä kiire maailmalla on nyt täyttyä lohikäärmeistä?" nuorukainen mutisi vielä, melkein kuin muotoillen vakavaa kysymystä. Maailmalla oli vaiheensa, eikä hän pystynyt aivan vakuuttamaan itselleen, etteikö tämä olisi ollut jo melkoinen merkki sellaisen muuttumisesta. Tai sitten hän vain oli onnistunut astumaan todelliseen käärmeenpesään, joka nyt nopeasti uhkasi imaista hänetkin myllerrykseensä. Lohikäärmeenpesään.
|
|
|
Post by spyrre on Sept 5, 2015 19:04:38 GMT 3
Ilmeisestikin lohikäärmeitä koskevat asiat olivat liian suuria ja mystisiä jopa nuorukaisen perässä tallustavalle Spyrollekin. Tämäkin tuntui käyvän nopeasti enemmän tai vähemmän mietteliääksi ja hämmentyneeksi Haeklin pohdintojen vuoksi olematta itsekään varma mitä mieltä olisi tästä kaikesta ollut, siitäkään huolimatta vaikka saikin hämminkinsä vuoksi melkoisen kyseenalaisen silmäyksen tumman nuorukaisen suunnalta. Nulikka luimistui jälleen hieman syyllisesti kaiketi tajuten itsekin kuinka oudolta hänen neuvottomuutensa lohikäärmeiden suhteen varmasti tuntui, mutta hänellä ei lopulta tainnut olla tarjottavana paljoa muutakaan. Spyro vaikeni jälleen hetkeksi rypistäen kulmiaan kuin jotain jokseenkin hankalaa pohdiskellen, havahtuen kuitenkin nostamaan jälleen huomionsa toiseen Haeklin vastatessa. Poika vilkaisi toisen selkää empivästi ennen kuin kuitenkin nyökkäsi vaisuhkosti henkäisten, kaiketi lopulta väittämättä vastaankaan sen suhteen että taisi olla nyt melkoisen yhdentekevää kiusata Nitteä ainakaan tällaisilla kysymyksillä kun nainen viimein löytyisi.... lopulta purppuratukka taisi olla aivan yhtä haluton tivaamaan tältä mitään mistä saattaisi vielä seurata lisää hankaluuksia.... varsinkin jos pronssisuomuisella oli selvästikin nyt aivan muita huolenaiheita. Nuorukaisen lisäys toisesta lohikäärmeestä tuntui myös saavan Spyronkin nopeasti tuntemaan olonsa epämukavaksi ja pojan kasvoilla käväisikin jälleen pieni tukala ilme. "No... ehkä. Jos löytyy sellainen joka auttaa meitä muutenkin, niin..." tämä vastasikin hetken levottomasti hius-suortuvaansa hypisteltyään, viimeistellen virkkeensä kuitenkin pienellä hieman epämääräisellä äännähdyksellä ja olkapäiden kohautuksella. Eh, toisen lohikäärmeen löytäminen ei välttämättä olisi niin yksinkertainen juttu ja poikakin tiesi tämän, mutta... he kaiketi eivät voineet nyt muutakaan kuin yrittää. Tosin hänenkin mieltään rehellisesti painoi huomattavasti suurempi ja välittömämpikin huoli tähän hätään kuin muinaisesta lohikäärmemytologiasta tivaaminen, niin kyseenalaisella tasolla kuin hänen yleis-sivistyksensä taisi ollakin.
Oli moisesta lopulta heille varsinaisesti hyötyä nyt tai ei, sai temppelin halki laskeutuminen kuitenkin väkisinkin ajatukset tarttumaan aiheeseen myyttisten lohikäärmeiden mylläkän levittäytyessä heidän ympärillään. Jokin tässä taisi jopa häiritä Spyroakin jossain määrin saaden tämän kurtistamaan jälleen kulmiaan näiden kaikkien ohi kulkiessaan, sen päätyessäkin vilkaisemaan jälleen hieman neuvottomasti Haeklin suuntaan kun toinen huomautti kuinka nykyinen taikuus taisi lopulta olla varsin konkreettisestikin lohikäärmeiden ansiota. Vaikka poika räpäyttikin epäilemättä oudoksuvasti silmiään toisen sanoille taisi tämä kaiketi kuitenkin soittaa ainakin jonkinlaista kelloa tämänkin päässä. Nulikka jäikin kuuntelemaan jälleen hieman hämillään, päästäen lopulta kurkustaan mietteliään äänen. Eh, tuntui varsin oudolta että maailma oli joskus ollut niin hirvittävän erilainen kuin nyt, jopa niinkin kriittisellä tavalla taikuuden suhteen jota pidettiin nykyään lähes... no, jos ei itsestäänselvyytenä niin melkoisena vakiona kuitenkin... siitäkin huolimatta ettei purppuratukka tuntunut vieläkään varsinaisesti luottavan moiseen. Toisen mainitessa etteivät ihmiset (ja näiden kaltaiset) olleet jollakin tavalla soveliaita taikuuteen ilman tietoa ja muutoksia kuulosti kieltämättä jälleen melkoiselta salatieteeltä pojan korvaan saaden tämän vilkaisemaan toista jälleen aavistuksen varuillaan, ennen kuin nyökäytti kuitenkin tälle päätään vaikka nulikka tuskin olikaan aivan varma mitä toinen tarkalleen tarkoitti... kukaties aavistuksen varautuneesti vieläkin, mutta kuitenkin. Lopulta hänenkin ajatuksensa olivat useimmiten seuranneet varsin konkreettisia reittejä eikä hän ollut varsinaisesti tullut miettineeksikään muinais-aikoja ja näiden vaikutuksia tai miten muut kuin lohikäärmeet tarkalleen käyttivät taikuuttaan, varsinkaan tämän aiheen kannalta joka eittämättä tuntui vieläkin hänestä lähes käsittämättömältä.
"...eh. No. Kaipa se... oli ainakin... tärkeää. Vaikea ajatella millaista silloin edes oli... ennen sitä" poika myötäsi viimein varovaisesti, kyhnyttäen pörröistä takaraivoaan kulkiessaan. Pian katse nousi kuitenkin jälleen pyyhkäisemään kaiverruksia, purppuratukan ähkäistessä vaisusti. "...ei Zara koskaan... puhunut tällaisesta paljoakaan. En usko että sitä kauheasti edes kiinnosti. Jostain syystä" se mutisi vilkaisten vaivautuneesti jonnekin alaviistoon kuin ei olisi vieläkään kauhean mielellään edes pohtinut mainitsemaansa lohikäärmettä tällä tavalla, mutta kuitenkin yrittäen selittää ilmeistä tietämättömyyttään likimain kaikesta. Haekli selvästi tiesi näistäkin asioista enemmän kuin hän... ja vaikka hän eittämättä olikin kotoisin seuduilta jossa taikuus ei tainnutkaan tulla esille samalla tavalla kuin tumman nuorukaisen kotimaassa, sai tämä silti pojankin näyttämään jälleen aavistuksen hankalalta. Haekli tuntui jäävän pohtimaan aihetta enemmänkin lähes itsekseenkin Spyronkin seuratessa mietteliäästi vaikkakin hieman neuvottomana toisen ajatuksia ja lennokkaamman puoleista elehdintää tälle päätään kallistaen, kuitenkin valpastuen enemmän kun nuorukaisen pohdinta kääntyi taikuudesta jälleen itse lohikäärmeisiin. Toisen huomio siitä, että vaikka lohikäärmeet ja näiden merkitys olivat epäilemättä oleellisia mutta näistä itsestään ei kuitenkaan tiedetty paljoakaan, sai kieltämättä pojankin kurtistamaan hieman kulmiaan kuin asia olisi lopulta mietityttänyt sitäkin jonkin verran. "....eh. Niinno. Kaipa... kai suurin osa tykkää olla aika rauhassa suurimman osan ajasta... jostain syystä. Vaikka niitä ehkä olisikin jossain. En tiedä onko ne sitten tekemisissä velhojen ja sellaisten kanssa" se ehdotti osaamatta kuitenkaan olla kuulostamasta jokseenkin epävarmalta. Kuten kieltämättä taisi olla tähänkin saakka vaikuttanut, taisi purppuratukka olla melkoisen pimennossa muiden lohikäärmeiden aivoituksista, sen kuitenkin jäädessä vilkuilemaan Haeklia vaivautuneesti kun nuorukainen pohtiessaan kompuroi kerran jos toisenkin siihen, kuinka tämä oikeastaan kulki nytkin parhaillaan lohikäärmeen kanssa... tätä eittämättä taisi olla vaikea sisäistää siitä huolimatta että nuorukainen oli tainnut nähdä tämän itsekin.
"...niinno. Kai mä olen aika... en ole hirveän hyvä tässä kaikessa... tällaisessa" Spyro töksäytti hankalasti melkoisen vaivaantuneeseen sävyyn, ennen kuin kuitenkin henkäisi kohauttaen neuvottomasti olkapäitään ja jäi hetkeksi kulmiaan rypistellen miettimään. "Eh. En tiedä... ehkä... ehkä ne vanhatkin lohikäärmeet oli aika... erilaisia kuin nykyään. Vaikka nykyäänkin on varmaan sellaisia jotka osaa enemmänkin, mutta.... ehm. Tuntuu aika hurjalta että ne olisi pystyneet johonkin... niin isoon. Vaikka mä... en kyllä kauheasti tiedä siitä muutenkaan" nulikka mutisi kohta jälleen niskaansa kyhnyttäen, ennen kuin päästi uuden mietteliään äänen, silmäten toista uudestaan kuontalonsa alta Haeklin huomauttaessa oudosta lohikäärmeiden kerääntymisestä. "...mutta se touhu on kyllä outoa. Vaikka en kauheasti tiedäkään, niin... en ole kyllä koskaan kuullut että keräännyttäisiin tuolla tavalla. Jos se on totta, niin..." poika vaikeni jälleen kesken arvelunsa, kuin ei olisi selvästi ollut itsekään varma mitä jostain tällaisesta olisi pitänyt ajatella... mutta syystä tai toisesta tämä sai silti purppuratukan liikahtamaan epämukavasti. "...en tiedä. Siellä... siellä on pakko olla tapahtumassa... jotain. Tärkeää. En ole ihan varma miksi ne muuten tekisi niin. Kai lohikäärmeet tykkää yleensä olla aika rauhassa toisiltaankin" se viimeisteli lopulta empivästi ja ilmeisen ristiriitaisin tuntein, ryppyjen nulikan otsalla syventyessä hiljakseen. Jokin tässä eittämättä kiusasi häntäkin, vaikka hän ei rehellisesti tiennytkään miksi. Lohikäärmeet olivat epäilemättä eläneet jo pitkään jonkinlaista hiljaiseloa, jopa niissäkin määrin ettei suurin osa tainnut koskaan olla edes nähnyt näitä (tai ainakaan tiennyt nähneensä), mutta.... yhtäkkiä näitä oli ilmestymässä esille hyvinkin avoimesti... ja joukoin, kuin johonkin tiettyyn paikkaan. Eikä Spyrolla ollut aavistustakaan olisiko hänen pitänyt suhtautua tähän kiinnostuksella, oudoksuen... vaiko olla suorastaan huolissaan. Näillä oli epäilemättä jonkinlainen syy tehdä mitä tekivät... ja tämä selvästi koski suurta joukkoa lohikäärmeitä. Olisiko muidenkin lohikäärmeiden (kukaties hänenkin?) pitänyt jotenkin olla tietoinen tästä... jostain? Vaikka häntä taisikin olla vaikeaa (varsinkin nykyään) lukea samalla tavalla muiden lohikäärmeiden joukkoon, mutta... jokin asiassa silti jäi häälymään epämukavasti hänenkin mielensä perälle.
|
|