|
Post by submarine on Sept 6, 2015 13:10:23 GMT 3
Haekli tuli vilkaisseeksi Spyron suuntaan aavistuksen kiinnostuneempana, kun poika tuntui heittävän ohimennen arvioita lohikäärmeistä ja näiden asemasta maailmassa omasta, varsin uniikista näkökulmastaan. Paljoa tällä ei ollut tarjota, vieläkään, mutta hän kuunteli silti kiinnostuneena toisen sanoja, kallistaen aavistuksen verran päätään kun tämä mainitsi taas Zaran, josta oli ollut jo aikaisemminkin puhetta. Ilmeisestikään kyseessä ei ollut kuitenkaan nulikan oikea vanhempi, vaan enemmänkin... kasvattaja, ilmeisesti. Jos aikaisemmat pitivät paikkansa, oli tämä myös lohikäärme, mutta siitä ei selvästikään ollut ollut apua Spyrolle, ei ainakaan omiensa ymmärtämisen suhteen. Moinen sai punatukkaisen kurtistamaan aavistuksen verran kulmiaankin, epävarmana siitä mitä tarkalleen moisesta ajatella. Lohikäärmeet eivät selvästikään olleet aivan niin yhtäläisen mahtavia, kaiken omistaan tietäviä olentoja, kuin olisi voinut luulla. Harvoin moiset yleistykset pitivät paikkaansa muutenkaan, mutta... noh, lohikäärmeitä oli hankala ajatella samanlaisina olentoina kuin muita. "Eh, no. Eivät ne kai velhojenkaan kanssa enää ole tekemisisssä sen enempää. Tai no, ehkä joidenkin yksittäisten, mutta... niistä asioista on tosiaan hirveän kauan aikaa. Siitä kun lohikäärmeet valikoivat ihmisiä joille opettivat maailman salaisuuksia. Eihän meillä ole niistäkään ajoista melkein mitään tietoja jäljellä, mutta niin silti sanotaan. Tai siis, se on... yleistietoa, sillä tavalla. Lohikäärmeet opettivat taikuutta ja sitten ne kai vain... vetäytyivät. Johonkin, eh", nuorukainen vastasi lopulta, miettien itsekin asiaa varsin hanakasti. Lohikäärmeet olivat eittämättä melkoinen päänvaiva, jos niitä alkoi pohtia yhtään tarkemmin. Niin hirvittävän paljon kaikkea mitä oli vaikea edes arvailla, olennoilta joiden ajatuksia oli melkein mahdotonta tulkita - tai joiden ajatuksia olisi ainakin pitänyt olla melkein mahdotonta tulkita. Vilkaisu Spyroon riitti kyllä kertomaan, ettei tämäkään asia ollut yksinkertainen edes monimutkaisuudessaan.
Haekli jäi jälleen miettimään, kun Spyrokin pohti ääneen lohikäärmeita ja nykytilannetta. Poika ei tainnut tietää sen enempää mistään lohikäärmeiden kokoutumisista kuin hänkään, mutta asia tuntui selvästi oudolta tämänkin mielestä. Jotain sellainen selvästikin tarkoitti, eikä moisia varmastikaan ollut ollut historiassa aikaisemmin - tai siis ainakaan historian muistiinmerkityllä ajalla. Sellainen olisi varmasti huomattu, olivatpa lohikäärmeet miten salamyhkäisiä otuksia tahansa. Ajatus siitä, että jotakin suurta ja merkittävää oli tapahtumassa tällä tavalla ei tuntunut millään tavalla erityisen viehättävältä, mutta se pakotti siltikin miettimään. Harmaanahkainen saattoi tuntea, miten hänen päässään oli muodostumassa uusi ajatus, joka tuntui liian uhkarohkealta ja arvailevalta lausuttavaksi, mutta jota hän ei kuitenkaan pystynyt jättämään rauhaankaan. "Luuletko... luuletko että tämä kaikki... se Karaghain ja kaikki täällä tapahtunut... luuletko että ne voisivat liittyä siihen?" nuorukainen lopulta lausui ääneen, vilkaisten taas olkansa yli Spyroon. Hän ei osannut edes arvailla, miten järjetöntä tällaisten asioiden olettaminen ehkä oli, mutta toisaalta... tuntui oudolta ajatella että tällaiset asiat olisivat kuitenkaan olleet täysin erillisiäkään. Aivan liian vähän aikaa sitten tapahtuneiden asioiden miettiminen kylmäsi edelleenkin, mutta ei hän silti tohtinut pysyä vaitikaan. "Se vaikutti kuitenkin jotenkin... epäluuloiselta. Siitä että täällä on lohikäärme ja... muutenkin. Kuin se olisi epäillyt että se... tarkoitti jotakin. Ja se oli itsekin... jotain sellaista. En minä tiedä oliko se lohikäärme tai mitään, mutta... jotain sellaista se oli", Haekli haeskeli vielä, valiten sanansa tarkkaan kuin olisi pelännyt lausua niitä, mutta toisaalta uskaltamatta edelleenkään olla hiljaakaan. Tuntui, kuin tässä kaikessa olisi ollut jokin suuri ja kamala tarkoitus, mutta heiltä vain yksinkertaisesti puuttui liian monta palasta, että sitä olisi voinut oikeasti arvailla. Moinen oli piinaavaa.
"... egh. Oli miten oli, meidän pitää päästä pois täältä. Ehkä... ehkä tämä kaikki selviää jos vain löydämme jonkin tavan ratkaista koko tämä... tämä tilanne. Se sirpale pitää saada pois ja... ehkä meidän pitää miettiä mistä saisi apua. Muutenkin siis. Jos ne hyypiöt ovat perässä niin... meidän pitää hankkia jostain apua", Haekli hapuili, ähkäisten kun ymmärsi taas miten voimattomia he koko tämän tilanteen edessä olivat. Hänellä ei ollut aavistustakaan mistä jonkinlaista apua voisi löytyä, mutta heidän olisi pakko etsiä edes... jotakin. Jokin taho, joka pystyisi auttamaan heitä. Kaikista epämääräisistä suunnitelmista huolimattakin, he olivat vain kaksi heikkoa, vähäpätöistä kulkijaa, jotka olivat tulleet kiskotuksi mukaan tähän. Jos jostakin vain löytyisi apua, olisi kaikki varmasti paljon helpompaa. "Äh. En minä tiedä mistä voisi löytyä apua, mutta... kyllä jonkun olisi pakko auttaa. Ehkä se... jos me kerran etsimme jotakin lohikäärmettä, niin... eihän sekään voi pitää siitä mitä nuo yrittivät tehdä... tai siis tekivätkin", nuorukainen lisäsi lopulta, erehtyen jopa kuulostamaan jossain määrin toiveikkaalta. Kukaties, jos jostakin tosiaankin löytyisi lohikäärme, monikin ongelma saattaisi ratketa. Tuntui hullulta edes ajatella jotakin tällaista, mutta toisaalta koko tilanne oli aivan hullu jo muutenkin. Tuskin lohikäärmeen etsiminen voisi ainakaan tehdä siitä enää hullumpaa. "... tietääköhän Nitte missä on lohikäärmeitä?" Haekli lopulta lausui ääneen, kuin miettien koko asiaa. Hän ei lopulta osannut kuulostaa erityisen vakuuttuneelta ajatuksestaan. Hänen ymmärtääkseen pronssisuomuinen oli ollut aina täällä vuorilla, ja jo nyt oli käynyt selväksi että lohikäärmeiltä oli turha odottaa mitään suurta, kaikenkattavaa yhteyttä ja yleistietoa, mutta... siltikin. Täytyihän edes tämän tietää jotakin tällaisesta, kun tämä kerran tiesi niin paljon muustakin... olkoonkin, että saattaisi olla varsin eri asia, paljonko tämä kertoisi heille.
|
|
|
Post by spyrre on Sept 6, 2015 17:37:44 GMT 3
Melkoisen turhauttavasti jopa lohikäärmeiden pohtiminen oli likimain yhtä vaikeaa kuin kaiken muunkin siitä huolimatta että Spyrokin tunsi varsin pistävästi itsessään että hänen olisi kaiketi pitänyt kyetä sanoa näistä edes jotain avuliasta, josta voisi olla hyötyä heille. Kuitenkin ainoa mitä hän lopulta sai ilmoille oli varovaista pohdintaa, epäilemättä hyvin rajoittuneesta näkökulmastaan, eikä poika voinut olla luomatta Haekliin jälleen melkoisen pahoittelevaa katsetta kun nuorukainen silmäsi uteliaasti hänen suuntaansa kun hän yritti tuoda esille... edes jotain. Tuntui varsin kiusalliselta kuinka ainakin nulikka oletti että häneen suunnattiin odotuksia joihin hän ei kyennyt vastaamaan... joten olikin lopulta ainakin jonkinlainen helpotus kun tumma nuorukainenkin tuntui pohtivan aihetta itsekin varsin kiinnostuneena vaikka purppuratukka aavisti että tämä kaikki tapahtunut hämmensi toista vieläkin. "...niinno. Kai... se on aika lailla kiinni niistä jokaisesta itsestään mitä ne tekee. Vaikka ei kai ne yleensä ole sillä tavalla" poikakin kannatti varovasti niskaansa kyhnyttäen kun Haekli toi esille oman näkemyksensä velhoista ja lohikäärmeistä, kunnes tämänkin kurkusta karkasi jälleen pieni neuvoton huokaisu. "Varmaan... vanhaan aikaan kaikki oli kai aika erilaista. En tiedä miksi suurin osa sitten vaan lähti johonkin vaikka oli auttaneet ensin kaikkia muita kuitenkin. Ehkä niillä oli jotain... muuta tärkeää tehtävää tai jotain" arveltiin jälleen pienen hämmentyneen olkapäidenkohautuksen keralla. "...vaikka... eh. Vaikka niin olisikin ollut, niin... kai suurin osa ei silti koskaan oikein tullut takaisin esiin kuitenkaan" se viimeisteli lopulta oudoksuvaan sävyyn, luoden taas epätietoisen katseen Haekliin. Eh, tämäkin oli kaiketi asia joka ei sinänsä ollut tainnut tuntua muuta kuin jonkinlaiselta itsestäänselvyydeltä, mutta kun asiaa päätyi ajattelemaan... taisi tässä kuitenkin olla enemmän outoa kuin olisi voinut odottaa. Kuin sivussa ja pois näkyviltä pysymisessä olisi suurimman osan lohikäärmeistä mielestä ollut jotakin tärkeää... tai nämä eivät jostain syystä halunneet enää olla missään tekemisissä muiden, niin toisten olentojen kuin edes toistensa kanssa. Kuin nämä olisivat lähes yhteisestä sopimuksesta vain... kadonneet.... tähän saakka. Joka kieltämättä tuntui purppuratukan mielestä väkisinkin rehellisen oudolta. Jos tämä kaikki olisi totta, niin.... jotain eittämättä oli tekeillä.
Pohdinnat olivat epäilemättä saamassa aikaan jo melkoisesti potentiaalista päänsärkyä, ja hyvää vauhtia varovaiset arvelut sekä johtopäätökset alkoivat kurotella entistä huolestuttavampaan suuntaan. Spyro oli vähällä säpsähtää kesken varovaisen askelensa kun Haekli mainitsi varovaisesti Karaghainin ja tämän suunnitelmat, saaden pojan seisahtumaan hetkeksi portaalle silmänsä ymmyrkäisenä. Eh, ei olisi pitänyt tulla varsinaisena yllätyksenä että hirviöiden herralla oli ollut suunnitelmansa tämän palvelijoidenkin selvästi puhuttua sävyyn kuin jotain hirvittävän suurta olisi ollut tekeillä, mutta purppuratukalla tuskin oli ollut aikaa (tai edes halua) muistella tätä kovinkaan paljoa. Yhtäläisyys temppelin tapahtumiin ja kokoontuviin lohikäärmeisiin jota Haekli hahmotteli varovaisesti tuntuikin saavan pojan nopeasti jokseenkin epäluuloiseksi, kuin ne kaikki taustalla häälyvät pahat aavistukset olisivat äkkiä käyneet konkreettisemmiksi kun nämä aivan osoitettiin esille... eikä nulikkakaan selvästi pitänyt tästä tippaakaan. "Mi- Liittyä? Nekö? Mutta... Nehän... miten?" Spyro töksäytti hankalasti omaten selvästi vieläkin vaikeuksia haparoida kaikesta tapahtuneesta kunnollista otetta. Jokin tässä kuitenkin sai nopeasti nulikankin kulmat rypistymään melkoisesti nyt kun ajatus oli herätetty. Poika epäröi hetken ennen kuin nielaisi kireästi hoksaten kuitenkin astua jälleen varoen nuorukaisen jälkeen, vilkuillen entistä huolestuneempana tämän selkää toisen puhuessa. Eh, eittämättä kuulosti hyvin kyseenalaiselta että lohikäärmeiden alkaessa viimein ilmestyä piiloistaan ja kerääntyä jostakin mystisestä syystään, koki myös muinainen lohikäärmetemppeli ylimaallisine aarteineen hyökkäyksen... joltakin, joka epäilemättä liittyi lohikäärmeisiin itsekin, ilmeisestä ylenkantsonnastaan näitä kohtaan huolimatta. Sattuma oli eittämättä aavistuksen liian sopiva, ollakseen... no, silkkaa sattumaa. "Hitto... se tuntui kyllä inhoavan lohikäärmeitä, mutta.... Ne taisi puhua että niillä on joku... suunnitelma. Ja että... niillä ei ole kauheasti aikaa" purppuratukka huomautti hetken vastentahtoisesti hampaitaan kiristeltyään, päätyen jälleen pyyhkäisemään tukalasti ähkäisten sormillaan rintansa ylitse kuin mystinen sirpale hänen sisällään olisi suorastaan poltellut. Haeklin pohdinta siitä mahtoiko Karaghain itse olla edes lohikäärme, sai nulikan kuitenkin varsin nopeasti pudistamaan aavistuksen päätään. "Eh... en usko. Mäkin luulin aluksi niin, mutta.... en usko että se oli. Ainakaan kokonaan. Muuten se... olisi varmana tehnyt jo jotain muutakin kuin vaan..." Vaikka poika oli joutunut pinnistelemään rohjetakseen tuoda sanansa esille, mutta siltikin pahaenteiset sanat hiipuivat väkisinkin ilmaan. Tuntui eittämättä kaikkea muuta kuin hyvältä vähätellä kauheaa kohtaamista edes tämänkään vertaa, mutta myös ajatus siitä mihin muuhun hirmuhallitsijan elkein toiminut mies olisi SAATTANUT pystyä, kylmäsi Spyron selkärankaa. Tämä oli viskonut ja ruhjonut Nitteä armotta, mutta vaikka olikin tainnut olla vahvempi iskuissaan oli pronssisuomuinen silti sinnitellyt suorastaan ihailtavasti... tavalla, jonka olisi voinut olettaa ajavan hurjistuneen lohikäärmeen muuttumaan oikeaan muotoonsa laittaakseen pisteen raivokkaalle vastarinnalle. Tai näin Spyro ainakin arveli... vaikka aivan vain Karaghainin ajattelu sai sen kiristelemään hampaitaan melkoisesti. Varsinkin muistikuva siitä, mitä mies oli tehnyt itselleen... ja mitä tämä merkitsi. Suomut, joita Karaghain oli kiinnittänyt itseensä, eivät olleet selvästikään kuuluneet tälle itselleen...
Niin uhkaavaa kuin tämä kaikki olikin, havahtui poikakin ahdistavista ajatuksistaan kun Haekli keskeytti hyvin tukaliin suuntiin hapuilevan pohdinnan huomauttamalla heidän tämänhetkisistä, huomattavasti konkreettisemmista huolistaan... jotka tosin olivat yhtälailla kaikkea muuta kuin selkeitä tai helppoja. Oikeastaan tämä muistutti ikävästi kuinka keskellä kaikkea mystistä he olivatkaan, tuoden purppuratukan kasvoille jälleen tukalan ilmeen, tämän kuitenkin nyökätessä Haeklin sanoille. Tarkoitti tämä mitä ikinä tarkoittikaan, kaiketi heidän prioriteettinsa olivat likimain samat joka tapauksessa. "Äh... no juu. Kai joku nyt auttaa jos kerrotaan mitä se sekopää teki ja yritti.... Se mitä se meinaakaan, ei voi olla hyvää kyllä kellekään. Ja se mitä se teki täällä--" Spyro kannatti varuillaan yrittäen kaiketi itsekin tavoitella epätoivoisesti jonkinlaista toiveikkuutta ääneensä, mutta voimatta kuitenkaan estää sanojensa hermostunutta värähdystä. Kaiketi muiden lohikäärmeiden etsiminen oli paras ajatus mitä he saattaisivat yrittää... mutta eittämättä Spyro ei voinut olla tuntematta jälleen melkoisen ahdistuksen nousevan mielensä perältä tajutessaan että pahin häpäisy jonka temppeli oli kokenut, saattoi hyvinkin olla tapahtunut hänen vuokseen. Huomaamattaan laihat sormet kävivät jälleen pyyhkäisemässä levottomasti panssarinutun poikki tukalien ryppyjen pojan otsalla syventyessä, tämän kuitenkin viimein pudistaessa päätään tukalasti ähkäisten kuin karistaakseen ajatukset päästään. Tämä kaikki tuntui olevan epäilemättä aivan liikaa heille... he tuskin saattoivat muutakaan kuin toivoa että joku auttaisi heitä... ja kaipa toinen lohikäärme, jos sellainen jostain löytyisi, olisi tähän loogisin suunta josta apua hakea. Haeklin pohdinta siitä mahtaisiko Nitte tietää jotain lohikäärmeistä sai nulikankin mietteliääksi, ennen kuin tämä kohautti neuvottomasti olkapäitään.
"Eh, en ole varma. Voidaanhan me kysyä, mutta.... mä ymmärsin ainakin ettei se kai ole nähnyt niitä. Jos se on aina asunut täällä, eikä täällä ole käyny ketään muuta ties kuinka pitkään aikaan, niin... tai ainakaan niin että se tietäsi" sekin arvioi hieman epäröiden. Saattoihan se olla totta että vaikkei Nitte olisi ennen tavannut lohikäärmeitä, tämä saattaisi tietää jotain... mutta tätä kaiketi oli melkoisen yhdentekevää arvuutella nyt. "Äh... kunhan... kunhan vain päästään pois täältä" nulikan kurkusta kantautui hetken jännittyneen hiljaisuuden jälkeen vaisuna henkäyksenä, kaiken epävarmuuden ja jännityksen alkaessa jälleen painaa melkoisesti tämänkin laihoilla harteilla. Tämän ryhti painuikin jälleen hieman vaikka poika hapuilikin edelleen tukea seinästä voipuneille askeleilleen. Purppuratukka loi vielä melkoisen nujertuneen vilkaisun Haekliin edellään ennen kuin tihrusti jälleen tämän ohitse alas varjoihin, kuin yrittäen hahmottaa kuinka paljon huimaavia portaita oli jäljellä. Nämä olivat kuitenkin nyt vasta se ensimmäinen, ja mahdollisesti yksinkertaisin, koettelemus heidän edessään... ja tätä pidemmälle hän hädintuskin pystyi juuri nyt edes pohtimaan, ilman orastavaa, piinaavaa päänsärkyä joka nakersi vieläkin jossain hänen kallonsa perällä.
|
|
|
Post by submarine on Sept 8, 2015 1:05:33 GMT 3
Spyrokaan ei selvästi pitänyt yhtään enempää ajatuksesta, että tämä kaikki temppelissä tapahtunut saattaisi liittyä johonkin suurempaan ja huolestuttavampaankin asiaan, kuten esimerkiksi lohikäärmeisiin yleisesti ottaen. Haeklinkin oli pakko värähtää ajatuksesta ja miettiä jälleen, mihin he oikeastaan olivatkaan päätyneet vastoin tahtoaan. Tuntui mahdottomalta edes arvailla jotakin näin suuria ja mahtavia asioita, mutta jo pelkästään ymmärrys siitä, että kyseessä tosiaankin oli jotakin suurta ja mahtavaa, tässä määrin, riitti kylmäämään pahasti. Ajatus tuntui saavan Spyrossa aikaan melkoista rauhattomuutta ja orastavaa hätää, ja punatukkainen vilkaisi tähän epävarmasti, kuin tietämättä aivan varmasti mitä hänen olisi pitänyt edes sanoa. "... en edes halua tietää mitä ne lopulta suunnittelevat, tai onko se lohikäärme vai jotakin muuta. Eh, se ei kuulu meille. Meidän pitää vain... saada selville että miten tästä kaikesta selviää", nuorukainen lopulta ähkäisi, pudistaen päätään. Suuret, keltaiset silmät käväisivät hetkeksi portaiden harmaassa ja elottomassa kivessä, kuin etsien jonkinlaista helpotusta sen mitäänsanomattomuudesta, mutta tässä paikassa pelkkä kivikin tuntui viestivän jostakin hirvittävän suuresta ja tärkeästä. Hän riuhtoi silmänsä irti siitä, tukahduttaen vain vaivoin kärvistelevän ähkäisyn joka tuntui tunkevan ylös ahtaalle ajetun punapään kurkusta. Siltikin hän lopulta pudisti uudemman kerran päätään, selvästikin päättäväisenä kaikesta huolimattakin. "Minä en tiedä taikuudesta läheskään tarpeeksi, mutta... tiedän silti sen verran että pystyn kyllä sanomaan, että tuollaisten hyypiöiden voimat ja mahti tarkkoittavat vain ikäviä asioita. Ikäviä ja suuria. Ei tuollaisia vain ilmaannu jostain. Se tarkoittaa asioita", Haekli mutisi vaitonaisesti sanojensa tueksi, hieraisten hermostuneesti käsiään yhteen ja puistellen edelleenkin päätään. Ensimmäisiä, tärkeimpiä oppeja taikuuden kanssa oli tietää milloin asiat olivat aivan liian suuria ja vaarallisia. Ja Haekli kyllä tiesi, että ne olivat juuri sitä tällä hetkellä. Niistä piti hankkiutua eroon, muusta viis.
Epätietoisuudesta ja kammosta huolimattakin Spyro tuntui jopa myöntyvän sille kannalle, että etsimällä lohikäärmeen kaksikko saattaisi löytää ratkaisun sirpaleen lisäksi myös mahdollisiin takaa-ajajiinsa, kuten kaikkeen muuhunkin mitä tästä kaikesta vielä seuraisi. Hetken Haekli vilkuili olkansa yli, yrittäen kaiketi arvioida oliko kyseessä jopa tämän mielipide lohikäärmeenä, vaiko vain yksinkertaisesti tarraaminen ainoaan oljenkorteen jonka kumpikaan tähän hätään keksi. Kaiketi se oli molempia, tavalla tai toisella. Lopulta hän ei osannut kuin nyökätä hieman huterasti, kääntäen katseensa takaisin eteensä. Hänen kuului nyt olla vahva, purppurapää ei saanut nähdä epäröintiä. "Lohikäärme on varmasti tarpeeksi voimakas vastustamaan sellaisia... sellaisiakin. Ja jos sellainen saa kuulla mitä täällä tapahtui niin... ehkä on aivan sama haluaako se edes auttaa, jos se vain haluaa kostaa", nuorukainen lopulta uskaltautui arvioimaan varovaisesti, sävähtäen aavistuksen verran omista sanoistaan. Ajatus myyttisen, uskomattoman mahtavan pedon usuttamisesta jonkun kimppuun kuin pahainen ajokoira oli varsin hyytävä, mutta... kukaties asiat voisivat silti kääntyä heidän parhaakseen. He olivat surkeita ja mitättömiä, mutta kukaties se ei ollut pelkästään huono asia. Tämä oli selvästikin heitä mahtavampien ongelma, ja he olivat vain joutuneet mukaan tähän kaikkeen. Jonkun mahtavamman kuuluisi varmasti myös selvittää tämä sotku. "... kyllähän jonkun on otettava vastuukin tästä. Ne vain... jättivät jonkin sellaisen artefaktin tänne. Tai olihan sillä vartijoita mutta... olisivatko nuo kaikki vartijat olleet edes yhden lohikäärmeen veroisia?" Haekli tokaisi äkkiä, jopa aavistuksen napakasti. Hän heitti uuden vilkaisun Spyroon, tällä kertaa melkeinpä nyökäten pojan suuntaan kuin ajaen jotakin takaa elkeillään. Kun kuula oli ottanut pojassa vallan ja tästä oli tullut lohikäärme, koko hyypiöjoukko oli paennut niine hyvineen. Eikä harmaanahkainen voinut uskoa, että muutkaan lohikäärmeet olivat sen heikompia. Tuntui järjettömältä, että tällainen paikka oli vain... hylätty kuin välteltävä vastuu. Järjettömältä ja edesvastuuttomalta. "Taikuudella on seurauksia. Sen kanssa pitää olla varovainen. Siinä käy... jotain tällaista, jos vain jättää kaiken levälleen", nuorukainen lisäsi sihahtaen, kuin oppimiensa taikuuden sääntöjen perikuvana. Selvästikään edes lohikäärmeet, taikuuden herrat, eivät olleet omien taitojensa seurauksilta suojassa.
Edesvastuutonta tai ei, taisi kaksikkoa edelleenkin odottaa se tosiasia, että he eivät vielä tienneet yhdenkään lohikäärmeen olinpaikkaa - vaikka huhuja kaiketi liikkuikin. Haekli pälyili Spyroa melkeinpä hämillään kun poika torjui vasin suoralta kädeltä oletuksen siitä, että Nittekään tietäisi lohikäärmeistä paljoakaan. Moinen pakotti hänet varsin hiljaiseksi, tietämättä saman tien mitä edes ehdottaa moiseen. Tällaisia asioita harvemmin joutui miettimään. Missään ei kerrottu miten voisi etsiä käsiinsä lohikäärmeen... vaikka toisaalta, moinen saattoi hyvinkin johtua siitä, että hyvin harva edes halusi. Äkillinen, melkeinpä surkuhupaisa oivallus sai punatukkaisen tuhahtamaan kevyesti, herpaannuttaen sen verran että hän oli vähällä jättää askelman väliin ja livetä jaloiltaan. Mutta edes pikaisesti tukea seinästä hakiessaan hän ei osannut olla erityisen järkyttynyt. Se jäi pelkäksi kevyeksi ähkäisyksi. Kaikki tämä tuntui niin nurinkuriselta, ettei hän ollut edes varma miten reagoida ajatuksiinsa. Lopulta, varmistuttuaan ettei ollut taittamassa aivan heti niskojaan, hän vilkaisi jälleen Spyroon, nyt hieman samalla suhtautumattomalla etäisyydellä kuin miekkaansa tarkastellessaan. Se oli nurinkurinen ilme, maailman nurinkurisuutta varten. "Eh, en tiedä onko sillä edes väliä, tietääkö Nitte vai ei. Lohikäärmeet ovat ehkä piilossa mutta... kyllä jostain on pakko löytyä edes yksi sellainen. Yleensä vain kaikki yrittävät kovaa vauhtia eri suuntaan. Ei niin iso ja mahtava olento varmasti voi vain pysyä kateissa", nuorukainen lopulta tokaisi, onnistuen jopa kuulostamaan varsin varmalta. Tuntui nurinkuriselta edes ajatella asioita näin, ja samalla hullulta miten sellainen kuitenkin tuntui juuri nyt loogiselta ja toimivalta. Ajatus siitä, että kaikki nämä uskomattoman mutkikkaat ja mahtavat asiat olivatkin vain... asioita, oli suorastaan nurinkurinen.
"Kyllä me löydämme vielä lohikäärmeen. Eh, kunhan nyt edes selviämme sinne asti", Haekli tokaisi. Kukaties he murehtivat aivan liikaa... tai ainakin aivan vääristä asioista. Jälleen näytti siltä, että oli paras keskittyä olennaiseen ja olla murehtimatta liikaa kokonaisuudesta. Eh, kokonaisuudet olivat kukaties kovin yliarvostettuja, ainakin näin päänsärkyisissä asioissa.
|
|
|
Post by spyrre on Sept 8, 2015 18:56:36 GMT 3
Tunne siitä, kuinka he olivat joutuneet tahtomattaan keskelle jotakin armottomasti itseään suurempaa, mystistä kurimusta kävi entistä painostavammaksi mitä enemmän hiljakseen pimeää portaikkoa laskeutuva kaksikko joutui tätä kaikkea puimaan. Yksitoikkoinen kapuaminen soi eittämättä liiankin hyvän tilaisuuden pohdiskelulle, ainakaan Spyron osaamatta välttääkään tätä ajan ja askelmien mataessa jalkojensa alla... vaikka hiljakseen entistä hermostuneemmalta näyttävä poika olisi hyvinkin saattanut halutakin. Tämä pälyili Haeklin suuntaan tukalan neuvottomasti, vaikka taisi ollakin jokseenkin liikaa vaadittu nuorukaiseltakaan että tämä olisi tiennyt mitä jossakin tällaisessa tilanteessa olisi pitänyt tehdä, mutta ainakin tämäkin pohti asioita hänen kanssaan joka toi ainakin tunteen siitä että ratkaisua edes yritettiin löytää. Olikin sitten eri asia mahtoiko moista varsinaisesti olla olemassa... ainakaan mitään ihmeellisempää kuin mitä he olivat nyt keksineet, niin virran viemäksi joutuvan epätoivoista otteen haromista mistä hyvänsä mahdollisuudesta kuin tämä olikin. Kun Haekli lopulta ilmeisen tukalana itsekin ähkäisi päätään pudistaen että tämä oli ehdottomasti aivan liikaa heille, palautti jännittynyt ja pälyilevä purppuratukka huomionsa jälleen toiseen silmiään räpäyttäen. Toisen julistus siitä ettei jokin tällainen edes oikeastaan kuulunut heille tuntui saavan pojan hetkeksi suorastaan hämmentyneeksi kuin tämä ei olisi tullut edes ajatelleeksi irtisanoutumista kaikesta kauheasta jonka otteessa he pyristelivät, tai että jokin tällainen oli edes... mahdollisuus, niin vähän kuin kumpikaan heistä epäilemättä jotain tällaista halusikaan. Tuskin poika oli varsinaisesti onnistunut vielä edes saamaan muutenkaan kunnolla käsitystä mistään orastavan ahdistuksensa keskeltä vaikka yrittikin... mutta vaikka epäröikin hetken, se kuitenkin nyökkäsi lopulta toisen sanoille hiljaa nielaisten. Mitä tämä kaikki sitten ikinä merkitsikään, tämä oli epäilemättä jotakin mille he tuskin voivat mitään. Vaikka ajatus eittämättä pistikin ikävästi, toi tämän myöntäminen kuitenkin pienen häivähdyksen outoa helpotusta... niin pelkurimaiseksi kuin Spyro itsensä tästä hyvästä tunsikin. Kunhan he vain.... selviäisivät tästä ja löytäisivät apua, niin... hirvittävän sotkun ratkaisu olisi jonkun mahtavamman käsissä (tai kynsissä), jolla epäilemättä olisi huomattavasti enemmän rahkeita käsitellä jotakin tällaista. Tai tähän ajatukseen vieläkin melkoisen ymmyrkäis-silmäinen poikakin yritti tarrata parhaansa mukaan.
Jos muiden lohikäärmeiden etsiminen olikin epäilyttänyt purppuratukkaa, ei tämä kuitenkaan ainakaan vastustellut, tuntuen itsekin kallistuvan tämän kannalle kun kaksikko yritti pohtia suunnitelmaan lisää selvyyttä. Haekli vaikutti lopulta varsin määrätietoiselta siitä että tällainen ei kuuluisi heille, mutta saattaisi epäilemättä kiinnostaa muita lohikäärmeitä ja hetken hermostuneesti toista pälyiltyään, nyökkäsi Spyrokin nuorukaisen ajatuksille aavistuksen kokeilevammin... vaikka huolestunut ryppy tämän kulmilla ei ollutkaan vielä kadonnut mihinkään. "....eh. No... juu. Ehkä? Ei kai kukaan lohikäärmekään voi pitää yhtään siitäkään, mitä se oli.... tehnyt. Ne... ne kaikki suomut, ja.... ihan kuin se olis vaan..." nulikka myötäsi, värähtäen melkoisesti kun hänen mieleensä nousi äärimmäisen epämukava muistikuva Karaghainista sekä tämän kaavun sisällä piilleestä kaameasta näystä. Spyro värisi, pudistaen sitten päätään kuin kiireesti ravistaakseen ajatuksen mielestään, tämän äkkiä kuitenkin hidastaessa kulkuaan empien. Ryppy pojan otsalla syveni aavistuksen, sen valpastuessa silti nopeasti jälleen kun Haekli jatkoi napakampaan sävyyn siitä, kuinka... vastuuttomasti jotakin kristallin kaltaista vain oli jätetty vanhaan temppeliin. Tumman nuorukaisen määrätietoisuus sen suhteen kuinka lohikäärmeiden luulisi auttavan heitä aivan vain tilanteen korjatakseen ja ottavan vastuun asioista kunhan tämä vain saatettaisiin näiden tietoon tuntui saavan Spyron jälleen epäröimään, mutta lopulta kuitenkin nyökkäämään jälleen toiselle hermostuneesti sormiaan hypistellen. "....en tiedä. Ehkä... ehkä ne oli hyviä vartijoita jotka täällä oli, mutta.... eh. Varmaan edes yksi lohikäärme niiden kanssa olis silti auttanut paljon" sekin arveli varovaisesti liikahtaen hieman epämukavasti toisen merkitsevää katsetta itseensä, kuin aavistaen mihin tämä lopulta viittasi. Kukaties hänen olisi pitänyt tuntea edes jonkinlaista tyytyväisyyttä siitä että hän oli ilmeisesti muuttunut ja ajanut hyökkääjät tiehensä seurauksista huolimatta, mutta.... tämä olisi epäilemättä ollut paljon helpompaa jos hän olisi voinut tuntea että se, joka oli kyseenalaisen uroteon tehnyt... olisi edes hän itse. Omaamatta edes minkäänlaisia muistikuvia koko tilanteesta hän tiesi tämänkään vertaa mitä oli tapahtunut vain koska Haekli oli kertonut... eikä tunne siitä, että jokin muu oli vain... saanut hänet tekemään jotain tällaista ilman hänen minkäänlaista suostumustaan voinut olla olematta varsin kylmäävä vieläkin. Vaikka pojan hampaat kiristyivätkin jälleen aavistuksen, pudisti tämä pian siltikin päätään ja pyyhkäisi ähkäisten sormillaan päätään, ennen kuin kohautti varovaisesti olkapäitään nuorukaisen varmempaa pohdintaa tavoitteleville ajatuksille. "Niinno. Eh. Jos... jos ne lohikäärmeet kuitenkin tiesi että täällä on jotain tällaista, niin... olishan niiden pitänyt arvata että... tällaista voi käydä. Ehkä ne luotti että tämä kaikki täällä pitää tuollaiset hiipparit poissa, mutta.... on se silti aika.... outoa vaan... jättää sellainen kristalli tänne" nulikka mutisi vieläkin hermostuneesti kuontaloaan haroen, mutta osaamatta selvästikään itsekään nähdä paljoakaan järkeä sen suhteen kuinka kristalli oli vain... jätetty lähes omilleen... vartijoineen. Nyt kristalli oli säpäleinä sekä ollut vähällä joutua epäilemättä varsin huonoihin käsiin, ja tämän vartijat makasivat kaikki kuolleina... eikä Spyrokaan voinut olla rypistämättä kulmiaan synkästi. Kuten Haekli oli sanonut, tällaisella oli epäilemättä seurauksensa... ja nyt eittämättä tuntui siltä ettei moisia oltu tässä yhteydessä selvästikään ajateltu paljoakaan edes niiden suunnalla, joiden vastuulla temppelin sisältöineen olisi kaiketi pitänyt olla. "Ehkä... ehkä niillä oli silloin jotain muuta tärkeää tekemistä kun ne joutui jättämään tämän kaiken, mutta.... silti" poika lisäsi itsekin vaisusti hetken hiljaisuuden jälkeen, ennen kuin vaikeni hetkeksi uudelleen leukojaan kiristellen. Hän ei varmasti tiennyt senkään vertaa taikuudesta ja sen seurauksista kuin Haekli, mutta... tämä tuntui silti melkoisen kyseenalaiselta hänestäkin... ja tuskin vähiten siksi, että sirpale outoa voimaa säteilevää kristallia vaani nyt jossakin hänen sisuksissaan. Jotakin tällaista ei vain... pitäisi tapahtua näin. Pakkohan jonkun oli kyetä tekemään tälle edes... jotain. Eikö...?
Oli kuinka oli, taisi edes potentiaalinen ratkaisu tilanteeseen silti piillä likimain samalla suunnalla... vaikka ajatuksen toteuttaminen olisi epäilemättä huomattavasti hankalampaa. Lohikäärmeen etsiminen jostakin tuskin tulisi olemaan aivan yksinkertainen tehtävä, ja Spyrokin joutui lopulta vain kohauttamaan jälleen neuvottomasti laihoja harteitaan vaitonaiseksi käyvälle Haeklille kun tämä tuntui nujertuvan hieman huomautusta siitä, että Nittekään ei välttämättä tiennyt lohikäärmeistä ja näiden katoamisesta paljoakaan. Tällä kertaa hermostunutta hiljaisuutta ei tosin kestänyt kovinkaan kauaa, kunnes Haekli tuntui äkkiä haparoivan hieman ähkäisten tukea seinästä saaden purppuratukankin säpsähtämään. Tämä nosti kiireesti katseensa toiseen seisahtuen hetkeksi itsekin, kunnes kuitenkin rauhoittui hieman tajutessaan ettei toinen ollut ainakaan horjahtamassa niskoilleen alas portaita. Poika henkäisi syvään, kallistaen kuitenkin päätään kun nuorukainen vilkaisi häntä jokseenkin epämääräisesti nähden tilanteessa epäilemättä jotakin melkoisen vaikeasti suhtauduttavaa. Tumman nuorukaisen tokaistessa viimein ajatuksensa julki oikeastaan varsin varmalla äänellä siitä huolimatta että jokin tällainen tuntui epäilemättä hyvin oudolta varsinkin tälle itselleen, räpäytti purppuratukkakin silmiään vieläkin epäröivään tapaan. Kuitenkin vaikka tämä hetken aikaa näyttikin siltä että ei olisi varma kykenisikö olemaan yhtä toiveikas lohikäärmeiden löytymisestä kuin toisen vakuutus, poika veti kuitenkin viimein henkeä nyökäten jälleen toiselle hetken mietittyään. Kukaties Haeklin tokaisu kuulosti melkoisen yksinkertaistavalta, mutta... kaipa tässä tavallaan oli perää, vaikka Spyrokaan tuskin oli tullut koskaan ajatelleeksi asioita aivan tältä kannalta. Vaikka hänkään ei ollut nähnyt kovinkaan montaa lajitoveriaan elämänsä aikana, ei hänkään ollut näitä lopulta etsinytkään... monesti myös lähes päin vastoin.
"Ehm. Mutta... No... juu. Niitä kuitenkin varmasti on jossain, niin... Ja kai me tiedetään ainakin mihin suuntaan voi ehkä edes lähteä katsomaan. Kai se riittää jos jossain siellä on edes yksi jossain jotka suostuu kuuntelemaan" sekin arveli viimein kyhnyttäen vieläkin hieman epäröivästi niskaansa, ennen kuin vilkaisi jälleen nuorukaista ja kohautti aavistuksen olkapäitään. "...jos ei muuta, niin ehkä voidaan katsoa mistä porukka kiertää mahdollisimman kaukaa" puuskahdettiin aavistuksen epämääräisesti kuin jonkinlaisena latteahkona häivähdyksenä varovaista huumoria tilanteen suhteen. Kaiketi he olivat jo nytkin tunkeneet nenäänsä paikkoihin joihin ei selvästikään olisi pitänyt... ja nyt tätä ei luultavasti voisi ratkaista kuin tekemällä näin uudestaan. Poika puuskahti, ravistaen sitten hieman päätään kuontaloaan jälleen haroen. "Vaikka... eh. Kaipa lohikäärmeitä voi joskus olla sellaisessakin paikassa missä muut ei välttämättä edes tiedä että niitä on. Äh. Jos... jos tämä kapine näkyy jotenkin kauemmaskin niin kuin sanoit, niin... ehkä nekin saattaa huomata sen sitten" purppuratukka lisäsi vielä, pyyhkäisten epämukavasti rintaansa, kuin ei olisi tiennyt olisiko tämän pitänyt suhtautua arveluunsa toiveikkaasti vaiko entistä epäluuloisemmin, tuntien päätyvän jonkinlaiseen epämääräiseen kuumottavaan yhdistelmään näitä molempia. Kaipa arvailut vaikuttivat kaikkea muuta kuin varmoilta ja tyhjentäviltä, mutta... heidän ei tainnut auttaa muukaan kuin yrittää ja toivoa parasta. Niin uhkarohkea kuin tällainen toive olikin, varsinkin nyt.
|
|
|
Post by submarine on Sept 9, 2015 15:18:52 GMT 3
Keskustelu oli nopeasti karkaamassa väärille urille, ja Haekli huomasi taas värähtävänsä tukalasti kun Spyro tuli maininneeksi Karaghainin ja tämän rintaan rujosti kiinnitetyt suomukaistaleet. Tapahtumien muistelu ei tuntunut millään muotoa hyvältä ajatukselta juuri nyt, heidän yrittäessään päästä mahdollisimman kauas siitä kaikesta, ja hän osasikin heittää pojalle vain epämukavan, kireän vilkaisun. Kaikeksi onneksi vihje joko meni perille, tai sitten toisellakaan ei ollut mitään halua miettiä asioita sen enempää, sillä purppurapää jatkoikin varsin nopeasti aiheen vierestä, siitä miten temppeli olisi eittämättä kaivannut lohikäärmeitä, ja miten niiden puuttuminen näin... keskeisestä paikasta oli sekä outoa että hyvin ikävää kaiken viimeaikaisen kannalta. Aihe ei ollut juuri sen mieltäylentävämpi, mutta ainakaan siihen tarraaminen ei tuntunut suoralaiselta vaaroillaleikkimiseltä, etenkään punatukkaiselle jossa koko tilanne oli onnistunut jo herättämään jonkinlaista kaltoinkohdellun närää. Tai ainakin epäoikeudenmukaisuudesta johtuvaa hämmennystä. "Jos lohikäärmeet ovat edes murto-osaa siitä mitä ne ovat taruissa ja legendoissa... tai jos ne ovat edes puolet siitä mitä... mitä se oli siellä huipulla, niin yksikin lohikäärme olisi varmasti voinut estää tämän kaiken", nuorukainen lopulta vastasi, tarraten napakasti toisen hermostuneeseen mutta siltikin myöntelevään mutinaan. Tämä kaikki tuntui täysin järjettömältä, jättää nyt jotakin tällaista... tällä tavalla. Lohikäärmeiden asettamat vartijat olivat eittämättä tehneet parhaansa, mutta se ei lopulta ollut muuttanut mitään. Harmaanahkainen tuli vilkaisseeksi nulikkaan, kun tämä yritti varovaisesti järkeillä, että lohiääärmeillä oli kukaties ollut tärkeämpää tekemistä. Ehdotus sai hänet kurtistamaan kulmiaan, selvästikään vakuuttumatta. Selitys oli epätyydyttävä ja vähintäänkin puutteellinen. "Ei niillä kaikilla voinut vain olla jotain... tärkeämpää tekemistä. Eiväthän ne ole koskaan kaiketi olleet edes mitään... yhtä joukkoakaan. Jos lohikäärmeistä yleisesti ottaen tiedetään mitään, niin sitten edes se että ne pysyttelevät syrjäisissä paikoissa ja yksinään. Ja sitä paitsi... ei mikään voinut olla niin tärkeää että... että tällaisen voisi vain jättää lojumaan", Haekli tokaisi, löytäen sanoihinsa taas jopa napakkuutta, joka arvelutti hieman häntä itseäänkin. Kukaties hänellä ei ollut oikeutta vain... parjata ja arvostella näin mahtavia olentoja, mutta toisaalta he olivat siitä huolimattakin saaneet kärsiä näistä asioista. Kuului tämä heillekin.
Moni asia koko tilanteessa vaivasi, mutta kaiken ikävän keskeltäkin Haekli onnistui, kukaties eniten omaksi yllätyksekseen löytämään jotakin melkeinpä... hassua. Kuten sen, miten kaksikko murehti niin paljon asioista, että niitä oli mahdotonta katsoa vain suoraan ja yksinkertaisesti. Melkein horjahdettuaan tuhoonsa hän tuli heittäneeksi ajatuksen Spyrollekin, vilkuillen tämän suuntaan kun poikakin tuntu pyörittelevän ja maistelevan sitä. Ainakaan tämä ei näyttänyt järkyttyneeltä tai täysin tyrmäävältä, mikä oli kukaties jo hyvä asia. Lopulta poika tuntuikin myöntyvän samalle kannalle, joskin varovasti ja kaiketi lähinnä kun ei pystynyt keksimään varsinaista vastaväitettäkään. Se oli eittämättä viisasta. "Kyllä ne varmasti kuuntelevat. Niiden on pakko. Tämä on ihan liian tärkeää ja... vaikka asiat olisivatkin miten olisivat niin sinä olet kuitenkin niiden lajikumppani", nuorukainen vastasi suorastaan kannustavasti, kun nulikka alkoi myötäillä varoen. Äkkiä hän saattoi varovaisesti melkeinpä uskoa, että asioiden ei tarvinnut olla niin mutkikkaita ja mahdottomia kuin minä niitä usein pidettiin. Pojan kommentti siitä, miten pitäisi vain katsoa mistä väki pysytteli mahdollisimman kaukana, sai hänet jopa hymähtämään kevyesti. "Ehkä... ehkä nämä asiat ovat niin mahdottomia ja vaarallisia ja hulluja aina kaikkien mielestä, koska kellään ei ole hyvää syytä yrittää. Kyllähän... kyllähän kaikissa kertomuksissakin joku sankari löytää aina lohikäärmeen heti kun vain yrittää. Eh, emme me taida kyllä olla mitään sankareita, mutta... onhan jonkin niistä oltava silti totta. En minäkään haluaisi löytää lohikäärmettä jos ei olisi pakko, mutta niistä loitolla pysyminen on melkoisen helppoa muutenkin", punatukkainen pyöritteli varovasti, löytäen sanoistaan jopa jotakin loogiselta tuntuvaa. Ei lohikäärmeen löytäminen varmasti olisi mikään täysi mahdottomuus. Vaativaa varmasti, mutta... kukaties nulikan kevyessä heitossa oli enemmän perää kuin tämä edes tajusi... kuten myös jossain muussakin, jonka tämä otti varovasti esille.
Haeklin olemus vakavoitui taas melkoisesti, kun Spyro ottikin puheeksi kristallisirpaleen rinnassaan, ja sen miten kapistus saattaisi ehkä jopa suorastaan vetää lohikäärmeitä puoleensa... tai ainakin herättää näiden huomion. Se sai hänet miettimään taas raskaasti. Asiasta oli hankala sanoa mitään varmaa, mutta siltikin tämä oli eittämättä miettimisen arvoista. Lopulta hän uskaltautui päästämään kevyen, aavistuksen myöntävän äännähdyksen. "No... ehkä. Jos se kuula kuitenkin oli jokin... mahtava lohikäärmeiden esine niin... ehkä. Lohikäärmeet ovat kaiketi muutenkin mahtavia ja maagisia. Ehkä ne havaitsevat näitä asioita paremmin - ja jos jotakin voi havaita edes etsimättä, niin tuon varmasti ainakin", nuorukainen vastasi, vilkuillen taas aavistuksen epäluuloisesti pojan rintakehään, jota nyt peitti metallisten silmukoiden verkko. Oli vaikea sanoa, auttaisiko moinen maaginen näkyvyys heitä, vai ajaisiko se suorastaan kohti suurempia vaaroja, mutta ainakin se oli eittämättä jotakin huomioonotettavaa. Ehkäpä, jos he vain etsisivät oikeasta suunnasta, lohikäärme saattaisikin löytää heidät. "... ehkä meidän pitää silti katsoa, pystyisikö sitä peittämään millään. Ainakin siis... jos näyttää vaaralliselta. Eihän se jälkiä enää kätke, mutta se estäisi aistimasta sitä enää sitten. On tiettyjä aineita ja materiaaleja, jotka peittävät energioita, mutta en tiedä olisiko niistä mitään hyötyä johonkin... tuollaiseen", hän lisäsi varovaisesti, uskaltamatta antaa tilanteesta yhtään tämän parempaa arviota. Eittämättä olisi hyvä, jos he pystyisivät kätkemään sirpaleen olemassaolon edes tarpeen vaatiessa, mutta moinen saattaisi vaatia ties mitä... eikä heillä välttämättä ollut varaa tai aikaa murehtia sellaisesta.
"... ehkä me voimme miettiä näitä asioita tarkemmin kun pääsemme pois täältä", Haekli lopulta totesi hetken epävarman hiljaisuuden jälkeen. Sivuraiteille erehtyminen huojutti heti hänenkin itsevarmuuttaan, ja hän yritti jälleen tarrata nopeasti johonkin konkreettiseen ja varmaan. Kuten siihen, että heillä oli vielä paljon portaita kiivettävänään. Aavistuksen äkillisesti hän lähtikin taas astelemaan eteenpäin, pitäen jonkin aikaa katseensa visusti edessään. Liekehtivä huivi seurasi häntä uskollisesti. Jos se murehti mistään tällaisesta, tai jos käyty keskustelu edes tarkoitti sille mitään, ei siitä ainakaan näkynyt mitään merkkejä. Se tanssi vaivatta ja huoleti ilman halki tarjoten valoa... joka tosin oli pikkuhiljaa käymässä turhemmaksi. Päivä eteni ja aurinko nousi.
|
|
|
Post by spyrre on Sept 9, 2015 18:23:59 GMT 3
Karmean Karaghainin muistelu ei ollut selvästikään millään tavalla miellyttävää heille kummallekaan, kuten varsin nopeasti kävikin ilmi. Spyro laittoi merkille saamansa äärimmäisen epämukavan katseen vilkaisten itsekin Haeklia jälleen tukalana kuontalonsa alta, eikä tämä kieltämättä tuntenut hyväksi jatkaa aiheesta yhtään enempää, jo aivan tämänkin sitkeästi esiin nousevan muistikuvan saadessa pojan värisemään jopa ikävämmin kuin kallion aukoista sisään hivuttautuva vuoristotuuli. Tämäkin vaikeni nopeasti päätään pudistaen ja jäi kiristelemään hampaitaan hetkeksi, tarraten kuitenkin pian nuorukaisen ajatuksiin lohikäärmeiden vastuusta temppelistään, itsekin selkeästi halukkaana pääsemään eroon äskeisistä ajatuksista. Nulikka kuulosti vieläkin kaikkea muuta kuin vakaalta ja varmalta, mutta ei voinut olla myöntämättä ettei jossakin tällaisessa ollut paljoakaan järkeä kuinka voimakas kristalli oli vain jätetty temppeliin... kuin odottamaan jotain tällaista tai vastaavaa katastrofia tapahtuvaksi. Vaikka Haeklin närkästys moisesta huolimattomuudesta (tai piittaamattomuudesta?) joka oli nyt kostautunut heille saikin epävarman purppuratukan vilkuilemaan toista hieman varuillaan, ei tämäkään voinut lopulta olla allekirjoittamatta tämän järkeilyä. Tuntui suorastaan uskomattomalta ettei epäilemättä tärkeää esinettä taidettu enää edes pitää silmällä vaan tämä oli ollut täysin temppelin muutaman vartijan käsissä.... jotka olivat nyt myös kohdanneet karun loppunsa tämän vuoksi. Tämä tuntui kaikkea muuta kuin oikeudenmukaiselta taikka oikealta. Nuorukaisen tokaisu siitä, että jos lohikäärmeissä oli edes jotakin samaa kuin legendoissa niin edes yksi näistä olisi riittänyt turvaamaan temppelin hyökkääjiltä, sai pojan kirskauttamaan jälleen epämukavasti hampaitaan, tämän voimatta kuitenkaan olla hetken emmittyään nyökkäämättä aavistuksen ähkäisten tällekin. Lohikäärmeistä puhuminen legendoina ja ties minä mahtavina myytteinä tuntui väkisinkin oudolta ja hankalalta, mutta hänen oli lopulta oltava samaa mieltä tästä toisen kanssa.... jo yksi lohikäärme vartijoiden apuna olisi varmasti riittänyt kukaties pitämään hirviöiden herran joukkoineen ulkona... ja ainakin osoittanut että nämä edes piittasivat tästä jollakin tavalla. "Eh. No... kaipa. Kuitenkin.... tämäkin oli varmasti tärkeä asia, ja... äh. Vaikka tämä paikka ei olis enää kiinnostanutkaan niitä, niin.... Olis niiden pitänyt tehdä tälle edes.... jotain" poikakin mutisi synkeästi onnistumatta löytämään itsekään varsinaisesti mitään järkeä taikka puolustusta tällaiselle touhulle. Lopulta sekin joutui tyytymään vain uuteen epämääräiseen ähkäisyyn ja neuvottoman voipuneeseen käsivarsien heilautukseen.
Kaipa lohikäärmeiden arvostelu jälkiviisauden turvin oli nyt jokseenkin turhaa... oli kuitenkin huomattavasti tärkeämpää toivoa että nämä auttaisivat heitä edes nyt, kunhan he onnistuisivat löytämään jonkun näistä käsiinsä. Haeklin äkillinen horjahdus portaissa ei onneksi johtanut mihinkään kriittisempään vaikka saikin heistä molemmat hätkähtämään, nuorukaisen tuodessakin pian tasapainonsa löydettyään esille ajatuksensa, joka tuntui tavoittelevan jo suorastaan toiveikasta sävyä. Vaikka levoton ja kaikesta huolestunut Spyro selvästi epäröikin, sai toisen määrätietoisuus lopulta nulikan myötäämään varovasti. "...no juu. Ne... ne varmasti tietää paljon enemmän muutenkin jostain... tällaisesta, ja... muutenkin. Pakko ainakin yrittää" purppuratukka huokaisi onnistuen lähes löytämään itsekin itsestään häivähdyksen vanhaa toiveikkuuttaan. Haeklin huomauttaessa että kukaan harvoin tahtoi oikeasti löytää lohikäärmeitä samalla tavalla kuin tarinoissa, joissa sankari kuitenkin onnistui aina jotekin kaivamaan moisen otuksen esille jostakin, kirvoitti pienen myhähdyksen pojastakin, ennen kuin tämä kohautti olkapäitään kaiketi ainakaan kieltämättä mahdollisuutta. "....no, ainakaan me ei olla yrittämässä tappaa ja ryöstää ketään" se puuskahti tapaan, joka vihjasi ettei nulikka tainnut olla erityisen ihastunut ainakaan kuulemiinsa tarinoihin, sen kuitenkin jäädessä haromaan hetkeksi kuontaloaan mietteliäästi vaikka vilkaisikin toista ohimennen kun tämä totesi ettei olisi itsekään halunnut lähteä etsimään jotakin tällaista ellei ollut pakko. "...en kyllä mäkään. En ole koskaan oikein yrittänytkään... vaikka, eh. En tiedä olisiko pitänyt. Mutta... ehkä siinä ei tarvitse olla mikään sankari, kun me kuitenkin tarvitaan apua. Jos nämäkin huhut tästä paikasta oli totta, niin... ehkä lohikäärmeistäkin on sellaisia mitä voi yrittää seurata" Spyrokin arveli, vaieten kuitenkin hetkeksi katse jossakin alaviistossa kuin jotakin huolestuttavaa pohtien.
Purppuratukan huomauttaessa ristiriitaisin olemuksin kristallinsirpaleesta sekä tämän "näkymisestä" muillekin, tuntui tämä mahdollisuus herättävän nopeasti levottomia ajatuksia heissä kummassakin. Hetkellisesti hieman keventynyt tunnelma kävi jälleen hankalammaksi kun Haeklikin jäi miettimään aihetta, nyökäten lopulta. Kenties olisi voinut pitää edes hieman rohkaisevana että lohikäärmeet joita he olivat etsimässä saattaisivat huomata heidät jos he osuisivat edes tarpeeksi lähelle, mutta ajatus kieltämättä toi pienen irveen Spyronkin kasvoille. Epäilemättä moinen herätti nopeastikin ikäviä kysymyksiä siitä, kuinka monen muunkin mielenkiinnon esineen sirpaleen säteilemä voima saattaisi herättää, eikä poikakaan selvästikään pitänyt tästä tippaakaan... eikä kyllä edes ajatus siitä, että vieraat lohikäärmeetkään pystyisivät vain seuraamaan heidän liikkeitään jotenkin houkutellut häntäkään vaikka tämä kaiketi olisi tällä hetkellä se paras vaihtoehto heille. "...egh. Mä en pidä tästä, mutta.... ehkä siitä voisi edes olla apua sitten edes siihen" nulikka mutisi nykäisten epämukavasti jälleen rengasnuttuaan yllään huomatessaan toisen katseen, kuitenkin nostaen katseensa nuorukaiseen kun tämä huomautti yhtäailla varautuneesti että kukaties kapinetta voisi silti yrittää varmuuden vuoksi peittää jotenkin. "...niin voi tehdä? Jotenkin?" tiedusteltiin varautuneen yllättyneenä pojan päätyessä eittämättä näyttämään siltä ettei ollut edes tullut ajatelleeksi moista, ennen kuin tämä kuitenkin jälleen hetken epäröityään nyökkäsi ehdotukselle selvästikin tätä kannattaen.
Epäilemättä jos jokin tällainen olisi mahdollista, saattaisi se tuoda Spyrollekin edes hieman mielenrauhaa ettei kapine hohtaisi olemassaoloaan ties kuinka kauas... vaikka pojalla ei rehellisesti ollut aavistustakaan miten joku tällainen toimi, eikä tämä ikävä kyllä vielä poistanut sirpaletta hänestä. Haekli tuntui sentään tietävän jotain aiheesta ja nulikka jäikin vilkuilemaan toista aavistuksen toiveikkaasti, kuitenkin räpäyttäessä hieman silmiään kun toinen äkkiä huomautti että taisi olla parasta yrittää miettiä asioita lisää kunhan he olisivat ensin selvinneet jonnekin muualle. "Eh. Se... on varmaan kyllä parasta" se kannatti hieman levottomasti hampaitaan kirskauttaen tuskin tuntematta itsekään oloaan kovinkaan mukavaksi kaiken epämääräisyyden keskellä. Kuitenkin kun toinen pyörähti jälleen eteenpäin seurasi Spyrokin nuorukaisen jäljessä uupuneessa ja epävarmassa hiljaisuudessa.... vaikka esiin oli kaikesta huolimatta hiljakseen pilkahtamassa varovainen häivähdys pientä toiveikkuutta. Tämä oli epäilemättä aivan liian suurta ja tärkeää heille, mutta kukaties ei ollut mahdotonta vielä löytää apua... ja jollakin tavalla aivan sekin selkäpiitä karmivasta asetelmasta huolimatta ettei hän ollut aivan yksin kaiken edessä rohkaisi paljon. Purppuratukka kiristeli vieläkin hampaitaan eikä Haeklikaan tuntunut lopulta olevan varma lähellekään kaikesta, mutta hiljakseen nulikka pyrki kiskomaan itseään edes jollakin tavalla ruotuun kulkiessaan, samalla kun he laskeutuivat hiljakseen liekehtivän huivin sekä ylhäältä kajastavan auringon valossa yhä alemmas kohti temppelin alakerroksen hämäryyttä. Kaiketi asiat oli vain pakko yrittää ottaa yksi kerrallaan... ja ensimmäinen olisi Niten ja Kissan löytäminen, ja temppelistä ulos pääseminen. Rehellisesti ainakin Spyro epäili että jo tämä saattaisi helpottaa asioita melkoisesti, vaikka pronssisuomuisen naisen ajatteleminen saikin vieläkin epämukavan väreen hänen mieleensä.
|
|
|
Post by submarine on Sept 10, 2015 17:24:35 GMT 3
Oli vaikea sanoa, oliko pieni keskustelu oikeastaan helpottanut tilannetta tai oltiinko tämän myötä lopulta hiukkaakaan viisaampia minkään suhteen, mutta kaiken kaikkiaan Haekli pystyi tuntemaan, että hänen olonsa oli kukaties ainakin hieman helpompi kuin aikaisemmin. Miekka hänen kupeellaan tuntui edelleen raskaalta, kuten myös kaikki se mitä aseen olemassaolo tarkoitti, mutta ainakin hän tiesi nyt kantavansa sitä jostakin syystä, pelkän järjettömän räpiköinnin sijaan. Se kevensi askelettakin hieman, mikä tosin ei ollut välttämättä erityisen hyvä hirvittävän pitkiä portaita astellessa. Lopulta kaikki vaatisi varmasti vielä paljon selvittelyä ja kärvistelyäkin, mutta... kukaties tässä oltiin ainakin löydetty jokin henkinen suunta. Nuorukainen oli jo aikeissa suunnata alas, mietteissään, kun Spyron kysymys sirpaleesta ja sen mahdollisesta suojaamisesta sai hänet vielä vilkaisemaan pojan suuntaan, aavistuksen mietteliäästi. "No... sen voi ehkä suojata. En ole varma, ne opinnot eivät tosiaankaan käsitelleet mitään... tällaista. Mutta energoita voi häivyttää tai peittää tietyillä rituaaleilla ja aineilla. Eh, se vaatisi parempaa paikkaa ja aikaa ja rauhaa, eikä täällä ole kaiketi mitään noista, mutta ehkä me voimme ainakin miettiä sitä kun tulee tilaisuus", punatukkainen vastasi lopulta, jälleen melkoisen ympäripyöreänä. Hän ei tosiaankaan pystynyt sanomaan mitään varmaa tällaisista mahtavista esineistä tai niiden energioista, etenkään nyt kun esine ei enää ollut sama kuin aikaisemmin. Ohimennen hän raapaisi tummaa poskeaan aavistuksen mietteliäästi, ennen kuin vilkaisi vielä kertaalleen poikaan. "Kukaties minä voin... arvioida asioita paremmin, kun vain pääsemme pois täältä. Minä yritin jo kerran tehdä niin, kun olit tajuton, mutta... tämä paikka kaiketi sotkee asioita. Se pitää tehdä uudelleen paremmassa paikassa", Haekli tokaisi kevyen varautuneesti. Jokin hänen katseessaan viipyili pojassa, melkein kuin arvioiden olisiko hänen pitänyt sanoa jotakin muutakin, mutta lopulta hän tuntui päättävän sitä vastaan. Oli eittämättä parempi vain lähteä liikkeelle sen sijaan, että olisi sekoittanut asioita entisestään.
Niine hyvineen Haekli lähti liikkeelle, todeten nopeasti toiselle että heidän oli kaiketi parasta keskittyä vain selviämään alas temppelin huipulta ja sitten ulos temppelistä. Pojallakaan ei tuntunut olevan mitään sitä vastaan, ja porraskäytävään laskeutuikin pian hiljaisuus, jonka rikkoi vain askeleiden tasainen rytmi. Ääni oli niin hiljainen, että se tuntui hukkuvan täysin valtavaan, mahtavammille olennoille rakennettuun temppeliin. Punatukkaisen katse harhautui taas nopeasti tarkkailemaan lukemattomia kaiverruksia, joskaan hän ei enää varsinaisesti yrittänyt tutkia tai tulkita niitä. Oli käynyt jo selväksi, ettei mitään tästä oltu tarkoitettu hänelle, eikä hänellä varmastikaan ollut suurtakaan jakoa tällaisten asioiden arvioimiseen. Niinpä hän vain katseli niitä, hieman kuin joku olisi saattanut matkan aikana katsella maisemia. Ainoa varsinainen pysähdys taisi tulla, kun määrittelemättömän ajan, samaan aikaan pitkän ja lyhyen, jälkeen nuorukainen äkkiä vilkaisi päänsä yläpuolelle. Huivi, joka oli seurannut häntä moitteettomasti, värähti äkkiä kuin kituuttava kynttilä. Se sai hänet kurtistamaan kulmiaan ja päästämään epämääräisen äänen mutristuneiden huulien välistä. Ääni ei tosin ollut yllättynyt, vaan enemmänkin samanlainen kuin se, jonka joku olisi saattanut päästää tarkastellessaan jotakin kapistusta, jonka oli jo tähän mennessä ehtinyt todeta toimivan vähemmän kuin ihanteellisesti. Varovaisesti harmaahipiäinen ojensi kätensä ylös, varoen survaisemasta sormiaan suoraan liekehtivään kankaaseen. Raaja sai huivin reagoimaan saman tien, ja äkkiä se sammuikin, sukeltaen takaisin alas hänen käteensä. Melkeinpä tottuneesti hän vei sen päänsä taakse ja kiskaisi nopeasti hiuksensa taas jonkinlaiseen järjestykseen sen avulla, ennen kuin heitti Spyrolle katseen aavistuksen hämillään. "Eh, se... tekee tuollaista. Tai siis, se ei jaksa kaiketi loputtomiin. Minulla on ollut tässä aikaa tarkkailla sitä, ja tuon jälkeen se alkaa haparoida. Eh, se tarvitsee kai... lepoa taas. Onneksi täällä näkee jo", Haekli selitti, vilkaisten ympärilleen. Aurinko oli tosiaan ehtinyt jo nousta hyvän matkaa, ja vaikka porraskäytävässä olikin hämärää, pystyi siellä silti näkemään mihin jalkansa laittoi. Kapistus ei selvästikään enää suuremmin kammottanut tai hämmentänyt nuorukaista. Eh, loppujen lopuksi kangas tuntui toimivan varsin... luontevasti ja päänvaivaa aiheuttamatta. Paitsi mahdollisesti akateemisempaa päänvaivaa, sitä siinä varmasti riittäisi vielä paljonkin.
Olipa miten oli, jatkoi Haekli taas hiljaa eteenpäin, kun oli saanut huivin sidottua paikoilleen. Hän ei varsinaisesti kiirehtinyt, mutta halu päästä pois oli selvästi siltikin jo kova. Askelmia oli eittämättä vielä paljon edessä, ja jopa ilman hoputtajia ja kuumeisesti teräaseiden kanssa niskaan huohottavia hyypiöitä loputtoman oloinen kiipeäminen alkoi jo rasittaa. Muutamaan kertaan punatukkainen hidasti kulkuaan, kaiketi antaakseen Spyrolle hieman helpotusta, mutta matka eteni silti varmaan, määrätietoiseen tahtiin. Ja vaikka matkan etenemistä olikin vaikea arvioida hirvittävän pitkässä portaikossa, alkoi alhaalta lopulta häämöttää jotakin, mikä näytti erehdyttävästi lattialta. Se sai punatukkaisenkin jo melkeinpä huokaamaan helpotuksesta, vaikkakaan hän ei hidastanut askeleitaan enää. He eivät olisi alhaalla ennen kuin olisivat, ja siihen asti oli paras vain pysyä liikkeessä. Lopulta, niin pitkään kuin mokomassa kestikin, Haekli laski jalkansa kovalle, kiviselle lattialle... joka ei lopulta eronnut kovista, kivisistä portaista juurikaan. Siitä huolimattakin hän jäi hetkeksi paikoilleen seisomaan helpottuneena, ennen kuin tajusi antaa Spyrollekin tilaa. Muualle hän ei vielä liikkunutkaan, vaan vilkaisi ympärilleen aavistuksen epävarmasti, kuin tilannetta tarkkaillen. Vasta kun oli katsonut läpi edessä avautuvan valtavan salin ja siitä erkanevat pienemmät käytävät, tuntui nuorukainen rentoutuvan aavistuksen verran. "Eh, täällä on kai... kaikki suunnilleen kuten viimeksikin", harmaanahkainen tokaisi hieman varautuneesti, vilkaisten Spyroon. Ei tainnut olla selvää, puhuiko hän nyt viime kerrasta kun Spyro oli ollut paikalla, vaiko siitä kun viimeksi itse oli käynyt täällä, mutta umpikin taisi olla mahdollisuus. "Nitte... on kai alkanut tekemään niille ruumiille jotain. Kai se viskoo niitä alas kalliolta. Eh, se... sanoi että niin ne tekevät kuolleille", hän lisäsi vielä. Moinen taisi lopulta olla melkoinen helpotus itse kullekin, sillä salissa ei haissut enää samalla tavalla kuin aikaisemmin. Niin ruumiiden katku kuin demoneista johtuva, hirvittävä löyhkäkin olivat hälvenneet huomattavasti.
Haekli oli aikeissa jatkaa, mutta vaikenikin sitten äkkiä, kun nurkan takaa, pimeästä, kantautuikin äkkiä ääni, joka oli eittämättä varsin tuttu itse kullekin. Oikealle johtavasta sivukäytävästä kuului äkkiä naukaisu, joka ei lopulta voinut kuulua kaiketi kuin yhdelle otukselle... tai sitten jollekin toiselle hyvin samankaltaiselle. Se ei ollut niinkään hätäinen kuin kiihtynytkään, vaan enemmänkin vain... yleinen ääni. Sellainen joita kissoista noin nyt toisinaan pääsi. Se sai punatukkaisen vilkuilemaan käytävään aavistuksen yllättyneenä, ennen kuin hän sitten katsahti Spyroonkin. Eh, ilmeisesti ainakin yksi ongelma oli huomattavasti vähemmän ongelmallinen.
|
|
|
Post by spyrre on Sept 10, 2015 21:14:53 GMT 3
Toi lyhyt, hermostunut pohdinta vielä mukanaan varsinaisia vastauksia taikka ei, onnistui tämä sentään vähintään kokoamaan ajatuksia joksikin hieman koherentimmaksi kokonaisuudeksi, vaikka varsinaisesta suunnitelmasta ei tainnut vielä voida puhua. Joka tapauksessa Haekli saattoi sentään heittää tukalasta aiheesta ajatuksen jos toisenkin jotka saivat purppuratukankin pohtimaan hieman vähemmän vain puhtaasti kärvistellen, tämän tuntuessa jopa yllättyvän hieman ajatusta mystisesti säteilevän (vai mitä kirottua mokoma kapine sitten tekikään) kristallinsirpaleen peittämisestä jollain. Spyrolla tuskin oli aavistustakaan miten jokin tällainen tehtiin ja kun Haekli vielä kääntyikin vilkaisemaan häntä selittäen tätä epäröivästi, jäi poika jälleen kuuntelemaan varautuneesti mutta varovaisen toiveikkaana. Nuorukainenkaan ei lopulta tainnut olla aivan varma miten tämä toimisi jossakin tällaisessa tilanteessa ja kieltämättä tämän puheet ties mistä rituaaleista saivan pojan kulmat rypistymään huolestuneesti, mutta lopulta hetken epäröityään tämä vastasi pienellä, hieman epämääräisellä äännähdyksellä joka kaiketi vastahakoisuudestaan huolimatta ei tainnut ainakaan tyrmätä asioita samantien. Muistutus siitä mitä hänelle oli tapahtunut sai ymmärrettävästi nulikan liikahtamaan epämukavasti paikallaan, kunnes tämä kuitenkin kirskautti hieman hampaitaan kaiketi yrittäen kiskoa jonkinlaista rotia hermoihinsa. "...ehm. No.... ehkä sitä voi katsoa sitten. Jos... siitä on hyötyä" se mutisi lopulta kuitenkin toista epätietoisesti vilkuillen, kuin nulikka olisi aavistanut nuorukaisen empivän jotakin syystä tai toisesta. Kaiketi Haekli saattoi osata ottaa selkoa tällaisestakin jotenkin vaikka nuorukainen tuntui tulevan toisiin ajatuksiin sen suhteen mitä oli ollut aikeissa sanoa, joka kieltämättä sai rypyn nulikan otsalla syventymään aavistuksen ennen kuin tämä kuitenkin veti henkeä ja astui itsekin toisen jälkeen tämän lähtiessä liikkeelle. Kukaties edes sirpaleen peittäminen ei olisikaan aivan niin yksinkertaista kuin hän kukaties olisi toivonut, mutta.... pakko tälle oli kaiketi ainakin yrittää tehdä jotain. Vaikka tämäkin kieltämättä epäilytti purppuratukkaa jollakin tasolla... tosin, hyvin pitkälti kaikki sirpaleeseen liittyvä taisi olla hyvin pitkälti varsin epäilyttävää joka tapauksessa.
Yksitoikkoinen kapuaminen jatkui jälleen jonkinlaisessa hiljaisuudessa, jota heidän kevyet askelensakaan hädin tuskin edes kykenivät rikkomaan. Hiljakseen tuon tuostakin ympärilleen vilkuilleen Spyron huomio alkoi laskeutua entistä enemmän ihmeellisistä kaiverruksista alaviistoon kohti loputtomia askelmia laskeutuvia jalkojaan, rasituksen alkaessa epäilemättä tuntua jo valmiiksi voipuneessa ja nuutuneessa nulikassakin hetki hetkeltä enemmän. Koko hänen kehonsa tuntui raskaalta ja jalat huojahtelivat pakottaen hampaitaan kiristelevän nulikan hidastamaan jälleen hieman, vaikka tämä yrittikin pysyä Haeklin sekä tämän ympärillä kaartelevan huivin perässä. Kuitenkin matka eteni, vaikkakin madellen, purppuratukankin upotessa ajatuksiinsa yksitoikkoisen kapuamisen aikana (tai sitten tämä vain kadotti itsensä hetkeksi väsyneeseen mieleensä kiinnittääkseen huomiota ympäristöönsä) tämänkin hätkähtäessä takaisin nykyhetkeen vasta, kun tähän saakka vaivattomasti ympäriinsä kaarrellut huivi alkoi äkkiä hiipua. Spyrokin säpsähti pysähdyksiin jääden hetkeksi silmiään varautuneesti siristellen pälyilemään epämääräistä tekstiiliä jonka liekit tuntuivat alkavan olla lopussa. Hetken esinettä vilkuiltuaan poika katsahtikin Haeklia hämillään kun tämä äkkiä ojensi kätensä pelotta kohti kapinetta, saaden tämän lysähtämään jälleen kiltisti kädelleen, loputkin lieskansa kadottaen. Nuorukainen tosin ei tuntunut olevan tästä, taikka edes kankaan käsittelystä erityisen huolissaan. Spyro seurasi silmiään hieman räpytellen kun toinen sitaisi huivin jälleen hiuksiensa ympärille todeten että esine kaiketi kaipasi jälleen lepoa tällaisen rasituksen jälkeen. Toisella oli selvästikin ollut aikaa päästä perille mystisestä tekstiilistä, eikä hämmentynyt nulikka osannut lopulta kuin nyökätä hieman epävarmasti toisen sanoille, tämänkin irrottaessa katseensa hetkeksi tästä vilkaistakseen ympärilleen hieman silmiään hieraisten jonkin verran hämärtyneessä käytävässä, johon tosin ulottui auringonvaloakin jo aiempaa huomattavasti enemmän. "...eh. No juu. Kunhan silmät tottuu, niin.... eiköhän täällä näe ihan tarpeeksi hyvin. Vaikka tuolla alhaallakin. Ehm... kai se on... kunnossa kuitenkin?" nulikka myötäsi pienellä viiveellä uupuneeseen sävyyn, kuitenkaan voimatta olla lisäämättä viimeistä kysymystään kuin jopa hieman huolissaan kankaan äkillisestä hiipumisesta. Niin outo kuin lentävä ja ties mitä muutakin puuhaileva tekstiili olikin, käyttäytyi tämä silti liian elävästi että tähän olisi voinut suhtautua vain pelkkänä esineenäkään... edes Spyrokaan ei tainnut pystyä moiseen, totuttuaan edes jossain määrin ajatukseen koko kapineen olemassaolosta.
Tällä kertaa hidastus taisi kuitenkin jäädä lyhyeksi, ja kapuaminen jatkui jälleen pian. Haeklikaan ei näyttänyt tuntevan oloaan kovinkaan hyväksi pitkien portaiden tarpomisen jälkeen, ja Spyronkin askel oli alkanut huojahdella melkoisesti vaikka tämä yrittikin seinästä tukea hakien kiskoa itseään eteenpäin, askelma kerrallaan. Tämä oli jo lopettanut suurimmaksi osaksi ympäristön tuijottelun joutuessaan keskittymään jomottaviin jalkoihinsa, jonka Haeklikin taisi laittaa merkille. Nuorukaisen hidastaessa hieman vauhtiaan nulikka vilkaisikin tätä kiitollisesti ennen kuin keskittyi jälleen etenemiseensä. Vaikka tämä ei epäilemättä siltä tuntunutkaan, tuli huimaavan korkeiden portaidenkin loppu viimein eteen pieneltä ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen. Kun toinen saavutti tasaisen lattian epäilemättä melkoisena helpotuksena itselleenkin, nosti Spyrokin katseensa puuskahtaen voipumuksesta tajutessaan määränpään (tai kaiketi ennemminkin ensimmäisen välietapin) olevan jo lähes käsillä. Haeklin silmäillessä ympärilleen temppelin alemmassa kerroksessa valtavan hallin kupeessa kiskoi poikakin itsensä viimeiset metrit eteenpäin nuorukaisen tehdessä tilaa lattialle. Se henkäisi jääden hetkeksi huojahtelemaan paikoilleen raskaasti kädellään vieläkin seinään nojaten, kunnes nosti itsekin katseensa hetken henkeään haukattuaan vilkuilemaan levottomasti ympärilleen. Tämä epäilemättä muisti temppelin hallin kaikkea muuta kuin miellyttävässä valossa mutta tästäkään huolimatta varautunut katse ei tainnut löytää portaiden alapäästä mitään siitä mitä poika oli epäilemättä pelännyt... jopa hirvittävän kalmanlöyhkänkin hiipuneen. Kukaties tämä oli häipynyt demonien muassa, mutta nopeasti nulikka pisti merkille myös makaaberisti portaisiin nojanneen ruumiin (kuten kauempana retkottaneiden muidenkin vastaavien) kadonneen. Purppuratukka kurtisti kulmiaan katsahtaen ympärilleen kuin hieman epäluuloisesti ennen kuin vilkaisi Haeklia kysyvästi tämän todetessa että kaikki täällä olivat vieläkin kuten olivat olleetkin. Pian nuorukainen selittikin, mainiten Niten alkaneet käsitellä murhattujen ruumiita... ilmeisesti viskomalla näitä alas kalliolta, joka saikin purppuratukan kasvoilla häivähtämään pienen hieman järkyttyneen ilmeen.
"Mi- Kalliolta?" se töksäytti luoden toiseen suurisilmäisen katseen, kunnes lopulta irvisti hieman pudistaen päätään. "....no, jos se sanoi niin, niin.... eh. Kaipa... se on sitten parempi kuin vaan että... Ei tänne kyllä ketään oikein voi haudatakaan" nulikka puuskahti hetken kuluttua osaamatta olla kuulostamatta väkisinkin hieman epämukavalta, mutta lopulta kaiketi sulattaen selityksen... taikka vain liian uupuneena ollakseen tarttumatta tähän, kuitenkaan tuskin itsekään parempaa ajatusta omaamatta. Kukaties kallioilta viskominen kuulosti karulta, mutta hänellä ei ollut siltikään halua puuttua siihen mitä Nitte näki nyt hyväksi tehdä... ja kaiketi tämäkin oli parempi kuin edesmenneiden vartijoiden jättäminen lojumaan. Poika laski hampaitaan kirskauttaen katseensa, mutta äkkiä varjoista kantautuva pieni ja vähäpätöinen, mutta sitäkin tutumpi ääni sai sen säpsähtämään melkoisesti. Poika ähkäisi ja kiskaisi väsymyksestä painuneen ryhtinsä pystympään sellaisella kiireellä että oli jälleen vähällä horjahtaa nurin. Moiset pikkuseikat tosin eivät tuntuneet tätä huolettavan kun tämä äkkiä oli saanut muuta ajateltavaa, pojan jäädessä tätä tuskin edes huomaamatta siristelemään hämärään paikoillaan huojahdellen. "Hei, kuulitko! Kissa! Se... se on täällä jossain!" Spyro henkäisi ilmeistä helpotusta äänessään värähtäen, ennen kuin otti jo kiireisen askelen äänen suuntaan kaiketi aikeissa painella jo etsimään jossakin lähistöllä mellastavaa pientä eläintä. Katti ei ainakaan kuulostanut olevan kaukana, ja vaikka temppeli taisi nyt ollakin huomattavasti vähemmän murhaava ympäristö kuin aikaisemmin, ei nulikka tainnut siltikään osata tuntea oloaan kovinkaan mukavaksi ajatellessaan valkoista petoa harhailemassa täällä itsekseen... siitäkään huolimatta että tämä oli kaikesta päätellen tehnyt jo niin aivan onnistuneesti useamman päivänkin. Vaikka se tuskin ehtikään nyt kiireessä edes ajattelemaan näin pitkälle.
|
|
|
Post by submarine on Sept 11, 2015 13:36:47 GMT 3
Hyvässä tai pahassa, taisi yksi etappi matkasta ainakin olla takana, olkoonkin ettei Haekli pystynyt edes helpotuksensa keskeltä karistamaan tunnetta siitä, että valtavien portaiden laskeutuminen tulisi olemaan helpoin ja yksioikoisin kaikesta mitä odotettavissa olisi. Moisia latistavuuksia ei tosin onneksi tarvinnut miettiä enempää juuri nyt, ja nopeasti muut ajatukset valtasivatkin jo alaa. Hän tuli vilkaisseeksi Spyroa ohimennen, kun tämä yritti parhaansa mukaan pyöritellä tietoa ruumiiden hävittämisestä, päätyen kaiketi lopulta varsin samoihin johtopäätöksiin kuin punatukkainenkin. Hän nyökkäsi varovaisesti, vilkaisten ohimennen ympärilleen. Sali oli kuitenkin niin hämärä, ainakin tästä päästään, ettei siellä pystynyt näkemään niin ruumiiden olemassaoloa kuin niiden puuttumistakaan. Ainoastaan hajun väheneminen kertoi niiden tosiaankin kadonneen. "Tuskinpa ne ainakaan... yhtään pyhittivät tätä paikkaa jäämällä lojumaan", nuorukainen lopulta totesi aavistuksen haljusti. Mätänevien, pahoin runneltujen ruumiiden hävittäminen oli eittämättä tärkeää moneltakin kannalta, mutta asiasta oli silti vaikea olla erityisen hyvillään. Se oli yksinkertaisesti epämukavaa, jotakin pakollista jolle ei voinut muutakaan. Ajatus Nitestä raahaamassa yksin ruumiita pimeässä poisheitettäviksi ei sekään erityisesti mieltä ylentänyt. Lopulta koko asiassa ei ollut kaiketi yhtään mitään hyvää puolta, ainoastaan mahdollisuuksia korjata pahimpia ikävyyksiä... tai ainakin jotakin ikävyyksiä. Harmaanahkainen ei keksinyt siitä mitään mukavampaa sanottavaa, ei edes yrittämällä.
Kaikeksi onneksi, jollakin kyseenalaisella tavalla, ei kummankaan tarvinnut miettiä ruumiita tai mitään niihin liittyvää liian pitkään. Äkkiä viereisestä käytävästä kajahtikin epäilyttävän tuttu naukaisu, jonka kumpikin kaksikosta varmasti tunnisti. Haekli reagoi siihen räpäyttämällä yllättyneenä silmiään ja pälyilemällä, mutta Spyro otti, kuten odottaa saattoi, asian huomattavasti hätäisemmin. Punatukkainen ähkäisi ja vilkaisi aavistuksen säikähtäneesti poikaan, kun tämä äkkiä päästi ilmoille helpottuneen ja hätäisen huudon. Koko tilanne ja toisen nopea reaktio tulivat sen verran yllätyksenä, ettei hän lopulta osannut edes yrittää estää, kun nulikka sitten säntäsikin jo ääntä kohti, aikomatta kuhnailla turhaan nyt kun huolehdittu ja murehdittu eläin oli ilmoittanut itsestään. "Äh, hei! Spyro, älä..." nuorukainen aloitti, ottaen reilusti jäljessä askeleen toisen perään, ennen kuin sitten kuitenkin vaikeni. Hänellä ei lopulta tainnut olla mitään kunnollista syytä toppuutella toista, paitsi mahdollisesti yleinen varovaisuus... eikä hän rehellisesti uskonut että saisi toisen pysäytettyä muutenkaan, nyt kun tämä oli hätäilemässä jostakin näin tärkeästä asiasta. Moinen ryntäily hermostutti siltikin, mutta lopulta hän kuitenkin laski hyödyttömästi ojentuneen kätensä alas ja huokaisi, ennen kuin lähti seuraamaan toisen perässä synkeään käytävään. Hän oli kyllä ehtinyt jo todeta, ettei temppelissä enää ollut vaaroja, mistä kertoi kaiketi Kissan läsnäolokin. Käytävä itsessään oli synkeä, mutta kulman takaa näytti oikeastaan kajastavan valoa, sieltä mistä naukunakin oli kuulunut. Moinen sai nuorukaisen kurtistamaan hieman kulmiaan, joskin enemmänkin epämukavasti kuin varsinaisen epäluuloisesti tai huolestuneesti. Siltikin hän jatkoi perässä, seuraten toista. Spyro oli joka tapauksessa jo mennyt edeltä, joten oli turha kaiketi karttaakaan ainoaa temppelissä heidän lisäkseen oleilevaa... "Spyro, meidän ei pitäisi juosta. Täällä voi olla vielä jotakin... sotkua tai-" Haekli aloitti kaartaessaan kulman ympäri, ennen kuin vaikeni kevyesti ähkäistessään kun näki, mikä kulman takana odotti. Se oli totta puhuen varsin pitkälti sitä minkä hän oli olettanutkin näkevänsä, mutta siitä huolimattakin sen toteaminen omin silmin sai hänet vaikenemaan kiusaantuneen hankalasti.
Käytävän mutkan takaa aukesi pieni kammio, kuten oli viimeksikin auennut. Nyt siellä oli kuitenkin valoa siinä määrin, että itse kukin saattoi nähdä ympärilleen kunnolla. Sekaista kammiota oli selvästikin järjestelty jossakin määrin, ja ainakin pahin sotku oli siivottu. Ympäriinsä paiskottuja tavaroita oli nostettu takaisin paikoilleen ja järjestelty kaiketi parhaansa mukaan alkuperäiseen, oletettuun järjestykseen. Kiviselle pöydälle oli asetettu jostakin löytynyt lyhdyntapainen, joka nyt valaisi paikkaa. Siksipä olikin varmasti helppo nähdä pieni valkea eläin, joka istua nökötti erään penkin edessä kaikessa rauhassa. Se näytti lopulta huomattavasti vähemmän yllättyneeltä vilkaistessaan kammioon tupsahtaneeseen Spyroon, ennen kuin päästi marisevan naukaisun ja suuntasi häntä pitkällä pojan luokse. Pieni eläin ei kuitenkaan ollut se, mitä Haekli oli jäänyt hankalasti vilkuilemaan, eikä se totta puhuen varmasti ollut merkittävin asia jonka purppurapäinenkään huoneessa havaitsi... ainakaan siis en jälkeen, kun oli löytänyt etsimänsä. Kissa ei nimittäin ollut yksin huoneessa. Penkillä sen takana istui joku. Ensialkuun olisi voinut luulla, että temppeliin oli kuitenkin löytänyt tiensä jokin muukalainen, sillä tulokas muistutti ketään muuta siellä nähtyä vain päällisin puolin. Tätä peittivät pronssiset suomut kuten Nitteäkin, mutta tämä oli... vähäisempi. Penkillä istuva hahmo oli kumarampi ja hintelämpi, melkeinpä näivettynyt. Jäntevän, voimakas, jäntevä keho oli korvautunut melkeinpä luisevalla ja heikolla, kuin pitkän sairauden jäljiltä. Olemuksessa ei ollut samaa voimaa, vaan paikoillaan istuva hahmo näytti siltä kuin kaikki tästä olisi jo jotenkin... kulutettu loppuun. Tämä ei selvästikään ollut vanha, ei ainakaan sen vanhempi kuin Nitte oli ollut, mutta siitä huolimatta vaikutelma toi mieleen kärsineen vanhuksen... eivätkä sitä auttaneet ainakaan yhtään puuttuva, rujosti katkaistu oikea käsi tai toisen päästä työntyvän sarven tilalla ammottava, hädin tuskin umpeutunut reikä. Mutta siltikin, sen kaiken keskeltäkin, terävä katse oli Niten. Hahmo istui, kumarassa ja ainoa käsi edelleen ojennettuna Kissan silittämisen jäljiltä, tuijottaen ihmeen rauhallisesti tulokkaita. Vasta hetken kuluttua tämä suoristautui kaikessa rauhassa, kiirehtimättä mitenkään.
"Selvisit nähtävästi hengissä", Nitte tokaisi lopulta, äänellä joka oli kulunut ja väsynyt. Sanoissa ei ollut minkäänlaista todellista yllätystä tai muutakaan varsinaista tunnetta, ainoastaan väsynyttä suorasukaisuutta. Haekli liikahti epämukavasti taustalla, melkein kuin olisi harkinnut vetäytyvänsä takaisin piiloon. Lopulta hän kuitenkin jäi paikoilleen, vilkuillen parhaansa mukaan jonnekin muualle.
|
|
|
Post by spyrre on Sept 11, 2015 18:24:52 GMT 3
Tuskin oli epäilystäkään siitä että Spyrokin oli varmasti uuvuksissa huimaavan laskeutumisen jäljiltä, mutta saatuaan jälleen jollakin tavalla tasaista maata jalkojensa alle tuntui poika yllättäen löytävän itsestään vielä hippusen energiaa kun tämän korviin kantautui ääni, jonka tämä tunnisti silmänräpäyksessä. Edes pimeä ei tuntunut pidättelevän poikaa kun kyseenalaisesti kadoksissa ollut Kissa ilmaisi olemassaolostaan maukaisulla, puhumattakaan oikein mistään muustakaan kun purppuratukka pyörähti kohti ääntä ja enemmän tai vähemmän kompuroi kiireellä tämän suuntaan. Se tuskin ehti hätiköidessään edes kuulla Haeklin toppuutteluja tai ainakaan näihin ei ensin vastattu mitään kun nulikka jo äkkäsikin pimeän käytävän josta maukaisu tuntui kantautuneen... ja siinä vaiheessa kaikki muu saikin odottaa hetken pojan mielessä. Päätellen yllättävän motivoituneesta vauhdista jolla se suuntasikin lähes suinpäin varjoihin, ei nulikka tainnut ainakaan pelätä pimeää. Kukaties jos Haekli olisi tarrannut häneen olisi poika saattanut havahtuakin kiireestään aavistuksen, mutta estelyistään huolimata nuorukaisella ei tainnut lopulta olla nyt varsinaista syytä tehdäkään niin vaan tämä seurasikin perässä jonka kaiketi Spyrokin äkkäsi pienellä viiveellä... ainakin jollakin tavalla. "Mutta se on ihan tässä lähellä!" purppuratukka ehti huikkaamaan taakseen nuorukaisen huolestuneille toppuutteluille kuin potentiaalisen vaarallisessa paikassa ryntäily olisi huomattavasti pienempi paha jos ryntäiltäisiin vain lyhyempi matka pimeässä kuin voitaisiin. Tosin viimeistään tässä vaiheessa taisi Spyrokin hoksata ettei käytävän pää ollutkaan aivan yhtä pimeä kuin halli josta he olivat tänne suunnanneet. Täältä kajasti selkeää valoa, joka oli vähällä saada nulikan empimään askeleissaan, mutta tähän ei lopulta ollutkaan enää aikaa.
Kukaties olisi ollut varsin helppo arvata kenen tekosia pimeästä kulman takaa kajastava valo oikein olikaan, mutta Spyro ei tainnut ehtiä edes pohtia asiaa näin pitkälle kun nulikka jo pelmahtikin nurkan takaa lampun kelmeään valopiiriin, viimein iskien jarrunsa pohjaan kun saikin äkkiä hämärään tottuneisiin silmiinsä lähes sokaisevalta tuntuvan annoksen valoa. Poika ähkäisi yllättyneenä ja horjahti, hapuillen kuitenkin nopeasti kädellään tukea kivisestä seinästä, joutuen jäämään hetkeksi ravistelemaan tukalasti päätään. Viimein se onnistui kuitenkin nostamaan melkoisesti siristelevät silmänsä tihrustamaan eteensä kuontalonsa sekä näitä suojaamaan nostetun kätensä alta, saaden näkymän hetken kuluttua hahmottumaan... ja pojan päästämään uuden jokseenkin epämääräisen ähkäisyn. Kulman takaa oli piirtynyt pieni valaistu kammio, joka oli selvästi yllättänyt pojan, luultavasti huomattavasti enemmän kuin tämän saapuminen pienen huoneen asujaimistoa. Purppuratukka oli hädintuskin edes ehtinyt kunnolla sisäistää mitä edes näki kun tämän korviin kantautui äkkiä uusi, aavistuksen mariseva maukaisu ja pieni valkoinen eläin tassutti hänen jalkoihinsa. Tuttu ääni kirvoitti syvän, helpottuneen henkäisyn nulikan kurkusta kun tämä lopulta näkikin katin harppovan kohti kuin mitään kyseenalaista ei olisi tapahtunutkaan... mutta varsin nopeasti äännähdys keskeytyi kuin veitsellä leikaten. Kissa ei selvästikään ollut ainoa valaistussa, ja nyt jopa melkoisesti siistityssä kammiossa, eikä havainto tällä kertaa saanut aikaan helpottuneisuutta vaan suorastaan järkyttynyttä äänettömyyttä. Haekli oli eittämättä jo ehtinyt varoittaa etteivät asiat olleet erityisen hyvällä tolalla Niten suhteen, mutta poika tuskin oli osannut odottaa mitään.... tällaista. Epäilemättä niin puuttuva käsi, ja irti kiskotun sarven jättämä ammottava haava olivat kamalaa katsottavaa, mutta nämä eivät lopulta olleet se, joka kauhistutti häntä eniten kun hän erotti hiljaa penkillä istuvan riepotellun hahmon. Hän olisi kukaties odottanut lisää samanlaista hurjistunutta vihaa kuin mitä he olivat jo naisen suunnalta todistaneet, mutta tämä Nitte joka kyhjötti lampun valossa kammiossa tuntui nujertuneisuudessaan ja lähes heiveröisyydessään kuin eri henkilöltä... kunnes tämä nosti terävät silmänsä häneen, saaden nulikan säpsähtämään.
Kyseenalaisesti sisälle kammioon tömistellyt, seinän viereen unohtunut purppuratukka oli vähällä hätkähtää askelen taaksepäin kun ruhjottu ja niin henkisesti kuin fyysisestikin loppuun uupunut nainen töksäytti tokaisunsa ilmoille, kuin ei olisi enää edes jaksanut yllättyä yhtään mistään... tai piitannut. Hetken aikaa ymmyrkäis-silmäinen poika tuijotti eteensä kunnes tuntui järkytyksensä seasta tajuavan että joku oli puhunut hänelle, ja tälle olisi mahdollisesti jopa pitänyt tehdä jotain. Tämän kurkusta karkasi vielä pieni, vaisu ja varsin epämääräinen äännähdys ennen kuin tämä sai aikaiseksi nyökätä huterasti sanoille jossakin määrin myötäävästi. Likimain samoihin aikoihin Spyro taisi tajuta oman järkyttyneen tuijotuksensa, joka tuskin oli millään tavalla hienovarainen tai kohtelias. Poika luimistui nopeasti tukalan syyllisesti kiskaisten katseensa irti pronssisuomuisesta, kuin yrittäen vielä peitellä järkyttyneisyyttään... tosin tässä varsin surkeasti epäonnistuen. Seinään vieläkin raskaasti kädellään nojaava nulikka vilkaisi neuvottomasti olkansa ylitse taustalla seisovaan Haekliin joka eittämättä näytti melkoisesti vähemmän yllättyneeltä, mutta silti yhtälailla tukalan epämukavalta äkillisestä kohtaamisesta johon poika oli lähes samantien heidät harkitsematta kiskonut. Tämä pälyili kuin aikeissa hivuttautua takaisin näkymättömiin, kuitenkin jääden lopulta myös ilmeisen vastahakoisesti seisomaan paikalleen. Purppuratukkakin laski nopeasti katseensa jonnekin alas kenkiinsä sekä jalkojaan puskevaan pieneen valkoiseen eläimeen, tietämättä mitä muutakaan olisi tehnyt löydettyään itsensä tällaisesta tilanteesta. Kukaties tämäkin oli varsin kaukana kohteliaasta, mutta nulikalla ei selvästikään ollut aavistustakaan miten muuten reagoida näkemäänsä kuin melkoisella järkytyksellä. Voimakas ja jämäkkä pronssisuomuinen tuntui suorastaan nuutuneen olemukseltaan... kuin tämä olisi ollut pitkään ja vakavasti sairaana. Mutta... kuinka tämä oli saattanut vain tässä ajassa...?
Toviin Spyro ei tuntunut saavan kurkustaan kuin jokseenkin epämääräisen ähkäisyn josta tämä tuskin tiesi itsekään mitä tämän olisi ollut tarkoitus ilmaista, kunnes tämä viimein tukalan hiljaisuuden jälkeen onnistui selvittämään aavistuksen kurkkuaan kasvoillaan riippuvan purppuraisen kuontalonsa seasta. "....eh. Juu. Kai. Jotenkin" tämä onnistui mutisemaan töksähtelevästi, ennen kuin vaikeni uudestaan nielaisten. "Säkin.... eh. Löysit... Kissan. Me... me tultiin etsimään teitä, ja..." se tapaili kohta varovaisen neuvottomasti, kuin yrittäen vielä epätoivoisesti vältellä sitä kaikkein ikävintä elefanttia huoneessa, kuitenkin keskeyttäen jälleen sanansa töksähtävästi, kaiketi tajuten itsekin kuinka tuhoon tuomittua tämä oli. Vielä hetken se epäröi, kunnes jännittynyt ryhti viimein lysähti syvän, ahdistuneen ja surkean huokauksen keralla. Tämä kaikki oli selvästi vaikuttanut pronssisuomuiseenkin vielä enemmän kuin hän oli osannut odottaakaan, ja varsin huonolla tavalla.... ja tämä oli eittämättä hyvin riipaisevaa nähdä itse, vaikka Haekli oli häntä varoittanutkin. Kukaties jos olisi ehtinyt ajatella hieman enemmän olisi voinut olla parempi vain olla ryntäämättä tämän eteen näin. Ehkä he olisivat voineet varautua edes hieman paremmin.... mutta nyt tämä oli jo myöhäistä. Ehkä hänen olisi pitänyt yrittää tiedustella pronssisuomuisen voinnista, tai miten tämä oli pärjännyt, tai jostakin muusta vastaavasta, mutta sanat tuntuivat jälleen kuolevan avuttomasti hiljaisuuteen. Eittämättä typeräkin olisi nähnyt että nainen oli kaikkea muuta kuin kunnossa... eikä vieläkin henkeään ja huteria jalkojaan portaiden jäljiltä keräilevällä Spyrolla ollut aavistustakaan mitä hän olisi voinut sanoa.
|
|
|
Post by submarine on Sept 14, 2015 0:56:02 GMT 3
Edes katsoessaan kammiossa istuvaa hahmoa Haekli ei voinut olla aivan varma, että kyseessä tosiaan oli Nitte - tai ainakaan hän ei olisi voinut olla, ellei itse olisi nähnyt tätä heti kaiken jäljiltä. Tämä oli kuin toinen olento, eikä se tosiaankaan johtunut vain kammottavista vammoista ja olemuksen muutoksesta. Jollakin tavalla tämä oli... kuihtunut ja heikentynyt. Tuntui pahalta katsoa tämän luisevaa, heikkoa ruumista, joka vain päiviä aikaisemmin ol ituntunut jonkinlaiselta voiman ja vimman ruumiillistumalta. Jokin käydyssä taistelussa oli selvästi syönyt tästä aivan kaiken. Tämän silmissä oli yhä terävä, tarkka katse, mutta enää siitä ei heijastellut teräksistä tahtoa. Ei toivoa, ei päämääriä. Tämä vain... oli. Pronssisuomuinen istui tuolillaan raskaasti kuin ei olisi ollut aikeissa nousta siitä mihinkään vielä pitkään aikaan. Edes kaksikon äkillinen ilmaantuminen ei todella ollut hätkähdyttänyt tätä tai aiheuttanut mitään mainittavaa reaktiota, ainoastaan tasaista, yhdentekevää tuijotusta. Nuorukainen sävähti ohimennen, kun sarvipäisen silmät osuivat häneen. Mutta se, mitä hän hätkähti, ei ollut niiden takana tähän asti palanut vimma, vaan sen puute. Se, ettei hän tuntenut oikeastaan mitään tämän katseesta, oli melkein hirvittävämpää kuin kaikki tähänastinen. Hän ei osannut kääntää omaakaan katsettaan pois naisesta. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun hän joutui katsomaan kammottavalla tavalla kärsinyttä suomuista, mutta yhä se kylmäsi. Tämä näytti siltä kuin olisi vanhentunut ties miten hirvittävän paljon muutamassa hetkessä, ja samalla menettänyt kaiken varsinaisen elämänhalunsa ja elinvoimansa. Aikaisemman, raivoisan ja pohjattoman voimakkaan Niten rinnalla se tuntui kammottavalta. Helpotus oli suuri, kun pronssisen huomio kiinnittyi lopulta Spyroon, kun tämä vihdoinkin tohti vastata. Hän ei kadehtinut poikaa, joka joutui näkemään tämän kaiken nyt ensimmäistä kertaa, ei ollenkaan.
"Jollakulla on kaiketi sitten enemmän onnea", Nitte totesi lopulta hyvin kuivakasti ja innottomasti, kun Spyro päätyi myöntämään epäröiden olevansa tosiaankin hengissä. Jos koko asia sai tässä aikaan mitään muita ajatuksia, ei se ainakaan näkynyt päällepäin; tämä tuijotti poikaa hetken, ennen kuin laski kovin yhdentekevästi katseensa alas, tuijottaen hiljaa lattiaan. Vasta, kun poika mainitsi kissan, tämä havahtui ja päätyi tuijottamaan toista uudelleen ilmeettömästi. "En minä sitä löytänyt. Se vain tuli tähän", pronssinen korjasi innottomasti, tuijottaen Spyroa tasaisella yhdentekevyydellä. Sitten tämä kuitenkin huokaisi voipuneeseen sävyyn ja kallisti päätään, kuin koko asia olisi ollut turha ja turhauttava. "Minulla on ollut muutakin tekemistä kuin etsiä kissoja. Niin vähän kuin se kaiketi tarkoittaakaan", sarvipäinen lisäsi, onnistumatta vieläkään löytämään mitään sävyä tai terää sanoihinsa. Tämä vaihtoi asentoaan hitaasti, vääntäytyen ainoan kätensä avustuksella puolelta toiselle. Purppurapään takana Haeklikin siirsi painoaan, joskin huomattavasti epämukavammin. Hän yritti pysytellä kaukana koko keskustelusta. Eittämättä hän oli saanut nähdä tätä aivan liikaa jo muutenkin. Voipuneesti Nitte pyyhkäisi jonkin roskan pois päältään, sipaisten riekaleista vaatetustaan. Mitään muuta tämän yllä ei varsinaisesti ollutkaan. Kuin jonkinlaisena osoituksena tilastaan tämä ei ollut edes etsinyt itselleen uutta asetta menetettyjen tilalle, kuin asialla ei olisi ollut enää mitään väliä. Äkkiä tämä kuitenkin tuntui valpastuvan aavistuksen ja vilkaisi uudestaan Spyroon, ennen kuin räpäytti silmiään.
"Apsun silmä on nyt... sinussa. Minä tunnen sen, sinussa on sen mahti. En tiedä millä tavalla se hyödyttää ketään, mutta... sinä olet kaiketi sitten kaikista pyhin lohikäärme nyt. Kaikista tärkein lohikäärme. Jostakin syystä", Nitte totesi pitkän, hiljaisen tuijottamisen jälkeen. Sanoissa oli jotakin hyvin vaikeaselkoista, jokin tunne jota tämä ei jaksanut tuoda edes kunnolla esiin, mutta joka oli siltikin olemassa. Joki koko tilanteessa tuntui kiihdyttävän pronssista aavistuksen verran, sillä tämä jatkoi nopeasti, kohottaen rujoa kädentynkäänsä nyt näkyville. "Minä taistelin tämän kaiken vuoksi. Minä taistelin, ja kun ruumiini hajosi ja luuni murenivat, tunsin Apsun voiman ja mahdin. Tunsin miten Apsu halusi minun jatkavan. Minä tunsin ensimmäisen lohikäärmeen voiman. Minun piti voittaa. Minä tunsin miten minä olin Apsun väline, täynnä voimaa. Mutta... nähtävästi sillä ei ollut mitään väliä. Ilmeisesti sinä olit parempi kuitenkin. Ilmeisesti minä olin turha", sarvipäinen totesi lopulta, sihahtaen viimeiset sanat kuivan kirahtaen kuin ei olisi jaksanut edes puhua enempää. Sitten tämä antoi taas katseensa pudota alas, kuin ei lopulta kuitenkaan olisi piitannut asiasta. Kuin olisi ehtinyt jo moneen kertaan todeta, että oli lopulta ollut todellakin kaikilla tavoilla hyödytön, ja että kaikki mihin tämä oikeastaan oli koskaan uskonut olikin täysin yhdentekevää. Ei lannistunut, vaan... murennettu. "Toivottavasti tiedät sitten mitä teet kaikella tuolla voimalla. Kun kerran olet kaiketi sen arvoinen", Nitte lisäsi, onnistumatta kuulostamaan edes pisteliäältä tai kaunaiselta. Tämä vain... oli.
Taka-alalla Haekli kurtisti kulmiaan jälleen, tohtimatta kuitenkaan sanoa mitään väliin. Hän kuuli nyt ensimmäistä kertaa jostakin... mahdista ja voimasta joka pronssisuomuisen ilmeisesti oli täyttänyt taistelun aikana. Ei tämä ollut hänelle mistään sellaisesta maininnut... vaikka toisaalta, miksipä olisi?
|
|
|
Post by spyrre on Sept 14, 2015 16:20:23 GMT 3
Tilanne, josta Kissan ääntä harkitsemattomasti seurannut Spyro itsensä (sekä Haeklin) löysi olisi epäilemättä ollut järkyttävä muutenkin, saatikaan nyt kun poika äkkiä tuijotti edessään eleettömästi kyhjöttävää, murjottua sekä kuin olemukseltaan tyhjiin imettyä pronssisuomuista. Eh, Haekli oli kyllä varoittanut häntä, mutta nulikka tuskin oli osannut silti odottaa mitään tämän suuntaista. Hän oli pelännyt Niten olevan huonossa kunnossa kätensä sekä sarvensa menetyksen jälkeen, järkyttynyt, ja luultavasti vihainen niin kristallin turmelusta kuin temppelin sekä tämän asujaimiston puolesta, mutta kammiossa istuva hiljainen ja niin henkisesti kuin fyysisestikin riutunut olento tuskin edes muistutti Nitteä jonka seurassa he olivat saapuneet, ja joka oli hiipumattomalla raivolla iskenyt vastaan temppeliin hyökänneitä. Nyt... naisen raivo tuntui hiipuneen, kuten myös vielä huolestuttavammin jotakin huomattavasti vitaalimpaakin. Olento ei tuntunut yllättyvän tippaakaan heidän äkillistä ilmaantumistaan, jonka kaiketi olisi muuten voinut laittaa sen piikkiin että tämä oli epäilemättä kuullut heidän tulevan... mutta pronssisuomuinen tuntui tuskin edes välittävän, siitä huolimatta että tämän näkökulmasta purppuratukka taisi olla lähes kuolleista noussut. Kuten tätä ei tuntunut kiinnostavan mikään muukaan ympärillään. Vain hetkessä (muutamassa päivässä?) hirvittävällä tavalla riutunut nainen vain tuijotti heitä saaden kylmät väreet viiltämään purppuratukan selkärankaa, pojan päätyessä jälleen säpsähtämään kun Nitte vastasi hänen haparoviin sanoihinsa. Jokin tämän suorastaan latteassa, ilmeettömässä tokaisussa sai nulikan järkytyksensäkin keskellä räpäyttämään silmiään ja luomaan varovaisen neuvottoman katseen taaempana jännittyneenä seisovan Haeklin suuntaan kuin poika ei olisi ollut aivan varma mitä tämä tarkoitti. Hän tuskin tiesi itsekään miksi oli vielä elossa, mutta pronssisuomuinen ei kuulostanut edes yllättyneeltä... tai miltään muultakaan. Tämä vain... totesi, tavalla, jota Spyro ei osannut edes tulkita. Epätietoinen nulikka päätyikin lopulta vain pälyilemään naista seinän viereltä ristiriitaisin tuntemuksin kun Nitte laski jälleen katseensa eleettömästi lattiaan.
Vaikka purppuratukka oli tainnut jo lähes ehtiä pelätä että Nitte oli hiljennyt lopullisesti lyhyiden sanojensa jälkeen, entistäkin painostavampi hiljaisuus keskeytyi kuitenkin kun hänen haparoivat töksäytyksensä Kissasta saivat riutuneen pronssisuomuisen nostamaan vielä katseensa lattiasta jonne tämä oli vajonnut. Nainen tuntui kuitenkin yhtä ilmeettömältä kuin aikaisemminkin, mutta vastaus painoi silti entistä syvemmän tukalan rypyn Spyron otsalle... varsinkin tämän viimeinen, lähes toivottomalta kalskahtava lisäys. "...eh. No... juu. Haekli kertoikin että...." poika haparoi hypistellen hankalana sormiaan, kuitenkin vaieten avuttomasti ilmeisen hämmentyneenä kuullessaan pronssisuomuisen viimeiset, katkerat sanat. Tämä tuntui iskevän jo valmiiksikin hämmentyneen ja järkyttyneen nulikan uudestaan hiljaiseksi. Se ei tuntunut olevan vieläkään varma mitä naiselle oli tapahtunut mutta se ei helpottanut purppuratukan ahdistusta ja epätietoisuutta, enemmänkin päin vastoin. Kuitenkin se taisi ensikauhistuksensa jälkeen alkaa päästä hiukan enemmän mukaan siihen mitä tapahtui vilkuiltuaan hermostuneen tukalasti voimansa ja suuntansa kadottanutta Nitteä. Kuten Haekli oli kaiketi sanonutkin, tämä oli tainnut ottaa temppelin sekä tämän varjeleman pyhäinjäännöksen kohtalon hyvin raskaasti ja vaikka nulikka ei voinutkaan ymmärtää miten oli mahdollista että olento oli käynyt näin nopeasti näin sairaalloisen näköiseksi, riipaisi tämän olemus silti häntäkin pahasti... varsinkin tarkoitukseton nujertuneisuus joka naisesta paistoi, kuin kaikki mitä tämä oli tehnyt olisi ollut nyt täysin turhaa. "Ähh... hei, älä... älä sano noin. Sehän... " ahdistuneet sanat jäivät tälläkin kertaa varsin lyhyiksi vaikka poika yrittikin löytää jotakin sanottavaa olennon suorastaan luonnottoman ilmeettömään lohduttomuuteen, sen lopulta osaamatta muuta kuin ähkäistä ja vilkaista jälleen neuvottomasti hiljaiseen Haekliin kuin jonkinlaista apua hakien. Saattoiko tällaisessa tilanteessa edes sanoa mitään lohduttavaa, kun temppeli, jota pronssisuomuinen oli kunnioittanut kaukaa koko ikänsä ja omistanut elämänsä, oli nyt kohdannut näinkin kamalan kohtalon? Puhumattakaan epäilemättä naisen omista menetyksistä.
Hetkeksi lampun kelmeästi valaisemaan kammioon laskeutui neuvoton hiljaisuus kun Nittekin vaikeni jälleen, kääntäen latteasti katseensa oven suussa seisovasta kaksikosta. Vaikka he olivatkin saapuneet etsimään pronssisuomuista oli Spyrokin kadottanut sanansa saatuaan tämän tällä tavalla eteensä, jättäen pojankin liikehtimään ilmeisen tukalasti paikoillaan seinän vieressä, edelleenkin raskaasti kädellään viileään kiveen nojaten. Tämäkin pälyili hetken vuoroin hiljaista naista ja vuoroin jaloissaan pyörivää valkoista kissaa yrittäen epätoivoisesti saada jälleen otetta itsestään kun Nitte jäi jälleen istumaan paikalleen vain ilmeettömästi vaatteitaan pyyhkäisten kuin ei olisi jaksanut kiinnittää enää huomiota saapujiin. Nulikka yritti nielaista kurkkuunsa nousevaa kiristävää tunnetta ollen vähällä vilkaista jälleen avuttoman surkeasti Haekliin kun nainen kuitenkin vielä äkkiä nostikin katseensa häneen. Poika säpsähti yllättyneesti jääden itsekin jälleen vilkuilemaan pronssisuomuista epämukavasti kun toinen jäikin silmäilemään häntä pitkäksi toviksi, äkkiä aiempaa valppaampana. Ja kun tämä kohta puhui uudestaan, ei purppuratukka voinut olla sävähtämättä uudestaan avoimen typertyneenä tämän sanoista... ilmeen tosin muuttuessa hiljakseen suorastaan järkyttyneeksi.
Spyro oli tuntunut kadottaneen suurimman puhekykynsä jo hetkeä aikaisemmin, mutta Niten jatkaessa tämä ei osannut pitkään toviin kuin tuijottaa eteensä tummat silmät ymmyrkäisinä. Epäilemättä jo aivan kristallinsirpaleen saaminen itseensä oli ollut jo tarpeeksi järkyttävää tälle, ja tämä tuskin oli edes saanut ajateltua mokomaa kapinetta vielä tämän enempää (luultavasti osittain tarkoituksellakin)... mutta Nitellä oli selvästikin ollut aikaa miettiä asioita. Vaikka poika tuskin oli tajunnutkaan pohtia asioita tältä kannalta, merkitsi tapahtunut selvästi naiselle paljonkin... eikä nulikka osannut kuin järkyttyä jostakin tällaisesta. Se tuijotti sanattomasti murskattua lohikäärmemäistä olentoa kun tämä kohotti kädentynkäänsä kykenemättä edes heti kääntämään katsettaankaan makaaberista näystä. Eh, ilmeisesti vaikka Nitte oli varmasti tolaltaan kaikesta temppelin kokemasta, ei tämän nujertuneisuus johtunutkaan ainoastaan vain tästä. "Mi- Eh? Sehän... Eihän... eihän se--" purppuratukka sai viimein ähkäistyä, ennen kuin tämä ravisti kiireesti päätään ja kohotti toisen kätensä puolustelevasti eteensä tietämättä mitä muutakaan olisi tehnyt. "Mä... mä koskin siihen vaan siksi kun.... ne... ne tyypit olisi tappanut meidät kaikki, ja en tienny mitä muutakaan...! Tiedän että mun ei olisi pitänyt, mutta...!" Neuvoton, ahdistunut repliikki hiipui jälleen tukalasti ilmaan, kasvoiltaan entisestään kalvenneen pojan jäädessä hetkeksi keräilemään hermojaan seinään nojaten, ennen kuin se rohkeni nostaa katseensa uudestaan. Tuskin oli kulunut hetkeäkään kauhean kokemuksen jälkeen etteikö hän olisi suorastaan kavahtanut ajatusta tehneensä jotakin hirvittävän väärin... mutta mikään tällainen tuskin oli pälkähtänyt pojan mieleenkään. Jotakin oli tapahtunut, ja kauhea kristalli oli ilmeisesti särkynyt... ja vaikka pala tästä ilmeisesti väijyikin nyt hänessä niin että jopa Nittekin kykeni aistimaan tämän, hän tuskin kykeni näkemään tätä minkäänlaisena.... "pyhyytenä", kuten nainen tämän ilmaisi... tai kaiketi tärkeänä kunniana ja mahtina jonka hän oli jollakin tavalla ryöstänyt... vaikka kai jälkimmäinen oli ainakin jollakin tavalla ymmärrettävämpi. Pojan oli epäilemättä vaikea edes hahmottaa jotakin tällaista valtavaa ajatusta joka vain viskattiin hänen eteensä, mutta... ainakin Niten murtuneisuus ja pettymys oli ilmeistä, ja sai purppuratukan nopeasti hätääntymään moisen edessä.
"Eihän... eihän se niin voi mennä! Sähän teit hirveästi ja puolustit tätä kaikkea niiltä tyypeiltä, ja... En mä olis edes koskenut siihen jos mä olisin voinut muuta! Siksihän... siksihän se kapine kai... teki mitä teki, eikä siksi että sä olisit... Äh... Tämä kaikki meni vaan... hirveän pieleen, ja..." kiihtyneen pojan oli pakko pysähtyä jälleen vetämään henkeä, tämän kieltämättä näyttäessä jo melkoisen ahdistuneelta koko tilanteesta. Nainen ei tainnut varsinaisesti kuulostaa kaunaiselta eikä Spyrolla rehellisesti ollut aavistustakaan mitä tämä tarkoitti puhuessaan Apsun tahdosta tai ties mistä, mutta hätäinen mieli ei tainnut edes ehtiä tarttumaan tähän nyt.... jos edes varsinaisesti ymmärsi Niten tarkoittavan jotakin muuta kuin aiempaa epätoivoista taisteluaan tämän yrittäessä suojella temppeliä... ja kaiketi siinä sivussa heitäkin, josta tämä oli lopulta vain saanut kärsiä kauhealla tavalla. Oli kuinka oli, tämän musertunutta ja tyhjiin ammennettua olemusta oli hirveä katsoa, niin kylmiä väreitä kuin purppuratukka tällaisista puheista saikin. Avuton katse kävi jälleen kiireesti Haeklissakin, jonka ilme kieltämättä tuntui saavan nulikankin jokseenkin varautuneeksi kun tämä pienellä viiveellä tuntui hoksaavan toisen kyseenalaisen olemuksen. Nuorukainen näytti siltä kuin jokin olisi häirinnyt tätä ja poikakin päätyi jännittymään hieman, ennen kuin tämä ähkäisi ja pudisti jälleen päätään pyyhkäisten tukalasti rintaansa, hädin tuskin rohjeten vilkaista Nitteä uudestaan. "Enhän... enhän mä edes tiedä mitä tapahtui, se vaan... Äh. En mä ole mikään... Enhän mä sillä mitään voi... tai meinaakaan tehdä! Se... se oli joku virhe kun menin koskemaan siihen vaikka ei olis pitänyt, ja.... Pakkohan se pala on saada irti jotenkin. Me... me mietittiin että jos joku tietäisi miten, niin..." Jo hänen omaankin korvaansa hyvin pahaenteiseltä kalskahtavien sanojen irti kiskominen tuntui eittämättä vaikealta ja poika tunsi kylmäävän tunteen leviävän entisestään sisällään. Saattoi olla varsin mahdollista etteivät puheet siitä kuinka kristallin voisi ehkä vielä kiskoa irti enää lohduttaisi Nitteä (jos mikään tähän edes kykenisi) kaiken tämän saadessa hänetkin hyvin tolaltaan, mutta... mitä muutakaan he saattaisivat tehdä? Pronssisuomuisen viimeinen nujertunut lause sekä pistävästi sihahdettu sana turhuudesta jättivät siltikin melkoisen katkeran aavistuksen pojan mieleen vaikka nainen näytti edelleen yhtälailla ilmeettömältä kaiken suhteen... Mikä tosin oli melkeinpä vielä huolestuttavampaa. Jopa Kissa tuntui hoksanneen että jotakin oli vialla, jääden pojan jaloissa kiehnäämisen sijasta vilkuilemaan häntäänsä heilutellen ympärilleen. Ilmapiiri oli epäilemättä käynyt vain pienessä hetkessä hyvin tukalaksi koko pienelle joukolle, jälleennäkemisestä huolimatta.
|
|
|
Post by submarine on Sept 15, 2015 1:38:32 GMT 3
Niten sanat onnistuivat selvästikin ravisuttamaan Spyroa, vaikka tämä itse ei tuntunut juuri edes piittaavan niistä tai edes pyrkivän niillä varsinaisesti mihinkään. Tämä tuli vilkaisseeksi poikaan uudemman kerran kun tämä alkoi lopulta ahdistuneesti protestoida, mutta tämäkin katse oli vailla pienintäkään innon tai tahdon paloa. Ilmeisesti näilläkään asioilla ei ollut enää mitään oikeaa väliä, millään tavalla. Pronssinen tarkkaili poikaa hetken, ennen kuin laski katseensa. Sitten tämä kuitenkin puhui. Kaikella todennäköisyydellä tämä olisi aivan yhtä hyvin voinut pysyä vaitikin, mutta koko asialla ei kaiketi ollut senkään vertaa väliä että sitä olisi pitänyt jotenkin miettiä. Tämä puhui koska sattui nyt puhumaan. "Sehän on niin. Mikään ei lopulta tarkoittanut mitään, eikä millään mitä uskoin tai yritin tai uhrasin ollut väliä. Kaiketi asiat ovat niin, se ei ollut korkeampien voimien tahto. Ehkä minä vain tosiaankaan en ansainnut edes nähdä tätä paikkaa, mutta... ei. Sillä ei ole väliä enää", nainen vastasi lopulta ilman minkäänlaista tarmoa, tuijottaen hetken pitkäkyntistä jalkaansa samanlaisella yhdentekevän tahdottomalla tavalla kuin tuijotti nyt aivan kaikkea muutakin. Haeklilla, joka seisoi tukalasti taka-alalla, ei tainnut lopulta olla mitään varsinaista tukea mitä juuri nyt tarjota Spyrolle. Nuorukainen päätyi vain pudistamaan päätään, kuin merkiksi siitä että oli jo nähnyt tämän kaiken aivan tarpeeksi läheltä ja tiesi, ettei tilanne muuttuisi juuri tämän mukavammaksi tai paremmaksi. Pronssisuomuinen oli pohjiaan myöten murrettu, eikä siinä kohtaa ainakaan hänellä ollut mitään mukavia sanoja joilla korjata kaikki. Ei selvästi Spyrollakaan. Punatukkainen pysytteli nyt mieluummin loitolla asioista, antoi Spyron tehdä mitä tämä katsoi olevan tehtävissä.
Loppujen lopuksi Nitellä oli selvästikin vielä enemmän syytä musertuneisuuteensa kuin alun perin olisi saattanut edes luulla. Ilmeisestikin Spyron läsnäolo ja tästä tuntuva mahti saivat tässä aikaan edes jonkinlaisen reaktion, siinä määrin että tämä hetken perästä alkoi puhua aivan itse, kertoen nulikalle omista kokemuksistaan. Tämän katse harhaili kuitenkin yhä, eikä tämä edes tarkkaillut toisen reaktioita. Kunhan puhui ja antoi pojan kuunnella, ja vaikeni sitten, jättäen tämän päättämään aivan itse mitä mieltä oli koko asiasta. Paremman puutteessa pronssisuomuinen tuijotteli varpaitaan yhdentekevästi, melkeinpä unohtuen niiden pariin, kunnes sitten valpastui purppurapäisen avatessa taas suunsa, protestoiden koko tilannetta. Katse, joka poikaan taas kohosi, oli samantekevä ja vastaväitteiden ulottumattomissa. "Niin koskit. Ja sitten kaikki tapahtui kaiketi juurikin kuten kaiken kuuluikin tapahtua. Eikä minulla ollut mitään väliä siinä kaikessa. Niinhän sen selvästi kuuluikin mennä. Sinulla oli väliä, vaikka et tehnyt yhtään mitään etkä pystynyt yhtään mihinkään. Minä olin typerä kun luulin, että voisin todistaa yhtään mitään millekään", Nitte lopulta vastasi. Sanat olivat harkitsemattoman julmia, mutta nainen itse ei tuntunut edes tajuavan koko asiaa, tai tarkoittavan mitään muuta kuin sitä mitä nyt sattuikaan ajattelemaan. Sanottuaan sanottavansa tämä antoi katseensa taas repsahtaa alas, kuin olisi tehnyt jonkin velvollisuuden eikä nyt viitsinyt edes miettiä asiaa sen enempää. Eittämättä tämä oli ehtinyt miettiä kaiken läpi jo moneen kertaan. Vasta, kun toinen sitten kuitenkin kohotti äänensä uudelleen, protestoiden parhaansa mukaan, tämä vilkaisi taas nulikkaan. Nyt tämän katseessa oli aavistus ärtymystä, kuin asiasta puhuminen olisi rasittanut tätä aivan liikaa, ja kuin toisen vastaanväitteet olisivat olleet turhauttavia.
"Tein mitä tein, eikä se mitään muuttanut. Minä en ollut tarpeeksi lohikäärme enkä mitään muutakaan, eikä minun olisi pitänyt tulla tänne. Minulle annettiin yksi tilaisuus, eikä silläkään ollut mitään väliä. Halusitpa että asiat menisivät näin tai eivät, ne kuitenkin menivät. Enkä minä lopulta muuttanut sitä mitenkään. Minusta ei ollut edes kestämään lohikäärmeen mahtia, kun sellaista minulle annettiin. En minä koskaan ollut mikään oikea lohikäärme. Olin... typerä kun uskoin voivani todistaa ketään vääräksi", Nitte lopulta totesi, kuulostaen nyt jopa hieman painokkaammalta. Kukaties sellaisen olisi pitänyt olla rohkaisevaa, mutta kun nainen todisti vain painokkaasti omasta samantekevyydestään, ei ainakaan Haekli voinut väittää tilanteen kohentuneen mitenkään. Hän liikahti taas epämukavasti, vilkaisten Spyroon kuin olisi jo toivonut tämän jollakin tapaa pyrkivän siihen mitä tästä kaikesta nyt edes oltiin hakemassa. Muusta tuskin oli mitään toivoa. Nitte tuntui kuitenkin äkkiä katsovan tarpeelliseksi sanoa vielä jotakin, mikä sai hänet vaikenemaan säpsähtäen. "Kukaties jonkun pitäisi tehdä jotakin asioille nyt, mutta se en ole minä. Minä aion vain olla juuri niin vähäinen palvelija kuin minun oli aina tarkoituskin olla, ja siivota muiden jäljet. Sitten minä häivyn täältä ja annan itseäni parempien tehdä sen", sarvipäinen totesi. Melkeinpä missä tahansa muussa yhteydessä tällaiset sanat olisivat varmasti tuntuneet katkerilta tai uhmakkailta, mutta juuri nyt niissä ei ollut... yhtään mitään. Tämä vain sanoi asiat kuten ne olivat, väsyneesti ja samantekevästi.
Niin Niten sanat kuin Haeklin odotuskin tuntuivat kääntävän tilannetta hieman kohti jonkinlaista oleellisempaa suuntaa, ja kun Spyro lopulta varovasti ähkäisi viimeiset sanat esiin, tuntui pronssisuomuinenkin valpastuvan hieman. Tämä vilkaisi poikaan jopa aavistuksen terävästi, kuin melkeinpä harkiten loukkaantuako siitä miten tämä kärkkyi nyt jonkinlaista apua jo kaikkensa antaneelta ja murretulta sarvipäiseltä. Mutta lopulta sekin oli kaiketi kovin yhdentekevää, siinä määrin että tältä karkasi kevyt pihahdus kaiken surkeudelle. Tämä laski päänsä alas, työntäen kätensä syliinsä hitaasti. Kädentynkä, joka ei kunnolla ylettänyt lepäämään reittä vasten, näytti erityisen surkealta juuri nyt. "Kukaties minun sitten pitää vielä tehdä jotakin. Olla hyvä palvelija paremmilleni. No, minä kerron sitten", pronssinen lopulta, pitkän hiljaisen hetken jälkeen, vastasi. Sanoissa oli outoa katkeruutta, joka ei tuntunut johtuvan edes siitä miten tämä mielsi itsensä nyt pelkäksi palvelijaksi. Tämä teki äkkiä epämääräisen eleen jonnekin sivulleen, tajuten vasta jo osoitettuaan, että käytti siihen kädentynkäänsä. Se sai tämän pihahtamaan uudelleen, ennen kuin tämä kuitenkin jatkoi. "Aioitpa tehdä tämän kaiken kanssa mitä tahansa, sinun on mentävä länteen. Lännessä ovat lohikäärmeet. Lännessä on se paikka josta minut kauan sitten tuotiin ja jonne minä en saa koskaan palata. Kun olin pelkkä poikanen. Kun... minusta tehtiin uusi tarkkailija. Kukaan muu ei ole koskaan tullut sieltä. Mutta lännessä ovat lohikäärmeet. Sinun on mentävä länteen ja etsittävä lohikäärmeprinssi. Minulla ei ole oikeutta palata, mutta sinun on mentävä sinne", Nitte totesi. Tämä ei viivytellyt sanoissaan, mutta piti ne silti hitaina ja varovaisina, kuin ei olisi aivan tohtinut puhua koko asiasta. Selvästikin tähän kaikkeen liittyi paljon sellaista mistä nainen ei ollut puhunut, eikä todennäköisesti tulisi puhumaankaan, sillä lopulta tämä vain vaikeni, tuijottaen taas jonnekin tyhjyyteen.
|
|
|
Post by spyrre on Sept 15, 2015 19:08:44 GMT 3
Vaikka varovaiset, tukalat yritykset onnistuivatkin saamaan hiljaisesta ja vähäeleisestä pronssisuomuisesta olennosta vielä irti jonkinlaisia vastauksiakin, eivät nämä selvästikään olleet laadultaan sellaisia kuin järkyttynyt kaksikko olisi kukaties toivonut... vaikka tämä tuskin tulikaan enää kovinkaan suurena yllätyksenä nyt kun nainen istui ilmeettömästi suoraan heidän edessään. Kaikki niin Niten nääntyneestä ja murjotusta olemuksesta sanoihin kertoi kuinka hajalla nainen nyt oli, tavalla, joka sai vierestä epäröiden kuuntelevan Spyron tuntemaan olonsa lähes syylliseksi siitä että edes härkki toista... vaikka samaan aikaan tämän näkeminen kiskoi esiin itsepäisen tunteen ettei asioita vain voinut jättää näinkään, mutta... lopulta taisi olla lohduttoman vähän mitä he edes saattoivat tehdä jollekin tällaiselle. Kaikki, mitä hän yritti sanoa tuntuivat saavan murtuneen naisen entistä synkemmäksi vaikka tämän ilmekään ei vieläkään värähtänyt kun tämä töksäytti ilmoille karun vastauksen kömpelöä lohdullisuutta tavoitteleville sanoille, kirvoittaen purppuratukan kurkusta uuden, vastahakoisen tukalan äännähdyksen. "Eikun... enhän mä sitä...." se yritti avuttomasti, kuitenkin äänen hiipuessa jälleen avuttomaan tyhjyyteen pojan jäädessä tuijottamaan surkeasti ilmeetöntä naista. Niin tämän itsetunto kuin motivaatio yhtään mihinkään tuntui särkyneen armottomasti sen mukana mitä temppelin huipulla sitten ikinä olikaan tapahtunut. Taustalla hiljaa seisova Haekli oli epäilemättä nähnyt tämän jo aikaisemminkin mutta nuorukaisellakaan ei tainnut olla tarjottavana minkäänlaista apua, tämän kyetessä tarjoamaan vain neuvottoman päänpudistuksen vastauksena purppuratukan apua anovaan katseeseen. Eikä poikakaan osannut lopulta muuta kuin jäädä pälyilemään pronssisuomuista, ja nyt karusti yksikätistä sekä -sarvista olentoa lohduttoman vaiteliaasti. Uskon menetys Apsuun (tai mahdollisesti itseensä) oli ollut selvästi valtava isku tälle, vähintään yhtä valtava kuin tämän kokemat fyysisetkin menetykset, jota tuskin hyvää tarkoittavat sanat kykenisivät korjaamaan... vaikka poika ei voinutkaan olla yrittämättä.
Siitä huolimatta että nainen hädintuskin edes katsoi enää heihin, ei tämä silti vaiennut takaisin puhumattomuuteen kun ahdistunut purppuratukka yritti epätoivoisesti selittää kuinka kristallin tekoset olivat olleet vain hirvittävän huonoa sattumaa, minkään pronssisuomuiseen kohdistuneen yliluonnollisen ylenkatsonnan sijasta. Tämä ei kuitenkaan tuntunut vakuuttavan olentoa tämän päätyessä vain töksäyttämään tasaisen varmasti ilmeettömän vastauksensa kuinka kaikki tämän ponnistelut ja uhraukset olivat olleet täysin turhia, saamatta aikaan yhtään mitään. Pronssisuomuisen suuntaan pälyilevä Spyro henkäisi tukalasti hampaidensa lomasta kuin olisi ollut aikeissa yrittää kaikesta huolimatta yrittää vielä sanoa jotain, pojan aikomusten kuitenkin tarttuessa hänen kurkkuunsa Niten tasaisten, mutta terävien sanojen myötä. Purppuratukka ei voinut olla sävähtämättä kuin (tarkoituksettoman?) häijyt muistutukset hänen heikkoudestaan olisivat pistäneet tähän kipeästi vieläkin, ja saivat laihan ryhdin painumaan tukalasti entisestään. Kukaties Niten katkeruus siitä, kuinka tämä oli antanut kaikkensa eikä saanut palkakseen yhtään mitään muuta kuin rikotun kehon ja hengen, mutta silti tämä sai pojan laskemaan vuorostaan nopeasti katseensa vältellen lattiaan, piilottaakseen kuinka katkera pala oli jälleen nousemassa hänen kurkkuunsa. Tämä... tämä ei kuitenkaan ollut ollut mitään mitä hänkään olisi mitenkään halunnut, hän oli vain yrittänyt... mitä vain, joka olisi pelastanut heidät, mutta tämä ei epäilemättä lohduttanut tippaakaan itsensä murretuksi ja ohitetuksi tuntevaa Nitteä. Oli vaikea käsittää miten jokin tällainen mitä hän oli kokenut voisi olla tulkittavissa jotenkin... näin. Kuin kamala asia mitä kristalli olisi tehnyt olisi ollut siunaus jonka hän oli napannut tätä ansaitsematta, ja jota hänen olisi pitänyt selitellä, samalla kun joku toinen oli taistellut raivokkaasti tämän edestä ja palkkiokseen vain jäänyt tyhjin käsin. Ajatus tuntui varsin pahalta saaden nulikan kulmat painumaan entistä surkeampaan ryppyyn sekaisen kuontalon alla. Hetkeen tämä ei tuntunutkaan saavan sanoja suustaan, ennen kuin tämä tovin itseään kokoiltuaan nielaisi uudestaan, kohottaen varovasti katseensa naiseen, kaiketi voimatta kuitenkaan jättää asiaa vain tähän, siitä huolimatta että kylmäävä tunne hänen sisällään paisui hetki hetkeltä.
Lopulta kyse taisi olla Nitelle huomattavasti enemmästä kuin vain pettymyksestä "palkkiotta" jäämisestä, jonka Spyrokin tajusi varsin nopeasti. Tämä oli yrittänyt epätoivoisesti todistaa itsensä, niin itselleen kuin kaiketi muullekin maailmalle, tunnettuaan olonsa lohduttoman riittämättömäksi lohikäärmetemppelin kupeessa, johon tällä ei ollut ollut koskaan edes lupaa astua. Mutta vaikka oivalsikin tämän, oli ahdistuneen Spyron hyvin vaikea yrittää keksiä tähän mitään mikä olisi lieventänyt asioita. Tämä loi jälleen tukalan vilkaisun hiljaiseen Haekliin, säpsähtäen kuitenkin hieman kun Nitte vielä jatkoi hetkeksi hiljettyään. Katkera toteamus sai pojan huomion kääntymään jälleen nopeasti ja kurtistamaan kulmiaan neuvottomasti... ja varsin ahdistuneena Niten murtumuksesta. Ylpeä ja hurja nainen oli tullut suistetuksi syvälle maan rakoon niin pahasti, ettei tämän aiemmasta palosta tuntunut olevan jäljellä enää mitään... jopa niissäkin määrin, että tämä tuntui polkevan itse itseään entistä alemmas. Kun ahdistunein elkein kuunnellut poika viimein rohkeni yrittää varovaisesti tuoda tukaluuttaan ilmi, sekä heidän ajatustaan sirpaleen mahdollisesta irrottamisesta ja siitä, ettei hänkään ollut aikeissa "pitää" mitään tällaista itsellään hyvin epämukavana koko aiheen suhteen, ei tämä tuntunut kuitenkaan ainakaan helpottavan mitään. Nitte tuntui lähes närkästyvän kun hän rohkeni haparoida kuinka he tarvitsisivat apua kristallin suhteen, tämän aiempaa terävämmän katseen saadessa pojan jälleen säpsähtämään syyllisesti ja hiljenemään epätietoisena ennen kuin nainen kuitenkin tovin hiljaisuuden jälkeen puuskahti kaikelle katkerasti. Tämän tokaisu parempiensa palvelusta olikin omiaan tuomaan jälleen epämukavan ilmeen purppuratukan kasvoille, tämän selvästikään pitämättä siitä mihin olennon sanat viittasivat. Kuinka tämä oli nyt yhtäkkiä pelkkä "palvelija" ja hän kaiketi lohikäärmeytensä vuoksi jotakin jolle tällä ei ollut oikeutta sanoa vastaan, oli hän kuinka heiveröinen hyvänsä. "Ähh. Älä... Ei sun tarvitse noin sanoa, en mä sitä tarkoit--" nulikka protestoi vaisusti pyyhkäisten irvistäen sormillaan villiä kuontaloaan, mutta ennen kuin tämä ehti viimeistellä repliikkinsä nainen kuitenkin jatkoi, viitaten äkkiä kädentyngällään jonnekin tavalla, joka kertoi ettei tämä selvästikään tehnyt tätä mielellään.
Tämä tuntui yllättävän Spyron jälleen hetkeksi hiljaiseksi tämän osaamatta odottaa että Nitte olisi ollut aikeissa enää vastata synkeän vaiteliaisuutensa jälkeen... tai ainakaan aivan tällä tavalla. Jonkin lyhyen töksäytyksen sijasta nainen alkoikin äkkiä kertoa lohikäärmeistä ja paikasta lännessä, josta pronssisuomuinenkin oli aikoinaan tuotu. Ilmeisesti tänne heidänkin tulisi olennon näkemyksen mukaan suunnata... vaikka tämä kaikki saikin eittämättä Spyron räpyttelemään jälleen silmiään melkoisesti. Nitte oli aikoinaan... tuotu tänne lännestä? Lohikäärmeiden luota? Oliko tämä viettänyt koko ajan täällä siitä lähtien täällä laaksossa, koboldien keskellä.... yksin? Ja jostain syystä tämä oli tehty... tarkoituksella? Typertynyt, ja jälleen jokseenkin järkyttynyt poika oli vähällä töksäyttää ajatuksensa ilmoillekin, mutta ehti muuttaa mielensä naisen jatkaessa, päätyen vain kurtistamaan kulmiaan. Olento tuntui muutenkin puhuvan koko aiheesta nyt suorastaan varovaisesti, saaden Spyronkin eittämättä jännittymään, varsinkin kun Nitte toi äkkiä esille jotain joka sai tummat silmät jälleen leviämään epäuskoisesti. "Mi-- prinssi?" se töksäytti typertyneesti, kuin ei olisi ollut varma oliko edes kuullut oikein. Äskeinen oli epäilemättä avannut Niten menneisyyttä yllättäen melkoisesti ja jopa hyvinkin riipaisevalla tavalla, ja aivan vain tässäkin olisi epäilemättä ollut tarpeeksi sulateltavaa pojan kuitenkaan ehtimättä miettiä tätä paljoakaan kun lähes varovasti lausuttu sana onnistui nappaamaan tämän pienellä järkytyksellä ja sotkemaan hetkeksi muutenkin haparoivat ajatukset. Syystä tai toisesta hänen piti etsiä jokin... prinssi, joka...? Hetken aikaa Spyro osasi vain tuijottaa jälleen hiljennyttä naista kuin odottaen tämän jatkavan. Tämä tuntui kuitenkin vaienneen jälleen, tuijottaen mitäänsanomattomasti maahan, yhtä ilmeettömästi kuin aikaisemminkin. Pojan kulmat kurtistuivat jälleen huolestuksen ja hämmennyksen sekaisin tuntemuksin, tämän kääntäessä katseensa taas levottomasti kohti hiljaista Haeklia. Pronssisuomuinen olento ei tuntunut olevan aikeissa jatkaa, mutta vaikka tämän neuvo suunnata länteen olisi kaiketi ollutkin vielä ymmärrettävä heidän kuulemiensa huhujen eittämättä tämänkin perusteella pohjatessa johonkin oikeaan... mutta sen sijaan että täältä löytyisi vain satunnainen mahdollisesti avulias lohikäärme, täältä olisikin ollut tarkoitus etsiä.... prinssi? Jostain syystä? Spyrolla ei selvästikään ollut aavistustakaan miten tällaiseen ilmoitukseen olisi pitänyt reagoida... kuten ei Niten katkeraan olemukseenkaan, kuin tämä ei olisi halunnut olla enää heidän kanssaan missään tekemisissä. Kaiketi olento olisi pitänyt jättää rauhaan.... vaikka tämän yksin jättäminen tällaisena tuntui myös yhtälailla pahalta. Ei sillä, että he lopulta olisivat vieläkään oikeastaan tienneet kuinka temppelistä edes pääsisi pois.
"Kuinka... en kai mä voi vaan... lähteä etsimään ketään... sellaista! Sehän... sehän on joku... prinssi! Se... ei kai sellaista vaan tehdä. Enkä mä edes tiedä sellaisesta mitään" tämä onnistui viimein ähkäisemään vaivalloisesti ilmeisen järkytyksensä seasta. Lopulta poikakaan ei tainnut tuntea oloaan tippaakaan luontevaksi rynnätäkseen suinpäin johonkin mystiseen länteen etsimään ties ketä tuntematonta suurmiestä, joka olisi kaiken lisäksi vielä lohikäärme... vaikka typertynyt protesti taisikin johtua lähinnä järkytyksestä kuin suoranaisesta vastaanväittämisestä pronssisuomuiselle. Jo valmiiksi oli tapahtunut aivan liikaa, aivan liian nopeasti... ja nyt kaikki tuntui olevan paisumassa uhkaavasti entistä suuremmaksi, saaden ahdistuneen pojan olon entistäkin ylikuormittuneemmaksi ja sekaisemmaksi kaiken keskellä. Ei sillä, että kukaan heistä taisi kokea oloaan tällä hetkellä millään tavalla kovinkaan hyväksi muutenkaan.
|
|
|
Post by submarine on Sept 16, 2015 0:09:50 GMT 3
Nitte ei lopulta piitannut paljoakaan Spyron hatarista vastaanväitteistä tai töksäytyksistä, kun poika osotti tyrmistyneisyyttään saadessaan kuulla mitä tältä nyt oletettiin. Haekli ei tosin voinut ainakaan syyttää poikaa järkytyksestä kun pronssisuomuisen sanat tunkivat hänenkin korviinsa. Ne järkyttivät häntäkin, eikä hän ollut edes se josta tässä todella oli kyse. Lännessä oli... lohikäärmeiden prinssi. Punatukkaisella ei ollut aavistustakaan siitä mitä moinen mahtoi tarkoittaa, tai miten lohikäärmeiden prinssiksi oikein edes tultiin. Moiset arvot tuntuivat enemmänkin juurikin pelkkien kuolevaisten asioilta, ja jonkin lohikäärmeen ajatteleminen jollakin tavalla muiden... ylimykseksi kylmäsi häntä. Siltikään hän ei tohtinut puhua, vaan kuunteli vain hiljaa kunnes sarvipäinen vaikeni. Tämä vilkaisi Spyroon, ja räpäytti sitten silmiään kun poika äkkiä kohottikin ilmoille suoranaisen protestin koko asian suhteen. "Sinä voit ja sinä lähdet. Muuten sinä kuolet, ja niin kuolee varmasti hyvin moni muukin. Tällaiset asiat eivät tapahdu ilman syytä, ja jotakin on meneillään. Sinä lähdet paitsi siksi että haluat elää, myös siksi että muuten et pysty kertomaan tapahtuneesta prinssille. Ja silloin sinun harteillasi tulee olemaan kammottavia asioita", Nitte vastasi lopulta. Tapa, jolla tämän ääni ei kohonnut tai kiristynyt hitustakaan, tuntui oudolta ja epämiellyttävältä. Tämä vain... sanoi miten asiat olivat, vaikka ei tuntunut varsinaisesti edes välittävän. Lopulta ainakaan Haekli ei pystynyt kokemaan, että pronssinen olisi yrittänyt edes varsinaisesti painostaa nulikkaa mihinkään. Tämä tuntui vain tietävän jo varsin hyvin miten asiat tulisivat menemään. Tämä ei edes katsonut enää poikaan, vaan tuijotti vaiti syliinsä asettelemaansa kädentynkää, tavalla joka kertoi ettei silläkään lopulta ollut mitään todellista väliä.
"Lohikäärmeiden luona kukaan ei tule estämään sinua. Sinussa on nyt Apsun mahtia, eikä kukaan muu kuin prinssi itse ole samassa asemassa. Ne päästävät sinut prinssin luokse, ja prinssi kuuntelee sinua, koska niin nämä asiat menevät. Ja sitten, kukaties, sinäkin pystyt vielä selviämään hengissä tästä. Kukaties moni muukin", Nitte jatkoi äkkiä, innottomasti ja hiljaa, tuijottaen edelleen kädentynkäänsä yhtä yhdentekevästi kuin aikaisemminkin. Ohimennen nainen vilkaisi ympärilleenkin, kuin kuullen jonkin äänen jota kukaan muu tuskin pystyi edes erottamaan temppelistä. Hetken tämä vain tuijotti pimeisiin portaisiin, ennen kuin tuntui muistavan missä edes oli. "Minä en pysty palaamaan sinne. Minut on merkitty vartijaksi. Minut surmataan jos koskaan palaan takaisin länteen. Ei sillä ole enää väliä, mutta... minulla ei selvästikään ole enää osaa tässä kaikessa. Eikä tämä ruumis pystyisi siihen matkaan muutenkaan", pronssinen lisäsi, vilkuillen poikaa hieman kuin olisi odottanut tämän jo häipyvän pikkuhiljaa... tai ainakin toivonut niin. Tämä oli selvästikin sanoutunut irti jo koko asiasta, hyväksynyt hyvin tiukasti sen ettei tämän kuulunut tunkea itseään mihinkään lohikäärmeiden asioihin. Haekli säpsähtikin melkoisesti, kun tämän silmät äkkiä kääntyivätkin tuijottamaan häntä varsin tiukasti. "Ota tuo mukaasi. Se pystyy vielä johonkin, ja nähtävästi senkin on tarkoitus olla tärkeämpi kuin minun. Johan se kajosi temppelin aarteisiinkin, eikä sitä ole edes rankaistu mitenkään", Nitte totesi lopulta kuivasti Spyron suuntaan, tuijottaen kuitenkin edelleenkin harmaanahkaiseen nuorukaiseen. Sanat saivat hänet säpsähtämään ja ähkäisemään kuin aikeissa väittää vastaan tai puolustautua jotenkin. Toinen käsikin kiertyi vyölle asetetun miekan kahvalle kuin yrittäen peitellä asetta, mutta lopulta hänellä ei tainnut olla mitään todellista sanottavaa asioihin. Niin tarkoituksettoman tylyn suora kuin pronssinen olikin, niin ykskantaan kuin tämä ilmaisikin kaiken... ei hän kuitenkaan voinut väittää millekään oikein vastaankaan. Hänen täytyi lopulta selvitellä kurkkuaan pitkä hetki ennen kuin hän onnistui sanomaan yhtään mitään.
"Me... me emme tiedä miten täältä pääsisi edes pois. Me tarvitsemme varmaankin... apua", Haekli onnistui lopulta ähkäisemään ilmoille, nyökkäillen epämääräisesti päällään taakseen, kohti salia ja oletettavasti myös temppelin suuria etuovia, joiden takana odotti vain kieleke... ja murhaava, hirvittävä myrsky. Jos he halusivat pois täältä, siihen tarvittaisiin apua... niin epämukavaa kuin moisen vaatiminen ja kaikki muukin juuri nyt oli. Muutakaan hän ei tosin osannut sanoa, niin haljuja kuin asiat nyt olivatkin. Jokin siinä sai toisen kuitenkin päästämään äänen, joka kuulosti hyvin etäisesti melkeinpä... tuhahdukselta. "Ette te sinne enää halua. Eikä teidän sinne tarvitse palatakaan. Tämä temppeli jatkuu koko vuoren läpi alas asti. Alhaalla pitäisi olla jokin reitti ulos, toiselle puolelle. Pitkä tunneli tai jotakin sellaista. Minulle... on kerrottu reitit ulos täältä, tai sisään tänne. Se on kaikki mitä minun koskaan olisi tästä paikasta tarvinnut edes tietää. Sen kun laskeudutte alakerrosten läpi ja etsitte sitten reitin", pronssinen lopulta vastasi, vilkaisten uudestaan portaiden suuntaan. Hetken tämä tuntui melkein miettivän jotakin, ennen kuin sihahti, pudisti päätään ja jäi taas vain tuijottamaan minne nyt sattuikaan katsomaan. Haekli tuijotti naista hetken, melkein toivoen että tämä kertoisi edes jotakin lisää asioista, mutta ilmeisestikään tämä ei nähnyt tarpeelliseksi mainita enää mitään muuta. Ajatus siitä, että luvassa olisi vain lisää portaiden laskeutumista, tuntui varsin haljulta, mutta toisaalta sellaiset murheet olivat juuri nyt varsin toissijaisia. Ilmeisesti he tosiaankin voisivat häipyä paikasta, tarvitsematta edes enää ulkopuolista apua.
"Länteen, sinne missä maa on särkynyt sadoiksi sirpaleiksi ja kohonnut hampaiksi kohti taivasta. Siellä on lohikäärmeiden prinssi ja lohikäärmeiden uusi koti. Sinne te menette. Niin sen täytyy mennä", Nitte toisti itsekseen, mutisten hajamielisesti kuin olisi vahvistanut itselleenkin sanojaan. Haekli katsoi tähän hetken hankalasti, ennen kuin vilkaisi sitten Spyroon. Sekin oli eittämättä hankala vilkaisu, mutta kaiketi myös jossain määrin... odottava, kukaties. Lopulta hänestä tuntui pahasti, että Spyro oli se, joka päätti nyt miten edettiin ja minkä suhteen. Poika tuskin tahtoi jättää Nitteäkään näin hätäisesti itsekseen, eikä hän voinut edes syyttää. Mutta... siltikin.
|
|