Post by submarine on Jan 6, 2016 4:07:47 GMT 3
Tässä sitä nyt sitten oltiin. Haeklilla ei ollut hajuakaan siitä mitä tästä kaikesta nyt vielä seuraisi, mutta loppujen lopuksi, hyvässä tai pahassa, heidän ei kaiketi tarvinnut nyt edes miettiä sitä. Tai olisi tarvinnut, todennäköisesti, mutta kummallakaan kaksikosta ei tainnut olla mitään välineitä moiseen tai edes tarpeeksi kuvaa tilanteesta, että siitä olisi tullut mitään. Nyt heidän pitäisi kai vain jollakin ilveellä selvitä matkasta. Eh, jos he olisivat vielä hengissä sen jälkeen, pitäisi kai katsoa uudelleen. Juuri nyt, tuijotellessaan huolestuneena edessä odottavaa, täysin mahdottoman suurelta tuntuvaa taivalta, sekin tuntui kaikkea muuta kuin varmalta...
"Hmh, mitä? Ai... ainiin, se. Eh, juu. Kai se... jonnekin menee", nuorukainen vastasi aavistuksen poissaolevasti, ottaen hämillään vastaan valokristallin jota nulikka oli puristanut kuuliaisesti kourassaan tähän asti. Kunnioitettava saavutus sekin. Varovaisesti ja huolellisesti hän työnsi varsin tärkeäksi ja hyödylliseksi muodostuneen kapistuksen talteen, ja vilkaisi sitten oudoksuen poikaa kun tämä tuputti päälle vielä jotakin outoa korttiakin. Mokoma ei näyttänyt edes samalta kuin ensimmäinen, ja varovaisesti hän vilkaisi sitäkin, haluttomana kuitenkaan edes katsomaan siihen liian pitkään. Sekin oli kaiketi kuitenkin tullut demonilta, jonka kanssa nulikka oli käynyt kauppaa.
"Mikä tämä on? Äh, tai... älä edes kerro. Kai minä voin laittaa sen... johonkin", punatukkainen lopulta ähkäisi, tunkien myös kortin pois käsistään mahdollisimman nopeasti. Jos mokoma oli mitään muuta kuin pelkkä maalattu kortti, ei hän koskaan haluaisi saada sitä selville. Kai.
"Eh, mutta... älä murehdi liikaa siitä mitä tapahtui. Ei sitä kuitenkaan voi muuttaa. Ei menneitä voi muuttaa. Me olemme nyt tässä", hän tuli mutisseeksi melkoisen hämillään toiselle. Kaiketi tämän tuskailu tapahtuneesta oli saanut aikaan taas jonkinlaista tarvetta tarjota edes pientä lohtua tai tukea.
Kun muita matkavalmisteluja ei oikein voitu tehdä, osasi Haekli lopulta vain katsoa vierestä kun purppurapäinen poika sammutti edes janonsa. Tämä oli selvästikin rauhaton ja epäluuloinen koko tilanteesta, ja hänkin tuli vilkuilleeksi ympärilleen ja pahaenteisen vuoren suuntaan useammankin kerran, siitä huolimattakin että kaikki oli juuri nyt kaiketi juuri niin rauhallista kuin pystyi edes toivomaan. Samalla hän siristeli silmiään ja veti syvään henkeä kirkkaassa ulkoilmassa, joka tuntui olleen pelkkä muisto jo aivan liian kauan. Sekin, ettei lähettyvillä ollut minkäänlaisia lohikäärmeitä tai niistä kertovia seikkoja (paitsi yksi, tavallaan) oli melkoinen muutos. Eh, järjetöntä miten tavallinen maailma tuntui vaativan hetkisen totuttelua.
"Eh. Kun me pääsemme nyt vihdoin pois tästä ja tämä on selvitetty, niin minä... minä teen kyllä sitten jotain", geomantikko mutisi epämääräisesti. Hän olisi halunnut julistaa aikovansa jotakin hirvittävän nautiskelevaa tai muuten tälle kaikelle kurjuudelle suorastaan nauravaa, mutta jokseenkin surkeasti mitään ei tullut mieleen. Kaikki tähänastinen oli vaatinut veronsa siinä määrin, että jonkin yhdentekevän, helpomman elämän mietiskely tuntui juuri nyt täysin mahdottomalta toisijaisuudessaan. Hetken hän seisoi vaiti paikoillaan, tuijottaen keskittyneesti eteensä, yrittäen keksiä edes jotakin. Lopulta ei kuitenkaan auttanut kuin ähkäistä periksiantavasti.
"Minä mietin sitten myöhemmin mitä teen. Ainakin... ainakin syön piirakan sitten", hän puuskahti lopulta, kyräillen nulikkaa kuin uhmaten tätä sanomaan mitään vähänkään poikkipuraista moisista mahtavista suunnitelmista.
Piirakoita tai ei, ei niiden miettimisen aika tainnut ikävä kyllä olla nyt. Nulikka sai lopulta juotua tarpeekseen, ja näyttikin jopa hieman paremmalta sen jälkeen, ja jokseenkin haluttomasti Haekli nyökkäsi tälle. Ilmeisesti he olivat lykänneet tätä kaikkea suunnilleen juuri niin paljon kuin sitä nyt pystyi ja uskalsi lykätä. Nyt heidän oli kaiketi pakko vain lähteä liikkeelle. Harmaanahkainen huokaisi ja pyyhkäisi yksittäisen, kasvoilleen eksyneen suortuvan taakse, ennen kuin sitten vilkaisi suuntaan jonka oli aikaisemmin jo osoittanut. Ja sitten, haluamatta antaa itselleen enää aikaa epäröidä, hän otti muutaman askeleen vauhtia ja harppasi pienen puron ylitse. Ei hänen sitä varsinaisesti edes tarvinnut tehdä, pelkkä askelkin olisi riittänyt, mutta kaipa siinä oli edes jonkinlaista eteenpäin liikkumisen tuomaa symbolismia. Kukaties sellainen oli... arvostettavaa? Hänen huterat koipensa tosin eivät ainakaan arvostaneet mokomaa.
"No. Nyt me kai sitten... lähdemme liikkeelle. Tuota... ollaan varuillamme ja yritetään parhaamme ja... ja muutenkin. Minä... yritän olla olematta hyödytön", geomantikko tokaisi lopulta, haparoiden pahasti. Sanat olivat lopulta kiusallisen samankaltaisia kuin ne olivat olleet aikaisemminkin, ennen tätä kaikkea kohtalokasta, ja niiden lausuminen tuotti melkoista tunnontuskaa, mutta eipä tässä oikein muutakaan voinut sanoa... tai tehdä. Lopulta saattoi vain yrittää.
"Pysytään varuillamme ja pidetään päät matalalla", hän vielä lisäsi, ennen kuin käännähti ympäri, olettaen purppurapään seuraavan.
Niine hyvineen Haekli sitten lähtikin johtamaan kaksikkoa eteenpäin. Eh, kukapa tiesi mitä siellä vielä odottaisi...
"Hmh, mitä? Ai... ainiin, se. Eh, juu. Kai se... jonnekin menee", nuorukainen vastasi aavistuksen poissaolevasti, ottaen hämillään vastaan valokristallin jota nulikka oli puristanut kuuliaisesti kourassaan tähän asti. Kunnioitettava saavutus sekin. Varovaisesti ja huolellisesti hän työnsi varsin tärkeäksi ja hyödylliseksi muodostuneen kapistuksen talteen, ja vilkaisi sitten oudoksuen poikaa kun tämä tuputti päälle vielä jotakin outoa korttiakin. Mokoma ei näyttänyt edes samalta kuin ensimmäinen, ja varovaisesti hän vilkaisi sitäkin, haluttomana kuitenkaan edes katsomaan siihen liian pitkään. Sekin oli kaiketi kuitenkin tullut demonilta, jonka kanssa nulikka oli käynyt kauppaa.
"Mikä tämä on? Äh, tai... älä edes kerro. Kai minä voin laittaa sen... johonkin", punatukkainen lopulta ähkäisi, tunkien myös kortin pois käsistään mahdollisimman nopeasti. Jos mokoma oli mitään muuta kuin pelkkä maalattu kortti, ei hän koskaan haluaisi saada sitä selville. Kai.
"Eh, mutta... älä murehdi liikaa siitä mitä tapahtui. Ei sitä kuitenkaan voi muuttaa. Ei menneitä voi muuttaa. Me olemme nyt tässä", hän tuli mutisseeksi melkoisen hämillään toiselle. Kaiketi tämän tuskailu tapahtuneesta oli saanut aikaan taas jonkinlaista tarvetta tarjota edes pientä lohtua tai tukea.
Kun muita matkavalmisteluja ei oikein voitu tehdä, osasi Haekli lopulta vain katsoa vierestä kun purppurapäinen poika sammutti edes janonsa. Tämä oli selvästikin rauhaton ja epäluuloinen koko tilanteesta, ja hänkin tuli vilkuilleeksi ympärilleen ja pahaenteisen vuoren suuntaan useammankin kerran, siitä huolimattakin että kaikki oli juuri nyt kaiketi juuri niin rauhallista kuin pystyi edes toivomaan. Samalla hän siristeli silmiään ja veti syvään henkeä kirkkaassa ulkoilmassa, joka tuntui olleen pelkkä muisto jo aivan liian kauan. Sekin, ettei lähettyvillä ollut minkäänlaisia lohikäärmeitä tai niistä kertovia seikkoja (paitsi yksi, tavallaan) oli melkoinen muutos. Eh, järjetöntä miten tavallinen maailma tuntui vaativan hetkisen totuttelua.
"Eh. Kun me pääsemme nyt vihdoin pois tästä ja tämä on selvitetty, niin minä... minä teen kyllä sitten jotain", geomantikko mutisi epämääräisesti. Hän olisi halunnut julistaa aikovansa jotakin hirvittävän nautiskelevaa tai muuten tälle kaikelle kurjuudelle suorastaan nauravaa, mutta jokseenkin surkeasti mitään ei tullut mieleen. Kaikki tähänastinen oli vaatinut veronsa siinä määrin, että jonkin yhdentekevän, helpomman elämän mietiskely tuntui juuri nyt täysin mahdottomalta toisijaisuudessaan. Hetken hän seisoi vaiti paikoillaan, tuijottaen keskittyneesti eteensä, yrittäen keksiä edes jotakin. Lopulta ei kuitenkaan auttanut kuin ähkäistä periksiantavasti.
"Minä mietin sitten myöhemmin mitä teen. Ainakin... ainakin syön piirakan sitten", hän puuskahti lopulta, kyräillen nulikkaa kuin uhmaten tätä sanomaan mitään vähänkään poikkipuraista moisista mahtavista suunnitelmista.
Piirakoita tai ei, ei niiden miettimisen aika tainnut ikävä kyllä olla nyt. Nulikka sai lopulta juotua tarpeekseen, ja näyttikin jopa hieman paremmalta sen jälkeen, ja jokseenkin haluttomasti Haekli nyökkäsi tälle. Ilmeisesti he olivat lykänneet tätä kaikkea suunnilleen juuri niin paljon kuin sitä nyt pystyi ja uskalsi lykätä. Nyt heidän oli kaiketi pakko vain lähteä liikkeelle. Harmaanahkainen huokaisi ja pyyhkäisi yksittäisen, kasvoilleen eksyneen suortuvan taakse, ennen kuin sitten vilkaisi suuntaan jonka oli aikaisemmin jo osoittanut. Ja sitten, haluamatta antaa itselleen enää aikaa epäröidä, hän otti muutaman askeleen vauhtia ja harppasi pienen puron ylitse. Ei hänen sitä varsinaisesti edes tarvinnut tehdä, pelkkä askelkin olisi riittänyt, mutta kaipa siinä oli edes jonkinlaista eteenpäin liikkumisen tuomaa symbolismia. Kukaties sellainen oli... arvostettavaa? Hänen huterat koipensa tosin eivät ainakaan arvostaneet mokomaa.
"No. Nyt me kai sitten... lähdemme liikkeelle. Tuota... ollaan varuillamme ja yritetään parhaamme ja... ja muutenkin. Minä... yritän olla olematta hyödytön", geomantikko tokaisi lopulta, haparoiden pahasti. Sanat olivat lopulta kiusallisen samankaltaisia kuin ne olivat olleet aikaisemminkin, ennen tätä kaikkea kohtalokasta, ja niiden lausuminen tuotti melkoista tunnontuskaa, mutta eipä tässä oikein muutakaan voinut sanoa... tai tehdä. Lopulta saattoi vain yrittää.
"Pysytään varuillamme ja pidetään päät matalalla", hän vielä lisäsi, ennen kuin käännähti ympäri, olettaen purppurapään seuraavan.
Niine hyvineen Haekli sitten lähtikin johtamaan kaksikkoa eteenpäin. Eh, kukapa tiesi mitä siellä vielä odottaisi...