|
Post by submarine on Jul 23, 2015 0:18:20 GMT 3
((Jatkopeli Spyrren kanssa.))
Tuuli ulvoi avonaisen kivisen kammion lävitse, työntyen sisään sen oveen revitystä aukosta ja suuresta, taivaalle aukeavasta kattoaukosta, ja pyyhkien taas ulos vastavuoroisesti kummastakin. Oli hämärää, ja aluksi olisi voinut luulla kammion kiviseinien ja lattian olevan mustat - mustilta ne ainakin näyttivät. Tarkempi vilkaisu olisi tosin paljastanut, että todellisuudessa kyse oli paksusta nokikerroksesta, jonka alla lymysi sieltä täältä edelleen näkyvä, virheettömän valkoinen kivi. Kammio oli nokinen kuin uunin sisäpinta, korvennettu kauttaaltaan. Suuren tilan mustaaminen oli vaatinut eittämättä valtavan tulen ja kuumuuden, vaikka nyt niistä ei näkynytkään mitään jälkiä. Juuri nyt kaikki oli oikeastaan kovin rauhallista, suorastaan hiljaista ulvovaa tuulta lukuunottamatta. Oli hämärää, melkeinpä pimeää, eikä jostakin kaukaa kajastava auringonvalo yltänyt kammion korkeiden reunojen ylitse. Kukaties oli vasta orastava aamu, kukaties jo ilta. Oli mahdotonta sanoa, mutta valon määrä oli silti vähäinen. Vain tarkka katsoja, läheltä tarkkailemalla, olisi voinut erottaa mustatusta kammiosta mitään varsinaisia yksityiskohtia - eikä niitäkään ollut paljoa. Kammion keskellä kohosivat portaat, yhtä mustatut ja nokiset kuin kaikki muukin. Ne olivat selvästi kammion rakenteellinen keskipiste, mutta sen lisäksi ne olivat keskellä jotakin muutakin. Kammion lattialla, noessa, saattoi havaita pieniä sirpaleita, kuin pirstottua lasia tai jäänpalasia. Toisin kuin kaikki (tai melkein kaikki) muu, ne eivät olleet suostuneet tahrautumaan nokeen, vaan lepäsivät muun noen keskellä kirkkaina ja puhtaina, välähdellen aina kun jokin vähäinen auringonvalon pilkahdus osui niihin oikealla tavalla. Ne olivat levinneet tasaisen sekaisesti portaiden ympärille, kuin jokin äärimmäisen kirkkaasta ja puhtaasta kristallista tehty olisi räjähtänyt pirstaleiksi. Tästä viesti eittämättä sekin tosiasia, ettei portailla ollut enää mitään päätepistettä, vaan nyt ne loppuivat rumaan, runneltuun, sulaneeseen sotkuun. Portaiden yläpää oli tuhoutunut kuin palanut kynttilä, eittämättä siitä samasta raivoisasta tulesta ja kuumuudesta, joka koko kammionkin oli turmellut. Mutta silti kammiossa oli jotakin muutakin turmeltumatonta...
Portaiden juuressa, melkein yhtälailla kaiken keskellä, lojui ruumis. Tämän olisi voinut luulla jo pelkän ympäristönsä perusteella olevan tulen runtelema ja hiiltynyt ranka, mutta sen sijaan kyseessä olikin varsin turmeltumaton, korkeintaan ympäröivän noen tahrima poika. Tämä oli tuskin viittätoista vanhempim ja rujon noen läpikin saattoi erottaa räikeänpurppuraisen tukan, joka tämän päätä peitti. Pelkällä vilkaisulla olisi ollut mahdotonta sanoa, oliko poika edes hengissä; tämän rinta ei kohoillut ollenkaan, eikä tämän kasvojen tasainen ilme muuttunut mihinkään. Mutta jokin tämän olemuksessa paljasti silti, ettei tämä voinut olla yhtä kylmä ja eloton, kuin ympäröivä, korvennettu kivi. Ilma tämän ympärillä tuntui melkeinpä väreilevän, kuin jostakin edelleen vellovasta, vain hädin tuskin rauhoittuneesta voimasta. Kuin kuumuuden muistosta. Nulikalla itsellään ei selvästikään ollut mitään ymmärrystä ympäristöstään, jos enää mistään muustakaan, mutta jokin mahtava voima tässä silti vaani. Ilmassa tämän ympärillä tanssi aavistuksia, jotka olisivat kukaties voineet olla suoraan tämän omia, hajanaisia unia. Muistoja raivosta ja voimasta, joka oli saanut maistaa vapautta pitkän vankeuden jälkeen vain kovin vähän aikaa sitten. Purppurapäinen poika näytti kovin irtonaiselta runnellussa ympäristössään, ja ainoa mikä kieli tämän kokeneen mitään osaa siitä, oli se tosiasia, ettei tätä varsinaisesti oltu puettu mihinkään. Sieltä täältä pilkisti korventuneita kankaanriekaleita, mutta varsinaisesti tämä oli kääritty irtonaisiin, vanhoihin kankaisiin vaatteidensa tuhoutumisen jäljiltä. Ne oli kierretty tämän ympärille varovaisesti, tavalla joka kertoi huolestuksesta ja halusta suojella - olkoonkin, ettei pojan peitellyt ollut kuitenkaan halunnut tai voinut raahata tätä ulos kammiosta. Muita elollisia ei paikalla juuri nyt edes näkynyt, pelkästään poika, joka tämäkin tuntui olevan hengissä enemmänkin jonkin mystisen voiman kautta, kuin todellisilla elonmerkeillä. Jos totta puhuttiin, vaikutti purppurapäinen poika suorastaan poissaolevalta. Tämän liha, terve ja nuori, oli edelleen kunnossa ja luiden ympärillä, mutta jokin sen sisästä puuttui. Jokin, joka teki ihmisestä ihmisen (tai jostakin muusta jonkin muun) oli poissa. Kuin maassa olisi maannut vain tyhjä kuori, ja kaikki varsinainen tärkeä vellonut edelleen ympäri kammiota, sekaisena ja hajanaisena. Tämä oli hajallaan, tavalla joka teki kammion näystä kukaties vain entistäkin huolettavamman ja mystisemmän.
Sitten kuitenkin, määrittelemättömän ajan jälkeen, tapahtui jotakin. Kammiossa vellonut voima tuntui vihdoinkin löytävän jonkin hajanaisen, vähäisen suunnan. Mahdin vellonta ei äkkiä ollutkaan enää niin sekaista, vaan se tuntui äkkiä alkavan vetäytyä. Tuulen ulvonta, joka oli tähän asti tuntunut melkeinpä vaimennetulta, kohosi piirun verran, kun tilaa vienyt voima alkoi äkkiä vetäytyä. Moisen kammiota täyttävän vellonnan ei kaiken järjen mukaan olisi pitänyt mitenkään mahtua vaivaisen pojan ruumiiseen, mutta sinne se oli nyt silti tunkeutumassa - palaamassa. Ja jokaisen hetken myötä ruumis näytti aavistuksen elävämmältä, läsnäolevammalta. Muutamaan kertaan nulikan läpi kävi häivähdys, kuin joku olisi heiluttanut peiliä, tai kuin tämä olisi ollut jossakin väpisevän veden alla, mutta joka kerta tämä vakautui takaisin liikkumattomaksi lihaksi - joskin joka kerta tämä muuttui myös hieman vähemmän jäykäksi ja rankamaiseksi. Ja kun viimeinen piirunen valtavaa mahtia pakeni takaisin poikaan, syistä joita oli mahdotonta edes arvailla, kävi tämän lävitse nyt myös lihallinen väristys, kuin joku olisi äkkiä kaatanut tämän päälle saavikaupalla jääkylmää vettä - ja kuin tämä olisi nyt pystynyt jopa tuntemaan moisen. Suljettujen silmien taakse syttyi tahto, joka hitaasti oli palaamassa ties mistä kaukaa, määrättömien taipaleiden takaa maalliseen kuoreensa. Äkkiä poika oli taas tietoinen omasta olemassaolostaan, ja kaikesta siitä mitä moinen toi mukanaan. Äkkiä tämä alkoi havahtua ja heräillä, hitaasti ja tukalasti kuin horteesta. Se vaati työtä ja tuskaa, mutta tosimaailma teki itseään tiedetyksi, ja poika oli havahtumassa.
Ja sitten poika heräsi, Tämän korvissa kaikui edelleen raivoisa karjunta, mutta kammiossa ulvoi kuitenkin vain hyytävä tuuli.
|
|
|
Post by spyrre on Jul 23, 2015 17:00:05 GMT 3
Nyt hämärtyvään, suorastaan autioon kammioon laskeutunut hiljainen ja lähes kuollut ilmapiiri olisi epäilemättä saattanut varsinkin kaiken koetun jälkeen tuntua entistäkin painostavammalta jos paikalla olisi ollut ketään joka olisi ollut jotenkin kykenevä kokemaan tämän vain ulvovan, purevan tuulen halkomaa tasaisuutta. Kuitenkin vain se ainoa joka näytti olevan läsnä makasi lattialla liikkumatta osoittamatta minkäänlaisia elonmerkkejä itsessään puhumattakaan tajusta mitään ympäröivää kohtaan... tai näin olisi silmämääräisesti voinut ainakin arvella. Mustuneella kivellä retkottava, vain palaneisiin ja resuisiin kangasriekaleisiin puettu kalpea poika ei edes hytissyt kylmästä kun vuoristotuuli puhalsi raivokkaasti ulvoen tämän ylitse, eikä reagoinut edes siihen outoon väreilevään ilmiöön joka tuntui täyttävän kammiota hiljaisessa painostavuudessaan. Jotain oli epäilemättä tekeillä vaikka tämä ei selvästikään pitänyt kiirettä eikä elottomasti paikallaan retkottavasta pojastakaan ollut tätä hoputtamaan... mutta lopulta, kukaties vain pitkän hetken taikka pienen ikuisuuden jäljiltä jokin hämärässä kammiossa alkoi... liikehtiä. Kukaties tämä oli väärä sana kuvaamaan jotakin tällaista, joka lopulta taisi olla kaikkea muuta kuin minkäänlainen fyysinen tapahtuma, mutta näin silti tapahtui kun ilmassa riippunut väreilevä voima alkoi viimein kerääntyä ja vetäytyä kohti ruipeloa ja pientä ruumista keskellään. Mitä luultavimmin pojan itsensäkin olisi ollut lähes mahdotonta kuvata mitä tapahtui vaikka tämä olisi ollutkin kykenevä moiseen, mutta nyt tämän lopulta tuskin tarvitsi ainakaan ajatella asiaa (kuten mitään muutakaan) kun painostava, kuin lähes konreettisesti ilmassa nähtävistä häivähdyksistä koostuva ilmiö hiljakseen katosi väreillen kammiosta (näkymättömiin mutta tuskin olemattomiin) tavalla joka tuntui aiheuttavan kylmiä väreitä jopa hervottomalle nulikalle kaiken keskellä. Jotenkin oudon voiman vetäytyessä alkoi tämän ruumis hiljakseen osoittaa varovaisia merkkejä jonkinlaisesta elämästä ensin epämääräisen, refleksinomaisten nytkähdysten muodossa kunnes viimeinen häivähdys hämmentävästä väreilystä viimein hiipui jonnekin tämän sisälle. Tämä sai viimein elottoman purppuratukan sätkähtämään tukalasti samalla kun tämä äkkiä veti henkeä sisäänsä ja räväytti viimein silmänsä auki tyhjässä, turmellussa kammiossa.
Taisi kulua pitkä hetki kuin toinenkin kun poika vain tuijotti ylös jonnekin, tuskin varsinaisesti mitään näkemättä kuin ei olisi oikein itsekään tajunnut vielä että oli oikeastaan vielä elossa. Laiha rinta sentään kohoili viimein ja pulssi tykytti jälleen tämän suonissa mutta vaati kuitenkin tovin verran päästä jälleen käsiksi siihen että hänen ympärillään oli jälleen jotain. Ja kukaties jopa, vieläkin tärkeämmin, hänessäkin oli jotakin, jonka olisi pitänyt reagoida tähän kaikkeen jotenkin. Se, joka viimein sai aikaan jotakin tyhjyyteen tuijottavassa nulikassakin oli hiljaisuudessa ulvova hyytävä tuuli. Äkillinen lähes keuhkoja repivä yskänpuuska iski pojan ylitse saaden tämän havahtumaan tarpeeksi ainakin kierähtääkseen vaistomaisesti tukalan köhimisensä lomassa kyljelleen, tämän jäädessä hetkeksi haukkomaan henkeään lattialle. Kuitenkin moinen oli tainnut edes ravistella nulikkaan tarpeeksi tolkkua jotta tämän katse alkoi viimein löytää jotakin ympäriltään... sekä saavan tämän tajuamaan hytisevänsä kylmästä kivisellä, kovalla lattialla. Tummat silmät räpsähtivät varsin epämääräiseen tapaan kerran jos toisenkin, kunnes tämä lopulta veti terävästi ähkäisten henkeä, alkaen varsin huterasti mutta äkillisellä lähes hätäisellä liikkeellä kiskoa itseään istualleen. Mitä luultavimmin se tuskin osasi vieläkään varsinaisesti hahmottaa mistään mitään, mutta sekalainen muistin häivähdys kaaoksesta ympärillään ajoivat sen kuitenkin liikkeelle. Vaikka se eittämättä vaatikin muutaman yrityksen onnistui se viimein vääntäytymään istualleen lattialle, jääden hämärässä siristellen pälyilemään jokseenkin sekavasti ympärilleen. Laihat, noen tahraamat käsivarret notkahtelivat vieläkin kyseenalaisesti nojautuessaan vasten viileää lattiaa estääkseen nulikkaa romahtamasta jälleen samantien takaisin lattialle, mutta jollakin ilveellä tämä onnistui vielä pysymään pystyssä vaikka haukkoi vieläkin raskaasti henkeään kylmästä ilmasta huolimatta.
Vaikka hämärä, vain tuulen äänen rikkoma hiljaisuus ei ollutkaan omiaan ainakaan helpottamaan tilanteen hahmottumista vieläkin melkoisen hataralle mielelle, kävi hätäinen pälyily kuitenkin hiljakseen hieman vähemmän paniikinomaiseksi kun pojalle alkoi viimein valjeta edes se, ettei hänen ympärillään oikeastaan tainnut tapahtua mitään. Kiihtynyt pulssi tasoittui hiljakseen ja poika ähkäisi uudelleen kohottaen hetkeksi päätään ravistaen toisen kätensä kasvoilleen ennen kuin tämä hetken paikallaan jokseenkin huonovointisesti kyhjötettyään rohkeni avata silmänsä uudelleen ja pyyhkäistä huterasti kasvoillaan riippuvaa purppuraista kuontaloa sivuun silmiensä edestä. Hiljaisen, mustuneen kammion sekä varsin hälyttävästi ylös kohonneen, nyt pilalle suorastaan sulaneen portaikon, kuten epäilyttävien, lattialle levinneiden, vieläkin noen seassa säkenöivien kristallinkappaleidenkin näkemisen olisi epäilemättä pitänyt olla varsin hyytävä näky nulikan kuitenkin jäädessä hetkeksi vain tuijottelemaan näiden suuntaan kuin se ei olisi oikein ymmärtänyt mitä edes katsoi. Vaikka ei selvästikään ollut vielä lähellekään ajan tasalla missä edes oli saati mitä tapahtui, jokin kammiossa tuntui kuitenkin herättävän nopeasti purppuratukankin sekavassa mielessä melkoista ahdistusta ja sanatonta levottomuutta. Se tuijotti hetken ympärilleen kuin yrittäen saada jonkinlaista tolkkua jostain hyvinkin surrealistisesta näystä hoksaten viimein vilkaista nokeentunutta lattiaa sekä käsiään edessään, joka viimein sai tämänkin kulmat rypistymään kuin jopa hahmottaen näkevänsä jotakin varsin huolestuttavaa. Kukaties se alkoi viimein hiljakseen jollain asteella ymmärtää olevansa yksin missä sitten olikaan, eikä havainto selvästikään ollut millään tavalla rauhoittava vaikka se tuskin kykeni vielä vetämään ajatusta vielä yhtään pidemmälle. Ei kulunut kauaakaan kun katse löysi myös lattialle levinneet kimmeltävät sirpaleet jotka aiheuttivat pojassa jopa pienen säpsähdyksen tämän jäädessä hetkeksi pälyilemään näitä epätietoisen varuillaan, kunnes nulikka viimein yskähti tukalasti uudemman kerran, ja alkoi varovasti vääntäytyä jaloilleen.
Tuntui varsin painostavalta vain äkkiä löytää itsensä keskeltä jotakin, josta hänellä ei ollut aavistustakaan mistä oli kysymys hänen tuntien olonsakin vieläkin jollakin varsin häiritsevällä tavalla melkoisen irralliseksi, vaikka ymmärrettävät tuntemukset ympäröivästä maailmasta olivatkin hiljakseen palaamassa. Hän tunti olonsa eittämättä huonovointiseksi, palelevaksi, sekavaksi ja varsin piestyksi, mutta tämä ei kuitenkaan ollut nyt pojan mielessä se päällimmäinen huoli. Hiljaisessa mustuneessa kammiossa oli jotakin, joka sai hänen niskavillansa pystyyn kun hän alkoi jälleen tavoittaa jonkinlaista käsitystä asioista, eikä poika halunnut viipyä täällä yhtään pidempää. Nimetön, jäätävä pelko ajoi liikkeelle, huterasti takaisin jaloilleen sekä kohti ovea, jonnekin, mikä ei ollut täällä. Vaikka hän tuskin oli itsekään nyt selvillä mitä edes oli hakemassa tuntui tämä kaiken epämääräisenkin keskellä kiireiseltä ja hyvin painostavalta eikä nulikka ollutkaan nyt kunnossa jäämään kyseenalaistamaan tätä oikein millään tavalla hakeutuessaan epävarmasti kohti edessään seinässä ammottavaa aukkoa, kohti sitä, mikä ikinä sitten odottikaan ulkopuolella. Kukaties... ehkä mitä hän ikinä sitten toivoikaan löytävänsä olisi jossakin täällä....
|
|
|
Post by submarine on Jul 24, 2015 0:19:25 GMT 3
Kun purppurapäinen poika nousi ylös, ottaen ensimmäisen haparoivan askeleen kohti kammion aukirevittyä ovea, tuntui viimeinenkin sisällä vellonut mahdinripale häipyvän jonnekin. Oli mahdotonta sanoa mihin se tarkalleen meni, mutta nopeudesta ja ehdottomuudesta jolla se katosi saattoi ainakin arvailla, että se paikka olisi jossakin hyvin, hyvin syvällä, kaiken maallisen ulottumattomissa. Kammion vellonta väistyi lopullisesti, ja vaikka ankara tuuli pieksi ja ulvoikin kivisiä seiniä vasten, tuntui suuri osa suuressa tilassa vallinneesta paineesta silti väistyvän. Hetken aikaa kammiossa oli suorastaan hiljaista jopa voimistuneesta, raivoisasta vuoristotuulesta huolimattakin. Vain pojan kepeät askeleet kilpailivat sen kanssa, ja ne jäivät eittämättä ujelluksen alle. Mikään kammiossa ei villinnyt nyt aisteja, vaan sen läpi pyyhki vain jotakin luonnollista ja ulkopuolista. Pojan lähestyessä ovea alkoi näyttää melkeinpä siltä, että kyseessä saattoi kuin saattoikin olla aamu. Sekaisten, hämmentyneiden hetkien aikana näkymä ulkona ei ollut ainakaan hämärtynyt, ja siihen sekoittui kukaties jopa aavistus punertavaa aamuruskoa. Oli mahdotonta sanoa, kauanko nulikka oli kammiossa maannut, olotilasta päätellen kyseessä saattoi olla muutama tunti tai monta päivää, mutta joka tapauksessa maailma tuntui kääntyvän kohti uutta päivää. Toisin kuin tähän asti, oli kammion oviaukkoon revitty reikäkin nyt auki, eikä kukaan tuntunut olevan aikeissa ainakaan tukkia sitä. Totta puhuen mitään elonmerkkejä ei voinut juuri nähdä muutenkaan. Kaikki tuntui kovin hylätyltä... kunnes sitten äkkiä ovea lähestyneen, huteran keskenkasvuisen tielle astuikin joku.
Ensihätään olisi kukaties voinut luulla, että pojan tietä oli taas astunut julmasti tukkimaan joku säälimätön korsto. Alkujärkytyksen jäljiltä oli tosin helppo huomata, ettei moinen tainnut aivan pitää paikkaansa, useastakin syystä. Ensinnäkin eteen astunut tuntui hämmentyvän melkoisesti ollessaan vähällä törmätä johonkuhun, jähmettyen ähkäisten paikoilleen tuulen tuivertaessa ympärillään. Ja toiseksi, hahmo ei ollut tuntematon, eikä ainakaan välittömän arvion mukaan myöskään uhkaava. Suuret, keltaiset silmät tuijottivat nulikkaa puhtaan tyrmistyneesti, samalla kun leveä, kapeahuulinen suu hapuili jonkinlaista tapaa ilmaista reaktiota äkilliseen yllätykseen. Tummahipiäinen nuorukainen ei kuitenkaan samantien osannut sanoa yhtään mitään, tuijotti vain järkyttyneenä poikaa kuin olisi nähnyt jonkinlaisen kammottavan kummituksen. Toinen tummista käsistä hakeutui huterasti ja sekaisesti yhtälailla sekaisen punaisen kuontalon sekaan, ennen kuin hän kuitenkin riuhtaisi sen pois tyrmistyneesti, ähkäisten lopultakin suustaan muutaman tukalan sanan. "Spyro, sinä... sinä olet... siinä", Haekli lopulta sylkäisi ilmoille, näyttäen siltä kuin ei olisi ollut varma, kuulostaako järkyttyneeltä vaiko puhtaasti helpottuneelta - kuin moinen olisi ollut eittämättä hienoa, mutta samalla niin uskomatonta että siihen oli vaikea edes reagoida. Hänen äänensä kuulosti melkoisen honottavalta juuri nyt, millä saattoi olla tekemistä sen tosiasian kanssa, että punatukkaisen pieni, terävähkö (tai ainakin aikaisemmin terävähkö) nenä näytti siltä kuin se olisi työnnetty kovakouraisen suoraviivaisesti muotoonsa pahan rusikoinnin jäljiltä - mikä oli kaiketi varsin lähellä totuutta. Asia ei tosin tuntunut surettavan häntä itseään sen suuremmin, ja totta puhuen nuorukainen näytti muutenkin paljon parempivointiselta kuin huterat mielikuvat aikaisemmasta, väkivaltaisesta kaaoksesta olisivat voineet antaa ymmärtää. Tämä oli onnistunut jollakin tapaa puhdistamaan itsensä, ja retuisista vaatteista huolimattakin näytti nyt huomattavasti parempivointisemmalta, kunhan vain järkyttyneeltä.
Haekli näytti siltä kuin olisi ollut aikeissa lausua useampiakin summittaisia sanoja, ennen kuin sitten äkkiä ähkäisi tukalasti ja harppasikin suoraan poikaa kohti. Elkeet olivat kömpelöitä ja pöyristyneitä, mutta siitä huolimattakin hän kiersi hätäisestä kätensä nulikan ympärille, puristaen tämän itseään vasten kuin yrittäen uskotella, että tämä tosiaankin oli olemassa. Hintelä ruumis tuntui ainakin kovin todelliselta ja lihalliselta, ja hän hapuili sekaisia, pakonomaisia sanoja toisen hartiaa vasten, tohtimatta saman tien päästää irti. "Minä... minä menin vain hetkeksi ulos kun en pystynyt olemaan sisällä kaiken sen mahdin keskellä ja... ja... ja sitten minä tajusin että jokin oli muuttunut. Vaikka Nitte sanoi että ei edes tiedä pystytkö sinä vielä... palaamaan kun... kun se yritti auttaa mutta sanoi että sinun mielesi ei ollut ruumiissa eikä se osannut tehdä mitään sen eteen ja... ja minä sanoin että vartioisin sinua kunnes tapahtuisi edes... edes jotain. Mutta en minä tiennyt että..." nuorukainen vuodatti toista vasten, sekaisesti ja niin kiireisesti että sanat talloivat toisiaan ja olivat vähällä seota yhdeksi suureksi sotkuksi. Tuulen ujelluksesta huolimattakin ne oli helppo kuulla aivan korvan vierestä - kuten myös se puhdas ja rehellinen niiskaisu, jonka tummahipiäinen nuorukainen päästi heti perään. "Minä luulin että sinä... että sinä olisit... vaikka eihän sillä ole väliä. Minä... hyvä että olet kunnossa!" Haekli puuskahti lopulta, tuntuen hetkeksi hylkäävän ihmettelyn takertuakseen asiantilaan, joka tuntui helpottavan hänet melkeinpä kyyneliin asti. Vasta sitten hän tuntui edes tajuavan, ettei ollut antanut toisen edes vielä puhua, hellittäen hieman otettaan tästä... ja saman tien hän tuntui oivaltavan jotakin muutakin, ähkäisten ja harpaten kauemmas kuin olisi äkkiä pidellyt jotakin hirvittävän vaarallista... tai hirvittävän hentoista.
"Minä... anteeksi. Ei kai... en kai minä satuttanut sinua?" Haekli ähkäisi hetken säikähdyksen jäljiltä, pidellen poikaa hädintuskin muutamalla sormella niin pitkällä kuin kädet vain antoivat myöten. Hän tuijotti nulikkaa tarkkaan, kuin yrittäen varmistua, että tämä tosiaan oli kunnossa. Ensituntumalta outo ja liioitellun kärjistynyt huoli tuntui kohdistuvan totta puhuen melkeinpä vain yhteen ja ainoaan paikkaan; keltaiset silmät tuijottivat tiukasti purppurapäisen rintakehää, kuin yrittäen läpäistä sitä peittävää kangasta... ja peläten samalla mitä sen alla edes odotti. "Minä... minun olisi pitänyt sitoa se mutta... en minä tiedä miten... miten sellaista voi edes... sitoa. Minä... olin varma että sinä olisit... olisit... no, se oli... kamalan iso. Ei sellaista voi... vain saada johonkin ja sitten... enää elää", nuorukainen takelteli mystisesti ja varovaisesti, kuin peläten että pelkästään kierrellystä asiasta puhuminen liian suoraan saattaisi saada aikaan jotakin kammottavaa. Sitten hän kuitenkin kurtisti kulmiaan, kuin vasta tajuten että tuntui olevan ainoa, joka varsinaisesti ymmärsi mistä oli kyse. Hyvin, hyvin varovasti hänen toinen kätensä lähti hivuttautumaan kohti kankaita joihin poika oli kääritty ja kääriytynyt. Ne häilyivät tarttumisen rajalla, kuin peläten katsomista ja katsomista jättämistä yhtä pahasti. "Sinä... se oli kamalan paha haava. Ei sellaisesta pitäisi... selvitä. Nitte sanoi että... että et varmasti heräisi enää mutta... muttakun ei sinun olisi pitänyt edes... jäädä henkiin. Mutta... ei se ole selvästikään mikään... tavallinen haava", nuorukainen takelteli, ennen kuin äkkiä kiskaisi epävarmasti ja pakonomaisesti pojan rintakehää peittävää kangasta sivuun.
Kun tummanharmaa käsi veti huovan pois pojan rinnalta, paljastui alta ensin varsin odotettavasti vaalea, luiseva rintakehä. Mutta kun kangas vetäytyi pois sydämen yltä, ilmaantui esiin myös jotakin huomattavasti hirvittävämpää ja räikeämpää. Tarkalleen sydämen yläpuolella, kylkiluiden välissä ja niitä mukaillen, oli valtava haava. Se oli melkein sormenmittainen ja niin hienoreunainen, ettei paraskaan veitsi olisi pystynyt vetämään jotakin niin tarkkaa. Sen reunat olivat aavistuksen auki, irvistäen ulospäin tavalla, joka sai vamman näyttämään raollaan olevalta suulta. Alta pilkisti punaisia sisuksia, mutta samalla kovin vähän verta... ja totta puhuen hyvin vähän kipua. Se lepäsi siinä pelottavan viattomasti, kuin moinen haava suoraan sydämeen olisi ollut jotenkin kovinkin luonnollinen. Haekli sormeili hermostuneesti pojan huopaa tuijottaessaan sitä. "Minä... oletko sinä... kunnossa?" hän lopulta tohti tiedustella, osaamatta irrottaa katsestaan haavasta, joka oli edelleenkin aivan yhtä järkyttävä, vaikka hän näki sen jo ties kuinka monetta kertaa.
|
|
|
Post by spyrre on Jul 24, 2015 18:43:44 GMT 3
Nyt kun hutera purppuratukka viimein haparoi reittiään mustuneen salin halki kohti edessään ammottavaa karkeasti kiven lävitse revittyä uloskäyntiä, alkoi mystinen ilmapiiri hiipua vaivihkaa olemattomiin tavalla, joka epäilemättä kieli... jostakin potentiaalisesti kyseenalaisesta. Tämä ei kuitenkaan saanut ulos kaiken keskeltä haikailevaa poikaa tuntemaan oloaan kovinkaan helpottuneeksi, jos tämä jo muutenkin sekavassa olotilassaan onnistui täysin edes tajuamaan koko asiaa. Hänen ympärillään velloi ja ilmapiiri hyyti luihin ja ytimiin edelleenkin vaikka tämä taisi tällä kertaa johtua sentään jokseenkin luonnollisemmista asioista jos lopulta mitään jossain tällaisessa saattoi täksi luonnehtia. Nulikka hytisi tarraten jokseenkin vaistomaisesti tiukemmin ympärillään riippuvaan kankaaseen ehtimättä varsinaisesti vielä edes ihmettelemään miksi oikeastaan edes oli kietoutunut johonkin tällaiseen keskittäen vain katseensa hammasta purren kohti edestään kajastavaa heikkoa valoa huojahdellessaan tuhkan poikki eteenpäin. Huolimatta siitä ettei hän voinut olla tuntematta oloaan vieläkin suorastaan surrealistiseksi ja irralliseksi kaikesta, taisi jonkinlainen ulkomaailma silti olla vielä olemassa tämän kaiken ympärillä eikä purppuratukka voinut olla tuntematta pientä, varovaista helpotusta huomatessaan ulkoa kajastavan aavistuksen punertavan valonkajastuksen. Ainakin tämä kertoi että jotain ymmärrettävää ja normaalia oli vielä, jonka oivaltaminen sai pojankin valpastumaan vaivalloisesti enemmän puolihorteisessa mielessään ja nopeuttamaan aavistuksen huojahtelevia askeliaan, epämääräisen orastavan pelon kuitenkin ryömiessä nopeasti jälleen esille kun hän joutui totuttelemaan jälleen ajatuksiin ulkomaailmastaan ja mitä täällä tapahtui... mutta tätä pidemmälle nulikka ei lopulta ehtinytkään kun äkkiä hänen ollessa jo vähällä saavuttaa kammion puhki revityt, mustuneet ovet jokin keskeyttikin hänen epävarman etenemisensä... oikeastaan likimain yhtä yllättyneenä tästä kuin poika itsekin.
Tokkurainen ja lähinnä jaloillaan pysymiseen keskittyvä Spyro oli vähällä menettää jo muutenkin kyseenalaisen tasapainonsa kun äkkiä hänen sekä ulkoa kajastavan valon eteen astuikin tumma, odottamaton varjo. Kukaties reaktio tuli vielä aavistuksen myöhässä, mutta kaiketi se oli hyvä merkki että poika kuitenkin reagoi tähän säpsähtämällä ja kompuroimalla ähkäisten askelen taaemmas nostaessaan ymmyrkäiset silmänsä eteensä astuneeseen... ennen kuin poikakin tuntui jähmettyvän silmiään räpytellen paikoilleen. Sillä oli eittämättä vieläkin melkoisia vaikeuksia hahmottaa monia asioita mutta ainakin siristelevät silmät pyrkivät tarkentumaan kohteeseensa kun tämäkin säpsähti ilmeisestä tyrmistyksestä lähes törmättyään ulos pyrkivään purppurapäähän. Vaikka ensimmäinen tunne joka pyyhkäisikin hänen ylitseen olikin säikähdys, onnistui nulikka kuitenkin nopeasti tajuamaan ettei hahmo oikeastaan ollut äkillisestä ilmaantumisestaan huolimatta kovinkaan uhkaava tai massiivinen... ja tuijotteli häntä vastaan suorastaan tutuin, järkyttynein keltaisin silmin. Oivallus tuntui saavan Spyron kadottamaan vähätkin pasmansa varsin nopeasti pojan jäädessä hetkeksi vain tuijottamaan räpytellen eteensä kuin ei olisi ollut varma mitä olisi tehnyt, tuntien kuitenkin jonkinlaisen hämmentyneen helpotuksen pyyhkäisevän ylitseen. Hän tuskin oli vieläkään tarkalleen aivan varma mitä oli pelännyt havahtuessaan yksin noen täyttämästä huoneesta mutta tämä oli saanut hälytyskellot nopeasti soimaan hänen päässään ennen kuin koko huolikaan oli kunnolla edes hahmottunut, mutta nähdessään Haeklin edessään ja kaikesta päätellen likimain kunnossa oli epäilemättä valtava helpotus... joka taisi olla lopulta varsin molemminpuolinen tunne.
Äkillinen jälleen-näkeminen mitä kumpikaan ei selvästikään ollut odottanut päätyi eittämättä hieman epämääräiseen hämminkiin ja tuijotteluun puolin jos toisinkin, vaikka tälläkin kertaa Haekli tuntui olevan nopeampi pääsemään kunnolla ajan tasalle tapahtumiin. Jokseenkin eksyneesti paikoilleen jämähtänyt poika räpäytti silmiään vieläkin epämääräisiä riepuja ympärillään puristaen kun toinen hapuili järkyttyneitä, mutta yhtälailla suunnattoman helpottuneita sanoja siitä kuinka hän oli nyt tässä. Purppuratukka tuntui kieltämättä olevan vieläkin jokseenkin ulalla asioista, ja olikin varsin vähällä ettei se päätynyt vilkaisemaan hämmentyneesti olkansa ylitse olematta selvästikään aivan varma missä hänen olisi sitten pitänyt olla, mutta ei lopulta ehtinyt niin pitkälle kun toinen lopulta harppasikin kömpelösti eteenpäin ja kietaisi kätensä typertyneen nulikan ympärille. Tämä eittämättä kirvoitti purppuratukasta vähintäänkin häkeltyneen äännähdyksen, sen jäädessä huojahtelemaan hieman epämääräisesti huterilla jaloillaan entistä tiuhempaan räpytellen kun nuorukainen soperteli järkyttyneesti sanoja kuin olisi vähintäänkin jo odottanut nulikan heittäneen surkeasti henkensä.... miltä tämä oikeastaan alkoikin hyvin paljon kuulostaa. Hämmentynyt poika ei hetkeen osannut kuin vilkuilla nuorukaista yrittäen koota tämän hetki hetkeltä huolestuttavammista sanoista jonkinlaista järkevää kuvaa edes jostain, hapuillen ohimennen jokseenkin neuvottomasti itsekin vapaalla kädellään tukea toisen käsivarresta tasapainonsa säilyttääkseen. Hänellä ei lopulta ollut vaikeuksia kuulla mitä toinen sanoi tämän eittämättä järkyttyneestä mutinasta sekä tiukasta otteesta huolimatta, mutta tämä ei tainnut silti olla vielä aivan kykenevä hahmottamaan mistä tarkalleen oli kysymys. Vaikka nulikka taisikin yrittää tavoitella jonkinlaista vastausta oli ainoa ääni minkä se nyt tähän hätään sai ilmoille vain toivottoman hämmentynyt ähkäisy sen kuitenkaan yrittämättä kiskoa itseään vapaaksi. Kuitenkin toisen jatkaessa alkoivat senkin tummat kulmat hiljakseen painua hetki hetkeltä epätietoisempaan, tukalaan kurttuun kun sanat alkoivat hiljakseen mennä perille jollakin tavalla, ja toisen näkemisen aiheuttamisen helpotuksen lomasta alkoi nousta myös toinen, entistä huolestuttavampi tunne. Jotain oli eittämättä tapahtunut... jotain, mikä... Mistä hänen ei olisi ollut tarkoitus selvitä...? Ajatus tuntui saavan hämmentyneen pojankin jännittymään hieman hitaasti mutta varmasti kasvavan ahdistuksen nostaessa päätään, vaikka hän ei rehellisesti ymmärtänyt vieläkään mitä oli edes tapahtunut... mikä oikeastaan tuntui lähinnä pahentavan tunnetta.
Vaikka Spyro eittämättä tunsi olevansa nyt entistä toivottomammin eksyksissä ja ulalla kaikesta, alkoi sentään häiritsevä irrallisuus ja sekavuus kaiken ympäröivän suhteen hiljakseen väistyä. Nuorukaisen surkea niiskaisu hänen olkaansa tuntui saavan sen havahtumaan jopa painostavaan suuntaan haparoivista ajatuksistaan ja katsahtamaan toista varsin tukalasti huolestuneen kulmien rypistyksen keralla... tai kaiketi ainakin toisen takaraivoa, mikä taisi olla ainoa mitä hän tähän hätään oikeastaan näki. "Ehm. Mutta... enhän mä..." se yritti hapuilla varovaisesti, kuitenkin kadottaen jälleen mitä oli aikonut sanoa ja vaikeni kesken kaiken neuvottomasti rehellisesti omaamatta aavistustakaan miten hänen olisi pitänyt reagoida siihen että lohduton nuorukainen oli kaiketi jo odottanut hänen... kuolleen? Tai siltä tämän hätäiset mutinat ainakin kuulostivat, vaikka näissä kieltämättä oli paljonkin sellaista joka sai melkoisia kylmiä väreitä pojan selkärankaan. Hän muisti vain sekaisia sirpaleita tapahtumista, mutta jo nämäkin olivat tarpeeksi saamaan hänet hytisemään sisäisesti pahemmin kuin mikään vuoristotuuli olisi kyennyt, mutta siltikin toisen ilmeinen ahdinko ja huoli tuntuivat varsin tukalilta. Hän olisi halunnut tapailla jotakin rauhoittavaa ja vakuuttaa olevansa kunnossa, mutta ei onnistunut vieläkään saamaan kunnollista repliikkiä ulos sekavasta mielestään ennen kuin Haekli kuitenkin jatkoi, kuumeisesti mutta peittelemättömän helpottuneesti kuin yrittäen vieläkin vakuutella itseään siitä että tämä käänne piti tosiaan paikkansa ja Spyro seisoi kuin seisoikin jalkeilla hänen edessään. Ja rehellisesti, kaipa poika itsekin pyrki vielä sisäistämään tilanteen hiljakseen suuntaa ja koherentteja ajatuksia tavoittelevassa mielessään.
Pienellä viiveellä vieläkin melkoisen tiuhaan silmiään räpyttelevä nulikkakin onnistui lopulta vetämään henkeä ja nyökkäämään edes jonkinlaiseksi vastaukseksi toisen puuskahdukseen, vaikka tämän omat sanat eittämättä tuntuivat vieläkin riittämättömiltä tähän kaikkeen, joka pyöri hänen mielessään. Toisaalta lähes kyyneliin helpottunut Haekli ei tainnut tähän hätään kummempia vastauksia odotellakaan vaikka huterahko nulikka ei voinut olla vilkuilematta toista siltikin varsin huolissaan hämminkinsäkin keskeltä, kunnes tumma nuorukainenkin tuntui havahtuvan hieman tilanteeseen. Pojan kurkusta karkasi jälleen jokseenkin yllättynyt vinkaisu kun Haekli vetäisi vieläkin kintuillaan melkoisesti huojahtelevan ja suurisilmäisesti tuijottavan nulikan kiireesti käsivarrenmitan päähän kuin tajuten tiukan otteensa. Spyro päätyi jälleen räpyttelemään silmiään melkoisesti kaikelle ennen kuin onnistui kuitenkin pudistamaan päätään nuorukaisen kiirehtiessä tiedustelemaan hänen oloaan. "...ehh. Tuota... et. Kai mä olen ihan..." nulikka onnistui viimein haparoimaan toisen tuijotellessa häntä nyt tarkasti kuin varmistuakseen että hän tosiaan oli kunnossa, ennen kuin purppuratukka pienellä viiveellä tajusi toisen huomion suuntautuneen oikeastaan varsin painokkaasti yhteen tiettyyn kohtaan. Se vaikeni räpäyttäen silmiään ennen kuin seurasi nuorukaisen katsetta, jääden jokseenkin hämmentyneenä vilkuilemaan kankailla peitettyä rintaansa. Hän puristi vieläkin toisella kädellään peitettä ympärillään mutta taisi oikeastaan vasta nyt tajuta itsekin tämän olemassaolon ja kuinka huolestuttavalta tämä vaikutti jääden mittailemaan tätä varuillaan kun Haekli jatkoi, pahoitellen tukalasti ettei ollut.... sitonut tätä? Haavaa?
Tämä onnistui iskemään hämmentyneen ja epätietoisen pojan jälleen nopeasti hiljaiseksi, tämän kaiketi tällä kertaa onnistuessa jopa ottamaan jonkinlaista (vaikkakin hyvin uhkaavaa) tolkkua nuorukaisen hätäisistä haparoivista mutinoista. Purppuratukat tummat kulmat painuivat pieneen epäluuloiseen kurttuun kun tämä vilkuili nyt tarkemmin rääsyjä ympärillään, luoden sitten varsin hermostuneen katseen nuorukaiseen tämän mutistessa vaivalloisesti ettei kenenkään olisi edes pitänyt... selvitä jostain tällaisesta. Valehtelematta Spyro tunsikin olonsa vieläkin melkoisen huonovointiseksi ja kaikkea muuta kuin hyväksi mutta puheet pahasta, suuresta ja kukaties tappavasta haavasta tuntuivat saavan siinä aikaan enemmän huolestunutta hämminkiä kuin mitään muuta kuin tämä ei olisi ollut aivan varma mistä toinen puhui... kunnes nuorukainen viimein ojensikin varuillaan ja empien kätensä kohti hänen rintaansa peittäviä kankaita. Nulikkakin säpsähti elettä aavistuksen kuin hermostuneena siitä mitä näiden siirtäminen saattaisi vielä paljastaa varsinkin kaiken tämän valossa, mutta ei lopulta estellyt kun Haekli hetken epäröityään kuitenkin vetäisi tekstiilin sivuun, paljastaen luisevan rintakehän sekä jotain muuta, jonka eittämättä ei olisi pitänyt olla tässä. Pojan silmät levisivät melkoisesti tämän sävähtäessä tyrmistyksestä ja silkasta pelästyksestä kun tämäkin tajusi kalpeaa ihoa halkovan ammottavan haavan. Hetken aikaa tämäkin vain tuijotti järkyttyneesti viiltoa jonka näkeminen eittämättä auttoi hyvin epämukavalla tavalla ymmärtämään Haeklin aikaisemmat pelot... ja sai nulikan itsensäkin jännittymään kuin peläten että jonkin tällaisen näkeminen saattaisi saadakin äkkiä jotakin hirveää aikaan... kuten myös oikeastaan hetki hetkeltä entistä häkeltyneempänä siitä, että mitään tällaista ei kaikesta tuijottamisesta ja järkytyksestä huolimatta tuntunut olevan tapahtumassa. Haava ei mitenkään voinut olla vielä tarpeeksi vanha ollakseen jo tyrehtynyt vaikka hän ei edes muistanut mistä tämä olisi voinut tulla, mutta silti tämä hädintuskin vuosi verta... puhumattakaan siitä ettei hän vieläkään oikeastaan edes tuntenut tätä, vaikka nyt tuijotti suoraan vammaan jonka olisi kaiken järjen mukaan pitänyt viedä hengen lähes keneltä hyvänsä, saati sitten hintelältä nulikalta.
"Mi-- Miten--" nulikka ähkäisi viimein, äänessään melkoinen annos rehellistä tyrmistystä ja järkytystä. Tämä ei onnistunut kiskaisemaan ymmyrkäisiä silmiään irti rinnassaan ammottavasta haavasta epäuskoisen kauhistuneen katseen nauliuduttua tähän, kukaties vielä järkyttyneempänä kuin Haeklinkin joka sentään oli tainnut nähdä tämän jo aiemminkin, ennen kuin nuorukaisen varovainen kysymys sai sen hetken kuluttua kohottamaan aavistuksen katsettaan toiseen, selvästikään itsekään pystymättä ymmärtämään näkemäänsä. Kuitenkin yllättäen tiedustelu sai kuitenkin pojan nyökäyttämään päätään epätietoisen varuillaan, ei oikeastaan epäröiden vastauksensa suhteen vaan enemmän kuin se ei olisi ollut alkuunkaan varma miten tähän olisi pitänyt suhtautua itsekään. "Mä... ehh. Se... ei siihen oikeastaan edes satu" se mutisi kohottaen itsekin viimein varovaisesti kättään pyyhkäistäkseen jo etukäteen aavistuksen irvistäen ammottavaa viiltoa kuin odottaen kipua, jonka se tiesi olisi pitänyt moisesta seurata. Kuitenkin suorastaan typerryttävällä tavalla vaikka hän näki tämän, ei kauhea vamma tuntunut antavan olemassaolostaan oikeastaan paljoakaan muita muistutuksia. Purppuratukka pyyhkäisi tätä sormillaan varoen, sitten uudestaan melkoisesti silmiään räpytellen tällä kertaa oikeastaan edes sävähtämättä, ennen kuin hetken viiveellä nosti neuvottoman järkyttyneen katseensa nuorukaiseen edessään. "Mä en edes huomannu-- Mitä... Mitä hittoa tapahtui? Mä... äh. En muista mitään" ähkäistiin lopulta suorastaan epäuskoisesti, purppuratukan hoksatessa oikeastaan vasta nyt luoda uuden, jokseenkin varautuneemman ja valppaamman katseen ympärilleen kammion oven suussa kuin lähes odottaen näkevänsä jotakin varsin uhkaavaa väijymässä jossakin lähistöllä.
"Se... se tyyppi... Tekikö se... jotain? Missä ne on?" Spyro onnistui viimein töksäyttämään ilmoille, koottuaan hetken aikaa hataria ajatuksiaan. Varsin pian mieleen palasikin uhkaavia häivähdyksiä ja muistikuvia niin sarvekkaasta, karmivalla tavalla varastettuja suomuja itseensä kiinnittäneestä petomaisesta miehestä kuin tämän toinen toistaan kauheammista palvelijoista, ja ennenkaikkea panssaroidusta ilmeettömästä naisesta miekkoineen astelemassa uhkaavasti kohti niin Haeklia kuin kauheasti haavoittunutta Nitteäkin joka saikin nopeasti pojan silmät leviämään aavistuksen. Se ähkäisi ja kiskaisikin katseensa kiireesti nuorukaiseen edessään kuin peläten äkkiä itsekin näkevänsä jotain kyseenalaista. "Hitto, se... Oletko kunnossa? Eihän ne vaan... Entä Nitte? Ja Kissa?" tämä tivasi hätäisesti mittaillen ensin nuorukaista ennen kuin loi uuden hätäisen vilkaisun ympärilleen vaikka tuskin kykeni vieläkään näkemään paljoakaan hämärän kammion oven suussa seistessään. Muistikuvia tosin seurasivat nopeasti muut, vaikkakin yhtälailla hatarat mutta silti eittämättä entistäkin tukalammat, saaden pojan vilkaisemaan nopeasti jälleen lähes epäluuloisesti mustuneeseen kammioon takanaan olkansa ylitse.
"Me... meidän pitää päästä pois täältä. Tämä... täällä on vaarallista" Spyro päätyi mutisemaan hetken epätietoisen varuillaan nokista ja tuhottua näkyä vilkuiltuaan, ennen kuin tiukensi otettaan tumman nuorukaisen käsivarresta ja astahti enemmän tai vähemmän huojahtaen eteenpäin aikeissa kaiketi astua ulos ovessa ammottavasta aukosta kuin peläten ulkona odottavia hirviöitäkin enemmän sitä, että outo, mystisellä tavalla tuhottu ja ulvovan tuulen täyttämä kammio saattaisi vielä tehdä.... jotain määrittelemättömän kamalaa. Vaikkei hän onnistunut vieläkään saamaan ajatuksesta kunnolla kiinni tai edes siitä mikä kauniin, valkean huoneen olikaan polttanut pilalle oli Haeklikin tainnut aiemmin puhua jotakin jostakin... mystisestä "mahdista", joka kuulosti kaikkea muuta kuin houkuttelevalta Spyronkaan korviin. Pelkkä ajatuskin aiheutti entistä kylmempiä väreitä, ja vakuutti epätietoisen ja järkyttyneen pojan ainakin siitä että heidän olisi parasta olla ainakin ehdottomasti jossakin muualla kuin täällä. Hänen hatarat muistikuvansa olivat muutenkin hiljakseen hivuttautumassa kohti jotain, mikä sai hänen olonsa varsin tukalaksi, kuin poika olisi yrittänyt edes vielä hetken aikaa paeta näitäkin luikkimalla tiehensä mustuneesta kammiosta ja tarttumalla nopeasti muihin asioihin... vaikka tämä yritys taisikin olla likimain yhtä hutera kuin purppuratukka itsekin.
|
|
|
Post by submarine on Jul 25, 2015 12:13:18 GMT 3
Vaikka hämminki ja ihmetys olikin melkoista, taisi äkkiä paljastunut, hirveä haava saada itse kunkin unohtamaan hetkeksi kaiken muun. Haekli tuijotti huolestuneesti punaista, pelottavan siistiä aukkoa Spyron rinnassa, sormeillen ahdistuneen mietteliästi kangasta josta piti kiinni, kunnes toinen sitten äkkiä puhuikin, ilmaisten varsin nopeasti ettei edes tiennyt mistä oli kyse, tai mistä moinen haava oli tullut. Hän kohotti katseensa tähän, kurtistaen aavistuksen verran kulmiaan, kuin yrittäen nyt arvioida poikaa muutenkin. Tältä puuttui selvästi paljonkin tietoa, ja totta puhuen punatukkainen näytti siltä ettei ollut varma, mistä uskalsi itse edes puhua. Lopulta hän kuitenkin pudisti hieman epämääräisesti päätään toisen kysyessä, oliko "se tyyppi" haavan takana - ja kaiketi samalla tiedusteluun siitäkin, missä nämä olivat. "Se... ei. Se ei ollut se. Tämä tuli siitä... kuulasta jota pitelit. Kun se räjähti. Juuri ennen kuin sinä..." nuorukainen aloitti, ennen kuin vaikeni tukalasti, puristaen suunsa vastahakoisesti kiinni. Hän ei selvästikään tiennyt mistä edes aloittaa jonkin tällaisen selittäminen, ja lopulta hän pudistikin päätään ennen kuin levitti hatarasti käsiään, päästäen irti toisesta. Oli kaiketi parempi tarttua ensin sellaisiin asioihin joista pystyi sanomaan edes... jotakin. "Se... särkyi ja siitä lensi sirpaleita joka puolelle. Yksi niistä kai... osui sinuun. En minä tiedä miten sinä... edes selvisit tästä. Ehkä... ehkä se oli maaginen sellaisella tavalla että se... teki jotakin", harmaanahkainen tokaisi huterasti, uskaltamatta kaiketi lähteä tähän hätään arvailemaan paljoakaan. Oli melkeinpä helpotus, kun Spyro lähtikin pian tiukkaamaan lisää tietoa tukalasti, hänestä ja Nitestä ja Kissastakin. Siihenkin vastaaminen vaati tosin melkoista epäröintiä ja ympärille vilkuilua.
"Kaikki on... kai ainakin tähän hätään ihan hyvin. Tai siis... ei ole mitään kamalaa hätää. Ne... yhdet häipyivät kun... asioita alkoi tapahtua. Ja Nitte... on ainakin hengissä. Minä olen kyllä nähnyt sen kissankin mutta... se ei ole kyllä antanut itseään kiinni. Se on... no, täällä jossain. Nitte on alhaalla kai. Täällä on ollut rauhallista nämä... viime päivät", Haekli lopulta vastasi toiselle, vilkuillen epäröiden Spyron suuntaan kuin arvioiden pojan reaktioita jokaiseen tiedonmuruun jonka nyt paljasti. Häntä selvästikin mietitytti paljonko toinen edes tiesi kaikesta tapahtuneesta... olkoonkin että se ei selvästikään ollut paljoa. Lopulta hän huokaisi ja pudisti päätään hankalasti uudelleen. Kaiketi toiselle oli pakkokin paljastaa edes jotakin tästä kaikesta nyt saman tien, niin hankalaa kuin se olikin. Purppurapäisen täydellinen hämmennys ja ihmetys oli eittämättä hankalampi asiantila kuin hämmennys jostakin tietystä asiasta. "Täällä... ei ole mitään hätää juuri nyt, kai. Ne... kaikki hiipparit häipyivät kun... kun sinä teit tämän", nuorukainen lopulta tokaisi, viitaten hankalasti kädellään kammioon Spyron takana. Hän ei selvästikään osannut itsekään oikein suhtautua koko asiaan, ja pudistikin lopulta päätään uudemman kerran tukalasti. Niin paljon kuin tässä kaikessa olikin varmasti liikaa sulateltavaa pojalle, ei hän itse ollut saanut tätä kaikkea vielä aivan edes pureskeltua. "Kaiketi... sinä tosiaan olet lohikäärme. Enemmän kuin... kuin ne yhdet osasivat arvata. Tai... tai kukaan muukaan. Ne... no, ne häipyivät täältä. Niiden oli pakko kun... kun se niiden johtaja... Karaghain... oli vaarassa", Haekli lopulta lisäsi, vilkuillen epämukavasti mustuneisiin seiniin ja kaikkeen muuhunkin tuhoon. Se, että Spyro itse ei tuntunut olevan asioista mitenkään selvillä, teki tästä kaikesta vain entistäkin hankalampaa ja tukalampaa. Hänellä ei ollut aavistustakaan, miten tällaisista asioista olisi pitänyt puhua.
Kuin jonkinlaisena kyseenalaisena pelastuksena iski Haeklia vasten äkkiä erityisen raju tuulenpuuska. Hän ähkäisi ja otti tukea oven repaleisesta reunasta, purren hetken verran hammasta. Suurten, keltaisten silmien tukala vilkaisu ympärille kertoi, ettei tilanne tai paikka tainnut olla hänelle hiukkaakaan sen mukavampi kuin kenellekään muullekaan. Aavistuksen avuttomasti hän vilkaisi Spyron suuntaan, ennen kuin pudisti sitten päätään. Toinen käsi kohosi vaistomaisesti huitaisemaan punaista kuontaloa takaisin järjestykseen, mutta jokin muu ehti nopeammin. Jostakin nuorukaisen repaleisten vaatteiden joukosta sukelsi välähdys punaista ja purppuraa, joka nopeasti kietoutui hänen hiuksiinsa, kiskoen ne järjestykseen. Hän vilkaisi liinaa hetken, ennen kuin suorastaan tottuneen oloisesti jätti sen omaan arvoonsa, keskittyen vain poikaan edessään. "Tuota... sinulla on varmasti kamalasti kysymyksiä ja... ja tässä on paljon kerrottavaa ja... minunkin pitää kysyä kaikesta. Mutta... ehkä meidän olisi parempi mennä johonkin missä on edes katto", nuorukainen lopulta tokaisi tukalasti, päätyen lopulta pyyhkäisemään kasvojaan hiustensa sijaan. Hän pudisti uudestaan päätään, kuin sanojensa vahvistukseksi, ennen kuin osoitti varovaisesti kädellä taakseen, ulos vielä hämärälle aukealle. "Minä... voin kertoa sitten kaiken. Minulla on tuolla vähän ruokaa ja vettä ja... no, siellä on muutenkin parempi olla. Me... voimme sitten puhua enemmän asioista", Haekli totesi lopulta, anelevaisesti ja jopa aavistuksen toiveikkaasti. Hän halusi eittämättä pois tästä tuiverruksesta... mutta samalla myös edes lyhyen matkan verran aikaa järjestellä ajatuksiaan ja sanojaan. "Se... ei ole kaukana", hän vielä tarjosi.
|
|
|
Post by spyrre on Jul 25, 2015 15:14:19 GMT 3
Niin suuri järkytys kuin ammottava haava joka Haeklin sivuun vetämän kankaan alta paljastui olikin, taisi tämä sentään tehdä lopun pahimmasta irrallisuudentunteesta kertaheitolla kun jopa hutera purppuratukka jäi tuijottamaan tätä typertyneenä. Tämä ei selvästikään ollut osannut edes aavistaa mitään tällaista saati mistä moinen oli edes tullut. Kuitenkin kauhea viilto jonka eittämättä olisi kaiken järjen mukaan pitänyt olla tappava varsinkin näin sydämen tuntumassa aiheutti selvästi vähintään yhtä suurta typerrystä Spyrossakin kuin tummassa, huolestuneessa nuorukaisessa kun tilanteen vakavuus alkoi hahmottua tällekin, eikä se, että haava ei edes käyttäytynyt niin kuin haavan olisi pitänyt saanut poikaa ainakaan rauhoittumaan. Kun Haekli alkoi varovasti hetken häntä vilkuiltuaan tapailla jonkinlaista vastausta purppuratukan häkeltyneisiin ja eittämättä huolestuneisiin kysymyksiin nousi nulikankin huomio neuvottoman kiinteästi tummaan nuorukaiseen edessään, osaamatta tehdä muutakaan kuin tuijottaa tätä tukalasti silmiään räpytellen odottaen että tämä tekisi tapahtumiin edes jotakin selkoa. Kaiketi häkeltyneellä nulikalla oli ollut jonkinlaiset aavistuksensa asioista mutta nämä eivät olleet lopulta tainneet osua oikeaan saaden Spyronkin kurtistamaan entistä enemmän ymmällään kulmiaan kun toinen totesi viimein ettei epämääräinen sarvekas mies tai kaiketi tämän palvelijatkaan olleet tämän entistä suuremman kaaoksen tai ilmeisesti edes haavan takana. Poika ei selvästikään osannut suhtautua tähän, mutta vaikka tämä saikin sen räpyttelemään hermostuneen epätietoisesti entistä enemmän uusien kysymyksien ja hämmingin vyöryessä mieleensä se jäi kuitenkin kuuntelemaan ja odottamaan toisen viimeistelevän sanottavansa... kukaties taas sanansa hukanneena taikka vain epätoivoisesti toivoen että tämä toisi tällä hetkellä varsin ahdistavilta kuulostaviin asioihin hieman enemmän järkeä. Hän ei voinut olla huomaamatta että Haeklikin vaikutti vieläkin varsin huolestuneelta, mutta ilmeisesti tämäkään ei johtunut siitä että tämä olisi pelännyt jossakin lähistöllä väijyviä hirviöitä.
Purppuratukka ei sanonut tai tehnyt pitkään toviin muuta kuin tuijotti Haeklia tämän puhuessa, ahdistuksen ja melkoisen neuvottoman hämmingin sekaisten tuntemusten vaihdellessa kalpeilla kasvoillaan. Kun toinen mainitsi kuulan sai tämä jonkinlaisen epämääräisen värähdyksen kulkemaan nulikan lävitse tämän kirskauttaessa hampaitaan tukalasti tummien kulmien rypistyessä entisestään kuin tämä olisi viimein soittanut jonkinlaista kelloa pojankin hämmentyneessä mielessä, tosin tavalla, joka ei selvästikään huojentanut sitä mitenkään. Vaikka se kävikin silminnähtävän epämukavaksi tästä ei poika kuitenkaan keskeyttänyt kun nuorukainen kertoi ymmällään ja varautuneena kapineen ilmeisesti... räjähtäneen sirpaleiksi. Nulikka kohotti jälleen neuvottomasti ja oikeastaan melkoisen järkyttyneesti koko ajatuksesta sormensa kohti rinnassaan ammottavaa haavaa kykenemättä kuitenkaan muuta kuin pudistamaan sanattomana päätään tälle, sekä toisen yhtälailla typertyneelle hämmingille siitä että jostakin tällaisesta saattoi edes selvitä jakaen nämä tuntemukset epäilemättä itsekin... vaikka pienellä viiveellä kristallista ja tämän ilmeisestä tuhoutumisesta puhuminen johtikin muihin yhtälailla huolestuttaviin ajatusketjuihin kun purppuratukkakin tuntui viimein alkavan jälleen päästä jollakin tavalla kärryille.
Varsin nopeasti tämä tuntui jälleen hätääntyvän kun sai jälleen (vastentahtoisesti ja entistä tukalammin) kiinni muistikuvasta kuinka hän oli tavoitellut kristallikuulaa käsiinsä, ja miksi hän oli edes tehnyt näin. Mielikuva sarvekkaan, kokoonkursitun hirviöiden herran painostavasta huomiosta sekä niistä uhkauksista joilla tämä oli ajanut pojan ylös kohti kristallia olivat eittämättä sellaisia joihin Spyro tarttui varsin hädissään jopa nyt, töksäyttäen kiireesti ilmoille tiedustelun niin nuorukaisesta itsestään kuin muistakin peläten että hänen ilmeinen epäonnistumisensa kristallin suhteen oli aiheuttanut jotakin kamalaa. Se taisi jo lähes odottaakin että sarvekas mies olisi hurjistunut tästä tarpeeksi kärventääkseen koko salin vaikka jos olisi ehtinyt ajattelemaan asiaa, olisi se seikka että Haekli tuntui oikeastaan olevan melkoisen kunnossa tuntua entistäkin hämmentävämmältä. Kun toinen kiirehtikin ilmoittamaan että kaikki oli nyt tähän hätään kuitenkin hyvin, vaikeni poika nopeasti jälleen, vetäen viimein syvään henkeä kun tämä kertoi kaikkien Nitteä ja Kissaakin myöten olevan hengissä, pojan kulmien kuitenkin rypistyessä jälleen uudestaan ja tämän jäädessä tuijottamaan nuorukaista epäuskoisesti kun tämä jatkoi sanojaan hieman hakien. Nopeasti nulikan helpottunut olemus korvautui hämmingillä tämän jäädessä silmiään räpytellen järjestelemään toisen sanomaa mielessään kuin olisi epäillyt saattaneensa ymmärtää jotain väärin. "Ne vaan... häipyi?" se ei lopulta voinut olla töksäyttämättä epäuskoisesti selvästikään tietämättä miten olisi suhtautunut odottamattomaan käänteeseen, jonka olisi kaiketi periaatteessa pitänyt olla hyvä... mutta nulikka ei tuntunut selvästikään osaavan nähdä tässä paljoakaan tolkkua. Petomainen mies hirviöineen oli vain... lähtenyt ja jättänyt heidät tänne? Kuinka...? Hän tuskin olisi voinut uskoa moista ellei Haekli olisi parhaillaan seisonut hänen edessään kertomassa tästä hänelle aivan itse, ja siltikin tällainen epäloogisuus oli selvästi omiaan saamaan pojan tolaltaan ja varautuneeksi. Tosin varsin nopeasti jokin toinenkin asia nuorukaisen sanoissa onnistui kiinnittämään hämmentyneen nulikan huomion ja saamaan rypyt tämän otsalla syvenemään. "...eh. Mitä... Viime... päivät?" Spyro huomautti varovaisesti vaikka tuntuikin syystä tai toisesta epäröivän tarttuvansa tähän asiaan kuin olisi nyt jo aavistellut että jokin ei ollut kohdallaan. Mutta niin oudolta kuin tämä kaikki epäilemättä kuulostikin, ei tämä selvästikään ollut vieläkään lähellekään kaikki, mikä oli jollakin ilveellä onnistunut lipsahtamaan nulikalta ohitse.
Kun Haekli jatkoi epäröiden ja itsekin silminnähden tukalana tapahtumien kertaamista, hiljeni epätietoinen purppuratukka jälleen uudelleen kuuntelemaan, päätään jälleen hämmentyneen huolestuneesti kallistellen. Eh, kaipa sillä ei lopulta ollut syytä epäillä nuorukaisen sanoja siitä että kaikki oli jotenkin nyt ratkennut vaikkei hän ymmärtänytkään miten... mutta ennen kuin hän ehti varsinaisesti tuntea sen suurempaa helpotusta asian suhteen paljasti toinen tästä huomattavasti enemmän, joka saikin pojan säpsähtämään ja jännittymään paikoilleen silmänsä ymmyrkäisenä. Kammiota ei ollutkaan turmelluta Karaghain, vaan.....? Mutta... miten se oli edes...? Hetken se tuijotti sanattomana toista lähes silmäänsä räpäyttämättä kuin toisen sanoissa olisi ollut jotain absurdia ja järkyttävää, ennen kuin se pitkän hiljaisen hetken jälkeen viimein käänsi itsekin päätään suorastaan epäluuloisena vilkaisemaan vastahakoisesti olkansa ylitse mustuneeseen kammioon kuin ei olisi vieläkään kyennyt uskomaan kuulemaansa. "Mi... Eihän se..." se haparoi viimein vedettyään tukalasti sihahtaen henkeään hampaidensa lomasta kuin olisi hetkeksi jopa unohtanut hengittää yrittäessään sulattaa nuorukaisen kertomaa, kompuroiden kuitenkin sanoihinsa ennen kuin onnistui saamaan otetta siihen mitä edes yritti ilmaista. Loppurepliikki katkesi nopeasti epämääräiseen, typertyneeseen äännähdykseen kunnes nulikan kasvoilla häivähti melkoisen tukala irve ja tämän lähes hätäinen katse kääntyi nopean epäuskoisesti takaisin nuorukaiseen edessään, osaamatta edes päättää mistä tämän sanomasta olisi järkyttynyt eniten.
"Miten... Enhän se mä voinut... En mä edes... pysty tällaiseen! Enkä mä muutenkaan...! En mä mitään tällaista tehnyt!" nulikka tapaili järkyttyneenä ja huojahti hieman haparoiden toisella kädellään tukea nokisesta ovenpielestä, kuitenkin päätyen säpsähtämään tajutessaan mustuneen kiven sormiensa alla. Se ähkäisi vetäisten kätensä nopeasti pois kuin kivi olisi vieläkin tuhkan allakin kytenyt polttavan kuumana luultavasti kavahtaen enemmän näkyä ja oivallusta itseään kuin itse tämän koskettamista. Jos tilanne oli ollut hämmentävä ja huolestuttava tähän saakka onnistui tämä uusin paljastus iskemään purppuratukan kerrasta entistä pahemmin tolaltaan. Kaoottiset ajatukset ja sirpaleiset muistikuvat pyörteilivät hurjemmin hänen mielessään pakottaen pojan nostamaan hetkeksi vapisevan käden kasvoilleen, yrittäen epätoivoisesti haparoida jonkinlaista otetta asioista. Eihän... eihän tämä voinut pitää paikkaansa. Koko kammio oli selvästi korventunut hirveällä tavalla joka olisi vaatinut ties kuinka hurjaa roihua, eikä... ei hän muistanut tehneensä mitään... tällaista. Mutta vaikka hän kuinka yritti, hän ei saanut mitään otetta siitä, mitä oli tapahtunut sen jälkeen kun hän oli tarttunut kristalliin... vaikka edes tämän ajattelu sai välittömästi aikaan hyytäviä, lähes paniikinomaisia väreitä hänen selkärankaansa syystä, josta hän nyt ei onnistunut saamaan otetta... eikä oikeastaan halunnutkaan, mikä eittämättä laukaisi nopeasti uusia hälyttäviä aavistuksia.
Ties kuinka pitkäksi aikaa typertynyt Spyro olisi saattanut unohtua ahdinkonsa kynsiin joka uhkasi jälleen sulkea ulkomaailman jonnekin mielensä ulkopuolelle, ellei hänen edessään seisova Haekli olisi onnistunut havahduttamaan tätä. Jaloillaan jälleen jokseenkin huterasti huojahteleva poika oli tuntunut unohtuneen hetkeksi tuijottelemaan tukalasti jonnekin alaviistoon sekavan kuontalonsa alta hukassa kaiken suhteen resuisia peitteitään puristaen, kunnes tumma nuorukainen hänen tuntumassaan viimein liikahti ähkäisten kun aiempaakin pistävämpi kylmä viima pyyhkäisi armottomasti heidän ylitseen. Purppuratukka säpsähti ja kohotti päätään kuin olisi hetkeksi unohtanut niin toisen kuin jopa oman värinänsä kylmässä ilmassa, harhautuen kuitenkin hetkeksi hämmingissäänkin jäämään seuraamaan yllättyneenä kun äkillinen kirkas häivähdys jotakin värikästä vilahti esille jostakin Haeklin tuulessa villisti lepattavan kuontalon sekaan, sitoen nämä nopeasti ja suorastaan tottuneesti paikoilleen. Poika tuskin oli muistanut enää outoa huiviakaan kaiken jäljiltä jääden hetkeksi räpyttelemään tälle silmiään vaikka tumma nuorukainen itse tuntui tuskin kiinnittävän tämän omatoimisuuteen enää edes huomiota, jääden puolestaan silmäilemään purppuratukkaa edessään huolissaan. Tämä sai viimein Spyronkin havahtumaan tarpeeksi kääntääkseen kieltämättä vieläkin melkoisen tukalan huomionsa jälleen toiseen tämän puhuessa. Nuorukainen itsekin vaikutti kaikkea muuta kuin luontevalta tämän kaiken edessä, pojankin kieltämättä jättäessä hetkeksi pieneksi kysymysmerkiksi oliko tämä enää senkään vertaa perillä siitä mistä puhuttiin.
Se tuijotti toista tovin verran varsin eksyneesti, ennen kuin kuitenkin viimein kirskautti hampaitaan vetäen sihahtaen henkeä, ja nyökkäsi kukaties hieman epämääräisesti mutta sentään kaiketi aavistuksen enemmän läsnäolevasti nuorukaisen yhtälailla hermostuneelle ehdotukselle. Tämä oli tainnut itse harhautua jälleen liian syvälle tukaluuteensa kadottaakseen käsityksensä yleisesti huonosta olostaan kuin muustakin, mutta pojallakaan tuskin oli mitään sitä vastaan että siirryttäisiin muualle keskeltä ujeltavaa tuulta... varsinkin jos tämä veisi kauemmas nyt entistä painostavammalta tuntuvasta mustuneesta kammiosta jonka lattialla lepäsi vieläkin kimmeltäviä, raskauttavia sirpaleita. Entisestäänkin kalvennut nulikka ei vastannut, mutta hetken epäröityään päätyi kuitenkin ottamaan varovaisen, kokeilevan askelen eteenpäin kohti seinässä ammottavaa aukkoa, likimain suuntaan jonne toinen oli tainnut osoittaakin. Se taisi vieläkin tuntea olonsa kaikkea muuta kuin hyväksi, mutta kaipa se ainakin pysyi toistaiseksi jaloillaan, vaikka taisi itsekin kaivata aikaa sulatella ja selvitellä asioita saadakseen jonkinlaista otetta tilanteesta.
|
|
|
Post by submarine on Jul 26, 2015 13:05:05 GMT 3
Haeklinkin olo tuntui menevän vain entistäkin tukalammaksi, kun Spyro tuntui reagoivan kaikkeen kerrottuun lähinnä epäuskoisella tyrmistyksellä ja jopa suoranaisella kieltelyllä. Kaikki tähänasti tapahtunut oli hänestä selvästi tarpeeksi hämmentävää ja pelottavaa muutenkin, mutta tapa jolla purppurapäinen nulikka nyt tuntui suorastaan kieltelevän tätä kaikkea sai hänet vain entistäkin neuvottomammaksi. Melkoisen hankalana hän levitti käsiään pojan vedotessa siihen, miten tämä ei pystynyt muuttumaan lohikäärmeeksi tai muutenkaan tekemään... mitään tällaista, kaiketi. Hetkeksi punatukkaisen valtasi epätietoisuus, ennen kuin hän lopulta ähkäisi ja pudisti päätään. "No, niin siinä... kuitenkin kävi. Sinä... muutuit lohikäärmeeksi ja syöksit tulta ja raivosit ja... ja sitten ne pakenivat. Ne eivät kai... odottaneet mitään sellaista. Se niiden... herra oli jo muutenkin haavoittunut ja niille tuli vain kiire saada se turvaan. Tai... jotakin. Äh, en minä tiedä mistään tällaisesta. Minä vain... kerron mitä tapahtui", nuorukainen lopulta ähkäisi, heilauttaen voimattomasti käsiään. Hän ei todellakaan osannut vastata toisen vastalauseisiin millään järjellisellä tavalla. Ei tämä hänen syytään ollut, eikä hän osannut muutakaan kuin kertoa miten asiat nyt olivat - ja jo sekin tuntui melkein liian huteralta. Hän ei tiennyt edes mistä juuri nyt puhui, kunhan mitä oli nähnyt. "En minä edes... edes tiennyt että sinä olet jotain... sellaista, kun me lähdimme tänne. En minä tiedä mitä minun pitäisi edes ajatella tästä kaikesta", Haekli ähkäisi perään, raapien tukalasti käsivarttaan ja kääntäen katseensa hetkeksi sivuun. Sanat kuulostivat monta piirua happamammilta kuin hän oli edes tarkoittanut, mutta totta puhuen ne taisivat olla lähempänä sitä väsymystä, hämmennystä ja ahdistusta, joka hänessä tämän kaiken keskellä myllersi. Hän ei todellakaan tiennyt mistä tässä kaikessa oli kyse, eikä hän aivan voinut päästä irti siitä tunteesta, että tämä kaikki oli häntä kohtaan hyvin epäoikeudenmukaista.
Hetken Haekli seisoi paikoillaan, tuijotellen liiallisenkin synkeästi ovenkarmeihin, ennen kuin sitten lopulta huokaisi ja pudisti päätään. Oli kaiketi varsin turha pohtia näitä asioita liikaa juuri nyt, kun heillä oli tärkeämpääkin mietittävää. Kuten selviytyminen ja jonkinlainen järjen saaminen asioihin. Lopulta hän vilkaisi Spyroon, elehtien samalla taas taakseen, ulos. Oli kaiketi paras yrittää keskittyä nyt yhteen asiaan kerrallaan, siitäkin sai jo aivan tarpeeksi päänsärkyä. "Meidän... pitäisi tosiaan mennä nyt suojaan. Täällä... ei ole enää sellaisia vaaroja, mutta sen jälkeen kun ne... hyypiöt häipyivät niin... täällä ei ole ollut enää yhtä tyyntä. Minusta tuntuu että ne onnistuivat jotenkin... vaurioittamaan loitsua mikä pitää yllä sitä... myrskyä. En tiedä miten pahaksi se on menossa mutta... meidän on silti parempi mennä suojaan", nuorukainen lopulta totesi, vilkaisten epäluuloisesti ympärilleen ja ylöspäin. Ei hän tietenkään voinut erikseen nähdä yllä vellovaa, hirvittävää myrskyseinämää, mutta sen olemassaolo oli nyt paljon helpompi tiedostaa, kun järjetön ja kammottavan vaarallinen ilmiö tuntui suorastaan vuotavan mahtiaan. Häntä ei ainakaan huvittanut seisoa avoimella paikalla, suorastaan kaiken tämän pahimmassa keskiössä, nyt kun jatko oli epävarma. Turvaan hakeutuminen tuntui muutenkin oikein hyvältä ensiaskeleelta koko sotkun selvittelyyn. "Se... ei ole kaukana. Mennään sinne ja... otetaan vähän ruokaa ja mietitään sitten tätä kaikkea", Haekli lopulta ähkäisi, kääntyen sitten pikaisesti ympäri ja lähtien johtamaan poikaa perässään pois noen peittämästä kammiosta. Samalla hän kuitenkin vilkuili useaan otteeseen taakseen, kuin varmistaen että Spyro tosiaan seurasi... ja että tämä oli edelleen myös olemassa.
Haeklin epävarmat, mutta kiirehdityn nopeat askeleet johtivat ulos mustuneesta kammiosta, jonka ulkopuoli ei tosin ollut kärsinyt läheskään yhtä pahasti. Hiljalleen valkenevassa aamussakin saattoi nähdä, että ammottavaa, rumaa aukkoa lukuunottamatta virheettömän rakennuksen pinta oli yhä hohtavan valkoinen ja puhdas. Nyt siitä tosin tuntui puuttuvan... jotakin. Ei niinkään mitään konkreettista, vaan enemmänkin kuin koko rakennus olisi jollakin tapaa menettänyt merkityksensä. Kuin rakennus itse ei todellisuudessa olisikaan merkinnyt mitään, vaan ainoastaan jokin sen sisällä... ja nyt sitä ei enää ollut. Punatukkainen heitti sille epämukavan, hapuilevan vilkaisun, ennen kuin käänsi katseensa kiireesti pois ja suuntasi eteenpäin. Nuorukainen johdatti purppurapäisen läpi ihmeellisestä puutarhasta, joka oli edelleen varsin samanlainen kuin aikaisemminkin, kun kaksikko oli johdatettu paljon tukavammin ja kovakouraisemmin sen halki toiseen suuntaan. Jopa aamuhämärässä ihmeelliset kasvit ja hämmästyttävällä taidolla hioituista kivistä ladotut polut iskivät silmään kuin paraskin taideteos. Hämärässä jopa temppeliin hyökänneiden aiheuttamat tuhot näyttivät vähäpätöisemmiltä ja pienemmiltä. Malttamattomasta olosta huolimattakaan tummahipiäinen ei kiirehtinyt askeleitaan, vaan kulki kärsivällisesti ja jopa kunnioittavasti paikan läpi. Eittämättä osa siitä oli huomaavaisuutta Spyroa kohtaan, mutta sen lisäksi moinen olisi tuntunut vain yksinkertaisen julkealta tällaisessa paikassa, tässä uskomattoman vanhassa osoituksessa jostakin paljon suuremmasta ja mahtavammasta kuin he... tai ainakaan hän. Ohimennen Haekli tuli vilkaisseeksi kesken askeleidensa maahan sivulleen, yhteen kukkaistutuksista. Mullassa häämötti jotakin, mikä lähempää paljastui suurehkoksi munankuoreksi, joka oli rikottu auki. Jokin oli selvästikin kuoriutunut ulos siitä. Yksi suurista kasveista huojui sen yllä tuulessa, nyt kevyempänä kun ei kantanut outoa hedelmäänsä. "Noita... on pudonnut ja kuoriutunut nyt. Minä en ole nähnyt mitä niistä tulee mutta... ilmeisesti niistä kuoriutuu jotakin", punatukkainen nuorukainen mutisi epämääräisesti, tietämättä oikein miten asiaan olisi pitänyt suhtautua. Temppelissä oli selvästikin edelleen elämää, mahdollisesti jopa enenevissä määrin, mutta ajatus siitä, miten munista kuoriutui ties mitä, tai yhtään mitään, oli varsin... outo ja epäilyttävä.
Loppujen lopuksi Haekli johdatti Spyron vuoren tasaisen huipun toiseen päähän, yksinkertaiseen kiviseen kammioon joka eittämättä oli tuttu jo ennestään. Suuren ja yksinkertaisen kivisen salin keskellä lattiassa häämöttivät valtavat portaat, jotka johtivat alas temppeliin. Tuuli tuiversi sen korkealle rakennetuissa pienissä ikkunoissa ja raollaan olevassa valtavassa oviaukossa, mutta jykevät seinät pitivät sen kuitenkin poissa sisältä. Rakennus oli hämärä ja hiljainen, eikä siellä näkynyt muuta elämää tähän hätään, mutta siitä huolimattakin joku, oletettavasti Haekli, oli oleillut siellä viime aikana paljon. Nurkkaan, seinän viereen, oli vedetty erilaista tavaraa ja levitelty sekalaisia asioita, mukaanlukien jostakin löytyneitä huopia, jotka toimittivat karkean nukkumapaikan virkaa. Punatukkainen tuijotti sitä ovelta hetken, ennen kuin kohautti puolittaisesti olkapäitään ja astui sivuun niin, että Spyrokin pääsi sisään. "Eh, minä... olen odottanut täällä ja... ja käynyt tarkkailemassa sinua. Olen... yrittänyt löytää hyödyllisiä asioita ja... jotakin mistä saisi edes jotain tietoa siitä mitä täällä oikein... tapahtui. Ja mitä sinulle tapahtui. Mutta tämä on kaikki kirjoitettu jollain muinaiskielellä", nuorukainen lopulta selitti, viittoillen nurkkansa suuntaan. Siellä lojui useitakin kirjoja, joista suurin osa oli niin suuria, että ne oli varmasti pitänyt raahata paikalleen yksi kerrallaan ja selkä vääränä. Niiden lisäksi hän oli löytänyt jostakin vanhan mutta kunnollisen näköisen miekan, joka nojasi nyt seinää vasten, kuten myös joukon sekalaisia tavaroita, jotka oli aseteltu epämääräiseen puolijärjestykseen huopien ympärille. Siltikin kukaties kaikkein tärkeimmiksi huomioiksi osoittautuivat ne epäilyttävästi ruualta ja vesiastioilta näyttävät asiat, jotka hän oli huolellisesti siirtänyt syrjään. "Minä... no, niin ei varmaan olisi saanut tehdä, mutta... äh. Ne muut isot rakennukset täällä huipulla olivat hautoja. Ne oli jo pengottu ja... minä vain yritin löytää jotain mistä olisi hyötyä. Nitte ei pitänyt siitä yhtään mutta... se on nyt tuolla alempana eikä se kai halua tulla enää ylös. Niin minä sitten... no, tongin paikkoja. Löysin sieltä tuon miekan ja... vähän muutakin kai", hän totesi lopulta, kuulostaen suorastaan häpeävältä. Hän ei todellakaan ollut ollut aikeissa alkaa haudanryöstäjäksi, mutta toisaalta koko joukko oli lähtenyt tänne käytännössä ilman varusteita, ja oli rehellisesti vaikea uskoa, että temppelissä enää mikään piittaisi pienestä paikkojen katsastamisesta.
"Äh, anteeksi. Sinulla on varmaan nälkä ja jano! Minä... en pystynyt ruokkimaan sinua kun... olit ihan... no, sellainen kuin olit. Tule, nuo ovat ihan tuoreita. Alempana oli ruokaa varastossa ja vettäkin. Syödään nyt ja... ja mietitään asioita sitten", Haekli ähkäisi äkkiä pienen hiljaisuuden jälkeen, alkaen viittoa Spyroa kiireesti perässään nurkkaa kohti. Totta puhuen tarjolla oleva ruoka tuskin olisi ollut kenenkään mielestä mitenkään ällistyttävää, pelkkää kuivaa tummaa leipää ja aivan yhtä kuivaa, suolattua lihaa, mutta siitä huolimattakin hän piti kiirettä ja ojenteli sitä varsin kunnioittavasti ja painokkaasti Spyroa kohti. Sen lisäksi hän oli löytänyt jostakin myös kivestä hiottuja, ohutreunaisia kuppeja, joista toiseen kaatoi karkeasta nassakasta vettä, ennen kuin tarjosi yhtälailla poikaa kohti. "Eh, istu vain alas. Sinulla on varmasti... no, ei tuo voi hyvääkään tehdä", nuorukainen lopulta puuskahti, yrittäen siirtää nopeasti jalallaan tavaroita hieman niin, että Spyrolle löytyisi tilaa.
|
|
|
Post by spyrre on Jul 26, 2015 17:21:33 GMT 3
Koko epätietoisen tilanteen tukaluus oli selvästi kasvamassa hyvää tahtia molemmin puolin kun Haekli yritti kuvailla mitä oli tapahtunut edessään hetki hetkeltä järkyttyneempänä seisovalle nulikalle. Tämä tuijotti tummaa nuorukaista silmät epäuskoisesti levällään melkoisen tunteiden kirjon tyrmistyksestä ja jännittyneisyydestä jokseenkin rehelliseen pelkoon vaihdellessa pojan kasvoilla, nulikan tuskin ollessa nyt minkäänlaisessa kunnossa edes tajutakseen yrittää piilotella tuntemuksiaan kun toinen jatkoi, vakuuttaen että epäuskosta huolimatta tämä kaikki piti paikkansa, nuorukaisen ilmeisesti nähtyä kaiken. Tämä kaikki teki Haeklinkin olon ilmiselvästi varsin kireäksi ja hankalaksi eikä tämä ollut omiaan rauhoittamaan Spyroakaan tämän lopulta osaamatta edes varsinaisesti epäillä asiaa jonka toinen vakuutti itse nähneensä. Nulikka päästi uuden, varsin epämääräisen ähkäisyn kun toinen kertoi varsin suoraan hänen ilmeisesti... muuttuneen lohikäärmeeksi ja kärventäneen kaiken, joka sentään oli kaiketi ajanut hirviöjoukon herroineen pakosalle... mutta se, ettei hänellä ollut vieläkään minkäänlaista aavistusta koko asiasta tuntui edelleen varsin piinaavalta. "Mutta... Mä.... äh. Ei mun pitäisi... Mä en edes... muista mitään... tuollaista" nulikka ähkäisi viimein likimain yhtä neuvottomasti, voimatta estää äänensä eittämättä pelokasta särähdystä kaiken tällaisen keskellä. Ahdistunut epätietoisuus tilanteessa oli selkeästi molemminpuolista vaikkakin aavistuksen erilaisista syistä.
Hämmentynyt ja pelokas Spyrokin säpsähti kun Haekli jatkoi mutisemalla ettei ollut edes tiennyt mistään tällaisesta heidän lähtiessään, saaden purppuratukan omasta hämmingistäänkin huolimatta katsahtamaan toista sekavan kuontalonsa alta varsin kärvistellen. Mitä luultavimmin toisen hapan sävy taisi pistää pojankin korvaan vaikkei tätä välttämättä suoraksi syytökseksi olisikaan tarkoitettu, mutta näin nulikka taisi tämän omasta näkökulmastaankin tulkita päätellen siitä äärimmäisen syyllisestä olemuksesta joka tämän ylitse häivähti. Toinen oli epäilemättä nähnyt jokinaika sitten jotakin mikä oli varmasti järkyttänyt nuorukaista ja johon tämä tuskin oli osannut varautuakaan eikä Spyrokaan tuntunut tietävän mitä olisi voinut sanoa helpottaakseen asioita edes jotenkin... kaiketi niin toisen kannalta kuin omansakaan. Se pälyili nuorukaista hetken kuin olisi ollut aikeissa yrittää sanoa jotain, ennen kuin pojan hampaiden lomasta kantautui kuitenkin pieni nujertunut henkäisy ja tämä laski hiljaa katseensa jonnekin alas, kuin ei olisi ollut varma olisiko lopulta rohjennut edes katsoa suoraan toiseen. Hetken aikaa sen vain seisoikin huojahdellen paikoillaan yrittäen kulmansa tukalassa kurtussa kokoilla itseään kaoottisten tuntemustensa ja vieläkin epäilemättä melkoisen huonon olonsa keskeltä, havahtuen kuitenkin kun Haekli viimein huokasi, todeten että heidän olisi kaiketi parasta vain hakeutua suojaan. Purppuratukka valpastui aavistuksen uskaltautuen pienellä viiveellä jopa vilkaista toisen suuntaan kieltämättä hieman hermostuneena kun tämä arveli jonkin onnistuneen häiritsemään loitsua joka loi myrskyseinämän temppelin edustalle vaikka temppeli olikin kaiketi muuten ollut rauhallinen hirviöiden herran ja tämän palvelijoiden kaikottua. Se epäröi ennen kuin nielaisi ja nyökkäsi kuitenkin kehotukselle, vaikka taisi vieläkin tuntea olonsa jokseenkin ahdistuneeksi kaikesta, päätyen kuitenkin seuraamaan nuorukaisen jäljessä ulos kylmässä viimassa hytistyään. Kylmä ja villi tuulen riepotus taisi tähän hätään olla kaiketi pienin huoli joka kiusasi pojan mieltä nyt, mutta ei tämä saanut oloa ainakaan paremmaksikaan varsinkin kun värisevä nulikka oli lopulta kääriytynyt vain epämääräisiin kankaisiin ympärillään. Hiljakseen tämä ruumiillinenkin epämukavuus alkoi nostaa päätään kaiken muunkin keskeltä, johon nulikka lopulta tarttuikin jos ei mielellään mutta silti jokseenkin hanakasti, saadakseen edes hetken aikaa miettiä jotakin muuta kuin mielensä perällä painostavaa piinaavaa epätietoisuuden tunnetta sekä häpeällistä syyllisyyttään... ja kaipa tuhotusta kammiosta ihmeelliseen puutarhaan astuminen lopulta soi ainakin kiitettävän tilaisuuden tähän.
Vaitelias poika nilkuttikin Haeklin jäljessä ulos rakennuksesta silmiään vielä hämärässä maisemassa siristellen. Sillä tuskin oli ollut aikaa tai hermoja katsella erityisemmin ympärilleen kun heidät oli paimennettu viimeksi vuoren huipun poikki massiiviseen, lasikupuiseen rakennukseen eikä se voinutkaan olla luomatta tälläkin kertaa jokseenkin hämmentyneen arastelevaa katsetta ympärilleen ihmeellisessä maisemassa kuin olisi vasta nyt nähnyt tämän kunnolla... ja kieltämättä siltä se tuntuikin, kaiken kaaoksen sekä tätä seuranneen tyhjän tiedottomuuden jälkeen. Vaikka poika tuskin pääsikään eroon tukalasta ahdingostaan karkasi sen kurkusta silti pieni epämääräinen henkäisy kun katse pyyhkäisi hämärän puutarhan ylitse, ennen kuin se kuitenkin haparoi epävarmoin askelin Haeklin jälkeen tämän lähtiessä johtamaan kulkua hitaasti kivettyä polkua myöten. Nuorukainen oli kaiketi ehtinyt katsella tätä kaikkea jo tovin pidempään mutta toisen elkeistä näki silti ettei tämä ollut tainnut silti vähentää kunnioitusta tätä näkyä kohtaan, ja hiljakseen jokseenkin valppaammin ympärilleen pälyilevä Spyro taisi jakaa tämän tuntemuksen. Se vilkuili hailakan aamunkajon valossa eksoottisia, kauniita istutuksia sekä kasvillisuuden seasta kohoavia veistoksia ja pyhäkköjä, vilkaisten viimein jonkin verran etäisyyttä tähän kerättyään jopa varovaisesti taakseen siihen kaikkein vaikuttavimpaan mutta nyt myös runnelluimpaan rakennukseen. Viimeksi tämä oli kohonnut heidän edessään ylimaallisesti sädehtien... mutta nyt, vaikka pahin vahinko ei sentään ulottunut pyhätön vieläkin tahrattoman valkeaan ja täydellisen sileään ulkopintaan, oli hohtava, lähes itse aurinkoa muistuttava kaunis kupoli poissa, jättäen jälkeensä vain kiviset seinät kuin pelkkänä rankana entisestään. Purppuratukka ei voinut olla sävähtämättä näkyä muistikuvan siitä kuinka hän itse oli murentanut sädehtivän lasin iskiessä hänen mieleensä, ennen kuin poika kuitenkin puri hampaansa yhteen ja käänsi kiireesti katseensa pois rakennuksesta, tukalan ryhdin painuessa entisestään. Hän ei kestänyt nyt katsoa aikaansaamaansa tuhoa, eikä muistella juuri nyt sitä mikä tämän oli saanut aikaan jo vain ajatuksenkin sädehtivän kristallin suuntaan joka nyt makasi sirpaleina tuhkan keskellä saadessa hänet värisemään entisestään. Poika tiukensi huomaamattaan otettaan puristamastaan kankaasta keskittyen hetkeksi vain Haeklin seuraamiseen kaiken halki.
Kaikeksi onneksi tumma nuorukainen piti vauhtinsa hitaana huteran purppuratukan joutuessa eittämättä vieläkin ponnistelemaan jäykän kehonsa ja raajojensa kanssa saadakseen nämä toimimaan likimain oikein vieläkin enemmän tai vähemmän pyörteilevästä pääkopastaan huolimatta, mutta jos ei muuta, niin ainakin hieman huojahtelevasti etenevä poika taisi alkaa hiljakseen olla sentään enemmän ajan tasalla asioiden suhteen. Se havahtui jopa nostamaan katseensa kun Haekli mainitsi aavistuksen varuillaan suurien, outojen kasvien maahan pudottamista hedelmistä, joista he olivat jo ohimennen hämmentyneet aikaisemminkin. Purppuratukkakin oli eittämättä suhtautunut näihin pienellä epäluulolla jo alunperinkin eikä se voinut olla hidastamatta säpsähtäen jäädessään nytkin silmiään räpytellen mittailemaan massiivisesta kukasta pudonnutta hedelmää... joka kuitenkin oli sirpaloitunut maahan tyhjänä kuin tästä oikeasti olisi kuoriutunut jotain. Nulikka tuijotti tätä hetken epätietoisesti vilkaisten hämmentyneen varautuneena muitakin heidän ympärillään notkuvia outoja kasveja kuin olisi lähes harkinnut astuvansa lähemmäs katsomaan, kuitenkaan lopulta rohkenematta syystä tai toisesta. "Hitto... Mutta... sehän on kuitenkin vaan... kukka? Eikö?" se mutisi epämukavasti hytisten voimatta olla luomatta varovaista vilkaisua toiseen kuin olisi toivonut Haeklin kykenevän selittämään outoa ilmiötä jotenkin, siitä huolimatta että tämä tuntui olevan tästä yhtälailla ymmällään kuin hänkin. Ajatus kukista kuoriutuvista ties mistä (eiväthän näistä nyt sentään oikeasti voinut lohikäärmeitä kuoriutua..?) oli eittämättä epäilyttävä, eikä purppuratukkakaan tainnut laittaa pahakseen kun he viimein hivuttautuivat epäilyttävästä munan kuorilta vaikuttavien sirpaleiden ohitse, jotka poika näytti varmuuden vuoksi kuitenkin kiertävän kaukaa.
Spyrolla taisi kestää hetken verran ennen kuin se hoksasi mitä kohden he tarkalleen olivat hämyisen vuorenhuipun puutarhan poikki suuntaamassa, mutta kun se oivalsi oikeastaan varsin tutun rakennuksen seinien kohoavan heidän edessään päätyi poika säpsähtämään jälleen melkoisesti. Se tuntui empivän kulussaan vilkaisten levottomasti edellään astelevaa Haeklia varsin epämiellyttävien mielikuvien eittämättä noustessa mielensä perältä koruttoman kivisen rakennelman nähdessään, mutta vaikka tämä nielaisikin tukalasti kerran jos toisenkin päätyi purppuratukka kuitenkin lopulta seuraamaan tummaa nuorukaista. Toinen liikkui sentään jokseenkin varmasti ja arastelematta mikä kertoi ettei tämä ainakaan odottanut täällä vaanivan enää mitään suurempia vaaroja, joka kaiketi toi ainakin jonkinlaista rohkaisua levottomasti pälyilevälle pojallekin kun tämä hivuttautui toisen jäljessä ovien raosta sisään laajaan katokseen jossa he viimeksi olivat vierailleet kaikkea muuta kuin positiivisissa merkeissä. Se seisahtui itsekin kurkistamaan hieman varuillaan sisään hämyiseen, mutta sentään suojaiseen tilaan toisen takaa kun nuorukainenkin jäi katsomaan ympärilleen sentään rauhallisessa kammiossa, päätyen luomaan uuden jokseenkin epämukavan katseen toiseen tämän todetessa miten nuorukainen oli ilmeisesti odottanut ja tarkkaillut häntä täältä käsin. Purppuratukka siristi silmiään laittaen merkille kauemmas kootut varusteet jotka eittämättä kielivät jo jonkinlaisesta leiriytymisestä, ennen kuin astui viimeinkin itse varovaisesti sisälle, nykien peitteitään varovaisen helpottuneena edes tuulensuojasta vaikka alas kurottava liian tuttu portaikko saikin aikaan lukuisia varautuneita katseita.
Ei tosiaan tainnut vaatia montaakaan vilkaisua tajuta että hämärään, lähes tyhjään kammioon oli kuin olikin pystytetty pieni leiriksi tulkittava, jossa oli kaiketi jo vietetty hetki jos toinenkin hänen tietämättään. Spyro nielaisi uudestaan nyökäten varovaisesti mutta vieläkin varsin epätietoisesti katsahtaessaan niin makuusijaksi aseteltuja huopia ja toisen mainitsemia massiivisia kirjojakin jotka oli laskettu kaiken tuntumaan kuin tutkittavaksi... vaikka nuorukainen ei ilmeisesti ollutkaan tainnut saada näistä selvää. Se ei tuntunut hetkeen tietävän mitä olisi sanonut, päätyen hetkeksi seisomaan enemmän tai vähemmän hermostuneesti paikoilleen jokseenkin hukassa asioiden suhteen nuorukaista ja tämän vaatimattomia asumisjärjestelyjä vilkuillen kun toinen selitti yhtälailla hankalasti käyneensä tutkimassa haudoiksi paljastuneita rakennuksia Niten vastahankaisuudesta huolimatta, ja sentään onnistuneensa löytämään niin miekan kuin muitakin varusteita vaikka toinen ei näyttänytkään kovinkaan ylpeältä moisesta hautarauhanhäpäisystään. "Ehm. No... juu. Hyvä että... löysit jotain. Ja että, eh... olet kunnossa. Ja Nittekin" poika tapaili haparoiden, hätkähtäen kuitenkin hieman enemmän ajan tasalle kun tumma nuorukainenkin havahtui siihen ettei hän ollut kaiketi syönyt tai juonut ties kuinka pitkään aikaan. Purppuratukka loi toiseen jälleen hämmentyneen katseen kun tämä tarjosi ruokaa ja vettä pahoitellen ettei ollut pystynyt ruokkimaan häntä aiemmin, pojan selvästikään osaamatta vieläkään suhtautua johonkin tällaiseen. Kuitenkin varsin pian kun Haekli teki kiireesti tilaa pieneen leiriinsä ojentaen palasta leipää häntä kohti, alkoi nulikka itsekin viimein huomata kuinka nälkäiseksi hän oikeastaan tunsikaan itsensä. Vaikka kyseessä olikin vain kuivaa, ja kaikkea muuta kuin ylellistä leipää ja vettä saivat nämä kuitenkin pojan valpastumaan nopeasti ja tämä lopulta epäröi vain hetken ennen kuin se nyökkäsi, asettuen hieman irvistellen istumaan lattialle. Mutistuaan jonkinlaisen hieman epämääräisen kiitoksen se kurottikin palasen ojennettua leipää vapaaseen käteensä ja jäi pyörittelemään tätä, toisella kädellään vieläkin jokseenkin hämillään melkoisen surkeita peitteitään paremmin ympärilleen nykien.
"Kuinka... Kuinka kauan me sitten ollaan... oltu täällä?" se tiedusteli viimein hiljaa, yrittäen itsekin selvästi vielä sisäistää nykyistä tilannetta. Oli varsin hämmentävää että hänestä tuntui kuin he olisivat saapuneet vain korkeintaan kukaties edellisenä päivänä ja sitten hän oli kaiketi menettänyt tajuntansa... ja nyt Haekli kertoi, kuinka hänelle oli tapahtunut.... jotain, josta ei olisi edes odottanut hänen selviävän. Ajatus oli kaikkea muuta kuin millään tavalla miellyttävä vaikka hän kaiketi vastoin odotuksia olikin vielä elossa. Ja rehellisesti tämä olikin aihe, jota poika tuskin nyt oli kykenevä aivan vielä ajattelemaankaan kovinkaan syvällisesti ilman välitöntä ylitseen iskevää ahdistusta. Spyro värähti tukalasti ennen kuin laski kiireesti huomionsa pitelemäänsä leivänpalaan ja iski sitten jokseenkin hanakasti hampaansa tähän. Hänen vatsansa särki ja valitti kannustaen olonsa eittämättä varsin huteraksi tuntevaa purppuratukkaa keskittämään huomionsa hetkeksi syömiseen, tämän taitaessa muutenkin olla jo reilusti minkäänlaisen nirsoilun ulottumattomissa. Häntä eittämättä hirvitti jo etukäteen mitä kerrottavaa Haeklilla olisi.... tai miten nuorukainen itse suhtautuisi kaikkeen näkemäänsä. Tukala ajatus sai purppuratukan vilkuilemaan toista varovaisesti kuontalonsa varjosta syödessäänkin vaikka tämä ei hetkeen sanonutkaan mitään, leivän lopulta kuitenkaan viipymättä nälkäisissä näpeissä kovinkaan kauaa. Ei tainnut kulua hädintuskin toviakaan kun se jo työnsi leivänpalansa rippeet kitaansa onnistuen jollakin ilveellä ahmaisemaan tämän lähes kokonaisena. Seurasikin tovin verran enemmän tai vähemmän epämääräistä köhimistä joka usuttikin nulikan havittelemaan nopeasti Haeklin ojentamaa vesikuppia, kaiketi sentään nälältään hetkeksi pahimman terän katsaisseena.. tai ainakin niissä määrin että tämän ei tarvitsisi ainakaan hetkeen hotkia asioita tukehtumisen uhalla mahdollisimman nopeasti. Yksinkertainenkin ruoka oli kuitenkin omalla tavallaan tähän hätään jotakin lähes lohdullisen konkreettista mihin tarttua edes hetkeksi kaiken epätietoisuuden ja kaoottisuuden keskellä... vaikka tämä lopulta taisi onnistua vain lykkäämään tätä kaikkea muuta hetkeksi kauemmas.
|
|
|
Post by submarine on Jul 27, 2015 12:42:54 GMT 3
Tunnelma taisi olla monellakin tapaa sekava ja hutera kaksikon päästessä lopulta edes aavistuksen verran parempaan suojaan, eikä kaikista vähiten oudon puutarhan ja sen outojen, kyseenalaista hedelmää kantavien kukkien vuoksi. Haeklilla ei ollut tarjota Spyron kysymykseen kasveista muuta kuin tukala olankohautus, eikä hän juuri muuta osannut tarjota... no, oikein millekään muullekaan. Hän esitteli toiselle pientä leiriään varsin hämillään, osaamatta selvästikään varautua ennalta siihen että joutuisi näyttämään pojalle aikaansaannoksiaan juuri nyt, tai mahdollisesti enää koskaan. Toisen ruokkiminen taisi tosin tarjota edes jonkinlaista tartuntapintaa, joskin nuorukainen jäi haparoimaan asian kanssa, kun kuuli äkkiä toisen empiväisen vastauksen siitä, miten ainakin hän ja Nitte olivat onneksi kunnossa. Se sai nuorukaisen pysähtymään pieneksi hetkeksi ja heittämään taakseen epävarman vilkaisun, kuin toisen sanoissa olisi ollut jotakin kyseenalaista. Punatukkainen mutristi suutaan ja epäröi, ennen kuin sitten lopulta vastasi. "No... kaipa Nittekin on... hengissä ainakin", nuorukainen lopulta tokaisi varuillaan, jääden vilkuilemaan melkeinpä syylliseen sävyyn jalkoihinsa, kuin asian ottaminen mitenkään esille olisi ollut äärimmäisen tukalaa hänelle itselleenkin. Selvästikään asiat eivät olleet niin yksinkertaisia, eikä kammiossa revennyt raivoisa ja väkivaltainen taistelu ollut päättynyt millään tapaa hyvin... olkoonkin että siitäkin huolimatta kaiketi odotettua paremmin. Lopulta nuorukainen ei osannut muutakaan kuin heittää aavistuksen vastahankaisen katseen niin Spyroon kuin alas temppeliin johtaviin portaisiinkin, ennen kuin sitten pudisti päätään ja keskittyi ajankohtaisempiin asioihin.
Kaikeksi onneksi ainakin ruuan tarjoaminen Spyrolle oli sopivan yksinkertainen asia, johon tarttua tähän hätään. Haekli keskittyi hetkeksi siihen, tuputtaen leipää, lihaa ja vettä pojan suuntaan. Hän ei tiennyt millainen pojan vointi oli, tai oliko tällä nälkä, mutta kaiken järjen mukaan tämä oli ollut syömättä jo melkoisen pitkään, eikä mikään muukaan tuntunut loogiselta. Toisaalta, tämä kaikki ei selvästikään mennyt muutenkaan minkään normaalin järjen mukaan. Mutta muutakaan hän ei osannut, ja lisäksi askareet tarjosivat jonkinlaista huteraa turvaa hänellekin. Silti jokin näytti häiritsevän toista siinä määrin, ettei tämä saman tien ruvennut kuitenkaan edes syömään. Punatukkainen kohotti varovasti kulmiaan ennen kuin kuuli tämän kysymyksen, päästäen sitten jonkinlaisen ymmärtävän, joskin epämukavan äänen. Spyrolla ei selvästi ollut juuri mitään käsitystä tilanteesta, mikä ei tehnyt tästä kaikesta ainakaan yhtään mukavampaa. "Eh, sen jälkeen kun se kaikki tapahtui niin... no, kaiketi... nyt alkaa kolmas päivä siitä", nuorukainen lopulta vastasi aavistuksen varautuneesti, kuin ei olisi ollut aivan varma siitä, olisiko tieto helpotus vai järkytys toiselle. Kaiketi tämä ainakin päätyi syömään, mikä oli melkoinen helpotus ainakin harmaanahkaiselle itselleen. Hän tarkkaili nulikkaa varovaisesti kun tämä söi, nuolaisten huuliaan varovaisesti muutamaan otteeseen, yrittäen miettiä mitä nyt sanoisi. Kaiketi hän oli luvannut kertoa enemmänkin asioista kun he vain pääsisivät suojaan, ja nyt he olivat siellä. Tuntui kuitenkin varsin hankalalta alkaa vain puhumaan, ja nuorukainen antoi itselleen kaikesta huolimattakin hiljaista armoa ainakin siihen asti kunnes toinen oli saanut syötyä... mikä ei tosin kestänyt kauaa. Kun Spyro alkoi hamuta vesikuppia, tarjosi hän sen tälle varovasti, ennen kuin haki itse hieman parempaa asentoa kevyttekoisessa leirissään ja rykäisi. Kaiketi hänen oli puhuttava, sitähän tässä nyt odotettiin.
"Kun sinä... kun sinä tartuit siihen kuulaan niin kaikki alkoi mennä... sekavaksi. Sinä väreilit ja... ja asioita alkoi tapahtua. Se kuula alkoi säröillä. Niiden hyypiöiden johtaja alkoi huutaa että jotain tapahtuu ja se yritti päästä lähemmäs mutta... ennen kuin se pääsi sinun luoksesi niin sinä... muutuit. Lohikäärmeeksi. Sellaiseksi... isoksi violetiksi. Tai ei se ollut ihan violetti, siinä oli mukana sellaista... hopeista. Mutta... äh, ei sillä ole väliä. Sinä muutuit lohikäärmeeksi ja... ja syöksit tulta kaikkialle", Haekli aloitti, puhuen melkoisella kiireellä melkein yhteen menoon, ennen kuin malttoi hidastaa sen verran että sai vedettyä henkeä. Samalla hän tarkkaili toista ja yritti nähdä tämän reaktioita, tietämättä vieläkään mitä odottaa tai miten toinen edes suhtautui tähän, muuten kuin epäuskoisesti. Lopulta hän henkäisi ennen kuin jatkoi. "Se... Karaghain ei osannut odottaa sitä, ja se jäi tielle ja siihen kai sattui. Ne muut aikovat ensin... taistella, mutta sinä... tai siis se lohikäärme raivosi kovaa, ja niiden herra ei päässyt enää ylös. Niille tuli vain kiire häipyä. Ja... niin tuli minulle ja Nitellekin. Sinä vain... raivosit siellä ja syöksit tulta. Kaikki paloi ja se valkoinen kivi ihan hohti. Ulkoakin. Minä... raahasin Niten sieltä ulos viime tingassa. Ja sitten vain... tuli hiljaista ja kun me lopulta uskalsimme mennä edes katsomaan niin... no, siellä sinä sitten olit", nuorukainen jatkoi, osaamatta muutakaan kuin lopettaa sanansa tukalaan ähkäisyyn, levittäen varsin huterasti käsiään. Näiden asioiden muistelu tai kertominen ei ollut mitenkään mukavaa hänellekään, eikä hän halunnut juuri nyt tehdä mitään muuta kuin puhua niistä juuri niin kuin muisti ne. Hän ei halunnut mietiskellä tai rakennella mitään näkemänsä perusteella, kun ei edes kunnolla tiennyt mistä puhui.
"Sinä vain... makasit lattialla sen kaiken keskellä. Kaiketi... aika paljolti kuin kun heräsit. Me... yritimme tehdä edes jotain, mutta sinä vain... olit hengissä mutta et mitään muuta. Minä etsin edes noita huopia suojaksi, mutta Nitte... minä en tiedä mitä se ajatteli. Se vain totesi että... ei usko että palaisit. Sitten se meni tuonne alas. Minäkin kävin siellä alhaalla kyllä, ja ne demonitkin kai katosivat. Siellä on kai... ainakin turvallista, mutta en ole nähnyt Nitteä sitten eilisen", nuorukainen lopulta totesi, kuulostaen kukaties vielä jopa hieman tukalammalta nyt puhuessaan tästä. Pronssisuomuinen ja tämän vaiheet olivat eittämättä henkilökohtaisempi huolenaihe hänelle, eivätkä asiat tämän kanssa olleet selvästikään menneet aivan siististi. Hän olikin hetken hiljaa ja antoi päänsä roikkua, ennen kuin mutisi jatkoa sanoilleen. "Minä... en tiedä mitä se nyt aikoo tai ajattelee. Se kai... on sitä mieltä että tämä temppeli on turmeltu ja... ja kai se on tottakin. En tiedä mitä se nyt suunnittelee, mutta selvästikin se on... katkera kaikesta tästä", punatukkainen lopulta lisäsi varovaisesti. Sanoissa oli painoa, joka olisi kaiketi riittänyt tekemään niistä jopa varoituksen, jos sellaista odotti tai oletti. Nuorukainen itse näytti tosin lähinnä tukalalta, kuin ei olisi halunnut muistella viime päiviä edes liian tarkkaan. Kukaties olisi ollut parempi miettiä jatkoa... mutta toisaalta, senkään hoputtaminen ei tuntunut hyvältä vielä keskelle kaikkea tätä sekavuutta.
|
|
|
Post by spyrre on Jul 27, 2015 17:03:17 GMT 3
Pieneen, hämärään mutta suojaiseen leiriin asettautuminen taisi epämiellyttäviä muistoja sisältävistä puitteistaan huolimatta suoda heille molemmille hetken aikaa hengähtää, vaikka ilmapiiri taisi silti olla kaikkea muuta kuin luonteva kummankaan nuorukaisen suunnalla. Spyron eittämättä hapuileva mutina oli tainnut tavoitella edes jonkinlaista pientä helpotuksen ilmaisua mutta kun Haekli tuntui empivän varsin epämääräisesti, kääntyi nulikan katse nopeasti takaisin toiseen huolestuneen kysyvänä. Eh, kaiketi vaikka nuorukainen oli nyt tässä ja näytti olevan likimain kunnossa, sekä Nittekin majaili ilmeisesti hengissä jossakin alempana jotain taisi silti olla vialla... ja varsin pian toinen päätyikin valaisemaan asiaa empivään sävyyn. Tämä oli epäilemättä tarpeeksi saamaan purppuratukankin huolestumaan nopeasti pojan otsan ryppyjen syventyessä entisestään kun tumma nuorukainen tarkensi tilannetta itsekin ilmeisen epämukavana... eivätkä tämän sanat olleetkaan omiaan aiheuttamaan ainakaan helpotusta kummassakaan heistä. Spyrokin osasi jo aavistaakin ettei kaikki ollut aivan kohdallaan, rohkenematta kuitenkaan keskeyttää nuorukaisen ilmeisen tukalaa hiljaisuutta kun tämä jäi hetkeksi vilkuilemaan jalkoihinsa kuin jotain äärimmäisen epämiellyttävää muistellen joka sai pojankin nopeasti varsin hermostuneeksi.
Kaikessa tukaluudessaankin oli kaiketi pieni helpotus että käytännönasiat vaativat kuitenkin huomiota, ja kun Haekli keskeytti varautuneen hiljaisuuden tarjoamalla ruokaa havahtui Spyrokin tarpeeksi istuakseen viimein maahan huopiinsa parhaansa mukaan kääriytyneenä, vaikka tämä vieläkin pälyili jokseenkin epämukavasti niin nuorukaista kuin vähän matkan päässä alas laskeutuvia portaitakin. Konkreettisen ruuan saaminen käsiinsä valpastutti poikaa melkoisesti mutta kuitenkaan tämä ei voinut olla jäämättä vilkuilemaan tummaa nuorukaista hetkeksi melkoisen levottomana kun tämä alkoi tapailla vastausta hänen kysymykseensä kuinka kauan he olivat edes olleet täällä. Tämä tuntui selvästi empivän ja varovan sanojaan mutta vieläkin huopiensa sisällä hytisevä purppuratukka ei rohjennut kuin pälyillä toista odottavasti huovanreunaa sekä pitelemäänsä leivänpalaa hypistellen kunnes pojan silmät levisivät viimein kun nuorukainen toi ilmi arvionsa häntä silmäillen. Nulikka tuijotti hetken vastaan ilmeisen häkeltyneenä vastauksesta ennen kuin sen kasvoilla häivähti tukala ilme ja poika laski ähkäisten katseensa ruokaan, osaamatta selvästikään päättää miten olisi reagoinut asiaan. Jollakin ilveellä tapahtumista, jotka hän muisti loppua myöten vain kaoottisina sirpaleina oli onnistunut kulumaan jo päiviä ja ajatus tuntui suorastaan absurdilta... mutta epäuskostaan huolimatta poika tuskin kykeni epäilemään hermostuneen nuorukaisen sanoja hänen veiressään. Tämä tuijotti hetken aikaa jonnekin alas lattiaan nennen kuin käänsi huomionsa pitelemäänsä leipään kaiketi enemmän nyt silkan ahdistuksen kuin varsinaisesti nälän ajamana, tarttuen hetkeksi kivistävän vatsansa taltuttamiseen. Kieltämättä tässä tuntui olevan melkoinen annos tiettyä kuumeisuutta kuin Spyro ei olisi osannut käsitellä tätä kaikkea oikein muutenkaan kuin yrittämällä vain ohittaa tämän hetkeksi, eikä poika hetkeen sanonutkaan mitään ahtaessaan ruokaa kitaansa vaikka tämä johtikin nopeasti enemmän tai vähemmän kivuliaaseen yskänpuuskaan kun köhiminen raastoi kuivaa kurkkua. Kuitenkin saatuaan kitusiinsa muutaman siemauksen vettä Haeklin ojentamasta kulhosta onnistui nulikkakin sentään viimein saamaan henkeä, jääden hetkeksi kokoilemaan itseään happea haukkoen kunnes nyökkäsi voipuneesti kiitokseksi hänen tuntumaansa asettuneelle nuorukaiselle.
Tämä kaikki oli selkeästi kaikkea muuta kuin helppoa toisellekaan, eikä Spyro voinut olla laittamatta Haeklinkaan epämukavuutta merkille kun tämä hetken epäröivästi paikallaan istuttuaan rykäisi kurkkuaan. Poika jännittyi aavistuksen ja jäi vieläkin vesikuppia hyppysissään puristaen kuuntelemaan kun toinen viimein alkoi kertoa mitä oli nähnyt... hitaasti ja haparoiden, mutta kuitenkin tavalla, joka antoi selvästi ymmärtää että nuorukainen oli nähnyt kaiken vaikka ei tainnut itsekään olla vielä saanut sulateltua kaikkea. Purppuratukan vapisevat kädet tarrasivat hiljaa entistä tiukemmin pitelemäänsä kuppiin kun tämä laski nopeasti katseensa alas jäädessään kuuntelemaan. Se ei keskeyttänyt, mutta nulikan olemus kävi eittämättä varsin nopeasti entistä tukalammaksi mitä enemmän Haekli kertoi. Oli aavistuksen vaikea sanoa hahmottiko nulikka varsinaisesti kaikkea siitä mitä toinen kuvaili vaiko ahdistuiko se vain entisestään kuvailusta joka ei soittanut minkäänlaista kelloa hänen mielessään, mutta ainakin leukaperät sekaisen kuontalon uumenissa kiristyivät melkoisesti kuten teki pojan koko olemuskin vaikka se ei tuntunutkaan rohkenevan pitkään hetkeen nostaa katsettaan rystyset valkeina puristamastaan astiasta. Haekli puhui eittämättä itsekin melkoisen nopeasti, mutta tätä ei lopulta edes pyydetty hidastamaan taikka toistamaan mitään sillä jo aivan tämänkin kaiken kuulemisen ollessa epäilemättä aivan tarpeeksi kuumottavaa siitä huolimatta että koko kertomus taisi armollisesti olla aavistuksen ympäripyöreä... mutta kertoi silti varmasti aivan tarpeeksi asioista, joista nulikalla ei ollut ollut aavistustakaan. Niin kristallista kuin Karaghaistakin puhuminen sai jälleen silminnähtävän kylmän sävähdyksen kulkemaan nulikan lävitse kun tämä puri hampaansa yhteen, lopulta kuitenkaan kommentoimatta muuten kuin nyökkäämällä pienellä viivellä huterasti kuin kehottaakseen toista jatkamaan, siitä huolimatta että purppuratukkakin tuntui jälleen liikehtivän paikoillaan melkoisen levottomasti.
Spyro tarvitsi kaiken jäljellä olevan itsehillintänsä kyetäkseen kuuntelemaan lyhyen kertomuksen edes likimain aloillaan ja vähäeleisesti, vaikka ei tainnut olla vaikea nähdä että poika alkoi jälleen olla kasvavissa määrin tolaltaan. Kun Haekli vastahakoisesti kertoi hänen tosiaan muuttuneen lohikäärmeeksi ja ilmeisesti riehaantuneen täysin oli pojan pakko vilkaista toista suorastaan arkailevasti kuin tämä olisi pelännyt lähes yhtä paljon toisen reaktiota kuin sitä mitä nuorukainen kertoi. "Sä... näit sen kaiken? Että... muutuin, ja...." nulikka töksäytti viimein vaisusti ja ilmeisen vastahakoisesti kuin tällä olisi vieläkin vaikeuksia uskoa jotakin tällaista... kuten myös kavahtaen sitä, miltä toisesta mahtoi tuntua jos Haekli oli yhtäkkiä joutunut todistamaan jotakin tällaista. Ajatus siitä, että hän oli muuttunut ja tehnyt (tai saattanut tehdä) ties mitä hirveää muiden silmien edessä jopa nämäkin vaarantaen oli typerryttävä kauhistuttavasta puhumattakaan ja vaati pitkän hetken kärvistelevää sulattelua kunnes purppuratukka viimein kirskautti hampaitaan ja laski vaivalloisesti puristamansa vesikupin maahan kuin janonsa kadottaneena. "...egh. Se... kapine teki jotain. En tiedä mitä, mutta...." tämä ähkäisi viimein vaisusti luoden hermostuneen katseen melkoisen huolestuttavalla tavalla revittyyn rintaansa, ennen kuin jäi hetkeksi kihnuttamaan entistä sekaisempaa pääkoppaansa epävarmoilla käsillään kuin yrittäen haparoida jonkinlaista otetta ajatuksistaan. "Mä, äh. Tiesin että siihen ei olis pitänyt koskea mutta.... en tiennyt mitä muutakaan olisin... Nittekin varmaan... on nyt hiton vihainen" mutistiin varsin tukalaan sävyyn pojan henkäistessä sitten syvään ja tuntuessa jälleen kadottavan sanansa hetkeksi. Hän muisti pronssisuomuisen raivon juuri ennen kuin panssaroitu nainen oli iskenyt tämän kauhealla tavalla maahan Karaghain edessä, ja nyt... temppeli oli oikeasti turmeltu, kaikkein pahimmalla mahdollisella tavalla. Ja se oli hänen syytään. Ei kaiketi olisi ihmekään että Nitte olisi raivoissaan kaikesta... mutta vaikka tämänkin ajattelu sai Spyron jo valmiiksi tukalan ryhdin painumaan entistä enemmän lysyyn, oli tämänkin lisäksi iskemässä esiin lisää huolia... kukaties vielä tukalampiakin sellaisia.
"....en mä tätä halunnut. Ei tämän näin... Äh. Ei mulla ole aavistustakaan mitä tapahtui, en mä muuten olisi..." Poika onnistui jatkamaan tovin vaiteliaan kärvistelynsä jälkeen kunnes järkyttynyt katse kohosi jälleen nuorukaiseen kuin varmistaakseen että tämä tosiaan oli kunnossa. Niin karmiva kuin ajatus siitä mitä kristalli oli hänelle saattanut tehdä jos hän oli vain... äkkiä muuttunut sitä itsekään tajuamatta kapineen räjähtäessä ja sitten maannut tajuttomana (tai kukaties enemmänkin) päiviä tapauksen jälkeen, oli päätään myös nostamassa varsin nopeasti järkytys siitä mitä hän ilmeisesti oli tehnyt muututtuaan... ja mitä tästä olisi voinut seurata. "Mähän olisin voinut... ties mitä! Oletko sä varmasti kunnossa? Ja Nitte? Se koko paikka oli ihan palanut, ja.... " purppuratukka töksäytti hätäisesti hetken nuorukaista kasvoillaan riippuvien purppuraisten suortuvien alta vilkuiltuaan kuin peläten toisen saattaneen kuitenkin vahingoittuneen kaiken keskellä... tai nyt karsastavan häntä tämän vuoksi. Kaipa moinen reaktio olisi sinänsä ollut ymmärrettävä siinä vaiheessa kun oli vähällä tulla kärvennetyksi hengiltä varsinkin sellaiselta suunnalta johon oli jopa luottanut, vaikka kaikesta päätellen jopa Nitenkin kaikottua jonnekin alempiin kerroksiin Haekli oli kuitenkin jäänyt ylös pitämään häntä silmällä. Mutta siltikin kyseessä tuntui olevan varsin rehellinen pelko joka oli hyökymässä esille, saaden hytisevän nulikan tuijottamaan toista entistä ahdistuneempana lähes jo odottaen näkevänsä nuorukaisen kavahtavan tai suorastaan vihaavan häntä. Purppuratukka itsekin selvästi ottanut kerrotun varsin raskaasti vaikka ei vieläkään omannut minkäänlaista koherenttia muistikuvaa tapahtuneesta... mutta silti jokin tällainen oli ehdottomasti asioita joita poika ei kyennyt sulattamaan, vaan tulkitsi eittämättä hirvittävänä rikoksena itseltään. Sillä tuskin oli minkäänlaista syytä ainakaan epäillä Haeklin kertomaa, joten ainoa tulkinta jonka se onnistui saamaan kaikesta irti oli että hän oli tehnyt jotakin epäilemättä hirvittävää, josta olisi täysin ymmärrettävää että nuorukainenkin olisi järkyttynyt varsin pahasti.
|
|
|
Post by submarine on Jul 29, 2015 12:52:18 GMT 3
Epämukavuus koko tilanteesta ja kaikesta tapahtuneesta oli selvästikin molemminpuolista, vaikka Haekli ei ollutkaan aivan varma mistä Spyron järkytys tarkalleen johtui... tai siis, kaipa moinen oli ymmärrettävää, mutta erityisesti kaikki lohikäärmeeksi muuttumiseen liittyvä tuntui suorastaan järkyttävän tätä. Kaiken järjen mukaan moisen olisi pitänyt olla tälle luonnollista, tämä kun oli mitä oli, mutta syystä tai toisesta poika tuntui kauhistelevan koko asiaa. Vaikka toisaalta, järjellä ei tainnut olla paljoakaan tekemistä näiden asioiden kanssa. Siltikin, punatukkainen ei osannut oikein muutakaan, kuin kohauttaa epävarmasti hartioitaan toisen tiukatessa oliko hän todella nähnyt sen kaiken mistä puhui. Ei hän tiennyt mitä muutakaan olisi osannut sanoa. "No... niin kaiketi. En minä tiedä näistä asioista mitään, kunhan... kunhan kerron mitä tapahtui. Sinä olit tuollainen, ja sitten sinä olit valtava, vihainen, tulta syöksevä hirviö. Sellainen... on kaiketi lohikäärme. En minä muuta tiedä", nuorukainen lopulta vastasi, tietämättä vieläkään mitä hänen olisi tarkalleen pitänyt edes sanoa. Tuntui melkoisen epätodelliselta edes puhua jostakin tällaisesta, kun edessä istui nyt taas pelkkä purppurapäinen, ruipelo nulikka, joka näytti nyt kukaties haavoittuvaisemmalta kuin koskaan. Tämän vertaaminen muistoissa kareileviin näkyihin tuntui absurdilta, mutta niin asia nyt kaiketi siltikin oli. Pojan tokeneminen ei tosin tuntunut olevan tarjoamassa mitään erityisen nopeita vastauksia häntä piinaavaan hämmennykseen, vaikka hän olikin jo hetken verran uskaltanut toivoa jotakin sellaista. Spyro vaikutti melkein yhtä hämmentyneeltä ja järkyttyneeltä, ja se oli... yksinkertaisen outoa.
Hetkisen Haekli kuunteli varsin vaiti kun Spyro ähkäisi jotakin siitä, miten outo kristallikuulta olisi syynä kaikkeen, ja miten siihen koskeminen oli nyt ilmeisesti aiheuttanut tämän sekasorron. Ja vaikka hän ei mitenkään voinut väittää ymmärtävänsä näitä asioita kunnolla, hämmensi se häntä silti melkoisesti. Kaikessa hätäisessä kaaoksessakin oli kuitenkin paljastunut, että poika aivan itse, ilman mitään apuja, oli ilmeisestikin oikea lohikäärme. Asia ei kaiketi ollut niin yksinkertainen, sen hänkin osasi jo arvata, mutta tuntui silti oudolta että tämä järkyttyi näin pahasti koko asiaa ja oli jo pistämässä sitä jonkin maagisen esineen piikkiin, kuin tämä itse ei olisi ollutkaan se joka asiat oli saanut aikaan. Tämä kaikki hämmensi nuorukaista vain entisestään, pakottaen hänet järsimään huultaan toista tuijotellen, kunnes tuntui jo siltä että oli pakkokin sanoa edes jotakin. Nulikka oli kyllä tiedustellut hämillään hänen ja Niten voinnistakin, mutta nyt kun häneltä odotettiin vastausta, ei hän voinut tuhlata sitä jonkin niin yhdentekevän vakuuttelemiseen, ei ennen kuin tähän saataisiin jokin järki. "Tuota... mutta etkö sinä... sinähän... kun sehän sanoi että sinä olet lohikäärme", punatukkainen lopulta ähkäisi, kuulostaen tällaisesta asiasta puhuessaan kaikkea muuta kuin luontevalta. Hän pyöritteli hetken tummia käsiään avuttomasti, ennen kuin ähkäisi uudemman kerran ja pakottautui jatkamaan. "Kun siis... jos sinä olet lohikäärme niin... mitä tekemistä jollain kuulalla on tämän kaiken kanssa? Tai siis... miksi se on niin tärkeä? Ja miksi sinä... olit koko ajan vain poika siihen asti vaikka kaikkea tapahtui?" Haekli ei tiennyt, oliko juuri nyt hirvittävän julkea vaiko vain hirvittävän tyhmä (joskin ensimmäinen taisi automaattisesti tarkoittaa myös jälkimmäistä kun oli kyse lohikäärmeistä) mutta epätietoisuus ja hämmennys jäytivät jo aivan liikaa. Hänellä ei ollut aavistustakaan mitä tämä kaikki tarkoitti, ei varmaankaan edes yhtä paljoa kuin Spyrolla, ja hänen piti ymmärtää edes jotakin. Velton ja melkein kuolleen pojan tuijottelu monta päivää oli kyllä tehnyt selväksi, että tämä oli paljon muutakin kuin karjuva peto, mutta asiaan piti nyt saada edes jokin tolkku.
"Nitte kyllä mutisi jotain jostakin... epätäydellisyydestä, mutta ei se suostunut puhumaan sen enempää. Se ei ole suostunut puhumaan nyt oikein mistään. Se on kai... saanut nyt niin monta kolhua ettei halua miettiä tällaisia asioita", Haekli lisäsi lopulta, vaihtaen epämukavasti asentoa pojan vieressä. Hän ei aivan tohtinut katsoa tätä silmiin, mutta ei toisaalta myöskään vältellä. Niinpä keltaiset silmät kiertelivätkin kauttarantain siellä ja täällä, aivan yhtä huteran epävarmoina kuin punatukkainen muutenkin. Hän yritti parhaansa mukaan keksiä jotakin tarpeeksi viattoman oloista tekemistä jonka kautta olisi voinut keventää edes hieman tilannetta, mutta mitään ei juuri tähän hätään löytynyt. Lopulta hänen olikin pakko vain vilkaista arvioivasti poikaan, huolissaan ja hermostuneesti. "Jotakin... outoa sen kuulan kanssa kyllä varmasti tapahtui. Ei sen varmasti niin olisi pitänyt toimia. Mutta... minä en ymmärrä mistä tässä kaikessa on kyse. Oletko... oletko sinä tosiaankin lohikäärme?" nuorukainen lisäsi, heittäen loppuun huteran kysymyksen, johon melkeinpä pelkäsi kuulla vastauksen. Hän oli parhaansa mukaan miettinyt tätä kaikkia hiljaisina päivinään ja yrittänyt löytää vastauksia, mutta lopulta temppeli tuntui saavan aikaan enemmän kysymyksiä kuin ratkaisevan niitä... kuten myös Spyro tällä hetkellä. Nittekin, vaikka olisikin kukaties tiennyt jotakin, pysyi vain visusti hiljaa kaikesta. Kuin hän ei vain olisi ollut kelvollinen edes kuulemaan tietoa tästä kaikesta. Ja silti kaikki kalvoi häntä entistäkin enemmän, etenkin nyt kun mikään ei uhannut välittömästi hänen tai kenenkään muunkaan henkeä, ja oli aikaa ajatella. Hänen piti saada tietää edes tämän verran.
"Eh, ja... kai minä olen kunnossa. Minä... haluan pois täältä, mutta sitä ennen minä haluan edes tietää mistä tässä kaikessa on kyse. Pitää... tietää mitä tämä tarkoittaa. Äh, minä haluan kyllä auttaa, mutta... minulta on kaikki välineet ihan loppu. Minä... jouduin hengenvaaraan syistä joita en tiedä, ja pelastuin aivan yhtä käsittämättömistä syistä. Minä... haluan tietää nyt edes tämän verran", Haekli tokaisi vielä, vastaten kai ohimennen pojan kysymykseenkin, mutta palaten nopeasti takaisin aiheeseen. Hiljaisten päiviensä aikana hän oli kaiketi ehtinyt miettiä tätäkin. Sitä, että niin tukala kuin asia olikin, oli hänellä oikeus ja tarvekin tietää tästä kaikesta. Hän oli joutunut tämän kaiken keskelle yhtä pahasti kuin Spyrokin, ja halusi edes tietää miksi. "En minä halua... tuomita tai mitään. Kunhan... haluan tietää miksi tämä kaikki tapahtui", nuorukainen lisäsi varovasti perään, yrittäen kaiketi vakuutella tätä parhaansa mukaan.
|
|
|
Post by spyrre on Jul 29, 2015 14:56:36 GMT 3
Kuunnellessaan hiljaa jonnekin alas tuijotellen taisi uupunut, kalpea purppuratukka olla vieläkin liian hämmentynyt ja järkyttynyt osatakseen salata kuinka tolaltaan tämä kaikki hänet selvästi sai. Hänen päässään pyöri ja velloi edelleen eikä pala leipää ollut lopulta vienyt nälänjomotustakaan minnekään, mutta kaikki tämä oli hyvää vauhtia jälleen jäämässä taka-alalle kun hänen eteensä heitettiin entistä kauheampia asioita, joita hän ei lopulta voinut kyseenalaistaakaan siitäkään huolimatta ettei hänellä ollut minkäänlaista muistikuvaa mistään tästä. Oli varsin selvää että myös ymmärrettävästi tolaltaan oleva Haekli oli täysin tosissaan ja vähintäänkin yhtä hämmentynyt kuin hänkin vaikka nuorukainen olikin epäilemättä nähnyt kaiken, eikä poika kyennyt nytkään lopulta kyseenalaistamaan tätä. Jotakin oli tapahtunut.... ja tuntui suorastaan piinaavalta ettei hän saanut tästä kaikesta mitään otetta... varsinkin kun alkoi uhkaavasti vaikuttaa siltä että hän oli saattanut tämän kaiken keskellä toverinsakin hirvittävään vaaraan. Purppuratukka hädintuskin rohkeni katsoa suoraan Haekliin kun tämä jäi hetkeksi epäröimään vastaustaan, pojan kuitenkaan voimatta olla pälyilemättä lähes anovasti toisen suuntaan kuin toivoen tämän hirveän välikohtauksen saattavan vielä osoittautua jollakin tavalla vähemmän kamalaksi niin kepoinen toivo kuin tämä epäilemättä olikin... mutta nuorukaisen varautunut vahvistus siitä kuinka tämä oli nähnyt kaiken tappoi moiset toiveet varsin nopeasti. Kun toinen jatkoi syveni tukala ilme pojan kasvoilla nopeasti, kunnes tämän hampaiden lomasta kantautui vaisu sihahdus ja tämä laski katseensa, laihojen harteiden vajotessa eittämättä jännittyneeseen, jopa lähes joltakin suojautuvaan lysyyn. Sillä oli edelleen suuria vaikeuksia päättää miten olisi suhtautunut tähän muuta kuin järkyttyneellä, neuvottomalla hämmingillä tai mistä kerrotusta olisi kauhistunut eniten, mutta selvästikin toisen kuvailut "hirviöstä" saivat tämän sävähtämään kuin moinen ilmaisu olisi pitänyt poikaan kovinkin kipeästi.
Sanojen saaminen ulos vaati Spyroltakin melkoista ponnistelua ja haparointia kun tämä viimein pyrki kiskomaan edes jotakin vastausta toisen kertomaan, ja varsin nopeasti näistäkin eittämättä sekavista töksäytyksistä seurasi uusi ahdistunut hiljaisuus kun nulikka jäi vilkuilemaan Haeklia varovaisesti purppuraisen, entistäkin enemmän silmillään riippuvien hiustensa alta. Poika kyhjötti lattialla entistäkin surkeamman ja eksyneemmän näköisenä, kuitenkin nyt hermostuneena vastausta odottaen peläten selvästi jo etukäteen seurauksia joita epäilemättä hirveällä riehaantumisella olisi voinut olla, eikä nuorukaisen epäröivä ja varautunut viivyttely tainnut ainakaan saada sitä tuntemaan oloaan paremmaksi kun toisen keltaiset silmät vilkuilivat häntä tavalla joka sai purppuratukan liikahtelemaan entistä tukalammin paikallaan... ja säpsähtämään hieman kun toinen viimein puhui. Kun Haekli haparoi ilmeisen varuillaan ja epätietoisesti sanoja, jotka eivät kuitenkaan vastanneet pojan hätääntyneeseen tiedusteluun siitä olivatko kaikki varmasti kunnossa, jäi Spyrokin hetkeksi tuijottamaan toisen suuntaan kasvavan neuvottomuuden vallassa kuin nuorukaisen epätietoinen kysymys hänen lohikäärmeydestään ja siitä miten koko kristallikuula edes liittyi mihinkään tämän suhteen olisi ollut lähes suoranainen syytös kaikesta. Nulikka räpytteli hetken hitaasti ja tukalasti silmiään kuin tämä ei hetkeen olisi ollut edes varma miten suhtautua kysymykseen luimistuen kuitenkin syyllisesti varsin nopeasti, ja päätyen itsekin pälyilemään melkoisen ahdistuneesti ympärilleen. Se joutui avaamaan suunsa muutamaan kertaan vain sulkeakseen tämän uudestaan kuin sanoja tavoittamatta, kunnes poika lopulta pyyhkäisi irvistäen rintaansa tätä peittävän kankaan lävitse, ja päästi neuvottoman ähkäisyn joka viimein taisi edes onnistua murtamaan hänen ympärilleen kertyneen painostavan hiljaisuuden.
"Mä... äh. No... juu. Tai siis... olen. Mutta en mä mikään hirviö ole" se onnistui viimein mutisemaan jälleen jonnekin lattiaa kohti, laihojen sormien eksyessä jälleen hypistelemään kireästi huovan reunaa. Kysymys oli ollut varsin suora eikä hän lopulta tiennyt mitä muutakaan hän olisi voinut tehdä kuin yrittää vastata tähän niin kuumottavalta ja piinalliselta kuin tämä tuntuikin. Aihe oli ollut jo aikaisemminkin kaikkea muuta kuin helppo ja kevyt, puhumattakaan nyt kaiken tapahtuneen jälkeen joka sai Spyron itsensäkin entistä enemmän tolaltaan ja kärvistelevämmäksi. Ei tosin ollut vaikea tajuta että tumma nuorukainenkin kuulosti likimain yhtä epätietoiselta ja ahdistuneelta kuin hänkin, joka viimein saikin pojan vilkaisemaan tätä varovasti suortuviensa alta, ennen kuin tämä pyyhkäisi jälleen ähkäisten ohimoitaan sormillaan ja painui hiljakseen nojaamaan vaivalloisesti eteenpäin istuessaan painavan häpeän hyökyessä hänen ylitseen. Kun Haekli hapuili lopulta sovittelevasti olevansa kunnossa, mutta tuntevan olonsa eittämättä epätietoiseksi ja neuvottomaksi kaiken edessä kirskautti poika kireästi hampaitaan saaden sentään suotua toiselle jonkinlaisen jäykän nyökkäyksen, kunnes tämä viimein päästi kurkustaan vaisun, suorastaan nujertuneen henkäisyn.
"Se... en tiedä. Se kapine teki... jotain. Mä tunsin sen, mutta.... se joka muuttui äsken-- tai, eh. Silloin... aikaisemmin. Se en ollut mä. En tiedä uskotko sä, mutta..." Spyro henkäisi lopulta vielä muutaman silmänräpäyksen ajan jalkoihinsa tuijotettuaan, viimeisen lauseen kuitenkin hiipuessa jälleen ilmaan. Tällä kertaa tukala hiljaisuus kesti vain hetken kun poika vieläkään toiseen kunnolla katsomatta kuitenkin pudisti päätään kietaisten käsivartensa ympärilleen. "Mä... mä tiedän että olisi pitänyt tehdä jotain jo ajat sitten. Se on väärin että me ollaan vaarassa ja mä vaan.... Mutta... Äh. Mä en... pysty siihen. Siksi ajattelin että...." Viimeiset vaivalloiset repliikit tuntuivat takertuvan kurkkuun lähes fyysisen kivuliaasti nulikan jäädessä puremaan hammasta kuin tämä olisi joutunut pakottamaan sanat ulos itsestään, ponnistellessaan jatkaakseen. Tämä oli epäilemättä asia jota hän ei ollut koskaan tuonut esille vapaaehtoisesti saati kevyesti, mutta... äh. Haekli taisi lopulta olla oikeassa. Tämä oli jo vaarantanut henkensä hänen vuokseen montakin kertaa... ja vähintä mitä hän kaiketi saattoi tehdä oli edes kertoa tälle... niin katkeran vähän hyötyä kuin tästä lopulta oli heistä kenellekään. Hän oli toivonut että temppelistä olisi ollut hänelle jotain apua ja vaikka tämä eittämättä olikin saanut aikaan jotain, ei tämän asian ajattelu onnistunut saamaan Spyrossakaan aikaan kuin kauhistuneita kylmiä väreitä. "Äh. Mä... olen jumissa. Siis... näin. Ollut jo... aika kauan. En tiedä miksei mikään toimi, mutta... niin se on kai aina ollutkin" Katkonaisia sanoja seurasi pieni, vaisu mutta katkera puuskahdus nulikan pudistaessa päätään nykäistessään peitteitään paremmin ympärilleen. "...anteeksi. Mä... mä tiedän. Mun olisi pitänyt kertoa aikaisemmin, mä vaan.... Ajattelin että et olisi varmaan kuitenkaan uskonut, ja... Kai mä... toivoin että... sillä ei ole väliä. Että... voitaisiin olla ystäviä kuitenkin, ja... En mä tiennyt että millaista täällä on" se töksäytti viimein ilmeistä korventavaa syyllisyyttä tihkuen, haroen sormillaan sekaista takaraivoaan. "...vaikka... äh. Ei kai se... se oli silti... väärin. Vaikka mä olisin jo ihan hyödytön näinkin... taidan olla vielä huonompi kun muut tietää että en ole edes..." Viimeisen vaisun sanan tapailu taisi viimein olla muutenkin katkonaisesti puhuvalle nulikalle liikaa ja tämän kurkusta karkasi uusi katkera ähkäisy, ennen kuin tämä vaikeni, jääden lopulta tuijottamaan hiljaa jonnekin lattiaan edessään yrittäen kaiketi hakea jälleen jonkinlaista otetta itsestään. Tämä tosin ei tainnut onnistua kovinkaan hyvin ainakaan tähän hätään, saaden sen vain kiristelemään hampaitaan entisestään. Kaipa sika oli viimein ulkona säkistä, eikä sitä sinne saanut enää takaisinkaan... ja ainoa, mitä hän saattoi enää tehdä taisi olla odottaa, niin paljon kuin hän häpesikään itseään. Vaikka Haekli oli epätoivoisesti vakuuttanut ettei tuomitsisi, oli pojan kaiketi varsin vaikea uskoa tätä, nulikan lopulta kykenemättä tähän edes itse, eikä tätä tainnut olla kovinkaan vaikea nähdä.
|
|
|
Post by submarine on Jul 30, 2015 11:55:30 GMT 3
Tilanne tuntui olevan menossa vielä entistäkin tukalammaksi, kun Haeklin epämukavat mutta välttämättömät kysymykset tuntuivat olevan ajamassa Spyroa melkoiseen ahdinkoon. Hän melkein katui asian esille ottamista, mutta pakottautui kuitenkin pysymään vankasti hiljaa ja kuuntelemaan kun poika alkoi puhua, hapuillen vaikeita sanoja. Hän vaihtoi asentoa, melkeinpä vain pitääkseen yllä jonkinlaista yleistä olemusta, seuraten nulikkaa. Tämän puolusteleva mutina siitä, miten tämä ei kuitenkaan ollut mikään hirviö, sai hänet päästämään epämääräisen äänen, kuin punatukkainen ei olisi ollut aivan varma miten edes ottaa moinen ilmoitus. Hän kyllä ymmärsi ettei toinen selvästikään pitänyt moisista sanoista, mutta... "No, niin, mutta..." nuorukainen aloitti, mutta tyytyi lopulta vain vaikenemaan. Lopulta toisen syyllistäminen hirviöksi tuskin ainakaan auttoi mitään, eikä tarkoilla sanoilla kaiketi muutenkaan ollut väliä. Tämä oli mitä oli, ja oli parasta vain kuunnella, nyt kun poika kuitenkin selvästi oli aikeissa jopa puhua. Lopulta harmaanahkainen nyökkäsikin pienesti, sovitellen samalla käsiään jonkinlaiseen järjestykseen, yrittäen näyttää tarkkaavaiselta ja kärsivälliseltä. "Niin", Haekli lopulta yksinkertaisesti myönsi, nyökäten vielä toisenkin kerran kuin merkiksi siitä ettei ollut aikeissa ainakaan keskeyttää poikaa tai härkkiä tätä asioista, kunhan halusi kuulla mitä tällä oli sanottavanaan. Jokin epämukava ääni tosin vihjaili jo, ettei pojalta liikenisi ainakaan mitään suuria vastauksia tähän kaikkeen, mutta hän halusi silti kuulla ainakin sen, mitä tällä olisi sanottavanaan - ja miksi he edes olivat täällä.
Hiljennyttyään Haekli kuuntelikin sitten varsin vaiti pojan selityksiä, jotka olivat eittämättä melkoisen summittaisia ja tukalia. Hän kurtisti kulmiaan pojan alkaessa vakuutella, ettei syypää aikaisempaan ollut tämä itse, vaan jokin... muu. Kuin tämä olisi omasta mielestään uskonut ettei ollut itse edes muuttunut tultasyökseväksi lohikäärmeeksi, vaan että kyseessä oli jokin aivan muu, jotakin minkä maaginen kristallikuula oli aiheuttanut. Moinen tuntui vähintäänkin hämmentävältä, ja lopulta hän osasikin vain pudistaa päätään tämän hapuillessa ettei tiennyt, uskoiko hän. Se ei ollut tarkoitettu niinkään kieltäväksi vastaukseksi, vaan pelkästään puhtaaksi osoitukseksi siitä, ettei hän vieläkään ymmärtänyt kunnolla mistä oli kyse. Spyron seuraavatkaan selitykset eivät varsinaisesti kirkastaneet Haeklin ilmettä, kun hän tarkkaili tukalasti asioita selittävää poikaa. Ilmeisesti tämä oli... jollakin tavalla jumissa poikana, mikä tuntui jo itsessään melkoisen hämmentävältä. Nuorukainen ei tiennyt lohikäärmeistä tarpeeksi sanoakseen näistä juuri yhtään mitään, mutta siltikin se, että moinen mahtava olento olisi juuttunut pienen pojan ruumiiseen tuntui... oudolta. Paljon tukalampaa oli kuitenkin se, miten Spyro tuntui kärvistelevän ja syyttelevänkin itseään kaikesta tapahtuneesta Haeklin kulmat kurtistuivat vain entisestään kun poika puuteli anteeksi ja takelteli siitä miten ei ollut tiennyt mihin tämä kaikki johtaisi. Hän kallisti päätään jo melkoisen huolestuneesti, osaamatta kuitenkaan vielä sanoa oikein mitään. Hän ei ollut varma mitä olisi pitänyt sanoa, mutta tilanne oli kovaa vauhtia vetämässä hänenkin oloaan tukalaksi. Hän oli toivonut selvempiä vastauksia, mutta kaikki tämä tuntui vain pahentavan tilannetta ja toisenkin oloa entisestään. Lopulta hän päästi ähkäisyn, ennen kuin painoi toisen kätensä pojan olkapäälle, tarraten tähän kiinni tiukasti.
"Äh. Hei, sinä kyllä kuitenkin pelastit meidät kaikki. Emme me... emme me varmasti muuten olisi siitä selvinneet", Haekli lopulta ähkäisi, pälyillen jonnekin lattiaa kohti. Hän ei ollut varma miksi Spyro edes kärvisteli tätä kaikkea niin paljon, mutta siltikin tämä oli selvästi kova paikka pojalle. Hän ei kuitenkaan pystynyt jakamaan tämän itsesyytöksellisiä näkemyksiä... vaikka itsesyytöksen kyllä hyvinkin. Punatukkainen irvisti, pudistaen sitten surkeasti päätään. "Enhän minä pystynyt edes... en minä pystynyt tekemään mitään minkään eteen. Kaikki tapahtui silti ja... ja minä vain räpiköin kuin jokin... heikko saalis. Eikä Nittekään voinut lopulta melkein mitään. Me olisimme varmaan... kuolleet kaikki jos et olisi tehnyt... no, sitä minkä teit. Ethän sinä tiennyt mitä täällä tapahtuisi ja... ja olihan tämä kai ihan oikea paikka jos... pitää saada tietoa jostain tällaisesta", nuorukainen jatkoi, kuulostaen itsekin melkeinpä yhtä häpeilevältä ja hankalalta kuin Spyrokin oli äsken kuulostanut. Hän oli luvannut suojella ja auttaa parhaansa mukaan, mutta lopulta hän ei ollut varma, oliko hänen läsnäolonsa vaikuttanut yhtään mihinkään yhtään mitenkään. "En minäkään kai... olisi osannut kertoa jostain tällaisesta etukäteen. Enkä minä varmaan... olisi edes uskonut. Sekin oli jo ihan tarpeeksi hankalaa kun vain luulin että olisit jokin... kasvatti. Ehkä... ehkä oli lopulta vain parempi nähdä itse", harmaahipiäinen lopulta mutisi, kuulostaen melkein nolon kiusaantuneelta.
Hetkeksi laskeutui hankala hiljaisuus, jonka aikana Haekli lähinnä tuijotti jonnekin lattianrajaan epämukavasti. Hän kyllä tiedosti pitelevänsä Spyron olkapäästä edelleen kiinni, mutta ei tohtinut vetää kättään poiskaan. Moinen olisi eittämättä vaikuttanut kylmältä tähän hätään, eikä hän halunnut ainakaan loukata poikaa. Siltikin pelkkä jähmettynyt hiljaisuus tuntui yhtälailla huonolta, ja lopulta hän päästikin huteran, mietteliään äänen. Kukaties piti osoittaa että asiat sentään liikkuivat edelleenkin. "Onko se sitten... yleistäkin? Siis... se että jää tuolla tavalla... jumiin? En ole ainakaan koskaan kuullut sellaisesta. Vaikka... en minä kai ole kuullut lohikäärmeistä oikein mitään muutenkaan", nuorukainen lopulta totesi, vilkaisten varovaisesti Spyron suuntaan. Hän ei halunnut ainakaan ahdistaa poikaa enää enempää, mutta toisaalta tuntui siltikin paremmalta puhua edes jostakin pelkän vaikenemisen sijaan.
|
|
|
Post by spyrre on Jul 30, 2015 14:58:05 GMT 3
Hitaasti, ja kaikkea muuta kuin selkeästi tai edes varmasti Spyro alkoi viimein kiskoa itsestään esille katkonaista selitysti, siitäkin huolimatta että tämä kuulosti epäilemättä varsin sekaiselta ja kukaties jopa välttelevältä sivusta kuuntelevalle nuorukaiselle. Haekli kuunteli hiljaa ja epäilemättä yhtälailla tukalan hermostuneesti mutta jonkin tällaisen saaminen ilmoille oli silti äärimmäisen vaikeaa, pojan kuitenkin pakottautuessa jatkamaan vaikka tämä tiedosti itsekin kuinka kyseenalaiselta varmasti parhaillaan kuulosti. Tuskin olisi voinut syyttää toista vaikka Haekli ei olisi uskonut tai heittäytynyt entistä epäluuloisemmaksi jonkin tällaisen riittämättömän ja kieltämättä melkoisesta pakoilusta kielivän selityksen saadessaan ja kaiketi jotakin lähes tällaista purppuratukka lähes odottikin vaietessaan katseensa jonnekin lattian tasoon hakeutuen, melkoisen kaoottisten tuntemusten velloessa sisällään. Mikään tästä ei ollut hyvä selitys millekään, eikä varmasti kuulostanut hyvältä vain syyttää mystistä kuulaakaan aiemmasta... ties mistä, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan mitä muutakaan hän olisi sanonut... mikä ei luultavasti ollut myöskään kovinkaan luottamustaherättävää kenenkään korvaan, varsinkaan sen jälkeen kun hän oli ilmeisesti ollut vähällä kärventää likimain kaiken hengiltä, toverinsa mukaanlukien. Tämä kaikki olisi epäilemättä ollut ehdottomasti tarpeeksi saamaan aikaan oikeutettua järkytystä ja epäluuloa muissakin kuin purppuratukassa itsessään, mutta ainakaan tukalasti kuunteleva Haekli ei keskeyttänyt vaikka tämän hetki hetkeltä epätietoisemmaksi käyvä olemus pistikin painostavasti nulikan tajuntaan kuin kuuma neula, vaikka hän olikin päätynyt jälleen pälyilemään ahdistuneesti ympärilleen.
Kun poika viimein vaikeni uudelleen, laskeutui kalseaan, kiviseen kammioon jälleen hetkeksi painostava hiljaisuus. Vain tuuli vihelsi huoneen nurkissa ja korkeissa ikkuna-aukoissa sentään ulottumatta riepottelemaan pieneen leiriin asettautuneita, mutta silti normaaliakin kalvakampi purppuratukka tunsi hytisevänsä peitteidensä sisällä. Se yritti jokseenkin neuvottomin elkein nykiä ympärilleen kiedottuja kankaita hampaitaan kiristellen mutta vieläkään katsettaan nostamatta kun Haekli tuntui miettivän mitä hän oli yrittänyt ilmaista. Spyrokaan ei voinut kuin odottaa eittämättä varsin surkean näköisenä paikoillaan kun toinen sulatteli asioita, kunnes tämä päätyi ähkäisemään tukalasti saaden pojankin säpsähtämään. Kun toinen ojensi kätensä hänen olalleen nulikka jännittyi katsettaan nostamatta, jääden kuitenkin kuuntelemaan kun nuorukainen haparoi kuinka hän oli kaikesta huolimatta pelastanut heidät tekemällä mitä teki. Nulikka vilkaisi tätä vaivihkaa kuontalonsa varjosta kuin yrittäen nähdä eikö toinen tosiaan kantanut kaunaa, ennen kuin pojan kurkusta kantautui syvä henkäisy. Tapaus oli sekava ja vieläkin hänelle eittämättä hämärän peitossa mutta vaikka Haekli näytti tuntevan olonsa yhtälailla hankalaksi kuin hänkin, nuorukainen ei kuitenkaan selvästikään syyttänyt häntä samalla tavalla kuin hän itse, joka lopulta tarkoitti paljon. Toistakin taisivat kiusata hyvin samankaltaiset tuntemukset saaden purppuratukan viimein vilkaisemaan Haeklia itsekin huolissaan ja empivästi kun tämä kertoi ettei ollut itsekään mahtanut paljoakaan hirviöiden herran edessä kuten ei Nittekään. Vaikka Spyro ei voinutkaan olla tuntematta syyllisyyttä asiasta, taisi sanoissa kuitenkin olla perääkin joka hänenkin oli myönnettävä... mutta niin paljon kuin hänen kyvyttömyytensä kaiken edessä häntä hävettikin, ei tämä ollut se joka häntä lopulta ahdisti eniten tilanteessa.
"Äh. Mutta... poltin sen koko paikan, ja... teillekin olisi voinut sattua..." se mutisi surkeana, kuitenkin huokaisten ja jääden hetkeksi härkkimään purppuraista tukkaansa sormillaan. "Mä toivoin että täältä olisi löytynyt jotain, mikä olis voinut... auttaa tämän kanssa, mutta... Äh. En kyllä... tällaista. Jotain tapahtui, ja... mä en edes muista siitä mitään. Tai mitä edes tein, ja... Siinä olisi voinut käydä vaikka mitä, enkä... enkä usko että olisin voinut sille mitään. Kaikki on vieläkin... ihan sekaisin.... jotenkin" ähkäistiin vaisusti nulikan värähtäessä tukalasti, kunnes se hetken hiljaisuuden jälkeen huokaisi toisen sanoille. Kukaan heistä ei lopulta ollut mahtanut paljoakaan Karaghanille sekä tämän hirviöillekään joten kaiketi se, mitä kristalli ikinä oli hänelle tehnytkään oli tavallaan pelastanut heidät kaikki... vaikka Spyro rehellisesti olisi vieläkin ollut hyvin mielellään ajattelematta asiaa liikaa. Puhuminen tai asioihin suhtautuminen ei selvästikään ollut helppoa Haeklillekaan mutta lopulta poikaa kaikesta huolimatta rauhoitti melkoisesti että tämä tuntui kuitenkin ymmärtävän... tai ainakin yrittävän ymmärtää, vaikka hän oli lopulta kaiken lisäksi jättänyt tältä melkoisen suuren asian hämärän peittoon. Mitä hän ikinä sitten olikaan pelännyt asian paljastumisesta seuraavan, ei nuorukainen ainakaan tuntunut kavahtavan tai ylenkatsovan häntä edes kaikkein arkaluontoisimman asian paljastuttua. Kun nuorukainen jopa myönsi ettei olisi luultavasti itsekään rohjennut kertoa jotakin tällaista tai kyennyt uskomaan vaikka hän olisi yrittänytkin, vilkaisivat tummat silmät jälleen tätä varovaisesti, hankalina mutta sentään hieman vähemmän vältellen. "Äh. No. Ei kai... suurin osa sitä oikein uskokaan. Tai... sitten siitä seuraa... ongelmia. Niin se kai vaan on" Spyro henkäisi kohauttaen harteitaan kevyesti, ennen kuin vaikeni jälleen itsekin kuontaloaan kyhnyttäen, luoden toiseen pienen varovaisen kiitollisen katseen tukaluudestaan huolimatta.
Ei ollut helppoa keksiä sanottavaa jonkin tällaisen jälkeen, mutta vaikka hänen olonsa ei rehellisesti ollut kehuttava vieläkään olivat kuumeisuutta lähentelevät paniikinomaisen ahdistuneet tuntemukset sentään hitaasti hiipumassa. Niin paljon kuin näiden asioiden puheeksi ottaminen olikin hirvittänyt häntä aikaisemmin, häivähti nulikan ylitse outo aalto helpottuneisuutta. Salailu oli paljastunut, eikä tästä kaiketi ollut seurannut hirvittäviä asioita ja ylenkatsontaa vaan he vaikuttivat kumpikin yhtälailla hankalilta ja hämmentyneiltä... ja likimain yhtä epätietoisilta. Purppuratukka veti muutamaan kertaan syvään henkeä jääden hieromaan vapaan kätensä sormilla vieläkin eittämättä häiritsevän kevyeltä ja jomottavalta tuntuvaa pääkoppaansa, kunnes havahtui jälleen hieman enemmän Haeklin jälleen puhuessa, tiedustellen varovaisesti oliko tällainen jonkinlainen... yleinen ongelma. Poika räpäytti silmiään laskien kätensä kasvoiltaan ennen kuin päätyi jälleen katsahtamaan toiseen vaivautuneena. "...eh. En... tiedä. Vaikka... en kyllä usko. En ole koskaan kuullut että kellekään muulle olisi käyny jotenkin... näin. Zarakaan ei tiennyt mistä se johtuu, mä vaan... eh. En pysty sellaiseen. Enkä kai oikein mihinkään muuhunkaan mihin pitäisi" se vastasi vaisusti hieman emmittyään, kohauttaen jälleen neuvottomasti harteitaan. Varsin pian nulikan kasvoilla häivähti pieni irve tämän pudistaessa päätään kuin yrittäen karistaa hajanaista tunnetta päästään kunnes epävarmat sormet kurottivat jälleen pyyhkäisemään tukalasti auki repäistyn rintansa ylitse pojan selvästikin arastellessa oudon vamman olemassaoloa vieläkin. "....en tiedä miksi se kapinekaan sitten... teki näin. Tai edes mitä se teki. Mutta sekin meni selvästi... väärin jotenkin. Äh. Ihan kuin... kaikki olisi nyt vielä sekavampaa kuin ennen" poika puuskahti voipuneesti, värähtäen hieman. Jos hän oli toivonut temppelin kykenevän mahdollisesti selvittämään jotain, oli tämä tainnut toimia aivan päin vastoin... ja nyt muinainen ylväs pyhäkkökin oli karmealla tavalla häpäisty ja turmeltu... kukaties pahiten juuri hänen toimestaan. Eikä hän vieläkään tiennyt yhtään enempää. Nyt edes itsestäänkään, kuin mistään muustakaan.
|
|
|
Post by submarine on Jul 31, 2015 15:09:13 GMT 3
Kaikesta hämmennyksestään huolimattakin Haeklin oli myönnettävä, että lopulta hän kaiketi ymmärsi Spyroa nyt, kun tämän tilanne kaikessa outoudessaankin alkoi selvitä edes hieman. Jos kerran tämän ongelma oli jotenkin outo eivätkä lohikäärmeetkään osanneet auttaa tätä, taisi olla melkoisen hankala edes yrittää miettiä mistä tämän olisi kuulunut hakea apua. Lohikäärmetemppeli tuntui kaiketi loogiselta ratkaisulta... joskaan punatukkainen ei pystynyt rehellisesti edes väittämään, että olisi osannut kertoa tämän sijassa tilanteestaan yhtään sen paremmin kenellekään. Tuskinpa hän tosiaan olisi edes uskonut. Siltikin, toisen murhe siitä mitä olisi voinut sattua, tai siitä miten tämä oli kaiketi mielestään tehnyt jotakin hirvittävää, tuntui yhä liioitellulta ja suorastaan häpeävältä. Ja kaikesta huolimattakaan hän ei ollut varma, oliko tämä se jonka tällä hetkellä sopi hävetä. "... niin no. Kaikenlaista olisi kai voinut sattua. Mutta ei sattunut kuitenkaan. Ei minulle eikä... eikä kai Nitellekään. Ainakaan sinun vuoksesi. Siellä... siellä oli kyllä... Tenka, enkä minä ehtinyt edes miettiä sitä, mutta... ei se kyllä varmasti piitannut enää yhtään. Se oli jo... no, ainakin se... ei jäänyt vain lojumaan", nuorukainen lopulta totesi, yrittäen kaiketi parhaansa mukaan rauhoitella purppurapäistä nulikkaa ja tämän itsesyytöksiä. Hän ei aivan pystynyt sivuuttamaan sitä tosiasiaa, että lepakkomaisen ilmestyksen ruumis oli ollut kammiossa kaiken tapahtuessa, tai että siitä ei ollut jäänyt jäljelle melkeinpä yhtikäs mitään, mutta lopulta se seikka kaikessa haljuudessaankin tuntui kovin samantekevältä. Kaikki elävät, hyvässä ja pahassa, olivat kaiketi pelastautuneet liekeiltä. "Ehkä se sekainen olokin vielä hellittää. Varmasti... varmasti kenellä tahansa olisi sekainen olo tässä kohtaa", Haekli lisäsi hetken perästä, yrittäen kuulostaa melkeinpä toiveikkaalta. Toisen puheet sekaisuudesta ja kuulan vaikutuksista huolettivat kyllä, mutta tähän hätään hän ei osannut oikein muutakaan kuin elätellä toivoa, että ne olisivat vain ohimeneviä sivuvaikutuksia. Murheita oli liikaa jo muutenkin.
Haekli hiljeni taas, kun Spyro alkoi parhaansa mukaan kertoa ongelmasta, siis perimmäisestä ongelmastaan joka tähän oli johtanut, ja siitä, miten se ilmeisestikään ei ollut mitään kovin normaalia. Hän kallisti päätään, yrittäen kaiketi näyttää mietteliäältä tai keskittyneeltä, mutta tällaiset asiat taisivat ikävä kyllä olla hänelle loppujen lopuksi varsin tuntemattomia. Hän ei voinut oikein muutakaan kuin vain kuunnella vaiti, osaamatta edes yrittää pohtia asian syvempiä seikkoja tai ratkaisuja. Moinen kuulosti jopa hänestä melkoisen hämmentävältä, se että lohikäärme voisi vain jotenkin... jumiutua tällä tavalla. Kaikissa taruissa ja harvoissa aihetta käsittelevissä pätevämmissäkin opuksissa lohikäärmeitä korostettiin vain ja ainoastaan mahtaviksi ja voimakkaiksi olennoiksi, joilla oli hämmentäviä, mullistavia, uskomattomia voimia. Missään ei ollut puhetta jostain... tällaisesta. Olkoonkin, ettei tällainen varmasti ollut ensimmäinen asia joka muistiin merkittäisiin muutenkaan. Nuorukainenkin jäi vaiteliaan mietteliääksi, ennen kuin tajusi sitten kuitenkin jälleen toisen voipuneisuuden ja lannistuneisuuden, mikä sai hänet kiirehtimän jonkinlaista vastausta. "Eh, no... se kyllä kuulostaa... oudolta. Mutta... mutta kyllä siihen varmasti on jokin ratkaisu. Selvästi jotain on... vikana, ja ei sen kuulankaan kai olisi pitänyt toimia niin. Ehkä... ehkä se reagoi jotenkin oudosti jos sinussa on jotakin... vialla, sillä tavalla. Nitte... sanoi kai että sinussa on jotain meneillään nyt, mutta... se ei suostunut puhumaan enempää. Se sanoi että... se ei halua olla sinun lähettyvilläsi nyt. Että sinussa on jotakin... jotakin vikana kai, ja että se on saanut aikaan... jotain", punatukkainen lopulta mutisi, tietämättä oliko hyvä kertoa toisen kovista sanoista juuri nyt, mutta osaamatta oikein keksiä muutakaan. Pronssisuomuinen tiesi selvästi ainakin jotakin, mutta tämä ei ollut paikalla ja tämän pelkkä pohtiminenkin tuntui tukalan hankalalta. Neuvottomuus sai tummanahkaisen häilymään epävarmasti paikoillaan, yrittäen keksiä edes jotakin vastausta tilanteeseen josta tiesi lopulta kovin vähän.
"Oletko... oletko miettinyt että jos jokin... jokin velho voisi auttaa? Eivät ne varmaan... lohikäärmeistä erikseen tiedä, mutta varmasti on sellaisia jotka ainakin ymmärtäisivät paremmin mistä tässä oikein on kyse. Tarkoitan että... kuitenkin tässä selvästi on kyse jostakin maagisesta. Tuo haavakin on... ei sen noin pitäisi toimia. Se kuula teki jotakin ja... ja minä en ole ihan varma mitä se tarkoittaa. Mutta se huolettaa minua. Pitäisi saada selville mistä tässä on kyse", Haekli lopulta totesi. Hän yritti olla varovainen ehdotuksensa kanssa, mutta kuulostaa silti parhaansa mukaan empimättömältä. Hän oli kyllä pannut merkille jo nyt ettei poika selvästikään välittänyt liiaksi velhoista, mutta muutakaan hän ei tähän hätään oikein keksinyt. Hän itse oli oppinut luottamaan taikuuteen monellakin tavalla ja monessa asiassa, ja ajatus siihen turvaamisesta jossakin selvästi maagisessa ja mutkikkaassa tuntui lopulta suorastaan luontevalta. "Kuitenkin... on sellaisiakin jotka tuntevat muodonmuutoksia ja energioita ja... kaikkea sellaista. Sitä miten asiat voivat olla erilaisia ja miten erilaiset maagiset energiat ja muu sellainen vaikuttavat keskenään. Minä... en ikävä kyllä tiedä sellaisesta. Minä olen vain geomantikko... enkä selvästikään edes kamalan hyvä sellainen", nuorukainen ähkäisi vielä perään, yrittäen kaiketi parhaansda mukaan vahvistaa ehdotustaan. Samalla mukaan luikerteli myös pientä kärvistelynpoikasta, jota hän maisteli hetken karvaasti. Keltaiset silmät kääntyilivät hetken syyllisenoloisesti sinne tänne, ennen kuin tarttuivat johonkin muiden huopaa ympäröivien tavaroiden joukossa. "Lopulta... on melkoisesti parempiakin taikuuden tuntijoita kuin minä", hän vielä lisäsi, laskien kätensä jollekin, joka näytti epäilyttävästi kirjalta. Lähettyvillä oli muitakin kirjoja, mutta tämä oli selvästikin erilainen kuin ne, eikä se ollut myöskään se kirja, joka Haeklilta oli aikaisemmin pudonnut temppelin edustalla. Se oli jokin toinen, paksumpi ja vanhemman näköinen, jonka kanteen oli merkitty outoja kuvioita ja merkkejä. Hän kuljetti sormeaan sen kannella, vaiteliaan mietteliäästi.
|
|